Originaalit > Pergamentinpala

Kuppi teetä, kiitos ~ K11 (VALMIS)

<< < (2/6) > >>

Penber:
jordan: Kiitos, kiitos. Eihä sen palautteen aina tarvii rakentavaa olla.. Ehkä saat enemmä irti siitä ekasta luvusta. Yritän saada sen pian kirjoitettua tähän masiinaan, että voin änkästä sen tänne :>.

Penber:
A/N: Mulla on (tai oli) pieni dilemma tässä.. Ajattelin nimittäin laittaa tän ekan luvun vasta perjantaina, mut koska kone lähtee luultavasti huomen huoltoon, niin laitan sen nyt sitten tänää.. Ja näissä luvuissa on Oliver Pov :>.

1. Mies jolta kaikki viety on

Sain viimein viimeisen kohtauksen valmiiksi. Pyörittelin kynää yhä kädessäni, samalla kun luin aikaansaannostani vielä läpi. Ollessani varma, että loppu miellytti itseäni, sulloin viimeisen paperinsiivun muiden joukkoon niille tarkoitettuun kansioon. Ulko-ovi kolahti äänekkäästi, mitä seurasi iloinen huudahdus:
“Hei, Oliver, oletko jo valmis?”
Thomas, joka oli juuri matalaan majaani astunut, oli lapsuudenystäväni ja hänen kanssaan olin kokenut jos monen moista. Iältään mies oli kahdenkymmenenviiden, niin kuin minäkin, eikä ulkonäöllä häntä oltu juuri siunattu. Voisin sanoa häntä perusluontoiseksi maalaisjuntiksi, jonka maantienruskeat hiukset oltiin leikattu epätasaisesti laatikon muotoiseen päähän. Silmät olivat epämääräisen kuravellin väriset. Thomasin korvat höröttivät silmäänpistävästi pääkopan molemmilla puolilla, minkä takia häntä oltiin alaluokilla kutsuttu Dumboksi. Kun kerran päätin rohkeana puolustaa ystäväni kunniaa, niiltä öykkäreiltä, he hakkasivat minut niin pahasti, ettei oma äitinikään meinannut tunnistaa minua.

“Oliver, etkö kuullut kun huusin sinua?” Thomas ihmetteli saavuttuaan tietokonehuoneen ovelle. Hän näytti yhä säälivältä kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa tuli tapaamaan minua sairaalaan. Tämä ärsytti minua suunnattomasti, joten olisin voinut potkaista miestä persuksille, jos olisin vain pystynyt.
“Kuulin kyllä”, mutisin. Käänsin hieman pyörätuoliani häneen päin. Välillemme syntyi painostava hiljaisuus, minkä aikana saatoin kuulla huoneen seinällä riippuvan kellon tasaisin tikityksen. Se oli saada minut hulluksi. Halusin repiä korvani irti. Repiä niin kovaa, että sattuisi. En kestänyt sitä kelloa, en ihmisten säälejä en mitään. Sitten puhkoisin silmäni, tai vetäisin ne hitaasti ulos kuopistaan. Halusin verta, halusin kipua.

Sen jälkeen, kun Rachel kuoli, olin tuntenut vain pelkkää kipua. Sitä ei voinut hallita, ei tukahduttaa. Se hallitsi minua. Se tukahdutti minut. En voinut käsittää kuinka nopeasti olin kaikista fyysisistä kivuistani päässyt. Ulkokuori alkoi kaikin puoli olla tiptop-kunnossa, mutta sisältä olin pelkkää ydinjätettä. Oli kuin minut oltaisiin käännetty väärinpäin, ajettu autolla päältä ja sitten käännetty ulkokuori takaisin esille. Kukaan ei tuntunut huomaavan pahaa oloani. He näkivät kokonaisuudesta vain sen julkisivun ja se oli onnettomuudesta hyvin selvinnyt vahva, tasapainoinen, brittiläinen, päälle parikymppinen herrasmies.

Ovikellon vaimea kilahdus herätti minut ajatuksistani, katkaisten samalla hiljaisuuden. Thomas, joka oli istahtanut hetkeksi huoneen pienelle sohvalle, ampaisi nyt ylös. Hän viittoili minulle käsillään tiedottaakseen, että meni avaamaan ovea. Annoin hänen mennä, vaikka eihän asuntoni ollut niin iso ollut, etten olisi voinut tehdä sitä itse. Kurottauduin ottamaan käsikirjoitustani pöydältä, jotta voisin nitoa sen yhteen. Thomasin ja tulijan, joka osoittautui yliopistoaikaiseksi ystäväksemme Aliceksi, tullessa huoneeseen, säikähdin niin että pudotin käsikirjoituksen lattialle, jolloin se levisi täysin.
“Saatana”, kirosin. Tiesin, etten pystyisi itse lähteä kurottelemaan niitä, mikä sai minut todellakin tuntemaan itseni vammaiseksi. Se jos jokin oli todella turhauttavaa.

Alice ryntäsi korjaamaan papereitani lattialta, kysellen samalla mukamas ohimennen vointiani. Alice oli aina ollut taiteellinen ihminen, ja sen huomasi jo päällepäin. Nainen oli monesti värjäämässä hiuksiaan, joten sai aina olla arvelemassa minkä värisen kuontalon kanssa hänet seuraavan kerran näkisi. Nyt oli vuorossa räikeäpinkki. Kammottavaa. Pukeutumiseltaankin hän poikkesi niin sanotusta normaalista, ja olihan hän poikennut massasta jo monet vuodet. Alicen tyyliä oli vaikea määritellä, joten sitä olisi myös hankala matkia, vaikka ihan kuin haluaisinkaan. Nykyään nainen suunnitteli pääaisassa vaatteita ja puvustusta näytelmiin, joita kirjoitin.
“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen. Alice nosti katseensa, tarkkaillen minua syvänmerensinisillä silmillään. Hän yritti hymyillä hieman, mutten voinut olla huomaamatta surua naisen silmissä. Me olimme pitkään olleet erottamaton nelikko; Alice, Rachel, Thomas ja minä. Meillä oli ollut jonkinlainen outo salainen yhteys, mikä oli kadonnut heti Rachelin kuoleman jälkeen. Minä eristäydyin muista, vetäydyin kuoreni suojaan. Alice ja Thomas, jotka olivat onnellisesti olleet yhdessä, puolestaan erosivat, yrittäen kuitenkin pysyä ystävinä.

“Se on melkein valmis.”
Thomasin sarkastinen naurahdus sai Alicen ja minun huomion.
“Kuinka kauan sellaisen kivimöntin suunnitteluun voi mennä? Siitä on jo yli puolivuotta!”
Alice henkäisi. Hän näytti loukkaantuneelta ja valmiilta lyömään jotakuta, eli Thomasia. Laskin käteni rauhoittavasti naisen olkapäälle.
“Ei sillä ole kiirettä. En haluaisi edes mennä katsomaan sitä ennen kun pystyn taas kävelemään omilla jaloillani.”
Alice katsahti minua kysyvästi. En vielä ollut kertonut, että lääkäri oli vahvistanut tiedon, jonka mukaan fysioterapian avulla voisin vielä joskus kävellä. Koska olin jo puoliksi maininnut asiasta, tunsin velvollisuudeksi kertoa sen kokonaisuudessaan. Ystäväni ilmeet näyttivät kirkastuvan, mitä en ollut nähnyt pitkään aikaan. Ja vaikka se ei saanut minun sisälle syttymään edes pientä onnenliekkiä, oli mielekästä nähdä heitä onnellisina sen surun keskellä. Ja niin kuin joku oli joskus sanonut: suru ei koskaan häviä, se muuttaa muotoaan, helpottuu, sen kanssa voi elää, mutta se ei koskaan häviä.

“Nyt muistankin!” Alice yllättäen huudahti napsauttaen sormiaan. Hän oli meistä se huonomuistisin, joten naista sai olla aina huomauttelemassa melkeinpä kaikesta. Nyt hän oli taas muistanut jotain oleellista, mikä hänen oli luultavasti pitänyt kertoa jo aikoja sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, niinhän se oli.
“Siihen sinun lehti-ilmoitukseesi oltiin vastattu!”
“Mihin ilmoitukseen?” Thomas pällisteli. Alice mulkaisi häntä kuin olisi katsonut kasaa lantaa, inhoten. Hän selosti, kuin itsestään selvää asiaa, että minä tulisin tarvitsemaan henkilökohtaista avustajaa ympärivuorokautiseksi ajaksi, sillä en voinut itse tehdä juurikaan mitään. Se oli totta, vaikken aluksi ollutkaan halunnut myöntää sitä itelleni, saatikka siten muiden kuullen. Avustajaa tulisin tarvitsemaan siihen asti kunnes voisin taas itse kävellä ja lääkärini mielestä siihen voisi mennä aikaa. En halunnut pyytää ystäviäni tähän. Se olisi heille liian suuri taakka, enkä halunnut heidän tuhlaavan kallista aikaansa minuun.

“Monelta hän sanoi tulevansa?” kysyin. Ajatus tuntemattomasta henkilöstä häärimässä kotonani tuntui vieraalta. En tiennyt hänestä mitään, en nimeä, en sukupuolta, en siis yksinkertaisesti mitään. Ja tavallaan olin jo puoliksi lupautunut ottamaan hänet elämääni. Ottamaan hänet osaksi jokapäiväistä arkeani. Kaikki tämä pohdinta sai käteni hikoilemaan ja tärisemään.
“Mies sanoi tulevansa kolmelta”, Alice kertoi luntattuaan ajan kädestään, mihin oli sen tummalla mustekynällä kirjoittanut.
“Mies?” Thomas milteipä rääkäisi. Hän oli ajatellut, niin kuin luultavasti moni muukin olisi, että kaikki nekin vähät jotka paikkaa hakisivat, olisivat naisia.
“Niin”, Alice sanoi myhäillen, “ja hänen nimensä on Patrick Harris.”

Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa. Se oli jo viisitoista vaille kolme! Kirosin hetken Alicea, joka olisi voinut kertoa asian hieman aiemmin kuin viidentoista minuutin varoitusajalla. Yritin keksiä jotain puhuttavaa, etten hermostuksissani alkaisi vilkuilla kelloa minuutin välein. Kun en keksinyt muutakaan, aloin puhua uudesta näytelmästäni. Alice lupautui jälleen puvustajaksi, kunhan saisi lukea käsikirjoituksen ensimmäisenä. Yritin naurahtaa, vaikkakin se kuulostikin ontolta, merkityksettömältä.
“Kunhan suostut kahteen ehtoon.”
“Kerro.”
“Jos voisit kirjoittaa sen puhtaaksi ja lähettää sitten eteenpäin..?”
“Tietenkin”, Alice sanoi naurahtaen hellyttävästi, niin kuin aina. Se muistutti hieman Rachelin naurua, mikä puolestaan oli ollut heleä, kirkas, lämmin. Joskus sitä oli vaikea edes kuvailla. Siitä vain tuli hyvä olo, kuin olisi ollut huumepöllyssä tai hyvässä nousuhumalassa. Ilman sitä, ilman hänen kaunista nauruaan, maailma oli kaksi verroin rumempi, kylmempi. Elämä oli tyhjä.

Katsahdin uudestaan kelloa. Tällä kertaa sen isoin viisari oli kirinyt kellotaulun ylimmän numeron. Ja juuri sillä hetkellä, kun se tuolle paikalle asettui, ovikello pärähti määrätietoisesti. Jokainen meistä, siinä pienessä tietokonehuoneessa, nostimme katseemme oven suuntaan. Pirinän jatkuessa Alice tajusi nousta lattialta, lähteäkseen avaamaan ovea. Vedin paljon ilmaa keuhkoihini. Pidin sitä tunkkaista ilmaa hetken sisälläni, kunnes puhalsin ne ulos. Viimein koitti hetki, jolloin tapaisin miehen, jonka kanssa tulisin viettämään ehkä hiemankin liian läheisesti aikaa yhdessä. Se kuinka kauan tarvitsisin häntä oli mysteeri. Tiesin vain sen, etten pärjäisi yksin.

Alice astui ensimmäisenä huoneeseen leveä hymy naamallaan. Mikäköhän avustajassani oli niin huvittavaa, kun se kerran sai ystäväni noin virnistelemään? Sain vastauksen melko nopeasti miehen tullessa huoneeseen. Hänessä oli jotain mitä ei voinut millään maailman sanoin kuvailla. Mies oli todella pitkä, varmasti yli 190 cm. Hänellä oli lyhyet, siististi sivujakaukselle laitetut miltein pikimustat hiukset, joissa näkyi vilahdus ruskeaa aina valon osuessa niihin tietystä kulmasta. Hänellä, siis Patrickilla, sehän miehen nimi oli.. Patrickilla oli terävät piirteet kasvoissaan ja leuka oli vahva. Silmiin minä kuitenkin kiinnitin eniten huomiota. Ne olivat vaaleansiniset, suorastaan jäätävät. Sanottiin, että silmät ovat sielun peili. Siispä, minkälainen sielu voisi noiden silmien takaa piillä?

Pitkä mies laski matkalaukkunsa lattialle, harpaten sen jälkeen vain yhdellä askelmalla luokseni. Kätellessämme Patrick esitteli itsensä. Ja niin kuin Alice oli jo aikaisemmin informoinut miehen nimi oli Patrick Harris.
“Oliver Andrews, mutta sen taisitkin jo tietää”, naureskelin epäaidosti. Huokaisin helpotuksesta, kun Patrick kohdisti hetkeksi huomionsa Thomasiin. Vilkaisin Aliceen, joka puolestaan mulkoili minua kysyvästi. Häntä luultavasti kiinnosti tietää mitä mieltä olin Patrickista ja olinko minä nyt edes häntä palkkaamassa. Tosiaankin, olinko? Jos testaisin häntä ennen kuin päätän asiasta? Yritin miettiä, mitä Rachel olisi tehnyt siinä tilanteessa. Hän olisi varmasti tiedustellut Patrickilta kaikkea maan ja taivaan väliltä, kunnes olisi iltateen aika. Silloin minulla välähti.
“Öh, Patrick..”
“Herra Andrews?”
“Keittäisitkö teetä? Löydät varmasti tarvittavat välineet pienen etsinnän jälkeen.”
Muuta minun ei tarvinnutkaan sanoa kun Patrick oli jo kadonnut keittiöön. Tehokas, kohtelias, mielekäs ulkonäkö. Hän oli jo yhtä kuin palkattu.

~ * ~

Kolmisen viikon jälkeen aloin pian tottua siihen, että Patrick asusteli kanssani. Kaikenlisäksi, mies joka valmistaa niinkin hyvää teetä kuin hän, ei voi olla paha. Olin päättänyt majoittaa hänet tietokonehuoneeseen, sillä itse käytin sitä vain silloin kun kirjoitin käsikirjoituksia. Alice oli saanut luettua ja kirjoitettua puhtaaksi viimeisimmän teokseni. Ennen Rachel oli huolehtinut tekstini puhtaaksikirjoittamisesta, sillä hän oli osannut kirjoittaa koneella niin nopeasti. Eräs tuttu ohjaaja oli ottanut minuun jälleen yhteyttä, kehuen tekstiäni maasta taivaisiin, väittäen olevansa vuoren varma ketä näyttelijöitä se tulisi tarvitsemaan. Ja paskat. Se juopunut vanha kanttura piti vaikka mistä, kunhan siitä vain saisi rahaa viinaan. Ja jostain syystä hän oli ottanut minun tekstini silmätikukseen.

“Teesi”, Patrick sanoi rauhallisella äänensävyllään. “Ja tapaaminen herra Morganin kanssa kahdelta.”
“Kiitos”, mutisin hajamielisesti katse ikkunasta ulos suunnattuna. En oikeastaan katsonut mitään, katseeni vain oli pysähtynyt hetkeksi johonkin. Patrick asetti kupposen pöydälle, muttei vielä poistunut. Tunsin miehen katseen niskassani ja se sai minut värähtämään. Olin saanut onneksi kitkettyä pois minun herroitteluni hänen puheestaan, sillä se oli saanut minut tuntemaan itseni yllättäen viisikymppiseksi ja sitä en halunnut.
“Jos tarvitset jotain, soita kelloa. Olen tiskaamassa.”

Patrickin lähdettyä tunsin yksinäisyyden kylmän kouran puristuvan ympärilleni. Ennen en millään olisi jäänyt hetkeksikään yksin. Oloni oli heti turvaton, ahdistunut. Kun olin kahden, äiti synnytti tyttövauvan, Rachelin. Sisaruskateudesta ei ollut tietoakaan siinä pörrätessäni uuden siskoni ympärillä intoa uhkuen. Me kaksi olimme alusta asti täysin erottamattomat. Teimme kaiken yhdessä. Jaoimme kaiken, yhteiset ystävät, salaisuudet, surut, kaiken. Rachel tunsi minut läpikotaisin, hän näki kuka todellisuudessa olin, jo luultavasti ennen minua.

Kun toista rakasti niinkin intohimoisesti, riidat olivat rajuja kuin ukkosmyrskyt, jotka saivat aikaan tulvia. Rachelin ja minun riidellessä oli muiden parasta pysyä kaukana, elleivät he halunneet salamaniskusta itseensä. Me tarvitsimme toisiamme kuin ilmaa ja ilman sitä ei voi elää. Emme me voineet elää ilman toisiamme.

Vanhempamme olivat yhtä intohimoisia kuin mekin. Heillä oli pala intohimo toisiinsa, mikä ajan myötä alkoi muodostua pakkomielteeksi. Äitini oli näyttelijä ja isäni poliitikko. En tiennyt tarinaa, mikä oli saattanut heidät yhteen, mutta uskoin siihen liittyvän jotain kaunista. Äitini sanoi aina, että lapsista näkyi vanhempien rakkaus ja että me olimme heidän rakkautensa hedelmää. Vanhempamme eivät koskaan hävenneet näyttää palavaa rakkautta toisiinsa, oli se sitten vain kotona tai julkisesti. Monet yöt he rakastelivat äänekkäästi, heidän vanhan sänkynsä natinan vihloessa korvia ja äidin epämääräisten huudahdusten hämärtäessä tajunnan. Tällöin kapusin Rachelin kanssa ullakolle, sinne eivät äänet kantautuneet. Etsimme kuvioita puisista seinistä tai laskimme tähtiä, mitkä huuruisesta kattoikkunasta välkkyivät ja nukahdimme vierekkäin resuisen patjan päälle.

Minun ollessa kahdentoista ja Rachelin ollessa kymmenen, rakkaalle äidillemme todettiin rintasyöpä, joka oli jo levinnyt joka puolelle hänen kehoaan. Lääkärit totesivat, että oli edes turha aloittaa lääkityksiä, sillä äitimme tulisi kuolemaan muutenkin. Vasta muutama vuosi sitten, kun olin uudestaan ajatellut asiaa, olin tajunnut, että ne hoidot olisivat kuitenkin voineet pidentää äitini elinaikaa, vähentäneet hänen kipujaan. Tämä lietsoi entistään kasvavaa vihaani kaikkia lääketieteenalanihmisiä kohtaan. Äitimme kuoli joulukuussa, hieman ennen aattoa. Rachel itki yöt ja päivät, päivät ja yöt. Hän itki yksin, hän itki kanssani. Itse olin täysin erilainen. Menin lukkoon, sulkeuduin omaan pieneen maailmaani kuin en olisi ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. En ole koskaan itkenyt äitini kuolemaa, vaan kirjoitin siitä runon. Se oli surullinen.

Isämme joutui masennuksen noidankehään. Hänkään ei itkenyt, ei ainakaan meidän nähtemme. Hän syytti itseään, harhaili öisin ympäri taloa ja nukkui päivisin. Katkaistuaan täysin yhteydet ulkomaailmaan, emme enää käyneet sukujuhlissa, häissä, ristiäisissä, taaperojuhlissa, emme yksinkertaisesti missään. Sitä itsesääliä saimme kastoa vuoden jos toisenkin, kunnes isä yllättäen muuttui. Hän alkoi käydä ryyppyreissuilla niin kutsuttujen ystäviensä kanssa. Tuntui, että joka hitonmoiselle illalle löytyi aina joku ryyppyseuraksi. Isä joi aamulla, päivällä, illalla, yöllä, aina. Silloin kun hän oli humalassa, olin minä Rachelin kanssa syyllisiä äitimme kuolemaan. Yritimme jatkaa opiskelujamme normaalisti, vaikka se olikin hankalaa kotiolojemme takia. Samoihin aikoihin aloin huomata uusia järkyttäviä asioita itsessäni.

Persoonaani kuuluu yksi tietynlainen piirre, mikä liittyy rakkauteen ja uskoisin sen tulevan äidiltäni. En ihastu, rakastumisesta puhumattakaan, kovinkaan usein, mutta jos näin sattuu käymään olisin siinä täysillä mukana. Ollessani 17 rakastuin tulisesti luokallani olevaan räyhääjään, häirikköön, joka pilkkasi minua minkä kerkesi. Todellisuudessa kaiken sen haukkumisen takana hänkin oli tykästynyt minuun. Seurustelimme salaa pari vuotta. Ainoa joka asiasta oli koskaan tiennyt, oli Rachel.

Isämme kuoltua myimme talon ja niistä saaduilla rahoilla ostimme Lontoosta pienen huoneiston eräästä aikansaeläneestä kerrostalosta. Viisi vuotta asuimme siinä kahdestaan. Ja sitten, aivan yllättäen, olin yksin.

“Oliver, oletko kunnossa?”
Olin pudota pyörätuolistani säikähdyksestä. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut kuullut kun Patrick oli tullut huoneeseen. Katsahdin häntä kysyvästi.
“Et ole koskenutkaan teehesi.”
“Ai.. Katsos, en olekaan”, sanoin, kun hämmästykseksi huomasin hänen olleen oikeassa, sillä teekuppi oli yhä koskemattomana juuri siinä kohtaa, mihin avustajani oli sen jättänyt. Kaikista erikoisinta oli se, että hänen äänestään kuulin ripauksen huolestuneisuutta, mutten nähnyt sitä miehen kasvoilta. Siitä pidin.

“Meidän olisi varmaan aika mennä, jos emme halua myöhästyä tapaamiseltasi”, Patrick ilmoitti kelloa tähystellen. Hän oli oikeassa, joten aloimme tehdä lähtöä. Minun ei paljoa tarvinnut tehdä, sillä olin jo alkanut tottua siihen, että Patrick kuskasi minua kaikkialle, teki ruokani, tiskasi, pesi pyykit ja kaikkea muuta mitä en jaksaisi nyt luetella.
Matka teatterille ei kestänyt kauaa, vain parikymmentä minuuttia, mikä tosin autolla oltaisiin menty nopeammin. Matkalla aikamme kuluksi keskustelimme kaikenlaista, pääasiassa niistä asioista mitkä olivat sillä hetkelle muutenkin olleet esillä, ehkäpä uutisissa, tai aikaisimmissa keskusteluissamme. Saatoimme joskus käydä tuntienkin mittaisia väittelyitä siitä, osasiko nykyinen Iso-Britannian pääministeri asiaansa. Ah, että rakastankaan niitä väittelyjä. Minullehan olisi käynyt pelkkä keskustelunpoikanen säästän, kunhan saisin vain puhua jonkun kanssa. Ja sitten, kun saavuimme viimein vanhan teatterirakennuksen luokse, pyysin Patrickia pysähtymään.
“Onko jokin hullusti?”
“Kerään vain hieman rohkeuttani.”
Patrick asetti kätensä olkapäälleni. Se oli lämmin, toi jonkinlaista sanomatonta turvaa, varmuutta. Ainoa syy, miksi jouduin keräämään rohkeutta ennen ohjaajan tapaamista, johtui alkoholista. Mies haisi monen metrin päähän vanhalta viinalta. Se haju toi mieleen liikaa muistoja. Paljon ikäviä muistoja.

Suuren teatterisalin yläkatsomossa istui harmaahiuksinen mies, Raymond Morgan. Hänen katseensa oli suunnattu intensiivisesti lavalle, missä näyttelijät harjoittelivat näytelmäni mielestäni ehkä vaikeinta kohtausta. Vaikka katsomo oli suurimmaksi osaksi pimeä, saatoin silti nähdä vanhan juopon kasvojen punottavan. Patrick ohjasi pyörätuoliani kaikista sellaisista paikoista, josta sen kanssa vain pystyi menemään, ja mies osasikin nopeasti arvioida parhaimman reitin. Raymond näytti iloiselta, kun saavuimme vihdoin hänen luokseen. Tiesin miehen hyvän näyttelytaidon, joten osasin päätellä hänen sillä iloisuudellaan vain peittelevän pahaa krapulaansa.
“Oliver, vanhan kuomaseni! Uusi näytelmäsi rokkaa!”
“Kuulostaapa tutulta”, murahdin pieni virne naamallani.
“Kukas hän on?” punakka, hieman tukevahko mies hämmästeli nähtyään Patrickin, joka selkäni takana seisoi.
“Täytyyhän tällaisella rammalla avustaja olla”, selostin. Raymond haukkoi suurin elein henkeään, kuin olisi mukamas ollut jotenkin järkyttynyt.
“Olen todella pahoillani. Varsinkin siitä mitä tapahtui Rach..”
“Ray, Ray, Ray!” huudahdin silmäillessäni samalla ympärilleni, jos näkisin käsikirjoitustani jossain. “Siitä ei tarvitse puhua.”
Onneksi juoppo tajusi tällä kertaa pitää suunsa kiinni. Sillä välin, kun keskityin jutustelemaan turhuuksia Raymondin kanssa, huomasin sivusilmällä kuinka Patrick tarkasteli näyttämön tapahtumia. Hän vaikutti tarkkasilmäiseltä.

Neuvottelut eivät onneksi kestäneet kauaa ja olimme pian palaamassa takaisin kotiin. Patrickin ollessa yllättävän hiljainen päätin kysyä, painoiko jokin hänen mieltään.
“Jäin vain pohtimaan näytelmääsi”, hän sanoi kuulostaen mietteliäältä. Oliko siinä jotain huonoa?
“Mitä olet mieltä siitä?”
Patrick tuntui todella miettivän vastausta, sillä hän hiljeni hetkeksi. Enkä todellakaan osannut sanoa oliko se hyvä vai huono asia.
“Löysin siitä samanlaista nokkeluutta kuin Oscar Wilden näytelmistä”, avustajani lopulta virkkoi. Oscar Wilde? Oscar Wilde! Nyt en todellakaan enää tiennyt tulisiko sitä juhlia vai surra.
“On sanottu”, Patrick jatkoi, kun huomasi, etten ollut aikomassa vastata, “että tasapainoiset ja onnelliset ihmiset eivät kirjoita, sillä heillä ei ole siihen tarvetta.”
“No sehän rauhoittavaa kuulla!” tuhahdin ehkä hiemankin liian närkästyneenä. “Kuka näin on sanonut?”
“Viimeisimpänä se taisi olla äitini. Hän taisi olla hieman epäilevä suhteeni.”
Loput matkasta olimme hiljaa.

A/N2: Eipä tässä oikee mitää.. Paitsi että sen tokan luvun tulemiseen saattaa sitten kestää jonku aikaa, ku joudun huomattavasti jatkamaan sitä ensin taas tohon vihkoon.. Vitsi mulla menin kauan miettii ton ohjaajan nimeä. Mikään ei tuntunu sopivan. No sit ajattelin nimetä hänet Raymond Chandleriksi. Hyvä nimi, sopi etu- ja sukunimi toisilleen.. Mietin pari päivää, et missä oon kuullu sen nimen aikasemmin kunnen huomasin kirjahyllyssäni Chandlerin kirjan Pitkät jäähyväiset.. Sit oli pakko muutta Morganiks :'D.. Mutta joo, lava on jälleen teidän..

Amnesiac:
Löysinhän minä tämän täältä.:) Olenkin jo malttamattomana odotellut tämän ilmestymistä tänne huomatessani, että olit ottanut haasteen kirjoitettavaksesi. Eli tosiaan, aioin itse ensin pyytää tuota haastetta itselleni, mutta siinä mietiskellessäni se olikin jo mennyt ja hyvä, että olikin - sinähän osaat oikeasti kirjoittaa todella hyvin! Tykkään kuvailustasi ja siitä, että sitä on niin paljon. Kirjoitustyylisi miellyttää minua muutenkin kaikin puolin, tällaista tekstiä on mukava lukea.

Tämä on ihan mielenkiintoinen, jään odottelemaan jatkoa! :) Tämä nyt lähinnä jäi vain tällaiseksi ilmoitukseksi siitä, että pidän, mutta eipä tuo kommentoiminen koskaan ole ollut oikein minun lajini.

Smarou:
Tiedätkö, tämä on todella hyvä.

En tiedä missä olen mennyt harhaan, mutta luulin koko ajan että Oliver ja Rachel ovat pariskunta, siksi olin vähän yllättynyt tälläisestä kuviosta. No, nyt olen vain hämmentynyt omasta typeryydestäni. Tämä kyllä ehkä tuntuu mukavammalta tarinan kannalta.

Patrickista pidin. Tällä hetkellä vaikuttaa paljonkin sellaiselta jota tähän kuvittelin. Ulkonäkö tuli yllätyksenä, mutten sitä ollutkaan miettinyt. Ainoa mitä ehkä jäin toivomaan oli äänen kuvaus. En edes tiedä miksi, ei kai sitä yleensäkään suuremmin kuvata. Mutta jotenkin kuvani tästä on nyt todella harteikas ja lihaksikas, jolloin ääni päässäni on todella sellainen syvä, enkä halua uskoa sitä :'D

Pari viatonta kirjoitusvirhettä bongasin;

--- Lainaus ---“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen.
--- Lainaus päättyy ---
Kakistellen?

Voi hitsi, en löydä muita enää. Muistaakseni niitä oli kolme. No, ei mitään vakavaa älä huoli.

Raymond Morgan on oikein hyvä nimi.
Muutenkin pidin kovasti kohdasta missä oltiin teatterissa. Oliver jotenkin kiteytyi siinä hienosti, ei halua näyttää kipuaan, ei halua sääliä, mieluummin välttää tunteita. Juuri se miten tämä "väkisin" vitsaili ja käänsi puheen pois Rachelista.

Pidin myös siitä miten kerroit Oliverin historiasta. Vaikka se periaatteessa oli sellainen luettelo, yksi kohta missä kerrottiin kaikki 'turhia kikkailematta', se ei tuntunut siltä, ja se juuri teki siitä onnistuneen.

Oikein mukava luku, antoi Oliveriin kovasti luonnetta ja syvyyttä, selkeän kuvan millainen on Oliver. Ja tietysti malttamattomasti jo odotin Patrickin tulo kuvaan. Että millainen hän on. Nytkin tämä oli vähän tälläinen pintaraapaisu, ilman tuota loppua tämä olisi voinut tuntua kovinkin kylmältä, nyt jäi kutkuttamaan että mitä äiti tarkoitti silloin.

Voisin muuten näin vielä erikseen todeta että pidän kovasti hahmojen nimistä. Itselläni on myös aina kauheat ongelmat nimeta hahmoja, kun tietty nimi aina viittaa tiettyy luonteeseen, vaikkei niin oikeasti olekaan, nimen pitää toimia yksin, ja sitten parituksissa myös yhdessä. Näistä huomaa että niitä on mietitty, koska ne toimivat, joka suhteessa.

(Hyvä muuten että pistit tämän nyt, perjantaina tai perjantain jälkeen en ehkä olisi ehtinyt lukea tätä ennen kuin 11.8.)

Kiitos, pidin kovasti


// Hih, ilahduin kovasti Amnesiacin kommentista, että haasteellani olisi ollut toinenkin ottaja, kun hetken tosiaan jo luulin ettei se kelvannut kellekään. :3

Penber:
Amnesiac: Kiitos kommentistasi. Se oli oikein mieluisa, eikä sinun tulisi vähätellä komentointitaitojasi. Tääki sai mut hymyilemään. Mullaki oli nimittäin aika kahden vaiheilla, et otanko tän haasteen, mut pakko se sit oli.. Ja jotain.. Mutta siis, kiitus.

Smarou: Hahaa. Astuit siis ansaani. Se oli tarkoituskin (siis Oliver-Rachel-suhde) näyttää aluksi muulta mitä se oli, mut siis sisaruksia vain.. Ja voin toki yrittää kuvata Patrickin ääntä, jos niin haluat. En nimittäin halua antaa miehestä väärää kuvaa :')


--- Lainaus käyttäjältä: Smarou - 30.07.2008 02:14:55 ---Pari viatonta kirjoitusvirhettä bongasin;

--- Lainaus ---“Kuinkas Rachelin hautakiven suunnittelu sujuu?” sain viimein kysyttyä, vaikka se tulikin hieman kaksitellen.
--- Lainaus päättyy ---
Kakistellen?

--- Lainaus päättyy ---

Voi pahus sentää. Ku meikäläisellä ei ole oikolukijaa, niin on tosi vaikea yrittää pongata omia virheitään.. Mut hyvä jos siis ei haitannu lukuelämystä.. (?) Yritän korjailla mahdollisia virheitä, kunhan saan oman koneen takaisin..

Mutta siis lyhyesti; kiitos pitkästä kommentista. Sitä oli ilo lukea, ja hienoa jos pidät tästä, etkä vielä ole osoittanut katumuksen merkkejä siitä että annoit tämän minulle..

(Vitsi nää kirjaston koneet kusee.. -__-)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu