Nimi: Sinistä tulta, valkoista savua (tähtiinkatsojan päiväkirja)
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: maaginen realismi, femme
A/N: Tämä raapalesarja sijoittuu enemmän tai vähemmän erään pidemmän originaaliprojektini maailmaan, jossa muodonmuuttajilla on varsin iso rooli. Muodonmuuttajia tulee siis näkymään varsin paljon näissä raapaleissa ja kaikilla raapaleiden hahmoilla ei tule olemaan sama eläinhahmo, joten pelkkiä susia ei tässä nähdä tai vain jotain tiettyä lajia. Tämä kuuluu tavallaan samaan maailmaan kuin Itkee äiti maa -rapsusarjan Niilas ja Riekko, mutta toisaalta taas täysin eri maailmaan, koska muodonmuutosmekanismi toimii hiukkasen eri tavalla. Näiden raapaleiden on tarkoitus olla enemmän tai vähemmän femmeä, mutta jää nähtäväksi mitä kaikkea tämä sarja oikein loppujen lopuksi pitääkään sisällään.
Nämä raapaleet osallistuvat Vuosi raapalehtien haasteeseen ja ainakin ensimmäinen näistä kuuluu myös sellaisiin haasteisiin kuin Femme10, Yhtyeen tuotanto (Värttinä: Kaihon kantaja (https://www.youtube.com/watch?v=dCl33Xnlpgc)) ja Inspiraatio paketissa.
I
Siida/Unni
”Sometimes love means letting go when you want to hold on tighter.” -Melissa Marr, Ink Exchange
Yöttömän yön kuulaassa hiljaisuudessa vain punainen turkki vilahtaa ja mustat sukat kantavat solakan hahmon varjosta toiseen. Hiljaisuudessa vain hajuilla on merkitystä, tulevaisuutta tai menneisyyden suruja ei ole olemassakaan, on vain miljoonien tuoksujen meri ja kuono, jolle vaimeinkaan tuoksu ei ollut liian hauras. Eläimen maailma on ikuinen nykyhetki, puhtaita vaistoja ja yksinkertaisia aistimuksia. Kaikki inhimilliset ajatukset astuvat syrjään pedon vaistojen tieltä ja haipuvat ajasta ikuisuuteen.
Punanuttuinen kettu jähmettyy joenrantakalliolle ja musta kuono nuuskii tuulta, sen tuoksuja, lupausta päivästä, joka on samanlainen kuin edellinenkin. Seuraavassa hetkessä punaturkin sijalla kyyristelee takkuhiuksinen tyttö, jonka oranssinruskeista silmistä paistaa metsäin hämärä.
”Siida”, hiljainen ääni huokaa ja kettutyttö hätkähtää äänen suuntaan.
Kapeat huulet vetäytyvät automaattisesti hampaiden päältä. Ihmismieli ei ole vielä täysin palannut ketunmielen varjoisilta poluilta, mutta se ei paikalle saapunutta Unnia haittaa. Hän on tottunut Siidan yöllisiin pakoretkiin, tuokioihin, jolloin tämän on pakko karistaa ihmishahmo harteiltaan ja kietoutua ketun ruosteenpunaiseen takkiin ja antaa toisen elämänsä haipua unohduksiin.
”Mennään kotiin”, Unni kuiskaa ja kyyristyy kalliolle pienen matkan päähän Siidasta, joka ei ole vielä suostunut liikahtamaankaan.
Jopa näin kaukaa Unni pystyy näkemään, kuinka Siidan sieraimet laajenevat, kun tämä yrittää tylsillä ihmisenaisteillaan haistaa Unnin savuisen ominaistuoksun. Hiljainen huokaus karkaa Unnin huulilta, mutta hän ei virko sanaakaan.
Hän ymmärtää voiman, joka raastaa takkuhiuksista Siidaa sisältäpäin. Hän ymmärtää pelon, joka pakottaa tytön karistamaan maailman harteiltaan ja juoksemaan mustat sukat jalassaan. Unnilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin antaa Siidan paeta tuskaansa ja juosta –
sillä hän ymmärtää, että joskus irti päästäminen on rakkaudesta todellisinta.