Originaalit > Pergamentinpala

Ja aurinko kuoli (K-11, drama)

(1/2) > >>

Siber:
Title: Ja aurinko kuoli
Author: Siperia
Rating: k-11
Genre: drama, horror?
Warnings: se on maailmanloppu.

A/N
Tässä on 508 sanaa voimattomasta vihasta ja epätoivosta. Tässä on maailmanloppu. Kuolemaa suuremmat kiitokset Nightwishille The poet and the pendulumista.
Kommentilla on viisi kertaa niin suuri merkitys kuin luulisit.

***


Taivas oli punainen, syvän verenpunainen, sykkivän punainen ilman muita sävyjä. Vuoretkin olivat punaiset, mutta ne välähtelivät väliin mustina, kun kuoleva aurinko viskoi synkkiä, musteenvärisiä roiskeita ympäriinsä. Aurinko kitui, se kärsi, sitä revittiin palasiksi, eikä se ottanut raatelevia kynsiä vastaan ilman vastarintaa. Viimeisillä hetkillään aurinko oli suurempi kuin koskaan, se peitti suuren osan taivaasta. Ja aurinko oli musta.

Alhaalla ihmiset juoksivat. Miehet kirkuivat kuin lapset, naiset olivat hiljaa, sillä he pelkäsivät liikaa huutaakseen. Oikeastaan se ei ollut pelkoa, se oli tuhoavaa varmuutta ja tietoa tulevasta. Kuumuudesta väreilevää ilmaa myrkytti sielun reunoja kalvava valitus. Maan lapset, multainen kansa juoksi ympäriinsä maalla, joka roihusi kuolemanhajuisilla liekeillä kuin ylösnoussut helvetti. Äidistä ei ollut pelastamaan lapsiaan, kun isän hiipivän mielipuolisuuden täyttämä sisin pääsi valloilleen ja raivosi taivaalla, teutaroi hulluutensa kahleissa. Äiti oli enemmän huolissaan omasta nahastaan, jota ei enää kukaan voinut pelastaa, eikä lapsilla ollut toivoa tulevaisuudessa, sillä tulevaisuutta ei ollut.

Kaiken keskellä istui valtaistuimella Paholainen ja katseli ympärilleen. Paholainen nauroi, nauroi kuin lapsi, joka oli repäissyt lelukoiransa kahtia ja löytänyt sen sisältä värikästä muovirouhetta. Hänen silmiinsä heijastuivat punainen ja musta, kuolevan maailman värit. Muut olivat haihtuneet ilmaan ja palaneet kaasuna kaikennielevässä tulessa. Paholainen piti tästä ajatuksesta. Hän piti istuintaan hakkaavista liekeistä, jotka olivat raivoissaan. Valtaistuin oli laavaa ja Marsin kiveä, eikä edes tämä tuli pystynyt siihen. Tuli oli vihainen, ja Paholainen nautti.

Pätsinä hehkuvasta kivitalosta juoksi kaksi lasta hetkeä ennen kuin puolet katosta romahti sisään. Lapset seisahtuivat talon edustalle. Kyyneleet olivat haihtuneet höyrynä poskilta. Lapset katsoivat toisiaan, sitten taivaalle, sitten taas toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he juoksivat takaisin taloon palaakseen omaan sänkyynsä - eivät onnellisina, mutta näkemättä kauheampia kauhuja, joita ulkopuolella syntyi enemmän kuin katosi.

Puut paloivat. Liekkien sisästä erottui mustina törröttäviä runkoja, kuin luurankoja, jotka eivät kuitenkaan sortuneet - eivät vielä. Maa oli punainen ja kuiva ja halkeillut. Halkeamia syntyi lisää, maa tuntui yrittävän kääntyä ympäri tärykalvot rikkovan kuminan säestyksellä. Ne, jotka sattuivat seisomaan sillä paikalla, johon aukesi ammottava kuilu, olivat sen hetken onnellisimpia. He putosivat pimeään tyhjyyteen, eivät enää nähneet, mitä pinnalla tapahtui.

Maan pinta välähti mustana, kun pimentynyt aurinko kokosi voimansa viimeiseen riuhtaisuun. Mustat lonkerot sinkoutuivat maapallon ympäri kuin syleilemään rakkaintaan viimeisen kerran, tai sitten tukahduttamaan tämän, viedäkseen mukanaan kuolemaan ja sen jälkeen - kukaan ei tiennyt. Sillä tämä oli loppu.
Ihmiset huusivat kovempaa, luomakunta lauloi sydämen repivää laulua elämästä ja sen kauneudesta, siitä kaikesta hyvästä, mitä oli ollut, ja siitä, kuinka se nyt kuolisi. Liekit nousivat ylemmäs, kipinät kohosivat loistamaan irvokkaina tähtinä taivaalla.

Tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen aurinko katkaisi kahleensa, repäisi itsensä irti ja säilytti näin kunniansa loppuun asti. Mutta voimainsa tunnossa se lennähti pois radaltaan, kadotti omat rajansa ja laajeni, laajeni, laajeni. Valtavassa ruokahalussaan aurinko nielaisi maan, lähimmät tähdet ja lopulta itsensä.

Sitten oli tyhjyys ja hiljaisuus.

Tyhjyyden keskellä istui Paholainen ja nauroi. Paholaisen silmät olivat tyhjät ja värittömät, eikä niissä ollut tunnetta. Nauru kaikui tyhjyydessä.
Tyhjyyden nurkassa kyyhötti Jumala ja itki, ja Jumalan takana seisoi koko taivaallinen sotajoukko kodittomana ja orpona ja säesti itkullaan Herraansa.

Viimeisellä hetkellään olivat ihmiskunnan silmät mustemmat kuin musta, sillä aurinko oli jo heidät nielaissut ja aurinko paistoi heidän silmiensä takaa. Musta aurinko. Tämä oli loppu.

Siber:
Kiitos.
Pelkäsin, ettei tähän tulisi yhtä ainoaa kommenttia, koska pari muuta tekstiäni on kokenut vähän sellaisen kohtalon täällä. Pelkäsin lähinnä siksi, että kirjoitin tämän tunti sitten ja se nousi välittömästi omaksi suosikiksi teksteistäni, koska ehkä mihinkään ikinä en ole saanut yhtä paljon senhetkistä tunnetta mukaan.

Aika sydäntä lämmittävä kommentti, kiitos.

vjanna:
Okei, nyt mua alko pelottaa (oikeestaan mä oon ihan kauhuissani).
Enkä ees tiedä miks. Mähän istun täällä tietsikan ääressä lukemassa,
eikä taivas ole punainen tai aurinko musta (tai mistä sitä ikinä tietää :s)
On se hienoa, kun joku osaa kirjoittaa
näin järkyttävän aidosti.  :)

Siber:
Kiitos myös.

Jännää. En kirjoittaessani ajatellut yhtään ketään muuta kuin itseäni, en siis miettinyt, miten saada myös muut tuntemaan se, mitä nämä pakokauhuiset lapseni tuntevat. Siistiä, että tämä silti voi vaikuttaa.

Muakin pelottaa. Mutta rauha maassa vielä tänään ja huomennakin varmaan, jos Herramme on niin parhaaksi katsonut, kuten historianopettajamme muistaa mainita joka toisessa lauseessa.

Daala:
Hieman hukassa tämän kommentoinnin kanssa... Tuota.. mistäköhän nyt alkaisin?

Mielestäni tämä oli todella hyvin kirjoitettu ja kuvailtu - pidin aivan valtavasti kirjoitustyylistäsi. Se oli hyvin eläväistä ja monipuolista.


--- Lainaus ---Maan pinta välähti mustana, kun pimentynyt aurinko kokosi voimansa viimeiseen riuhtaisuun. Mustat lonkerot sinkoutuivat maapallon ympäri kuin syleilemään rakkaintaan viimeisen kerran, tai sitten tukahduttamaan tämän, viedäkseen mukanaan kuolemaan ja sen jälkeen - kukaan ei tiennyt. Sillä tämä oli loppu.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä oli kenties lempikohtani. Hyvä esimerkki edellä mainitsemastani hienosta kirjoitustyylistä.

Minua tämä ei sinänsä henkilökohtaisesti pelottanut, mutta kyllä tämä silti sai tuntemuksia aikaan. Tämä olisi voinut toimia varsin hyvin ilman tuota Paholainen-Jumala -asetelmaa, mutta se nyt johtuu lähinnä omasta aatemaailmastani. Kyllä ne tähän tekstiin sopivat, hyvinkin.

Eli siis juu, pidin! Kiitokset!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu