-
Nimi: Siipirikko enkeli
Kirjoittaja: Pyry
Genre: slash, romance, drama, H/C?
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Rasmus & Emil
Omistusoikeudet: Kaikki minun.
Summary: Tietenkään sitä ei uskoisi, että koskaan tulisi näkemään omin silmin enkeleitä, mutta hän näki sen. Hän näki enkelin ihmismuodossa.
Warnings: Rumaa kieltä paikoittain, sekavuutta ja wannabehuumoria.
A/N: Eli tälläinen tarina emopunkkarista, joka rakastui enkelipoikaan. Aika koluttu aihe, tiedetään, mutta minkäs teet, kun inspiraatio yllättää.
Prologi
Oikeastaan voisi sanoa, että kaikki tietävät mikä on enkeli. Sanakirja määrittelee enkelin seuraavasti: Enkeli on Jumalan sanansaattajana toimiva ja uskovia suojeleva henkiolento. Enkeli on kaunis, pyhä ja täynnänsä hyvyyttä. Mutta eikö ole olemassa erilaisia enkeleitä? Ovatko ne kaikki todellakin sellaisia, mitä maalauksista annetaan ymmärtää? Eikö ole olemassa monenlaisia enkeleitä? Jos vaikka joku enkeli sattuisikin syntymään ihmisruumiiseen, vaikkakin sitten vahingossa.
Useimmat ihmiset ajattelisivat, että enkeli ihmisen ruumiissa on naurettava ajatus, että sellainen ihminen on vain tekopyhä. Mutta ei, se ei ole niin. Maailmassa on varmasti joku, joka on enkeli. Joku, joka on hauras ja kaunis, eikä kestä tätä maailmaa ympäröivää pahuutta. Joku, joka ei ajattele omia tarpeitaan, vaan ainoastaan muiden pyyntöjä. Joku, joka tarvitsee jonkun turvakseen, kun ei itse pärjää vieraassa, pelottavassa, suuressa maailmassa.
Rasmus ei ollut koskaan uskonut Jumalaan. Ei, vaikka hänen naurettavan yliuskonnollinen isoisänsä oli pakottanut hänet joka saamarin sunnuntai mukaansa kirkkoon ja lukemaan iltarukouksen joka ilta. Ei, vaikka hänet oli vasten tahtoaan laitettu käymään rippikoulu ja vannomaan uskovansa Jumalaan kirkossa koko sukunsa nähden. Rasmus ei siitä huolimatta vain osannut uskoa. Tuntui vain typerältä ajatella, että taivaassa olisi joku ukkeli istuskelemassa pilven päällä katselemassa ihmisten jokapäiväistä elämää.
"Taivaanisä seuraa meitä kaikkia", niinhän sitä sanotaan. Mutta kuinkakohan monta silmää sillä kyseisellä Taivaanisällä on, jos hän jokaista ihmistä ehtii katselemaan? Eikä tylsääkään toki tule, kun seuraa jonkun takapajulan Reiskan sörkkivän lounastauollaan jättikokoista subwaytaan bensasta tahriintuneilla käsillään. Ei, koko ajatus oli vain niin typerä, ettei Rasmus osannut uskoa, tai välttämättä edes tahtonut. Niinpä hän ei uskonut myöskään enkeleihin. Rasmus oli suomalainen mies: ei usko, ennen kuin näkee omin silmin. Tietenkään sitä ei uskoisi, että koskaan tulisi näkemään omin silmin enkeleitä, mutta hän näki sen.
Hän näki enkelin ihmismuodossa.
Luku 1: When the devil saw an angel
"Hemmetti!" Rasmus, 17-kesäinen kalpeaihoinen nuorukainen huudahti, sysäsi täysmustan peittonsa syrjään ja ponnahti ylös sängyltään. Hän syöksyi tummasta saarnista tehdyn vaatekaappinsa luokse ja riuhtaisi sen ovet rajusti auki. Rasmus antoi surumielisen, syvänruskean katseensa käydä jokaisen vaatekappaleen läpi huolellisesti, ennen kuin siirtyi tarkastelemaan seuraavaa. Hienoisten yönsinisten raitojen koristamat, pikimustat hiukset omaava poika huokasi turhautuneena ja pörrötti jo valmiiksi takussa olevia hiuksiaan.
Hän ojensi kättään, otti päättäväisesti kouraansa väljähkön, mustan Bring Me The Horizon T-paidan ja katseli sitä hetken, kunnes heitti sen sängylleen. Hetkeä myöhemmin poika oli jo päättänyt, mitkä vaatteet kelpuuttaisi käyttöönsä. Hän veti mustan, tupakalta vahvasti tuoksahtavan T-paidan ylleen ja siirtyi kiskomaan skottiruutuisia, lukuisien ketjujen koristamia housuja, jotka olivat tarkoituksella aivan riekaleiset edestä. Sittemmin Rasmus kaivoi vaatekaappinsa perukoilta esiin uudehkot mustat Converset, joiden nauhat olivat eriväriset.
Oikean jalan nauha oli musta, vasemman taas valkoinen. Niiden oli tarkoitus kuvata ironisesti Jinia ja Jangia, mutta sitä tuskin kukaan pystyi pähkinänkokoisine aivoineen ymmärtämään. Rasmuksen ajattelutapa olikin ollut aina hieman erikoinen, mutta poika itse oli vain ylpeä massasta erottuvasta ajatusmaailmastaan. Kun Rasmus oli saanut puettua ylleen, hän suuntasi askeleensa seinällä roikkuvan teinipeilinsä eteen. Poika pörrötti jälleen hiuksiaan ja hymyili vienosti, kun hänen katseensa osui seinällä komeilevaan huolella tehtyyn mustavalkoiseen graffiittiin, joka esitti langennutta enkeliä.
Sitten hän päätti keskittyä vain kasvojensa laittamiseen ja alkoikin kehystämään tottuneesti silmiään kajaalilla. Sen tehtyään Rasmus vilkaisi hiuksiinsa, jotka eivät todellakaan kaivanneet tupeerausta, sen verran ne olivat valmiiksi takussa ja pörrössä. Hän päätti antaa hiustensa olla, miten ne nyt sattuivat olemaan. Vielä spiderbite-lävistykset paikoilleen ja hän oli valmis. Poika kiinnitti vielä mustat nappikuulokkeet puhelimeensa, nappasi viininpunaisen reppunsa olalleen, laittoi Skilletin Looking for angels-kappaleen soimaan ja nosti napit korvilleen.
Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran kaatopaikkaa muistuttavaa huonettaan, ennen kuin paiskasi oven kiinni ja lähti suunnistamaan kohti varmaa Helvetinlippua. Tarkemmin sanottuna hän lähti kouluun.
Rasmus juoksi niin lujaa, kuin vain pystyi. Hän oli aina rakastanut juoksemista, siitä saatavaa vapaudentunnetta. Rasmus rakasti sitä, kun tuuli pyyhki hänen kasvojaan villisti hänen juostessaan. Kun hän juoksi, muuta maailmaa ei enää ollut. Vain hän. Hän pystyi kiitämään pitkin kaupungin likaisia, saastemereen hukkuvia katuja, eikä kukaan voinut häntä pysäyttää. Juokseminen oli hänen lempiharrastuksensa, valokuvaamisen ohella, tietysti.
Rasmuksen syvästä intohimosta valokuvaamiseen kertoi muunmuassa hänen repustaan löytyvä järjestelmäkamera, josta oli täytynyt pulittaa kolminumeroinen summa, sekä hänen huoneessaan jossakin siellä kaikkien vaatevuorien ja avattujen DVD-kuorien seassa lojuvat valokuvakasat. Niin, hän rakasti valokuvaamista yli kaiken. Kun hän otti jostakin kuvan tuntui siltä, kuin hän olisi saanut sen omakseen. Hän pystyi vangitsemaan jotakin täydellisesti paperinpalaselle ja ihailemaan sitä sitten tuntikausia jälkeenpäin. Eikö se muka ole mahtavaa?
Kuitenkin nuo kaksi asiaa olivat siinä kurjassa maailmassa arviolta ainoat asiat, jotka todella kiinnostivat häntä. Rasmuksella ei ollut tyttöystävääkään, sillä hän ei niinkään välittänyt ihmisistä ja vielä vähemmän naisista. Kaikki Rasmuksen tuntemat tytöt, joita pystyi naisiksi kutsumaan, olivat ärsyttäviä huomionkerjääjiä tai sitten vain nalkuttavia kiukkuperseitä. Heidän hymynsä eivät koskaan olleet vilpittömän iloisia tai aitoja, vain flirttailevia ja silkasta velvollisuudentunnosta väkisin puristettuja virnistyksiä.
Rasmus vihasi sitä. Hän tahtoi nähdä aidon, luonnollisen hymyn. Mutta sitten taas: kukapa nyt hänelle sellaisen soisi? Ja mistä hän edes löytäisi ihmisen, joka niin hymyilee? Ei mistään. Vain enkeli voisi hänet pelastaa siltä jumalattomalta kidutukselta, joka häntä seurasi joka paikkaan. Sitä samaista kidutusta voisi kai sanoa yksinäisyydeksi, eikä sille voinut kukaan mitään. Eivät ihmiset, eivätkä enkelit.
*****
Emil tunsi, kuinka kevyet valonsäteet tunkeutuivat silmäluomien alitse hänen silmiinsä. Aamuisen sotkuiset, vaaleat hiukset omaava poika raotti hieman vasenta silmäänsä, vastaanottaen auringon kirkkaan tervehdyksen. Viimein hän avasi molemmat silmänsä, räpsytellen pari kertaa herätäkseen. Emil kohotti kättään pyyhkäisemään unihiekat silmistään, ennen kuin vetäisi peiton ylös päältään. Oli taas uusi päivä, josta oli selvittävä. Syvä huokaus pääsi lipumaan pojan huulilta, kun hän alkoi valmistautumaan kouluun.
Emilillä ei ollut mitään koulua vastaan, toisin kuin useimmilla ikäisillään pojilla, mutta Emil ei ollut hyvä luomaan uusia ystävyyssuhteita. Oikeastaan hän ei osannut luoda niitä ollenkaan, eikä varmaankaan edes tahtonut luoda. Ihmiset eivät pitäneet hänestä, johtui kai hänen ujosta luonteestaan ja vaikeaselkoisuudestaan. Emil oli aina ajatellut, että jos päästää jonkun lähelleen, niin loppupelissä vain satuttaa itseään ja läheistään.
Mikään ei ole ikuista, sanotaan, eikä tosirakkaus tee siinä poikkeusta. Emil ei edes uskaltanut ajatella ystävien saamista, saati rakkastumista, joten miten ihmeessä hän olisi voinut koskaan tutustua keneenkään? Miten hän voisi pitää kenestäkään, kun ei pitänyt edes itsestään? Joka tapauksessa ajatus tuntui mahdottomalta. Emil ei voinut edes ajatella sanaa 'rakkaus' hymähtämättä surumielisesti. Ei, ei hänen jälkeensä.
Emil pudisti päätään ja vilkaisi vielä kerran peiliin, kohdaten oman, surumielisen haikean katseensa. Hän näytti säälittävältä, katsoipa mistä kulmasta tahansa, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä katsomaan omaa peilikuvaansa.
"Mikään ei ole ikuista", hän totesi vielä itselleen ja katosi sitten pimeän syysaamun syleilyyn.
*****
Rasmus nojaili välinpitämättömän näköisenä seinään, pysytellen parin metrin päässä muista luokkansa pojista. Hän oli ehtinyt juuri ja juuri kouluun, mutta ei ollut varma, olisiko tahtonut ehtiä. Ensimmäiset tunnit tulisivat kulumaan liikunnanopettaja Lindholmin hellässä huomassa, ihana aloitus päivälle, pakko myöntää. Asiaa ei myöskään auttanut ollenkaan se, että hän oli unohtanut liikuntavaatteensa kotiin, mistä syystä hänen olisi puhuttava Lindholmille. Siis sanottava enemmän kuin 'selvä' arviolta maailman hulluimmalle oppettajalle.
Sitä ei joka poika uskaltanutkaan tehdä. Vaati nimittäin suurta rohkeutta jo käydä tunnin aikana vessassa tai anoa poissaololupaa. No, ainakin Lindholm armeijamaisine asenteineen takasi sen, etteivät oppilaat unohtaneet liikuntavarusteita kotiin. Rasmuksen huulien välistä lipui hiljainen huokaus, kun hän kuunteli luokkalaistensa puheita naisista ja heidän omista mieltymyksistään. Rasmus ei tunnistanut kuin muutaman poikalaumasta, sillä häntä ei ollut koskaan kiinnostanut tutustua keneenkään.
Rasmus oli kuitenkin kuullut mainittavan parin pojan nimiä, ja kuullut lukemattomia juoruja heistä, joten hänen muistiinsa oli painunut pieni mielikuva henkilöistä. Ensinnäkin oli Hikke-Hermanni, jolla oli aina kirja kädessä ja pullonpohjalasit päässään. Kukaan ei oikeastaan tiennyt hänen oikeaa nimeään, mutta lempinimi ei poikaa näyttänyt niinkään haittaavan. Sitten olivat Kerjääjä-Kari, Jakorasia-Jerkku ja Poika-Joka-Itkee. Kari oli tyypillinen, säälittävä kerjääjä. Hän kerjäsi ihan kaikkea: karkkia toisen karkkipussista, tupakkaa röökiaskista, välillä jopa väenpakolla naisseuraa.
Jakorasia-Jerkku taas oli naistenmies ärsyttävimmästä päästä, jolle kelpasivat kaikki. Poika-Joka-Itkee, lyhyemmin PJI, taas itki joka paikassa. Hän oli -melkeinpä jopa huvittavan- itseinhoinen, sekä epätoivoinen rakkauden suhteen. Kukaan ei pitänyt hänen kanssaan puhumisesta, sillä keskustelu meni kuitenkin PJI:n ongelmiin tai maailman julmuuteen. PJI oli kaikkien mielestä säälittävin olento koko koulussa, mutta eihän sitä kuitenkaan kukaan ääneen sanonut. Rasmus havahtui ajatuksistaan, kun kuuli nimensä lausuttavan.
"Minkälaisista naisista sä tykkäät, Rasa?" Jakorasia-Jerkku kysyi virnistellen irstaasti. Pojan irstas, pedofiilimainen ilme sai Rasmuksen värähtämään inhosta. Hän oli saanut tarpeekseen tuosta hymystä jo aikapäiviä sitten. Ennen kuin Rasmus ehti vastata kysymykseen mitenkään, kuului karhea, aavistuksen verran natiseva miesääni: "Turhaan puhutte naisista, kun ei ne teille anna. Noilla naamoilla saatte korkeintaan naapurin koiraa. Nyt hilatkaa ne kiimaset munanne liikuntasaliin ja tehkää niitä perkeleen punnerruksia."
Ja kaikki toki tiesivät, kenelle tuo vahvanpuoleinen ääni kuului. Se oli tietenkin ihanainen liikunnanopettaja Lindholm. Käsky ei jäänyt kenellekään epäselväksi, vaan kaikki pojat ryntäsivät salamana liikuntasaliin tekemään punnerruksia. Kaikki paitsi Rasmus, joka jäi katselemaan Lindholmia. Miestä ei todellakaan voinut luonnehtia kauniiksi, sillä hänen kasvojensa poikki kulki huomiotaherättävä arpi. Lindholmia kuvasi paremminkin adjektiivi 'miehekäs'.
Miehellä oli jykevä leuka, sekä miehekkäät kasvonpiirteet. Hänen hiuksensa olivat punertavanruskeat, ja täys-suorat. Mies oli kuuluisa ilmiömäisestä otsanrypistyksestään, jonka hän teki olessaan epäuskoinen. Joka tapauksessa Lindholm oli ansainnut oppilaiden keskuudessa hulluimman opettajan tittelin, mutta Rasmuksen mielestä mies oli vain viihdyttävä.
"Rasmus", mies nyökkäsi tervehdykseksi ja katsoi poikaa sitten terävällä katseellaan.
Rasmus tuijotti suoraan miehen uhmakkaisiin silmiin, joista huokui elämänkokemus ja tieto, tyynenä ja kertoi sitten asiansa asiallisella äänensävyllä: "Jäi liikkavaatteet kotiin."
Lindholmin silmä nyki miltei huomaamattomasti, kuten se aina teki miehen ollessa vihainen.
"No sitten perkele katsomaan, kun aiheutan niille neideille niin jumalattomat lihaskivut, ettei Paholainenkaan uskaltaudu visiitille", Lindholm sanoi ja nytkäytti päätään äkisti sivulle.
Rasmus ei ollut koskaan tajunnut, miksi mies teki niin, sillä se näytti hyvin kivuliaalta. Rasmus ei kuitenkaan jäänyt miettimään asiaa pidempään, vaan asteli hitaasti liikuntasaliin ja istui vakiopaikalleen, liikuntasalin oikealla puolella sijaitsevien vaihtopenkkejen kolmanteen paikkaan. Kolmonen oli hyvä luku, turvallinen, pariton. Rasmus oli aina karttanut parillisia lukuja. Johtui varmaankin siitä, että hän vertasi numeroita ihmisiin, eli numeroa 'kaksi' kahteen ihmiseen. Toisinsanoen 'kaksi' oli kaksi ihmistä yhdessä, eli pari.
Ja tuo taas oli vain yksi niistä lukemattomista syistä, miksi Rasmus istui paikalle kolme, riisui mutaiset tennarinsa ja laski ne sitten paikalle kaksi. Sittemmin poika kuljetti laiskanomaisesti tylsistyneen katseensa muihin poikiin, jotka jo tekivätkin punnerruksia irvistellen. Näky sai Rasmuksen melkein naurahtamaan, mutta vain melkein. Lindholm näytti joka kerta niin tyytyväiseltä seuratessaan oppilaidensa kitumista, ettei heitä voinut kuin sääliä.
Joskus, kun liikuntatunneilla ei meinannut millään jaksavan jatkaa eteenpäin, Rasmus leikitteli ajatuksella siitä, kuinka he olisivat armeijassa ja Lindholm olisi vallasta humaltunut tyranni-kessu. Toisaalta Lindholm oli sitä jo nyt, mutta he eivät olleet armeijassa. Ainakaan luultavasti. Rasmus ei kuitenkaan jaksanut keskittyä enää omiin ajatuksiinsa, vaan muuan lyhyenläntään poikaan, joka marssi pelokkaan oloisena Lindholmin luokse ja ilmoitti asiansa yksisanaisesti: "Kusihätä." Lindholmin oikea silmä nyki taas.
"Vai että on neiti Särmäsellä kusihätä?" Lindholmin suusta karkasi uhkaava naurahdus. Poika tyytyi vain nyökkäämään. Mahtaa olla melkoinen kusihätä, kun uskalsi mennä sanomaan, Rasmus ajatteli ja jatkoi tilanteen seuraamista.
"Ennen vanhaan sitä sentään mentiin paskalle pusikkoon, jos paskatti. Pusikon lehdillä pyyhittiin. Lapset kusi housuihinsa tunneilla, eikä ketään kiinnostanut. Yritä nyt nykyään paskantaa maahan, niin tulee sakot, jumalauta. Kun te neidit käytte puuteroimassa nenänne joka saamarin tunti, niin ette opi mitään hyödyllistä", Lindholm luennoi ärtyneenä.
"Joka toinen tunti", Rasmus tarkensi puoliksi tosissaan.
"Katos perkele!" Lindholm ärähti ja kohotti kulmiaan.
"Esimerkiksi tällä mailalla", Lindholm sanoi ja nappasi käteensä seinää vasten lepäävän sählymailan vierestään ja jatkoi: "voi tehdä paljon muutakin, kuin pelata sählyä." Äänensävy oli sen verran vihjaileva ja kaksimielinen, että pari oppilasta naurahti hiljaa ja muut taas selvästi pidättelivät nauruaan.
Kukaan ei nauranut ääneen, ei kunnolla, kukaan ei uskaltanut tehdä niin.
"Kuten esimerkiksi hakata puolikuoliaaksi kulman takaa hyökkäävän pedofiilin. Siinäkin yksi syy pelata sählyä", Lindholm kertoi ja laski mailan takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin. "Kysyttävää, neidit?" Poika, joka oli kysynyt lupaa vessaan, nosti kättään.
"Se vessa?" Lindholm katsoi poikaa hetken, kunnes vastasi: "Jos nyt kuitenkin odotettaisiin hetki."
"Ei, kun oikeesti: mun pitää päästä vessaan", poika sanoi painottaen jokaista sanaa hieman, etenkin tarvettaan päästä miestenhuoneeseen.
"Neiti on hyvä ja käy sitten, saat kaks minuuttia aikaa. Jos et oo siinä ajassa tullut takasin, niin vedät kolkyt punnerrusta lisää", Lindholm sanoi saaden pojan ryntäämään salista ulos. Kappas, Rasmus ajatteli, Lindholmhan oli armeliaalla päällä.
"Tyypillinen oinas, aina menemässä. Mistä näitä hienostoneitejä oikein tulee?"
Lindholm mutisi perään liudan kirosanoja, joista puolet olivat nuorisolle vielä tuntemattomia. Ei miestä voinut ainakaan niukasta sanavarastosta syyttää. Poika kuitenkin palasi alle kahdessa minuutissa takaisin, mistä johtuivatkin muiden poikien pettyneet huokaukset ja buuaukset. Lindholm kääntyikin nopeasti, kuin pöllö hyökäten saaliinsa kimppuun, oppilaidensa puoleen ja karjaisi: "Hakekaa mailat ja aika helvetin nopeasti! Nurminen punaisten mokeksi ja Herkko valkoisten! Näyttäkää mulle, ettette oo mitään partiotyttöjä!"
Käsky sai poikiin eloa ja pian kaikki ryntäilivätkin tottuneesti ympäri salia raahaten maaleja paikoilleen ja sopien puolustajista ja hyökkääjistä. Ei mennyt kauaakaan, kun joukkueet oli sovittu ja pelikenttä käyttövalmiudessa. Lindholm hymisi tyytyväisenä. "Suukon arvoinen suoritus, neidit."
"Hey, Rasa! My man, what's up?" Rasmus kuuli takaansa kuuluvan tervehdyksen ja kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan.
"Joo moi sulleki, Joonas", hän vastasi ja antoi itselleen luvan hymyillä pienesti hänen viereensä tulleelle hujopille. Tuo samainen henkilö oli Joonas, Rasmuksen niinkutsuttu 'paras ystävä' jo yläasteen seiskalta lähtien ja samalla hänen entiseen jengiinsä kuuluva perusteini.
Joonas oli varmaankin yksi harvoista ihmisistä, jotka eivät ottaneet Rasmusta päähän, joten hän myöntyi viettämään aikaansa kyseisen pojan kanssa.
"Missä helvetissä sä oot piileskelly? Et oo ollu koulussa varmaan vuoteen", Joonas kyseli Rasmukselta tavalliseen tapaan. Ei poikaa todellisuudessa kiinnostanut, ellei kyseessä ollut joku huippusalainen salarakkaan kanssa karkaaminen tai kidnappaus.
Mutta ei, kyse oli vain siitä, ettei Rasmusta ollut vain yksinkertaisesti kiinnostanut mennä kouluun.
"Paraskin puhumaan, tuut kouluun vaan syömään, jos sitäkään", Rasmus vastasi pojalle virnistäen.
"No hei, ilmasta safkaa, miksen tulis? Nautin tästä luksuksesta vielä kun oon yläkoulussa. Enhä mä sit spurguna siellä katuojassa mitään saa. Pari euroa ehkä päivässä semmosilta maailmanparantajilta, jotka sattuu menee ohi, but that's it. Ei muuta", Joonas kertoi tavanomaisen vastauksensa, jonka hän kertoi myös opettajille.
"Tulevaisuus suunniteltuna etukäteen, hm?" Joonas virnisti sädehtivänä.
"Of course." Rasmus tyytyi vain pyöräyttämään silmiään ja katsomaan suoraan eteensä. Ja juuri sinä samaisena hetkenä Rasmus näki enkelin. Enkelin, joka käveli häntä kohti. Enkelin, joka oli vain viitisen metrin päässä hänestä. Hänen henkensä salpaantui, sillä enkelin kauneus suorastaan lumosi hänet. Rasmuksen sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja ajatukset keskittyivät ainoastaan tuohon satumaiseen olentoon suoraan hänen edessään.
Enkeli, jonka Rasmus havaitsi miespuoliseksi, oli lyhyehkö, kalpeaihoinen poika. Pojan sirot piirteet saivat tämän näyttämään hauraalta, niin helpolta särkeä. Hänen valkoisenvaaleat hiuksensa lainehtivat pienesti, lähes huomaamattomasti ja saivat pojan näyttämään entistäkin kalpeammalta. Vaaleaverikön silmät olivat kauniin merensiniset ja ne kiilsivät saaden pojan näyttämään aivan siltä, kuin hän alkaisi pian itkemään.
Hänen kasvonsa olivat niin uskomattoman kauniit, että oli katsottava poikaa pitkään, ennen kuin tunnisti toisen pojaksi. Poika oli pukeutunut väljään vaaleanruskeaan paitaan, kaulassaan hänellä oli haalea, valkoinen huivi. Pojan vaaleansiniset, löysät farkut peittivät pojan ohuita jalkoja, antaen melko hajamielisen vaikutelman. Farkkujen alta pilkistivät tummanruskeat, sekä hyvin kuluneet tennarit. Kaikesta huolimatta kokonaisuus toimi.
Pojan ulkomuodosta oli vaikea olla pitämättä. Rasmuksen ajatukset kuitenkin pysähtyivät kuin seinään, kun enkelipoika käveli hänen ohitseen huomioimatta häntä laisinkaan. Rasmukselta kesti hetki tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Hän ravisteli pienesti päätään ja kääntyi Joonaksen puoleen.
"Kuka toi oli?" Rasmus kysyi niin välinpitämättömästi, kuin vain osasi. Hän ei tahtonut Joonaksen tietävän, että oli kiinnostunut toisesta. Joonas vilkaisi pikaisesti vaaleampaa poikaa ja kääntyi sitten takaisin Rasmukseen päin.
"Tarkotat Emiliä? Se on 9D-luokan enkeli. Se siirtyi tänne kouluun, kun sä olit poissa. Se pääs joltain palikkaluokalta pois tai jotain", Joonas kertoi huulillaan pienehkö hymynkare. Emil. Jopa nimi tuntui sopivan tuolle enkelimäiselle olennolle. Rasmus nojasi kevyesti seinään ja katsoi Joonasta epäuskoisena.
"Palikkaluokalta? Onks se siis vammanen?"
Joonas näytti miettivät kysymystä hetken, kunnes vastasi: "Ei, kun sillä oli joku ongelma. En tiiä, mikä. Ei kukaan tiedä." Rasmus kohotti oikeaa kulmaansa aavistuksen verran ja hymisi mietteliäänä. Mystinen enkelipoika. Rasmus tunsi tulevansa aina vain kiinnostuneemmaksi kyseisestä pojasta. Rasmuksen ajatukset katkesivat ikävästi, kun Joonas jatkoi selostustaan: "Mut kuulin, et sen kanssa on tosi vaikea tulla toimeen. Ihanku se pelkäis kaikkia tai jotain." Rasmus naurahti huvittuneena ajatuksesta.
"No ei kai ton ikänen poika ketään pelkää? Se ois jo aika vitun säälittävää."
A/N 2: Elikkäs näin .. jatkoa? Seuraavassa luvussa päästäisiinkin tutustumaan Rasmuksen kanssa asuvaan idiootti-trioon. Lindholm tietysti viehätti teitä kaikkia herkkyydellään, joten tietysti haluatte kuulla hänestä lisää. Kiitän ja kumarran.
-
Triple of idiots. Hyvin aloitettu. Tossa oli loistavia kohtia jotka saivat aikaa naurua sisälläni. kun minähän olen niin vakava ihminen.
-
VÄHÄNKÖ HYVÄ MIESSSS. psps tuossa taas ylhäällä oli toi pikumusta - sana joka kuuluis olla varmaa pikimusta. ^^
-
Aika hyvä, Lindholmista tahdon kuulla lisää. Kolmosista myös, ei nimittäin tällaisten kirjoitelmien aina täysin vakavia tarvitse olla. Jään odottamaan seuraavaa osaa.
Ja niin, se puhe numeroista on minun filosofiaani, mutta saat lainata... Ehkä.
-
Väärinymmärretty: Kiitos kommentistasi ja kiva, kun edes joku nauroi (sentään sisäisesti). Ja kyllä, sinähän olet tunnetusti niiiin vakavamielinen ihminen. Nyt sitten päästään idiootti-triostakin hieman lukemaan.
Kkaroasd: Sinuakin kiitän kommentista, sekä virhebloggauksesta. Aina siinä samassa sanassa tulee tuo sama virhe, miksiköhän? Joka tapauksessa kiitän ja kumarran kommentistasi.
3?: Lindholmiin tykästynyt ihminen havaittu! Kiitän kommentistasi, kolmosista pääsetkin nyt lukemaan hieman. Tosin harmittaa, kun he pääsivät tarinaan vasta ihan luvun loppupuolella ... Ja kyllä, hieman huumoria pitää kaikessa olla. Ja minäkö varastanut SINUN numerofilosofiasi? Ihan itse kyllä tuon keksin, mutta ... oh well. ^^
A/N: Elikkäs toinen luku valmistui kovan työn ansiosta (kröhöm .. niin minkä työn?). Kiitokset kommentoijille, sekä teille tarinaa salassa seuraajille. Mutta jätänpä nyt turhat jorinat sikseen, ettei teidän tarvitse sietää sekavaa tekstiäni enää kauempaa. Eli toinen luku, olkaa hyvä.
2. Luku: This is a new beginning
Emil katseli mietteliäänä luokan ikkunasta ulos. Oli tylsänpuoleinen fysiikantunti, eikä opettamiseen kyllästynyt opettaja huomannut, jos joku ei sattunut kiinnittämään opetukseen huomiota. Eipä opettaja muutenkaan paljoa tehnyt, antoi vain monisteet ja oli itse koko tunnin tietokoneellaan välittämättä mistään. Ihana opettaja, tosiaan. Emilin kävi opettajaa sääliksi, kun tämä oli saanut opetettavakseen niin äänekkään ja lapsellisen luokan, kuin 9D.
Siltikin Emil vilkuili tietyin väliajoin kelloa, että milloin koulu loppuisi. Joka kerta, kun hän niin teki, hän hoki mielessään itselleen: "Kestä vielä vähän aikaa." Tänään hän muuttaisi uuteen asuntoon, missä asuisi hänen lisäkseen 4 muutakin poikaa. Ajatus sai Emilin värisemään pienesti. Neljä täysin tuntematonta jätkää asumassa hänen kanssaan. Vuokra sentään oli kohtuullinen, koska olihan heitä monta maksamassa oman osuutensa siihen. Silti Emilin pään täyttivät kysymykset. Minkälaisia muut pojat olisivat?
Olisivatko he mukavia? Minkälainen hänen huoneensa tulisi olemaan? Hyväksyttäisiinkö hänet porukkaan? Ei tietenkään hyväksyttäisi, olihan hän sen verran säälittävä olento, siitä ei päästy mihinkään. Emil päästi kevyen huokauksen lipumaan huuliensa välistä, kun kellot soivat tunnin päättymisen merkiksi. Emil kasasi tavaransa kokoon ja lähti mitä pikimmiten koulusta.
Astellessaan eteenpäin syksyisellä kadulla Emilin oli pakko ihmetellä, mitä hänen äitinsä oikein ajatteli laittaessaan hänet asumaan ventovieraiden poikien kanssa samaan asuntoon. Emil ei ollut edes nähnyt koko taloa, saati tavannut kyseisiä poikia. Jännitys sai pojan pään sekaisin, sekä vatsassa muljahtelemaan ikävästi.
Emil ravisti päätään yrittäen saada itsensä ryhdistäytymään, melko kehnoin lopputuloksin. Joka tapauksessa hänen olisi nyt käytävä kotonaan viimeistelemässä pakkausoperaatio ja lähdettävä sitten uuteen kotiinsa. Vastalauseet eivät auttaisi mitään, sillä hänen äitinsä oli kuuluisa jääräpäisyydestään. Toisaalta Emil ei olisi tahtonutkaan riidellä äitinsä kanssa, ainoan henkilön kanssa, joka edes yritti ymmärtää häntä. Mutta silti ajatus tuntemattomasta pelotti, pelotti niin järjettömästi.
Ryhdistäydy nyt, senkin nyhverö, Emil torui itseään. Mitä isäkin ajattelisi tälläisestä? Emil vilkaisi pitkien etuhiuksiensa alta taivaalle, jonka peittivät tummanpuhuvat pilvet. Emilin surumielisten silmien katse muuttui astetta surullisemmaksi kun hän seisoi siinä paikoillaan katselemassa taivasta. Anteeksi, isä. En minä pelkää.
Emilin saapuessa kotiinsa hänen äitinsä odottikin häntä jo hymyillen eteisessä.
"Oliko mukava koulupäivä, kulta?" Emil kuuli tutun kysymyksen ja nyökkäsi yrittäen saada aikaan edes jonkinlaista hymynpoikasta.
"Oliko hyvää ruokaa? Söitkö kunnolla?" hänen äitinsä, jota myös Veraksi kutsuttiin, kyseli tuttuun tapaansa. Emil kiersi kädet laihan yläruumiinsa ympärille.
"Oli se ihan hyvää", Emil vastasi hiljaa, katsomatta äitiinsä.
"Söitkö?" kuului kysymys toistamiseen. Emil tunsi itsensä todella alhaiseksi vastatessaan: "Söin, ei tarvi tehdä mitään." Joskus oli kuitenkin parempi olla huolestuttamatta toisia kertomatta totuutta. Vera kohdisti vihertävänsinisten silmiensä katseen poikaansa ja nyökkäsi saaden luonnonkiharat, vaaleat hiuksensa heilahtamaan niin, että ne näyttivät lainehtivan.
"Selvä. No, menehän siitä jo pakkaamaan", hän kehotti lempeästi. Emil nyökkäsi sanomatta sanaakaan, katsomatta edelleenkään äitiinsä. Heidän kommunikointinsa olikin oikeastaan sitä, että Vera sanoo jotakin ja Emil nyökkäilee. Koskaan ei kuitenkaan koskettu, koskaan ei naurettu. Koskaan he eivät nauraneet yhdessä tai viettäneet mukavaa perheiltaa. Silti Vera oli Emilille se tärkein ihminen, jolle hän uskalsi näyttää edes osittain oikean minänsä. Ja nyt hänkin, kaikista tärkein, lähtisi pois. Emil ei tahtonut näyttää epätoivoista katsettaan äidilleen, joten hän suuntasikin askeleensa omaa huoneeseensa.
Emil katseli valmiiksi pakattuja, täpötäynnä olevia reppuja ja laukkuja edessään. Tässä se nyt olisi. Hän muuttaisi uuteen asuntoon, eikä näkisi äitiään moneen vuoteen, kun tämä muuttaisi Amerikkaan. Emil ei voinut muuta kuin tuntea olonsa helposti haavoittuvaksi ja yksinäiseksi, niin kamalan yksinäiseksi. Hän asteli vielä tyhjyyttään ammottavan hyllykön luokse ja otti varovasti valokuvakehyksen käteensä. Emilin katse jäi viipyilemään valokuvan mieheen useiksi minuuteiksi.
Hän ei voinut estää itseään miettimästä, olisivatko asiat toisin jos hänen isänsä olisisikin hänen tukenaan. Emil nojasi kevyesti päätään valokuvaan, mutta hänen äitinsä ääni havahdutti hänet transsistaan.
"Emil! Kyyti saapui, kerääs kamat kokoon ja sitten mennään!" Emil nosti reppunsa, johon oli kerätty kaikki hänen tärkeimmät tavaransa, laittoi valokuvakehyksen sinne, sulki vetoketjun ja heitti repun olalleen. Tästä se lähtisi. Uusi elämä odotti.
*****
Rasmuksen hegitys kävi aina vain raskaammaksi ja raskaammaksi hänen juostessaan pururadalla vailla määränpäätä. Juokseminen oli aina saanut selkeyttänyt hänen ajatuksiaan ja käännyttänyt ne pois olennaisesta, mutta ei sinä iltana. Jotenkin Rasmus ei vain kyennyt saamaan enkelipoikaa mielestään. Oikeastaan hän ajatteli kyseistä poikaa niin paljon, että se otti häntä päähän. Rasmuksella olisi ollut tärkeämpääkin ajateltavaa, mutta kun ei. Enkelipoika oli sitonut itsensä rautaketjuilla kiinni Rasmuksen aivoihin, eikä ajatuksella ollut todellakaan aikomus lähteä.
Turhautunut tuhahdus pääsi karkaamaan Rasmuksen suusta tämän saavutettua pururadan pää. Pururata päättyi umpikujaan jonkun vanhan koulurakennuksen edustalle, sen hän oli tietänyt jo kauan. Silti tuntui aina yhtä ärsyttävältä kääntyä ja lähteä juoksemaan takaisin. Se oli kuin pakomatka, jonka kesken sitten luovutettaisiin ja käännyttäisiin takaisin sovittamaan tekojaan. Rasmus lohduttautui ajatuksella, että pääsisi pian kiusaamaan talon uusinta asukasta.
Sami, se muskelikas tappokone, joka sattui myös olemaan hänen vuokraisäntänsä, kämppiksensä, sekä samalla hänen ystävänsä, oli kertonut toissapäivänä Rasmukselle asiasta. Siitä, että heidän asuntoonsa tulisi pian uusi asukas. Rasmus hymähti ajatukselle. Aivan kuin neljä poikaa jakamassa yksi omakotitalo ei olisi jo tarpeeksi paha. No, ehkä se uusi poika ei olisisikaan niin ärsyttävä ja pysyttelisi poissa jaloista. Joka tapauksessa hänen olisi nyt pidettävä kiirettä, jotta hän ehtisi näkemään pojan vielä sinä iltana.
*****
Emil katseli tyynenä tummanpunaista omakotitaloa, johon hänen oli määrä muuttaa asumaan. Oikeastaan pojan ilmettä ei voinut luonnehtia niinkään tyyneksi, sillä se olisi jo emävale. Emilin kasvoista huokui puhdas kauhu tämän katsellessa taloa, joka oli kuin suoraan kauhuelokuvasta repäisty. Omakotitalon seiniin oli maalattu lukemattomasti graffiitteja, jotka oli selvästi maalattu ainoastaan pelottelutarkoitusta varten. Ainakin siltä se sillä hetkellä vaikutti.
Talon pihassa oli lätkämaali ja sen juurella mailoja, sekä melko kookas pesäpallomaila. Emilin oli pakko ihmetellä, mitä hemmettiä se pesäpallomaila siellä teki. Pian hänen katseensa lipuikin pesäpallomailasta muihin nurmikolla oleviin esineisiin. Rikkinäinen harava, katkenneita lätkämailoja, moottorisaha, katana -joka ei tosiaankaan näyttänyt lelulta- ja paljon muita asioita, jotka saivat kylmät väreet kiirimään pitkin Emilin selkäpiitä. Mitä sarjamurhaajia hänen kämppiksensä oikein olivat?
Emilin kauhistelut katkesivat kuitenkin lyhyeen, kun hän kuuli äitinsä astelevan vierelleen.
"Kyllä sä pärjäät", nainen sanoi puoliksi itselleen, puoliksi Emilille. Aika uskottavaa, Emil ajatteli. Äitihän vakuuttelee itseään, eikä mua. Ajatuksistaan huolimatta Emil nyökkäsi ja hymyili äidilleen.
"Niin pärjään, älä huolehdi", hän sanoi rohkaisevalla äänensävyllä, mikä sai hänen äitinsä ilmeen kirkastumaan.
"Äläkä tuosta katanastakaan huolehdi. Lelu se vain on ... luultavasti", hänen äitinsä sanoi ja kumartui painamaan suukon poikansa otsalle. Emilin silmät pyöristyivät väkisinkin hieman ja hän otti askeleen taaksepäin. Vera kauhistui ajattelemattomuuttaan ja ravisteli päätään villisti.
"Anteeksi, kulta! Unohdin jo!"
Emil ei voinut vapinalleen mitään, mutta hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan hillitä sitä ja saada aikaiseksi edes jotenkuten nyökkäystä muistuttavan liikkeen.
"Joo, ei mitään", Emil sai sanotuksi tärinästään huolimatta. Veran kasvoilta paistoi huoli niin läpinäkyvästi, että Emilin teki pahaa. Vaivaantunut ilmapiiri ei kuitenkaan leijunut heidän yllään kauaakaan, sillä taksikuski huikkasi Veralle, että heidän olisi nyt lähdettävä.
"No, hei sitten, äiti", Emil sanoi vielä siristellen silmiään, yrittäen hahmottaa äitiään paremmin hämärässä. Voi, kuinka hän olisikin sillä hetkellä kaivannut hänen äitinsä rauhoittavaa hymyä. Vera asteli taksin viereen ja kääntyi vielä poikansa puoleen hymyillen väkinnäisesti.
"Hei hei, Emil. Soitellaan, jooko?" Emilin teki mieli rynnätä äitinsä syliin ja halata tätä tiukasti, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt. Ei olisi kyennyt tekemään, ei olisi uskaltanut. Sen sijaan hän pinnisti hymyn huulilleen ja vastasi: "Joo."
Enempää he eivät ehtineet sopia, sillä hänen äitinsä katosi taksin takapenkille ja taksikuski painoi kaasun pohjaan. Niin se auto sitten kuljetti Emilin äidin pois jättäen Emilin seisomaan yksin, laukkujen ympäröimänä kävelytielle. Siinä seistessään hän ei voinut muuta tehdä kuin miettiä, että mitenköhän tässä näin pääsi käymään. Yksi asia oli kuitenkin varma: seuraavista vuosista ei todellakaan tulisi mukavia.
*****
Rasmus oli jo melkein perillä, kun huomasi pienehkön hahmon seisoskelevan talonsa portilla. Nuorukainen teki äkkipysähdyksen, kun melkein törmäsi toiseen kehnon etäisyydenarviointikykynsä takia. Toinen kiljahti selvästi peloissaan läheltä piti-tilanteesta.
"Mikä helvetin hinku teil pikkukakaroilla on jumittaa toisten porteilla?" Rasmus kysyi ärtyneellä äänensävyllä yrittäen nähdä paremmin pimeyteen piiloutunutta henkilöä, muttei vain yksinkertaisesti nähnyt.
Perkele tätä huonoa hämäränäköä, hän kirosi mielessään.
"No, miten vanha sä oot? Kymmenen? Ykstoista?" Rasmus kyseli toiselta saaden hiljaisen, pelokkaan vastauksen: "Oon kuustoista ja-", ääni piti tauon, mutta jatkoi sitten: "mä oon muuttamassa tähän taloon." Rasmus hätkähti pienesti. Kuustoista? Muuttamassa tähän taloon? No mutta perhana, sehän on se uus junnu!
"Ai sori, mä en tiennyt! Venaas hetki", Rasmus sanoi toiselle ja kaivoi pikaisesti puhelimen taskustaan. Hänen oli päästävä näkemään uusi asukki ennen muita. Rasmus napsautti puhelimen päälle niin, että sai valaistua toisen kasvoja sen näytöllä. Oli muuten lähellä, ettei hän saanut sydäriä todetessaan 'uuden junnun' olevan se samainen enkelipoika, joka oli pyörinyt hänen ajatuksissaan koko päivän.
Rasmus horjahti taaksepäin haukkoen henkeään, pitäen kuitenkin katseensa enkelipojassa. Miten hemmetin mahdollista se oli? Mikä prosenttimäärä olisi määritellyt asian todennäköisyyden? Ei hemmetti, ei se voinut olla todellista. Rasmus yritti saada ajatuksensa kuriin ja muodostaa sanoistaan edes osittain järkevää lausetta.
"Emil, vai? Mä oon Rasmus, Rasaksikin kutsuvat", Rasmus esittäytyi ja ojensi kättään tutustumisen merkiksi. Ele ei kuitenkaan saanut Emiliä hymyilemään, saati puristamaan toisen kättä.
Sen sijaan poika otti varovasti askeleen taakse ja Rasmus saattoi miltei kuulla pojan sydämen porttejen sulkeutuvan. Rasmus ihmetteli hetken pojan reaktiota tervehdykseen, mutta pian hän tuli siihen tulokseen, ettei hänen pitäisi hermostuttaa poikaa entisestään. Ehkä Emil oli vain hämmentynyt siitä, että Rasmus oli tietänyt hänen nimensä etukäteen.
"Eli ajattelitko sä yöpyä täällä jo nyt?"
"Niin mä olin vähän ajatellut", Emil vastasi nyökäten pieneleisesti. Rasmus heilautti päätään hyväksyvästi ja hymyili pojalle sitten rohkaisevasti.
"No tuu sit sisälle, mä voin auttaa noiden laukkujen kanssa."
"Ai perkele! Pate, auta ny vähä!" kuului huudahdus, sekä heti perään ilkeänkuuloinen räsähdys.
"Mun pleikkaohjain! Sä oot mennyttä miestä, Juri!" Emil jäi seisomaan järkyttyneen näköisenä eteiseen uskaltamatta edetä yhtään edemmäs käytävällä, kun taas Rasmus ryntäsi kengät jalassa olohuoneeseen.
Ja siellähän he olivat: Sami, Patrik ja Juri, tapansa mukaan kinastelemassa. Tai oikeastaan Sami valmiina mottaamaan allaan makaavaa Juria ja Patrik hieman syrjemmällä kirjoittamassa jotakin hämärää tietokoneellaan. Juri, maantien väriset hiukset ja harmaansiniset silmät omistava poika oli suojannut kasvonsa molemmilla käsillään, kuten aina jäädessään alakynteen tappelussa. Sami, tuo kookas siilipäinen bodaajamies istui Jurin päällä, pidellen poikaa tiukasti allaan karkaamisen varalta.
Patrik kohotti hieman päätään, kohensi silmälasiensa asentoa ja sipaisi kevyesti suklaanruskeaa hiuspehkoaan katsoessaan Rasmukseen kysyvästi. Huone oli tavallistakin sotkuisampi ja yksi sohvista oli kaadettu. Rasmus mulkaisi kinasteleviin kämppiksiinsä.
"Haluunkohan mä tietää, mitä tääl on tapahtunut?" hän totesi itselleen. Patrik tyytyi hymähtämään ja jatkoi kirjoittamistaan. Sami hymyili Rasmukselle tervehdyksen merkiksi ja valmistautui sitten lyömään Juria.
"Ei, anna armoa!" Juri, joka oli Samia vähintäänkin päätä lyhyempi, aneli koiranpentuilme kasvoillaan. Sami virnisti ilkeästi.
"Älä poika luule."
Rasmus tuhahti ja sanoi sitten: "Älkää hei jätkät viittikö. Se uus junnu tuli tänne nyt, se seisoo nytki tuol eteisessä. Joten Sami, nosta toi sohva takas paikoilleen. Juri, oikase matto ja laita vähä tavaroita paikoilleen. Pate-", Rasmus keskeytti lauseensa, kunnes jatkoi: "lopeta sun pervojen fantasiatarinoides kirjottaminen hetkeks, oo kiltti."
Patrik mulkaisi Rasmusta muka loukkaantuneena ja kysyi: "Mitä vikaa?" Kysymys sai Rasmuksen naurahtamaan hillitysti.
"Mitä fantasia ees tarkottaa sulle?" hän vastasi kysymyksellä.
"Se tarkottaa sille pornoa", Sami huikkasi nostaessaan sohvan oikein päin.
"Sami, et sie sais sanoo noin. Patrik kirjottaa fantasiaa", Juri torui toista.
"Joka on pornoa", Sami vastasi mutisten.
"Nyt kaikki turvat kiinni! Mä käyn hakemassa Emilin ja sit käyttäydytte myös kunnolla", Rasmus käski kolmikkoa uhkaavalla äänensävyllä. Sellaisella, jota mafiapomot käyttävät uhatessaan epäonnistunutta alaistaan krokotiilialtaalla. Käsky sai Samin nyökkäämään ymmärtäväisenä, Jurin virnistämään aurinkoisesti ja Patrikin sulkemaan tietokoneensa.
"Kyllä, äiti", he kaikki sanoivat tottuneesti yhteen ääneen.
Rasmus nyökkäsi ja asteli sitten takaisin eteiseen. Hän tarttui paikoilleen jähmettynyttä poikaa kädestä raahaten tämän olohuoneeseen. Emilin havahduttua transsistaan hän kuitenkin kiskaisi kätensä vavisten Rasmuksen otteesta. Eipä sillä niin väliä, kunhan poika ei kuitenkaan lähtisi pakoon, koska siltä toinen tosiaan näytti: aralta koiranpennulta, joka oli eksynyt pois kotipihaltaan. Sami ja Patrik olivatkin jo ehtineet istumaan sohvalle ja he antoivatkin tosiaan viileän vaikutelman asennoillaan ja ilmeillään.
Juri taas oli oma itsensä ja makaili matolla virnistellen idioottimaisesti.
"Eli jätkät, tässä on Emil", Rasmus esitteli vilkaisten samalla sivusilmällä Emiliä. Poika ei tosiaan näyttänyt olevan kauhean innoissaan siitä tosiseikasta, että hän nyt tuli asumaan heidän kanssaan.
"Moro", Sami tervehti.
"Terve mieheen!" kuului Jurin suusta pääsevän.
"Welcome, my lost kitten", oli Patrikin vihjaileva tervehdys. Rasmus tunsi pientä ärtymystä Patrikin flirttailusta.
"Emil, tässä on idioottitrio: Sami, Juri ja Patrik", Rasmus esitteli kolmikon mahdollisimman ärsyttävällä äänensävyllä.
"Hei, mitä tuo nyt oli tarkottavinaan? Rasa, sie oot aina niin ilkiä!" Juri huudahti surkeana.
"Kerjääks sä poika verta nenästäs?" Sami uhosi puoliksi tosissaan, mutta katsellen aivan muualle.
"Me ollaan ehkä idiootteja, mut sä oot emohomo", Patrik vastasi väittelynhaluisesti.
"Pate, et myönnä sitä sille!"
"Myönnä mitä?" Sami ärähti turhautuneena.
"Että me ollaan idiootteja!"
"Eikö me sitten olla?"
"No ei!"
Patrik ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään jatkaakseen väittelyä, kun Rasmus jo ehti väliin.
"Olisitte nyt kerranki kunnolla, kun on erityinen ilta. Mut jos te ette pysty siihen, niin mä näytän Emilille sen huoneen ja jätän teidät tänne kinaamaan." Pojat nyökkäsivät täsmälleen samaan aikaan, kuten aina myöntyessään johonkin Rasmuksen ratkaisuun. Rasmus ei voinut vieläkään käsittää, miten kolmikko onnistui ajoituksen kanssa aina yhtä hyvin.
Joka tapauksessa hän huikkasi Emilille tämän huoneen olevan yläkerrassa ja kävi itse hakemassa eteisestä pari toisen laukkua. Sittemmin hän opasti pojan yläkertaan, huoneensa ovelle, toivotti tälle hyvää yötä ja marssi sitten pikaisesti omaan huoneeseensa. Virnistys kiipesi pojan kasvoille tämän ylistäessä kohtaloa. Tulevaisuus näyttikin yhtäkkiä paljon kiinnostavammalta.
-
Ei helevetti mite hyvi sie kuvailit kaikki noi paikat. Mittää kirjotusvirheitä en löytäny, toi oli mahtava jatko tuolle ekalle osalle. Idiootti-trio oli just semmonen, minkä mie arvelin : D Sie ossoot kirjottaa !
Jatka vaa, mie ainaki pysyn lukijana ~
-
Hyvä jatko, Juri kuulosti kivalta kuten mainitsit. Ja Patrik on minun makuuni (hehehe... epäilyttävyyksiä...), jään jälleen odottamaan jatkoa.
PS. Katanasta lisää... BWAHAHAA.
-
Kihihihihihiii ... Täähä on kiinnostava .. JA SÄ SAIT mut repeemään maailman vakavimman ihmiset ( pyhpyh)
-
Kkaroasd: Kiitän kommentista, kuvailut ovatkin erikoisalaani (or not). Kiitos muistakin kehuista, olen iloinen, että pysyt lukijana. ^^
3?: Kiitos, Juri on tosiaan lempisivuhahmoni tässä tarinassa. Ja jotenkin arvasinkin, että Patrik kipuaa suosioosi. Kiitos, että jäät odottamaan jatkoa. (Katanasta, hmm .. katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.)
Väärinymmärretty: Kiinnostava? No, kiitos sinullekin. Hyvähyvä, että sain edes jonkun nauramaan.
Giril: Oi, kiitos ihanan pitkästä kommentistasi (joka, älä huoli, oli ihan rakentava)! Ja kyllä, Rasmus tosiaan on emoteini ulkonäkönsä puolesta, mutta siihen se sitten taitaa jäädäkin. Kiitos kiitos, mietinkin juonta hyvän tovin, ennen kuin sain järkeviä lauseita muodostettua tarinaksi. Emilinkin käyttäytymistä päästään edes hieman ymmärtämään seuraavassa luvussa (toivottavasti), ei pelkoa siitä. En nyt spoilaa seuraavaa lukua tässä ihan täysin, joten taidankin jättää lörpöttelyn tähän. Kiitos kuitenkin kiinnostuksestasi. ^^
A/N: Nyt on kyllä pakko pyytää anteeksi. Seuraava luku ilmestyy nimittäin tuossa joulun alla, kun nyt on kaikenlaisia kiireitä ja säätöä meneillään. Hyvitykseksi liitän mukaan kuitenkin bonustarinan! Enpäs nyt kerro mistä, mutta liitämpä kuitenkin. Pyydän siis kärsivällisyyttä ja ettette kivitä minua sieltä tietokoneidenne / puhelimienne äärestä. Eli anteeksi vielä kerran ja hyvää joulunodotusta.
-
3. Luku: If I'm afraid to trust, then I can't trust
Rasmus antoi raskaalta tuntuvien silmäluomiensa aueta hitaasti, nousten samalla istumaan. Hän kohotti kätensä päälaelleen ja rapsutti päätään haukotellen komeasti. Oli uusi päivä, sen kertoivat ärsyttävät valonsäteet, jotka tunkeutuivat sädekaihtimien raoista sotkuiseen huoneeseen.
Oli uusi, tavanomaisen tylsä päivä. Rasmus hätkähti ja pudisti päätään itselleen. Ei, se ei ollut tavanomaisen tylsä päivä. Se oli uusi päivä, täynnä tutkivia katseita ja tulkitsemattomia sanoja. Ainakin nyt, kun Emil oli tullut kehiin. Ajatus Emilistä ja tämän tokkuraisesta katseesta ja aamuisen sotkuisista hiuksista sai Rasmuksen virnistämään typerästi. Ehkäpä hän tällä kertaa söisikin aamiaisensa aamiaispöydässä.
Sami oli aina ollut porukan aamuvirkku, eikä se aamu tehnyt siinäkään poikkeusta. Sami oli tapansa mukaan venyttelemässä olohuoneen lattialla, liikkeet tosin muistuttivat ennemminkin epilepsiapotilaan pakkoliikkeitä, eivätkä venyttelyä. Mikäs siinä, kunhan ei riko mitään, Rasmus ajatteli ja kohautti hartioitaan. Rasmus aseteli raskain askelin keittiöön, avasi jääkaapin ja nappasi sieltä maitopurkin.
Hän sulki jääkaapin, kohotti purkkia huulilleen ja joi suoraan purkinsuusta katsellen samalla olohuoneeseen hitaasti lyllertävää Juria. Kului ehkä pari sekunttia, kun Patrik jo laahusti toisen perässä samaan huoneeseen. Rasmuksen oikea kulmakarva nousi pakostikin toisten aamupuheille.
"Riippumatto teki mulle fritsun", kuului Jurin valittava ääni.
"Nukuitko sä urpo riippumatossa?" Patrikin kysymyksessä oli "idiootti, ei niin voi tehdä"-sävy, joka sai Rasmuksen hymähtämään.
"Mistä lähtien Jurilla on ollu riippumatto sen huoneessa?" Patrik tuhahti ja vastasi tietäväisenä: "Viime kesästä, seuraisit vähän talon tapahtumia hei."
"Millon mun talosta tuli Big Brother?" Sami kysyi epäuskoisena ja samalla ärtyneenä Patrikin yrityksestä hyppiä silmille. Seurasi pitkä hiljaisuus, kun kukaan ei tahtonut jatkaa riitaa. He eivät tahtoneet tehdä huonoa ensivaikutelmaa, jos Emil sitten sattuisikin olemaan hereillä.
"Mullon nälkä", Sami rikkoi hiljaisuuden ja vilkaisi Juriin odottavasti.
Juri oli siinä talossa ainoa, joka osasi tehdä ruokaa ilman että kukaan sai ruokamyrkytystä. Juri kuitenkin tuijotti Samia silmissään kysyvä katse, joka sai Samin huokaamaan syvään ja selventämään: "Eli turpa kiinni nainen, ja tee mulle voileipä." Juri hätkähti ja mulkaisi Samia muka vihaisena.
"En mie oo nainen." Siinä vaiheessa Patrikinkin oli pakko puuttua keskusteluun: "Ei se oo nainen. Jos olis, niin sillä olis ees jonkinlaiset muodot", Patrik naurahti omalle toteamukselleen typerästi.
"No eipä sillä oo nytkään paljon muotoja", Sami mutisi ja sai toteamuksellaan Jurin potkaisemaan itseään polveen. Samin huulilta karkasi yllättynyt älähdys, kun hän kohdisti katseensa itseään mulkoilevaan Juriin.
"Eiks sun pitäny olla pasifisti?" Juri nauroi hetken Samin hämmentyneelle ilmeelle ja vastasi sitten: "En mie niin oo koskaan väittäny." Vastaus sai Samin pyöräyttämään silmiään.
"Muuten vaan Amnesiaa pelatessa kiljut siellä, että älä tapa sitä morsoa, älä tapa sitä morsoa", Sami sanoi ja virnisti Jurille, joka näytti jo hieman hölmistyneeltä.
"Mut tiiätkö mitä?" Sami sanoi asteen hiljaisemmalla äänellä ja katseli edessään seisovaa Juria.
"No mitäs?" "Ei niitä morsoja ees voi tappaa, ne tappaa meitä", Sami naurahti ja taputti nolostuneen Jurin päätä.
"Eli menes tekemään sitä aamupalaa, selvä?" Juri nyökkäsi vaiti ja lähti astelemaan keittiöön Patrik ja Sami perässään.
*****
Emil antoi huolestuneen katseensa vaeltaa huoneessaan samalla, kun hän käsiensä varassa nousi istumaan. Ensimmäinen aamu on aina pahin, Emil ajatteli ja hymähti. Tilanne toi muistoja mieleen. Se muistutti eräästä reissusta Irlantiin, kun hän oli herännyt vieraassa sängyssä, vieraassa huoneessa. Emil oli ollut silloin vasta 7-vuotias ja unohtanut kokonaan että oli Irlannissa, joten hän oli sitten juossut hätääntyneenä ympäri taloa ja huutanut äitiään apuun. Lopulta hänen äitinsä kuitenkin oli herännyt ja rientänyt rauhoittelemaan poikaansa.
Mutta nyt hänen äitinsä ei tulisi, vaikka hän juoksisikin kiljuen ympäri taloa. Ei, Vera oli Amerikassa, kyllähän Emil sen tiesi. Ajatus tuntui silti vain niin kaukaiselta, ei yhtään todelliselta. Emilin oli kuitenkin pärjättävä tulevaisuudessa yksin sairautensa kanssa, jota ei voitu parantaa. Tai, no, ehkä se olisi voitu parantaa, mutta Emil ei ainakaan itse uskonut mahdollisuuksiin. Oikeastaan Emil ei tietänyt, tahtoiko hän edes kokeilla parantumista. Ajatuskin jonkun tuntemattoman kosketuksesta oli niin vieras, että se pelotti.
Hänen läheisyyskammonsa esti ystävien tekemisen, eikä Emil mahtanut sille mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hän pelkäsi liikaa satuttavansa itseään ja muita. Tieto siitä, että jonkun halaaminen oli hänelle mahdotonta, sattui Emiliä. Sattui niin kamalasti. Hän ei voisi edes koskettaa, ei hänen jälkeensä. Ei sen kaiken jälkeen, mitä hän teki hänelle. Se mies oli todennäköisesti jo unohtanut kokonaan tekonsa, mutta Emil ei koskaan unohtanut. Kuinka hän olisi voinutkaan?
Niitä tyhjiä, tunteettomia silmiä ja kuinka ne repivät Emilin sielun riekaleiksi miehen otteaessa hänet väkisin. Sitä loputonta kiljumista ja tuskaa, jonka mies hänelle aiheutti. Kaikkia niitä kyyneleitä, jotka hän oli miehen vuoksi menettänyt. Sitä, kuinka hän oli luottanut mieheen ja särkynein äänin pyytänyt tätä lopettamaan, mutta kuinka mies oli vain jatkanut. Jatkanut ja jatkanut Emilin kiduttamista ja kehon tahraamista. Sitä, mikä opetti Emilille todellisen pelon merkityksen.
Emil kietoi kylmät, tärisevät käsivartensa ympärilleen ja halasi itseään tiukasti. Jos hän vain jättäisi aamupalan väliin? Eivät pojat häntä kuitenkaan tahtoneet nähdä, joten mitä kukaan siinä menettäisi? Olisi vain enemmän syötävää muille, eikä hän tekisi tunnelmasta kiusaantunutta läsnäolollaan. Niin, ei hänen olisi pakko mennä, se olisi vain parempi kaikille. Emil halasi itseään aina vain tiukemmin, kuin yrittäen piilottaa itsensä maailmalta. Kuka häntä nyt muutenkaan haluaisi nähdä? Häntä, tahrattua, likaista ja epätäydellistä?
Säpsähdys. Ei, tälläisestä pojasta isä ei olisi ylpeä. Ei hän olisi halunnut pojastaan pelkuria. Emil nyökkäsi pienesti itselleen, nousi vaivalloisesti seisomaan ja nojasi hetken seinään. Kun poika oli saanut tärinänsä loppumaan, hän kohdisti katseensa ovelle huokaisten ja lähti sittemmin askeltamaan ovea kohti. Tästä lähtee.
*****
"Aa! Tämä palaa!" Juri huusi hätääntyneenä hellan ääressä. Sami murahti ja jatkoi sanomalehden lukemista, kun taas Rasmus ryntäsi Jurin luokse.
"Ei helvetissä pala! Hakkaat sen vaikka littanaks, jos noi kuplat ei kohta lopu!" Rasmus uhkaili ärsyyntyneenä kullankeltaista munakasta ja oli vähällä, ettei tummaverikkö myös sylkäissyt sen päälle.
"Mie sanoin, etten osaa tehä munakasta", Juri valitti avuttomana ja sai Rasmuksen tuuppaamaan tämän pois hellalta.
"No perkele mä teen sen, kun eräät ei osaa", Rasmus sanoi ja vilkaisi Juria paheksuvana. Juri nyökkäsi pahoittelevasti ja syöksyi pöydän ääreen Samin viereiselle tuolille.
"Rasa kokkaa, Rasa kokkaa!" Juri hihkui ja sai Patrikinkin yhtymään kuoroon kädet ilmassa. Rasmus pyöräytti silmiään ja keskittyi munakkaan valmistamiseen.
"No johan on perkele! Mitä sä kuplit siinä, häh? Haluutko sä, että mä tiputan sut lattialle? Sitäkö sä haluat?" Rasmus uhosi jälleen munakkaalle, joka vain kohoili näyttävästi paistinpannulla.
"Rasmus, se pitää kääntää", Sami neuvoi, nuolaisi sormeaan ja käänsi sanomalehden sivua. Neuvo sai Rasmuksen tuijottamaan munakasta hetken neuvottomana , mutta sitten hän älysi ottaa lusikan ja alkoi kääntämään sillä munakasta.
"No voi vittujen kevät, Rasa!" Sami huudahti, sysäsi sanomalehden syrjään ja riensi auttamaan Rasmusta. Samalla, kun Sami neuvoi tuohtuneena munakkaan kääntämisestä, Patrik länttäsi navasta ylöspäin koko ylävartalonsa makaamaan pöydälle, haukotellen leveästi silkasta väsymyksestä. Juri taas oli kaapannut vaivihkaa Samin sanomalehden ja lueskeli paraikaa sarjakuvia tirskuen hiljaa. Rasmuksen kirosanojen ja Samin solvauksien tulvan kuitenkin keskeytti lyhyenläntä poika, joka oli ilmestynyt ovensuuhun. Emil.
Rasmus katseli hiljaa, kuinka vaaleaverikkö laahusti hitaasti pöydän luokse ja istui siroin elein ikkunan viereiselle tuolille. Jokin Emilin uneliaassa katseessa sai Rasmuksen haluamaan varastaa suudelma tuon ihanan, tokkuraisen enkelin huulilta. Rasmus kauhistui omia ajatuksiaan. Suudelma? Ihana? Mitä ihmettä? Rasmus pudisti päätään ja pakottautui hymyilemään pojalle.
"Huomenta", oli ainoa järkevä sana, jonka hän siinä tilanteessa sai sanotuksi.
"Hyvää huomenta, kissanpentuni", Patrik ei ollut luopunut Rasmusta ärsyttävästä, flirttailevasta äänensävystään ja Emilille antamastaan lempinimestä.
"Mikä?" Emil kysyi hiljaa, sanan alussa änkyttäen. Rasmus hymähti. Änkyttäminen teki toisesta vielä entistäkin suloisemman. Rasmus läimäytti itseään lähes huomaamattomasti. Ei! Ei suloisemman!
"Kis-", Patrik aloitti, mutta Juri ehti tukkimaan hänen suunsa ajoissa.
"Että huomenia, kämppis!" Juri tervehti pirteänä, aurinkoinen hymy kasvoillaan komeillen.
"Terse", oli Samin aamuntoivotus. Emil nyökkäsi kaikille, mutta ei hymyillyt kenellekään. Ei edes pienesti. Rasmus tuijotti Emiliä hetken ihmettelevästi, mutta päätti antaa asian olla ja suuntasi askeleensa Emilin viereiselle tuolille. Niinpä hän sitten istahti tuoliin, saaden pienemmän pojan hätkähtämään. Mitä? Rasmus hymyili pojalle epävarmana.
"Ai, sori. Pelästytinks mä sut?" Emil pudisti päätään ja hymyili ujosti takaisin.
"Et, ei tässä mitään", poika vastasi ujona ja käänsi päätään poispäin, jääden tuiijottamaan haaveilevana ikkunasta ulos. Nyt menee söpöys jo yli rajojen! Rasmuksen oli pakko miettiä, miten hän selviäisi aamiaisesta halaamatta toista. Juri kuitenkin katkaisi Rasmuksen suunnitelmat iloisella toteamuksellaan: "Mut jätkät hei, enää viikko jouluun!"
Sami murahti turhautuneena ja jatkoi munakkaiden paistamista. Rasmus kun oli sattunut kyllästymään koko hommaan, eikä kananmunille ollut muutakaan käyttöä. Patrik puolestaan virnisteli ja Rasmus oli aivan varma, että miehenalku hahmotteli mielessään hänelle tarkoitettuja jättikokoisia lahjapaketteja ja jouluherkkuja. Emil taas ei näyttänyt reagoivan tiedotukseen mitenkään, vaikka Rasmus oli saanut pojan olemuksesta sellaisen kuvan, että tämä pitäisi juhlapyhistä.
Ei kai sitten, Rasmus totesi mielessään. Kun kolmikko rupesi kyselemään toistensa joululahjatoiveista ja juttelemaan muutenkin joulusta, Rasmus ei edes vaivautunut kuuntelemaan. Sen sijaan enkelipoika oli paljon mielenkiintoisempi tarkkailunkohde, kuin idiootti-trion jouluselostukset.
"Rasa, kello on puol yheksän, eiks sun pitäs mennä jo kouluun?" Rasmus vilkaisi keittiön oven yläpuolella roikkuvaa seinäkelloa ja kirosi. "Perkele, niinpä pitäiski. Emil, moneen sä meet?"
Poika ei vastannut, ei vaivautunut edes katsomaan Rasmukseen päin. Toinen vain tuijotti vaitonaisena ulos ikkunasta.
"Emil?" Rasmus kutsui toisen nimeä, yrityksenään herättää poika transsistaan. Yritys kuitenkin epäonnistui, eikä Emil antanut vieläkään huomiota Rasmukselle, joka alkoikin ärsyttämään tummempaa poikaa. Niinpä Rasmus asetti kätensä Emilin olkapäälle ja toisti: "Emil? Moneen sä meet?"
Kosketuksella oli kuitenkin voimakkaampi vaikutus toiseen, kuin Rasmus olisi voinut kuvitellakaan. Emil nimittäin hätkähti näyttävästi ja kuin vaistomaisesti riuhtaisi itsensä voimalla irti Rasmuksen otteesta. Emilin liikahdus oli ollut niin voimakas ja äkkinäinen, että se oli saanut tuolinkin kaatumaan tämän alla. Jokainen keittiössä oleva silmäpari tuijotti Emiliä hölmistyneenä, mutta kaikkein kysyvämmin tuijotti Rasmus. Emilin ilme oli katuva ja kauhistunut omasta hermostumisestaan, eikä Rasmus voinut irrottaa katsettaan selitystä sopertavasta enkelipojasta.
"Ei, mä ... tuota, siis", poika änkytti hiljaa, yrittäen selvästikin saada jotakin järkevää ulos suustaan. Melko kehnoin lopputuloksin, tosin. Emil näytti luovuttavan yrityksessään ja tyytyi vain painamaan päätään alemmas.
"Anteeksi, ei tässä mitään", poika pyyteli hiljaa ja yritti piilottaa punastuneet kasvonsa toisilta. Sööttiä, Rasmus ajatteli kääntäessään päätään poispäin.
"Uih, se punastelee", kuului Jurin suusta ihastunut toteamus, joka sai Emilin nolostumaan entisestäänkin.
"Voi, kissanpentua ujostuttaa", Patrik liittyi kiusoittelemaan poikaa ja virnisti tavanomaisen typerästi.
"Homot", Sami yskäisi kuuluvasti, eikä edes yrittänyt peittää solvaustaan yskänpuuskaan.
"Kerran tupakkamies on aina tupakkamies", Patrik mulkaisi Samiin, joka tuhahti ja suuntasi katseensa muualle.
"Ainakaan mä en seurustele jonkun netissä tapaamani 11-vuotiaan nörtin kanssa, pedofiili." Siitäkös Patrikin kimmastui.
"Se ei oo ykstoista, eikä nörtti! Enkä oo pedofiili, ite oot!"
"Joo, tosi kypsää suunnata toi takas muhun. Miten vanha sä oot, kymmenen?" Sami yllytti Patrikia raivostumaan, mutta Juri ehti poikien väliin.
"Hei, elkää työ ny viittikö riidellä. Mie tuun surulliseks tommosesta." Lausahduksen myötä molemmat antoivat kehojensa rentoutua hieman, kuitenkin he molemmat tiesivät riidan jatkuvan sitten, kun Juri ei olisi paikalla estelemässä.
"Teen tän vaan Jurin takia", Patrik selitti.
"Homo", Sami mutisi tuskin kuuluvasti, mutta sai Patrikin silti mulkaisemaan itseään. Rasmus ei kuitenkaan keskittynyt Patrikin ja Samin toisiinsa kohdistuneisiin vihaisiin mulkoiluihin, vaan yhä vain vaitonaisena olevaan Emiliin.
"Niin, tuutko samaa matkaa mun kanssa? Jos siis meet ysiin?" Rasmus suostutteli poikaa koulumatkalle kanssaan. Emil nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja sanoi: "Juu, käyn hakemassa mun repun. Hetki vaan." Rasmus nyökkäsi takaisin ja jäi katsomaan, kun Emil poistui keittiöstä. Rasmuksen oli pakko hymyillä saavutukselleen. Hänhän oli jopa puhunut Emilille ja nyt hän pääsisi kävelemään toisen kanssa kouluunkin. Jumalat taisivat vihdoinkin suosia häntä.
*****
Koulumatka, normaalimpaa asiaa saa hakea nuoren opiskelijan elämästä. Se koulumatka ei kuitenkaan ollut Emilille normaali, ei sitten alkuunkaan. Se oli ensimmäinen koulumatka viiteen vuoteen, jonka hän oli kulkenut jonkun kanssa. Ja nyt hän kulki Rasmuksen, joka halusi olla hänen ystävänsä, kanssa sen matkan. Hänen ystävänsä! Emilin valtasi lämmin tunne, jota hän ei ollut vuosiin kokenut. Tunteeseen sekottui kuitenkin pelkoa siitä, miten hän ei voisi vastata toisen tunteisiin.
Hän ei voisi ystävystyä Rasmuksen kanssa. Ei, vaikka haluaisikin. Tieto asian epätoivottomuudesta sammutti lämpimänkin tunteen yhtä nopeasti, kuin puhallus kynttilän. Eivät he voisi koskaan ystävystyä, eivät vain voisi. Silti Emil vain laski päätään alistuneena ja käveli hieman Rasmuksen jäljessä, vaikka toinen yrittikin välillä hidastaa niin, että Emil saavuttaisi itsensä. Emil ei kuitenkaan tahtonut olla niin lähellä, joten aina Rasmuksen hidastaessa hän itsekin hidasti vauhtiaan.
Asiasta ei edes puhuttu, vaan molemmat kävelivät hiljaa kohti määränpäätään. Eli sitä samaa iki-ihanaa kidutuspesää, johon kaikki nuoret menivät arkipäivisin, siis koulua. Emil ei kuitenkaan jaksanut ajatella ikävästi lähestyvää liikunnantuntia, vaan yritti siirtää ajatuksensa muualle. Ensimmäinen edes hieman iloinen aihe oli joulu, lähestyvä joulu. Emil oli aina joutunut viettämään joulun yksin, sillä Veralla oli aina ollut töitä jouluaattoisin. Ei Emil häntä syyttänyt, pitihän aikuisten töitä tehdä, sen verran hänkin tajusi.
Silti pojan joulut olivat aina olleet hieman yksinäisiä, kun hän oli yksin koristellut pienikokoisen tekokuusen. Aina yksin tuijotellut takan tanssahtelevia liekkejä tuntikausia iltaisin, kuin odottanut niiden yhtäkkiä sammuvan ja Joulupukin ilmestyvän eteensä. Joulupukki ei kuitenkaan koskaan tullut, oli vain hän. Hän ja pieni paketti nimilapun kanssa tekokuusen juurella odottamassa häntä. Paketissa oli joka joulu suklaarasia ja viisikymppinen, nimilapussa iloinen hymiö ja puhekupla, jossa toivotettiin hyvää joulua Emilille. Niin se aina meni. Ajatus tulvahti äkisti Emilin mieleen.
Entä jos se joulu ei olisikaan sellainen? Entä jos sinä jouluna koristeltaisiin yhdessä toisten kanssa oikea joulukuusi, ja vietettäisiin yhdessä joulua? Vaaleaverikkö pudisti päätään. Ehkä niin tai sitten ei, uskalsiko hän edes toivoa parempaa, kun loppupeleissä vain pettyy jos odottaa liikoja. Emil tiesi sen varsin hyvin, mutta siitä huolimatta hän antoi itsensä uskoa. Niin, ehkä se joulu olisi erillainen.
A/N: Että tällästä. Sain neljännenkin osan kirjoitettua nyt, mutta se ilmestyy vasta jouluna. :P
Kiusoittelenpa teitä, jotka tätä luette (?) nyt hieman, muahaha! Mutta saatte hyvitykseksi silti pikku jouluspecialin mukaan siihen,
joten älkää olko vihaisia. Syy, miksi postitan nämä erikseen, on seuraava: näyttäisi yksinkertaisesti tyhmältä laittaa nämä kaikki samaan satsiin, että älkää vihatko mua. Mutta tässäpä tämä nyt olisi. Toivottavasti oli ajantuhlaamisen arvoista luettavaa. :)
-
Heei miksetsie oo kertonu et sie oot tätä jatkanu? säikähin kovin ku oli tullu jatkoa! Nojoo muttasiis osaan kuvitella Samin tekevän nuo kaikki hommat, niin ärsyttävä kun olla ja voi. Ja ymmärsin tuon morso-jutun ku satuinpa hieman näkemään... untaki morsoista. & sie osaa kuvailla tosihyvin kaikki, en löytänyt yhtään kirjoitusvirheitä, kappalejaot oli, miellyttävää lukemista suorastaan! Jatka vaan samaa malliin! (:
-
Pahahahaa.. Patrik on yhtä paras kuin aina. Btw mä oon alkanu kirjottaa sitä´fantasiatarinaa ja alotan tonttustoorin .. Tiiän .. innostun liikaa.
-
Aikamoinen keitos. Mielenkiintoista nähdä, mitä siitä hämmennät.
Odotan siis jatkoa;)
-
Kkaroasd: Kiitos taas kommentoimisesta, arvostan sitä todella. Ja niin, Samihan on aina Sami. Kiitän myös kehuista ja siitä, että olet pysynyt lukijana tähänkin asti. ^^
Väärinymmärretty: Sinullekin taas kiitos kaunis kommentista, Patrik on nähtävästi suosikkisi. Ja ihan hyvähän se vaan on, että innoitan jotakuta kirjoittamaan. Oikeastaan oon imarreltu. :D
mot: Oih, uusi lukija! Kiitos kommentistasi, aikamoinen soppa tämä tosiaan on. Itsekin odotan jännityksellä, mitä inspiraatio tuo tullessaan. ^^
A/N: Eli loma alkoi tänään (jipii), joten laitan sen kunniaksi tämän uusimman luvun tänne. Huomenna ilmestyy myös jouluspeciaali, joten tarinan lukijoiden kannattaa käväistä ainakin nopeasti koneella. Jätkät (voiko Emiliä sanoa jätkäksi?) ovatkin nyt jouluisissa tunnelmissa, koska kirjoittajakin joulufiilistelee kolossaan malttamattomana. Kiitos vaan kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata tarinaa tähän asti JA uusille lukijoille tervehdys. :)
4. Luku: Merry Christmas, darling
Joulu. Voiko typerämpää pyhää olla? Niin paljon turhaa rahaa kuluu ärsyttävästi vilkkuviin jouluvaloihin, jotka vain ottavat aivoon ohikulkijoita. Tai ainakin miespuolisia, naiset ovatkin sitten asia erikseen. Rahaa menee myös joululahjoihin, joista kukaan ei kuitenkaan ole kiitollinen.
Ostetaan kalliita suklaarasioita vain muodon vuoksi, mutta ne samaiset suklaat päätyvät lopulta vain roskakoriin banaanikärpästen varavaihtoehdoksi. Isovanhemmat neulovat kovalla työllä villasukkia ja puseroita, jotka heidän lapsenlapsensa heivaavat kuitenkin hyllyjensä perukoille, kun häpeävät niin paljon käsin tehtyjä vaatteita. Kaikki pitää aina ostaa ihan hemmetin kalliista vaatekaupasta, muuten se on noloa. Joulukuuseen ja koristeisiinkin menee rahaa, vaikka kuusi heivataan heti joulun jälkeen pois.
Mitä järkeä? Mitä siitä, jos joku Jeesus sattuikin syntymään parituhatta vuotta sitten? Pitääkö silti käyttää kaikki voimavarat ja vaivalla kootut säästöt johonkin jouluun? Ei Rasmuksen mielestä. Joulu oli silkkaa humpuukkia, rakastavaisten misteliparatiisi. Rasmuksen mielestä kaikki ne jeesustelijat ja jouluihmiset olisivat saaneet painua hevonkuuseen hehkuttamasta sitä jouluiloa. Jotkut, kuten Rasmus, olisivat tahtoneet nukkua joulun yli, mutta kun ei niin ei.
Aina jonkun joulukuoron oli pakko hoilata heidän talonsa edustalla heinillä härkien kaukalon tai jotakin muuta joululaulua. Olkoon vaikka heinillä pässien paskojen, Rasmusta ei olisi voinut kiinnostaa pätkän vertaa koko jouluhössötys. No, niin Rasmus olisi ajatellut, jos se olisi ollut kuin mikä tahansa joulu. Se tavanomainen joulu idiootti-trion kanssa, joka oli aina yhtä painajaista ja Jurin ärsyttävääkin ärsyttävämpää kikatusta.
Ajatuskin sai kylmät väreet kiirimään pitkin selkäpiitä. Niin, jos se olisi ollut normaali joulu. Mutta sepä ei ollut, ei sitten ollenkaan. Se oli joulu, jonka hän saisi viettää Emilin kanssa. Vaikka Rasmus ei tajunnutkaan, miksi hän ylipäätänsä tahtoi viettää sitä pyhää jonkun kanssa, hän aikoisi olla Emilin kanssa kellon lyödessä kaksitoista jouluaattona. Maaginen kaksitoista.
Päivät kuluivat nopeasti, eikä Rasmus saanut missään välissä tilaisuutta kysyä Emililtä tämän joululahjatoiveita. Oikeastaan Emil pysytteli visusti omassa huoneessaan, eikä tätä näkynyt kuin aamuisin ja iltapäivisin, kun hän joko meni tai tuli koulusta. Rasmusta alkoi ottamaan pikkuhiljaa päähän pojan välinpitämättömyys, sillä hän tahtoi oikeasti tutustua toiseen. Emil ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä halukkaalta tähän, ja sekös otti Rasmusta vielä enemmän päähän.
Koskaan ei kukaan ollut häntä torjunut, jos hän yritti tehdä tuttavuutta. Miksi siis Emil ei kiinnostunut hänestä? Toissapäivänäkin, kun hän oli mennyt suostuttelemaan Emiliä yhteiselle iltapalalle, poika oli kieltäytynyt yksisanaisesti, eikä edes päästänyt Rasmusta huoneeseensa. Uskomatonta. Toisaalta se seikka, ettei Emil ollut mikään helppo saalis, sai Rasmuksen kiinnostumaan toisesta vielä enemmän. Rasmus älysi, mitä oli juuri ajatellut. Eihän Emil mikään saalis ollut. Ei todellakaan, ei tietenkään. Ei hän itse ollut mikään eläin, joka vaanii valppaana saalistaan yössä. Ei tietenkään, ei tietenkään. Emil vain oli kiehtovan mystinen, ei muuta. Ei muuta.
*****
Joulu lähestyy, Emil ajatteli halatessaan vaaleanharmaata muumityynyään. Joulu lähestyy niin kauhean nopeasti, miksi niin nopeasti? Päivät ovat niin kamalan lyhyitä nykyään, ettei ehdi edes huomata auringon nousseen taivaalle, kun se taas laskee ja katoaa. Mihin se menee? Päättääkö se joka ilta, ettei se enää jaksa hymyillä ja valaista ihmisten elämää? Saanko minäkin tehdä niin? Piiloutuuko aurinko kuun taakse, kun se ei enää itse jaksa loistaa? Luovuttaako se paikkansa, kun ei usko selviävänsä. Saisinko minäkin piiloutua Kuitenkin joka aamu aurinko nousi ja Emil hymyili sille ajatellen, että se oli löytänyt syyn loistaa. Mikä hänen syynsä oli?
"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen", kuului barbimaisen naisäänen laulu keittiön pöydällä kököttävästä radiosta.
"Sammuta nyt Herran nimeen se perkeleen radio!" Sami huudahti turhautuneena Jurille, joka tyypillisen sävelkorvattomana lauloi mukana. Emil puolestaan istui kiusaantuneena ikkunan viereisellä tuolilla, josta oli tullut hänen vakiopaikkansa keittiössä. Ei hän muuten siinä olisi istunut, mutta kun Rasmus oli koulussa kertonut, että hänellä oli jotakin asiaa kotona. Niinpä hän sitten odotti kiltisti siinä Rasmusta tulemaan koulusta kotiin.
"En mie sammuta, kun on enää kolme yötä jouluun", Juri intti ja sai Samin nousemaan uhkaavana pystyyn.
"Tää on mun talo ja mä sanon, että täällä ei mitkään helvetin barbit laula." Juri näytti miehenalulle kieltä ja sammutti kuuliaisena radion.
"Ei se ollu mikään barbi", poika mutisi tyytymättömänä siihen ratkaisuun, ettei saanut kuunnella joulukanavaa.
"Kuulosti barbilta", oli Samin vastakommentti.
"Samihan sen tietää, miltä Barbie kuulostaa" Patrik naurahti tietokoneensa äärestä, mutta jatkoi kuitenkin tasaista näpyttelyään.
"Keskity sä vaan lapsipornoos ja jätä mut rauhaan", Sami murahti ja veti tuolia kauemmas pöydästä niin, että mahtui istumaan siihen. Patrik avasi suunsa haukkuakseen Samia takaisin, mutta Juri ehti väliin: "Elkää riidelkö, hei. Emil ja mie ei tykätä yhtää tommosesta käytöksestä, vai mitä Emil?" Emil pudisti pienesti päätään ihan vain tukeakseen Juria, eikä hän oikeastaan pitänytkään toisten nahistelusta, muttei se häntä haitannutkaan. Sillä hetkellä hän toivoi vain Rasmuksen ilmaantuvan paikalle ja kertovan asiansa, että hän pääsisi mitä pikimmiten takaisin huoneeseensa. Juri nyökkäsi hyväksyvästi ja katsahti ystäviinsä.
"No niin, Emilkin sano niin." Sami ja Patrik pyöräyttivät silmiään.
"Ei se varsinaisesti sanonut niin", Patrik mutisi ja tunsi, kuinka Juri tuijotti häntä murhaavasti.
"Mut ihan sama", hän jatkoi ja sai Jurin hymyilemään.
"Mutta Emil, sinuu ei näykään tääl paljoo. Mukavaa, et sie oot uskaltautunu meidän hullujen keskuutee", Juri yritti saada edes jonkinlaista keskustelua aikaiseksi, muttei saanut Emililtä muuta kuin nyökkäyksen.
Porukan keskuuteen levisi kiusallinen hiljaisuus, jonka katkaisi ulko-oven avautuminen ja sulkeutuminen.
"Oon elossa, älkää heittäkö mua millään!" kuului Rasmuksen huuto eteisestä.
"En ois niinkään varma siitä", Sami mutisi selvästi vihaisena. Juri katsahti ystäväänsä ihmeissään.
"Onks Rasa tehny jotai?"
"No arvaa, se on ruiskutellu niillä spraymaaleillaan tohon etuseinään jonkun perkeleen joulupukin", Sami kertoi ja sai Patrikin naurahtamaan, mutta piilottamaan sitten itsensä tietokoneensa taakse.
"Ai, onko se joulupukki Rasmuksen tekemä?" Emil kuuli kysymyksen tulevan suustaan äkisti, vaikkei sen ollut tarkoitus päästä ihmisten ilmoille.
"Jepa, ja oikeestaan ne kaikki muutkin töherrykset", Sami vastasi, eikä kuulostanut yhtään iloiselta asiasta.
"Rasa on taiteilija!" Juri hihkaisi. Emil kohotti päätään hieman, kohdaten Samin katseen.
"Mun mielestä", Emil aloitti ja piti sekunnin kestävän tauon.
"Mun mielestä ne on hienoja", hän sanoi juuri sillä hetkellä, kun Rasmus ilmestyi keittiön ovelle yllättynyt ilme kasvoillaan.
"Kiitti", Rasmus sanoi ja hymyili Emilille. Emil ei voinut uskoa kohteliaisuuden huonoa ajoitusta ja punastui silkasta ajattelemattomuudestaan.
Miks mä ees kehuin sitä? Tai siis, onhan ne ihan hienoja maalauksia, mutta myös pelottavia. Mut eihän tän ikäisen pitäis pelätä sellasia, eihän? Kaikki on niin sekaisin! Emil yritti koota itseään kasaan. Rasmus ei kuitenkaan antanut pojalle aikaa koota ajatuksiaan, vaan kysyi suoraan: "Emil, mitä sä haluat joululahjaksi?"
"Valon", Emil vastasi empimättä, mutta kauhistui sitten äkillistä, rehellistä vastaustaan. Patrik tirskahti ja Samiltakin pääsi karkaamaan yllättynyt tyrskähdys. Juri vain kallisteli päätään koiramaisesti puolelta toiselle se sama, idioottimainen hymy huulillaan.
"Mitä toi nyt sitte tarkottaa?" Rasmus naurahti. Emil käänsi päätään poispäin nolostuneena.
"Ei mitään, anteeksi." Rasmus kurtisti kulmiaan kysyvän pahoittelevana.
"Hei, älä nyt suutu? Hei?" Emil pysyi kuitenkin vaiti. Valon. Hän tosiaan tahtoi jotakin valaisemaan sitä pimeyttä, joka hänen sielussaan asusti. Hän tahtoi pelastuksen.
*****
Emil tahtoi siis valon joululahjaksi. Vaikka Rasmus ei tietänytkään, mitä poika sillä tarkoitti, hän oli päättänyt toteuttaa toisen toiveen. Jos Emil tahtoi valon, hän myös sai valon. Niin Rasmus ajatteli ja aikoi vakaasti pysyä siinä ajatuksessa. Hän antaisi pojalle valon, jos hän sillä keinolla saisi nähdä Emilin hymyn uudestaan. Mutta ei sitä ujoa, väkinnäistä, vaan aidon iloisen hymyn. Sen hän halusi nähdä. Rasmus olisi sen nähtyään tyytyväinen. Ainakin luultavasti.
Seuraavat päivät Rasmus käytti Emilin lahjan miettimiseen, vaikka meinasikin aina välillä vaipua epätoivoon mielikuvituksen puutteessa. Pian hän kuitenkin keksi täydellisen lahjan Emilille, eikä voinut olla ylistämättä itseään kekseliäisyydestään. Lahja oli täydellinen, eikä hän olisi millään malttanut odottaa huomiseen sen antamisessa. Emilin ilme olisi varmasti näkemisen arvoinen, kun hän tosiaan saisi valon. Nyt oli vain hankittava kaikki tarvittava yllätykseen, mutta ei se Rasmuksen suhteilla tulisi olemaan kovinkaan vaikeaa. Rasmus virnisti. Siitä tulisi kyllä kaikkien aikojen joulu.
*****
Jouluaattoaamu, mikäs sen mukavampaa. Emil räpsytteli silmiään ja kuuli alakerrasta Jurin kehnoakin kehnompaa laulua ja Samin
karjaisuja, joiden tarkoitus oli arvatenkin saada Juri vaikenemaan. Räsähdys. Emil alkoi epäilemään tahtoaan nousta ollenkaan ylös ja antautua hullujenhuoneen vietäväksi. Ei siis ollut yhtään mieluista vetää päivävaatteet ylle ja suunnata askeleet alakertaan. Mitenköhän hän tulisi selviämään joulusta?
"Kisumirri! Laita tää päähän!" Patrik huudahti innostuneena ja kiskaisi koristellun tonttulakin esiin heilutellen sitä Emilille.
"Mi-mitä?" Emil sai soperrettua kysyvästi. Hän tuijotti selvästikin hänelle osoitettua tonttulakkia ja katsahti sitten muihin, joilla oli myöskin tonttulakit päässä. Kaikilla, paitsi ärsyyntyneellä Samilla, oli pirteät hymyt kasvoillaan. Samille ei nähtävästi oltu saatu tonttulakkiakaan päähän, mutta se nyt oli ollut odotettavissa.
Patrik viskasi tonttulakin Emiliä kohti ja poika sai sen vain vaivoin napattua ilmasta kiinni.
"Laita se päähän", Patrik hymyili. Emil kohotti lakin päälaelleen, painoi sen viimein alas ja asetteli paremmin päähänsä. Sitten hän hymyili ujosti pojille, jotka kaikki tuijottivat häntä virnistellen. Jopa Rasmus virnisteli epäilyttävästi. Rasmus varmaan pitää mua ihan pellenä, Emilin oli ajateltava ja hän laski päätään aavistuksen verran.
"Emil, me lähdetään muuten kuudelta", Rasmus huikkasi pojalle askeltaessaan keittiö kohti.
"Ai? Minne?" Emil kysyi ja tunsi olonsa typeräksi, kun ei taaskaan tietänyt mistään mitään.
"Sittenpä näet", oli salaperäinen vastaus, jonka hän Rasmukselta sai. Ei voi olla totta, Emil ajatteli.
Minne jengitapaamiseen Rasmus hänet aikoi kuskata? Tai ehkä nuorison discoon? Tai baariin, jossa ei välitetty asiakkaan ikäluokasta? Joka tapauksessa Emil ei tahtonut mennä mihinkään, mutta ei kuitenkaan kyennyt kieltäytymäänkään.
"Hei, joulukisu! Wanna some milk?" Patrik naurahti.
"Pate, sie oot kamala pervo!"
"Äläs nyt, tarkotin ihan tätä normaalia maitoa ja pipareita!" Patrik virnisti ja osoitti olohuoneen pöydälle, jossa komeilikin piparilautanen.
"Ai, missä se maito sitte on?" Juri kysyi ihmeissään.
"Haluutko tietää?"
"Pervo!"
Tunnit tuntuivat kestävän ikuisuuden, mutta viimein kello oli kuusi. Kello oli kuusi, ja Rasmus koputti täsmällisenä Emilin huoneen oveen. "Emil, ooksä valmis? Nyt lähdetään", Rasmus huhuili poikaa. Emil puristi muumityynyä rintaansa vasten täristen. Ei, en ole, en haluakaan olla. En halua tulla, Emil kielsi ajatuksissaan ja ravisteli päätään. Mutta pakkohan hänen olisi, kun ei raaskinut kieltäytyäkään.
Siispä hän nousi seisomaan ja lyllersi voimattomana ovelle avaten sen ja kohdaten Rasmuksen katseen.
"Mennäänkö?" Emil nyökkäsi kysymykselle ja lähti alas hölkkäävän Rasmuksen perään.
"Minne?" Emil kysyi jälleen.
"Näet sitten", sama vastaus kuului Rasmuksen suusta. Niinpä tietenkin, Emil huokasi. No, kenties se ei olisikaan mitään niin pahaa. Ehkä hänen oli vain luotettava Rasmukseen hieman enemmän. Niin, luotettava, aivan kuin hän niin kykenisi koskaan tekemään.
Pojat seisoivat vieretyksin pimeällä, tyjyyttään amottavalla toriaukiolla. No, eivät oikeastaan, sillä heidän välissään oli metri väliä, kun Emil ei lähemmäs uskaltautunut. Miksi Rasmus oli tuonut hänet aukiolle? Miksi he seisoivat siinä hiljaa, tekemättä mitään? Aukiolla oli niin pelottavan hiljaista, että Emil oli tahtonut täristä. Ja niinhän hän tärisikin, mutta se johtui luultavasti vain kylmyydestä.
"Odota hetki, se alkaa kohta", Rasmus sanoi hiljaa toiselle.
Mikä alkaa? Hei? Emil nyökkäsi, vaikkei ollutkaan varma, näkikö Rasmus sen pimeässä. Pian Emil sai kuitenkin tietää, mitä Rasmus oli tarkoittanut jonkun alkamisella. Emilin silmät pyöristyivät ihastuksesta, kun taivaalle alkoi sinkoilla erivärisiä -ja kokoisia raketteja, toinen toistaan kirkkaampia. Ne olivat niin kauniita, että Emilin teki mieli itkeä. Oliko Rasmus järjestänyt ilotulitukset hänen vuokseen? Oliko hän todella tehnyt niin? Emil nyyhkäisi ja antoi pari kyyneltä vieriä poskelleen. Se oli se. Se oli valo. Rasmus hätkähti.
"Hei, mikä sulla on? Eks sä tykkää raketeista?" Rasmus kyseli kauhuissaan. Emil pudisti päätään ja hymyili onnellisempana kuin koskaan.
"Ei. Mä rakastan tätä", hän vastasi ja omisti hymynsä Rasmukselle. Rasmus pysyi vaiti, mutta pian Emil tunsi jonkun tarttuvan kädestään. Jonkun lämpimän ja rauhoittavan, eikä Emil tahtonut päästää siitä irti. Oliko se Rasmuksen käsi? Kuvitteliko hän vain, vai oliko toinen tullut lähemmäs? Niin tai näin, Emil ei välittänyt. Mistäköhän se johtui? Kummallista, tosiaan. Ei hän koskaan ollut antanut kenenkään koskettaa itseään.
Ei niin, ei koskaan. Mutta Rasmuksen käsi tuntui niin luonnolliselta, niin rauhoittavalta hänen omassaan. Rasmus oli antanut hänelle valon, ja nyt myös lämmön. Emil tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin olevansa onnellinen, eikä antanut pelon sattumisesta estää sitä tunnetta. Hän keskittyi vain ihastelemaan taivaalla tähtien kanssa kilpaa loistavia ilotulituksia, jotka eivät meinanneet millään loppua. Eikä Emil olisi edes tahtonut niiden loppuvan. Se oli valo.
-
Ääääwäääwääwäwäwäääääääää ;______; ♥
Tää on ihana, mut men tykkää täst neiditys Tuituitui - kohtauksesta jonka se saa mus aikaan :'DD
Mun pitää sanoo, et Rasmus tuntu mulle ihan täydeltä raggarilta ja sit on niin sulosta, miten se järjestää vaan Emiliä varten tommosen ilotulitus hässäkän ja kaikkee noin sulosta. Äwäwää, tuituitui ♥
Ja Emil. Voiko kukaan poika olla jotenki noin herttasen sulosen hiljasen ihana, tekis ihan mieli mennä rutistaan sitä silleeen: HALII! ja kaappaa syliin ja vaan virnuilla sille. Emilistä tulee niin mieleen joku langennu, pelokas enkelipoika jonka siivet on julmasti katkottu ja haavat vaan jätetty vuotaaan, mutt sit tulee superparantaja Rasa joka pelastaaa 8D
Ihana ♥
Ja pahottelen tätä rakentavan kommentin puutetta XD emmä osaa kertoo mtn rakentavasti
xoxo; Ninzjaa, se Sardiksen paskiainen
-
Ninzja: Apua apua, uusi lukija! No eäh, mukavaa että pidät tästä tarinasta ja sen hahmoista. Ja se ilotulitus ei kyllä ollut yhtään Rasmuksen tapaista, itsekin mietin sen koko jutun epäloogisuutta kirjoittaessani sitä. Kun pojathan vasta tapasivat ja heti järkätään ilotulituskekkereitä. Rakkautta ensisilmäyksellä, kenties? Ja tietysti Rasmus on superparantaja, siitähän tässä koko tarinassa on kyse (or not..). At anyway, kiitos ihanasta kommentista, nyt voin virnistellä patemaisesti koko loppupäivän. :D
Idioottitrion jouluspecial
"Eli! Koska Rasa ja Emil karkas johonki, nii myö vietetään joulua yhdessä!" Juri huudahti innokas ilme kasvoillaan, vilkuillen vuoronperään Samia ja Patrikia.
"Ihanku me ei sit aina vietettäs", Sami tuhahti ei-niin-innokaana. Patrik oli loihtinut idioottimaisen virnistyksen kasvoilleen, eikä Sami voinut olla haluamatta lyödä Patrikia siitä hyvästä turpaan.
Jurin vilpittömän iloinen äänensävy oli kuitenkin saanut Saminkin hieman joulutunnelmiin, eikä hän raaskinut pilata Jurin täydellistä joulua. Patrikin virnistys oli muuttunut astetta pervommaksi, sillä eihän poika muuten osannutkaan hymyillä, tämän kysyessä: "Joten, mitäs tehtäis?" Juri näytti entistäkin innokkaammalta kysymyksestä, mutta Sami halusi edelleenkin vain lyödä Patrikia.
"Mennään ostarille, mennään! Siellä on Joulupukki tänään!" Juri ehdotti hymyillen aurinkoisena. Sami läimäytti oikean kätensä kasvoilleen ja kysyi: "Et kai sä oikeesti usko Joulupukkiin?" Juri katsahti ystäväänsä ihmeissään.
"Tietty mie uskon, miks en uskoisi? Pukki tuo kilteille lapsille lahjoja ja tuhmille risuja jouluna ja mie oon ollu ihan kiltti tänä vuonna", Juri vastasi hymyillen. Samia puolestaan alkoi ottamaan ystävänsä typeryys päähän.
"Sä et voi olla noin tyhmä!" Sillä samaisella hetkellä Patrik tyrkkäsi Samia kyynerpäällä kylkeen. Sami murahti ja mulkaisi vieressään virnistelevään poikaan.
"Et pilaa Jurin joulua nyt", Patrik kuiskasi uhkaavalla äänensävyllä yhä virnistellen. Miten poika edes kykeni pitämään sen typerän virneensä kasvoillaan samalla, kun uhkaili itseään roimasti kookkaampaa miehenalkua? Hän oli joko peloissaan, tai sitten vain todella typerä. Sami ymmärsi kuitenkin pitää suunsa tukossa. Patrikin huonoksi onneksi Juri oli kuitenkin kääntynyt sillä hetkellä poispäin, joten Sami survaisi nyrkkinsä Patrikin mahaan saaden tämän parahtamaan. Juri käännähti salamannopeasti ympäri ja katsoi ystäviään kysyvänä.
"Patrik söi liikaa joulukinkkua eilen, niin sitä närästää nyt", Sami selitti viaton ilme kasvoillaan. Juri suuntasi ihmettelevän katseensa vastaansa pitelevään Patrikiin.
"Et ois syöny sitä kinkkua niin paljon, tuhma Pate", hän torui sormeaan heristellen. Parik älähti, muttei kuitenkaan alkanut syytellä Samia tuskistaan. "Mut mennääs jo, muute myö ei keritä enne ruuhkaa Joulupukin tykö!" Patrik nyökkäsi ja Sami ei uskonut korviaan.
"Et kai sä meinaa mennä istuu sen ukon syliin?" Sami huudahti kysymyksen epäuskoisena ja puoliksi kauhuissaan. Juri loi Samiin sen katseen, joka kertoo itsestäänselvästä asiasta.
"Totta hitossa mie meen."
"Kattokaa! Kauheesti jouluvaloja ja lahjoja!" Juri huudahti ihastuneena ja ryntäili tavaratalossa ympäriinsä innoissaan kuin pikkulapsi huvipuistossa.
"Eiks tuo oo Lindholm?" Juri kysyi kovaäänisesti ja sai molempien katseet osoittamaansa suuntaan. Ja siellähän hullu liikunnanopettaja nököttikin joulupukinasussa hohottamassa typerästi. Patrik pyrskähti näyttävästi näylle, eikä Sami voinut uskoa silmiään. Mitä helvettiä Lindholm teki tavaratalossa tekeytyneenä Joulupukiksi ja jauhamassa paskaa pikkulapsille?
"Mennään tervehtimään, mennään tervehtimään!" Juri innostui ja lähti säntäilemään suuntaan jos toiseenkin. Sami huokasi ja vilkaisi yhä vain virnistelevään Patrikiin.
"Jos en tietäis paremmin, niin sanoisin Juria ylikasvaneeks pikkulapseks", hän sanoi pitäen holhoavan katseensa koko ajan Jurissa. Patrik naurahti toteamukselle.
"Tää kyl saa olon tuntumaan vähä äidiltä, joka vahtii lastaan. Ooks sä sit isä?" Sami siirtyi metrin kauemmas Patrikista ja mulkoili tätä uhkaavana.
"Pysy kaukana, homo." Patrik nauroi toistamiseen.
"Ihan rauhassa, dinosaurus. Se oli ihan vitsi vaan, mulla on tyttöystävä ... tai kaks." Sami pyöräytti silmiään.
"Niin, netissä", hän mutisi, eikä edes yrittänyt peitellä ironiaa äänensävyssään. Patrik osoitti Samia syyttävänä.
"Mitä sitte? Se on kiva, fiksu, hauska ja tykkää samoista leffoista ku mä", Patrik luetteli nettityttöystävänsä hyviä puolia.
"Ja on mies", Sami tokaisi.
"Ei ole! Se on nainen, NAINEN!" Sami tyytyi vain naurahtamaan Patrikin tuohtumiselle, mutta huomasi pian jonkin puuttuvan.
"Asiasta toiseen, minne Juri katos?" Sami kysyi vilkuillen ympärilleen, yrittäen saada kadonneen ystävänsä takaisin näkökenttäänsä. Kommentin myötä myös Patrik alkoi etsimään Juria katseellaan. Kun kumpikaan pojista ei löytänyt etsimäänsä, he katsahtivat avuttomina toisiinsa. Infopiste.
"Kuulutus kuulutus, kadonnut lapsi. Juri Salmela, teitä kaivataan infopisteellä. Toistan: Juri Salmela, teitä kaivataan infopisteellä", kuului kuulutus, joka sai asiakkaat vilkuilemaan valppaina ympärilleen. Kuulutus kuitenkin jatkui: "Lapsella on päällään musta huppari ja haaleat, riekaleiset farkut. Hänellä on päässään valkoinen karvalakki, jossa on vaaleanruskeat karvaosuudet. Lapsi on suunnilleen 168 cm pitkä ja suht hoikka. Asiakkaita pyydetään olemaan valppaina."
Juri, johon kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat kohdistaneet katseensa, seisoi hölmistyneenä tavaratalon leluosastolla. Aikuiset kuiskivat keskenään, että tuossahan se kadonnut lapsi on ja lapset taas kikattelivat.
"Sun vanhemmat on huolissaan susta", eräs pikkupoika sanoi hymyillen suloisesti Jurille. Juri hymyili tietysti takaisin ja nyökkäsi.
"Niin taitaa olla", sen sanottuaan poika lähti etsimään infopistettä hymyillen typerästi ja keräten ihmisten ihmetteleviä katseita puoleensa.
Saavuttuaan infopisteelle Patrik ryntäsi halaamaan Juria ja Sami taas mottasi idoottiläimäyksellä ohimoon. Kassaneiti hymyili hieman ihmeissään, sillä hän ei ollut odottanut kadonneen lapsen olevan 16-vuotias nuori. Hymy johtui myös osittain siitä, että pojat eivät vaikuttaneet sillä hetkellä ollenkaan ystävyksiltä, vaan pikemminkin perheeltä. Patrik näytti lastaan rakastavalta, huolestuneelta äidiltä ja Sami puolestaan huolensa ärtymyksen taakse kätkevältä isältä. Juri oli tietysti se eksynyt lapsukainen, mikäs muukaan. Sami raahasi kuitenkin molemmat ystävänsä ulos tavaratalosta, ettei Juri pääsisi eksymään toistamiseen.
"Mie en nähny Joulupukkia!" Juri valitti istuessaan takapenkillä automatkalla kotiin ja sai Samin murahtamaan.
"Kylhän sä näit Lindholmin."
"Ei oo sama asia!" Juri parahti. Patrik istuskeli Jurin vieressä taputtaen tämän selkää rauhoittavasti. Jurin pettynyt ilme sai Saminkin olon tuntumaan hieman pahalta ja hän aikoikin hyvittää asian Jurille. Juri nyyhkäisi ja sain Patrikin liikahtamaan auttomaattisesti lähemmäs ja kietomaan käsivartensa pojan ympärille.
"Hei, kyllä sä sen vielä ehit näkemään", Patrik kuiskasi yrittäen saada pojan piristymään.
"Älä lääpi Juria, Pate", Sami tokaisi ja sai Patrikin hätkähtämään pienesti.
"En mä lääpi, en oo homo", Patrik kiisti asian ja jatkoi Jurin halaamista. Sami pyöräytti silmiään ja jatkoi ajamista. Pian he olisivat kotona ja hän pääsisi toteuttamaan suunnitelmansa.
Juri istui olohuoneen sohvalla surullisen näköisenä, Patrik neuvottomana vieressään. Samin teki pahaa katsella masentunutta ystäväänsä. Eihän hän nyt millään olisi voinut tietää Joulupukin näkemisen merkitsevän toiselle niin paljon.
"Mä käyn tupakalla", Sami sanoi ja suuntasi askeleensa ulos talosta jättäen Patrikin rauhoittelemaan Juria. Sami ei kuitenkaan mennyt tupakalle, vaan käynnisti autonsa ja lähti ajamaan. Ilta alkoi jo hämärtyä, mutta Sami uskoi ehtivänsä ostamaan lähikaupasta kaiken suunnitelmaansa tarvittavan. Nimittäin joulupukin asun. Jos Juri ei pääsisi näkemään Joulupukkia, niin ainakin tällä olisi oikeus nähdä edes jonkinlainen pukki.
"Patrik! Mie kuulin jonkun kolahduksen parvekkeelta!" Juri huudahti ja ponnahti äkisti pystyyn. Patrik katsahti ystäväänsä epäilevänä. Pukkia ei ollut olemassa, se oli varma, eikä hän tahtonut Jurin pettyvän uudelleen.
"Mennää kattomaa!" Ennen kuin Patrik ehti sanoa halaistua sanaa, Juri oli jo matkalla yläkertaan. Patrik ei voinut muuta kuin huokaista ja lähteä nopeasti toisen perään. Patrik ei ehtinyt edes saapua huoneeseen, kun hän jo kuuli Jurin ihastuneen kiljahduksen.
Patrik raotti parvekkeen ovea ja kuulikin tutun sävyn omaavan äänen: "Hou hou hou, onkos täällä kilttejä lapsia? Äsh, kuulostaa ihan pedofiililta" Patrik tiesi heti, kuka oli kyseessä, eikä voinut estää naurunpyrskähdystä pääsemästä suustaan.
"Sami?" Juri kutsui toisen nimeä kysyvänä ja räpäsytti pari kertaa silmiään hämmästyneenä.
"Öh, ei, en ole. Olen Joulupukki", Sami yritti pysyä roolissaan ja kirosi mielessään typerää ideaansa.
"Sami, älä viitti. Ei Jurikaa oo niin tyhmä, ettei tunnistais sua", Patrik naurahti.
"Pate perkele, älä nyt pilaa tätä", Sami sanoi käskevänä, mutta oli oikeastaan jo luovuttanut kokonaan.
"Sami, mihin sie oikeen pyrit tuolla tempauksella?" Sami huokasi Jurin kysymykselle.
"No yritin vaan lohduttaa sua jotenkin, kun et nähny pukkia", hän vastasi ja häpesi jo itsekin omaa typeryyttään. Vastaus sai kuitenkin hymyn leviämään Jurin kasvoille.
"No mut nythä mie näin pukin. Ja vielä parempaa: SAMIN pukkina." Sami katsahti ystäväänsä hömistyneenä.
Oliko se tosiaan riittänyt? Vaikka suunnitelma olikin epäonnistunut täysin?
"Sie teit tästä joulusta hauskan", Juri kehui Samia hymyillen. Sami vilkaisi avuttomana Patrikiin, joka vain viittoi häntä halaamaan Juria. Sami kohotti kättään ja näytti toiselle keskisormea.
"Kiitti, Juri. Oot sä kyl aika pikkanen", hän tyytyi sanomaan toiselle. Parempaa kohteliaisuutta ei Samilta kannattanut odottaa.
"Tylsimys muskelimies!" Patrik huusi, mutta kätkeytyi Samin mulkaisun myötä käsiensä taakse.
"Älä lyö, älä lyö", Patrik pyyteli ja sai Samin naurahtamaan.
"Nössö mikä nössö."
"No ehkä ku toinen on tollanen tappokone!" Patrik syytti ja osoitti kookkaampaa miestä syyttävällä sormellaan.
"Että mikä oli?" Sami kysyi ärsyyntyneenä.
"Lopettakaa ny, herranjestas. Ny on joulu!" Juri puuttui riitaan pyytävänä.
Kun molemmat pysyivät hiljaa tuijotellen toisiaan murhaavasti ja tehden sanattomia lupauksia tappamisesta, Juri jatkoi: "Eli mentäiskö ny sisälle ja juotas vaikka glögiä?"
"No mennään sitte, mut katokin sitte, että toi sun miehes ei läikytä mitään sille uudelle nahkasohvalle", Sami käski.
"Ei Pate oo miun mies! Miul on ihastus!" Juri parkaisi ja sai Patrikin vierelleen rauhoittelemaan itseään, mutta Sami kohotti oikeaa kulmakarvaansa kysyvänä.
"Ai jopa Jurilla on ihastus? Kertokaa kuka, niin voin mennä ottamaan osaa."
"Ei kerrota, varsinkaan sulle. Se on Jurin yksityisasia, kenestä se tykkää", Patrik sanoi ja sai Samilta vielä murhaavamman mulkaisun. Miestä ärsytti suunnattomasti, kun häneltä pimitetiin asioita.
"No antakaa ees vihje? Tunnenks mä sen?" Patrik virnisti typerästi.
"Tunnet, ja aika hyvin tunnetkin. Muita vihjeitä ei anneta, eikä anneta muutakaan."
"Miten niin muutakaan?"
"No arvaa", Patrikin virnistys leveni.
"Pervo."
Ja niin se aattoilta sitten kului mukavasti kotona, kun Rasmus ja Emilkään eivät näyttäneet paikalle ilmestyvän. Patrik ja Sami huvittelivat juottamalla Jurin känniin rommitotia käyttäen, mutta lopputulos olikin odotettua huvittavampi. Juri nimittäin alkoi laulamaan kehnolla lauluäänellään rakkausballadeja, eivätkä pojat meinanneet saada Juria millään lopettamaan sitä jumalatonta ölinäänsä. Lopulta he kuitenkin vain pelasivat koko yön ja mässäilivät kukin omilla herkuillaan.
No, he eivät tosiaan olleet nähneet pukkia, mutta oli se Lindholmkin näkemisen arvoinen. Ja, vaikkei Sami sitä ääneen myöntänytkään, Patrik ja Juri olivat ihan hyviä tyyppejä omilla, ärsyttävillä tavoillaan. Eikä se joulu idioottejen kanssa sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin paha. Opetuskin siitä löytyy: Rommitotia kehiin ja kaikilla on kivaa.
A/N: Että tällästä .. Yritin Lindholminkin mahduttaa mukaan, kun on kauhea syyllisyydentunne, kun en ole hänestä kirjoittanut edellisiin lukuihin ollenkaan. Ja koko tällä bonustarinalla oli vain ja ainoastaan yksi tarkoitus. Nimittäin toivottaa teille kaikille lukijoille ja koko finikansalle hyvät joulut ja mukavaa lomaa. Toivottavasti sain edes jonkun joulutunnelmiin, koska huomennahan on joulu! Eli hyvää joulua vaan sitten. :)
-
Mahtavaaa. Nelone on ihana samoin jouluspessu . ÄLÄKÄ VIRNISTELE PATEMAISESTI seon mun tehtävä. KeskustellaaN Nyt tän kautta.
-
Luettu jotai 784..? hyvä :--) Joo siis neljäs osa oli tosi mahtava, ihmettelen vain rassen käyttäytymistä ku raketit laitto ja tollei... ei yhtään sen tyylistä. Mutte oikein mahtava loppu, melkei jopa itketti.
Jouluspessu oli mahtava, hekotin sille ku Sami oli joulupukkina, ei sen paremmin voiskaan nauraa...
& mullolis sulle jotai kautta asiaa että... : d
-
Väärinymmärretty: Kiitos, ja virnistelenpäs patemaisesti, se on hauskaa. Ja hmm .. kai yksärit ajavat asian.
Kkaroasd: Kiitos kehuista ja itskin olen kyllä iloinen siitä seikasta, että tämä on luettu niin monta kertaa (tai ainakin aloitettu lukemaan). Ja yksärillä saa minut kiinni.
Giril: Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. :) Mutta voi ei, herranjestas ja kukkelikuu, ihanan pitkä kommentti. Tälläsen satuttua kohdalle ei voi muuta kuin punastella pikku datausnurkassaan ja kiitellä kommentoijan mielenkiinnosta ja kehuista. Eli kiitos todella paljon, piristit synkkänpuoleista iltaani valtavasti. Ja kun nyt toivoit sitä vastausta, niin vastaanpa sitten. ;) Eli kolmas luku: Hyvä hyvä, että edes joku nauroi tuolle wannabe-huumorilleni. Olen myös iloinen, että pojat vaikuttavat niin aidoilta, koska siihen yleensä kirjoittaessani pyrinkin.
Ja nyt on pakko myöntää, että Juri tosiaan on henkilökohtainen suosikkini koko tarinassa, vaikka onkin vain pieni sivuhahmo.Jurin viattomuus tosiaan on sulattanut Patrikin, kuin Saminkin sydämen ja siksi hän on kykenevä pitämään rauhaa yllä talossa. Mikäköhän taistelutanner siitäkin tulisi ilman Juria .. ?Kiitos kuitenkin kehuista, suunnittelinkin poikia hyvän tovin, ennen kuin aloin kirjoittamaan. Eiväthän kaikki voi olla saman luonteenpiirteen varaan rakennettuja pahvinukkeja, eiväthän? ;) Emilistä: Mm ... Emilin ajatuksia ja tunteita on tosiaan hieman surullista kirjoittaa ja lukea sitten läpi. Juonta en nyt rupea spoilaamaan, joten en kommentoi mitään tuohon toiveeseesi Emilin rohkaistumisesta. :-X
Et muuten ole ainoa, jota ärsyttää Emilin lempinimi (liittoudu Rasmuksen kanssa). Emiliä tosiaan yritetään vetää väenpakolla mukaan porukkaan, mutta kyllä se Juri yrittää ymmärtää ja puolustaa.
Emilin joululahjatoive kuvasti kyllä Emilin sisimpää, mutta eihän Rasmus sitä mitenkään voinut ymmärtää, joten ilotulituskekkerit pystyyn vaan. :D Jouluspecialin tarkoituksena olikin lähempi katsastus poikien arkeen ja oikeastaan tahdoin itsekin kirjoittaa erikseen heistä. ;)Enpäs anna mitään vihjeitä Jurin ihastuksesta, mutta kyllä se jossakin välissä selviää (hahaa, koukutanpas sinut nyt tähän).
Kiitos kaunis kaikista kehuista ja hui apua, tästä vastauksestahan tuli kamalan pitkä. Tauosta pyytelen anteeksi, mutta kun inspa nyt sattui lähtemään yhtäkkiä lomalle ja vuodenvaihtuminen velvoittaa tekemään yhtä sun toista. Joitakin yksittäisiä tekstejä ja slash-pätkiä kyllä tulee ilmestymään, että ei kannata ihmetellä, jos nimeni sattuukin komeilemaan uusimman oneshotin kirjoittajan paikalla. :)
Kiittäen ihanista kommenteista.
-
Aaws aivan ihana <3 Rasmus ja Emil rakastuin nuihin henkilöihin.
Rasmus toteuttaa Emilin toiveen mitä eriskummallisimalla tavalla (mikä ei tullut heti mieleen) ja pakko mainita se hullun hauska kohta missä hän uhoaa munakkaalle. ;D
Emil on taas niin ihanan pieni ja haavoittuvainen ja herkän oloinen (tai tollasen mielikuvan minä sain hänestä)
Ja pakko kai tässä on kai mainittava no ihana liikunnanopettja Lindholm josta ehdottomasti tahdon kuulla lisää.
Ja niin no Idiootti-trio saa aina nauramaan ja hymyn huulille.
Ja edelleenkin pakko mainita et olet aivan loistava kirjottamaan jään innolla odottamaan että saan kuulla lisää näistä henkilöistä.
Joten kiitos näistä!
-
No huhhuh, on siinä tekstiä... Mutta jatkoa odotellaan silti. Jatkakaa, sotilas.
-
Ärrikkä: Oih, uusi lukija (tai, no, uusi ja uusi .. ;D)! Kiitos kehuista, teen parhaani. ^^
3?: No niin, olenkin täällä vähän pohtinut, että oletko ollenkaan kartalla enää JA OLETHAN SINÄ. Hyvä hyvä ja kiitos kommentista. :D
A/N: Eli 5. luku on vihdoinkin täällä! Pahoittelen tuota kuukauden taukoani ja kaikkea muuta sähläystä .. Kiitän teitä uskollisia lukijoitani kärsivällisyydestänne ja teitä salassalukijoitakin kiitän, että jaksatte näitä lueskella. :D
Mutta nyt pidemmittä puheitta .. viides luku, olkaa hyvät.
5. Luku: Oh no, this fever is killing me
Ja niin pyhät tulivat ja menivät, kuten aina ennenkin. Ilotulituskekkerit pidettiin ja aamulla naurettiin Juria piinaavalle krapulalle. Ainakin Sami hekotti asialle kuin millekin omakertomalleen lapiovitsille ja kovaäänisesti hekottikin. Mikään ei ollut muuttunut, paitsi tietenkin Rasmuksen tunnetila. Pojan mieleen nimittäin mahtui sillä hetkellä vain yksi ainoa tunne, eikä se ollut yhtään mukava asia tunnettavaksi.
Syyllisyys. Se oli tunne, joka Rasmuksen sillä hetkellä valtasi, kun hän katseli raskaasti hengittävää vaaleaverikköä. Emiliä, joka näytti niin voimattomalta ja tuskissaan olevalta maatessaan sängyssään ja huohottaen, kuin olisi juossut juuri itseltään voimat pois. Se tila ei kuitenkaan johtunut siitä, että poika olisi juossut tai tehnyt mitään muutakaan voimavaroja vähentävää. Emil oli sairastunut ja se oli tavallaan Rasmuksen syytä.
Tai, no, oikeastaan ihan kokonaan Rasmuksen syytä, sillä hänhän toisen oli raahannut lumisateeseen katselemaan ilotulituksia koko illaksi. Rasmus huokasi syvään ja sulki silmänsä siltä näyltä, mikä sai hänen olonsa tuntumaan entistäkin pahemmalta. Eikö nykyään saa olla edes romanttinen tai mitään, kun heti toinen saa jonkun kuolemantaudin, Rasmus ajatteli ärsyyntyneenä. Olisi se kai pitänyt arvata, että Emilillä on huono vastustuskyky, mut silti.
Rasmus antoi silmiensä aueta sen verran, että hän sai vedettyä piippaavan kuumemittarin varovasti Emilin kainalosta, kuitenkaan koskematta poikaan. Emil ei jostakin syystä pitänyt ollenkaan siitä, että häntä koskettiin. Sen verran Rasmuskin oli tajunnut, kun Emil oli myöhemmin illalla riuhtaissut tärisevän kätensä irti ja kaatunut lumipenkkaan. Oonko mä oikeesti niin pelottavan näkönen? Tai siis, onhan mun hiukset vähän emomaiset ja mulla on aina kajaalia silmien ympärillä. Ja, no, oonhan mä kai vähän kalpea ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan ja äänikin kuulostaa vähän variksen raakumiselta.
Tummempi poika antoi kätensä kohota tuuhealle hiuspehkolleen ja rapsuttaa sitä, kun hänen suupielensä kaartuivat aavistuksen alemmas. Mä taidan oikeesti olla aika pelottava. Rasmus kumartui katsomaan piippaavan kuumemittarin näyttämän luvun.
"39 astetta", Rasmus huokasi ja sai Emilin huulille nousemaan voipuneen hymyn, jota seurasi voimakas yskänpuuska.
"Okei, ihan rauhassa", Rasmus rauhoitteli ja huomasi Emilin kulmien kurtistuvan, kuin hän olisi vieläkin tuskastuneempi. Hän laski kuumemittarin maahan.
"Ei mitään hätää, hei. Mä haen sulle aspiriinia ja vettä, niin kyl se siitä", Rasmus sanoi, nousi hitaasti seisomaan ja oikoi Skilletin bändipaitaansa hajamielisin katsein. Nyt kun se vielä kuolee tohon, voi paska.
"Rasmus", Emil kuiskasi heikosti ja yski heti kutsuttuaan toista.
"Ei, älä puhu, menee vaan pahemmaks", Rasmus keskeytti toisen nostamalla oikeaa kättään. Emil sai jonkin nyökkästä muistuttavan eleen aikaiseksi ja antoi vaaleiden etuhiuksiensa valahtaa kasvoilleen. Rasmus ei kestänyt enää katsella toista niin huonona, joten hän astelikin hiljaa pois huoneesta, jättäen oven raolleen.
Jos Emilille vaikka sattuisikin tulemaan jokin kuolemanhätä, niin hän kuulisi yskimisen paremmin, niin hän ajatteli hölkätessään rappuset alas ja kiihdyttäen vauhtiaan juostessaan keittiöön.
"Mites Emil?" oli ensimmäinen asia, jonka Rasmus kuuli ja sekin Jurin suusta.
"39 astetta kuumetta. Voi helvetti, jos se nyt kuolee ja se on mun syytä", Rasmus kirosi ja ryhtyi penkomaan kaappeja.
"Ja missä meillä yleensäkin on ees lääkkeitä, perkele?" Rasmus kiivastui ja paiskasi kaapinoven kiinni.
"Rasa, ota ihan rauhassa nyt. Ekaks: lääkkeet on sen viereisen hyllyn tokalla tasolla", Sami neuvoi tyynenä ja siemaisi jotakin -luultavasti kahvia- kahvimukistaan, jonka kyljessä luki "LIKE A BOSS". Rasmus ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään kahvimukia, vaan kuunteli Samin seuraavan kommentin.
"Ja tokaks: on muuten hyvin epätodennäköstä, että joku teini kuolis johonki pikkuseen kuumeeseen Suomessa. Tää on hyvinvointivaltio, tajuuksä?" Rasmus siirtyi penkomaan Samin neuvoman kaapin toisiksi alimmaista tasoa sivuuttaen toisen lauseen kokonaan.
"Hei, Rasa, voisit toivottaa meilleki hyvät huomenet!" Patrik aloitti aamunsa valittamalla ja sai Rasmukselta vain ärisemistä osakseen.
"Ei nyt ehdi, Emil on tärkeempi."
"Tiiätkö, sie vaikutat ihan ylisuojelevalta äidiltä, kun hellit Empsiä tuollai", Juri hymisi. Rasmus vilkaisi poikaa epäuskoisena.
"Äidiltä? Ja enhän helli, mä vaan hoidan sitä, niinku kuka tahansa muukin. Ja mikä hiton Empsi?"
"Kai Empsillä pitää lempparinimi olla?" Juri kohotti kulmiaan.
"Se on lempinimi, eikä lempparinimi. Käy niillä äikäntunneilla, Juri", Rasmus tuhahti ja jatkoi päänsärkylääkkeen etsimistä.
"Mie käyn vaan liikkatunneilla!" Juri huudahti ja sai Patrikin naurahtamaan, aivan kuin hän tietäisi jotakin, mitä muut eivät.
"Ai, miten sä siedät Lindholmia?" Rasmus kysähti, vaikkei ollutkaan oikeastaan kiinnostunut aiheesta. Hän vain halusi antaa Jurille jotakin tekemistä, että sai etsiä rauhassa lääkettä Emilille.
"Niin just, se on ihan mieleltään sekasin", Patrik liittyi liikunnanopettajan vihaajien kerhoon.
"Nyt ne turvat tukkoon. Te unohdatte nyt, et mä ja Lindholm ollaan aika helvetin hyviä ystäviä", Sami katkaisi juorukerhon.
"Just. Kännäätte yhdessä pari kertaa vuodessa ja se on ystävyyttä?"
"Ei, vaan me tavataan joka viikko salilla ja näin. Mut tottahan mä sen tännekin voin kutsua, jos nyt ihan vaatimalla vaadit", Sami selvensi ja sai Patrikin naurahtamaan hermostuneena.
"Kiitti, mut taidan jättää ihan suosiolla väliin."
"Oh fucking yes!" Rasmus katkaisi keskustelun huudahduksellaan ja syöksyi pois keittiöstä.
"No mikäs tolle nyt tuli?" Patrik kohotti kulmiaan.
"Tais löytää sen aspiriininsa", Sami sanoi ja hörppäsi kahviaan.
"Hei, eiks tuo vaikuta vähäsen siltä, et Rasa tyksis Empsistä?" Juri kysyi mietteliäänä ja sai Samin lähes sylkäisemään kahvinsa ulos.
"Ai Rasmusko, siis TOI Rasmusko ois muka ihastunu?" Patrik toisti huvittuneena ajatuksesta.
"Saatat olla ihan oikeessakin", Sami mutisi kahviinsa.
"Älkää naurattako! Rasa nyt viimesimpänä ihastuis, varsinkaan toiseen poikaan! Rasan tyyppiä on sellaset rintavat, vanhemmat naiset, joiden rintoja voi puristella näin-", Patrik joutui keskeyttämään kaksimielisen ilmanpuristelunäytöksensä, kun Rasmus ilmestyi uudelleen keittiön ovelle.
"Siis sellaset kiltit tytöt, joilla on kiva luonne", Patrik lausui ja hymyili viattomana, kätensä jo taskuihin piilottaneena.
"Jos nyt ette viittis kauheesti mölytä täällä, Emil yrittää nukkua", Rasmus sanoi, kohotti kätensä suulleen ja teki vetoketjueleen. Kolmikko nyökkäsi täsmälleen samaan aikaan ja Rasmus nyökkäsi takaisin, mutta lähti sittemmin taas yläkertaan.
"Eli ei oo mahdollista", Patrik jatkoi kuiskaten.
"Mut siltä se vaan vaikuttaa, sen näkee kato katseesta", Juri vastasi ja teki "minä tarkkailen sinua"-eleen Patrikille.
"Ja tietteks mitä? Rasa on aika kauheen sulonen ihastuneena."
"Niele se vaan, se helpottaa sun oloa", Rasmus neuvoi ja ojensi vesilasillista Emilille, joka pian yökkäsikin.
"Idiootti, älä pure sitä, se on pahaa!" Rasmus lausui melko kovaäänisesti, sillä eihän hän huutaa voinut. Ei tietenkään, eihän hän tahtonut toisen oloa tehdä vieläkin kauheammaksi.
"Tässä, juo nopeesti ja niele se samalla", Rasmus juotti hellävaraisesti Emilille puolet vesilasillisesta ja pian Emil nielaisikin.
"Ei mennyt mukana", poika kähisi ja Rasmus huokasi.
"Kokeile uudestaan", Rasmus juotti jälleen hieman vettä avittaakseen pillerin nielemistä. Emil nielaisi uudelleen ja nyökkäsi pieneleisesti. "Nyt meni." Rasmus hymyili toiselle huojentuneena.
"Hyvä, päänsäryn pitäis helpottaa parissakymmenessä minassa. Mut nyt sun pitää vaan käydä lepäämään", hän sanoi ja Emil hymähti laskeutuessaan makaamaan. Rasmus veti peittoa enemmän Emilin vartalon peitoksi, varoen kuitenkin koskemasta toiseen.
Sen tehtyään poika oli jo nousemassa, mutta kuuli Emilin hennon äänen.
"Älä, oo kiltti ja jää", Emil pyysi ja Rasmus tunsi jotakin sydämessään. Iloa, ehkä, Rasmus ei tietänyt.
"Okei", Rasmus vastasi ja hymyili lähes hempeästi toiselle istuessaan Emilin sängyn viereen.
"Tarviitko sä jotain?" Rasmus kysyi ja Emil pudisti päätään pienesti, lähes huomaamattomasti.
"En."
Rasmus nyökkäsi ja painoi päätään väsyneenä alemmas. Että kun ihmisten hoitaminen on rankkaa. Tai, no, jos se on Emil, niin kai se on okei, Rasmus ajatteli ja hymähti. Niin, ainakin hän sai olla toisen lähellä ilman mitään sen kummempaa syytä. Tai olihan Emilin sairastuminen oikeastaan aika vakava syy, mutta siis sellaista ennalta sovittua syytä.
"Emil, anteeks", Rasmus katkaisi hiljaisuuden anteeksipyynnöllään. Typerä, mitä sä anteeksi pyytelet, kun et kuitenkaan saa? Eihän sodassakaan menty tosta vaan taistelukentälle ja kohotettu kädet ilmaan tyyliin: "Hei jätkät, mitäs jos tehtäisiin sovinto ja mentäs paistaa makkaraa?" Ei todellakaan, sellaiset hihhulit ammutiin siltä seisomalta.
"Miksi?" Emilin hiljainen kysymys sai Rasmuksen palaamaan maanpinnalle.
"Ai mitä miks?" Rasmus kysyi hieman hölmistyneenä, jo unohtaneena puheenaiheen lähes kokonaan.
"Pyydät anteeksi", Emil sanoi ja köhisi äänekkäästi lausahduksen päälle.
"No, kun mun takia sä sairastuit", Rasmus alensi päätään, eikä siitä johtuen nähnyt Emilin voimatonta, mutta silti kysyvää ilmettä.
"Enhän, vaan-", Emil joutui keskeyttämään vastaväitteensä yskänpuuskan iskiessä jälleen.
"Okei, ota ihan rauhassa, äläkä puhu. Sun pitää vaan nyt levätä, joten älä rasita kurkkuas enempää", Rasmus sanoi ja kohensi istuma-asentoaan lattialla. He kummatkin olivat hiljaa. Emil siitä syystä, ettei vain yksinkertaisesti jaksanut puhua ja Rasmus taas siitä, ettei tahtonut vaivata Emilin särkevää päätä millään. Toisaalta ei Rasmus mitään sanottavaa olisikaan keksinyt. Kysymyksiä oli vaikka muille jakaa, muttei hän niitä ollut koskaan ajatellut kysyä.
Kun jos nyt ajateltiin realistisesti, niin hehän olivat vasta tutustuneet, eikä Emil näyttänyt olevan ollenkaan halukas tutustumaan yhtään paremmin Rasmukseen. Tunne oli siis yksipuolinen, siitä Rasmus oli aika varma. Hiljaisuus sai siis jatkua, eikä se niinkään Rasmusta häirinnyt, hävetti vain hieman. Hänhän se siinä oli se ulkopuolinen, joka vain istuu hiljaa vieressä ja kuuntelee vähän väliä Emilin vaikerrusta ja yskimistä.
Pakkohan siinä oli vain häpeillä omaa avuttomuuttaan ja sitä, ettei voinut auttaa tai sanoa mitään, mikä olisi tehnyt toisen olon paremmaksi. Siispä Rasmus pysyi vaiti.
"Oot niin kiltti", Emil lausui hiljaisella, hieman käheällä äänellä, mikä sai kuulijan pakostikin tuntemaan hieman sääliä puhujaa kohtaan.
"Siis mitä?" Rasmuksen oli pakko pyytää Emiliä toistamaan lausahduksensa, vaikka olikin kuullut sen.
"Sä oot niin mukava, enkä tajua-", Emil keskeytti ja yritti tukahduttaa yskäkohtauksen, jonka oli ennakoinut jo pari sekunttia ennen sen alkamista.
Rasmus ei pyytänyt Emiliä rentoutumaan, tai olemaan rasittamatta itseään liikaa. Rasmus tahtoi tietää, mitä Emil aikoi sanoa seuraavaksi.
"Enkä tajua, miks oot noin kiltti mulle", Emil jatkoi ja hymynkare sai hänen oikean suupielensä kohoamaan suloisesti. Rasmus taas ei osannut sanoa mitään, ei ollut mitään sanottavaa. Eihän hän itsekään tietänyt, miksi tunsi niin kuin tunsi, joten mitä hän olisi muka sanonut? Ei mitään.
"Mut mikä tahansa sun syysi onkin", Emil keskeytti lauseensa Rasmukselle jo tutuksi käyneellä tavalla, yskähti pari kertaa ja jatkoi sitten: "Oon tosi ilonen, että oot siinä." Emilin kasvoille oli ilmestynyt hyvin onnellinen ilme, mutta onnellisuus kyllä näkyi myös toisen hymyssä. Taas se lämmin tunne, Rasmus huomasi puristavansa rintaansa ja tunsi sydämensä lyöntien kiihdyttävän tahtiaan aina vain enemmän ja enemmän.
"Emil", Rasmus lausui toisen nimen lempeällä äänensävyllä ja nousi hitaasti seisomaan. Rasmus ei voinut sille mitään. Hänen kehonsa liikkui kuin itsestään, kun hän kumartui Emilin ylle ja vei itsensä tarpeeksi lähelle haistaakseen kevyen mintun, minkä hän oli jo aiemmin havainnut Emilin ympärillä leijailevan. Rasmus nuuhkaisi ilmaa ja hymisi itsekseen. Emilin ominaistuoksu.
"Ra-Rasmus?" Emil kutsui tummemman pojan nimeä kysyvänä, kuin yrittäen havahduttaa toisen hurmoksestaan.
Yritys ei kuitenkaan onnistunut ja Rasmus antoi hiustensa valahtaa alemmas ja päänsäkin alentua hieman.
"Emil", Rasmus toisti vaaleahiuksisen pojan nimeä samalla, kun antoi huultensa lähestyä toisen omia.
"Rasmus", Emilin ääni oli vain hento kuiskaus tämän lausuessa pojan nimen ja hän antoi silmiensä sulkeutua hitaasti.
Rasmuksen huulet olivat juuri löytämässä tiensä Emilin houkutteleville huulille, kun alakerrasta kuului huudahdus, joka herätti molemmat transsistaan: "VOI SAATANA, SE PASKANSI OLOHUONEEN MATOLLE!" Rasmus räpäytti silmiään toistamiseen ja kohdatessaan Emilin kauhistuneen katseen hän hätkähti taaksepäin ja askelsi vaivalloisesti ovelle.
"Venaas hetki", Rasmus sanoi, avasi oven ja tömisteli äänekkäästi alakertaan jättäen tärisevän Emilin sänkyynsä makailemaan.
"Ai perkele!" Patrik parkaisi Rasmuksen armottoman nyrkin iskeytyessä voimalla hänen kylkeensä.
"Koska vitutus", Rasmus totesi järkevästi kaiken selittävilla sanoilla ja mulkoili kylkeään hierovaa miehenalkua vihaisena. Ja vihainen hän olikin. Oikeastaan Rasmus ei muistanut, milloin olisi viimeksi ollut niin ärsyyntynyt, kuin sillä hetkellä oli.
"Rasa, älä sie viitti aina hakata Patrikia", Juri yritti puolustaa ystäväänsä, mutta säpsähti, kun Rasmus kohdisti ärsyyntyneen mulkaisunsa häneen.
"Jaa, niin mitä sanoit?" Rasmus kysyi melko uhkaavalla äänensävyllä.
"En mie mitään, en mie mitään, unoha!" Juri huudahti ja piiloutui Samin kookkaan kehon taakse.
"Sami", Juri parkui toista auttamaan venyttäen nimen loppuosaa. Sami näytti olevan ihan yhtä ärsyyntynyt, kuin Rasmuskin, vaikka miehellä tosin taisi olla aivan omat syynsä.
"Älä yritä, sun vikasihan tää oli", Sami sanoi ja huokasi tyrkäten Juria kauemmas.
"Eikä ollu, ilkiä. En mie voinu tietää, et se ei oo sisäsiisti", Juri puolustautui ja nosti jalkansa sohvalle.
"Mä kielsin sua ottamasta enempää eläimiä tähän taloon. Ne vaan kuolee, kun et osaa hoitaa niitä", Sami murahti ja Patrik nyökkäsi vahvistukseksi.
"No mut kato ny tätä luttanaa!" Juri huudahti ja kaappasi sohvalla lyllertävän jättimäisen kissan syliinsä. Sen tehtyään hän änki ruskeaharmaata kissaansa Samin naaman eteen.
"Kato ny, oisitko sie muka voinu jättää tämmösen herttasen kissimirrin kadulle nääntymään?" Juri kysyi ja katseli Samia melko varmana siitä, että toinen vastaa kieltävästi.
"Yks, toi ei oo kissa, toi on sotanorsu! Kaks, ihan hyvin olisin voinut jättää. Toi on ruma ja läski, turhaa rahaa vaan menis, kun toi söis kuus kertaa päivässä", Samin vastaus sai Jurin silmät pyöristymään.
"Miten sie voit tommosta sanoa?" poika parkaisi.
"Koska toi on kauhee läskipossu", Sami vastasi totuudenmukaisesti.
"Eihän ole! Vai mitä, Rasa?" Juri yritti saada Rasmusta puolelleen, mutta huomasi pian toisen kadonneen maisemista kokonaan.
"Rasa?"
"Tulin takas", Rasmus ilmoitti sulkiessaan Emilin huoneen oven perässään. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei edes Emilin jo tutuksi käynyttä yskimistä kuulunut. Sängyltä vain kantautui vaimeahko tuhina, josta Rasmus päätteli toisen nukahtaneen ja hymähti lähes hempeänä. Antaa toisen nukkua, hän ajatteli ja istahti sängyn viereen katselemaan nukkuvaa vaaleaverikköä. Emil näytti suloiselta nukkuessaan. Ei tietenkään niin suloiselta, kuin hereillä olessaan hänen suurien, merensinisten silmiensä ollessa auki.
Se oli kummallinen piirre, ainakin Rasmuksen mielestä. Yleensä hän piti ihmisistä enemmän heidän nukkuessaan, kun he eivät puhuneet hänelle täysin yhdentekevistä asioista ja jaaritelleet tuntiakusia oman elämänsä tylsempääkin tylsemmistä tapahtumista. Kai se oli sitä, ettei Emil koskaan puhunut itsestään tai mistäkään turhasta. Poika tuskin puhui ollenkaan, varsinkaan Rasmukselle, mikä harmitti häntä aivan valtavasti.
En taida olla kauheesti Emilin suosiossa, Rasmus huokasi ja pudisti päätään alakuloisena. Mutta mitä muuta nyt voikaan odottaa? Emil on hyvä poika ja mä taas ... no, en niin hyvä. Rasmus ei koskaan ollut ajatellut itseään pahana ihmisenä, kaikkihan pahoja olivat, mutta tuonkin teorian aukot kasvoivat ja kasvoivat tuhoten sen lopulta täysin. Emilin tapaaminen oli saanut hänen ajatusmaailmansa muuttumaan.
Ajatuksia, kuten että ihmiskunnalla olisikin ehkä toivoa ja että ehkä jotkut eivät olleetkaan pahoja, liikkui Rasmuksen päässä pelottavan usein. Hän ei tietänyt, mikä se tunne oli, kun hän katsoi suoraan Emilin silmiin. Sitä, kuinka ne kimaltelivat kauniisti tämän vastatessa avoimesti katseeseen ja kuinka hän sitten lähes heti piilotti kasvonsa käsiinsä. Mutta Rasmus oli ehtinyt nähdä sen, sen kauneuden joka Emilin silmistä loisti. Hän ei ollut koskaan nähnyt puhdasta kauneutta, ei sen kaltaisia silmiä.
Koskaan eivät ihmiset saaneet häntä kiinnostumaan itsestään, kuten Emil oli saanut. Rasmus ei ymmärtänyt tilannettaan ollenkaan ja päättikin olematta ajattelematta asiaa liikaa. Ihmisillä on nimittäin paha tapa ajatella asioita liikaa ja siten kehitellä niistä isompia asioita, kuin ne todellisuudessa ovat. Rasmus huomasi katselevansa Emilin kalpeita kasvoja, joiden silmäluomet olivat painuneet kiinni ja suu hieman raollaan.
Emil tuhisi lähes kuulumattomasti, mikä oli Rasmuksen mielestä aivan älyttömän suloista. Se on tosin merkki siitä, että ihminen tulisi kuorsaamaan vanhempana, jos tulevaisuutta mietitään. Rasmus tyrskähti hiljaa ajatukselle, mutta peitti pahimmat äännähdykset käsiensä taakse. Hän ei vain voinut kuvitella Emiliä, pientä suloista Emiliä kuorsaamassa, niin että oikein kuola valuu ja toinen jalka retkottaa sängyn ulkopuolella typerästi.
Toinen tyrskähdys. Ei, eihän hän nyt noin saisi Emilistä ajatella, tai muutenkaan kuvitella poikaa nukkumassa, sillä näkihän hän oikeankin Emilin. Siinä niin, tuhisemassa söötisti edessään ja puristamassa peittoa tiukemmin kädessään. Lempeä hymy oli taistellut tiensä jälleen Rasmuksen huulille tämän katsellessa Emiliä, joka alkoi jo heräilemään. Rasmus tietysti syytti itseään hieman siitä, ettei ollut osannut hallita itseään tai tukahduttaa typeriä naurahduksen tapaisia äännähdyksiään ja siitä syystä herättänyt toisen.
"Emil? Tarviks sä jotain? Särkeeks sun päätä, tarviiks sun käydä vessassa?" Ei helvetti, Juri oli oikeessa. Mä tosiaan kuulostan joltain ylihuolehtivalta mutsilta, kun puhun Emilille. Mut vetoan siihen, että oon huolissani. Ties miten vakavaksi toi vois mennä, jos ei hoideta heti kuntoon. Tai siis, kun Emilhän on kuitenkin aika hauraan olonen ja näköjään myös huono vastustuskyky ja kaikkea. No, sehän on hyvä syy olla koko ajan paikalla ja saattaa oikein vessaankin. Alkaakohan tää mun paapominen käydä Emilin hermoille? Sehän on kuitenkin jätkä. Kai se itse osais itsestään huolehtia, mutta en vaan pysty jättämään sitä yksin.
Rasmuksen panikoivat ajatukset katkesivat kuin seinään, kun Emil henkäisi: "Ei, näin on hyvä, kiitos." Niin varmaan, muuten vaan haukot henkeäs, kuin joku kuolemansairas ja näytät siltä, että voisit minä hetkenä tahansa kupsahtaa siihen.
"Rasmus?" Emil kutsui hänen nimeään hiljaa, kysyvänä.
"Niin?" Rasmus kehotti toista kertomaan asiansa, yrittäen peittää suunnattoman huolen äänensävyssään, epäonnistuen kuitenkin melko pahasti siinä.
"Kiitos."
Emilin sanat tulivat täytenä yllätyksenä Rasmukselle, eikä hän hetkeen voinut vastata mitään. Oli kuin ääni olisi karannut hänestä kokonaan, huulensa eivät suostuneet avautumaan. Tuo yksinkertainen "kiitos" oli jotenkin onnistunut pyyhkimään Rasmuksen panikoinnin ja huolen kokonaan pois, eikä hän tiennyt ollenkaan miksi. Sen hän kuitenkin tiesi, että hän tunsi pakonomaista tarvetta silittää Emilin hiuksia.
Niinpä hän sitten ojensi kättään varovasti, kuin peläten Emilin pomppaavan pystyyn kuin pelästynyt jänö ja lähtevän kirkuen pakoon, tai muuten vain alkavan huutaa kauhuissaan. Mutta Emil ei tehnyt niin, poika vain makasi paikallaan tuijottaen Rasmusta rauhallisena. Rasmuksen käsi saavutti Emilin pään ja hän tunsi, kuinka kuumeinen keho nytkähti pienesti, mutta Emil ei yrittänyt kääntää päätään pois. Rasmuksen sormenpäät varoivat uppoamasta liian syvälle vaaleaan hiuspehkoon ja käsi silitti pojan päätä varovasti, mutta samalla rauhoittelevasti, eikä Emil näyttänyt ollenkaan kärsivän tilanteesta.
Ei, Emil näytti pikemminkin helpottuneelta.
"Kiitos vaan itsellesi", Rasmus kuiskasi ja Emil räpsäytti silmiään selvästi ihmeissään.
"Ai mistä?"
"Ei mistään", Rasmus vastasi ja hymyili.
Siitä, että olet olemassa.
-
Ja taas aivan ihana teksti.
Rasmus ja Emil on vaan niin suloisia ♥ ja miten ihanasti sä kuvailit sitä miten Rasmus pitää Emilistä huolta ku toinen on kipeä.
Tää oli jotenki sulonen ja tälläi ... herkkä.
Mutta saihan täs toki nauraakkin tuolle Idiootti-triolle :D
"Älkää naurattako! Rasa nyt viimesimpänä ihastuis, varsinkaan toiseen poikaan! Rasan tyyppiä on sellaset rintavat, vanhemmat naiset, joiden rintoja voi puristella näin-", Patrik joutui keskeyttämään kaksimielisen ilmanpuristelunäytöksensä, kun Rasmus ilmestyi uudelleen keittiön ovelle.
Tuolle kohdalle ainakin repesin ja pahasti :D
Niinpä hän sitten ojensi kättään varovasti, kuin peläten Emilin pomppaavan pystyyn kuin pelästynyt jänö ja lähtevän kirkuen pakoon, tai muuten vain alkavan huutaa kauhuissaan.
Tuo kohta oli jotenkin suloinen (vaikka ihan pienesti aloinkin nauraa).
Mutta mutta siis aivan ihana teksti, pidin todella paljon, ja kuten monen monta kertaa olen sanonut oot aivan loistava kirjoittamaan :)
Joten nyt taidan lopettaa tämän kommentin tähän, joten kiitos tästä ja odotan innolla jatkoa.
No en sitten osannutkaan lopettaa ja tämä kommentti näyttää kasvavan pelottavaa vauhtia, mutta ei anneta sen häiritä ;)
"Niele se vaan, se helpottaa sun oloa", Rasmus neuvoi ja ojensi vesilasillista Emilille, joka pian yökkäsikin. "Idiootti, älä pure sitä, se on pahaa!" Rasmus lausui melko kovaäänisesti, sillä eihän hän huutaa voinut. Ei tietenkään, eihän hän tahtonut toisen oloa tehdä vieläkin kauheammaksi. "Tässä, juo nopeesti ja niele se samalla", Rasmus juotti hellävaraisesti Emilille puolet vesilasillisesta ja pian Emil nielaisikin.
Aaaaw.. tämä kohta niin sulonen :3 ja jotenki tulee pakosti minä itse mieleen tosta Emilistä (koska en osaa niellä päänsärkylääkkeitä)
Yritys ei kuitenkaan onnistunut ja Rasmus antoi hiustensa valahtaa alemmas ja päänsäkin alentua hieman. "Emil", Rasmus toisti vaaleahiuksisen pojan nimeä samalla, kun antoi huultensa lähestyä toisen omia. "Rasmus", Emilin ääni oli vain hento kuiskaus tämän lausuessa pojan nimen ja hän antoi silmiensä sulkeutua hitaasti.
Oioi .. mä rakastuin tohon kohtaan toi vaan oli niin ihana ja sulonen ja kaikkea :33 ♥
"Mä kielsin sua ottamasta enempää eläimiä tähän taloon. Ne vaan kuolee, kun et osaa hoitaa niitä", Sami murahti ja Patrik nyökkäsi vahvistukseksi. "No mut kato ny tätä luttanaa!" Juri huudahti ja kaappasi sohvalla lyllertävän jättimäisen kissan syliinsä. Sen tehtyään hän änki ruskeaharmaata kissaansa Samin naaman eteen. "Kato ny, oisitko sie muka voinu jättää tämmösen herttasen kissimirrin kadulle nääntymään?" Juri kysyi ja katseli Samia melko varmana siitä, että toinen vastaa kieltävästi.
Ja tässä toinen kohta missä sai kuolla nauruun ;D
No mutta jospa NYT saisin lopetettua tämän kommentin tähän.
Emil tuhisi lähes kuulumattomasti, mikä oli Rasmuksen mielestä aivan älyttömän suloista. Se on tosin merkki siitä, että ihminen tulisi kuorsaamaan vanhempana, jos tulevaisuutta mietitään. Rasmus tyrskähti hiljaa ajatukselle, mutta peitti pahimmat äännähdykset käsiensä taakse. Hän ei vain voinut kuvitella Emiliä, pientä suloista Emiliä kuorsaamassa, niin että oikein kuola valuu ja toinen jalka retkottaa sängyn ulkopuolella typerästi.
No en näköjään osaa sitten lopettaa tätä kommentoimista :D mutta tässä kohdassa myös repes ;D en vois kuvitella Emiliä tollasena ..
Joten siis vielä kerran kiitos tästä tekstistä, se oli aivan ihana ja herkkä ja suloinen ja kaikkea ♥♥
Ja jään innolla odottamaan jatkoa.
Mutta NYT tämä kommentti hörhö lopettaa tämän lyhyen kommentin ja poistuu paikalta.
-
"Niele se vaan, se helpottaa sun oloa", Rasmus neuvoi ja ojensi vesilasillista Emilille, joka pian yökkäsikin. "Idiootti, älä pure sitä, se on pahaa!" Rasmus lausui melko kovaäänisesti, sillä eihän hän huutaa voinut. Ei tietenkään, eihän hän tahtonut toisen oloa tehdä vieläkin kauheammaksi. "Tässä, juo nopeesti ja niele se samalla", Rasmus juotti hellävaraisesti Emilille puolet vesilasillisesta ja pian Emil nielaisikin.
that's what she said. anteeks jos oon jotenkin perverssi mut oikeesti. tukehduin koko aika kun luin tätä kohtaa :D
tää oli aika kiva osa, hauska kun noi muutkin pojat alkaa huomaan mitä on meneillään! muutamia virheitä näin, ja kannattaa kiinnittää huomioo, et millon tulee mikä ja joka. kiitos tästä. että olet olemassa.
-
Kirjotustyylis on muuttunu aika huomattavasti aikasempii lukuihin verrattuna. Eipä täsä mitää muuta tullu mielee. iha kiva jatko.
-
Ärrikkä: Voi, kiitos ihanan pitkästä kommentista ja kehuista. Idiootti-trio, kun kaipaat typerän ja hauskansekaista viihdytystä, palveluksessanne. ;D Ei haittaa yhtään, jos ei osaa lopettaa kommenttia ajoissa, vaikka vain lainailisikin kohtia. Olen aina iloinen, kun saan lukea pitkää palautetta ja kohtia, joista ihmiset erityisesti pitävät. Eli kiitos kommentista. :)
kaninkääntäjä: Kiitos sinullekin palautteesta, mutta miten ihmeessä tuo kohta voi olla pervo? Minä itse, joka en pervouttani arkielämässä säästele, en ollenkaan älynnyt, että tuokin voisi kuulostaa jotenkin .. köhköh .. kaksimieliseltä? Kiitos muuten tuosta huomauteksta, menin korjailemaan noita. Eli kiitos sinullekin. :)
Giril: Oi, kiitos kiitos, minäkin rakastan sinua ja kommenttejasi. Olen todella iloinen, että jaksat vieläkin roikkua mukana ja kommentoida näitä. Jatkoa tulee aika epäsäännöllisesti, riippuen inspiraatiosta ja kaikesta muusta sähläyksestä. Mutta kiitoskiitos nyt taas, kun saavuit lukemaan ja kommentinkin jaksoit jättää jälkeesi. :D
Kkaroasd: Kiitos, kun taas tulit jättämään nimesi listaan, vaikkakin vain pienesti. :)
A/N: Eli siis .. en nyt tiedä, miten tästä venyi näin pitkä. Jatkossa luvut ovat varmaankin lyhyempiä. Koko luku Emiliä, enkä ole vastuussa mistään mielihaluista, mitä tämä luku aiheuttaa. ;D Mutta pidemmittä puheitta taas: kuudes luku, olkaa hyvät.
Luku 6: So now we stalk people, alright
Vihdoinkin, Emil huokasi helpottuneena istuessaan englannin luokassa takapulpetissa, joka tietenkin oli sijoitettu ikkunan viereen. Emil rakasti istua sillä paikalla, suojassa ja kaukana muista oppilaista. Hänen edessään istuva tyttö oli vetänyt pulpettiaan tarkoituksella eteenpäin, kauemmas Emilistä ja saman oli tehnyt myös sivupulpetissa istuva poika, mutta ei se Emiliä niinkään häirinnyt. Oli vain hyvä, että hän sai olla rauhassa, eikä pienehkö yksinäisyydenpoikanen häirinnyt häntä enää.
Emil oli jo tottunut siihen tunteeseen, ettei kukaan huomannut häntä, kuin hän olisi näkymätön. Kukaan ei koskaan hymyillyt hänelle, puhunut hänelle, eikä moikannut käytävällä. Eivät edes opettajat. Kaipa se oli hänen oma vikansa, niin eristäytynyt kun oli ja kyvytön tekemään aloitteen. Eihän hän edes pystynyt sanomaan käsipäivää ilman, että kosketuksen myötä kaikki tuskalliset ajatukset tulvivat hänen mieleensä ja saivat hänet lopulta murtumaan.
Ei ollut ketään, jota hän olisi voinut koskea. Emil säpsähti. Ei, ei se aivan noin ollut. Olihan yksi, joka hänelle hymyili aina kohdatessaan ja tervehti aina yhtä kohteliaasti. Yksi, jota hän saattoi koskettaa aivan vapaasti saamatta minkäänlaisia mielikuvia tapahtuneesta. Rasmus. Emil ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi hän ei tuntenut oloaan pelokkaaksi tai ahdistuneeksi Rasmuksen lähellä, vaan pikemminkin levolliseksi.
Kuinka joku, jota hän tuskin tunsi, kykeni saamaan hänet täysin rentoutuneeksi ja rauhaisaksi seurassaan? Jokin Rasmuksen lempeässä hymyssä vain rauhoitti häntä ja sai kaiken sen pahan, mikä oli tapahtunut, unohtumaan hetkeksi. Mistä tahansa se johtuikin, Emil piti siitä tunteesta. Hetkinen, kummallinen ja hänelle täysin vieras ajatus iskeytyi Emilin tajuntaan äkkiarvaamatta.
Jos hän kerran pystyi koskettamaan Rasmusta ilman sen kummempia tuntemuksia, eikä tuntenut oloaan hänen seurassaan ollenkaan pahaksi, ehkä he voisivat tutustua. Ehkä he voisivat lähentyä, jopa ystävystyä! Emilin kasvoille oli hänen huomaamattaan ilmestynyt lempeä hymy tämän haaveillessa mahdollisesta ystävyydestä Rasmuksen kanssa. Niin, ehkä hän voisi jopa alkaa luottamaan Rasmukseen, ainakin vähän. Rasmus ei vaikuttanut tyypiltä, joka voisi koskaan pettää jonkun läheisensä.
Tosin, ei ollut vaikuttanut se mieskään ja miten kävikään? Emil kietoi hitaasti käsivartensa ympärilleen ja yritti olla antamatta sen liian tutuksi käyneen tunteen vallata mieltään jälleen kerran. Emil tunsi olonsa vaikeaksi ja ahdistuneeksi, voimattomaksi ja heikoksi. Kuin hänen ympärillään olisi jonkinmuotoinen muuri, mikä esti häntä pääsemästä muiden iloiseen ja onnelliseen maailmaan. Mikä sulki kaiken hyvän hänen ulottumattomiinsa ja jätti hänet yksin pimeyteen ihmettelemään, että miten tässä nyt näin kävi.
Ei, ei taas, Emil puristi silmänsä kiinni ja puri alahuultaan tarpeeksi lujaa tunteakseen kivun. Ihan yksin, ihan yksin, sanat kaikuivat Emilin päässä ja hän puristi silmiään tiukemmin kiinni. Enkä ole, olkaa hiljaa! Jälleen Emil säpsähti tajutessaan jotakin. Ei, eihän hän ollut yksin. Hänellähän oli Rasmus. Emil hymyili ajatukselle, mistä hänen olonsa parani huomattavasti. Emilin haaveet kuitenkin keskeytti ikävästi vanhahkon, naispuolisen opettajan sanat: "Selvä, oppilaat! Tehtäväkirjasta kotiin tehtävät 2, 3, 4 ja viisi, sekä työkirjan kappaleen 13 suomentaminen."
Luokan pojat huusivat hetken vastaväitteitä ja yrittivät kitinällään saada opettajan vähentämään läksyjen määrää, kuitenkin epäonnistuen siinä. Viimein oppilaat luovuttivat ja ryntäsivät ryminällä luokan ovelle aiheuttaen melkoisen tungoksen, jonka keskelle jäänyt pienikokoinen tyttö kiljahti. "Ja koittakaa nyt herranjestas käyttäytyä kuin ikäisenne!" opettaja huudahti närkästyneenä poikien tahdittomuudesta ja tuhahti poikalauman kadotessa käytävälle: "Nykynuoret." Emil oli jäänyt yksin luokkaan keräilemään hiljaa tavaroitaan kasaan. Hän nousi hitaasti seisomaan ja nyökkäsi opettajalle, joka yritti vääntää jonkinlaista hymynpoikasta kasvoilleen, ettei loukkaisi kummallista oppilastaan. Älä huoli, kyllä mä tiedän, Emil ajatteli ja lähti itsekin kohti seuraavaa luokkahuonettaan.
Kauhea ruuhka ja kaikki väistyy mun tieltä, Emilin askeleet kävivät varoen koulun sementtilattialla luokkiinsa kiirehtivien oppilaiden keskellä. Hänen ajatuksensa harhailivat jälleen olennaisesta epäolennaiseen ja hän ryhtyi pohtimaan, miksi hän ei ollut nähnyt Juria tai Patrikia koskaan koulun käytävillä. Hänhän ei oikeastaan tietänyt heidän ikäänsä, mutta ainakin Juri vaikutti suht samanikäiseltä hänen kanssaan. Eikä Patrik voi olla paljoa meitä vanhempi, Emil arveli ja jatkoi matkaansa.
"Rasa, hei! Älä nyt viitsi, kyl sä voit ainakin yrittää!" Emil kuuli tyytymättömältä vaikuttavan tytön nurisevan takanaan.
"Oikeesti, mua ei kiinnosta sun rakkauskriisit, joten voitko jättää mut rauhaan?" kuului Rasmuksen selvästi ärtynyt vastaus, mikä sai Emilin kääntymään automaattisesti ympäri. Hän näki edessään Rasmuksen, jonka vasemmassa käsivarressa roikkui suutaan mutristava tyttönen, jonka ruskeat hiukset oli letitetty huolettomasti ja vihertävät silmät olivat keskittyneet Rasmukseen.
Rasmuksen oikealla puolella taas oleskeli Emilille täysin tuntematon, vakavailmeinen poika, todennäköisesti Rasmuksen ystävä. Se oli hieman kummallinen näky, sillä Emil oli jotenkin kuvitellut Rasmuksen olevan hieman eristäytyvää tyyppiä, jolla ei niinkään kavereita ollut. Tietenkään hän ei olisi saanut ajatella niin, mutta sellaisen kuvan hän nyt vain Rasmuksesta sai. Kolmikon eteneminen pysähtyi kuin seinään, kun Rasmus äkkäsi edessään ihmettelevän Emilin.
"Oho! Moi!" hän tervehti hieman hämmästyneenä Emilin äkillisestä ilmestymisestä eteensä, mutta loihti silti kasvoilleen sen saman hellän hymyn, jonka hän aina Emilille näytti.
"He-hei", Emil puolestaan lausui hiljaa, ujoon tapaansa ja yritti itsekin hymyillä.
"Etinkin sua jo tossa aiemmin, kun tarkotuksena oli kysyä, jos voitaisiin kulkea yhtä matkaa kotiin?" Rasmuksen pyyntö yllätti Emilin, mutta hämmennyksestään huolimatta hän nyökkäsi toiselle ja lausui hyväksyvän vastauksen.
"Rasa?" tyttö näytti täysin äimistyneeltä, ehkä hieman järkyttyneeltä, mutta ilme ei kuitenkaan vetänyt vertoja tuntemattoman pojan ilmeelle.
"Rasmus?" pojan äänensävy oli äärimmäisen kysyvä, muista siinä esiintyvistä tunteista oli mahdoton saada selvää.
"No mitä?" Rasmus murahti ja näki tilaisuutensa päästä eroon itsessään roikkuvasta tytöstä tulleen ja ravistelikin tämän rajusti irti. Tyttö mätkähti melko kivuliaan näköisesti lattialle ja älähti.
"Ooks sä kunnossa?" Emil kysyi hiljaa, hieman lauseen alussa änkyttäen, mutta ilmiselvästi huolestuneena tytöstä. Brunette kuitenkin nousi pian ylös pudistellen vaaleita, repaleisia housujaan ja oikoen vihreää paitaansa.
"Ei huolta, se oli pehvalasku", tyttö virnisti, minkä seurauksena Rasmus iski häntä nyrkillään takaraivoon.
"Ai pirskatti! Rasa, naistenhakkaaja!" likka ulvoi liioitellun kauhistuneena ja Rasmus ärähti: "Siitäs sait, älä huolestuta Emiliä noin."
Tytön silmät pyöristyivät lautasiksi Rasmuksen lausuessa Emilin nimen.
"Siis ... tuoko on se-" tyttö aloitti ja hiljeni Emilille tuntemattoman pojan nyökätessä.
"Siis tuo on Emil Laine! Herran nimeen! Oi, Herra, siunaa minua", tyttö alkoi höpöttämään hätääntyneenä ja Rasmus mottasi häntä toistamiseen.
"Älä puhu sekavia, Reeta", Rasmus tuhahti.
"Mut sä et kertonut mistään mitään koskaan!" Reetaksi nimetty tyttö valitti ja haki katseellaan apua Rasmuksen vieressä seisovalta pojalta.
"Samaa mieltä, miks sä et oo kertonu? Ootteks te kavereita?" poika viimein kysyi pitäen katseensa visusti turhautuneessa Rasmuksessa.
"Mitäs jos ollaankin, ootteko mustasukkasia?" Rasmus virnisti kiusoittelevasti ja siirtyi Emilin viereen, joka näytti edelleenkin hieman huolestuneelta. Tosin se johtui vain siitä, että Rasmuksen ystävät näyttivät hieman vihaisilta ja Rasmus kuin vain puhalsi tulta suuremmaksi ja huusi: "Lisää pökköä pesään, pojat!"
Reeta mutristi vastaukselle suutaan ja poika taas sanoi: "No ei helvetissä olla! Sä tiedät varsin hyvin, että mä oon hetero ja Reeta tykkää Jurista." Emil siirsi katseensa tyttöön, joka näytti hieman nolostuneelta. Ainakin poskipäissä helottava puna ilmiantoi hänet aika selvästi tuntemuksistaan.
"Joonas! Ei sitä kaikille pidä kailottaa!" hän kiljahti ja iski nyrkkinsä voimalla pojan vatsaan. Poika, jota oli juuri Joonakseksi kutsuttu, ulvahti ja kietoi kätensä mahansa ympärille äkäisenä.
"Toi sattui, tiiätkö? Ja sähän se siinä kiljut kuin mikäkin mielipuolinen." Emil tarkkaili kinastelevaa parivaljakkoa uteliaana siitä, mitä seuraavaksi kävisi. Reeta nimittäin oli aivan valmiudessa hyökkäämään Joonaksen kimppuun ja Joonas puolestaan kaarsi tiensä Rasmuksen taakse.
"Väkivaltanen nainen. Tolla menolla et koskaan saa Juria. Mitä sä ees näät siinä idiootissa?" Joonas mutisi mulkoillessaan tyttöä Rasmuksen olan yli, mitä Rasmus ei tosin näyttänyt vastustavan ollenkaan.
Ei poika ainakaan sanonut mitään Joonakselle, eikä siirtynyt paikaltaan. Emil katseli Joonasta sivusilmällä, mutta keskitti taas katseensa Reetaan, kun tämä puhui: "Et sano Juria idiootiksi! Ja ai että mitäkö näen? Näen komean, kiltin ja ihanan pojan, jolla on täydellinen nauru ja aina ihmisiä ympärillä." Rasmus sai rajun yskänpuuskan, jolla hän melko hyvin ilmaisi mielipiteensä Reetan mielikuvasta ja Joonaksen suu oli vääntynyt virneeseen.
"Juu tuota, oi kun kiva. Mut tiesiks sä, et Jurilla on ihastus?" Rasmuksen kysymys aiheutti tytölle selvästi melkoisen järkytyksen.
"Onks sillä ihastus?" Reeta sai sönkötettyä.
"On", Rasmus vastasi yksisanaisesti.
"Oonks se minä?" Reeta kysyi toiveikkaana.
"Et varmaan", Rasmus vastasi totuudenmukaisesti hetken mietittyään kysymystä ja hymähti tytön ilmeelle.
"Siinä meni mun unelmat!" tyttö kiljui ja lähti juoksemaan dramaattisesti pois.
Emil oli huomaamattaan ojentanut kättään hieman eteenpäin, kuin yrittäen estää tyttöä lähtemästä.
"Eh", Emilin suusta karkasi ei-niin-järkevä äännähdys.
"Anna olla, Emil. Sillonku se on tollanen, niin se menee ja löytää jonkun nurkan, jossa se sitte itkee pari tuntia ja itkettyään on kuin uusi ihminen", Rasmus rauhoitteli Emiliä ja Emil nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Ihanku olisin normaalissa kaveriporukassa, Emilin kasvoille kohosi lähes huomaamaton hymy, minkä Rasmus sattui kuitenkin huomaamaan.
"Mikä sua nyt hymyilyttää?" hän kysyi saaden Emilin hätkähtämään. Vaaleampi poika yrittikin saada jotakin järkevän tapaista vastatuksi, mutta ei keksinyt tapaa muuttaa ajatuksiaan sanoiksi, joten hän vain alensi päätään antaen etuhiuksensa kätkeä kasvoiltaan selkeästi näkyvät ajatukset taakseen.
Rasmus, kuin Joonaskin tuijottivat häntä kysyvinä, mutta päättivät lopulta olevan parempi olla kysymättä. Eipä heillä tosin olisikaan ollut aikaa siihen, sillä koulun kellot ilmoittivat tuntien alkavan ärsyttävällä, liian tutuksi käyneellä melodiallaan.
"Okei, eli nähään koulun jälkeen ulko-ovilla", Rasmus kohotti kättään hyvästeiksi ja saman teki myös Emil vaistomaisesti.
"Nähdään sitten", Emil sanoi asteen hiljaisemmalla äänellä, mutta Rasmus oli jo liian kaukana kuullakseen Emilin sanat.
"Ja sitte se ukko otti mua riveleistä kiinni ja mulkas sillee 'älä sinä jätkä ala mulle aukomaan' ja päästi irti. Oikeesti, Lindholm on ihan sekasin, sano mun sanoneen. Paitsi et kaikkihan ton nyt tietää, että jos siitä lähetään", Rasmus selitti Emilille ummet ja lammet päivän tapahtumista ja tapahtumarikkaasta liikunnantunnistaan. Emil tyytyi vain nyökkäilemään kainosti tarkoin väliajoin Rasmukselle, ikään kuin kertoen olevansa yhä kuulolla ja kiinnostunut.
Tuntui hyvältä, kun joku jaksoi oikeasti puhua hänelle kuin normaalille ihmiselle, eikä oudoksuen ja katsoen kuin mitäkin vihreää marssilaista tai kummajaista.
"Mut se mun tylsästä päivästä", Rasmus lopetti tarinointinsa hyväntuuliseen huokaukseen, joka tosin oli enemmänkin nopea puhallus kuin huokaus. Tylsästä? Emil räpsäytti silmiään aavistuksen verran ihmeissään.
"Miten sun päiväs sujui?" kysymys kuulosti rennolta ja jokseenkin luonnolliselta, kun Emil kuuli sen Rasmuksen suusta. Jos kysyjänä olisi ollut vaikkapa hänen äitinsä, hän olisi vastannut mahdollisimman lyhyesti ja kysymyksiä herättämättömästi, mutta koska nimenomaan Rasmus oli kysynyt tuon kysymyksen, hänen teki oikeasti mieli kertoa päivästään. Sanat olivat juuttuneet hänen kurkkuunsa, hän avasi suunsa ja muodosti ne, mutta ääntä ei kuulunut.
Rasmus, joka käveli varmoin askelin metrin Emiliä edellä, hidasti hieman vauhtiaan, jotta Emil voisi kävellä hänet kiinni.
"Sanoiks sä jotain?" Emil kuuli Rasmuksen kysyvän ja moitti mielessään omaa kyvyttömyyttään ja pelkurimaista asennettaan.
"En sanonut", hän tyytyi viimein vastaamaan kainosti ja alentamaan päätään luovuttaen kokonaan yrityksissään.
"Ei mulle mitään erikoista tapahtunut", hän sanoi, mutta kuuli heti oman äänensä voimattomuuden ja epävarmuuden.
Emil ynähti alakuloisena. Rasmus huokaisi ja haroi pörröisiä hiuksiaan katsellen Emiliä jokseenkin myötätuntoisesti.
"Tiiätkö, ei sun tarvi puhua mulle, jos et halua. Meinaan vaan, että älä pakota itteäs tykkäämään kaikista", Rasmuksen sanat saivat Emilin kasvoille kohoamaan kauhistuneen ilmeen.
"Kyllä mä haluan puhua sulle", sanat karkasivat Emilin huulilta automaattisesti, varmoina ja vakuuttavina.
Rasmus näytti hetken yllättyneeltä, mutta hänen kasvoillaan käväisi jonkinlainen kömpelö hellyys.
"Ai, kiitos", Rasmus hymyili Emilille ja kurotti kättään kohti Emilin päälakea. Emil puristi silmänsä tiukasti kiinni varmana siitä, että Rasmus silittäisi jälleen hänen hiuksiaan. Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään paha asia, siitä vain tuli hieman kiusallinen olo.
Rasmus ei kuitenkaan silittänyt, sen sijaan tummempi poika vetäisi kätensä viime hetkellä pois Emilin lähettyviltä ja kiihdytti jälleen askeliensa tahtia. Emil jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen, tuijottaen rivakasti kävelevän Rasmuksen perään, mutta pian hän havahtui itsekin ja lähti saavuttamaan poikaa.
"Kotona ollaan!" Rasmuksen huusi mahdollisimman lujaa, että tiedotus tavoittaisi olohuoneessa taistelevan parivaljakon.
"Kyl myö ny syödää grillilihaa tänää!" kuului Jurin huuto ja heti perään kova räsähdys ärjäisyn kera.
"No ei perkele syödä! Tänään syödään sitä makaronimössöä!" Patrik puolestaan huusi selvästi vihaisena. Uusi räsähdys, minkä seurauksena Emil säpsähti rajusti ja tiputti reppunsa eteisen lattialle.
"Älä jumaliste riko sitä, Sami hakkaa meidät!" Patrik varoitti yrittäen kuulostaa uhkaavalta, mutta hänen äänestään kuulsi selvä pelko omastakin kohtalosta. Rasmus kyllästyi kuuntelemaan poikien riitaa ja lähti hölkkäämään yläkertaan, jättäen järkyttyneen Emilin seisomaan eteiseen. Tietysti hän oli jo jotenkuten tottunut kämppiksiensä jatkuviin tappeluihin ja nahisteluihin, mutta tilanne oli silti Emilille vieras ja jokseenkin pelottava.
Järkytyksen ja hämmennyksen sekalaisesta risteytyksestä toivuttuaan ja kengät riisuttuaan Emil asteli hitaasti olohuoneeseen ja jätti epähuomiossa reppunsa eteiseen odottamaan, että töistä kotiin palaava Sami astuisi sen päälle.
"Ai, Emil, hyvä ajoitus. Sano tolle tiletantille, että lopettaa vinkumisen", Patrik pyysi Emilin nähtyään. Emil tunsi olonsa jokseenkin avuttomaksi vilkuillessaan Patrikia ja Juria, joka kyyhötti matolla äärimmäisen surunsekaisen vihan vallassa.
"Mie haluun grillilihaa!" Juri valitti itkuisena.
"Älä nyt iso poika ala kiukuttelemaan siinä, mitä sun vanhemmatkin tosta sanois?" Patrik ärähti, mutta näytti katuvan sanojaan heti ne suusta päästettyään.
"Anteeks, en tarkottanut", Patrik sanoi pahoittelevana. Jurin kasvoilla näkyi hetken verran jonkinlainen suru, mutta poika pyyhkäisi sen nopeasti ihmetyksen tieltä.
"Miks sie anteeks pyytelet? Ei miun vanhemmat varmaan kauheen ylpeitä ois", Juri sanoi ja hymyili Patrikille sen merkiksi, että kaikki oli hyvin. Patrik hymyili takaisin.
"Mä häivyn!" kuului Rasmuksen huuto, kun tämä rämisteli portaita alas ja ryntäsi ovelle. Kuului vain pieni kolahdus ja lukon kilahdus, kun poika avasi oven. Ovi paiskattiin kiinni ja olohuoneessa oleskeleva kolmikko jäi ihmettelmään, mihin Rasmus oli lähtenyt.
"Jumalauta, onks sillä elämäkin?" Patrik kysyi liioittellun ihmeissään. Emil mietti hetken kysymystä ja tuli siihen tulokseen, että Rasmus ei saattanut vaikuttaa järin sosiaaliselta, mutta olihan hänellä ollut koulussakin porukkaa ympärillään, joten täytyihän hänellä jonkinlaista vientiä olla. Vientiä? Lähtikö hän tyttöystävänsä luokse? Oliko Rasmuksella tyttöystävä? Emilin sydäntä vihlaisi, eikä hän edes ymmärtänyt miksi.
"No jos myö otettais selvää siitä", Juri ehdotti pirteänä ja seikkailunhaluisella asenteella.
"Ai miten muka? Stalkattais sitä?" Patrik naurahti ehdotukselle ja Emil vain kuunteli vaitonaisena keskustelua.
"No juu! Rasa lähtee joka päevä tolleen johonki, nii mitä jos myö huomenna lähettäisii seuraamaan sitä?" Jurin sanat saivat Patrikin mietteliäällä päälle, kuin hän tosissaan harkitsisi toisen ehdotusta. No eihän me oikeesti voida stalkata ketään. Sehän olis ihan törkeetä, Emil huokasi ja antoi katseensa viipyillä olohuoneen matossa vielä tovin, ennen kuin siirsi sen Juriin, joka odotti innokkaana Patrikin vastausta.
"No mikä ettei", Patrik vastasi ja Juri väläytti aurinkoisen hymynsä. Emil horjahti ja melkein kaatui olohuoneen sohvalle hämmennyksensä seurauksena.
"Vielä valeasut ja tekoviikset!" Juri hihkaisi.
"Totta kai, kuuluu stalkkaamiseen!" Patrikin välinpitämättömästä innokkaaksi muuttunut äänensävy järkytti Emiliä suuresti.
"Empsi messiin!" Juri hihkaisi, eikä Emil voinut muuta kuin ravistella päätään rajusti. Eihän hän nyt voinut lähteä mukaan stalkkaamaan ystäväänsä.
"Etkö sie haluu?" Jurin kysymyksestä kuulsi läpi puhdas pettymys ja suru, mikä sai Emilin harkitsemaan päätöksensä nopeasti uusiksi.
"No, okei", Emil vastasi viimein huokauksen kera.
"Hyvä! Ja sitten syödään grillilihaa!" Juri kohotti kätensä ilmaan.
"Me EI syödä grillilihaa!" Patrik ärähti Jurille.
"Ja huomenna syödään grillilihaa!" Juri piti käsiään ilmassa.
"Me ei syödä sitä huomennakaan", Patrik vastasi, yrittäen saada Jurin jo lopettamaan grillilihasta intoilun.
"Ja JONAKIN PÄIVÄNÄ syödään grillilihaa!" Juri yritti vielä.
"Voisiks sä nyt helvetti lakata ajattelemasta sitä lihaa?"
Onko noi ihan tosissaan, Emil ajatteli tuskastuneena vilkuillen todella typerästi pukeutunutta parivaljakkoa. Hänen kämppiksillään oli molemmilla tekoviikset nenänsä alla, silmänsä kätkevät aurinkolasit, mustat gansterihatut ja samaa väriä olevat nahkatakit. Jalassaan molemmilla oli täysin samanlaiset, tummanharmaat pillifarkut. Emil huokasi raskaasti heidän valeasuilleen ja pudisti päätään huomaamattomasti.
"Nyt myö ei erotuta joukosta!" Juri hihkaisi pirteänä. Nythän te erotutte vielä paremmin joukosta! Emil tuskasteli Jurin logiikkaa päätään yhä pudistellen.
"Mut Emilillä ei oo valeasua", Patrik huomautti tarkastellen Emilin arkivaatteita.
"No ei tuo ny mittää haittaa, menee Empsi noinkin", Juri sanoi hymyillen sitä tuttua, aurinkoista hymyään.
"Mä häivyn taas!" Rasmus huusi ja pojat kuulivat ulko-oven käyvän.
"Nyte!" Juri viittoi Patrikia ja Emiliä juoksemaan perässään, kun itse jo ryntäsi eteiseen ja ovesta ulos. Patrik nyökkäsi pikaisesti Emilille, eikä Emil ymmärtänyt miksi lähti juoksemaan toisten perään. Mitäköhän tästäkin sitten tulee, hän mietti hölkätessään Patrikin perässä.
"Juri", Patrik lausui toisen nimen painokkaasti.
"Tiiän, et me ollaan nyt niinku jotain stalkkereita ja näin, mut miks meidän pitää kyykkiä täällä pusikossa?" Patrik kysyi pojalta, joka näytti ihmeen vähättelevältä.
"Koska Rasa meni tuonne bensa-aseman K-kauppaan, eikä oo tullu takas", Juri vastasi ja toisen äänestä päätellen poika oli ilmeisen kyllästynyt odotteluun.
"No mennään sitten sinne!" Patrik huudahti ja kiskaisi Jurin mukanaan ylös. Emil räpsäytti silmiään hämmentyneenä, kun Patrik lähti raahaamaan ahkerasti vastustelevaa Juria kohti autokorjaamoa. Emil ymmärsi kuitenkin pian lähteä poikien mukaan, tai ainakin hän lähti hiljalleen astelemaan heidän peräänsä. Kolmikon huonoksi tuuriksi Rasmus asteli juuri ulos pienehkön rakennuksen ovesta ja huomasi edessään riitelevän parivaljakon.
"Mit-?" Rasmus sai aloitettua kysymyksensä, mutta Patrik ehti huutaa väliin: "Oh fuck, me jäätiin kiinni! Nyt kyllä juostaan!" Juri nyökkäsi Patrikille ja molemmat lähtivät juoksemaan, Emil puolestaan jäi ihmettelemään tapahtumia paikalleen, eikä älynnyt lähteä itsekin pakoon.
"Mitä helvettiä? Kaikenlaisia hiippareita täälläkin", Rasmus totesi itselleen siinä luulossa, ettei kukaan kuule hänen sanojaan.
Pian hän kuitenkin äkkäsi bensaletkujen lähettyvillä seisoskelevan Emilin ja kohotti kulmiaan yllättyneen oloisena.
"Emil? Mitä sä täällä teet?" kysymys sai Emilin hätkähtämään. Mitä hän sanoisi? Että oli seurannut Rasmusta salaa Jurin ja Patrikin kanssa? Mitä hän siitäkin ajattelisi? Emilin aivot saivat tasan kaksi sekuntia keksiä järkevän selityksen.
"Tulin ostamaan limsaa", Emil vastasi.
Huh, ihan järkeenkäypä selityshän tuo on, Emil ajatteli helpottuneena. Niin Rasmuskin ajatteli, sillä poika nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
"No, tuutko sitten?" Rasmus viittoi Emiliä kauppaan.
"Mitä?" Emil räpsäytti silmiään. Pahus, jätin rahat kotiin.
"Teen täällä osa-aikatyötä, kun mun setä työskentelee täällä kanssa. Voin toimia myyjänä sulle", Rasmus selitti ja hymyili lämpimästi Emilille. Asia tuli täytenä yllätyksenä Emilille, mutta hän sai jotenkuten nyökätyksi.
"Sä tosiaan olet uskomaton ihminen", Emil kehui hiljaa, mutta tarpeeksi lujaa, että Rasmus kuuli hänen sanansa.
"Älä puhu paskaa", Rasmus tuhahti, mutta rykäisi sitten.
"Ei kun siis miten niin uskomaton?" Emil katsoi Rasmusta suoraan silmiin ja hymyili.
"Sä vain olet", hän lausui selvästi ja Rasmus piilotti punehtuneet kasvonsa käsiensä taakse.
"No, tuutko sä ostamaan sitä limsaa vai et?" tummempi poika kysyi nolostuneena ja Emil muisti taas tilanteensa.
"Eh, taisin jättää rahat kotiin", hän pahoitteli ja älysi heti sanojensa merkityksen. Kotiin? Oliko Samin talo jo hänen kotinsa? Taisi se olla.
"Eli lähet ostamaan limsaa, mutta jätät rahas kotiin. Aika järkevää", Rasmus naurahti ja hetken Emilin valtasi pelko siitä, että toinen pitäisi häntä nyt ihan idioottina.
"No, mä voin tarjota sulle tän kerran. Ei tarvi maksaa takasin", Rasmus tarjoutui maksamaan hänen ostoksensa. Emil hymähti ja hymyili onnellisena.
"Okei."
-
Ja taas aivan ihana teksti!
Emil on jotenki niin sulonen sellai yksinäinen ja tolee ja Rasmus no ööäh .. no sellai (en nyt millään keksi mitään sanaa kuvaamaan;D)
Mutta siis pidin todella paljon, niinkuin kaikista muistakin sun teksteistä.
Ja toi sun kirjotustyyli on ihana ja sitä on niin helppo lukea.
Ja en toki revenny ku yhet tappelee grillilihasta ;D
Ehdottomasti paras kohta oli tämä
"Me EI syödä grillilihaa!" Patrik ärähti Jurille.
"Ja huomenna syödään grillilihaa!" Juri piti käsiään ilmassa.
"Me ei syödä sitä huomennakaan", Patrik vastasi, yrittäen saada Jurin jo lopettamaan grillilihasta intoilun.
"Ja JONAKIN PÄIVÄNÄ syödään grillilihaa!" Juri yritti vielä.
"Voisiks sä nyt helvetti lakata ajattelemasta sitä lihaa?"
Ja toi loppu aawaawaaw.. ihana ♥
"Sä tosiaan olet uskomaton ihminen", Emil kehui hiljaa, mutta tarpeeksi lujaa, että Rasmus kuuli hänen sanansa.
"Älä puhu paskaa", Rasmus tuhahti, mutta rykäisi sitten. "Ei kun siis miten niin uskomaton?" Emil katsoi Rasmusta suoraan silmiin ja hymyili.
"Sä vain olet", hän lausui selvästi ja Rasmus piilotti punehtuneet kasvonsa käsiensä taakse.
"No, tuutko sä ostamaan sitä limsaa vai et?" tummempi poika kysyi nolostuneena ja Emil muisti taas tilanteensa.
"Eh, taisin jättää rahat kotiin", hän pahoitteli ja älysi heti sanojensa merkityksen. Kotiin? Oliko Samin talo jo hänen kotinsa? Taisi se olla.
"Eli lähet ostamaan limsaa, mutta jätät rahas kotiin. Aika järkevää", Rasmus naurahti ja hetken Emilin valtasi pelko siitä, että toinen pitäisi häntä nyt ihan idioottina.
"No, mä voin tarjota sulle tän kerran. Ei tarvi maksaa takasin", Rasmus tarjoutui maksamaan hänen ostoksensa. Emil hymähti ja hymyili onnellisena.
"Okei."
Tää oli jotenki ihana kohta ..
Mutta siis pidin tästä paljon ja odotan innolla jatkoa
Ja ainiin millois saamme taas ihanan liikunnanopettajan kuvioihin ;)
Elikäs elikäs pidin tästä ja niin ..
Mutta vielä pakko lainata ainakin tämä yksi kohta
Vihdoinkin, Emil huokasi helpottuneena istuessaan englannin luokassa takapulpetissa, joka tietenkin on sijoitettu ikkunan viereen. Emil rakasti istua sillä paikalla, suojassa ja kaukana muista oppilaista. Hänen edessään istuva tyttö oli vetänyt pulpettiaan tarkoituksella eteenpäin, kauemmas Emilistä ja saman oli tehnyt myös sivupulpetissa istuva poika, mutta ei se Emiliä niinkään häirinnyt. Oli vain hyvä, että hän sai olla rauhassa, eikä pienehkö yksinäisyydenpoikanen häirinnyt häntä enää.
Toi oli jotenki .. emmä tiiä .. tollai jännäl taval sulonen ja surullinen .. toinen on ihan yksin ja kukaan ei ees huomaa sen olemassaoloa ..
Ei poika ainakaan sanonut mitään Joonakselle, eikä siirtynyt paikaltaan. Emil katseli Joonasta sivusilmällä, mutta keskitti taas katseensa Reetaan, kun tämä puhui: "Et sano Juria idiootiksi! Ja ai että mitäkö näen? Näen komean, kiltin ja ihanan pojan, jolla on täydellinen nauru ja aina ihmisiä ympärillään." Rasmus sai rajun yskänpuuskan, jolla hän melko hyvin ilmaisi mielipiteensä Reetan mielikuvasta ja Joonaksen suu oli vääntynyt virneeseen.
Tälle kohdalle repesin ja pahasti ;D
"Jumalauta, onks sillä elämäkin?" Patrik kysyi liioittellun ihmeissään. Emil mietti hetken kysymystä ja tuli siihen tulokseen, että Rasmus ei saattanut vaikuttaa järin sosiaaliselta, mutta olihan hänellä ollut koulussakin porukkaa ympärillään, joten täytyihän hänellä jonkinlaista vientiä olla. Vientiä? Lähtikö hän tyttöystävänsä luokse? Oliko Rasmuksella tyttöystävä? Emilin sydäntä vihlaisi, eikä hän edes ymmärtänyt miksi.
Ja tämä kohta aaw♥ .. onkos pikkanen ihastunu Rasaan ;)
Ja taas tuli tällänen ''kröhöm'' lyhyt kommentti :D mutta sähän sanoit rakastavas pitkiä kommentteja joten .. ehehehe .. saamasi pitää ;)
Mutta nytten kyllä tämä kommenttihörhö poistuu paikalta ja jää innoissaan odottamaan jatkoa.
-
Noni sori etten oo seuraillu.Mulla on menny kaikki aika kouluun ja tapahtupa pari äksidenttiä.Mutta nyt pääsin.
"Juri", Patrik lausui toisen nimen painokkaasti. "Tiiän, et me ollaan nyt niinku jotain stalkkereita ja näin, mut miks meidän pitää kyykkiä täällä pusikossa?"
Tää kohta kuvastaa niin!!!Patrikin Ja jurin välejä.JA Reeta on kyllä aika ihmeellinen arvailenkin vähän jatkoo.mutta kiitos reetasta se muistuttaa mua vaikken angstaa.
Okei.. myönnän en oo seurannu koska oon unohtanu tän.Sori mies.
-
hmmh. Enemmän voisit kyll kirjottaa tosta idiootti-triosta. ja mitäpä mä nyt kirjottamaa alan pitkiä selityksiä ku asiani vaa lyhyesti ja ytimekkäästi sanon. Iha jees jatko taas kerra.
-
Ärrikkä: Oih, kiitos ihanan pitkästä kommentista ja lainailusta taas. Tykkään saada tietää, mitkä kohdat ovat ihmisten lemppareita. Itseänikin hieman suututtaa, kun en saa Lindholmia mahtumaan mihinkään väliin, mutta yritän lähiaikoina saada miehen kurkkaamaan jostakin kolosta. ;D
Giril: Kiitos kaunis taas kommentista ja kehuista. Olet ihana, kun jaksat roikkua mukana. :-* Ja kyllähän se Emilkin nyt alkoi jo luottamaan Rasmukseen ja välit lähentyvät ja lähentyvät ja .. *drool* Selvä, nyt loppui. Mutta kiitos taas kommentista. :)
Väärinymmärretty: Oi, saavuit taas kommentoimaan, hyvä hyvä. Reeta piti tuohon änkeä mukaan, koska eihän koko sarja nyt pelkistä miehistä voi rakentua. Tämä maailma on vain söpöjen poikien .. Eikä se Reetakaan niin angstaa, Rasmus kunhan pilailee. ;D
Kkaroasd: Juuh, idiooteista haluaisin minäkin kirjoittaa paljonpaljon, mutta hehän eivät tosiaan tässä ole ne päähenkilöt. *sniff* Kiitos kuitenkin kommentistasi jälleen kerran. :)
A/N: Voi ei, voi ei .. mitä näinä pimeinä tunteina taas syntyykään väsyneestä mielestä .. Luku oli hieman vaikea kirjoittaa, tosin myös hauska, kunhan sen makuun pääsi nomnom. Mitäs tästä nyt sen enempää .. älkää tappako? :-\
Luku 7: Do you know?
"Rasmus, jumaliste nyt!" koulun käytävällä haukotteleva poika kuuli tutun äänen kutsuvan nimeään ja voimakkaan töminän kuuluvan aina vain lähempää ja lähempää.
"Rasmus perkele, miks sä et oo kertonu mulle mitään?" Joonas kysyi vihaisen oloisena ja tunki kasvonsa turhankin lähelle Rasmuksen omia.
"Kertonut mitä?" Rasmus kysyi ärtyisänä, joka oikeastaan johtui puhtaasta väsymyksestä.
Koko yön hän oli kuunnellut Emilin sydäntäraastavaa huutoa ja kiljahduksia ja Rasmus oli aika varma myös muiden talon asukkaiden kuunnelleen.
Hän ei voinut olla miettimättä syytä Emilin huutoon, mutta todennäköisin syy oli painajainen. Tosin näkihän hänkin painajaisia, eikä silti kiljunut koko öitä putkeen. Mikäköhän sitä vaivaa, Rasmus vajosi mietteihinsä, mutta Joonas ei näyttänyt ollenkaan halukkaalta päästämään Rasmusta karkaamaan.
"No Emilistä! Mistään!" hän esti Rasmusta ajattelemasta Emilin ongelmaa huudahduksellaan. Rasmus mulkaisi Joonasta.
"Miks ois pitäny? Et sä oo mun äiti, ainakaan tietääkseni", Rasmus tokaisi ja käänsi katseensa hieman etäämmällä selvästi salakuunteleviin luokkatovereihinsa. Tai luokkalaisiinsa, tovereitahan he eivät todellakaan olleet.
"No en ole, mut voisit silti kertoa parhaalle kaverilles jotain", Joonas mutisi vihoittelevana ja Rasmus tyytyi vain pyöräyttämään silmiään.
"Selvä, mut et sitten järkyty", Rasmus varoitteli ja Joonas nyökkäsi päättäväisenä.
"No en helvetissä järkyty, ei se nyt mitään niin pahaa voi olla."
"Emil muutti Samille kolmisen kuukautta sitten, me ollaan järkätty ilotulitusbileitä ja vietetty joulua yhdessä. Me ollaan tutustuttu ja oon hoitanut sitä, kun se on ollu kipeä. Mitäs sanot siitä?" Rasmus iski kaiken kerralla päin Joonaksen näköä, mutta poika ei siitä järkyttynyt, vaan näytti pikemminkin raukealta.
Joonas näytti miettivän hetken ja juuri, kun Rasmus luuli saavansa olla rauhassa kysymyksiltä, he iskivät. Joukko hänen luokkalaisiaan poikia ja tyttöjä hyökkäsi Rasmuksen kimppuun, kuin lauma nälkäisiä susia.
"Emil Laine on sun kaveri, oikeesti?" eräs innokkaalta vaikuttava, oranssihiuksinen poika kyseli.
"Voiks sä esitellä meidät Emilille?" tyttöjoukko intoili änkien joukon eteen.
"Emil on niin söpö", jonkun ujomman likan kommentti kuului väkijoukon keskeltä.
"Onks sen hiukset luonnollisesti sellaset?"
"Miks sä hengaat Emilin kaa?"
"Mikä Emilin horoskooppi on?"
"Mikä Emilin lempiruoka on? Tai väri?"
"Päästäänks me joskus teille?"
"Puhuuks Emil oikeesti sulle?" Rasmusta suuresti ärsyttäviä kysymyksiä satoi joka suunnasta, saaden Rasmuksen kasvoille kohoamaan todella turhautuneen ilmeen. Mitä helvetin väliä, vaikka oonkin Emilin kaveri? Ette te oo, joten mitä se teitä kiinnostaa? Ei Emil ees haluu tutustua teihin, joten häipykää nyt jumalauta siitä. Emil on mun, te ette saa ees koskea siihen! Rasmus hätkähti.
Ei, ei Emil oo mun, mitä mä selitän? Mut ei se oo noidenkaan. Enkä todellakaan anna noiden tietää mitään Emilistä, enkä hitossa päästä noita meille tapaamaan Emiliä koulun jälkeen. Toisaalta mä en ees tiedä Emilin lempiruokaa, enkä sen kummemmin väriäkään? Valkoinen? Ainakin pukeutumisesta päätellen. Tai vaaleansininen? Hei, hei, voihan sen lempiväri olla joku tummempikin. Miks mulle tulee mieleen vaan jotain viattomia pastellivärejä? Rasmus ravisteli päätään.
"Shut the fuck up, tutustukaa siihen ite, jos noin kovasti haluutte olla sen kaa. Älkää hitto mua käyttäkö välikätenä siinäkin, pelkurimaiset paskat", Rasmus ärähti ja sai väkijoukon perääntymään pettyneenä, mutta myös jokseenkin vihaisena.
"Rasmus, vitun emo", kuului erään pojan vihastunut solvaus.
"Pakko sun on olla tollanen kusipää", virtsankeltaiset hiukset omistava tyttö mulkaisi Rasmusta, saaden kaikki muutkin tytöt puolelleen. Rasmuksesta tuntui melko huvittavalta, että kirjaimellisesti kusipää oleva tyttö kutsui häntä kusipääksi.
Ei kestänyt kauaakaan, kun väkijoukko oli jo haihtunut Rasmuksen ympäriltä ja hän oli taas kahdenkesken Joonaksen kanssa. Huokaus pääsi lipumaan Rasmuksen huulien välistä.
"Rasmus, miks sä oot aina tollanen ihmisille?" Joonas kysyi selvästi väsyneenä Rasmuksen asenteeseen. Toisaalta Rasmus arveli sen johtuvan vain siitä, että Joonaksen oma maine kärsi kusipään kaverina olemisesta.
"Miks mun pitäis olla kiva ihmisille, joista en välitä paskaakaan?" Rasmus heitti vastakysymyksen.
Joonas kohautti hartioitaan ja vastasi, ettei oikeastaan tiedä. Yleisten hyvien tapojen takia? Rasmus naurahti.
"Ei siinä oo mitään järkeä", Rasmus totesi ja teki niinsanotun seksikkään hiustenheilautuksen.
"Olenhan koulun kingi", hän totesi liioitellun itsevarmasti ja machomaisesti.
"Joo, pikemminkin koulun emo", Joonas huomautti ja sai Rasmuksen naurahtamaan toistamiseen.
"No mä nyt oon mikä oon ja jonain päivänä muutan johonkin suurkaupunkiin, jossa naiset on hulluina emopoikiin. Tai Amerikkaan", Rasmus julisti päättäväisenä.
"Jaa, no se nähään sitte. Mutta Rasmus, pikku emoseni, mulla on vaan yks kysymys", Joonas aloitti ja Rasmus kohotti kulmiaan odottavana. Joonas hengitti syvään sisään, kuin keräten voimia johonkin ja niinhän poika tekikin. Joonaksen suusta kuului pian voimakas huudahdus: "Miks helvetissä ette kutsuneet mua niihin ilotulitusbileisiin?" Rasmus virnisti kiusoittelevasti.
"Sanotaan vaikka niin, että olisit häirinnyt meidän", Rasmus yskähti ja jatkoi: " pikku sessioita." Joonaksen kasvoille kohosi hämmentynyt ilme.
"Jos toi ei ollut läppä, niin mä potkasen sua kulkusille ja juoksen aika helvetin kovaa", Joonas kurtisti kulmiaan ja sai Rasmuksen naurahtamaan.
"No se oli vitsi, hei. Älä ota kaikkea niin tosissas", Rasmus selvensi ja Joonas näytti ihmeen helpottuneelta kuullessaan Rasmuksen sanat.
"No hyvä, ehin jo hetken luulla sun olevan oikeesti joku fägäri", Joonas nauroi hivenen hermostuneena ja Rasmus tyytyi vain kääntämään päätään poispäin. Vitsihän se vain oli, tietenkin. Pelkkä vitsi.
"Rasmus", Patrik lausui juuri koulusta palaavan nuorukaisen nimen liioitellun siirappisesti, kuin puhuisi vaimolleen ja taivuttelikin nimen loppuosaa naurettavalla tavalla. Rasmus kohdisti lievästi kysyvän katseensa ruskeahiuksiseen poikaan, joka seisoskeli Juri vierellään eteisen käytävällä estäen Rasmusta pääsemästä portaikkoon ja sitä kautta omaan huoneeseensa.
"No mitä?" Rasmus kysyi viimein ja sai sekä Jurin että Patrikin virnistämään ärsyttävästi.
"Eipä mitään ihmeitä", Patrikin virnistys leveni ja sai Rasmuksen tuhahtamaan.
"No mitä te sitten jumitatte siinä?" kysymys pääsi kaksikon kuultavaksi melko ärtyneellä sävyllä vahvistettuna.
"Muuten vaan." Ei oo totta, Rasmus huokasi. Onko mahdollista, että ton virnistely voi muuttua vielä ärsyttävämmäksi? Näköjään on. Perkele, sanois nyt asiansa nopeesti, että pääsisin nukkumaan.
"Rasa, mikä siun ja Empsin suhde on?" Juri lipsautti olennaisen kysymyksen nopeasti suustaan ja hymyili autuaan tiätämättömänä siitä, mitä Patrik tulisi seuraavana tekemään.
"Ääh!" Patrik päästi vihastuneen älähdyksen ja potkaisi Juria sääreen, saaden pojan ulvahtamaan äänekkäästi. Rasmus kohotti kulmiaan yllättyneenä Patrikin väkivaltaisuudesta ystäväänsä kohtaan. Hän oli elänyt siinä mielikuvassa, että Patrik ei koskaan tehnyt mitään pahaa Jurille, vaan pikemminkin oli se hellä syli, jonka turviin pystyi aina pahan paikan tullessa kohdalle pakenemaan.
Siksi Patrikin isku tulikin suurena yllätyksenä hänelle.
"Mist hyväst tuo ny oli?" Juri parkaisi.
"Sä aina paljastat kaiken!" Patrik huusi takaisin ja iski Juria vielä kivuliaan näköisesti takaraivoon ja Juri ulvahti toistamiseen. Rasmus ei kyennyt näkemään edessään kahta kinastelevaa ystävystä, vaan ennemminkin isän joka hakkaa poikaansa. Ehkä se olikin syy siihen, että hän ojensi nopeasti kättään ja kiskaisi Jurin hupparin hupusta pojan vierelleen.
"Patrik", hän katsoi nuorukaista päättäväisesti suoraan silmiin vierellään syvästi hämmentynyt Juri.
"Lindholm tappais sut, jos sais kuulla tästä", hän lausui uhkaavana ja Patrik säpsähti ja hypähti peloissaan taaksepäin. Juri räpäsytti silmiään ihmeissään ja kohdistikin kysyvän, harmaansinisen katseensa Rasmukseen.
"Lyö seuraavalla kerralla takasin", Rasmus hymyili pienesti ja taputti Jurin päätä. Juri nyökkäsi hymyillen vienosti ja Rasmus lähti astelemaan omaa huonettaan päin mietteliään oloisena. Mikä mun suhde Emiliin on, hm? Kysykää tota sitten, kun osaan vastata siihen.
"Nyt perkele! Et pääse livistämään mihinkään!" Patrik huusi ja tarttui Rasmuksesta kiinni. "Älä koske muhun", Rasmus lausui uhkaavana ja sai Patrikin otteen kirpoamaan, joten hän riuhtaisikin itsensä irti toisen otteesta.
"Tuo oli ilkiää, Rasa", Juri moitti häntä ja siirtyi Patrikin vierelle. Vieläkö toi jaksaa puolustella Patrikia?
Rasmus ihmetteli suuresti pojan asennetta. Äskenhän Patrik oli vielä hakannut Juria. Miten poika siis kykeni olemaan taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Eihän Patrik normaalisti häntä lyönyt? Vai löikö? Rasmus ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää, joten hän vain loi välinpitämättömän katseen molempiin. Sittemmin hänen tummanruskea katseensa siirtyi olohuoneen sohvalla istuskelevaan Samiin, joka näytti seuraavan tilannetta silmä tarkkana.
"Ja sä vaan aiot seurata siinä hiljaa vierestä, kun noi retuuttaa mua?" Rasmus kysyi ja Sami hymyili.
"Pitäähän mun tietää, mitä mun talossa tapahtuu ja kyllähän tää muakin vähän kiinnostaa", Sami vastasi ja viittoi nuorempia poikia jatkamaan.
"Istu", Patrik komensi ja osoitti sohvaa. Rasmus katseli sohvaa hetken, minkä jälkeen hän katsahti Patrikiin katseella, joka kertoi kaiken oleellisen. Katse nimittäin suorastaan huusi kysymystä: ootko sä tosissas?
Patrik rykäisi ja katsahti Juriin kuin hakien apua toiselta.
"Rasa, voisitko sie istua? Myö tahotaan tietää pari asiaa", Juri katsoi Rasmusta silmiin pyytävänä ja Rasmus huokasi luovuttamisen merkiksi. Niinpä hän sitten asteli sohvan luokse ja istahti laittaen kätensä puuskaan ja jälleen kaikki huoneessa olijat saivat olla todistamassa Jurin katseen voimaa. Mikä hitto tossa pojassa on, kun se saa kaikki tekemään mitä haluaa? Rasmus odotti, että kolmikon tavanomainen kuulustelu alkaisi.
"Oo vaan ihan rentona ja anna meidän hoitaa tää", Patrik neuvoi ja virnisteli pervosti.
"Toi kuulostaa vähän siltä, et te meinaisitte raiskata mut", Rasmus huokasi.
"Ei me ketään raiskata! Me vaan kysytään, että mikä sun suhde on Emiliin! Miksi? Koska me ollaan sun kavereita!" Patrik huusi ja Juri nyökkäili vieressä.
"Kuka on sanonu, että te ootte mun kavereita?" Rasmus vilkaisi Patrikiin, joka näytti hetken epäilevän sanojaan.
"No, ei kukaan, mut", poika keskeytti sänkötyksensä Jurin huudahtaessa: "Myö välitetään sinust! Sie et ehkä nii paljo meist, mut mie ja Pate ja aika varmaan Samikin ollaa huolissaan!" Rasmus huokasi raskaasti.
"Eli ootte vaan uteliaita."
"No sitäkin", Sami virnisti kohentaen asentoaan sohvalla.
"Eli vastaa kysymykseen", Patrik osoitti Rasmusta, joka vain vilkuili kämppiksiään vuorotellen.
"No kun en tiiä. Me ollaan kavereita", Rasmus vastasi, mutta kysyi sitten: "Miks te puhutte Emilistä, ihanku se ois tyttö?"
Sami murahti tehden selväksi sen, ettei aio sekaantua tähän kiistaan yhtään ja Juri taas vilkuili syyllisen näköisenä vaaleanharmaita sukkiaan. Patrik näytti myös melko pahoittelevalta ja nolostuneelta.
Rasmus kykeni näkemään kolmikon kasvoilta heidän ajatuksensa, mistä johtuen hänet valtasikin suuri ärtymys. Je, on totta, että Emil näyttää tytöltä, mut helvetti soikoon. Ymmärtäkää, että se on poika! Enhän mä nyt voi olla ihastunut poikaan! Tää on vaan kaveritykkäämistä! Rasmuksen silmät laajenivat, kun hänen muistiinsa palautui mielikuva hänestä ja Emilistä lähes suutelemassa Emilin huoneessa. Ja se oli tapahtunut hänen omasta aloitteestaan.
Miks mä tein niin? Miks mä haluun koskea Emiliä ja olla sen kanssa koko ajan? Onks tää tosiaan vaan kaveritykkäämistä? Mut mä tiiän, että Emil on jätkä. Tiiän sen aika helvetin hyvin.
Joten miks mä sit tunnen näin? Rasmuksen kädet puristuivat nyrkkiin hänen polvillaan ja helakka puna kohosi hänen poskilleen. Hänen suureksi epäonnekseen Patrik ja Juri, samaten myös Sami olivat ehtineet huomata hänen punastumisensa ajoissa.
"Rasa punastelee, Rasa punastelee!" Juri hihkui ja Patrik yhtyi pian hihkumiseen. Sami virnisteli Rasmukselle kiusoittelevasti ja sai Rasmuksen ärsyyntymään tavalla, jolla vihastutaan hieman kaveriporukassa itseen kohdistuvista, kiusaatekevistä vitseistä.
"Turpa kiinni", hän ärähti ja kohdisti katseensa muualle.
"Me voidaan päätellä tosta asioita, jos et kerro enempää teidän suhteesta", Patrik ilveili.
"Eikö teillä oo muuta puhuttavaa kuin 'me'?" Rasmus kysyi ärtyneenä toisten uteliaisuudesta.
"Ei", Juri vastasi yksisanaisesti, hymyillen sitä iloista hymyään, joka jostakin ihmeen syystä ärsytti Rasmusta ihan suunnattomasti sillä hetkellä.
"Elämämme pyörii sinussa", Patrik yhtyi mielipiteeseen.
"No puhukaa sitten vaikka Samista ja sen tyttöystävästä", Rasmus ehdotti kysyvänä.
"Ei Sami kerro mitää sen suhteest", Juri nurisi mökötystyyliin ja vilkuili sivusilmällä Samia.
"Ette te kysy siitä mitään", Sami sanoi ja tuhahti.
"No, minkälainen se on ja mikset tuo sitä koskaan tänne?" Patrik uteli ja Rasmus oli helpottunut siitä, että puheenaihe oli kääntynyt pois hänestä ja Emilistä.
"Se on aika perkeleen seksikäs ja kaunis ja todellakin liian hyvä teille kilteille pojille, jotka vaan puhuu muttei tee. Enkä tuo sitä koskaan tänne, koska sä erosit just siitä sun nettitytöstäs, joten yrittäisit kuitenkin iskee sitä", Sami kertoi.
"Ai nyt se eros siitä 10-vuotiaasta likastaan?" Rasmus kohotti kulmiaan.
"Ei se ollut 10!" Patrik huudahti epätoivoisella äänellä.
"Se oli 12", hän madalsi ääntään ja sai Rasmuksen, kuin Saminkin purskahtamaan nauruun. Jurikin pidätteli nauruaan ja se, jos mikä näytti vaikealta.
"Älkää naurako! Mistä mä olisin voinut tietää? Se näytti jotain googlesta ottamiaan kuvia!" Patrik puolusteli entistä nettisuhdettaan.
"Ainakin oli samalla älytasolla, ku sä", Sami sai sanottua hekotuksensa seasta.
"Turvat kiinni!" Patrik huudahti ja käänsi selkänsä kämppiksilleen.
"Elkää ny naurako Patelle, eihän se tosiaa voinu mitenkää tietää sen tytön ikää", Juri puolusti Juria hymyillen rauhoittelevasti ja toiset alkoivatkin jo lopetella nauramista.
"Juri, sä ymmärrät mua!" Patrik hyökkäsi halimaan lyhyenläntää poikaa.
"Ala mun tyttöystäväksi!" Patrikin ehdotus sai Rasmuksen silmät pyöristymään ja Samin köhimään oikein urakalla. Juri hymähti lempeästi.
"Kiitos, mut mie en oo tyttö ja miulla on jo ihastus", hän sanoi pahoittelevana ja sai Patrikin halaamaan itseään lujemmin. Rasmus oli ehtinyt huomata Jurin pikaisen vilkaisun itseensä, kun tämä lausui sanan 'ihastus'. Mitä hittoa?
"Sä oot liian uskollinen, mä oon tuhat kertaa parempi siinä, kuin sun ihastus", Patrik mutisi muka loukkaantuneena. Siinä samassa Jurin hymy oli ehtinyt vaihtua vihastuneeksi ilmeeksi, jota Rasmus ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Miun ihastus on maailman lempein ja ihanin ihminen! Et sano siitä mitää pahaa minun kuullen", Juri kohdisti leimuavan katseensa Patrikiin ja poika hätkähti toisen vihasta.
"Okei, okei, anteeksi", Patrik irrottautui Jurista ja kohotti kätensä ilmaan hämmentyneenä.
"Mut ethän sä edes voi saada sitä, kai sä sen tiedät?" Patrik lausui ja sai Jurin kasvoille hetken kestävän epätoivoisen ilmeen, joka muuttui hyvinkin pian surulliseksi hymyksi.
"Kyl mie tiiän", Juri sanoi ja käveli pois huoneesta. Rasmus vilkaisi kysyvänä Samiin, joka puolestaan kohautti hartioitaan.
"Hei, kenestä Juri tykkää?" Rasmus kysyi hieman kiinnostuneen oloisena.
"Ei tietoa", Sami vastasi.
"En kerro", Patrik virnisti ja kohotti etusormen huulilleen.
"Se on sa-lai-suus", hän tavutti sanan ja vinkkasi silmää. Sami pyöräytti silmiään ja nousi sohvalta.
"Meikä häipyy nyt, kun alkaa mennä niin homomaiseks jo", Sami tuhahti ja marssi sittemmin sanaakaan sanomatta ulos huoneesta. Patrik ja Rasmus jäivät kahdenkesken huoneeseen.
"Voinks mä jo lähteä?" Rasmus kysyi Patrikilta, joka seisoskeli vain hämillään paikallaan.
"Joo, voit. Mut kannattaa miettiä tota juttua, koska meistä ainakin vaikuttaa aika selvästi siltä, et oot ihastunut Emiliin", Patrik sanoi ja Rasmus katsahti häneen epäilevänä.
"Et voi olla tosissas", Rasmus tuhahti ja asteli itsekin pois huoneesta. Vai ihastunut Emiliin? Rasmus juoksi omaan huoneeseensa ja heittäytyi sängylleen. Ihan tosi? Hän vilkuili ympärilleen ja huokasi turhautuneena huoneensa sotkuisuudesta. Kenties siivouspäivä olisi paikallaan.
"Ei se mene sisälle! Ei vaan mene!" Rasmus huusi epätoivoisena ja tunsi hikipisaran valuvan otsallaan. Mahdotonta, ei se vaan mahdu sinne. Kuinka muka kukaan osaa tätä hommaa? Tää on niin toivotonta, ettei oo mitään rajaa. No jaa, uutta yritystä kehiin. Rasmus pinnisti oikein kunnolla ja laittoi kaiken voimansa peliin, mutta turhaan. "Perkele!" Rasmus karjaisi ja potkaisi täpötäyttä roskasäkkiä.
"No älä sitten helvetti mene sinne!" hän huusi tyhjälle limsapullolle ja viskasi sen seinää päin. Syvä huokaus. Nyt mun pitää siis viedä nää kaikki roskiin ja hankkia lisää roskapusseja? Rasmus vilkaisi hänen huoneensa seinustaa vasten nojaaviin kahdeksaan, täysin täynnä olevaan roskasäkkiin. Hän pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja tarttui päättäväisesti roskasäkkeihin.
Kyllä tää tästä helpottuu, kun tottuu hommaan. Rasmus hymyili ja nyökkäsi. Je, saan tän kyllä hoidettua ja sitten voin päästää Emilin tänne. Juuri sillä samaisella hetkellä toisen Rasmuksen käsissään pitelemistä roskasäkeistä pohja sanoi sopimuksensa irti ja repesi niin, että kaikki roskat levisivät huoneen lattialle. "No voi helvetti!"
*****
Rasmus on vältellyt mua viime aikoina aika paljon, Emil mietti makaillessaan sängyllään tappamassa aikaa. Katon tuijottelusta oli tullut pojalle jonkinlainen päivittäinen tapa, jota hän toisti liiankin useasti aina miettiessään jotakin tärkeää. Mistäköhän se johtuu? Oonks mä tehnyt jotain? Se ei ees kävele mun kaa enää kouluun nykyään, juoksee vaan aina pois punasena. Onks se vihanen jostain? Mistä? Siitä, et sen piti tarjota mulle se limsa? Mut sehän ite tarjoutui ja sanoi, ettei pidä maksaa takaisin.
Eäh, mut entä jos mun piti kuitenkin maksaa sille takasin? Jos se yritti vaan olla kohtelias tai jotain? Poika huokasi syvään ja sulki silmänsä. Se ei ees puhu mulle enää paljon mitään. Haluisin pyytää anteeksi, mutten tiedä mistä pyytää. Jostakin kuuluva kova räsähdys sai Emilin havahtumaan ajatuksistaan. Mistä toi tuli? Rasmuksen huoneesta?
*****
"Rasmus?" Rasmus kuuli Emilin äänen ja kohdistikin kauhistuneen katseensa ovelle. Hän yritti kaikin voimin saada vaatekaappiaan pois vasemman jalkansa päältä, mutta tiesi itsekin olevan mahdotonta siirtää kaappia yksin. Voi helvetti, nyt Emil näki mun huoneen, ennen kuin tää oli ees siisti. Siinä meni nekin suunnitelmat, perkele.
"Ootko sä kunnossa?" Emil näytti panikoivan ja ryntäsi vaatekaapin alla litistyvän Rasmuksen luokse.
"Joo, mut voiks sä auttaa mua siirtämään tän kaapin?" Rasmus pyysi ja Emil nyökkäsi. Niinpä poika tarttuikin tomeran näköisenä kaapin seunoista ja kiskoi sitä selvästi kaikella mahdollisella fyysisellä voimallaan pois Rasmuksen päältä. Rasmuskin kantoi kortensa kekoon ja työnsi kaappia loitommas ja he saivat yhteisvoimin Rasmuksen jalan pois sen alta.
"Sattuuks sun jalkaan?" Emil kysyi hiljaa, huolestuneella äänensävyllä.
"Je, mut ei se oo murtunu, joten ei haittaa", Rasmus vastasi ja hymyili rauhoittavasti. Poikien välille syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Emil viimein mursi.
"Rasmus, tota", hän aloitti hiljaa ja kohtasi Rasmuksen kysyvän katseen.
"Jos sä oot mulle vihanen, niin sä voit kertoa siitä", Emil alensi päätään.
Rasmuksen kasvoilla komeilevaa ilmettä ei voinut sillä hetkellä sanoin kuvata. Hän oli kerta kaikkiaan todellisen äimistynyt Emilin vetämästä johtopäätöksestä.
"Mistä sä tollasia oot saanu päähäs?" hän sai kysyttyä hämmennyksen sekaisella äänellä. Emilin olo näytti vaikealta, kun hän sanoi: "Välttelet mua."
Välttelenkö? Ai, kai se on välttelyä. Mut enhän mä tahallani sitä oo tehnyt. Vai oonko? Mut enhän mä Emilille vihanen oo! Kaikkea muuta! Mähän tykkään siitä! Mä tykkään siitä! Tykkään, tykkään ja vielä kerran tykkään! No nyt se on sitten myönnetty! Mä perkele tykkään tosta äärettömän sulosesta ja kauniista pojasta, joka mun edessä seisoo! Se on mun enkeli, enkä varmana päästä enkeliä menemään, kun oon sellasen löytänyt!
"En mä sua vihaa, idiootti", Rasmus huokasi, ojensi kättään ja silitti Emilin hiuksia lempeästi.
"Ihan totta?" Emilin ilme kirkastui hieman ja Rasmus hymyili.
"Ihan totta", hän nyökkäsi ja Emil hymyili hänelle takaisin.
"Kevät on muuten tullut aika nopeesti", Emil vaihtoi puheenaihetta kuin sukkia ja Rasmukselta kesti hetken tajuta, että nyt oli puhe keväästä.
"Ai, niin on", hän tyytyi toteamaan.
"Kevät on tosi mahtavaa aikaa, eiks?" Emil kysyi ihastuneen kuuloisena ja hymyili hempeänä. Keväällä haisee perkele koiranpaska, että jos siitä lähetään, Rasmus ajatteli, mutta pehmeni nähdessään Emilin haikean onnellisen ilmeen.
"Je, on se", Rasmus sanoi ja hymyili Emilille. Ehkä hän voisi kuitenkin kestää koiranpaskaakin enkelinsä vuoksi.
A/N2: Anteeksi, anteeksi, anteeksi! Tässä luvussa tapahtui tuskin mitään, muttah .. lupaan, että ensi luvussa tulee jo toimintaa! En nyt rupea spoilaamaan, mutta kuitenkin. ;D
-
Oi ihana tykkäsin ♥
Ja Emil on niin tuituitui sulonen :33
Ja Rasmus no .. heh sellai ... apua en keksi mitää sanaa :-[ mut kuitenki sellai ...
Ja miten ihmees mä maltan oottaa et saat sen kasi luvun valmiiks ??? (ku oot kertonu siitä vähä ;) )
"Shut the fuck up, tutustukaa siihen ite, jos noin kovasti haluutte olla sen kaa. Älkää hitto mua käyttäkö välikätenä siinäkin, pelkurimaiset paskat", Rasmus ärähti ja sai väkijoukon perääntymään pettyneenä, mutta myös jokseenkin vihaisena.
"Rasmus, vitun emo", kuului erään pojan vihastunut solvaus.
"Pakko sun on olla tollanen kusipää", virtsankeltaiset hiukset omistava tyttö mulkaisi Rasmusta, saaden kaikki muutkin tytöt puolelleen. Rasmuksesta tuntui melko huvittavalta, että kirjaimellisesti kusipää oleva tyttö kutsui häntä kusipääksi.
Hahaha tälle kohalle kyllä nauroin :D
"No mä nyt oon mikä oon ja jonain päivänä muutan johonkin suurkaupunkiin, jossa naiset on hulluina emopoikiin. Tai Amerikkaan", Rasmus julisti päättäväisenä.
"Jaa, no se nähään sitte. Mutta Rasmus, pikku emoseni, mulla on vaan yks kysymys", Joonas aloitti ja Rasmus kohotti kulmiaan odottavana. Joonas hengitti syvään sisään, kuin keräten voimia johonkin ja niinhän poika tekikin. Joonaksen suusta kuului pian voimakas huudahdus: "Miks helvetissä ette kutsuneet mua niihin ilotulitusbileisiin?" Rasmus virnisti kiusoittelevasti.
"Sanotaan vaikka niin, että olisit häirinnyt meidän", Rasmus yskähti ja jatkoi: " pikku sessioita." Joonaksen kasvoille kohosi hämmentynyt ilme.
"Jos toi ei ollut läppä, niin mä potkasen sua kulkusille ja juoksen aika helvetin kovaa", Joonas kurtisti kulmiaan ja sai Rasmuksen naurahtamaan.
Ja tälle kohdalle repesin aikas pahasti ;D (ja oisin varmaa revenny pahemmin jos kaikki ei ois nukkumas :D)
Patrik rykäisi ja katsahti Juriin kuin hakien apua toiselta.
"Rasa, voisitko sie istua? Myö tahotaan tietää pari asiaa", Juri katsoi Rasmusta silmiin pyytävänä ja Rasmus huokasi luovuttamisen merkiksi. Niinpä hän sitten asteli sohvan luokse ja istahti laittaen kätensä puuskaan ja jälleen kaikki huoneessa olijat saivat olla todistamassa Jurin katseen voimaa. Mikä hitto tossa pojassa on, kun se saa kaikki tekemään mitä haluaa? Rasmus odotti, että kolmikon tavanomainen kuulustelu alkaisi.
Ai kaikki tottelevat Juria vai? ;D joo mut aa .. jotenki hauska kohta :D
"Se on aika perkeleen seksikäs ja kaunis ja todellakin liian hyvä teille kilteille pojille, jotka vaan puhuu muttei tee. Enkä tuo sitä koskaan tänne, koska sä erosit just siitä sun nettitytöstäs, joten yrittäisit kuitenkin iskee sitä", Sami kertoi.
"Ai nyt se eros siitä 10-vuotiaasta likastaan?" Rasmus kohotti kulmiaan.
"Ei se ollut 10!" Patrik huudahti epätoivoisella äänellä.
"Se oli 12", hän madalsi ääntään ja sai Rasmuksen, kuin Saminkin purskahtamaan nauruun. Jurikin pidätteli nauruaan ja se, jos mikä näytti vaikealta.
"Älkää naurako! Mistä mä olisin voinut tietää? Se näytti jotain googlesta ottamiaan kuvia!" Patrik puolusteli entistä nettisuhdettaan.
"Ainakin oli samalla älytasolla, ku sä", Sami sai sanottua hekotuksensa seasta.
Ja ai että tämä kohta sai nauramaan ;D aiotsä oikeesti tappaa mut nauruu? :D
Ja voih noi Rasmuksen siivous sessiot ;D ei tainnu mennä ihan putkee ;D
"Ei se mene sisälle! Ei vaan mene!" Rasmus huusi epätoivoisena ja tunsi hikipisaran valuvan otsallaan. Mahdotonta, ei se vaan mahdu sinne. Kuinka muka kukaan osaa tätä hommaa? Tää on niin toivotonta, ettei oo mitään rajaa. No jaa, uutta yritystä kehiin. Rasmus pinnisti oikein kunnolla ja laittoi kaiken voimansa peliin, mutta turhaan. "Perkele!" Rasmus karjaisi ja potkaisi täpötäyttä roskasäkkiä.
"No älä sitten helvetti mene sinne!" hän huusi tyhjälle limsapullolle ja viskasi sen seinää päin. Syvä huokaus. Nyt mun pitää siis viedä nää kaikki roskiin ja hankkia lisää roskapusseja? Rasmus vilkaisi hänen huoneensa seinustaa vasten nojaaviin kahdeksaan, täysin täynnä olevaan roskasäkkiin. Hän pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja tarttui päättäväisesti roskasäkkeihin.
Kyllä tää tästä helpottuu, kun tottuu hommaan. Rasmus hymyili ja nyökkäsi. Je, saan tän kyllä hoidettua ja sitten voin päästää Emilin tänne. Juuri sillä samaisella hetkellä toisen Rasmuksen käsissään pitelemistä roskasäkeistä pohja sanoi sopimuksensa irti ja repesi niin, että kaikki roskat levisivät huoneen lattialle. "No voi helvetti!"
Ja sä siis oikeesti haluut tappaa mut nauruu?!? ;D
Rasmus on vältellyt mua viime aikoina aika paljon, Emil mietti makaillessaan sängyllään tappamassa aikaa. Katon tuijottelusta oli tullut pojalle jonkinlainen päivittäinen tapa, jota hän toisti liiankin useasti aina miettiessään jotakin tärkeää. Mistäköhän se johtuu? Oonks mä tehnyt jotain? Se ei ees kävele mun kaa enää kouluun nykyään, juoksee vaan aina pois punasena. Onks se vihanen jostain? Mistä? Siitä, et sen piti tarjota mulle se limsa? Mut sehän ite tarjoutui ja sanoi, ettei pidä maksaa takaisin.
Eäh, mut entä jos mun piti kuitenkin maksaa sille takasin? Jos se yritti vaan olla kohtelias tai jotain? Poika huokasi syvään ja sulki silmänsä. Se ei ees puhu mulle enää paljon mitään. Haluisin pyytää anteeksi, mutten tiedä mistä pyytää. Jostakin kuuluva kova räsähdys sai Emilin havahtumaan ajatuksistaan. Mistä toi tuli? Rasmuksen huoneesta?
Voih pikkusta :3 täs tuli joku ihme tuitui aws kohtaus :D mutku Emil on vaa nii sulone ... ja no nii .. ja aijai eikai pikkane oo ihastunu Rasmuksee ... tuitui :3
Ja tää loppu aaws ihanaihanaihana♥♥(enkai toista sanaa ihana kommenteissani :D no mutta kuten tiedät minulla on hyvin laaja sana varasto ;))
"Rasmus, tota", hän aloitti hiljaa ja kohtasi Rasmuksen kysyvän katseen.
"Jos sä oot mulle vihanen, niin sä voit kertoa siitä", Emil alensi päätään.
Rasmuksen kasvoilla komeilevaa ilmettä ei voinut sillä hetkellä sanoin kuvata. Hän oli kerta kaikkiaan todellisen äimistynyt Emilin vetämästä johtopäätöksestä.
"Mistä sä tollasia oot saanu päähäs?" hän sai kysyttyä hämmennyksen sekaisella äänellä. Emilin olo näytti vaikealta, kun hän sanoi: "Välttelet mua."
Välttelenkö? Ai, kai se on välttelyä. Mut enhän mä tahallani sitä oo tehnyt. Vai oonko? Mut enhän mä Emilille vihanen oo! Kaikkea muuta! Mähän tykkään siitä! Nyt se on myönnetty, mä perkele tykkään tosta äärettömän sulosesta ja kauniista pojasta, joka mun edessä seisoo! Se on mun enkeli, enkä varmana päästä enkeliä menemään, kun oon sellasen löytänyt!
"En mä sua vihaa, idiootti", Rasmus huokasi, ojensi kättään ja silitti Emilin hiuksia lempeästi.
"Ihan totta?" Emilin ilme kirkastui hieman ja Rasmus hymyili.
"Ihan totta", hän nyökkäsi ja Emil hymyili hänelle takaisin.
"Kevät on muuten tullut aika nopeesti", Emil vaihtoi puheenaihetta kuin sukkia ja Rasmukselta kesti hetken tajuta, että nyt oli puhe keväästä.
"Ai, niin on", hän tyytyi toteamaan.
"Kevät on tosi mahtavaa aikaa, eiks?" Emil kysyi ihastuneen kuuloisena ja hymyili hempeänä. Keväällä haisee perkele koiranpaska, että jos siitä lähetään, Rasmus ajatteli, mutta pehmeni nähdessään Emilin haikean onnellisen ilmeen.
"Je, on se", Rasmus sanoi ja hymyili Emilille. Ehkä hän voisi kuitenkin kestää koiranpaskaakin enkelinsä vuoksi.
Emil on vaa nii tollai sulonen :333 välil käy ihan sääliks pikkusta ku luulee et Rasmus ei yhtää välitä ja vihaa sitä ...
Mutta siis taas kerran aivan ihana ja hauska teksti ja idiootti-trio aina yhtä hauska ja pervo ;D;D
Ja siitä tuli mieleen vielä yksi kohta ;D toivottavasti viel rakastat näit mun pitkiä kommentja mis oon lainaillu puol tekstii ::)
"Turvat kiinni!" Patrik huudahti ja käänsi selkänsä kämppiksilleen.
"Elkää nyt naurako Patelle, eihän se tosiaa voinu mitenkää tietää sen tytön ikää", Juri puolusti Juria hymyillen rauhoittelevasti ja toiset alkoivatkin jo lopetella nauramista.
"Juri, sä ymmärrät mua!" Patrik hyökkäsi halimaan lyhyenläntää poikaa.
"Ala mun tyttöystäväksi!" Patrikin ehdotus sai Rasmuksen silmät pyöristymään ja Samin köhimään oikein urakalla. Juri hymähti lempeästi.
"Kiitos, mut mie en oo tyttö ja miulla on jo ihastus", hän sanoi pahoittelevana ja sai Patrikin halaamaan itseään lujemmin. Rasmus oli ehtinyt huomata Jurin pikaisen vilkaisun itseensä, kun tämä lausui sanan 'ihastus'. Mitä hittoa?
"Sä oot liian uskollinen, mä oon tuhat kertaa parempi siinä, kuin sun ihastus", Patrik mutisi muka loukkaantuneena. Siinä samassa Jurin hymy oli ehtinyt vaihtua vihastuneeksi ilmeeksi, jota Rasmus ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Miun ihastus on maailman lempein ja ihanin ihminen! Et sano siitä mitää pahaa minun kuullen", Juri kohdisti leimuavan katseensa Patrikiin ja poika hätkähti toisen vihasta.
Aaaaaa .. hei oikeesti älä ny viitti tappaa mua nauruu ;D
Ja tosta pätkästä ehdottomasti lempikohtani oli tämä "Ala mun tyttöystäväksi!" Patrikin ehdotus sai Rasmuksen silmät pyöristymään ja Samin köhimään oikein urakalla. Juri hymähti lempeästi.
;D ;D
Mutta jos vaikka taas vaihteeks lopettaisin lyhyehkön kommenttini ja painuisin nukkumaan :D
Elikäs siis tykkäsin taas ja kirjoitustyylisi on ihana ja sitä on helppo lukea.
Ja kilttikilttikiltti kirjota se kasi luku nopeesti valmiiks!!!
Joten eipä tässä kai sitten muuta.
Eli kommenttihörhö poistuu nyt.
-
Ärrikkä: Kiitos taas kilometrikommentistasi, näytät pitävän idiootti-trion huumorista. Ja onhan tuo Emil aika tuitui ja äwäw .. eikun mitä? Mutta kuitenkin, kiitos taas palautteesta ihan kamalasti. :)
A/N: No tämäpäs valmistui yllättävän nopeasti, kun inspiraatio iski. Eli innolla tätä kirjoitin, enkä nyt tiedä, onko ihan surkea ja näin. En oikeastaan osaa muodostaa minkäänlaista omaa mielipidettä tästä luvusta .. ehehe. Mutta tässä se kahdeksas luku sitten on. :D
Luku 8: This night
"Sä et voi olla tosissas, Sami!" kuului Patrikin kauhistunut kiljaisu olohuoneesta, joka herätti Rasmuksen huomion melko taitavasti. Niinpä juuri koulusta saapunut nuorukainen lähti hitaasti astelemaan olohuonetta kohti kuunnellen samalla siellä käytävää keskustelua.
"Oon enemmän kuin tosissani, se lattia on ihan rämä ja mua vituttaa se", Sami vastasi tavallistakin vakavammalla äänensävyllä.
"Mie oon iha samaa mieltä tässä. Se narahtelee pelottavasti ja yökukkujat herättää kaikki muutki sil steppailullaa siin. Joten ole mies ja lopeta nurisemine, Samikka tietää mitä tekee", Juri vuorostaan puhui Patrikille, joka ei näyttänyt ollenkaan niin tyytyväiseltä tilanteeseen.
"Juri, sun todellakin pitää lopettaa noiden outojen lempinimien antaminen ihmisille, mutta oon ilonen, että oot samaa mieltä mun kanssa", Sami sanoi ja hymyili hyväksyvästi Jurille ja Juri hymyili takaisin iloisena.
"Älkää nyt liittoutuko mua vastaan, perkele!" Patrik parkaisi ja kohotti kätensä ilmaan. "Ei se nyt niin paha oo, jos ne vähän narahtelee. Se on vaan persoonallista."
"Se on ärsyttävää ja tyhmää, Patrik, eri asia kuin persoonallinen. Sitä paitsi alakerran lattia on jo uusittu, niin miksei saman tien yläkerrankin?"
Eli siitä noi nyt puhuu, Rasmus ajatteli ja jatkoi salakuuntelua oven takana. Oli paljon mielenkiintoisempaa seurata kolmikon keskusteluja salassa, kuin antaa heidän tietää, että Rasmus oli palannut koulusta kotiin ja kuunteli paraikaa heidän keskusteluaan.
"Missä me sit nukutaan, jos ei päästä omiin huoneisiin?" Patrik yritti käyttää uutta syytä lattian uusimisen vastustamiseksi.
"No olohuoneessa? Kyllähän meillä noita patjoja on ja joku voi nukkua sohvalla", Sami lausui kuin minkäkin itsestäänselvyyden.
"Niin mut", Patrik monkui, mutta lopetti sitten nähdessään Samin käskevän katseen.
"No okei sitten", hän alensi päätään alakuloisena tappiostaan ja Juri hypähti ilmaan kädet ylhäällä.
"Siit tulee tosi hauskaa! Myö kaikki nukutaa yhessä!" Juri hihkaisi innokas ilme kasvoillaan, mutta Patrik ei näyttänyt edelleenkään pitävän ajatuksesta.
"Vai onks siulla jotai salaisuuksia, joit et voi meille kertoo?" Jurin ilme muuttui hetkessä innokkaasta kiusoittelevaksi, mutta samalla myös uteliaaksi.
"Runkkaa Emilille", Sami yskäisi ja Rasmus astui olohuoneeseen.
"Niin mitä tekee?" Rasmus kysyi vahvalla, uhkaavalla äänensävyllä.
"En mitään! En mitään! Sami, mitä sä oikein selität, mies?" Patrik huusi kauhistuneena ja ryntäsi sohvalle kauemmas Rasmuksesta.
"No ihan innokkaanahan sä tossa vähän aikaa sitten Juriakin olit kosimassa", Sami virnisteli ja Jurin kasvoille kohosi hämmennys.
"En mä mitään kosinut! Se oli vitsi, vitsi!" Patrik parkaisi ja heittäytyi makaamaan sohvalle. Patrikin tekemänä mikä tahansa näytti flirttailevalta, eikä tämäkään ele tehnyt siinä poikkeusta.
Rasmus oli vähällä antaa ylen, kun Patrik kohensi asentoaan kutsuvana ja vilkuili häntä. Ei katseen ollut kai tarkoitus olla vokotteleva, mutta siltä se vain näytti. Varmasti muutkin olivat samaa mieltä asiasta, se ei siis ollut Rasmuksen mielikuvituksen tuotetta.
"Ai joo, kun tunnustit Jurille rakkautes", Rasmus muisteli leveä hymy huulillaan. Patrikia oli aina yhtä hauska kiusata.
"Se oli vitsi! Uskokaa jo! En oo homo" Patrik rääkyi ja peitti kasvonsa käsillään, kuin yrittäen paeta Rasmuksen ja Samin kiusoittelevia katseita ja virnistyksiä.
"Elkää ny kiusiko Patea, hei", Juri ryhtyi hoitamaan virkaansa talon rauhanpitäjänä ja Sami vakavoittuikin lähes heti nähdessään Jurin rauhoittelevan ilmeen. Sami mutisi jotakin epämääräistä ja käänsi päätään poispäin.
"No mut se lattiajuttu on jo päätetty ja ne miehet tulee ylihuomenna", Sami sanoi ja sai Jurilta kiitollisen katseen osakseen.
"Ja sä kerrot tästä vasta nyt?" Patrik rääkäisi, mutta Sami hiljensi hänet yhdellä käden heilautuksella.
"Rasmus, viittiks kertoa Emilille tästä?" Sami kysyi ja sai Rasmuksen vilkaisemaan itseään kummastuneena.
"Miks sä et itse kerro?" hänen oli kysyttävä, vaikka tiesikin vastauksen jo etukäteen.
"No se poika on vähän, miten sen sanoo? Vaikee lähestyä? Vähän kuin sen aura väreilis silleen: älä tule lähelleni", Sami yritti selittää ja rapsutti poskeaan.
"Aura väreilis? Aika hyvin selitetty, terminaattori", Patrik naurahti, mutta hiljeni heti nähdessään Samin murhaavan katseen.
"Haluutko sä tosiaan suututtaa mut?" kysymys kuului uhkaavana ja Patrik säpsähti.
"En! En tietenkään! Kunhan pilailin", Patrik yritti laittaa kiusoittelunsa vitsailun piikkiin.
"No hyvä", Sami hymyili nauttien vallastaan ja siitä, kuinka Patrik todella pelkäsi häntä. Sittemmin mies vilkaisi Rasmusta kysyvästi ja Rasmus nyökkäsi. Sami nyökkäsi takaisin.
"Ootte aika vähäpuheista porukkaa", Patrik mutisi sohvalta ja kaikki kolme käänsivät katseensa häneen.
"Eihän olla, sä oot vaan äänekäs ja puhelias idiootti", Rasmus tokaisi.
"Täysin samaa mieltä Rasmuksen kanssa", Sami vahvisti ilmeettömänä. Patrik piilotti kasvonsa jälleen käsiinsä.
"Te ootte kauheen ilkeitä!" poika huusi käsiensä takaa ja nyyhkäisi. Juri asteli Patrikin luokse ja alkoi silittelemään toisen hiuksia äidillisesti, kyykistyen sohvan viereen.
"Elä ny itke, pikkunen. Ne vaan kiusii", Juri rauhoitteli Patrikia ja kierteli välillä pojan ruskeita hiussuortuvia etusormensa ympärille hellästi.
"Jurista tulee vielä hyvä isä", Rasmus totesi hämmästyneenä pojan kyvystä olla niin äidillisen lempeä.
"Joku tosiaan saa tosta hyvän miehen", Sami hymyili samalla tavalla, kuin ylpeä isä pojastaan, joka on juuri voittanut jonkin suuren kilpailun.
"Reeta haluis siitä miehen", Rasmus huokasi ja Sami yhtyi huokaukseen.
"Mut eihän Juri Reetasta tykkää", Sami sanoi ja Rasmus näki sivusilmällä hänen pienesti pahoittelevan ilmeensä. Kai Sami jonkinlaista myötätuntoa Reetaakin kohtaan tunsi. Tai, no, olihan se kai hieman inhottavaa tietää, että tytön sydän tulisi särkymään, mutta ei Rasmus itse kärsinyt minkäänlaisia tunnontuskia asiasta.
"Mistä tiiät? Tiiäks sä sit, kenestä se tykkää?" Rasmus kysyi mahdollisimman hiljaa, ettei Juri vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
"En tiedä, mut ei se ainakaan Reetasta", Sami vastasi ja Rasmus hymähti. Niin, Juri, joka oli niin kamalan tunnollinen ja hyvätapainen nuori ja rasavilli, eriskummallinen Reeta yhdessä? Ei ikinä.
"Totta", Rasmus sanoi ja jatkoi Jurin ja Patrikin katselemista. Ulko-ovi kävi ja Rasmus havahtui ajatuksistaan vaistomaisesti ja suuntasi katseensa olohuoneen ovelle.
Emil asteli kevyesti oven ohi, hidastaen kuitenkin hieman vauhtiaan ja hymyillen Rasmukselle. Rasmus hymyili takaisin ja vilkaisi sitten odottavaan Samiin.
"Voisit mennä nyt sanomaan", Sami kehotti ja Rasmus nyökkäsi pienesti.
"Je."
*****
Ei, ei voi olla totta, Emil oli aivan paniikissa. Ihan oikeesti! Ei näin. Emil sulki silmänsä väsyneenä. Kauheet kasat läksyjä, ei niitä jaksais tehdä. No, teen ne sit illalla. Mut että kaikki nukkuvat yhdessä? Ei, en halua! Olisinhan mä kai voinut sanoa, etten halua, mutten sanonut. Miksi? No, ei mulla kai oo mitään oikeutta sanoa tähän asiaan mitään. Mutta voinhan mä nukkua sohvalla, Emil yritti lohduttaa itseään. Ylihuomenna, jo ylihuomenna ne miehet tulee. Emil yritti epätoivoisesti keksiä asiasta hyviä puolia, muttei löytänyt niitä. Hyviä puolia? Nolla, se on varma. Huonoja puolia? Tusina, ellei enemmänkin. No jaa, eihän se nyt niin paha voi olla. Pitäisi olla avarakatseisempi. Ja onhan Rasmus siellä, tuskin mitään pahaa voi tapahtua. Emil hymyili lämpimästi ajatukselle. Niin, Rasmus on siellä. Ei mitään hätää.
*****
"Hei, mihin sä oikein kosket?" Rasmus huudahti ja oli valmiina potkaisemaan häntä hipelöivää henkilöä.
"Sori, se oli mun jalka", kuului Samin pahoittelu pimeässä huoneessa. Rasmus huokasi turhautuneena tilanteeseen. Emil oli turvassa sohvalla, mutta Rasmuksen mieltä kalvoi silti epäilys. He kaikki olivat samassa, pimeässä huoneessa Patrikin kanssa.
Siis Patrikin, tunnetusti kaupungin irstaimman ahdistelijan kanssa. Rasmus ei tietänyt, kuinka Patrik oli kyseisen tittelin itselleen hankkinut, mutta ei sitä ainakaan herrasmiesmäisyydellä saavutettu. Ja Emil kun oli niin arka muutenkin, niin aivan kuin poika muka voisi sanoa vastaan Patrikille, jos tämä jotakin yrittäisikin. Siispä hän oli taistellut paikkansa sohvan ja muiden poikien väliin.
"Patrik, jos sä kosket Emiliin ees vähän, mä tapan sut välittömästi", Rasmus uhkasi ja pimeästä kuului huvittuneen kuuloinen naurahdus.
"Oho, pelottavaa", kuului sarkasmia täynnä oleva tokaisu Patrikin suunnalta ja Rasmus ärähti.
"Hitto ku osaa olla kylmä", Juri sanoi uneliaana ja haukotteli lausahduksensa perään.
"Mä voin lämmittää sua", Patrik ehdotti vihjailevana ja siirtyi lähemmäs Juria.
"Näpit irti Jurista, Pate!" Sami veti pojan kauemmas väsyneemmästä Jurista.
"Vittu, Rasa, älä hamstraa peittoa!" Patrik huudahti ja kiskoi hänen ja Rasmuksen välissä olevaa peittoa itselleen.
"Tää on mun peitto, perkele!" Rasmus huusi takaisin ja tarttui peittonsa reunoista vetäen sitä itseensä päin.
"Olisitte jo hiljaa, kakarat", Sami tuhahti ja veti oman peittonsa korviinsa.
"Kuka muka on kakara?" Rasmus ja Patrik huusivat kuorossa.
"Mie haluun jo nukkumaan", Juri valitti voipuneena ja veti hänen ja Samin yhteisen peiton päällensä.
"Mä tiesin, et tää ois huono idea", kuului Patrikin mutina.
"Shh", Sami hyssytteli ja silitteli Jurin hiuksia hyräillen jotakin tuutulaulun tapaista. Okei, Rasmus ajatteli. Tässä tilanteessa on kolme vaihtoehtoa. Vaihtoehto yksi: mä näen jotain tosi sekavaa unta. Vaihtoehto kaksi: Sami on seonnut. Vaihtoehto kolme: mä oon seonnut. Rasmus vilkaisi sohvan suuntaan, jolta kuului jo hiljaista tuhinaa.
Emil taisi olla jo unessa. Rasmus ihmetteli, kuinka Emil oli pystynyt nukahtaa sellaisessa melussa ja typerien kommenttien ja huomautuksien lennellessä joka suunnasta. Rasmus kohautti hartioitaan ja päästi peitosta irti, minkä seurauksena Patrik kellahti peittoineen selälleen patjalle.
"Perkele, Rasa", Patrik kuiskasi vihaisena ja yritti potkaista Rasmusta. Harmi vain, että Patrikin keho oli liian kaukana Rasmuksen omasta, että jalka olisi edes hipaissut Rasmusta. No nukutaan sitten ilman peittoa, perhana, Rasmus ärtyili mielessään.
"Fuck yeah!" Rasmus kohotti kätensä ilmaan ja oli jo valmiina tanssimaan riemuntanssia kun näki, että yläkerran lattia oli jo siinä vaiheessa, että hän pääsisi omaan huoneeseensa nukkumaan. Emilin huoneeseen tosin oli vielä sen verran matkaa, että poika joutuisi nukkumaan vielä yhden yön olohuoneen sohvalla.
Rasmus olisi tahtonut jäädä suojelemaan Emiliä, mutta Sami vakuutti pojan olevan täysin turvassa ja Rasmus todella tahtoi omaan sänkyynsä nukkumaan. Vaikkakin hänen huoneensa oli jälleen sotkussa, se vain teki Rasmuksen olosta kotoisamman siellä. Välillä Rasmus pohti ihan tosissaan, josko hänen olisi kuulunut syntyä pesukarhuksi tai joksikin, kun viihtyi niin hyvin sellaisessa ympäristössä.
Joka tapauksessa Rasmus aikoi nukkua seuraavan yön omassa, lämpimässä sängyssään, missä ei ollut ärsyttäviä peitonhamstraaja-Pateja tai äänekkäästi kuorsaavia Sameja. Sitä kuitenkin tajusi oman sängyn ihanuuden vasta, kun oli joutunut siitä eroon hetkeksi.
Silti Rasmusta epäilytti hieman jättää Emil Samin hellään huomaan.
Toisaalta eihän Sami ennenkään ollut hänen luottamustaan pettänyt, joten tuskin mies niin tekisi tälläkään kertaa. Olihan Emil ihan turvassa, ei huolta. Eikä pojalla ollut edellisyönäkään mitään vaikeuksia nukahtaa, joten miksi se yö olisi poikkeus?
Rasmus heräsi hänen ovensa avautumiseen ja vaimeaan niiskaukseen. Poika hätkähti siinä samassa täysin hereille, suunnaten hieman uneliaan katseensa ovelleen. Ovensuussa seisoi pienesti tärisevä, lyhyehkö poika, jonka Rasmus tunnisti lähes heti Emiliksi.
"Emil?" Rasmus lausui toisen nimen kysyvänä. Mitä Emil teki hänen ovellaan? Keskellä yötä?
Rasmuksen aivot eivät keksineet järkevältä kuulostavaa selitystä asialle, eikä hän pitänyt ajatuksesta, että olisi alkanut tehdä omia johtopäätöksiä ja analyysejä Emilin käytöksestä. Eihän hän kuitenkaan ollut Emil, joten turha siinä oli mitään ajatustenlukijaakaan leikkiä.
"A-anteeks", Emil kuiskasi pienellä, pahoittelevalla äänellään.
"Etkö sä saa unta?" Rasmus kysyi varuillaan ja Emil pudisti päätään kasvoillaan viipyillen ilme, joka suorastaan pyysi Rasmusta pysymään rauhallisena. Rasmus nyökkäsi ja hymyili rauhanomaisesti, vaikkei ollutkaan täysin varma, kykenikö Emil näkemään hänen hymynsä. Omasihan hän itsekin melko surkean pimeänäön, joten kenties Emilillä oli sama ongelma. Toisaalta eiväthän ihmiset olleet mitään kissoja ja huoneessa oli melko hämärää, ellei jo pimeää.
"Sä voit tulla mun viereen nukkumaan, jos haluut", Rasmus lausui ehdotuksen mahdollisimman ajatuksiaherättämättömästi ja vakaalla äänensävyllä. Ei helvetti, mä sanoin ton ääneen! Rasmus kauhistui hieman omia sanojaan ja pelkäsi, että Emil pitäisi häntä nyt täytenä outolintuna ja kääntäisi selkänsä sanoen: "En tiennyt, että olet tuollainen mies."
Ei! Niin ei saa käydä! Rasmus suunnitteli jo, mitä tekisi, jos Emil kieltäytyisi. Hän väittäisi ehdotustaan vitsiksi, niin hän tekisi.
"En haluis vaivata sua enempää", Emil sanoi viimein, puhuen hiljaa. Rasmus ei voinut olla tuntematta pientä yllättyneisyyttä Emilin vastauksesta. Poika ei siis ollut oikeastaan ehdotusta vastaan.
"Et sä vaivaisikaan, se ois ihan okei." Rasmus kirosi mielessään laimeaa sanavalintaansa.
Tosin eihän hän nyt voinut Emilille sanoa, että halusi tämän viereensä. Että halusi syleillä toista ja tuntea pojan pienen kehon käsivarsillaan, kun hän nukahti. Hän halusi niin paljon, mutta tiesi, ettei voisi saada puoliakaan haluamastaan. Siksi Rasmus olikin täysin äimistynyt, kun Emil sulki oven perässään ja asteli hänen sängylleen. Emil ojensi hentoa kättään hitaasti peittoa kohtaan ja katsoi Rasmusta kysyvänä.
Hämmästyksestä toivuttuaan Rasmus hymähti ja siirsi peittoa niin, että Emilkin mahtui sen alle. Ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi Emilin kauniisti kiilteleviä silmiä ja Rasmus hymyili hänelle lempeästi. Emilin ilme kirkastui aavistuksen verran hänen hymyillessään takaisin. Kun Emil käpertyi Rasmuksen viereen nukkumaan, Rasmus oli varma, että koko juttu oli vain hänen untaan. Mutta jos hän itse ja siinä makoileva Emil olivat vain hänen omaa kuvitelmaansa, Rasmus voisi yhtä hyvin tehdä mitä halusi.
Niinpä Rasmus suukotti hellästi Emilin vaaleita hiuksia, kietoen käsivartensa toisen pienesti värisevän kehon ympärille. Miksi Emil värisi, sitä Rasmus ei tietänyt.
"Mä taidan tykätä susta, Emil", Rasmus hymisi tunteistaan vasten toisen valkoisenvaaleaa hiuspehkoa. Emil pysyi vaiti, mutta Rasmus tiesi pojan olevan hereillä, sillä Emil ei tuhissut.
Tunnustus oli tainnut tulla pojalle pienenä järkytyksenä, mutta Rasmuksen iloksi toinen ei tehnyt pienintäkään elettä karatakseen.
"Tän täytyy olla unta, koska mun pikku Emil", Rasmus ajatteli ääneen, kuiskaten lauseensa Emilin hiuksiin.
"ei juokse pois", hän lopetti lauseensa ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli jo nukahtanut.
*****
Ei painajaisia tänä yönä, Emil hymyili ja avasi hitaasti silmänsä hyväksyen uuden päivän elämäänsä. Häneltä kesti hetken tajuta, että makasi Rasmuksen lämpimässä ja jokseenkin turvallisessa syleilyssä. Emil räpsäytti silmiään kummastuneena, kunnes muisti viime yön tapahtumat. Helakka puna kohosi hiljattain pojan kasvoille ja hän huudahti samalla, kun riuhtoutui irti Rasmuksesta ja tipahti sängyltä kylmälle lattialle. Rasmus alkoi heräilemään ja hieroi unihiekkaa pois silmistään.
"Mitä ihmettä?" Rasmus kysyi uneliaana ja Emil säpsähti kauemmas punaisena kuin täysin kypsynyt omena. Rasmus katsoi Emiliä kysyvänä, kunnes taisi itsekin tajuta tilanteen. Ainakin poika punastui itsekin rajusti.
"Emil, mitä hittoa? Siis se olikin todellisuutta?" Rasmus sönkötti ja peitti suunsa kädellään. Tummaverikön kasvoilta paistoi selvä katumus ja jonkinlainen pelkokin. Muusta Emil ei saanut selkoa, sillä Rasmus sulki silmänsä.
"Anteeks, mä", Rasmus keskeytti nolostuneena ja siirsi käden suunsa edestä. Luulin sitä uneksi? Vitsailin? Emil tuijotti Rasmusta odottavana. Poika puri pienesti alahuultaan ja katsoi Emiliä suoraan silmiin. "Mä taidan oikeesti tykätä susta", Rasmus lausui ja Emilin silmät pyöristyivät.
"Enkä tarkota nyt kaverimielessä", Rasmus punehtui enemmän ja piilottikin heti kasvonsa käsiensä taakse.
Emil oli sanaton, siis kertakaikkisen sanaton. Hän ei ollut koskaan vastaanottanut tunnustusta, eikä tietänyt, kuinka siinä tilanteessa pitäisi reagoida. Rasmushan oli hänen ystävänsä. Ystävänsä! Ja miespuolinen sellainen! Mitä mä teen? Mitä mä teen? Ei oo mahdollista. Ei näin käy oikeessa elämässä. Emil ei todellakaan tietänyt, miten reagoida. Niinpä hän tyytyi kohdistamaan neuvottoman katseensa Rasmukseen, joka puolestaan huokasi.
"Ei sun tarvi sanoa mitään, äläkä pyydä ees anteeks. Kyl mä tiiän, ettet tykkää musta niin. Oon vaan tällänen helvetin homo", Rasmus sanoi ja Emilin olisi tehnyt mieli sanoa vastaan, mutta mitä hän olisi edes sanonut? Ei hän keksinyt mitään sanottavaa. Emil ärsyyntyi pienesti omasta reaktiostaan ja siitä, kuinka hän ei saanut sanaakaan suustaan sillä hetkellä. Ärtymys meni kuitenkin pian ohi ja tilalle vaihtui avuttomuus.
"Voiks sä vaan mennä pois? Haluisin olla yksin", Rasmus pyysi ja Emil nousi hitaasti lattialta. Vaaleampi poika vilkaisi vielä kerran toiseen, mutta poistui sitten huoneesta jättäen Rasmuksen, jonka hartiat kohoilivat jo melko näyttävästi, yksin huoneeseen miettimään sanojaan. Emil oli kuitenkin ehtinyt nähdä pojan kasvoilta tunteen ja kysymyksen, joka oli jo liiankin tuttu hänelle: Mitä mä oonkaan tehnyt?
-
Ihana kommenttihörhösi tässä taas piristämässä (toivottavasti) iltaasi ;)
Awawawawaaaw ihanaihanaihaaaana ♥
Voi että toi Emil on nii sulone pikkane tuitui .. ja Rasmus voih toista .. meni ja tunnusti ..
Muttah niih .. aivan ehana teksti, pidin todella paljon.
Ja idiootti-trion huumori ei sit ikinä lopu ;D
"Mie oon iha samaa mieltä tässä. Se narahtelee pelottavasti ja yökukkujat herättää kaikki muutki sil steppailullaa siin. Joten ole mies ja lopeta nurisemine, Samikka tietää mitä tekee", Juri vuorostaan puhui Patrikille, joka ei näyttänyt ollenkaan niin tyytyväiseltä tilanteeseen.
"Juri, sun todellakin pitää lopettaa noiden outojen lempinimien antaminen ihmisille, mutta oon ilonen, että oot samaa mieltä mun kanssa", Sami sanoi ja hymyili hyväksyvästi Jurille ja Juri hymyili takaisin iloisena.
Että oikee Samikka :D no mutta minkäs teet juri ja sen hauskat lempinimet.
Eli siitä noi nyt puhuu, Rasmus ajatteli ja jatkoi salakuuntelua oven takana. Oli paljon mielenkiintoisempaa seurata kolmikon keskusteluja salassa, kuin antaa heidän tietää, että Rasmus oli palannut koulusta kotiin ja kuunteli paraikaa heidän keskusteluaan.
"Missä me sit nukutaan, jos ei päästä omiin huoneisiin?" Patrik yritti käyttää uutta syytä lattian uusimisen vastustamiseksi.
"No olohuoneessa? Kyllähän meillä noita patjoja on ja joku voi nukkua sohvalla", Sami lausui kuin minkäkin itsestäänselvyyden.
Kauhia salakuuntelija toi Rasmus (ja siis mähän en ikinä kuuntele salaa mitä ihmiset puhuu VARSINKAAN LINKUSSA ::))
Mutta oikein patjoilla nukkuvat jotenki pysty aavistaa että siitä ei tuu yhtikäs mitään ;D
"Vai onks siulla jotai salaisuuksia, joit et voi meille kertoo?" Jurin ilme muuttui hetkessä innokkaasta kiusoittelevaksi, mutta samalla myös uteliaaksi.
"Runkkaa Emilille", Sami yskäisi ja Rasmus astui olohuoneeseen.
"Niin mitä tekee?" Rasmus kysyi vahvalla, uhkaavalla äänensävyllä.
Ihana toi Rasmuksen reaktio aina suojelemas ja pitämäs Emilin puolia ja pitämäs huolta et kukaa ei sano yhtäkää pahaa sanaa siitä.
"En mitään! En mitään! Sami, mitä sä oikein selität, mies?" Patrik huusi kauhistuneena ja ryntäsi sohvalle kauemmas Rasmuksesta.
"No ihan innokkaanahan sä tossa vähän aikaa sitten Juriakin olit kosimassa", Sami virnisteli ja Jurin kasvoille kohosi hämmennys.
"En mä mitään kosinut! Se oli vitsi, vitsi!" Patrik parkaisi ja heittäytyi makaamaan sohvalle. Patrikin tekemänä mikä tahansa näytti flirttailevalta, eikä tämäkään ele tehnyt siinä poikkeusta.
Ai että mikä kohta alko vaa naurattaa ;D
"Elkää ny kiusiko Patea, hei", Juri ryhtyi hoitamaan virkaansa talon rauhanpitäjänä ja Sami vakavoittuikin lähes heti nähdessään Jurin rauhoittelevan ilmeen. Sami mutisi jotakin epämääräistä ja käänsi päätään poispäin.
"No mut se lattiajuttu on jo päätetty ja ne miehet tulee ylihuomenna", Sami sanoi ja sai Jurilta kiitollisen katseen osakseen.
"Ja sä kerrot tästä vasta nyt?" Patrik rääkäisi, mutta Sami hiljensi hänet yhdellä käden heilautuksella.
Ahahahahaaa toi Patrikin reaktio, no onha se iha jees ku asioista kerrotaan hyvissä ajoin :D
"Ootte aika vähäpuheista porukkaa", Patrik mutisi sohvalta ja kaikki kolme käänsivät katseensa häneen.
"Eihän olla, sä oot vaan äänekäs ja puhelias idiootti", Rasmus tokaisi.
Ei saa haukkua toisia idiooteiks vaik semmoi oliski :(
Ei, ei voi olla totta, Emil oli aivan paniikissa. Ihan oikeesti! Ei näin. Emil sulki silmänsä väsyneenä. Kauheet kasat läksyjä, ei niitä jaksais tehdä. No, teen ne sit illalla. Mut että kaikki nukkuvat yhdessä? Ei, en halua! Olisinhan mä kai voinut sanoa, etten halua, mutten sanonut. Miksi? No, ei mulla kai oo mitään oikeutta sanoa tähän asiaan mitään. Mutta voinhan mä nukkua sohvalla, Emil yritti lohduttaa itseään. Ylihuomenna, jo ylihuomenna ne miehet tulee. Emil yritti epätoivoisesti keksiä asiasta hyviä puolia, muttei löytänyt niitä. Hyviä puolia? Nolla, se on varma. Huonoja puolia? Tusina, ellei enemmänkin. No jaa, eihän se nyt niin paha voi olla. Pitäisi olla avarakatseisempi. Ja onhan Rasmus siellä, tuskin mitään pahaa voi tapahtua. Emil hymyili lämpimästi ajatukselle. Niin, Rasmus on siellä. Ei mitään hätää.
Awawaw nää Emilin ajatukset. Ai ei muka mitää hyvää? Kyl mä luulen et on ku Rasmus on siel ;)
"Hei, mihin sä oikein kosket?" Rasmus huudahti ja oli valmiina potkaisemaan häntä hipelöivää henkilöä.
Ei herranjumala ;D
"Mä voin lämmittää sua", Patrik ehdotti vihjailevana ja siirtyi lähemmäs Juria.
"Näpit irti Jurista, Pate!" Sami veti pojan kauemmas väsyneemmästä Jurista.
"Vittu, Rasa, älä hamstraa peittoa!" Patrik huudahti ja kiskoi hänen ja Rasmuksen välissä olevaa peittoa itselleen.
Onks toi Patrik jotenki pervo vai kuvittelenks mä vaa ;D
"Tää on mun peitto, perkele!" Rasmus huusi takaisin ja tarttui peittonsa reunoista vetäen sitä itseensä päin.
"Olisitte jo hiljaa, kakarat", Sami tuhahti ja veti oman peittonsa korviinsa.
"Kuka muka on kakara?" Rasmus ja Patrik huusivat kuorossa.
"Mie haluun jo nukkumaan", Juri valitti voipuneena ja veti hänen ja Samin yhteisen peiton päällensä.
Täs aloin ihmetellä et miks niil kaikil ei ollu omaa peittoa? Mutta toki tää on paljon paljon hauskempi näin :D
"Fuck yeah!" Rasmus kohotti kätensä ilmaan ja oli jo valmiina tanssimaan riemuntanssia kun näki, että yläkerran lattia oli jo siinä vaiheessa, että hän pääsisi omaan huoneeseensa nukkumaan.
Ihana toi Rasmuksen reaktio, mutta niih onha se aina yhtä ihanaa ku pääsee omaa sänkyy nukkumaan. Varsinki jos saa sinne mukavaa seuraa ;)
"Sä voit tulla mun viereen nukkumaan, jos haluut", Rasmus lausui ehdotuksen mahdollisimman ajatuksiaherättämättömästi ja vakaalla äänensävyllä.
Aaa .. jotenki tämmöi aw kohtaus
Niinpä Rasmus suukotti hellästi Emilin vaaleita hiuksia, kietoen käsivartensa toisen pienesti värisevän kehon ympärille. Miksi Emil värisi, sitä Rasmus ei tietänyt.
"Mä taidan tykätä susta, Emil", Rasmus hymisi tunteistaan vasten toisen valkoisenvaaleaa hiuspehkoa. Emil pysyi vaiti, mutta Rasmus tiesi pojan olevan hereillä, sillä Emil ei tuhissut.
Tunnustus oli tainnut tulla pojalle pienenä järkytyksenä, mutta Rasmuksen iloksi toinen ei tehnyt pienintäkään elettä karatakseen.
"Tän täytyy olla unta, koska mun pikku Emil", Rasmus ajatteli ääneen, kuiskaten lauseensa Emilin hiuksiin.
"ei juokse pois", hän lopetti lauseensa ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli jo nukahtanut.
Ai että oikee Rasmuksen Emil? Muttah eipä tainnu olla unta tämä ;)
"Anteeks, mä", Rasmus keskeytti nolostuneena ja siirsi käden suunsa edestä. Luulin sitä uneksi? Vitsailin? Emil tuijotti Rasmusta odottavana. Poika puri pienesti alahuultaan ja katsoi Emiliä suoraan silmiin. "Mä taidan oikeesti tykätä susta", Rasmus lausui ja Emilin silmät pyöristyivät.
"Enkä tarkota nyt kaverimielessä", Rasmus punehtui enemmän ja piilottikin heti kasvonsa käsiensä taakse.
Emil oli sanaton, siis kertakaikkisen sanaton. Hän ei ollut koskaan vastaanottanut tunnustusta, eikä tietänyt, kuinka siinä tilanteessa pitäisi reagoida. Rasmushan oli hänen ystävänsä. Ystävänsä! Ja miespuolinen sellainen! Mitä mä teen? Mitä mä teen? Ei oo mahdollista. Ei näin käy oikeessa elämässä. Emil ei todellakaan tietänyt, miten reagoida. Niinpä hän tyytyi kohdistamaan neuvottoman katseensa Rasmukseen, joka puolestaan huokasi.
"Ei sun tarvi sanoa mitään, äläkä pyydä ees anteeks. Kyl mä tiiän, ettet tykkää musta niin. Oon vaan tällänen helvetin homo", Rasmus sanoi ja Emilin olisi tehnyt mieli sanoa vastaan, mutta mitä hän olisi edes sanonut? Ei hän keksinyt mitään sanottavaa. Emil ärsyyntyi pienesti omasta reaktiostaan ja siitä, kuinka hän ei saanut sanaakaan suustaan sillä hetkellä. Ärtymys meni kuitenkin pian ohi ja tilalle vaihtui avuttomuus.
Aaaaa .. ihana tää loppu. Mutta miksei pikkane kerro et on ihastunu Rasmuksee?
Elikäs kuten voi huomata pidän teksteistäsi paljon (ja idiootti-triosta) koska lainailen tyylii puol tekstiä ;D
Ja sä vaa osaat kirjottaa niin hyvin et oikee pelottaa, koska mä voin jotenki niin hyvin samaistuu noihin ihmisii.
Elieli perus kauraa ihana, pidin, kommentoin.
Eli et taida ikinä päästä näist mun ihanista kilometrikommenteista eroon ;D voit nimittäin olla varma että mähä hyökkään tän sarjan jokase osan kimppuu.
Ja miten noita hymiöitä taas eksy tonne noin paljo ... no ei voi mitään .. pikku vikoja.
Muttah .. eipä mulla tässä muuta kun jatkoa jään taas odottelemaan ja toivottavasti tulisi pian.
Elikä tämä hörhö poistuupi nyt.
Paitsi että vielä yksi asia missä on Lindholm??????
Joten ny häivyn :D
-
o___o hitto, pommitat näitä jatkoja nii paljo etten kerkee pysyy perässä. Muttajoo, iha laatutekstiä on, jatkappa vaa vielä loppuu asti nii saapi tietää mitä noille tapahtuu.
-
Joo hei sori kulta etten oo kerenny. Mä oon lomaillu ja näytän oikeesti kun mun hiukset on nyt melkeen mutat niin rasmukselta. Suoraan sanottuna.
Tahdot tappaa mut nauruun mutta onnistuit melkeen. TIPUIN KAHDESTI penkiltä . Oon onnellinen noista kahdesta. Mutta hei laittelen pari juttuu sulle yksärissä.
Mutta sori nää lyhyt kommentit . OON väsynyt.
-
Ärrikkä: Sinä lainailun voittamaton mestari. Mukavaa, että saavuit taas kommentoimaan ja kehumaan. Arvostan kaikkien mielipidettä ihan mielettömän paljon ja mukavat kommentit saavat aina (luonnollisesti) hyvälle tuulelle. Eli kiitos tästä taas. :)
Giril: Oi, kiitos taas ihan mielettömästi kommentista. Olin ihan jo siinä luulossa, että olet unohtanut ja kaikkea mahtavaa .. mutta eipä hätiä mitiä, et ollut. Tulee vaan aina ihana fiilis, kun tietää että joku siellä roikkuu aina mukana. :D Ja tässähän sitä sitten tuleekin Jurin ihastus ilmi (apua, älä tapa).
Kkaroasd: Kiitos taas kommentista. :) Ai että ihan laatutekstiä? No huh huh, kiitos. Ja kyllä aion jatkaa tämän loppuun, en pidä asioiden kesken jättämisestä.
Väärinymmärretty: Hyvä, että edes jotakin naurattaa tämä wannabe-huumorini. :D Äläs kuitenkaan penkiltä tipu! Pidä lujasti kiinni!
A/N: Eli vou, yhdeksäs luku valmistui ja en tiedä mitään, mitä tästä sanoisin. Luvassa on .. no, lukekaa niin tiedätte. ;D
Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet lukea tätä tähän asti. Eipä tässä kai sitten muuta ole. :)
Luku 9: You and I
Helvetti, helvetti, helvetti! Rasmus iski nyrkkinsä huoneensa seinään. Miks mä tein sen? Miks mä tein sen? Miksi. Mä. Tein. Sen? Rasmuksen huulilta karkasi turhautunut ärähdys. Mä oon vaan yks hemmetinmoinen idiootti tässä maailmassa. Mä pilasin meidän ystävyyden nyt lopullisesti ja petin Emilin luottamuksen. Rasmus puri alahuultaan ja iski toisenkin kätensä nyrkin seinään. Helvetti! Pakithan tässä tulee, ei väliä mitä mä teen tai sanon! Yhtä hyvin voisin vaan kidnapata Emilin mun komeroon ja pitää siellä vankina. Mut enhän mä tietenkään niin voi tehdä.
Ja Emilhän on poika! Ja jos siinä ei ole tarpeeksi syytä, niin Emil on poika, joka on todellakin liian hyvä mulle! Miks mä ees tykkään siitä? Se on poika! Poika! En mä ennen oo tykännyt pojista, tosin en tytöistäkään. Eli tarkottaaks tää nyt, että oon homo? Helvetti soikoon, oon homo! Homoseksuaali, hinttari, fägäri! Rasmus yritti kauhistukseltaan saada ajatuksiaan selvenemään. Mutta enhän mä muista pojista tykkää, Emilistä vaan. Eli tarkottaaks se, että mä oon rakastunut Emiliin?
Rasmus hätkähti sanan "rakastunut" kohdalla. Rakastunut? Hän? Emiliin? Hän olisi tahtonut nauraa ajatukselle, muttei kuitenkaan pystynyt tekemään niin. Ei siinä ollut mitään nauramista, sehän oli vakava asia. Rasmukselle valkenikin pian, että hän oli kuin olikin osunut naulan kantaan. Siis Emiliin? Rasmuksen oli asetettava molemmat kätensä suulleen estääkseen huutonsa. Voi helvetti, se on totta. Se oikeesti on totta. Rasmus puristi silmänsä tiukasti kiinni. Kaikkea sitä saa elämässään kestää.
"Rasa, pikku hanipuppeli, kultamussukka emoseni!" Reeta huuteli kutsuvasti Rasmuksen takana, yrittäen juosta häntä kiinni. Rasmus pyöräytti silmiään.
Tää tästä vielä puuttuikin.
"Reeta, oisitko ystävällinen ja painuisit suoraan Helvettiin tästä? Olisitko niin ihana?" Rasmus hymyili lähes pelottavasti ystävälleen, joka näytti epäilevältä.
"No vou! Joku tais herätä vähän väärällä räpylällä", Reeta kurtisti kulmiaan ja Rasmus ärähti.
"Oikeesti, en kestä nyt ketään", Rasmus heilautti kättään paljonpuhuvasti ja jatkoi matkaansa luokkahuonettaan kohti. Reeta ei kuitenkaan noin pienestä luovuttanut, vaan kiri Rasmuksen melko pian ja hyppäsi tämän eteen.
"Johtuuks toi Emilistä?" Reeta kysyi virnistellen.
"Ja mitä jos johtuukin?" Rasmus murahti vastaukseksi. Reeta kohotti kulmiaan ja tuijotti ystäväänsä hetken. Ei kulunut kauaakaan, kun tytön kasvoille kohosi ymmärrys.
"Rasa, ootko sä homo?" Reeta töksäytti ja Rasmus horjahti näyttävästi käytävällä ja tiputti samalla olkapäällään yhden olkaimen varassa keikkuvan repun. Reetan silmät olivat sillä hetkellä kenties suuremmat kuin Rasmuksen, joka katsoi tyttöä täydellisen kauhun vallassa. Miten Reeta oli voinut arvata sen?
"Mistä sä tollasta sait päähäs?" Rasmus kysyi mahdollisimman normaalina ja yritti pysyä tyynenä.
Yritys kuitenkin epäonnistui ja Rasmus tunsi kehonsa tärisevän, eikä hän kyennyt lopettamaan tärinää.
"Ei kun et vaan oo koskaan ollu noin kiinnostunut kenestäkään, niin arvelin vaan että tykkäisit Emilistä", Reeta selitti ja antoi katseensa vaeltaa käytävällä. Tilanne oli varmasti melkein yhtä kiusallinen tytölle, kuin Rasmukselle, sillä Reeta ei suostunut enää vilkaisemaankaan Rasmukseen.
"Tiedäks, ei se haittais vaikka tykkäisitkin pojista", Reeta mumisi ja sai Rasmuksen hämmästyneen katseen kohtaamaan omansa. Rasmus ei keksinyt mitään sanottavaa, katsoi vain Reetaa ja tajusi, että ensimmäistä kertaa ikinä Reeta ei ollut ärsyttävä. Reeta olikin oikeastaan ihan hyvä tyyppi.
*****
Unelta, siltä se Emilistä tuntui. Se oli kuin yksi, hulluakin hullumpi uni, jossa ei ollut mitään päätä eikä häntää. Rasmus merkitsi hänelle enemmän kuin muut ihmiset, ehkä jopa enemmän kuin hänen oma äitinsä. Emil oli ehtinyt kiintyä häneen ja oikeastaan pelkäsi omia tunteitaan poikaa kohtaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista, ei ainakaan moneen vuoteen, ei hänen jälkeensä. Ei hän ollut koskaan uskaltanut luottaa keneenkään, saati tahtoa tutustua paremmin, koskea ja olla lähellä.
Rasmus oli ainoa, josta hän välitti. Rasmukseen hän uskalsi turvautua, Rasmusta hän halusi halata ja upottautua toisen syleilyyn pakoon kaikelta pahalta. Mutta eihän hän nyt sitä ääneen voinut sanoa. Vai olisiko hän sittenkin voinut? Ei, eihän hän Rasmuksesta kai niin pitänyt. Kai. Emil ei ollut ollenkaan varma, hänen tunteensa olivat niin ristiriitaiset ja sekaiset, ettei hän edes tietänyt miten ne voisi selvittää.
Se oli kuin yksi hemmetin iso lankakasa, jonka kaikki langat olivat kietoutuneet toisiinsa tiukasti ja umpisolmut odottivat ratkomistaan. Emil ei osannut ratkoa mielensä umpisolmuja. Ei ainakaan yksin, sen hän tiesi. Ennen hän olisi kai kysynyt Rasmukselta asiasta, mutta nyt Rasmus oli juuri se henkilö, jolle hän ei voinut puhua. Emil huokasi syvään ja sulki silmänsä välittämättä ympärillään juoksentelevista luokkatovereistaan. Kuka oli seuraavana hänen ystävälistallaan?
Oliko hänellä muitakin ystäviä? Ei ainakaan koulussa. Kuuluivatko Sami, Patrik ja Juri hänen ystäviinsä? Patrik ja Sami lähinnä pelottivat Emiliä, joten heiltä hän ei ainakaan aikonut kysyä. Ehkä hän voisi jutella Jurin kanssa asiasta, vaikuttihan poika kuitenkin melko avaramieliseltä ja suvaitsevalta. Eikä Juri kiusoitellut häntä, vaan oli aina rohkaiseva ja auttava. Niin, ehkä hän keskustelisi Jurin kanssa heti kotiin päästyään.
"Nyt Laine, perkele sentään! Tämä on koripalloa eikä mitään meditaatiota, joten nyt ne helvetin silmät auki, kädet pois puuskasta ja mukaan peliin! Nyt ei ole aika päiväunille!" kaikista ihanin opettaja, Lindholm karjui Emilille ja havahdutti tämän ajatuksistaan. Emil vilkuili ympärilleen pelästyneenä ja yritti tajuta, missä mennään. Koripallo oli näemmä rinnakkaisluokan tummaihoisella pojalla, joka kuljettikin sitä jo taitavasti kohti Emilin puolueen koria kohti.
Emil muisti äkisti olevansa joukkueensa puolustaja ja huomasi myös toisen puolustajan nousseen vahingossa johonkin keskikentän puolelle. Emilin valtasi hetkellinen paniikki siitä, että jos hän ei puolustaisi kunnolla ja poika saisi korin, häntä syytettäisiin häviöstä ja Lindholm huutaisi hänelle hänen kelvottomuudestaan. Emil nielaisi nopeasti ja pakotti jalkansa liikkeelle. Niinpä hän sitten juoksi pienesti täristen häntä roimasti pidempää poikaa ja koripalloa kohti, yrityksenään estää pojan pääseminen yhtään pidemmälle.
Eihän hänen takanaan kuitenkaan ollut ketään toisen puolueen edustajia, joille poika olisi voinut syöttää pallon. Emil yritti kaapata pallon pojalta, vaikka pelkäsikin aivan mahdottomasti tämän uhmakasta asennetta ja uhkaavaa katsetta. Hän näytti siltä, kuin voisi hetkenä minä hyvänsä iskeä koripallon vasten Emilin kasvoja ihan vain huvikseen. Emil ei kuitenkaan saanut palloa pois toiselta, joten hän kohotti kätensä ilmaan ja yritti estää poikaa vain etenemästä lähemmäs koria.
Tuskin hän siitä olisi voinut heittää koria, sehän olisi ollut jo ihan liian hyvää tuuria tai sitten vain monen vuoden rankan opettelun tulos. Emil kohtasi pojan itsevarman katseen ja olisi kai jäätynyt hetkellisesti, jos ei olisi ollut niin päättäväinen itsekin. Vaikka Rasmus pyörikin lakkaamatta hänen mielestään, niin hän ei aikonut antaa sen häiritä keskittymistään.
"Mitä te imbesillit säädätte siellä? Hakekaa paikkaa, hakekaa paikkaa!" Lindholm viuhtoi käsillään muita pelaajia avittamaan tummempaa poikaa.
Tummaihoinen nuorukainen oli kuitenkin päättänyt sooloilla, joten hän yritti äkkiliikkeellä kiertää Emilin, mutta Emil ehti läimäistä pallon pois pojan kuljettaessa sitä ja otti sen hallintaansa. Poika karjui voimasanoja Emilin kuljettaessa palloa kohti toisen puolueen koria. Emil tunsi olonsa hyväksi, oikeastaan todella hyväksi. Hänestä tuntui siltä, että hän voisi tehdä mitä vain. Emil lähestyi liivillisten pelaajien koria ja kuuli joukkuelaistensa huutelevan syöttöpyyntöjä ja joidenkin kannustavan häntä. Hänen olonsa parani entisestäänkin positiivisista huudahduksista.
"Emil, syötä nyt hei! Et sä sitä saa tonne asti yksin!" joku hänen joukkueestaan huusi. Emil oli kuitenkin päättänyt saada sen korin, eikä aikonut syöttää palloa kenellekään.
"Emil, syötä tänne, mä saan korin!" joku jo korilla oleva poika huusi Emilille ja laittoi kätensä valmiiksi vastaanottamaan pallo. Emil ei syöttänyt hänellekään, vaan jatkoi pallon kuljetusta. Kaipa se olisi ollut mahtavaa oikeasti saada se kori, mutta Emilillä ei ollut kuitenkaan sen verran tuuria.
Joku liivillisistä pelaajista kaappasi pallon Emililtä kohtalokkaan lähellä koria ja lähti viemään sitä kohti Emilin joukkueen puolta. Ja luonnollisesti ketään ei ollut puolustamassa, sillä Emil oli pelin hurmiossa noussut ylemmäs kentällä ja jättänyt korin vartioimatta, joten poika tietysti sai korin ja peli päättyi Lindholmin vihellykseen. 2-4 oli tulos, Emilin joukkue hävisi ja pojat näyttivät erittäin kärsiviltä voittajajoukkueen huutaessa ja hyppiessä riemuissaan voitosta. Hänen joukkueensa sai myös kestää solvauksia ja ilkkumista voittajilta ja tietysti syyllistävät katseet kääntyivät Emiliin. Emil alensi päätään anteeksipyytävänä.
"Okei, neidit, painukaa suihkuun ja ei sitten mitään kuseskelua sinne suihkutiloihin! Vessatkin on keksitty, te pienet paskat. Ja jos masturboitte, niin ainakin siivoatte jälkenne, perkele! Ja nyt häipykää siitä tuhlaamasta aikaani!" Linholm komensi pojat pesulle vahvalla, karhealla kenraaliäänellään. Sillä hetkellä kaikki miettivät vain sitä, miksei tuo oppilaitaan haukkuva kusipää ollut vielä saanut potkuja. Ehkä kukaan ei ollut uskaltanut kertoa rehtorille miehen asenteesta oppilaitaan kohtaan, Linholmin kostonhimoisen taekwondo-iskun pelossa.
"Ja neiti Laine!" Emil säpsähti kuullessaan oman sukunimensä ja kääntyi varovaisesti opettajansa puoleen.
"Koripallo on joukkuepeliä. Ei parane alkaa sooloilemaan kesken koko roskan, tai menee kaikki päin persettä. Jos jatkat tuota tyttömäistä käytöstäsi, niin et saa mitään muuta kuin muiden vihat päälles", Lindholm selitti Emilille. Tyttömäistä? Emil katseli Lindholmia hieman peloissaan siitä, että kohta mies alkaisi karjumaan hänelle kaikesta ja syyttelemään ihan järjettömistä asioista.
Emil koki kuitenkin järkeväksi nyökätä opettajalle ymmärryksen merkiksi. Ehkä hän siten pääsisi nopeammin lähtemään. Lindholm kehottikin häntä poistumaan suihkuun muiden "pienten paskojen" joukkoon. Emil lähtikin kävelemään mahdollisimman nopeasti, mutta myös epäilyksiä herättämättömästi kohti suihkutiloja, mutta pysähtyi kuullessaan Lindholmin huikkauksen: "Emilkö se muuten oli? Kuulin, että oot muuttanut Samin taloon asumaan. Sano terveisiä."
Emil tuijotti hymyilevää liikunnanopettajaansa ihmeissään, mutta nyökkäsi sittemmin toistamiseen ja käveli pukuhuoneen ovelle, avasi sen ja sulki hitaasti perässään. Huoneessa löyhkäsi vahvasti hiki ja Hugo Boss. Ehkä se oli tyttömäistä, mutta Emil ei pitänyt siitä hajusta ollenkaan.
Emil istui hermostuneena olohuoneen sohvalla ja tuijotti suklaanruskealla karvamatolla makailevaa Juria, joka heitteli vihreää, pallokalaa muistuttavaa palloa ilmaan ja otti aina kopin sen tippuessa takaisin alas. Emil seurasi katseellaan pallon liikettä ja hätkähti, kun Juri ei saanutkaan enää koppia ja pallo pyöri kauemmas toisesta. Jurin käsi mätkähti laiskanomaisesti sivulle hänen yrittäessään ylettää saamaan pallo takaisin käsiinsä.
Hän kuitenkin huomasi pallon olevan liian kaukana, eikä viitsinyt liikahtaa lähemmäs sitä. Juri näytti väsyneeltä, mikä oli erittäin harvinaista pojalle.
"Sie oot niin onnekas, Empsi. Saat olla yläasteella", Juri sanoi ja kurotteli kättään kattoa kohti. Emil katseli Jurin touhuja ihmeissään.
"Ai, miten niin?" hän uskaltautui kysymään ja sai Jurin hymähtämään.
"Lindholm on siel", Juri hymyili ja Emil oli aika varma, että se oli sarkasmia. Tai siis, kuka nyt Lindholmista pitäisi? Samanlaiset hullut? Kyllä. Juri? Ei millään todennäköisyydellä. Aika julmaahan se oli, mutta Lindholm vain sattui olemaan hyvin, hyvin pelottava mies.
"Empsi, minkä ikäi sie oot? Ku oot viel peruskoulus", Juri kysyi. Emil alensi päätään vältellen Jurin katsetta.
"Kuustoista, mut kävin eskarin kaks kertaa", Emil yritti rohkaistua puhumaan Jurille, niin kuin normaalisti ihmiset puhuvat keskenään.
"Hmm", Juri hymisi katsellen toista sivusilmällä. Emil puolestaan pohti, kuinka voisi aloittaa keskustelun Rasmuksesta ja koko sotkusta kuitenkaan keksimättä hyvää aloitusta. Emil ei kuitenkaan vähästä lannistunut, vaan yritti jääräpäisesti keksiä jotakin sanottavaa.
"Juri", Emil sanoi toisen nimen ja nielaisi. Kerrankin kun piti sanoa jotakin, sylkeä tuntui kerääntyvän litroittain suuhun ja puhuminen tuntui vaivalloiselta. Kuin pitäisi puhetta tuhannen väittelynhaluisen diktaattorin edessä, joista puolet ovat naisia, joilla on juuri se aika kuusta. Silti Emil avasi suunsa ja sanoi kysyvään sävyyn: "Sähän oot ihastunut."
Juri tuijotti Emiliä hetken ja näytti siltä, kuin yrittäisi ymmärtää, mitä Emil oli juuri sanonut.
"Juu, on minul ihastus", Juri vastasi hieman hämmentyneenä. Se taisi tosin johtua vain siitä, ettei Emil yleensä keskustellut sellaisista aiheista hänen kanssaan. Tai oikeastaan jutellut mistään muustakaan oma-aloitteisesti.
"Miltä se", Emil nielaisi ja jatkoi: "tuntuu olla ihastunut?" Juri virnisti hänelle, mutta virnistys ei ollut ollenkaan kiusoitteleva tai muutakaan sellaista. Tai, no, ehkä se oli vähän.
"Tuntuu silt, et haluis koko aja olla siin lähel ja tutustua paremmin. Haluis koskettaa ja halia iha koko aja. Tuntuu, et vois päästää sen elämäänsä ja olla sen kaa tosi kauan. Mut sit myös pelottaa vähä, et se ihastus alkais vihaamaa ja ei oikeen uskaltas tehä mitään", Juri selitti hymyillen ja Emil tajusi Rasmuksen täyttävän kriteerit.
"Empsi, tyksiks sie Rasasta?" Juri kysyi äkkiarvaamatta ja Emil punastui rajusti. Jurin virnistys leveni. Juri oli näköjään saanut energiansa takaisin.
"Eli tyksit", Juri katseli Emiliä ja Emil tunsi olonsa avuttomaksi pojan katseen alla. Oliko hän niin läpinäkyvä? Emil yritti katsoa Juriin, mutta käänsi kuitenkin päätään pois.
"En tiiä", Emil sanoi hiljaa ja Juri kallisti päätään.
"Siltä tuo kyl näyttää tosi pahasti", Juri lausui ja kallisti päätään vielä enemmän.
"Onks se paha asia?" Emilin suusta karkaisi vaimea, kauhistunut parkaisu ja Juri naurahti.
"Ei ole, ei huolta. Täysin normaalia olla ihastunu", Juri rauhoitteli Emiliä.
"Mut mie tiesin tuon! Tiesin, tiesin! Voi että, kyl työ tekisitte hyvän parin", Juri puhui innostuneella äänensävyllä ja Emil kohdisti aran katseensa toiseen.
"Eiks pojasta tykkääminen sit oo paha asia?" Emil kysyi hiljaa.
"No ei! Se on se ihmine, ei sukupuoli. Ja kylhä miekin tyksin yhestä miehestä." Jurin sanat yllättivät Emilin täysin. Olisi luullut, että homoja kauhisteltaisiin ja syrjittäisiin. Mutta Juri oli hyvin suvaitsevainen ihminen, kuten hän oli jo aiemmin arvellut tämän olevan. Ja Jurikin näytti pitävän miespuolisesta henkilöstä. Emil tunsi uteliaisuutensa heräilevän asiaa kohtaan.
"Ai, kenestä sä sitten tykkäät?" kysymys lipui täysin vaistonomaisesti Emilin huulilta ja hän kauhistui ajattelemattomuuttaan. Nyt Juri pitäisi häntä varmasti jonakin tiedonkalastelijana tai muuten vaan stalkkerina.
"Lupaaks sie, ettet kerro kenellekää?" Juri kysyi ja Emil nyökkäsi. Juri siis tosiaan aikoi kertoa. Matolla edelleen makoileva poika näytti ujostuneelta sillä hetkellä.
"No mie tyksin vähän Vilistä", Juri sanoi erittäin hiljaa. Hyvä, ettei Emilin tarvinut pyytää Juria toistamaan tunnustustaan. Kyllä hän oli kuullut, mutta hänen oli silti kysyttävä: "Kenestä?"
"Vilistä", Juri lausui nimen uudelleen vilkuillen Emiliä.
"Kuka se on?" Emil kysyi.
"Eks sie tiedä?" Juri parkaisi ja katsoi Emiliä epäluuloisena.
"En tunne ketään Viliä", Emil tunnusti ja alensi päätään. No tämähän on hienoa.
"Siun liikanope! Eks sie muka sitä tunne?" Juri tuijotti Emiliä, jonka silmät olivat pyöristyneet lautasiksi. Lindholm? Juri pitää Lindholmista? Ei herranjestas. Emil yritti niellä järkytystään.
"Ahaa", hän tokaisi järkevästi.
"Kun Vili on niin täydellinen ja kiltti", Juri kertoi ja Emilin järkytys vain kasvoi. Täydellinen? Kiltti? Lindholm? Siis se Lindholm? Emil päätti kuitenkin hyväksyä Jurin tunteet liikunnanopettajaansa kohtaan. Eihän niissä sinänsä mitään pahaa ollut. Olihan hän itsekin ihastunut Rasmukseen. Emil säpsähti ajatuksen myötä. Eli hän tosiaan oli ihastunut Rasmukseen. Mitä mun nyt pitäisi tehdä?
"Selvä", Emil sanoi viimein ja huokasi.
"Sie näytät miettivän jotaki", Juri sanoi ja tuijotti Emiliä vastausta odottavana.
"Mm", Emil mumahti hiljaa. "Sitä vaan, että pitäiskö mun nyt kertoa Rasmukselle", Emil lipsautti ja hämmästyi hieman omaa avoimuuttaan.
"Tietysti pitäs! Rasaha tyksii siust ihan valtavasti!" Juri rohkaisi Emiliä olemaan enemmän avoin tunteidensa kanssa ja Emil saikin pojan sanoista jonkinlaista rohkeutta. Se saattoi olla vain hetkellistä, mutta rohkeutta kuitenkin. Emil nyökkäsi, kiitti Juria ja lähti olohuoneesta. Ehkä hän kertoisi Rasmuksella heti samana iltana.
*****
Rasmus heräsi haavemaailmastaan ovensa koputukseen. Ensin hän näki oven avautuvan raolleen ja tavallista vaaleamman käden pitelevän sitä niin. Sitten, kun ovi aukeni enemmän, hän näki Emilin. Rasmuksen valtasi hetkellinen paniikki. Hän oli varma, että Emil oli tullut antamaan hänelle pakit, kääntämään armottomasti selkänsä ja jättämään hänet omaan, surkeaan homouteensa. Rasmus ei tahtonut kuulla niitä sanoja.
"Rasmus", Emil sanoi hänen nimensä kysyvänä, kun hän käänsi itse selkänsä Emiliin päin. Hän ei tahtonut nähdä toisen joko pahoittelevaa, tai sitten paheksuvaa ilmettä tämän kertoessaan, etteivät hänen tunteensa saa vastakaikua. Perkele, että on kivuliasta.
"Sano se vaan nopeesti", Rasmus pyysi, yrittäen kuulostaa urhealta. Olihan hän kuitenkin aina ihaillut niitä sadun ritareita, jotka kykenivät pitämään päänsä kylmänä kohdatessaan vaarat ja lohikäärmeet. Yleensä prinsessat eivät vain antaneet pakkeja kaiken sen jälkeen.
"Mikä?" Emil kysyi hiljaa, arastelevana ja kenties hieman jännittäen.
"Tiedät ihan hyvin minkä. Sen, ettet sä tykkää musta silleen ja voidaanko olla ystäviä ja muuta paskaa", Rasmus sanoi ja hänestä tuntui, kuin hän voisi alkaa itkemään hetkenä minä hyvänsä. Helvetti nyt, en oo mikään säälittävä itkupilli.
"En mä sitä tullut sanomaan", Emil vastasi hänelle puhuen edelleen hyvin hiljaa.
"No mitä sitten? Ettet haluu olla ees kaveri? Siitä vaan, sano se", Rasmus yllytti ja tunsi tosiaan suolaveden pyrkivän ulos silmistään.
"Ei kun", Emil aloitti ja Rasmus kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Nyt se tulee, nyt se helvetin helvetti tulee. Emil ei kuitenkaan lausunut niitä kauheita sanoja.
"Mäkin tykkään susta", oli lause, joka muutti kaiken.
-
Jaa-a. mitähän tähä nyt sanois. sujuvaa tekstiä, en huomannu mitää kirjotusvirheitä. iha jeps jatko.
-
Diipadaapaduu siis juuh tulimpa taas piristämään päivääsi :D
Oli taas kerran ehana ja hauska teksti ♥, tykkäsin toosi paljon
Mutta toi loppu.. miten sä voit lopettaa sen tommoseen kohtaan??
Ja awwawwawwwwww nytnytnyt se tapahtu Emil kerto tunteistaan ♥
Ja ihanaa Lindholm oli taas menossa mukana ;D ja yhtä ihanana niinkuin aina xD
Helvetti, helvetti, helvetti! Rasmus iski nyrkkinsä huoneensa seinään. Miks mä tein sen? Miks mä tein sen? Miksi. Mä. Tein. Sen? Rasmuksen huulilta karkasi turhautunut ärähdys. Mä oon vaan yks hemmetinmoinen idiootti tässä maailmassa. Mä pilasin meidän ystävyyden nyt lopullisesti ja petin Emilin luottamuksen. Rasmus puri alahuultaan ja iski toisenkin kätensä nyrkin seinään. Helvetti! Pakithan tässä tulee, ei väliä mitä mä teen tai sanon! Yhtä hyvin voisin vaan kidnapata Emilin mun komeroon ja pitää siellä vankina. Mut enhän mä tietenkään niin voi tehdä.
Ja Emilhän on poika! Ja jos siinä ei ole tarpeeksi syytä, niin Emil on poika, joka on todellakin liian hyvä mulle! Miks mä ees tykkään siitä? Se on poika! Poika! En mä ennen oo tykännyt pojista, tosin en tytöistäkään. Eli tarkottaaks tää nyt, että oon homo? Helvetti soikoon, oon homo! Homoseksuaali, hinttari, fägäri! Rasmus yritti kauhistukseltaan saada ajatuksiaan selvenemään. Mutta enhän mä muista pojista tykkää, Emilistä vaan. Eli tarkottaaks se, että mä oon rakastunut Emiliin?
Voe toista .. ihan hermona (vähä niinku minäki oon täs ny ollu ;D)
"Rasa, pikku hanipuppeli, kultamussukka emoseni!" Reeta huuteli kutsuvasti Rasmuksen takana, yrittäen juosta häntä kiinni. Rasmus pyöräytti silmiään.
Tää tästä vielä puuttuikin.
"Reeta, oisitko ystävällinen ja painuisit suoraan Helvettiin tästä? Olisitko niin ihana?" Rasmus hymyili lähes pelottavasti ystävälleen, joka näytti epäilevältä.
"No vou! Joku tais herätä vähän väärällä räpylällä", Reeta kurtisti kulmiaan ja Rasmus ärähti.
"Oikeesti, en kestä nyt ketään", Rasmus heilautti kättään paljonpuhuvasti ja jatkoi matkaansa luokkahuonettaan kohti. Reeta ei kuitenkaan noin pienestä luovuttanut, vaan kiri Rasmuksen melko pian ja hyppäsi tämän eteen.
"Johtuuks toi Emilistä?" Reeta kysyi virnistellen.
"Ja mitä jos johtuukin?" Rasmus murahti vastaukseksi. Reeta kohotti kulmiaan ja tuijotti ystäväänsä hetken. Ei kulunut kauaakaan, kun tytön kasvoille kohosi ymmärrys.
"Rasa, ootko sä homo?" Reeta töksäytti ja Rasmus horjahti näyttävästi käytävällä ja tiputti samalla olkapäällään yhden olkaimen varassa keikkuvan repun. Reetan silmät olivat sillä hetkellä kenties suuremmat kuin Rasmuksen, joka katsoi tyttöä täydellisen kauhun vallassa. Miten Reeta oli voinut arvata sen?
"Mistä sä tollasta sait päähäs?" Rasmus kysyi mahdollisimman normaalina ja yritti pysyä tyynenä.
Eli siis sä oikeesti haluut tappaa mut nauruu?? Mut siis joo repesin vaa tolle Reetalle tai noille sen jutuille ;D
Emil istui hermostuneena olohuoneen sohvalla ja tuijotti suklaanruskealla karvamatolla makailevaa Juria, joka heitteli vihreää, pallokalaa muistuttavaa palloa ilmaan ja otti aina kopin sen tippuessa takaisin alas. Emil seurasi katseellaan pallon liikettä ja hätkähti, kun Juri ei saanutkaan enää koppia ja pallo pyöri kauemmas toisesta. Jurin käsi mätkähti laiskanomaisesti sivulle hänen yrittäessään ylettää saamaan pallo takaisin käsiinsä.
Hän kuitenkin huomasi pallon olevan liian kaukana, eikä viitsinyt liikahtaa lähemmäs sitä. Juri näytti väsyneeltä, mikä oli erittäin harvinaista pojalle.
"Sie oot niin onnekas, Empsi. Saat olla yläasteella", Juri sanoi ja kurotteli kättään kattoa kohti. Emil katseli Jurin touhuja ihmeissään.
"Ai, miten niin?" hän uskaltautui kysymään ja sai Jurin hymähtämään.
"Lindholm on siel", Juri hymyili ja Emil oli aika varma, että se oli sarkasmia. Tai siis, kuka nyt Lindholmista pitäisi? Samanlaiset hullut? Kyllä. Juri? Ei millään todennäköisyydellä. Aika julmaahan se oli, mutta Lindholm vain sattui olemaan hyvin, hyvin pelottava mies.
"Empsi, minkä ikäi sie oot? Ku oot viel peruskoulus", Juri kysyi. Emil alensi päätään vältellen Jurin katsetta.
"Kuustoista, mut kävin eskarin kaks kertaa", Emil yritti rohkaistua puhumaan Jurille, niin kuin normaalisti ihmiset puhuvat keskenään.
"Hmm", Juri hymisi katsellen toista sivusilmällä. Emil puolestaan pohti, kuinka voisi aloittaa keskustelun Rasmuksesta ja koko sotkusta kuitenkaan keksimättä hyvää aloitusta. Emil ei kuitenkaan vähästä lannistunut, vaan yritti jääräpäisesti keksiä jotakin sanottavaa.
"Juri", Emil sanoi toisen nimen ja nielaisi. Kerrankin kun piti sanoa jotakin, sylkeä tuntui kerääntyvän litroittain suuhun ja puhuminen tuntui vaivalloiselta. Kuin pitäisi puhetta tuhannen väittelynhaluisen diktaattorin edessä, joista puolet ovat naisia, joilla on juuri se aika kuusta. Silti Emil avasi suunsa ja sanoi kysyvään sävyyn: "Sähän oot ihastunut."
Juri tuijotti Emiliä hetken ja näytti siltä, kuin yrittäisi ymmärtää, mitä Emil oli juuri sanonut.
"Juu, on minul ihastus", Juri vastasi hieman hämmentyneenä. Se taisi tosin johtua vain siitä, ettei Emil yleensä keskustellut sellaisista aiheista hänen kanssaan. Tai oikeastaan jutellut mistään muustakaan oma-aloitteisesti.
"Miltä se", Emil nielaisi ja jatkoi: "tuntuu olla ihastunut?" Juri virnisti hänelle, mutta virnistys ei ollut ollenkaan kiusoitteleva tai muutakaan sellaista. Tai, no, ehkä se oli vähän.
"Tuntuu silt, et haluis koko aja olla siin lähel ja tutustua paremmin. Haluis koskettaa ja halia iha koko aja. Tuntuu, et vois päästää sen elämäänsä ja olla sen kaa tosi kauan. Mut sit myös pelottaa vähä, et se ihastus alkais vihaamaa ja ei oikeen uskaltas tehä mitään", Juri selitti hymyillen ja Emil tajusi Rasmuksen täyttävän kriteerit.
"Empsi, tyksiks sie Rasasta?" Juri kysyi äkkiarvaamatta ja Emil punastui rajusti. Jurin virnistys leveni. Juri oli näköjään saanut energiansa takaisin.
"Eli tyksit", Juri katseli Emiliä ja Emil tunsi olonsa avuttomaksi pojan katseen alla. Oliko hän niin läpinäkyvä? Emil yritti katsoa Juriin, mutta käänsi kuitenkin päätään pois.
"En tiiä", Emil sanoi hiljaa ja Juri kallisti päätään.
"Siltä tuo kyl näyttää tosi pahasti", Juri lausui ja kallisti päätään vielä enemmän.
"Onks se paha asia?" Emilin suusta karkaisi vaimea, kauhistunut parkaisu ja Juri naurahti.
"Ei ole, ei huolta. Täysin normaalia olla ihastunu", Juri rauhoitteli Emiliä.
"Mut mie tiesin tuon! Tiesin, tiesin! Voi että, kyl työ tekisitte hyvän parin", Juri puhui innostuneella äänensävyllä ja Emil kohdisti aran katseensa toiseen.
"Eiks pojasta tykkääminen sit oo paha asia?" Emil kysyi hiljaa.
"No ei! Se on se ihmine, ei sukupuoli. Ja kylhä miekin tyksin yhestä miehestä." Jurin sanat yllättivät Emilin täysin. Olisi luullut, että homoja kauhisteltaisiin ja syrjittäisiin. Mutta Juri oli hyvin suvaitsevainen ihminen, kuten hän oli jo aiemmin arvellut tämän olevan. Ja Jurikin näytti pitävän miespuolisesta henkilöstä. Emil tunsi uteliaisuutensa heräilevän asiaa kohtaan.
No juuh nyt tuli hiukan pitkä lainaus mutta ei anneta sen häiritä ;) mut siis aaaaa .. jännäl taval sulonen tää näitten juttu tuokio .. Ja Juri on jotenki niin sulosen olone täs .. tai siis toi sen puhe tapa ja tollee :D
"No mie tyksin vähän Vilistä", Juri sanoi erittäin hiljaa. Hyvä, ettei Emilin tarvinut pyytää Juria toistamaan tunnustustaan. Kyllä hän oli kuullut, mutta hänen oli silti kysyttävä: "Kenestä?"
"Vilistä", Juri lausui nimen uudelleen vilkuillen Emiliä.
"Kuka se on?" Emil kysyi.
"Eks sie tiedä?" Juri parkaisi ja katsoi Emiliä epäluuloisena.
"En tunne ketään Viliä", Emil tunnusti ja alensi päätään. No tämähän on hienoa.
"Siun liikanope! Eks sie muka sitä tunne?" Juri tuijotti Emiliä, jonka silmät olivat pyöristyneet lautasiksi. Lindholm? Juri pitää Lindholmista? Ei herranjestas. Emil yritti niellä järkytystään.
Mitäs tähän sanoisi .. tuo Jurin ihastus (minkä oon kyllä jo tiennyt aekas kauan ku kerroit sen ;D) aikas hömhöm .. ;D
"Rasmus", Emil sanoi hänen nimensä kysyvänä, kun hän käänsi itse selkänsä Emiliin päin. Hän ei tahtonut nähdä toisen joko pahoittelevaa, tai sitten paheksuvaa ilmettä tämän kertoessaan, etteivät hänen tunteensa saa vastakaikua. Perkele, että on kivuliasta.
"Sano se vaan nopeesti", Rasmus pyysi, yrittäen kuulostaa urhealta. Olihan hän kuitenkin aina ihaillut niitä sadun ritareita, jotka kykenivät pitämään päänsä kylmänä kohdatessaan vaarat ja lohikäärmeet. Yleensä prinsessat eivät vain antaneet pakkeja kaiken sen jälkeen.
"Mikä?" Emil kysyi hiljaa, arastelevana ja kenties hieman jännittäen.
"Tiedät ihan hyvin minkä. Sen, ettet sä tykkää musta silleen ja voidaanko olla ystäviä ja muuta paskaa", Rasmus sanoi ja hänestä tuntui, kuin hän voisi alkaa itkemään hetkenä minä hyvänsä. Helvetti nyt, en oo mikään säälittävä itkupilli."En mä sitä tullut sanomaan", Emil vastasi hänelle puhuen edelleen hyvin hiljaa.
"No mitä sitten? Ettet haluu olla ees kaveri? Siitä vaan, sano se", Rasmus yllytti ja tunsi tosiaan suolaveden pyrkivän ulos silmistään.
"Ei kun", Emil aloitti ja Rasmus kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Nyt se tulee, nyt se helvetin helvetti tulee. Emil ei kuitenkaan lausunut niitä kauheita sanoja.
"Mäkin tykkään susta", oli lause, joka muutti kaiken.
Tää loppu on aivan ehana ♥ mutta toi lopetus .. miten mä jaksan oottaa jatkoa ..
Muttamutta .. multa ei näköjään lyhyet kommentit luonnistu ..
Mutta niih .. jatkoa odotan tosi tooosi paljon, koska haluan tietää miten Rasmuksen ja Emilin käy ;)
Muttamutta eipä tässä sitten muuta .. luin,tykkäsin, kommentoin ja sitä rataa ..
Elikäs kommenttihörhösi poistuupi paikalta
-
Karoasd: Kiitos, yritän parhaani täällä näiden kanssa. Eli suurkiitos, kun jaksat joka luvun jälkeen kommentoida, vaikkakin jotakin noin pientä. Mikään kommentti ei ole turha. :)
Ärrikkä: Oho, no siinä on lainailua kerrakseen. :o Mutta kiitos nyt taas kommentista, kommenttihörhöni (ai että oikein minun omani :3). Nytpä sitten sait tämän jatkosi, älä kivitä jos et tykkää. ;D
A/N: Eli jeij, kymppiluku on täällä (bileet?). Eipä tässä mitään kummempia sanottavia ole, se vain, että herranjestas. Tämä oli varmaan vaikein luku kirjoittaa tähän mennessä, kun .. no, niin. Ei spoilaa. Lukekaa, niin ehkä ymmärrätte. :) Kiitän taas teitä kaikkia piilokujoita ja teitä, jotka jaksatte aina kommentoida näitä. Arvostan palautetta todella paljon ja ihkutuskin käy. ;D Eli love you. ♥ :-*
Luku 10: What the hell is this? Ponyo?
Mitä? Mitä Emil just äsken sanoi? Rasmus kääntyi salamana ympäri, kohdistaen äimistyneen katseensa vaaleampaan poikaan. Rasmus ei sitä itse huomannut, mutta hänen suunsa oli avautunut täysin auki ja hän näytti sillä hetkellä äärimmäisen typerältä. Emil oli kenties jopa Rasmustakin punaisempi ja siinä he sitten olivat, molemmat punaisina kuin mitkäkin paloautot -ainakin niin sitä olisi luokkahuoneessa luonnehdittu-.
"Sä siis mitä?" Rasmus sai sönkötettyä ja kirosi omaa täysin voimatonta ja vaimeaa ääntään. Siitä kuulsi Rasmukselle täysin tuntematon epävarmuus ja arkuus.
"Älä pyydä mua toistamaan, oo kiltti", Emil alensi päätään ja piilotti kasvonsa käsiinsä ilmiselvästi nolostuneena tilanteesta. Poikien ylle laskeutui suuren ymmärryksen aiheuttama hiljaisuus.
"Oikeesti?" Rasmus kysyi hiljaa, katseensa Emiliin tiukasti liimanneena. Tuo kysymys todella ratkaisisi kaiken.
"Aikuisten oikeesti", Emil mumisi ja nyökkäsi. Vaikka vaaleaverikkö yrittikin parhaansa mukaan peittää kasvonsa, niin Rasmus hahmotti silti selkeän punan pojan kasvoilla. Oikeastaan se oli levinnyt jo korviin asti, eikä Rasmus voinut olla hymähtämättä pojan suloisuudelle ja selvälle ujoudelle. Ainakin Emil oli oppinut olemaan hänelle hieman avoimempi ja siitä Rasmus olikin todella onnellinen. Hänen kasvoilleen kiiri melko nopeasti lempeä, ajatukset tasaannuttava hymy hänen noustessaan sälgyltä seisomaan.
Rasmuksen jalat veivät häntä hitaasti Emiliä kohti. Oli kuin Emilin keho olisi jokin todella voimakas magneetti, joka veti Rasmusta armottomasti puoleensa. Mikäs Rasmus oli siinä tilanteessa vastustelemaan, halusihan hän itsekin olla lähellä Emiliä. Rasmuksen päästessä viimein Emilin luokse, hän kietoi hellästi käsivartensa toisen ympärille ja rutisti Emiliä pienesti. Emil ei lähtenyt karkuun, vaikka Rasmus sitä hieman aluksi pelkäsikin.
Ehkä se oli hieman outoa, olivathan he molemmat kuitenkin miespuolisia ja toistensa täydellisiä vastakohtia. Rasmukselle Emil oli silti se enkeli, sukupuolesta viis. Rasmuksen kädet harhailivat Emilin selässä. Joskus hän todella mietti, että mitä jos Emilillä olisi selkäpuolellaan jonkinlaiset arvet. Kuin tämän siivet olisi revitty irti nahkasta ja sitten syljetty haavoihin. "Emil, Emil", Rasmus hoki pojan nimeä toisen olkapäätä vasten. Emil vastasi halaukseen selvästi epäröivänä. Se tuntui Rasmuksesta jotenkin rauhoittavalta. Kuin kaikki hänen pelkonsa olisi pyyhitty yhdellä kosketuksella pois.
"Oikeesti?" hän kysyi vielä kerran.
"Ihan oikeesti", oli vastaus, jonka hän sai hymyn kera.
*****
"Empsi, Empsi!" Juri kohotti käsiään ilmaan ja hymyili riemukkaasti, kun Emil ja Rasmus kävelivät olohuoneeseen käsikädessä.
"Sie sitte menit ja tunnustit, aijaih", Juri lausui ilmiselvän asian ääneen ja hymyili leveämmin. Emil nyökkäsi ja hymyili arasti.
"Pitää kyl kertoo kaikille!" Juri innostui ja oli juuri kaivamassa kännykkäänsä vaaleiden, repaleisten farkkujensa taskusta, kun Rasmus kohotti oikeaa kättään paljonpuhuvasti.
"Ei, Juri. Et kerro kenellekään tai lentää ilmat pihalle", Rasmus uhkasi vilkuillen Juria.
"Rasa, miks sie oot aina noin ilkiä? Haistahan jo se kukkakaali, jookos kookos?" Juri esitti loukkaantunutta, mutta tämän kasvoilla viipyilevä hymy ilmiantoi pojan oikeat tuntemukset.
"Hiton tyttö, käytät tollasia sanontoja", Rasmus tuhahti ja vaihtoi kätensä asentoa Emilin kädessä.
"En mie oo mikään likka!" Juri parahti ja kohotti äkisti kulmiaan kohdistaen katseensa Rasmuksen ja Emilin välistä olohuoneen oviaukolle.
"Uuh, mitäs täällä tapahtuu? Hankkikaa huone, poijjat!" kuului Patrikin mylvintä heidän takanaan ja Emil säpsähti. Apua, ei, kaikki saa tietää! Mitä ne ajattelee tästä? Ei, ne pitää meitä ihan outoina ja kaikkea. Juri ei ehkä, mutta Patrik! Ei! Rasmus oli nähtävästi aistinut Emilin hermostuksen ja lievän paniikin, sillä hän puristi tämän kättä hieman lujempaa. Emil tunsi rauhoittuvansa hieman.
"Ai että tollasia oot menny tekemään, Rasa! Veit kissanpennun multa! Voi sinua pelimiestä, kuuletkos?" Patrik ilveili ja sai osakseen Rasmuksen murhaavan mulkaisun.
"No mitä? Teitkö sä Emilin raskaaksi tai jotain?" Patrik ei älynnyt lopettaa ajoissa, minkä seurauksena Rasmus syöksähti -kyllä, pitäen yhä Emilin kädestä kiinni- hänen luokseen ja iski vapaan kätensä tummaverikön kylkeen. Patrik älähti tuskissaan ja alkoi pitelemään vatsaansa molemmilla käsillään.
"Haista paska, Rasa, väkivaltainen nuori! Kato nyt, Emil. Tollasen miehen sait. Varo vaan, ettei tuu perheväkivaltaa", Patrik lausui dramaattisena ja Rasmus lähestyi tätä jälleen uhkaavana.
"Ei! Et perkele enää lyö ilmoja pihalle!" Patrik aneli ja peruutti tuskastuneen näköisenä. Rasmus tuhahti.
"No en lyö, mutta pidäkin toi turpas kiinni. Meille ei tuu mitään perheväkivaltaa", Rasmus sanoi.
"Ai että kuitenkin tulee perhe!" Patrik huudahti innoissaan siitä, että oli saanut Rasmuksen puhumaan itsensä pussiin ja virnisti leveästi.
"No ei tule perhettä! Mä - siis me ollaan molemmat jätkiä!" Rasmus parkui kauhistuneena ja Emil pysyi vaiti. Hän ei uskaltanut sekaantua toisten sanaharkkaan.
"Koskaan kuullut homojen adoptio-oikeudesta?" Patrikin virnistys leveni.
"Mitä te taas homoilette täällä?" Emil kuuli Samin kysyvän äänen. Täähän on taas mahtavaa, Emil tuskastui. Rasmus ei päästänyt hänen tärisevästä kädestään irti.
"Sami", Rasmus lausui toisen nimen päättäväisen kuuloisena ja kääntyi ympäri. Emil katsahti nykyiseen poikaystäväänsä ihmettelevänä. Poikaystäväänsä! Emil nolostui ajatuksesta, että he olisivat jo olleet yhdessä. Juttu eteni hänen mielestään hieman liian nopeasti, vaikka ei hänellä mitään suhdetta vastaankaan olisi ollut. Ei mitään vastaan! Apua, tää on ihan outoa. Mitä Rasmus ees aikoo sanoa?
"Mä tykkään Emilistä ja Emil tykkää musta. Me ollaan yhdessä ja musta vaan tuntui, että sun pitäis tietää se", Rasmus tunnusti suoraan ja sai Samin kasvoille kohoamaan järkyttyneen ilmeen. Patrik näytti pelokkaalta ja Jurikin kieltämmättä oli hieman epävarman oloinen. Rasmus taas -ainakaan Emilin näkökulmasta- ei näyttänyt ollenkaan empivän tai muutenkaan katuvan tunnustusta, vaikka Sami näyttikin jotenkin vihaiselta. Emiliä pelotti.
"Vitun homo, Rasmus. En ois susta uskonu. Helvetin likanen fägäri", Sami sylkäsi kirosanat suustaan ja käveli ulos huoneesta.
"Samikka, oota!" Juri ryntäsi miehen perään kulmiaan kurtistellen. Emil vilkuili kauhistuneena ja myötätuntoisena Rasmusta, joka oli sillä hetkellä täysin ilmeetön. "Rasmus?" Emil kysyi pahoittelevana, vaikkei oikeastaan tietänyt mitä olisi pahoitellut. Koko juttua? Mutta Rasmushan oli se, joka alunalkaenkin oli tehnyt sen aloitteen.
"Älä välitä, Emil. Jos se ei hyväksy tätä, niin sittenpä ei hyväksy", Rasmus sanoi ja hymyili Emilille rauhoittelevasti. Emil nyökkäsi hieman epäröivänä.
"Ei hitto, Rasa, sä oot vahva", Patrik sanoi hiljaa, kunnioittavalla ja samalla täysin äimistyneellä äänellä. Rasmus virnisti Patrikille ihailtavasti.
"Pitää olla", Rasmus sanoi ja nyökkäsi samalla kiittääkseen kohteliaisuudesta. Kai Rasmus ja Patrik tulivat sittenkin ihan hyvin toimeen. Ainakin Emilistä he näyttivät aika läheisiltä.
"Mut hankkikaa silti huone", Patrik sanoi ja virnisti Rasmukselle takaisin kiusoittelevana.
"Haistapa sinäkin se paska taas", Rasmus vastasi hymyillen pelottavasti. Emil huokasi. Tai ehkä ei sittenkään.
Tää tuntuu epätodelliselta. Ei, korjaan, siis todella epätodelliselta, Emilin ajatukset vaeltelivat siellä täällä tämän istuessa Rasmuksen sängyllä matematiikan läksyjen kanssa puurtamassa. Rasmukselta oli turha kysyä neuvoa, sillä poika oli jo osoittautunut todella surkeaksi kaikissa matemaattisissa asioissa. Eipä häntä koulu näyttänyt muutenkaan paljoa kiinnostavan, että jos siitä lähdettiin. Emilin olisi tehnyt mieli kysyä Rasmukselta tämän tulevaisuudensuunnitelmista, mutta ei vain jotenkin saanut mieltään rohkaistua.
Hän ei tahtonut vaikuttaa nipottavalta tai tyttömäiseltä ajatellessaan tulevaisuutta ja mahdollisia ammatteja. Emil olisi kuitenkin tahtonut kirjastoon töihin, jos mitenkään mahdollista. Hän rakasti lukemista ja hyviä kirjoja, seikkailufantasiasta tavallisiin katukertomuksiin, jotka olivat kirjoitettu puoliksi puhekielellä ja puoliksi kirjakielellä. Rasmuskin vaikutti fiksulta ihmiseltä sisimmässään, Emil ei vain uskaltanut ottaa mitään vakavampaa asiaa puheeksi.
Kyllähän hän olisi tahtonut rikkoa sen oletuksen, että naiset ovat niitä viisaimpia, eivätkä jätkät voi jutella syvällisistä aiheista. Emil ei vain ollut varma, tahtoiko Rasmus tehdä saman. Vaikka he olivatkin olleet niinsanotusti yhdessä jo viikon päivät, niin se tuntui vain silti niin vieraalta. Eikä Emil edes ollut varma, oliko se sitä. Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, he eivät olleet suudelleet tai tehneet mitään. Korkeintaan pidelleet toistensa käsistä kiinni, mutta siihen se jäikin. Emil tunsi itsensä typeräksi, kun odotti siltä suhteelta vähän enemmänkin.
"Emil, hei", Rasmus rikkoi hiljaisuuden äkisti ja Emil havahtui haaveistaan.
"Niin?" Emil kehotti toista jatkamaan kulmat koholla.
"Oon tässä miettinyt, että mehän ollaan kai nyt", Rasmus sanoi ja nielaisi ilmaa. Sittemmin hän jatkoi: "yhdessä tai jotain. Ainakin mun käsityksen mukaan." Ai, nyt se keskustelu sitten vihdoinkin tuli, Emilin valtasi pienehkö pelko.
"Juu, ollaan kai", Emil vastasi hiljaa ja katsahti Rasmukseen. Toisen kasvoja ja eleitä oli hyvin vaikea yrittää lukea, eikä niistä näkynyt oikeastaan mitään, eikä ajatuksiakaan voinut päätellä millään tasolla. Mitä Rasmus ajoi takaa?
"Niin oon vaan miettinyt, että parithan käy yhdessä jossain. Tai siis, äsh. Leffassa tai näin", Rasmus punastui lähes huomaamattomasti ja käänsi päätään poispäin. Mitä? Kysyikö Rasmus juuri Emiliä ulos? Emil tuijotti niinkutsuttua poikaystäväänsä hämmästyneenä. Kaksi jätkää yhdessä leffaan? Mitä ihmiset siitä ajattelisivat?
"Niin jos mekin mentäis katsomaan joku leffa", Rasmus sanoi vihdoin kysyvänä. Emil tunsi hymyn pyrkivän huulilleen, eikä nähnyt mitään syytä piilotellakseen sitä.
"Se ois kivaa", hän vastasi ja nyökkäsi hymyillen. Emil tunsi olonsa onnelliseksi, vaikka olihan hän ollut sitä jo koko viikon. Rasmuksen seurassa hän vain tunsi olonsa hyväksi, eikä sitä asian syvällistä merkitystä ollut edes pakko miettiä. Hän vain tunsi olonsa hyväksi ja se siitä. Rasmus näytti riemastuvansa myöntävästä vastauksesta ja se näkyi vahvasti myös hänen ilmeestään, jota hän yritti epätoivoisesti peittää.
"Okei, jos viikonloppuna mentäis kattomaan se uus fantasialeffa, en nyt muista nimeä, mutta kuitenkin. Se on kuulemma hyvä ja lauantaina on se superpäivä, että sais kivasti alennusta", Rasmus kertoi ja Emil nyökkäili.
"Kuulostaa ihan hyvältä", Emil myönsi ja Rasmuskin nyökkäsi.
"Eli ne ois kai sit", Rasmus aloitti ja vaikeni hetkeksi. "treffit", hän jatkoi hymyillen. Emilkin hymyili. Niin, treffit, Rasmuksen kanssa. Ja koska ne on nimenomaan Rasmuksen kanssa, mikään ei voi mennä pieleen. Voi, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla.
*****
"Miten niin täynnä? Helvetti, yhet liput unohtaa tilata ja sitten joku yläkerran ukko kattoo tilaisuutensa tulleen, mitä?" Rasmus iski kätensä elokuvateatterin lipunmyyntitiskille.
"Herra, käyttäytykää asiallisesti, pyydän", kaikkeen viaton ja syytön lipunmyyjätyttönen aneli asiakastaan rauhoittumaan.
"No en helvetissä käyttäydy! Arvaa, kuinka kauan mä suunnittelin tätä", Rasmus räyhäsi ja Emil näytti erityisen kärsivältä.
"Jos ette ala rauhoittumaan, niin mun pitää kutsua turvamiehet tänne", tyttö selitti ja katseli Rasmusta avuttomana. Myyjä oli selvästi uusi työssään, koska hänen äänensä hiipui aina vain hiljaisemmaksi, eikä hän osannut oikein hoitaa tilannetta ammattilaisen tavoin. Rasmus ei tahtonut turvamiehiä luokseen pilaamaan Emilin ja hänen yhteisen elokuvapäivän. Hän huokasi raskaasti.
"Okei, mihin elokuviin pääsisi?" hän kysyi vastahakoisesti, mutta pakotti itsensä kuitenkin hymyilemään tytölle. Hymy tuskin näytti ystävälliseltä, sen verran ärsyyntynyt Rasmus kuitenkin oli, mutta ainakin hän yritti. Tyttönen hymyili takaisin aurinkoisena.
"Katsotaas", hän sanoi ja tuijotti tietokoneen ruutua keskittyneenä.
"Täällä olisi yksi elokuva vapaana, vain kymmenisen ihmistä teidän lisäksenne", hän ilmoitti aivan hetken päästä ja Rasmus huokaisi helpotuksesta. Eli he pääsisivät kuitenkin elokuviin.
"Hyvä, mikä elokuva?" hän uteli elokuvan nimeä kiinnostuneena.
"Näyttäisi olevan Ponyo", tyttö hymyili leveämmin. Rasmus hillitsi itseänsä ja tukahdutti ulos pyrkivän parkaisunsa. Ponyo? Hayao Miyazakin Ponyo? Ei helvetti, ei tää oo todellista! Rasmus huomasi Emilin tuijottavan itseään kysyvänä. Ei hitto, haluuko Emil oikeesti mennä katsomaan Ponyon? Sitä saamarin japsileffaa, jossa joku saamarin kala vaan polskuttelee ja leikkii ihmistä?
Emil hymyili Rasmukselle pienesti ja nyökkäsi, kuin lukien pojan ajatukset. Rasmus huokasi ties monetta kertaa sinä päivänä. No, mikäs siinä sitten.
"Selvä, mennään sinne sitten", Rasmus myöntyi ja myyjätyttö tirskahti vaimeasti.
"Maksatteko erikseen vai tuleeko samaan?" hän kysyi virnistellen. Emil vilkaisi Rasmukseen jälleen.
"Tulee samaan, mä tarjoan", Rasmus sanoi ja hymyili Emilille.
"22 euroa, kiitos."
Ei vois tylsempää olla, Rasmus nojasi kyynerpäähänsä ja katseli kyllästyneenä valkokangasta. No voi perkele nyt sen äiti on kadonnut ja poika rupee itkemään. Ja Ponyo sen kun vaan leikkii veneillä, ei perkele. Emilkin varmaan ihan nukahtanut jo tohon. Rasmus vilkaisi sivusilmällä vaaleampaa poikaa ja sai kokea elämänsä järkytyksen. Emil oli nimittäin nojautunut eteenpäin ja kyynelehti liikuttuneen näköisenä, katse tiukasti elokuvassa.
Ei ole mahdollista! Mitä se itkee? Ton pojan takiako? Mitä hittoa tässä nyt tapahtuu? Rasmus katseli järkyttyneenä Emiliä, joka oli niin vilpittömän liikuttunut elokuvasta. Rasmus tunsi pian painon kätensä päällä ja älysikin sen pian olevan Emilin käsi. Hänen oli pakko hymähtää. No, ehkä toikin on ihan sulosta. Rasmus kiersi kätensä Emilin käden ympärille ja piti tämän kädestä rauhoittelevana. Ehkei tää leffa nyt niin kamalan huono olekaan. Yksi asia oli kuitenkin varma: heidän olisi otettava popcorneja mukaan, tai heidät kivitettäisiin kotona.
Ja niin he kävivät elokuvissa, ostivat popcorneja ja kävivät vielä kiinalaisessakin syömässä. Rasmus nauroi Emilin epätoivoisille yrityksille syödä puikoilla, mutta sai sitten huomata, ettei oikeastaan itsekään osannut sitä. Hän maistoi kiinalaista sushia, joka ei ollutkaan niin hyvää, kuin olisi luullut. No, japanilaisten keksintöhän se alunperin oli, mutta mitä hittoa sitä sitten tarjottiin kiinalaisessa, jos se ei edes ollut hyvää?
Joka tapauksessa päivä oli ollut onnistunut ja Rasmus luuli, että hän saisi sen vietyä kunnolla loppuun asti. Mutta eihän kohtalo niin reilu ollut, ei tietenkään. Miksipä olisikaan ollut? Tietenkin kaiken piti kääntyä Rasmusta vastaan juuri illalla, kun hän oli kävelemässä Emilin kanssa kotia kohti.
"Oho, Rasako se siinä?" Rasmus säpsähti kuullessaan liiankin tutun, narisevan ja mairean miesäänen. Rasmus kääntyi vaistomaisesti ympäri ja huomasi epäonnekseen olleensa oikeassa.
Hänen edessään seisoi nuorisolauma, jota johti selvästi mustahiuksinen, moneen kertaan lävistetty nuorukainen. Tämän mustat hiukset sojottivat suuntaan jos toiseenkin ja päällään hän piti avonnaista nahkatakkia, jonka alla oli vain valkoinen T-paita. Nuoren housut olivat tiukat, tummanharmaat pillifarkut ja jaloissaan hänellä oli mustat Converset. Kokonaisuus oli yksinkertaisesti uhkaava, eikä nuorukaisen kasvoilla keikkuva virnistyskään antanut yhtään sen parempaa vaikutelmaa.
Emil nyki Rasmuksen hupparin hihaa. Hän tahtoi mitä ilmiselvemmin lähteä nopeasti pois toisen lähettyviltä.
"Mikael", Rasmus lausui totisena ja vilkaisi nuorukaisen takana oleskelevaan poikaan.
"Joonas", Rasmus nyökkäsi ja Joonaaksi osoittautunut poika nyökkäsi takaisin.
"Hei, kuka unohtui?" typerästi ailahteleva ääni kuului ja Rasmus hymyili älytessään, että puhujalla oli juuri äänenmurros käynnissä.
"No, Aaro moi. Onko kivaa, kun äänihuulet kehittyy?" Rasmus virnisti pimeällä kadulla.
"Täh?" Poika, joka Aaroksi oltiin nimetty, astui esiin nuorien joukosta. Pojan hiukset olivat puolipitkät ja värjäämättömät perussuomalaisen vaaleat, kasvonpiirteet miehekkäät ja terävät. Hän oli Emiliä ehkä hieman pidempi, mutta vain ehkä. Pojan vaatteista sen verran, että tämä oli yrittänyt matkia melko surkeasti joukon johtajan, Mikaelin vaatetusta.
"Idiootti mikä idiootti", Rasmus tuhahti. Hän ei todellakaan olisi tahtonut törmätä entiseen jengiinsä sinä iltana.
"Mitä sä junnu sanoit?" Aaro kimmastui, mutta uusi poika riensi rauhoittelemaan tätä.
"Älä nyt vittu ala ragee heti kaikesta", todella pienikokoinen poika sanoi ja otti pojan kulahtaneesta nahkatakista kiinni. Aaro tuhahti.
"Vitun Luka, aina pakko olla tollanen pasifisti", Aaro mutisi ja Mikael nyökkäsi nopeasti Lukalle.
"Kiitti taas. Aaro vittu, opettele hillitsemään itses, äläkä käyttäydy ku mikäki pentu", Mikael moitti Aaroa ja sai tämän näyttämään katuvalta.
"No sori", hän mumisi epäselvästi, mutta kyllä siitä jotenkin selvää sai.
"Ei kuulu!" Mikael huudahti ihan vain kettuillakseen pojalle.
"Sanoin että sori, perkele!" Aaro huusi takaisin ja hetken tilanne näytti urosten taistelulta lauman johtajuudesta. Mikael oli silti selvästi se alfauros.
"No hyvä! Ja nyt Rasmus, onks toi sun tyttöystävä tai jotain? Millon sustaki tullu sellai romantikko?" Mikael kyseli Rasmukselta ja hämmensi tätä hieman. Tyttöystävä? Rasmus vilkaisi Emiliin, joka näytti hyvin pelokkaalta. Ai, se luulee Emiliä tytöksi.
"Asiahan ei sinänsä sinulle kuulu", Rasmus vastasi vanhalla sanonnalla ja mulkoili Mikaelia uhkaavana. Helvetti soikoon, päästäis jo meidät menemään.
"No mutta onhan toi ihan söpö toi sun tyttös, näyttää tosin vähän pojalta. Johtuu kai noista hiuksista", Mikael kehui hymyillen inhottavaa hymyään. Tilanne olisi kai ollut jollakin tasolla huvittava, mutta Rasmusta, saati Emiliä se ei huvittanut ollenkaan. Mikaelin kehut tuntuivat nimittäin lähinnä vittuilulta, eivätkä kehuilta.
"Onks se muka söpömpi ku mä?" kuului kimakka, jokseenkin närkästynyt tytön ääni nuorien keskeltä. No tää tästä vielä puuttuikin, jee.
"Rasmus, vittu! Kuinka sä saatat? Petäks sä mua, hani?" liioitellusti itsensä meikannut blondi riensi Mikaelin vierelle.
"Moi sullekin, Pipsa ja ei, en petä, koska me ei olla yhdessä", Rasmus vastasi huokaisten.
"No reilukerho!" Pipsaksi nimetty kiljahti.
"Pipsa, anna olla. Rasahan on aina ollut vähän kusipää", toisen tytön ääni kuului.
"Kiitos, Nella, tästä kohteliaisuudesta." Rasmus mulkaisi tyttöä.
"Ei kestä, kultsi", tummempi tyttö vastasi hymyillen flirttailevasti.
"Je. Ja nyt meidän pitäis lähteä, että heihei ja ei muistella pahalla", Rasmus sanoi, otti Emilin käden omaansa ja lähti vetämään tätä pois.
Minne, sitä hän ei tietänyt, vain jonnekin mahdollisimman kauas tuosta pahaisesta jengistä. Kotiinhan sitä olisi voinut mennä, joten sinne Rasmus älysikin lähteä juoksemaan ja Emilkin vaihtoi kävelyn nopeasti juoksuksi.
"Älä luule, että tää jää tähän, Pimiö!" kuului Mikaelin raivostunut huuto heidän takanaan, mutta Rasmus ei jaksanut välittää siitä. Enemmän häntä raivostutti se, että Mikael ja muut olivat tulleet pilaamaan hänen ja Emilin yhteisen päivän.
*****
Rasmus ja Emil juoksivat halki asfalttiviidakon ankeiden katujen. Emil ei tietänyt miksi, eikä Rasmuskaan taitanut tietää. Ne nuoret eivät olleet lähteneet ajamaan heitä takaa tai mitään, mutta he juoksivat silti. Rasmuksen vapaassa kädessä oli muovipussi, jossa oli Jurille, Patrikille ja Samille tarkoitetut popcornit. Muovipussi vavahteli uhkaavasti ja Emil oli varma, että popcornit olivat levinneet siellä jo aika mukavasti.
Emil ei ollut hyvä liikunnassa, eikä urheilussa yleensäkään. Hän ei koskaan vaivautunut juoksemaan, mutta jotenkin hän piti siitä tunteesta, kun hän juoksi Rasmuksen kanssa. Se pieni jännitys ja se, kun tuuli pyyhki hänen kasvoiltaan kylmää hikeä ja sai hänen jo korviin asti ulottuvat hiuksensa hulmuamaan kevyesti. Emil vain piti siitä tunteesta, piti oikeastaan todella paljon. Ehkä hän sittenkin alkaisi käymään Rasmuksen kanssa iltalenkeillä.
-
Nonniin taas kerran ihana kommenttihörhösi tulee väsäämään jonkinlaista kommenttia
Elikäs elikäs .. noh nyt vihdoin ja viimein Rasmus ja Emil on yhessä :3 tätä oon odottanu :D
Mutta taas kerran ihana ja hauska (sä siis haluut tappaa mut nauruun?) teksti ♥
"Empsi, Empsi!" Juri kohotti käsiään ilmaan ja hymyili riemukkaasti, kun Emil ja Rasmus kävelivät olohuoneeseen käsikädessä.
"Sie sitte menit ja tunnustit, aijaih", Juri lausui ilmiselvän asian ääneen ja hymyili leveämmin. Emil nyökkäsi ja hymyili arasti.
Ehehehehehee Juri on vaa niin .. en mä tiiä .. tollai ..
"No mitä? Teitkö sä Emilin raskaaksi tai jotain?" Patrik ei älynnyt lopettaa ajoissa, minkä seurauksena Rasmus syöksähti -kyllä, pitäen yhä Emilin kädestä kiinni- hänen luokseen ja iski vapaan kätensä tummaverikön kylkeen. Patrik älähti tuskissaan ja alkoi pitelemään vatsaansa molemmilla käsillään.
No juuh .. tälle kohalle repes ja pahasti ;D pelkkä ajatuskin siitä et Emil ois raskaana .. ei herranjumala :D
"Haista paska, Rasa, väkivaltainen nuori! Kato nyt, Emil. Tollasen miehen sait. Varo vaan, ettei tuu perheväkivaltaa", Patrik lausui dramaattisena ja Rasmus lähestyi tätä jälleen uhkaavana.
"Ei! Et perkele enää lyö ilmoja pihalle!" Patrik aneli ja peruutti tuskastuneen näköisenä. Rasmus tuhahti.
"No en lyö, mutta pidäkin toi turpas kiinni. Meille ei tuu mitään perheväkivaltaa", Rasmus sanoi.
"Ai että kuitenkin tulee perhe!" Patrik huudahti innoissaan siitä, että oli saanut Rasmuksen puhumaan itsensä pussiin ja virnisti leveästi.
Ai tulee oikee perhe ? mutta siis juuh .. tällekki kohalle nauroin :D
Ei vois tylsempää olla, Rasmus nojasi kyynerpäähänsä ja katseli kyllästyneenä valkokangasta. No voi perkele nyt sen äiti on kadonnut ja poika rupee itkemään. Ja Ponyo sen kun vaan leikkii veneillä, ei perkele. Emilkin varmaan ihan nukahtanut jo tohon. Rasmus vilkaisi sivusilmällä vaaleampaa poikaa ja sai kokea elämänsä järkytyksen. Emil oli nimittäin nojautunut eteenpäin ja kyynelehti liikuttuneen näköisenä, katse tiukasti elokuvassa.
Ja no (ylläriylläri) nauroin tässäkin kohdassa .. mutta jotenkin toi mielikuva Rasmuksest mikä nukahtaa hetkenä millä hyvänsä ja Emilist nenä kiinni ruudussa .. ni .. ;D
Ja no tuli aikas ehana päätös treffeille .. mutta mikäs sen mukavampaa ku törmätä vanhaa jengiinsä ..
"Rasmus, vittu! Kuinka sä saatat? Petäks sä mua, hani?" liioitellusti itsensä meikannut blondi riensi Mikaelin vierelle.
"Moi sullekin, Pipsa ja ei, en petä, koska me ei olla yhdessä", Rasmus vastasi huokaisten.
"No reilukerho!" Pipsaksi nimetty kiljahti.
"Pipsa, anna olla. Rasahan on aina ollut vähän kusipää", toisen tytön ääni kuului.
"Kiitos, Nella, tästä kohteliaisuudesta." Rasmus mulkaisi tyttöä.
Miten ihmeessä mä pystyin tällekki repeemää ??
Mjutta siis .. oli ihana teksti ja kaikkee muuta mukavaa ..
Eli siis sama vanha virsi .. luin, tykkäsin ja väsäsin jonkinlaisen kommentin :D
Mutta aaaaa .. alan koko ajan enemmän ja enemmän tykästymään Juriin ;D se on vaa jotenki sellai .. en mie tiiä .. sellai jännä hahmo :D
Mutta juu .. eipä tässä sitten kai muutakun että jatkoa jään odottamaan ja näin
Olet ehana :3 ♥
Ja hörhösi poistuupi nyt paikalta
-
Ärrikkä: Oi, ihana kommenttihörhöni palasi ilahduttamaan minua. Että juu, kiitos kehuistasi taas. Tuntuu mukavalta, kun on edes joku antamassa palautetta ja näin. Ja Jurihan on juuri tuollainen .. jurimainen? ;D Ja toivottavasti tulee perhe! :D
A/N: Eli varmaan vaikein luku tähän asti kirjoittaa .. enspoilaamuttaolikuitenkin. JA PISIN. Herranjumala, tämä pääsi venymään. Mutta juu, toivottavasti tämän jaksaa loppuun asti lukea ja jotakin .. kiitos ja kumarrus? :)
Luku 11: In my arms you don't have to be afraid
Aika tuntui lentävän kuin siivillä, tai anakin kevät tuntui. Kelloja käännettiin eteenpäin, kevät vaihtui nopeasti kesään ja elämä kulki tasaisesti läpi kirkkaiden päivien. Sami oli hyväksynyt Emilin ja Rasmuksen välisen suhteen, mistä Rasmus olikin hyvin onnellinen ja Emilkin silminnähden huojentunut. Olihan Sami kuitenkin Rasmuksen hyvä ystävä ja heidän molempien vuokraisäntä. Patrik oli tuonut upouuden naispuolisen ystävättärensä, arkisemmin tyttöystävänsä, näytille ja saanut kuulla jumalatonta mylvintää Samilta ja Jurilta.
Olihan nuori nainen toki kaunis ja täysi-ikäinenkin kaiken lisäksi. Kaikki vain ihmettelivät, miten sellainen naisenilmestys oli tykästynyt Patrikiin. Loppujen lopuksi he kuitenkin vain kehuivat Patrikia, kun oli onnistunut iskemään niin viehättävän naisen ja onnittelivat suhteesta. Emilin ja Rasmuksen suhde oli päätynyt julkisuuteen koulussakin, kiitos Joonaksen ja tämän suuren suun ja pukuhuonekeskustelujen. Muut jätkät olivat nimittäin udelleet Rasmuksen naistilanteesta ja Rasmus oli tyytynyt vain pyörittelemään silmiään.
Joonaspa oli vain naurahtanut, että ei taida Rasmusta naiset kiinnostaa ja köhi Emilin nimen päälle epäonnistuneesti. Niinpä huhut kiersivät juoruämmältä juoruämmälle, homofoobikolta homofoobikolle ja lopputuloksena koulun kuumin pari. Ei Rasmuksella sitä vastaan mitään ollut, mutta hän oli huomannut usein käytävällä Emilin ajautuneen nurkkaan paetessaan lapsellisia kiusaajia ja muuten vain uteliaita ihmisiä. Rasmus sai siis joka kerta tilaisuuden leikkiä sankaria ja hän teki sen suhteellisen hyvin. Olihan kyseessä kuitenkin Emil.
Joka tapauksessa tuntui siltä, kuin talvi olisi vaihtunut yhden peipposen viserryksen myötä alkukesään ja kevätjuhla lähestyi.
Vihdoinkin, Rasmus huokasi ja vilkuili keittiön ikkunasta poissaolevana aurinkoista päivää. Vihdoinkin mäkin pääsen lukioon ja mikä parasta: yhdessä Emilin kanssa. Rasmuksen huulille kohosi hymy, jota hän ei itse edes tiedostanut aluksi. Vasta kun Emil uteli hymyn aihetta, hän pyyhkäisi sen kasvoiltaan vaistomaisesti.
"Ai, Rasmus muuten", Emil yritti herättää Rasmuksen huomion toteamuksellaan. Rasmus hymyili toistamiseen, mutta tällä kertaa siitä, että Emilistä oli tullut paljon avoimempi ja oma-aloitteisempi kevään aikana. Rasmus katsoi suoraan Emilin kirkkaisiin, sinisiin silmiin kysyvänä. Emil yskähti hieman vaivautuneena Rasmuksen vilpittömästä kiinnostuksesta.
"Mietin vaan", hän aloitti, alensi katseensa keittiön pöydän tummanruskeaan pöytäliinaan ja jatkoi: "että miten sä oot vielä peruskoulussa, kun oot kuitenkin jo 17."
Rasmus räpsäytti silmiään. Ai, tietenkin, kai meidän pitäisi tietää toisistamme vähän enemmänkin kuin lempiruoka tai lempielokuva, Rasmus älysi ja jatkoi Emilin silmien tuijottelua.
"Tuota, Rasmus?" Rasmus havahtui Emilin punehtuneiden kasvojen poispäin kääntymiseen ja oman nimensä kuulemiseen. Rasmus hymisi jatkoa odottavana.
"Ole kiltti, äläkä tuijota mun silmiä koko ajan", Emil pyysi ja Rasmus virnisti kiusoittelevana nojaten kyynerpäähänsä.
"Miks muka? Nehän on ihan kauniit", Rasmus kehui oikeastaan tosissaan, mutta kehun takana velloi taka-ajatuskin. Hän tahtoi välttämättä nähdä Emilin reaktion kehuun.
"Tota ei kukaan usko", Emil mumisi hiljaa niin epäselvästi, että lausetta oli vaikea tunnistaa lauseeksi, saati ymmärtää sanoja.
"Ai mitä sanoit?" Rasmuksen virnistys leveni ja Emil ravisteli käsiään hätääntyneenä.
"En mitään, en mitään", hän vakuutteli ja alensi päätään. Jos Rasmus olisi ollut yhtään lähempänä, hän olisi kurottanut kättään ja pörröttänyt Emilin jo valmiiksi pörrössä olevia hiuksia, mutta koska hän nyt sattui olemaan pöydän toisella puolella ja laiskuus tuntui käyvän ylivoimaiseksi, hän ei tehnyt niin.
"Okei, vastatakseni siihen sun kysymykseen", Rasmus vaihtoi äkisti puheenaiheen takaisin ikäkeskusteluun ja sai Emilin näyttämään hölmistyneeltä.
Poika ei nähtävästi ollut tottunut hyppiviin puheenaiheisiin. Rasmus oli juuri kertomassa taustoistaan, kun yläkerrasta alkoi kuulua kovaääninen, hieman rätisevä kitarasoolo, jonka poika tunnisti heti soittoäänekseen. No voi perkele, Rasmus kirosi mielessään.
"Venaa", Rasmus sanoi ja lähti juoksemaan yläkertaan, omaa huonettaan kohti. Emil koki nähtävästi tarpeelliseksi lähteä hänen peräänsä, sillä Emilkin nousi tuoliltaan ja lähti hölkkäämään Rasmuksen perään.
*****
"Selvä, eli nyt palatakseni siihen sun kyssään", Rasmus sanoi viimein puhelun lopetettuaan ja Emil säpsähti. Rasmus oli puhunut puhelimeen kauan, siis todella kauan. Emilin oli pohdittava, kenelle Rasmus oli niin kauan jaksanut puhua pälpättää ihan niitä näitä. Tai pikemminkin kenen juttuja Rasmus oli kestänyt niin kauan. Se ei nimittäin ollut yhtään pojan tapaista.
"Kuten oot huomannut, en oo kauheen hyvä koulussa. Että niin, oon jääny pari kertaa luokalleni ja niin, tässä sitä sitten ollaan", Rasmus tiivisti koko kouluhistoriansa pariin lauseeseen. Emil tuijotti poikaa hetken, mutta nyökkäsi sitten.
"Mut miten sä oot vielä yläasteella, vaikka oot kuustoista?" Rasmus käänsi puheenaiheen Emiliin ja sai tämän säpsähtämään pienesti.
"Mä kävin", hän vaientui ja jatkoi hetken päästä: "eskarin kaks kertaa, kun jäin yhessä vaiheessa auton alle. Olin sairaalassa tosi kauan, niin en ehtinyt enää opiskelemaan tarpeeksi", Emil selitti hiljaa ja sai Rasmuksen silmät pyöristymään hämmästyksestä.
"Ai jäit auton alle? Joskus 7-vuotiaana? Ei hemmetti, ihan tosi?" Rasmus kohotti kulmiaan selvästi yllättyneenä.
Emil nyökkäsi pienieleisesti. Poikien välille syntyi kiusallinen hiljaisuus, johon he eivät olleet tottuneet. Viimeksi samankaltainen hiljaisuus oli ollut, kun Emil oli vältellyt Rasmusta ja jos he sitten olivatkin kohdanneet, niin se oli vain se hiljaisuus, joka heidän yllään roikkui piinaavana kuin Reeta saarnaamassa naisten oikeuksista. Emil ei jostakin syystä pitänyt siitä hiljaisuudesta. Yleensä hän ja Rasmus keskustelivat ihan typeristäkin aiheista ja Rasmus sai hänet aina nauramaan.
Hiljaisuudet tuntuivat uhkaavilta ja inhottavilta ja saivat tilanteen vaikuttamaan siltä, kuin he eivät tuntisi toisiaan ollenkaan. Tosin taisi se jollakin tasolla tottakin olla. Emil ei tietänyt lähes mitään Rasmuksesta. Hän ei tietänyt Rasmuksen perheestä tai miksi hän ylipäätänsä asui Samin luona. Hän ei tietänyt, keitä ne pojat ja tytöt olivat heidän elokuvailtanaan olleet. Hän ei tietänyt mitään. Emil kurtisti kulmiaan. Mutta kysyminen olisi kai tuntunut ärsyttävältä Rasmuksen kannalta.
Emil ei tahtonut vaikuttaa sitoutumishaluiselta romantikkonaiselta, joka haluaa tietää kumppaninsa sielun syvimmätkin murheet. Silti Emil tahtoi tietää, kai hänen tulisikin tietää. Ainakin niistä nuorista. Emil nyökkäsi kuin varmistaakseen itselleen, että todellakin kysyy asiasta.
"Rasmus", Emil lausui saaden Rasmuksen kääntymään jälleen puoleensa. Rasmus katsoi häntä odottavana ja kysyvänä. Emil nielaisi. Kertoisiko Rasmus? Tahtoisiko hän edes kertoa?
"Keitä ne jätkät oli sillon aiemmin?" Emil kysyi kuitenkaan katsomatta Rasmukseen. Rasmus pysyi hiljaa ja Emilin valtasi pelko. Pelko siitä, että Rasmus vain naurahtaisi kysymyksen päälle ja välttelisi puheenaihetta. Tai mikä pahempaa, kiusallinen hiljaisuus palaisi roikkumaan heidän yllään. Jos Emil olisi ollut yhtään herkempi tai tahdonvoimattomampi, hänen silmäkulmassaan olisi sillä hetkellä kimmeltänyt kyynel.
"Mun aikaisempi jengi", Rasmus kuitenkin vastasi tuijotellen pohtivana sädekaihtimien koristamaa ikkunaa.
"Mikael on sen porukan kingi ja oli joskus mun hyvä ystävä. Aaro, se vittua viljelevä räkänokka on vaan säälittävä, mutta sitäkin kesti. Luka on Mikaelin paras ystävä, vaikkei sitä varmaan uskoisi. Kun Luka on kuitenkin näin pieni", Rasmus näytti käsillään typerästi ja Emil naurahti hiljaa, hieman varuillaan.
Ei Luka nyt niin pieni ollut, mutta ajatus oli kyllä huvittava. "-ja Mikael on sellanen rohjake", Rasmus jatkoi entisistä tuttavistaan kertomista. "Joonas ei oo eronnut siitä jengistä, kuten huomasit sen siellä joukossa hiimuilemassa. Pipsa ja Nella taas on ne väkivaltaisista miehistä kiihottuvat pissaliisat, jotka vaan roikkuu mukana ja heruttaa, tiedätkö? Mutta ihan kiva porukka, joskus. Joskus taas niin vittumaista sakkia, ettei mitään rajaa", Rasmus selitti edelleen vilkuillen pois.
Emil nyökkäili Rasmuksen kertoessa kaikesta mahdollisesta, mitä hän ja hänen entinen jenginsä oli puuhaillut. Pikkurikoksista ja mummojen itkettämisestä pääasiassa, mutta kyllä siellä välissä oli ihan huvittaviakin tempauksia ja normaaleja arkiasioita. Rasmuksella oli tosiaan ollut tapahtumarikas menneisyys, Emilin mielestä ainakin. Tosin ei hänen omaakaan menneisyyttään voinut ihan normaaliksi sanoa.
"Ja kerran Mikael pölli mun faijan vodkapullon, niin ei helvetti mikä huuto siitäkin syntyi." Emil säpsähti sanan "faija" kohdalla.
Hän ei ollut koskaan kuullut Rasmuksen puhuvan perheestään, ei koskaan. Ei äidistään, ei isästään, eikä mahdollisista sisaruksista. Ei yhtään mistään. Emil tahtoi tietää lisää.
"Rasmus, minkälainen sun perhe on?" kysymys lipsahti Emilin huulilta äkisti. Rasmuksen katsoessa häntä ilmeettömänä Emil tajusi, ettei olisi pitänyt kysyä laisinkaan. Olisi vain pitänyt pysyä hiljaa, niinhän hän aina muutenkin teki. Rasmuksen suusta kuului huokaus.
"Mun mutsi on kuollut", Rasmus sanoi neutraalilla, välinpitämättömällä äänensävyllä, kuin ei välittäisi asiasta ollenkaan. Sellaisella, jota käytetään asioista, jotka eivät merkkaa ihmiselle mitään. Mutta Emil oli varma, että asia oli Rasmukselle kivulias, vaikkei poika sitä näyttänytkään. Emil katseli Rasmusta, tarkkaili tämän eleitä odottaen jatkoa. Rasmus nyökkäsi ja vilkuili hajamielisenä huoneen seiniä.
"Se kuoli syöpään, kun olin vielä junnu. En edes muista sitä naista kunnolla, en edes ulkonäköä. Muistan vaan, että näin sen ja faijan paijaavan toisiaan koko ajan ja jotain yhdestä tuutulaulusta, jota se mulle lauloi. Aika sekavaa, mut en mä muuta muista. Niin en mä sitä edes sure enää, en varmaan koskaan surrutkaan. Olin niin pieni, etten tajunnut kuolemasta paskaakaan. Ei sellaset osaa surra", Rasmus kertoi, äänen tasapainon säilyttäen.
Hänen äänensä oli tyyni ja se pysyi koko kertomuksen ajan sellaisena. Emil uskoi, että Rasmus oli todellakin päässyt yli. Silti hän jotenkin tahtoi nähdä pintaa syvemmälle. Tietää, kärsikö Rasmus jossakin hyvin syvällä sisimmässään. Tietää, voisiko hän jotenkin parantaa sen tuskan. Emil naurahti sisäisesti. Miten hän muka voisi parantaa toisia, jos ei omistakaan painajaisista päässyt eroon? Tosin Rasmuksen aikana hän ei ollut nähnyt painajaisia. Ei niin yhtäkään.
Emilin katse oli jämähtänyt Rasmukseen, hän halusi tietää enemmän, hän tahtoi tietää aivan kaiken. Hänen katseensa suorastaan pyysi Rasmusta jatkamaan. "Mun faija", Rasmus aloitti ja huokasi toistamiseen, jatkaen sitten: "se alkoholisoitui mutsin kuoltua. Sillä vaan napsahti jokin ja kaikki lähimmäiset sai kärsiä. Se löi mua. Ei, toi ei oo oikea sana. Se hakkas mua joka päivä, löi turpiin pienimmästäkin. Se ei kestänyt mua, enkä mä sitä. Kerran se oli ihan kaatokännissä. Se oli ihan raivoissaan, kun sen joku yhden yön juttu oli pöllinyt sen lompakon ja mä tulin koulusta kotiin.
Se raivos mulle, se hakkas mut ihan paskaksi ja heitti mut pihalle. Olin jotakuinkin 15 ja mä päätin, etten kestäisi sitä kusipäätä enää yhtään enempää. Mä olin tuntenut Samin jo alakoulusta ja menin sille. Aika pian Sami täytti 18. Kun se käytti kaikki säästönsä tähän omakotitaloon, mä muutin sen perässä. Aika pian taloon muutti myös Juri, jolla oli kai perheensä kanssa myös jotain säätöä ja Sami tunsi jotain sääliä sitäkin kohtaan. Patrik oli vaan se randomi, joka tuli ihkuttamaan tätä taloa ja melkeen murtautu tänne. Ne sai jäädä, kuten mäkin."
Emil oli kertakaikkisen sanaton. Hän ei olisi voinut aavistaakaan, että Rasmuksella olisi sellaiset taustat. Ei sitten millään. Emilin päähän nousi typerä kysymys, joka hänen oli silti kysyttävä: "Rasmus, kuinka vanha Sami on?" Rasmus keskeytti muistelutuokionsa ja vilkaisi yllättyneenä Emiliin. Emil katui heti kysymystään, mutta hän tahtoi tietää.
"Sami on nyt 20-vuotias", Rasmus vastasi kohottaen kulmiaan.
"20?" Emil lähes kiljahti epäuskoisena. Niin vanha? Emil oli arvioinut Samin heitä vain vuotta vanhemmaksi.
Tai, no, olihan Sami lihaksikas, miehekäs ja pitkä. Emil oli vain ajatellut, että hän oli ruumiillisesti ikäisiään edellä. Samin käyttäytyminenkin oli vain jotenkin nuorekasta, että ei hänestä olisi arvannut. Toisaalta kuinka Sami olisi muka omistanut sen omakotitalon, jos hän ei olisi ollut jo pidemmän aikaa täysi-ikäinen?
"Je, ei sitä uskoisi, vai?" Rasmus naurahti ja sai Emilin rauhoittumaan. Enää ei ollut niin jännittynyt tunnelma.
"Onko sun isä vielä elossa?" Emilin oli pakko kysyä ja Rasmus näytti hetken miettivältä.
"Je, on se. Asuu jossain päin Lahtea ja leikkii raitista", Rasmus vastasi katsellen Emiliä.
"Etkö sä haluis tavata sitä?" Emil kysyi äkisti.
"En", Rasmus vastasi jyrkästi. Hänen ei ollut tarvinut ajatella kysymystä ollenkaan. Vastaus oli vain tullut totuudenmukaisena hänen suustaan ja sen pituinen se.
"Mut jos se on raitis, niin-" Emil yritti vielä, mutta Rasmus keskeytti hänet: "Emil, kiltti." Se ei ollut pyyntö vaieta, se oli pikemminkin käsky siihen. Rasmuksen silmiin oli noussut jokseenkin lasittunut katse. Hiljaisuus oli palannut piinaamaan heitä. Salamyhkäisyys ja tietämättömyys leijuivat ilmassa käsinkosketeltavina.
"Kerro jotain sun perheestä", Rasmus sanoi viimein. Hänen äänestään kuulsi vilpitön kiinnostus asiaa kohtaan. Emil jähmettyi paikoilleen. Hänen perheestään? Hänen äidistään, isästään? Jopa hänen isäpuolestaan? Emil ei tietänyt, pystyisikö siihen.
"No", hän aloitti ääni väristen. "Mun äiti muutti Amerikkaan viime syksynä, siksi mä muutinkin tänne teidän luokse. Se on mukava ja tosi hyvä kokki. Varsinkin sen omenapiiraat, ne on varmaan parhaita ikinä", Emil kertoi ja hymyili vienosti. Rasmuskin hymyili.
"Toi pitää pitää mielessä, ehkä mäkin pääsen joskus maistamaan sitä", Rasmus naurahti. Emilille tuli Rasmuksen rennosta asenteesta vapautuneempi olo.
"Mun isä joutui auto-onnettomuuteen mun ollessa kahdeksan. Se ei selvinnyt", Emil sanoi ja alensi päätään, antaen vaaleiden etuhiuksiensa valahtaa silmiensä eteen. Niiden alta hän näki jotenkuten Rasmuksen myötuntoisen katseen.
"Otan osaa." Rasmus kurtisti kulmiaan pahoittelevana. Emil nyökkäsi.
"Mut siitä on jo kauan, ei se mua enää vaivaa", Emil vakuutteli melko epäuskottavasti.
"Mutta te siis pääsitte yli?"
"Juu, ainakin äiti pääsi, kun se otti-" Emil keskeytti vahvan värinäkohtauksen vuoksi. Hän nielaisi ja jatkoi: "uuden miehen." Rasmuksen katse tuntui polttavalta, oikeastaan kaikki tuntui jotenkin uhkaavalta ja vaaralliselta sillä hetkellä. Emilillä oli sellainen tunne, kuin joku voisi hetkenä minä hyvänsä lentää ikkunan läpi ja viiltää hänen kurkkunsa auki. Ei sitä epävarmuuden ja pelonsekaista tunnetta voinut oikein muuten kuvailla.
"Ai, minkälainen se sitten oli?" Rasmuksen viaton, utelias kysymys herätti tahattomia mielikuvia Emilissä. Muistot, joita hän oli viimeaikoina onnistunut välttelemään, palautuivat yksi kerrallaan hänen mieleensä. Tuskaa, verta, huutoa. Epätoivoisia kiljahduksia, voimakasta rimpuilua ja avuntoivoisia pyyntöjä lopettaa. Tahrattu. Ja se kaikki oli tapahtunut, kukaan ei ollut auttanut häntä. Kukaan ei ollut kuullut, ei kukaan. Eikä kukaan ollut enää koskaan koskenut häneen.
Emil ei ollut tahtonut tulla kosketuksi. Hän oli likainen, saastainen, tahrattu. Emil huomasi olevansa kyynelten partaalla. Hän huomasi myös Rasmuksen edelleen katselevan häntä. Emil yritti pinnistää hymyn huulilleen, mutta turhaan.
"No ihan kiva", Emil yritti kehua entistä isäpuoltaan, mutta hänen äänensä oli hiipunut jo kuiskauksen tasolle. Hänen kurkkuaan kuivasi, pelko kävi ylivoimaiseksi ja kaikki tuntui turhalta, niin kamalan turhalta.
"Ja sä kuvittelet mun ostavan ton?" Rasmus siristi silmiään ja lähestyi Emiliä. Emil huomasi säpsähtävänsä taakse päin ja kohottavansa kätensä suojakseen.
"Älä!" hänen huutonsa kuului avuttomana, epätoivoisen pyytävänä hänen suustaan. Rasmus pysähtyi kuin seinään.
"Emil, mikä sulla on?" Rasmus kysyi hieman varuillaan. Emil puristi silmänsä tiukasti kiinni. Ei hän voinut kertoa, ei hän vain voinut.
Rasmus alkaisi varmasti vihaamaan häntä. Hän menettäisi Rasmuksenkin. Se oli ollut hänen vikansa, vain ja ainoastaan hänen vikansa. Hän ei tahtonut luopua Rasmuksesta, ei vain tahtonut. Rasmus oli hänelle liian tärkeä. Emilin sisintä kylmäsi alituinen pelko siitä, että jos hän kertoisi, niin Rasmus vain yksinkertaisesti hylkäisi hänet. Kääntäisi selkänsä ja astelisi pois, ei tulisi koskaan takaisin. Kaikkein eniten Emil pelkäsi varmasti sitä, että Rasmus katsoisi häntä samalla tavalla, kuin se mies sen kaiken kidutuksen jälkeen. Halveksuen, pilkallisesti, kuin likaista rottaa. Emil ei tahtonut sitä.
"Emil", Rasmus lausui hänen nimensä painokkaasti, samalla myös rauhoittelevasti.
"Mikä on?" hän toisti kysymyksensä.
"Älä vihaa mua", Emil kuiskasi ja oli varma, että pian hän itkisi.
"Mitä?" Rasmus räpsäytti silmiään ihmeissään. Poika ei ollut varma, oliko kuullut oikein.
"Ole kiltti, äläkä vihaa mua", Emil avasi silmänsä ja kohdisti kaikkein epätoivoisimman katseen, jota Rasmus oli eläessään nähnyt, Rasmukseen.
"En vihaa", Rasmus sanoi hiljaa. Ja niin Emil kertoi. Hän kertoi ja itki, itki pitkään ja hartaasti vasten Rasmuksen rintakehää. Emil kertoi kaiken, piti taukoja ja jatkoi kertomistaan. Hänen kehonsa tärisi aivan hultittomasti ja pelko sai suolaveden vain tulvimaan runsaampana hänen silmistään. Rasmus kuunteli hiljaa, pyyhkien välillä kyyneliä hänen poskiltaan. Rasmus ei katsonut häntä inhottavasti, Rasmus vain pysyi vaiti ja oikeasti kuunteli.
*****
Rasmus istui hiljaa Emil sylissään. Hän oli kietonut käsivartensa Emilin ympärille ja halasi tätä tiukasti. Emil nikotteli voimakkaan itkukohtauksensa jälkeen ja yritti selvästi saada hengitystään tasaantumaan. Normaalisti Rasmus olisi hakenut Emilille vettä, mutta nyt poika koki parhaaksi pysyä toisen vierellä. Emil ei nimittäin antanut olettaa ollenkaan, että hänen viereltään olisi sopiva poistua sellaisessa tilanteessa. Ja oikeastaan Rasmus halusikin pysyä hänen vierellään.
Rasmus tiesi ilmeensä olevan täysin neutraali, mutta sisimmässään hän oli täysin järkyttynyt. Järkyttyneisyyden kuitenkin voitti vahva viha. Viha Emilin isäpuolta kohtaan. Jos mies ei olisi Emilin kertomuksen perusteella joutunut vankilaan, Rasmus olisi selvittänyt sen paskiaisen asuinpaikan ja mennyt hakkaamaan tämän. Ei väliä, vaikka hän itse olisi joutunut siitä nuorisovankilaan tai jotakin. Toisaalta taas ei, hän ei olisi tahtonut joutua nuorisovankilaan. Ei, koska hänellä oli Emil.
"Rasmus", Emil sai nikottelunsa seasta sanotuksi. Rasmus katseli häntä autuaan rauhallisena ja lempeänä. Rasmus tunsi ensi kertaa elämässään jonkinlaista vastuuta toisesta, elävästä olennosta. Hän tunsi halua suojella ja lohduttaa Emiliä.
"Ethän sä vihaa mua?" Kysymys yllätti Rasmuksen. Miksi hän Emiliä olisi vihannut? Hän vihasi Emilin isäpuolta, mutta että Emiliä olisi vihannut? Ei ikinä, missään tapauksessa. Ei väliä mitä Emil teki ja kenelle, Rasmus ei olisi voinut koskaan vihata häntä.
"En vihaa", Rasmus vastasi hiljaa ja painoi kevyesti otsansa vasten Emilin otsaa. Niin he istuivat pitkään, katsellen toistensa silmiin.
"Emil, haittaako sua jos mä", Rasmus aloitti, nielaisi ja jatkoi: "suutelen sua?" Rasmus tajusi itsekin ajoituksensa olevan päin persettä, mutta hän halusi suudella Emiliä. Ensi kertaa, juuri sillä tavalla, ei vahingossa, vaan tarkoituksella. Emil ei näyttänyt kauhistuneelta, pikemminkin levolliselta ja myöntyväiseltä.
"Ei haittaa", Emil antoi luvan Rasmukselle hymyillen lähes huomaamattomasti. Rasmus antoi huuliensa lähestyä Emilin huulia entisestäänkin, hieman epävarmoin liikkein. Oli hän ennenkin suudellut, mutta Emil oli Emil. Se oli täysin eri tilanne, kuin olisi ollut jonkun heruttajalikan kanssa. Se oli Emil, jota hän aikoi suudella. No perkele, käyttäydyn kuin mikäkin tyttö, Rasmus ajatteli ja rohkaistui ajatuksesta. Rasmuksen huulet kohtasivat Emilin pehmeät, täyteläiset huulet.
Suudelma oli tunnusteleva ja arka kummaltakin puolelta ja Rasmus arveli sen olevan Emilin ensimmäinen kerta. Rasmus tunsi pientä riemua asiasta. No, ei oikeastaan niin pientä. Hän oli onnesta sekaisin. Rasmus oli Emilin ensimmäinen. Rasmus huomasi kuitenkin pian, ettei ollut tarpeeksi taitava suutelija osatakseen johdatella Emiliä oikein. He irrottautuivat toisistaan. Rasmus katsoi Emiliä suoraan silmiin hymyillen.
"Uudestaan?" hän naurahti siristäen silmiään onnellisena. Emilkin hymyili jo hieman iloisemmin.
"Juu."
Rasmus pelkäsi. Siis ihan oikeasti pelkäsi. Hän pelkäsi sitä, että Emil ei saisi unta tai muuten vain kuulisi hänen sydämensä lyönnit, jotka hän itsekin kuuli melko hyvin pimeässä, hiljaisessa huoneessa. Ainoa asia, josta lähti ääni, oli seinällä raksuttava kello. Emil oli kuitenkin kietonut heiveröiset käsivartensa Rasmus kehon ympärille ja oli niin lähellä häntä, että ei olisi ollut ihme, jos poika olisi kuullut hänen sydämensä hakkaavan.
Rasmus oli ottanut Emilin viereensä nukkumaan jo toista kertaa ja oli onnellinen, että sai olla niin lähellä Emiliä. Silti hän ei pitänyt ollenkaan siitä pelkotilasta ja jatkuvasta itsensä rauhoittelusta. Emil oli jo sikeässä unessa, ainakin Rasmus päätteli niin pojan tuhinasta. Kuinka Rasmus rakastikaan sitä vaimeaa, sööttiä tuhinaa. Rasmus vei kätensä Emilin hiuspehkolle ja silitteli tämän hiuksia varovaisesti.
"Mä suojelen sua", Rasmus kuiskasi lupauksen ja kumartui suukottamaan Emilin päälakea. En anna sulle tapahtua mitään pahaa enää koskaan. Mun pieni siipirikko enkelini.
*****
Aamu alkoi jo sarastaa ja Emil heräsi huomatessaan käsiensä kauhovan tyhjää. Rasmus oli keikuttanut sänkyä noustessaan ja olikin jo pukemassa päivävaatteita päälleen. Emil räpsytti silmiään hieroen unihiekkaa pois silmäkulmistaan ja pian hänen utuinen näkönsä vaihtui teräväksi katseeksi, joka oli sillä hetkellä kohdistunut vaatteitaan pukevaan Rasmukseen. Rasmus seisoi puolialasti ja oli juuri kiskomassa mustia farkkuja jalkoihinsa, paidattomana ja hiukset sotkussa. Emil ei voinut olla tuijottamatta Rasmuksen paljon omaansa lihaksikkaampaa yläruumista. Rasmus näytti huomaavan hänen katseensa.
"Onko hyvät näkymät?" Rasmus kysyi virnistellen ja Emil lehahti tulipunaiseksi.
"Ei kun, siis mä-" Emil sönkötti ja sai pian huomata, etteivät aivot keksi aamukoomassa yhtikäs mitään. Voi, kuinka elämä olikaan julmaa. Rasmuksen virnistys leveni.
"Je, ei mitään. Herätinks mä sut?" Rasmus kysyi ja Emil kuljetti katseensa muualle.
"Tavallaan. Paljon kello on?" hän kysyi ja nousi itsekin sängyltä.
"Jotain ykstoista, mut tänään on sunnuntai", Rasmus vastasi. Emil ei voinut ymmärtää, miksi pojan virnistys oli leventynyt hänen kiskaistessaan peitto pois päältään ja noustessaan sängyltä.
"Eli pitäis kai mennä syömään aamupalaa", Emil lausui ilmiselvän asian ääneen ja olikin jo suuntaamassa askeliaan ovelle.
"Je, mut eikö kannattais laittaa jotain päälle?" Rasmus kysyi ja jos mahdollista, hänen virneensä leveni entisestäänkin. Emil tuijotti tummempaa poikaa ihmeissään, mutta Rasmuksen osoittaessa hänen kehoaan hän älysi mistä kiikasti. Hänen ohuita jalkojaan peittivät vain hänen vaaleansiniset bokserinsa ja hänen valkoinen T-paitansa oli rullaantunut todella typerästi ylös paljastaen hänen laihan ja kalpean yläruumiinsa. Emil punastui jälleen ja oikoi hätääntyneenä paitaansa Rasmuksen nauraessa.
"Ei hätää, ei hätää. En vaan tahtonut antaa Patelle silmänruokaa", Rasmus rauhoitteli hymyillen. Emil oli aikeissa livahtaa huoneen ovesta ulos juostakseen suoraa päätä omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteet, mutta Rasmus esti hänen aikeensa.
"Et hitossa mene noin ulos. Jos Pate näkee sut, niin se on nirri pois. Siis Patelta", Rasmus sanoi ja ryhtyi penkomaan omaa vaatekaappiaan. Ei voi olla! Antaako Rasmus mun lainata sen vaatteita?
"Jes, tää on just sopiva!" Emil kuuli Rasmuksen sanovan ja pian hän saikin ottaa kopin oudon punkkarimaisesta, Cupcake Cultin mustasta T-paidasta, jossa komeili kauhutyylinen panda. Emil vilkuili Rasmusta epäuskoisena. Rasmus pandapaidassa? Ajatuskin tuntui mahdottomalta.
"Älä tuomitse. En koskaan käyttänyt tota ja nyt se on liian pieni. Sain Reetalta synttärilahjaksi joskus viime vuonna", Rasmus selitti selvästi hieman nolostuneena entisestä kunnon emokaudestaan.
Emil hymyili ja veti paidan päällensä. Rasmus heitti hänelle myös haalean harmaat pillifarkut, jotka koki sopiviksi Emilille. Emil puki nekin ylleen. Hän katseli itseään Rasmuksen kokovartalopeilistä ja totesi mielessään, ettei näyttänyt yhtään itseltään. No, olivathan ne kuitenkin Rasmuksen vaatteet. Rasmus avasi huoneensa oven ja viittoi Emiliä astumaan siitä.
"Mennäänkö?" Emil nyökkäsi ja käveli ovesta. Rasmus harppoi hänet kiinni.
"Joten", Emil aloitti kävellessään portaita alas Rasmus vierellään ja jatkoi: "pidätkö pandoista?"
"Oh, shut up", Rasmus tuhahti virnistellen.
"Huomenta, päivänpaiste!" Patrik levitti käsiään siinä toivossa, että Emil ryntäisi hänen syliinsä kuin mikäkin pikkulapsi rakkaan isukkinsa syliin. Patrik ja isukki, kuinka pervo yhdistelmä se olikaan.
"Ja Rasmus", Patrik sanoi ja vilkaisi sivusilmällä Rasmukseen.
"Ai mä en ole päivänpaiste?" Rasmus kysyi dramaattisena ja virnisti.
"No et sä kyllä kauheesti sellaselta vaikuta, noi sun mustat silmänaluset kato", Patrik sanoi ja näytti lapsellisesti kieltään. Rasmus näytti takaisin.
"Empsi, miks siul on Rasan paita päälläs?" Emil kuuli Jurin kysyvän ja punastui pienesti. Hän oli nukkunut Rasmuksen kanssa, hänellä oli Rasmuksen vaatteet yllään. Mitä siitä pystyi päättelemään? Emil vilkuili virnistelevää Rasmusta, joka vain vahvisti luuloja vetämällä Emilin itseään vasten.
"Senkin emoteinisoturi, anna prinsessa takaisin!" Patrik huudahti närkästyneen oloisena ja kohotti patonkiaan kuin mitäkin miekkaa.
"En ikinä, perverssi kilpikonnamies!" Rasmus yhtyi leikkiin, mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Miksi kilpikonnamies? Emil vilkuili hädissään molempia miehenalkuja ja samalla myös Juria, joka oli yleensä kinojen keskeyttäjä. Mutta nyt Jurikin vain nojaili ovenkarmiin hymyillen äidillisesti. Miten se edes oli mahdollista? Jurihan oli miespuolinen.
"Okei, ei enää videopelejä teille. Pate, tänne se kahvi ja patonki", Sami puuttui peliin ja sai jo pöydälle nousseen Patrikin laskeutumaan pikaisesti takaisin tuolilleen.
"Olen kiltisti", Patrik lupasi ja laski patonkinsa takaisin pöydälle. Sami nyökkäsi hyväksyvänä.
"Ja Rasa, älä yllytä Patea", Sami käski ja katsoi Rasmusta, joka vain seisoi ilmeettömänä, Emil vierellään ja katseli Samia takaisin. Kaikki läsnäolijat pysyivät hiljaa Rasmuksen ja Samin sanattoman keskustelun ajan. He vain tuijottivat toistensa silmiin ja Emil ehti jo pelätä pahinta. Jos Sami haukkuisi Rasmuksen jälleen pystyyn? Tai kävisi tämän kimppuun? Oliko se hänen syytään?
Sami avasi suunsa ja kaikki höristivät kirjaimellisesti korviaan. He kaikki tahtoivat kuulla, mitä miehellä oli sanottavanaan.
"Rasmus, sä oot aina Rasmus. Mua ei henkilökohtaisesti haittaa sun suuntautumises, jos sä oot onnellinen tai jotain noin. Tässä on totuttelemista, mutta eiköhän tää ajan myötä sula, niin kuin juustovoileipä sulaa mahassa", Sami selitti. Emil katseli Rasmusta, joka yritti selvästi hillitä riemun näkymistä kasvoiltaan. Emil ei ollut varma, tärisikö Rasmus onnesta vai jännityksestä.
"Okei", Rasmus sanoi viimein ja nyökkäsi.
"Voi kun mie rakastan onnellisia loppuja", Juri huokasi hyväntuulisena ja läimäytti kätensä yhteen.
"Eli mulla ei oo toivoa? Älä sano, että tää on ohi, Emil", Patrik nyyhki teatraalisesti.
"Turpa kiinni, Pate. Tää on mun. Mun, tajuutko?" Rasmus veti Emiliä vielä enemmän kiinni itseensä.
"No ollaanpas sitä niin omistushaluisia", Patrik mutisi muka vihoissaan.
"Onneks mulla on aina sut!" Patrik huudahti ja hyökkäsi halimaan Juria.
"Hei, nyt homo irti Jurista!" Sami ryntäsi poikien luokse ja ryhtyi erottamaan heitä.
"Sulla on jo nainen, älä enää Juria lääpi!" Sami veti Jurin pois Patrikin otteesta.
"Juri on silti mun!" Patrik huusi.
"Mie en oo kenenkää", Juri parkaisi.
"Soitan sun tyttöystävälles kohta, vitun kiimanen sonni!" Sami uhosi.
"Et soita! Ja kuka muka on kiimainen?" Patrik alkoi suuttua.
"Sä!" Sami vastasi, eikä katunut sitä ollenkaan.
"Nyt saat turpaas, terminaattori!" Patrik oli valmiina lyömään Samia.
"Lyön sun selkärankas paskaks tällä tuolilla", Sami oli jo ottamassa keittiön pöydän tuolia käsiinsä.
"Nyt loppu! Kukaa ei hakkaa ketää ny, onks selvä?" Juri astui miehenalkujen väliin, kasvot enemmänkin Samiin päin ja kädet levällään.
"No okei", Sami huokasi. Juri hymyili hänelle ja kääntyi Patrikiin päin.
"Okei", myös Patrik myöntyi sopimaan riidan ja alensi päätään alistuvana.
"Ja mite sanotaan?" Juri yllytti heitä pyytämään anteeksi toisiltaan.
"Anteeks", molemmat mutisivat ja välttelivät toistensa katsetta.
"Mite?" Juri lausui kuuluvasti.
"Anteeks!" Patrik, kuin Samikin huudahti ja Juri hymyili hyväksyvästi.
"Parempi", Juri varvasti ja pörrötti Patrikin päätä saaden tämän näyttämään ylitottelevaiselta koiralta. Myös Sami -melko nolostuneen näköisenä- kumartui niin, että Juri kykeni taputtamaan hänenkin päätään. Ihme tyyppi, Emil tuijotti Juria äimistyneenä.
Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Patrik puhkesi taas puhumaan: "Eli mulla ei oo toivoa Emilin suhteen?"
"Nyt se turpa kiinni, Pate", Rasmus murahti.
-
Voiei voiei voiei aijotsä oikeesti tappaa sun ehanan kommenttihörhön nauruun tai jotain !?!?!? ;D
Mutta siis voi herranjestas mikä teksti kyllä sai nauraa ja PALJON ainakin lopussa
Mutta taas aivan loistava teksti :)
Pidin tositoooosi paljon
Rasmus istui hiljaa Emil sylissään. Hän oli kietonut käsivartensa Emilin ympärille ja halasi tätä tiukasti.
Mieki haluun tollasen miehen ... saanko varastaa Rasmuksen ? :D Mut siis juu tää oli vaa jotenki niin sulone ja sellai :33
Rasmus seisoi puolialasti ja oli juuri kiskomassa mustia farkkuja jalkoihinsa, paidattomana ja hiukset sotkussa. Emil ei voinut olla tuijottamatta Rasmuksen paljon omaansa lihaksikkaampaa yläruumista. Rasmus näytti huomaavan hänen katseensa.
"Onko hyvät näkymät?" Rasmus kysyi virnistellen ja Emil lehahti tulipunaiseksi.
"Ei kun, siis mä-" Emil sönkötti ja sai pian huomata, etteivät aivot keksi aamukoomassa yhtikäs mitään. Voi, kuinka elämä olikaan julmaa. Rasmuksen virnistys leveni.
Ehehehehee Emil on vaa niiin sulone ja ehana ilmestys :3 ♥ (ja puhumpa näistä henkilöistä kuin ne olisivat oikeita ihmisiä)
"Mä suojelen sua", Rasmus kuiskasi lupauksen ja kumartui suukottamaan Emilin päälakea. En anna sulle tapahtua mitään pahaa enää koskaan. Mun pieni siipirikko enkelini.
Aaaaa .. toi Rasmuksen suojeluvietti ,, toi on jotenki vaa niin sulosta :33
"Ei hätää, ei hätää. En vaan tahtonut antaa Patelle silmänruokaa", Rasmus rauhoitteli hymyillen. Emil oli aikeissa livahtaa huoneen ovesta ulos juostakseen suoraa päätä omaan huoneeseensa vaihtamaan vaatteet, mutta Rasmus esti hänen aikeensa.
"Et hitossa mene noin ulos. Jos Pate näkee sut, niin se on nirri pois. Siis Patelta", Rasmus sanoi ja ryhtyi penkomaan omaa vaatekaappiaan.
Eeeh .. Rasmus on vaa niin .. en mie tiiä .. tommoi huolehtii Emilist ja suojelee sitä
"Huomenta, päivänpaiste!" Patrik levitti käsiään siinä toivossa, että Emil ryntäisi hänen syliinsä kuin mikäkin pikkulapsi rakkaan isukkinsa syliin. Patrik ja isukki, kuinka pervo yhdistelmä se olikaan.
"Ja Rasmus", Patrik sanoi ja vilkaisi sivusilmällä Rasmukseen.
"Ai mä en ole päivänpaiste?" Rasmus kysyi dramaattisena ja virnisti.
"No et sä kyllä kauheesti sellaselta vaikuta, noi sun mustat silmänaluset kato", Patrik sanoi ja näytti lapsellisesti kieltään. Rasmus näytti takaisin.
Ja en toki revenny tässä kohdassa ;D
"Senkin emoteinisoturi, anna prinsessa takaisin!" Patrik huudahti närkästyneen oloisena ja kohotti patonkiaan kuin mitäkin miekkaa.
"En ikinä, perverssi kilpikonnamies!" Rasmus yhtyi leikkiin, mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Miksi kilpikonnamies? Emil vilkuili hädissään molempia miehenalkuja ja samalla myös Juria, joka oli yleensä kinojen keskeyttäjä. Mutta nyt Jurikin vain nojaili ovenkarmiin hymyillen äidillisesti. Miten se edes oli mahdollista? Jurihan oli miespuolinen.
"Okei, ei enää videopelejä teille. Pate, tänne se kahvi ja patonki", Sami puuttui peliin ja sai jo pöydälle nousseen Patrikin laskeutumaan pikaisesti takaisin tuolilleen.
Voivoivoi Emilistä tapellaa aijai :D ei mut juu tällekkin kohdalle repesin ;D
"Eli mulla ei oo toivoa? Älä sano, että tää on ohi, Emil", Patrik nyyhki teatraalisesti.
"Turpa kiinni, Pate. Tää on mun. Mun, tajuutko?" Rasmus veti Emiliä vielä enemmän kiinni itseensä.
"No ollaanpas sitä niin omistushaluisia", Patrik mutisi muka vihoissaan.
"Onneks mulla on aina sut!" Patrik huudahti ja hyökkäsi halimaan Juria.
"Hei, nyt homo irti Jurista!" Sami ryntäsi poikien luokse ja ryhtyi erottamaan heitä.
"Sulla on jo nainen, älä enää Juria lääpi!" Sami veti Jurin pois Patrikin otteesta.
Nojuu tällekkin kohdalle nauroin (ylläriylläri) ja toi Rasmuksen omistushalu :3
"Juri on silti mun!" Patrik huusi.
"Mie en oo kenenkää", Juri parkaisi.
"Soitan sun tyttöystävälles kohta, vitun kiimanen sonni!" Sami uhosi.
"Et soita! Ja kuka muka on kiimainen?" Patrik alkoi suuttua.
Mitäs hemmettiä kaikki alkaa omia toisiaan :D
Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Patrik puhkesi taas puhumaan: "Eli mulla ei oo toivoa Emilin suhteen?"
"Nyt se turpa kiinni, Pate", Rasmus murahti.
Vooi Patrik parkaa ... ei saa Emiliä .. mut siis tää loppu aivan paras ;D
Nii mun kai piti lukee huomiseen terveystiedon kokeeseen ,, mutta eksyinkin koneelle ja kas kummaa eksyin finiin lukemaan tämän :D
Mutta siis ihana ja TODELLA hauska teksti!!
Pidin tooooosi paljon ♥
Elikäs elikäs jään taas kerran odottelemaan jatkoa ja näin ..
Joten eipä tässä sitten varmaankaan muuta
Kommenttihörhösi poistuupi paikalta!
-
Hmmh. luinpa noi kaks jakso nyt putkee, on ollu kiireitä nii ei oo kerenny tulla koneelle. mut siis joo hyviä jatkoja molemmat on, jatka samaa malliin.
-
Ärrikkä: Voi sinua pientä kommenttihörhöäni. :) Ja et saa varastaa Rasmusta, Emilin pieni emoteinisoturi. ;D Kiitän taas kommentistasi.
Kkaroasd: Oi, kiitos, kun jaksoit lukea ne putkeen. Juu, yritän parhaani. Kiitos kommentista ja yritän kyllä jatkaa samaan malliin. :)
A/N: Eli jeij, luku 12 is there. Itkekää, naurakaa, juoskaa päin seinää. Ei, älkää juosko ettette voi syyttää minua siitä loukkaannu. Mutta kuitenkin, kiitos taas kaikille lukijoille, sekä piilo että kommentoijille. :)
Luku 12: And you can kiss the bride
"Joten Rasa, mitä mies?" liiankin tuttu miesääni sai kylmät väreet kiirimään pitkin Rasmuksen selkäpiitä. Lauantai oli muutenkin paljastunut täydelliseksi painajaiseksi sekä Rasmukselle, että Emilille. Tosin Emil älysi pysytellä enimmäkseen omassa huoneessaan, mutta Rasmusta kidutettiin pitämällä tämä tiukasti keittiössä juomassa kahvia idioottejen, sekä heidän erityisvieraansa kanssa.
"Nähtiin eilen, papparainen, päättele siitä. Entäs itse, alkaako ikä jo painaa päälle?" Rasmus kyseli mahdollisimman vittuilevaan sävyyn ja sai vieraan kaappaamaan itsensä tiukkaan otteeseen.
"Miksi sä äpärä kutsuit mua?" mies pahoinpiteli Rasmusta hieromalla nyrkkejään täydellä voimalla tämän ohimoon molemmin puolin. Rasmus ärähteli, koska ei suostunut valittamaan, vaikka häneen sattuikin moinen väkivalta.
"Papparaiseksi, perkele!" Rasmus älähti vastaukseksi ja sai kipeää tekevän otteen voimistumaan.
"Ehkä tälle kakaralle pitäisi opettaa vähän tapoja", mies hymyili jäätävästi ja Rasmus yritti riuhtoa itseään irti tuloksetta. Toinen oli häntä paljon vahvempi.
"Vili, Rasa, lopettakaas kinastelu, jooko?" Juri riensi heidän luokseen ja painoi viileän kätensä miehen kädelle. Kuin Jumalan käskystä mies irrotti otteensa ja kaappasi Jurin syleilyynsä hymyillen hymyä, jota hän hymyili vain ja ainoastaan Jurille.
"Juri, pikkunen!" Vili Lindholm kohotti Juria lihaksikkailla kärsivarsillaan kuin pikkulasta. Miehen ilme oli naureskeleva ja riemuisa ja hän oikeasti hymyili lämpimästi. Siis Lindholm, hymyili! Lämpimästi! Rasmus oli sanoinkuvaamattoman hämmentynyt.
"Vili!" Juri hymyili normaaliakin aurinkoisemmin ja Rasmus vain seisoi vieressä tuijottamassa suu auki.
Juri oli kenties ainoa ihminen maailmassa, joka sai kutsua Lindholmia tämän etunimellä. Ei, ei maailmassa, vaan koko universumissa. Kun Rasmus tuijotti Juria syleilevää Lindholmia hän näki edessään ylpeän, rakastavan isän ja pelästyi omaa, täysin uutta mielikuvaansa miehestä. Rasmus tunsi käden olallaan ja käänsi päätään vierellään seisovaa Patrikia päin.
"Kaunista, eikö?" Patrik totesi Rasmuksen mielestä typerä hymy huulillaan.
"Älä koske muhun", Rasmus tuhahti vastaukseksi ja mulkaisi Patrikia. Patrikin käsi kaikkosi äkisti hänen olkapäänsä päältä ja hän kuuli Patrikin ärähtävän: "Ja tän takia sä et oo päivänpaiste." Rasmuksen huulille levisi virnistys.
"Mitä sä tolla meinaat? Mähän oon aina niin päivänpaiste", Rasmus sanoi ja kohotti kätensä ilmaan. Hän vilkaisi nopeasti Patrikia, joka vilkuili häntä todella epäuskoisena.
"Kato nyt mun innostusta, kun toi vanha kääkkä tuli meille", Rasmus naurahti. Patrik näytti jostakin syystä kauhistuneelta ja myös Rasmus sai pian huomata, mistä moinen kauhistus johtui.
"Jahas, ai että ihan vanha kääkkä, senkin pikku paska", Rasmus kuuli Lindholmin tokaisun ja säpsähti. Hän oli kusessa. Ei, hän oli todella pahassa kusessa. Rasmus oli juuri aikeissa rynnätä tiehensä, mutta Lindholm ehti ennakoida hänen toimensa ja kaappasi tämän jälleen tiukkaan otteeseensa.
"Kuka täällä on vanha, häh?" Lindholm kyseli uhkaavana ja kiristi otettaan.
"Sä!" Rasmus huudahti vastaukseksi ja Lindholm teki hänen asentonsa entistäkin kivuliaammaksi.
"Tää on lapsen pahoinpitelyä!" Rasmus huusi vaikka tiesi, että ei se kuitenkaan mitään auttaisi. Ei Lindholmin kanssa.
"No kenelles kerrot?" Lindholm kysähti voittajan äänellä. Hän oli liian ylivoimainen.
"Hei, lopetelkaas jo", Juri yritti rauhoitella riidanpoikasta ja Lindholm irrotti jälleen otteensa nuoremmasta pojasta. Miten Juri kykenikään käskyttämään Lindholmia, se oli kaikille ikuinen mysteeri.
"Mutta kuinkas mun pikku Juri on jaksellut?" Lindholm kyseli hymy huulillaan Jurilta, joka vastasi hymyyn pikaisesti. Mun pikku Juri?Rasmuksen oli hillittävä itseään ihan tosissaan, ettei olisi nauranut ääneen.
"Mites mie? Hyvin, niinku aina", Juri vastasi edelleen hymyillen.
"Toi nelisilmäinen paskiainen ei oo ahdistellut sua tai mitään?" Lindholm kysyi pienimuotoista huolta äänessään ja viittasi solvauksellaan Patrikiin.
"Hei, toi on jo törkeetä! Mulla on sentään tyttöystävä!" Patrik huudahti närkästyneenä.
"No sinä ootkin ollut aina vähän jakorasian puolelle, poika", Lindholm tokaisi ja keskittyi taas Juriin.
"Mä en petä naistani!" Patrik suorastaan kirkaisi.
Rasmuksesta tilannetta oli huvittava seurata, mutta Juri ei näyttänyt olevan yhtään niin hilpeä, kuin Rasmus. Patrik vastaan Lindholm, kumman puolesta lyöt vetoa? Jos joku olisi oikeasti kysynyt, niin Rasmus olisi veikannut Lindholmia. Tietysti, kuka idiootti nyt veikkasi Patrikia?
"Tuota et kakara usko itsekään", Lindholm herjasi Patrikia ja jatkoi samalla linjalla: "Menes nyt siitä paskalle, kun olet muutenkin valitellut paskahätääs siinä", Lindholm sanoi ja huitaisi kädellään kylpyhuonetta päin.
"Ei mulla oo paskahätää!" Patrik karjui takaisin. Rasmus oli oikeastaan jo tottunut Patrikin ja Lindholmin välisiin kiistoihin, mutta Patrikin maltin menettäminen oli aina yhtä viihdyttävää katseltavaa.
"Ai, no mene silti. Kyllä me tiedetään, mitä meidän pikku Viagra tekee siellä yksinään."
"Nyt perkele ton lempinimen kanssa, ukko!" Patrik oli aivan punaisena raivosta, mutta Samin päänpudistus esti miehenalkua räjähtämästä aivan totaalisesti.
"Uskomatonta!" Patrik huudahti ja levitti kätensä astellessaan ulos huoneesta.
"Vili, miks sie aina kiusottelet Patea tuollei?" Juri kurtisti kulmiaan. Lindholm vilkaisi häneen ihmettelevänä.
"Ai miksikö? No, vastaus on aika helvetin yksinkertainen: koska se on hauskaa", Lindholm vastasi ja virnisti vertahyytävällä tavalla. Juria moinen virnistys ei kuitenkaan hätkähdyttänyt, vaan pikemminkin väsytti.
"Selvä, mie käyn omassa huoneessani ny", Juri tiedotti ja lähti kävelemään pois keittiöstä. Jäljelle jäivät vain Sami, Rasmus ja Lindholm. Tunnelma oli suoraansanottuna kiusallinen. Sami tosin näytti aivan rennolta hörppiessään katkottaisesti kahvia tavanomaisesta kahvikupistaan, johon kajotessa on kusessa. Sen olivat muut jo saaneet huomata, kun Patrik oli erheessä juonut Samin henkilökohtaisesta kahvikupista. Sitä päivää ei kukaan tahtonut muistella.
"Lindholm, hei", Rasmus huikkasi liikunnanopettajalleen ja jonkin tason ystävälleen ja sai Lindholmin huomion hetkeksi, mutta sekin hetki riitti hänen kysymykseensä.
"Miks sä kohtelet Juria noin?" Rasmuksen oli aivan pakko kysyä, koska asia herätti hänen mielenkiintonsa.
"Ai miten?" Lindholm kohotti kulmiaan ja Rasmus tiesi, että mies kyllä tiesi vallan hyvin, mitä Rasmus tarkoitti. Silti Rasmus oli valmis selittämään tarkemmin.
"No hymyilet ja oot jopa kiltti sille, kohtelet kuin omaa poikaasi", Rasmus selvensi. Lindholm hymähti ja asteli kahvinkeittimen luokse suodatinpussia pöydältä katseellaan etsien.
"Koska Juri on kuin oma poika mulle", Lindholm vastasi, eikä Rasmus nähnyt hymyilikö mies vai ei. Toinen oli nimittäin kääntynyt jo poispäin, eikä Rasmus voinut millään ilveellä nähdä miehen ilmettä.
"Miks?" jatkoa pyytävä kysymys lipsahti ikään kuin vahingossa Rasmuksen suusta. Kyllähän hän tahtoi tietää, mutta urkkiminen oli aina epäkohteliasta. Rasmus tuhahti ajatuksilleen. Epäkohteliasta. Joo just, millon mä siitä oon välittänyt, mikä on epäkohteliasta ja mikä ei?
"Sähän tiedät Jurin perheestä", Lindholm oli aloittamassa, mutta Rasmuksen oli kohotettava kulmiaan.
"Tiiän, että sillä oli jotain säätöä, en muuta", Rasmus sanoi hieman hölmistyneenä. Miten Jurin perhe liittyi yhtään mihinkään? Eihän Lindholm ollut pojalle mitenkään sukua, ainakaan Rasmuksen tiedon mukaan. Lindholm huokaisi turhautuneena.
"Rasmus se ei vaan tiedä hevosen perseestäkään mitään", Lindholm totesi väsyneen kuuloisena.
"Mä kuulen sut, seison vieressä! Ja jostain hevosen perseistä haluiskaan tietää", Rasmus sanoi korottaen ääntään hieman. Hän ei aikonut hermostua Lindholmin seurassa, muttei myöskään vain seistä ja hymyillä kauniisti Lindholmin solvatessa häntäkin.
"Tiedän, että kuulet, sitähän tässä ajetteenkin takaa", Lindholm lausui ja tuhahti, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Lindholm taisi todellakin kärsiä vakavasta ylemmyyskompleksista, kun aina piti itseään älykkäämpänä kuin muita ihmisiä. Aivan kuin Rasmus ei muka olisi miehen äänensävyssä kytevää piikkiä älynnyt.
"Mutta oikeassa olit. Oli säätöä, muttei mitä tahansa säätöä", Lindholm sanoi sellaisella äänellä, joka ei vain yksinkertaisesti voinut olla saamatta kuuntelijaa kiinnostumaan.
"No mitä säätöä?" Rasmus uteli Jurin menneisyydestä, eikä oikeastaan itsekään tietänyt syytä siihen. Ehkä hän vain oli hieman pahoillaan siitä, ettei ollut koskaan tietänyt oikeastaan mitään Jurista, vaikka olikin asunut jo pari vuotta samassa talossa.
"Jurin vanhemmat", Lindholm aloitti ja vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi pian: "on kuolleet."
Rasmus pysyi tyynenä, hän ei antanut yllätyksensä näkyä kasvoiltaan. Sisimmässään hän kuitenkin oli järkyttynyt ja Lindholm taisi huomata sen hänen silmistään, jotka olivat luultavasti pyöristyneet jo lautasiksi siinä vaiheessa. Jos eivät, niin ainakin niistä näkyi puhdas järkytys.
"Tai ehkä ei, mistäs sitä tietää. Ehkä ne vaan otti hatkat, se on se ja sama. Salaliittoteoriat on niin helvetin monimutkaisia, että kuka niitä jaksaa? Helpompi vain kaikille sanoa, että kuolleita ja kuopattuja molemmat, se siitä", Lindholm selitti.
"Ahaa", Rasmus tokaisi väliin, koska ei tahtonut antaa järkytyksen käydä ylivoimaiseksi.
"Joka tapauksessa ne katosi, kun Juri oli 6. Muistan sen aika helvetin hyvin. Olin 24, asuin Joensuussa ja nätisti sanottuna aika edesvastuuton ja kusipäinen miehenalku", Lindholm kertoi. Oot kuule kusipäinen edelleen, niin Rasmuksen olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän piti sen vain ajatuksena. Hän tahtoi kuulla tarinan, vaikkei vanhojen setien muistelutuokioista oikeastaan niin perustanutkaan.
"Löysin Jurin yhtenä iltana kadulta hakattuna, Herra tietää mitä muuta sille oli tehty, se ei sitä itse kertonut. Otin sen sitten pariksi päiväksi luokseni, älä jumalauta kysy miksi, koska otin kuitenkin, eikä tehtyä voi korjata. Jotenkin se pikkuinen olento, joka oli ihan helvetinmoinen pelkuri ja puhui tuskin selvästi, mutta silti vaan hymyili ja jaksoi olla pirteä, sulatti mun sydämen." Lindholm vaientui jälleen. Rasmus keskittyi vain tuijottamaan Lindholmin selkää ja ihmettelemään, kuinka Lindholm kykeni puhumaan niin kauniisti. Tai, no, niin kauniisti kuin Lindholm vain kykeni ja ihan yleisestikin Lindholmin avautumista tietysti.
"Joten se sitten sai jäädä mulle. Jumalauta sitä paperisotaa, jonka sain käydä läpi saadakseni sen pysymään mulla. Mutta kuitenkin se sai jäädä ja mennä kouluun, ihan normaalisti. Murre sille vain kehittyi niiden muiden poikien kanssa, sille nyt ei mahtanut mitään. Siitä vaan kehittyi ihan järjettömän hyvä poika, taustoistaan huolimatta. Tutustui sitten samalla yläkoulussa olevaan Samiinkin", Lindholm jatkoi kertomustaan, mutta vilkaisi siinä sivussa Samiin, joka näytti hieman nolostuneelta.
Lindholm jatkoi: "ja livahti ehkä tuon korstonkin sydämeen." Sami rykäisi hailakka puna kasvoillaan ja kohensi asentoaan, teeskennellen juovansa yhä kahviaan, vaikka todellisuudessa se oli loppunut jo aikoja sitten. Rasmus tiesi sen ja hymyili itsekseen.
"Mitä sä virnuilet siinä, häh?" Sami kysyi uhkaavana Rasmusta mulkoillen.
"Voi, en mitään", Rasmus sanoi liioitellun viattomalla äänellä.
"No Juri on ihana, mut ei homomielessä! Pysy vaan kaukana, fägäri", Sami murahti ja koitti kätkeä laimeaa punastustaan. Rasmus pidätteli naurua.
"Jos niin sanot", Rasmus sanoi ja vilkaisi taas kahvia keittävään Lindholmiin.
"Mut mitä sitten tapahtu?" Rasmus kysyi vilpittömästi uteliaana ja Lindholm hymähti.
"Sami täytti 18 ja muutti omaan kämppään ja mulla alkoi olla työhuolia ynnä muuta siinä, joten Juri pääsi sitten Samille. Hädässä ystävä tunnetaan", Lindholm kertoi. Rasmus mumisi jotakin epämääräistä vastaukseksi, sillä hän ei oikeastaan tietänyt mitä sanoa.
"Ihailen vaan sen pojan positiivista asennetta ja taitoa hymyillä kaiken kokemansa jälkeen, siinä kaikki. Omat vanhempani tekivät yhteisitsemurhan, joten minä jos kuka tiedän, miltä menetys tuntuu. Juri vaan on Juri ja sillä hyvä. Suloinen poika, kertakaikkiaan", Lindholm kertoi lisää ja kehui lopuksi Juria.
Rasmuksen oli otettava tukea pöydänkulmasta, sillä sen samaisen liikunnanopettajan suusta kuuli harvoin mitään kehua muistuttavaakaan. Juria mies kuitenkin kehui taukoamatta.
"Kiitos", kuului liikuttunut kuiskaus, jonka Rasmus tunnisti heti Jurin ääneksi. Niin tunnisti myös Lindholm, joka kääntyikin salamana paikallaan ja kohdisti terävän katseensa ovelle, jonka kulmille olivat ilmestyneet Juri ja Emil. Sami pidätteli epäonnistuneesti tyrskähdyksiä ja Rasmuksenkin mielestä tilanne oli melko huvittava, kun Lindholm näytti olevan aivan paniikissa.
Juri hymyili kauniisti ja asteli paikoilleen jähmettyneen Lindholmin luokse, kietoi toisen miehen käsivarsiin verrattuna pienikokoiset kätensä tämän kehon ympärille ja halasi Lindholmia. Siis oikeasti halasi. Lindholmia. Sitä sekopäätä, haloo?
"Otan osaa", Juri sanoi hiljaa, oikeasti suruttelevalla äänellä ja tiukensi otettaan. Lindholm näytti hetken neuvottomalta, mutta kietoi sitten kookkaat kätensä Jurin lyhyeksi jääneen suomalaispojan kehon ympärille.
"Idiootti, ei sitä enää pidä surra." Lindholm kyykistyi niin, että heidän päänsä olivat samalla korkeudella. Juri katsoi Lindholmia silmiin totuutta hakevana ja epäröivänä.
"Silti, mie oon niin pahoillani sun puolesta", Juri kuiskasi takaisin. Ensin Lindholm näytti vähättelevältä, hän onnistui jopa kätkemään vähäisetkin surun tuntemukset kasvoiltaan. Mutta kun Jurin ote tiukentui, Lindholmin suupielet alkoivat nykiä ylöspäin ja silmät vettyä. Hän kurtisti kulmiaan ja ennen kuin mies hautasi päänsä Jurin olkapäälle, Rasmus taisi nähdä kyyneleen. Ehkä Lindholm ei ollutkaan niin kivisydän, kuin antoi ihmisten uskoa.
"Hei, pikkulintuseni! Ikävä pilata herkkä hetkenne, mutta kattokaa nyt tätä!" Patrik tuli keskeyttämään halailutuokion, eikä kuulostanut ollenkaan pahoittelevalta. Patrik viskasi keittiön pöydälle jonkin todella pienikokoisen purkin, joka oli täynnä jotakin keltaista mössöä. Se oli vauvanruokapurkki.
"Vauvanruokaa", Rasmus totesi ilmeettömänä ja tuijotti purkkia. Sittemmin hän kuljetti katseensa erittäin kysyvänä Patrikiin ja kysyi: "Mitä siitä?"
"No kato nyt sitä! Tollanen pikkunen purkki ja maksoi ihan älyttömän vähän! Ja siellä on jotain mössöä sisällä! Ja Reeta sanoi, että se on hyvää! Terveellistä ja hyvää, pienessä nätissä purkissa ja se on vielä halpaakin! Miettikää!" Patrik intoili vauvanruuasta. Huoneeseen syntyi syvä hiljaisuus, kun kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa tai kommentoitavaa. Patrikin typeryys vain ylitti kaikki maalliset rajat sillä hetkellä.
"Idiootti", Rasmus yskäisi.
"Vauvanruokahomo", Sami puolestaan kätki yskänpuuskan alle.
"Ei näin", Lindholm mutisi pudistellen päätään.
"Syöks Reeta vauvanruokaa?" Juri kohotti kulmiaan.
"En ihmettelis", Rasmus osoitti vastauksensa Jurille ja Juri nyökkäsi.
"Eikö se muka oo mahtavaa? Te ette vaan tajua!" Patrik huusi kaikille yhteisesti ja sai kaikki hymyilemään pienesti. Patrik se ei tässä tajunnut, että sellaisesta intoilu oli vain typerää. Vain yksinkertaisesti aivan äärettömän typerää. Rasmus oli siirtynyt vaivihkaa Emilin vierelle ja laski kätensä tämän tutisevalle olkapäälle.
"Lindolm on vapaalla, älä pelkää", Rasmus kumartui ja kuiskasi vaaleamman pojan korvaan. Emil nielaisi, vilkaisi sinisillä silmillään Rasmukseen ja nyökkäsi päättäväisenä. Rasmus hymyili rohkaisevana.
"No mutta Laine! Vai saanko kutsua Emiliksi?" Lindolm läimäytti kätensä yhteen.
"Kutsu vaan Emiliksi", Emil sanoi hiljaa, mutta rohkaisi sitten mielensä ja lausui saman lauseen astetta kovemmalla äänellä.
"Se on Empsi", Juri hihkaisi ja Rasmus mulkaisi häneen. Lindholm virnisti leveästi.
"Vai että Empsi, näinkö on? No, Empsi, onko kivaa olla Rasmuksen panopupu?"
"Lindholm nyt!" Rasmus lausui uhkaavana ja astui lamaantuneen Emilin eteen.
"Ai, nyt ymmärrän. Te pienokaiset ette ole vielä edes teh-" Lindholm oli jo aloittamassa riitaa, mutta Juri keskeytti tämän painamalla kätensä tämän kädelle ja pudistamalla päätään. Lindholm tuijotti pienikokoisempaa poikaa hetken ja nyökkäsi sitten.
"Rasmus", mies lausui vakavana ja Rasmus kysyi, mitä asiaa.
"En voi sietää neitihomoja ja jos muutut sellaseks Emilin takia, niin katkasen välit oitis ja pari luutakin siitä välissä. Että pysy vaan tollasena, etkä ala hihitteleväksi käsilaukkuhomppeliksi, selvä?"
Rasmus nyökkäsi helpottuneena miehen sanoista ja tarttui Emiliä kädestä. Emil puristi hänen kättään ja Rasmus tunsi rauhoittuvansa. Patrik tarkkaili heitä sivummalta ja virnisteli.
"Ja voitte suudella morsianta", Patrik kiusoitteli, mutta hänen kiusoittelullaan olikin odottamattomia seurauksia. Rasmus nimittäin virnisti takaisin ja sanoi: "Jos arvon pappi Patrik niin sanoo." Sen sanottuaan Rasmus kiersi kätensä Emilin selkää pitelemään ja toinen käsi edelleen Emilin kädessä kiinni hän kallisti vaaleaverikköä ja painoi huulensa toisen huulille.
Heidän niinkutsuttu yleisönsä kohahteli ja Lindholm sylkäisi hörppimänsä kahvit ulos suustaan haaroilleen, istuma-asentoon kun oli jo ehtinyt.
"Voi saatanan saatana, Rasmus!" Lindholm ärjäisi. Patrik kietoi kätensä megafoniksi suunsa ympärille ja huuteli: "Buu, buu! Veit kissanpennun, senkin kidnappaaja Koopa!" Rasmus irrottautui suudelmasta ja kohtasi Emilin kauhistuneen katseen ja hymyili rauhoittelevasti. Emil näytti rauhoittuvan Rasmuksen asenteen myötä ja Rasmus vilkaisi pikaisesti Patrikiin hymyillen.
"Mun Emil, eti oma." Rasmus lähti vetämään Emiliä pois keittiöstä ja kuuli Patrikin huutavan perään: "Mulla on jo oma, senkin!" Ja Rasmus vain nauroi.
"Hei, älä viitsi olla vihainen", Rasmus yritti tyynnytellä Emiliä, joka istui omalla sängyllään jalat ristissä ja selkä Rasmukseen päin.
"En olekaan", Emil vastasi hiljaa ja Rasmus kykeni lähes kuulemaan loukkaantumisen toisen äänestä. Hän pyöräytti silmiään. Etpä tietenkään juu, muuten vaan mökötät siinä ja halailet muumityynyäsi. Rasmuksen oli hymyiltävä muumityynylle.
Se oli niin Emilin luonteeseen ja koko olemukseen sopiva tyynyliina, ettei siinä voinut muuta kuin hymyillä. Rasmus hymähti ja asteli Emilin taakse halaten toista takaa. Emilin keho säpsähti pienesti ja jännittyi, mutta Rasmus tunsi Emilin sitten hiljalleen rentoutuvan.
"Anteeks, en tiedä mikä muhun meni", Rasmus pyyteli ja halasi Emiliä. Emil nosti kätensä Rasmuksen käsien päälle hellästi ja Rasmus näki hymyn roikkuvan pojan huulilla.
"Saanko anteeksi?" Rasmus kysyi ja Emil hymähti.
"Juu, saat", Emil hymisi ja Rasmus huokasi helpotuksesta.
"En kyllä ollut vihainen alunalkaenkaan, ihmeissäni vain", Emil naurahti pienesti ja sai Rasmuksen heti paremmalle tuulelle. Emilin nauru sai hänet aina hyvälle tuulelle ja hymyilemään.
"Ai? Enkö mä sitten sais paijata sua?" Rasmus hymyili kiusoittelevana.
"No, juu kai, mutta toi meni vähän yli", Emil vastasi punastellen hieman. Jestas, Emil punastui niin helposti.
"No vihaajat vihaavat, tunnistajat tunnistavat", Rasmus nauroi ja pörrötteli Emilin hiuksia.
"Vietät liikaa aikaa siellä ylilaudalla", Emil tokaisi vastaukseksi itsekin hieman naureskellen.
"Ai, no okei, vietän sit senkin ajan sun kanssa. Miltä kuulostaa?"
"Mä-", Emil sanoi hiljaa, mutta hätkähti sitten jo aivan punaisena. "Ei."
Rasmus ei älynnyt, mikä poikaan yhtäkkiä oli mennyt, mutta Emil riuhtaisi itsensä irti Rasmuksen halausotteesta ja suuntasi ripein askelin ovelle. Rasmus ehti kuitenkin ihmetuksestään huolimatta rynnätä pojan perään ja tarttua tämän ranteesta kiinni ja vetää Emilin takaisin luokseen.
"Emil, mikä sulle tuli?" Rasmus kyseli samalla yrittäen saada katsekontaktin Emiliin, siinä kuitenkin epäonnistuen. Emil yritti nähtävästi kaikin mahdollisin keinoin kätkeä silmänsä ja siinä samassa kasvonsakin. Rasmus turhaantui.
"Emil", hän lausui painokkaasti, mutta silläkään ei tuntunut olevan vaikutusta.
"Päästä irti, ole kiltti", Emil pyysi hennolla äänellä. Rasmuksen oli hyvin vaikea olla tottelematta ja päästämättä irti Emilin ranteesta, mutta hän päätti sinnitellä ja vastustaa Emilin tahtoa.
"En päästä. Kerro, mitä sä yhtäkkiä sekosit noin", Rasmus sanoi.
"Päästä vaan irti", Emil toisti yhä vain pyytävämmin.
"En päästä", Rasmus vastasi päättäväisenä.
"Rasmus!"
"Emil!" Emilin keho tärisi jälleen, eikä Rasmus ymmärtänyt syytä siihen. Rasmus nappasi kiinni Emilin leuasta ja pakotti Emilin kohtaamaan katseensa. Kun Rasmus sitten viimein näki Emilin silmät, hän näki kenties ensimmäistä kertaa ikinä puhdasta epätoivoa. Epätoivoa ja tunnetta, josta hän ei saanut selvää. Rasmus irrotti katseensa Emilin silmistä, hän pelkäsi.
Hän pelkäsi katsoa oman enkelinsä silmiin, hän tunsi liian suurta häpeää jostakin, jota ei edes tietänyt. Hän tunsi myötätuntoa, hämmennystä, kenties kaikkea sekaisin. Rasmus ei tietänyt, eikä hänelle jäänyt aikaa miettiäkään asiaa, kun Emil jo pääsi irti hänen otteestaan ja ryntäsi ulos omasta huoneestaan. Rasmus jäi vain yksin miettimään, että mitä helvettiä siinä oli äsken oikein tapahtunut.
*****
Idiootti, sitä mä olen. Oon vältellyt Rasmusta varmaan viikon, Emil oli vajota epätoivoon ja hän yritti saada Rasmusta mielestään hakkaamalla toistuvasti kynänkärkeä pöytään. Se ei auttanut ja yhä uudestaan hänen ajatuksensa riensivät matemaattisista pulmista Rasmukseen. Edes opettajan monotominen luento ei saanut Emilin ajatuksia pois Rasmuksesta.
Kosketa, kosketa minua.
Se ei toiminut. Ajatus hänestä ja Rasmuksesta suutelemassa ei kadonnut ja jälleen hänen silmänsä löysivät ikkunan ja ulkomaailman houkuttavuuden. Jossakin Rasmuskin oli. Kello raksutti hiljaa, mutta Emilille aika oli pysähtynyt.
Kosketa, kosketa, kosketa.
Emilin kynä oli häiriöntekijä ja naisopettaja valitti hänelle siitä. Pieni, koputtava ääni häiritsi muita kokeen tekijöitä ja Emilin oli lopetettava se. Emil huokasi raskaasti. Mikä mua vaivaa?
Emil ei tahtonut mennä takaisin huoneeseensa, vaikka hänen olisi pitänytkin. Hän halusi mennä jonkun toisen huoneeseen, Rasmuksen huoneeseen. Hän tahtoi koskettaa Rasmusta, tahtoi enemmän kuin mitään muuta pitkään aikaan. Miksi mä ajattelen näin? Emil kysyi itseltään ajatuksissaan ja hautasi sittemmin kasvonsa käsiinsä. Emil laahusti huoneensa valkoisen oven luokse ja avasi ovensa. Huoneestaan hän löysi jotakin, mitä ei olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Hänen huoneensa varjoissa seisoi nimittäin poika, tummiin pukeutunut ja hiuksistaankin tumma poika. Poika oli Rasmus.
*****
"Emil", Rasmus tervehti hiljaa. Tässä sitä nyt mennään, Rasmus ajatteli.
"Hei", Emil tervehti takaisin ja heilautti pienesti kättään.
"Oot vältellyt mua vähän aikaa. Aika helvetin kauan, oikeestaan", Rasmus sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta. Hän hillitsi vihan äänessään, vaikkei hän oikeastaan edes ollut vihainen. Ei Emilille, hän oli vihainen vain itselleen, kun ei ymmärtänyt Emiliä kysymättä.
Kyllä hän yleensä ihmisiä luki kuin avointa kirjaa, mutta Emil oli Emil. Täysin eri asia.
"Enhän ole", Emil yritti panna vastaan, mutta Rasmusta ei niin helpolla huijattu.
"Olethan", Rasmus sanoi ja astui lähemmäs Emiliä, joka puolestaan otti askeleen taaksepäin. Rasmuksen rintaa vihlaisi. Eikö Emil edes kestänyt häntä lähellään? Johtuiko se siitä suukosta? Eikö Emil todellakaan olisi tahtonut sitä? Rasmus luuli ymmärtävänsä kaiken.
Ehkä Emil ei ollut alunalkaenkaan tahtonut olla niin intiimisti hänen kanssaan.
"En ole", Emil yritti vielä kerran ja Rasmus kuuli toisen äänen hiipumisen. Rasmus tuijotti Emiliä odottavana.
"Sä olet vältellyt mua, älä yritä kiistää asiaa. Me ei olla puhuttu viikkoon, koska sä juokset aina pois, joten nyt et juokse." Rasmus tunsi alkavansa kiihtyä ja se kuului varmasti myös hänen äänestään. Hitto, Rasmus kirosi.
"En juoksekaan."
"Joten mikä hätänä?" Rasmus meni suoraan asiaan.
"Ei mikään."
"Ja paskat! Sä välttelet mua, sä et suostu katsomaan muhun, sä käyttäydyt ihan helvetin oudosti! Emil, mikä hitto sua vaivaa nyt?" Rasmus oli tahtomattaankin korottanut ääntään. Voi perkele, ei tän näin pitänyt mennä.
"Tää", Emil sanoi hiljaisella äänellä.
"Tää on sun syytä", Emil kuiskasi itkuisesti ja heitti Rasmusta äkisti vaaleakantisella kirjalla, jonka Rasmus kuitenkin väisti sulavasti sivulle. Rasmus räpsäytti silmiään.
"Mun syytä?" Kysymys lipui Rasmuksen huulien välistä, eikä Rasmus voinut estää hämmentyneisyyttä äänessään.
"Oon sekoamassa, enkä mä mahda sille mitään. Musta on tullu ihan kauhea ihminen, sun takiasi. Ja mä vihaan tätä, mä vihaan itseäni, mä vihaan tätä!" Emilin ääni säröili tämän ravistaessa päätään ja Rasmus näki vilaukselta, kuinka jokin kimmelsi pojan poskella, kun tämä iski nyrkkinsä voimalla seinään.
"Hei, rauhotu nyt. Mikä sulla on?" Rasmus yritti lähestyä toista, mutta Emil peruutti kauemmas hänestä. Rasmus oli kuitenkin päättänyt, ettei päästäisi Emiliä karkuun. Ei sillä kertaa.
"Älä tule lähemmäs, tai se alkaa taas", Emilin sanoista kuului epätoivo ja tuska. Sanat iskivät Rasmuksen tajuntaan yhtäkkiä ja hänen rinnassaan tuntui vihlaisu. Miksi? Miksi? Rasmuksen järkytys muuttui melko pian vihaksi.
"Miks? Miks mä en saa tulla lähemmäs? Miks mä en saa koskea sua? Vihaaksä mua oikeesti niin paljon, ettet anna mun ees pidellä sua kädestä?" Rasmus ei voinut hallita raivoa äänessään.
"Ei se oo niin", Emil vinkaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
"Sä tiiät, et se on just niin! Sä vihaat mua! Sä vihaat mua ihan kauheesti!" Rasmus ymmärsi asianlaidan vasta, kun oli sanonut sen ääneen. Emil vihasi häntä. Tuo yksi lause, vain tuo yksi lause sai Rasmuksen lähes kyyneliin. Mutta ei, hän ei itkisi Emilin nähden. Keskustelusta ei tulisi mitään, jos molemmat vollottaisivat ja kiljuisivat. Tai, eihän siitä silläkään hetkellä oikein tullut mitään.
"En vihaa", Emil kuiskasi vastalauseen itkuisena ja niiskahti.
"Sä vihaat mua ja sä tiedät sen!" Tuo lause riitti rikkomaan heidän välissään olevan muurin ja sai Emilin syöksähtämään Rasmusta kohti. Rasmus oli aivan varma, että poika löisi häntä voimalla päin pärstää, kun Emil kohotti käsiään. Emil ei kuitenkaan lyönyt. Emil kietoi kylmät kätensä Rasmuksen kaulan ympäri ja vei päätään lähemmäs toisen omaa. Viimeinen asia jonka Rasmus tajusi, oli Emilin pehmeät huulet painautuneina hänen omiaan vasten.
Järkytys. Viha. Järkytys. Riemu. Rakkaus. Järkytys. Rasmuksen tunteet olivat aivan sekaisin, eikä hän älynnyt edes vastata suudelmaan. Hetken kestäneen suudelman päätteeksi Emil irrottautui varovasti Rasmuksesta ja painoi päätään alemmas.
"En mä vihaa sua", Emil sanoi hiljaa. Rasmus tuijotti Emiliä ällistyneenä.
"Mitä tää kaikki sitten on ollut?" Rasmus sai kysymyksen järkevänä suustaan ollenkaan sönköttämättä. Tai, no, ehkä hän sönkötti hieman, mutta vain hieman.
"Mä en tiedä", Emil kuiskasi ja puristi Rasmuksen paitaa miehustan kohdalta.
"Mä en oikeesti tiedä, mä-" Emil nielaisi ja jatkoi: "tunnen oloni niin oudoksi sun lähellä."
"Hyvällä tavalla oudoksi vai huonolla tavalla oudoksi?" Rasmus uteli selvennystä.
"Oudolla tavalla oudoksi", Emil vastasi kysymyksiä herättävästi.
"Katso mua", Rasmus käski ja Emil katsoi. Katsoessaan Emilin silmiin hän ymmärsi viimein asian todellisen laidan. Emilin silmistä näkyi vilpitön himo. Rasmus hätkähti taakse päin ja Emil katsoi häntä ihmettelevänä.
"Mikä nyt tuli?" Emil kyseli. Rasmus yritti säilyttää tasapainonsa ja hymyili vinosti. Siinä oli todellakin hieman sulateltavaa. Oliko Emil, siis hänen pieni, viaton Emilinsä kiimainen? Ei, kiimainen oli ehkä väärä sana, tai sitten ihan oikea. Jotenkin silti vain likainen Emilille, pienelle enkeli-Emilille.
"Emil, sä-" Rasmus yritti selittää, mutta joutui vaikenemaan. Ei, hän ei voisi sanoa sitä.
"Mä mitä?" Emil hymyili aidon viattomasti ja Rasmus kirosi jälleen irstaita ajatuksiaan. Ehkä se ei ollutkaan sitä, ehkä Rasmus vain kuvitteli. Kummin päin vain, Emilin raskas hengitys ei auttanut asiaa ollenkaan! Rasmuksen valtasi äkillinen halu testata teoriaansa. Rasmus kietoi kätensä Emilin ympärille ja vei tämän äkisti suudelman pyörteisiin.
Emil mumisi jotakin vasten Rasmuksen huulia, mutta luovutti sitten ja antoi Rasmuksen johdatella suudelmaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Lävistetty kieli löysi tiensä Emilin suuhun yhä uudelleen ja vaaleaverikkö huokaisi osaksi suudelmaa. Emil voihkaisi, äänekkäästi ja mielivaltaisesti, vasten Rasmuksen suuta. Suudelma muuttui intohimoisemmaksi ja Rasmus kallisti Emilin päätä taaksepäin. Rasmuksen ruumis oli reuna - Emil kykeni tuntemaan sen värisevät kipinät, jotka ampuivat sähköä häneen, saaden hänet nykimään ja tärisemään, hänen kietoessaan käsivartensa Rasmuksen niskan ympärille.
"Niin kärsimätön, enkelini", Rasmus kehräsi, painamalla huuliaan pehmeästi vasten toisen omia. Emil mumahti jälleen, muttei jaksanut kauaakaan vastustella Rasmusta. Rasmus yritti setviä ajatuksiaan, kun hän tunsi jonkin kovan reiteään vasten. Rasmus tiesi kyllä vallan hyvin, mikä se oli. Rasmus kaatoi Emilin hellästi sängylle ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Emilin silmät olivat sumentuneet ja luomet ummistuneet puoliksi kiinni ja hiukset juuri sopivan sekaisin.
Emil ei näyttänyt enää syötävän suloiselta, vaan auttamattoman seksikkäältä Rasmuksen mielestä. Siinä tilanteessa tarvittiin todella paljon itsehillintää. Ainakin Rasmus tarvitsi, ettei olisi suorastaan repinyt vaatteita Emilin päältä ja ottanut häntä siinä ja heti.
"Emil", Rasmus hengähti ja häpesi omaa itsehillinnän puutettaan. Hän halusi Emilin.
"Rasmus", Emil sanoi hänen nimensä. Emilin ääni oli hieman rahiseva, eikä Rasmus ollut ollenkaan tottunut siihen.
Tosin se sai tilanteen vaikuttamaan vielä houkuttelevammalta.
"Saanko mä?" Rasmus kysyi ja uskoi, että he molemmat tiesivät, mitä hän tahtoi tehdä. Rasmus oli aivan varma, että Emil pelästyisi ja työntäisi hänet pois. Se olisi ollut varmaankin luonnollisin reaktio siihen, mutta Emil ei tehnyt niin. Emil vain nyökkäsi ja kietoi käsivartensa jälleen Rasmuksen ympärille nostaen kehoaan samalla.
"Saat", Emil kuiskasi Rasmuksen korvaan.
*****
"Sat-tuu", Emil vaikersi hieman unisena. Rasmus näytti pahoittelevalta ja muistutti Emilin mielestä koiranpentua tullessaan kyhnäämään häntä vasten peittoa enemmän vetäen päälleen.
"Anteeksi, anteeksi", Rasmus pyyteli ja nuuhki samalla Emilin hiuksia. Emil vaivaantui pienesti, mutta se oli enimmäkseen vain nolostusta Rasmuksen läheisyydestä. Vaikka kyllähän hänen olisi edellisillan jälkeen jo pitänyt tottua siihen. Puhumattakaan yöstä. Rasmuksen paljaat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja hän tunsi Rasmuksen upottavan päänsä hänen hiuksiinsa.
"Mutta eihän se nyt niin paha ollut", Rasmus lausui mietteliäänä. Emil käänsi päätään ja hymyili kummallista, epäuskoista hymyä ja vilkuili parhaansa mukaan Rasmukseen.
"Ole hiljaa", Emil naurahti ja vetäisi peittoa myös itselleen.
"No mutta eihän se ollut."
"Ei niin." Emil hymyili ja Rasmus hymyili takaisin.
"Hyvää oli", Rasmus jätti huomautuksen, kun hän hiipi lähemmäs aamuauringon valaistessa huonetta.
"Hei, et kai oo vihanen?" Rasmus kysyi hieman huolta äänessään. Emil hymähti hempeänä.
"En ole, koska sä oot sä", hän sanoi ja hymyili. Rasmuksen silmät pyöristyivät hetkesti ja sitten hän laski kätensä Emilin silmille. Emil oli ihmeissään äkillisessä pimeydessä.
"Sä se tosiaan oot vaan", Rasmus lausui hiljaa ja jatkoi: "liian sulonen."
-
Nonnih jos vaikka kommenttihörhösi saisi jonkinlaisen kommentin väsättyä.
Mutta siis tää luku oli niin aaaaeeeaaa .. ihana
Ja wää .. Emil .. mitä sä oot tehny sille?
Mut juuh Rasmus ja Emil aww ..
Ja Lindholm MITÄ OLET TEHNYT HÄNELLE?!
Mut joo .. kaikin puolin ihana ja sulonen :33
"Vili, Rasa, lopettakaas kinastelu, jooko?" Juri riensi heidän luokseen ja painoi viileän kätensä miehen kädelle. Kuin Jumalan käskystä mies irrotti otteensa ja kaappasi Jurin syleilyynsä hymyillen hymyä, jota hän hymyili vain ja ainoastaan Jurille.
"Juri, pikkunen!" Vili Lindholm kohotti Juria lihaksikkailla kärsivarsillaan kuin pikkulasta. Miehen ilme oli naureskeleva ja riemuisa ja hän oikeasti hymyili lämpimästi. Siis Lindholm, hymyili! Lämpimästi! Rasmus oli sanoinkuvaamattoman hämmentynyt.
Siis tuoko on se samainen liikunnanope josta olen aikaisemmissa luvuissa lukenu? Ei kyl uskois .. ku se on jotenki niin .. en mie tiiä .. tommoi ..
"Toi nelisilmäinen paskiainen ei oo ahdistellut sua tai mitään?" Lindholm kysyi pienimuotoista huolta äänessään ja viittasi solvauksellaan Patrikiin.
"Hei, toi on jo törkeetä! Mulla on sentään tyttöystävä!" Patrik huudahti närkästyneenä.
"No sinä ootkin ollut aina vähän jakorasian puolelle, poika", Lindholm tokaisi ja keskittyi taas Juriin.
"Mä en petä naistani!" Patrik suorastaan kirkaisi.
Ehehehehee Lindholm on sit aina yhtä suora sanainen ;D
"Menes nyt siitä paskalle, kun olet muutenkin valitellut paskahätääs siinä", Lindholm sanoi ja huitaisi kädellään kylpyhuonetta päin.
"Ei mulla oo paskahätää!" Patrik karjui takaisin. Rasmus oli oikeastaan jo tottunut Patrikin ja Lindholmin välisiin kiistoihin, mutta Patrikin maltin menettäminen oli aina yhtä viihdyttävää katseltavaa.
"Ai, no mene silti. Kyllä me tiedetään, mitä meidän pikku Viagra tekee siellä yksinään."
"Nyt perkele ton lempinimen kanssa, ukko!" Patrik oli aivan punaisena raivosta, mutta Samin päänpudistus esti miehenalkua räjähtämästä aivan totaalisesti.
En toki revenny pahasti täs kohas :)
Patrik intoili vauvanruuasta. Huoneeseen syntyi syvä hiljaisuus, kun kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa tai kommentoitavaa. Patrikin typeryys vain ylitti kaikki maalliset rajat sillä hetkellä.
"Idiootti", Rasmus yskäisi.
"Vauvanruokahomo", Sami puolestaan kätki yskänpuuskan alle.
"Ei näin", Lindholm mutisi pudistellen päätään.
"Syöks Reeta vauvanruokaa?" Juri kohotti kulmiaan.
"En ihmettelis", Rasmus osoitti vastauksensa Jurille ja Juri nyökkäsi.
Aaaw Juri on ihana täs :33
"Vai että Empsi, näinkö on? No, Empsi, onko kivaa olla Rasmuksen panopupu?"
Ei hemmetti ku repesin täs kohas ;D
"Ja voitte suudella morsianta", Patrik kiusoitteli, mutta hänen kiusoittelullaan olikin odottamattomia seurauksia. Rasmus nimittäin virnisti takaisin ja sanoi: "Jos arvon pappi Patrik niin sanoo." Sen sanottuaan Rasmus kiersi kätensä Emilin selkää pitelemään ja toinen käsi edelleen Emilin kädessä kiinni hän kallisti vaaleaverikköä ja painoi huulensa toisen huulille.
Awwaawaw sulosta :33
Heidän niinkutsuttu yleisönsä kohahteli ja Lindholm sylkäisi hörppimänsä kahvit ulos suustaan haaroilleen, istuma-asentoon kun oli jo ehtinyt.
"Voi saatanan saatana, Rasmus!" Lindholm ärjäisi. Patrik kietoi kätensä megafoniksi suunsa ympärille ja huuteli: "Buu, buu! Veit kissanpennun, senkin kidnappaaja Koopa!" Rasmus irrottautui suudelmasta ja kohtasi Emilin kauhistuneen katseen ja hymyili rauhoittelevasti. Emil näytti rauhoittuvan Rasmuksen asenteen myötä ja Rasmus vilkaisi pikaisesti Patrikiin hymyillen.
"Mun Emil, eti oma." Rasmus lähti vetämään Emiliä pois keittiöstä ja kuuli Patrikin huutavan perään: "Mulla on jo oma, senkin!" Ja Rasmus vain nauroi.
Ja tää ehehhee ;D ettäh tollasta ..
"Sä vihaat mua ja sä tiedät sen!" Tuo lause riitti rikkomaan heidän välissään olevan muurin ja sai Emilin syöksähtämään Rasmusta kohti. Rasmus oli aivan varma, että poika löisi häntä voimalla päin pärstää, kun Emil kohotti käsiään. Emil ei kuitenkaan lyönyt. Emil kietoi kylmät kätensä Rasmuksen kaulan ympäri ja vei päätään lähemmäs toisen omaa. Viimeinen asia jonka Rasmus tajusi, oli Emilin pehmeät huulet painautuneina hänen omiaan vasten.
Emil on niin aaaa .. sulone
Emil mumisi jotakin vasten Rasmuksen huulia, mutta luovutti sitten ja antoi Rasmuksen johdatella suudelmaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Lävistetty kieli löysi tiensä Emilin suuhun yhä uudelleen ja vaaleaverikkö huokaisi osaksi suudelmaa. Emil voihkaisi, äänekkäästi ja mielivaltaisesti, vasten Rasmuksen suuta. Suudelma muuttui intohimoisemmaksi ja Rasmus kallisti Emilin päätä taaksepäin. Rasmuksen ruumis oli reuna - Emil kykeni tuntemaan sen värisevät kipinät, jotka ampuivat sähköä häneen, saaden hänet nykimään ja tärisemään, hänen kietoessaan käsivartensa Rasmuksen niskan ympärille.
Aaaeeaa .. tää kohtaus .. aaa .. en saa täst mitää järkevää sanaa .. mut siis .. aw
Oikeesti tää oli aivan ihana.
Ja toi loppu .. aloin melkee itkee ku olit laittanu Rasmuksen ja Emilin riitelee :'(
Mut siis juuh .. tos lopus tuli aivan kauhee awwawaaw kohtaus :)
Sä se sit vaa ossoot kirjottaa ;)
Mut hui ääk apuva .. sähä oot kohta jo kirjottanu tän .. mitä mä sit luen ku saat tän kirjotettuu??
Mut niih .. nyt ootan tositoooosi paljon nuita vikoja lukuja
Eli kommenttihörhösi häippäsee ny
-
;__; Nikke mä uskalsin vasta nyt kommentoida tähän, koska en uskaltanu käydä täällä aikasemmin. Mut nyt mun oli pakko, koska aloin miettimään niitä meidän muistoja ja kaikkee. Mä kaipaan niitä hienoja hetkiä, mä kaipaan mun elämää takas. No mutta who cares, tää tarina on kehittyny mulle tärkeemmäks ja tärkeemmäks. Tää on tärkee tarina mulle ja odotan seuraavia osia. o.o
-
Ärrikkä: Oi oi oi, et tiedäkään, kuinka ihanalta tuntuu saada kommentti joka luvun jälkeen. Tai ihan kommenttia ylipäätänsä. Kannustaa aina vain jatkamaan ja nythän tässä ollaankin ihan loppusuoralla. Tuntuu vain hyvältä, että joku seuraa ja tykkää tästä. Ja Lindholm .. eh. Pitihän Lindholminkin hahmoon hieman syvyyttä saada. Ettei ihan mikään kivisydän ole. ;D Ja sitten kun olen kirjoittanut tämän .. pitäisi kai kysyä, mitä MINÄ teen ilman näitä poikia!
Kuihdutaan yhdessä! No, lue toki muidenkin tekstejä. Täällä on niin monta lahjakasta kirjoittajaa ja teinislashia löytyy joka nurkan takaa. :) Mutta kiitos taas kerran, palaute on aina tervetullutta!
ellulovesyou: Oi, mukava kuulla, että tämä on tärkeä tarina sinulle. Hienoa, että odottelet jatkoa tälle, koska tässähän sitä nyt tulee. :)
A/N: Ja minunko piti mennä aikaisin nukkumaan .. ihania nämä äkilliset inspat, jotka iskevät aina sänkyyn päästyä, että: "Heh heh hee, etpäs menekään nukkumaan, kun kirjoitat tämän nyt!" No mutta eihän kello ole kuin vasta .. yksi yöllä. This is great. No, minkäs sille mahtaa. Oli hauskaa kirjoittaessa ja vaikka välillä tulikin oikosulkuja, niin aina ovat vampyyriystäväni, jotka potkivat minua eteenpäin. Eli näin sitten .. Loppusuoralla mennään ja vähän pelottaa. Viimeisen luvun kirjoittaminen lähestyy. Mutta kai sitä on annettava poikasten lentää pesästä .. joskus .. yhyy. Ja nyt lopetan tokkuraisen selostukseni lyhyeen (?) ja siirryn lukuun 13 (rummut, kiitos).
Luku 13: But where is Emil?
Emil lyyhistyi voimattomana kadulle ja veti syvään henkeä. Oli kuin kaikki voima oli yhtäkkiä karannut hänen kehostaan ja jalat tuntuivat olevan hyytelöä hänen allaan. Lukioelämä on aika rankkaa ja sitten kun vielä kuume yllättää, Emil ajatteli ja sulki silmänsä yrittäen kerätä voimia nousemiseen. Ei, se on aika hiton rankkaa. Miten mä aion pärjätä tulevaisuudessa, kun kuukausikin on liikaa? Kesälomakin vaan hujahti ohi. Emil huokasi raskaasti ja nosti katseensa pilviin.
Kasa läksyjä, ei olisi pitänyt ottaa sitä matikkaa niin paljon. Emil pakotti jalkansa liikkeelle ja hänen raskaalta tuntuva kehonsa nousi tahdonvoimalla ylös. Emil otti päättäväisenä askeleen eteenpäin. Eikä yhtäkään samaa kurssia Rasmuksen kanssa. Emil ei voinut olla tuntematta pientä surua siitä, ettei nähnyt Rasmusta lähes ollenkaan lukiossa. Joskus sattumanvaraisesti käytävillä, kyllä, mutta siihen se taisi sitten jäädäkin.
Ja läksytkin painoivat päälle, joten heillä ei ollut kotonakaan aikaa jutella tai viettää aikaa yhdessä. Lukio tuntui tuhoavan kaikki hänen sosiaaliset suhteensa. Emilin oli pohdittava, kuinka ihmeessä Patrik ja Juri selvisivät lukioelämästä. Tai siis, ei millään pahalla heille, mutta kumpikaan ei vaikuttanut olevan se penaalin terävin kynä. Emil piti kyllä molemmista, mutta joskus poikien touhut kävivät niin omituisiksi, ettei edes hän pysynyt perässä. Rasmuksella puolestaan ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia taistella Patrikin kanssa lapsille tarkoitetuilla valomiekoilla, mutta Emil ei osannut edes sytyttää sellaista.
Siis ei sytyttää palamaan, ei tietenkään, vaan ihan napista painamalla valot miekan sisälle. Emil ei vain löytänyt sitä nappia mistään. Emil asteli ajatuksissaan painava reppu selässään kotia kohti, vilkuillen samalla ympärilleen. Kesä oli lopuillaan, mutta kai sitä vielä parin viikon aikana pystyi käväisemään uimassa. Ehkä hän menisi rentoutumaan uimarannalle seuraavana päivänä. Tai sitten ei, jos kuume nousisi, mitä hän todella pelkäsi sillä hetkellä.
"Hei, eiks toi oo se Rasan nainen?" Emil kuuli pelottavan tutun äänen tien toisella puolella ja käänsi päätään automaattisesti ääntä kohti. Hän oli tunnistanut äänen heti ja tunsi pienen pelkotilan valtaavan mielensä. Puhuja oli se sama poika, Mikael, johon Emil ja Rasmus olivat törmänneet elokuvailtanaan. Ja Mikaelin takana oli luonnollisesti kaikki muutkin jengin jäsenet virnistelemässä ja tuijottamassa häntä. Emilin silmissä oli häivähdys pelkoa hänen kohdistaessaan katseensa jengiläisiin.
Emil nielaisi tyhjää. Mikael harppoi tiensä hymyillen Emilin luokse muut nuoret perässään ja sillä hetkellä Emil olisi todella tahtonut juosta pakoon. Jokin toisissa nuorissa kuitenkin esti hänen aikeensa. Tai sitten se johtui vain siitä, että hän oli erittäin väsynyt, eivätkä hänen jalkansa tuntuneet pitävän niin yhtään ajatuksesta, että hänen olisi yhtäkkiä juostava kuin viimeistä päivää. Mikael mittaili Emiliä päästä varpaisiin kiinnostuneen oloisena.
"Ooks sä likka joku transu vai?" Mikael naurahti ja muut nauroivat perässä. Emil alensi päätään tietämättä mitä sanoa. Toiset luulivat häntä nähtävästi naispuoliseksi, mutta jos hän olisi avannut suunsa ja paljastanut olevansa mies, mitä siitä olisi seurannut? Lisää naurua, kenties? Todennäköisesti, mutta oli hänelläkin miehen ylpeytensä. Ei hän näyttänyt ollenkaan tytöltä, ainakaan omasta mielestään. Ja äänenmurroskin hänellä oli jo tullut, joten vaikka hän sitten järkyttäisikin jengiläisiä, hän aikoi kertoa todellisen sukupuolensa. Emil nosti päänsä ja kohdisti hieman epävarman katseensa Mikaelin silmiin.
"Anteeksi, mutta oon poika", paljastus kuului hänen suustaan vaimeana ja tuskin kuultavana. Mikael räpsäytti silmiään kuitenkaan irrottamatta katsettaan Emilistä.
"Häh?" Mikael ei selvästikään ollut kuullut.
"Kuka ois uskonu, et Rasa tykkää ujoista tytöistä? Ei vittu", eräs poika, Emilin muistin mukaan Aaro, naureskeli Mikaelin takana. Emil tunsi tunteidensa kuohahtavan sisällään.
"Mä en oo tyttö", Emil toisti lujempaa ja sai kaikki näyttämään hämmästyneiltä.
"Ai et muka ole?" Mikael kysyi huvittuneena Emilin kehoa yhä vilkuillen. Emil ei edes ehtinyt tajuta, kun Mikael jo nosti hänen paitaansa liiankin ylös ja tuijotti hänen laihanpuoleista yläruumistaan. Emil tunsi kasvojansa kuumottavan ja hän arvasi punastuvansa jälleen rajusti.
"Päästä irti!" Emil lähestulkoon kiljahti ja yritti riuhtaista itseään irti Mikaelin otteesta. Mikaelin ote hänen paidastaan kuitenkin piti ja hän myhäili jotakin itsekseen.
"No olisitki ollu aika littana tytöksi, mut ei tässäkään oo valittamista", Mikael sanoi, eikä edelleenkään antanut sen irstaan virnistyksensä kadota huuliltaan. Emil sai pian tietää, mitä se virnistys merkitsi.
"Eiköhä vähän leikitä tän kanssa", Mikael lausui ehdotuksen äänellä, joka sai Emilin tuntemaan olonsa erittäin uhatuksi. Vaikka hänen aivonsa eivät käsitelleetkään asiaa niinkään nopeasti, niin heti asemansa tajutessaan Emil kauhistui. Leikitä? Millä tavalla? Hei? Ei kai nyt niin? Mä oon poika! Jätkä! Menkää pois, mä haluun kotiin, Emil panikoi.
"Hei, lopeta, se on Rasan", Emil kuuli pojalle kuuluvan äänen puolustavan itseään. Emil kohotti heti katseensa puolustajaansa ja kohtasi tutut kasvot. Rasmuksen ystävä, luultavasti Joonas, seisoi hänen ja Mikaelin välissä.
"No kai se nyt vähän antaa lainata", Mikael maanitteli ja yritti siirtää Joonasta syrjään kuitenkaan onnistumatta siinä.
"Ei, ei muuten anna, peräänny, paskiainen", Joonas käski uhmakkaasti ja Emil vain tyytyi pysymään hiljaa. Mikael näytti nimittäin melko vihaiselta sillä hetkellä, mutta myös jollakin uhkaavalla tavalla huvittuneelta.
"Mitä helvettiä, Joonas?" Mikael tuijotti Joonasta ja Joonas tuijotti takaisin.
"Sun on paras siirtyä siitä aika helvetin nopeesti, jos et halua turpaas", Mikael uhkaili ja astui aivan lähelle Joonasta, mutta Joonas ei edes hätkähtänyt.
"Ja sun on paras tukkia toi turpas, ennen kuin mä oikeesti suutun. Rasa on mun frendi ja mulle tärkee. Emil on Rasalle tärkee, joten se on mullekin tärkeä", Joonas sanoi, eikä Emil kuullut pojan äänestä yhtään empimisen merkkiä. Hän tunsi olonsa hieman levollisemmaksi, kun Joonas puolusti häntä niin päättäväisenä.
"No iik, Joonas ragee", eräs tytöistä sanoi ja hänen äänestään kuului huonosti näytelty kauhu. Puhujana toiminut tyttö hymyili vieressään olevalle tytölle ja Emilin oli pinnistettävä muistiaan, että olisi muistanut tyttöjen nimet. Pipsa ja Nella, tai jotakin sinne päin ainakin. Emil vilkuili tyttöjä Joonaksen takaa ja toiset nähtävästi huomasivat sen. Ainakin brunette hypähti ilmaan ja osoitti häntä.
"No mut toihan on ihan kauhee söpis!" tyttö kiljahti nähtävästi riemuissaan ja yritti päästä Emilin lähelle.
"Panisin", vaaleampi tyttö yskähti. Emil ei voinut estää itseään ottamasta askelta taakse päin.
"Hei hei hei, et karkaa mihinkään!" ruskeahiuksinen tyttö huudahti ja syöksyi Emilin luokse. Emil hätkähti pienesti, mutta yritti parhaansa mukaan vastata tytön katseeseen.
"Aw, oot viel söpömpi läheltä", tyttö kikatteli ja olisi kai halannut häntä, ellei Joonas olisi estänyt hänen aikeitaan.
"Hei hei hei, peräänny", Joonas levitti kätensä Emilin suojaksi. Tyttö mutristi huuliaan.
"Joonas, senkin ilonpilaaja. Haluisin vaan tutustua vähän paremmin." Brunette virnisti ja käänsi päätään vaaleamman tytön puoleen, joka virnisti takaisin.
"Eh, tuota", Emil aloitti ja jokainen silmäpari seurasi kiinnostuneena hänen toimiaan. Emil tunsi olonsa hyvin epämukavaksi, mutta jatkoi silti: "mun pitäisi kyllä mennä."
Nuoret puhkesivat äänekkääseen nauruun.
"Ai mennä? Mihin? Kotiin? No et kyllä mene", Mikael naureskeli. Emilin kulmat kurtistuivat pakostakin hänen katsoessaan Mikaelia.
"Sä tuut meidän kanssa nyt", lyhyeksi jäänyt poika, jonka nimen Emil muisteli olevan Luka, sanoi ja nyökkäsi Mikaelille.
"Mitä? Hei?" Emil kohotti kulmiaan, kun sekä Mikael että Luka tarttuivat hänen käsipuolistaan kiinni ja lähtivät raahaamaan häntä muut nuoret perässään.
"Heeei?"
"Hys nyt, ei yks kerta satu." Mikael virnisti. Satu? Hei? Mikä ei satu? Mitä? Mitä tässä nyt tapahtuu? Hei? Ei!
"Joonas?" Emil kohdisti anovan katseensa Joonakseen, joka puolestaan vain huokasi raskaasti ja nyökkäsi alistuvana.
"Ja nyt mentiin!"
*****
Nam nam, hernekeittoa, oi kun on ihanaa. Olisivat nyt edes antaneet karjalanpiirakoita, kuten ala-asteella aina tarjoiltiin hernekeiton kanssa, Rasmus harmitteli vihreää mössöä lautasellaan ja vastapäätä istuvan Reetankin lautasella. Joonas ei ollut koulussa ties minkä tekosyyn varjolla ja Emil oli joutunut lähtemään äkisti iskeneen kuumeen takia. Pärjääköhän Emil? Olisi kai pitänyt mennä sen mukaan. Rasmus oli todella huolissaan. Ehkä ois oikeesti pitänyt mennä sen mukaan. Ei kolme tai neljä tuntia oo niin paha, jos on yhen kerran poissa vaan. Oisi pitänyt anoa jotain lupaa lähteä tai sitten vaan häipyä omin luvin. Ei, kai Emil pärjää, ei se oo mikään vauva.
Rasmus havahtui ajatuksistaan. Tuttu tunne valtasi hänet. Joku tuijotti häntä, tai pikemminkin jotkut. Rasmus oli aikeissa kääntää päätään sen verran, että olisi nähnyt ketkä häntä katselivat, mutta Reeta viittoi häntä pysymään paikoillaan.
"Älä katso, mut sun faniporukkasi on taas viereisessä pöydässä", Reeta sanoi madaltaen ääntään ja pyöritteli lusikkaansa hernekeitossaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut aikomustakaan syödä sitä. Rasmus tuhahti välinpitämättömänä. Siitä päivästä lähtien, kun hän oli aloittanut lukion, lemmenkipeät emopojista pitävät naiset olivat roikkuneet hänen kimpussaan.
Se oli luonnollisesti hyvin ärsyttävää, varsinkin kun hän oli jo luovuttanut sydämensä ja kehonsa kokonaan Emilille. Reeta oli kuitenkin antanut jo joukolle nimeksi Team Rasmus. Typerä nimi, sai Rasmuksen kuulostamaan joltakin julkkikselta. Tai sitähän hän oikeastaan oli, mutta ei olisi halunnut olla. Hän oli vain normaali lukiolaispoika, joka halusi käydä lukion kunnialla loppuun. Tai ainakin jonkin tason kunnialla.
"Reeta, kuinka monta kertaa se pitää sanoa, et se ei ole mikään faniporukka?" hän kysyi ja katseli Reetan hernekeitossa pyörivää lusikkaa.
"Siltä se kuitenkin näyttää, tiedätkö? Ja taas!" Reeta huudahti kimmastuneena ja nousi tuolilleen seisomaan. Hän osoitti Rasmuksen taakse ja huusi: "Lopettakaa nyt, helvetti soikoon! Se on varattu!" Sen sanottuaan -ja kiinnitettyään kaikkien ruokalassa olevien oppilaiden huomion heihin- hän laskeutui takaisin istumaan ja leikkimään hernekeitollaan. Rasmus antoi pienen hymynkareen viipyillä kasvoillaan hetken, ennen kuin kiitti Reetaa jälleen kerran.
"Oo varovaisempi. Jonain päivänä noi hullut vielä tulee ja sitoo sut johonkin puuhun ja raiskaa sut", Reeta varoitteli, mutta tytön kasvoille viipyilevä virnistys ei tehnyt varoituksesta ollenkaan uskottavaa.
"Varo sä vaan, ettei se sun Oskaris tule ja raiskaa sua", Rasmus kiusoitteli Reetaa, joka punastui pienoisesti.
"Ei tule, ei meidän suhde ole sellanen", Reeta takelteli sanoissaan ja Rasmus vain hymisi.
"Eipä tietenkään."
"No ei ole!" Reeta kiljahti.
"Niinhän mä sanoin." Rasmus pysyi ilmeettömänä.
"Huijari", Reeta mutisi käsiinsä.
"Niin mitä sanoit?"
"En mitään."
"Sitähän mäkin."
"Ja Patrik korjaa potin! Ou jea, peipi!" Patrik kohotti käsiään ilmaan ja huusi täydellä teholla. Rasmus kohotti kulmiaan ja kohdisti kummastuneen katseensa hänen kotinsa pihalla kuluneen näköisen puupöydän ääressä pokeria pelaaviin kämppiksiinsä. Mitäköhän pirskattia taas?
"Mitä helvettiä? Taasko mä hävisin tolle idiootille?" Sami pudisteli päätään ja katseli kortteja ihmettelevänä.
"Samikka, elä viitti sanoo Patea idiootiks", Juri sanoi, mutta näytti itsekin hieman katkeralta häviöstään.
"No jos se on idiootti?"
"Pah, teillä on vaan paska tuuria ja puratte sitä muhun!" Patrik naurahti.
"Tais vähän kusi nousta hattuun?" Sami kysyi ja Juri nyökkäsi. Patrik vain jatkoi naureskeluaan.
"Mitä hittoa te pelaatte pokeria ulkona?" Toiset huomasivat vihdoin ja viimein talon portille tulleen Rasmuksen.
"Rasa, tervetulloo kotii!" Juri hihkaisi hymyillen. Rasmus nyökkäsi hänelle ja vaati sitten selitystä Samilta.
"Älä mua katso, tää oli Patrikin idea", Sami tuhahti ja Rasmus siirsi katseensa Patrikiin.
"No ulkona on näin ihana ilmakin!" Patrik väänsi selitystä.
"Kohta alkaa sataa, täällä tihuttaa jo", Rasmus sanoi ja kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
"No me ollaan pelattu täällä jo joku tunti, ei sillon ollu noita pilviä", Patrik mutisi.
"Oli ne tulossa", Sami huomautti ja Patrik hyssytteli häntä.
"Oonks mä ainoa tässä talossa, joka käy koulua? Tai töissä?" Rasmus vilkaisi Samiin syyllistävänä.
"Vapaapäivä", Sami vastasi katseeseen yksisanaisesti ja Rasmus jätti asian sikseen.
"Ja Juri on kuumeessa, niin mä jäin hoitamaan sitä", Patrik selitteli.
"Ja kuumeessa pelataan pokeria, niinkö?" Eli Jurilta Emilin kuume oli tarttunut.
"No sängyssäkö sitten pitäis istua?"
"Nimenomaan!"
"Älä höpsöjä puhu, tyhmä poika. Menes nyt sisälle", Patrik sanoi ärsyttävällä äänensävyllä. Tai ainakin Rasmuksen mielestä äänensävy oli erityisen ärsyttävä. Saattoi myös johtua siitä, että hän oli niin huolissaan ja siksi ärtyisällä päällä.
"No mä meen nyt Emilin luo, ihan tiedoksi, että jatkakaa vaan peliänne ihan rauhassa", Rasmus tiedotti ja huokaisi.
"Mitä? Ei Empsi oo vielä tullu koulusta", Juri sanoi selvästi ihmeissään. Mitä?
"Siis mitä sä sanoit? Miten niin ei oo tullut?" Rasmus kyseli.
"Mie luulin, että sie kävelisit sen kanssa tai jotain. Ei Empsiä oo vielä näkyny tääl", Juri kertoi.
"Ei kun Emil lähti mua aiemmin tänään kuumeen takia", Rasmus lausui ajatuksensa ääneen ja tunsi sydämensä lyövän tiheää tahtia. Missä Emil oli?
"No, ei se ainakaan oo vielä kotiin tullut siinä tapauksessa", Sami sanoi.
"Ai, no, kiitos tiedosta. Mä lähen etsimään sitä", Rasmus sanoi ja heitti varoittamatta koulureppunsa Patrikin syliin. Tai ainakin tähtäsi hänen syliinsä, mutta koulukirjoista täynnä oleva reppu lensi Patrikin päätä päin.
"Ai saamari!" Patrik karjaisi, vaikka tuskin reppu niin paljoa oli sattunut.
"Rasmus, mä voin tulla mukaan etsimään", Sami ehdotti ja Rasmus nyökkäsi. He löytäisivät Emilin helpommin kahdestaan.
"Mie voin tulla myös", Juri oli tuppautumassa mukaan, mutta Sami ei näyttänyt olevan ollenkaan yhtä myöntyväinen ehdotukseen.
"Ei kuule, sulla on kuumetta, sä jäät kotiin. Ja meette sisälle nyt molemmat, kun alkaa sataa", Sami sanoi käskevänä ja sekä Juri että Patrik alentuivat tämän tahtoon.
"Etteks työ tarvi sateenvarjoa?" Juri kysyi.
"Ei pakolla, mennään jo", Rasmus sanoi levottomana.
"Niin, parempi mennä nyt heti, jos sille pojalle on sattunut jotain." Rasmuksen valtasi pelko. Entä jos Emilille oli todella sattunut jotakin? Entä jos Emilin kuume oli ollut niin ylivoimainen ja poika oli pyörtynyt jonnekin? Entä jos Emil makasi siellä vieläkin? Rasmus havahtui Samin käteen olkapäällään.
"Hei, ei hätää, me löydetään se kyllä", Sami lausui rauhoittelevasti ja Rasmus nyökkäsi.
"Eli mennään."
*****
"Et oo tosissas! Ei se voinut sanoa noin!" Nella huusi ja haukkasi hampurilaisestaan.
"Totta se on! Se oikeesti sano mua hunajapupuseksi!" Pipsa kikatteli takaisin.
"Oikeesti, kuka vittu käyttää noin vanhanaikasta nimitystä?" Aaro naureskeli.
"No se jätkä!" Nella huudahti takaisin ja kaikki nauroivat. Emil kurtisteli kulmiaan, mutta tunsi olonsa jo hieman rentoutuneemmaksi.
Hän oli älynnyt, että Mikael, Aaro, Luka, Pipsa ja Nella olivat oikeastaan ihan hyviä tyyppejä. Joonaksesta hän oli tiennyt jo aiemmin, mutta nyt hänellä oli mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Emil ei tiennyt, miten olisi ollut, joten hän tyytyi olemaan hiljaa ja siemailemaan pirtelöään mahdollisimman hiljaa. He olivat käyneet McDonaldsin kautta hakemassa syötävää ja Emil oli pakotettu tilaamaan mieleisensä pirtelö. Sen tehtyään porukka oli kuskannut Emilin niinkutsuttuun tukikohtaansa autiolta vaikuttavaan röttelöön. Emil tunsi olonsa epävarmaksi täysin vieraassa talossa.
"Hei, Emil, miksi niin angst? Puhuisit nyt säkin jotain", Luka kannusti häntä puhumaan.
"En vaan tiedä, mitä sanoa." Emil alensi päätään hieman nolostuneena muiden jakamattomasta huomiosta, joka sillä hetkellä keskittyi kokonaan häneen.
"Voi, se ujostelee." Mikael virnisti ja hänen uskollinen hännystelijänsä Aaro virnisti perässä. Emil oli huomannut, että Aaro matki Mikaelia lähes kaikessa. Eipä sillä, että Mikael olisi pistänyt pahakseen. Poika näytti pikemminkin nauttivan palvottavana olettuna.
"Hei, Emil, oot aina vaan enemmän mun tyyppiä. Et sä tarvii mitään Rasaa, miks sä et alkais seurustelemaan mun kanssa?" Nella yritti änkeä Emilin viereen, mutta Joonas oli jo varannut sen paikan. Nella, siis se tummahiuksinen tyttö mutisi jotakin epämääräistä ja luovutti sitten, kun Joonas pudisti päätään.
"Mut mä oisin paljon parempi, ku Rasa. Rasa on kusipää", Nella solvasi Rasmusta.
"Ei", Emil nielaisi huomatessaan, että kaikki katsoivat jälleen häneen, mutta jatkoi silti: "pidä paikkaansa. Rasmus ei ole kusipää." Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Mikael katkaisi naurullaan.
"On siinäkin. Ensin on hiljaista ku Jeesuksen haudalla pääsiäisaamuna konsanaan ja sitten yhtäkkiä sanoo jotain tollasta. Oot aika jees." Emil ei tietänyt, tarkoittiko Mikael oikeasti kehuaan vai oliko se vain sarkasmia. Jos oli, niin ainakaan äänensävy ei viestinyt sitä ollenkaan.
"Kiitos", Emil vastasi hymyillen pienesti.
"Aw, se hymyili! Se on vielä söpömpi, kun se hymyilee", Nella intoili.
"Hei, nyt Nella, et kiusaa sitä", Luka murahti ja katseli Emiliä kiinnostuneena. Emil ei tietänyt miksi. Eivät toiset todella olleetkaan hullumpia.
"He-hei", Emil vaikeni hetkeksi ja epäröi. Silti hän jatkoi: "te ootte, tai siis, ootte ihan kivoja." Emilin sanat synnyttivät jälleen kerran syvän hiljaisuuden.
"Oot sä kyllä aika heppu, kun sanot tollasia ihan puun takaa", Mikael sanoi ja kumartui Joonaksen takaa taputtamaan Emilin selkää melko voimakkaasti. Emil kesti iskut vain hymyillen. Se oli varmaankin vain tapa osoittaa kiintymystä tai jotakin.
"Mutta et säkään oo hullumpi, vähän hiljanen vaan", Mikael väänsi sanoistaan kehun ja Emil hymyili hänelle.
"Kiitos." Ja Emil todella tarkoitti sitä, eikä hänen kasvoillaan roikkuva onnellinen hymy ollut sekään valhetta. Hän oli saanut uusia ystäviä.
"Ah, nyt vituttaa, kun sulla on Rasmus", Nella sanoi ja kohotti kätensä ilmaan turhautuneena.
"Hoidellaan se pois pelistä?" Pipsa ehdotti pohtivana.
"Hei! Te ette hoitele ketään pois pelistä!" Joonas huudahti.
"Jos vähän vaan?" Nella yritti.
"Mä oon mukana", Aaro mutisi mahdollisimman hiljaa.
"No ette kyllä hitossa hoitele", Joonas suorastaan murisi.
"No ei sitten, ilonpilaaja."
"Emil kuulee teidät, hei", Luka lausui ja kaikki katsoivat jälleen Emiliin.
"Sidotaan se kellariin ja jätetään Nella sinne", Aaro ehdotti virnistellen. Emil säpsähti ja näytti varmaankin kauhistuneelta.
"Ei sidota, kattokaa nyt, miten peloissaan tää on", Mikael puuttui väittelyyn naureskelevalla äänellään.
"No ei sitten sidota, vittu."
"Entä käsiraudat? Se ei oo varsinaista sitomista", Nella sanoi toiveikkaana.
"Olkaa jo hiljaa", Joonas mutisi hermoromahduksen partaalla.
*****
Auringonlasku sai taivaan punertumaan kauniisti samalla, kun päivänsäteet juoksentelivat takaisin kotiinsa. Samalla illan hämärtyminen kertoi myös siitä, että pikkulasten oli aika mennä tutimaan ja ihmisten ihan yleisestikin palata koteihinsa. Rasmus kohotti katseensa taivaalle hikipisara kimmeltäen ohimollaan. Emil, missä sä oot?
"Rasmus, meidän pitäis lopettaa etsinnät tältä päivältä. Ei se varmaan missään kadulla ole", Sami yritti vakuutella Rasmusta siitä, että Emil olisi turvassa.
"Ei, ei lopeteta", Rasmus sanoi ja pyyhkäisi hikipisaran ohimoltaan.
"Rasmus, alkaa tulla pimeetä. Jatketaan huomenna, se on okei-"
"Ei! Se ei ole okei!" Rasmus huudahti ja iski nyrkkinsä viereisen tiilitalon seinään. Samin silmät pyöristyivät ja hän oli sanaton. Hän ei ollut nähnyt Rasmusta ennen niin vilpittömän epätoivoisena ja raivostuneena samanaikaisesti.
Emil on varmasti jossakin ...
"Älä yritä selittää mitään! Mun on löydettävä Emil!"
... ihan yksin ...
"Rasmus, rauhotu!" Sami yritti saada Rasmusta järkiinsä.
"En rauhotu! Helvetti soikoon!" Rasmus huusi takaisin.
... itkemässä ...
Rasmus ei kestänyt enää ja hänen jalkansa veivät hänet nopeaan juoksuun. Hän ei ollut koskaan eläessään juossut niin lujaa, kuin sillä hetkellä juoksi. Hänen kaikki voimavaransa, koko tahdonvoimansa keskittyi niiden jalkojen liikuttamiseen eteenpäin. Emiliä päin.
"Rasmus tuu takaisin!" Sami huusi hänen peräänsä, mutta edes pahimman luokan lihaspistos ei olisi voinut pysäyttää häntä. Hän aikoi löytää Emilin.
... Miltä se mahtaa tuntua? Kun ei ole ketään lohduttamassa. Ei ketään, ei yhtään ketään. On aivan yksin. Ei ole ketään. Ei ketään.
Rasmus nojasi hengästyneenä tiiliseinämään. Hitto, en löydä sitä! Oon kohta juossut varmaan koko hiton kylän läpi, eikä sitä näy missään! Hitto! Emil, missä sä oot? Missä sä oot? Tule takaisin, ole kiltti. Rasmus katsoi yön verhoamaa taivasta. Jossakin saman taivaan alla Emilkin oli. Jossakin, aivan lähellä, Rasmuksen oli vain etsittävä. Rasmus ei tiennyt miksi, ei todellakaan tiennyt, mutta hän risti kätensä.
Rakas Jumala, mä en ole koskaan uskonut suhun, enkä usko nytkään. Mutta mä oon varmaan niin epätoivoinen, että mun on turvauduttava tähänkin keinoon. Kaikki mahdollinen apu on tarpeen. Joten kiltti, anna mun löytää Emil. Anna mun hitto löytää se tyhmä blondi, joka on eksynyt kotimatkallaan! Koska se tyhmä blondi ei ole mikä tahansa tyhmä blondi. Se on mun Emil! Joten ole kiltti, anna mun löytää se.
Rasmus havahtui hänen puhelimensa soimiseen. Ei voinut olla! Rasmus kaivoi puhelimen salamana taskustaan ja katsoi soittajan. Pettymys valtasi hänen mielensä. Vain Joonas. Rasmus vastasi siihen silti.
"No moi, mitä asiaa?" Rasmus meni suoraan asiaan.
"Rasa, täällä on ihan hullua! Kaikki on ihan huppelissa ja- Ei vittu! Nella yrjös lattialle!" Taustalta kuului tyttöjen kiljumista ja typerää, kovaäänistä naurua. Rasmus huokasi turhautuneena.
"Joonas, kiltti, mulla ei oo nyt aikaa noille ryyppyhommille ja näin, eli jos ei ollut muuta asiaa, niin-"
"Ei, sä et tajua! Emil on täällä meidän kanssa!" Rasmuksen silmät pyöristyivät.
"Mitä sä sanoit?"
"Että Emil on täällä meidän kanssa, että jos haluut leikkiä prinssiä, niin tuu aika helvetin nopee. Miksu alkaa jo menettää järkevää ajattelutapaansa, jos sillä koskaan sitä on ollutkaan."
"Missä te ootte?" Rasmus tunsi sydämensä lyöntien tiheyttävän tahtiaan.
"Normipaikka, kyl sä muistat. Toinen vasemmalta ja yks ehkä oikeelle."
"Okei, kiitti, Joonas. Mä oikeesti arvostan tätä."
*****
"Emil, et sä oikeesti tarvi Rasaa", Nellan puhe sammalsi hänen lähennellessään Emiliä, joka yritti pysytellä mahdollisimman kaukana tytöstä. Ei tietenkään pahoittaakseen tämän mieltä, mutta tyttö oli humalassa ja Emil koki olonsa hyvin epämukavaksi toisen lääppiessä itseään. Varsinkin, kun tyttö oli jo ehtinyt repiä paidan hänen päältään ja hiplasi nyt hänen alavartaloaan. Emil ei ollut naistenhakkaaja, eikä hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanutkaan, että voisi työntää tytön pois saati lyödä toista. Edes leikillään.
Silti hän ei pitänyt ollenkaan siitä, että häntä kosketettiin niin vapaasti. Ainoastaan Rasmus sai koskea häntä. Nella ei ollut Rasmus.
"Mä rakastaisin sua enemmän", Nella kuiskasi lupailevasti, mutta Emil vain pudisti päätään.
"E-ei kiitos", Emil sai vastatuksi.
"Miks? Rasa on kusipää", tyttö haukkui.
"Ei, ei se ole kusipää", Emil sanoi hiljaa vastaväitteen.
"On se! Älä puolustele, kun se on kusipää! Kusipää, kusipää, kusipää! Homppeliini Rassukka", Nella hekotteli omakeksimälleen lempinimelle typerästi. Emil ei edes ehtinyt tehdä mitään, kun Nella ja hyppäsi hänen päälleen ja siveli etusormellaan hänen alahuultaan.
"Anna mun tehdä sun olo hyväksi, hei", Nella kuiskasi ja oli jo valmiina suutelemaan allaan makaavaa poikaa.
"Ei!" Emil yritti työntää tyttöä pois, mutta oli kuitenkin sen verran heikko ja tyttö olikin yllättävän vahva, ettei onnistunut siinä täydellisesti. Mun pitäisi olla se mies tässä, mun pitäisi olla vahva. Ja silti mä en voi tehdä muuta, kuin pidellä tota vähän etäämällä. Oon säälittävä.
"Et sä tarvi Rasaa, eikä se tarvi sua. Oot sille vaan leikkikalu, hei." Nella lähentyi häntä. Emil oli sanomassa jälleen vastaan, mutta huoneen pahasti nariseva ovi lennähti auki ja Rasmus ryntäsi huoneeseen.
"Emil! Emil, sulla ei ole paitaa", Rasmus totesi järkyttyneenä huudahduksensa perään. Hänen katseensa oli nauliintunut Emilin päällä makaavaan Nellaan.
"Rasmus", Emil lausui toisen nimen ihmeissään.
"Miten sä oot täällä?" Emil kysyi hiljaa ja yritti tavoittaa katsekontaktin toiseen.
"Sitä mä voisin kysyä sulta. Mitä helvettiä sä vietät iltaa näiden runkkujen kanssa? Ja mitä helvettiä toi huora tekee sun päälläs?" Rasmus kyseli selvästi raivoissaan ja mulkoili samalla kaikkia nuoria.
"Hei! Vaikka me ollaan vähän kännissä, niin ei se, ei se tarkota että sä voit vaan kutsua meitä runkuiksi", Mikael mongersi kännipäissään huoneen nurkassa oman oksennuksensa ympäröimänä. Rasmus näytti siltä, kuin antaisi pian ylen.
"Runkkuja te ootte ja mä vien Emilin nyt pois, ettäs tiedätte", Rasmus ilmoitti, käveli Emilin luokse ja riuhtaisi Nellan hänen päältään. Sen tehtyää Rasmus tarttui Emilin kädestä kiinni ja lähti vetämään tätä perässään pois talosta.
"Nähdään taas, Emil", Mikael ehti sanoa ja vinkata silmää Emilille. Emil ei kuitenkaan etinyt sanoa mitään vastaukseksi, sillä Rasmus oli jo vetänyt hänet kauas toisista nuorista. Ja ehkä se oli parempi niin.
"Agh!" Emil älähti, kun Rasmus heitti hänet voimalla sängylle ja ryhtyi riisumaan hänen vaatteitaan.
"Rasmus, mitä sä-?" Emil yritti kysellä hädissään, mutta Rasmus hiljensi hänet painamalla huulensa rajusti hänen omilleen. Emil mumisi vasten suudelmaa, eikä vastannut siihen.
"Rasmus!" Emil huudahti yrityksenään herättää Rasmus jonkinlaisesta transsistaan, mutta Rasmus ei kuunnellut. Mikä Rasmusta vaivaa? Mikä sitä vaivaa? Jokin ei oo nyt oikein. Ei Rasmus ole tuollainen.
"Tekikö ne sulle jotain?" Rasmus kysyi äänellä, josta huokui selvä uhka.
"Ei tehnyt", Emil vastasi ja nieleskeli aluillaan olevia kyyneleitään. Häntä pelotti, Rasmus pelotti häntä.
"En usko, mitä se Nella sitten sun päälläs teki? Missä sun paita oli?"
"Se otti sen pois, mutta ei muuta-"
"En usko. Te teitte jotain muutakin", Rasmus keskeytti Emilin jälleen ja kuljetti voimakasta kättään Emilin keholla.
"Ei ne tehnyt mulle mitään, Rasmus!" Emil yritti vakuutella epätoivoisena, mutta Rasmus ei uskonut häntä. Miksi Rasmus ei uskonut häntä? Hänhän puhui totta.
"Rasmus", Emil lausui toisen nimen ja tunsi kuuman kyyneleen vierähtävän poskelleen.
"Ei ne", Emil nielaisi ja yritti pidätellä kyyneliään pahasti epäonnistuen siinä ja jatkoi: "tehnyt mulle mitään." Rasmus hätkähti ja ensimmäistä kertaa koko illan aikana hän katsoi Emilin silmiin. Rasmus näytti katuvalta, kauhistuneelta. Hän kauhisteli selvästi omia tekojaan. Hänen katseensa oli juuri sellaisen ihmisen katse, joka miettii, että mitä ihmettä minä juuri äsken tein. Rasmus kiersi kätensä Emilin vartalon ympärille ja halasi häntä tiukasti.
"Anteeksi, mä en tiedä mikä muhun meni. Oikeesti, anteeksi, anteeksi", Rasmus pyyteli ja joka kerta, kun hän toisti sanan "anteeksi", siihen tuntui tulevan enemmän syvyyttä ja tunnetta. Emilin teki pahaa katsella Rasmusta sellaisena. Hän halasi Rasmusta takaisin.
"Ei se mitään, ei se mitään", Emil kuiskaili ja tunsi Rasmuksen hartioiden tutisevan. Kohta Rasmuskin alkaisi itkemään, Emil oli varma siitä.
"Kaikki on hyvin, älä itke", Emil rauhoitteli. Rasmus irrottautui, niiskaisi ja virnisti Emilille.
"Kuka muka itkee?" hän kysyi virnistellen ja Emil katsoi häntä ihmeissään.
"En tiedä. Joku vauva, kun ei saa maitoa", Emil vastasi vetäisten vastauksensa ihan jostakin puun takaa, kuten Mikael oli hänen puheitaan kuvaillut.
"Mut kyllä se vauvakin saa maitoa, kun sen äiti herää huutoon", Rasmus sanoi.
"Niin, niin saa." Emil hymyili.
"Eli kaikki on nyt okei?" Rasmus kysyi ja hänen äänestään kuulsi läpi pienimuotoinen huoli.
"Juu, on okei", Emil vastasi. On se okei, koska sä oot mulle tärkeä, mitä tahansa teetkin.
-
Ja jospa taas vaihteeksi ehana kommenttihörhösi tulee piristämään aamuasi/päivääsi/iltaasi tai milloin ny tän kommentin luetkaa :)
Mut aaaaaaäääeh .. mä en taida saada nyt yhtäkään järkevää sanaa suustani .. mutta koitan silti väsätä jotain kasaan.
Muttah siis .. Rasmus on vaa jotenki niin .. aw .. mut hitto sun kanssas ku et anna mun varastaa sitä .. :(
Mut juuh nii .. taas kerran aevan loistava teksti .. ihanaihanaihana :3
Vaikka säikähinki että mitä Emilille tapahtuu
"Aw, se hymyili! Se on vielä söpömpi, kun se hymyilee", Nella intoili.
Ehehehee .. ois tehny niiin kovasti mieli nauraa tässä kohassa ;D (mutku ei voi ku toi yks nukkuu tuol viereises huonees..)
"Hoidellaan se pois pelistä?" Pipsa ehdotti pohtivana.
"Hei! Te ette hoitele ketään pois pelistä!" Joonas huudahti.
"Jos vähän vaan?" Nella yritti.
"Mä oon mukana", Aaro mutisi mahdollisimman hiljaa.
"No ette kyllä hitossa hoitele", Joonas suorastaan murisi.
Ja tällekki kohalle kyllä menasin revetä ja aika pahasti :D kaikkki on hoitelemassa Rasmusta pois ..
"Sidotaan se kellariin ja jätetään Nella sinne", Aaro ehdotti virnistellen. Emil säpsähti ja näytti varmaankin kauhistuneelta.
"Ei sidota, kattokaa nyt, miten peloissaan tää on", Mikael puuttui väittelyyn naureskelevalla äänellään.
"No ei sitten sidota, vittu."
"Entä käsiraudat? Se ei oo varsinaista sitomista", Nella sanoi toiveikkaana.
"Olkaa jo hiljaa", Joonas mutisi hermoromahduksen partaalla.
Oikeesti mitä ihmettä sie kirjotat ? Ei Emiliä saa mihkään kellariin viiä .. (tai no kyl tuol miun kellaris ois tilaa ::))
"Kaikki on hyvin, älä itke", Emil rauhoitteli. Rasmus irrottautui, niiskaisi ja virnisti Emilille.
"Kuka muka itkee?" hän kysyi virnistellen ja Emil katsoi häntä ihmeissään.
"En tiedä. Joku vauva, kun ei saa maitoa", Emil vastasi vetäisten vastauksensa ihan jostakin puun takaa, kuten Mikael oli hänen puheitaan kuvaillut.
Ai Rasmusko itkis ? Een usko .. ja mistä ihmeestä oot ton vauvan tonne repässy ;D
"Eli kaikki on nyt okei?" Rasmus kysyi ja hänen äänestään kuulsi pienimuotoinen huoli.
"Juu, on okei", Emil vastasi. On se okei, koska sä oot mulle tärkeä, mitä tahansa teetkin.
Aaw Emil on nii tuitui sulone ja Rasmuski tollai aw :33
Äääwäwääwää enää yksi luku .. YKSI?!?!
Ei tää ny vielä voi loppua ..
Muttah juuh .. oli taas ihana, hauska ja kaikin puolin loistava teksti (ylistämpä sinua nyt maasta taivaisiin)
Muttah niih .. eipä tässä varmaankaan ny muuta sanottavaa ollut ..
Elieli jään odottelemaan vikaa lukua ja näin.
Siispä kommenttihörhösi poistuupi paikalta
-
Ärrikkä: Kiitos ihan valtavasti taas kommentistasi, NYTHÄN TÄMÄ ON VALMIS. Että älä tapa, vaikka lopetus onkin mitä on. ;D
A/N: Ensinnäkin anteeksi, laitan nyt tämän viimeisen luvun saman päivän aikana .. MUTTA TÄMÄHÄN ON NYT VALMIS! Bileet pystyyn? Apua, olen onnellinen ja tärisen, kun vihdoinkin valmis tämä. Niin liikuttavaa .. (ja minäkö muka draamailija?) Eli siis .. apua .. en tiedä, mitä sanoa .. Kiitos kaikille, jotka ovat tätä seuranneet salassa tai sitten ei-niin-salassa. :) Kiitos ihan valtavasti niille, jotka ovat pysytelleet mukana loppuun asti.
Luku 14: I can feel the change
Kaksi lukiovuotta takana. Rasmus katseli hajamielisenä keittiön ikkunasta ulos. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, elämä oli oikeastaan kulkenut melko tasaisesti, kuin Samin uusi auto betonisella autotiellä konsanaan. Emil oli jo oppinut olemaan avoimemmin ihmisten seurassa ja ystävystynyt jonkun valinnaisen kurssinsa oppilaiden kanssa. Rasmus oli nähnyt Emilin viettävän paljon aikaansa kyseisten poikien ja tyttöjen kanssa lukion käytävillä ja piha-alueella.
Rasmus oli tietysti hieman harmissaan, kun Emil ei tuntunut enää tarvitsevan häntä rinnalleen. Se oli tietysti vain tunne, sillä Emil oli niin monesti kertonut tarvitsevansa Rasmusta ja kuinka Rasmus oli hänelle tärkeä. Sitä Emil ei vain ollut kertonut viimeisten viikkojen aikana. Oikeastaan Rasmuksesta tuntui siltä, kuin Emil olisi yrittänyt salailla jotakin häneltä. Asioiden pimittäminen otti häntä aina päähän, mutta vielä pahempaa oli, että Emil salaili jotakin. Siis juuri se pari vuotta sitten ujo ja hiljainen, auttamattoman suloinen Emil, joka oli ollut varsinainen itkupilli.
Rasmus oli seurannut Emilin kasvamista. Siis henkistä kasvua, ei poika ollut pituutta niinkään kasvanut, mikä näytti harmittavan poikaa suuresti. Rasmuksesta sen sijaan oli vain hyvä, että Emil oli pysynyt lyhyenä. Oli edes jotakin, joka muistutti häntä siitä pienestä arasta pojasta, joka Emil oli aikoinaan ollut. Tai, no, olihan Emil vieläkin hieman ujonpuoleinen, mutta muutos näkyi silti selvästi. Silti, Emil oli ollut viimeaikoina jotenkin haikein mielin, eikä suostunut kertomaan Rasmukselle murheistaan. Se oli kummallista, sillä yleensä Emil ja Rasmus puhuivat aina ihan kaikesta ilman mitään pelkoa, miten toinen reagoisi. Rasmus oli taas vaihteeksi huolissaan.
"Houston, meillä on ongelma", Joonas sanoi ja heilutteli käteään Rasmuksen silmien edessä yrittäen herättää tämän ajatuksistaan. Siinä poika todellakin onnistui ja Rasmus hätkähti hereille.
"Mitä nyt?" Rasmus kysähti ja tuhahti kysymyksen perään. Toisaalta oli ihan hyvä, että Joonas ei antanut hänen murehtia.
"Emotytöt villiintyy, jos koulun kuuluisin emojätkä angstaa. Kato, ihanku niiltä tulis höyryä nenästä JA HERRANJUMALA, NE LÄHESTYY!" Joonas huudahti liioitellusti ja Reeta vain nauroi. Reeta suorastaan hyppeli Joonaksen luokse, varvisti ja moiskautti suukon Joonaksen, nykyisen poikaystävänsä poskelle. Rasmus virnisti Joonakselle.
"Hankkikaa huone, ei julkisella paikalla saa kuherrella noin hävyttömästi", Rasmus sanoi imitoiden jäkättävää mummelia, mikä ei oikein luonnistunut hänen matalan ääneensä johdosta. Mutta hittoakos Rasmus siitä välitti.
"No kai sitä saa vähän paijata", Joonas kiersi kätensä Reetan lantion ympärille ja veti tyttöä lähemmäs itseään hymyillen. Reeta hymyili hänelle takaisin ja Rasmus pyöritteli silmiään.
"On siinäkin lempiväiset", Rasmus murahti muka ärtyneenä.
"Pah, oot vaan kateellinen, kun et ehdi viettää aikaa Emilin kanssa", Reeta vastasi kiusoittelevasti.
"En oo kateellinen, mut ei se oo silti kivaa, että tuskin edes näen omaa poikaystävääni", Rasmus sanoi hieman hiljempaa. Rasmus tiesi näyttävänsä haavoittuvalta sillä hetkellä, mutta ei vain jaksanut välittää. Haavoittunuthan hän olikin. Hän tahtoi jälleen pidellä Emiliä käsivarsillaan, hän tahtoi suudella toista yhtä vapaasti käytävillä, kuin heteroparit suutelivat toisiaan. Itsehän Rasmus ei todellakaan hävennyt heidän pitkäaikaista suhdettaan, mutta Emil saattoi ajatella toisin, eikä Rasmus tahtonut tehdä mitään vahingoittaakseen häntä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että Emil joutuisi hankaluuksiin hänen takiaan.
"Ai, sori, en tarkottanu loukata", Reeta pahoitteli ja katseli Rasmusta huolestuneen äidin silmin. Äidin, jota Rasmuksella ei ollut koskaan ollut.
"Ei mitään, se on vaan vähän tyhmää, siinä kaikki", Rasmus mutisi ja sekä Joonas että Reeta katsoivat häntä huolestuneina.
"No jos sanot niin."
"Niin mä sanon", Rasmus vastasi tuhahduksella.
"Mut viime aikoina Emil on salaillu jotain multa, en vaan tiedä yhtään, mihin se voisi edes liittyä", Rasmus lausui ajatuksensa ääneen.
"Haluutko, että mä puhun sille?" Joonas ehdotti kysymyksellä.
"En, kyllä mä itse saan sen jutun selville."
Rasmus seisoi suu avoinna lukion pihalla ja katseli parkkipaikalle ajanutta mustaa hondaa, sekä samaten auton edessä taistelevia kämppäkavereitaan. Patrik viskasi purjosipulin todennäköisesti kauppakassista Juria päin ja Juri ähkäisi.
"Ei saa heitellä kunnon kansalaisia purjosipuleil", Juri nuhteli Patrikia heilutellen etusormeaan. "Sä oot kuule kunnon kansalaisesta kaukana." Juri esitti loukkaantunutta melkein uskottavasti ja huudahti ylidramaattisesti: "Kuinka sie voit sanoa noin minust?" Patrik virnisti ja lähti leikkiin täysillä mukaan esittäen -tosin aika huonosti- kauhistunutta, sekä katuvaa yhtä aikaa.
"Voi ei! Rakas, anna anteeksi. En tarkoittanu loukata sinua!" Patrik sanoi kovaäänisesti ja läimäytti kädet poskilleen. Juri kohotti kätensä silmiensä eteen niin, että hän näytti itkevän. Tai, ei se oikeastaan siltä vaikuttanut, sillä ele oli kuin suoraan amerikkalaisesta saippuaoopperasta repäisty.
"Anti olla, Fernando, se on ohi ny!" Fernando? Patrik pyöristi silmiään muka kauhuissaan juuri saamistaan pakeista.
"Voi, Antero! Älä sano noin! Mitä tapahtui yhteisille haaveillemme? Meidänhän piti mennä naimisiin!" Juri nyyhkäisi ja piilotti silmänsä käsiensä taakse.
"Mie en voi ottaa sellaista miestä vaimoksein, joka kylpee pinkkejen kumiankkojen kans! Olen pahoillani, Fernando, mutta etsi joku toinen!" Juri huusi dramaattisena ja 'itki'. Patrik juoksi Jurin luokse huomaten samalla, että jokainen pää kadulla oli kääntynyt seuraamaan heidän esitystään, joten hän päättikin antaa heille kunnon show'n. Patrik nappasi Jurin ranteesta kiinni käänsi hänet itseensä päin.
"Oisitko sä mun kumiankkani?" Patrik kysyi vihjailevasti, joka sai yleisön kohahtamaan ja herkimmät punastelemaan. Juri kietoi käsivartensa paljon itseään pidemmän Patrikin ympärille ja vastasi virnistellen: "No mut tietenkin, armaani." Silloin Sami ei enää kestänyt ystäviensä pelleilyä, vaan puuttui peliin: "Nyt riitti. Autoon, molemmat. Ja RAJOTTAKAA vähän!" Hän kuljetti viileän katseensa Rasmukseen.
"Poikettiin hakemaan sut ja Emil kauppareissulla, tehän pääsette nyt, vai?"
"Joo, päästään me", Rasmus vastasi. Hän tiesi, että Emilkin pääsi samaan aikaan, muttei tietänyt ollenkaan, missä kyseinen poika oli sillä hetkellä. Rasmus sai kuitenkin pian tietää.
"No hyvä, tuoltahan se Emilkin tulee", Sami sanoi ja osoitti Rasmuksen taakse. Rasmus käänsi vaistomaisesti päätään Samin osoittamaan suuntaan. Vihdoinkin hieman aikaa Emilin kanssa. Hänen äsken niin onnellinen ilmeensä muuttui pettymykseksi, kun hän näki Emilin suurehkon kaveriporukan ympäröimänä. Joku mustahiuksinen tyttö piteli kiinni hänen käsipuolestaan ja hymyili pojalle aurinkoisesti. Sami vilkaisi hieman huolestuneena Rasmukseen, joka näytti olevan räjähtämispisteessä.
"Rasmus, ne on vaan kavereita", Sami yritti rauhoitella Rasmusta ja saikin tämän hieman levollisemmaksi. Emil oli hänen, kyllähän hän sen tiesi, mutta tuntui silti pahalta nähdä joku ihan satunnainen likka lääppimässä hänen poikaystäväänsä. Toisto: hänen poikaystäväänsä. Mutta eihän hän sitä voinut ääneen sanoa.
"Empsi!" Juri vilkutteli Emilille energisenä, kuten aina ja antoi hymynsä valaista tunnelmaa. Emil näytti huomaavan heidät ja kääntyi sanomaan jotakin ystävilleen vieno hymy huulillaan. Mustat, talttumattomat hiukset omistava tyttö halasi Emiliä ja Rasmus katseli vihaisena, kun Emil hölkkäsi heidän luokseen.
"Anteeksi, kun kesti. Me vaan puhutiin yhestä työharjottelusta, kun Meri joutui johonkin lastentarhaan, vaikka se vihaa lapsia", Emil selitti ja hymyli autuaan tietämättömänä Rasmuksen sisällä vellovasta raivosta.
"Jaa, no, tuutko sä kyytiin vai käveletkö noiden kavereides kanssa?" Rasmus kysyi ilmeettömänä.
"Tuota, mä ajattelin kävellä tänään Jennin kanssa", Emil vastasi hiljaa ja Rasmus huomasi hänen vilkaisevan taka-alalle jäänyttä, äsken itseään lääppinyttä tyttöä. Rasmuksen sisällä kuohahti raivo.
"Ai", hän lausui ja yritti parhaansa mukaan hillitä itseään. Että näin sitä valitaan joku ihan randomi tyttö mun yli, ei tässä mitään. Tai ehkä mä haluun asettaa ydinpommin ton likan sängyn alle ja räjäyttää sen taivaantuuliin, mutta ei tässä mitään silti.
"Kun se kuitenkin asuu samassa suunnassa ja näin." Emil hymyili ja oli kai sanomassa jotakin, muttei saanut siihen koskaan mahdollisuutta, kun Rasmus jo huudahti: "No mene sitten jo! Ihan sama! Kävele ton sun ihanan Jennis kanssa, kun on kerta niin paljon mua tärkeempi!" Rasmus syöksyi raivottuaan auton sisälle ja jätti täysin sanattoman Emilin seisomaan parkkipaikan edustalle.
"Tuutko vai meetkö?" Sami kysyi ja Emil katsoi häntä anteeksipyytävänä.
"Taidan sittenkin tulla", Emil vastasi hiljaisemmalla äänellä.
"Oota hetki", Emil pyysi ja hölkkäsi takaisin kaveriporukkansa luokse, sanoi jotain tytölle pahoittelevana ja hölkkäsi takaisin.
"Okei, hyppää kyytiin, pääset etupenkille. Sen kuumakallen viereen tuskin haluat", Sami sanoi ja hymyili pienesti.
"Okei." Emil hymyili takaisin.
"Ei reilua, Samikka! Etupenkin piti olla minu paikka!" Juri valitti, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa.
*****
"Mikä sua vaivaa?" Emil heitti reppunsa huoneensa nurkkaan ja kääntyi itseään seurannutta Rasmusta kohti.
"Ei, vaan mikä sua vaivaa? Miks sä flirttailet sen likan kanssa?" Rasmus kysyi häneltä ilmeisesti hyvin vihaisena. Emil oli aivan varma, että jos he olisivat eläneet piirretyssä, niin Rasmuksen silmät olisivat roihunneet ja koko hänen kehonsa olisi ollut liekeissä.
"En mä flirttaile Jennin kanssa, me ollaan kavereita!" Emil parkaisi. Hänen olisi pitänyt jo olla tottunut Rasmuksen sairaalloiseen mustasukkaisuuteen, mutta välillä se vain meni yli.
"Etpä, muuten vaan halailet ja annat sen lääppiä sua", Rasmus tuhahti hänelle.
"Kaverit halaa toisiaan", Emil vastasi älähdyksellä.
"No etkö sä oo nähny tapaa, jolla se katselee sua? Niin ei katsota kavereita!" Emil ei voinut uskoa korviaan. Rasmusko oikeasti luuli, että Jenni pitäisi hänestä tai hän Jennistä? Nyt meni jo todellakin yli.
"Sä vaan kuvittelet, Rasmus. Me oikeesti ollaan kavereita", Emil sanoi jo hieman ärtyneenä.
"Joo, niinhän te ootte, muuten vaan salailet jotain. En kuule yhtään arvaa, mitä", Rasmus mutisi.
"Nyt oikeesti, meillä ei ole mitään. Ei mitään sellaista!"
"No mitä sä sitten salailet?"
"En mitään." Emilin sisällä läikähti pelko. Mitä Rasmus tiesi? Jotakin ainakin, mutta ei varmaankaan mitään varsinaisesta asiasta.
"Älä yritä kusettaa mua, mä kyllä tiedän varsin hyvin, että pimität multa taas asioita", Rasmus sanoi.
"Miten niin taas?" Emil kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
"No siten niin taas."
"En oo koskaan kusettanut sua!" Emil parahti ja Rasmus vain tuhahti.
"Ehkä niin, mutta nyt ainakin pimität niin selvästi jotain, että naapurin mummotkin itkee, kun ei saa selville mitä."
Emil ei ehtinyt sanoa Rasmukselle mitään vastaan, sillä hänen ihana kännykkänsä alkoi soimaan hänen farkkujensa taskussa.
"Tonkin soittarin oot varmaan saanu siltä Jenniltäs. Pitelitte puhelimia oikeen lähellä, että varmasti toimii Bluetooth", Rasmus mutisi ja Emil irvisti takaisin ja katsoi soittajan. Äiti. Emil hätääntyi pienesti ja vilkaisi itseään vilkuilevaan Rasmukseen.
"Rasmus, voiks sä mennä hetkeks pois mun huoneesta?" hän kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
"Ai miks? Että voi jutella rauhassa pikku Jennis kanssa?" Rasmus kysyi piikittelevästi.
"Mee nyt vaan", Emil pyysi.
"No selvä", Rasmus mumisi selvästi loukkaantuneena ja lähti huoneesta pamauttaen oven kiinni perässään. Emil huokasi syvään ja vastasi puheluun.
"Hei, äiti", Emil tervehti muka iloisella äänensävyllä.
No hei, kulta. Soittelin vaan kysyäkseni, että mitenkäs on mennyt?
"Ai, no, ihan hyvin. Ei mitään erityistä", Emil vastasi ja pelkäsi valehtelevansa silmät päästään. Riitoja riitojenkin perään, eihän se mitään erityistä ollut, ei tietenkään.
No se on kiva kuulla. Mutta hei! Oletkos harkinnut sitä ehdotustani?
Emil jähmettyi paikoilleen. Niin, ehdotusta. Kyllähän hän sitä oli miettinyt, mutta ei tarpeeksi antaakseen vedenpitävän vastauksen.
"Juu, mutta en oikeastaan vielä tiedä", Emil vastasi.
"Tai siis, onhan Amerikka ihan mukava maa ja kaikkea mahdollista ja se yliopistokin kuulostaa ihan mukavalta", Emil jaaritteli.
Niin on, täällä olisivat kaikki ovet avoinna ja olethan sä sen verran hyvä kielissä, että pärjäisit todella hyvin. Ja tiedän aivan ihastuttavan kirjakaupan tuosta ihan kulmilta, jonne voisit mennä työskentelemäänkin. Ihan mielellään ottavat sinut sinne kuulemma.
"Olet ihan oikeassa, äiti", Emil myönsi. Amerikassa olisivat todella kaikki ovet avoinna hänelle ja mahdollisuus kaikkeen.
Ja eihän sinua siellä mikään oikeastaan pidättele, että kamat kasaan vaan ja lentokoneeseen.
Se ei oikeastaan ollut totta. Kyllä Emilillä oli jokin, joka pidätteli häntä Suomessa. Nimittäin Rasmus, vaikka he riitelivätkin niin paljon asioista nykyään. Silti Rasmus oli hänelle niin tärkeä, että se lähes pelotti häntä. Mutta eihän Emil ollut kertonut äidilleen Rasmuksesta tai heidän suhteestaan. Hän ei kylläkään tiennyt, miksi ei ollut kertonut. Eihän hän niinkään hävennyt asiaa, pelkäsi ehkä hieman ihmisten reaktiota, mutta muuten ei mitään.
"Niin, ei kai. En kuitenkaan tahtoisi kiirehtiä tai mitään ja Amerikkaan muuttaminen ois kuitenkin aika iso askel."
Nimenomaan, kulta! Joskus pitää ottaa riskejä, koska Amerikassa olisit kuitenkin taas minun kanssa. On niin kova ikävä, että sattuu. Mutta nyt pitää palata töihin. Suukkoja ja sano kaikille kavereilles terveisiä äidiltäsi!
"Enkä sano, äiti, se ois vaan outoa ja noloa", Emil naurahti ja puhelun toisessa päässä oleva naishenkilö naurahti myös.
No selvä sitten, suukkoja silti. Hei hei, kulta!
Emil nojasi pöydänkulmaan ja mietti äitinsä sanoja. Mietti ihan tosissaan. Pystyisikö hän muuttamaan Amerikkaan? Hän halusi muuttaa, hän halusi äitinsä luokse, mutta toisaalta hän tahtoi olla myös Rasmuksen kanssa. Hän tahtoi kummatkin, mutta tiesi, ettei voinut saada molempia. Hänen olisi valittava toinen. Tietysti Rasmus oli hänelle aivan äärettömän tärkeä ja kaikkea, mutta hänen olisi mietittävä tulevaisuutta. Tulevaisuus. Siinäpä pelottava asia mietittäväksi. Emil tosin tiesi, ettei mikään kestä ikuisesti ja jonakin päivänä hänen ja Rasmuksen tiet erkanisivat toisistaan. Silloin ei olisi enää Rasmusta.
Hah, ajatus tuntui jotenkin epärealistiselta. Emil oli jo niin tottunut Rasmuksen olemassaoloon, että oli vaikea kuvitella hänen joskus olevan yksin, ihan ilman Rasmusta tai ketään. Emil havahtui siihen, kun hänen ovensa avattiin. Rasmus astui ällistyneenä huoneeseen ja katsoi suoraan Emiliin.
"Emil, mitä tää tarkottaa? Muutaks sä Amerikkaan?" Emil kauhistui ihan valtavasti.
"Rasmus, sun piti lähteä pois mun huoneesta!" Emil lähestulkoon parkui.
"Niin mä lähdinkin, mä vaan jäin oven ulkopuolelle kuuntelemaan", Rasmus vastasi ja asteli lähemmäs Emiliä, joka puolestaan peruutti.
"Sä et vastannut mun kysymykseen", Rasmus lausui, muttei irrottanut katsettaan hänestä.
"Mä en", Emil nielaisi vastauksensa väliin ja jatkoi: "en tiedä. Ehkä. En tiedä."
"Mut miks? Miks sun pitäis lähteä Amerikkaan?"
"No yliopistoon ja kaikkea. Siellä ois työpaikkakin ja kaikkea", Emil vastasi.
"Kyllä sä täälläkin voisit mennä yliopistoon ja hankkia työpaikan", Rasmus laukaisi vastakommentin.
"Niin mut kyl sä tiedät, mitä tarkotan", Emil lausui hiljaa.
"Ai, no ihan sama", Rasmus totesi välinpitämättömästi ja askelsi pois huoneesta.
"Rasmus, oota!" Emil yritti huutaa pojan perään, mutta Rasmus oli jo mennyt.
*****
Mahtavaa, mahtavaa, mahtavaa, Rasmus. Näin sitä hoidetaan asiat kypsästi. Vähän kun menee jokin vikaan, niin välit poikki vaan ja kuukausi välttelyä, juuri näinhän se homma hoidetaan. Oot sä kyllä aika kusipää, Rasmus. Rasmus hakkasi päätään pöytään ja keräsi oudoksuvia katseita Samilta, Jurilta ja Patrikilta.
"Mikäs meidän pientä nyt harmittaa?" Patrik lässytti Rasmukselle, kuin tämä olisi ollut 5-vuotias pikkulapsi ja keskittyi sitten imeskelemään suussaan jo vähän aikaa ollutta tikkaria.
"Oo hiljaa ja tuo mulle viinapullo tai kaks", Rasmus ärähti ja mulkoili Patrikia.
"Hei, vaikka olisitkin puutteessa, niin ei tarvi meihin purkaa", Patrik tokaisi.
"En oo puutteessa, riitely ottaa vaan päähän ja kaikki tää paska. Emil lähtee saleen johonkin Amerikkaan ja kaikki menee päin persettä", Rasmus ulisi vasten pöytää ja antoi velton kehonsa vain pysyä paikallaan. Ja ehkä hän oli hieman puutteessa, mutta eihän sitä nyt ääneen sopinut sanoa.
"Rauhotu ny, Rasa pieni. Eihä se oo varmaa, et Empsi muuttais Amerikkaa", Juri rauhoitteli Rasmusta ja silitteli tämän selkää lempeästi. Rasmus ei vaivautunut työntämään Juria pois, sillä oikeastaan Jurin rauhoittelevat sanat oikeasti saivat hänet rauhoittumaan hieman.
"Tai sitten se muuttaa! Se muuttaa ja sitä lentokonetta ohjaakin joku Venäjän mafiasta tullut mafiakiho ja se räjäyttää sen koneen! Ja sitten Emil yrittää epätoivoisesti saada turvaistuinta laukeamaan, mutta se ei laukeakaan! Sitten vaan kuuluu pummm ja kaikki kuolevat!" Patrik huusi liioitellen ehkä pienesti asioita ja riuhtoi voimakkaasti käsillään, pidellen melkein jo syötyä tikkaria oikeassa kädessään. Kaikki mulkaisivat häntä.
"Tiesitkö, Patrik, että oot aika dramaattinen?" Rasmus kysäisi. Patrik hymyili tikkari suussaan ja piilotti kätensä takataskuihinsa nojatessaan ovenkarmiin.
"Ai mäkö dramaattinen, älä nyt viitsi", Patrik vastasi vähätellen.
"Mut tiäks, Rasa, minust siun pitäs kyl pyytää anteeks Empsilt siun käytöstä", Juri sanoi ja lopetti Rasmuksen selän sivelyn hetkeksi.
"Miks mun muka pitäis pyytää? Sehän se aikoo muuttaa ja-"
"Ny Rasmus!" Juri huudahti äkisti, komentavana ja päättäväisenä ja sai Rasmuksen yllättymään.
"Sie puhut Empsille ja selvität tuon homman! Tai sit et ja sit sie kadut sitä koko loppu elämäs! Et valitsepa noista toine, koska mie en kestä enää nähä teitä riitelemässä! Onks tämä selvä?" Patrik tiputti tikkarin suustaan ja Sami tuijotti Juria suu auki. Rasmuskin oli ilmeisen ällistynyt Jurin yhtäkkisestä tarmonpuuskasta.
"Okei, okei, ei tarvi seota", Rasmus lausahti ja katsoi, kuinka Jurin tomera ilme muuttui takaisin aurinkoiseksi ja leppeäksi.
"No hyvä", Juri sanoi ja hymyili hänelle.
"Tee se sit jo ny."
"Mitäh?"
"Niin, että tee se ny. Emil o huoneessaan, sinne ni vaan", Juri hoputti.
"No okei", Rasmus huokasi ja nousi tuolilta, lähtien kävelemään kohti Emilin huonetta. Mitäköhän tästäkin nyt tulee?
"Emil, mä tulin pyytämään anteeksi. Käyttäydyin aika tyhmästi ja näin, oisi pitänyt kuunnella sua", Rasmus pyysi anteeksi ja Emil katsoi häntä iloisena.
"Saat anteeksi", Emil sanoi ja Rasmus tunsi suurta riemua rinnassaan. Hän käveli Emilin sängylle, jolla poika istuikin kirja kädessään. Hän kumartui ja painoi suukon Emilin huulille.
"Mitäs luet?" hän kysyi, mutta ei edes katsonut kirjan tekstiä. Hän katsoi Emilin silmiä. Olivatko ne aina olleet niin kauniit? Olivat, miksi Rasmus siis älysi sen vasta nyt? Ehkä se kliseinen sanonta piti todella paikkansa, että rakkaus kaunistaa ihmistä.
"En mitään erityistä, enkeleitä ja demoneita vaan", Emil vastasi katse liimaantuneena kirjan sivuihin. Aika osuvaa, sanoisin.
"Okei", Rasmus sanoi ja kietoi käsivartensa Emilin ympärille.
"Rasmus, mitä sä teet?" Emil kysäisi epäuskoisena.
"Halin sua, eikö se oo aika ilmiselvää?" Emil ei sanonut mitään, antoi vain Rasmuksen halia itseään.
"Aiotko sä oikeesti lähteä Amerikkaan?" Rasmus ryntäsi aiheesta toiseen.
"Miksi sä kysyt?" Emil heitti vastakysymyksen ja käänsi sivua.
"Kysyn vaan, mä oon kuitenkin sun poikaystävä. Pitäähän mun nyt tietää", Rasmus sanoi. Pitää, pikemminkin haluan tietää.
"Mä oon harkinnut sitä ja tullut siihen tulokseen, että-" Emil aloitti ja keskeytti lauseen tahallisesti. Rasmuksen katse aneli lauseelle lopetuksen. Emil jatkoi: "mä lähden Amerikkaan."
"Mitä?" Rasmus rääkäisi. Ei, ei Emil voinut tehdä sitä. Ei niin voinut käydä. Ei Amerikkaan, menisi edes Lahteen tai johonkin, mutta ei ulkomaille.
"No kun vaikka se nyt tuntuu tyhmältä, niin ei se pakolla ole niin vuosien päästä. Rasmus, meidänkin juttu päättyy. Me kasvettaisiin joskus kuitenkin erillemme-"
"Ei kasvettaisi, pysyn aina sun rinnallas!" Rasmus pisti väliin keskeyttäen Emilin. Emil hymyili surumielisesti.
"Kiitos, mutta vaikka mä rakastankin sua, niin silti. Pitää ajatella tulevaisuutta."
"Tulevaisuus sitä ja tulevaisuus tätä, miks kaikki aina ajattelee tulevaisuutta? Miks me ei voida keskittyä tähän hetkeen?"
"Koska niin maailma toimii", Emil vastasi sama surullisehko hymy huulillaan viipyillen. Rasmus oli hiljaa. Hän ei voinut uskoa, että Emil aikoi jättää hänet. Mutta toisaaltahan se oli Emilin päätös, se oli Emilin elämä, eikä hänen. Emilillä oli oikeus päättää omasta elämästään ja jos hän halusi elää sen ilman Rasmusta, ei Rasmus ollut estelemään häntä. Jos Emil vain tulisi onnelliseksi, se oli Rasmuksen ainoa toive ja jos siihen tarvittiin Amerikka, niin Rasmus salli Emilin lähdön Amerikkaan.
"Kuinka kauan sä oot Suomessa?" Rasmus sai kysymyksensä lipumaan huuliltaan pienen nielaisun kera.
"Jotain kolme kuukautta", Emil vastasi hiljaa. Ei edes vuotta, tai puolta vuotta. Ihan vain puolet puolesta vuodesta. Sehän oli mukavaa.
"No, sitten meidän pitää elää ne kolme kuukautta kuin viimeistä päivää, eiks je?" Rasmus hymyili Emilille. Emil näytti empivältä, mutta hymyili sitten hänelle takaisin.
"Juu."
Kolme kuukautta tuntui kuluvan kuin pari viikkoa vain. Se oli aivan liian lyhyt aika, ainakin Rasmukselle. Kyllä, he olivat pitäneet hauskaa. Kyllä, he olivat eläneet kuin viimeistä päivää. Kyllä, he olivat varastaneet Patrikin kumiankat. Silti se kaikki tuntui niin kaukaiselta ja olemattomalta Rasmuksen seistessä lentokentällä hyvästelemässä Emiliä, hänen rakasta ja ainutlaatuista Emiliään. Hän seisoi hieman syrjemmällä, kun Sami, Patrik ja Juri syleilivät Emiliä ja hokivat isoa halia kuin he olisivat eläneet Teletapeissa.
Emil halasi vuoronperään kaikkia hyvästit jättäneitä ystäviään, mutta Rasmus ei ollut vielä saanut vuoroaan. Hän tiesi, että hän oli se viimeinen, joka hyvästeltiin. Oliko syy sitten se, että hän oli se tärkein ja vaikein hyvästeltävä tai jokin muu, Rasmus tahtoi uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon. Viimein, kun kaikki nyyhkivät ja vollottavat ystävät oli hyvästelty, Emil keskitti huomionsa Rasmukseen. Heidän katseensa kohtasivat ja Rasmus tiesi, että Emil ei tiennyt mitä sanoa. Rasmus asteli nopeasti Emilin luokse ja kaappasi tämän syleilyynsä.
"Ei tarvitse sanoa mitään, kyllä mä tiedän", Rasmus kuiskasi yrittäen pysyä rohkeana. Hän ei itkisi, ei julkisella paikalla, ei Emilin ja kaikkien muiden nähden. Mutta Rasmus tiesi sisimmässään, että kyllä hän tulisi itkemään Emilin lähdettyä, vaikka se häpeällistä olikin.
"Lupaa mulle, että me tavataan vielä joskus", Rasmus kuiskasi Emilin korvaan ja Emil kietoi itsekin kätensä Rasmuksen ympärille.
"Mä lupaan, vielä joskus, ihan varmasti", hän kuiskasi vastauksensa ja Rasmus tunsi, kuinka Emilin kuumat kyyneleet kastelivat hänen ohuenpuoleisen T-paitansa.
"Älä nyt itke, iso poika." Rasmus irrottautui ja pyyhki Emilin kyyneleitä hymyillen.
"Et sä noin voi näyttäytyä äidilles", Rasmus sanoi ja hymyili lempeämmin.
"Muttakun mä-" Emil ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä naisääni kuulutti Emilin lennon lähtevän aivan kohta. Rasmus hymyili Emilille.
"Menes nyt, ettet myöhästy koneesta." Emil näytti kärsivältä ja niiskaisi kuuluvasti, mutta otti sitten matkalaukkunsa ja lähti astelemaan nopeasti kohti porttia.
"Oot tärkeä! Hyvää matkaa!" Rasmus huusi pojan perään ja Emil huusi jotakin takaisin, mutta Rasmus ei kuullut mitä.
"Mitä? En kuullut!" Rasmus huusi kysyvänä. Emil huusi, mutta lentokentän hälinä peitti huudon alleen.
"Nyt voi vittu, pitäkää kaikki turpanne kiinni!" Rasmus karjui niin lujaa, kuin vain ikinä kykeni ja kaikki ympärillä olevat ihmiset hiljenivät, mikä oli hyvin epätavallista lentokentällä. Kai he sitten aistivat, että nyt oli tosi kyseessä.
"Mitä sä sanoit?" Rasmus huusi Emilille.
"Oot rakas! Me nähdään vielä! Pärjäile!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rasmus kuuli Emilin suusta. Rasmus jäi paikalleen seisomaan ja tuijotti lentokentän ikkunasta, kuinka matkustajat rynnivät lentokoneeseen. Jossakin niiden turistien seassa oli myös hänen Emilinsä.
"Ei helvetti mä vihaan jäähyväisiä!" Patrik parkui kuorossa Jurin kanssa ja Sami yritti rauhoitella molempia. Rasmus ei parkunut. Mutta hän huomasi yhden kyyneleen karkaavan silmäkulmastaan hänen katsellessaan, kuinka lentokone nousi ilmaan. Ja niin se armoton, Finnairin lentokone kuljetti Emilin kauas, kauas pois.
A/N2: Älkää tappako, vielä tulee epilogi. :D
-
Epilogi
"Ei voi olla totta", Rasmus Pimiö, 34-kesäinen yrittäjämies ärähti huomatessaan, että hän oli jättänyt avaimet jälleen kerran kotiin. Tummiin pukeutunut, pienehkön parransängen omaava mies oli ilmeisen ärsyyntynyt ja antoi turhautumisen myös näkyä kasvoiltaan. Ehkä pitää taas pamauttaa ikkuna paskaksi, Rasmus pohti ja sääli jo valmiiksi talonsa ikkunaa. Niin, hänen talonsa. Ennenhän talo oli kuulunut muuan Sami Tuomiselle, mutta nykyään Rasmus oli talon ainoa herra. Hänen ystävänsä Sami oli nimittäin muuttanut jo vaimonsa kanssa yhteen kauniiseen, valkoiseen omakotitaloon ja asettunut muutenkin aloilleen.
Ei ihmekään, heillähän oli kuitenkin jo vauvojakin pari. Edes Juri, se murteella sönkkäävä Suosalon poika ei enää asunut siinä talossa. Hänestäkin oli kasvanut kunnollinen mies ja Juri työskentelikin vakituisesti jossakin pienkahvilassa kai aivan kulman takana. Ehkä sielläkin voisi jossakin välissä käväistä, eihän kahvittelu koskaan pahaa tekisi. Sen Rasmus tosin tiesi, että Juri piti edelleen Lindholmiin ja Patrikiin ahkerasti yhteyttä. Niin, Patrik Salmela, se pervo paskiainen. No, ei hänkään oikeastaan hullumpi ollut, nyt kun oli vihdoinkin ryhdistäytynyt ja työskenteli tietokoneinsinöörinä jossakin päin Suomea.
Lindholmkin oli muuttunut. Mies oli lopettanut liikunnanopettajan hommat ja työskenteli ties missä. Rasmus ei tietänyt, eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan tietää. Hänellä oli oma elämänsä, oma talonsa ja oma yrityksensä. Niin, hänen oma talonsa. Hän asui aivan yksin, edes lemmikkejä hän ei ollut suostunut ottamaan. Rasmus ei oikeastaan tiennyt, miksi asui kyseisessä talonrähjässä. Kai siitä syystä, ettei hänen tarvinut maksaa vuokraa, sillä Sami oli lahjoittanut talon ilomielin hänelle. Rasmuksella oli joitakin hämäriä muistikuvia talossa tapahtuneista asioista, olohuonetappeluista ja ensirakkaudesta.
Mutta ne olivatkin niin hämäriä, että Rasmus päätteli, ettei niistä pidä välittää. Ehkä olisi jo aika hankkia miesystävä tai naisystävä, ihan sama. Rasmus huokasi ja istui terassin keskimmäiselle portaalle. Siinä hän ehti istua hetken aikaa, kunnes kuuli tutuhkon, muistoja mieleen tuovan aran äänen: "Rasmus? Rasmus Pimiö?" Rasmus irrotti terävän katseensa salamana maasta ja kohdisti sen puhujaan. Rasmus tunsi helkensä salpaantuvan ja muisti, että niin oli käynyt joskus aikaisemminkin. Ja Rasmus olisi tunnistanut ne merensiniset silmät ja valkoisenvaalean hiuspehkon missä tahansa.
Emil oli tullut takaisin.
-
Nyt tää sit loppu...
Tää oikeesti loppu...
Mut aeh .. meinasin alkaa oikeesti itkemään miten sä voit olla niin julma et lähetit Emilin Amerikkaan :'(
Ja meinasin alkaa tota epilogiaki lukies itkemään koska Emil tuli takasi Rasmuksen luo.
Mutta ihana teksti oli :3
Ja no kyllähän mä joissain kohissa repeilin ja kunnolla ;D
"Voi ei! Rakas, anna anteeksi. En tarkoittanu loukata sinua!" Patrik sanoi kovaäänisesti ja läimäytti kädet poskilleni. Juri kohotti kätensä silmiensä eteen niin, että hän näytti itkevän. Tai, ei se oikeastaan siltä vaikuttanut, sillä ele oli kuin suoraan amerikkalaisesta saippuaoopperasta repäisty.
"Anti olla, Fernando, se on ohi ny!" Fernando? Patrik pyöristi silmiään muka kauhuissaan juuri saamistaan pakeista.
"Voi, Antero! Älä sano noin! Mitä tapahtui yhteisille haaveillemme? Meidänhän piti mennä naimisiin!" Juri nyyhkäisi ja piilotti silmänsä käsiensä taakse.
Aww sulosia nui :3 juu okei tälle kohdalle kyllä repesin ;D
"Mie en voi ottaa sellaista miestä vaimoksein, joka kylpee pinkkejen kumiankkojen kans! Olen pahoillani, Fernando, mutta etsi joku toinen!" Juri huusi dramaattisena ja 'itki'. Patrik juoksi Jurin luokse huomaten samalla, että jokainen pää kadulla oli kääntynyt seuraamaan heidän esitystään, joten hän päättikin antaa heille kunnon show'n. Patrik nappasi Jurin ranteesta kiinni käänsi hänet itseensä päin.
Kumiankkoja? Are u serious?
"Ai", hän lausui ja yritti parhaansa mukaan hillitä itseään. Että näin sitä valitaan joku ihan randomi tyttö mun yli, ei tässä mitään. Tai ehkä mä haluun asettaa ydinpommin ton likan sängyn alle ja räjäyttää sen taivaantuuliin, mutta ei tässä mitään silti.
"Kun se kuitenkin asuu samassa suunnassa ja näin." Emil hymyili ja oli kai sanomassa jotakin, muttei saanut siihen koskaan mahdollisuutta, kun Rasmus jo huudahti: "No mene sitten jo! Ihan sama! Kävele ton sun ihanan Jennis kanssa, kun on kerta niin paljon mua tärkeempi!" Rasmus söyksyi raivottuaan auton sisälle ja jätti täysin sanattoman Emilin seisomaan parkkipaikan edustalle.
Miten sä oot voinu laittaa Rasmuksen ajattelee jotain tollasta? Ei ihmisiä saa räjäyttää ydinpommeilla. Ja miten sä voit laittaa Rasmuksen huutamaan Emilille?
"Tai sitten se muuttaa! Se muuttaa ja sitä lentokonetta ohjaakin joku Venäjän mafiasta tullut mafiakiho ja se räjäyttää sen koneen! Ja sitten Emil yrittää epätoivoisesti saada turvaistuinta laukeamaan, mutta se ei laukeakaan! Sitten vaan kuuluu pummm ja kaikki kuolevat!" Patrik huusi liioitellen ehkä pienesti asioita ja riuhtoi voimakkaasti käsillään, pidellen melkein jo syötyä tikkaria oikeassa kädessään. Kaikki mulkaisivat häntä.
Saanen kysyä että mistä ihmeestä sä ton Venäjän mafianki tähä repäsit?
Mutta hän huomasi yhden kyyneleen karkaavan silmäkulmastaan hänen katsellessaan, kuinka lentokone nousi ilmaan. Ja niin se armoton, Finnairin lentokone kuljetti Emilin kauas, kauas pois.
Okei mä meinasin alkaa itkemään täs kohas :'( ei Emiliä saa mihkaan Amerikkaa lähettää!
Siinä hän ehti istua hetken aikaa, kunnes kuuli tutuhkon, muistoja mieleen tuovan aran äänen: "Rasmus? Rasmus Pimiö?" Rasmus irrotti terävän katseensa salamana maasta ja kohdisti sen puhujaan. Rasmus tunsi helkensä salpaantuvan ja muisti, että niin oli käynyt joskus aikaisemminkin. Ja Rasmus olisi tunnistanut ne merensiniset silmät ja valkoisenvaalean hiuspehkon missä tahansa.
Emil oli tullut takaisin.
Okei täsä kohassa itkin. Oikeesti itkin. Emil tuli takasin Rasmuksen luo. Emil tuli takasin :3
Eli nyte tää sit loppu :(
Ei oikeesti voi olla totta et tää loppu.
Mitä mie nyt luen D:
Muttahmuttah .. niih .. tämä oli aivan ihana teksti ja tää koko tarina oli vaan niin .. aww :33
Eli nyte kommenttihörhösi jättää viimeisen kommenttinsa tälle tekstille ja poistuu paikalta.
-
eh ootpas jatkanu tarinata pitkälle. mieku en oo kerenny koneellekkaa nii kauheen paljoo D: mutsiis joo tykkeen tosipaljo näistä siu tarinoistas, jotenki poikkee toisista tarinoista iha hirrmusesti, mut sepävaa on hyvä. vähä ernuilua (Y)
jajoo, mukavaa luettavaa.
-
Voi ei, mitenkäs en ole muistanut vastailla näihin?! :o Kannatti kyllä vanhojen tekstejen lueskelu ja muutenkin tälläinen randomi muistelutuokio, koska ihan kamalaa jättää vastaamatta ihanille kommentoijille. :'(
Ärrikkä: Eli naw, sinua. Anteeksi tämä hemmetin myöhäinen vastaus, koska olet ihana. Roikut mukana niin kauan ja olit loppusuoralla oikeastaan ainoa itsensä ilmiantava seuraaja. En tiedä, olisinko voinut kirjoittaa tämän loppuun ilman sinua. Eli ihan hirmuinen kiitos, kun kommentoit ja olet olemassa.
Kkaroasd: Juu, ernuilu on todella mukavaa. ;D Kiitos kaunis sinullekin, seurasit tarinan ihan alusta alkaen loppuun ja .. en tiedä. K.I.I.T.O.S. Ihanaa, jos nämä poikkeavat muista tarinoista. Erilaisuushan on rikkaus. :)
-
(Kommentin laatu on sitten mitä on.)
Okei, siis moi.
Meinasin itkeä varmaan neljä kertaa ja olin ihan sairaan surullinen tossa lopussa kun Emil lähti. Mun sydän itki ja se itkee vaim joskus.
Teksti oli sujuvaa ja mukavaa lukea, kirjoitus virheitä saattoi olla pari, mutta se siitä. Hahmot olivat ihania ja täydellisiä, mä rakastuin. Miten sä saatoit päättää tän noin (, jatko osa kiitos). Tykkäsin kovasti.
Kiittäen
Tulienkelisi
-
Tulienkelisi: Oho! Jos nyt totta puhutaan, niin hämmennyin todella pahasti kommentistasi, mutta enemmän siitä, että joku on tämän ikivanhan (wut) sarjan jaksanut lukea. Ja vielä yöllä, kaiken kukkuraksi! Eli .. kiitos, kun jaksoit seurata kaikki luvut (ainakin luulisin niin, luithan varmasti kaikki luvut, etkä vain pari ensimmäistä ja viimeistä? ;D) Voi ei, ei saa itkeä! Tosin kai se on ihan hyvä, että saan nostettua tunteita pintaan lukijoissa, MUTTA EI SAA ITKEÄ. Anteeksi? Kirjoitusvirheitä, hui apua, missä? Olen kuitenkin liian laiska etsiäkseni niitä, joten .. jäävätpähän sinne pilaamaan hahmojen täydellisyyttä, kuten sinä sen ilmaisit. Mutta kiitos kommentista, ihana tietää, että joku on jaksanut lukea tämän matalamman ikärajan slash-jatkiksen loppuun ja pitänytkin tästä. Eli kiitos. :)
-
Voisko tähän äänittää viestin? Nyt näet olisi hyvin pitkitetyn "OMG":n lausuminen tarpeen (hieman samaan tapaan kuin Frendeissä Janice sanoi). Ensimmäinen sana joka yksinkertaisesti bongahti mun mieleen.
Mistä aloittaa? :D
Ensinnäkin mun mielestä parin kontrasti ihana.. (voiko noin sanoa). Oikein tumma, ja hieman synkkä, emopoika Rasmus ihastuu vaaleaan, enkelimäiseen ja heiveröiseen poikaan. Mun mielessä ne olivat kuin jing ja jang (Rasmuksen kengännauhaideologia ;))
Rasmus! Voiko kukaan olla noin huolehtiva jo heti kättelyssä? Siis ensivaikutus oli loistava. Ja kumarrus hänen kärsivällisyydelleen!
Emil keräsi kyllä kaikki empatia pisteet multa. Kovia kokenut joutuu nyt vielä itsenäistymään, vasten omaa tahtoaan. (Oikeasti, mun mielestä tuo on kyllä todella hassusti tehty.. :o) Suosikki kohtani oli ehdottomasti se, kun Emil alkoi epäroimään. Itse en tuollaista ratkaisua olisi keksinyt, mutta kun miettii niin tuo voisi olla täysin totta - säikähtää omia tuntemuksiaan.
Idioottitrio -vai millä nimellä heitä kutsuitkaan - oli ihana! Jokainen oli selvästi oma persoonansa ja osittain heiltä osasi jo loppussa odottaa tietynlaista käyttäytymistä tietyissä tilanteissa. He olivat hyviä sivuhenkilöitä, joita ilman orginaali ei olisi ollut oma itsensä.
Mun suosikki oli ehdottomasti Juri (ei mikään yleinen nimi). Hän oli niin lapsellisen naiivi, mutta silti osasi toimia oikein tarvittaessa. Jollain oudolla tavalla voisi sanoa, että hän oli koko porukan järki, vaikka saattoikin usein olla se jota paapottiin ja suojeltiin. Murteen takia piirtyi mieleeni joskus kuva karjalaismummosta, joka ruokkimalla ruokkii vieraitaan, ja hoivaa kärsiviä. Jonkin sortin Äiti Teresa melkeinpä. Juri näki jokaisessa hyvää. :))
Sami.. siis semmoinen korsto, ja silti osasi käyttäytyä kuin lapsi. Vihanhallintakurssi olisi suotava - ainakin tarinan alussa. ;) Lopun Teletappien Iso hali - kohtaus oli huvittava. Sieluni silmin näin yhden ison korston, kahden keskimittaisen nuorukaisen ja yhden aiemmin mainittuja heiveröisemmän kaverin halailemassa keskellä kenttää, välittämättä toisten katseista. :3
Patrik... jokaisessa porukassa on se kaikista pervoin. Tässä tapauksessa henkilö oli vain hyvin sairaalla tavalla pervo :DD
Mä en kylä ymmärtänyt Mikaelin kaveriporukan päätöstä "kidnapata" Emil? He tarjoavat pirtelön!? Ja vikittelevät häntä... siis en minä olisikaan toivonut että huonosti käy (pelkäsin pahinta) .... mutta olihan tuo jotain erikoista (: Emili kuumeisuus vain tuppaantui unohtumaan.
En tiedä jäikö multa jotain huomaamatta, mutta hyppikö aika tuossa jotenkin? Ensimmäisenä koulupäivänä (josta kerrot) Rasa näki Emilin ensimmäistä kertaa. Heti samana päivänä hän muutti sitten kolmikon seuraksi. Olenko vielä oikeassa? ^^ Mutta sitten puhutaankin jo päivästä kun Emil muuttaa itsekin sinne. Rasmuksen lenkkeily ajatuksista saa kuvan, että muuttopäivästä olisi vain muutama päivä, eikä hän olisi Emiliä sen koomin enää nähnytkään. Muutenkin nelikko jo näyttää tutustuneen toisiinsa.
Yhtäkkiä onkin kulunut kaksi vuotta... Yritin selittää nyt jotain. Ymmärsitkö mitä ajoin takaa? ;D Vai jäikö itseltäni vain jotain olennaista huomaamatta?
Olisiko millään mahdollista saada tästä jatkoa tai jonkin sortin spinn-offia? *Rukoilee koiranpentuilme silmissään*
//Tajusin sepittäneeni paljon enemmän kaikesta muusta kuin päähenkilöistä! *glunk!*
-
Mansikkalimu: Pistepistepiste. KIITOS. Tai siis olen aivan hemmetin imarreltu siitä, että joku vielä vaivautuu lukemaan tätä. JA VIELÄ KOMMENTOIMAAN. Noin pitkästä, oi. Piristit ihan jumalattomasti tätä päivää jo heti alkuun, kun tuolla ei tuo ilmakaan ole nyt mitä parhain kesäteatterille. (Sataa, jee, sade on kivaa, mutta ei kesäteatterissa.) Juu, vastakohdat etsivät toisiaan-teema oli kyllä omasta mielestäni hieman klisee, mutta niinpä minä vaan sitten kehittelin tätä ja kirjoitin. Rasmus on pieni emosoturi ja Emil hänen enkeliprinsessansa. ;D OI. Hyvä, jos Emil on jotenkin kerännyt pointseja, pelkäsin nimittäin ihan hurjasti, että poika olisi hemmetin ärsyttävä ja kaikki pitäisivät hahmoa huomionkerjääjänä. :D
Ja juu, se oli kyllä hieman kummasti tehty, mutta mielessäni ainakin suunnittelin sen niin, että Emilin äiti kyllä olisi voinut ottaa Emilin mukaan Jenkkeihin, mutta halusi poikansa "parantuvan" ja saavan ystäviä ja elävän taas normaalia elämää. Rasmukselle kiitos, se onnistui, jees. Idioottitriosta: Miksi kaikki rakastavat Juria? :D Okei itsekin hieman, mutta Sami on se mahtavin. Juri on karjalaismummo, kiitos päivän nauruista. Mutta hmm, olin kai katsonut liikaa toimintaleffoja ja draamaa, kun laitoin Mikaelin jengin "kidnappaamaan" Emilin. En nimittäin yhtään muista, mitä tuolloin ajattelin. :l Emilin kuumeesta sen verran, etten yhtään tiennyt, miten sen tuonne väliin sitten mahduttaisin joten toivoin kai, ettei kukaan huomaa mitään. ;D
KYLLÄ! Aika hyppi todella paljon, koska muutenhan tämä olisi venynyt ihan liian pitkäksi. Yritin siis saada ne kaikki vuodet mahtumaan neljääntoista lukuun, hmm. Ei tietenkään sekavaa, ei toki. Muuttah, ettei tämä vastaus nyt veny pidemmäksi, niin kiitos kaunis. Jatkoa, hmm, olen kyllä suunnitellut kirjoittavani idioottitriosta, mutta mikään ei ole varmaa. Eli kiiiiiitos ihan hurjasti, kun jaksoit lukea tämän. c:
-
Ihan kauhee, mutta silti niin ihana.
Upea aloitus kommentille, mutta kuivailen täällä vieläkin silmiäni ja nyyhkin satunnaisesti vikanluvun ja epilogin takia, joten syytetään sitä.
Oon aina rakastanut tällasia kontrastia toisilleen luovia pareja, vaikka ne onkin suunnaton klisee, ja Rasmus/Emil oli just niin sellanen emo/kilttipoika, etten vaan voi olla rakastamatta. Kengännauhaideologia tulee näistä ihan väkisin mieleen (johon ihan täysin ihastuin).
Rasmuksen ajatukset enkeleistä ja uskonnosta tossa alussa oli vaan jotenkin mun omaa ajatusmaailmaa vastaavia, etten voinut olla rakastumatta Rasmukseen heti alkuunsa. Emil, niin Emil, jotenkin sitä vaan on mahdotonta mun kuvailla mitenkään järkevästi kun se vaan on niin... No siis se vaan on jotenkin niin ujopoika, sisäänpäin kääntynyt ja kokenut kauheita, mutta silti se yrittää olla vahva.
Tykkäsin melkeen kaikesta, hahmojen tutustuminen, Rasan Emilin kuolaamaan jääminen kun se ekaa kertaa näki sen, viaton Emil paljastuskin vähän vähemmän viattomaksi, mutta niiden riitely oli aivan kauheeta luettavaa ja sillekin melkeen itkeskelin.
Tarinan ja hahmojen suhteen kehittyminen oli siis kaiken kaikkiaan mukavaa luettavaa. Sivuhahmot olivat ihan loistavia, idiootti-trio ja pelottava, mutta omalla tavallaan syvällinen ja mukava liikkamaikka varastivat paikan mun sydämessäni. Oikeesti, pinkkejä kylpyankkoja ja draamaa, mitä muuta tarinalta voi muka toivoa? :D
Löysin tän alunperin viimeyönä, mutten uskaltanut ruveta lukemaan aamuyöstä, tai mun itkemisen lopettamisesta ei varmaan ois tullut ton lopun jälkeen enää yhtään mitään. Nytkin sain vasta koottua itteni ja onnistun enää hihittelemään typerästi kaikille mahtaville kohdille.
Pahoittelen naurettavan sekavaa ja mitäänsanomatonta kommentia ja kiitän.
-
Adoette: Jo toinen (vai kolmas, neljäs, en tiedä. Piilolukijat, olkaa hyvät ja tulkaa kaapeistanne ulos ilahduttamaan Pyry-setää ;D)! Kiitos sinullekin ihan valtavasti kommentistasi. Voi ei, saisinko olla näin ilahtunut, että vaikutin sinuun tekstilläni ja sain sinut itkemään? ??? Anteeksi ja kiitos? Oh, olen iloinen, että teksti oli mukavaa luettavaa ja hahmotkin olivat onnistuneita. Yes, kylpyankat ja draama on must, sinäpä sen sanoit. ;D Waah! Hyvä vaan, että sait koottua itsesi ja kommentoit. Kirjoittajasta tuntuu aina ihanalta kuulla positiivista palautetta! Ei mitään pahoittelemista, olen ihan mielettömän kiitollinen kommentistasi. Eli suuuuri kiitos sinullekin. c:
-
Mää itkin, nauroin, aaww'ittelin ja itkin taas lopussa ku Emil lähti D: Mut sit se tuli takasi ja itkin viel enemmän :') tää oli ihana, kiitos siitä. Rakastan näitä sun hahmojas ja sit... nii... Kiitti tästä mukavasta lukuelämyksestä :))
~sajusa
-
sajusa: Woaaah, ei saa itkeä! Tai, no, saahan sitä aina välillä, mutta pahoittelen jos sain sinut itkemään. Samalla tietysti iloitsen, että vaikutin niinkin paljon, mutta pahoittelen silti. Sinä olet ihana, kun kehut tätä ja jaksoit kommentoida lukemisesi jälkeen. c: Kiitos itsellesi lukemisesta, voisinpa taas vaihteeksi lähteä juoksentelemaan kaduilla, kun olen niin iloinen. Viis ukkosesta. ;D Eli kiitos sinulle, kun luit tämän ja kommentoit. :-*
-
No niin, tuli luettua koko roska yhdellä istumalla ja vielä kovalla puupenkillä istuen eli tervetuloa peräpukamat ;D
Se on SUN vika jos kävelen kuin lännenmies pari päivää :o
Juttu oli tosi mukaansa tempaava ja jotenkin erilainen kuin useimmat täällä lukemani tarinat. Ehkä poikien puheet/käytös toistensa seurassa aiheuttivat erilaisuuden tunteen. Oli ajoittain aika villiä menoa. ;) Ehkä se erilaisuus tuli siitäkin että oli niin paljon kaikkea muutakin kuin vain poikien suhde. Kaikki ei pyörinyt vain "parituksen" ympärillä.
Teksti on tosi sujuvaa ja vakoilin muita sun kirjoituksia ja näyttää siellä olevan samanlaista. :-*
Lopussa raukka kyynelehdin ja jotain lohtua epätoivoiseen olotilaani toi Emilin takaisin tulo. Jotenkin jäi kuitenkin haikea olo ehkä sanoisin odottava?
Olen vasta noin viikon täällä pyörinyt ja näemmä en todellakaan syyttä! Hermo menee ainoastaan siitä syystä etten itse osaisi tollaista kirjoittaa joten hommat jää teille kynäniekoille :) Joten pidähän kynä terävänä ja paperia hollilla sillä täällä odotellaan uutta lukunautintoa,
Santtu
-
SANTTU123: Nyt olen .. hmm, sanotaanko, että järkyttynyt kommentistasi. Mutta vain ihan ylipositiivisella tavalla, koska on aina yhtä ihanan järkyttävää saada ihan liian vanhoihin ja unohdettuihin teksteihin palautetta. Eli kiitos ja pahoitteluni myös kai siitä, että pistin sinut istumaan niin kauan vain koska luit tätä tekstiäni. :D Juu, olen kuullut ennenkin, että teksteissäni olisi jokseenkin erilainen vivahdus kuin useimmissa muissa. Mistäköhän lie johtuu. Nämä poikani -köhköh- ovat saaneet todella paljon vaikutteita ihan oikean elämän ihmisistä ja ystävistäni, joten ei heidän kai kauhean epärealistisia pitäisi olla. :o
Olihan tuo meno villiä juu, varsinkin idiooteilla. Oi, ihan mahtavaa, että olin onnistunut ujuttamaan muutakin elämää tuonne mukaan, enkä vain Emiliä ja Rasmusta ja toisin päin. Sitä yritinkin, koska ei kaikki nyt voi pyöriä kahden ihmisen ympärillä. Eäh, anteeksi, että sain sinut itkemään, vaikka olenkin siitä myös iloinen, hehe. :-[ Ooh, tervetuloa finiin, ystäväiseni. Odottelen juu inspiraatiota minäkin ja toivottavasti jäät stalkkailemaan tekstejäni. Kannattaa tosin muidenkin raapustuksia lukea, finfanfun on näes täynnä ihan kamalan taitavia kirjoittajia. Mutta juu, kiitos kommentista ja anteeksi sekavasta vastauksesta. :D
-
AAAAAGH!!!!!! :o
Tää loppu, voi kökkö. :-[
Oli aivan ihana ficci. Sopivan pitkä ja sujuvasti kirjotettu.
Tyksin hirveesti!!!!! :-*
~Cara~
-
Carabella: Oi, kiitos kommentistasi. Hyvä, jos oli sopivan pitkä, koska omasta mielestäni tämä venyi vähän liiankin pitkäksi. Tyksin kommentistasi, kiitos kiitos. c:
-
;__; Tää oli niin ihana<3
Olin jo valmis tunkeen ruudun läpi takoon järkee Emilin päähän, ku ilmotti lähtevänsä, perkele. Meinas täälläkin kyyneleet valua. (en myönnä mitään....)
Mää tykkäsin ihan kauheesti näistä hahmoista! Aluks olin ihan pihalla kuka on kuka ja mitä tapahtuu, mutta sit kun jäi nimet muistiin niin ei voinut kun rakastaa noita sekopäitä<3 Eihän noista voi edes valita suosikkia kun ovat kaikki niin mahtavia xD
Luin koko hoidon tässä tän illan aikana ja mun puolesta olis voinut vielä jatkuakkin ;D Jotekin tuntui, että tuossa lopussa rupesi tarina kiitämään oikein extra vauhtia eteenpäin. Olisin mielelläni kuulluut enemmänkin poikien lukio ajasta. Mutta en valita! Olihan tässä jo reilusti mittaa!
Taisin muutaman typon bongata jostain, mutta enpä nyt muista mistä. Oli tosi sujuvaa ja mukava lukuista tekstiä (toi ei varmaan oo edes sana mutta njäää!) Ja tykkäsin miten hahmot puhuivat! Kaikki jotenkin omalle persoonalleen luontevasti ja ...niin. En oikeen osaa ilmasta itteeni, et mitä haen takaa, mutta tiivistettynä tykkään sun kirjotustavasta!
Jotenkin jäi sellanen fiilis, et epilogi jäi ikään kun kesken. Tai siis, kun tulin niin surulliseks kun toinen asu yksikseen ilman Emiliä, niin olisin halunnut lukee kuinka Emil juoksee sen syliin vannoon rakkauttaan ja kuinka ne on onnensa kukkuloilla ja kaikki on ilosia! Tämän voi varmaan laittaa vaan allekirjoittaneen lukuahneuden piikkiin ;D Mutta tulipahan sanottua.
Pidin tästä oikeen tosi, tosi, tosi paljon! Kiitos!
-
Tulitikkutyttösi: Naw, valaisit kommentillasi unista päivääni. :) Huaah, älä nyt riko sitä konettasi tämän tarinan vuoksi ja hmm, anteeksi sinunkin itkettämisestä? :D Oletkin kai ainoa, joka ei valinnut suosikkiaan näistä hahmoista ja siitä tavallaan kiitän. Koska on ihanaa, jos kaikki hahmot ovat olleet toimivia ja ihania, koska on ihanaa olla mieliksi
ja kaikki on ihanaa. Huuu, olen imarreltu siitä, että koukutuit (?) jopa niin pahasti, että luit tämän kerralla. Ja vielä illalla! Juu, loppuvaiheessa tosiaan huomasin, että ei hemmetti nythän tähän pitäisi saada vähän vauhtia. Siispä tarina meni aina vain sekavammaksi, anteeksi siitä, ehehe. Nyt aloin etsimään niitä kirjoitusvirheitä ja löysin jo jopa kaksi, hui. Etsinpä ne muut sitten, kun aikaa liikenee (tai mielenkiintoa, köh).
Hmmh, juuh, tuo epilogi. Henkilökohtaisesti pidän, jos tekstit ja epilogit jättävät kaiken avoimeksi, siis lukijan mielikuvituksen varaan, mutta kai jotkut haluaisivat jatkoakin. Mutta kyllähän se toki suunnittelemallasi tavalla voisi mennä. Itse ainakin uskon, että Rasmus häkeltyisi ensin täydellisesti ja sitten tarjoaisi Emilille drinkin ja uuh. Eikun. Mutta kiitos kehuista ja siitä, että ylipäätään luit tämän. I can die happy now. c:
-
äää en tiiä mistä alottaisin. Täähän oli siis ensinnäkin aivan ihana! Jotenki erilainen ku muut tarinat, sulla on jotenki ihana, kiva, persoonallinen kirjotustyyli tai jotain. ;D Äh emmä keksi mitään järkevää sanottavaa. Hahmot oli ihania ja hyvin keskittyjä, kaikilla oli sillee selkeesti oma luonne ja persoona, ku monissa tarinoissa keskityää usein vaa niihi kahtee päähenkilöö. Noiden poikien touhuja oli kyl hauska lukee ja nauroinki monessa kohtaa. Sami oli ihana väkivaltane mörökölli ja kuitenki sellane huolehtiva isukki, Juri nyt vaan oli ihana ku oli semmone tyhmä ja sulonen kakara ja Pate semmone pervo pedari :D Se jouluspesiaalijuttu oli ihana ja pisti hymyilemää kans, pojat oli nii sulosia ku muodosti oman pikkuperheen <3 Emiliä kävi säälis ku oli semmone raukka mut onneks ihana Rasmus pelasti sen. :3 Mä vaa yksinkertasesti rakastuin tähä tarinaan, kiitos tästä ihanasta tekeleestäsi! <3 Ja sitte toi loppu, melkee itkin. Ei noin saa käydä, ei Emil voi jättää Rasmusta. :( Tuli kauheen haikee olo ku se ei enää ollukkaa samanlaine arka ujo reppana (ois vaa pysyny sellasena ::)) ja sitte häipy jonnekki Amerikkaa ja äää. Mut onneks se sitte tuli takas. <3 Epilogi oli just hyvä noin ja sopi just tollaseks et kaikkee ei tavallaa kerrottu ja jätti vähä lukijan mielikuvituksen varaan. Oot upee kirjottaja ja rakastuin tekstiisi. <3
-
andy: Aaaaeeääää, melkeen putosin SÄNGYLTÄ, kun huomasin tätä olevan kommentoitu. Tää on nyt jotain kohtaloa tai jumalten salaliitto, kun tuossa toissapäivänä mietin juuri tätä tarinaa ja sitä, kuinka voisin kirjottaa idiooteista jotain jatkotarinaa. JA SITTEN tulet sinä. Aw, ensinnäkin kiitos ihan valtavasti kehuistasi ja kommentistasi, koska tämähän tosiaan on ensimmäinen julkaistu slashjatkikseni ikinä ja ehkä vähän jo noloilenkin tätä ja tämän epämääräisyyttä. Sä oot upee, kun jaksoit piristää mun päivääni kommentillasi ja annoit egon pönkitystä noin roimasti. Pus, kiitos itsellesi. c:
-
Oh god.
Sain tän nyt sitten viimein luettua, kun sillon mulle tästä mainitsit. Ekat luvut oli vähän vaikeita herran nimen takia, mutta kyllä ne mielikuvat sitten katosi hahmoon paremmin tutustuttaessa.
Miksei mulla ole enää mitään mielikuvaa mitä tapahtu... Vaan toi vika luku. Ja märät posket. Mä vihaan sua ei immoisia saa itkettää.
En mä tiedä. Mä luin tätä vaan... pari päivää, niinkö? Ja silti tää kehittyi niin kovin tärkeäksi. Onko tärkeäksi väärä sana? Kuvaava ainakin. Kuin ficistä voi tulla tärkeä parissa päivässä... WHAT IS THIS.
Sun täytyy todellakin saada tästä kannellinen versio ja postittaa mulle. Tahdon sellasen synttärilahjaksi. Ei vastaväitteitä.
Apua, sä olet ihan liian hieno kirjoittajakin ;_; Ja herranen aika hiljaa siellä sä tiedät etten mä pilaile tai imartele muutenvaan. Etkä syötä niitä apiloita tai pipareitakaan, kun mä oon oikeessa. Koska harva kirjottaja saa mut itkeen tälleen.
Ewh, mulle tuli aina välillä fiilis, että mun olis pitänyt olla kommentoimassa aiemmissa luvuissa. Ihan vaan koska tää on hieno.
Tämmönen piparinpuoleinen kommentti nyt tuli, koska feels, mutta niin. Apua.
Anygays.
~ Kiddo-sama
kiittää ja lähtee nurkkaan itkemään.
-
Kiddo-sama: Vou. Siis hmm, siis vou, siis juu, siis moi. SIIS KIITOS. En ikinä totu saamaan palautetta vanhoihin teksteihin, jotka on painuneet jo useimmilla unholaan ja joista jotkut sitten ärsyyntyy, kun kapuavat takaisin listoille. (Anteeksi kaikki te, jotka olette kyllästyneet tämän nimeen! D:) Anyway yllätyin positiivisesti ja leijun vieläkin tästä kommentista, kiitos. ÄÄ APUA. Älä immoinen itke (tai tuskin nyt enää itket, but you get the point)! Oon pahoillani, että laitoin välillä vähän tarpeetonta draamaa sekaan, mutta se piti mielenkiintoa yllä ja piti blokit kaukana. Kiitoksia kehuista ja siitä, että pidät näitä hahmoja ja niiden tarinaa tärkeänä. Se merkkaa mulle paljon.
Tule Kiddo pois sieltä nurkasta syömään pipareita mun kanssa. Olet ihana. c:
-
Mitä helkattii mä oon tehny, kun en oo kommentoinu tätä? ???
Tää sentää oli eka teksti joka luin sulta ;) Okei mut taas kerran lukenut olen miljoonaan kertaan :D kuten aina ;) mut oikeesti "AAAWWWWS" en voi sanoo sun teksteille enää yhtään mitään muuta :) Ei, en ole rakastunut, enkä todellakaan itkenyt, kun luin tätä :D Se vaa ... joo ei en osaa sanoo enää mitää mut <3 Love you and your storyes <3 lopettelen tähän tällä kertaa :)
-
Tsubaki: Enkä ainakaan meinannut saada sydäriä, ko huomasin, että tätä ollaan taas kommentoitu. Hitsi aa, ko se merkitsee mulle ihan kamalasti, kun joku kertoo tykkäävänsä ja varsinkin kun tää on aika vanha teksti. Oikeestaan ensimmäinen jatkis, jota aloin julkaisemaan finissä. Oh mein gott. Mutta siis sanon tän taas: että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan ja toi pätee yleensä ihan kaikkeen. Ei sun tarvikaan tehdä muuta, kuin awwittaa, koska sekin piristää mua ihan valtavasti ja ääh, en tiedä itsekään, oot niin ihana. JA ANTEEKSI JOS SAIN SUT ITKEMÄÄN. TAI SORRY I'M NOT SORRY. :-------D Mutta kiitoksia jälleen kerran siitä, että olet tuollanen ihana pallura (wutwutwutmikäpallurawut). Kato, pehmoilen, mutta sen kyllä ansaitsetkin. Danke. c:
-
Sä sait mut just itkemään ;_;
Ahmasin tän koko pätkän yhteen putkeen, tuli naurettua ja pidäteltyä itkua. Tykkäsin tästä tekstistä tosi paljon, hahmot oli älyttömän persoonallisia ja selkeästi loppuun asti mietittyjä :) Paten roolihahmo sai erityisesti nauramaan, ihanan kaksimielinen piriste :D
Loppu oli kamala. Ei ei en suostu tähän nyt ;_; odotin loppuun jotain hattaraista "ikuisesti yhdessä"-pätkää, ja lähes kirjaimellisesti purskahti limpparit näytölle kun Emil lähti. Ää.
kiitos tää oli ihana.<3
-
Ajatar: Oh mein gott, joku jaksaa tätä edelleen lukea. Voi ei, tavallaan häpeän kirjoittajana, mutta sitten taas oon tosi iloinen, että arvostat tätä. ; ___ ; Eli kiitos siis kommentistasi, joka sai _mut_ melkein itkemään, koska olin niin onnellinen ja niin. Ihan mahtavaa, että tykkäilit tästä ja hahmoista ja voi ei, hattaraloput on vähän random käsite mulle, koska draaaamaaaaa tai ei mitään. Okei ei vaineskaan, onnelliset loput on hienoja. Mutta siis kiitoskiitos ja kiittelen vaan tässä taas, mutta oikeasti kiitos, kun kerroit tykänneesi. Olet itse ihana. c:
-
Jee, pitkästä aikaa löysin täältä jotain oikeesti superhyvää luettavaa! Nukkuma-aika myöhästy eilen illalla parilla tunnilla kun ei voinu lopettaa lukemista ennen loppua...
Varsinki dialogi oli mun mielestä tosi hyvää tässä, erityismaininta tolle kolmikolle. Se, että yks puhuu murretta ja muut ei toi sellasen vaikutelman että siihen on panostettu ja toi myös syvyyttä hahmoihin. Tää kolmikko ei ollut pelkkä kolmikko, vaan jokainen oli oikeasti omanlaisensa sivuhenkilö jotka täydensivät toisiaan (ja päähenkilöä).
Vaikka loppu ärsyttikin (ja itketti) lukiessa, olin oikeestaan tyytyväinen siihen. Epilogissa oli kivasti viitattu Empsiin vaan ensirakkautena, eikä yläasteikäiset pojat eläneetkään elämiänsä loppuun asti yhdessä ja kliseisesti. (Paitsi ehkä sitten joskus...)
Tää oli sopivan pitkä myöskin, eikä tapahtunut sellasta surullisen kuuluisaa venytystä kun ei vaan osata päättää tarinaa. Silti olisin lisännyt sinne jotakin. Tuntui, että osa jäi vähän auki. Esimerkiksi poikien taustat. Emilin äitisuhde olisi kaivannut vähän selitystä. Minkä ihmeen takia se jättäisi alaikäisen poikansa Suomeen ja lähtee Amerikkaan? Tunsiko äiti syyllisyyttä tapahtumista? Minkä takia kotona ei hymyilty eikä koskettu, oliko tämäkin seurausta isäpuolen teoista? Tästä olis voinut kirjottaa enemmänkin.
Jäin myös ihmettelemään, mikä oli saanut Rasan jättämään vanhan jenginsä. Ja minkä takia tää jengi "sieppasi" Empsin eikä edes tehnyt varsinaisesti mitään? (hyvä vaan kyllä ettei tehnyt) Odotin tältä jotain syvempää tarinaa.
Vielä viimesenä mainintana vois sanoa muutaman epäloogisuuden, mutta ne ei mua niin hirveästi haitanneet. Ehkä jos pojat olis olleet pari vuotta vanhempia niin toi kimppakämppäsysteemi olis tuntunu järkevämmältä, mut tää ei haitannut. Mua jäi häiritsemään ainoastaan se, minkä ihmeen takia Emil lähti Jenkkeihin? Jos mutsilla on varaa maksaa amerikkalainen yliopisto niin olisi luullut sillä olevan varaa ostaa Empsille myös yksiö lähtiessään itse sinne Jenkkeihin. Ja minkä takia Emil ylipäänsä jättää elämänsä, jonka on juuri saanut normaaliksi? Sillä on kavereita, ihana poikaystävä jne ja Amerikassa taas äiti, johon suhde - maininnoista huolimatta - ei kuitenkaan vaikuttanut kovin hyvältä. Eikö Rasa oikeasti merkinnytkään Emilille yhtä paljon kuin toisinpäin? Oliko Rasa vain keino saada elämä takaisin raiteilleen? Vai oliko se vain se ensirakkaus josta kasvettiin erilleen?
ps. luen ehdottomasti mahdolliset jatko-osat.
-
Oh my God! Miten voit olla näin hyvä kirjottaa? Mä en pystyny lopettaa tän lukemista hetkekskään, vaan oli ihan pakko lukee kerralla loppuun asti. Oikeesti. Oon sanaton. :3
-
Nimimerkki92: Voi eiii, nostit esiin lähes kaikki seikat, joiden vuoksi saatan jopa hieman hävetäkin tätä tekstiä tälleen kirjoittajana kehittyneenä ihmisenä. :D No mutta ihan hyvä, että joku niihin jaksaa takertua, koska silloin tiedostan entistä enemmän, kuinka oon kehittynyt ja näin. Mutta ensinnäkin on pakko kiittää sun analysoivasta kommentista, johon selvästi olit uhrannut ajatuksen jos toisenkin. Plus kiitän myös kauniista sanoistasi ja pahoittelen, etten osaa vastata pohdintoihisi, koska tämän kirjoittamisesta on tosiaan huimasti yli vuosi ja olin täysin eri ihminen silloin, niin en oikeen muista mitä ajattelin. Mutta sanoisin, että halusin vain luoda turhaa draamaa kirjoittaessani esimerkiksi mainitsemasi jengikohtauksen. Draama oli silloin mun ominta alaa ja rakastin saada ihmiset tuntemaan vahvasti.
Mutta sen koskemisasian olin kyllä pannut Emilin jonkin tason trauman piikkiin, pojan äiti oli melko epätoivoinen ja tunsi kovaa syyllisyyttä asiasta ja toivoi Emilin "parantuvan" jättämällä tämän omilleen mukavien ihmisten kanssa. Tai, no, luokittele Rasmus nyt mukavaksi. Mutta kuten sanoin, en oikein muista ajatuksiani ja tuntemuksiani, saati sitten suunnitelmiani. Nyt kun katsoo taaksepäin, niin olet kyllä oikeassa epäloogisten asioidesi kanssa, koska niinhän se oikeastaan on. Huh. MUTTA MUTTA. Kiitoksia ihan valtavasti kommentistasi ja siitä, että pidit tätä hyvänä, koska itsekin saan tästä hymynaihetta kun mietin, kuinka olen kehittynyt näistä ajoista. Mutta siis kiitos, sait mut hymyilemään kommentillasi ja oon imarreltu ja iloinen. Kiitos. c:
LunaLovegood: Et arvaakaan, mikä järkytys oli huomata tähän tulleen toinenkin kommentti saman päivän sisään ja en vaan osaa sanoa muuta, kuin että kiitos. Kiitos ihan valtavasti kehuistasi ja siitä, että tämän luit putkeen ja pidit ja niin. Heh. Oon varmaan ihan hymy perseessä koko viikonlopun. Kiitos. c:
-
Tällä kertaa nukkuma-ajan puitteissa putkeen luettu. ;D Emilin kasvutarina melkein liikuttaa. Kuinka poika lopulta uskalsi itsenäisesti olla uusien ihmisten parissa, eikä tarvinnut enää Rasmusta "turvamiehekseen". Tarina vahvistaa sen, kuinka erilaisia me kaikki olemme. Joku näkee pelkän mitäänsanomattoman hiljaisen tyypin ja jollekin samaisen tyypin ulkonäkö tai muu olemus voi olla kutsuva ja hyvinkin miellyttävä. Tämä pitäisi aina muistaa, kun tuttava esittelee tavallisuudesta poikkeavan kumppanin. Jokainen on omalla tavallaan kaunis ja jokaiselle on se joku oikea, vaikka kaikki eivät asiaa samoin näkisikään.
Miksi Emil sitten lopulta lähti Suomesta? Oliko hän niin aikuistunut, että aidosti ajatteli tarvitsevansa ulkomailta saatavan kokemuksen, jotta voisi sanoa olevansa "parantunut" menneistä ja pärjäävänsä? Tämä jäi minulle hieman auki, sen verran nopeasti muutto tuli. Varsinkin kun Emil oli samaan aikaan alkanut ystävystyä ja luoda suhteita lukiossa.
Epilogi sai minut kuitenkin tyytyväiseksi. Emil osasi vielä kotiin ja se taisi olla Rasmuksenkin alitajunnassa hänen jäätyään vanhaan kotitaloonsa asumaan, toive Emilin paluusta. Kiitos Rasmuksen ja erilaisen Emilin tärkeästä tarinasta. Vaikeistakin asioista voi päästä yli, tämä oli siitä todiste.*kiittää ja kumartaa*
Pienen pieni toive, olisiko mitään pieni fic miesten kohtaamisesta epilogin jälkeen, kuinka vuodet ovat heitä kohdelleet?
-
takkuinen: Oh god, nostit tän vuosia vanhan tekstin taas listoille. Nyt vähän hävettää. Oikeestaan hävettää aika paljonkin. Häpeämisestäni huolimatta oon kuitenkin kiitollinen, että tän oot lukenut ja pitänytkin. Sun analysoinnit on aina tosi kiinnostavaa ja mukavaa luettavaa. Tulee lämmin fiilis siitä, että oot oikeesti uhrannut ajatuksen jos toisenkin näille hahmoille ja tälle tarinalle. Kiitos siis siitäkin. En nyt rehellisesti sanottuna oikeesti yhtään muista mitä oon ajatellut kirjoittaessani tätä stooria, joten en osaa Emilin ajattelutavasta oikeen mitään sanoa. Todennäköisesti asia on juuri niin kuin päättelit. Kiitos ihan valtavasti tosiaan, että luit tän ikivanhan tekstin ja kommentoitkin. Jatkosta en mitään oikeen osaa sanoa, on kyllä mahdollista, sen sanon. Mutta lupaamaan mitään en menisi. Mutta anyway kiitos jälleen! c: