Originaalit > Pergamentinpala
Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Kaarne:
Tässä on kyllä aina menoa ja meininkiä. :D Minulla kesti melkein viikon lukea koko tarina, koska tähän hypätäkseni täytyy aina olla sopiva mieliala - luen nykyään korkeafantasiaa aika vähän - mutta aina kun on, tämä kyllä imaisee mukaansa. :) Täytyy sanoa, että osaat kirjoittaa erittäin vetäviä ja viihdyttäviä hahmoja! Pidän myös siitä, miten kaikilla tuntuu olevan jokin oma salaisuutensa, ja odotan innolla, että niistä paljastuu vähän kerrassaan jotakin uutta. Tämä on myös siitä hauska tarina, että en osaa edes sanoa, kenestä hahmoista pidän eniten, vaikka yleensä sellainen on minulle jo varhaisessa vaiheessa selvää.
Kartano muistuttaa tosi paljon D&D-dungeonia, mutta se on minusta vain hauskaa. :D Eihän niistäkään tiedä koskaan, että mitä seuraavaksi on tulossa! Mutta hörähtelin kyllä noille kahdelle parannusjuomalle, koska hei, loottia!
Nevis on hahmona hauskan ristiriitainen: aina vitsailemassa ja nälvimässä, mutta sitten kuitenkin tuollainen surullinen ja vaikea. Sigridistäkin pidän, hänessä on sellaista rosoa ja tietyllä tavalla järjen ääntä. Ada iskee minuun, koska druidit ovat aina ♥, ja tykkään kyllä muodonmuutoksista! Freya on ehkä hahmona vaikein, mutta minusta on virkistävää, että hän on nimen omaan kääpiölapsi. Ja saapi nähdä, millainen entiteetti kyseisen lapsen sisällä lopulta majailee!
Tämä on kirjoitettu hyvin. Jokainen kohtaus vie tarinaa eteenpäin ja käänteitä on sen verran tiheään, että tekee aina mieli lukea seuraavakin luku. :) Jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan niitä!
Rosmariini:
Kiitos Nevilla! Mukava, että päädyit lukemaan tämän(kin) tekstini. Tämä on siitä tosiaan itsellenikin poikkeuksellinen teksti, etten yleensä kirjoita näin helposti tykästyttäviä hahmoja - yleensä he ovat pääosin ihan kamalia kusipäitä - mutta näin K-11-tasoiseen tekstiin on tehtävä pieni poikkeus. ::) Tässä on myös tavallisia tekstejäni paljon humoristisempi tunnelma. Yritän vähän harjoitella tämän avulla kevyempää kirjoittamista, koska saan yleensä kommentteja siitä miten tekstini ovat kamalan synkkiä. :D Siihen etenkin Nevis on hyvä koekappale, koska hän on vähän tuollainen iso lapsi - vaikkei toki aivan ilman syytä. Ja vaikka Nevistä kuinka rakastankin, on tässä jokaisella hahmolla oma tärkeä roolinsa ja siksi on ihana kuulla, että heistä jokainen uppoaa jollain tapaa!
A/N: Seuraavissa luvuissa luvassa paljastuksia. Paljon sellaisia. Ehkä viimein pääsemme sitten myös tarinani toiseen pääinspiraationlähteeseen - eli Aladdiniin ja taikalamppuun. ;)
VII. Kuilun reuna
Nevis piteli kädessään käärmeenraatoa. Varsijousen ammus oli lävistänyt sen keskeltä kuin varrastetun nakin.
”Sanoinhan minä, etten koskaan ammu ohi.”
Kultaisten ovien takaa auenneen kivisen kammion lattia oli täynnä kuolleita käärmeitä. Ne muodostivat puoliksi hiiltyneen renkaan korkealta katosta lankeavan valokeilan ympärille. Freya tunnisti tämän paikan. Katossa ollut reikä oli se sama, josta hän oli pudonnut jo kertaalleen alas tarkasteltuaan sitä outoa patsasta kartanon pihalla. Kullan kimallus, jonka hän ja Nevis olivat aiemmin kuvitelleet nähneensä, oli ollut peräisin heidän takanaan olevista raskaista ovista.
”Läheltä piti, ettei tuon nuolen toisessa päässä ole Freya”, Sigrid mutisi.
Nevis ei ollut moksiskaan. ”Kappas! Toinenkin!”
”Uurh”, Ada murahti.
Freya katseli ympärilleen. Hän istui yhä karhun muodossa olevan Adan selässä. Katosta lankeavaa valoa lukuun ottamatta luonnon muovaaman kammion sisällä oli miltei pilkkopimeää. Se vaikutti tekevän Sigridin ja Neviksen levottomaksi, mutta Freya ei ollut sitä. Olihan hän kääpiö. Hän oli aina viihtynyt maan alla. Mutta se ei ollut ainoa asia. Jostain syystä juuri tämä paikka sai Freyan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ehkä se johtui myös kaulariipuksen rauhoittavasta viileydestä hänen rintaansa vasten. Mitä pidemmälle he etenivät, sitä kylmemmältä se tuntui. Siitä huolimatta se ei sattunut lainkaan. Hämärässä riipus vaikutti miltei loistavan omaa valoaan, punainen neste sen sisällä kiehuen. Se piti lempeää hurinaa, joka toi mieleen kauan sitten unohdetun laulun.
”En käsitä”, Sigrid pohti kävellessään edestakaisin pitkin kammiota. Heidän takanaan olevien kultaisten kaksoisovien lisäksi tilan vastakkaisella puolella oli toiset ovet, mutta nämä olivat raskasta, tummanharmaata rautaa, johon ajan hammas ei vaikuttanut purreen laisinkaan. ”Mitä näin hienot ovet tekevät tällaisessa paikassa? Mikä paikka tämä oikein on?”
Niiden sanojen myötä riipus värähti Freyan rinnassa, melkein kuin toinen sydämen syke. Jostain syystä Freya kuvitteli sen olevan jonkinlainen viesti. Aivan kuin riipus tietäisi vastauksen siihen, mitä hän ei vielä tiennyt.
”Ehkä menemme edemmäs ja otamme siitä selvää”, Nevis totesi kuivakasti. Hän oli jo siirtynyt käärmeiden tutkimisesta seuraaville oville, joita yritti kiskaista auki. Se ei auttanut. Seuraavaksi hän yritti työntämistä, mutta ovet eivät hievahtaneetkaan.
”Ada?” Nevis kysyi. ”Vähän apua?”
”Urh”, Ada vastasi. Murahduksessa oli kuitenkin tällä kertaa jotain vastahakoisempaa. Freya potkaisi Adaa kyljille ja kannusti tätä liikkumaan eteenpäin, mutta Ada pysyi paikallaan.
”En puhu karhua. Mikä sinun on?”
Ada kaapi tassullaan maata. Freya tunsi karhun painon nojaavan eteenpäin, miltei kuin tämä olisi nyökännyt ovia kohti. Tassu kaapaisi maata uudestaan. Adan hengitys oli nyt kiihtynyt, levoton.
”Aistitko sinä jotain? Ovien takana?”
”Uraaah”, Ada vastasi lempeästi. Freya tulkitsi sen tarkoittavan kyllä.
”Olkaa valmiina”, Sigrid tulkitsi. ”Mihin tahansa.”
Freya komensi Adan eteenpäin, ja Ada suostui liikkumaan, vaikkakin yhä vastahakoisesti. Karhu kaapaisi maata jalallaan ja otti vauhtia, ja sitten he syöksyivät, liisivät ovia kohti. Niiden kultainen pinta päästi kellomaisen äänen, kun Ada, Nevis ja Sigrid iskeytyivät yhtä aikaa niitä kohti koko painollaan.
Ovet lennähtivät auki, paljastaen niiden takaa aukeavan, toisenlaisen kammion. Mutta tämä ei ollut pelkkää kiveä. Korkeaa, pyöreää tilaa reunustivat kauttaaltaan eriskummalliset, tummat pylväät, joita pitkin kiipesi köynnöksiä ja spiraalimaisina muodostelmina. Seinustoilta saattoi erottaa ikivanhoja, kasvillisuuden ahmimia kivipaaseja, jotka muistuttivat sitä samaa patsasta, jonka Nevis oli löytänyt puutarhasta. Tila oli valaistu seinälyhdyin, mutta oranssin sijaan näiden liekit paloivat sinisinä. Ilmassa oli magialle omainen, otsonimainen tuoksu.
”Tervehdys…” matala ääni kaikui huoneen keskeltä, ”ja hyvästi.”
Hahmo astui esille kivipylvään takaa. Freya oli nähnyt maageja aikaisemminkin, mutta harvoin hän oli nähnyt ketään, joka näytti aivan niin… maagilta. Mies oli pitkä ja kalju, ja hänen leukaansa korosti pitkä pukinparta. Laihojen ja pääkallomaisten kasvojen keskeltä tuijotti pari syvälle uponneita silmiä. Maagi oli pukeutunut pitkään, siniseen kaapuun, jossa oli liehuvat hihat ja kultaisia koristeita. Pitkäkyntiset sormet pilkistivät niiden takaa.
Maagi kohotti kätensä hitaasti ilmaan, ja hänen huuliltaan purkautui sarja sanoja tuntemattomalla kielellä. Sen myötä huoneilma muuttui entistä raskaammaksi, kuin myrsky olisi nousemassa. Ilma oli alkanut liikehtiä, ja maagin hihat lepattivat nousevassa tuulessa. Sen pyörteet nostattivat ilmaan pölyä, joka teki ilman sakeaksi ja kuljetti mukanaan maatunutta tuoksua. Maa velhon jalkojen ympärillä alkoi värähdellä kuin veden pinta. Miltei kuin jotakin olisi liikkunut suoraan sen alla.
Sitten luurangot tulivat.
Niiden luisevat kädet räjähtivät maasta läpi, kurottaen kohti pimeän kammion kattoa. Luut kolisivat toisiaan vasten, kun maasta kohottautui hitaasti neljä luurankoa. Niiden luut olivat tummat ja mullan peitossa, ja osalta niistä jopa puuttui luita – yhdeltä leuka, toiselta käsi. Siitä huolimatta ne olivat huolestuttavan eläväisiä ja aitoja.
”Kummituksia!” Freya hätkähti.
”Nekromantiaa”, Sigrid korjasi. Hän veti miekkansa esiin. Luurangot alkoivat löntystää hitaasti heitä kohti.
”Tämä ei ole vielä mitään”, Nevis totesi ladatessaan jousensa. ”Ne ovat kuitenkin pelkkiä luukasoja. Ihan söpöjä, oikeastaan. Häiritsevimpiä tapauksia ovat sellaiset, joissa ruumis ei ole vielä kokonaan maatunut. Leuka roikkuu puoliksi irti ja silmät mollottavat kuopissaan. Joskus niissä on jopa matoja…”
”Ei nyt, Nevis!” Sigrid keskeytti. Yksi luurangoista oli tullut jo vaarallisen lähelle, ja Sigrid huitoi miekkaansa pitääkseen ne loitolla. Nevis ampui ensimmäisen nuolen luurankoa kohti. Se sujahti kylkiluista suoraan läpi. Nevis kirosi hiljaa.
”Antaudu välittömästi!” Sigrid karjui maagille samalla, kun hän heilautti miekkaansa lähintä luurankoa kohti. Miekka raapaisi luiden pintaa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Luuranko vain jatkoi kävelemistään eteenpäin.
Maagi ei keskeyttänyt loitsintaansa vastatakseen. Häntä enää oikeastaan tuskin erotti. Tuulen nostattama pyörre peitti hänet pölypilven taakse, ja ainoa merkki hänen paikallaolostaan olivat liikkuvien luurankojen hetki hetkeltä lähestyvät hahmot. Yksi luurangoista kurotti Adaa kohti, ja Ada ärjäisi ja huitaisi sitä tassullaan. Mitään ei tapahtunut. Aivan kuin luurankoihin ei sattuisi ollenkaan.
Mutta miksi niihin sattuisikaan? Nehän olivat jo kuolleita.
”Odottakaa!” Freya huusi äkkiä, kun hän oivalsi, mitä heidän oli tehtävä. ”Niihin ei satu! Tavalliset aseet eivät vaikuta niihin!”
Neviksen jousi osui yhtä luurangoista keskelle kalloa, mutta yhä se jatkoi kulkuaan. Sigridin miekka ei yhäkään tehnyt vahinkoa. Adan huitomisesta ei ollut mitään hyötyä. Freya tiesi, että hän oli ainoa, joka saattoi vaikuttaa tilanteeseen.
Siispä hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota pimeyteen.
Siellä oli kylmää. Freya seisoi hämärän keskellä, yksin. Jostain kumman syystä hän ei ollut enää luurankojen ympäröimässä kammiossa, vaan jossain muualla. Paikassa, jonka Freya oli nähnyt jo monta kertaa unissaan. Vai olivatko ne muistoja?
Freya oli yksin tässä pimeässä paikassa, mutta hän ei todellisuudessa ollut yksin. Hän ei koskaan ollut todella yksin. Hänen seuranaan oli jokin toinen, tietty läsnäolo, joka asui hänen ihonsa alla ja tuli hänen avukseen silloin tällöin. Freya tiesi sen olevan seurausta palveluksesta, jonka hän oli pyytänyt kauan sitten. Sen ansiosta hän oli jäänyt eloon, kun kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet.
Agrakaan, Freyan huulet muodostivat, tuntemattomalla kielellä. Urkoth.
Urkoth vastasi hänelle. Ruokki kylmää tulta hänen rinnassaan. Herätteli sitä. Kylmyys levisi Freyan rinnasta kaikkialle hänen jäseniinsä, kaikkialle hänen ympärilleen. Se muunsi ilman jäätäväksi, jähmetti kaiken liikkeen. Pysäytti lähestyvät luurangot ja jokaisen hiukkasen ilmassa leijailevaa irtonaista maata.
Freya tunsi kehonsa kangistuvan, ja hänen huuliltaan vapautui kauhistuttava huuto, joka sai itse maan vavahtelemaan hänen jalkojensa alla. Muinainen voima virtasi hänen lävitseen. Hänen koko näkökenttänsä hehkui punaisena. Ja hetken ajan, maailma ei ollut mitään muuta kuin syvää, kaiken alleen nielevää vihaa.
*
”UURRRAAHHHH!”
Huuto raastoi Adan keuhkoja. Hänen jokainen solunsa oli tulessa. Sietämätön, raastava kipu repi hänen kehoaan halki lihasten venyessä ja lyhentyessä, luiden erkaantuessa ja sulaessa yhdeksi. Karhun keho muuntautui takaisin haltian kehoksi. Voima valui hänen kehostaan ja jätti hänet pelkäksi särkyneeksi kuoreksi. Maailma hänen ympärillään kääntyi sivuttain, kun hän rojahti kyljelleen maata vasten, kykenemättömänä liikkumaan tai saamaan henkeä. Sumeiden silmiensä takaa hän näki, kuinka ilman halki pyyhkäisi kylmä, punainen tuulahdus. Luut kolisivat maahan ja hajosivat siniseksi tomuksi. Kammioon lankesi hetkellinen syvä hiljaisuus, jota vasten Ada kuuli sydämensä hitaan sykkeen kovempana kuin koskaan aiemmin. Syke oli pelkkää ohutta kuminaa hänen rintaansa vasten. Joka lyönti oli taistelu.
Kesti kauan, ennen kuin lyönnit tasoittuvat, tai hänen keuhkonsa saivat jälleen ilmaa. Kipu pysyi yhä, mutta se ei enää lamaannuttanut häntä. Ada liikutti varovasti yhtä sormea, sitten toista. Keltaisen jalokiven rauhoittava paino tuntui oikeaa etusormea vasten. Ada silitti sitä peukalonsa kärjellä, ja hitaasti, yksi hengenveto kerrallaan, hän tunsi kehonsa parantuvan. Kivi veti voimaa kaikesta elävästä hänen ympärillään: pylväitä peittävistä köynnöksistä, mullassa möyrivistä madoista, seinällä kasvavista sienistä. Mutta se ei tehnyt niistä heikompia. Kyse oli tietynlaisesta symbioosista. Yhteys teki heistä kaikista vahvempia.
Ada huomasi, ettei hän ollut ainoa, joka oli kaatunut maahan paineaallon seurauksena. Ainoastaan Sigrid ja Nevis seisoivat – vaikka huterasti hekin.
”Mitä tapahtui?” Ada kysyi.
”Freya”, Sigrid vastasi. Kääpiötyttö makasi kyljellään Adasta jonkin matkan päässä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki, joten hän oli vielä jossakin määrin tajuissaan. Taian oli täytynyt viedä hänen viimeisetkin voimansa. ”Meidän täytyy muistaa kiittää häntä tämän jälkeen.”
Ada nyökkäsi. Hän nousi tokkuraisena seisomaan ja kävi tarkistamassa Freyan voinnin. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain tarvitsisi lepoa.
Sillä aikaa Sigrid ja Nevis olivat siirtyneet maagin luo. Mies oli heikossa kunnossa. Hänen hengityksensä oli rohisevaa, eikä hän kyennyt vastustelemaan, kun Sigrid tarttui tämän käsiin ja sitoi ne selän taakse Nevikseltä saamallaan köydellä.
”Sinä mahdat olla Jaspis?” Sigrid kysyi.
Maagin huulet kaartuivat epämiellyttävään irvistykseen. ”Ja sinä olet?”
”Sigrid, Syväsuon kaupunginkaartista. Olet pidätetty murhasta, nekromantiasta ja kaupunginkaartilaisen kimppuun käymisestä.”
Jaspiksen nauru kuulosti siltä, kuin hän olisi syljeskellyt lasimurskaa. ”Kaupunginkaarti. Aina tunkemassa nokkaansa sinne, minne se ei kuulu.”
Sigrid kiskaisi köyden aavistuksen liian tiukalle. ”Vaiti, roisto. Säästä sanasi tuomarille.”
Nevis alkoi käydä läpi maagin taskuja. Hän veti esille muutaman loitsukäärön, taikasauvan ja lasipullon täynnä salaperäistä nestettä. Lasipullon Nevis pihisti huomaamattomasti taskuunsa, kääröt ja sauvan hän ojensi Sigridille. Jaspis murahti tyytymättömänä.
”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?”
”Tuo ei tehoa minuun”, Sigrid naurahti. ”Et arvaakaan, kuinka moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.”
Jaspis ei vastannut siihen mitään. Neviksen kädet olivat siirtyneet taskuista maagin laukkuun, josta paljastui vielä rahapussi sekä jonkinlainen kirja.
”Mitäs täältä löytyy?” Nevis avasi kirjan satunnaiselta sivulta. ”Ohhoh!”
Nevis päästi terävän, kovaäänisen naurahduksen. Hän selasi kirjaa eteenpäin, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui sivu kerrallaan huvittuneemmaksi ja hämmästyneemmäksi.
”Mikä se on?” Sigrid kysyi kulmat kurtussa.
”Sanotaanko…” Nevis kohotti yhden sormensa ja puristi huulensa yhteen, tehden kaikkensa pidätelläkseen nauruaan, ”että tämä on eräänlainen… taikasauvan käyttöopas.”
Nevis tirskahti. Sigrid ei vieläkään käsittänyt, mistä on kyse. ”En ymmärrä.”
”Jestas! Tuo asento vaatisi kylkiluun poistoa!” Nevis väläytti kirjaa Sigridille. ”Tai katso tätä, tämän nimi on hyökkäys takaapäin.”
Sigridin kasvot lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi. ”Pane se pois!”
”Panen”, Nevis kikatteli itsekseen. Hän laittoi kirjan turvalliseen säilytykseen. ”Tämä menee hyvään käyttöön.” Nevis katsoi maagiin uudenlaisella kunnioituksella. ”Jaspis, senkin vanha kettu.”
Jaspiksen katseesta tihkui pelkkää inhoa.
”Äläpäs ala turhan tuttavalliseksi”, Sigrid mutisi, posket yhä punottaen.
”Ensin työ, sitten leikki, niinkö?” Nevis kohotti kulmiaan. ”Olet niin tylsä.”
Sigrid nykäisi maagin takaisin jaloilleen. ”Nyt riittää. Viedään hänet takaisin kaupunkiin. Olen saanut tarpeekseni tästä paikasta.”
”Odota.” Nevis vaikutti saaneen ajatuksen. ”Jaspis. Puhutimme lakeijaasi aiemmin kartanossa. Silloin selvisi, että sinä tulit tänne, koska halusit saada jotain toimimaan.”
Jaspis tuhahti äänekkäästi. ”Ihan kuin kaltaisesi epäsikiö ymmärtäisi mitään sen toiminnasta. Haltiatoverisi sen sijaan…”
Sanomattomat sanat jäivät leijumaan ilmaan. Ada tunsi katseiden poltteen ihollaan.
”An kavath van abismyir”, Jaspis sanoi, mitä erikoisin hymy huulillaan.
Nuo sanat jähmettivät Adan. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka reagoi niihin. Neviksen kasvot nytkähtivät aavistuksen verran – niin hienoisesti, että Adaa lukuun ottamatta tuskin kukaan huomasi.
Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Mitä tuo tarkoitti?”
”Se tarkoitti sitä, että meidän olisi syytä tutkia tätä tilaa tarkemmin”, Ada vastasi. ”Se jatkuu syvemmälle, eikö vain?”
Jaspis ei vastannut, mutta hänen ilmeensä kertoi Adalle tarpeeksi.
”Emme voi raahata häntä mukanamme ympäriinsä”, Sigrid nykäisi maagia köysistä. ”Hän vain hidastaisi meitä.”
Ada vilkaisi nopeasti Freyaan, joka yhä makasi maassa puoliksi tiedottomana. Hänellä ei tosiaankaan ollut hyvä päivä. ”Sinä voit vahtia häntä ja katsoa Freyan perään, samalla kun minä ja Nevis tarkistamme loput luolastosta. Pärjäämme kyllä.”
”Uskallammeko jättää nämä kolme?” Nevis pohti, katse tiukasti Jaspiksessa. ”Entä jos tuo yrittää pakoon?”
Jaspis puuskahti niin, että hänen pukinpartansa heilahti. ”Totta kai minä yritän pakoon.”
Sigrid loi maagiin hyytävän katseen.
”Menkää”, hän totesi Adalle. ”Ennen kuin muutan mieleni.”
Ada nyökkäsi. Hän oli näkevinään huoneen perällä toiseen tilaan johtavan ulkoneman. ”Nevis, tule.”
*
”Sinä valehtelit heille”, Nevis totesi kuljettaessaan kättään katosta roikkuvien köynnösten läpi. Tunneli oli siitä kohtaa hyvin matala, kuin se olisi romahtanut joskus. Ilmassa oli vahva maatunut tuoksu. ”’An kavath van abismyir.’ Se ei tarkoita sitä, mitä väitit sen tarkoittavan.”
Ada siristi silmiään. Hämärässä tunnelissa ne hehkuivat keltaisina, kuin kissalla. ”Mitä se sinusta sitten tarkoittaa?”
”Seisomme kuilun reunalla”, Nevis vastasi. ”Se on haltiakieltä.”
Ada vaikutti yllättäneeltä siitä, että Nevis oli tunnistanut lauseen. ”Niin se kääntyy. Mutta tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Siihen Nevis ei osannut vastata.
”Se lause merkitsee muutosta”, Ada kertoi. Hän käveli kumarassa, jottei löisi päätään kattoon. ”Sitä on käytetty kaikkien merkittävien historiallisten käännekohtien yhteydessä. Pohjoisen keisarikunnan kaatuessa. Vurian muinaisen kääpiökaupungin tuhoutuessa. Viimeisimmän haltiakapinan aikaan. Se merkitsee sitä, että yksi aika lähestyy loppuaan, ja uusi aika on tulossa. En ole kuullut sitä lausetta hyvin pitkään aikaan. Siksi olen yllättynyt, että kuulen sen uudestaan juuri täällä. Sen tietäjän suusta.”
”Tietäjän? Tarkoitat varmaankin velhoa.”
”En”, Ada ravisti päätään. ”Niissä on iso ero.”
”Niinkö?”
Ada nyökkäsi. ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua. Minun taikuuteni on synnynnäistä, koska olen druidi. Ihmisten maailmassa minun kaltaisiani kutsutaan yleensä velhoiksi tai noidiksi. Minun ei tarvitse kuin ajatella luodakseni taikuutta – vaikka usein turvaudun myös muihin keinoihin. Tietäjät, kuten Jaspis, puolestaan tarvitsevat välineitä: rohdoksia, taikaesineitä ja taikasanoja. Kuka tahansa voi tulla tietäjäksi, jos vain opiskelee tarpeeksi kauan. Siksi suurin osa tietäjistä on niin vanhoja.”
”Entä Freya, sitten?”
Ada vakavoitui yllättäen. ”Siinä on kyse monimutkaisemmasta asiasta. Hänen kaltaisiaan kutsutaan manaajiksi. Heidän taikuutensa on vaihtokaupan tulosta. Yleensä he tekevät sopimuksia henkien ja vanhojen jumalten kanssa, ja heidän taikuutensa tiivistyy maanpäälliseen esineeseen. Freyalla se vaikuttaa olevan hänen riipuksensa.”
Nevis tunsi vilunväristysten hiipivän ihoaan pitkin. Kuvitteliko hän vain, vai tuntuiko ilma yllättäen kylmemmältä?
”Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä sanoista”, Ada jatkoi, ”vaan siitä, missä ne lausuttiin. Paljonko tiedät ylihaltioista, Nevis?”
Neviksen mieli täyttyi hetkeksi vanhoista kuvista, haaleista ja repaleisista kuin kostea pergamentti. ”Jonkin verran. Isäni oli haltia. Mutta en koskaan tuntenut häntä.”
Ada asteli ripeästi edemmäs. ”Ehkä muistisi siis kaipaa virkistystä.”
”Enpä tiedä”, Nevis mutisi. Hän ei ollut juuri sillä tuulella, että haluaisi verestää kivuliaita muistoja. ”Kerro vain, mistä tässä kaikessa on kyse.”
”Hyvä on. Meille kummallekin on varmasti selvää, ettei yllämme oleva kartano ole tavallinen talo. Ensin kuvittelin sen epätavallisuuden selittyvän sillä, että paikalle oli loihdittu hiljattain lumouksia: kuten ne kellarin varjot tai sitä edeltäneet pelon tuntemukset.”
Neviksen kurkkua alkoi kiristää. ”Sinäkin tunsit ne?”
”Tunsin”, Ada kohautti olkiaan, ”mutta paljon hitaammin kuin te. Luulen, että ne vaikuttivat Sigridiin ensin, koska hän on ihminen. Sitten Freyaan – kääpiöt ovat luontaisesti hieman vastustuskykyisiä taikuudelle. Sitten sinuun, ihmisveresi takia. Minä olin viimeinen. Mutta minäkään en säästynyt täysin niiden vaikutukselta. Ne lumoukset oli suunniteltu käännyttämään jokainen kartanoa lähellekään tuleva pois mahdollisimman pian, ruokkimalla heidän pahimpia pelkojaan. Olen ällistynyt, että ne kellarissa majoittuneet ihmiset kykenivät sietämään niitä niin pitkään.”
”He eivät siis asettaneet niitä paikalleen?”
”Eivät. Ne lumoukset olivat täällä kauan ennen heidän tuloaan. Tämä kartano on paljon heitä vanhempi. Se rakennettiin miltei sata vuotta sitten. Se on ollut hylätty oikeastaan koko sen ajan, ellei lyhytaikaista majoittumista lasketa. Vaikka joku kykenisikin vastustamaan lumouksia riittävän pitkään, heidän mielensä järkkyisivät ajan kuluessa. Tunnen niiden vaikuttavan jo nyt, vaikka olen ollut täällä vasta vähän aikaa. Siksi meistä kukaan… ei ole ollut oma itsensä.”
Nevis palasi mielessään taaksepäin kartanon tapahtumiin. Ada oli oikeassa – mitä pidemmälle he kartanossa menivät, sitä vaikeammaksi siellä oleskelu muuttui. Vaikka he eivät olleetkaan tunteneet toisiaan vielä pitkään, Nevis oli aistinut heissä jokaisessa muutoksia siellä olonsa aikana. Se kartano toi esille heidän pahimmat puolensa, korosti niitä.
”Minä en yleensä menetä malttiani sillä tavalla”, Ada jatkoi. ”Muutun taistelussa eläimeksi vain silloin, kun haavoitun pahasti. Nyt kynnys siihen oli paljon matalampi. En kyennyt hallitsemaan itseäni kunnolla, enkä muuttumaan takaisin silloin, kun olisin tahtonut. Tämä on vahvaa taikuutta, vanhaa sellaista.”
”Miten vanhaa?”
”Ikivanhaa. Tämä oli ennen ylihaltioiden maata. Heidän taikuutensa jäljet viipyvät yhä näissä tuntureissa. Nämä rauniot ympärillämme ovat peräisin jo heidän ajaltaan. Ne kultaiset ovet ja pylväät… tällaisia ei ole rakennettu tuhansiin vuosiin.”
”Siksi lumoukset vaikuttivat sinuun hitaimmin”, Nevis käsitti. ”Koska olet heidän jälkeläisensä.”
”Juuri niin.”
He jatkoivat matkaansa eteenpäin. Tunneli alkoi nyt suurentua, ja Nevis tunsi äkkiä tuulen puhalluksen ihollaan. Hänen sormenpäänsä tuntuivat kylmiltä ja tunnottomilta.
”Luuletko, että kartanon rakentaja tiesi näistä raunioista?” Nevis pohti.
”Se voi hyvin olla mahdollista”, Ada vastasi. ”Talossa oli paljon erikoisia piirteitä. Se pihalla ollut patsas, esimerkiksi. Tai sitten seinien kummallinen asento. Ylihaltiat palvoivat neljää pääilmansuuntaa. Heistä jokainen niistä edusti yhtä heidän pääjumaluuksistaan.”
Nevis yritti kaivella mielensä perukoita vanhojen jumalten nimien toivossa, mutta kaikki sekoittui yhdeksi sekametelisopaksi. Ihmiset olivat lainanneet monia haltioiden jumalista, ja aikojen kuluessa neljästä jumalasta oli haltioidenkin joukossa tullut neljäkymmentä, sitten neljäsataa. Nykypäivänä tuntui, että kaikelle oli olemassa oma jumaluutensa.
”Heitä olivat Anasis, etelä, elämän jumala”, Ada jatkoi, ”ja hänen vastaparinsa Tuasis eli pohjoinen, kuolema. Seuraavat kaksi olivat heidän lapsensa Isroth, itä, järjestys. Ja hänen veljensä länsi, kaaos. Hänen nimensä oli Urkoth.”
Nevis värähti yllättäen. Urkoth? Missä hän oli kuullut sen nimen aiemmin?
Ada ei kuitenkaan sanonut enempää. Hän oli astunut edemmäs, suureen ja pyöreään kammioon, joka aukesi tunnelin päädyssä. Vaikka oli hämärää, Nevis erotti Adan hahmon selkeästi. Kammiossa nimittäin paloi punainen, himmeä valo, jonka lähdettä Nevis ei aivan osannut paikantaa. Sisällä oli hyytävän kylmä. Heidän hengityksensä piirsivät ilmaan paksuja höyrypilviä. Maa heidän jalkojensa alla oli roudassa. Kaukana korkeassa katossa riippui jääpiikkejä, jotka punaisen värinsä vuoksi näyttivät siltä, että ne olisi tehty verestä.
Tunneli oli paljas. Aiempaan, Jaspiksen kammioon verrattuna täällä ei ollut minkäänlaisia koristeita – tila vaikutti pikemminkin luonnollisesti syntyneeltä onkalolta tunturin sisässä. Tyhjä kammio ei kuitenkaan ollut. Sen keskellä oli yksi ainoa esine. Se oli korkea, kapea ja neliönmuotoinen, ja siinä oli hopeiset, koristeelliset karmit, joita aika ei ollut tummentanut lainkaan. Karmien keskusta oli pinnoitettu ohuella, mattamaisella lasilla, jota pitkin kulki lukemattomia pieniä railoja ja halkeamia, kuin salaman haarukoita. Lattia sen edessä oli peitetty hiuksenhienolla lasimurskalla.
”Voiko tuo todella olla…?” Adan ääni oli pelkkä harras kuiskaus. ”Näitä ei ole maailmassa kuin alle kymmenen. Luulin, että ne olivat kaikki kadonneet iäksi.”
Nevis astui syvemmälle kammioon. ”Se on toivomuspeili. Särkynyt sellainen.”
Adan silmät suurenivat. ”Mistä sinä tiesit?”
Nevis kurotti kätensä varovasti lasin haalistuneelle pinnalle, joka ei heijastanut enää muuta kuin heikkoa valoa.
”Koska olen nähnyt tällaisen aikaisemminkin.”
hiddenben:
No niin – mietinkin jo, että miten tämä teksti liittyy Aladdiniin! Loppu jätti jännittävään kohtaan ja mietin edelleen, milloin alan saada enemmän ahaa-elämyksiä tämän tekstin suhteen. Tuntuu siltä, että kaikki viittaavat johonkin ja pieniä vihjeitä on siellä täällä (kuten se, että Nevis otti itselleen Jaspiksen taskusta löytämänsä lasipullon), mutta ehkä nyt, toivomuspeilin löydyttyä, lukijakin saa alkaa hiljalleen arvailla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä. Tai sitten vain luulen niin ja jatkan tässä hämmentyneessä lukutilassa vielä useamman luvun verran :D
Tuo kuudennen luvun taistelukohtaus oli todella hyvä ja myös elokuvamainen: yksityiskohdat ja nopeat tapahtumat kulkivat kuin elokuvassa kuva kerrallaan. Taistelua oli helppo seurata mukana ja pidin siitä, miten Nevis pääsi jälleen vaihtamaan kehoa ja sitä kautta heikentämään vastustajiaan. Pidin siitä, kuinka monella tavalla toiseksi muuntautuminen vaikutti vastustajiin: rakkaus, hämmennys, pelko. Oli myös yllätys, että Ada vaihtoi muotoaan ja käy ilmi, ettei hän itse ollut täysin kontrollissa omasta muodonmuutoksestaan.
Freya käy hahmona yhä mielenkiintoisemmaksi, vaikka lukijana kääpiölapsen kaksi eri olomuotoa vähän ahdistavatkin. Minun tulee Freyaa jotenkin sääliksi, koska hän on kääpiönä niin hellyyttävä rasavilli, mutta sitten hänessä on tuo synkkä puoli, josta saatiin jälleen vähän lisää tietoa tässä seitsemännessä luvussa. Mutta jännittävää tietää, että Freya osaa hyödyntää tuolla tavoin saamaansa magiaa – toivon, että hän jatkaa voimiensa käyttämistä hyvään jatkossakin. Vatsanpohjan tunne kuitenkin kertoo, että Freyaa koetellaan jatkossakin.
Kiitos jälleen uusista luvuista! :)
Thelina:
Poimin tämän kommenttikampanjasta ja tästä tulikin nyt ihan megapitkä kommentti, kun luin tässä muutaman päivän aikana kaikki tähän mennessä ilmestyneet luvut ja kirjoittelin muistiin ajatuksia niistä :)
Ensimmäisen osan jälkeen olin vähän hämmentynyt miten tuo kasvojen vaihtaminen toimii, aivan samat kysymykset kuin Fiorellalla ja hiddenbenillä. Tykkäsin kyllä siitä, miten tarina lähti toiminnalla liikkeelle ja miten olit kuvaillut esim. kaikkia värejä ja tuoksuja. Toisessa luvussa tykkäsin siitä, miten päähenkilöt esiteltiin ja he ovat kaikki eri kansoista. Kiinnostavaa oli, että Kasvottoman oikea olemus on jollain tapaa väritön ja mitäänsanomaton ja että hahmoa vaihtaessa mm. kielitaito tulee mukana.
Kolmannessa luvussa huomasin, että ensimmäisen osan värikkäät kauppakatokset ja legioona olivat saaneet minut kuvittelemaan jotakin itämaista ja lämmintä ympäristöä, minkä vuoksi jouduin kääntämään aivot uudelle vaihteelle, kun oltiinkin tuntureilla ja metsää ja mertakin lähettyvillä. Ekassa ja tokassa osassa ei ehkä sillä tavalla ollut ollut ympäristön kuvailua, tai sitten oli mennyt ohi. Pidän siitä, miten erilaisia hahmot ovat, sen huomasi esim. siitä, miten Freya lähestyi kartanoa hyppelehtien mutta Nevis ”halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.” (Ihana lause!). Freyan putoaminen kuoppaan jäi tuossa vaiheessa vähän epäselväksi, mutta vastauksia siihen saatiin myöhemmin.
Neljännessä - seitsemännessä luvussa oli hyytävää talon tutkimista ja hyvää, jännittävää toimintaa. Pidin myös siitä, miten Ada kertoo esim. keijuista (ihana ajatus, että ne syksyn lehtipyörteet olisivat keijujen tekoa) ja muista asioista. Kuudennessa luvussa pidin erityisesti siitä, kun kuvattiin taas kasvottoman toimintaa ja miten hän otti eri hahmoja. Kaikki pienet tiedot, mitä henkilöistä on tiputeltu, saavat vain haluamaan lisää tietoa heistä. Esim. kun Ada yhtäkkiä muuttui karhuksi, tuli taas sellainen olo, ettei oikeastaan tiedä päähenkilöistä vielä paljoakaan ja se alkoi jo vähän turhauttaa, kun muitakin selittämättömiä mysteerejä on niin monta. Näiden takia tuntuikin varmaan sinne kuudenteen lukuun asti, etten ollut ihan täysin vieläkään sisällä tarinassa. Jonkin verran selityksiä saatiinkin seitsemännessä osassa, mm. että kuoppa olikin yhteydessä kellariin ja myös riipuksen merkitys selkeni.
Seiskaosassa oli oikein hyvin kirjoitettua toimintaa jälleen ja hyviä repliikkejä myös (hahaa, nauroin kun Gandalfin vanha temppu ”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?” ei toiminut ja vieläpä ”moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.” :D). Taikasauvan käyttöopas herätti myös hilpeyttä. Luvussa oli muitakin kiinnostavia asioita, kuten se, että ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua.” Koska tietoa saatiin henkilöistä ja muustakin taas hieman lisää, tuntui että tässä osassa olin jo päässyt paremmin tarinaan sisälle. Vielä on silti paljon kaikkea, mistä haluaa tietää lisää, pieniä vihjeitä asioista, kuten hiddenben myös totesi.
Kaiken kaikkiaan tämä on hyvällä tavalla toiminnantäyteinen tarina, jossa on kiinnostavat hahmot ja erittäin hyvää dialogia ja kuvailua. Teksti on virheetöntä ja sujuvaa, joten on siinäkin mielessä mukava lukea. Mysteerisyys on sekä hyvä että huono juttu: ehkä olen vain liian malttamaton, jos jotakin asiaa ei heti selitetä, ja tuntuu etten ihan ymmärrä missä mennään, mutta en toisaalta odotakaan että kaikki pitäisi heti juurta jaksain selittää auki, eihän tarinassa silloin olisi mitään jännää. Nytkin sain huomata, että vastauksia tulee kyllä ennen pitkää, vaikka joissain kohti tuntuisi ettei ihan tajua :) Kiitos tästä lukukokemuksesta, jään seurailemaan, miten tarina jatkuu!
Sokerisiipi:
Kommenttikampanjasta heips! Suuret pahoittelut myöhästymisestä. Olen ollut joka ilta, että "tänään kommentoin", mutta aina on tullut jotain muuta enkä ole ehtinyt :/
Mielenkiintoinen idea! Alkutiedoissa mainittu Aladdin herätti kiinnostukseni ja heitti minut mielikuvissa heti muinaiseen Arabiaan, mutta pari osaa myöhemmin tajusin, ettei olla siellä päinkään. Kuvailet hyvin miljöötä ja tunnelmaa. Maailmanrakennustaitosi näyttäytyvät tässä tarinassa todella edukseen. Olisin tosin toivonut hieman maltillisempaa kerrontaa ja kuvailua maailman suhteen, koska tämä informaatiotykitys sai pääni pyörälle ja menin ajoittain sekaisin, että missä ollaan ja miten puhutut asiat kiinnittyy todellisuuteen. Onko druidi muuten rotu vai kansa? Ymmärsin, että Ada oli haltia, mutta myös druidi, ja mietin, mikä näiden kahden ero siis käytännössä on. Tuli tästä tarinasta, sen rakenteesta ja kuvailutavasta mieleen ihan jokin fantasia-rpg –peli, kenties se on niitä DnD-peruja?
Hahmoporukan yhteen saattamisessa tulit vähän kiirehtineeksi. En ensinnäkään ymmärtänyt, miksi Freya edes otettiin porukkaan. Minulla olisi herännyt vain entistä suuremmat epäluulot omituisista voimanäytöksistä, joita Freya esitteli, kun häntä kutsuttiin lapseksi. Lisäksi luvuissa oli monia, hyvin tuttavallisia kommentteja muista hahmoista, mille en nähnyt kunnon kiinnekohtia, koska eiväthän he ole tunteneet toisiaan kuin muutaman tunnin ja heidän tunnereaktionsa toisten tekemisistä vaikuttivat siksi hieman liioitelluilta. Esimerkiksi se, kun Freya ajatteli joukkoa puolituttuja jo perheenään. Mietin lukiessa, että tämäpä eskaloitui nopeasti ;D
Nevisin voima näyttäytyi tosi kiehtovana ja minua miellyttää aina se, miten jostain magiasta saa pulittaa kalliinkin hinnan, koska kärsimys ja karma! Nevis selvästi on kärsinyt Kasvottomana olemisesta syvästikin. Senkin olit kuvannut hyvin ja uskottavasti. Minua alkoi ihan karmia se mahdollisuus, ettei enää tuntisi itseään, kun on kokeillut niin monia kasvoja ja kiehtoo sekin, kuinka kiero henki Nevisin toiveen toteutti vai oliko toive Nevisin omaa typeryyttä, jota hän pyysi osaamatta ollenkaan ajatella, millaisia seurauksia toiveella voisi olla?
Tarinan suurin anti on sen visuaalinen kieli ja miljöö näyttäytyy elävänä ja helposti kuviteltavana. Maailmanrakennus on mietittyä ja huolellista. Asioilla on selvää taustaa ja historiaa. Tapahtumia ja äksöniä on sopivasti. Etenkin Nevisin tapa taistella – eli vaihtaa hahmoa kesken kaiken – oli tosi siistiä!
Kiitos kurkistuksesta tähän maailmaan! :)
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta