Otsikko: Nuori ja kaunis
Kirjoittaja: Nuppis elikkä minä
Ikäraja: k-11 (ei tässä ekassa vielä mutta…)
Paritus: kertoja Aki/ Mira
Vastuunvapaus: Otsikko on Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran samannimisestä duetosta, samoin sanat tuossa alla. Muuten tarina ja henkilöt ovat oman mielikuvitukseni tuotetta. En hyödy tästä rahallisesti enkä pyri loukkaamaan ketään.
Varoitukset: ei mitään… puhekieli
Genre: kesäinen ficlet-sarja, söpöilyä, draamaakin varmaan
Haasteet: Menee Pitkä kuuma kesä- haasteeseen seka Originaali10:iin
Yhteenveto: ”olet nuori ja kaunis”
pure sun huulet yhteen
ota taas se ilme
kuin jotakin oisin velkaa
maksanko pois nyt
olen onnellinen mitä sä luulit
olen onnellinen mitä sä luulit
paina taas kaasu pohjaan
anna elämän mennä
huuda sun äänihuulet
rikki ja poikki
olen onnellinen mitä sä luulit
olen onnellinen mitä sä luulit
olet nuori ja kaunis
mutta kuka se on kun huutaa
keksinyt ruudin
mutta kuka se on kun ampuu
koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan tuuliko
se on kun huutaa vai onko se joku muu
granadan nahkapenkki poltti paljasta reittä
kuuliko linnatuuli ääniä nuoruuden
olin onnellinen mitä sä luulit
olin onnellinen mitä sä luulit
olet nuori ja kaunis
mutta kuka se on kun huutaa
keksinyt ruudin
mutta kuka se on kun ampuu
koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan tuuliko
se on kun huutaa vai onko se joku muu
1.
Auto kulkee tasaisesti ja mua naurattaa, kun Mira istuu kyydissä ja hymyilee, sen hellemekko nousee reittä ylöspäin tuulettimen puhaltaessa. Mekossa on keltaisia kukkia valkoisella pohjalla, ja Miran penkillä koukussa olevissa jaloissa, pienissä varpaankynsissä on samansävyistä lakkaa.
Mä pysäytän p-paikalle, avaan ikkunat ja tuuli sotkee Miran hiuksia.
”Mitä sä oikeen suunnittelet nyt?”, Mira kysyy, mä en vastaa, kumarrun ja kosketan rystysillä sen ohimoa. Mira puhaltaa mun otsalle. Sen hengitys tuoksuu piparminttupurkalta ja mua alkaa huimata, kun sen silmissä on häivähdys vihreää.
”Juodaanko me ne kahvit?”, mä katkaisen tilanteen ja Mira suoristautuu istumaan selkänojaa vasten.
Me mennään ulos autosta, Mira ottaa takakontista, teltan vierestä repun, johon me keitettiin edellisellä leirintäalueella kahvit. Ojan yli menee pieni silta, jota mahtuu yksitellen kävelemään, ja me hipsitään sen yli. Puiden takaa siintää pieni lampi; Mira tiesi sen ja halusi juuri tänne kahville.
Miran kahviin tulee puolet maitoa ja kaks palaa sokeria; se ei suostu tinkimään kahvisokeristaan, vaikka sen kaverit juo kahvinsa ilman, eikä niiden kämpille ole muuta kuin Miran joka viikko ostama paketti Pulmua. Joka viikko Pulmut on viimeistään perjantaina hävinneet. Me ostettiin reissua varten iso sokeripakkaus ja huoletta sitä käytetään nytkin.
Mira kaataa mullekin kahvia (ilman maitoa, kaks sokeria), ja antaa pullan. Sen äiti oli vielä meidän lähtiessä innostunut hellimään ainoata tytärtään ja antoi meille kolme pussia vastaleivottuja korvapuusteja mukaan.
Me istutaan ja tuijotetaan hiljaisuutta, kohta me ollaan perillä. Tää on outo leikki, tässä ei ole sääntöjä. On vaan hyttynen Miran hiusrajassa ja sokeria sen suupielessä. Eikä se väistä kun mä nuolaisen rakeet pois.
Mira on suloinen silmät kiinni, mä mietin katsoessani sitä toisella silmällä. Tietä pitäisi katsoa kahdella. Mira aavistaa sen ja havahtuu katsoen mua hymy silmissä ja nyökkää tielle päin. Se on kartanlukijana valinnut meille onneksi reitin pienempiä teitä pitkin, joten mun ei tarvitse stressata ohittelevista rekkakuskeista.
”Leirintäalue 5 kilsaa”, Mira lukee tienreunan kyltistä, kun mä käännyn vasempaan.
Mä en voi jännitykselle mitään. Ensin me kai vaan paettiin jotain, tosiasioita, mutta nyt on sit tosipaikka. Leirintäalue, johon me ollaan matkalla, on Miran isosiskon miehen. Mä olen kuin matkalla viimeiselle tuomiolle. Tai tuomio kai me saatiin jo kotona, molempien vanhemmilta, mutta Mira väitti, että tää sen sisko Enni osaa auttaa meitä.
Mä uskon siihen mahdollisuuteen silloin, kun Mira laittaa käden mun polven päälle ja hymyilee. Hiekkatie pölisee vähän ja vanhan auton ominaiseen hajuun sekoittuu Miran liikahtaessa kevyt hajuveden tuoksu.
Ehkä tämä tästä, kun Miran ei enää tee edes pahaa niin usein kuin alkumatkasta.
***
Kommenteista tykkäisin kovasti... ;)