Fandom: Pikku naisia (Little Women)
Hahmot/Paritus: Amy March ja Theodore "Laurie" Laurence
Tyylilaji: aikuistuminen, romanssi
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Pikku naisia ei ole ollut mulle mikään lapsuuden kultaisin kasvukertomus, enkä muista siitä erityisesti pitäneeni, kun aikoinani luin - olin varmaan vähän liian vanha ja aika paljon liian nuori arvostamaan sitä siveää ja herranpelkoista söpöilyä ja loputonta kiltteyttä ja hyvää tahtoa. :D Myöskään sitä 1990-luvun elokuvaa en ole koskaan nähnyt. Sen sijaan Greta Gerwigin v. 2019 filmatisointi vei mun sydämen, ja erityisesti Amy ja Laurie, yhdessä ja erikseen. Elokuvan jälkimainingeissa innostuin lukemaan myös molemmat kirjat (Little Women ja Good Wives). Mulla on mielessä kirjoittaa otteita heidän (erityisesti Amyn) elämänsä (ja let's face it, rakkaustarinansa) varrelta - katsotaan, mitä tästä nyt tulee. Tästä ei ole tarkoitus tulla jatkis, vaan erillisiä ficlettejä/lyhyitä oneshotteja, mutta jonkinlaisen kronologian ajattelin yrittää tähän sisällyttää... Tai sitten ei! Pääosin nää mukailee kirjoja, mutta saatan ottaa vapauksia myös Gerwigin elokuvan suuntaan.
Naimakaupat
Amy tähysi ikkunaruudun läpi sateesta sinertävää nurmea. Vielä eilen hän oli katsellut, kuinka pölyhiukkaset tanssivat kello viiden teenvärisessä valossa. Tänään valoa ei ollut nimeksikään, ja pöly makasi aloillaan siellä, mistä hän oli unohtanut sen pyyhkiä.
Amyn mieltä painoi keskustelu, jonka hän oli sattumalta kuullut oven raosta. Sitä ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen, ja eikä hän siksi voinut kysyä, mitä Täti March oli tarkoittanut puhuessaan tyttöpoloista, hyvistä naimakaupoista ja pelastuksesta. Siitä, miten Täti vilkuili olkansa yli puhuessaan ja häivytti sanojensa loput kuiskeeseen, Amy ymmärsi, että kyse oli jostakin vakavasta.
Hän oli juossut portaisiin, ohi hienolle neidille sopimatonta vauhtia taivastelevan Estherin, ja salonkiin, missä hän oli piiloutunut raskaan samettiverhon taakse kuin aikoinaan äitinsä helmoihin; äidin, jonka sylin lohtu oli ensimmäistä kertaa hänen ulottumattomissaan. Rintaansa vasten hän puristi pientä pyhää kirjaansa. Siinä oli kaikki, mitä hän tiesi Pelastuksesta. Hän ei totisesti ymmärtänyt, mitä tekemistä sillä oli kaikkien niiden nuorten herrojen kanssa, joiden nimiä Täti March oli luetellut.
Totta kai Amy March naisi rikkaan prinssin. Ja kaunis Meg, tietenkin! Jo ei naisi ketään, ja Beth jonkun harsosiipisen keijuprinssin satukirjojensa sivuilta. Ei Amy asiaa sen enempää ollut ajatellut. Hänellä oli kiharat kuin kehrättyä kultaa, ja saduissa se riitti. Hän oli kuvitellut, miten kumartuisi lähteen ylle kauneimmassa mekossaan ja näkisi prinssinsä kuvajaisen heijastuvan veden pinnalle. Prinssi rakastuisi häneen päätä pahkaa, ja he elisivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Siinä kaikki, mitä Amy tiesi naimisiin menosta, eikä naimakaupoilla ollut sen kanssa mitään tekemistä. Koko sanalla oli hänen korvissaan inhottava kaiku. Hän ei ollut kaupan!
Amy istui ikkunassa pää polviin painettuna. Kukaan ei tullut etsimään häntä. Kun hän lopulta raotti ovea aikuisten maailmaan, hän teki sen yksin. Siskojensa kintereillä kasvaneena, aina askeleen verran jäljessä, Amy ei ollut toivonut mitään niin hartaasti kuin päästä osaksi sitä. Nyt hän etsi porttia takaisin.
Makuuhuoneessa Amya odottivat hänen rakkaat nukkensa. Hän poimi käteensä sen, josta piti eniten; sen, jolla oli siniset silmät. Hän tuijotti nukkea ja odotti, että mielikuvitus sytyttäisi eloa sen lasiseen katseeseen. Että hän voisi tarttua nuken pikkuruiseen käteen, antaa sen johdattaa itsensä leikkiin niin kuin ennen. Nukke oli hiljaa. Amy räpytteli kiivaasti. Kaikki näytti samaan aikaan terävältä ja utuiselta, kuin katselisi maailmaa äidin lukulasien läpi.
Hän vaelsi iltapäivän läpi kuin sumussa. Täti March ei ymmärtänyt, miksi uhkeat ruusut olivat menettäneet värinsä ja makeat leivokset suloisuutensa pikku-Amyn edessä. Tädin lukuisat kultakorut, jalokivet ja helmet eivät nekään houkutelleet hymyä hänen kasvoilleen. Niiden kimalluksessa oli äkkiä jotakin kavalaa. Kun Esther käänsi lipaston avainta, hän tunsi, miten unelma katosi ulottumattomiin.
Saduissa köyhyys oli välttämätön koettelemus onnen tiellä; jotakin, joka korosti sankarin luonteen hyveellisyyttä ja vilpittömyyttä. Lapsenuskossaan Amy oli kuvitellut, että aikansa kärsittyään häntäkin odottaisivat ruhtinaalliset rikkaudet. Hän muisti, miten väsyneeltä Meg näytti palatessaan opettamasta. Ja miten Jon oli täytynyt myydä hiuksensa saadakseen edes hieman rahaa isälleen. Äkkiä Amy ymmärsi, millaisia uhrauksia hänen isosiskonsa olivat tehneet, jotta hän voisi jatkaa koulunkäyntiä. Hänelle kaikki oli ollut vain leikkiä. Nyt, kun hän oli viimein ratkaissut arvoituksen, hän olisi antanut mitä tahansa palatakseen autuaaseen tietämättömyyteen.
Amy tuijotti salongin liljakuvioista seinäpaperia, kun Laurie tömisteli sisään.
”Amy! Ehkä olet jo huomannutkin, että Moffatin omenapuut suorastaan kerjäävät tulevansa ryöstetyiksi, niin kerta kaikkiaan kallellaan ne ovat, joten eiköhän tehdä Nedille ja Sallylle palvelus, ja kevennetä niiden taakkaa hieman?”
Amy käänsi hitaasti katseensa nuoreen herran, joka seisoi oven suussa kuraisissa saappaissaan, eriparisissa käsineissään ja kaulahuivi huolettomasti harteille heitettynä.
Jos siinä oli Marchin tyttöjen pelastus, he olisivat kaikki tuhoon tuomittuja.
Giuditta che decapita Oloferne
Korkealle kaartuva taivas hymyili röyhkeästi alamaisilleen. Pihlajat punastelivat sen edessä, eivät vielä rohjenneet riisumaan oksiaan. Laurie hymähti, oli ylen tyytyväinen ajatukseensa eikä malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan siitä Jolle. Vaan ensin hänen täytyi lunastaa lupauksensa ja pitää seuraa nuorelle Amy Marchille, joka omien sanojensa mukaan ”kuihtui ja unohtui kuin kampauksesta pudonnut kukka” tätinsä kartanossa.
Soratie rapisi ikävystyttävästi saappaiden alla, ja kartano sen päässä näytti nukkuvan horrosunta. Laurie työnsi kädet taskuun ja painoi päänsä. Mitä Jo mahtoi tehdä juuri nyt? Istuiko hän kirjoituspöytänsä ääressä patamyssyä muistuttava hatunkuvotus päässään? Vai suunnitteliko hän kutkuttavaa seikkailua, josta Laurie jäisi paitsi, koska oli matkalla toimimaan lapsenlikkana sisarusparven kuopukselle?
Laurie oli lupautunut toimeen vain kohottaakseen kurssiaan Jon silmissä, mutta jos totta puhuttiin, nuori neiti March oli tarjonnut hänelle oletettua enemmän hupia. Amy oli vilpitön komedienne pikkuvanhoine puheenparsineen, ja kuunnellessaan koulutytön edesottamuksia Laurie tunsi itsensä vanhaksi ja viisaaksi. Sitä paitsi, edes Jo ei ratsastanut yhtä hurjasti kuin Amy. Kuolinvuoteellaankaan Laurie ei myöntäisi, miten oli puristanut ohjaksia rystyset valkoisina Amyn hihkuessa ja ajaessa hevostaan yhä kiivaampaan laukkaan heidän eilisellä ratsastusretkellään.
Juuri nyt Laurie olisi kuitenkin kaikkein mieluiten kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt Marchin talolle päin, kun suloiset säkeet olivat vielä tuoreena hänen mielessään.
Hän kolkutti kolmesti, ennen kuin Esther viimein saapui avaamaan. Laurie, joka kaipasi ylistystä hyvälle tahdolleen, ei pitänyt siitä, että joutui odottamaan. Hän lohduttautui kuvittelemalla kiitollisen hymyn Amyn kasvoilla, kun hän saapuisi pelastamaan tämän Täti Marchin kynsistä.
Laurie kiskoi auki oven toisensa perään Amya näkemättä. Lopulta hän löysi tämän kirjastosta, missä tämä istui isokokoisen niteen ylle kumartuneena. Viereensä tyttö oli koonnut korkean pinon taidekirjoja eri aikakausilta. Amy ei osoittanut huomanneensa hänen saapumistaan, ja niinpä hän heittäytyi suurieleisesti tuolille tyttöä vastapäätä. Hän keinui tuolissaan eteen ja taakse ja odotti, että hänen hahmonsa saisi ansaitsemansa vastaanoton.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi, kun Amy ei edelleenkään kohottanut katsettaan.
”Opiskelen.”
”Opiskelet? On loma-aika! Ja minä olen tullut tänne asti vuoksesi”, Laurie valitti. Amyn vaaleiden kiharoiden koristama pää peitti kirjan aukeaman hänen näkyvistään, eikä hän suoraan sanoen ollut kovinkaan kiinnostunut tämän taiteellisen kunnianhimon senhetkisestä kohteesta. Kuinka monin eri tavoin ruusuasetelman saattoi maalata?
”Sinun piti tulla ennen teeaikaa”, Amy huomautti sivua kääntäessään. Hän oli oikeassa. Laurie oli luvannut tulla ennen teeaikaa. Hän oli jopa lähtenyt matkaan ajallaan. Mutta hän oli törmännyt Archie Nobbsiin, joka oli haastanut hänet painiotteluun, minkä jälkeen nuorukaisten ulkoasu oli vaatinut pientä siistimistä tavanomaisen loistonsa saavuttaakseen, ja sitten Archien kaunis isosisko oli tarvinnut jotakuta, jonka käsivarressa kulkea kaupunkiin, eikä Laurie missään nimessä ollut voinut kieltäytyä, herrasmies kun oli. Amyhan oli joka tapauksessa kaiken aikaa kotona.
”Tässä minä nyt olen”, Laurie sanoi leveästi hymyillen. Amy ei sitä nähnyt, sillä piti yhä itsepintaisesti katseensa kirjassaan. ”Lähdetään ratsastamaan! On kaunis päivä, et kai halua tuhlata sitä tässä ummehtuneessa kammiossa?”
”Minä olin jo ratsastamassa”, tyttö mutisi. ”Tai no, olimme vaunuajelulla, mutta Henry antoi minun pidellä ohjaksia.”
Laurie tunsi katumuksen piston. Hän tiesi, että ratsastus oli Amyn harvoja iloja Täti Marchin hoteissa, ja tiesi senkin, ettei leskirouva päästänyt veljentytärtään yksin ratsaille. Hevosia pelkäävästä Estheristä ei ollut apua, ja niinpä hän, Theodore Laurence, oli Amyn ainut tie siihen huumaavaan vapauteen, jota nuoren neidon oli suotavaa kokea yksinomaan hevosen selässä.
Lauriella oli alhainen tapa lyödä asia leikiksi silloin kun oli aika pyytää anteeksi, eikä hän poikennut tavoistaan nytkään. Hän painoi päänsä pöytään ja ojensi ristityt kätensä Amyn eteen.
”Olen pahoillani, Amy”, hän sanoi anelevaan sävyyn. ”Teen mitä vain, että annat minulle anteeksi.”
Vihdoin tyttö nosti päätään. Hänen lemmikinsinissä silmissään oli terävä katse.
”Hyvä on. Saat istua mallinani, kun harjoittelen.”
Hän otti kynänsä ja lehtiönsä ja istutti Laurien ikkunan eteen. Laurie teki työtä käskettyä. Muille hän sanoisi, että leikki mukana nuoren maalarin mieliksi, mutta itselleen hän saattoi myöntää, ettei vakavailmeistä Amya käynyt vastustaminen.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Laurie näki Amyn piirtävän. Ennen hän ei vain ollut huomannut viivaa, joka piirtyi tytön otsaan tämän keskittyessä, eikä sitä hipauksenkeveää mutta varmaa tapaa, jolla tämä liikutti kynää paperin yllä. Kun Amy aika ajoin nosti katseensa lehtiöstään, tämä ei tuntunut näkevän Laurieta ensinkään, vaan jotakin paljon kiehtovampaa, valon ja varjon jahtia hänen puseronsa laskoksissa. Laurie tunsi etäistä kateutta ajatellessaan, että joku oli kiinnostuneempi hänen ääriviivoistaan kuin hänestä.
Aika kului, ja Amy piirsi. Laurie oli levoton. Taiteilijan tuikea katse pysäytti hänen vispaavan jalkansa.
”Onko se jo valmis?” hän kysyi taas, ja aina Amy pudisti kiivaana päätään. Lopulta tyttö laski kynänsä.
”Olé!” Amy huudahti. Laurie tukahdutti virnistyksen, sillä uskoi olevansa sen tytölle velkaa.
”Tarkoitatko voilá?”
”Tarkoitan, että se on valmis. Haluatko nähdä?”
Amy ojensi luonnoksen mallin nähtäväksi. Laurie hätkähti. Hän odotti näkeävänsä itsensä säyseänä ja komeana, kukkien tai kerubien ympäröimänä. Sen sijaan Amy oli piirtänyt hänet kädet taivasta kohti kohotettuina, kasvot kärsimyksestä vääristyneinä.
”Mi-mitä--”
”Minä olen opiskellut, niin kuin sanoin”, Amy muistutti ja työnsi tutkimansa kirjan hänen eteensä. Aukeamalle jäljennetyssä maalauksessa kaksi naista irrotti tikarilla puolialastoman miehen päätä. Kaulasta roiskui verta tummanpuhuvana ryöppynä.
”Sain innoituksen Raamatun kertomuksesta, Rakastava isä ja tuhlaajapoika”, tyttö sanoi. Hän ei joko huomannut Laurien epäuskoista ilmettä, tai sitten ei yksinkertaisesti pannut sitä pahakseen. Ehkä hän sai siitä jopa jotakin kieronlaista mielihyvää. Hypoteesi sai vahvistuksen, sillä viattomasti hymyillen hän jatkoi:
”Voit pitää sen. Ja sopivan tilaisuuden tullen voit antaa sen isoisällesi.”
Laurie katsoi ensin kirjan kuvaa, sitten piirustusta kädessään. Mittasuhteissa oli otettu vapauksia, ja kohtuuttoman kokoiseksi piirretty vasen käsivarsi antoi perspektiiville omintakeisen leiman. Tunne oli kuitenkin vangittu vakuuttavasti, vaikka Laurien olikin vaikeaa sovitella moista katumuksen näytöstä omille kasvoilleen.
”Artemisia Gentileschi”, hän luki nimen taidekirjan kuvan alta. ”En ole koskaan kuullutkaan.”
”Hän oli aikanaan hyvinkin kuuluisa”, Amy kertoi. ”Kuolemansa jälkeen hänet unohdettiin, ja hänen teoksiaan laitettiin myöhemmin miestaiteilijoiden nimiin.”
”Juhlittu ja unohdettu.”
”Niin”, Amy sanoi. Jokin hänen äänensä painossa sai Laurien katsomaan häneen. Öljylampun varjo veisti lapsenpyöreyden tytön kasvoista. Amy tarttui kynään ja kirjoitti nimensä koreilevin, kiehkuraisin kirjaimin piirustuksen kulmaan. Amy Curtis March.
”Minun nimeäni ei unohdeta.”
Kun Laurie lähti, hän ei muistanut enää sanakaan Jolle sepittämistään säkeistä. Enää hänen poskensa punottivat, ja huolellisesti taiteltu piirustus Tuhlaajapojasta poltteli hänen taskussaan.