Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Lauranood - 07.06.2010 20:23:55

Otsikko: Twilight: Orpo pikku Renesmee K-11 10/? Uusin 4.1.2011
Kirjoitti: Lauranood - 07.06.2010 20:23:55

Alaotsikko: Heidät on kaikki menetetty, jäi vain Renesmee ja Jacob...

- Ficin nimi: Orpo pikku Renesmee
- Kirjoittaja: Lauranood
- Beta:  Pulina
- Fandom: Twilight
- Ikäraja: K-11 olkoot
- Tyylilaji: mm. Draama, AU, Deathfic, sisältää muitakin varmasti…
- Paritus/Henkilöt: Jacob/Renesmee ja jotain muita tyyppejä :)
- Vastuuvapautus:  kaikki hahmot jotka tunnistat ovat Meyerin, enkä saa tästä mitään rahallista karvausta
- Varoitukset: Hieman kiroilua ja ehkä vähn väkivaltaa
- A/N Ajattelin, että tällänenkin mahdollisuus vois olla kiva kirjottaa :D

Traileri

Kaikki menisi toisin, Volturit eivät pysähdy
"Mene Jacob"

Renesmee ja Jacob lähtevät kauas Voltureista
Kosketin Jacobia. Kysyin häneltä miten perheilemme oli käynyt

Kaikki ei olekkaan mennyt hyvin
Painon kasvoni hänen sudenjalkaansa, hän oli nyt ainoa perheeni

Jacob kasvattaa Renesmeen
"Äh pää kiinni, et ole isäni!"

Renesmeen sydäntä kaivertaa
"Miksi he kuolivat? Miten niin saattoi käydä?"

Volturit eivät saa löytää heitä
"Juokse Renesmee, he eivät saa sinua!"

Mitä jos Renesmeen viha voltureita vastaan kasvaa?
"Minun täytyy nostaa kapina"

Mitä jos Alice palaisi
"Alice?"
"Renesmee, et missään nimessä saa mennä italiaan!"
"He ovat minulle monta henkeä velkaa!"

Mikään ei voisi pidätellä häntä
"Jacob! Missä hitossa olet? Jasper?"
"He lähtivät Jacob jätti kirjeen"
"Hitto sitä koiraa hän tapattaa vielä molemmat!"

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13
Kirjoitti: Anaid - 08.06.2010 11:29:57

WoW, tästä tulee tosi hyvä!
Traileri sai jo koukkuuntumaan!!!
Eka luku vaan äkkii kehiin!
Anaid
p.s. Jes Eka!

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13
Kirjoitti: Lauranood - 08.06.2010 13:14:26

A/N Noniin, nyt sain sitten ekan luvun väännettyä. Tämä onkin sitten oikestaan ainoa, missä Renesmee on noin pieni.  Toivottavasti pidätte ;)

Luku yksi
Pakeneminen

Ajattele, jos kaikki menisikin toisin. Volturit eivät suostu kuuntelemaan. Heidät kaikki on
tuomittu kuolemaan! Bella pelastaisi sen ainoan jonka voisi, Renesmeen ja hänen mukanaan Jacobin.

Ne eivät pysähtyneet. Katselin kauhuissani punasilmäisiä vampyyreja, jotka halusivat selvästikin pahaa perheelleni. Puristin Jacobin karvoja käsissäni. Näin äidin ilmeestä, että aika oli tullut. Mutta he tulisivat perässä. Tulisivathan?

“Mene Jacob”, isä kuiskasi ja hyökkäsi yhden Volturin kimppuun. Äiti parkaisi kauhusta kun yksi Voltereista syöksyi kohti häntä. Zafrina suojeli äitiä, aivan kuten oli luvannut isälleni. Suljin silmäni tältä kamaluudelta. En halunnut tietää kenet jouduin menettämään. Tunsin Jacobin lähtevän laukkaan.

Jacob ui yli meren eikä levännyt. Minua alkoi väsyttää ja näytin sen Jacobille. Näin hänen valtavan sudenpäänsä nyökkäävän. Ihmettelin mitä hän mahtoi tarkoittaa. Kosketin häntä ja esitin kysymykseni. En ehtinyt tajuta mitään, mutta pian makasin Jacobin käsivarsilla. “Nyt ei voi nukkua Nessie. Sun pitää jaksaa. Ei voida pysähtyä!” hän sanoi minulle tiukasti.

Minulla meni hetken ymmärtää. Olimmeko muka vieläkin vaarassa? Olin silti väsynyt ja näytin sen hänelle. “Unohda se Nessie. Pitää päästä lentokentälle ja pian!” hän tokaisi. Hän muuttui takaisin sudeksi ja me jatkoimme matkaamme. Olin väsynyt ja kärttyinen. Ei ollut kivaa olla väkisin hereillä.

Saavuimme lentokentälle ja Jacob muuttui jälleen ihmiseksi. Hän otti repun selästäni ja katsoi jotain typeriä lappuja. Mikään ei jaksanut nyt kiinnostaa minua, olin niin väsynyt.

“Mahtavaa Bella!” Jacob hihkaisi ja painui kassalle. “Meille on varattu liput Rio De Janeiroon”, kuulin hänen sanovan. Ei kiinnostanut. Jacob nosti minut reppuselkäänsä ja painoin pääni vasten hänen selkäänsä. Suljin uniset silmäni ja kuuntelin hänen puhettaan.

“Varaus kahdelleko?” “Kenen nimissä varaus on?”, kuulin jonkun naisen epäilevän äänen. “Bella Cullenin”, Jacob sanoi rauhallisesti, mutta tuo nimi sai sydäntäni puristamaan hassusti. Olikohan äidillä kaikki kunnossa? Entä isällä? Entä kaikilla muilla?

“Nimet?” nainen kysyi. “Jacob ja Vanessa Wolfe”, Jacob sanoi rauhallisesti. Wolfe? Mitä ihmettä Jacob höpisi. Kosketin hänen niskaansa ja kysyin sitä. “Ei nyt Nessie”, hän tokaisi. Törkeää! Jacob kai sai liput, koska liikuimme jälleen. Pidin hänelle mykkäkoulua. Minua väsytti, enkä ollut saanut vastausta minua ihmetyttävään kysymykseen. Mikä ihmeen Vanessa Wolfe? Valehteliko Jacob? Miksi?

Pian olimme lentokoneessa ja sain luvan nukahtaa. Se tulikin tarpeeseen. Olin rättiväsynyt. Nukahdin Jacobin käsivarsille.

Kun avasin silmäni, olimme jossakin. Ehkä siellä Rio De Janeirossa, jonne hän oli hakenut lippujakin. “Mitä nyt?” Jacob pohti itsekseen. Hyvä minulta kysyä. Ei minulla ollut hajuakaan mitä nyt. “Nessie kulta anteeksi, että olin niin kireänä. Oli kyllä hieman aihettakin”, hän sanoi minulle maanittelevasti kauniilla äänellä.

Soin hänelle pienen hymyni. Olin itsekin käyttäytynyt todella lapsellisesti, vaikka olinkin lapsi. Nyt kun olin nukkunut kunnon unet pystyin keskittymään. Minulle tuli itsekkyyden tilalle pelko. Miten vanhemmilleni ja perheelleni oli käynyt? Pääsisinkö ikinä karkuun äitini kiljumista? Sitä tuskaa, jonka he olivat joutuneet kokemaan.

Kosketin Jacobia. Kysyin häneltä miten perheillemme oli käynyt. “Minun pitää muuttaa muotoa, jotta saan yhteyden”, hän kuiskasi. Minä nyökkäsin. Suljin silmäni, jotta epätoivo ei näkyisi niistä. Jacob muuttui sudeksi ja hänen silmänsä ummistuivat. Yritin hengittää tasatahtiin hänen kanssaan. Kuulin pelon läpättävän sydämessäni.

Jacob oli pitkään hiljaa, se sai minut levottomaksi. Kosketin häntä kysyäkseni, mitä oli käynyt. Jacob vilkaisi minuun. Hän yritti piilottaa silmistään surun ja epätoivon, mutta minä ehdin nähdä sen kaiken hänen kauniista sudensilmistään. “He eivät selvinneet”, kuiskasin ilmaan.

Lauseeni jäi leijumaan orpona ilmaan. Orpona… Sekö minä nyt olin? Maailmassa ilman vanhempiani. EI! sanoin äänettömästi Jacobia koskettaen. Se olisi niin väärin. Puristin kaulassa roikkuvan korun pieneen nyrkkiini. En puristanut kovaa, sillä en halunnut sen menevän rikki.

Oliko se ainoa asia joka muistuttaisi minua vanhemmistani. Tunsin pienen kostean kyyneleen tippuvan poskelleni. En uskaltanut avata medaljonkia, en kestänyt nähdä meitä kaikkia. Hymyilemässä elämälle, joka oli silloin ollut täydellistä.

Nieleskelin, sillä kurkussani oli kamalan suuri ja polttava pala. En saanut sitä lähtemään. Rinnassani pakotti hassusti. Tämä tunne oli minulle aivan uusi, menetyksen tunne. Otin muutaman askeleen ja halasin Jacobin sudenjalkaa. Se oli pehmeä ja tuoksui metsälle. Painoin kasvoni hänen jalkaansa ja itkin. Hän oli minun ainoa perheeni.

Maaliskuu

Jacob yllätti minut jälleen ikkunasta. Minä odotin. Odotin isän ja äidin kävelevän hotellin pihalla. Tottahan he tiesivät missä olimme, tiesiväthän? “Nessie, tule syömään”, Jacob maanitteli. Nyrpistin hänelle nenääni. Hyppäsin alas ikkunalaudalta ja pomppasin uudestaan, suoraan Jacobin syliin. Näytin hänelle kuvia siitä, mitä hän sanoi ruuaksi. Se haisi!

Jacob naurahti huvittuneesti. “Nessie hei! Sinähän olet nirso!” hän huudahti. Hyppäsin alas hänen sylistään ja pyöritin silmiäni. “Hyvä on, yksi kerta!” tokaisin. Jacob nauroi edelleen. Se ärsytti minua. Vanhempani olivat ties missä ja hän vain nauroi jatkuvasti. Kosketin Jacobin jalkaa. Näytin hänelle muistoni, murhanhimoinen vampyyri hyökkäämässä kohti äitiä.

Jacobin kasvot menivät valkeiksi. Se oli aika huvittavan näköistä, hän oli sentään intiaani. “Nessie! Tuollaisia kuvia ei saa näyttää! Olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni sen, unohda sinäkin”, hän mökötti. Se oli ärsyttävää, pitäisikö minun unohtaa vanhempani? Näytin hänelle kuvan vanhemmistani. Sen jälkeen huusin mielessäni EI!

“Anteeksi Nessie, en ajatellut loppuun asti”, hän sanoi katuvan näköisenä. Nostin toista kulmaani. Oliko hän tosissaan? “Nessie kiltti”, Jacob inisi ja työnsi alahuultaan hassusti lerpalleen. Pokkani petti. Aloin nauraa ihan hillittömästi. “Eli sain anteeksi!” Jacob hymyili ja nosti minut syliinsä. “Minä tilaan nyt ruokaa, olepas kiltisti sillä välin”, hän sanoi ja laski minut sängylle istumaa.

Soin hänelle hymyn, se oli lupaus. Olisin kiltisti. En voinut siltikään olla vilkaisematta ikkunaan, mutta he eivät tulleet. Huokasin ja jäin odottamaan ruokaa.  

Huhtikuu

Istuin hotellihuoneessa leikkimässä palikoilla. Ne olivat maailman tylsimpiä leluja, mutta Jacob oli silti ostanut ne minulle. Minulla ei nyt ollut muutakaan, joten värkkäsin niillä. Jacob oli toisessa huoneessa, sutena. Hän oli jo yli kuukauden yrittänyt saada yhteyden susiin. Tuloksetta.

Hänellä oli kaksi epäilystä, jotka välittyivät hänen silmistään, vaikka hän vakuutti minulle, että kaikki oli takuulla kunnossa. Yksi: Sudet olivat muuttaneet muotojaan, eivätkä vielä palanneet samaan aikaan Jacobin kanssa tai eivät pystyneet muuntumaan pienten vaurioiden takia. Tämä oli se vaihtoehto, jonka me molemmat toivoimme olevan totta.

Toinen: Siitä ei keksinyt kierrosteoriaa, he olisivat kuolleet. Tämä oli se vaihtoehto, jota kumpikaan meistä ei halunnut olevan totta. Silloin emme saisi heihin yhteyttä ja se voisi tarkoittaa, että, että… En pystynyt jatkamaan lausetta edes omassa päässäni. Kyyneleet tippuivat pitkin poskiani. Kyllä he palaisivat! Palaisivathan.

Toukokuu

Istuin parvekkeella Jacobin sylissä. Kasvoin jatkuvasti, eikä kukaan tiennyt kauanko saisin enää olla tässä maailmassa. Jacob yritti tehdä minut onnelliseksi, mutta turhaan. Olen aina tiennyt, että minun ikäni on arvoitus. Ukki ja isä yrittivät saada siitä selvää, mutta eivät onnistuneet ennen kuin… Ennen kuin…

Yritin vaihtaa mielessäni onnellisempiin asioihin, mutta mielessäni pyöri vain pari tiettyä asiaa. Yksi oli hieman onnellisempi kuin muut, jos minä kuolisin, pääsisin vanhempieni luokse. Se sai minut hymyilemään. Näkisin heidät taas, jos he eivät enää olleet tässä maailmassa.

En silti koskaan lakannut uskomasta. Edelleen odotin heitä, heidän olisi pakko tulla! Ihan pakko!

Kesäkuu

Siitä on melkein puolivuotta. Jacob yrittää edelleen ottaa yhteyttä susiin, mutta se on täydellisen turhaa. Alan tulla siihen tulokseen, että he ovat kuolleet kaikki. Vaikka se saakin minut itkemään usein minä ole aika vihainen. Minulle ei jätetty hyvästejä. En koskaan enää saa nähdä vanhempiani. Kyyneleet alkoivat vieriä jälleen kasvoillani.

He eivät koskaan saisi nähdä minun kasvavan. Jacob otti minusta edelleen paljon kuvia. Muistoja, jota vanhempani eivät koskaan pääsisi näkemään. Olin kerran kysynyt sitä Jacobilta. “Jacob, miksi vaivaudut ottamaan kuvia? Kuka niitä muka katsoo?” “Hölmö sinä tietenkin ja perheesi”, hän kuiskasi hieman hiljemmin ja karheammalla äänellä.

Harmi vain, että Jacob oli minun ainoa perheeni. Minulla ei ollut enää muuta perhettä, mutta en valittanut valokuvista enää sen jälkeen. Esitin vain iloista ja onnellista niissä.

Heinäkuu

Kuulin uneni läpi Jacobin karhean äänen. “Herää jo Nessie, lähdetään!” hän komensi. Hieroin silmiäni unisesti. Ei ollut kiva herätä liian aikaisin. “Minne?” kysyin ja vilkaisin ulos, pimeää. “Varasin meille lennot takaisin Seattleen, mennään kotiin”, hän sanoi. Kotiin, maistelin sanaa kielelläni.

“Saitko yhteyden susiin?” kysyin. “En, mutta ei siellä voi enää mitään vaaraa olla”, hän tokaisi. Hän halusi kotiin, hän halusi nähdä laumansa kunnon. Ymmärrettävää. Haukottelin makeasti. “Miten me sitten Seattlesta?” kysyin. “Sinä saat taas ratsastaa”, hän sanoi ja alkoi etsiä minulle puhtaita vaatteita.

Lopulta olimme päässeet lentokentälle asti. Haukottelin edelleen makeasti. Miten minua nyt vieläkin väsytti?

Minulla oli päälläni sininen mekko, jonka kanssa olisi helppo ratsastaa ja valkeat sukkahousut. Selässäni minulla oli äidiltä saamani reppu. En ollut vielä uskaltanut avata sitä, mutta ehkä kotona? Sanaan ‘koti’ ei tosin sisältynyt enää niin paljon arvoa. Kotona kuului olla äiti, isä, ukki, mummi ja tädit ja sedät, mutta näkisin sentään Charlien pian. Se sai minut hieman paremmalle tuulelle.

Lentokoneessa minulle tuli tylsää ja minä katselin vähän repun sisältöä. Siellä oli kolme kirjekuorta, yksi minulle, yksi Jacobille ja yksi ukille. Mitäköhän niissä oli? Pistin kirjeet reppuun ja katsoin Jacobia. Kosketin hänen käsivarttaan. Näytin hänelle ukin kuvan. “Haluaisitko mennä ukin luo?” hän kysyi. Nyökkäsin pontevasti, juuri niin!

Jacob näytti miettivän hetken. “Joo hyvä idea Nessie. Vien sinut sinne ja käyn itse kotona katsomassa miten jutut ovat, haen sinut sitten myöhemmin? Käyn vaan Culleneilla hakemassa jonkun auton”, hän ilmoitti hymyillen. Soin hänelle hymyn.

Kun saavuimme Seattleen, Jacob pisti minut harteilleen ja muutti muotoa. Hänen shortsinsa lentelivät riekaleina pitkin tietä. Minä näytin sen uusintana ja nauroin, se oli niin hassun näköistä. Jacob haukahti, se oli hänen nauruaan. Me menimme metsien kautta, koska olisi ollut ihmeellistä, jos susi ja pikkutyttö olisivat kiitäneet tiellä. Jacobilla oli suussaan vielä pikkuinen matkalaukku. Olihan meidän pitänyt vaatteita ostaa.

Hän laski minut ukin talon takana ja tökkäsi matkalaukkua kuonollaan. Avasin sen ja löysin hänen shortsinsa ohensin ne hänelle. Hän katosi metsään ja tuli pian takaisin. “Kiitos Nessie!” hän huikkasi ja sulki matkalaukun. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti kävelemään kohti ukin ulko-ovea.

Hän laski matkalaukun ja koputti. Ukki avasi oven ja näytti todella kalpealta. Hänellä oli silmien alla varjot. “Jacob? Nessie?” hän kysyi epäuskoisella äänellä. Hymyilin hänelle. “Minä luulin, että te kaikki olisitte häipyneet”, hän tokaisi. Selvittyään ensijärkytyksestään hän kuulosti lähes vihaiselta.

“Minun on kai parasta selittää koko juttu”, Jacob totesi ja astui sisään. Ukki teki tilaa. “Kun olen selittänyt tilanteen, jätän Nessien hetkeksi tänne ja lähden katsomaan miten kotona menee”, hän totesi. “Parasta mennäkin poika, Billy on ihan hiilenä”, ukki totesi aika ankarasti. “Ymmärrettävää”, Jacob sanoi ja hieroi niskaansa.

Hän selitti ukille, että olimme joutuneet eräänlaiseen sotaan, jonka lopputulosta emme tienneet. Isäni ja äitini olivat lähettäneet meidät turvaan, joten meillä ei ollut hajuakaan miten täällä oli käynyt. Ukki näytti lievästi sanottuna järkyttyneeltä.

Lopulta Jacob pääsi loppuun, hän oli sensuroinut hyvin paljon. Ukin ei pitänyt tietää minun, hänen ja vanhempieni kaltaisista olennoista mitään. Ei edes meidän olemassa olostamme. Jacob jätti minut ukille ja lähti itse kotiin katsomaan mitä oli käynyt.

“No Nessie, mitä haluat tehdä?” ukki kysyi ja näytti hivenen järkyttyneeltä vieläkin. Ojensin reppuani. “Äiti jätti sinulle kirjeen”, sanoin ja kaivoin sen yhden esille. Hän katsoi sitä ihmeissään. Olisiko minunkin aikani lukea kirje?

Rakas Renesmee

Haluan, että tiedät. Olet kauneinta ja ihaninta mitä minulle on sattunut. Olen pahoillani, etten koskaan enää saa tilaisuutta sanoa tätä. Olen niin iloinen, että sinulla on Jacob. Hän pitää sinusta huolen, koska itse en enää kykene siihen.
Sinun eloisaolosi merkitsee sitä, että olen onnistunut jossain. Kaikki muu saa mennä, mutta sinun pitää jatkaa elämääsi ja olla onnellinen, vaikka ilman minua. Lupaathan sen kulta? Älä suotta jää murehtimaan menneitä, sillä minä ajattelen sinua aina. Olin missä tahansa.
Rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni, muista se.
Me rakastamme sinua ikuisesti, minä ja isäsi. Älä koskaan unohda sitä.

Olet rakas  
Sinut aina muistaen, äiti.

Tunsin taas kyyneleiden kihoavan silmiini. Äiti oli halunnut minun pelastuvan, vaikka hän tiesi itse kuolevansa. Ukkikin näytti itkevän. Mitähän äiti oli hänelle kertonut?

Illemmalla Jacob tuli noutamaan minua. Hän tuli isän Volvolla. Istuin autoon ja hän kiitti ukkia minun hoitamisestani. “Ukki ja minä luettiin äidin kirjeet, sinullekin on”, sanoin ja ojensin Jacobille kirjeen. “Ai, no minäpä luen sen illalla”, hän sanoi.

Katsoin auton ikkunasta tuttua maisemaa. Sitten vasta tajusin, että Jacob oli kamalan hiljainen ja allapäin. “Etkö löytänyt muita?” kysyin. Kosketin häntä. Näytin kuiva, Leahista, Sethistä, Jaredista, Embrystä ja niistä muista, jotka olivat seisoneet siellä. “Älä murehdi Nessie, kyllä me jotenkin selvitään”, hän vain kuiskasi. Eli hän ei ollut löytänyt muita. Pieni epätoivon aalto kiri ympärilläni. Olivatko he kaikki kuolleet. Kaikkiko oli menetetty?

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: En-nu - 08.06.2010 21:03:01

Tuossa kirjeen lopussa oli pieni virhe aina eikä ana : ) muuten hyvä ja hieman itkettävä luku ihana  :D

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Prumrose - 08.06.2010 21:15:55

Lainaus

Haluan, että tiedä.

tiedät

Kiitos ihana luku ja itkin. :)
Jään mielenkiinnolla seurailemaan.

~Prumrose

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Anaid - 09.06.2010 10:51:06

Tosi ihana oli!
Ainoo ongelma mitä nään, on se et sul on aika paljon kirjotus virheitä...
En osaa sanoo oikee mitään muuta...
Jatkoo!
Anaid

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: alba - 09.06.2010 13:42:37

Vääh, nyt sait alpan tihrustamaan itkua :( Tosi surullinen fiilis tuli hei kun vaan ajatteliki, että Bella ja Edwardo olis kuollu.
Kirjoitat ihan hyvin, mutta vähän voisit katsoa noita vuorosanojen jälkeisiä kuvailuja. Mielestäni jossain kohtaa se meni pikkuisen tönköksi.

Jatkoa vain pistät ♥

~alba-täti

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Sienis - 09.06.2010 18:01:57

Jään seuraamaan ja innolla odotellaan jatkoa.. ((:

   -Nez

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Ragdoll - 09.06.2010 21:46:33

Tää oli kauheen surullinen tää eka luku. Pakko myöntää, että kyyneleet tuli silmiin viimeistään siinä vaiheessa kun Nessie luki sen Bellan kirjoittaman kirjeen.
Jään ehdottomasti seuraamaan tätä, sillä aihe on mielenkiintoinen. ;)
Itsekkin olen pariin otteeseen miettinyt, että mitä olisi tapahtunut, jos Volturit eivät olisi jääneet kuuntelemaan Culleneita ja muita, ja Jacob ja Nessie joutuisivat pakenemaan taistelusta.
Kirjoitusvirheitä huomasin myös muutaman, mutten antanut sen häiritä kovin paljoa. (:
Mutta jatkoa siis odottelen!

~ Ragdoll

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Ayos - 10.06.2010 12:54:11

Itkeä pillitän täällä nyt minäkin. 
Jonkinverran kirjoitusvirheitä bongasin, mutta suurimmat ovat varmaan jo sanottu. Haluan jatkoa.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 09:56:47

En-nu Korjasin tuon virheen, ihanaa jos pidit
Prumrose Toiovttavasti pidät jatkostakin :)
Anaid Kirjoitusvirheistä olen kuullut ennenkin, betaa etsiskelen jo parhaillaan. Ihanaa jos pidit.
alba Ihanaa jos olen päässyt hakemaani angstiseen fiilikseen ainakin itkuistanne päätellen :) Sehän oli vähän niinkuin tarkoituskin. Lupaan katsoa niitä vuorosanojen jälkeisiä kommentteja 
Renezmei Toiovn, että jäät :)
Ragdoll Itse hieman epäilin tuota kirjettä, pelkäsin siitä tulevan jotenkin huonon, koska jokainen on takuulla kuvitellut sen itse ja sitä on sitten vaikea kuvailla, mutta ihanaa jos olen onnistunut, edes vähän. Tämä aihe on muhinut jo ihan tarpeeksi kauan mieleni sopukoissa.
Anyos Kirjoitan jatkoa heti kun saan siihen aikaa. Luulempa, että tänään voisi jotain raapustaa jos satuisi pongahtamaan tuolta takaraivosta jotain.

Kiitos kaikille kommenteista. Olen iloinen huomatessani, että surullinen fiilikseni on tarttunut teihin, koska sitähän tässä lähdin hakemaankin. Itse olen erittäin kiinnostunut tästä aiheesta, koska se jäi mietityttämään minua heti aluksi. Saa nähdä, mitä tästä tulee :D

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 11.06.2010 16:22:36

Heips, ilmoitan vain kaikille, jos en saa tänään tai huomenna uusinta lukuani valmiiksi meneekin sitten hieman kauemmin. Lähden ulkomaille kolmeksipäiväksi heti sunnuntaiaamuna. Mutta yritän tzempata sen jälkeen.
Uusi luku muhikoot, jos en saa sitä vielä valmiiksi  :D

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: green - 11.06.2010 18:45:30

Oivoi. Nyt sait minutkin tihrustamaan itkua.  :'(
Tykkäsin, ja ilmoittaudunkin tässä heti uudeksi lukijaksi.

Lainaus

Hyppäsin alas hänen ylistään

Varmaan tarkoitit sylistään ?

~green

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Jakepoo - 13.06.2010 15:26:24

Loistava alku!
Jään todellakin seuraamaan, tosi mielenkiintoinen aihe. Itsekin mietiskellyt, mitä olisikaan tapahtunut. Tämä kuulostaa uskottavalta.
Bellan kirje Nessielle...  :'( Kamalan surullista. Ihan kamala ajatella että kaikki olisivat kuolleet...

Loistavaa, jatkoa! <3

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 16.06.2010 10:37:49

green Kiitos kun luit ja korjasit :)
Jakepoo Ihanaa kun pidit :D

Noniin olen ollut laiska ja lomaillut (tai pilannut jalkani kävelessä ympäri rantojen ja kaupunkien, miten sen nyt ottaa ;D)

Nyt voin ilokseni (toivottvasti myös tedän iloksenne) ilmoittaa, että olen palannut ja pääsen jatkamaan tarinaa. Se valmistuu niin pian kuin suinkin jaksan aivojani rasittaa. Nilkkani ovat tosin niin kipeät, että ei paljoa tarvitse miettiä painuuko kaupoille vai kirjoittaa tarinaa. (Ihan vain ilmaisen: Kirjoitan! :D)

Toivottavatsi takaraivostani löytyy vielä jotain ;D

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 17.06.2010 13:41:38

Noniin! Pulina on siis luvannut hoitaa ficcini betauksen heti kun voi. Nyt olen lähettänyt toisen osan hänelle, eli se ilmestyy heti kun se on betattu. Saattaa mennä vähän aikaa, mutta tulle heti kun mahdollista!
Tässä voisinkin kirjoittaa jo kolmatta osaa jos jaksaisin, niin sitten niitä olisi varastossa enemmän, mutta katsotaan nyt. Ihanaa jos joku viitsii lukea tätäkin ficciäni ja vielä kommentoidakkin.
Ja nyt pyydän anteeksi tätä kamalan pitkää taukoa, jolloin en ole voinut lisätä uusia kirjoitelmiani minnekkään.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Ensimmäinen luku: 8.6)
Kirjoitti: Lauranood - 20.06.2010 01:02:16

A/N Tässä toinen luku, joka on nyt sitten betattu :) Toivottavasti pidätte. Tässä ei oikein tapahdu mittän muuta kuin Renesmeen muisteluita. Hän on siis n.8 vuoias :)
Ensi luvussa taas vanhempi.

Toinen luku
Itkua ja epätoivoa muistojen lomassa

Puolitoista vuotta! Se on kamalaa! Tai no jos lasketaan se hirveä puolivuotinen niin kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten menetin vanhempani. Olen tällä hetkellä ruumiillisesti noin kahdeksan luokkaa. On kamalaa kasvaa nopeasti. Olen kyllästynyt odottamaan vanhempiani.

Luen äitini kirjeen aina iltaisin. Minulla on tietty rutiini illoiksi. Sen ei ollut tarkoitus mennä niin, mutta niin vain kävi. Minä tein siitä pelottavan pakkomielteisen tapani. Jokainen ilta menen seitsemältä pesulle. Sitten vaihdan yöpaitani ja otan nalleni kainaloon. Kipittelen huoneeseeni, isäni vanhaan huoneeseen. Istuin hänen vanhalle, mustalle nahkasohvalleen ja odotan. Istun siinä aina tunnin ja katselen mustenevaa pihaa.

Kahdeksalta luovutan. Luen seuraavat puolituntia äitini kirjettä. Kertaan sen aina uudelleen ja uudelleen. Hypistelen samalla medaljonkiani. Puoli yhdeksältä kipitän vielä ikkunaan ja katson viisitoista minuuttia ulos. Sitten kipitän vuoteeseeni ja katselen medaljonkiani. Katson kuvaa viisitoista minuuttia ja sitten itken. Sammutan yölamppuni ja nukahdan itkuuni.

Se on jokailtaista. Sitä on jatkunut jo yli vuoden. Jake sanoo, että se on melkein sairaus, mutta en voi sille mitään. Pelkään, että mielenterveyteni on menossa pahaan suuntaan. Minä kaipaan heitä. Miksi heidät vietiin minulta niin nopeasti?

Volturit, he olivat kaiken pahan alku ja juuri. “Volturit”, maistelin sanaa kielelläni. Se maistui kirpeälle, katkeralle. Halveksin koko sanaa. Vihasin sitä!

Näin punasilmäisten hahmojen liikkuvan kohti. Olivatko nuo ne Volturit? He jotka halusivat rankaista vanhempiani minusta? Tunsin yhden kyyneleen poskellani. Äiti ei saisi huomata sitä! Nuolaisin sen nopeasi pois. Sitä ei ollut edes olemassa. Vilkuilin huomaamattomasti ympärilleni, kukaan ei ollut huomannut mitään. Kaikkien katseet olivat liimaantuneet tummiin, lähestyviin hahmoihin.

He pysähtyivät. Joukon suojatuin oli vanhan näköinen vampyyri. Aroko? Oliko hän kenties johtaja? Toisten oli pakko olla hänen veljiään. Caius ja Marcus. Marcus näytti suoraan sanotusti, no, kyllästyneeltä. Eikö hänellä ollutkaan mitään minua vastaan? Aro taas näytti innokkaalta ja julmalta, muttei läheskään niin julmalta kuin Caius.

Heidän verenpunaiset silmänsä hohtivat sadan metrin päähän. Vilkaisin vaivihkaa äitini silmiä. Ne olivat merenpihkan väriset, eivät leimuavanpunaiset. Minä tosin muistin ne punaiset silmät. Ne leimuavat liekit. Muistan isän sanoneen, että eläintenveri laimentaa niinen värin nopeasti.

Olen nähnyt myös vieraillamme leimuavia silmiä, mutta vaikutelma ei ole yhtä julma, yhtä petollinen. Siihen saattaa tosin vaikuttaa, että nämä haluavat tappaa meidät, meidät kaikki. Niin, minä tiedän. Ei äiti muuten pakottaisi minua lähtemään. Eihän?

He uskottelevat minulle, että Volturit pysähtyvät, kuuntelevat. Minä en usko. Haluaisin sen olevan totta, mutta kun katson heidän punaisena hehkuvia, julmia silmiään en voi uskoa, että he haluaisivat hyvää. Heidän kasvoillaan ovat julmat virneet, jotka paljastavat heidän todelliset aatteensa. He eivät aio antaa minun elää. Minunko on kuoltava, jotta muut säilyvät?

Hetki! Mitä hän sanoikaan? Hän haluaa Carlisen väistyvän, jotta voi rankaista oikeita syyllisiä! Isääni ja äitiäni? He eivät ole tehneet mitään! Sanat melkein karkaavat huuliltani, mutta saan ne tyrehdytettyä. Huuliltani tulee vain kuplia. Ei selvää puhetta, vain minä tiedän, että ne olivat vielä hetki sitten sanoja.

Isoisä ei väisty, hän ei halua jatkaa tätä vääryyttä. Aro ehkä miettii, antaako hän periksi? Eipä tietenkään. Mitä kuvittelinkaan? Noiden julmien kasvojen ilme vaihtui muka-ymmärtäväiseksi, mutta totuus näkyy silmistä. Hän ei aio antaa armoa, ei kuunnella enempää ‘valheitamme’.

Mitä isä tekee? Kävelee suoraa vihollislinjaa kohti! Suoraan Volturien Aron luokse. Mitä hän suunnittelee? Mitä minulta meni ohi? Kosketan Jacobia ja näytän hänelle äskeisen tilanteen, asetan siihen mukaan kysyvän sävyn: “Mitä isä tekee?” Jacob kohauttaa lapojaan. Hän nyökkää huomaamattomasti kohti äitiäni. Pitäisikö minun kysyä äidiltäni muka? Enkö olisi tehnyt niin heti, jos olisin nähnyt sen tarpeelliseksi? Minähän olen hänen sylissään, tyhmä koira!

Kadun heti ajatuksiani ja toivon, ettei isä kuullut niitä. Katson hänen raudanlujaa ilmettään. Onko hän peloissaan? Huolissaan? Rukoilen, että kaikki menee hyvin. Kaiken pitää mennä hyvin! Katson äitini tuskaisia kasvoja. Häntä pelottaa. Hän ei halua päästää isää yksin Aron luokse. Mihin kaikkeen Aro kykeneekään.

Arolla on lahja ja nyt hän lukee kaikki isäni ajatukset. Uskooko hän niitä? Pian äiti lähtee liikkeelle. Hänen mukaansa tulevat Emmet ja Jacob. Mitä nyt tapahtuu? Kuulen Vampyyrien mielistelevän äitiäni, hän ei näytä oikeasti kiinnostuneelta.

“Mutta hänhän on ihastuttava. Niin sinun ja Edwardin näköinen”, Aro mumisi. “Hei, Renesmee”, Aro sanoo minulle selvästi. Päätän olla kohtelias, miksi haastaa riitaa heti kättelyssä? “Hei, Aro.” Soin hänelle jopa pienen, vaivaantuneen hieman pelokkaan hymyn.

“Mikä se on?” Kuulen Caiuksen sähähtävän. Aika loukkaavaa, minusta. “Puoliksi kuolevainen, puoliksi kuolematon”, Aro ilmoitti ja hänen katseensa oli porautunut minuun. Hän ei liikauttanut ainoatakaan lihasta kasvoissaan ilmoittaessaan asian. Mitä hän minussa näki? Vaaran vaiko vaarattoman olennon? “Mahdotonta”, Caius rupesi inttämään. Ärsyttävä heppu!

Aro rupesi kiistelemään Caiuksen kanssa ja minun huomioni kiinnittyi äitiini. Katselin hänen kasvoillaan kuvastuvaa ilmettä kun Aro puhui Caiukselle. Ne olivat huolestuneet. Oliko joku mennyt vikaan. Kosketin äitiäni, sallisiko hän minun pyytää Arolta yhtä asiaa? Äitini nyökkäsi ja rykäisi hiljaa.

Aro kohdisti katseensa minuun. “Saako Renesmee ‘näyttää’ sinulle jotakin?” hän kysyi. Hän ei toki itsekkään tiennyt mitä halusin tietää. “Mielellään”, Aro sanoi haltioissaan ja katsoi jälleen minuun.

Kosketin häntä varovasti. Minä pyysin, ettei hän vahingoittaisi rakkaitani. Hän vakuutti, ettei hän koskaan tekisi niin, mutta kuulin Maggien ärähtävän taustalla, mies valehteli. Se sai katkeran tunteen leviämään päästä varpaisiin. Mies oli huijarikin vielä.

Katkerat muistot purjehtivat mieleeni. Siihen asti kaikki oli mennyt aika hyvin, mutta sitten ne menivät huonosti. Volturit sulkivat korvansa kaikelta ja sen kaiken ajatteleminenkin teki pahaa.

Mitä nyt? He neuvottelevat. Äiti näkee ilmeisesti lopun olevan käsillä, sillä hän nostaa minut Jacobin selkään. Tämä on äidin salaisuus, jonka hän nyt paljastaa isälle, Jakelle ja kaikille läsnä olioille. En halua lähteä! Pitääkö vampyyreja ja susia rankaista minun aiheuttamistani vääryyksistä? Tietenkin olen onnellinen, koska olen olemassa, mutta mitä niin pahaa olen tehnyt, että kaikkia rankaistaan.

Tunnen kuoleman sormenpäilläni. Maistan sen lähestymisen kielelläni ja kuulen sen tulevan pakottavana hiljaisuutena. Se leijuu kuolemattomien yllä pakottaen, tappaen. Se haluaa riistää henkiä. Yksi ei riitä, pelkästään minä en riitä, sillä tänä yönä minä pakenen. Vanhempani kuolevat muka oikeutetusti, mutta nämä kaikki sivulliset siksi, etteivät he tahdo minun kuolevan. Se saa kyyneleitä silmiini.

Hyvästelen vanhempani. Onko tänä ohi? Joudunko lähtemään Jaken kanssa? Tulevathan he perässä? Totta kai he selviävät. Selviäväthän? Äitini hätkähtää. Käännän salamana katseeni häneen. “Carlise!” kuulen isän huutavan, mutta isoisä vain katsoo hölmistyneenä. “Mitä nyt?” Isoisä kysyy. “Jane”, isä tokaisee ja kohdistaa katseensa äitiini. “Sinäkö…?” “Olen joka puolella”, äitini virnistää. Hymyilen hieman ja vaivaantuneesti. Isäni naurahtaa, mutta hermostuneesti. Hänkin maistaa meitä ympäröivän kuoleman. Sen maku on kitkerä ja karvas. Se on yököttävä ja se vaatii monta meistä tänään luokseen. Vanhempani aikovat pitää huolen, etten ole yksi niistä.

Silloin Alec yrittää ottaa ohjat käsiinsä, mutta hän epäonnistuu yhtä karvaasti kuin sisarensa. Aro kääntää päätään yllättyneenä. Se kertoo minulle paljon. Esimerkiksi sen, että heidän suunnitelmissaan oli tuhota meidät, ja he epäonnistuivat. Heidän on pakko käyttää fyysistä voimaa kukistaakseen meidät.

Kuulen sanat, jotka isoisäni Carlise lausuu. Hän lausuu ne hiljaa, mutta kukaan läsnä olija ei voi olla kuulematta sitä. “Kaikki jotka haluavat välttyä tulevalta verilöylyltä, poistukaa. Mielellään kaikki muutkin. Teidän ei tarvitse vielä kuolla. Teidän kuuluu elää.” Kate murahtaa halveksivasti. “Minä en lähde minnekään! Sisareni kuoli tänne, niin minäkin!” Tanya nyökyttelee olevansa samaa mieltä. Carlise huokaisee, hän ei halua ystäviensä kuolevan. Vain Amun lähtee, hän ei halua sekaantua tällaiseen.

Kaikki muuttuu sumuisaksi. Volturit järjestäytyvät. “Rikos ja rangaistus!” Aro karjuu. “Ne jotka eivät ole osallisena rikokseen voivat poistua!” “Haluan tietää mikä on rikos?” isäni kysyy halveksien. “Laittoman ja tuntemattoman olennon luominen!” Caius huudahtaa. Marcus on edelleen kyllästyneen näköinen. Kaikkien lihakset jännittyvät. Tämä on väärin! Heillä ei ole todisteita, vain ’puolueettomia’ todistajia.

Volturit lähtevät hyökkäykseen ja ennen kun isäni hyökkää hän kuiskaa ilmaan: “Mene Jacob!” Jacob tottelee ja lähtee laukkaan. Sudet ja vampyyrit hyökkäilevät ympärillämme, tehden meille samalla tilaa. Varmistaen pakomme. Se on väärin, mutta he selviävät, olen siitä varma.

Mutta he eivät selvinneet, eivät edes vanhempani. He eivät koskaan palanneet. Kyyneleet vierähtävät taas poskilleni. On vaikeaa ajatella siltä kantilta. Vaikeaa uskoa, että he ovat todella poissa. Ovatkohan he taivaassa? Katsovatko he minua? Toivovat, että lopettaisin murehtimisen? He varmasti toivovat, että voisin unohtaa heidät ja nauttia elämästäni. Tai no ei ehkä unohtaa, mutta muistaa vain ne hyvät hetket. Ne suloiset ja huolettomat.

On vaikea unohtaa heidät ja samalla muistaa, että he rakastavat minua aina. Pyörittelen medaljonkia käsissäni. Pienissä yhdeksänvuotiaan käsissäni. Olen kasvanut kahdessa vuodessa niin paljon, liikaa. Kuulen oveltani pienen koputuksen. Jacob tulee sisään ja hymyilee minulle hellästi. Hän tulee sänkyni viereen ja peittelee minut paremmin. Hän antaa suukon otsalleni ja toivottaa hyvät yöt.

En voi olla miettimättä, että millainen iltani olisi jos vanhempani olisivat täällä. Uskoisin, että iltani olisi erilainen. Ehkä äitini lukisi minulle sadun? Isäni saattaisi kuunnella ja pitää minua sylissään. Vai lukisiko hän satua? Istuisinko äitini sylissä? Harjaisiko hän kenties hiuksiani? Olisimmeko mökissämme? Olisinko omassa huoneessani ja valittaisin, koska en saanut kaupassa sitä ihanaa lelua? Tai koska sain kokeesta vain kasin, vaikka luin oikeasti hyvin? Suljen silmäni ajatellen elämääni. Millaista se voisi olla...?

Olin La Pushissa koko päivän Jacobin kanssa. Voitin hänet uintikilpailussa, mutta en ole varma huijasiko hän minua. Se olisi ihan Jaken tapaista, antaa minun tahallaan voittaa. Olemme liikkeellä äitini Ferrarilla. “Jake” “Niin Nessie?”
“Sain kokeesta ysin!”
“Niinkö huonon Nessie? Sinunhan piti osata kaikki.”
“Se oli hyvä!”
“Ei ollut Nessie.”
“Äitii!” “Mikä hätänä Nessie kulta?” äitini juoksi ulos hädissään. “Jake kiusaa!”

Äitini loi tuiman katseen Jakobiin. “Älä viitsi kiusata Renesmeetä!” Kosketin äitiäni ja näytin kiistelymme. “Yhdeksikönkö? Sehän on todella hyvin! Hyvä Renesmee tiesin, että onnistuisit!” äitini iloitsi ja pörrötti hiuksiani. Näytin Jakelle kieltä. “Lapsellista Nessie”, Jake murahti. “Minä olen lapsi!” ilmoitin. “Renesmee ja Jacob menisittekö metsälle?” äiti kysyi.

Jacobin ilme kirkastui, tämä asia ei ollut loppuun keskusteltu, hitsi! “Edward tulee mukaan”, äiti ilmoitti kuin ajatukseni ja toiveeni lukien. Nyt minun ilmeeni kirkastui. Jake ei voisi kiusata minua. “Miksi hän ei mene kaksin Nessien kanssa?” Jake kysyi murjottaen. “Koska hän tulee vahtimaan, ettet kiusaa Renesmeetä ollessanne kahden”, äiti naurahti Jaken ilmeelle. Minäkin nauroin.

Me lähdimme metsälle ja minä päätin nostaa panoksia. “Jake mitä tykkäät uhkapeleistä?” kysyin. Isäni naurahti ajatuksilleni. Näytin hänelle kieltä. “Riippuu minkälaisista” Jake murahti, mutta äänessä kuului hento kiinnostuksen aalto. “Sellainen metsästys kisa”
“Niin?”
“Jos minä kaadan isomman peuran, tuolta laumasta, lopetat kiusaamiseni.”
“Ja jos?…”
“Ja jos sinä voitat, niin kuuntelen koko loppu päivän valittamatta vanhemmilleni.”
“Kuulostaa hyvältä”
Isäni murahti siihen malliin, että se ei kuulostanut laisinkaan hyvältä, mutta ihan sama. Isäni loi minuun varoittavan katseen ja minä vain irvistin.

Olin metsästänyt niin monesti, että kaadoin isoimman. Nauroin Jakelle päin naamaa ja isäni yhtyi nauruuni. Jake oli ottanut liian suuren palan purtavaksi. En joutuisi kuulemaan enää kertaakaan sitä valitusta. Kun olin kylläinen me lähdimme kotiin. Juoksin kertomaan voitosta äidillenikin ja hän pörrötti hiuksiani. Hän katsoi myötätuntoisesti Jakeen. “Parempi onni ensikerralla Jacob.” “Äh, hiljaa!” Jacob murjotti. Hymyilin hänelle säteilevästi. Jake loi minuun katseen Älä-Edes-Yritä-Tehdä-Tästä-Mitään-Juttua! Minä en voinut lakata hymyilemästä hänen katseelleen.

Äitini hätisti minut kylpyyn. Hän laski ammeeseen vedet ja lirautti sekaan vaahtoa. “No niin Renesmee, kylpyyn!” hän huikkasi minulle. Pujahdin hänen ohitseen ja loikkasin ammeeseen. Roiskaisin tahallani vettä hänen päälleen. Äiti naurahti. “Voi sinua Renesmee!”  Hymyilin hänelle voitonriemuisesti. “Unohdit olla varovainen, ja muka sinulla super-refleksit, pah sanon minä!”

“No niin. Jotakuta alkaa näköjään väsyttää. Tules tänne niin pesen hiuksesi. Polskuttelin hänen luokseen ja annoin hänen hieroa hiuksiini saippuaa ja lopulta huuhdella sen pois. Liian pian hän pakotti minut nousemaan ammeesta ja kietoi lämpimän kylpytakin ylleni. Hän kietoi pitkät hiukseni pyyhkeeseen pääni päälle. Työnsin jalkani aamutossuihin ja lähdin kipittämään omaan huoneeseeni.

Kun olin huoneessani löin oven kiinni. “Jess voitin!” kiljahdin. “Et ihan”, kuului takaani. Katsoin äitiini, joka istui huoneessani olevalla nojatuolilla. “Höh!” parahdin. Äiti voitti aina. Hän oli liian nopea. En ehtinyt edes huomata hänen menevän ohitseni. “ Kyllä se siitä kulta, olit jo melkein minua nopeampi”, äiti lohdutti ja käveli luokseni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja suukotti hiuksiani.

“Valitsepa mieleisesi yöpaita”, äitini kehotti. Otin ihanimman pyjamani. Se oli vanhanaikainen ’poikamainen’ pyjama, mutta se tuntui hyvältä päällä. Äitini auttoi sen ylleni ja sitten hän kaappasi minut syliinsä ja kantoi vessaan pesemään hampaitani. Hän auttoi minua harjaamaan ne. Osasin toki itsekin, mutta minusta oli kivaa kun äitini auttoi minua kaikessa. Siitä tuli kamalan rakastettu tunne. Äidilläni oli aina aikaa minulle.

Lopulta kikattaen juoksin huoneeseeni ja jäin seisomaan sängyn viereen. Isäni oli jo huoneessa. Hän kaappasi minun syliinsä ja käänsi väärinpäin. Hän heilutteli minua jaloista ja minä kikatin niin, että vatsaan koski. Isä ojensi minut äidilleni, joka käveli kirjan kanssa luoksemme. Hän otti minut ja ojensi kirjan isälleni. Isä istui nojatuoliin ja äiti kanssani sängylle. Hän käänsi minut oikeinpäin syliinsä ja alko harjata hellästi hiuksiani.

Kuuntelin kertomusta noidista ja velhoista innoissani, äitini harjatessa villejä kutrejani. Lopulta isäni sai luettua kirjan loppuun ja minun silmäni alkoivat painua umpeen pikkuhiljaa. Ne tuntuivat jo raskaammilta ja minä haukottelin onnellisena. Äitini laski harjan yöpöydälleni ja nousi minä hänen sylissään. Hän antoi minulle suukon otsalle ja lähti viemään kirjaa ja harjaa paikoilleen. Hän ojensi minut isälle, joka halasi minua ja laski sänkyyn. Hän peitteli minut ja antoi suukon otsalleni. Haukottelin raukeasti ja suljin silmäni.

Näin luomieni läpi kun isäni sammutti huoneeni valot ja kuiskasi pimeään: “Öitä Renesmee.” Kuulin hänen sulkevan oven hiljaa perässään. Haukottelin uudelleen ja otin nalleni kainalooni. Pyörittelin hiljaa kaulassani olevaa medaljonkia. “Äiti!” huudahdin. Äitini oli salamana vierelläni. “Niin kulta?” “En halua tämän katkeavan”, sanoin hiljaa, mutta vakavana. Äitini otti medaljongin kaulastani ja pisti sen sille tarkoitetulle koukulle sänkyni vieressä. Hän peitteli minut uudestaan ja antoi suukon poskelleni. “Öitä äiti!” “Nuku hyvin kaunis pikku Renesmeeni."

Sitten kaikki alkoi liukua kauemmas. Äitini ja kaikki muu. “Äiti!” kiljuin. “ÄITII!” Yritin nousta vuoteestani, mutta en onnistunut. Minut oli liimattu paikalleni. En voinut liikuttaa sormeanikaan. “ÄITII!” yritin vielä, mutta hän vain lipui kauemmas minusta. Yritin kiemurrella, mutta en voinut.

Paiskauduin vasten lattiaa. “Äiti?” kuiskasin hiljaa lattialle ja aloin itkeä. Se oli vain unta, hyvää unta, josta oli ilmeisesti pakko herätä joskus. Itkin lohduttomasti lattialla. Otin medaljongin käteeni ja puristin sitä hellästi nyrkissäni. Jake juoksi huoneeseeni. “Nessie kulta, mikä hätänä?” Minä vain itkin. Miksei äitini ollut täällä. Muistin hänet uneni kaukaisesta sopukasta. Hän oli tullut huoneeseeni, hän olisi osannut lohduttaa minua.

Unen ajatteleminen sai minut itkemään vieläkin enemmän. Voi miten minä kaipasinkaan heitä! He olivat ainoat, jotka koskaan voisivat olla vanhempiani. Jacobkin oli minulle rakas, mutta hän oli enemmän isoveli-tyyppinen hahmo, joka hoiti orvoksi jäänyttä Renesmee raukkaa. Senkin ajatteleminen sai minut itkemään.

“Nessie rakas älä itke”, Jacob pyysi ja nosti minut syliinsä. Hän istui sängylleni ja se sai minut muistamaan untani ja sitä kuinka äitini oli pitänyt minua hellästi sylissään. Kyyneleitä tuli vain lisää. En saanut tätä virtaa loppumaan ollenkaan. “Minä kaipaan heitä Jacob!” ulvoin ja itkin.
“Tietenkin kaipaat Nessie. Hekin kaipaavat sinua ja ajattelevat sinua.”
“Et sinä voi tietää!”
“Voi, kyllä minä tiedän. He rakastavat sinua, olivat täällä tai eivät. Olit heidän elämänsä aurinko. Äitisi olisi mieluummin kuollut, kuin antanut sinut pois.”
“Niin hän tekikin, kuoli!”
“Renesmee pieni, olet äitisi pieni aurinko. En ole melkein ikinä nähnyt häntä yhtä onnellisena kuin silloin kun hän katsoi sinua. Hän hehkui onnea ja iloa ympärilleen aina kun sinä olit hänen sylissään, katsoit häntä tai olit vain olemassa.”

Pieni kyynelvirta hidastui hieman. Äitini ei unohtaisi minua. “Entä isä sitten?”
“Edward? No hän rakastaa sinua enemmän kuin mitään, paitsi ehkä äitiäsi. Olet hänen pelastajansa.”
“Miten niin?”
“Hän uskoi, ettei Bella voisi koskaan saada hänen kanssaan lasta. Ja koska Bella halusi viettää ikuisuuden hänen kanssaan niin äitisi ei olisi voinut saada koskaan lasta. Sitten sinä ilmestyit hänen elämäänsä ja Bellalla oli kaikkea! Edward ei ole kuulemma koskaan ollut onnellisempi kuin syntymäsi ja äitisi muuttumisen ja teidän yhteisen elämänne jälkeen.”

Kyyneleet hidastuivat pieniksi kyyneliksi, mutta sitten aloin taas itkeä kunnolla. He olivat rakastaneet minua ja ollessaan onnellisia he olivat kuolleet, minun takiani. Se sai minut itkemään raskaasti. “Minä pilasin heidän onnensa. He kuolivat takiani!”
“Nessie kulta, enempää he eivät toivo kun sen, että olet onnellinen. Kaikki muu on heille se ja sama. He eivät voi elää ilman toisiaan, mutta se ettet sinä ole onnellinen saa heidät kärsimään”, Jacob sanoi ja pyyhki lämpimillä sormillaan kyyneliäni. Muistin äitini ja isäni viileän kosketuksen. Se sai lisää kyyneliä karkaamaan silmistäni.

“Minä kaipaan heitä niin!” “Tiedän sen, mutta voit tulla viereeni nukkumaan jos se yhtään helpottaa?” hän ehdotti. Nyökkäsin päätäni. Kyllä se helpottaisi. Kun Jake oli vierelläni oli helpompi jaksaa.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Toinen luku: 20.6)
Kirjoitti: Anaid - 20.06.2010 16:39:01

Oi, oli niin ihana että!
Sai mut itkemään!
Toi Renesmeen uni oli tosi ihana!
Jatkoa!
Anaid

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Toinen luku: 20.6)
Kirjoitti: Sienis - 20.06.2010 17:54:01

Nyyh.. Tais muuten olla ensimmäinen tai korkeintaan toinen kerta kun itkin ficciä lukiessani.. Kurkkua kursitaa.. Toi uni oli kyllä niin ihana.. Harmi ku se oli vaan uni... :'( Lisää? Pian??

    -Nez

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Toinen luku: 20.6)
Kirjoitti: Ragdoll - 20.06.2010 18:27:44

Tämä on kyllä tosi ihana. ♥
Sait mut taaas itkemään.
Renesmeen uni oli ihana!
Toivottavasti jatkoa tulee taas pian.  ;)

~ Ragdoll

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Toinen luku: 20.6)
Kirjoitti: Lauranood - 20.06.2010 19:14:23

Anaid Kiitos! Ihanaa jos pidit
Renezmei Ui, ihanaa olla se ensimmäinen tai toinen, joka pystyy vaikuttamaan sinuun, sillä itsekään en ole kovin herkkä itkemään. Ihanaa jos pystyy todella saamaan sen tunteen tarinaan kun haluaa :D Kiitos kun luit.
Ragdoll Hih katsotaan minkälainen seuraavasta luvusta tulle. Ei tiedä vielä, mutta siitä ei taida tulla ihan näin surullista kuin nämä aikaisemmat.

Haluan vielä ilmoittaa, että taisimpa itsekin päästää pari kyyneltä tätä kirjoittaessani, että ihan sydämellä tämä teksti on tullut. Jatkoa niin pian kuin saan luonnostumaan :D

Kiitos kun luitte tarinaani !

~Lauranood

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Kolmas luku: 4.7)
Kirjoitti: Lauranood - 04.07.2010 11:13:52

A/N Anteeksi viivästyminen. Toivottavasti pidätte, vaikka en itse olekkaan tyytyväinen tähän osaan

Kolmas luku
Kaikki mikä ei tapa vahvistaa, niin sanotaan.

Neljä vuotta! Neljä pitkää vuotta! Nyt olen ruumiillisesti kuusitoista ja vihaan elämääni. Kadun sitä saatanan iltaa, jolloin päätin unelmoida elämästäni vanhempieni kanssa. Silloin minä sinetöin tuskani. Nyt joudun uneksimaan heistä joka ikinen yö. Se on kamalampaa kuin ilman heitä eläminen. On kamalaa käydä samaa lukiota kuin he viisi vuotta sitten, kamalaa kulkea samoja teitä, hirveää ja sydäntä kiduttavaa asua samassa talossa ja nukkua huoneissa, joissa he ovat asuneet ja eläneet.

Olen myös tajunnut monia muita asioita. Jos minulla olisi vanhemmat, Jacob ei olisi isähahmoni. Silloin saattaisin jopa rakastaa häntä, mutta jos minä nyt rakastaisin häntä, niin kuka olisi isähahmoni? Ei kukaan, joten en voi rakastaa häntä. Tämä tunne saa minut pian sekoamaan.

Kun näen hänet tunnen kahta tunnetta päällekkäin. Rakkautta ja ruumiillista kaipuuta häneen. Haluan koskettaa häntä, haluan suudella ja rakastaa häntä. Sitten on se toinen tunne, joka tekee elämästäni helvettiä. Haluan käpertyä hänen syliinsä ja olla lohdutettavana. Haluan hänen istuvan vuoteeni reunalla iltaisin. Haluan, että hän suojelee minua maailmalta.

Näitä kahta tunnetta on mahdotonta käsitellä samaan aikaan, joten toinen pitää tappaa. Isästäni en luovu, sillä en halua hänestä poikaystävääni, koska sitten ei ole ketään, jota rakastaa, perheenä. Olisi vain Charlie ja sudet, joista puolet olivat kuolleet ja toiset puolet vinottuja. He joutuivat elämään piilossa. Demetri on kuollut, joten Voturit tarvitsevat uuden jäljttäjän löytääkseen heidät. Isäni hoiti oman hommansa.

Makasin valveilla ja katselin tähtiä. Olin varma, että vanhempieni kasvot tuikkivat tähdistä. Ne rakastavat ja hellät katseet ulottuivat kohti minua. Halusin unohtaa kaipuuni ja heittäytyä elämään. Se oli vaikeaa, mutta yritin kovasti. Halusin jo nukahtaa. Oli ihanaa päästä pois hetkeksi tästä maailmasta. En kaivannut tätä jatkuvaa tuskaa.
 
***

Aamulla herätessäni tajusin heti, että minun pitäisi mennä kouluun. Raahauduin ylös ja suihkuun. Pukeuduin arkisesti toppiin, huppariin ja farkkuihin. Laahustin autolleni ja käynnistin sen. Ajoin koululle ja koska olin jo hieman myöhässä, niin kiihdytin hieman yli sallitun rajan. Haukottelin makeasti ja lukitsin autoni ovet.

Tervehdin tuttuja ja tuntemattomia, jotka vilkuttivat minulle. Ei minulla ollut hajuakaan, keitä he olivat, mutta he ilmeisesti tunsivat minut. Menin ensimmäiselle tunnille ja viereeni istui joku Sam. Olimme jutelleen muutaman kerran, tunneilla. Ei minua oikein kiinnostanut ruveta kaveeraamaan muiden ihmisten kanssa.

Olin saanut sen käsityksen, että ystävyydessä jaettiin kaikki ilot ja surut. Minusta ei kyllä ollut kantamaan muidenkin suruja, koska omissanikin oli ihan tarpeeksi. “Vanessa hei!” kuulin äänen takaatani. En ikinä oppisi tuohon nimeen! Miksei tätä leikkiä voitu jo lopettaa? Olisin niin mieluusti taas Renesmee.

“Sano vain Nessie”; tokaisin kääntyessäni. “Hei Nessie me pidetään pienet bi…”, hän joutui keskeyttämään, koska opettaja tuli juuri silloin luokkaan. Käännyin opettajaan päin ja kuuntelin hänen tylsiä jorinoitaan. Minua ei oikeastaan pahemmin koulu kiinnostanut, mutta kävin siellä silti.

Kun tunti loppui, poika joka oli puhunut minulle tunnin alussa puhui minulle taas. Samalla kun hän pölisi jotakin bileistä, minä yritin muistaa hänen nimensä. Tom? Kevin? Sam? Matt? Ei mitään päässäni oli vain musta-aukko. “Tuletko?”
“Täh? En tiedä pitää kysyä Jacobilta.”
“Isältäsi?”
“Öh, juu tavallaan.”Vastasin ja kävelin pois luokasta.

Bileet? Olin kuullut, että jopa Jake on bilettänyt joskus, mutta osaisinko minä muka? Osaisinko nauraa ja olla normaali nuori? Pystyisinkö olemaan tosissani mukana?  Laahustin seuraavalle tunnille, jossa joku Katri niminen tyttö istui vieressäni. En minä häntäkään tuntenut, jostain syystä moni tunsi silti minut.

***

Kun lopultakin pääsin kotiin menin puoliunessa autolleni. Ajoin kotiin ja viivytin Jakelta kysymistäni mahdollisimman myöhään. Lähdin ensin metsästämään. Jake sanoi, että voi tulla mukaan, mutta minä kieltäydyin seurasta. Tiedän kuinka paljon hän vihaa oikeasti raakaa lihaa. Hän metsästää vain minun vuokseni. Käskin häntä tilaamaan vaikka pizzaa.

Kun palasin kännykkääni oli soitettu ja muutamassa viestissä kysyttiin aionko mennä. Purin hetken huultani ja mietin. Kurkkasin portaista alas. Jacob oli keittiössä… syömässä pizzaa. Päätin lähteä taktikoimalla.

Menin pukeutumaan mustaan mekkoon ja piikkareihin. Nostin hiukseni ylös löysälle nutturalle. Minun oli saatava nauttia elämästäni, ystävieni kanssa. Hipsin alas ja yritin olla noteeraamatta Jacobiin. “Minne matka, nuori neiti?” hän kysyi.

Katsoin häneen hetken ja otin kasvoilleni ilmeen Kyllä-minullakin-on-elämä ja sanoin: “Bileisiin, jotka ystäväni ovat järjestäneet.” Jacobin ilme vääntyi kummallisesti ja ihan kuin jokin polttava muisto olisi aristanut hänen mielessään.
“Ei käy.”
“Siis mitä?”
“Et saa mennä sinne. En halua, että menet.”
“Minä haluan! Minulla on muutakin elämää kuin täällä!”
“Ei.”
“Menen!”
“Minä kiellän sinua menemästä!” Raivon kyyneleet valuivat kasvoillani, pilaten meikin.
“Et ole isäni!” karjaisin, mutta se oli vain totuus. Hänellä ei ollut oikeutta määrätä minua.

Jacob katsoi minua hetken outo hymy huulillaan. “En olekaan, tiedän sen kyllä, en haluaisikaan olla, koska silloin sinulla ei olisi omaa isääsi.” Katsoin häntä ihmeissäni. “Mitä sinä…?” taisin mulkata häntä monttu auki, todella upeaa!

“Et saa unohtaa heitä Renesmee, antaisivatko he luvan? Mitä luulet?” hän kysyi ja katsoi minua kulmat koholla. Tiedän kyllä, että vastaus olisi ei, mutta olisiko sittenkään…? “En minä voi tietää, jos tietäisin en kysyisi lupaa sinulta, sillä silloin voisin kysyä heiltä itseltään”, nieleskelin kyyneliäni.

Juoksin vessaan ja pyyhin valuneet meikit pois. Tulos oli silti siisti, joten päätin lähteä. Juoksin Jacobin ohi ja yritin päästä autotalliin, mutta hän tuli perässäni ja asettui eteeni. “Nessie, minä sanoin, että EI!” hän sanoi. Miksi hänen piti kuulostaa niin aikuismaiselta?

“Minne minun Jacobini on kadonnut?” kysyin vihaisesti. Hän huokaisi raskaasti ja loi läpitunkevan katseen minuun. “Nessie kulta. Mitään muuta en tekisi niin mielelläni kun antaisi sinulle luvan mennä, mutta olen sinussa vastuussa!” hän totesi ja silmistä paistoi menetyksen tuska. Hän ei halunnut, että minulle käy mitään.

“Jacob, anna minun mennä. Lupaan olla kunnolla”, yritin. Hän huokaisi raskaasti. Hän laski kädet tieltäni. “Okei, mene Nessie. Ei minulla taida olla voimia kieltääkään sinua.” Hän antoi luvan! Halasin häntä pikaisesti ja liu’uin hänen ohitseen autolleni. “Nähdään myöhemmin!” huikkasin. “Ennen kymmentä takaisin!” kuulin hänen huutavan, mutta esitin, etten kuullut.

Otin kännykkäni ja painoin sen äänettömälle. En jaksaisi, jos hän nolaisi minut koko koulun edessä soittamalla minut kotiin.

***

Istuin säkkituolissa ja välkkyvät valot aiheuttivat minulle päänsärkyä. Kaikki muukin tosin aiheutti. Ne hajut, ne äänet kaikki. Olikohan tämä sittenkään niin hyvä idea? Jalkani olivat rakkuloilla kaikesta tanssimisesta ja minulla alkoi olla tappavan tylsää.

Ajattelin, että voisi olla kivaa juosta metsässä ja unohtaa typerä biletys. Nousin seisomaan ja Jasper niminen jätkä tuli luokseni. “Mitäs Vanessa?” hän kysyi.
“Ajattelin häipyä”, totesin kylmästi ja lähdin kävelemään ulko-ovelle päin.

Huomasin pojan seuraavan minua. “Eikö sinulla ole hauskaa?” hän kysyi ja näytti surulliselta. “Voi on toki, mutta väsyttää ihan hitosti ja haluan kotiin. Mene pois tieltäni!” tiuskaisin hänelle, sillä hän oli siirtynyt eteeni.

“Saanko suukon?” hän kysyi. Jasper nojautui lähemmäs ja haisi vahvasti alkoholille. Yök. “Tuota, menisitkö vaikka nukkumaan pääsi selväksi?” kysyin. Jasper loi minuun katseen en-ole-ottanut-mitään. Pyörittelin silmiäni, sillä siihen hänen silmänsä eivät pystyisi, eivät tuossa kunnossa.

Hän oli siltikin edessäni. “Mene jo hittoon siitä!” karjaisin hänelle ärtyneenä. Soittaisin pian Jacobille, koska aloin saada bileistä tarpeekseni ja jos minua ei päästettäisi pois. Voisi olla aika dramaattista, jos susilauma hyökkäisi bileisiin.

“Nessie hei! Et kai sä mihinkään ole lähdössä?” Sam tuli luokseni huolestuneen näköisenä. “Öh, juu olen. Heippa!” “Miksi?” “Koska haluan!” kirkaisin ja tönin tanssivia ihmisiä pois tieltäni.

Aloin todella hermostua. Tönin typeriä humalaisia nuoria tieltäni. Onneksi en ollut heikko ihminen! Onneksi olin vahva. Juuri tämän takia en haluaisi olla ihminen. He olivat niin heikkoja ja sortuivat paljon helpommin kuin minun kaltaiseni ja minua vahvemmat olennot, kuten vaikka vanhempani. Kyynel vierähti poskelleni.

Voi hitsi! Nyt ajattelin taas vanhempiani. Ravistelin kyyneleen pois kasvoiltani ja jatkoin kiireesti matkaani. Pääsin autolleni ja huomasin, että joku paskapää istui autoni konepellillä. “Ja ihan helvetin nopeasti pois siitä!” karjaisin. En jäänyt odottamaan tuloksia. Nappasin vain niskasta kiinni ja viskasin jonnekin.

Kun pääsin autotalliin huokaisin helpotuksesta. Näin, että sisällä oli vielä valot, mutta juoksin vain nopeasti kylpyhuoneeseen. Peseydyin nopeasti ja vaihdoin yöpaidan ylleni. Pesin hampaani ja loikkasin sänkyyn. Huokasin haistaessani tutun hajun. Katsoin yöpöydälle.

Hymyilin. Siinä se oli, juuri siinä mihin jätin sen. Otin medaljonkini käteen ja avasin sen. Hipaisin sormellani kuvaa ja hymyilin. Hymyilin tänään enemmän kuin moneen vuoteen. Tämäniltainen oli saanut minut tajuamaan, että elämä voisi olla huonomminkin. Voisin olla vajonnut alkoholiin tai kuolla. Sain olla onnellinen siitä, että olin kunnossa.

Kuulin Jaken tulevan oveni taakse. Hän koputti oveeni ja tuli sisään pyyntöä odottamatta. “Oletko kunnossa Nessie?” hän kysyi. “Kyllä vain”, ilmoitin ja soin hänelle hymyn. Oikean hymyn. Hän huokaisi helpotuksesta ja otti kasvoilleen vihaisen ilmeen. “Sanoin kymmeneksi. Kello on puoli kaksitoista”, hän sanoi ankarasti.

Irvistin hänelle. “Tuo ääni ei sovi sinulle, palaapa siihen huolestuneen isän rooliin”; ehdotin hänelle. Hän irvisti minulle ja istui viereeni. “Eli olet okei, näytit aika vihaiselta tullessasi kotiin.”
“Huomasin juuri, miksen tykkää kaveerata ihmisten kanssa.”
“Ai. Miksi?”
“En jaksa nyt selittää”, haukottelin.

Jake hymyili ja pörrötti hiuksiani. “Okei nuku hyvin kulta”, hän sanoi pehmeällä äänellään ja antoi suukon otsalleni. “Öitä Jake”, sanoin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän vastasi halaukseeni. Loin vielä yhden hymyn ennen kuin hän poistui huoneestani.

Katsoin medaljongin valokuvaa. “Öitä äiti, öitä isä. Minä rakastan teitä”, kuiskasin ja painoin pääni tyynyyn.

jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Kolmas luku: 4.7)
Kirjoitti: green - 08.07.2010 13:02:55

AAAA, nuo kaksi lukua oli aivan ihanat !♥♥♥
Virheitä ei minusta ollut, ja tekstiä on tosi mukava lukea :Dddd

Mutta, jatkoa jatkoa jatkoa jatkoa jatkoaaa !

♥green

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Lauranood - 11.07.2010 18:15:15

green Ihanaa jos pidit. kakkosesta en itse niin kovin pitänyt, mutta hyvä jos sinä pidit :D Tässä uusi luku :)

A/N Ja kiitokset taas betalleni Pulinalle, joka jaksaa aina betata tekstini, virheistä huolimatta, jotta teidän olisi parempi lukea sitä!

Neljäs luku
Miksi olet täällä? Miksi petit meidät?

Nyt olen viimein saavuttanut sen tilan. Minun kasvuni on pysähtynyt. Kaikki arvuuttelivat aina sitä, että kuinka pitkään elän ja tässä se nyt on. Olen ikuisesti seitsemäntoista vuotta. Kuusi vuotta sitten menetin vanhempani. En koskaan kyllästy muistelemaan, mutta olen päässyt sen yli, luulisin.

Minun piti olla tällä hetkellä yliopiston opiskelija, joten en käynyt koulua. Olin vain kotona ja tylsistyin. Minä en vieläkään suostunut rakastamaan Jacobia romanttisesti. Ponnistelin pitääkseni isällisen rakkauden häneen, mutta se kävi aina vain vaikeammaksi.

***

Oli Heinäkuinen päivä ja Forkissa satoi yllätys, yllätys vettä. Istuin olohuoneessa ja selailin kanavien läpi. En löytänyt mitään mielenkiintoista, joten siirryin musiikkikanavalle. Kuuntelin musiikkia ja sateen ropinaa. Oikeastaan aika kaunista. Muistelin isääni soittamassa flyygeliä. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan kuullut.
 
Joskus iltaisin kävin muistojani läpi, yritin muistella sävelmiä, jota hän soitti äidilleni. Ajan myötä se kävi yhä vaikeammaksi, mutta pidin pintani. Jacobin lauma oli viimein tullut ulos kuorestaan, he olivat varmistuneet turvallisuudestaan. Jacob oli siis laumansa luona. Hänen laumansa oli melkein ehjä, mutta Samilta puuttui useampi. Se oli minusta kamalan surullista.

Tuijotin ikkunasta ulos mitään näkemättömin silmin. Ajattelin Alicea. Oliko hän elossa? Millaista hänen elämänsä olisi? Miksi hän oli jättänyt meidät? Muistaakseni isäni oli maininnut jotakin sellaista, että Aro halusi Alicea enemmän kuin mitään. Se sai minut ajattelemaan, että oliko Alice halunnut pelastaa itsensä siltä elämältä.

Viha sisälläni kuohahti, vihasin Voltureita. Ensin Alice, sitten koko loppu perheeni ja lopulta he veisivät varmasti minutkin.

***

Ovi kävi. Jacob tuli varmaan kotiin. Kuulin askeleita, jotka tulivat olohuoneeseen. “Miksi ovi ei ollut lukossa? Sinulle olisi voinut käydä jotakin!” kuulin huolestuneen äänen, joka ei kuulunut Jacobille, vaan… Alicelle! Käännähdin hädissäni ja iloisena ympäri ja tuijotin suoraan Alicen silmiin.
lta ja marssi eteiseen.

“Alice”, nyyhkäisin ja hyppäsin hänen kaulaansa. Ihmeellinen onnentunne levisi kehooni. Olin saanut Alicen takaisin. Hän laski minut irti halauksestaan ja juoksin Jasperin syleiltäväksi. Minun oli ollut ikävä myös häntä.

Lopulta sain koottua itseni ja hymyilin kahdelle rakastamalleni vampyyrille. “Mitä te… Miksi te… Ihanaa nähdä teitä!” kiljaisin lopulta, koska en löytänyt haluamiani sanoja. Alice naurahti. “Meistäkin on ihanaa nähdä sinua, mutta missä Jacob on?” Alice kysyi hieman vihaisesti.

“Laumansa luona”, totesin. Alicen kasvoille ilmestyi järkyttynyt ilme. “Siis reservaatissa? Jättikö hän sinut yksin? Eikä edes lukinnut ovea? Mitä helvettiä se koira ajattelee?”
“Alice! Rauhoitu. Olen jo seitsemäntoista, ei mikään satuta minua”, rauhoittelin.
“Volturit!” Alice muistutti.

Purin huultani. Samalla kuulin oven käyvän. “Alice”, Jasper kuiskasi. “Hän oli huolimaton, vie mieluummin Nessie ylös”, Alice kivahti rakkaalleen. “Alice! Olen edelleen seit-”
“Hiljaa, Nessie, ole kiltti ja tottele jutellaan myöhemmin.”
“EI!”
“Yhtä jääräpäinen kuin äitinsä”, Alice huokaisi lopulta.
“Saanko kysyä mitä helvettiä sinä ajattelit? Olet maailman huolimattomin ja typerin koira!” kuulin Alicen kiljuvan. Olin menossa huutamaan hänelle, mutta Jasper pysäytti minut. “Anna olla, Alice on huolissaan”, Jasper sanoi vaativasti. Olin väittämässä vastaan, mutta en jaksanut tapella, hän voittaisi kuitenkin.

“Alice… Mitä helvettiä sinä minulle kiljut?”
“Sinä jätit Nessien yksin! Ja ovet auki!”
“Nessie on seitsemäntoista ja osaa huolehtia itsestään, haloo! Nyt on päivä!”
“Mitä jos Volturit olisivat tulleet?”
“Sinä olisit juossut pakoon, kuten viimeksi!”
“Volturit olisivat tehneet minusta aseen perhettäni vastaan!”
“Ai…”
“Uskomatonta!”

Alice ryntäsi vihaisen näköisenä olohuoneeseen. Jasper nappasi hänet kiinni. Alice katsoi häneen vihaisesti. “Ennen kuin särjet mitään”, Jasper huomautti. Alice rentoutui saman tien. “Anteeksi, myös sinulle Nessie”, hän kuiskasi. Nyökkäsin vain. Olin hyvin iloinen saadessani Alicen takaisin, mutta miksi hänen piti heti haastaa riitaa Jaken kanssa?

Olimme hetken hiljaa ja Jacob käveli olohuoneeseen. “Anteeksi, olin huolimaton”, hän mutisi nolosti. Se ärsytti minua, en minä mikään vauva enää ollut!

Pienen hiljaisuuden rikkoi Alicen äkillinen tuhahdus. “Nessie! Enkö minä opettanut sinulle lapsena mitään?” Katsoin häntä hölmistyneenä. “Mitä nyt Alice?”
“No nuo vaatteet! Miten sinä voitkin olla noin paljon Bella?” Katsoin itseäni. Päälläni oli metsästysasuni, verkkarit ja toppi. Irvistin Alicelle. Pieni pala oli ilmestynyt kurkkuuni. Alicen sanat pyörivät päässäni ‘Miten sinä voitkin olla noin paljon Bella?’

Aukaisin suuni, mutta en saanut sieltä tulemaan inahdustakaan. Suljin sen ja yritin uudelleen. Nyt osasin jo muodostaa sanoja. “Alice, tämä on metsästys asuni, et kai halua, että sotken vaatteeni metsällä?” kysyin muka viattomasti. “En tietenkään Nessie kulta, mutta vaatteet pitää vaihtaa heti! Nyt pesulle”, hän komensi ja otti kädestäni  kiinni. Huokaisin.

Nojasin pääni Alicen rintaan. “Oli ikävä”, kuiskasin ja sain suukon päälaelleni. “Minunkin sinua.” Alice työnsi minut pesuhuoneeseen ja sulki oven. Huokaisin ja riisuin vaatteeni. Heitin ne pyykkikoriin ja melkein pompin suihkuun. Olin saanut Alicen takaisin. Harmi, ettei äiti ollut täällä… Avasin nopeasti suihkun ja huuhtelin kyyneleet pois.

Peseydyin nopeasti, sillä minulle ehti jo nyt tulla ikävä Alicea. Kiedon lämpimän ja pehmeän pyyhkeen ympärilleni. Oli suorastaan siunaus olla rikas ja saada käyttää lämpimiä pyyhkeitä. Huokaisin ja tassuttelin huoneeseeni. Alice seisoi keskellä huonetta kädessään vaatteitani.

“Alice kiltti, leikitään barbieta huomenna, minua väsyttää”, inisin. Alice huokaisi ja juoksi vaatehuoneeseeni. Hän tuli sieltä pian kädessään mukavan näköinen pyjama. Omistinko minä muka sellaisen? No ihan sama. Puin sen mutisematta ylleni. Se oli ihanan pehmeä ja tuoksui uudelta. “Alice? Onko tämä uusi?” kysyin. “Kaikkihan vaatteesi ovat”, Alice sanoi ja katsoi minuun epäillen.

“Kyllä minä joskus vaatteitani pesenkin, mutta en ole omistanut tällaista ennen”, ilmoitin. “Luulitko, että palaan ilman tuliaisia?” hän kysyi. “Voi Alice! Olet ihan hullu! Et edes tiennyt, että olimmeko me täällä.”
“Totta kai tiesin.”
“Ai juu, tulevaisuuden näkysi.” Alice pörrötti märkiä hiuksiani. Hän kipaisi kylpyhuoneeseeni ja palasi sieltä harja mukanaan.

“Saanko?”
“Juu ilman muuta.”
Olin kaivannut sitä, että joku harjaisi pehmeästi hiuksiani. Istuin sängylleni Alice perässäni. “Meidän pitää järjestää juhlat!” Alice riemuitsi pian. “Eikä, en halua mitään juhlia”, marisin. “Älä viitsi Nessie, siitä tulee hauskaa!”
“Minun elämäni ei ole kamalan hauskaa”, ilmoitin happamasti.
“Sitten siitä pitää tehdä hauskaa!”
“Alice!”
“Kenet haluat kutsua?”
“Ihan pienet juhlat vain, eikö niin?”
“Määrittele pienet.”
“Alice!”
“Mitä?”
“Öitä."
“Nuku hyvin Nessie.”

Sain suukon otsalleni ja hän tanssahteli pois huoneestani. Huokaisin tyynyäni vasten. En halunnut mitään juhlia. Mitä minä juhlisin? Sitä, että olin orpo? Minulla oli vain tätini, setäni, ukkini ja Jacob. Todella hauskaa. Nyyhkäisin katkeran kyyneleen ja kadehdin niitä, joilla oli vanhemmat.

Viha sisälläni kuohui. Vihasin Voltureita, jotka olivat tuhonneet onnellisen elämäni, murskanneet haaveeni, tappaneet vanhempani ja kaikki rakkaani. En voisi antaa heille ikiä anteeksi. Olisin ikuisesti katkera ja hautoisin kostoa. Heidän pitäisi kuolla, yksitellen. Mielellään paljon kituen. Heidän piti kärsiä, kuten minä olin kärsinyt.

Halusin viedä heiltä kaiken rakkaan. Tuhota heidän onnellisen elämänsä ja tehdä hyvistä muistoista tuskaisia muistoja. Halusin kostaa ja vain kostaa. Kaikki ne julmat päivät, kaikki ne kyyneleet. Kaikki ne illat, jolloin olisin tarvinnut vanhempiani. Haluisin kostaa myös sen, etten voinut rakastaa Jacobia. Kaikki oli heidän syytään.

Katsoin pimeyttä. Kuvittelin Aron eteeni. Hän oli rikkonut lupauksensa. Hänen ei pitänyt satuttaa rakkaitani, mutta hän tappoi heidät. Hän saisi maksaa valheestaan. Kyllähän minä tiesin sen valheeksi, mutta miksi kuvittelinkaan hänen oikeasti armahtavan rakkaitani? Heitä kaikkia.
Tavallaan pelkäsin omia ajatuksiani. Milloin minusta oli tullut näin raaka? Ehkä silloin kuin tajusin menettäneeni kaiken. Kaikki se odotus oli turhaa, se kaikki. Kaikki se kipu, kaikki tuska oli turhaa, koska mennyttä ei voi muuttaa. Millainen olento vie kaikki rakkaat pikkulapselta? Aivan armottomasti ja säälimättömästi hän riisti koko elämäni tarkoituksen.

Suljin silmäni ja ajelehdin uniin. Pimeys ja rauha ympäröivät minut. Oloni oli rauhallinen, mutta se johtui unesta. Yö oli aikaa, jolloin oli helppo unohtaa ja silti niin helppoa muistaa.

***

Aamulla heräsin ja oloni oli oikein sekava. Oliko Alice oikeasti palannut? Siihen sain varmistuksen heti tassutellessani alakertaa. “Heti takaisin ylös ja suihkuun!” kuului Alicen komento. Kipitin nopeasti takaisin ylös. Peseydyin nopeasti ja lempishampooni tuoksu sai oloni vielä rauhallisemmaksi kuin hetki sitten.

Kiedoin jälleen puhtaan ja lämpimän pehmoisen pyyhkeen ylleni ja kipitin huoneeseeni. Vaatehuoneeni ovi oli auki, joten tiesin mistä Alicen löytäisi. Hän piteli kädessään samoja vaatteita kuin eilen.

Sain päälleni sinisen v-aukkoisen paidan, jonka hihat olivat käsitaipeisiin. Sain myös mustan hameen ja siniset korkokengät. Katsoin Aliceen epäröiden. “Kamala yhdistelmä!” huudahdin. “Lopeta, Renesmee, se on täydellinen.”
“Ehkä sinusta, minä vihaan sitä!”
“Tosi ilkeää, Renesmee!” Alice motkotti.

Pyörittelin silmiäni ja menin farkkukaapilleni. Avasin oven ja otin sieltä mustat farkut. Paremmat nekin kuin se kamala hame. Vedin farkut jalkaani ja viskasin hameen nurkkaan. “Älä ikinä, ikinä, pakota minua kulkemaan hameessa!” kiljahdin. Minä vihasin hameita, ainakin tämän jälkeen. Alice pyöritti loukkaantuneena silmiään ja heitti hameen roskiin. “Ole sitten nirso, kyllä minä sinulle vielä opetan”, hän uhkasi. “Opettaminen olisi ollut helpompaa, jos olisit ollut täällä kun olin lapsi”, sanoin ja marssin vihaisena pois.

Kipitin korkokenkieni kassa autotalliin ja otin äitini auton. Ajoin vain eteenpäin. En tiennyt minne, mutta halusin kauas täältä. Lopulta päädyin Charlien talon eteen. Kohautin olkiani ja nousin autosta. Koputin ovelle. Unisen näköinen Charlie tuli avaamaan. “Ai hei Nessie”, hän tervehti iloisesti.

“Olin juuri heräämässä ja lähdössä kalaan, mutta voin toki peruakin…” hän selitteli minulle. “Ai, ei tarvitse. Voinko silti jäädä?” kysyin hieman allapäin. “Jää toki kulta, mikä nyt?” “Pientä riitaa Alicen kanssa.”
“Alicen? Onko Alice palannut, entä muut?”
“Ei, vain Alice ja Jasper”, huokaisin. Olisikin äitini ja muut palanneet. Sitä Charliekin toivoi, vaikka tiesi, etteivät he enää koskaan tulisi takaisin.

Charlie söi aamiaisensa ja lähti kalaan. Hän vakuutti kyllä, että voisi jäädä. Minä taas vakuuttelin, että olikin ehkä parempi saada hieman omaa tilaa hetkeksi. Sain suukon otsalleni ja hän poistui. Huokaisin hiljaa ja kapusin äitini vanhaan huoneeseen. Sieltä oli viety paljon tavaroita pois, mutta sänky, koulupöytä, jopa kannettava kone olivat vielä tallessa. No mihinpä hän niitä tarvitsi muuttaessaan Culleneille, nyt hän ei tarvinnut enää mitään.

Jälleen kyyneleitä. Eivätkö ne koskaan loppuneet? Istahdin äitini vanhalle sängylle. Painoin pääni käsiini ja nojasin niihin raskaasti. Annoin kyynelten valua ja tunsin olevani yksin. Liian yksin. Nyyhkin ja yritin tukahduttaa sen tunteen. Tunsin jonkin aiheuttavan painauman sängylle viereeni. Hätkähdin ja vilkaisin sivulleni.

Kohtasin äitini punertavat silmät. Näin ruskeat, tuuheat hiukset ja huokaisin raskaasti. Näin hänen lävitseen. Tämä kaunis harha-äitini hymyili minulle. Hän kohotti kätensä, kuin kokeeksi. Tunsin sen laskeutuvan poskelleni. Tunsin hänen viileän kosketuksensa. Hätkähdin jälleen, mutta onnesta. sain tuntea jälleen äitini pehmeät kädet.

Tunsin hänen silittävän hellästi poskeani. “Itke vain kulta, itke suru pois”, kuulin hänen kuiskaavan minulle. Ääni oli niin kaunis, niin lämmin ja niin tuttu, että se sai minut jälleen itkemään. “Äiti”, kuiskasin särkyneellä äänellä. Hän katsoi minuun ja loi anteeksipyytävän hymyn minulle. Mitä hän pyysi minulta anteeksi?

“Olen pahoillani, etten saanut nähdä kun kasvat. Minä rakastan sinua silti, usko minua. Kaipaan sinua nytkin”, hän kuiskasi. “Ei se ollut sinun vikasi”, nyyhkin ja painauduin vasten häntä. Minä yllätyin todella kun en sujahtanutkaan hänen lävitseen. Minä pystyin nojaamaan häneen. Pystyin haistamaan ja tuntemaan hänet.

Lopulta painauduin hänen syliinsä. Laskin päänsä hänen reisilleen ja nostin jalkanikin sängylle. Vedin syvään henkeä, jotta saisin vain enemmän hänen suloista tuoksuaan aivoihini. Että minä kaipasinkin häntä. Kukaan ei koskaan voisi korvata häntä. Hän oli aina taistellut minusta ja minun puolestani. Hän oli aina rakastanut minua, jopa nyt kun hän ei ollut täällä minun luonani.

Suljin silmäni ja tunsin hänen silittävän hiuksiani. Joskus hän painoi suukon hiuksilleni ja se sai palan nousemaan kurkkuuni. Miten selviäisin koko loppu elämäni ilman häntä, omaa rakasta äitiäni, joka oli antanut kaikkensa ja enemmän, koko elämänsä, vain minun vuokseni. Hän luopui kaikesta, jotta minä saisin elää.

Oliko tämä unta? Jos oli en koskaan halunnut enää herätä. Halusin hänen olevan vierelläni, häälyvänä kuvana tai ei. Pystyin haistamaan hänet, tuntemaan hänet ja kuulemaan hänet. Haistoin myös vivahteen jotain vierasta hajua. Tai en kovin vierasta olin kerran ennenkin haistanut sen, mutta mitä se oli? En jaksanut nyt muistaa.

Tunsin pienen pisaran särkyvän poskelleni. Oliko äitini itkenyt? Oliko hänen kyyneleensä todella pudonnut poskelleni. Minä olin hänen, mutta olin menettänyt hänet. Painauduin lujemmin häntä vasten ja nukahdin. Nukuin unia näkemättä, kiitos äitini seuran.

***

Tunsin tajunnan palaavan mieleeni, mutta en halunnut avata silmiäni. Oloni oli niin mukava, niin tyyni. En ollut pitkään aikaan nukkunut niin hyvin. En muistanut mitään eilisestä, mutta se ei haitannut, sillä olihan minulla mitä mainioin olo. Silmiini kajasti valoa. Laskevan auringon valoa. Eikö ollutkaan aamu?

Avasin silmäni ja tajusin makaavani äitini vanhassa huoneessa hänen vanhalla sängyllään. Muistin eilisen harhani, mutta se ei haitannut minua. Epäilin olevani hullu, täysin seonnut, mutta sekään ei haitannut, sillä olihan äitini ollut hetken luonani. Nousin istumaan ja huomasin makaavani peiton alla. En minä ollut mennyt makaamaan sinne.

Sitten huomasin, että kenkäni olivat sängyn vieressä, eivät jaloissani. Oliko Charlie tullut kotiin ja huolehtinut minusta. Se tuntui epätodelliselta. Nousin ylös ja melkein juoksin alakertaan. “Charlie”, huhuilin, ei vastausta. Oliko äitini muka pistänyt minut nukkumaan? Kävelin tokkuraisena takaisin yläkertaan ja äitini huoneeseen.

Katselin ympärilleni. Koulupöydällä oli jotakin mitä siinä ei ollut ollut aiemmin. Valokuva. Kävelin sen luo ja löysin valokuvan meistä kaikista. Me kaikki olimme siinä. Carlise ja Esme, Jasper ja Alice, Emmet ja Rosalie, Äiti ja isä, jopa Charlie ja Jacob, minä hänen sylissään.  Hymyilin, me kaikki. Näin jopa sudet aivan takana.

Otin kuvan käteeni ja sen välistä tipahti lappu.

Älä koskaan unohda kuka olet ja mikä olet, mihin kuulut ja ketä rakastat. Me emme unohda, me rakastamme.

Äiti

Katsoin allekirjoitusta ‘äiti’, oliko hän todella täällä? Oliko hän todella tuonut tuon kuvan tänne, kirjoittanut lapun, pitänyt minusta huolta. Oliko hän puhunut minulle, kertonut rakastavansa minua? Antanut minun nukkua hänen vierellään. Muutama pullea onnen kyynel valui poskelleni. Pitkään aikaan minä todella itkin onnesta.

“Nessie onko kaikki kunnossa?” kuulin Charlien karhean äänen takaatani. Nyökkäsin ja käänsin pääni hänen suuntaansa. Tunsin hymyileväni ja itkeväni samalla. “Oletko varma?” Nyökkäsin jälleen. “Minusta tuntuu, että äiti kävi täällä”, kuiskasin ja ojensin valokuvan sekä lapun hänelle. Charlie katsoi sitä hämmentyneenä.

“En tiedä Nessie, kuka tahansa on voinut tehdä tämän”, hän sanoi apeana. Hän ei voinut uskoa. “Minä myös näin hänet. Hän tuli viereeni ja lohdutti minua, hän sanoi, että rakastaa minua”, sanoin puolustelevasti. “Olen pahoillani, et ole enää lapsi ja vaikka kuinka haluaisin en usko kuolleesta heräämiseen. Renesmee hän ei käynyt täällä. Olet tarpeeksi vanha ymmärtämään sen”, hän sanoi apeana ja poistui huoneesta.

Häin seisomaan hämmentyneenä huoneeseen. Minä halusin uskoa, että se oli todella äitini, mutta Charlie oli hämmentänyt minua ja saanut minut epäilemään. Olin todellakin jo ruumiillisesti seitsemäntoista, mutta kukapa ei haluaisi uskoa, että hänen äitinsä olisi elossa tai kävisi edes katsomassa häntä. Huokasin raskaasti ja otin autonavaimeni pöydältä, jolle olin ne ilmeisesti laskenut.

Laahustin autolleni ja lähdin ajamaan kohti kotia. Puristin valokuvaa yhä kädessäni. Se menisi heti pöydälleni. En luopuisi siitä. Kaarsin pihaamme ja satuin vilkaisemaan taustapeiliin ja näin pelottavan näyn. Punaiset silmät ja vaaleat hiukset, kalpean ihon ja pelottavan hymyn. Minut oli löydetty.

Juoksin sisään ja melkein törmäsin Aliceen. “Alice, Alice, hän oli ulkona, minä näin hänet!” kiljuin hysteerisenä. Tiesin, että hän kuulisi, mutta mitä väliä? “Renesmee mitä sinä näit?” Alice kysyi ja hätä paisui hänen äänessään jokaisen sanan kohdalla. “Alice. Minä. Näin…”, yritin rauhallisesti, mutta ajatteleminenkin teki pahaa.

“Nessie! Mitä sinä näit?” kuulin Jaken hätäisen äänen ja näin Jasperinkin juoksevan huoneeseen. “Nessie, auts, sattuu”, Alice ilmoitti. Huomasin puristavani todella kovaa hänen käsiään. Näin Jasperin liikahtavan kohti minua. “Jasper ei hän halua satuttaa minua”, Alice ilmoitti hymyillen ja käänsi katseensa takaisin minuun. “Kannattaa irrottaa, jollet halua Jasperin hermostuvan”, Alice kuiskasi minulle.

Irrotin Alicen kädet ja vedin syvään henkeä. “Alice, Jasper, Jake, minä näin Janen ulkona”, kuiskasin ja ääneni vapisi pelosta. Alice jäykistyi heti ja sai Jasperin vierelleen. Jacob juoksi vierelleni ja otti hellästi käsistäni kiinni. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja avasi täyteläiset huulensa. “Nessie kulta, oletko kunnossa?” hän kysyi ja huoli oli tahrinut hänen kauniin äänensä.


Nyökkäsin, en voinut puhua. Yritin työntää rakkauttani pois. En saanut rakastua häneen, minä tarvitsin häntä liikaa. Jacob halasi minua hellästi ja se sai sydämeni pomppimaan aivan holtittomasti. Ei, ei Jacobiin. Keneen tahansa muuhun, mutta ei Jacobiin. En saanut rakastaa häntä, halusin, mutta en saanut.

Tunsin haluni voimistuvan. Halusin suudella häntä halusin olla hänen, mutta en saanut, en voinut. Työnsin hänet pois ja juoksin huoneeseeni itkemään. Viha sisälläni vain voimistui. Miksi Volturit olivat tuhonneet elämäni, rakkauteni ja kaikkeni? Miksen saanut rakastaa Jacobia, se oli niin väärin!

Kuulin koputuksen ovella. Sitten kuului puhetta ja tiuskintaa. Komentoja ja kiroilua. Lopulta Jacob ryntäsi huoneeseeni “Tule Nessie, mennään!” hän karjaisi ja tarttui käteeni. Olimme matkalla takaovelle kun eteemme ilmestyi tuttu hahmo. “Felix!” karjaisin pelosta.

Jatkuu...

Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Ayos - 11.07.2010 18:28:00

Oi taas itketti kun luin tätä osaa.  Aivan ihana ja toivon jatkoa. Rakentavat lähti just ranskanmatkalle vuodeks, että nyt on sisällötön kommentti.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: En-nu - 11.07.2010 18:31:07

Mie itkin taas :'( en älyy kuinka joku voi tehä noin ihanaa ja koskettavaa tekstiä kiitti luvusta se oli loistava  ;)

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: green - 13.07.2010 20:08:03

Sait mut jälleen nyyhkyttämään.  :'( Oli ihana luku, eikä rakentavaa irtoa : Dd
Jatka samaan malliin !
++++ jatkoaaaaa, kiitos♥♥♥

-green

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Lauranood - 24.07.2010 10:46:41

Ayos Kiitus kun viitsit kommentoida ^^ Saisimpa mäkin lähtea vuodeks ranskanmatkalle <3
En-nu Ui, kiitos.
green Kiitusta sinullekkin, mutta ensiluvusta ei taida tulla yhtä tunteikasta, koska ihanat pikku Volturimme tulevat rikkomaan Renesmeen Angsti kuplan ja sen taisteluvaistot heräilee. Siitä tulee lähemmäs vihanen ku ampiainen ;D

Äh, uusi luku tulee heti kun olen saanut siihen riittävästi sisältöä. Kiitos kommenteista <3
Anteeksi viivästyminen.

~Lauranood

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Jakepoo - 25.07.2010 14:35:40

Voi äly, tämä ficci on IHANA! Sait mut nyyhkyttämään täällä holtittomasti, en oo ikinä itkenyt näin ficciä lukiessani! Tää on vain niin kaunis - itken aina kun Nessie ajattelee Bellaa ja Edwardia. Tuo Bellaharha oli kaunis.  :'( Yhyy toivon, että Bells ja Ed olisi jotenkin selvinnyt siitä, mutta eipä se näytä todennäköiseltä.
Ainoastaan tuo Alicen ja Jasperin paluu häiritsi. Eikö Nessie muka olisi ihan hysteerinen heidän palattuaan? Eikö tivaisi tietoa, onko kukaan muu selvinnyt? Samoin Jacob.
Mutta älä ota tuota itseesi, muuten rakastan tätä ficciä! Itken täällä edelleen. :D Ja nyt alkaa kai tulla sitä jännitystäkin!

J A T K O A <3

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Lauranood - 25.07.2010 15:45:03

Jakepoo Oi kiitod. Ihanaa jos ficcini vaikuttaa sinuun <3  Kiitos, huojentavaa, että se ilmeisesti oonistui se Bella-harha, koska pelkäsin sen kuulostavan jotenkin tekaistulta... Joo se Alice juttu oli kans jotenkin perseestä, se kuvaa parhaiten. En ota itteeni, ksoka en osannu kirjottaa sitä ja tiiän sen hyvin :D  Kyllä lisään hieman jännitystä peliin :D

Seuraava osa ilmestyy heti kun se on betattu <3

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: saaga - 26.07.2010 15:00:17

Tää on ihana! mä pillitin joka kappaleen. Tosi hyvää tekstiä <3 Love it!
Jatkoa pian, en jaksa oottaa!

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Lauranood - 26.07.2010 16:01:03

saaga Kiitos <3 Jatkoa tulee heti kun se on betattu, eli toivottavasti pian. Se valmistui jo edellispäivänä, että kai sen pitäisi pian tulla, jos betallani ei ole muuta menoa tai omia juttuja liaaksi, koska minun on aina vasta toisella sialla :]

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (Neljäs luku 11.7)
Kirjoitti: Lauranood - 26.07.2010 16:40:36

A/N Noniin, kiitusta Pulinalle, joka sai tämän betatuksi jo nyt ^^ Tässäpä Viides luku

Viides luku
Jos kuolema lupaa tulla kivuttomasti, minä en temppuile...

Olimme matkalla takaovelle, kun eteemme ilmestyi tuttu hahmo. “Felix!” karjaisin pelosta.

Felix, Felix, päässäni vain kaikui ja viha syöksyi läpi ruumiini. Aivoista se saavutti pian heikot käsilihakseni ja pohjelihakseni. Jännityin paikalleni jalat harallaan ja pienet nyrkit pystyssä. Katsoin vihollistani ruskeilla mantelisilmilläni ja karjaisin raivosta. Tunsin tulen leimahtavan sisälläni ja halusin tappaa Felixin siihen paikkaan. Kuolisin siinä rytäkässä varmaan itse, mutta oliko sillä väliä? En jaksanut oikein välittää.

Olisin taatusti hypännyt jo Felixin niskaan jos joku ärsyttävä tyyppi ei olisi puristanut käsivarttani niin hiton lujaa, että melkein sattui. Käänsin päätäni ja päästin hampaiden välistäni matalan sihahduksen ärsyttävälle tyypille, joka paljastui Jacobiksi. No ärsyttävässä tyypissä ja Jakessa ainakin oli paljon samaa. Jacobkin oli hieman ärsyttävä, välillä.

Yritin riuhtoa kättäni irti, mutta Jake puristi vain kovempaa. Yritin purra häntä, mutta hän vain nauroi, vaikka sormet melkein katkeilivat. Mikä hitto siihen meni? “Nessie kulta, luuletko todella, että päästän sinut Felixin kimppuun tapattamaan itsesi? En oikein usko”, hän sanoi ja katsoi minuun tyynesti ja loi sitten vihaisen katseen Felixiin. “Rakki”, Felix sanoi vihaisesti ja olin varma, että jos hänellä olisi ollut korvat, ne olisivat painuneet luimuun.

“Olisi hauska ottaa matsi, mutta Renesmeen henki on paljon tärkeämpi kuin paksun kallosi murskaaminen”, Jake murahti isolle Volturille, joka vain hymyili pirullisesti. Mieleni teki huutaa, että: "Hitot minun hengestäni, kosta sille!" En kuitenkaan saanut suutani auki, niin liikuttunut olin. Mikäs minuun iski? Missä taisteluhaluni? Yhtäkkiä olinkin hyytelöä, joka halusi kaatua Jacobin käsivarsille. Löin itseni poskeen ja käskin ryhdistäytymään.

“Nessie!” Jake torui. “Olisi helpompaa pitää sinut kunnossa, jos et hakkaisi itse itseäsi!” Katsoin häntä vain vihaisesti. Hänhän se nämä reaktiot sai aikaan. Oli helppoa syyttää prinssi uljasta kaikesta. Ruusunen voisi painua vaikka nukkumaan kauneusuniaan? Silti se ei houkuttanut. Halusin kostaa Voltureille. Viimeksi olin liian pieni, mutta entäs nyt? Kuulin Alicen kirkaisun jostain kauempaa. Jane!

Yritin mennä apuun, mutta Jake puristi kättäni kovempaa. “Menossa jonnekin?” hän kysyi ja vetäisi minut lähemmäs itseään. Liian lähelle! Vaistoni heräsivät ja tönäisin hänet - ehkä hieman liian kovakouraisesti - kauemmas minusta. Kuulin kädessäni inhottavan rusahduksen. Rusahduksen? Hei, minunhan piti olla särkymätön! Eikö? Jake katsoi kättäni kärsivä ilme kasvoillaan.

Kuului lisää Alicen kirkumista ja Jasperin ärjymistä. Halusin edelleen mennä apuun, mutta en minä enää voinut tehdä mitään, kiitos Jaken. Jake narskutteli hampaitaan ja näytti lähes pelottavalta silmissään vihainen, leimuava katse. “Sinä sait minut satuttamaan häntä!” Hän karjaisi ja tönäisi Felixiä. Felix lensi reilut kaksikymmentä metriä kunnes sai tasapainonsa takaisin ja lähti hyökkäämään meihin päin. Kirkaisin kauhusta. Miksi? Käteni takiako?

Näin hänen lähestyvän salamana ja nappaavan Jakea niskasta. “Pysy kaukana tästä penikka!” hän karjaisi Jakelle ja viskasi hänet reilut viisikymmentä metriä. Kirkaisin kauhusta, tällä kertaa Jaken vuoksi. “No niin pikkuneitiseni. Aro-sedällä on sinulle asiaa”, Felix sanoi ja virnuili häijysti. Meinasin motata häntä, mutta muistin kaksi asiaa. Yksi: Käteni oli murskana.
Kaksi: Se sattuisi.

Tyydyin siis uuteen suunnitelmaani. Potkaisin Felixiä naamaan. Ei se nyt niinkään auttanut, mutta sain hetken perääntymis aikaa. Pakitin muutaman askeleen, mutta sitten hän oli jo vierelläni. Sohaisin häntä rintakehään ja kuulin luuni napsahtavan poikki kyynärpäästä. Parkaisin uudesta kipulähteestä ja loin Felixiin murhaavan katseen. Vahva olin, mutta hakkaamalla en pärjäisi. Halusin repiä hänen kätensä irti, mutta koska molemmat käteni olivat käyttökelvottomia tein jotain, josta en ollut koskaan edes unelmoinut.

Loikkasin ilmaan, ainakin kolmen metrin korkeuteen. Aika liikkui hidastetusti, niin minäkin. Otin Felixin huitovasta kädestä jaloillani otteen ja pyörähdin ympäri. Siinä rutakassa minä voitin. Felixin käsi lensi jalkojeni mukana ja hän karjui kivusta vai vihasta, sitä en tiennyt. Laskeuduin maahan sulavasti ja käsi tömähti vierelleni kuin kiven lohkare ikään.

Katsoin häneen varuillani molemmat kädet puolustus kyvyttöminä. Hän näytti huomanneen saman asian ja syöksyi minua kohti toinen käsi ojossa ja toinen maassa vierelläni. Oli oikeastaan aika huvittavaa kun yksikätinen vahvan oloinen mies ryntäsi minua päin kauniit kasvot vihan vääristäminä, mutta se ei naurattanut minua silloin. Olin täydellisen tietoinen siitä, etten voisi paeta. Minulla ei ollut pakoreittiä. Jähmetyin paikalleni ja jostain kuului repeytyvien vaatteiden ääniä.

Minun ja Felixin väliin hyppäsi valtava musta susi. Se ei ollut Jacob. Tiesin sen, sillä olin nähnyt suden ennenkin. Sam! Sam suojeli minua ja pian kuului lisää repeytyvien vaatteiden ääntä. Nyt hänen vierelleen juoksi lisää susia puolustamaan minua. Jopa Leah oli mukana, ihmisenä. Leah juoksi vierelleni ja kosketti kipeää kättäni. Hän näytti olevan oikeasti huolissaan minusta. No vaikkei hän äidistäni pitänytkään ehkä minä olin poikkeus ja äidin ajatteleminen sai rintaani pistämään, mutta minulla oli nyt muutakin ajateltavaa.

Näin Jacobin juoksevan minua kohti. Hän oli selvästi haavoittunut. “Jacob ei pysty muuttumaan”, Leah henkäisi kauhuissaan ja minä parkaisin kuin minua olisi juuri satutettu. "Juokse Renesmee, hei eivät saa sinua!” Leah kiljaisi äkkiä ja näin hänen muuttuvan. Hän puolusti takaata tulevaa uhkaa. Alec. Hän oli siis hengissä, aivan kuten sisarensa. Murisin hiljaa.

Koko Culleneiden talo oli sekasorron partaalla, ja kaikki minun takiani. Kaikki sen takia, että olin syntynyt. Siksihän kaikki olivatkin poissa. Siksi Cullenien talo oli vajaa ja susien lauma puutteellinen. Kaikki minun takiani. Tiedän, tämä oli maailman huonoin hetki morkata itseään, mutta en keksinyt muutakaan. Jake läheni koko ajan tuhoaan ja kaikki muut elossa olevat taistelivat takiani. Taas.

Jacob ehti vierelleni ja pyyhki kyyneleeni pois peukalollaan. Hän nosti minut käsivarsilleen ja lähti juoksemaan pois. Minun oli niin hyvä olla siinä. Niin pehmeä ja niin lämmin. Aivoni suodattivat kaiken pahan pois kun olin hänen sylissään. Nojasin hänen rintaansa vasten, josta t-paita oli revennyt melkein kokonaan pois. Haistoin hänen ihanan tuoksunsa, johon sekoittui hitunen pahaa, liian polttelevaa hajua sekä veren tuoksu, mutta ne olivat sivuseikkoja. Ne kuuluivat vampyyripuoleeni ja minä olin hyväksynyt sen.

Pian aloin kuitenkin tajuta, ettei kaikilla mennyt aivan niin hyvin. Minun vanhempani, isovanhempani, Rosalie, Emmet, he kaikki olivat kuolleet. Alice ja Jasper taistelivat henkensä edestä. Kaikki sudet, jotka olivat jäljellä olivat varmasti taistelemassa. Ja tämä kaikki vain ja ainoastaan, minun takiani. Eikä siinä vielä kaikki. Minä juoksin jälleen Jaken kanssa piiloon. Olimme menossa ´turvaan´, vaikka kaikki vaaransivat henkensä minun takiani.

Aloin kiemurrella Jaken sylissä ja hän puristi minut lujemmin rintaansa vasten. Ei se minua muuten olisi haitannut, ei laisinkaan, mutta kun nyt en voinut enää rimpuilla. Minun oli pakko avata suuni ja minä todella epäilin sanojeni lujuutta. Huokaisin alistuvasti ja suljin silmäni. En voinut katsoa Jakea samalla kun yritin puhua vakavista asioista, hänen sylissään!

“Jacob, käänny heti takaisin!” komensin katsomatta häneen. “En!” hän sanoi ja ääni kuulosti särkymättömältä, toisin kuin omani. “Jake kiltti, en voi aina vain paeta. Se tuntuu niin, heikolta!” inisin. En vieläkään uskaltanut avata silmiäni, sillä sekunnilla kun minä avasin silmäni ja upposin Jacobin katseeseen unohtaisin hetkessä mitä olinkaan sanomassa tai miksi minun piti olla vakava tai vihainen. Siitä ei tulisi mitään, joten parempi näin.

“Minä en mene heittämään sinua suden suuhun!”
“Minä olen suden käsivarsilla.”
“Olen ihminen.”
“No niin, nyt.”
“Renesmee, älä tee tästä mitään asiaa. En voi antaa sinua Voltureille. He veivät sinulta perheesi!”

Purin huultani. Se oli totta ja se sai menneisyyden haamut pomppimaan nenäni edessä. Äiti ja isä. Yritin koskettaa heitä, mutta he olivat liian kaukana. Nyt ja aina. He eivät enää koskaan tulisi kertomaan minulle millaista oli olla onnellinen tai surullinen. Millaista oli itkeä, nauraa tai rakastua. He olivat poissa. Ja ketkä olivat syyllisiä? Nuo vitun Volturit. VV:t, Mahtavaa. Aloin keksiä heille jo lyhenteitäkin. Oliko omissa ajatuksissani jo liikaa sarkasmia?

Pyöritin itselleni silmiä ja käskin keskittymään. Miksi minä eksyin aina tärkeimmästä asiasta? Miksi aloin miettiä jotain ihan typerää kun piti miettiä jotain tähdellisempääkin? Kuten nyt. Olisi minulla parempaakin kuin omien ajatusten vatvominen, mutta mitä minä tein? Eksyin taas asiasta, hitto! Manasin itseäni pääni sisällä, mikä ei kylläkään auttanut yhtään tilanteeseeni.

Mitä ihmettä minä alun perin oikein edes mietin? Ai juu, miksi vihasinkaan Voltureita? No siihen oli miljoona ja kaksi syytä, joten en edes jaksanut miettiä niitä. Eipäs. Ihan aluksi olin miettinyt… Ihan sama. Nyt voisin miettiä vaikka sitä, että miksi minut piti aina viedä turvaan? En minä halunnut pelastua halusin kostaa. Ajattelin sanoa sen ääneen, mutta juuri silloin lensin. Ihan kirjaimellisesti. Tunsin ilman viuhuvan korvissani ja päästin ilmoille korvia huumaavan kirkaisun. Minä nautin tästä ilmalennosta.

Se tosin päättyi liian lyhyeen ja me kaksi paiskauduimme veteen aaltojen vietäväksi. Mistä ihmeen vesiputouksesta me olimme tippuneet? Olin märkä ja kiepuin veden vietävänä. Jake puristi minua tiukasti sylissään ja tunsin hänen ihonsa lämmön märkien vaatteideni läpi. Miksi oloni oli näin hyvä, vaikka en saanut happea ja olin jossain tiellä tietämättömillä jonkin lammen pohjassa? Silti oloni oli hyvä.

Hyvä oloni katosi silti liian pian. Jake yritti uida kohti pintaa, mutta virtaus oli liian voimakas. Se tempaisi meidät mukaamme ja Jacob taisi pelätä meidän molempien kuolevan. Hän irrotti kätensä minusta kuin sähköiskun saanut. Halusin parkaista, koska hyvä oloni katosi siinä samassa ja vesi pääsi karkaamaan keuhkoihini. Oletko koskaan meinannut hukkua kuumana kesäpäivänä?

Ensin on lämmin ja hyvä olla. Sitten keuhkoihin menee kylmää ja pistävää ilmaa. Se viiltää kurkussa ja saa sinut ajattelemaan kaikkea kamalaa. Minun tapauksessani perhettäni. Kuulin äitini rakastavan äänen ja tunsin isäni hellät kädet kun hän piti minua sylissään äidin  laulaessa ja painellessaan suukkoja pulleille lapsenkasvoilleni. Näin kaikki onnelliset hetket ennen heidän kuolemaansa ja pian tajusin, että olin menossa kovaa kyytiä perässä.

Silmieni lävitse vain vilkkuivat menneisyyden onnelliset muistot ja kyyneleet pukkasivat taas tulemaan. En ollut valmis kuolemaan, vaikka olinkin sitä mahdollisuutta miettinyt usein. Halusin elää ja olla onnellinen. Kertoa Jakelle, että rakastin häntä ja etten olisi koskaan voinut jatkaa elämääni ilman häntä. Missä hän oli nyt? Pelko sai minut kiemurtelemaan kauhusta ja katseeni sinkoili ympäri järven tai lammen tai minkä lie pohjaa ja meinasin unohtaa, ettei minulla ollut muuta kuin polttava ja raastava kipu kurkussani. Jopa happeni tilalle oli tullut vain kipua.

Uin kohti pintaa ja pulpahdin siihen henkeäni haukkoen. Virtaus veti minut silti mukanaan. Se paiskoi minua uudelleen ja uudelleen veden syvyyksiin. Itkin hillittömästi, koska pelkäsin seuraavani vanhempiani liian pian. Äiti halusi, että minä saisin elää. Hän ei halunnut minun kuolevan. Sitten muistin äitini kirjeen taitettuna taskuuni. Se menisi pilalle! Vesi tuhrisi sen ja tekisi siitä lukemiskelvottoman. Parkaisin taas kivusta ja uusi satsi kylmää vettä meni kurkkuuni, kuin tusina vasta teroitettuja puukkoja.

Halusin pintaan, mutta en ilman Jacobia. Halusin elää, mutta jos Jacob menisi, minulle ei jäisi enää ketään! Miksi, miksi me olimme lähteneet pakoon? Olisi paljon mukavampaa kuolla äitini murhaajien käsiin kuin hukkua yksin jossain ties missä ja olla tietämätön miten Jakelle kävi! Halusin huuhtoutua rantaan ja odottaa, mutta pelkäsin yksin jäämistä. Kun olin yksin painajaiset löysivät minut. Mutta tää oli jotain pahempaa. Tämä oli painajaiseni, suoraan todellisuudessa!

Olin vielä hetken aaltojen paiskattavana ja aina välillä pääsin pintaan haukkamaan happea. Kiitos isäni minulla oli hieman välinpitämättömämmät keuhkot kuin kuolevaisilla, mutta se ei auttanut paljoa. Olin yhä hauras ja käsiäni särki yhä, vaikka ne olivat aika hyvin korjaantuneet. Ne toimivat kuin susilla. Vain hetken verran kipeää. Vajosin aina vain syvemmälle ja lopulta taisin seota kokonaan.

Vaahtopäät muodostivat pinnan alle kasvoja. Ensin Carlislen ja Esmen. Sitten Rosalien, joka kampasi hiuksiani kun olin pieni. Sitten Emmet ja äiti, jotka väänsivät kättä kilvan. Me kaikki nauroimme kun äiti hullutteli. Se sopi hänelle, vaikka hän ei tehnyt niin usein. Silloin nauroin ensikerran kaikkien kuullen. Sitten isäni ja äitini, jotka pitivät minua lähellään. He rakastivat minua. Sitten pimahdin lopullisesti.

Aallot muodostivat lisää tuttuja hahmoja, samoja hahmoja, mutta nyt yksitellen. Ensin isäni. “Sinnittele Renesmee!” hän kuiskasi hiljaa kauniilla äänellään. Sitten Esme: “Jaksa kulta!” hän pyysi. Carlisle: “Sinä pystyt siihen Nessie!” hän kannusti. Emmet: “Hah, minkälainen puolivampyyri ei muka selviäisi pikku aalloista! Näytä kuka olet Nes! Tee minusta ylpeä setä!” hän kajautti mahtavan naurunsa ilmoilleen. “Jaksa kultaseni jaksa, sinä pystyt siihen minä tiedän sen!” Roslie huusi.

Lopulta ne kasvot jota olin odottanut niin pitkään. Äitini. “Älä anna periksi rakas. Me emme ikinä antaneet periksi. Ole taistelija. Me rakastamme sinua, päätit miten vain!” äitini kannustus oli sekavin, mutta myös kuuluvin. Aivan kun hän olisi taas hipaissut hellästi poskeani sileillä käsillään ja antanut suukon otsalleni marmorin viileillä huulillaan, jotka tuoksuvat mansikalle.

Vajosin syvemmälle ja odotin, että hän tulisi. Että Jacob tulisi ja auttaisi minua. Johdattaisiko äitini Jaken luokseni? Halusiko hän niin kovasti, että minä eläisin, niin kovasti, että hän tekisi kaikkensa minun auttamisekseni? Vai, pitikö minun taistella itse? Koulia itse tieni läpi tappavien aaltojen. Halusin niin, mutta minusta tuntui etten kyennyt siihen. Yritin saavuttaa pintaa, mutta aina vain jokin voima - aalto - paiskasi minut takaisin pohjalle.

Yritin väistellä tappavia kiviä parhaani mukaan, mutta pieniä naarmuja en voinut välttää. Ne kirvelivät hetken, mutta katosivat sitten. Oikeastaan aika helpottavaa, mutta myös jotain, mitä en osaa kuvailla. Yhä taistellessani hain katseellani Jacobia, pientä aurinkoani, jonka silmät ja hymy häikäisivät minut aina. Missä oli äitini vanha paras ystävä, minun rakkaani - huokaisin - isoveljeni. Niin, se hän minulle taisi olla, vaikka rakastin häntä enemmän kuin hän minua.

Kyyneleet sumensivat jo ennestään vaikeakulkuisen tieni näkyvyyttä ja halusin ne pois tieltäni. Huidoin käsilläni ja potkin jaloillani, mutta en silti päässyt ylöspäin. Pian potkin kalliit korkkarini pohjalle ja yritin nousta uudelleen. Minulle ei kävisi kuten elokuvissa. Komea sankarini ei nostaisi minua pois. Minä jäisin iäksi meren pohjaan. Jälleen vihanpuuska nosti minut hetkellisesti pintaan ja aallot pakottivat minut takaisin veden pinnan alapuolelle.

Sitten näin jotakin kamalaa, joka sai sydämeni pysähtymään ja minä nielin ainakin tonnin vettä. Näin elottoman ruskettuneen ruumiin, jolla oli sysimustat hiukset, leijailevan vähän matkan päässä. Ruumiin päänahassa oli selvästikin syvä viiltohaava, josta pulppusi verta veteen. “JACOB!” kiljuin kauhuissani ja nielin vettä. “JACOB!” yritin uudestaan, mutta nielin vain lisää vettä ja sanani haihtuivat kupliksi. “JACOB!” yritin vielä, mutta turhaan. Sain vain epämääräistä ininää kuuluville. Itkin itseni sokeaksi huomatessani rakkaimpani - viimeisen rakkaimpani - leijailevan kuolleena vedessä.

Suljin silmäni järkyttävältä näyltä ja odotin kuolemaa. Vesi poltteli keuhkoissani ja ne vaativat vain ilmaa, mitä minä en niille antaisi. Jacob oli kuollut. En jaksaisi enää yrittää jatkaa. En huomannut kyyneliäni, mutta tiesin niiden jatkavan valumistaan jatkuvasti. En halunnut avata silmiäni, koska tiesin mikä minua ulkona odottaisi. Vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Olin luovuttanut. Nytkö tulisi loppuni. “Anteeksi äiti, en ole selviytyjä”, kuiskasin, mutta sanat muuttuivat kupliksi. Mitä sitten? Hän oli kuollut. Ei hän mitään kuitenkaan kuulisi. Kohta minulla oli aikaa kertoa hänelle kaikki, loputtomasti aikaa

Jakuu...
Kommentteja?

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (viides luku 26.7)
Kirjoitti: Antelope - 26.07.2010 18:40:18

Ei ei ei, ei Jake saa kuolla! Itkin... Niin surullista.
Luin kaikki tähän astiset luvut putkeen ja kaikissa olen itkenyt. Mutta ihanaa tekstiä, vaikka ihan helvetin surullista ja itkettävää.

JACOB EI VOINUT KUOLLA!


Antelope

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (viides luku 26.7)
Kirjoitti: green - 27.07.2010 20:59:48

Jake EI SAA kuolla. :(((( nyyh.

Lainaus

Ja ketkä olivat syyllisiä? Nuo vitun Volturit.

En ymmärrä että mikä tuossa nyt oli niin hauskaa, mutta repesin. :D

~green

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (viides luku 26.7)
Kirjoitti: Ragdoll - 28.07.2010 01:11:35

Apua! Miten tää ficci voi olla näin ihana ja upea, mutta samalla niin helvetin surullinen?
Monissa ficeissä oon joutunut itkemään, mutta missään muussa en ole itkenyt jokaisen luvun kohdalla.

JAKE EI SAA KUOLLA!!  :'( EIKÄ NESSIE!! Muuten itken vielä enemmän!  :-\

Rakentava lähti taas jonnekin karkuun, ja tuskin tulee enää takaisin.

J A T K O A  N O P E A S T I ! Kiitos.  :)

- Ragdoll

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (viides luku 26.7)
Kirjoitti: Anaid - 28.07.2010 12:07:27

NE EI SAA KUOLLA!
tai sitten ne voiski kuolla, mutta sit ne pää sis jonnekkin "taivaaseen" mis Bella ja ne olis...
Jatkoa!
Anaid

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (viides luku 26.7)
Kirjoitti: Lauranood - 01.08.2010 19:34:35

Antelope Kiitos, mukavaa uusia lukioita :] 
green Kiitos. Juu olihan se aika naurettava :D
Ragdoll Enää ei tule niin surullisia lukuja :] Kiiots
Anaid Kiitos <3

Ja tässä selviää rakkaiden Jaken ja Nessien kohtalo :]]

Kuudes luku
Toivon viimeinen säde

Vajosin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Olin luovuttanut. Nytkö tulisi loppuni? “Anteeksi äiti, en ole selviytyjä”, kuiskasin, mutta sanat muuttuivat kupliksi. Mitä sitten? Hän oli kuollut. Ei hän mitään kuitenkaan kuulisi. Kohta minulla oli aikaa kertoa hänelle kaikki, loputtomasti aikaa…

Pimeys välkkyi silmissäni ja hyvästelin mielessäni kaikki rakkaani. Samalla näin heidän suloisia ja rakastavia katseitaan. Silloin huomasin, että niin paljon oli jäänyt tekemättä. Miksen kysellyt Alicelta missä hän oli ollut tai mitään vanhemmistani? Miksi annoin hänen olettaa, etten kaivannut häntä? Olin liian upponnut omaan suruuni sanoakseni hänelle, että minun oli ikävä.

Nyt tajusin, etten ollut nauttinut elämästäni. En ollut edes kertonut Jakelle, että rakastan häntä. Kurkussani poltteli ja kipu oli niin valtaisa, että tiesin itkeväni. Tunsin pohjan selkääni vasten. Hiekka oli sileää ja aallot liikuttelivat minua pohjassa. Ajauduin eteenpäin liukuen hiekassa. Karheat hiekanjyvät painautuivat ihoani vasten, mutta se ei sattunut. Oloni oli oikein raukea. Melkein väsyttävä. En ollut saanut happea pitkään aikaan. Merenpohja tulisi olemaan minun viimeinen leposijani.

Voimakkaampi aalto tempaisi minut mukaani ja heitteli päätäni holtittomasti. Se sattui. Sitten törmäsin kiveen ja silmäni räpsähtivät järkytyksestä auki. Olin melkein kuollut ja silti sattui vielä enemmänkin. Näin punaisen nesteen liukuvan vedessä yläpuolellani. Mahtavaa; verta. Suljin silmäni uudestaan ja sattui kamalasti, kun voima vetäisi minua kainaloideni alta. Vingahdin tuskasta. Se ei voinut olla aalto. Se oli liian tarkka.

Kädet riepottelivat minua aalloissa ja välillä sain jaloista potkuja selkääni. Pidin silmäni kiinni ja vinguin tuskasta. Joka vinkaisun jälkeen keuhkoistani pakeni viimeiset ilmat ja vettä meni litrakaupalla sisään. Oloni meni aina vain pimeämmäksi ja oudommaksi. Päässäni suhisi ja kolisi ja kurkussani oli tappava tunne. Olin selvästi itkenyt ja niellyt kylmää vettä.

Lopulta me pulpahdimme pintaan ja sain happea. Avasin suuni ja suorastaan haukoin happea. Vetäisin sitä suuhuni nautinnollisesti ja suljin suuni. Jatkuvasti tein tätä liikettä, mutta aivoni eivät pakottaneet. Ne eivät ymmärtäneet enää mitään. Ne huusivat vain yhtä asiaa: Minä en ollutkaan kuollut! Ja sitten tuli pimeys, joka pakotti minut kumartumaan. Makaamaan maahan harsokankaan alle. Olin altaassa, joka täyttyi vedestä. Ei hukuttavasta vedestä vaan vedestä, josta ei päässyt ylös. Jossa tunnot katosivat ja jossa ei voinut ajatella.

Köhin ja yskin ja tunsin veden poistuvan keuhkoistani. Tunsin sydämen lyövän rinnassani, jonkun pakottavan sen lyömään. En halunnut olla hengissä. Käännähdin ja törmäsin johonkin kovaan ja lämpimään ja niin suloisen tuoksuiseen ja silti niin märkään. Halusin avata silmäni, mutta musta vesi pakotti minut vain painumaan alemmas. Lopetin kiltisti vastaan taistelemisen. Mitä hyötyä siitä oli? Ja sitä paitsi näin oli mukavampaa.

Näin vanhempieni kävelevän kohti. Tai äitini ainakin juoksi. Hänen yllään oli musta kaapu ja hänet oli puettu punaiseen mekkoon, joka korosti jostain syystä hänen rintojaan. Miksi ajatukseni loivat äidilleni sellaisen puvun? Halusin kuvitella hänet verkkareissa ja sinisessä v-aukkoisessa paidassa, joka sopisi hänelle. Se ei muuttunut, hän oli yhä siinä tummassa samettimekossa. Te oli pitkä ja laahautui hänen perässään.

Makasin mahallani maassa ja katsoin  häntä kun hän juoksi luokseni. Äiti, yritin kuiskata, mutta en saanut sanaakaan suustani. “Renesmee!” äitini kiljaisi ja juoksi lähemmäs. “Renesmee, Renesmee”, äitini hoki lämpimästi ja polvistui viereeni. Katsoin vain hänen silmiään. Ne olivat lukinneet minun katseeni. Silmistäni paistoi varmasti järkytys. Tiedän, mitä kuvittelette. Että hänen silmänsä ovat kadonneet ja jäljellä ovat vain kuopat tai, että niistä valuu verta. Ehei, se oli jotain pahempaa. Ne olivat punaiset kuin smaragdit.

Ne hohtivat punaista väriä ja näyttivät petomaisilta. Miksi kuvittelin äidilleni sellaiset silmät? Missä olivat hänen kauniit silmänsä, joko ne hieman punertavat oranssit tai sitten toffeen ruskeat kuten Alicella ja Jasperilla, kuten isällä ja muilla Culleneilla. Yritin saada äitini muuttumaan, mutta siinä hän oli. Ihmeellisessä vaatetuksessaan huppu hiusten peittona ja kauniissa tappajansilmissään. Äitini kohotti kätensä ja huitaisi hupun sivuun. Paljasti hiuksensa.

Nekään eivät täsmänneet äitini hiuksiin. Ne olivat kiinnitetty kireälle nyttyrälle niskaan. Yksikään lempeä suortuva ei ollut karannut ja leijunut vapaana ja hieman aaltoilevana. Hän oli entisen lempeän äitini järkyttävästi muuttunut puoli. Oikea irvikuva sille minun rakastamalle äidilleni. Hän oli muuttunut jo silloin kun hän oli käynyt luonani huoneessaan, mutta oli silti nyt niin erilainen.

Hänellä oli ollut päällään tummansininen toppiolkaimellinen mekko, joka päättyi puoleen sääreen. Se oli kaunis mekko, enkä ollut ihmetellyt sitä. Hänen hiuksensa olivat leijuneet vapaina ja hän oli ollut oma kaunis itsensä. Silmät eivät olleet niin punaiset, eiväthän?

Siristin silmiäni ja yritin saada hänet muuttumaan, mutta hän ei muuttunut. Siinä hän oli ja oli Bellamainen. Hän nosti pääni maasta ja laski sen polvilleen. Hän silitteli hiuksiani ja kuiski nimeäni. Ihana uni. Niin todellinen. Tunsin hänen kosketuksensa, mutta haju oli väärä. Hän tuoksui myös äidille, mutta siihen sekoittui muutakin. Voltureita. Oliko heidän hajunsa tarttunut äitiin, kun hänet raa’asti tapettiin? Nyyhkin hiljaa hänen polvillaan. Rakastin tätä unta. Tiedän, että se oli unta koska muuten oli mustaa. Me kaksi leijuimme tyhjässä ja isä käveli lähemmäs.

Lopulta hän pysähtyi viereemme. Hän oli kuten ennen. Silmät eivät olleet muuttuneet. Hänelläkin oli tosin viitta päällään. Harmaa viitta ja alla kauluspaita ja mustat housut. “Renesmee”, hän kuiskasi ja hymyili minulle. Hän istui äitini viereen ja silitti myös hiuksiani. “Kulta, avaa silmäsi pian. Kaikki on hyvin olet elossa”, äitini sanoi lempeästi. “En halua, en halua elää enää!” ruikutin ja itkin. “Renesmee sinun täytyy. Me uskomme sinuun. Mene Charlien luo ja ole siellä kunnes Alice hakee sinut takaisin”, isä sanoi. “Jos hakee”, kuiskasin.

“Alicelle ei ole käynyt kuinkaan. Jasper suojeli häntä. Volturit haluavat sinut. Älä anna itseäsi heille. Pysy piilossa!” äiti sanoi silmissään hätääntynyt ilme. “BELLA!” kuului huuto uneni läpi. “Minun pitää mennä”, äiti kuiskasi itkuisena. “Herää Renesmee!” isä komensi ja tarttui äitiä kädestä. He katosivat poksahtaen ja minä räväytin silmäni auki.

***

Olo oli sekava ja minä katselin sumein silmin ympärilleni. “RENESMEE!” kuulin tutun käheän äänen. Jacob. Hän ei ollutkaan kuollut! Katsoin häneen, hän oli yläpuolellani ja tapitti minua silmät täynnä huolia. Menetin itsehillintäni. Kohottauduin ja kiedoin käteni hänen niskaansa. “Luulin, että olet kuollut”, kuiskasin ja painoin suuni hänen suulleen. Upotin kädet hänen hieman liian pitkiksi kasvaneisiin mustiin hiuksiinsa ja upposin suudelmaan. Olin kuolla. Tätä olin toivonut niin kauan. Oli kuin pitkään vaivannut jano olisi sammutettu viimeinkin.

Kohottauduin yhä ylemmäs ja vartalomme olivat aivan kiinni toisissaan. Jacob otti kiinni selästäni ja painoi minua itseään vasten. Hän vastasi suudelmaani yhtä intohimoisesti ja hetken jopa tuntui, että hän olisi ollut yhtä janoinen kuin minä. En halunnut päästää irti, mutta sitten aivoissani alkoi joku huutaa. “ÄLÄ! Saat tuskaa myöhemmin, koska et voi rakastaa häntä!” Säpsähdin ja päästin irti.

Makasin Jaken päällä. En jäänyt ihmettelemään miten oli siihen pyörähtänyt. Nousin nopeasti ylös ja ryntäsin takana olevaan metsään. Juoksin monta metriä ja loikkasin puuhun. “Tyhmä Renesmee”, toruin itseäni ja painoin pääni jalkoihin. Itkin katkerasti. Tuntui kun olisin menettänyt Jaken toisen kerran. Minua ahdisti. Istuin puussa tunteja ja lopulta huokaisin itkeneesti ja loikkasin alas puusta. Juoksin takaisin joen vierelle.

Jake istui siellä sytytetyn nuotion vieressä. Kävelin rauhallisesti hänen luokseen ja istuin maahan. Hain sanoja, mutta  en keksinyt mitään. Ihan kuin suuhuni olisi tungettu iso lukko enkä saanut sanaakaan. Siinä minä takeltelin ja yritin opetella puhumaan uudestaan, mutta mitään ei tullut. Sain aina välillä jotkin sanat kielenpäälleni ja kun avasin suuni ne muuttuivat kupliksi, jotka poksahtelivat pois. Olin toivoton.

Jacob avasi suunsa ja puhui karhealla äänellä: “Renesmee minä…” Minä huusin siihen väliin: “Ei, Anteeksi, älä sano mitään. Olen kovin pahoillani!” Vaivuin takaisin puhumattomuuteen. “Se oli shokkireaktio, molemmilta puolin”, Jake sanoi. Minua itketti. Tiesin, ettei se ollut kokonaan shokkireaktio. Se johtui minun typerästä halustani Jakea kohtaan. Nielin kyyneliäni ja yritin saada palan kurkustani katumaan. “Unohdetaan se”, kuiskasin käheällä äänellä.

Laskeuduin melkein heti sen sanottuani maahan makaamaan ja suljin silmäni. Hetkenpäästä luulin kuulevani Jaken kuiskaavan: “Minä en unohda.” Mutta se saattoi olla minun kuvitelmaani. Miksi Jake kuiskaisi mitään sellaista? Huokaisin raukeasti ja nukahdin. Uneni olivat sekavia, milloin hukuin jokeen ja milloin olin isolla risteilyaluksella vanhempieni ja Jacobin kanssa. Unista ei meinannut saada mitään tolkkua.

Aamulla herätessäni selkä oli hieman kipeä ja jäin siihen makaamaan ja muistelemaan edellisiltaa. Nousuin ylös ja katsoin ympärilleni, Jake nukkui maassa. Konttasin hänen luokseen. Hän oli selkä päin minua. Kurottauduin katsomaan hänen silmiään, ne olivat auki. “Hei Nessie”, Jake sanoi ja menetin tasapainoni. Kaaduin hänen päälleen ja nauroin. Eilinen kireys oli nukuttu pois. Jake kutitti minua ja minä rukoilin häntä lopettamaan.

Lopulta me molemmat hengitimme syvään ja katsoin Jacobia. “Luulin, että kuolit, se haava päässäsi ja kaikki”, mutisin. Jake katsoi minuun hetken ja hymyili sitten. “Menetin vain tajuntani. Haava parani tietenkin. Havahduin ja nousin pintaan. Haukoin happea ja etsin sinua katseellani. En löytänyt mitään. Huolestuin ja sukelsin takaisin. Sitten SINÄ olit lyönyt pääsi kiveen ja MINÄ jouduin pelastamaan sinut. Luulin, että SINÄ kuolit”, hän selitti. “Lakkaatko korostamasta MINUA?” kysyin häneltä.

Hän tönäisi minua hellästi kylkeen ja minä naurahdin. Olin saanut leikkisän pikku Jakeni takaisin, mutta en koksaan lakkaisi rakastamasta häntä tai unohtaisi sitä suudelmaa. “Näin eilen näyn kun olin tajuttomana. Kun olit pelastanut minut”, sanoin hiljaa. Halusin puhua vakavasti. “Niin?” hän oli kiinnostunut aidosti. Tai ainakin näytteli hyvin.

“Siinä oli äiti ja isä, mutta enimmäkseen äiti”, huokaisin. Hän terästi kuuloaan ja loi minuun läpitunkevan katseen. “Oliko se samankaltainen kuin eilen?” hän kysyi. Pudistelin päätäni. “Olin pimeässä ja tiesin nukkuvani, mutta äiti käveli tyhjän läpi luokseni. Hän ei ollut oma itsensä!…” Selostin Jakelle tarinan ja lopun: “Yhtäkkiä joku huusi äitiäni nimeltä. Siis uneni läpi. Äiti sanoi, että hänen pitää mennä ja, että minun täytyy herätä”, kerroin.

Jaken suu meni mutruun. “Ihan kuin joku, äitisi, yrittäisi viestiä sinulle jotain ja joku taas yrittäisi estää sen”, Jake sanoi hiljaa. Katsoin häneen tietämättä mitä sanoa. “Öh, Jake, äiti on kuollut”, sanoin. “Kuka niin väittää?” Jake kysyi ja kuulosti murjottavalta pikkulapselta. “Mieti nyt Nes, kukaan ei ole kertonut meille, että hän olisi kuollut!” “Sudet”, minä muistutin. Oli typerää elätellä turhia toiveita ja särkeä sydämensä jälleen. He olivat kuolleet, piste.

Mutristin suutani ja esitin mököttäväni. Ja olinkin aika vihainen. Miksi hän sanoi noin? Miksei hän voinut vain sanoa, että ehkä. Miksi piti talloa kaikki toiveeni ja rutistaa unelmani. Joku puhui minulle, eikä se saanut olla haamu! Istuin maassa jalat ristissä ja kädet ristissä rinnallani. Mökötin leikilläni. En suostunut edes katsomaan Jakeen.

Jake nousi ylös eikä edes yrittänyt saada mieltäni paremmaksi, se tarkoitti minusta vain yhtä asiaa. Hän ei suostunut olemaan väärässä. Nousin ylös ja katsoin häneen silmät leimuten. “Sinä siis haluat, että vanhempani ovat kuolleet! Et sinä kuulemma koskaan tykännytkään isästäni! Ehkä sinusta on oikein, että he oivat kuolleet!” syytin Jakelle kaiken vihani ja ryntäsin juoksuun.

Hän todella halusi, että vanhempani makasivat tuhkana jossain. Hän halusi, että olin onneton. Hän vihasi vanhempiani ja sitä myöten myös minua! Juoksin vain minkä jaloistani pääsin ja lopulta pääsin Culleneiden valkoiselle talolle. Menin sisään ja vihan kuohuessa sisälläni tein hätäisen päätöksen. Lähtisin Voltureiden luo! Juoksin hätäisesti huoneeseeni ja heittelin tavaroita reppuuni.

“NESSIE!” kuului huuto alhaalta. Se kuului Charlielle. Äh, Charlie! “Joo ukki!” huusin vastaan. Kuulin Charlien kävelevän portaita pitkin. Viskasin reppuni nopeasti vaatehuoneeseen ja menin istumaan sängylleni ja hivelin “hajamielisesti” medaljonkiani. Charlie kurkkasi huoneeseen. Muistin, että äiti käski minun mennä hänen luokseen, mutta enpä mennyt. Irvistin itsekseni. Luulinkohan olevani kovakin kapinallinen kun en mennyt ukkini luo?

“Öh, Alice soitti ja sanoi, että heillä on ongelmia jonkun Felix-nimisen kanssa ja sinä ja Jake tulette luokseni. Missä Jacob muuten on?” hän selitteli jotain. “Ai, Jake leikkii hengenvaarallisen putouksen luona marttyyria ja toivoo, etteivät vanhempani ole missään nimessä hengissä”, sanoin vihaisena. Charlie katsoi minua epäuskoisesti. “Ei Jake sellaista halua”, hän kiisti. Kohautin vain olkiani, kyllä halusi!

Charlie kietoi kätensä kömpelösti ympärilleni ja halasi minua. Minä vastasin halaukseen. Nyt minulla ei ollut enää edes Jakea halittavana ja se sai minut surulliseksi. Onneksi Charlie oli tässä. Pystyin koskemaan ja haistamaan hänet. Se esti minua vaipumasta täydelliseen masennukseen. Minä kaipasin läheisyyttä, luvattoman paljonkin.

Halusin kylläkin vanhemmat lähelleni, mutta myös Jaken. Minä rakastin häntä. Mikä siinä oli niin vaikeaa? Charlie taputti minua kömpelösti selkään ja sanoi: “Noniin pakkaappas nyt, kyllä se Jake tulee kun huomaa lapun, jonka jätän hänelle. Pakkaa rauhassa."

Minä pakkasin kaksi reppua. Toisen jätin huoneeseeni odottamaan, että voisin hakea sen sieltä. Toisen heitin selkääni ja lähdin kävelemään pois huoneestani. Sammutin jopa valot ja huokaisin astuessani ensimmäiselle portaalle. Oli kamalaa jättää turvapaikka, mutta se oli pakollista, sillä täällä ei ollut enää turvallista, missään ei ollut turvallista.

Hyppäsin Charlien autoon ja hän ajoi tappavan hitaasti kohti taloaan. Olimme juuri päässeet pois Culleneiden tieltä kun näin valtavan suden juoksemassa metsissä. Sen punaruskeasta turkista tunnistin Jaken. Tunsin itseni vangituksi lapseksi. Painoin käteni ikkunalasiin ja tuijotin Jacobia. Hän käänsi silmänsä minuun ja niissä painoi surumielisyys.

Olin ihan kuin lapsi, jonka sosiaaliviranomainen oli juuri riistänyt itkeviltä vanhemmiltaan. Reppu selässä matkasi kohti parempaa kotia, missä joku pitäisi minusta huolen, mutta ei rakastaisi. Mieleni teki avata ovi ja juosta metsään Jaken luo, mutta tiesin olevani vihainen hänelle ja tiesin, että en ollut huostaan otettu lapsi. Olin orpo puolivampyyri. Minut oli kylmästi riistetty vanhemmistani.

Viha leimahti taas sisälläni ja polttavat kyyneleet valuivat juovina poskillani. Pyyhin ne pois ja kiitin onneani, että autossa oli pimeää. Halusin päästä ulos sateeseen ja huuhdella kasvoni siinä. Lopultakin auto pysähtyi Charlien talon pihaan ja minä nousin ulos autosta. Minusta oli miltein pelottavaa olla siellä. Silloin muistin äitini viestin. Kaivoin sen taskustani ja katsoin rypistynyttä ja kellastunutta paperia. Paperi oli lohkeillut ja teksti oli levinnyt. Katsoin sitä kyyneleet silmissäni.

Ainoa todiste äidistäni ja se oli veden pilaama. Rutistin paperin mytyksi käteeni ja viskasin maahan. Perkele niitä Voltureita! Mikseivät he voineet hankkia omaa elämää ja jättää minua rauhaan?! “Nessie, tule sisään”, Charlie huikkasi ovelta. Minä tömistelin sisään ja huokaisin, kun ihana tuoksu leijui nenääni. Kodin tuoksu. Täällä haisi Charlie ja keittiössä olivat näköjään käyneet osa susista, koska siellä haisi männyltä ja syreeniltä, sekä metsältä muutenkin. Hymyilin.

“Nukutko Bellan huoneessa?” Charlie kysyi. Nyökkäsin. “Haluatko illallista?” hän kysyi ja kurkkasi melkein tyhjään jääkaappiin. Minulla oli kurniva nälkä ja suostuin, vaikka sitten joutuisin syömään ihmisten haisevia pöperöitä. Mieluummin se kuin metsästäminen Charlien talon ympärillä. En halunnut näyttää olevani niin erityinen, eivät Cullenitkaan koskaan kertoneet.

“Juu, voisin ottaa hillovoileivän”, totesin, koska se oli Jacobin herkkua. Mansikkavadelma hilloa vaalean paahtoleivän päällä. En vieläkään ymmärtänyt mitä hyvää siinä oli, mutta se sai kelvata. Charlie kaivoi leipäpussin ja hillon esille. Voitelin kaksi leipää ja söin ne. Join lasin maitoa ja painuin yläkertaan. Pesin hampaistani haisevat leivänpalaset.

Kävin suihkussa ja yritin selvitellä hiuksiani. Luovutin aika pian ja painuin äitini makuuhuoneeseen. Henkäisin yllätyksestä. Joku, varmaan Charlie, oli pedannut minulle pedin valmiiksi. Viimeksi siinä oli ollut päällä vain päiväpeitto. Nyt siinä oli lilat lakanat ja huonetta oli muutenkin siistitty. Heitin reppuni nurkkaan ja rojahdin sängylle. Nenääni osui vieno tuoksu.

Käänsin päätäni ja käperryin sängylle. Äitini vieno tuoksu oli jäänyt lakanoihin. Huokaisin onnesta ja panoin pääni tyynyyn. Miksi minun muka pitäisi lähteä jo tänä yönä? Olin väsynyt ja halusin vain nukkua. En muuta. Potkin kengät jalastani ja pujahdin peiton alle. Ehkä ensi yönä voisin lähteä.

Heräsin kuumaan tunteeseen ja huomasin, että Jake oli kömpinyt viereeni yöllä. Potkaisin hänet pois siitä ja hän rojahti lattialle. Kikatin peittooni. “Miksi sinä noin teit?” hän kuiskasi ärtyneenä. “Koska sinun ruumiinlämpösi alkoi olla liikaa jo minullekin”, hihitin äänettömästi. Jake loi minuun pirullisen katseen. Minä hymyilin hänelle.

“Kiitos kun herätit”, kuiskasin ja nousin ylös. Selvitin hiukseni peilin edessä. Otin pesupussini ja puhtaat vaatteet ja ryntäsin vessaan. Puin ylleni collegehousut ja hupparin, jonka alle laitoin sinisen t-paidan. Jalkoihini vedin lenkkarit, joissa oli siniset nauhat ja viivat reunoissa. Muuten ne olivat valkoiset. Pesin hampaani ja tarkistin, että kaikki oli kunnossa.

Hymyilin peilikuvalleni ja jätin kaikki tavarani siihen. Hiivin alas ja avasin oven. Suljin sen hiljaa ja kipitin keittiöön. Otin yhden omenan ja kirjoitin Charlielle kirjeen. Kipitin uudestaan eteiseen ja pujahdin ovesta ulos.  Haistoin öisen ulkoilman ja lähdin juoksemaan kohti kotia. Matka meni juosten nopeasti ja se piti erään suden tarpeeksi loitolla minusta. Kukaan ei pysäyttäisi minua enää. Nappasin paperin ja kirjoitin jäähyväiseni Alicelle ja Jasperille.

Hain reppuni huoneestani ja sammutin jälleen valot kaikkialta. Minun pitäisi käydä metsästämässä ennen kuin lähtisin matkalleni. Huokaisin ja vilkaisin vielä kerran Culleneiden taloa. Menin autotalliin ja katselin autoja. “Anteeksi Alice”, kuiskasin ja nappasin hänen Porchensa. Sitä en saisi koskaan anteeksi. Halusin metsästää kaukana täältä, jos joku heistä sattuisi palaamaan.

Painoin kaasua ja ajoin kauas pois Culleneiden talosta. Pysähdyin vasta monien kilometrien päähän ja itkin. Niin hiljaa, ettei eläinkään voisi kuulla, mutta tarpeeksi äänekkäästi näyttääkseni suruni. Nyt jätin taakseni kaiken tutun ja turvallisen.

Jatkuu...
Kommentteja?

A/N JA Jaken kohtaloon ei kukaan olisi voinut vaikuttaa! Päätän oman pääni mukaan, mutta minusta olisi ollut julmaa tappaa hänet.
Kiitos ^_^

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Tikunaattori - 01.08.2010 22:51:24

ei juma, mikään ficci ei oo saanu mua itkemään näin paljoa. juu, oon hirveen herkkä mutta silti. iiiihana ficci, toivoisin jatkoa ja pian.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Anskunaattori - 02.08.2010 00:02:01

Uusi lukija ilmoittautuu!

Tosi surullinen ja ihana ficci  :'( <3 Kuvailet tapahtumia tosi hyvin, eikä virheitäkään ole paljoa.

Ootan innolla jatkoa!

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: raww! - 02.08.2010 14:49:46

En muista olenko tätä kommentoinut, surkean muistin perinyt olen.. :D Mutta jonkun aikaa olen tätä kyllä seurannut.
Tämä on aivan ihana ficci, en ole koskaan itkenyt näin paljon ficin aikana x]
Sentään Jake ei kuollut :) Toivottavasti Bella ja Eddie olis elossa ja vaikka Voltureilla :D
Tuli heti tosta Nessien läheltä-piti-kuolema-näyltä mieleen et ne on Voltureilla... tai ainaski Bella. :P
Jatkoa äkkiä :D


~raww!

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 02.08.2010 15:10:58

Tikunaattori Kiitos. Ihanaa kun ficcini herättää vahvoja tunteita
Anskunaattori Oi uusia lukijoita, ne ovat aian tervettulleita ^_^ Kiitosta <3
raww! Et muistaakseni, mutta ihanaa kun nyt kommentoit. En lupaa Edin ja Belluskan kohtalosta mitään, sillä minähän olen ainoa, joka siitä tiedän.

Jatkoa tulee mahdollisimman pian, mutta tässä on nyt vähän muutakin sähläystä ^^

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Jakepoo - 04.08.2010 13:27:42

Oo, tänne olikin tullut kaksi uutta lukua huomaamattani! Mulla on sama niin kuin muillakin - en oo ikinä itkenyt näin paljon yhden ficin aikana. Sun kirjoitustyyli paranee koko ajan, ja tämä on tosi kaunis. Tuo hukkumiskohta oli tosi hyvin kuvailtu! Mulle tuli kanssa mieleen, että Bella oli kuin jokin Volturi - jos ne voisivatkin jollain keinolla olla elossa? Toivon sitä TODEEELLA. Ja kunpa Jake tekisi aloitteen, että tuo Nessie tajuaa, että tietysti Jacob on rakastunut siihen. :(

Jatkoa! <3

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: green - 06.08.2010 20:31:32

Kiiitoos uudesta luvusta :-* hyvä oli (:
 Bella ja Ed on ihan varmasti voltureita, koska tuossa niillä oli päällä viitat.

JA JAKE EI KUOLLUT. IHANAA.
Jatkoaaa !

(anteeksi huiman pitkä kommentti)
-green

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Tyttökelmi - 12.08.2010 19:46:31

Uusi lukija ilmoittautuu. Tää on tosi hyvä ihanan koskettava. Rakentava kipitti tekemään taas itsaria (vaikka on kuollut jo kolmesti mutta mitä väliä?).

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Candypop - 10.09.2010 16:33:21

ken tässä ficissä melekin joka mina 8(. Tää on vaan yksinkertasesti ihana. Nyt en tarvitse mitään muuta kuin

Jatkoa-a-a- Jatko-a-a Jatkoa Jatkoa Jatkooa!

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 10.09.2010 19:10:23

kiitos Candypop Ihanaa kun vaivauduit lukemaan ja kommentoimaan. Kommenttisi piristi surkeaa pikku iltaani ja joo jatkoa teen parhaillaan ja se on viivästynyt hieman, mutta kyllä e sieltä pian betalle lähtee, lupaan. Ennen tämän kuun loppua ^^

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: kyyhky - 13.09.2010 17:24:07

Oi jatkoa mahdollisimman nopeasti : D
Ihana koskettava tarina. Luen harvoin, koska en löydä hyviä kirjailijoita, mutta sinun kirjoituksiasi on todella ihana lukea. Kirjoitat todella aidosti. Kaiken pystyy kuvittelemaan mielessään täydellisesti ja eläytyminen ei ole vaikeaa. Niin ihana tarina  :-*<3 <3

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 13.09.2010 18:46:32

Punastun nyt täydellisesti kyyhky Kiitos noista kaikista kehuista ja sinä todella pokit minua persuksille ja päätin nyt jatkaa kirjoittamista (luku melkein valmis jo muutenkin :D)
Kiitos vielä kerran  :-*

Lauranood kuittaa ja kumartaa kiitokseksi

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: sananna - 20.09.2010 21:31:24

rupesin lukemaan enkä oystynyt millään lopettamaan.. hyvin kuvailevasti oot kirjoittanut. onneksi jacob ei  kuollut vaikka näytti vähän aikaa siltä.. surullinen mutta hyvä tarina.. jatkoa :)

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 20.09.2010 22:16:06

kiitosta sananna jatkoa on tulossa, betallani itseasiassa, mutta saas nähä milloin hän sen saa betattua ;)

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Kika - 26.09.2010 22:45:35

Ihana!
Luin kaikki osat putkeen kerralla, koukutettua sait täysin  ;D
Jotkin kohdat olivat mielestäni ehkä hieman liian nopeatempoisia tai sekavia,
ja pilkkuja puuttui jonkin verran, mikä teki osan kohdista hieman hankaliksi.
Eipä se kuitenkaan menoa haitannut, jakoko fic on kyllä aivan järkyttävän
mahtava! Itkin hiljaa ekoissa osissa, ja että se suudelma oli suloinen<3
Kadehdin, että osaat kirjoittaa niin kauniisti!

Kiittäen, Kika

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 29.09.2010 17:14:25

Kika Sylillinen kiitoksia sinulle ^^

A/N Tässsä luvussa ON virheitä, koska uusin luku ollut betallani jo todella kauna, mutta en saa häneen yhteyttä, en tiedä onko mennys edes perille...  Ja koska en ole siitä varma lähetän tämän nyt virheellisenä tänne ja saatte betatun, jos se minun haltuuni vielä päätyy :/


Seitsemäs luku
Matka kohti kuolemaa

Kertoja

Jacob istui  lattialla ja odotti. Hän oli kerännyt kamalasti rohkeutta illalla mennäkseen Nessien viereen. Hän halusi kertoa Nessielle, että rakasti tätä, oli aina rakastanut. Hän halusi sano, että jos Nessie ei rakastaisi häntä, se olisi aivan sama, sillä hän osasi olla tälle vain isoveli, vain isoveli. Sen ajatteleminen sai hänet huokaisemaan. Hän istui lattialla ja kuunteli. Nessie ei ollut enää kylpyhuoneessa.

Jacob nousi lattialta ja meni keittiöön. Nessie ei ollut siellä. Hän nuuhki ilmaa. Nessie oli jättänyt Charlielle kirjeen jossa kertoi Alicen hakeneen hänet. Se oli vale! Alice ei ollut käynytkään siellä. Jacob haistoi vahvana vain Nessien. Eteisessäkin oli vain Nessien hajua. Jacob ryntäsi ulos ja seurasi Nessien hajua. Nessie oli juossut Culleneiden talolle. Ehkä Nessie halusi vain kotiin?

Mitä hän olikaan sanonut herätettään? ‘Kiitos kun herätit’, miksi hän oli sanonut niin? Oliko Nessie halunnut lähteä ennen kun Charlie heräisi? Miksi? Jacob juoksi ihmisen hahmossa Culleneille ja haistoi Nessien. Hän käveli sisään ja automaattisesti Nessien huoneeseen. Tyttö oli ollut siellä, mutta ei ollut enää. Nessie ei ollut talossa, mutta hän oli jättänyt jäähyväiset Alicelle. Hän sanoi lähteneensä, mutta minne?

“Voltera”, Jacob henkäisi kauhusta, melkein parahti ja juoksi ulos. Hän juoksi takaisin sisään ja kirjoitti Nessien lappuun tämän allekirjoituksen alle oman viestinsä ja pinkaisi ulos. Hän seurasi Nessien jälkeä autotalliin. Alicen Porsche oli poissa. Nessie oli uskaltanut ottaa Alicen rakkaan auton. Jake pudisti päätään masentuneena. Hän ei ikinä löytäisi Nessietä, jos tämä oli autolla, haju olisi aivan liian heikko.

Jacob seurasi soratiellä olevia autonjälkiä niin pitkälle kuin ne kantoivat. Lopulta ne loppuivat valtatien kohdalla ja hän alistui kohtaloonsa. Hänen oli pakko mennä takaisin taloon ja varastaa Culleneiden rahaa. Hän palasi taloon ja löysi rahaa keittiön kaapista. Ne saatuaan hän otti Edwardin Volvon ja ajoi sillä lentokentälle. Ei kuollut voinut murehtia autonsa käytöstä. Hän ei viitsinyt ottaa Edwardin kallista Aston Martinia, koska hänen pitäisi jättää se kuitenkin lentokentälle.

NessiePov

Astuin juuri koneeseen tietäen, että seuraava kone lähtisi vasta huomenna. Hymyilin. Jake ei millään ehtisi seurata minua. Otin turistiluokasta paikan, koska en halunnut herättää liikaa huomiota. Jos seitsemäntoistavuotias olisi mennyt yksin ykkösluokassa ja kantanut mukanaan valtavaa määrää rahaa, hän olisi ollut helppo ryöstökohde. Tai niin vorot luulisivat ja sitten joutuisin paljastamaan, etten ollut ihan normaali. Se sai minut irvistämään. 

Istuin mukavasti ja rentoutin lihakseni. Kaikki menisi täydellisesti, kunnes Jake ryntäsi sisään ja hänen silmissään paistoi huoli. Vajosin syvemmälle tuoliini ja olin kuin en olisikaan. Hän nuuhki huomaamattomasti ilmaa ja käänsi pelokkaan katseensa minuun. Virnistin ja yritin vajota syvemmälle. Hän käveli luokseni. Hän katsoi minua silmät palaen ja minä vilkutin hänelle teennäisen iloisesti. “Heippa Jake”, kähisin kuivasta kurkustani. “Mitä helvettiä sinä ajattelit Renesmee! Lähtisit ilman minua?” hän oli vihainen ja istui viereeni.

“Öh, olin varma, ettet päästäisi”, mutisin. “En olisi päästänytkään”, hän mutisi. “Raahaisin sinut ulos koneesta, jos se ei olisi juuri ilmoittanut nousevansa”, hän marmatti. Irvistin. “Mene omalle paikallesi!” komensin. “Tämä on nyt paikkani, en jää mistään hinnasta pois näin jännästä seikkailusta”, hän ilmoitti murjottavasti. “Katsoin häneen kuin mielipuoleen. “Tämä on melkein itsemurha”, ilmoitin.

Jake huokaisi syvään ja loi palavien silmiensä katseen minuun. “Minä en päässyt viime kerralla Volteraan, haluan nyt”, hän ilmoitti ja kuulosti ihan pikkupojalta. “Viime kerralla?” mitä hittoa hän tarkoitti? “Öh, tuota. Sinun vanhempasi ja Alice matkasivat kerran italiaan tekemään omaa itsemurhaansa”, Jake ilmoitti. Hän yritti kuulostaa kuin se olisi pikku juttu, mutta minua se kiinnosti kamalasti.

“Kerro siitä Jake!” pyysin. “En minä tiedä siitä, minut jätettiin Forksiin”, hän ilmoitti. “Kerro mitä tiedät, miksi he menivät Volteraan?” silmissäni paloi taatusti uteliaisuuden liekki. Minun oli pakko tietää tästä matkasta. Minä halusin tietää kaiken vanhemmistani. Suorastaan imin tietoa heistä itseeni.

“No en halua järkyttää sinua. Kuulet jos selviämme tästä, okei?” Jake pyysi ja katsoi minuun. Kohautin olkiani melkein pettyneenä. Olisi ollut hauska kuulla tarina, ennen kuolemaani. Niin minä kuolisin aika varmasti, mutta pitäisi päästä eroon Jacobista, jotta hän ei joutuisi kärsimään takiani. Rakastin häntä liikaa. Hän eläisi paremman elämän, jos minua ei olisi. Se sai sydämeni hakkaamaan kovaa ja kipeään, mutta en välittänyt.

Illalla laskeuduimme Italiaan. Nousimme koneesta kohti tulevaa helvettiämme. Huokaisin syvään ja katsoin taivasta. Se oli tummenemassa. Minun pitäisi saada metsästää ennen lopullista hyökkäystäni. Minulla oli yhden hengen armeija. Mitä halusin? Tappaa Aron ennen kun hän ehtisi tapattaa minut? No suunnitelmassa oli vain muutama heikko kohta, mutta ne kohdat olivat valtavia. No okei, minulla ei ollut suunnitelmaa. Olin pulassa.

Jake otti kädestäni kiinni terminaalissa. “En halua, että häviät minnekään”, hän kuiskasi ja minä puristin tiukempaa hänen sormiaan. Minun tulisi hankkiutua hänestä eroon, mutta vielä ei ollut aika. Saisin pitää hänet vielä hetken lähelläni, vaikka syyni olivatkin itsekkäät. Huokaisin hiljaa ja lähdin johdattamaan meitä terminaalin läpi. Kuljimme ripein askelin kohti tuntematonta maata, joka kuului verenhimoisille vampyyreille.


***

Kertoja

Alice meni Charlien talolle. Jasper istui autossa. Alice soitti ovikelloa ja kuunteli Charlien askelia, jotka lähestyivät ovea. Outoa, Alice ajatteli. En kuule Nessien sydäntä. Charlie avasi oven ja katsoi Alicea ihmeissään. “Öh, Nessie unohti hammasharjansa”, Alice sanoi Charlien yllättyneestä ilmeestä johtuen. Charlie päästi Alien sisään ja tämä juoksi yläkertaan. Nessie ei ollut siellä.

Alice haistoi myös Jacobin hajun, he molemmat olivat lähteneet tunteja sitten. Alice tunsi hätääntyvänsä ja meni ulos ja he ajoivat nopeasti Culleneiden talolle. Alice seurasi jälkiä ja löysi lapun, jossa oli kahden eri henkilön allekirjoitukset.

Rakas Alice!
Tiedän, ettet pidä tästä, mutta minun on pakko lähteä. Te haluatte suojella minua, mutta en halua suojelua henkilöiltä, joille haluan kostaa. Pyydä anteeksi Charlielta, jos en itse siihen enää kykene. Hitsi, alkaa kuulostaa äitini viestiltä, melkein anelulta. No silti. Olen pahoillani. Ja jos ehdit käydä jo autotallissa, juu otin Porschesi, anna siitäkin anteeksi. Jasper, anteeksi, että sain sinut ja Alicen pulaan ja karkasinkin vielä. Älkää turhaan odottako minua lounaalle… Jacob, älä lähde perääni, anna minun mennä! Minä en halua, että tulet mukaan!

Renesmee


Hitot! Öö, Alice. Tiedän, että tämä saa sinut muistelemaan menneitä, mutta tällä kertaa minä leikin Bellaa, Renesmee olkoot Edward, joka yrittää tapattaa itsensä…  Anna anteeksi, ettei minusta ollut estämään hänen lähtöään. Jasper, pidä huolta Alicesta sillä välin kun minä yritän pelastaa Nessien. Alice, minä todella rakastan häntä ja yritän saada hänet jäämään kertomalla sen hänelle. Olen rakastanut häntä aina, tulen aina rakastamaan häntä. Miksi minä tätä vielä sinullekin selitän? Älkää tulko peräämme! Tämä on melkein itsemurha, meiltä molemmilta. Anteeksi vielä !

Jacob/rakki, joka esti sinua vahingossa näkemästä hänen suunnitelmaansa

Alice katsoi lappua lasisilla silmillään. Hän oli epäonnistunut. Renesmee olisi pian yhtä kuollut kuin äitinsä. Jacob menisi perässä, koska rakasti Renesmeetä. Jasper oli lukenut lapun Alicen olan takaa. Alice olisi halunnut lähteä perään, mutta hän ei halunnut Jasperille käyvän mitään, joten hän oli pulassa. ”Alice, rakkaani. Olet aivan sekaisin”, Jasper sanoi ja kietoi kätensä Alicen vartalolle. ”Tiedän, mutta, me emme voi mennä perään, koska…” 

”Alice, rakkaani. Kukaan ei estä meitä menemästä perään, he voivat kuolla. Ja vaikka minä menehtyisin, sinä voisit jatkaa elämääsi ajatellen, ettei ole sinun syytäsi, että Edwardin ja Bellan ainoa tytär on kuollut”, Jasper sanoi manipuloivasti Alicelle. Alice jähmettyi ajatellessaankin asiaa. ”Hän on ainoa, joka enää voisi muistuttaa meitä muista perheemme jäsenistä, ja Bellasta”, Alice kuiskasi kauhuissaan. ”Haluatko, että hän kuolee?” Jasper kysyi. Alice pudisti päätään. ”Noniin, otamme nyt Carlislen vanhan auton ja lähdemme lentokentälle, varaa liput”, Jasper pyysi.

Alice tarttui puhelimeen ja varasi liput heille. Jasper oli mennyt pihalle ja auto kävi jo valmiina. He ajoivat lentokentälle ja nousivat ensimmäiseen Italian koneeseen, mutta saattaisi olla jo liian myöhäistä.


RenesmeePov

Olimme jo melkein Volteran porteilla. Meillä oli yksi etu, joka oli aina meidän puolellamme. Alice ja Jasper eivät voisi kulkea näin avoimesti kuin me, puoli-ihmiset. ”Jacob kiltti, aja lujempaa”, rukoilin ja katsoin varastetun Mercedeskin nopeusmittareita. Jacob painoi kaasua, mutta vauhti lisääntyi vain hiukan. Ajoimme jo reippaasti yli sallitun rajan. Ajoimme porteista sisään ja jätimme auton sivukujalle. Olin jo lähdössä juoksuun, mutta Jake tarttui kädestäni. ”Tarvitsemme suunnitelman”, hän ilmoitti.

Minua alkoi raivostuttaa, en ollut enää varma halusinko häntä mukaani. ”Älä jaksa leikkiä aikuista. Hyökätään kunnes saan kostoni”, murisin ja yritin raapia Jacobin kädet irti käsistäni. Hän vain nauroi lapsellisille yrityksilleni. Näytin, todella aikuismaisesti, kieltä hänelle ja sain pilkallisen naurahduksen. Tuijotin harmaita, kivisiä seiniä, jotka eivät suodattaneet aurinkoa lävitseen ja jotka olivat ainakin kolme metriä korkeat. Huokaisin katsellen niitä, kuin vankila. Mukulakivikatu oli vanha ja seinät haisivat hieman ruosteelle. Mistäköhän syystä? Minua ei kyllä pahemmin jaksanut kiinnostaa, mutta en keksinyt muutakaan

Koska olin hieman ärtynyt Jacobille niin hän ai hioa tyhmän suunnitelmansa itse. En jaksanut kiinnostua. Tuijotin vain niitä tyhmiä ja homeisia tiiliä siinä homeisessa seinässä. Tuijotin ja laskelmoin, kauanko meillä oli aika, ennen kuin Alice ja Jasper sattuisivat tänne. Laskin itselleni ainakin melkein huomiseen, koska eiväthän he olleet välttämättä vielä edes kotona. Huokaisin ja kuulin Jacobin vatsan kurnivan. Irvistin. ”Kuuluuko nälkä sinun mahtavaan suunnitelmaasi?” kysyin häneltä aika nälvivään äänensävyyn. Jacob murahti nopeasti jotain, minun korviini se kuulosti vähän tältä; ”Josteolisilähtenytniinarvaamattomastiolisinvoinutttehdäparemmansuunnitelmanjohon-kuuluuruokakin”

Nauroin ja kaivoine repustani purkillisen hedelmäsalaattia ja kertakäyttö haarukan. Ojensin ne hänelle. Hän nyökkäsi, kiitti ja alkoi ahmia ruokaa. Hän oli repinyt purkin auki ennen kuin ehdin huomata, että jätin purkinavaajan kotiin. Huokaisin. On tämäkin aika eväsretkelle. Me kaksi, Italiassa, salaa, menossa kohti kuolemaa ja vanhempieni tappajat tuolla linnassa suunnittelemassa seuraavaa murhaiskua.  Vapisin pelkästä ajatuksesta.

”Hei, meillä ei ole aikaa tähän”, valitin Jaken evästelyä. Hän nyökkäsi ja nielaisi loput ruokansa. Me nousimme ylös ja kuulimme raskaita askelia. Vampyyrin askelia, jotka olivat vain minun korviini raskaita. Pudistelin kauhusta kankeana päätäni. Jake lamaantui kuullessaan saman. ”Nes, minä en halua, että sinuun sattuu. Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi. Kyynel vierähti poskilleni, hän kertoo sen nyt, kuin puolen kilometrin päässä on vampyyri, joka takuulla tietää, että me olemme täällä. Toisaalta olin odottanut sitä niin kauan. ”Minäkin rakastan sinua Jake, olen rakastanut jo kauan”, kuiskasin ja nojauduin suutelemaan hänen pelokkaita huuliaan. Ne vapisivat omiani vasten, mutta me yhdessä rauhoitimme toisiamme.

Erkanimme pian, mutta sitten pelko palasi. Nousimme kunnolla ylös ja hän otti minut syleilyynsä, kävi miten kävi. Ainakin minulla oli hänet. Volturien askeleet lähenivät, ne kuuluivat jo liian läheltä. Syvä huokaus. ”Renesmee.” Jähmetyin kylmäksi Jaken käsivarsille, tuo ääni.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: sananna - 29.09.2010 21:26:29

 :) tälle on tullut jatkoa... voi toivottavasti alice ja jasper kerkiää apuun.. tää jäi niin jännään kohtaan että jatkoa

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: kyyhky - 30.09.2010 21:44:13

Oi ihanaa jatkoa! <3
Olen todella odottanut jatkoa ja nyt suunnilleen kiljuin innostuksesta :D Luku oli todella ihana ja tykkäsin, ku näkökulmat vaihteli. Luku jäi todella jännittävään kohtaan jää odottamaan innolla jatkoa :) <3
Olen niin rakastunut kirjoitustapaasi  :D Hallitset tavan kirjoittaa koskettavasti (ja on tullutkin itkettyä jo monesti tarinaa luettaessa) , mutta silti se ei mene "yli". :D Toivottavasti tajuat mitä yritän selittää (;


-Kyyhky

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 (kuudes luku 1.8)
Kirjoitti: Lauranood - 06.10.2010 18:44:52

sananna No sehän nähään tässä ^^
kyyhky Kiitos ^^ Ja kyllä tajusin  :-*

A/N; Betani kenties hukkunut jonnekin maailman virtaan, joten saatte luvun jo nyt, mutta betaamattomana, koska en edelleenkään saa häneen yhteyttä :| No nauttikaa ^^


Kahdeksas luku
Volturit

Volturien askeleet lähenivät, ne kuuluivat jo liian läheltä. Syvä nuuskaus ja huokaus. ”Renesmee.” Jähmetyin kylmäksi Jaken käsivarsille, tuo ääni.

Jake kietoi oitis kätensä tiukemmin ympärilleni ja nyt vasta tajusin mihin olin meidät saattanut, pahaan ongelmaan, josta ei olisi paluuta. ”Jake kiltti, mene”, kuiskasin. ”Turha luulo, en jätä sinua. En nyt kuin viimein sain sinut”, hän kuiskasi takaisin ja sulki minut syliinsä. Kyyneleet vierivät poskilleni suolaisina helminä. ”Ei Jake, sinun, sinun pitää jatkaa. Mennä isäsi luo. Hän murtuu jos kuolet, mutta minulla, minulla ei ole enää mitään menetettävään, vain sinut”, kuiskasin särkyneellä äänelläni.

”Ei, minullakaan ei ole ketään. Usko minua Nes. Ja sinulla on Jasper, Alice ja Charlie”, hän muistutti. ”Jake, kiltti. En halua, että kuolet!” sanoin ja silloin Aro, Marcus ja Caius tulivat esiin. Sydämeni teki pari volttia ja jähmetyin uudelleen. ”Hei pieni Renesmee”, Aro sanoi lipevällä äänellä. ”Taidan olla aika tärkeä kun saavutte itse hakemaan”, kuiskasin käheällä äänellä. ”Sinähän olet, kuten perheesi”, hän kuiskasi surumielisesti.

Jacob murahti takanani. Aro näytti vasta nyt huomaavan hänet. ”Susia, taas”, hän tokaisi ja siirsi jälleen katseensa minuun. ”Renesmee, tule mukaamme”, hän pyysi. ”Miten uskalsit puhua perheestäni, murhaaja!” huusin. Aro jäykistyi. ”Minä tein velvollisuuteni”, hän kuiskasi. ”Sinä ja sinun velvollisuutesi, he eivät syyllistyneet mihinkään!” huusin. Aro hymyili -ei ystävällisesti. ”Renesmee, tule mukaamme”, hän käski. Pudistin päätäni. Hän taas napsautti sormiaan ja nurkan takaa tulivat Felix ja joku uusi, jota en ollut koksaan nähnyt. He tarttuivat käsiini ja raahasivat minua eteenpäin. Jacob käveli perässäni.

Caius yritti estää, mutta Aro nosti kätensä pystyyn. ”Anna olla, tehdään poikkeus, Renesmeen vuoksi”, Aro sanoi. Minä ihmettelin sitä, koska miksi he tekisivät mitään, minun vuokseni. ”Saanko kävellä itse?” kysyin ärtyneenä, koska kaipasin Jakea rinnalleni. Volturit miettivät hetken, mutta lopulta pääsin taas omille jaloilleni. Jake kiiruhti viereeni ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Kaduilla ihmiset tarkkailivat meitä ja kuiskivat jotakin Italiaksi.

”Mistä he puhuvat?” kysyin uteliaana. ”Meistä, Bellasta ja Edwardista”, Aro vastasi. Käänsin katseeni salamana hänen. ”Miten niin?” kysyin. ”He muistelevat vanhempiesi läsnäoloa täällä, vain todetakseen, että tämä näyttää samalta. Me toisin olemme vain mukana”, Aro selitti minulle. Minä vain nyökytin päätäni aavistuksen. Vanhempanikin oli siis kuljetettu Volturien linnaan vangiksi joskus taannoin. Ehkä minullakin olisi vielä toivoa, tai edes Jakella.

Toivoin, etteivät Alice ja Jasper tulisi. Että he olisivat viisaita ja pysyisivät kotona. Kosketin Jakea kasvoista ja esitin hänelle kysymyksen, mitä hän oli sanonut näille. ”En mitään, jätin lapun”; hän ilmoitti. Huokaisin. Toivottavasti, he eivät olleet kotona, tai kuolleet. ”Felix! Mitä teitte Alicelle ja Jasperille?” kysyin. ”Pakenivat”, hän totesi. Matka jatkui ja me päädyimme Volturien linnan portaille. ”Pääsette oikein pääovista”, Felix naurahti, mutta minua ei kamalasti huvittanut.

Menimme sisään ja aloimme juosta jotain salia kohti, Volturit eivät pitäneet hitaasti liikkumisesta. Saavuimme valtaistuin saliin ja Volturit istuivat paikoilleen. Minä ja Jake seisoimme keskellä salia ja tuijotimme vihaisesti Voltureita. Jake piti minua vyötäröltä lujaa kiinni. Hän ei päästäisi irti, se olisi varmaa. Meitä ei voisi erottaa. ”On myöhä”, Aro sanoi. ”Renesmee pikkuinen, sinulle on sijattu vuode tornista”, hän ilmoitti. Katsoin häneen kuin vähäjärkinen. ”Vuode? Mitä sinä tarkoitat?” kysyin ihmeissäni.

Aro huokaisi. ”Olet vieraanamme, mutta rakkisi joutuu asumaan tyrmissä, koska emme odottanet häntä”, Aro kertoi. ”Hän voi nukkua kanssani!” huusin. ”Ei taida onnistua kultaseni. Hän pääsee tyrmiin”, Caius sihisi. Jake piti vyötäröstäni kiinni kun Felix siirtyi lähemmäs meitä. Hän riuhtaisi Jaken irti minusta, se tuntui inhottavalta, koska vyötäröäni repäistiin taaksepäin aika rajusti. Jake huomasi, että minuun sattui ja hän päästi irti. Tartuin hänen käteensä. ”JACOB!” kiljaisin. Jake tiukensi otettaan kädessäni.  ”Älä äästä irti”, kuiskasin kyyneleet silmissäni.

Aro tuli lähemmäs ja irrotti kätensä ja otti minut erilleen rakkaastani. ”EI, PÄÄSTÄ IRTI!” huusin. Aro vain piti käsistäni kiinni ja esti tappelemasta vatsaan. Jake raahattiin pois salista ja minä lankesin polvilleni. ”Kuinka vitusti te haluatte kiduttaa minua?!” kiljaisin kyyneleet silmissäni. ”Renesmee, emme voi muuta, ilman häntä et lähde minnekään, eikä meillä ole varaa menettää sinua”, hän sanoi ja lähti johdattamaan minua yhteen torniin.

Se oli valitettavasti totta, en lähtisi minnekään ilman Jacobia, he tiesivät sen ja käyttivät sitä törkeästi hyväkseen. Minulle laitettu huone oli itse asiassa aika hieno. Oli korkea pylvässänky, jossa oli verenpunaiset verhot ja valkeat lakanat. Oli kaappi, joka oli korkea ja hienot kuviot koristivat sen ruskeita ovia. Oli yöpöytä ja lamppu. Ihmeen hieno makkari olennoilla, jotka eivät koskaan nukkuneet. Minua se ei haitannut, koska heittäydyin vain suoraa sängylle ja suljin silmäni. Minua väsytti liikaa miettimiseen.


-Kertoja-

Jacobia raahattiin kellariin ja heitettiin tyrmiin, jossain oli kaksi ihan kunnollista vuodetta. ”Saat pikku ystävän seuraksesi”, Felix sanoi jollekin muulle kuin Jacobille, se oli selvää. Tyrmissä oli pimeää ja Jacob kapusi toiselle vuoteelle, sille, joka näytti siltä kuin siinä ei olisi koskaan nukuttu. Toinen taas, no siinä oli ainakin istuttu. Jacob ei nähnyt melkein mitään. Hän yritti tarkentaa katsettaan ja etsiä sitä toista.

”Huhuu?” Jacob kuiskasi pimeässä tyrmässä. ”Anna olla, täällä ei ole valoa. Enkä ole siinä kunnossa, että tulisin esittäytymään”, kuului käheäksi kulunut ääni, jota Jacob ei voinut tunnistaa. ”Kuka olet?” Jacob yritti. Kuului vain naurahdus, kukaan ei tullut esiin. ”Tämä on karmivaa!” Jacob sanoi. Oli vain kalteri-ikkuna, jonka edessä oli paksut verhot. ”Etkö pidä valosta?” Jacob kysyi. ”En halua nähdä itseäni, koska minä kärsin. En ole syönyt mitään moneen kuukauteen. Se saa minut voimaan pahoin ja näyttämään huonolta”, ääni kertoi.

”Eivätkö ne anna sinulle ruokaa?” Jacob kysyi ihmeissään. ”Antavat, mutta eivät usein. He eivät halua, että pakenen”, ääni kertoi. ”Olet vampyyri”, Jacob totesi. ”Niin, ja sinä muuttuja”, ääni totesi takaisin. ”Mistä tiedät?” Jacob alkoi olla epäluuloinen tästä pelottavasta olennosta, joka oli täällä hänen kanssaan. Oli mahdotonta nukkua kun ei tiennyt mikä lie peto häntä vaani. ”Mitä teet täällä?” käheä ääni kysyi. ”No, tuota. Minä seurasin erästä henkilöä, jota rakastan, jotta hän ei kuolisi. Ne ottivat hänet minulta ja heittivät tyrmään!” Jacob valitti.

”Kuka?” ääni kysyi lievästi peloissaan. ”Eräs Renesmee”, Jacob sanoi, mitä järkeä sitä oli salata. ”MITÄ?!” kuului korvia ulvova huuto. ”Ne siis saivat hänet?” käheä ääni kysyi vihaisena. ”Niin, mistä tiedät hänestä?” Jacob kysyi ja alkoi olla todella epäluuloinen. ”Olen kuullut kun he puhuvat hänestä. Tarvitsevat häntä johonkin”, ääni kertoi. ”HITTO! Miksen ollut tarkkaavaisempi!” Jacob kirosi. ”Minusta tuntuu, että hänen avullaan he houkuttelevat jonkun muun tänne”, ääni kuiskasi. ”Jonkun, jota he haluavat todella kovasti”, ääni selitteli.

”Alice”, Jacob kuiskasi. ”Hän seuraa meitä varmasti tänne!” Jacob kirosi lisää. ”Te ette voineet tehdä muuta, mutta miten jäitte kiinni? Miksi tulitte tänne?” käheä ääni tiedusteli. ”Renesmee, hän haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman”, Jacob selitti. ”MITÄ?” kuului jälleen vihainen karjaisu. ”Kostaa Voltureille? Onko hän typerä, hän kuolee!” käheä ääni vaahtosi. ”Niin, minä yritin estää. Äääh, jos hänen vanhempansa olisivat elossa, he tappaisivat minut!” Jacob uikutti hiljaa.

Sitten oli vain hiljaisuutta. Salaperäinen käheä ääninen olento pysyi hiljaa ja antoi Jacobin vaipua uneen. Uneen, jossa käheä ääni neuvoi häntä. Kertoi, missä Nessie voisi olla. Jacob halusi sen olevan totta, mutta se ei ollut. Käheä ääninen olento pysyi nurkassaan ja kirskautteli vihaisesti hampaitaan. Hän vihasi Voltureita.

-NessiePov-

Heräsin omituisesta huoneesta ja vilkuilin ympärilleni muistellen eilistä. Jacob oli vankina, minun piti löytää hänet. Nousin ylös ja kiiruhdin ovelle, mutta se oli lukossa. Parissa sekunnissa joku oli sen takana ja avasi sen. ”Renesmee, odotimmekin, että heräät. Joku haluaa tavata sinut”, Aro kertoi. ”Kuka?” kysyin. ”Näet sen pian”, Aro kuiskasi. Kävelin hänen perässään valtaistuinsaliin ja menin Aron käskystä seisomaan hänen vierelleen.

Felix tuli sisään mukanaan kaski minulle täysin tuttua henkilöä. ”ALICE, JASPER!” kiljaisin kauhusta. He olivat seuranneet minua. ”RENESMEE!” Alice kiljaisi. ”SENKIN HÖLMÖ! MIKSI TULIT TÄNNE!” hän huusi minulle. Näytin nololta, mutta en tehnyt mitään. ”Anna olla Alice”, Jasper sanoi ja katsoi minuun. ”Anteeksi Jasper, olette taas pulassa takiani”, kuiskasin. ”He huijasivat meitä kaikkia”; Jasper sanoi minulle. Nyökkäsin. Vihasin Voltureita.

”Missä Jacob on?” kysyin Arolta vihaisena. ”Hän on turvassa”, tämä vain vastasi. ”TUO HÄNET TÄNNE!” huusin. ”Renesmee, rauhoitu”, Aro vain tokaisi. Tartuin kiinni hänen kurkustaan. ”Missä. Jacob. On?” kysyin. Marcus tarttui minusta kiinni ja viskasi huoneen nurkkaan. Inahdin kivusta. ”LOPETTAKAA! Sanoitte, ettei häntä satuteta”, kuului ääni. Kaikki katsoivat huppupäisiä, punamekkoisia naisia. Joku heistä oli puhunut.

Kukaan ei vain tiennyt kuka. ”Niin lupasin, kultaseni, mutta en voi luvata, ettei häneen satu jos hän hyökkää kimppuumme”, Aro sanoi katsoen huppupäisiä naisia. ”Sinun piti pysyä hiljaa ja siellä”, Aro lisäsi. Kuului ynähdys ja Aro pudisti vihaisena päätään. ”Alice, jää luokseni”, Aro pyysi. Alice, joka oli auttamassa minua pystyyn, katsoi halveksien Aroa. ”Kuvittelet vain. En ikinä, ikinä jäisi luoksesi!” hän huusi.

”Alice, sinulla ei ole syytä vihoitella”, Aro huokaisi. ”AI EI VAI? Sinä ja typerä kaartisi tapoitte perheeni! Renesmeen vanhemmat, Bellan ja Edwardin! Veitte Jacobin ja heititte Renesmeen seinään! Vittu minulla on montakin syytä vihoitella!” Alice kiljui. Oli outoa kuulla hänen kiroilevan. ”Olen pahoillani siitä, mutta niin tapoin. Suurimman osan”, Aro sanoi silmissään omituinen pilke. Suurimman osan?... ”Ketä jäi eloon?” Alice kysyi unohtaen vihaisen sävynsä. ”Kultaseni?” Aro sanoi.

Yksi huppupäistä nosti katseensa ja laski huppunsa. Tuijotin mitäänsanomattomana punaisia silmiä ja mekkoa, joka ei sopinut tälle naiselle. Hiukset, jotka korostivat kalpeita kasvoja, saivat minut melkein itkemään. ”ÄITI!” ”BELLA!” ”BELLA!” kuului huutoja minun, Alicen ja Jasperin suusta. Äiti käänsi katseensa meihin ja näytti surulliselta. Hän ei ollut oma iloinen itsensä. Alice siirtyi muutaman askeleen häntä päin, mutta Felix meni eteen. ”Vain Renesmee”, Aro kuiskasi ja minä kiiruhdin äitini luo. Hän sulki minut syleilyynsä. Olin varma, että jos hän olisi voinut, hän olisi itkenyt. En voinut tehdä muuta kuin tuijottaa häntä.

Nuuhkin hänen ihanaa tuoksuaan, mutta kyyneleet estivät minua näkemästä häntä kunnolla. ”Hyss, kultapieni, hyss”, äiti kuiski korvaani suloisella äänellään, jossa oli liian surullinen vivahde. Nyyhkäisin ja painoin pääni hänen olkapäälleen. ”Minun oli niin ikävä”, kuiskasin. ”Niin minunkin, niin minunkin”, hän kuiski ja silitteli hiuksiani. Kurkussani oleva pala vain kasvoi ja aloin itkeä ääneen. Minun oli ollut häntä niin ikävä. Siinä hän oli. Niin erilaisena, mutta silti hän. ”Äiti”, nyyhkäisin ja kaikki pimeni…

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 8/9-10? Uusin 6.10
Kirjoitti: sananna - 06.10.2010 20:36:27

kiva jatkoa on tullut :) tää parane mitä pidemmälle tää etenee :) jatkoa

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 8/9-10? Uusin 6.10
Kirjoitti: Kika - 09.10.2010 17:31:59

Aivan ihana! <3
Ja näin jännään kohtaan sitten jätit  :D
Jatkoa pian tai saan vieroitusoireita  ;D

Kiittäen
Kika

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 8/9-10? Uusin 6.10
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 09.10.2010 20:19:10

Oi, ihana, käytin muutaman päivän lukiessani nämä luvut. JATKOA!!! :d :d

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 8/9-10? Uusin 6.10
Kirjoitti: Lauranood - 15.10.2010 00:14:50

sananna Niin yleensä mun ficeille tappaa käydä niin, koska pääsen siihen tunnelmaan mukaan ;D  kiitos ^^

Kika Oleppas hyvä vain ja tässä saat sitten jatkoa, kiitos  :-*

Vaarallinen Kommentoija Kiitosta sinullekin ja tässä sitä jatkoa perään :D <3

A/N Noniin lopetin teidän kiduttamisen ja kirjoitin äsken loppuun, tosin sen takia kidutin itseäni ja kouluarvosanojani, koska en herää aamulla kuudelta kuten pitäisi, mutta no se on sivuseikka ;D Nauttikaa yhdeksännestä luvusta ^^


Yhdeksäs luku
Kaikki mitä enää on

Minä ja äiti istuimme sängyllä, jossa nukuin. Tai oikeastaan minä makaan sängyllä pää äidin sylissä hänen silitellessä vallattomia kutrejani, jotka leijailevat kasvojeni ympärillä.
”Sinä puhuit minulle oikeasti, kävit huoneessani ja…”, kuiskasin uskomatta sitä itsekään.
”Kyllä, herätin sinussa ehkä turhaa toivoa, mutta minun oli pakko tavata sinut”, hän kuiskasi minulle. ”Miksi, mikset koskaan kertonut, että olet täällä, heidän kanssaan!” sanoin vihaisena, koska Volturit inhottivat minua.
”Renesmee, voisitko ymmärtää, että minä olen täällä vankina”, hän kysyi.

”Miten niin, voisit paeta helposti”, ilmoitin.
”En voi, olen lukittu tänne samoilla motiiveilla kuin sinäkin”, hän kuiskasi minulle.
”Isä, onko isäkin vankina?” henkäisin kauhusta. Äiti nyökkäsi ja näytti itkevän kuivaa itkua.
”He kiristävät”, kuiskasi.
”Kyllä, he eivät luovuta”, äiti nyyhki. Se kuulosti ihmeelliseltä, koska kyyneleitä ei ollut.

Istuimme siinä halaten toisiamme, olimme menettäneet elämämme rakkaudet ja minä vasta myönsin rakastavani Jacobia. Taakka sydämelläni kasvoi. Mitä jos hän oli loukkaantunut, minun takiani. Painoin raskaat silmäni kiinni ja nojasin äitiini.
”Mitä jos Jacob loukkaantuu?” kysyin kuiskaten.
”Se ei ole sinun syysi. Et varmaankaan pyytänyt häntä mukaasi”, äiti kuiskasi ja silitteli hiuksiani.
”En, kielsin häntä tulemasta”, sanoin pudistellen päätäni.
”Olet aivan kuten minäkin, mutta miehet eivät tottele, eivät koskaan”, hän huokaisi.

”Jacob mainitsi, että te tulitte kerran Italiaan, miksi?” kysyin, muistaen keskustelumme lentokoneessa. ”Vai sen se Jake meni kertomaan”, äiti naurahti huvittuneena.
”Se on pitkä tarina kultaseni”, äiti sanoi silitellen hiuksiani.
”Kerro”, pyysin.
”En tiedä kultaseni, mutta kai minä voisin jotain kertoa, meillä on aikaa”, hän kuiskasi.
”Niin, minä olen yhtä kuolematon kuin te”, kuiskasin.
”Se on hyvä kuulla, koska en ole enää valmis luopumaan sinusta ennen omaa kuolemaani”, hän totesi. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.

-Kertoja-

Jacob nukkui rauhallisesti vuoteella, mutta välillä hän havahtui hetkeksi hereille ja vaipui takaisin uneen. Niin hän varmisti turvallisuutensa tuota outoa vampyyria vastaan. Hän ei luottanut kehenkään, joka ei näyttäytynyt tai ollut juonut verta pitkään aikaan. Ja toiseksi haju piti hänet väkisinkin vain puoliunessa.

Jacob oli jo tuhissut jonkin aikaa heräämättä kun tumma hahmo lähestyi häntä. Hiipi hänen viereensä ja katsoi häntä hetken aika hiljaa. Katseli kasvonpiirteitä ja polvistui sängyn viereen.
”Miten ystävällesi kävi, Renesmeelle?” hän kysyi toivoen, ettei poika heräisi. Jacob tuhisi ja hieroi nenäänsä, mutta avasi silti suunsa.
”Hän sai, krooh, jonkin, pyyh, huoneen”, poika tuhisi vuoteellaan ja hahmon suunpielet kääntyivät hymyyn.

Jacob aivasti ja avasi silmänsä hätääntyneenä, mutta hahmo oli palannut salamana nurkkaansa.
”Kuulin sinut!” Jacob ilmoitti.
”Niin kuulit, olin varomaton”, käheä ääni puhui huvittuneena.
”Mitä sanoit?” Jacob vaati tietää.
”Esitin sinulle yksinkertaisen kysymyksen, sain jo vastauksen”, olento ilmoitti.
”Minusta ei ole hauskaa jos joku kyselee kun nukun”, Jacob ilmoitti ärtyneenä.
”Älä viitsi olla naiivi, ajattelin, että jos tiedän mitä seuralaisellesi kävi, minun seuralaisellani saattaa olla sama kohtalo”, käheä ääni ilmoitti.

”Mitä sinulle tapahtui?” Jacob kysyi kiinnostuksen levitessä hänen unisille kasvoilleen.
”Hänet vietiin pois luotani, aivan kuten sinun, mutta me emme tulleet vapaaehtoisesti”, ääni selitti surullisesti.
”Olen pahoillani, kauanko olet ollut täällä?”
”Liian kauan, usko pois, liian kauan.”

Jacob jäi miettimään tuon olennon surkeaa kohtaloa. Olla vangittuna vasten tahtoaan, vailla tietoa rakkaimmastaan. Jacob oli sentään tullut Italiaan melkeinpä vapaaehtoisesti, vaikka hän ei ollut suunnitellut vankila reissua erossa Renesmeestä. Mieluummin hän olisi kuollut. Silloin hänen päähänsä pälkähti ajatus. Hän alkoi taas puhutella salaperäistä toveriaan;
”Sanoit olleesi täällä kauan. Tiedätkö mitään Bellasta ja Edwardista? Entä perheestä, jonka sukunimi on Cullen?”
Pitkä painostava hiljaisuus ja raskaita huokauksia, mutta ei vastausta.

-NessiePov-

Äidin tarinan loputtua olin vaipunut syvään uneen. Hän silitteli hiuksiani ja tunsin sen unenikin läpi, mutta lopulta vajosin vielä syvempään uneen ja lakkasin tuntemasta hänen hellän kosketuksensa. Päädyin mustaan tilaan ja sieltä ajelehdin uneen, joka ei ollutkaan lainkaan mieleiseni.

Seison keskellä ei mitään. Vain tyhjää mustaa, joka ympyröi minut joka suunnasta. Painostava hiljaisuus, joka saa veren kohisemaan korvissa. Painan kädet korvilleni, yrittäen estää hiljaisuuden ahdistavaa tunnetta. Yritän sulkea silmäni, mutta mikään ei auta. Etsin äitiä, etsin isää, etsin Jacobia, mutta kaikki ovat poissa. Jäljelle on jäänyt vain hiljaisuus, joka tekee minut hulluksi ja pimeys, joka sumentaa näköni ja tekee minut vainoharhaiseksi.

Jacob ilmestyy eteeni ja saa minut haukkomaan henkeä. Hän on yltä päältä haavoissa ja ruoska on selvästi nuollut ahnaasti hänen ihoaan ja palan lihaakin taatusti sieltä täältä. Hän on laihtunut ja lihakset ovat surkastuneet. Silmien alla on kaikki väsymyksen merkit. Kasvot ovat liian kalpeat ja luiset. Kylkiluut painautuvat nahkaa vasten

Ojennan kättäni, mutta hän ei tartu siihen pudistelee vain päätään. Yritän huutaa, yritän juosta ja syöksyä hänen syliinsä. Pääsen lähemmäs, mutta en kosketus etäisyydelle. Näen hänen kaulassaan olevat jäljet. Pienet pistot vierekkäin ja mitä enemmän tarkastelen huomaan, että koko hänen ruumiinsa on täynnä sellaisia. Häntä on purtu, monesti. Astun vieläkin lähemmäs, mutta en vieläkään voi koskea.

”Jacob”, ääneni kaikuu hiljaisuudessa. Hän vain pudistelee päätään ja näen jonkun lähestyvän häntä. Äitini. Silmissään hullunkiilto, joka saa hänet näyttämään verenhimoiselta vampyyriltä. Hän asettuu Jaken viereen ja katsoo minua anteeksipyytävästi painaessaan huulensa Jaken selkään, hän syö Jakea! ”ÄITI!” kiljaisen kauhusta, mutta en voi estää häntä.
”Äiti, hänessä ei ole enää mitään! Älä tapa häntä!” kyyneleet alkavat valua pitkin poskiani.

Äiti ei lopeta, hän jatkaa ja näen tuskan Jaken silmistä. Ne sumenevat ja sumenevat suu, joka oli tuskallisessa irvistyksessä alkaa mennä pienemmäksi ja se on pian kokonaan kiinni. Silmissä paistaa järkytys, joka katoaa pian. Jää vain mustaa, jotka painuvat kiinni. Veltto ruumis valahtaa äitini käsivarsille.

Äiti katsoo minuun säälien, pahoillaan. Sillä ei ole merkitystä kun näen Jacobin runnellun ruumiin velttona hänen käsivarsillaan. Äiti laskee Jaken maahan ja minua pitelevät siteet raukeavat pääsen liikkumaan Jaken luokse. Nostan kylmän ruumiin syliini ja itken sen päälle. Näen kaikki ne haavat, kaikki kärsityt sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, ehkä jopa viikot. Itken, mutta ääni ei pääse karkuun kurkustani. Jacob on kuollut, muulla ei ole merkitystä.

Havahdun huohottaen hereille. Olen yksin huoneessa. Äitini on poistunut ja unen kavalat muistot palaavat mieleeni. Nousen kauhuissani pystyyn, mutta silloin huoneen perällä oleva ovi aukeaa ja äiti saapuu huoneeseen hiukset valuen märkinä hänen harteilleen. Pyyhe käsissään hän astelee luokseni. Kietoen pyyhkeen tiukaksi turbaaniksi päälaelleen hän istuutuu viereeni sängylle ja katsoo minua huolestuneena.

”Näitkö painajaista?” hän kysyy. Nyökkään ja painan pääni hänen rintaansa vasten ja nyyhkäisen raskaasti.
”Haluatko kertoa siitä?” Pudistelen päätäni ja katson ylös äitini julman punaisiin silmiin.
”Äiti, miksi silmäsi ovat nykyään taas punaiset?” kysyn, vaikka pelkään tietäväni vastauksen.
”Volturit eivät hyväksy eläimiä, olin niin nuori. Niin käsittämättömän heikko. Kolme kuukautta ilman verta, se on helvetti kultaseni. Kolme kuukautta minä pystyin olemaan kajoamatta vereen, joka leijaili jatkuvasti sieraimiini, mutta lopulta itsehillintäni petti, nälkä pääsi voittamaan ja minä sorruin vereen. Ainoa keino pitää itseni ja isäsi elossa on juoda ihmisten verta”, hän selitti minulle.

Nyökkäsin, vaikka en halunnut ymmärtää. Äitini, niin lempeä, niin rakastava. Oli kajonnut ihmisen vereen, vereen, joka minulta oli kielletty syntymästäni lähtien. En koskaan saanut tappaa ihmisiä, olin saanut toki luovutusverta, mutta koskaan en tappanut tai vahingoittanut. Olin tyytynyt eläimiin, koska äitini oli opettanut minut niitä. Mitä nyt kun esikuvani oli sortunut. Mitä minä nyt tekisin?

Menin takaisin makaamaan vuoteelleni ja äitini katsoi minua myötätuntoisesti.
”Kultaseni, olen niin pahoillani, että jouduit tänne minun takiani”, hän nyyhkäisi.
”Äiti! En ole täällä sinun…”, aloitin, mutta se oli vale. Olin tullut tänne kostamaan äitini ja nyt myös Jacobin puolesta.
”Kaikki on minun syytäni. Ihan kaikki. Minä en ollut valmis luopumaan sinusta, halusin antaa sinulle toivonrippeitä, oli väärin tulla tapaamaan sinua”, hän kuiskasi.
”EI!” huusin ajatellen minkälaiseen epätoivoon olisin valunut ilman häntä.
”Sinä valoit minuun toivoa ja uskoa, koko ajan! Älä koskaan sano, että parempi jos et olisi tullut”, selittelin.

”Renesmee, et olisi tarvinnut toivoa, sinun olisi pitänyt luulla, että olen kuollut”, äiti huokaisi. Pudistelin päätäni ja avasin suuni sanoakseni hyviä vastaväitteitä, mutta ovi lensi selälleen ja Alice juoksi sisään.
”RENESMEE! Älä tee mitä näen sinun tekevän!” hän huusi minulle äkisti. Suljin silmäni nopeasti ja yritin etsiä hämmästynyttä katsetta. Avasin silmäni ja tuijotin Alicea muka ihmeissäni. Helvetin tulevaisuuden näkijä!

”Renesmee! Mitä ajattelit? Alice mitä hän ajatteli”, äiti katsoi ensin minuun, sitten Aliceen.
”En mitään, Alice kuvittelee”, kuiskasin. Ei mennyt läpi. Alice katsoi minuun vihaisesti.
”Suunnitelma oli monimutkainen, hiomaton ja vaarallinen”, Alice torui silmät minussa. Oliko hän nähnyt koko suunnitelmani? Eihän se ollut edes valmis, jos muuttaisin paria pientä kohtaa ja…

”Hän ajatteli mennä hakemaan koiran tyrmistä ja aiheuttaa mellakan, jonka turvin etsisi isänsä ja täten sinä voisit mennä. Renesmee ei ajatellut sitä, että he molemmat, te, me kaikki saattaisimme KUOLLA!” Alice vaahtosi. Tuijotin kattoa, en halunnut nähdä pettymystä äitini silmissä.
”Renesmee, tuo on hullua”, hän sanoi hiljaa.
”No painukaa kertomaan Arolle, niin, että hän voi seivästää minut!” kiljaisin.

Äiti katsoi minua järkyttyneenä, tiesin sen. En halunnut kuulla enempää, halusin vain pois. Loukaten mahdollisimman monta Volturia siinä samalla, koska he olivat tappaneet puolet perheestäni ja aikoivat tappaa minutkin. Siistiä, murhapeli, ajattelin katkerasti noustessani ylös.
”Renesmee, et voi lähteä”, äiti kuiskasi ilmaan. Käännyn häneen päin.
”Miksen muka? Senkus kävelen ulos”, ilmoitin. Halusin pois tästä huoneesta, pois koko linnasta. ”Määräyksen mukaan, sinun pitää pysyä täällä”, hän sanoi. Luin rivien välistä, että hän oli minun vartijani.

”Sinä voit palvella Voltureita niin vitusti kuin sinua huvittaa, mutta minä en ole ajatellut jäädä tänne!” kivahdin vihaisena, silmät leimuten äidilleni. Äiti vaipui lattialle kädet kasvoillaan, ääni murtuneena. ”Minä yritin pelastaa sinut tältä. Halusin Jacobin vievän sinut turvaan. Hänen piti pitää sinut turvassa. Et saanut osallistua taisteluun. Kaadoimme kaikki, jotka olisivat vaaraksi sinulle. Halusimme pitää sinut erossa tästä!” hän sinnitteli pitääkseen äänensä tasaisena.

Hetken aikaa häpesin, koska olin vasten hänen tahtoaan hankkiutunut pulaan ja kiertänyt kaikki mahdolliset suojat. Olin toivoton tytär, mutta nyt ei saanut luovuttaa, vaikka äiti olikin jo luovuttanut. Huokaisin ja katsoin häntä silmiin. Kävelin hänen luokseen ja painoin käteni hänen poskilleen.
”En voi lähteä ilman Jacobia”, kuiskasin.
”Enkä voi jäädä tänne. Tämä paikka, se saa minut hulluksi”, jatkoin.
Äiti huokaisi ja katsoi minua silmiin. Pitkään, etsin jotakin minulle tuntematonta.
”Anna minulle hetki aikaa. Vielä tämä päivä aikaa olla viimeisen kerran kanssasi, koska me emme enää näe kun lähdet. Minä en pääse pois, koska autan sinut pakoon”, hän kuiskasi minulle.

Näin sivusilmällä Alicen nyökkäävän. Äidillä oli suunnitelma. Se oli varmaa. Tavallaan minua alkoi itkettää, koska ajattelin juuri saaneeni äidin takaisin ja nyt hän aikoi saada minut pois täältä, ehjänä mielellään. Omasta hengestään riippumatta. Minun oli kestettävä se, mutta Jaken halusin takaisin.

Annoin äidilleni yhden mahdollisuuden. Nukuin hänen sylissään tämänkin yön, mutta kaipasin omaa lämmintä suttani vierelleni.

-kertoja-

Jacob odotti vieläkin vastausta, jota ei näyttänyt koskaan tulevan. Hän huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan seinää. Häntä raivostutti suunnattomasti, ettei hän tiennyt kuka häneltä uteli. Tai kuka tuo ihmeellinen ja karhea äänien vampyyri edes oli. Kylmä selli ja nälkä alkoivat tehdä Jacobinkin äänestä karhean ja hiomattoman kuuloisen. Välillä hän päästi pieniä sointuja, jotta kuulisi äänensä todellisen luonteen.
”Hah”, Jacob naurahti kerran herättäen vampyyrin huomion.
”Mikä on noin hauskaa”, hän kysyi nurkastaan.
”Täällä me kökötämme, kaksi rakastunutta käheä äänistä hölmöä”, Jacob vain totesi.
”Niin, kai se voisi olla hauskaa”, vampyyri totesi.

”Minusta on outoa, etten tiedä kuka olet”, Jacob myönsi.
”Minä tiedän kuka sinä olet ja minä olen kertonut sinulle miten jouduin tänne, joten tavallaan tunnet minut”, vampyyri selitti.
”Silti, minussa on outo tunne, että olemme tavanneet”, Jacob intti.
”Niin, kai me sitten olemme”, toinen myönsi.
”Anna jokin vihje”, Jacob vaati.

Hiljaisuus laskeutui taas heidän ylleen. Se oli Jacobista niin turhauttavaa, että hän kaivautui peittojen alle piiloon ja ajatteli pistää nukkumaan. Toinen naurahti nurkassa nähdessään Jacobin turhautuneen ilmeen. Sitten tämä kääntyi käytävälle, josta kantautui ääniä.
”Marcus”, hän tokaisi.
”Älä heittäydy heti sotaisaksi. Meillä on rakkaasi”
”Kiitos muistutuksesta.”
”Näytätte viihtyvän yhdessä, sinä ja tuo rakki.”
”Anna hänen olla!”
”Hmm. Olet aika julma, sinä näet hänet ja tiedät kuka hän on, mutta et kerro kuka sinä olet”
”Anna se kani jota olit tuomassa ja jätä minut rauhaan!”

”Huonot tavat”, Marcus tuhahti, mutta heitti silti kanin käheä ääniselle vampyyrille, joka nappasi sen ja joi veret.
”Eikö olekin kamalaa. Saat vähän, koska sinun on pakko, mutta sitten tekee vain mieli lisää”, Marcus naurahti julmasti ja poistui murinan saattelemana.
”Äänesi oli muuten upeampi ennen”, tämä naurahti vielä pilkallisesti ja poistui kosteista ja pimeistä tyrmistä.

-NessiePov-

Aamulla herätessäni olin edelleen äitini sylissä. Tunsin sen, mutta en avannut vielä silmiäni. En halunnut pilata sitä hyvää tunnetta, jonka aamut aina saivat aikaan. Se tunne, ettet muista mitään pahasta maailmasta, se kun kaikki muu on vielä hyvin. Sellaisiin tunnelmiin on mukava herätä. Juuri jonkun pitkän ja ihanan unen jälkeen, jossa molemmat vanhempasi ovat ja rakastavat. Oikeastaan osaan jo elää ilman heitä, mutta kaipaan silti sitä läheisyyttä, sitä onnea, joka minulla oli ollessani aivan nuori.

Kaipaan Rosalieta, joka harjaa hiuksen kerrallaan. Asettelee kaiken kauniisti. Niitä aamuja kun Alice ja Rose pukevat minut eri asuihin ja pistävät minut astelemaan Culleneiden olohuoneeseen näpsiäkseen kuvia siihen albumiin, jonka tiedän lepäävän kirjahyllyni korkeimmalla hyllyllä pölyn peitossa. Kuvissa on usein myös äiti, isä ja kaikki muut minulle niin rakkaat henkilöt. Henkilöt, joita en koskaan saa takaisin. Sain äitini, mutta tiedän menettäväni hänet taas pian.

Muistan sen pienen mökin, sen jossa asuin äidin ja isän kanssa. Sen lämmön ja kodin tunnun, jonka se toi tullessaan. Haluaisin olla siellä nyt, vanhempieni kanssa. Haluaisn, että istuisimme lämpimän takan edessä. He yhdessä sohvalla ja minä ja Jacob sylikkäin nojatuolilla. Keskustelisimme ja olisimme kuten tavalliset perheet. Jacob olisi erityinen poikaystävä, äidin paras ystävä ja isän ystävä. Tietenkin isä olisi ylisuojeleva, mutta luottaisi minuun osaksi äidin takia pysyisi tyynenä.

Äiti voisi olla oikea kodin hengetär. Niin äitimäinen. Voisin tuoda ystäviäni kotiin koulusta. Äiti olisi voinut laittaa välipalaa, koska hän olisi mainio kokki, vaikka ei koskaan itse söisikään. Minäkin söisin vain ystävieni nähden, koska muuten nauttisin pitkistä metsästysreissuista yhdessä perheeni kanssa. Carlisle olisi ihana isoisä ja Charlie myös. Carlisle vain hieman nuorempi, ikuisesti.

Se olisi elämää, jonka olisin voinut saada, mutta nyt minun täytyy avata silmäni karuun totuuteen. Voltureiden linnan torniin, jossa minut on lukittu ja jossa äitini minua vartioi suunnitellen pakoani. Nousen ylös ja äiti katsoo minua rakastavasti, kuten äidit yleensäkin. Painan käteni hänen poskelleen ja näytän hänelle kuvia elämästäni ilman häntä. Surullista, mutta minä todella yritin. Halusin elää, vaikka heitä ei ollut. Kuinka odotin heitä aina lapsena kotiin, kuinka he eivät koskaan tulleet, eivät koskaan tulisi.

Näytettyäni kaiken äiti näytti surulliselta.
”Pilasimme lapsuutesi”, hän totesi.
”Volturit sen pilasivat. Teidän muistonne auttoivat jaksamaan”, sanoin ja kaivoin medaljongin esiin, jonka äiti oli antanut minulle ensimmäisenä jouluna.
”Rakastan tätä, se on jotain, joka muistuttaa teistä, ikuisesti, vaikka olisittekin lopullisesti poissa”, kuiskasin.

Äiti hymyili hellää hymyään, joka oli kuitenkin niin särkyvää.
”Tänään toteutamme suunnitelmani pikkuinen”, hän kuiskasi.
Normaalisti minua olisi kiusannut jos joku olisi sanonut minua pikkuiseksi, mutta nyt se ei haitannut, koska sen sanoja oli äitini.

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 8/9-10? Uusin 6.10
Kirjoitti: Kika - 15.10.2010 21:03:41

 I hmeellinen, rakastan tätä <3
H haluan lisää, sekä tietää miten suunnitelma menee  ;)
A ivan mahtava, odotan seuraavaa osaa toooosi paljon!
N essie on ylisuloinen, se sopii mahtavasti hänelle.
A pua, pakko saada lisää, riippuvuus on muodostettu!
<3

Kiittäen
Kika

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 |½ 10/? Uusin 23/24.12
Kirjoitti: Lauranood - 24.12.2010 00:26:38

Kika Kiitos oikeen kamlasti, ja anteeksi vielä hirveäämin näin pitkästä välistä! Suunnitelmaa en paljasta vielä pariin lukuun >:) mutta se tosin pitkittää tarinaa ::D Ja tässäpä kymmenennen luvun ensimmäinen osa, kiitoksia lukemisesta ^^


A/N: Ah, sain tämän osan kirjoitettua <3 tässä on ihan takuu varmasti virheitä, koska kirjoitan näin myöhään, eikä minulla ole betaa, pahoittelen ja ilmoitelkaahan niistä niin korjailen parhaani mukaan ^^ No päätin piinata teitä ja jakaa tämän luvun kahteen osaan, koska olen silti ihana ihminen yritän saada toisen osan kirjoitettua jouluaattona tai joulupäivänä ^^ enjoy!

Kymmenes luku 1/2

Suunnitelma

-Kertoja-

”Edward”, karhea kuiskaus kaikui kiviseinämissä. Se jäi leijumaan kahden huoneessa olevan väliin. Se kummitteli toisen korvissa, niin tuttu, mutta silti niin kaukainen, niin väärä.
”Mitä?” vielä karheampi ääni kysyi.
”Älä esitä! Minä kai osasin viimein yhdistää palaset. En tiedä miksen ymmärtänyt aiemmin”, Jacob torui itseään.
”Koska en antanut sinun ymmärtää. En halunnut sinun tietävän, koska silloin jättämiseni tänne olisi helpompaa. Leiki, ettet tiedä, ettet pidä minusta”, Edward kuiskasi karhealla äänellään.

”Se on kylmän ilman ja nälän karheaksi kuluttaman äänesi vika. Sinulla oli ennen oikein soinnukas ääni”, Jacob totesi.
”Niin, mikään ei ole enää ennallaan. Kaikki on särkynyt. Olen heikko, Jacob. Olen loppuun kulutettu ja sydämeltäni raastettu. Minua on pidetty täällä jo niin kauan, etten edes taida osata enää rakastaa. Olen sokea ja kyvytön. Aistini ovat kuolleet täällä”, Edward huokaisi.
”Ei, sinä olet itse aiheuttanut sen. Olet luovuttanut”, Jacob sanoi voimakkaasti.
”Niin Jacob, niin olen. En vain jaksa enää yrittää, en enää.”

Syvä hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Jacob tiesi tarkalleen mitä toinen oli sanonut. Tämä ei aikonut paeta. Ei enää. Tämä oli jo luovuttanut. Päästänyt irti toivostaan. Ja sitä myöten myös Bellasta, joka oli jossain ja saattoi tarvita yhtä paljon apua kuin Renesmeekin.
”Miten hän voi. Renesmee?” Edward kysyi äkkiä.
”Hyvin. Hänen kehonsa on saavuttanut täydet seitsemäntoista vuotta ja näyttää jämähtäneen siihen”, Jacob ilmoitti.
Lopulta hän antautui kertomaan Renesmeen surkeasta elämästä ilman vanhempiaan, tämän surusta ja loppumattomasta kaipauksesta.
”Olen niin pahoillani hänen puolestaan”, Edward kuiskasi ja painoi päänsä.
Hän ei halunnut tyttärensä kärsivän. Ei enää koskaan.
”Auta hänet pois, anna hänelle mahdollisuus elää ilman, että hän varjostaa elämänsä meillä”, Edward pyysi.

Laskeutui taas hiljaisuus kun Jacob pohti mitä vastaisi. Hän tiesi, ettei Renesmee voisi unohtaa. Ei ennen kuin näkisi näiden todella kuolevan ja silloin hän eläisi varjoissa. Unohtaen oman elämänsä, koska suru vanhempien kuolemasta seuraisi häntä kaikki alle.
”On vain yksi keino. Tekin pääsette pakoon”, Jacob vastasi lopulta.
”Mahdotonta”, Edward kuiskasi.
”Sinä siis luovutat? Et edes jaksa taistella tai yrittää!” Jacob tuhahti.

Edward nousi ylös ja oli salamana sormet kiertyneenä Jacobin kaulan ympärille.
”Älä koskaan, koskaan puhu minulle noin, rakki!” hän varoitti painavalla äänellä.
”Minä olen kuunnellut Volturien iätöntä vittuilua, joten sinun kannattaa pitää kuonosi kiinni niin kauan kuin olet tällä puolella kanssani! Minä en aikaile tappaa, koska minä en ole luovuttanut! Minulla on osani suunnitelmassa, jossa minun ei ole madollista paeta!” hän karjaisi ja puristi vielä hetken toisen kaulaa lopulta laskien sormensa pois siitä ja siirtyen takaisin nurkkaansa.

Nyt Jacob pelkäsi Edwardia enemmän kuin koskaan ennen. Nyt hän myös tiesi, miksi Edward oli niin karun kuuloinen. Hänen äänensä heijasti hänen ulkokuortaan. Hänen hiuksensa olivat likaiset ja sekaisin. Hänen hengityksensä haisi kuolemalta ja hän oli yltä päältä likainen ja hänen vaatteensa olivat samat kuin taistelussa, joten ne olivat revenneet, veritahraiset ja kuluneet. Edward oli vain raato entisestä itsestään. Hänen silmänsä olivat mustat ja silmiensä aluset melkein yhtä tummat. Edward Cullen oli jo melkein kuollut.

-NessiePov-

Äiti ja Alice asettelivat päälleni joitain sinistä mekkoa, jonka he sanoivat sopivan minulle. Huokaisin kovaäänisesti. Milloin äiti oli kiinnostunut vaatteista? Muistikuvieni mukaan hän ei jaksanut paljoa kiinnostua niistä.
”Tiedän mitä ajattelet, kulta. Se näkyy silmistäsi. Ja minulla oli tylsää ja kaappi täynnä upeita mekkoja. Usko minua, se on hauskaa kun ei ole muuta”, hän naurahti.
Soin hänelle pienen hymyn. Äidin nauru ei ollut ennallaan, se oli särkyvä ja hauras. En voinut kuvitellakaan kuinka hän oli kärsinyt.

”Renesmee, lupaa minulle, että tapahtui mitä tahansa, siis mitä tahansa! Sinä pakenet”, hän kuiskasi hipaisten kasvojani.
Tiesin, etten voisi luvata mitään sellaista. Minä halusin heidät mukaani. En halunnut erota heistä, en enää! En vastannut ja se huoletti äitiäni. Huokaisin.
”Hyvä on, minä pakenen, mutta sinä tulet mukaani”, pyysin.
”Renesmee, jos noudatamme suunnitelmaa, kaikki menee hyvin”, äiti lupasi.
”Koska minäkin saan kuulla sen?”
”Pian kultaseni, pian”, hän sanoi.

”Bella!” käytävästä kantautui huuto ja äiti kiiruhti pois.
Jäin katsomaan hänen peräänsä kaivaten.
”Äitisi on vahvempi kuin uskotkaan, hän on saanut ihmisverta kaikki nämä vuodet”, Alice kuiskasi.
”Eikö se ällötä sinua?” kysyin.
”Nessie pieni, sinäkin olet juonut ihmisverta”, hän muistutti.
”Se oli eri asia! Olin vasta lapsi!” puolustelin.
Alice vain nauroi, hänen naurussaan oli hermostunut vivahde.

Oikeastaan ihmisveren juonti ei sinänsä haitannut minua, mutta Jacob oli sentään kasvattanut minut ja hän oli syövyttänyt päähäni, että ihmisiä piti auttaa. Silloin Jake palasin mieleeni ja pakokauhu valtasi aistini. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan! Menin ovelle ja yritin vääntää kahvasta, mutta se oli lukossa. Paukutin ovea kahdella nyrkillä ja kirosin voimakkaasti.
”Helvetin Volturit! Päästäkää minut ulos täältä!”
”Nessie, käyttäydy!” Alice komensi.

”Ei nyt Alice!” parkaisin ja paukutin ovea.
Kyyneleet alkoivat virrata pikkuhiljaa poskilleni.
”Nessie?” Alice kysyi hiljaa.
”Minun pitää nähdä Jacob. Eikö sinun ole ikävä Jasperia?” oliko hän oikeasti niin tunnoton?
”Ei, minä näin hänet viimeksi kun sinä nukuit”, hän myönsi.
Se ei auttanut tilaani yhtään ja hakkasin ovea lisää. Alice käveli vierelleni ja sitoi kädet tiukkaan otteeseensa.

”Renesmee kuuntele minua. Et saa pakottaa heitä!”
Mutta silloin ovi avautui ja Felix kurkkasi sisään virnistellen.
”Asiaa?”
”Päästäkää minut Jacobin luo!” komensin.
”Se rakki? Haluatko oikeasti sen luokse?” hän ihmetteli.
”Kyllä!” huusin.
”Nojaa, katsotaan myöhemmin”, Felix virnuili.
”Paskat!” huusin ja yritin rimpuilla Alicen otteesta.

”Okei, saat käydä morjenstamassa rakkia, käsiraudoissa”, hän virnuili.
Katsoin häneen uhmakkaasti, mutta se taisi olla ainoa vaihtoehto, joten myönnyin. Felix kiinnitti käsiini vahvasta raudasta tehdyt käsiraudat ja niiden päähän oli punottu pitkä metalliketju, jotta he voisivat pitää minut lähellä. Se raivostutti minua, mutta nöyrryin kohtalooni.

Matka alas tyrmiin oli vain sydämenlyöntini mittainen ja Felix johdatti minut oikean tyrmän luokse ja laittoi ketjun kulkemaan oven alitse ja sulki sen jättäen minut oikean sellin kaltereiden väärälle puolelle, oikeastaan oikealle, mutta Jake oli toisella puolella.
”Mitä vittua?” kuului äänekästä sadattelua, joka ei kuulunut Jakelle.
Äänessä oli hiljainen sointu, joka muistutti minua kaukaa lapsuudestani ja kelasin varhainpia muistojani. Sitä kaipuuta ja odotusta, pianon kaunista soittoa ja ääntä, jonka sointuun sain nukahtaa.

Avasin silmäni ja kuiskasin pimeyteen:
”Isä?”
”Renesmee?” kuului kylmyyden, saasteisen ilman ja nälän hioma karhea ääni, joka kuului isälleni.
”Renesmee?” kuului inhimillisen karhea ääni, jonka kylmyys oli karhentanut entisestään, se kuului Jacobilleni.
”Jake?” nyyhkäisin ja lankesin polvilleni puristaen sellin kaltereita.

Näin hahmon lähestyvän minua, sen takana tuli toinen. Näin isäni, joka oli raunio muistoni isään verrattuna. Hän seisoi niin lähellä, että saatoin tarttua hänen käteensä ja siirtää muistoni häneen, varmistaa, että hän oli isäni.
”Kyllä Renesmee, minä se olen”, hän kuiskasi.
Kyynel valloitti taas yhden uran poskeeni. En voinut uskoa sitä, mutta elävä todiste seisoi edessäni. Isäni seisoi lähellä minua ja halusin hänet mukaani.

Sitten muistin Jacobin, isäni siirtyi syrjään. Sellin pimeyteen kadonneena saatoin unohtaa hänen läsnäolonsa.
”Jake”, kuiskasin kun tummempi hahmo läheni minua.
”Hei kulta”, hän kuiskasi ja polvistui tasolleni.
 Halusin halata häntä, mutta käsirautani estivät sen. Olikohan se niiden tarkoituskin? Jake siirsi käden poskelleni ja pyyhki kyyneleet pois.
”Mitä he ovatkaan tehneet meille Nessie”, hän kuiskasi.
En osannut kuin nyyhkäistä tuntiessani hänen lämpimän kätensä poskellani.

”Äiti, he ovat ottaneet äidin joukkoonsa”, nyyhkin.
”Bella”, Jake huokaisi surullisena.
”Sinä tiesit tästä? Etkä tiennytkin!” Jake sanoi kohdistaen katseeni pimeyteen, josta kuului hyväksyvää murinaa.
”Jake, anna hänen olla”, pyysin.

”Aika loppui”, kuulin huudon ja tunsin ranteissani vaativan nykäyksen.
Felix tuli sisään ja vetäisi minut hieman kauemmaksi Jakesta, joka murahti ja isäni ilmestyi siinä samassa hänen vierelleen ja mulkoili Felixiä.
”Heippa Edward, eipä ollakaan nähty aikoihin!” Felix heitti.
Isäni murahti ja käski päästää minut irti, mutta Felix vaan nauroi hänelle.

”Ehei, tämä pikku prinsessa saa nyt juoda tämän kivan liemen, jota niin innoissani valmistelin”, Felix kertoi ja kohotti kultaista pikaria pakottaen sen huulilleni.
Yritin kiemurrella hänen otteestaan ja painaa huuliani tiukasti yhteen, mutta hän tarttui kovakouraisesti leuastani ja kuiskasi hiljaa korvaani:
”Voi prinsessa, sinun olosi helpottuu hetkessä kun olet juonut tämän. Itse asiassa voisin sanoa, että kun olet viettänyt hieman laatuaikaa Alecin kanssa, niin saatat jopa liittyä meihin.”

Isäni karjaisi vaativasti kuullen kaiken mitä Felix minulle sanoi.
”Hän ei koskaan liity teihin!” hän murahti.
”Niin sinä sanoit vaimostasikin”, Felix vähätteli.
”Prinsessa tulee olemaan yksinkertaisesti helppo nakki tämän juoman jälkeen”, Felix vakuutteli.
Jacob alkoi murista uhkaavasti ja pelkäsin hänen muuttuvan sudeksi ja satuttavan vain itseään. Yritin luoda heihin katsekontaktia ja yrittää saada ymmärtämään, ettei minulla ollut hätää.

Lopulta Felix lopetti isäni härnäämisen ja tiukensi otettaan leuassani. Minun oli pakko hyväksyä pikarin kylmä pinta huuliani vasten ja se tummanpunainen neste, joka valui suuhuni ja sai kaikki aistini tuleen. Se ei ollut verta, siinä oli verta, mutta siihen oli sotkettu jotakin, joka sai veren maistumaan kitkerältä ja happamalta. Yritin sylkeä nestettä suustani, mutta Felix pakotti kasvoni kattoa kohti ja minun oli pakko joko tukehtua liemeen tai niellä se. Isäni ja Jacob karjuivat molemmat solvauksia Felixille ja minä aloin kuulla niistä vain osan.

Lopulta sain kasvoni takaisin heihin ja kohdistin oitis katseeni Jacobiin. Pian lakkasin kuulemasta heidän ääniään, näin vain suun liikkeet. Kohta he muuttuivat täysin värittömiksi ja heidän ääriviivansa alkoivat sumentua. Silmissäni alkoi pyöriä mustia pisteitä ja ennen kuin huomasinkaan, maailmani pimeni.

Jatkuu...

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 |½ 10/? Uusin 23/24.12
Kirjoitti: kyyhky - 04.01.2011 21:58:15

Oi jatkoa ♥ tätä on ootettu :)

jännitävään kohtaan loppu : o hyvä luku ja jatkoa  äkkiä :)


~kyyhky

ps. ei oikein nytten irtoo mitään kommenttia : d

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 |½ 10/? Uusin 23/24.12
Kirjoitti: Lauranood - 04.01.2011 22:19:54

kyyhky Kiitos, tässäoä toinen osa, vähän pidempikin ::D

Kymmenes luku 2/2

Volurien Prinsessa

-keroja-

Renesmeen eloton ruumis valahti Felixin käsivarsille ja tämä virnisti sellin takan tuijottaville miehille. Jacobin kasvoilla paistoi järkytys ja menetys kun taas Edwardin kasvoja vääristivät suru ja loputon huoli omasta tyttärestään, jonka hän luuli jo kerran menettäneensä.
”Voi voi prinsessa taitaa olla hieman väsynyt”, Felix voivotteli ja käänsi selkänsä kahdelle kiroavalle ja huonokäytöksiselle satuolennolle.

”Helvetin helvetti! Hän tappoi Renesmee!” Jacob kirosi ja Edward vannoi näkevänsä muutaman kimmeltävää kyyneltä, jotka valuivat alas hänen poskilleen.
”Eivät he häntä tappaneet, mutta jotain tekivät”, Edward yritti lohduttaa, mutta onnistui surkeasti, koska ei voinut hallita pelkoaan omasta äänestään.
”Nuo tuolla eivät pelaa reilusti!” Jacob valitti.
”He keksivät omat sääntönsä”, Edward myönsi

Jacob istui sängylle ja painoi päänsä käsiinsä. Hänen oli niin ikävä Nessietä ja sitten Volturit olivat vielä myrkyttäneet tytön jollain litkuillaan. Hän näki vieläkin punaisen nesteen valuvan Renesmeen kaulalle tämän silmien täyttyessä pelosta ja lopulta sumenevan ja sulkeutuvan. Kuinka neste jatkoi kulkuaan hänen kalpeilla kasvoillaan tavoittaen leuan ja …

”Kiltti lopeta tyttäreni ajatteleminen!” Edward pyysi voihkaisten.
Jacob rykäisi. Miten hän olikaan voinut unohtaa sen ärsyttävän kyvyn, joka kummitteli Edwardin pääkopan sisällä! Kyvyn, jolle hän oli monesti hävinnyt. Jacobin mieleen purjehti se yö teltassa Victorian vastasyntyneen armeijan taistelua edeltävänä yönä. Sen kuinka Edward oli raottanut mieltää, sen kuina hän oli saanut olla niin lähellä Bellaa.

Hänen mieleensä ajelehti se kaikki tuska, jonka Bellan ja Edwardin äkillinen avioliito oli saanut aikaan. Se kuinka hän oli huijannut Bellan suutelemaan itseään siinä toivossa, että Edward olisi suuttunut tälle. Kuinka niin ei ollutkaan käynyt ja hän oli lopulta loukannut itsensä sen Leahin pelleilyn takia. Kuinka häneen oli sattunut myös fyysisesti. Kuinka hän oli haaveillut Bellasta ja…

Kova massa siirtyi hänen päälleen ja hän tunsi käden kurkullaan.
”Älä. Enää. Ikinä. Ajattele. Vaimoani!” Edward karjui.
”Typerys! Sinä. Tiedät… Etten. Enää. Rakasta. Häntä”, Jacob haukkoi henkeään.
Edward päästi kätensä ja rojahti seinää vasten.
”Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni”, Edward sanoi ja katosi jälleen varjoihin.
Jacob jäi haukkomaan henkeään ja yritti olla ajattelematta.

-Renesmee-

Avasin silmäni. Katsoin ympärilleni, mutta paikka oli vieras. Yritin saada tolkkua olinpaikastani, mutta kaikki oli sumeaa ja epätarkkaa. Jopa muistikuvani. En saanut päähäni kuka olen tai missä olen. Pian huoneen ovia aukeni ja sisään asteli komea, nuoren näköinen blondi, jonka kasvot olivat marmoria kuten ihokin. Hän käveli sulavasti luokseni ja istui sänkyni jalkopäähän.
”Heräsit sitten, prinsessa”, hän hymyili minulle.
Tuijotin tuota komeaa poikaa ymmärtämättä sanaakaan. Prinsessa? Heräsin? Oliko minua odotettua kauankin? Katsoin hänen hurmaavaa hymyän ja hymyilin myös.

”Onko nälkä? Kuulin, että voit syödä mitä vain”, hän hymyili.
Silti ihmettelin. Voin syödä mitä vaan? En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Silti yritin ymmärtää ja nyökkäsi, minulla todellakin oli nälkä ja kurkussani poltteli.
”Minua myös janottaa ihan hirveästi”, kerroin.
Hän nyökkäsi ymmärtävästi.
”Onko jotakin erityistä mitä haluaisit?”
”Tuo mitä vain”, sanoin, koska en muista miltä mikäkin ruoka maistuu.

Poika lähti huoneesta ja mieleeni tuli heti enkeli. Niin sulava ja kaunis. Vaaleat hiukset ja marmorinen iho. Missä olin ja miksi hän oli niin kaunis?

Pian enkeli tuli takaisin kantaen tarjotinta, joka oli täynnä ruokaa. Oli myös läpinäkyvä pikari täynnä punaista nestettä, joka muistutti epäilyttävästi verta. Hän laski tarjottimen syliini ja istui jälleen jalkopäähäni hymyilemään. Tarjottimella oli munakas, omena, banaani, mandariini, pekonia ja leivoksia.
”Kuvittelitko minun syövän tämän kaiken?” naurahdin epäuskoisesti.
”Ah, Bella ei ole kokannut vuosiin, hän ylitti itsensä”, poika naurahti.
”Mitä tämä on?” kysyin osoittaen pikaria.

”Kerron pian, juo nyt. Lupaan, että olosi on paljon parempi sen jälkeen.
En viitsinyt inttää vastaan kun en mitään tiennytkään. Otin pikarin ja maistoin. Se oli lämmintä ja hieman tahmeaa, silti niin hyvää ja maukasta, join koko pikarin samalla. Hän ojensi minulle paperia ja naurahti. Pyyhin suuni posket punaisina ja söin hieman kanamunaa. Söin myös mandariinin ja puolet omenasta. Maistoin hiukan pekonia, mutta banaani sai jäädä koskemattomaksi. Ruoka ei ollut erityisen hyvää, mutta se sai kelvata. Söin myös yhden muffinin ja kiitin häntä.

”Mitä muistat?” hän kysyi.
Tiesikö hän, että en muistanut mitään, tai vain hajanaisia asioita.
”En melkein mitään”, myönsin. Miksi valehtelisin hänelle?
”Voin kertoa loput, muuta Aro saa selittää”, hän sanoi.

”Kuka olen?” kysyin ensimmäisenä.
”Olet Renesmee Carlie Volturi, pikku prinsessamme”, hän hymyili.
”Mikä olet?”
”Luulin, että kysymykset liittyisivät sinuun”, hän naurahti.
”Voit silti kertoa! Et näytä ihmiseltä.”
”Ah, minä olen vampyyri, ei älä pelkää. Sinä olet myös. Oikeastaan olet puolivampyyri.”
”Puolivampyyri?”
”Bella saa selittää sinulle siitä lisää. Kysymyksiä?”

”Oliko se aine… oliko se verta?”
”Kyllä.”
”Miksen muista mitään?”
”Kysy Arolta kun aika tulee.”
”Mikset kerro minulle?”
”En saa.”
”Ai…”

”Olet kova kyselemään, mutta nyt voit levätä”, hän sanoi ja nousi.
”Voi älä mene! Ei minua väsytä!” pyysin.
En halunnut, että hän lähtisi. Poika hymyili minulle ja ojensi kättään. Tartuin siihen hieman empien ja hän auttoi minut ylös.
”Lähetän Brietan valitsemaan sinulle asun. Sitten voimme mennä puutarhaan”, poika sanoi ja poistui huoneesta.

Kävelin huoneessa. Se oli kaunis ja kauniisti sisustettu. Valtava sänky keskellä huonetta. Siinä oli verhot ja minä rakastin sen pehmeyttä. Miksi minä olin niin erilainen? Miksi poika tuntui olevan niin erilainen kuin minä, puhui kun kaikki muut olisivat erilaisia.
Pian sisään käveli suloinen nainen, jolla oli punaiset hulmuavat hiukset. Naisella oli myös lempeät äidilliset kasvot.
”Noniin Renesmee, mennään valitsemaan vaatteet”, Brietta sanoi ja tarttui käteeni.

Hän johdatti minut yhdelle ovelle ja saavuimme valtavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä laatikoita ja kaapinovia. Hän asetti minut huoneen keskellä olevalle penkille ja asteli kaappien luo. Hän availi niitä ja siirteli mekkoja. Haukoin henkeäni. Olivatko ne kaikki minun? Hän otti esiin sinisen mekon, joka ylettyi varmasti maahan saakka jos olisi päälläni. Se oli täysin hihaton ja sen yläosa oli niin kauniisti leikattu, että halusin oitis kokeilla sitä.

Se sopi päälleni täydellisesti, kuin minulle tehtynä. Ihastelin sitä ja Brietta johdatti minut peilin eteen. Henkäisin ihastuksesta. En ollut ennen nähnyt itseäni peilistä ja tajusin, että vanhempieni oli pitänyt olla hyvin kauniita, jotta minusta oli tullut sellainen. Minun ihoni oli kalpea ja kaunis, mutta siinä oli inhimillinen sävy. Olin hoikka ja muodokas. Kasvoni olivat sirot ja niitä hallitsivat kauniit, suklaanruskeat silmät, jotka katsoivat minua melkein pelästyneenä. Omistin myös paksut silmäripset. Hiukseni olivat pitkät ja kiharat. Oikeastaan ne laineilivat aina alaselkääni asti. Ne olivat väriltään kupariset.

Olin oikeasti kaunis. En ollut itserakas, minä olin varmasti perinyt vain vanhempieni hyviä puolia. Kiitos luoja. Yhden virheen löysin kasvoistani, varmasti jokainen teini löysi edes yhden. Huulissani oli yksi vika. Ylähuuli oli hieman liian paksu alahuuleen verraten. Minä hyväksyin sen silti. Nyt kun kaunis sininen mekko verhosi hoikkaa ruumistani tunsin olevani prinsessa. Brietta asetteli juuri jalkoihini mustia korkokenkiä. Ne olivat varmasti alle viidensentin, mutta silti kauniit. Hiukseni saivat jäädä auki. Hieman maskaraa ripsiini ja Brietta oli tyytyväinen.

”Sinä olet niin sievä”, Brietta sanoi ja johdatti minut huoneeseen, jossa enkeli jo odotti minua. Soin hänelle aran hymyn.
”Vau, oletpa kaunis, prinsessa”, hän sanoi ihaillen.
Punastuin ja hän ojensi minulle kättään.
”Mennäänkö puu tarhaan?” hän kysyi.
Nyökkäsin. Minusta kaikki nämä hereillä olevani hetket olivat olleet ihania. En vaihtaisi mitään niistä pois. Kaikki olivat mukavia ja elämäni tuntui kuin unelta.

”Olenko siis kuolematon?” kysyin kun olimme matkalla alas.
”Olet. Aivan kuten me muutkin”, hän sanoi.
Wau! Ikuinen elämä prinsessana enkelin kanssa. Mitä muuta voisi toivoa? Kauankohan olin jo elänyt?

Pääsimme kauniiseen puutarhaan ja haltioiduin. Puutarha oli linnan sisäpihalla. Aurinko pääsi sinne lasikaton läpi. Keskellä pihaa oli suuri vesiputous, jonka kirkkaasta pinnasta näin itseni. Käänsin pääni ja näin enkelin, joka seisoi varjoissa. Miksei hän tullut kanssani vesiputoukselle?
”Miksi olet varjoissa? Aurinko lämmittää niin mukavasti”, sanoin.
”Pelkään, että säikähdät minua. Aurinko on suunniteltu luontaiseksi viholliseksemme”, hän kertoi.
”En voisi pelätä sinua”, kuiskaan.

Saan jälleen hurmaavan hymyn ja hän astuu aurinkoon. Se on takuulla kaunein näky, jonka olen koskaan nähnyt. Hänen marmoriset kasvonsa kimpoavat aurinkoa kuin tuhannet pienet timantit upotettuina niihin. Nostan kättäni nähdäkseni olenko samanlainen, mutta minun ihossani on hyvin pieni loiste. En anna sen ärsyttää minua vaan kävelen hänen luokseen ja vedän hänet kunnolla aurinkoon. Hymyilen hänelle ja avaan viitan soljet. Tiputan sen nurmelle ja hänen lihaksikkaat käsivartensa hohtavat auringossa. Hänellä on yllään musta t-paita muotoinen kauluspaita ja mustat farkut.

Liu’utan sormeani pitkin hänen käsivarttaan ja ihailen sen sileää pintaa. Sen pitäisi olla rosoinen, koska se näyttää tuhansilta timanteilta.
”Olet kaunis”, kuiskaan.
”Sinä olet kauniimpi”, enkeli kuiskaa takaisin ja sivelee poskeani marmorisella kädellään.

Pian ovista kävelee sisään mies, jonka rinnalla kulkee mustaan kaapuun pukeutunut henkilö. En näe onko tämä nainen vai mies, koska hän on vetänyt hupun päänsä peitoksi.
”Aro”, enkeli sano ja kumartaa hieman.
Minäkin kumarran päätäni hieman, mutta Aroksi kutsuttu mies sanookin:
”Ei teidän tarvitse kumartaa.”

”Renesmee, tässä on Aro, Aro, tunnetkin jo Renesmeen”, enkeli sanoo ja poistuu paikalta minun harmikseni.
Minä pelkään tätä uutta hymyilevää miestä, jolla on selvästi korkeampi arvo kuin muilla.
”Haluat kuulemma kovasti tietää asioita”, Aro toteaa.
”Kyllä”, en tiedä pitääkö lisätä jotakin kuten sir?
”Mennään tuonne penkille niin voit kysyä”, Aro osoittaa tolia puiden varjossa.

Kävelemme sinne ja istuudun alas. Aro istuu vähän matkan päähän minusta ja mustaan pukeutunut hahmo jää seisomaan.
”Olen pahoillani, että hän kuuntelee keskustelumme. Hän haluaa niin kovasti nähdä sinut”, Aro sanoo ja viittaa vierellään seisovaan hahmoon.
En tajua miksi, mutta jokin tässä hahmossa vetää minua puoleensa. Tunnen suurta kaipuuta ja surua kun katson häntä. Kun tietäisin jotakin, jonka hänkin haluaisi tietää. Tai päinvastoin.

”Mitä haluat tietää pikkuinen?” Aro kysyy.
”Mitä teen täällä, kuka olen, miksen muista mitään?”
”Onpa kysymyksiä.”
”Voitteko kertoa minulle?”
”No sinä olet meidän pikku suojattimme, me joudumme valehtelemaan sinulle monista asioista, jotta olisit turvassa. Älä kanna meille siitä kaunaa myöhemmin”, Aro pyytä.
”En lupaa mitään”, sanon uhmakkaasti.
”Niin, muistutat kovasti äitiäsi”, Aro naurahtaa.
”Äitiäni?”

”Kyllä, hän on valitettavasti kuollut.”
Tämän kuultuaan tummapukuinen hahmo tuhahtaa.
”Älä viitsi, voitko muka väittää muuta?” Aro kysyy hahmolta.
Hiljaisuus ympäröi meidät, hahmo ei voinut väittää muuta. Harmi…
”Sinä olet Volturien prinsessa, erityinen. Pikku silmätikkumme. Olet vain puoliksi vampyyri, se selitetään sinulle piakkoin. Sinä voit juoda ja syödä sekä verta, että ruokaa. Voit liikkua auringossa hohtamatta. Olet yliluonnollisen vahva, mutta hengität ja ruumiisi muuttuu.”
Kuuntelin häntä haltioituneena. Olin erityinen, heidän prinsessansa.

”Sitten on yksi asia, jota suurin osa meistä kadehtii sinussa. Voi paeta todellisuutta. Sulkea silmäsi ja vaipua uneen. Vampyyrit eivät voi nukkua, mutta sinussa on niin paljon ihmistä, että sinä voit. Et silti ole niin väsynyt tai tarvitse yhtä paljon unta kuin ihmiset.”
”Olet täällä, koska me olemme tavallaan adoptoineet sinut vanhempiesi kuoltua.”
”Sinä et muista mitään, koska me pyyhimme muistosi.”
Viha kuohahti sisälläni. He tekivät mitä?

”Tätä te ette saa anteeksi!” huusin ja nousin ylös.
”BELLA!” kuului huuto ja viereemme ilmestyi keijumainen vampyyri, jonka tummat hiukset sojottivat joka suuntaan.
Tumma hahmo veti hupun pois päästään ja katsoi keijua.
”Mennään”, keiju sanoi.
”Mutta, Alice, Renesmee”, Bella sanoi särkyneellä äänellä.
”Tiedän, mutta mennään nyt”, Alice sanoi ja loi minuun myötätuntoisen katseen.
Tuhahdin.

Bella ja Alice kiiruhtivat pois.
”Anna anteeksi pikkuinen, mutta meidän oli pakko. Sinä olit aivan sekaisin ja särkynyt. Näit vanhempiesi kärsivän ja sekosit. Olit kokenut kaikkea niin pahaa, meidän oli pakko. Olit sekaisin, etkä uskaltanut nukkua. Alec oli niin huolissaan sinusta. Häntä sattui kun sinun muistisi pyyhittiin, hän yrittää korvata sen kaiken olemalla sinulle niin ystävällinen kuin mahdollista. Hän yrittää saada sinut tuntemaan olosi paremmaksi, hän kokee olevansa osa syyllinen sinun pahaan mielentilaasi.” Aro selitti.
Huokaisin, minun olisi pakko antaa anteeksi. En voisi muuta. Jos Aron kertoma olisi totta, minun olisi parempi näin.

”Saatan sinut nyt huoneeseesi, tarvitset paljon lepoa kaiken kokemasi jälkeen”, Aro sanoi.
Nyökkäsin ja annoin hänen johdattaa minut torniin, jossa olin herännyt.

-Alice-

Raahasin Bellan pois puutarhasta ja siihen torniin, jonne Renesmee oli alun perin viety. Nyt hänet oli siirretty. Tiesin, että Bellaan sattui. Hän tunsi olevansa huono äiti. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen lastaan sattui, yhä uudelleen ja uudelleen. En ollut äiti, enkä muistanut mitään omasta äidistäni, läheisin äitimäinen henkilö minulle oli Esme, enkä minä ollut häntäkään nähnyt moneen vuoteen.

”Bella, haluan tietää kaiken. Mitä tapahtui lähtömme jälkeen?” vaadin samalla kun istuimme sängylle.
”Kaikki meni huonommin, keräsimme armeijaa. Minä sain Renesmeelle ja Jacobille väärennetyt paperit ja saimme Tanyan klaanin puolellemme, mutta kaikki olivat epätoivoisia. Olimme varmoja, että sinä hylkäsit meidät, koska mahdollisuutta ei ollut. Sinun kertomasi perusteella se ei mennytkään niin.”

”Kun taistelu viimein koitti, meillä oli suunnitelma, mutta Volturit romuttivat sen saman tien. Vaikka saimme todistettua Renesmeen biologisuuden, se ei riittänyt. He sanoivat tätä vaaralliseksi. Aro oli raivoissaan, koska ei saanut sinua. He tajusivat, että vaikka kilpeni oli laaja ja suojasi mielemme, se ei suojannut meidän ruumiitamme. Felix sai sen selville hyvin nopeasti sen jälkeen kun olin laskenut Jacobin ja Renesmeen matkaan. Edward sai Demetrin tapettua ja minä hyökkäsin Janen kimppuun, siitä kaikki menikin sitten alamäkeen.”

-Bellan muisto-

Kaikki näytti menevän huonosti. Kukaan ei voisi jäädä seinäruusuksi, en edes minä. Jane lähestyi minua ja me taistelimme. Olin selvästi alakynnessä. Olin ollut väärässä, Jane oli harjoitellut. Joku minulle täysin tuntematon Volturi saapui vierellemme ja tarttui minua takaata päin. Hän painoi kädet ohimolleni ja kiljaisin. Tunsin kilpeni siirtyvän sivuun. Hän pakotti voimaani siirtymään. Jane sai iskettyä mieleni sisään ja tunsin loputonta kipua. Halusin tappaa itseni kun sydämeni alkoi polttaa. Ruumiini oli tulessa. Yritin kiemurrella, mutta vahvat kädet ohimollani aiheuttivat vain lisää kipua. Kun luulin tuskan loppuvan, helvetti vasta alkoi.

Aro saapui paikalle ja käski Janen ja Prieta –nimisen vampyyrin lopettaa. He päästivät minut irti ja Aro tarttui minuun. Hän otti minusta lujan otteen ja raahasi keskelle taistelukenttää.
”Luovuttakaa! Tai Bella kärsii!”
Taistelu pysähtyi ympärillämme. Esmen kasvot vääristyivät surusta ja Felix iski hänet palasiksi. Carlisle huusi vaimonsa kuoltua. En ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan niin surun ja kivun turmelleina. Hän hyökkäsi jonkun Volturin kimppuun ja murskasi tämän.

Edwardin kasvot olivat kohdistuneet minuun, ne olivat vääristyneet. Caius tarttui häneen. Me katsoimme toisiamme ja tiesimme, ettemme ehkä näkisi toisiamme enää. Vedin kilpeni syrjään.
’Rakastan sinua, rakastan sinua niin’ ajattelin. Hänen kasvoilleen ilmestyi hämmentynyt ilme. Näin että hän tunsi samoin.

*

Taistelu oli ohi. Rosalie ja Emmett olivat mennyttä. Esme oli poissa ja Carlisle oli Marcuksen käsien vankina. Hänen katseensa oli peloton. Hän ei pelännyt kuolemaa. Ei pelännyt tulevaa. Hän oli menettänyt Esmen.
”Mitä teemme hänelle?”
”Minusta tuntuu, että hänen omaksi parhaakseen on kuolla.”

Sinne meni Carlislekin. Halusin huutaa ja itkeä, mutta minut ja Edward vietiin Italiaan. Meidät kuljetettiin linnaan ja Edward heitettiin tyrmiin, jotta minä alistuisin heidän tahtoonsa. He juottivat minulle väkisin verta, jotta olisin vahvempi. Kauniimpi. Ero Edwardista satutti minua. En saanut nähdä häntä kovin usein, lopulta en ollenkaan. Minuun sattui. Aro käski minun kulkea alati vierellään. Hän ei voinut lukea ajatuksiani kuin Prietan läsnä ollessa, koska tämä pystyi pakottamaan kilpeni pois.

Vuoden jälkeen Prietta kyllästyi kiduttamaan minua ja karkasi Thomaksen kanssa. Aro ei nostanut sormeaankaan tälle vaan antoi heidän mennä. He eivät olleet niin arvokkaita. Hän tiesi, etten minä pakene. Elin sumussa niin monta vuotta, että vajosin Voltureiden tasolle. Lakkasin tuntematta mitään muuta kuin ikävää. En voinut kuin ikävöidä menetettyjä rakkaita, mutta opin peittämään tunteeni kuten he. Minusta tuli sellainen kuin pelkäsin olla, elävä kivi. Juuri kuten Jacob oli sanonut.



A/N Anteeks! Mun oli pakko vetää joku älytön muistinmenetys tähän. Sori surkeesta ja virheidentäyteläisestä luvusta, mutta toivottavasti ette vihaa mua tänm jälkeen *anelee*

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 10/? Uusin 4.1.2011
Kirjoitti: Anskubits - 10.06.2011 03:54:37

Johtuu kellon ajasta ettei nyt vaan millään tuu pidempää kommenttia !
Pakko mennä nukkumaan, muuten musta tulee elävä raunio.. ja silleen.
Tuun huomenna takasi kommentoimaan tätä jotta saat kunnon komman :)

<3.Anskubits
______________________________________________________

Ylempi kommentti tuli kirjotettua aamuyöllä neljältä eikä se oikein kummonen oo mut toivottavasti tää kelpaa ;D
En oo ikinä elämäni aikana itkeny millekkään ficille joka luvussa  :'( :'( :'(  Oikeesti tää on nii surullinen, vaik toi et Nessie näki Bellan ja Edwardin oli kivaa ! :)
Mä vihaan Voltureita täs ficis ! Aiemmin tällä viikolla luin semmosen ficin mis Volturit oli kivoja
(tässä linkki siihen: http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=14515.0)
Niin nyt oon vähän järkyttyny mut ei se haittaa :)
Nopeesti jatkoa, haluun tietää mitä täs tapahtuu !

<3.Anskubits

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 10/? Uusin 4.1.2011
Kirjoitti: Kika - 22.06.2011 17:12:04

Oh, huomasin vasta, että siitä on puoli ikuisuutta, kun olen viimeksi päässyt tätä lukemaan. Onneksi huomasin jatkon tulleen, vaikkakin hieman myöhässä. Kiitos mahtavasta luvusta, odotan innolla jatkoa! :D

Otsikko: Vs: Orpo pikku Renesmee K-13 10/? Uusin 4.1.2011
Kirjoitti: Kuolotar - 20.02.2012 18:18:39

Oih aivan ihana ficci!
Rakastuin tähän heti,pidän tästä kovasti!
Renesme on paras, samoin pidän Jakobista.
Edward on hieman rasittava koska on luovuttanut.

Toivottavasti jatkoa tulee pian!


Kuolotar