Joo siis voin sanoa että tarinan loppu ja sen mukanaan tuoma twisti – vaikka se olikin se koko kirjoitukseen inspiroinut idea – tuotti loputtomasti harmaita hiuksia myös täällä päässä näppistä. Epäluotettava kertoja on jo asia erikseen, mutta miten myydä tällainen lempeyttä ja suostumusta (consent) peräänkuuluttava romanssi, kun kummatkin osapuolet a) valehtelevat toisilleen siitä mitä ovat, b) toisen voi katsoa jokseenkin huijaavan toisen sänkyyn ennen paljastumistaan konkreettisesti Saatanaksi ja c) pistävät siinä sivussa kokonaisen kylän matalaksi. Tässä valossa tägäyksien ja varoituksien valikoiminen oli aika mielenkiintoista, koska en halunnut kuitenkaan spoilata loppua. Pyrin löytämään jonkinlaisen kultaisen keskitien siinä, että Graves on tietyissä valinnoissaan itsekäs ja vanhojen rituaalien orja, mutta kuitenkin kiintymyksessään vilpitön – ja että loppukädessä valta suhteen tulevaisuudesta on enemmän Credencen käsissä ja Credence vähemmän viaton kuin miltä aluksi vaikutti. Se, onko lopun kosto oikeutettu vai ei, jää tietysti jokaisen itsensä pohdittavaksi. Oli mielenkiintoista kuulla että hahmosympatiat joutuivat koetukselle tuon viimeisen kohtauksen aikana, sitä tässä tietyllä tapaa hainkin. Olen AO3:ssa tägännyt (ja lisännyt ne nyt myös täällä genretietoihin) ficin sisältävän satuelementtejä – tietty tyylissä ja asetelmassa näkyvä kansansatumaisuus sikseen, satujen lopussahan paha saa usein palkkansa ja ihmisiä voidaan rangaista melko väkivaltaisestikin. Tässä voi tietysti pohtia onko Credence sittenkin se rangaistava osapuoli, tämän paljastuessa juuri niin arvelluttavaksi ja vaaralliseksi kuin kaikki aina olettivatkin, taivaspaikan menetyksestä puhumattakaan.
Mitä tulee Gravesin taikuuteen, en usko että aiemmat luvut sisältävät mitään suoria viitteitä siihen. Sen sijaan Graves, se vanha käärme, kyllä tarjoaa Paratiisin hengessä Credencelle tämän ensimmäisen maistiaisen omenasiideriä erinäisten tietoiskujen kera ja katsoo Credencen kanssa kaivoon joka näyttää joko paholaisen tai tulevan puolison kasvot (miksei molemmat!). Olen itse asiassa ajatellut Gravesin pääsevän kirkkoon niin mutkattomasti siksi, että se on rakennettu pakanapuun eli vanhan jalavan laudoista (tähän viittaa myös tuo mainitsemasi Herran huone -kohta: Jumala ei todellakaan ole läsnä). Koska Graves ei lopulta ole noita vaan omaa vain omanlaisiaan voimia, olen lähestynyt foreshadowingin nimissä asiaa enemmän sen kautta että lukijassa voisi herättää ihmetystä se miksi kirkon lähettiläs suhtautuu niin nihkeästi kaikkeen kristinuskoon liittyvään ja puhuu/ajattelee jatkuvasti velvollisuuksiaan varsin epätarkoin termein (elämänsä uralleen omistanut työnarkomaani vai ajanlaskun alusta asti raatanut jumalolento? Näemmä melko sama meininki mitä tulee toimenkuvaan.) Gravesin voimat ovat joka tapauksessa ennen Credencen mukaantuloa seuraajien puuttumisen kuihduttamat ja Graves sitä kautta paljon vähäisempi, melkein inhimillinen. Sen sijaan Credencen kyvyt ovat sitä luokkaa, että niiden harhastusvaikutuksella kätevästi selittää sen miksi Graves ei aiemmin kykene yhdistelemään johtolankoja noidan henkilöllisyyn arvaamiseksi – syy, joka toivon mukaan lopuksi rauhoittaa kaikki ne lukijat jotka tuon paloyön jälkeen ihmettelivät asiaa.