Originaalit > Pergamentinpala
Sairas William, K-11 | VALMIS
Vodkamartini:
Tämä luku oli lyhyt. Suosittelen kirjoittamaan luvuista vähintään kaksikertaa tämän pituisia. Nyt oli kuitenkin jo kuvailua enemmän, siitä plussa. Tässä kuitenkin toisteltiin asioita, esimerkiksi tuota alastomuutta. Se vilahti vähän turhan monta kertaa joihinkin lauseisiin niin että tuli ikävää toistoa. Sitä kannattaa välttää. Yleensä asian kertaalleen ilmaisu riittää oikein hyvin. Noh, kirjoittamalla kehittyy. Jatkahan vain.
Klara-nne:
Kiitti kommentista! (: Yritin kirjoittaa nyt vähän pidemmän :p
Osa 3
Joanna tahtoi kuolla. Hän ei halunnut nähdä Danielia enää ikinä. Hän ei halunnut mennä alakertaan. Hän ei halunnut syödä pahaa ruokaa. Hän ei halunnut haistaa vanhuksen lemua. Hän halusi seksiä. Hän halusi nukkua. Hän halusi Brianin.
Joanna nousi sängyltään ja käveli vaatekomerolleen. Hänellä oli valtavasti vaatteita. Joanna mietti Williamin kirjettä. Ehkäpä hänkin oli syntynyt väärään perheeseen. Joanna ei ikinä ollut kiinnostanut vaatteista niin paljon kuin kaverinsa. Hän pukeutui nätisti, koska se oli tapa, se oli itse asiassa normi tässä perheessä. Talon ulkopuolelle ei sopinut mennä missä tahansa vaatteissa, eikä vieraiden aikana kuljeksittu minishortseissa ja halvassa topissa. Joanna laittoi päälleen harmaan vekkihameen ja vaaleanpunaisen t-paidan jossa oli pitsiset kaulukset ja hihansuut. Hänellä oli kylmä, joten hän otti paksuimmat mustat sukkahousunsa ja pujotti ne hitaasti jalkaansa. Seuraavaksi Joanna käveli suuren peilin luokse. Hän katsoi itseään ja näki riutuneen ja kalpean tytön jonka silmäripset olivat aivan liian vaaleat. Joanna ei millään olisi jaksanut meikata, mutta mieluummin hän meikkaisi kuin kuuntelisi isoäitinsä liioiteltua kauhistelua.
Joanna laittoi ainoastaan ripsiväriä ja aurinkopuuteria. Se auttoi jo paljon, hän näytti elävämmältä. Joanna päätti vielä lisätä huulikiiltoa antaisipahan itsestään huolitellumman vaikutelman. Hän kuivatti hiuksiaan hieman, mutta jätti ne tahallaan kosteiksi sillä muuten niistä tulisi sähköiset ja huonokuntoisen näköiset. Lopuksi vielä rannekoru, koru ja paljon positiivisuutta kiitos. Joanna laittoi rannekorun jonka Brian oli antanut heidän vielä seurustellessaan. Se oli sievä kultainen nauha jota Joanna oli käyttänyt joskus ahkerasti. Hän ei enää edes muistanut tarinaa joka koruun liittyi, laittoi sen vain koska se oli koruista yksinkertaisin. Joanna kuuli tutun äänen huoneensa ovelta.
- Oletko valmis? Se oli isä joka katsoi Joannaa arvioivasti.
- Joo, Joanna vastasi. Hän ihmetteli miksi isän piti tulla pyytämään häntä alakertaan. Ei hän ikinä tehnyt niin. Koskahan tämä oli käynyt viimeksi edes Joannan huoneessa?
- Kirstin on varannut pöydän sitten melkoisen hienosta paikasta. Thomas yski.
- Ai ollaanko me menossa ulos syömään? Joanna kysyi hämmästystä äänessään.
- No siltä nyt vähän vaikuttaisi. Pidähän kiirettä. Thomas lähti huoneesta ja katsoi vielä kerran tytärtään. Joanna oli turhautunut. Koko päivä oli ollut täydellinen katastrofi ja tuskin se tähän loppuisi. Hän riisui kaikki vaatteensa, vaihtoi rintaliivit olkaimettomiin, hameen ja paidan mustaan niskalenkki mekkoon. Hänellä oli edelleen kylmä, joten paksuimmat ihonväriset sukkahousut mitä löytyi kelpasivat mainiosti. Vielä puolet hiuksista soljelle ja hieman lisää silmämeikkiä. Ei enää peilejä.
Joanna käveli ripeästi alakertaan. Hänellä oli mustat hyvin korkeat avokkaat jalassaan. Ne eivät varmasti sopineet yhteen mekon kanssa, mutta Joanna ei välittänyt. Joanna näki äitinsä seisovan keskellä avaraa eteisaulaa puhelin korvallaan. Äänensävy oli hyvin kiivas. Tuolla äänellä Mariia puhui ainoastaan miehelleen, pojalleen ja tyttärelleen. Koska mies ja tytär olivat kotona puhelimen toisessa päässä täytyi olla poika.
- Kun jotain sovitaan niin se myös pidetään. Jos sinä et välittömästi tule kotiin niin me tulemme hakemaan sinut. Pöytä on varattu tasan neljäksi, eikä meillä ole tapana myöhästyä. Jos sinä todella luulet, että häipymällä paikalta selviää kaikesta niin olet erittäin väärässä. Nyt tulet heti kotiin, onko selvä? Daniel? Daniel? Mariia lopetti puhelun tuohtuneena. Joanna katsoi äitiään huvittuneena.
- Onko tässä jotakin hauskaa Joanna? Tuo nainen sitten huomaa kaiken, Joanna ajatteli ja vastasi tylysti.
- Ei. Missä kaikki on?
- Täällähän heidän pitäisi olla, Mariia kivahti. – Sinäkin siinä vain tuijotat kuin joku vajavainen. Ei täällä helvetti ketään näköjään kiinnosta mikään tärkeä. Mariia kopisteli vihaisen kärsimättömästi kohti keittiötä puhelin kädessään.
Joanna istui takapenkillä uupuneena. Häntä väsytti äärettömän paljon, se johtui ehkä siitä ettei hän ollut syönyt koko päivänä mitään. Aika oli vain kulunut liian nopeasti. Huomenna pitäisi mennä kouluun. Autossa oli Joannan lisäksi vain Thomas ja Kirstin. Mariia oli lähtenyt hakemaan Danielia, koska hän halusi kaikkien olevan paikalla, niinhän oli alunperinkin sovittu. Kukaan ei puhunut mitään, kunnes Kirstin sanoi pirteällä äänellä.
- Arvatkaapas mitä? Minulla on teille yllätys. Mummin yllätyksen olivat tylsiä joten Joanna ei vaivautunut vastaamaan mitään. Kun Thomaskaan ei sanonut mitään Kirstin jatkoi puhumistaan.
- Saammekin yhden päivällis-seuralaisen lisää, nimittäin Edward Wirtasen. Siinä onkin vallan ihana tapaus! Oikea herrasmies.
- Jaaha, kukahan tämä Edward sitten mahtaa olla? Thomas kysyi esittäen hyvinkin kiinnostunutta.
- Etkö sinä todellakaan muista? Kirstin naurahti maireasti. – Williamin hautajaispappi. Oikein herttainen tapaus.
Joannan ja Thomasin kasvoilla kävi samanlainen kummastunut ilme, kumpikaan ei silti ihmetellyt tai protestoinut ääneen mitään. Stenwalleilla ei ollut tapana ilmaista järkytystään ääneen. Kutsua nyt hautajaispappi leppoisalle päivälliselle!
- Missäs sinä tähän pappiin olet ehtinyt tutustua? Thomas kysyi huolettomalla äänellä.
- Voi sinua Tom, kyllähän minunkin pitää jollekin sydäntäni purkaa. Olen avautunut Edwardille ja meillä on ollut hyvinkin avoimet keskustelut puolin ja toisin. Olemme ystäviä ja ystävien kanssa käydään päivällisellä. Ajattelin toki samalla, että Edward voisi auttaa teitäkin! Se on hänen työtään, eikä olisi lainkaan kummallista.
- Hyvänen aika äiti, Thomas puuskahti – päivällistä voimme tämän ystäväsi kanssa syödä, mutta psykiatrit on keksitty tuohon tarkoitukseen. Kirstin naurahti hieman halveksuvasti ja rupesi parantelemaan huulipunaansa. Koko auto lemusi vahvalle hajuvedelle.
Ravintola oli avara. Ikkunat olivat suuret ja niistä näki suoraa merelle. Joanna, Thomas ja Kirstin odottivat Mariiaa, Danielia ja pappia ravintolan aulassa.
- Edward on aina ajoissa, kummallista. Aah, mutta tuoltahan hän tuleekin. Kirstin huudahti ja katsoi ovelle hymyillen. Ovesta toden totta astui sama ihminen, joka oli siunannut Williamin maan alle. Pappi käveli heitä kohti arvokkaan ja hieman pelokkaan näköisenä. Hän kätteli jokaista ja katsoi Joannaa tiukasti silmiin. Joanna hymyili vaistomaisesti sievää hymyään, mutta hänen katseessaan oli myös kiusaantuneisuutta ja ärtymystä. Pappi taisi huomata sen, koska kohdisti huomionsa heti Thomasiin. Joannaa ärsytti papin lävitse tunkeva tuijotus. Mummo oli tietysti puhunut tälle ties mitä. Joanna näki äitinsä ja veljensä tulevan ovesta. Hän tunsi pienen värähdyksen katsoessaan Danielia. Mariia tervehti pappia ja Kirstiniä. Hetken he vielä seisoivat kunnes lyhyt, hieman ulkomaalaisen näköinen mies tuli johdattamaan heidät pöytään. Pöytä oli lasinen ja sopivasti kaukana muista pöydistä. Joanna meni istumaan siten että näkisi meren. Näin hän voisi unohtua katselemaan horisonttiin ja antaa keskustelun virrata toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
- Luoja armahtakoon Joanna, mitä sinun ranteellesi on tapahtunut? Kirstin kysyi kovalla äänellä. Joanna katsoi kättään ja näki suuren mustelman kiertävän rannettaan.
- Oho, varmaan tullut hiuslenkistä, joka unohtui siihen yöksi. Joanna katsoi Danielia ja huomasi Danielin katsovan rannettaan. Seuraavaksi Daniel katsoi Joannaa. He tuijottivat toisiaan hetken. Heidän katseissaan ei ollut vihaa tai häpeää, pikemminkin ystävällisyyttä. Joanna käänsi katseensa juomalistaan ja halusi ehdottomasti valkoviiniä.
Joanna seisoi ravintolan vessassa. Hänen olonsa oli lähes yhtä kamala kuin päivällinen. Joanna oli syönyt äyriäisiä ja lohipastaa, hän oli tuntenut koko aterian ajan papin katseen itsessään. Joannan puhuessa hän oli nähnyt kuinka pappi selvästi tulkitsi ilmeitä ja eleitä ja arvioi Joannan mielialaa. Se oli ahdistavaa! Pitäisi vielä kestää jälkiruoka tuossa kamalassa seurassa. Isä oli pingottuneesti puhunut firmansa osakkuuksista. Häntä kiinnosti yhtä vähän kertoa papille sijoituksistaan kuin pappia kiinnosti niistä kuunnella. Äiti oli esittänyt olevansa kiinnostunut kaikista puheenaiheista ja mummi oli hymyillyt flirttailevasti papille. Pappi Tuskin huomasi mummoparan flirttiä kun itse tuijotti vain Joannaa. Daniel oli tapansa mukaan syönyt suurella ruokahalulla ja vastannut iloisesti kysymyksiin jalkapallosta. Joanna katsoi peiliin. Häntä heikotti, tuntui kuin paikka olisi pyörinyt. Oli pakko oksentaa. Voiko maalla tulla merisairaaksi?
Joannalla oli aina laukussaan minttupastilleja, purkkaa ja salmiakkia. Oksentaminen ruokailun jälkeen ei ollut hänelle mitenkään uutta. Joku saattaisi pitää sitä syömishäiriönä, mutta Joanna itse oli nimennyt tapansa elimistölliseksi häiriöksi. Hän heitti suuhunsa minttupastillin ja kohensi hiuksiaan nyt hän olisi valmis syömään paahtovanukasta.
Joanna käveli ravintolan poikki ja katseli pöydissä istuvia ihmisiä. Oikeastaan Stenwallit, Rouva Högdawn ja Herra Wirtanen sopivat ravintolan imagoon loistavasti. Jokaisessa pöydässä oli heidän kaltaisiaan ihmisiä. Osa puhui hieman teennäisesti, jotkut aidosti iloisesti ja toiset esittivät arvokkaampia mitä oikeasti olivat. Oli myös uusrikkaita ja sellaisia jotka kokivat jotenkin ainutlaatuiseksi syödä tällaisessa paikassa. Joannaa huvitti ihmiset jotka puhuivat upeasta näköalasta merelle ja leikkivät sivistyneitä. Häntä huvitti koomisuus mikä näissä paikoissa aina niin selvästi oli havaittavissa.
Joanna säikähti. Hän tunsi käden olkapäällään.
- Anteeks ei ollut tarkoitus säikäyttää. Oot sä kunnossa? Joannan silmät suurenivat ilosta, hän näki Brianin. Ihanan Brianin.
- Ai moikka! Joo oon ihan ok. Miten niin? Joanna hymyili. Briankin hymyili.
- Ei mitenkään. Oot vaan seissyt siinä aika kauan ja teidän pöydässä istuva kirkonmies mulkoilee sua kummasti. Brian naurahti. Hän hymyili niin, että koko valkoinen hammasrivistö näkyi. Brian oli todella hurmaava ja rakastettava.
- Hienoa, joku toinenkin huomaa sen. Outoa vai mitä? Joanna hihitti. – Taisin vaan unohtua tähän. Pitääkin palata parempieni pariin. Joanna hymyili.
- Nähdään joskus, Brian sanoi.
- Nähdään, Joanna huikkasi ja hymyili aidosti.
Joanna istuutui takaisin pöytään iloisesti hymyillen. Hän söi persikkasorbettiaan hyvillä mielin, se maistui ihanan makealle ja samalla raikkaalle. Joannan ollessa tyytyväinen hänen toiselle poskelleen ilmestyi pieni hymykuoppa. Daniel joko tiesi tämän tai oli huomannut Joannan ja Brianin kohtaamisen, sillä hän katsoi Joannaa oudolla, uudenlaisella tavalla. Joanna antoi puheen leijua ohitseen. Hän mietti Briania, kuka oikeasti pystyi olemaan niin hyvännäköinen. Joanna huomasi syöneensä koko annoksen ja toisten tekevän lähtöä. Päivällinen oli sittenkin onnistunut.
Klara-nne:
Kiitos todella paljon kommentistasi Daniel. Yritän jatkossa päästä pintaa syvemmälle :p
Osa 4
Oli ihanaa olla kotona. Joanna ei ymmärtänyt miksi Jimmy Choota ylistettiin, koska itse piti kenkiään lähinnä kirouksena. Ne olivat epämukavat, puristivat ja jalan asento oli täysin väärä. Joanna otti kengät pois ja tunsi ihanasti viileän, tasaisen lattian jalkojensa alla. Hän käveli kivisiä rappusia yläkertaan roikottaen kenkiä kädessään. Väsytti kamalasti. Joanna vaihtaisi vain vaatteensa ja menisi heti nukkumaan. Kasvot ja hampaat voisi pestä aamullakin.
Joanna makasi sängyllään pehmeän peitteen alla. Hän oli raottanut terassin ovea, koska huoneessa oli ollut kuuma. Oli ihana nukkua viileässä huoneessa lämpimän peiton alla. Joanna sulki silmänsä ja näki Brianin. Hymyilevän hieman amerikkalaisen näköisen pojan, jolla oli vaaleita raitoja vaaleanruskeissa hiuksissa. Brian näytti ihan surffaajalta. Joanna ei välittänyt tietää oliko Brianilla tyttöystävä, asioilla kun oli tapana järjestyä. Seurustellessaan Brianin kanssa Joanna oli usein miettinyt oliko hän liian vakava tyttöystävä iloiselle pojalle, joka mielellään tykkäsi katsella hymyileviä vetyperoksidi blondeja ja eli muutenkin huoletonta rikkaan rentun elämää. Ei ollut Joannan vika ettei hän ollut maailman iloisempia ihmisiä. Heillä kotona hymyiltiin harvoin. Ainoastaan Daniel nauroi omille vitseilleen ja sai välillä vanhemmatkin hymyilemään. Äiti, isä, Daniel, Joanna ja William olivat aina eläneet jokainen omaa elämäänsä. Ystäviensä kanssa he olivat kyllä nauraneet, mutta sitten kun he olivat perheenä yhdessä, tuntui kuin kaikki hauskuus olisi imetty pois. Olikohan Williamilla koskaan hauskaa, Joanna ajatteli. Aihe tuntui liian raskaalta pohdittavaksi illalla ja pian Joanna jo nukahtikin.
Joanna tunsi käden silittävän olkapäätään. Hän näki ihmetyksekseen Brianin. Brian katsoi Joannaa vakava ilme kasvoillaan ja sanoi käheällä, hiljaisella äänellä.
- Moi rakas. Minulla on sinulle vieras. Yhtäkkiä Brianin vierellä seisoi William!
- Moi sisko. Et voi uskoa kuina paljon tämä sattui. William irrotti köyttä kaulastaan. Hänen silmänsä seisoivat paikallaan ja tuijottivat Joannaa.
- Hävetti olla huoran veli, William sanoi. Tämän huulet olivat rohtuneet ja hampaat lähes mustat. Joanna kirkui. Hän heräsi omaan huutoonsa ja nousi paniikissa sängystään. Sydän hakkasi uskomattoman lujaa. Joanna lähti vaistomaisesti juoksemaan kohti Danielin huonetta. Niin hän oli tehnyt lapsenakin pelästyessään jotakin, mennyt nukkumaan vanhimman veljensä viereen. Daniel ei koskaan ollut herännyt. Joanna oli ottanut tämän kädestä kiinni ja nukkunut siinä aamun koittoon asti, auringon noustessa Joanna uskalsi jo kipittää omaan huoneeseensa. Tänään hän ei uskaltaisi.
Joanna juoksi lujaa. Hän hyppäsi Danielin sängylle ja ravisteli tätä.
- Herää hullu! Herää! Joanna huusi ja itki. Kaikki oli tuntunut niin todelliselta.
- Mitä vittua. Joanna? Daniel kääntyi Joannaan päin ja avasi väsyneenä silmänsä.
- William on mun huoneessa, Joanna sanoi ääni täristen.
- Eikä oo, Daniel sanoi. Hän otti Joannaa kädestä ja käänsi kylkeään poispäin siskostaan. Daniel toivoi, että Joanna olisi ruvennut nukkumaan ja ollut hiljaa. Hän halusi itsekin nukkua. Äskeinen uni vaihto-oppilas ystävästään oli ollut loistava. Olisi pakko päästä takaisin siihen uneen. Sisaren hysteeriset sekoilut olivat vähintä mikä häntä juuri nyt kiinnosti. Ihmeekseen hän huomasikin Joannan käyvän sängylleen makaamaan.
- Anteeks, Joanna kuiskasi ja otti molemmilla käsillään kiinni Danielin kämmenestä.
- Mistä? Daniel kysyi väsyneellä äänellä ja kääntyi hieman siskoonsa päin.
- Etten kertonut niistä kirjeistä. Joanna oli hetken hiljaa ja jatkoi.
- Ja, siitä mitä sanoin silloin. Vihaat sä mua? Joanna kysyi ääni täristen. Hän tunsi kuinka kyyneleet valuivat poskiaan pitkin. Kuinka ihmeessä hän oli voinut sanoa Danielille, että olisi toivonut tämän kuolleen Williamin sijasta.
- No en, Daniel vastasi hieman tylsistyneellä äänellä. - Ja voidaanko puhua niistä kirjeistä myöhemmin, mä haluan oikeasti nukkua, okei?
- Okei, Joanna vastasi, vaikka olisi halunnut puhua kaikesta nyt, heti. Hänen teki tavallaan mieli mennä takaisin omaan huoneeseensa, mutta hän ei uskaltanut. Ajatus sängyn takana vainoavasta Williamista oli karmiva. Ja voisihan William olla terassillakin piilossa, yhdessä hulluksi tulleen Brianin kanssa. Joannaa puistatti ajatuskin kuolleesta veljestä. Mieluummin hän nukkuisi elävän vieressä.
He olivat olleet hetken hiljaa kunnes Daniel kysyi aavistus katumusta äänessään.
- Sattuks sua käteen? Hän katsoi Joannaa silmiin, muttei nähnyt kovin hyvin pimeässä. Joannan vastaus oli kuitenkin tyydyttävä.
- Ei paljon. Ainakaan niin paljon kuin katolta tippuminen. He nauroivat hieman.
Joanna ja Daniel olivat pari vuotta sitten samoissa bileissä. He olivat kavereidensa kanssa päättäneet kiivetä juhlapaikan katolle. Joanna, Daniel ja joku kolmas olivat menneet istumaan katon reunalle. Daniel oli uhannut pudottaa Joannan katolta.
- Sanakin vielä niin leijut alas, Daniel oli sanonut.
- Oo hiljaa rampa. Danielin piti tönäistä Joannaa ja vetää tämä sitten takaisin, mutta humalassa hän unohti jälkimmäisen ja Joanna lensi 4 metrin pudotuksen maahan.
- Sattuks käteen? Daniel huusi.
- Ei kun päähän, vastasi Joanna iloisesti. Kaikki tallentui Saran kameraan.
Joannasta oli oikeastaan mukava olla Danielin vieressä. Vaikka tämä yleensä oli ärsyttävä ja ilkeä osasi hän olla myös hyvällä tavalla välinpitämätön. Joannasta ei esimerkiksi ollut ollenkaan kiusallista juosta yöllä Danin viereen, kun taas pelkästään Williamin vieressä istuminen oli tuntunut tungettelevalta. William oli aina niin etäinen. Joanna mietti uskaltaisiko kysyä Danielilta kirjeistä, mutta ei viitsinyt. Hän ei halunnut suututtaa veljeään. Danielin huone oli muutenkin ainoa paikka missä Joanna uskaltaisi nukkua. Joannalle tuli taas outo tunne, että William katseli heitä. Hän puristi silmänsä kiinni ja siirtyi lähemmäs Danielia.
Joanna heräsi auringon paisteeseen. Taas hän nukkui veljensä huoneessa. Oli outoa herätä sieltä ja vielä oudompaa muistella viimeyön tapahtumia. William ja Brian, mitä ihmettä hän oikein oli ajatellut. Joanna huomasi kellon olevan 10.05, hän oli siis totaalisen myöhässä koulusta. Ehkäpä voisi olla menemättä koko laitokseen. Viikonloppu oli ollut suhteellisen raskas ja olokin oli hieman hutera, tosin melko virkeä silti. Daniel halusi aina nukkua verhot auki, Joannaa ärsytti kovasti ulkoa tuleva valo, se osui ikävästi silmiin heti herätessä. Joanna päätti mennä alakertaan, ottaa suuren lasillisen jääteetä ja juoda sen hitaasti alakerran terassilla.
Joanna hyppeli rappuset alas. Olo oli kevyt ja iloinen. Hän ei menisi kouluun, olisi vain ja kävisi ehkä tervehtimässä Briania. Daniel luki kauppalehteä olohuoneen sohvalla ja naurahti nähdessään Joannan.
- Mennäänkö etsimään William? Daniel kurkisti lehtensä takaa ja hymyili ilkikurista hymyään. Oikeastaan Daniel on aika söpö, Joanna ajatteli.
- Ei kiitos, ajattelin etsiä jääteen. Hetkinen, juotko sinä? Joanna oli yllättynyt nähdessään Danielin kädessä vankan lasin tummaa viskiä.
- Kyl maar, Daniel vastasi hymyillen. Hän näytti hullunkuriselta viskiä siemailevalta businessmieheltä, tosin liian nuorelta sellaiselta. Daniel oli polttanut ensimmäisen brittisavukkeensa 10-vuotiaana, juonut ensimmäiset viinikänninsä 13-vuotiaana ja polttanut ensimmäisen marisätkänsä 14-vuotiaana. Viskiä hän ei silti ollut koskaan oppinut juomaan. Paitsi ilmeisesti nyt.
Joanna oli kävelemässä jääkaapille, mutta kuva juopottelevasta Danielista oli jäänyt hänen mieleensä ja alkoholi tuntuikin nyt paremmalta vaihtoehdolta. Hän kipitti iloisesti isänsä työhuoneeseen, jossa sijaitsi talon parhaimmat viinakset. Joanna avasi valtavan tummasta puusta tehdyn viinakaapin lasioven ja nappasi sieltä perinteisen vodkapullon. Hän meni takaisin keittiöön ja otti pisimmän lasin jonka löysi. Hän täytti sen jäillä ja kaatoi puolilleen vodkaa, toisen puolen hän täytti jääteellä. Molempi parempi.
Joanna käveli olohuoneeseen drinkkiään sekoitellen. Hän istuutui sohvan vieressä olevalle nojatuolille ja nosti jalkansa kiiltävälle puupöydälle.
- Ah, elämä on ihanaa vai mitä veikkoseni? Joanna kysyi veikeästi ja henkäisi liioitellun nauttivasti otettuaan suuren hörpyn juomastaan. Irvistys nielaisemisen jälkeen pilasi kuitenkin lähes täydellisen esityksen. Daniel nauroi.
- Ilmeisen ihanaa. Daniel sanoi ja jatkoi lehtensä lukemista, Joanna sen sijaan katseli ulos suuresta ikkunasta. Näytti miltei kesältä vaikka olikin jo syyskuun loppu. Aurinko paistoi ja taivas oli kirkkaan sininen.
- Mennäänkö uimaan? Joanna kysyi ja katseli lakkaamattomia varpaankynsiään.
- Jaa, että saat huomennakin olla kipeä vai? Daniel kysyi.
- Ei ei, huomisesta eteenpäin alkaa ahkera koulunkäynti, siks ajattelinkin tehdä tänään jotain kivaa.
- Jos jäätävään veteen meneminen on sun mielestä kivaa niin suosittelen lämpimästi puhumista Edward Wirtaselle.
Joanna nauratti sillä hän olisi oikeasti halunnut mennä uimaan. Jäätävä merivesi sopisi täydellisesti tällaiseen aamuun.
- Ei sitten. No mennäänkö syömään jonnekin tosi herkulliseen paikkaan?
- Jotta voit oksentaa tosi herkullisen paikan herkut heti syötyäsi ne vai? Daniel kysyi roimasti ivaa äänessään.
- Lopeta, Joanna sanoi ja lähti hakemaan lasiinsa täytettä.
Joanna kaatoi lasiin pelkästään vodkaa ja lisäsi huvikseen pari tilkkaa sitruunatiivistettä. Hän olisi halunnut greippimehua, mutta sitä ei ollut. Myöskään greippejä hedelmämuodossa ei ollut tarjolla, joten raaka vodka saisi kelvata. Teki mieli brittisavuketta, tai edes tavallista tupakkaa.
- Onko sulla tupakkaa? Joanna huusi veljelleen.
- Pelurit ei polta kun sikaria, Daniel vastasi.
Joanna käveli olohuoneeseen megavodka kädessään ja kysyi hilpeästi veljeltään.
- Missä ne on? Hän hymyili hampaat vilkkuen ja pisti radion päälle.
- En kerro ennen kun teet mulle samanlaisen paukun mikä itselläs on, Daniel sanoi ja tuijotti Joannan kädessä olevaa lasia.
- Oukkidoukki, Joanna sanoi ja ojensi juomansa veljelleen. – Niin missä, sikarit?
- Tässähän nämä, Daniel sanoi ja antoi Joannalle peltisen rasian jossa oli rivi sieviä pieniä sikareita. Söpöjä, Joanna ajatteli. Hän nappasi yhden ja heitti rasian pöydälle.
Joanna otti jääkaapista oranssin lasipullon. 4,5%, litkua, hän ajatteli, mutta onpahan hyvää litkua.
- Mikä vitun juoppo susta on tullut? Joanna kuuli Danielin huutavan. Häntä huvitti kuvitella veljensä ilme tämän maistaessa juomaansa.
Joanna seisoi terassilla polttaen hieman liian vahvaa sikaria. Hän katseli tasaiseksi ajettua nurmikkoa, se näytti melkein golfkentältä. He olivatkin joskus lapsena harjoitelleet aloituslyöntejä takapihalla. William oli ollut taitava, mutta Joanna ja Daniel täysiä surkimuksia. Heistä kumpikaan ei koskaan osunut kunnolla palloon ja jos osuivatkin niin maila tärähti ikävästi maahan. Kateellisina he sitten katselivat veljeään, joka kauniin napsauksen kyydittämänä lämäsi pallonsa pitkälle horisonttiin. William oli varmasti lapsena Thomasin suosikki. Joanna muisti selvästi, kuinka isä oli ylpeänä katsonut poikaansa, joka osasi täydellisen lyönnin golfissa ja voitti jatkuvasti kultaa juoksussa. William oli myös taitava matematiikassa, jo ensimmäisellä luokalla tämä osasi laskea nelosluokkalaisten tehtäviä. Kun William sitten noin kahdentoistavanhana kiinnostui urheilun sijaan maalaamisesta kohdisti Thomas katseensa Danieliin. 14-vuotias Daniel oli loistava jalkapallonpelaaja ja koko koulun suosikki. Tämä poika tulisi pitää oikeilla raiteilla.
Klara-nne:
Osa 5
Joanna oli polttanut sikarinsa ja juonut juomansa, hän tunsi olevansa jo pienessä hiprakassa. Ehkä nyt olisi pokkaa lähteä tervehtimään Briania. Pitäisi vain ensin tarkistaa ulkonäkö. Joanna juoksi ketterästi terassilta Danielin ohi yläkertaan. Hän pysähtyi hetkeksi huoneensa ovella, mutta päätti reippaasti jatkaa matkaansa kynnyksen yli kohti peiliä.
Peilistä katsoikin melkoisen ruma eukko. Joanna säpsähti, jotakin olisi tehtävä. Hänellä oli päällään ruma yöpaita ja hiukset olivat takussa. Eiliset meikit eivät suinkaan parantaneet hänen ulkoista antiaan. Joanna viskasi yömekon ja rumat alushousut huoneensa lattialle, hän suuntasi kulkunsa kohti vaatekomeroa. Tummansiniset kireät farkut ja vaaleansininen napillinen t-paita olisivat arkiset, mutta mielenkiintoa herättävät. Siinä se! Vaatteet oli valittu. Seuraavaksi Joanna asteli kylpyhuoneeseen. Hän pesi kasvonsa ja suihkutti hekumallisen tuoksuista Hilfigeriä iholleen. Hiuksiaan hän ei jaksanut pestä, ne voisi laittaa korkealle poninhännälle ja jättää latvat takkuisiksi.
Joanna oli lähes valmis. Enää pari vetoa ripsiväriä ja silaus aurinkopuuteria. Jalkaansa hän pistäisi ensimmäiset kengät mitkä käteensä saisi. Ne olivat valkoiset ballerinat, eivät ehkä paras mahdollinen valinta, mutta käveleminen olisi ainakin helppoa.
Joanna juoksi alakertaan. Jälleen Danielin ohitse, määränpäänään jääkaappi. Hän nappasi mukaansa keltaisen lasipullon ja huikkasi iloisesti veljelleen.
- Nähdään myöhemmin! Ciao!
Joanna ei kuullut Danielin vastausta, koska ulko-ovi ehti pamahtaa kiinni. Ulkona oli hieman viileää. Joanna huomasi unohtaneensa takkinsa sisälle ja pullokin oli jäänyt avaamatta. No, voisihan hän juosta ja pullon avaaminen onnistuisi varmasti hampailla. Joanna ei tosin koskaan ollut availlut pulloja hampaillaan. Ihmeekseen hän kuitenkin onnistui siinä. Korkki taittui ja aukesi mukavasti. Joanna viskasi korkin naapureidensa ojaan ja kaatoi raikasta juomaa kurkkuunsa. Juoma maistui mangolle, se ei tosin ollut yhtä hyvää kuin oranssi oli ollut. Joanna käveli hitaasti isoja kulauksia siemaillen. Pian pullo olikin tyhjä ja saman naapurin oja vielä heittoetäisyyden päässä. Joanna tähtäsi ojaa kohti ja jonnekin sinnepäin pullo lensi. Joannaa hymyilytti. Kyseinen naapuri oli aina ollut ilkeä. Hän oli vanha nainen, joka asui tuossa suuressa talossa kirjailija poikansa kanssa. Joanna ei edes muistanut heidän sukunimeään. Ainoa mitä hän heistä varsinaisesti muisti oli tuon vanhan naakan iän ikuinen valitus, milloin puista, milloin autojen parkkeerauksesta porttinsa viereen.
Oli alkanut tuulla ja Joanna oli vaihtanut matelevan kävelynsä hölkkään. Hän hölkkäsi tasaista puolinopeaa tahtia. Oli oikeastaan mukavaa hieman lenkkeillä. Joannalla oli todella nousuinen olo. Nyt jos koskaan olisi tehnyt mieli mennä uimaan! Tuntui kuin tie olisi huojunut ja epätodellinen olo vallannut hänet. Pian hän jo näkikin Brianin talon. Suuren vaaleansinisen rakennuksen, jonka reunustoja koristivat vaaleanpunakukkaiset puut. Joanna ei edes tiennyt oliko Brian kotona, mutta toivoi hartaasti, että olisi. Hän käveli siistit laakeat ulkorappuset ylös ja koputti muutaman kerran ovirengasta. Hetken odotettuaan hän huomasi ovikellon ja painoi sitä. Oven tuli avaamaan valkoiseen polviin asti ulottuvaan mekkoon pukeutunut nainen. Työntekijä, Joanna ajatteli.
- Hei, nainen sanoi kauniilla äänellä ja jatkoi. – Voinko jotenkin auttaa teitä?
- Joo, tulin moikkaamaan Briania. Onhan se kotona? Joannaa kummastutti kommunikoida palvelusväen kanssa. Heillä kotona käytettiin ainoastaan tuttua siivoojaa. Stenwallit osasivat avata ovensa itsekin. Nainen vastaisi ystävällisesti.
- Oih, Brian tulee varmasti ihan kohta. Sinähän olit Joanna. Haluaisitko tulla sisälle odottamaan häntä?
- Vaikka joo, Joanna sanoi ja hymyili. Nainen päästi Joannan sisään ja vanhasta tottumuksesta Joanna lähti ilman opastusta kävelemään kohti Brianin makuuhuonetta.
Vaikka Joannan huone oli isompi kuin Brianin, näytti Brianin huone avarammalta. Joanna ei muistanutkaan kuinka viihtyisä huone oli ollutkaan. Se oli valoisa ja raikas. Lisäksi terassi oli kivasti takapihalle päin, tirkistelijät eivät siis nähneet mitä siellä puuhattiin. Joanna istui Brianin sängyllä. Siihen oli kauniisti aseteltu valkoinen päiväpeitto ja kirjavia tyynyjä. Seinässä olevaa suurta taulutelevisiota lukuun ottamatta ei Brianin huone ollut kovin poikamainen. Joanna kuuli oven kolahduksen ja näki Brianin tulevan huoneeseen. Tämän vaaleat hiukset roikkuivat märkinä otsalla ja hehkuvan ihon lomasta pilkisti kaksi hymykuoppaa. Niin seksikäs, Joanna ajatteli.
- Moi Joanna, Brian sanoi ja hymyili vilpittömän iloisena.
- Moi, Joanna sanoi ja tuijotti tuota seksikästä otusta suoraa silmiin. Brian ilmeisesti ymmärsi Joannan tuijotuksen, koska ei sanonut enää mitään. Hän käveli Joannaa kohti ja istui tämän viereen. He eivät puhuneet mitään. Brian otti Joannaa käsivarresta kiinni ja liikutti sitä ylöspäin, kohti rintoja. Hän suuteli Joannaa ja se tuntui Joannasta uskomattoman hyvältä. Brianin toinen käsi avasi Joannan farkkujen nappeja samalla kun tämä kaatoi Joannan sängylleen. Joanna hymyili ehkä valloittavinta hymyään katse kokoajan kiinteästi Brianin silmissä. He suutelivat yhä voimakkaammin ja avasivat toistensa paitojen nappeja. Napillinen paita oli ollut loistava valinta, Joanna ajatteli. Kun Brian huomasi ettei Joannalla ollut alusvaatteita se sai hänet todella syttymään. Hän veti farkut Joannan päältä ja ryhtyi riisumaan omia housujaan. He olivat molemmat nyt alasti ja täysin toistensa hurmiossa. Joanna tunsi Brianin varmat hieman viileät kädet kaikkialla kuumuutta hohkaavassa vartalossaan. Sitten hän tunsi Brianin sisällään. Hän kurottautui hieman ylöspäin, suuteli Brianin kaulaa ja kosketteli tämän selkää. He etenivät rytmikkäästi. Joanna tunsi miten kiihottunut Brian oli. Hän tunsi Brianin painon päällään ja huokaili puoliksi nautinnosta puoliksi kivusta. Tämä oli taatusti parasta seksiä mitä hän oli koskaan saanut.
He makasivat aivan kiinni toisissaan. Joannan jalka oli Brianin reiden päällä, Brianin käsi kietoutuneena Joannan ympärille. Joanna halusi lisää, hänen oli pakko saada lisää.
Hän katsoi Briania. Brian oli upea. Kaunis rusketus, kauniit vahvat kasvot ja tuo mieletön letkeys elämää kohtaan, se näkyi jo olemuksesta. Joanna hymyili.
- Mitä hymyilet? Brian kysyi ja hymyili takaisin.
- En mitään, Joanna naurahti ja kosketti Brianin hiuksia. He olivat hetken hiljaa. Brian rikkoi hiljaisuuden kysymällä pirteästi.
- Mennäänkö uimaan? Joannaa nauratti. Hän oli ehdottanut samaa Danielille aamulla, tosin Joanna oli silloin valmis menemään mereen, Brian ehkäpä tarkoitti uima-allasta.
- Okei, Joanna vastasi.
He kävelivät yläkerran suurelle ulkoterassille. Uima-allas oli rakennettu terassin keskelle. Tätä allasta ei voisi käyttää talvella, Joanna ajatteli. Hän kuuli molskahduksen ja näki Brianin hypänneen altaaseen.
- Hyppää peto! Brian huusi. Joanna hyppäsi. Vesi oli hyvällä tavalla viileää. Joanna sukelsi pitkään, hän pelkäsi törmäävänsä kaakeliseinään, mutta sellaista ei näyttänyt tulevan vastaan. Uiminen oli ihanaa. Olisi ehkä pitänyt ruveta harrastamaan sitä, tosin ehkä sen hohdokkuus olisi silloin kadonnut ja pukuhuoneiden haju oli kamala. Joanna nousi pintaan ja nauroi, kuinka elämä osasikin välillä olla niin täyteläistä.
- Sä oot kaunis, Brian sanoi ja katsoi Joannaa. Joanna tuijotti Briania ja kysyi outo sävy äänessään.
- Miks me erottiin? Brian sävähti hieman ja vastasi sitten.
- Me ei oltu kauheen hyvä pari. Joanna hymyili pienesti.
- Niin.
Joku käveli terassia kohti, lasiovet aukesivat ja minishortseihin pukeutunut keltatukkainen tyttö astui sisään. Se oli Sara. Hetken päästä Joanna jo muistikin miksi Sara oli entinen ystävä ja miksi Brian entinen poikaystävä.
-Moi, Sara sanoi. Hän katsoi tiukasti Brianiin kunnes käänsi katseensa Joannaan ja otti kasvoilleen naurettavan tekohymyn.
- Sun pitäis ehkä lähteä, Brian sanoi ja vilkaisi Joannaa nopeasti.
- Vai niin, Joanna sanoi kylmästi ja nousi altaasta. Hän katsoi pitkään arvostelevasti Saraa. Valtavat reidet, lyhyet sääret, iso perse, kusen väriset hiukset ja vino etuhammas. Mitä ihmettä Brian tuossa läskissä näki. Joanna käveli rivakasti Saran ohi, mahdollisimman nopeasti pois terassilta. Hän meni Brianin huoneeseen, kiskoi farkut jalkaansa ja pisti paidan päällensä. Hän otti kengät käteensä ja lähti juosten talosta. Pahuudenkartanosta, Jonna ajatteli vihaisesti.
Joannan koko elämä oli ollut kuin lasilaatikossa elämistä. Hän oli nähnyt kaikkea, mutta mikään ei ollut koskettanut. Mielisairas veli, mielipuoli äiti, työnarkomaani isä, pettävä poikaystävä, pettävä tyttöystävä, kuollut isoisä, katossa roikkuva veli, itsensä ampunut talonmies, sydänkohtauksen saanut eno tai seksuaalisesti ahdisteleva opettaja. Mikään näistä ei ollut satuttanut Joannaa niin kuin olisi kuulunut. Nyt hän tunsi kaiken. Tuntui kuin satoja luoteja olisi iskeytynyt ihon läpi. Hän näki Tiffy-koiransa ruumiin, tunsi opettajansa käden paitansa alla ja näki isänsä tekevän jotakin ällöittävää. Joanna itki, häneen sattui. Sattui enemmän kuin koskaan. Oli kuin koko maailman julmuus olisi vetänyt häntä hiuksista ja lyönyt kasvoihin. Joanna ei pystynyt enää liikkumaan, häneen koski liikaa. Valtava kipu sai hänet kyyristymään. Tämä on vain henkistä, Joanna yritti hokea itselleen, mutta se ei auttanut. Sattui entistä enemmän. Joanna itki lujaa, hän näki rikki menneen polvensa ja kynsien tekemät inhottavat painaumat kämmenessään. Ne eivät sattuneet ollenkaan. Äidin näkeminen isän työhuoneessa yhdessä isän veljen kanssa sattui enemmän kuin hevosen selästä tippuminen tai pyörällä kaatuminen yhteensä.
Klara-nne:
Kommentteja toivoisin todella paljon!! :p
Osa 6
Joanna oli jotenkin saanut koottua itsensä. Hän näki jo kotipihansa ja oli siitä tyytyväinen. Matka oli tuntunut kilometrien taivallukselta. Joannan silmistä valui enää turhautuneita kyyneliä. Häntä ärsytti elämä ja sen tyhjyys. Joanna seisoi talonsa ovella ja huomasi olevansa avaimeton. Hän kuuli takaansa huudahduksen.
- Hei anteeks, huusi portista sisäpihalle astuva tyttö. Hän tuli puolijuoksua Joannaa kohti. Joanna mietti ulkonäköään, hän näytti varmasti kamalalta. No eipä ollut kehumista tytössäkään. Tällä oli mustat takkuiset hiukset ja tummat kuluneet vaatteet.
- Niin, Joanna sanoi ja kääntyi tyttöön päin.
- Sä olet varmasti Williamin sisko? Tai siis olit, tyttö katsoi alaspäin.
- Joo, Joanna sanoi viileästi ja tuijotti tyttöä, joka näytti köyhemmältä kuin kukaan kaupungissa koskaan käynyt.
- Mä oon Emilia, tyttö sanoi ja katsoi Joannaa. Joanna säpsähti, toivottavasti tyttö ei nähnyt sitä.
- Selvä, Joanna sanoi ja katsoi ovea kärsimättömästi. Hän olisi jo halunnut mennä sisään ja ottaa kuuman kylvyn.
- Voisinko mä tulla sisään? Tyttö kysyi hieman vaikeasti. Joanna ihmetteli. Eikö ulkopaikkakuntalaisilla ollut ollenkaan käytöstapoja.
- Joo kai, Joanna sanoi vieroksuvasti ja soitti ovikelloa.
- William sanoi aina, että sä olet vaikeasti lähestyttävä. Se sanoi, että te olitte Danielin kanssa ihan samanlaisia, tyttö puhui tyynesti, ja katsoi tarkasti Joannaa joka naputti ovea hyvin hoidetuilla kynsillään.
- Jaa minä ja Daniel? Joanna naurahti kuivasti.
Daniel tuli avaamaan oven ja kysyi ärtyisällä äänellä.
- Onko niin vaikeaa ottaa avaimet mukaan tai opetella kuutta numeroa? Hän katsoi Joannaa välinpitämättömästi eikä näyttänyt huomaavankaan Joannan vierellä seisovaa tyttöä, kunnes tyttö sanoi iloisesti.
- William oli oikeassa, te olette samanlaisia. Samannäköisiäkin! Daniel selvästi karsasti kuulla Williamin nimen vieraan suusta, koska katsoi tyttöä kysyvällä hieman epävarmalla katseella. Tyttö huomasi tämän ja jatkoi. – Me oltiin Lucasin kanssa hyviä kavereita. Kai me tavallaan seurusteltiin.
- Lucasin? Daniel kysyi ja kuuli itsekin äänensä epävarmuuden.
- Joo, sanoin Williamia aina sen toisella nimellä. William, se on niin sellainen hienostonimi. Ja Lucas piti itsekin Lukasta.
Daniel katsoi Joannaa kysyvästi, Joanna kohautti harteitaan ja pyöräytti silmiään. Tyttö varmasti huomasi tämän, koska lakkasi puhumasta.
- Olitko sä tulossa sisään? Daniel kysyi ja katsoi lyhyttä tyttöä.
- Mielelläni, tyttö sanoi ja käveli Joannan ja Danielin ohitse sisälle.
He olivat kävelleet jonkin aikaa puhumatta eteisaulaa pitkin, kunnes tyttö alkoi taas puhumaan.
- Lucas kyllä sanoi, että te olette hyvätuloisia, mutta en mä osannut kuvitella, että tällaisia porvareita. Tyttö katseli korkeaa holvikattoa silmät suurina. Daniel ja Joanna katsoivat toisiinsa lievästi huvittuneina.
Emilia käveli suuren lasivitriinin luokse. Vitriinissä oli paljon kuvia. Kaikkien lasten rippikuvat, lapsuuden kuvia, vanhempien hääkuva, sukulaisten kuvia ja päällimmäisenä perhekuva. Emilia katsoi sitä kuvaa tarkasti. Mariia ja Thomas seisoivat vierekkäin, Daniel oli Thomasin edessä polvillaan ja piti jalkapalloa toisessa kädessään, Joanna seisoi äitinsä vieressä sylissään vaaleanpunainen ruusukimppu, William oli Danielin ja Joannan välissä kyykyssä ja piti käsiään rennosti polviensa päällä. He kaikki hymyilivät ja näyttivät aidosti onnellisilta. Kuvan otosta oli aikaa. Joanna muisti kuinka he olivat silloin kuvattavina varmasti yli tunnin.
- Se ero teissä varmaan olikin, te muut olitte niin pirun ylpeitä, Emilia sanoi mietteliäänä ja tuijotti valokuvaa kiinteästi. Emilia jatkoi puhumistaan neutraalilla äänellä – Lucas kertoi mitä sulle lapsena tapahtui. Näytät silti ihmeen onnelliselta näissä kuvissa. Emilia katsoi Joannaa. Joanna ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Häntä heikotti.
- Voisitko nyt lähteä? Daniel sanoi kärkkäällä äänellä ja tuijotti Emiliaa pistävästi.
Emilia katsoi ihmeissään Danielia. Hän näki kopean hemmotellun pojan joka oli toistuvasti saanut tahtonsa läpi.
- Miksi? Emilia kysyi. Hän oli suoristanut selkänsä ja tuijotti Danielia kysyvästi. Daniel ei ollut valmistautunut moiseen kysymykseen, sillä katsoi Emiliaa ärtyneenä.
- Siksi. Hän mulkaisi tyttöä pistävästi ja lähti vetämään kalpeaa siskoaan yläkertaan. Emilian silmissä Joanna näytti räsynukelta, jota kovakourainen poika retuutti perässään.
Daniel huusi portaikosta Emilialle.
- Osaat varmaan itsekin ulos!
Daniel seisoi Joannan huoneessa ja tönäisi Joannan otteestaan. Joanna kaatui velttona sängylleen ja tuijotti kattoa.
- Mikä helvetti sua vaivaa? Daniel kysyi vihaisesti ja istui siskonsa viereen.
- Mitä mä olen tehnyt väärin? Joanna sanoi ääni täristen ja katsoi toivottomana veljeään. Kyyneleet kirposivat hänen poskilleen kun hän tuijotti kaunista veljeään.
- Lopeta, Daniel sanoi. Hänen äänensä oli turhautunut, mutta katseensa säälivä. – Sun pitäis varmaan syödä jotain. Daniel puhui tasaisella äänellä. Hän ei voinut olla vihainen siskolleen joka näytti kaikin puolin riutuvalta. Joannan kasvot olivat lähes valkoiset ja vartalo näytti siltä, että olisi mennyt rikki jo pienestä hipaisusta. Suuret kyyneleet ja ahdistusta täynnä olevat silmät saivat Danielin voimaan pahoin. – Mä haen sulle suklaata. Daniel sanoi ja katsoi kauhuissaan siskoaan, joka näytti aivan ruumilta. Daniel piti kättä suunsa edessä ja juoksi huoneesta. Hän meni kylpyhuoneeseen ja oksensi antaumuksella. Daniel ei tiennyt johtuiko moinen reaktio viskistä vai pelkästään kuvotuksesta. Ehkä molemmista.
- Mitä vittua sä täällä vielä teet? Daniel kysyi vihaisena ja katsoi sohvalla istuvaa tyttöä.
- Mulla oli syyni tulla tänne ja haluan ehdottomasti selvittää sen nyt.
- Sulla ei ole mitään syytä olla täällä. Sairas Williamisi on kuollut. Tajuatko? Daniel huusi. Hän käveli vihaisesti tyttöä kohti ja oli valmis heittämään tämän ulos vaikka omin käsin.
Emilia näki uhkaavasti lähestyvän miehen. Hän oli ennenkin kohdannut vihaisia ihmisiä, eikä välittänyt jäädä tämänkään herran vihan kohteeksi.
- Sori. Tuun joskus paremmalla ajalla. Emilia sanoi nopeasti ja nousi seisomaan. Olisi paras lähteä äkkiä. Hän oli kävelemässä kiireesti ulko-ovelle päin, kun tunsi kädessään valtavan vihlaisun. Daniel riuhtaisi tytön kädestä ja käänsi tämän kasvot itseensä päin. Hän otti tytön vapaasta kädestä kiinni ja ravisti tätä lujasti.
- Sä et tule tänne enää ikinä! Daniel huusi – Onko selvä? Emilia ei pelännyt. Hän katsoi Danielin tummansinisiin silmiin. Niissä näkyi vihaa ja kärsimystä. Hän oli kuvitellut miehen täysin kylmäksi, mutta olikin ilmeisesti erehtynyt. Ehkä tuossa upean ulkokuoren omaavassa itsekeskeisessä ihmisessä oli sittenkin myös jotain hyvää, jopa ainutlaatuista. Emilia tunsi Danielin puristuksen käsissään voimistuvan.
- Onko selvä? Daniel huusi ja jatkoi tytön ravistamista.
- On. Emilia sanoi. Häntä jopa huvitti hieman. Hän tunsi Danielin otteen hellittävän ja kaatui lattialle. Se sattui.
Daniel tuijotti polveansa pitelevää tyttöä joka nyt, kivusta huolimatta yritti nousta. Häntä ärsytti katsella moista kömpelyyttä. Pitäisi tarttua tyttöä käsivarresta ja nostaa tämän jaloilleen.
Emilia pääsi viimein ylös ja katsoi Danielia vihaisena. Hänen teki mieli itkeä kivusta, jonka kivilattia oli hänelle tuottanut. Kivusta, jonka tuo kakaramainen paskiainen oli hänelle tuottanut.
- Haista vittu saatanan elukka! Emilia huusi ja jatkoi vihaisesti – William oli sinunkin veljesi jos et satu muistamaan. Tuolla asenteella tulet vielä kuolemaan saatana soikoon. Äläkä helvetti satuta siskoasi! Emilia huusi lujaa. Hän käveli ovesta ulos ja paiskasi sen viimeisillä voimillaan kiinni. Polveen sattui vietävästi.
Daniel seisoi typeränä eteisaulassa. Hän kuuli tytön ruotsin korostuksella huutamat sanat ja oven paukahduksen. Elukka, Daniel ajatteli, ja tunsi kuvotuksen aallon kulkevan lävitseen. Pitäisi viedä suklaata Joannalle.
Daniel näki valkoisen Joannan. Joanna makasi raukeana sängyllään, vierellään oranssi lääkepurkki. Suklaapatukka putosi Danielin kädestä. Aika pysähtyi. Joannalla oli kirkasta kynsilakkaa ja hyvin hoidetut kynnet.
-Mitä vittua Joanna! Mitä vittua Joanna! Mitä vittua sä olet tehnyt? Mitä vittua Joanna? Daniel huusi. Hän ravisteli velttoa siskoaan ja itki. – Mitä vittua Joanna? Danielin ääni muuttui kimeäksi, lähes kuulumattomaksi.
-Anna mun nukkua Daniel, Joanna kuiskasi. Daniel järkyttyi. Hän piteli Joannan kasvoja ja katsoi tätä.
-Mitä vittua Joanna? Daniel kuiskasi. – Mitä vittua Joanna? Daniel itki. Hän nosti heiveröisen siskon syliinsä ja tuijotti tämän kasvoja. Oliko Joanna elossa? Pitäisi soittaa apua.
- Missä helvetissä itse olitte? Danielin sortumaisillaan oleva ääni kantautui Joannan korviin.
- Naurettavaa Daniel, sinä olit kotona, sinun olisi pitänyt nähdä. En halua kuulla sanakaan enää, ymmärrätkö? Ymmärrätkö Daniel? Se oli äidin nuhteleva ääni. Ruma ja ontto. Daniel ei sanoisi mitään, Joanna tiesi. Daniel katsoisi vihaisesti sivulle ja olisi hiljaa. Lähtisi ehkä paikalta. Oli hetki hiljaista, sitten Joanna kuuli isänsä matalan äänen.
- Älä viitsi syyttää Danielia Mariia, ei Joanna mikään pikkulapsi enää ole.
- Eikö? Äidin ääni oli terävä.
- Hyvänen aika, mikä ihme teidän lapsia vaivaa? Se oli isoäiti, hän ilmeisesti tiesi Williamin oikean kuolintavan.
- Ei Joanna yrittänyt tappaa itseään. Ne oli unilääkkeitä, eikä niitä ollut jäljellä kuin viisi. Isä oli oikeassa, Joanna ajatteli ja hymyili.
- Ha, vai ei yrittänyt. Minä kyllä ehdotin teille terapiaa ja puhuin Edwardistakin. Vaan ette te ota kuuleviin korviinne mitään mitä minä sanon. No pahat saavat palkkansa. Koskahan Daniel hyppää katolta? Siinä ei sitten enää jalkapalloa paljon pelailla, Daniel. Mummo korotti ääntänsä sanoessaan Danielin nimen. Joanna oli ollut oikeassa, Daniel oli ilmeisesti kävellyt jonkin matkan päähän. Joanna kuuli korkojen kopinaa.
- Hoida tyttäresi kuntoon! Minä en jää tänne Kirstinin kiusattavaksi. Äidillä on muuta menoa, Joanna ajatteli helpottuneena.
- Mariia! Herran tähden. Joanna ei ole mikään William, Thomas huudahti. Korkojen kopina jatkui ja muuttui yhä vaimeammaksi, onneksi.
- Helvetti Daniel, missä käytöstavat? Thomasin ääni oli käskevä, mutta toverillinen. Ehkä isä halusi pitää lämpimät välit edes yhteen lapsistaan.
- Mä olen menossa kokoajan. Danielin askellus oli musiikkia korville korkojen kimahtelun jälkeen.
- Ties vaikka hyppäisi nyt. Joanna hymyili, mummo oli täynnä mustaa huumoria.
Vitutti vitutti vitutti. Daniel poltti nopeasti. Ensimmäinen, toinen, kolmas. Kuinka he voivat syyttää häntä? Miten Joanna voi olla niin vittumainen? Saatanan hemmoteltu kakara, joka haluaa huomiota enemmän kuin sirkuspelle. Pellehän se on. Ei edes osaa tappaa itseään. Ei se tietysti haluakkaan, haluaa vain sääliä. Paskiainen. Lutka. Kuinka joku voi olla niin valkoinen. Daniel huomasi itkevänsä. Ehkä pitäisi hypätä. Ei, ei siitä kuitenkaan kuolisi. Ihme, että mummo muisti hänen pelaavan. Vanha paskiainen.
- Et ollut kiltti siskollesi. Daniel kääntyi ja näki Emilian. Hän pelästyi. Sattuma on perseestä. Emilia hymyili. Danielia ärsytti, vitutti ja hävetti. Mitä helvettiä tuo täälläkin teki. Emilia sytytti tupakan ja käveli Danielin viereen.
- Harvinaisen ruma asu, Daniel sanoi ja katsoi valkoisiin housuihin ja löysään t-paitaan pukeutunutta tyttöä. Emilia nauroi. Oikeastaan tyttö on aika seksikäs Daniel ajatteli. Takkuiset hiukset pompulalla ja kivan lyhyt. Ilmeikkäät kasvot ja silmät hauskan vihreät. Huuliakin kelpaisi suudella, pienet mutta täyteläiset. Perse mitä loistavin.
- No? Miltä näyttää? Emilia kysyi naurahtaen. Daniel hämääntyi. Hän katsoi tytön veikeitä kasvoja ja hymyili. Hyvät hampaat, Emilia ajatteli.
Daniel ei tiennyt miten se oli tapahtunut. Siinä hän nyt pyöri sängyllään tuon tummatukkaisen tytön kanssa. Tytön, jonka hän oli aiemmin ilkeästi kaatanut eteisaulan lattialle. Se tosin oli vahinko. Nyt tyttöä ei näyttänyt Danielin typerä luonne vaivaavan. Tyttöhän oli ihan kiimassa! Daniel hymyili ja suuteli tyttöä.
Joanna heräsi viimein. Huone oli valkoinen ja sairaalan haju kuvottava. Olipahan sentään yksityinen Joanna ajatteli mielissään. Sai olla rauhassa omassa huoneessa ja ottaa vieraita aina kun jaksoi. Joku koputti ripeästi ovea. Tuon koputuksen Joanna tunnisti.
- Kitty! Joanna huudahti iloisena. Kittyn pitkä hoikka olemus astui sisään. Hän hymyili iloista hymyään ja auringon lähes valkoisiksi polttamat hiukset näyttivät ihanan kesäisiltä. Kittyllä oli vihreät mikroshortsit ja pinkki toppi, vitivalkoiset kengät ja puoliksi kiinni olevat hiukset. Vaikutelma oli kaikin puolin raikas ja sporttinen. Joanna katsoi himoiten Kittyn Dolce&Gabbanan aurinkolaseja.
- Aivan ihanat uudet pokat! Joanna kiljaisi riemastuneena. Kitty juoksi halaamaan Joannaa ja kirkui innosta. Hän tuoksui mitä parhaimmalle.
- ja ihanaa hajuvettä, ah haluan kopioida, Joanna sanoi ja nauroi.
- Ihana nähdä! Kitty huudahti ja halasi Joannaa uudelleen. – Sä menetit niin paljon kun et lähtenyt meidän kanssa Australiaan. Ne miehet! Oikeasti, sain orgasmeja jo pelkästä katselemisesta. Tapasin myös yhden ihanan Anttonin, se on kai Saksasta. Aivan ylisöpö tapaus. Meillä on muuten perjantaina jättimäiset bileet huvilalla. Toivottavasti pääset täältä kalman kodasta siihen mennessä vek.
- Totta kai pääsen, mä vaan otin pari unilääkettä liikaa ja kaikki luulee nyt, että oon Williamin seuraaja. Naurettavaa vai mitä?
- Todellakin! Kaikillehan käy joskus noin. Mieti miten kurjaa mulla oli sillon kun mä jouduin mukamas anoreksian takia laitokseen. Se oli kamalaa. Varmasti vaan Nancyn kosto mulle.
- Sä olit kyllä silloin ihan ylilaiha. Joanna sanoi ja hymyili. Kitty katsoi Joannaa kummissaan.
- Jaa minä? Älä viitsi. Sä olet aina ollut hohdokkaampi. Nytkin makaat siinä niin viettelevän kurjassa kunnossa. Jos Brian vaan näkis sut, se hyökkäis kimppuus pelkästä kiimasta. Joanna nielaisi. Onneksi Kitty jatkoi puhumistaan. – Älä vaan syö liikaa edes omenia niissä on oikeasti ihan sikana kaloreita. Kaikki luulee, että omena on jotain laihisruokaa, mutta oikeasti se on tosi turvottavia.
- Pidetään mielessä, Joanna sanoi ja hymyili vaisusti.
Kitty oli viipynyt Joannan luona noin tunnin. He olivat jutelleet Kittyn Australian matkasta ja tämän tulevista bileistä. Joanna piti Kittyä oikein mukavana ystävänä, mutta ei jaksanut katsella samaa höpöttävää tyttöä kovin pitkään. Kittyn perhe oli yhtä rikas kuin Joannan ja he olivat tunteneet lapsesta saakka. Kitty oli myös ehdottomasti kaunein Joannan ystävistä. Niin laiha, mutta ei ollenkaan riutunut tai heiveröinen. Joannaa väsytti.
- No, aiotko sä antaa mulle Williamin jättämän kirjeen? Emilia kysyi ja tuijotti Danielin seinällä olevaa suurta taulua. Daniel katsoi alastonta tyttöä ja olisi heti ollut valmis uusintakierrokselle.
- Jos nimes on Emilia niin se kirje on tuhkana meidän mökin uunissa.
- Mitä helvettiä? Emilian ääni oli kimeä. Hän nousi istumaan ja katsoi Danielia syyttävästi. – Et ole tosissas! Mitä siinä luki? Daniel makasi raukeana ja katseli nyt pystyssä istuvaa Emiliaa. – Kivat tissit sulla. Emilia hyökkäsi Danielin päälle ja alkoi repiä tätä hiuksista. – Vittu kerro mitä Lucas kirjoitti mulle? Hän huusi ja kiskoi lujempaa. Danielin hiukset olivat sileät ja kiiltävät, niistä oli vaikea saada otetta.
- Rauhoitu hyvä ihminen, Daniel sanoi ja irrotti voimakkaasti, mutta hellästi Emilian kädet hiuksistaan. Hän tuijotti tytön turhautuneisiin silmiin hetken. Mummolan lampi oli samanvärinen, tummanvihreä ja vähän pelottava, arvaamaton. Daniel nousi sängyltä ja alkoi pukea päälleen.
- Mä menen nyt katsomaan Joannaa, tarviiko sut viedä johonkin?
Daniel katsoi siskoaan joka makasi suurelta näyttävällä sängyllä silmät visusti kiinni. Joanna oli itsevarman ja eksoottisen Emilian jälkeen niin sieluttoman näköinen. Tyhjä ruumis, jonka sisällä ei koskaan ole ollutkaan elämää. Daniel hätkähti ajatuksiaan ja käveli lähemmäs. Hän istuutui sängyn viereiselle tuolille ja antoi ajatustensa kulkea.
Kolme lasta juoksevat nurmikolla. He ovat alle kouluikäisiä ja pelaavat jotain jalkapallon tapaista. Yksi on selvästi vanhin, ruskeahiuksinen vankkarakenteinen poika, joka juoksee lujaa. Hontelon näköinen tyttö juoksee ruskeahiuksisen pojan perässä ja yrittää saada tältä palloa. Tyttö kamppaa pojan ja he kaatuvat nurmikolle. Tyttö nousee poikaa nopeammin ylös ja saa pallon haltuunsa. Hän lähtee juoksemaan tolppia kohti. Tolppien välissä seisoo hintelä poika. Pojan hiukset ovat vitivalkoiset ja olemus näyttää hyvin epävarmalta. Tyttö on potkaisemassa pallon tolppien väliin, mutta ruskeahiuksinen ehtii yllättää. Poika tönäisee tytön kumoon ja potkaisee pallon voimalla tolppien väliin. Valkotukkainen on seissyt hievahtamatta kokoajan. Ruskeahiuksinen huutaa: ”Te olette niin surkeita!” ja lähtee pois. Hontelo tyttö on noussut ylös ja sanoo valkotukkaiselle: ”Olisit voinut edes yrittää”. Hontelokin poistuu paikalta. Valkotukka seisoo edelleen hievahtamatta ja tuijottaa hontelon poistumista. Filmi loppuu.
- Mitä mietit? Joanna sanoi ja katsoi Danielia silmät suurina.
- Meidän lapsuusvideota, William oli paska pelaa futista.
- Niin oli. Surkea! Oli kurjaa pelata sen kanssa. Se vaan tuijotti. Mistä se tuli sun mielees? Joanna ihmetteli välillä veljensä ajatuksia.
- Panin sen tyttöystävää.
- Ai. Joanna ihmetteli myös veljensä tekemisiä.
- Sen tytön nimi on Emilia. Se on se sama joka kävi meillä. Se sama jolle William kirjoitti sen kirjeen. Daniel katsoi siskonsa reaktiota ja yllättyi tämän tyyneydestä.
- Etpä ole näyttänyt sitä kirjettä mulle. Joanna sanoi katkeralla äänellä. Häntä ärsytti kun hän mietti miten itsekäs Daniel oli.
- No ei oo enää mitään näytettävää. Poltin ne kaikki. Sori.
- Ihan sama mulle. Koska ajattelit lähtee takas Englantiin? Joannaa ärsytti suuresti veljensä seura.
- Mikä vittu sua vaivaa? Sä yritit tappaa itses ja oot vihanen mulle. Tiedätkö, sen kuuluis mennä vähän toisinpäin. Yhtä sekaisin sä oot kun William. Voisit muuten syödä välillä, näytät oikeasti kuvottavalta! Daniel nousi ja oli lähdössä huoneesta. Joanna tajusi ettei halunnut veljensä lähtevän.
- En mä yrittänyt tappaa itseäni! Halusin vaan nukkua.
Daniel kääntyi ja meni takaisin istumaan.
- Eiköhän silmien sulkeminen olis riittänyt? Viis pillerii, Joanna mitä vittua? Danielin ääni ei ollut enää vihainen, pikemminkin välinpitämätön.
- Mä en saa unta. Nään Williamin joka paikassa. Aina kun on pimeetä nään vaan ne tuijottavat silmät. Siks mä en itkenyt hautajaisissa, olin helpottunut. Koko elämä sitä katsetta. Will oli pelottava Daniel! Se kummittelee mulle, mä oon aivan varma. Joanna nousi puoliksi istumaan ja otti veljeään kädestä, Daniel tunsi Joannan käsien tärinän.
- Älä viitsi oikeeati. Daniel sanoi. Häntä karmi lähes yhtä paljon kuin siskoaan.
- Mä tiedän miks sä et ikinä lyönyt Williamia. Säkin näit sen katseen. Etkö nähnytkin?
- Ole hiljaa! Daniel huudahti, hän tunsi pelon väristyksen. Koko huone oli täynnä ahdistusta.
- Mä tiedän mitä meidän pitää tehdä, Daniel nielaisi ja jatkoi. – Joanna, meidän pitää käydä sen haudalla.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta