Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Yuki - 22.10.2007 19:32:36
-
Name: Kaunis, kauniimpi sinä
Writer: Yuki
Genre: Romance, Drama.
Rating: K-11
Paring: H/? (selviää myöhemmin)
Warnings: Pientä kiroilua esiintyy jonkin verran.
Summary: Harry on tympääntynyt siihen, miten häntä kohdellaan koulussa - kaikki ihailevat ja haluavat olla sankarin kavereita, mutta hänestä tuntuu, että kukaan ei halua tuntea häntä itseään..
A/N:Tämä on siis Piccan haasteesta kirjustettu! Kiitos hänelle hyvästä ideasta! ^^
Pakolliset:
Voro ja Norriska
Loitsujen tunti
Violetti
Suklaanoidankattila
”Valois!”
”En minä missään ollut.”
”En ole nähnyt Harrya vähään aikaan.”
”Tahtoisin lainata tämän kirjan.”
Nuo pakolliset yritän muistaa aina laittaa lihavoinnilla.
***
1. luku
”Hei Harry!”
”Öh. Hei.”
”Et taida muistaa minua? Teimme neljännellä luokalla liemien parityötä yhdessä!”
”Uh.. Aivan. Juu, kyllä taidan muistaa! Olet – hmm – Mike!”
”No.. Se on kyllä Alexander, mutta voit sanoa Mikeksi jos haluat!”
”Niin. Tuota, minulla olisi nyt hieman kiire. Hei hei!”
”Odota! Minulla on asiaa!”
”Pahoittelen. En enää kuule mitä sanot! Törmäillään!”
”Mutta..”
Harry puri hampaitaan yhteen ja harppoi käytävää ärtyneenä eteenpäin. Hän yritti työntää Alexandermikemikälien anelevan äänen pois päästään. Näitä ruikuttajia tuppasi ilmestymään jokaisen kulman ja oven takaa. Jokainen heistä väitti tuntevansa Harryn jotenkin ja heidän toivottomat seuraan tunkeutumis-syynsä olivat kerta kerralta naurettavampia.
Alkuun Harry oli ollut ihan iloinen uusista mahdollisuuksistaan saada ystäviä, mutta sittemmin hänelle selvisi asian todellinen laita. Nämä kannoilla roikkujat, olivat pelkkiä onnen onkijoita. Heitä ei kiinnostanut itse Harryn ystävyys vaan se, miten he siitä itse hyötyisivät.
Tietenkin kaikki halusivat olla itse maailmanpelastajan ystäviä! Pelastajapoikahan saattaisi mainita heidän nimensä vaikkapa jossakin haastattelussa, jolla he voisivat sitten kerskua ystävilleen ja sukulaisilleen.
Harrylla ei ollut mitään niitä ihmisiä vastaan, jotka halusivat keinolla millä hyvänsä julkisuuteen. Mutta miksi kaikki Tylypahkan oppilaat olivat päättäneet saada julkisuuden sekuntinsa juuri Harry kautta! Ja vieläpä samaan aikaan!
Kaiken lisäksi, ketään ei tuntunut kiinnostavan se, miltä Harrysta tuntui. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, millainen hän oikeasti oli. Ihmiset lyttäsivät hänet vain portaaksi, jota pitkin he pääsisivät itse kipuamaan lehtien otsikoihin.
Kolme toisella luokalla olevaa tyttöä vilkuttivat hänelle posket punaisina kun hän kääntyi käytävän kulmasta. Harry irvisti näille rumasi, mikä ei tosin saanut tyttöjen hymyjä hyytymään, ja kiristi sitten tahtiaan.
Miksi aina hän? Eikö hänellä ollut jo ihan tarpeeksi ongelmia ennestäänkin ja eikö joku ihana ihminen voisi tulla juttelemaan hänelle ilman mitään taka-ajatuksia? Oliko se liikaa vaadittu? Kyllä nähtävästi oli.
Harry tiuskaisi Lihavalle leidille tunnussanan; Kissankello pipo.
Hän seisoi tuijottaen yläviistoon, pyylevän naisen silmiin leuka hieman uhmakkaasti eteenpäin työnnettynä. Leidi vastasi katseeseen yhtä hyytävästi suu tiukkana viivana, eikä meinannut päästää häntä sisään vaan nuhteli häntä tavasta, jolla hän puhui itseään vanhemmalle arvokkaalle naiselle.
Harry joutui pyytelemään pariinkin otteeseen anteeksi tökeröä käyttäytymistään, ennekuin muotokuva heilahti sivuun.
Kun Harry lopulta kompuroi oleskeluhuoneeseen, häntä kääntyi tapittamaan kymmenet toiveikkaat silmäparit. Harry oli huomaavinaan myös pari aukenevaa suuta, joista olisi kuulunut taas jotain samantyylistä, kuin mitä Alexandermikemikäliekin oli hänelle sepittänyt.
Harryn kädet puristuivat hiljalleen nyrkkiin. Hän ryntäsi huoneen läpi poikien makuusaleihin vievään portaikkoon ja harppoi portaat kaksi kerrallaan ylös.
Makuusaliin päästyään hän paiskasi huoneen oven kiinni ja kaatui sitten sängylleen.
Huokaisten Harry painoi kasvonsa tyynyä vasten. Silmälasit painoivat hänen nenänvarttaan, mutta hän ei jaksanut liikkua niin paljon, että ottaisi ne pois.
Hänen jalkansa roikkuivat puoliksi ulkona sängystä ja oikean käden sormenpäät hipoivat lattiaa. Ne piirsivät puiseen pintaan kevyesti kaarevia kuvioita, pienen lattian rajassa käyvän vedon saadessa ne palelemaan.
Harryn korviin kantautui portaikosta vaimeita askelia, mikä sai hänet huokaisemaan ja painamaan päätään syvemmälle tyynynsä uumeniin.
Häntä ei huvittanut nyt tavata ketään vaan toivoi, että askeleet menisivät ohi.
Makuusalin ovi avautui kuitenkin pienesti narahtaen ja sisään astui äänistä päätellen kaksikin ihmistä.
”Harry hei, vaivaako sinua jokin?”
Mahtavaa Ron, et ole päässyt vielä edes sisään, kun hyökkäät kiinni asian ytimeen.
Harry puisti päätään, mikä mahtoi näyttää todella kummalliselta, sillä hänen kasvonsa olivat yhä vasten tyynyä.
Harryn oli hieman vaikea hengittää untuvaista tyynyä vasten, muttei halunnut kohottaa kasvojaan. Hetken odotettuaan hän kerkesi jo luulla, ettei hänen vastaustaan oltu saatu tulkittua selvästi. Mutta sitten hiljaisuuden rikkoi lyhyt huokaus.
”Miksi sitten ryntäsit oleskeluhuoneen läpi niin ärtyneen näköisenä? Et edes vilkaissut meihin kun viitoimme sinua tulemaan luoksemme.” Sanoi ääni, joka kuului selvästikin Hermionelle, Harryn toiselle hyvälle ystävälle.
Harry tunsi kuinka hänen sänkynsä jalkopää painui hieman kuopalle, kun Hermione istahti siihen.
”Kuule Harry..” Ron aloitti, mutta jätti sitten lauseensa jostain syystä kesken.
Hermione kuului huokaisevan taas ja Harry pystyi kuvittelemaan tämän mietiskelevän olemuksen istumaan sängylleen.
Kylmentyneillä sormillaan Harry hiveli lattiaa ja odotti, että jompikumpi hänen ystävistään jatkaisi puhumista.
”Tuota Harry..” Hermione aloitti samalla äänensävyllä, kuin Ron aikaisemmin. ”Tiedäthän sinä, että minä ja Ron välitämme sinusta juuri sen takia, mitä sinä olet. Eikä sen takia, mitä sinä olet tehnyt. Olet meille tärkeä juuri tuollaisena. Muista, että aina jos sinulla on jokin ongelma – ihan mikä tahansa – voit tulla puhumaan siitä meille.”
Niin ja olihan se totta. Mutta Ronin ja Hermionen ystävyys tuntui Harrysta jo niin itsestään selvältä.
Olivathan he aina tukeneet häntä synkimpinä hetkinä ja olleet paikalla, kun Harry heitä eniten tarvitsi. Mutta silti ajatus siitä, että hänellä oli vain kaksi välittävää ihmistä lähellään ja loppuja ei kiinnostanut pätkääkään se, että kuka hän oikeasti oli, oli ahdistava.
Harry mumisi tyynyään vasten jotakin myöntävää vastaukseksi ja
tunsi kuinka kuoppa sängynpäästä katosi.
”Me menemme oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä. Kyllä Ron. Me! Ja tule sinäkin sinne, Harry. Läksyjä on aika paljon.”
Harry kuuli oven käyvän taas ja Hermione katosi huoneesta läksyistä nuriseva Ron perässään.
Hän kierähti selälleen sängyllään ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan.
Silmänsä kiinni puristaen, Harry veti kätensä pois lattianrajasta. Hän laski sen vatsalleen, missä kohmettuneet sormenpäät koskettivat paidan alta paljastunutta vaaleaa ihoa, saaden kylmät väreet juoksemaan pitkin Harryn selkää.
Oliko hänessä jotain vikaa? Johtuiko tämä kaikki vain hänestä, vai oliko kyse jostakin aivan muusta?
Harry painoi silmänsä tiukemmin kiinni ja yritti saada puristuksen rintakehänsä ympäriltä kaikkoamaan. Hänen olonsa oli ahdistunut, eikä puristus tuntunut hellittävän.
Lopulta Harryn oli pakko nousta istuma-asentoon ja avata silmänsä. Surkeana hän haroi otsatukkaansa pois silmiltään haukotellen samalla.
Hänellä oli tosiaankin paljon läksyjä tekemättä. Loitsujen neljän pergamentin mittainen essee, joka piti saada huomiseksi valmiiksi.
Harryn katse haki loitsujen kirjaa huoneessa vallitsevan sekasotkun keskeltä, mutta huoneessa ei näkynyt pienintäkään todistetta siitä, että kirja olisi koskaan edes ollut siellä.
Harry vääntäytyi seisomaan ja raahusti matka-arkkunsa luokse. Hän työnsi vaatekasan pois arkun kannen päältä ja kurottautui sitten etsimään kirjaansa arkun sisältä.
Matka-arkussa vastaan tuli kaikkea muuta, kuin se mitä hän etsi. Sieltä löytyi jopa yksi kaksi kuukautta sitten pilalle mennyt, kertakäyttöinen suklaanoidankattila, mutta ei tätä kyseistä kirjaa.
Lopulta hän suoristautui ja lopetti tuloksettoman etsintänsä. Kirja oli joko jäänyt johonkin, tai sitten se oli Ronilla.
Ohimoitaan hieroen Harry maleksi huoneen ovelle ja jatkoi siitä hieman tyhjentyneeseen oleskeluhuoneeseen
”Ron. Oletko nähnyt loitsukirjaani?” Hän kysyi puhe-etäisyydelle päästyään ja nojautui samalla yhden kutsuvan näköisen punaisen nojatuolin selkänojaan.
”En ainakaan muista.” Ron vastasi hetken mietittyään ja pureskellen vaaleanpunaisen sokerisulkakynänsä kärkeä. ”Tämä on minun omani, joten se ei ole minullakaan. Viimeksi näin sen sinulla kirjastossa.”
Harry huokaisi.
Kirjastoon siis.
***
A/N: Jos tänne asti pääsitte, niin kommenttia toivoisin. ^^
Tämän jatkon kanssa voi mennä hetki, mutta kyllä se on tulossa jos joku sitten kaipaa :) Sitten vielä tuosta nimestä! Itse en ainakaan löytänyt mitään ficiä tuolla nimellä, mutta jos sellainen täältä löytyy niin ilmoitelkaas niin vaihdan sen. :D
-
JATKOO! En voi sanoa muuta kuin että oot tosi hyvä kirjoittaja ja kuvailet Harryn ajatukset samalla tavalla kuin minä olen aina ajatellut Harryn ajattelevan. Käykö järkeen? :D
-
Hih! Kommenttia! Ja vielä noin kivaa sellaista! ^^
Kommentit todellakin kannustivat jatkamaan! Ja 2. luku onkin jo melkein valmis! Tosin laitan sen tänne vasta sitten kun saan 3. luvun aluilleen. Mutta yritän olla nopea. :)
~Yuki
-
Ai että. Olen odottanut tätä kieli pitkällä, ja tämä vaikuttaa todella lupaavalta.
Minun on helppo kuvitella Harrylle tuollainen tilanne, onhan hän oikeasti kuuluisa ja ihmisillä on tapana yrittää vähän hyötyäkin toisista, eivätkä kaikki edes tajua, miten ahdistavaa sellainen on. Tässä on ihanasti angstia, mutta onneksi hän osaa sentään luottaa Roniin ja Hermioneen.
Tuo Alexander-kohta oli virnistyttävä ja se näytti hyvin, miten oppilaat oikein Harryyn suhtautuivat. Aika rasittavaa kieltämättä.
Aww. Jatkoa mahdollisimman pian, kiitos.
-
A/N: Tässäpä olisi kakkos osa! ^^ Siitä tuli ehkä hieman lyhyt ja lopusta töksähtelevä, mutta toivon silti kovasti että pidätte lukemastanne! :) Olkaas siis hyvä;
2. luku
Harry työnsi seinävaatteen salaoven edestä ja pujahti takaisin soihduin valaistulle käytävälle. Salakäytäviä hyödyntäen hän oli onnistunut pakoilemaan turhia kintereillään roikkuvia, jotka olivat ilmestyneen hänen tielleen kerrosta ylempänä. Kelmien kartasta olisi taas hyötyä, mutta hän ei ollut muistanut tarvitsevansa sitä muilta linnan asukkailta piilotteluun, varsinkin kun linnassa ja sen mailla oli vielä siihen aikaan lupa liikkua.
Ympärilleen vilkuillen Harry kiiruhti kirjaston pariovista sisään ja huomattuaan, että kirjasto ei ollut täysin autio, hän piiloutui korkeiden hyllyköiden väleihin.
Kirjojen seassa hiipiessään hän lähestyi paikkaa, missä oli viimeksi kirjastovierailullaan Ronin kanssa istunut.
Nyt pöydälle oli tosin kasaantunut lisää vanhoja opuksia, mikä vaikeutti loitsukirjan löytämistä.
Harry haravoi katseellaan pöytää, kunnes huomasi kirjansa toisella puolella mahonkista pöytää. Hän kurottautui ottaakseen kirjan taas huostaansa, kun hänen kyynärpäänsä pyyhkäisi jonkin toisen opuksen lattialle.
Vaimeasti kumahtaen kirja osui maahan. Se lojui kellertävät sivut avonaisina pölyisellä lattialla.
Harry jähmettyi kuuntelemaan oliko matami Prilli huomannut kallisarvoisten kirjojensa kaltoin kohtelun, mutta nainen kuului juuri läksyttävän paria muuta kirjastossa oleskelijaa purkan syönnin vaarallisuudesta kirjojen ääressä.
Varovaisesti Harry kumartui nostamaan kirjan lattialta ja oli jo laskemassa sitä takaisin pöydälle, kun hän huomasi siinä mielenkiintoisen otsikon.
Kappale 47. Kasvomuodonmuutokset
Harry tuijotti tekstiä huulet raollaan. Hänen päänsä oli mietteliäästi kallellaan ja kulmat hieman kurtussa.
Hän seurasi sormellaan kirjan sivun vanhaan pintaan raapustettuja kiemuraisia kirjaimia, sitä mukaa mitä hän tekstiä luki. Ja mitä pidemmälle hän eteni, sitä nopeammin hänen sydämensä löi.
Vuonna 1352, Ludizia D’arc, keksi soveltaa muodonmuutosten taitojaan häämekkonsa helman sävyttämiseen. Hieman epävarmalta pohjalta lausuttu taika riistäytyi hallitsemattomaksi. Neiti D’arcin kasvot värjäytyivät haalean vaaleansinisiksi ja tämä poskille puhkesi pieniä punaisia ruusuja.
Kuusi vuotta myöhemmin tapahtuneesta, Ludizia D’arcin nuorimmainen, Feodor D’arc, syventyi äitinsä vahingossa kehittämään muodonmuutokseen.
Nuoriherra D’arc onnistui kehittämään taikaa lisää ja lopulta sen avulla saattoi muuttaa hiusten ja silmien väriä.
D’arc kehitti myös muutaman muun taijan, joidenka avulla tämä saattoi muuttaa ulkonäköään ratkaisevasti, jopa niin, ettei kasvoista erottunut tämän oikeita piirteitä lainkaan. Sittemmin näitä taikoja on alettu kutsua yleisellä nimellä; kasvomuodonmuutokset.
(Lisää D’arcin taikojen kehityksestä s. 123 ja 125.)
Harry painoi kappaleen numeron tiukasti mieleensä ja läimäytti sitten silmät loistaen kirjan kannen kiinni.
Hän lähes juoksi lainaus pöydän luokse, välittämättä matami Prillin tuimasta katseesta, ja laski kirjan pöydälle.
”Tahtoisin lainata tämän kirjan.” Hän henkäisi yrittäen peittää innokkuuttaan.
Tämä homeinen opus oli hänen pelastuksensa!
***
Harry paiskasi taikasauvansa turhautuneena kädestään. Se osui lattiaan päästäen ilmaan violetin kipinäparven ja vieri sitten kauemmaksi. Harry veti kätensä puuskaan ja mulkaisi sitä ärtyneenä. Kulmat kurtussa hän lysähti istumaan Tarvehuoneen puiselle lattialle.
Poika oikoi jäseniään ja antoi haukotuksen karata ilmoille. Neljän tunnin yhtäjaksoinen yrittäminen oli melko puuduttavaa. Varsinkin kun yksikään yrityksistä ei tuottanut kunnolla tuloksia. Harry oli harjoitellut kasvomuodonmuutoksia Tarvehuoneessa siitä lähtien, kun hän oli lähes kaksi viikkoa aikaisemmin törmännyt kyseisestä aiheesta kertovaan kirjaan. Ja tähän mennessä hänen suurin saavutuksensa oli, kun hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat värjääntyneet oransseiksi
Harry antoi itsensä kaatua selälleen puiselle lattialle ja veti kasvojensa eteen pienen matkan päässä lojuneen Kelmienkartan. Pikkusia pilkkuja hyöri joka puolella karttaa. Osa oli yksin, osa isommissa ryhmissä. Harry seurasi hetken Pansy Parkinson nimistä pistettä, joka teki omituista serpentiini kuviota läpi koillisen käytävän. Hymähtäen Harry kohotti kulmiaan ja viskasi kartan käsistään. Hän nousi istumaan, konttasi hakemaan taikasauvansa ja nousi sitten seisomaan.
Poika antoi katseensa kiertää peilein päällystetyissä seinissä, joista jokaisesta heijastui hänen oma kuvansa.
Harry taikoi peileihin kimpoamattomuus taijan ja sulki sitten silmänsä. Hän painoi takasauvansa kärjen vasten vasemmankätensä etusormea ja yritti tyhjentää mielensä. Hiljalleen Harryn ajatuksen tipahtelivat yksi kerrallaan pois jättäen jälkeensä hiljaisen tyhjyyden.
Harry hengitti syvään ja muotoili mieleensä kuvan vaaleanruskeista, hieman korvien yli lainehtivista hiuksista, suorasta nenästä ja ruskeista silmistä. Hän kuvitteli huulensa kapeiksi, mutta pehmeän näköisiksi. Ihon sileäksi ja vaaleaksi.
Harry raotti silmiään ja kohdisti katseensa toiveikkaana yhteen peileistä. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi pian, sillä kuvajainen oli aivan sama kuin hetki aikaisemminkin. Tuohtuneena Harry antoi, päätään pudistellen, käsiensä valahtaa sivuilleen.
Kun sormi irtosi koskettamasta taikasauvan kärkeä, humahti Harryn läpi inhottava kihelmöivä tunne. Hänen päänahkaansa pisteli kummasti ja korvan aluset kutisivat.
Silmiään räpäyttäen Harry käänsi katseensa takaisin peiliin, josta häntä tuijotti kaksi suklaista nappisilmää.
**
Kiitus! Kommentthia?? 6:
-
J
A
T
K
O
A
!
*anelee polvillaan*
-
Oi että. Tämä käy jo herkulliseksi.
Tekstissä on pieniä ihania yksityiskohtia, kuten purukumista jäkättävä Prilli, jollaisen voisi tosiaan helposti kuvitella tilanteeseen. Ja oransseiksi värjääntyneet ripset - epäilemättä melkoinen näky.
Kiitoksia, jatkoa kaipaillaan.
-
A/N: Joop. Kesti hieman mutta tässä nyt olisi jatkoa!^^
3.luku
Vaalea otsa painui viileäpintaista peiliä vasten ja niiden väliin likistyi vaaleanruskeita ja sormiin silkkisiltä tuntuvia hiuksia. Ruskeat nappisilmät tuijottivat Harrya tiiviisti peilin kautta, kunnes hänen oli pakko räpäyttää niitä. Hoikat sormet kohosivat tunnustelemaan posken vaaleaa ihoa. Ne hieroivat kohtaa varovaisesti, kuin varmistaakseen sen aitouden. Sormet liukuivat hitaasti poskelta, kuin peläten kohti korvaa, missä ne kohtasivat pehmeät hiusten latvat. Katse jätti vastahakoisesti sormien seuraamisen ja siirtyi otsalle. Otsalle jonka iho oli virheetön ja sileä. Arpi oli poissa.
Harry kannusti vieraat kasvot pieneen hymyyn, mikä sai hymykuopan ilmestymään vasempaan poskeen. Kieli nuolaisi kapeita huulia ja ruskeat silmät loistivat tyytyväisinä. Harry hihkaisi voitonriemuisesti ja pörrötti uusia hiuksiaan ylpeänä. Hän oli onnistunut! Hän oli viimein vapaa, vapaa niistä kaikista nuoleskelevista puheista ja kaikista toiveikkaista katseista. Ennen kaikkea hän oli vapaa itsestään! Hänen ei enää tarvinnut miettiä tekemisiään, sillä kukaan ei välittäisi!
Harry puri jännittyneenä huultaan, vetäen samalla punakultaisen kravatin pois kaulastaan. Hän työnsi sen koululaukkuunsa viittansa ja silmälasiensa seuraksi ja kääntyi sitten innoissaan kohti peilejä. Hänen täytyi enää keksiä vain nimi uudelle minälleen.
”Hei, olen Nick Ryan!” Harry tervehti kuvajaistaan iloisesti hymyillen, mutta puisti sitten tyytymättömänä päätään. Ei, nimen täytyi olla jokin vähemmän käytetty. Mutta ei tietenkään liian huomiota herättävä. Harry veti otsahiuksensa sivuun silmiltään ja kurtisti sitten mietteliäänä kulmiaan.
”Dylan Kelvington”, hän kuiskasi pienen hiljaisen hetken jälkeen. Harry maisteli nimeä kielellään ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Jep, se se oli! Dylan Kelvington.
”Oikein miellyttävää päivää, komea herra! Kaunis päivä tänään!” Harry virnuili kuvajaiselleen vinkaten silmäänsä ja kumarsi sitten.
Harry pyörähti ympäri tyytyväisenä nopeaan ja hyvään nimivalintaansa ja kaappasi sitten lähes lennosta koululaukun lattialta loikkiessaan kohti ovea. Puinen ovi pamahti kiinni ja alkoi empimättä sulautua kiviseen seinään, mihin se lopulta sitten katosikin.
Harry hyppelehti portaikossa kolme rappua kerrallaan ja oli vähällä lennähtää nurin viimeisen askelman kohdalla. Hetken tasapainoiltuaan hän nosti katseensa lattianrajasta ylös ja jatkoi kiiruhtamistaan. Harry ei oikeastaan tiennyt minne oli matkalla, mutta hän ei vaivautunut pysähtymään ja miettimään sitä, vaan suuntasi nopean kulkunsa kohti seuraavaa käytävää.
Harry saapui käytävän jälkeen aulaan ja heitti vauhdissa alaspäin valuneen koululaukkunsa paremmin olalleen. Hän antoi katseensa kiertää suuressa tilassa ja sai pian todeta sen lähes autioksi. Huokaisten Harry lähti nousemaan aulan portaita ylöspäin kohti Rohkelikkotornia.
***
Lihava Leidi katsoi Harrya nenänvarttaan pitkin kuin halpaa kurpitsaleivosta.
”Miksi minä päästäisin sinut sisään, kun en muista sinun kuuluvan tähän tupaan?” Leidi kysyi ja siemaisi pikaristaan viiniä helisyttäen samalla teatraalisesti kultaisia rannekorujaan.
”Koska tiedän salasanan! Sinun on pakko päästää minut ja sitä paitsi minä kuulun tähän tupaan!” Harry veti tupakravattinsa laukusta ja risti sitten kädet rinnalleen tuijottaen muotokuvaa haastavasti. Vasta silloin Harry kiinnitti huomionsa puheeseensa. Ääni oli hieman matalampi ja ehkä täyteläisempi, kuin hänen niin sanottu oikea äänensä. Puheen perusteella häntä ei siis ainakaan voisi tunnistaa.
”Kirvojen Kesätanssit!” Harry henkäisi salasanan kuulostellen yhä ääntään. ”Päästä nyt, ole niin kiltti!”
Epäilevänä pyylevä nainen siristi silmiään ja laski pikarinsa pöydälle. Lopulta kun hän tarpeeksi tuijotti naista pyytävillä silmillään, muotokuva heilahti sivuun. Taulu ei tainnut pitää Harrysta, sillä he tuppasivat tappelemaan harva se päivä. Ja livahtaessaan taulun taakse hän pystyikin vannomaan, että oli kuullut Leidin murisevan turhautuneena. Harry saikin hieman vauhtia liikkumiseensa, kun taulu tömäytti häntä selkään. Todennäköisesti tahallaan.
Virnistäen Harry saapui tuttuun oleskeluhuoneeseen, joka oli puolillaan eri-ikäisiä Rohkelikkoja. Tyytyväisenä hän pani merkille, että yksikään heistä ei kiinnittänyt huomiota häneen vilkaisua enempää. Huoneen nurkassa istuvat Ron ja Hermione, eivät edes kohottaneet katseitaan, Hermione kirjasta ja Ron suklaasammakkojen tuoteselosteesta.
Hymähtäen Harry otti pari hypähtävää askelta ystäviään kohti, kunnes äkkiä hänen muistinsa taas pelasi. Harry teki täyskäännöksen ja lähtikin kipittämään portaita ylös kohti makuusaleja toivoen, omansa olevan autio. Seamus oli ainakin ollut oleskeluhuoneessa, joten hänestä ei toivottavasti olisi huolta.
Harry hiipi tyhjän näköisen makuusalinsa ovesta sisään ja pysähtyi sitten varmistukseksi kuuntelemaan oliko huoneessa ketään. Huoneessa vallinneen tasaisen huminan rikkoi äkkiä putkistojen kohina, kun poikien kylpyhuoneessa avattiin käsienpesualtaan hana. Säikähtäneenä Harry syöksähti petaamattomalle sängylleen ja kiskoi hätäisesti punaisia verhoja kiinni.
Tapeltuaan hetken peiton kanssa, Harry joutui myöntämään sille tappionsa, jotta pääsisi nappaamaan sängyltä pudonneen taikasauvan itselleen. Hän jähmettyi hetkeksi paikalleen kun vessan hana suljettiin ja putkien kohina vaimeni hiljalleen. Pesutiloihin vievä ovi kuului avautuvan, mikä sai hänet puremaan hätäisenä huultaan.
Harry yritti tasata hengitystään ja pyyhkäisi adrenaliinin vaikutuksesta syntyneet pienet hikihelmet pois ohimoiltaan. Hän sulki silmänsä kun askelten äänet lähestyivät hänen sänkyään.
”Harry?”
Harry keskittyi muodonmuutokseen ja yritti olla välittämättä verhon takaa kuuluneesta kysymyksestä. Pistelevä tunne valtasi hänen kehonsa juuri kun kysyjä alkoi vetää verhoa sivuun. Harry työnsi oikean kätensä sauvoineen peiton alle piiloon, jottei se herättäisi kysymyksiä.
Dean ilmestyi verhojen rakoon ja tämä katsoi Harrya kulmat koholla.
”Oletko ollut täällä kauankin?” Dean kysyi ja katsoi huvittuneena Harryn selvästikin rähjäistä olemusta.
”Mitä sinä oikein..” Deanin kysymys jäi kesken kun pojan katse jumittui Harryn käteen, joka oli peiton alla kutakuinkin hänen haarojensa kohdalla.
Dean virnisti leveästi ja nosti katseensa Harry punaisiin ja otsalta kiiltäviin kasvoihin.
”Sori Harry! Jatka vain!” Dean sanoi nauraen ja pörrötti hänen hiuksiaan.
Harry oli älähtämässä jotain väärin ymmärtämisestä, mutta Dean oli jo kadonnut huoneesta. Se pikku pervo!
***
A/N: Hihii! Tovottavasti tykkäsitte!
-
Oih, jatkoa! Voi Harry, vetelee käteen ihan noin vain ;) Aikas paha tilanne, kieltämättä, mitä siinä nyt selittelemään? :D
Tosi hyvä ficci, jatkoa! <3
-
Apuapua, olen unohtanut kommentoida, vaikka luin tämän heti, kun se ilmestyi.
Tämä etenee mukavasti. Harryn uusi ulkomuoto ja henkilöllisyys kuulostavat söpöiltä ja odotan innolla, miten hän niitä alkaa käyttää. "Kirvojen kesätanssit" oli hauska salasana ja Deanin väärinkäsitys oli repsahduttava. En osaa sanoa kuin että jatka samaan malliin.
Kiitoksia.
-
Kiitos kannustavista kommenteista Piccalle, Merriadocille ja Sierralle! Ja tätähän siis saa muutkin kommentoida, kun noita lukijoita kuitenkin näkyy olevan! :)
~Yuki
-
jooh. Kommentoida tottakai voisi jos osaisi sanoa jotain. Tää oli mielenkiintonen ja hyvin totetutettu, Harryn uus ulkonäkö oli mulle aika järkytys. Nauroin sille Pansylle tuolla jossakin kohin :D Jatkoa kiitos.
- av
-
Kiitos Avada kommentistasi! Tuli heti parempi mieli!^^ Ja toivottavasti Harryn ulkonäkö on ollut edes hieman positiivisesti järkyttävä.. :D Jatkoakin on tässä tulossa, kunhan kerkiän kirjustaa. :)
~Yuki
-
A/N: Juuh.. Toivottavasti tykkäätte, vaikkei tämä luku ole ainakaan omasta mielestäni kovinkaan tapahtumarikas. Mutta olkaas hyvä! ^^
4. luku
Kymmenet silmäparit tapittivat toiveikkaina yläviistoon kohti koukerot viisarit omaavaa kelloa. Tarkkakorvainen olisi pystynyt kuulemaan pienen kohahduksen aina kun minuuttiviisari nytkähti eteenpäin. Luokkahuoneen edustalla seisoi nyrpeänä pienikokoinen professori Lipetit, joka naputti kädet puuskassa jalkaansa maahan. Ainoastaan yksi oppilas luokasta osoitti minkäänlaista kiinnostusta taululle kirjoitetun tekstin kopioimiseen ja tämä oppilas, ruskeat pörröhiukset omaava tyttö, kirjoittikin sulkakynä viuhuen muistiinpanoja pergamentille. Professori Lipetit veti taskustaan kultaisen taskukellon ja katsoi sitä kulmat kurtistuneina.
”Noh..” Professori huokaisi ja seurasi sitten tyytyväisenä kuinka jokaisen luokassa istuneen oppilaan silmät syöksähtivät häntä kohti. ”Ehkä tämä tunti oli nyt sitten tässä.”
Siinä samassa koko luokka räjähti iloiseen meteliin ja välillä sieltä täältä kuului riemun kiljahduksia. Oppilaiden tulva syöksähti luokan etuosan kautta ovelle tuupaten samalla kirjapinon päällä seisoneen Professori Lipetitin kumoon. Pikkuinen ukkeli lennähti hiirimäisen kiljahduksen saattelemana ensiluokkalaisten tunneille tarkoitettuun höyheniä sisältävään pahvilaatikkoon. Kukaan ei huomannut tämän epätoivoista piipitystä siitä, kuinka ensikerralla tunti kestäisi viisi minuuttia pidempään, eikä sen puoleen myöskään professorin maagista katoamistemppua. Niinpä luokka valui tyhjilleen professorin nyppiessään laatikossa kielestään valkoisia untuvia.
Harry oli työntynyt ovesta ulos ensimmäisten joukossa etupulpetti paikkansa ansiosta ja hyppelehti nyt pikkutyttömäisesti ensimmäiseen vastaan tulevaan salakäytävään. Ronin ja Hermionen hän oli onnistunut karistamaan kannoiltaan nopeasti luokan tungosta hyväksi käyttäen ja kaivoi nyt tyytyväisenä taikasauvaansa koululaukustaan. Hetken sähellyksen jälkeen Harry onnistui muuttamaan ulkomuotonsa ja lähti sitten vapautunut hymy huulillaan ja silmälasejaan koululaukkuunsa tunkien harppomaan pois tunkkaisesta käytävästä.
Harry tunsi olonsa paremmaksi kuin viikkoihin. Hyvinvointi suorastaan säkenöi hänen sillä hetkellä ruskeista silmistään. Hymy ylettyi lähes korvasta korvaan ja hymykuoppa vasemmassa poskessa näytti iloiselta sekin.
Vaaleamarmoriset portaat laskeutuivat hänen edessään alempaan kerrokseen ja Harry pysähtyi veikeä katse silmissään niiden yläpäähän. Virnistäen hän hypähti kiiltävälle kaiteelle ja lähti laskemaan sitä pitkin alas kylki edellä. Nauru kumpusi hänen sisältään, kun hän kiisi liukasta pintaa pitkin alaspäin. Ruskeat hiukset painuivat taaksepäin vauhdin aiheuttamasta voimakkaasta ilmavirrasta. Harry kohotti kätensä ilmaan ja nauroi ilmoille puhdasta onnentuntua. Kaiteen loppu häämötti hänen edessään ja Harry valmistautui ponnistautumaan kyydistä pois. Hänen suorituksensa olisi ollut aivan täydellinen, jollei hänen laskeutumisalueelleen olisi saapastellut juuri silloin lauma Luihuisia. Harry ei kuitenkaan voinut pysäyttää enää vauhtiaan, joten hän antoi vain mennä ja tömähti sen seurauksena voimalla pahaa aavistamattoman tummahiuksisen Luihuispojan kylkeen.
”Ai saatana!” Karkasi kyseisen Luihuisen suusta ja tämän käsi painui hieromaan kaltoin kohdeltua kylkeä.
Harry tuijotti hieman itseään pidempää Luihuispoikaa silmät selällään, kun tämä käänsi tummien silmiensä katseen häneen. Maitokaakaon värisen ihon omaavan pojan kulmat kohosivat hämmästyneinä ylöspäin ja Harry huomasi tarranneensa tätä vauhdin pysäyttämiseksi käsivarresta. Pienesti rykäisten Harry vetäisi kätensä pois ja vilkaisi hiljalleen toimintakykyään palauttelevaa joukkoa ympärillään. Typerä virnistys kohosi Harryn kasvoille ja hän taputti terrorisoimaansa poikaa kevyesti poskelle.
”Kyllä se siitä!” Hän hihkaisi, pyörähti ympäri ja livisti poikajoukon keskeltä liukkaasti kuin fletkumato.
Harry juoksi muutamia portaikkoja alaspäin ja pysähtyi sitten valoisaan käytävään nojaamaan kiviseen seinään. Harryn suupielet nykivät kun hän ajatteli, kuinka hänen paikalle ilmestymisensa ja juoksuun pyrähtäminen oli saanut Luihuisissa aikaan närkästyneitä ja ivallisia toteamuksia. ”Oletko kunnossa, Blaise?” ja ”Otetaanko kiinni?” tai ”Mikä pelle!”. Harry jatkoi hihitellen matkaansa kohti ala-aulaa ja ulko-ovia.
***
Viileä tuulenvire pyöritteli ruskeita hiustenlatvoja Harryn kasvojen ympärillä hänen astellessa keveästi kohti järven rantaa. Jättiläiskalmari oikoi lonkeroitaan kohti taivasta saaden pöllöparven muuttamaan lentoreittiään ja huhuilemaan närkästyneesti. Hymyillen Harry seisahtui rannan tuntumaan ja seurasi tuulen puhaltelemaa veden pintaa. Rantatörmästä yli kasvaneet ruohot kastoivat kärkiään veteen saaden sen väreilemään kevyesti.
Huispauskentän suunnalta kantautui harjoitusten ääniä, mikä sai Harry kiinnostuksen heräämään. Hän kohotti katseensa taivaalle olkapäänsä ylitse ja kääntyi sitten kokonaan kohti kenttää. Taivaalla syöksähteli joukko sinisiin pukeutuneita ihmisiä ja lähemmäksi saavuttuaan Harry saattoi erottaa heidän kasvonsa.
Harry käveli nojaamaan kenttää kiertävän katsomon sisäänpääsyyn ja katseli käsi silmiä varjostaen taivaalle.
”KAATO IRTI!” Kaikui karjaisu jostain ylhäältä ja sitä seurasi huvittuneita nauruntyrskähdyksiä.
Punainen pallo tömähti maahan parin metrin päähän Harrysta ja se pomppasi siitä vielä lähemmäksi. Harry hymähti ja kumartui kaappaamaan sen itselleen. Suoristautuessaan hänen eteensä laskeutui koulun vanhalla luudalla lentävä tyttö. Tämä huimaisi vaaleat letitetyt hiuksensa olkansa taakse ja hypähti pois luudanvarrelta.
”Hei”, tyttö sanoi hymyillen ja tutkaili Harrya harmailla silmillään.
”Hei”, Harry vastasi toinen suunpieli hieman koholla ja ojensi pallon tytölle.
”En ole tainnut nähdä sinua ennen. Oletko uusi tai jotain?” Tyttö kysyi kohottaen kulmiaan, samalla kun otti pallon viipyillen Harryn käsistä.
Tylypahkassa uudet oppilaat olivat todella harvinaisia joten Harry ihmetteli kysymystä hieman. Ehkä tyttö oli käynyt jästikoulua pienenä.
”En minä uusi ole, hieman huomaamaton vain.” Harry naurahti ja hieroi niskaansa.
”Vauhtia Caroline! Pitää jatkaa harjoituksia!” Kuului ylhäältä ja ääni sai vaalean tytön ja Harryn vilkaisemaan taivaalle.
”Hassua, minä olisin kyllä mielelläni huomannut sinut jo aikaisemmin”, Carolineksi kutsuttu sanoi kissamaisesti laskettuaan katseensa.
Harry seurasi tyrmistyneenä kuinka tyttö istahti luudalleen ja kääntyi vielä katsomaan häntä.
”Nähdään”, tyttö sanoi hiljaa ja nuolaisi huuliaan katse Harryssa. Sitten tämä ponnisti itsensä ilmaan.
Harry tuijotti vaaleaverikön perään suu auki loksahtaneena. Hetken typeränä seisottuaan hän lähti astelemaan hiljakseen kohti koulua ja vilkuili välillä epäuskoisena huispauskentälle päin.
Olikohan tytöllä kaikki ihan kohdallaan?
***
Niin! Tuolla oli tuo Luihuiskohtaus. Minä olen aina ajatellut Blaise Zabinin vaaleaihoiseksi, mutta sitten minulle selvisi ettei hän olekaan.^^ Joten päädyn sitten kompromissiin tuon ihonvärin kanssa. Eli älköös ihmetelkö sitä. :)
[size=85]Elän kommenteisanne ^^[/size]
-
Tuo Blaise kohta <3 Harry oli niin onnellinen ja vapautunu et tarttuu väkisinki :D Tää oli ihana, tuo huispaus kohta :| Harry ei ole hetero! :)
- av
-
kihihii, tätä on tullut lisää!
Jotenkin ymmärsin Harryn innostuksen olla tuntematon... Ja oli aika kiva, kun Harry lähti ympäri linnaa ja otti Blaisesta kiinni... khihii
Mmmh, tämä tarina lupailee hyviä juttuja ja huumoria... Toivottavasti jatkat, että pääsee taas lukemaan (haluu tietää kuka ? on).
-
Arvaa vaan nauroinko tossa kun Harry liukuu suoraan päin suurta luihuisjoukkoa ja lähtee vaan iloisesti paikalta. :)
”Kyllä se siitä!”
Ei hemmetti, siis arvaa vaan kuinka paljon hekotin! :D
Ja tuo huispauskohta, tyttö kuulostaa melko itsetyytyväiseltä, ethän sinä sellaista tyttöä voi Harrylle parittaa?! Ellei tyttö sitten ole oikeasti joku ihanan lämmin ja mukava persoona.
Mutta, tykkään paljon! Jatkoa, kiitos.
~ Si
-
O_O Noin monta kommenttia minulle! ;DD
Merriadoc: Juuh. Kyllähän se aika rohkeaa oli tuolta Harrylta, mutta herra taisi olla sen verran pilipali äkillisestä vapaudestaan ettei ajatus aivan kulkenut. :D
avada: Kiva että tekstistäni välittyy sinulle jotain! Ja ihanaa että pidit!^^
Winga: Jatkoa alan pian väkertää ja eiköhän se kysymysmerkin henkilöllisyys ala kohta jo selvitä!Sen verran voin nyt jo paljastaa, että ? on miespuolinen. Sitä, että kuka tämä on, niin saatte vielä hetken arvuutella. ;)
Sierra: Hauskaa että oli hauskaa! ;D
Kiitos kaikille kommenteista! Ne ovat ihania!
-
A/N: Oho! Onpas aikaa vierähtänyt viimeluvun ilmestymisestä! Mutta ehkä se korjaantunee nyt. Olkaas hyvät :)
5.luku
Musta marmorikasvoinen hevonen hirnui sieraimet laajentuneina ja silmänvalkuaiset vilkkuen. Sen jäykät etujalat halkoivat ilmaa, eläimen yrittäessä voittaa vihollisensa. Kuului korvia raastava karjahdus kun hevonen talloi jalkoihinsa valkoisen, haarniskaan pukeutuneen miehen. Miehen palaset potkittiin ylimielisesti pois sotamaalta samalla kun valkoinen vastapuoli yritti tehdä uutta, epätoivoista ja jälleen kerran tuhoon tuomittua sotajoukkojen siirtoa. Valkoisen puolen sodanjohtaja määräsi polvillaan rukoilevan lähettimiehensä kohti mustien eturintamaa. Musertuneena lähetti hoippui paikoilleen. Sama musta hevonen, joka hetkeä aikaisemmin oli murskannut yhden vastapuolen sotilaista, laukkasi nyt kohti suojatonta kuningasta. Se syöksyi musta harja ilmassa hulmuten aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi valkoista kuningasta ja lopulta..
”Voitin..” Kuului Ronald Weasleyn harvinaisen tylsistynyt ääni. ”Taas..”
Harry tuhahti ja pyyhkäisi kirkuvat ja kiroilevat pelinappulansa pois shakkilaudalta. Hän käski nappuloita ystävällisesti tukkimaan turpansa ja kippasi ne sitten röyhkeästi tyhjään Bertie Bottin jokamaunrae-rasiaan.
Harry jäi vatsalleen makaamaan takan eteen ja tuijotti hetken aikaa iloisesti tanssivia liekkejä. Tunnit olivat loppuneet jo kaksi tuntia sitten, mutta Harry ei ollut päässyt vieläkään livahtamaan Ronilta ja Hermionelta. Hän naputti kärsimättömänä sormillaan lattiaa ja nojasi samalla leukaansa päänsä alla olevaan sohvatyynyyn. Harry kaipasi jo Tylypahkan käytäville. Hän halusi päästä pois kuolaavien katseiden alta ja elää omaa elämäänsä. Hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjyyteen kun hän suunnitteli seuraavaa käytäväsessiotaan johon kuului jostain käsittämättömästä syystä keskellä käytävää makaaminen. Ihan yksin kylläkin. Tai no, kyllähän se seurakin kelpaisi. Ja miksei..
”Terve Harryseni!” Kuului iloinen ääni jostain hänen päänsä yläpuolelta ja melkein heti sen jälkeen äänen omistaja istui hänen alaselkänsä päälle.
”Mitäh!” Harry parkaisi ja yritti kääntää päätään sen verran, että näkisi kuka hakkasi hänen takapuoltaan tyynyllä.
”Hakkaa se, Seamus!” Kuuli Harry Ronin epäselvät sanat tämän naurun seasta.
Harry yritti pyristellä Seamusin alta pois, huonoin tuloksin tosin. Seamus oli kääntynyt hänen selkänsä päällä ja kutitti nyt Harryn kylkiä nauraen itsekin yhtä kovasti, kuin mitä Harry kutituksesta johtuen.
”Seamus, nyt - lopeta! Seamus!” Harry sai sanotuksi naurunsa seasta ja sai viimein kiemurreltua toisen pojan alta pois. Hän löi nauraen tätä kostoksi päänsä alla olleella sohvatyynyllä ja ampaisi sitten karkuun muotokuva-aukosta, ennen kuin kukaan kerkesi sanoa mitään.
***
Harry istui tyytyväisenä linnan kivijalkaan nojaten. Hän oli sulkenut silmänsä ja nautti auringon vielä lämpöä tuovasta valosta kasvoillaan. Haukotellen poika raotti silmiään ja antoi katseensa kiertää tuntien jälkeen ulos tulleissa oppilaissa. Harry sai olla rauhassa, koska oli jälleen liikkeellä Dylanina. Sama mieli, uusi ulkonäkö. Ajatus sai Harryn hymisemään iloisesti. Hän taittoi seinän vierustassa kasvavan timotein ja nappasi sen sitten huuliensa väliin.
Iltapäivän myötä kirkkaalla taivaalla liikkuva aurinko oli siirtänyt säteensä pois Harryn kohdalta. Hän nousi venytellen seisomaan ja haroi samalla auringossa lämminneitä ruskeita hiuksiaan.
”Täytyy myöntää, että pidemmän päälle tämä yhtäjaksoinen istuminen on aika tylsää.” Hän mutisi itsekseen, hangaten unisiksi käyneitä silmiään ja naurahti sitten itsekseen puhumiselleen.
Rennoin askelein Harry asteli takaisin sisälle viileään linnaan. Hän kulki päämäärättömänä käytävillä, joilla oli paljon kaikenikäisiä oppilaita kulkemassa kuka mihinkin suuntaan. Jonkin aikaa, aina vain ylemmissä kerroksissa kierreltyään, hän nousi portaat ylös pöllötorniin. Tornissa häntä tervehti mädäntyneiden pikkunisäkkäiden osien ja pöllönjätösten lisäksi ystävällinen huhuilu. Suurin osa linnuista nukkui vielä ladaten voimavarojaan yön metsästysretkiä varten. Harry alkoi etsiä valkoista pilkkua ruskeaharmaan massan seasta.
”Hedwig,” Harry hihkaisi huomattuaan pöllönsä, joka kökötti katonrajassa silmät suljettuina.
Lintu ei tuntunut reagoivan nimeensä millään lailla ja sai siksi Harryn kummastuneet katseet osakseen. Hän kutsui pöllöä uudestaan. Tällä kertaa eläin raotti hämillisenä keltaisia pyöreitä silmiään ja tähyili alaspäin etsien häiritsijäänsä. Se ei kuitenkaan vaivautunut edes tervehtimään, vaan sulki silmänsä uudestaan. Harry tuijotti äimistyneenä pöllöään.
”Hedwig!” Huudahti ja levitti kysyvänä käsiään.
Pöllö hätkähti ja näytti astuvan sivuun orreltaan. Närkästyneenä se levitti siipensä ja liihotti ympyrää kiertäen alas. Se änkesi hieman koppavasti pyrstönsä kahden tiiviisti lähekkäin nukkuvan pöllön väliin ja jäi selvästi ärsyyntyneenä tuijottamaan Harrya silmiin.
”No hei vain sinullekin,” Harry sanoi ja ojensi kätensä silittääkseen ystäväänsä.
Hedwig napsutteli varoittavasti nokkaansa ja levitti siipensäkin tökkien niillä vierustovereitaan. Harry kurtisti kulmiaan pöllölle ja risti kätensä rinnalleen.
”Mikäs sinua vaivaa?” Hän kysyi kulmat koholla. ”Onko nyt se aika kuukaudesta?”
Pöllö katsoi häntä nokkaansa pitkin, kuin kävelevää ulostetta ja aikoi selvästi lehahtaa pois moisen röyhkimyksen luota.
”No okei! Anteeksi!” Harry sanoi kiireesti ja haroi hämmentyneenä hiuksiaan, reveten hetken kuluttua nauruun.
”Joo, anteeksi tosiaan Hedwig! En heti tajunnut, mutta – siis se olen minä. Harry.” Hän sanoi nauraen pöllön todella hämmentyneelle ilmeelle.
Hedwig tuntui nopeiden selitysten jälkeen alkavan hyväksymään tilannetta ja astui, yhä hieman epäilevä katse silmissään, Harryn käsivarrelle. Harry silitti sen päälakea ja lintu huhuili kumealla, karkealla äänellään.
”Eikös tuo ole Potterin pöllö?” Kuului lipevä tytön ääni pöllölän ovelta.
Harry pyörähti ympäri olkisella lattialla ja näki vaaleahiuksisen tytön, jonka oli tavannut aikaisemmin samalla viikolla huispauskentällä.
”Mm..” Harry mutisi ja antoi Hedwigin astua takaisi orrelle.
”Tunnetko sinä Potterin, kun hänen pöllönsä käyttäytyy noin ystävällisesti sinua kohtaan,” tyttö, jonka nimeksi Harry muisti Carolinen, kysyi ja asteli sitten jätösten yli nenäänsä nyrpistellen ikkunalle.
”En tunne!” Harry sanoi hieman hätäisesti ja liian korkealla äänellä. ”Tai siis, en ole pahemmin kiinnostunut hänen seurastaan. En ole edes puhunut hänelle koskaan.”
”Mitäh?” Caroline huudahti. ”Olet samassa tuvassa itsensä Harry Potterin kanssa, etkä ole puhunut hänelle!”
Harry kohautti vastaukseksi olkiaan ja väisti kellanruskean höyhenpuvun omaavaa huuhkajaa sen liitäessä ulos ikkunasta.
”Minusta hän on mielenkiintoinen! Olisin mieluusti hänen ystävänsä.” Carolinen sanoi hieman uneksivalla äänellä.
”Varmasti olisit, mutta onko kaikkien aina pakko puhua hänestä?” Harry sanoi hieman viileällä äänellä kivi-ikkunaan nojaavalle Carolinelle.
”Miksi ei puhuttaisi? Hänhän on taikamaailman oma sankari! Ja varmaan rikaskin! Jos..” Tyttö näytti hehkuvan innostuksesta puhuessaan, mutta Harry keskeytti tämän jo hieman suuttuneena.
”Eipä kuule kiinnosta! Minusta hän on vain outo, siinä kaikki!” Harry katsoi Carolinea kylmästi kulmiensa alta ja hän tunsi suupieliensä painuvan alaspäin.
”Ettet olisi vain kateellinen, kun kukaan ei halua olla sinun kanssasi!” Tyttö tiuskaisi puolustaessaan idoliaan ja nosti toisen käden uhmakkaasti lantiolleen.
”Tuskin osaat edes kuvitella kuinka kaukana tämä on kateudesta.” Harry sanoi myrkyllisesti ja harppoi portaikkoon.
”Ihme Fletku!” Huudettiin hänen peräänsä pöllötornista.
Mitähän tyttö olisi tuumannut jos tälle olisi äkkiä selvinnyt kenelle oli juuri puhunut. Harrylle oli tullut täysin selväksi, että Caroline piti häntä itseään Ihme Fletkuna. Kun taas hänen ulkokuortaan ja mainettaan tyttö suorastaan palvoi.
***
Harry käveli kädet taskuissaan ja suu mutrulla kohti Rohkelikkotornia. Hän seurasi katseellaan kivilattian juovia ja puhalsi turhautuneena ilmaa keuhkoistaan. Hänen iltansa oli mennyt aivan pilalle tuon Korpinkynsitytön takia. Hän nousi portaat ylös kaksi kerrosta tupansa alapuolella ja antoi itsensä vajota pikkulapsimaiseen mököttävään tilaan.
Äkkiä Harry tunsi kuinka hänen selkänsä jysähti ikävästi vasten harmaata kiviseinää. Hänen koulupukuunsa kuuluvan kauluspaitansa verhomaa rintakehäänsä vasten oli painettu kämmen, joka puristi häntä tiukasti vasten seinää. Harry kohotti hämmentyneenä säikähtäneiden, ruskeiden silmiensä katseen ja törmäsi toisiin lähes samanvärisiin silmiin.
”Liukutaklauksestasi jäi mustelma..”
Tämähän tästä vielä puuttuikin..
***
A/N: Tshih! ^___^
[size=85]Kommenttia?[/size]
-
Apua, hakataanko Harry o_O
Edelleen hyvää tekstiä, enkä virheitäkään löytänyt. Idea on tosi hyvä, aion varmasti jatkaa tämän seuraamista. Grr, Harryn uusi ulkomuoto kuulostaa herkulliselta.
Jatkoa pyydän, kaikkien puolesta.
-
Oijj. Olen unohtanut kommentoida neloslukua, vaikka luinkin sen ajallaan. Ja nyt sain luettua tämän uusimmankin.
Tuo Seamusin kutituskohta oli ihana, aww. Ja kohtaus pöllölässä, ensinnäkin Hedwigin käytös "vierasta" kohtaan ja sitten keskustelu Carolinen kanssa. Harry-parka, ei ole varmaan hauskaa tajuta, että häntä pidetään ihme fletkuna. (Reps mikä ilmaisu!)
Lisää jatkoa haluaisin, kiitos tästä.
-
A/N: Kiitokset kommenteista Merriadoc, Sierra ja Picca! Mukavaa, että piditte. Korjasin tuon Merriadocin kertoman virheen tuolta. Kiitos siitäkin. ;)
Mutta nyt, olkaas hyvä!^^
------
6. luku
Harry vinkaisi säikähtäneenä, kun hänen edessään seisova poika riuhtaisi hänen paitansa rinnukset nyrkkiinsä. Harry joutui nousemaan varpailleen toisen, pidemmän pojan käden mukana ja rutisti silmänsä kiinni, kun hänen takaraivonsa iskeytyi seinään. Harryn toista poskea hiveli lämmin ja kevyt hengitys, mikä sai hänet värähtämään.
”Sinähän ihan täriset,” Harrya pitelevä poika kuiskasi ivallisesti hänen korvaansa.
Harry räväytti silmänsä auki ja yritti rimpuilla irti toisen otteesta. Rimpuilu johti vain siihen että hänen kätensä painettiin tiukasti kiviseinään hänen vartalonsa molemmille puolille ja lämmin keho painui tiukasti hänen omaansa vasten. Harry tuijotti silmät laajenneina ja sydän jyskyttäen pojan olkapään ylitse. Lämmin hengitys oli siirtynyt poskelta kaulalle ja se sai hänen huuliltaan karkaamaan jo parin minuutin sisään toisen vinkaisun. Harryn katse alkoi sinkoilla hätääntyneenä ympäriinsä, kun Luihuisen ensimmäinen perintöprinssi, heti Malfoyn jälkeen, kuljetti huuliaan pitkin Harryn leuan kaarta.
”En minä sinua aio hakata, jos sitä mietit,” Zabini sanoi hiljaa, mutta pahaa enteilevän kierolla äänellä.
Harry oli tosiaankin ymmärtänyt, ettei Luihuinen aikonut hakata häntä. Mutta hänellä oli sillä hetkellä enemmän ongelmia ymmärtää se, että mitä helvettiä Blaise Zabinin kieli teki hänen korvassaan!
”Mitä sinä..” Harry ynähti ja taivutti päätään kauemmaksi Zabinista. Hymähtäen omahyväisesti pidempi poika nojasi niskaansa taaksepäin, nähdäkseen Harryn kasvot.
”Katsos kun,” Zabini sanoi silkkisesti ja veti Harryn käden irti seinästä. ”Sinä osuit arkaan paikkaan..”
Poika painoi käden melko alas kyljelleen, ilmeisesti Harryn aiheuttaman mustelman kohdalle ja näytti selvästi nauttivan hänen kasvoilleen syöksähtäneestä hätääntyneestä ilmeestä. Virnistäen poika kumartui lähemmäs.
”Minähän en tietenkään pakota sinua kertomaan nimeäsi, mutta olisihan se ihan mukava tietää, vai mitä?” Zabini sanoi hiljaa silmät jo melko pelottavasti kiiluen.
Harry oli päättänyt, ettei missään tapauksessa kertoisi tuolle nimeään, mutta hän joutui luopumaan päätöksestään melko nopeasti kun Luihuisen kieli lipaisi hänen suupieltään.
”Ha- Dylan!” Harry hengähti ja saattoi kuulla hiljaisen – sitähän minäkin - lausahduksen.
Harry oli juuri aikeissa yrittää taas irrottautua pojasta, kun kulmantakaiselta käytävältä kuului ääniä. Harry jähmettyi paikoilleen, toisin kuin Zabini, joka tuntui vain saavan lisäintoa. Zabini irrotti huulensa viipyillen pois Harryn kaulalta ja painoi otsansa vasten hänen otsaansa. Silmissään pojalla ylimielinen, mutta huvittunut katse, jolla tämä rääkkäsi vankiaan. Harry yritti liikahtaa voimakkaamman pojan otteesta, tämän nojatessa kasvojaan kohti Harryn omia. Kapeat, kosteat huulet painuivat Harryn huulille.
”Katsopas tuota, Troy. Sehän on Blaise!” Kuului huvittunut ja hieman vinoileva ääni.
”On siinä meillä oikea pelimies! Taas uusi mies pyörityksessä!” Käytävällä olijat naureskelivat näkymälle ja Zabini lopetti vastakaiuttoman suudelmansa, kääntäen päänsä virnistäen heille kopeasti tervehdyksen.
Kun käytävä hiljeni kahden pojan mentyä Zabini kohdisti taas katseensa Harryyn.
”On kerrassaan miellyttävää asioida kanssasi, Dylan. Toivon siis, että tapaamme taas pian.” Luihuinen kehräsi hänen korvaansa kissamaisesti, säilyttäen silti ylpeyden äänessään. Ja Harry tiesi myös, että se oli ennemminkin päätös kuin toive.
Zabini irrotti otteensa Harrysta pyyhkäisten vielä kevyesti pari hänen kasvoilleen valunutta suortuvaa paikoilleen. Harry valui äkillisen tuenpuutteen takia istuvalleen lattialle ja tuijotti nyt Zabinin jalkoja. Luihuinen kyykistyi hänen eteensä ja tarkasteli hänen kasvojaan toinen suunpieli koholla. Zabinin katse tuntui viestivän sitä, että Luihuisiin ei kannata törmäillä varsinkaan nyt kun tiesi seuraukset.
”Kyllä se siitä”, Zabini sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen virnistäen pirullisesti ja taputti sitten Harryn poskea.
Harry räpäytti suu järkytyksestä raollaan silmiään ja seuraavassa hetkessä hän huomasi Zabinin katoavan kulman taakse. Hetken tuijotettuaan Harry sai halvaantuneilta tuntuneet lihaksensa toimimaan ja nousi hoippuen seisomaan. Harry lähti hoiperrellen liikkeelle. Hän oli liian säikähtänyt tajutakseen, että Luihuinen oli toistanut Harryn omia tekoja, taputtaessaan häntä poskelle.
***
Harry asetteli välinpitämättömästi silmälasejaan paremmin nenälleen. Hänen olonsa oli samanlainen, kuin mitä se oli yleensä tuliviskillisen illan jälkeisenä aamuna. Silmät eivät suostuneet tarkentamaan kunnolla mihinkään ja hän oli niin oman mielensä pimeyteen vajonnut, ettei hän huomannut saapuneensa alitajuiseen päämääräänsä. Harry ynisi sekavasti salasanan ja onnistui sitten, parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen, mönkimään sisään muotokuva-aukosta. Oleskeluhuone oli melkein tyhjä. Siellä täällä istui oppilaita tekemässä viimehetkeen jätettyjä läksyjään tai muuten vain lukemassa jotakin.
Harry haravoi utuisella katseellaan huonetta, kunnes huomasi ystävänsä istumassa takan eteen asetelluilla nojatuoleilta.
”Harry!” Kuului Hermionen tervehdys kun Harry laahusti heidän luokseen.
”Missä sinä olet ollut koko illan? Katosit niin nopeasti silloin päivällä.” Hermione katsoi häntä kysyvästi nojatuolistaan ja sai Roninkin täydellisen keskittymisen revittyä kirjasta, jota poika piteli väärin päin käsissään.
”Mh.. Olin kirjastossa.” Harry valehteli ja lysähti vatsalleen kutsuvannäköiselle sohvalle.
”Minä en kyllä nähnyt sinua siellä”, Hermione sanoi hiljaa ja tuijotti Harrya tiiviisti.
Harry vain kohautti olkiaan ja jäi katselemaan Koukkujalkaa, joka leikki hajonneella violetilla sulkakynällä. Harrya ahdisti. Hänen olonsa tuntui raskaalta ja aivan kuin hän olisi vajonnut kohti lattiaa. Kyllä hän oli kuullut, että Luihuiset tekivät muutakin kuin kirosivat ja hakkasivat. Tämä vain oli paljon henkilökohtaisempaa. Saivatko Luihuiset tällaisesta jollakin kierolla tavalla jonkinnäköistä nautintoa? Ehkä heillä oli jokin mielenterveydellinen ongelma? Niin. Juuri niin sen täytyi olla. Miksi he, pojat, muuten ahdistelisivat toisia poikia yhden pienenpienen mustelman takia. Varsinkin jos toinen oli Rohkelikko. Ja kaikkein kierointa.. Kaikkein sairainta tässä oli se, että Harrysta ajatus ei tuntunut edes mitenkään ylivoimaisen kamalalta.
Harry kurtisti kulmiaan säikähtäneenä omista ajatuksistaan. Jos hän tosiaan ajatteli niin, hänhän olisi itsekin mielenvikainen! Hän puisti pienesti päätään. Olihan hän jo ollut pidemmän aikaa tietoinen suuntautumisestaan, mutta eihän kukaan voisi hyväksyä sellaista mitä hänelle oli aiemmin tapahtunut. Hän ei ollut antanut siihen lupaa! Hän vieläpä tiesi nyt myös odottaa jatkossa jotakin samantyylistä. Se sai kylmät väreet kiemurtelemaan hänen selkäänsä pitkin. Miksei hän ollut lähtenyt karkuun? Tietenkin hän oli ollut hieman pienempi ja ruipelompi, kuin Zabini, mutta.. Se äkillinen läheisyys, mikä oli säikäyttänyt hänet, oli myös huumannut hänet. Hän tiesi, vaikkei halunnutkaan ajatella sitä niin, että se oli ollut vain tunteeton kosto.
”Harry?” Tunkeutui Ronin ääni hänen tajuntaansa. ”Eeh.. Mikä sinulla on kaulassa?”
Harry veti kätensä koskettamaan kaulaansa, muttei tuntenut mitään erikoista. Hän ohitti asian olkien kohotuksella ja alkoi vajota taas uudestaan ajatuksiinsa, mutta hänen aivonsa päättivät rekisteröidä Ronin kysymyksen uudestaan. Harry pomppasi ylös ja loikki hätäisesti käsillään kaulaansa peitellen makuusaliinsa johtaviin portaisiin.
Harry lukkiutui kylpyhuoneeseen ja nojasi lavuaarin reunaan. Hän taivutti kaulaansa sivulle nähdäkseen sen paremmin. Hänen vatsassaan muljahti ikävästi. Ilmeisesti muodonmuutos ei poistanut sen aikana tulleita ruhjeita tai haavoja. Tai punertavia mustelmia, jollainen koristi juuri tälläkin hetkellä hänen kaulaansa.. Nyt kaikki tietäisivät, että jotakin oli tapahtunut.
”Helvetti..”
A/N: Kiituus! ^_____^ [size=50]Kerkesinpäs laittamaan tämän luvun tämän kuun puolella! ]
-
Ooh, Harry-parka. Tajuaakohan Blaise jotain, vai onko tuo niin tietämätön ja/tai tajuamaton?
Olisi oikeasti todella kiva osata noin muuntua. Ja sitten keksiä nimeä itselleen. Dylan... mistä se tuli?
Harrylla on varmasti oiikein hauskaa. Itse vaihtaisin ulkonäköäni, enkä enää muuttuisi 'Dylaniksi'.
Mutta joo, se rakentava lomailee Brasiliassa ja tulee (ehkä) takaisin, kun kouluun pitää mennä. Jatkoa silti tahtoisin nähdä. (Blaise/Harry, mmm...)
-
Ihanaa. <3 Tuo kohtaus, jossa Blaise kiusasi Harrya, oli niin nam.
Hetken oletin, että Harry olisi unohtanut muuttaa muotoa ja istuisi ystäviensä seuraan Dylanina, mutta olihan hän sitten sen saanut kuitenkin tehtyä. Poika tuntui vain olevan sen verran sekavassa mielentilassa.
Hih, kiva luvun loppu. Haluan lisää, kiitos.
-
Kiituksia kommenteista! ^^
Winga: Joo, olisi kyllä erittäin hyödyllinen taito tuo noin muuntuminen. Kokeilisin miellelläni. :9 Näin jälkeenpäin katsottuna tuo nimen keksimis kohta on ainakin omasta mielestäni hieman tökstöks, mutta ehkä Harrylla on jokin alitajuntainen nimikokoelma päänsä sisässä. ;D Itsekin mietin tuota ulkonäön vaihtelua, mutta päädyin sitten siihen, että juonen kannalta näin on parempi. Pikku Harryliinihan joutuisi keksimään joka päivälle uuden hahmon ja menneisyyden. Voisi käydä huonosti! :D
Merriadoc: Toivottavasti ei ollut kuitenkaan liian ennalta arvattavaa! ;o Olen täysin samaa mieltä siitä, että Harry/Blaise on ihan liian harvinaista. Himoan paljon tämän parituksen tekstejä!Niin ja kiitos taas virheen ilmoittamisesta!:)
Picca: Kiva että pidit! ^^ Juu, Harry oli vähän tokkurassa. Ajattelin, että "Dylanina" Harry ei tarvitse silmälaseja, joten sekin kertoo vähän missä 'muodossa' Harry on. Tosin se taisi jäädä vähän epäselväksi, ainakin näin jälkeenpäin luettuna. :D
Jatkoa en ole vielä kovinkaan paljon kirjoittanut, kun intouduin niin kovasti toisen H/B parituksellisen tekstini räpeltämiseen. ^^ [size=85]Se muuten löytyy tuolta. (http://http://finfanfun.arkku.net/viewtopic.php?f=7&t=3763url)[/size] n___n
-
Uuups.. Onpas vierähtänyt hetkinen.. Anteeksi että olette joutuneet odottamaan! :-[ Koulun viimeiset viikot veivät paljon huomiota, joten jouduin lykkäämään kaikkia tekstejäni.
Nyt sunnitelmana on, että kirjoitan tuon toisen tekstini loppuun, kun siitä puuttuu enää yksi osa. Sitten jatkan taas tätä! Mutta en ole unohtanut! Älköös siis huoliko! Jatkossa voi mennä, mutta kun nyt on loma niin tuskimpa mitään hirveitä aikoja kuitenkaan. Pahoittelut vielä.. ._.
~Yuki
-
A/N: Ugh.. Jouduin viikoksi pakkomökille ja unohdin postata tämän, vaikka kaikki oli valmista.. Mutta nyt laitan jatkoa! Lopultakin.
Hmm.. Mielestäni tässä luvussa eivät asiat vielä kauheasti etene ja pientä tapahtumien paikallaan hinkkausta esiintyy.. Muutenkin jokin mättää.. Välillä tuntuu, että olisin kiirehtinyt liikaa ja, että se näkyisi tekstistä.. Hm, en oikein tiedä. Kertokaa tekin mitä mieltä olette.
Olkaas sitten hyvät! Jatkoa;
***
7. luku
Käytävillä supistiin. Ihmiset hiljenivät tuijottamaan kun Harry kulki heidän ohitseen. Joku osoitteli ja vieressä toinen nyökytti myöntävänä päätään. Tämä kaikki vain yksien pystyyn nostettujen kauluksien takia. Pystyyn nostettujen kauluksien, jotka kuuluivat Harry Potterille. Lattiaan katseensa painanut Harry yritti selvitä aamiaiselle, minkä hän teki todennäköisesti hitaammin kuin juoru hänen kauluksistaan ja sen alla oleilevasta tilanteesta. Joku ihastuttava Rohkelikko oli huomannut aikaisempana iltana saman kuin Ron ja juttu oli lähtenyt kiertämään.
”Älä välitä noista Harry. Niillä ei ole omaa elämää.” Ron sanoi ja taputti häntä kömpelösti selkään.
Harry nyökkäsi vaisusti. Näillä ihmisillä ei todellakaan tuntunut olevan omaa elämää. Tai no, aika moni sillä hetkellä tuntui elävän Harryn kautta, joten ehkä Harryn elämä laskettiin myös heidän elämikseen. Hän työnsi synkkänä käsiään taskuihinsa ja mulkaisi pahasti paria vastaan tulevaa kuiskuttelevaa neljäsluokkalaista. Oliko oikeasti niin maailman mullistavaa jos Harrylla oli pari pikkuriikkistä mustelmaa kaulassaan? Tai ei niin pikkuriikkistä, mutta samapa tuo.
Harry pysyi itsepäisesti vaiti ystäviensäkin, tai oikeastaan Ronin, kysellessä mustelman alkuperää. Hän asteli tupansa pöytään istumaan ja kuunteli supinan voimistumista salissa. Synkkänä Harry kaatoi kurpitsamehua lasiinsa ja antoi ajatustensa liukua muualle katse lautasessaan.
Lauantaiaamun posti lehahti sisään satojen pöllöjen muodossa, mikä sai Harryn havahtumaan ja vilkaisemaan kohti lumottua kattoa. Hedwigiä ei näkynyt, mutta harmaa virallisennäköinen pöllö lehahti hänen luokseen Päivän Profeetta koivessaan. Huokaisten Harry sujautti sille maksun sen nilkassa roikkuvaan pussukkaan ja tarjosi vielä Ronin leivältä puoliksi syödyn leikkeleen. Pöllö kohosi siivilleen palkkio nokassaan ja näytti vilkaisevan meuhkaavaa Ronia säälivästi. Harry pyöräytti silmiään ja tarjoutui tekemään punatukkaiselle uuden leivän.
”Naama kiinni, Ron. Kaikki tuijottavat.” Hermione sanoi oman lehtensä takaa, kun Ron selosti kovaan ääneen ilmoihin kadonneesta ruoastaan. Tyttö oli jälleen kerran oikeassa.
”Lähdetään pois. Jooko?” Harry mutisi hiljaa ja nappasi mukaansa omenan. Ihmisten katseet alkoivat taas ahdistaa häntä.
”Mitäh? En minä vielä kerinnyt syödä!” Ron parkaisi kapinoivana, mutta nousi sitten nähdessään Hermionen tiukan katseen.
Harry päätti sulkea mielensä niiltä, jotka nousivat heidän perässään tupapöydistään. Katse suunnattuna salin oville hän jyrsi omenasta paloja. Hän kuunteli puolella korvalla Hermionen ja Ronin kiistelyä jostain täysin turhanpäiväisestä asiasta. Puolessa välissä matkaa Harry haihdutti taikasauvallaan puoliksi syödyn omenan ilmaan ja jäi miettimään mihin se todellisuudessa katosi. Toiseen ulottuvuuteen? Kolmikon kulku pysähtyi salin oville.
”Hei Potter! Törmäsikö kuraverinen talttahampaillaan kaulaasi?” Kysyi ilkeä ääni ovella. Harry huomasi kuitenkin, että ääni oli madallettu hiljaiseksi, ettei kukaan ulkopuolinen kuulisi kuraveri-huomautusta. Harry huokaisi raskaasti ja kohtasi Malfoyn ivallisen katseen Luihuisystäviensä keskeltä.
”Imaise itseäsi, Malfoy,” Harry sanoi kyllästyneesti ja sai Luihuiset repeämään melko hämmentyneeseen nauruun ja reaktio sai Harryn kohottamaan kulmiaan.
”Potter on tainnut viettää hieman aikaa itsensä kanssa kun on oppinut tuollaisia puhumaan.” Malfoy sanoi ja virnisti vierelleen Luihuisjoukon takaa ilmestyneelle Zabinille. Harry pyöräytti vastaukseksi silmiään ja varoi visusti vilkaisemastakaan Zabiniin.
”Et muuten vastannut kysymykseeni,” Malfoy sanoi silkkisesti, kun Harry oli kääntymäisillään lähteäkseen. Hänen huulensa vetäytyivät tiukaksi viivaksi. Mitähän Luihuinen tuumaisi jos hän kertoisi totuuden; sinun ystäväsi kävi vähän imuttamassa! Kuolisi varmaan siihen paikkaan jos se selviäisi.
”Aah, oletko mustasukkainen?” Harry sanoi ilkeästi ja virnisti päälle leveästi. Vihreäsilmäinen risti kätensä rinnalleen tuijottaen haastavana kylmän harmaisiin.
”Hyi helvetti! Sinustako muka?” Malfoy tokaisi naurahtaen epäuskoisen ivallisesti ja nojasi samalla selkäänsä ovenkarmiin.
”Voi harmi,” Harry sanoi muka surullisena ja iski sitten yliflirttailevasti silmäänsä pojalle, jonka silmät olivat kaventuneet hämmennyksestä. Luihuisten tyrmistynyt ilme oli jotain niin mieluisaa, kuin vain saattoi olla.
”Miksi sinä noin sanoit – tai teit? Nyt se Hilleri luulee että olet kiinnostunut hänestä!” Ronin oktaavia korkeammaksi noussut ääni kysyi kerrosta ylempänä. Harry oli toki kertonut ystävilleen pitävänsä myös pojista, mutta tällainen suora toiminta taisi hieman järkyttää Ronia.
”Koska halusin tukkia hänen turpansa. Saavatpahan taas hetkeksi jutun juurta.” Harry irvisti huvittuneen näköiselle Hermionelle vasemmalla puolellaan, samalla kun Ron jatkoi järkyttynyttä selostustaan.
”Nyt kaikki tietävät, että kaikilla tavallaan on mahdollisuus sinuun! Oli sitten tyttö tai poika.” Ron huitoi käsiään ilmassa. Punatukkaisen sanat saivat Harryn hymyn hyytymään.
”Niin, Harry. Ron on kerrankin oikeassa! Luulen että sinua tullaan piirittämään tämän jälkeen vielä enemmän!” Hermione sanoi myötätuntoinen katse silmissään. Oli nimittäin selvää, ettei Malfoy todellakaan pitäisi suutaan kiinni tästä asiasta.
”Voi.. Eeh.. Taidan käydä vessassa!” Harry vinkaisi äkisti ja kiepsahti kulman taakse. Hän harppoi hetken aikaa eteenpäin itseensä suuttuneena ennen kuin löysi tyhjän luokkahuoneen.
***
Suu mutristuneena Harry työnsi silmälasejaan laukkuun marssiessaan samalla poispäin luokasta, jossa oli käynyt muuttamassa ulkonäköään. Saattoiko päivä enää pahemmin alkaa? Ärtyneenä Harry kiskoi kauluksiaan paremmin pystyasentoon ja hyppeli sitten kaksi porrasta kerrallaan alas portaita aulaan. Hänen viimeinen loikkansa katkesi kuitenkin nopeaan, kun Harry tunsi käden kietoutuvan vyötärölleen. Äkillinen pysähdys sai hänen etuvartalonsa jatkamaan vielä hetken matkaa ja Harry joutui vetämään terävästi henkeä ilman karatessa ulos hänen keuhkoistaan.
”Minne noin kiire, Dylan?” Kysyi ylevä, mutta leikittelevä ääni siitä suunnasta mistä käsikin oli ilmestynyt. Harry puristi silmänsä tuskastuneena ja ehkä hieman pelokkaanakin hetkeksi kiinni. Olikohan tänään perjantai ja kolmastoista?
”No mutta Blaise! Kukas tämä viehättävä tapaus on?” Kysyi pilkallinen ja naureskeleva, Harrylle liiankin tuttu, ääni. Naureskeluun yhtyi muitakin heidän ympärillään. Harry avasi taas silmänsä ja yritti pieneleisesti päästä Zabinin otteesta, vilkuillen kuitenkin varautuneesti Luihuisia ympärillään.
”Ah, me Dylanin kanssa kirjaimellisesti törmäsimme tässä yksi päivä,” Zabini sanoi kuin puhuen hyvästäkin ystävästä. Malfoy nyökytteli Zabinin sanoille naurua pidätellen.
”No sepäs – miellyttävää? Onko ollut mukavakin tuttavuus?” Malfoy sanoi suupielet uhkaavasti nykien samalla kun joku Luihuisjoukosta räjähti nauramaan. Vaalea poika astui hieman lähemmäksi ja painoi Harryn kauluspaidan pystyn kauluksen alas hoikilla sormillaan. ”Näköjään oikein mukava!”
Loputkin Luihuiset antoivat periksi huvittuneisuudelleen ja virnuilivat nyt avoimesti Harryn punertuneille poskille. Malfoyn hoikka sormi siveli Harryn leukaa viipyillen ja sai näin hänet yrittämään kääntää päätään pois toisen ulottuvilta. Tämä oli siis Luihuisten kosto numero kaksi; Julkinen nöyryytys.
”Etsi oma, Draco. Tämä on minun!” Zabini sanoi leikkisällä äänellä ja läpsäisi Malfoyn käden pois. Poika kuitenkin yhtyi sitten muiden nauruun. Harrya pidettiin ja hänestä puhuttiin, kuin jostain tavarasta. Kuin hän olisi lelu. Luihuisilla taisi olla erikoisen huono huumorintaju, kun tällainen kieroilu kirvoitti heistä noinkin raikuvan naurunpuuskan.
”Katso nyt sitä! Eikö olekin suloinen! Ihan kuin nalle!” Zabini kujersi ja näykkäisi Harrya yllättäen korvasta. Liike sai Harryn vinkaisemaan ja yrittämään taas päästä vapauteen. Muut Luihuiset puistelivat hyväntuulisina päitään ja hajaantuivat, kun näytös tuntui olevan ohitse. Vain Malfoy jäi heidän seurakseen.
”Potterilla oli kuulemma samanlainen. Kävitkö sinä häntäkin järsimässä?” Malfoy sanoi kulmat koholla ja nauroi sitten päälle Zabinin ravistaessa huvittuneena päätään. Pieni säikähdyksen sykäys käväisi Harryn sisällä kun hän luuli Malfoyn huomanneen jotain. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi kun vaalea Luhuinen jätti aiheen sikseen.
”Me käydään nallen kanssa vähän nurkan takana,” Zabini sanoi silmää iskien ja katsoi säälivää näytellen paikoilleen jäykistynyttä Harrya. ”En minä pure, ainakaan kovaa.”
Luihuinen juoksutti Harrya tiukassa otteessaan yhden kerroksen läpi ja työnsi sitten hänet patsaan taakse piiloutuneeseen salakäytävään. Omahyväinen katse silmissään Zabini nojasi selkänsä käytävän seinää vasten. Poika piti tiukasti kiinni Harryn ristiselän kohdalta. Hän oli kiusallisen tietoinen yhteen painuvista lantioista ja niin olivat hänen räjähdysmäisesti punertuneet poskensakin.
Zabini virnisti enkelimäisesti Harrylle, joka yritti varoa asettamasta koko painoaan lantionseudulleen ja samalla nojata ylävartaloaan kauemmaksi. Vääntynyt asento alkoikin nopeasti riipoa hänen selkäänsä.
”Tuo näyttää vähän epämukavalta,” Zabini sanoi kuiskaavalla äänellä ja kohotti sitten toista kulmaansa leikkisästi. Harryn ruskeat silmät tapittivat ymmyrkäisinä Luihuista. Miten toinen pystyi olemaan niin rento? Olotila näytti olevan tälle kuin jokapäiväinen tuttavuus.
”M-mikset etsi jotain toista ahdisteltavaa?” Harry yritti sanoa jämäkästi, mutta sanat purkautuivat säälittävän huterina hänen huuliltaan.
”Koska minä haluan sinua,” Zabini sanoi silkkisellä äänellä ja jätti tahallaan ahdistella-sanan pois lauseestaan tehden siitä hieman – likaisen. Silmät vihjailevasti kaventuen Zabini vetäisi Harryn aivan kiinni itseensä saaden heidän lantioidensa luut painautumaan tiukasti toisiaan vasten. Harryn huulilta karkasi terävä henkäys. Hän oli sillä hetkellä turhankin tietoinen vartalonsa reaktiosta. ”Sitä paitsi, sinähän pidät tästä.”
Zabinin katseesta näki selvästi, että tämäkin oli huomannut tuon mielenkiintoisen muutoksen hänessä. Harry yritti taas liikahtaa pois Luihuisen otteesta, mutta liikkeestä syntynyt hankaus sai hänet pysähtymään ja hengityksen katkeamaan hetkellisesti.
”Olet oikeasti aika suloinen,” Zabini sanoi hänen korvaansa. Pojan ääni oli vivahteeton ja oudon vakava. Tuollaiset sanat eivät vain sopineet Blaise Zabinin sanomiksi. Harry nielaisi kuuluvasti, kun toisen käsi nousi siirtämään pehmeästi hänen kasvoilleen karanneen hiustupsun. Yllättävästä tunnelmanvaihdoksesta hieman toivuttuaan Harryn tajunta rekisteröi sen, että hänestä pidettiin vain yhdellä kädellä kiinni. Hän räpäytti silmiään ja repäisi sitten itsensä irti.
Harry pyrähti juoksuun. Hän ei vilkaisutkaan taakseen, vaikka kuuli ihmetyksekseen, ettei kukaan seurannut. Jos Harry olisi silloin katsahtanut olkansa ylitse, hän olisi nähnyt hieman pettyneet silmät, sekä vienosti ylöspäin kaartuneet huulet.
***
A/N: Huomasin tunkevani salakäytäviä joka tekstiini! :D
Ja sitten kommetia(ko?) ^^
-
Oi, jatkoa tähän. Ihanaa, että sitä tuli, ja toivottavasti seuraava pätkä tulee vähän nopeammin, mutta tiedän kyllä ihan liian hyvin millaista on, kun joskus kynä ei vain luista.
Mutta tämä pätkä oli herkullinen, en huomannut mitään tuosta epäilemästäsi mättämisestä. Tylypahkalaisten reaktiot Harryn mustelmaan olivat mainioita, voi kuvitella niin hyvin, miten tuollainen käy ottamaan päähän ihan tosissaan ja Harry varmasti pakenisi toiseen muotoon. Hetken jo säikähdin, että huomasiko Malfoy yhteyden, mutta onneksi tämä jäi näin... Blaise on niin kuolattava kiusatessaan Harry-parkaa.
Pidin, kiitoksia tästä.
-
Apua, ei, pitikin törmätä tällaiseen vanhaan ficciin, koska tätä ei kumminkaan enää jatketa. :-\ Tai siis tämähän oli ihan loistava ja Blaise oli hmmh, ihana! :D Älyhyvin kirjoitit kyllä ;D