Originaalit > Pergamentinpala

Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32

<< < (11/12) > >>

Rosmariini:
Hei, flawless, en voi kiittää riittävästi siitä, että a) valitsit minut Ihailijakaarti-haasteessa, b) valitsit tämän tekstin, ja c) kommentoit sitä niin perusteellisesti! ;_; ♥ Olen seurannut ja lukenut kaikki jättämäsi kommentit antautumuksella ja ne ovat tuottaneet minulle tosi paljon iloa. Olen nykyisin vaan hirveän huono vastaamaan kommentteihin, ellei se tapahdu tarinan päivityksen yhteydessä, joten kiitän sinua nyt kollektiivisesti kaikista niistä! Yritän vielä joskus tulla vastaamaan kaikkiin yksitellen, kunhan jaksan. ♥ Ihan superia, että olet nauttinut tästä tarinasta niin kovasti ja se on temmannut mukaansa, ja koet, että kaikki on ollut hyvin suunniteltua! Oikeasti olen improvisoinut tästä ihan tosi paljon, mutta sitten myöhemmissä luvuissa saanut asiat näyttämään siltä, että ne on mietitty alusta saakka 8) Mutta se on ollut tämän kirjoittamisessa ihan parasta, että yksinkertaisesta ideasta on rakentunut tosi monimutkainen ja että hahmot ja tarina ovat ikään kuin alkaneet elää itseään suurempaa elämää. On ollut ihana lukea näitä kommenttejasi ja elää tätä tarinaa uudelleen ikään kuin niiden kautta, kaikkine iloine ja suruineen. Olet tehnyt valtavan perusteellista työtä ja olen aina odottanut innolla, että milloin tulisit taas kommentoimaan! Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥

A/N: Hei rakkaat lukijat! Viime luvusta on vierähtänyt tovi, ja syynä on ihan puhtaasti se, että muut tekstit ovat vieneet mennessään tämän sijaan. Tässä myös ollaan tosi lopussa, ja välillä tekstien lopettaminen on minulle tosi vaikeaa: etenkin sellaisten, jossa on monimutkainen juoni ja pitää sitoa yhteen paljon lankoja. Siksi näiden lukujen kirjoittaminen on ollut hidasta ja lukijalle varmasti tuntuu siltä, että näissä tapahtuu ihan hirveän paljon! Joka tapauksessa, toivottavasti nämä viimeiset luvut vievät myös mennessään ja tuntuu siltä, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Tämän luvun yhteyteen liitän myös Neviksestä tekemäni moodboardin.


XXV. Neremyn
Auringon viime säteet punasivat horisontin verellä, kun joukkio saapui sillalle. He etenivät jonossa, Sigrid ensimmäisenä, leuka pystyyn nostettuna ja katse suoraan eteenpäin suunnattuna. Silta tuntui loputtoman pitkältä, ja kun he lopulta alkoivat saavuttaa ensimmäistä vartiopaikkaa, yksi neljästä sillä seisovasta legioonalaisesta nosti kätensä pystyyn.

”Seis! Kuka siellä? Mitä asiaa?”

”Se on merkkimme”, Sigrid viesti olkansa yli.

Yhtenä rintamana kaikki jonossa olleet siirtyivät toiseen muodostelmaan. Jonon sijaan he levittäytyivät riviin – poikkeuksellisen tasaiseen sellaiseen, ottaen huomioon sen, ettei heidän joukossaan ollut koulutettuja sotilaita. Sigrid ja Ada seisoivat keskimmäisinä.

Legioonalaisten kasvot täyttyivät hämmennyksestä. He vaihtoivat keskenään joitakin sanoja – sitten heistä kaksi lähetettiin tulemaan lähemmäs, nyrkit tiukasti keihäiden ympärille puristettuna.

”Pitäkää paikkanne”, Sigrid käski. ”Mitä tahansa tapahtuu, pitäkää paikkanne.”

Osa rivissä olevista nyökkäsi. Osa ei reagoinut mitenkään – he vain tuijottivat kivikasvoisina eteenpäin. Osa nielaisi hermostuneena. Heidän kätensä tärisivät.

Lähestyvät Legioonalaiset käänsivät keihäänsä osoittamaan eteenpäin. Vartiopaikalle jäänyt kaksikko viittoi niille neljälle muulle legioonalaiselle, jotka seisoivat seuraavalla vartiopaikalla. Heidänkin kättensä kiertyivät heidän aseidensa ympärille.

”Vastatkaa!” toinen legioonalaisista huusi lähestyessään. ”Millä asialla olette?”

”Älkää vastatko mitään”, Sigrid neuvoi. ”Pitäkää vain paikkanne.”

Kukaan ei vastannut. Legioonalaiset tulivat lähemmäs. Heistä toinen: se, kumpi ei ollut puhunut vielä, loi katseensa rivin päästä toiseen, ikään kuin arvioiden. Sitten hän irvisti.

”Kuulitteko? Tämä silta on Legioonan aluetta. Jollei teillä ole asiaa tänne, alkakaa painua, senkin katurotat!”

Silloin jotain tapahtui.

”Sika”, yksi rivissä seisovista miehistä mutisi. Hän kätki sanansa partansa ja yskäyksensä alle, mutta heitä puhutellut legioonalainen kohotti silti leukaansa. ”Mitä sinä sanoit?”

”Älä vastaa”, Sigrid puristi hampaidensa välistä.

”Hän sanoi teitä sioiksi, metallipäät!” partaleuan vieressä seissyt, hintelä kaveri huusi kimeällä äänellään. Tämän vieressä oleva nainen yritti kurottaa tätä kohti ja peittää hänen suunsa kädellään, mutta mies vain huiskautti sen pois ja jatkoi huutoaan. ”Haisette pahalta tänne asti!”

Legioonalaisen kasvot punastuivat kypärän alla. ”Haluat siis putkaan, niinkö? No, se kyllä järjestyy!”

Mutta ennen kuin legioonalainen ehti ottaa seuraavaa askeltaan, hän lyyhistyi maahan kurkkuaan pidellen.

Sigrid räpytteli silmiään käsittäessään, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut nähnyt veistä, jota mies oli piilotellut rystystensä alla, tai terän liikettä, kun se liisi ilman halki ja osui kohteeseensa.

Ja nyt oli jo liian myöhäistä.

”Pitäkää paikkanne!” Sigrid huusi. ”Pitäkää—”

Jokin iskeytyi lujaa hänen kylkeensä ja pamautti hänen keuhkoistaan ilmat pihalle. Joku oli törmännyt häneen. Kun hän lopulta tokeni järkytyksestään ja sai vedettyä ilmaa takaisin keuhkoihinsa, ei heidän siististä rivistään ollut enää jälkeäkään. Puolet siinä seisseistä olivat juosseet aseet kourassa legioonalaisia kohti, joiden huudot kantoivat entistä kauemmas heidän kutsuessaan apujoukkoja. Legioonalaisia alkoi virrata sillalle linnoituksen seiniltä ja ovista, ja ei menisi kauaakaan siihen, kun heitä olisi liikaa.

Kaikki tapahtui liian nopeasti. Heidät olisi pidätetty hetkessä. Eikä Nevis koskaan ehtisi paeta.

Sigridin vieressä Ada veti sormuksen sormestaan ja antoi sen kasvaa sauvaksi hänen kädessään. Sen sininen jalokivi alkoi hohtaa heikkoa valoa.

”Ei!” Sigrid huusi. ”Emme voi taistella heitä vastaan!”

Ada kohotti hämmentyneenä kulmiaan. ”Miten sinä olit kuvitellut, että tämä menisi?”

”Ettei meidän tarvitsisi tappaa heitä”, Sigrid vastasi. Hän ei lausunut syytä ääneen, mutta se oli hyvin yksinkertainen. Jos hän tekisi tämän, paluuta ei olisi. Hänen päivänsä Syväsuon kaupunginkaartilaisena olisivat luetut.

Mutta katse Adan silmissä kertoi Sigridille totuuden. He olivat jo ylittäneet rajan päättäessään tulla tänne. Ja jolleivat he pelastaisi Nevistä ja hänen mukanaan Järjestyksen sauvaa, ei aikaa tämän jälkeen ehkä tulisi.

”Joskus meidän on tehtävä uhrauksia suuremman hyvän vuoksi”, Ada sanoi.

Valtava paino kuristi Sigridin kurkkua. Ada oli oikeassa. Sitä paitsi, ei tämä olisi ensimmäinen kerta kun Sigrid uhrautuisi jonkun sellaisen asian eteen, jota hän rakasti.

Huudot tulivat lähemmäs, ja valo Adan sauvan kärjessä kirkastui, kunnes ilman lämpötila tuntui kylmenneen kymmenen astetta. Lunta alkoi pyörteillä sen ympärillä, ja sen takaa Sigrid näki lähestyvien legioonalaisten hurjistuneet kasvot. Kuuli heidän huutonsa, hänen omien tovereidensa kiljahdukset. Niiden laulu oli tuttu.

Siispä Sigrid antoi itsensä palata sateisen laivan kannelle, jossa salamaniskut välähtelivät hänen verentahriman panssarinsa pinnasta, ja jokainen, joka hänen tielleen astui, oli vihollinen.

Sigrid veti miekkansa esiin. Sen ääni oli laulun kaunein osa.

*
Jotain tapahtui ulkona.

Nevis kuuli sen selliinsä asti. Hän aisti sen – tärinänä jalkojensa alla, painona ilmassa. Adan mainitsema harhautus. Sen oli täytynyt alkaa.

Mutta ulkoa kuuluvat äänet eivät olleet ainoita, joita Nevis kuuli. Hänen läheltään kantautui myös toinen ääni. Lähestyvien askelten kopinaa. Ja puhetta. Avainten kilinää.

He tulevat hakemaan minua.

Hetkellinen pakokauhu valtasi hänet. Ei nyt. Ei vielä. Hänen täytyi päästä pois täältä, mutta aika loppui kesken. Hän vain tarvitsi lisää aikaa.

Rauhoitu. Tiedät, mitä tehdä.

Nevis veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Keskittyi. Ajatteli sauvaa. Viimeksi hän oli kuullut Isrothin äänen – se oli kutsunut häntä, vetänyt häntä puoleensa. Mutta nyt hän ei kuullut sitä. Hän vain kuuli ovelle pysähtyvät askeleet, lukkoa vasten kolisevat avaimet.

Ei! Ei vielä!

Isroth. Isrothin sauva. Sen hopeinen hehku pimeyttä vasten. Otsonin tuoksu sieraimissa.

Miksi mitään ei tapahdu?

”Hitto!” joku kirosi äkkiä oven ulkopuolella. Kuului kolahdus, kun avainnippu lipesi lattialle. Neviksen valtasi hetkellinen helpotus, joka kuitenkin katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kun avainten omistaja kumartui poimimaan nipun ja alkoi sovittaa avainta takaisin lukkoon.

Aika on lopussa.

Nevis lähestulkoon naurahti. Nyt loppu sitten koitti, kaikista huonoimmalla mahdollisella hetkellä, vaikka hän oli juossut kilpaa kellon kanssa jo vuosien ajan. Aina siitä saakka, kun hän luki isänsä nimen äitinsä päiväkirjan sivuilta ja viilsi hänen kurkkunsa auki. Jostain syystä juuri se muisto päätti palata hänen mieleensä sillä hetkellä. Vaikka siitä eteenpäin kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, sillä hetkellä, aika oli ollut kuin hidastunut. Nevis muisti yhä Hopeatähden iholta hohkaavan kylmyyden, kurkulla pideltävän veitsen painon. Hämmentyneen ilmeen isän kasvoilla. Veren käsillään, joka ei ollut hopeista vain punaista.

Sitten. Hänen omat kasvonsa. Mikseivät hänen kasvonsa olleet toimineet sinä päivänä? Sillä ainoalla hetkellä, kun hän olisi tarvinnut niitä, ne olivat hylänneet hänet – aivan kuten Isroth hylkäsi hänet nyt.

Mitä silloin oli oikeastaan tapahtunut?

Avaimet kilisivät lukkoa vasten, mutta Nevis ei enää oikeastaan kuullut niitä. Hän oli nyt syvällä muistoissaan, keisarikunnan valtaistuinsalissa, jossa tuoksui Hopeatähden ihon pakkanen ja ulkona loimuava tuli. Ja kolmas, pistävä tuoksu, jossa oli jotain tuttua.

Otsoni?

Sillä hetkellä, kun Nevis oli tappanut Hopeatähden, oli tapahtunut myös jotain muuta. Koko sali oli horjahtanut jaloilleen kerralla, kuin hekin olisivat kaatuneet Hopeatähden mukana. Mutta siitä ei ollut kyse. Nevis muisti yhä poksahduksen korvissaan, poltteen ihollaan.

Isä oli pidellyt kädessään jotakin. Nevis ei ollut ajatellut sitä silloin, sillä hän oli ollut liian kauhuissaan. Liian keskittynyt pakenemaan. Mutta hän muisti nyt. Hopeakärkisen sauvan, jonka kärjessä oli sininen jalokivi. Hän näki sen yhtä selkeästi kuin se olisi ollut hänen silmiensä edessä. Hän tunsi kaikkien katseet selässään, kun hän kumartui poimimaan sauvaa ja puristi nyrkkinsä sen ympärille.

”Ottakaa hänet kiinni!”

Mutta huuto hänen takanaan ei ollut peräisin muistosta, vaan tästä hetkestä. Ovi hänen takanaan oli auki, ja legioonalaiset seisoivat sen juurella. Edessään Nevis ei kuitenkaan nähnyt sellin tummaa tiiliseinää, vaan värikkään, lasimaalatun ikkunan, joka aukesi keisarillisen palatsin valtaistuinsalin takaseinällä.

Sauva oli yhä hänen kädessään, kun hän otti askeleen eteenpäin.

Äkkiä Nevis tunsi korviensa menevän lukkoon. Hänen koko kehonsa tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut veteen. Hän vajosi polvilleen kiville ja alkoi yskiä, kuin hänen keuhkonsa olisivat täynnä vettä. Yskittyään keuhkonsa tyhjäksi hän kasasi itsensä ja nosti katseensa.

Huone hänen ympärillään oli muuttunut. Vaikka lattia oli samaa kiveä kuin tyrmässäkin, seinät olivat täysin erilaiset, ja paljon kauempana toisistaan. Kattokin oli korkeampi: tila tuntui pikemminkin salilta kuin tyrmältä. Se oli kuitenkin tyhjä huoneen keskellä olevaa koroketta lukuun ottamatta.

Koroketta, jolle upotetulla metallitelineellä lepäsi hopeinen sauva, jonka kärjessä oli sininen safiiri.

Sauvassa oli jotain erilaista kuin viime kerralla. Se näytti jollain tapaa pidemmältä. Tai sitten Nevis vain muisti väärin.

Hän räpytteli silmiään. Kaikki tuntui epätodelliselta. Tapahtuiko tämä oikeasti, vai oliko tämä yhä osa hänen muistoaan? Lattia jalkojen alla tuntui aidolta. Korokkeen kylmä kivi kättä vasten myös. Kun hän nipisti itseään käsivarteen, se sattui.

Hän todella oli täällä. Hän onnistui löytämään Järjestyksen sauvan!

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Nyt kun hän oli oikeasti sen läheisyydessä, sen voima humisi hänen luissaan niin, että hän vapisi. Hän ei ollut varma saattoiko edes koskettaa sitä ilman, että se polttaisi häntä. Siitä huolimatta hän yritti. Hänen täytyi saada sauva pois täältä.

Mutta juuri kun hän oli aikeissa kietoa kämmenensä sauvan ympärille, hän kuuli äänen.

”Sinuna en koskisi siihen.”

Nevis hätkähti ja kääntyi ympäri hiukset heilahtaen.

”Sinä.”

Legioonan maagi seisoi häntä vastapäätä, kasvot hupun varjossa niin, että vain siniset silmät hehkuivat sen alta.

”Minulla on nimikin”, maagi sanoi. ”Se on Mordig. Komentaja Mordig.”

Nevis räpytteli silmiään hämillään. Tämäkö? Sama maagi, joka oli vaaninut häntä jo vuosien ajan. Hänkö oli Legioonan komentaja?

”Olisi kohteliasta esittäytyä”, Mordig jatkoi astellessaan edemmäs. ”Mehän olemme jo vanhoja tuttavuuksia. Vai kuinka, Kasvoton?”

Pelko kangisti Neviksen jäsenet. Mordigin silmien hehku tuntui valtaavan koko huoneen. Nevis yritti kääntyä ympäri ja kurottaa takaisin sauvaa kohti, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liikkunut siirapissa.

”Sinä teet tämän”, Nevis käsitti. ”Tämä on taikuutta.”

Mordig naurahti pilkallisesti. ”Tietenkin tämä on taikuutta. Olen maagi. Ja sinä juuri kävelit täydellisesti ansaani.”

”Mitä?”

Mordigi asteli lähemmäs, kunnes hän oli käsivarren mitalla Neviksesta. Vaikka maagi oli Nevistä monta päätä lyhyempi, hänestä huokuva auktoriteetti sai Neviksen tuntemaan itsensä paljon pienemmäksi. Tämän katseen alla hän tunsi haluavansa kadota kokonaan.

”Neremyn”, Mordig totesi, kurottaen kätensä sauvaa kohti. ”Oletko koskaan miettinyt, miksi Legioona pitää kaaoksen niin helposti loitolla? Sillä on syynsä, miksi tätä kutsutaan Järjestyksen sauvaksi. Ja nyt, olet sen voiman ytimessä.”

Mordigin silmissä välähti sininen hehku, ja ilmaan levisi tuttu, otsoninomainen tuoksu.

Nevis alkoi ymmärtää. ”Legioona käyttää sitä aseenaan.”

”Aivan”, Mordig jatkoi. ”Tiesin sinun tahtovan sen, joten osasin odottaa sinua täällä. En voisi antaa sinulle tilaisuutta yrittää viedä sitä toista kertaa.”

Neviksen mieleen syttyi jälleen sarja muistoja – ryhmä Legioonalaisia keisarillisen valtaistuinsalin keskellä, pihalla palavien liekkien katku.

”Sinä”, Nevis oivalsi. ”Olit siellä silloin. Päivänä, jolloin sota päättyi.”

”Kuten olit sinäkin. Päivänä, jolloin murhasit Hopeatähden.” Mordig nyökkäsi sauvaa kohti. ”Tämän vuoksi.”

Nevis räpytti silmiään kuullessaan Mordigin sanat. ”Kuvitteletko siis, että tapoin hänet sauvan vuoksi? Koska halusin varastaa sen itselleni?” Nevis naurahti. ”En minä tiennyt, että hänellä oli kappale Järjestyksen sauvaa! En edes tiennyt koko sauvasta silloin!”

”Valehtelet”, Mordig sylkäisi. ”Haltiat tiesivät, että Legioonalla oli jo entuudestaan yksi pala sauvaa, ja pelkäsitte mahtiamme, jos saisimme toisen kappaleen. Siksi tahdoitte sen itsellenne.”

Nevis katsoi jälleen sauvaa. Hän ei ollut nähnyt väärin, vaan sauva totisesti oli pidempi – koska se koostui kahdesta kappaleesta. Kärjestä ja keskiosasta. Ja tässä ne olivat, yhdessä. Aivan hänen ulottuvillaan.

”Haltiat”, Nevis toisti, kun sai ajatuksensa kasattua. ”Mutta haltiat taistelivat Legioonan puolella.”

Mordig ei vastannut mitään, ja synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa. Kun hän käsitti, etteivät asiat olleet parantuneet epäihmisten kannalta sodan jälkeen, vaan heihin suhtauduttiin yhä varauksella. Vaikka heidän vertaan oli vuodatettu taistelukentillä eniten.

”Sota”, Nevis jatkoi. Kuvotus levisi hänen raajoihinsa. Mordig oli itsekin kääpiö – kuinka hän saattoi? ”Sitä ei käyty epäihmisten vuoksi. Se käytiin sauvan vuoksi. Me olimme teille pelkkiä pelinappuloita.”

”Pelinappula on niin ruma sana”, Mordig tuhahti. ”Puhuisin pikemminkin vapaaehtoisista. Kuka nyt teitä olisi mennyt kieltämään? Olitte niin halukkaita tappamaan keisarin hänen aatteidensa ja tekojensa vuoksi. Ei meidän tarvinnut ohjata kättänne. Meidän tarvitsi vain antaa teille ase.”

Painava tunne Neviksen raajoissa muutti muotoaan, maistui väkevältä hänen kielellään. Mutta tämä ei ollut pelkoa. Ei – hän oli pelännyt Legioonaa puolet elämästään, ja hän oli saanut siitä tunteesta tarpeekseen. Tämä oli sama tunne, jota hän tunsi viiltäessään Hopeatähden kurkun auki. Sama tunne, joka valtasi hänet joka kerta hänen katsoessaan peiliin.

Tämä oli vihaa.

”Et selviä tästä”, hän vannoi.

Mordig risti kätensä. ”Minäkö? Rohkea oletus sinulta. Olet aseettomana ja yksin linnoitukseni keskellä. Jos meistä jompikumpi ei selviä, se olet sinä.”

Nevis puristi kätensä nyrkkeihin. Ele tuntui yhtä vaivalloiselta kuin kiven murskaaminen paljain käsin. Mutta silti hän yritti. Sillä hän ei voinut muutakaan.

”Olet oikeassa”, Nevis sanoi. ”Olen aseeton ja linnoituksesi keskellä. Mutta yhdestä asiasta sinä olet väärässä.”

”Mistä, sitten?”

”Minä en ole yksin.”

*
Jääkarhun hampaat upposivat metalliin ja murskasivat sen yhtä helposti kuin keksin. Kynnet iskivät kipinöitä kultaa vasten. Tassut talloivat alleen keihäitä ja panssareita.

Jossain kaiken tuon kullan alla oli paljasta ihoa, ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Ada ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän maistoi vain veren ja metallin maun. Koko maailma oli pelkkiä kynsiä ja hampaita, vihaisia huutoja ja satuttavia käsiä. Ada vastasi huutoon ärjynnällään, joka sai kultaan pukeutuneet legioonalaiset pitelemään korviaan.

”Piirittäkää se!” joku huusi. Keihäs iskeytyi hänen kylkeensä, toinen etummaiseen tassuun. Heitä oli kaikkialla hänen ympärillään. Kultainen kuoleman rinki.

Ada halusi tuhota heidät kaikki. Mutta jokin ääni hänen päässään sanoi toisin.

Riittää.

Hän veti syvään henkeä. Puhdistava aalto levisi hänen lävitseen, kylmänä ja kirkkaana, ja raskas ruumis hänen ympärillään katosi. Painavat raajat muuttuivat solakoiksi, luut kevyemmiksi. Karvasta tuli sulkaa. Ja siinä, missä oli hetkeä sitten ollut valtava jääkarhu, oli nyt vitivalkoinen korppi, jonka punaiset silmät olivat täynnä vihaa.

Ada vapautui ringin keskeltä ja lensi pimenevälle taivaalle. Hän kaarteli hetken taistelun yllä, tarkkaillen näkemäänsä. Legioonalaiset olivat piirittäneet heidät joka suunnasta, ja heitä tuli jatkuvasti lisää. Sigrid taisteli yhtä aikaa montaa miestä vastaan, miekka pelkkänä punaisena välähdyksenä käsissään. Heidän siistit rivinsä olivat kauan sitten murtuneet. Jäljellä oli enää pelkkää kaaosta.

Ada päästi karhean rääkäisyn ja syöksyi taivaalta lähimpien legioonalaisten niskaan. Keihäät repeytyivät käsistä, koukkukynnet raapivat kasvoja.

”Tappakaa tuo lintu!” yksi kynsityistä huusi silmiään pidellen. ”Tappakaa se!”

Ada kuuli vierestään humahtavan äänen, kun keihäs tuli sivuttaisessa kaaressa häntä kohti. Ada kierähti syrjään sen alta, muttei ehtinyt täysin ajoissa – keihäs viilsi häntä vasempaan siipeen, ja hän putosi maata kohti kuin kivi.

Muodonmuutos syleili häntä jälleen. Sulat muuttuivat suomuiksi, jalat ja siivet hännäksi. Maahan iskeytyi korpin sijaan käärme, yhtä valkoinen kuin edellinenkin. Sihisten ja kieltään lipoen, Ada mateli maata pitkin legioonalaisia kohti. Myrkkyhampaat upposivat paljaaseen lihaan panssareiden alla, ja raudan maku tulvahti jälleen Adan suuhun.

Tässä muodossa koko maailma oli tallovia jalkoja ja teräviä keihäitä. Liian vaarallista. Ada kuitenkin tunsi, etteivät hänen voimansa enää riittäneet kolmanteen muodonmuutokseen – korpin muodossa saatu haava vaivasi häntä yhä. Siispä Ada luikerteli legioonalaisten jalkojen läpi turvallisempaan paikkaan kauemmas taistelusta ja palasi takaisin omaan hahmoonsa.

Aistien ja tuntemusten aalto syöksähti hänen lävitseen. Haltiana Ada tunsi kaiken voimakkaammin, myös ne tunteet, jotka hän oli turruttanut aiemmin. Hänen vasen kätensä oli kuin tulessa. Joka hengenveto teki kipeää.

Häntä lähimpänä olevat Legioonalaiset huomasivat hänet ja lähtivät häntä kohti. Ada nostatti eteensä jääkilven, mutta se oli reunoiltaan sulaa kuin sohjoinen lumi, ja keskeltä pinta rakoili särkyneen lasin lailla. Jo ensimmäinen isku Legioonalaisen keihäästä sai sen vavahtelemaan, ja Ada tiesi, ettei kilpi kestäisi kauaa.

”Taistelkaa!” Sigrid huusi jostain hänen oikealta puoleltaan – hänen äänensä oli täynnä tuskaa. ”Pitäkää paikkanne! Tais—”

Sigridin huuto katkesi miekan kolahdukseen, jonka Ada tunsi omissa luissaan saakka. Hän puri hammasta ja keskittyi tukahduttamaan kivun. Hänellä oli liikaa omastakin takaa, eikä hän tiennyt, paljonko enää kestäisi.

Ada kuitenkin tiesi, ettei hän pystyisi enempään. Vaikka hän kutsui ja kutsui kylmää ympäriltään, tämä oli kaikki, mihin hänen taikuutensa riitti. Jos hän venyttäisi sitä yhtään pidemmälle, se särkyisi pieniksi pirstaleiksi, eikä hän saisi kerättyä sitä enää takaisin. Oli joitain asioita, mihin edes haltia ei kyennyt.

Sellaista taikuutta ei ole, Nenneth oli sanonut. Se sai hänet tapetuksi.

Taikuus ei kuitenkaan ollut se, joka Varithin tappoi. Hänen tappoivat ihmiset. Ihmiset, jotka eivät tehneet muuta kuin tappaneet ja tuhonneet. Kuten Legioonalaiset Adan ympärillä.

Yhä haltiat halusivat enemmän, Ada kuuli oman äänensä korvissaan. Kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.

Se tuhosi heidät. Sitten, Jaspiksen lasinkarhea ääni. Se pelasti heidät.

Keihäänisku vavisutti kilven pintaa, ja jäähilettä satoi Adan kasvoille. Seuraava isku murtaisi kilven.

Ilman tätä taikuutta sinä olisit jo kuollut.

Se taikuus oli kiellettyä. Se oli ensimmäinen oppitunti, jonka hän oli koskaan saanut, ja tärkein sellainen. Druidien tehtävä oli suojella maata veritaikuudelta. Ilman heitä maailma vajoaisi kaaokseen.

Menetit Varithin. Koska olit pelkuri. Koska olit heikko.

Mutta jos Ada ei pelastaisi Nevistä nyt, ei millään muulla enää olisi väliä. Kaaos oli jo tulossa, toisi Ada sitä mukanaan tai ei.

Etkä sinä voi menettää enää enempää.

Siispä Ada lakkasi pitämään kilpeä yllä siten, että se kaartui sisäänpäin, ja keskittyi ja käänsi tuon voiman ulos.

Hänen käskystään, kilpi räjähti ulospäin satoina veitsenterävinä sirpaleina. Ne iskeytyivät Legioonalaisten kasvoihin ja panssareiden rakoihin, pureutuen paljaaseen lihaan ja leikaten sen auki. Verta pisaroi Adan käsille ja kasvoille, kyllästi maan hänen jalkojensa alla.

Sen sijaan että hän olisi kääntänyt kasvonsa sille, Ada syleili sitä. Hän keskittyi veren rautaiseen tuoksuun, sen tahmeaan tuntuun hänen ihollaan. Hän kumartui sitä kohti ja upotti sormensa siihen, sitoi itsensä maahan sen mukana.

”Caeth et beyr”, Ada lausui – veri ja luu – ”hael ir meg” – palvele minua.

Ensin, ei tapahtunut mitään. Oli vain märkä maa hänen allaan ja kaaos hänen ympärillään, ja itseään keräilevien Legioonalaisten huudot ja häntä kohti ojentuvat keihäät.

Kunnes.

Tu-tum.

Sydämenlyönti, Adan rinnassa, lujana ja terävänä.

Tu-tum. Tu-tum. Tu-tum.

Sydämenlyöntien kuoro, mutta ei vain Adan oma, vaan kaikkien sydämien hänen ympärillään.

Ada kuuli ne, aivan kuten hän kuuli oman sydämensä äänen. Osa niistä löi väkevänä ja tasaisena, kuin sotarumpu, joka jatkoi soittamista taistelun pauhusta huolimatta. Osa värisi kiivaasti kuin kristalli, kuin koin siipien lepatus kynttilän juurella. Ennen kuin nuo siivet syttyivät tuleen.

Kaikki nuo sydämet, pienet ja suuret, vahvat ja heikot, veri ankkuroi yhteen. Ada tunsi sen ikään kuin vetona rinnassaan; pistävänä kipuna, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Ada vajosi syvemmälle maahan ja kallisti päänsä ylöspäin, ikään kuin se auttaisi häntä hengittämään. Mutta ilmaa ei tullut.

Sen sijaan Adaan virtasi voimaa. Taikuutta, jonka kaltaista Ada ei ollut koskaan tuntenut. Luonnontaikuus, jota hän yleensä käytti, tuli hänen ulkopuoleltaan. Se oli maassa kasvavassa ruohossa tai taivaalta satavassa vedessä, ja vaikka sitä oli loputtomasti, ei se koskaan ollut hänen omaansa – hän vain lainasi sitä, ja hänen omat taitonsa ja jaksamisensa määrittivät, kuinka paljon hän saattoi sitä kulloinkin käyttää.

Mutta ei nyt. Tämä voima oli Adan sisällä, yhtä olennaisena osana häntä kuin hengittäminen. Samalla Ada käsitti, ettei hän ollut kaivannutkaan lisää ilmaa. Hänen kehonsa ei enää tarvinnut mitään. Ada tuskin enää tunsi sitä. Hän ei enää ollut haltia, jonka keho asetti rajat sille, mitä hän saattoi tehdä. Hän oli tämä taikuus; tämä luonnonvoima, joka täytti hänet kauttaaltaan ja virtasi hänestä ulos, ulottuen paljon kauemmas, kuin minne hänen oma kätensä ylsi. Se saavutti jokaisen häntä kohti iskevän legioonalaisen, ja yhtä luonnollisesti kuin hän olisi räpäyttänyt silmiään, Ada komensi heidät pysähtymään.

Heistä kukaan tuskin edes ehti huomata, mitä heille tapahtui. Veri heidän jaloissaan muuttui jääksi: kuin kasvavan lumikiteen kristallit, se kipusi ylös heidän reisiään ja ylsi heidän sydämiinsä. Legioonalaiset kangistuivat ja pudottivat keihäänsä. Kuului viimeinen, valtaisa tu-tum. Sitten tuli hiljaista, ja kultaisen ringin sijaan Adan ympärillä seisoi nyt rinki paikalleen jähmettyneitä jääpatsaita.

Maa heidän jalkojensa alla oli kuuran ja veren mosaiikki.

Mutta siinä, missä tavallinen Ada olisi romahtanut maahan käytettyään niin paljon voimaa, uusi Ada ei tuntenut väsymystä lainkaan. Hän nousi jaloilleen ja katsoi ympärilleen. Aika tuntui seisahtuvan hänen ympärillään: lumikiteet kiersivät häntä tanssahtelevana kehänä, ja legioonalaiset kääntyivät häntä kohti kuin hidastettuina.

Pelkkä Adan katse riitti muuttamaan heidät jääksi. Jää kytki heidät yhteen, sitoi heidät häneen – ja jokainen sydän, jonka hän pysäytti, teki hänet vahvemmaksi.

Lumi hänen ympärillään alkoi pyörteillä nopeammin. Lumisade kasvoi pyryksi, ja tuuli ulvoi hänen korvissaan. Lumi muodosti suppilon, joka levisi Adasta ulospäin alati laajenevana kehänä. Jokainen, joka ulottui sen vaikutuspiiriin pysähtyi paikoilleen. Kuura kaappasi heidät otteeseensa, kangisti jäsenet ja kohmetti sydämet. Ada näki, kuinka taistelu heidän ympärillään alkoi kääntyä: legioonalaiset pelästyivät, pudottivat aseensa ja kääntyivät poispäin nähdessään, mitä heidän tovereilleen tapahtui.

Mutta legioonalaiset eivät olleet ainoa uhri. Kun tavallinen Ada olisi kyennyt erottamaan ystävän vihollisesta ja kohdistamaan vihansa niille, ketkä sitä ansaitsivat, uusi Ada ei kyennyt siihen. Hän ei hallinnut tätä voimaa – voima hallitsi häntä. Pyry voimistui ja voimistui, kunnes se muistutti yhtenäistä lumiseinämää, jonka taakse oli mahdotonta nähdä. Se jähmetti jokaisen, joka osui sen tielle, niin legioonalaisen kuin liittolaisen. Ja jokaisella sydämellä, jonka Ada pysäytti, tuo voima vain vahvistui.

Sigrid, Ada käsitti. Ei!

Hänen kehonsa ei kuitenkaan totellut. Jää jatkoi ja jatkoi leviämistään. Se pysäytti paikalta pakenevat jalkaparit ja ruokki itseään, ja kun sillä ei ollut enää ruokittavaa, se veti voimaa Adasta itsestään – jää levisi hänen hiustensa ja ripsiensä kärkiin, värjäsi ne valkoiseksi kuin vastasataneen lumen. Kaarnanruskea hänen silmissään kyllästyi jäällä, kun kylmyys levisi alas hänen kasvojaan ja hänen sydäntään kohti.

Koko maailma katosi kylmään ja valkoiseen, ja ainoa ääni, joka Adan huulilta pääsi, oli sanaton, tukahtunut huuto.

*
Taistelu ulkona tiheni. Komentajan oli tullut huomata se jo nyt – taikuus maistui Neviksen kielellä jopa sauvan läheisyydestä huolimatta.

Silti, Mordigin kasvoilla ei ollut minkäänlaista tunnetta. Jos hän tunsi jotain, ei hän antanut sen näkyä ulospäin.

”Ystäväni ovat täällä millä hetkellä hyvänsä”, Nevis jatkoi. Hän teki kaikkensa kätkeäkseen ääneensä hiipivän epävarmuuden. Hänen kehonsa ei yhä liikkunut tuumaakaan, joten ainoa asia, joka hänellä oli jäljellä, oli puhuminen. ”Sitten saat viimein sen, minkä ansaitset. Sinun olisi hyvä paeta vielä, kun voit. Kunhan maailma saa tietää siitä, mitä olet tehnyt, niin Keisarikunnasta Syväsuolle ei ole enää yhtään paikkaa, missä olisit turvassa!”

Mordig tuhahti. ”Uhoa pois, jos se saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi. Olen kyllä tietoinen ystävistäsi pihalla. Mikäli he ovat niin halukkaita uhraamaan itsensä tyhjän vuoksi, en estä heitä. Joukkoni hoitelevat heidät kyllä.”

”Aliarvioit heidät”, Nevis vastusti. ”Sigrid ei ehkä ole Syväsuon kaartin komentaja, mutta oletko nähnyt hänet taistelussa? Häntä ei pysäytä mikään! Jos kuvittelet, että viisi legioonalaista hoitelisi hänet, olet väärässä.”

”Lähetän silloin kymmenen.”

”Kymmenenkö vain? Hah! Sigridin he saattaisivat yksinään hoidella, mutta et tullut ajatelleeksi Adaa. Hänen äitinsä on Akankorven ylidruiditar. Ei ole taikuutta, johon Ada ei pystyisi. Vurian vuorikaupungissa ollessamme hän hoiteli yksinään tulenlieskan! Hän yksinään on vahvempi kuin kukaan meistä. Etkä sinä halua suututtaa häntä.”

Mordig ei värähtänytkään. ”Minä olen se, ketä he eivät halua suututtaa.”

Nevis purskahti nauruun. ”Sinäkö? Sinä, kuka piileskelet linnoituksessasi sen sijaan, että kohtaisit heidät silmästä silmään? Sinäkö, kuka jaat varjoista käskyjä kun muut tekevät likaisen työn puolestasi? Minä tiedän kuka sinä todella olet, Mordig. Sinä olet pelkuri. Ja kun Urkoth viimein saapuu, hän liiskaa sinut kuin torakan. Silloin sinä toivot, ettet olisi koskaan syntynytkään.”

”Nyt riittää.” Mordigin silmissä leiskahti sininen tuli, ja Neviksen raajat tuntuivat äkkiä painavammilta. Vaikka hän oli aiemmin ollut kykenemätön liikkumaan, ei hän ollut silloin vielä tuntenut kipua. Nyt hän tunsi. Itse ilma hänen ympärillään tuntui painavammalta, kuin se olisi työntänyt häntä alaspäin, kohti maata. Neviksen polvet pettivät hänen allaan, ja hän rojahti lattialle, kykenemättömänä nousemaan.

”Olet tuhlannut aikaani jo liian pitkään.” Mordig painoi jalkansa alas, ja Nevis vajosi syvemmälle lattiaan. Ilmeettömyys Mordigin kasvoilla alkoi rakoilla: huulet kaartuivat irveeseen, silmät kapenivat viiruiksi. ”Nyt sinä olet se, kuka toivoo, että olisit kuollut.”

Nevis puri hammasta ja yritti karkottaa kivun – hän ei onnistunut. Se sai hänet vain ajattelemaan sitä enemmän. Siitä huolimatta hän ei voinut antaa Mordigille sitä tyydytystä, että näyttäisi tunteensa. Mordig ei ansainnut sitä.

”Luovuta jo, Kasvoton.”

”En.” Veri kuplahti Neviksen kielelle. Kipu hänen kehossaan alkoi käydä sietämättömäksi. Siitä huolimatta hän taisteli. Ja vaikka hän oli aseeton ja kykenemätön liikkumaan, apunaan ainoastaan kielensä, tämä tuntui oikealta.

Vuosien varrella hän oli varastanut niin monet kasvot. Niin monia kykyjä. Niin pitkään hän oli elänyt lainattua elämää, lainatuissa kehoissa. Mikään, mitä hän teki, ei ollut peräisin hänestä itsestään. Kaikki se kuului jollekulle toiselle. Paitsi tämä. Pitkästä aikaa Neviksestä tuntui, että tämä kuului hänelle. Että tämä oli jotain lumouksesta riippumatonta; jotain, joka oli peräisin vain hänestä omasta itsestään. Jotain, jota edes kirouksen purkautuminen ei voisi viedä häneltä pois.

Hän ei ollut enää Kasvoton. Hän oli Nevis.

”Et voi murtaa minua”, Nevis vastasi. Puhuessaan hän käsitti, ettei hänen kurkkuaan kuristanut enää. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta kipu alkoi hälvetä, kuin sanat olisivat antaneet hänelle voimaa. ”Koska minä olen jo rikki. Et voi satuttaa minua enempää, kuin mitä minua on satutettu. Mikään, mitä voisit minulle tehdä, ei olisi sellaista, mitä en olisi jo kärsinyt.”

”Voisit kuolla”, Mordig sanoi. ”Sitä et ole jo käynyt läpi.”

Nevis nauroi. Hän kohotti katseensa Mordigia kohti, ja samalla hänen kaulansa kaartui ylöspäin – sen myötä, hänen koko kehonsa, jota taikuus ei enää painanut samalla tapaa. ”Sitten tekisit minulle palveluksen. Onnistuisit siinä, mihin minä en pystynyt.”

Mordig ärähti. Nevis näki hänen kasvoistaan, että hän taisteli taikuutensa kanssa, ikään kuin sen ylläpitäminen olisi käynyt hänelle vaikeaksi. ”Miten sinä teet tämän?”

Ilman paino oli enää lähestulkoon olematon: Nevis kohottautui ensin kättensä varaan, sitten polvilleen.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”Mutta tämän minä tiedän. Sinä hävisit.”

”Mitä?”

Nevis nousi jaloilleen ja hymyili. ”Aikasi on lopussa.”

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Mordig avasi suunsa huutaakseen. Mutta hänen suustaan ei päässyt ääntäkään.

Se hukkui matalan kumahduksen alle, joka kantautui kaikkialta heidän ympäriltään. Se tuntui huoneen rakenteissa asti, kuin koko linnoitus olisi tärissyt. Lattia keikahti heidän allaan, ja niin Nevis kuin Mordig menettivät tasapainonsa. Isrothin sauvasta purkautui sininen välähdys, ja siitä seuraava taikuuden aalto tuntui paineena Neviksen luissa saakka.

Nevis keräsi itsensä ja katseli ympärilleen. Hänen korvissaan soi. Silmien reunat täyttyivät sinisestä.

Mordig makasi lattialla hänen edessään. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei liikkunut. Ei mikään osa hänestä – ei edes rinta. Ohimoa pitkin kulki paksu, punainen juova, joka ulottui hänestä korokkeen reunaan hänen takanaan.

Nevis katsoi häntä hämmentyneenä. Hän sulki ja avasi silmiään, kuin kaikki olisikin vain unta. Kun mitään ei tapahtunut, Nevis uskaltautui kurottamaan kätensä komentajaa kohti kokeillakseen hänen pulssiaan, vain huomatakseen, ettei sellaista ollut.

Komentaja oli kuollut.

Turta olo valtasi Neviksen. Tyhjä sellainen. Se oli erikoista – olihan hän odottanut tätä niin kauan. Hän oli kuvitellut, että hänestä tuntuisi paremmalta, kun hän oli saanut kostonsa.

Mutta hän ei tuntenut mitään. Ehkei hän vain vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Räjähdys? Maanjäristys? Oliko tämä osa Adan ja Sigridin harhautusta?

Samalla jokin osa Neviksestä tiesi, ettei siitä ollut kyse. Jopa taistelu ulkona tuntui lakanneen – taikuuden jäljet tuntuivat vaimeilta, pelkiltä kaiuilta. Ainoa taikuus, jonka Nevis nyt tunsi, oli Isrothin sauvasta peräisin oleva lakkaamaton virta. Se tuntui vahvemmalta kuin koskaan ennen, ikään kuin se olisi vastannut johonkin.

Synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa.

Aikasi on lopussa.

”Urkoth”, hän lausui ääneen.

flawless:

--- Lainaus ---Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥
--- Lainaus päättyy ---
Aww, voi miten ihana kuulla ♥ Oon ihan huippuilahtunut että oon ilahduttanut ja motivoinut sua kommenteillani, ihan supermahtavaa kuulla! Ilahduin siitä aidosti tosi paljon, oon ihan yhtä hymyä täällä. Mahtavaa että mun överistä ihkuttamisesta on ollut jopa inspikseksi, heh. Mä yritän hirveästi pinnistellä etten vilkaisekaan uusia lukuja ollenkaan, koska en halua spoilaantua. Mä oon yleensä se rasittava tyyppi joka kurkkaa aina kirjojen vikan sivun ekana, joten tää on mulle nyt todellinen haaste ;D (Ai niin ja ps, ite oot ♥♥)

OSAT XI-XV

Alkuun on muuten pakko todeta, että tuo ekan sivun sisällysluettelo on tosi kätevä, kiitos siitä! Helpottaa oikean luvun löytämistä tosi paljon, etenkin kun oon lukenut tätä sikin sokin sekä puhelimella että tietokoneella. Mä luin tätä yksi ilta puhelimella ennen nukkumaan menoa kun oli niin jännää etten malttanut lopettaa, kunnes sitten olin lopulta niin väsy että kopsahti puhelin otsaan ;D Siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa. Kertonee tämän koukuttavuudesta, etten millään ois malttanut mennä nukkumaan!

Koomankääpäuute oli kiva yksityiskohta, pidin siitä sekä tuosta luvun alun pahaenteisestä toteamuksesta, että yritys olla vuodattamatta verta ei tulisi onnistumaan. Pidin tosi paljon myös siitä, että taikuuden käyttämisestä tuli otsonimainen tuoksu, tuon mainitseminen vaan toimii joka kerta! Mä oon muutenkin sellainen yksityiskohtien ihastelija, koska musta ne tuovat tekstiin kivasti eloa, ja tässä on ollut hurjan paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia ahmittavaksi.

Luin tosi suurella mielenkiinnolla jousimies-Nevisin ja Sigridin kohtaamista, koska hoksasin tässä kohtaa vasta kunnolla sen, että Kasvoton todella imitoi muutakin kuin vain ulkokuoren. On tosi kiinnostava konsepti, että hän imaisee myös osan toisen henkisistäkin piirteistä. Oman itsen ja toisen rajan hämärtyminen on varmasti tosi aavemainen ja erikoinen tunne, tosi kiinnostavaa. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt pohdiskella kovin kauaa, kun toiminta jo nappasi mukaansa. Ihailin taas kerran sitä kuinka hyvin kirjoitat toimintaa, se on hankala tyylilaji vangita niin, että se nappaa lukijan kunnolla mukaansa eikä ala tylsistyttää. Tässä kuitenkaan ei ole ollut tylsää sekuntiakaan, toimintakohtauksetkin ovat toisiinsa nähden aina erilaisia ja uusia ja jännittäviä. Ne on myös kirjoitettu sellaisella tyylillä, että tunnelma ei rikkoudu niidenkään aikana, vaan kieli on äksöninkin aikana ihan yhtä nättiä ja sujuvaa kuin muulloinkin. Esimerkiksi tämä kohta on hyvä esimerkki siitä:


--- Lainaus ---Jostain kaukaa kantautui musiikkia. Vai oliko se sittenkin vain metallin kolinaa? Veren kohinaa hänen suonissaan?

Älä päästä pimeyttä takaisin sisään.

Kaaoksen kaunista laulua.

Mutta minä olen jo täällä, pimeys sanoi.

Sigrid kohotti miekkansa. Ja yhtyi lauluun.
--- Lainaus päättyy ---
Oih! Kuinka upea kohta.

Virnuilin aivan hulluna sille, kun selvisi että Urkothin päämääränä oli herättää itsensä "eloon" ja saada fyysinen jalansija, koska kyllähän nyt jokainen sankaritarina tarvitsee mahtipontisen pahiksen, ja mikäs nyt sen eeppisempää kuin täystuho ja maailmanloppu! Ah, ihanaa ;D Mä tykkään siitä, että tässä on mukana tällaista tarumaista mahtipontisuutta, kuinka tämä epätodennäköinen joukko yhdistääkin voimansa kaikista vaikeuksista huolimatta pelastaakseen koko maailman. Ihanan eeppistä ja perinteistä! Sen vastapainoksi tässä kuitenkin on paljon ihan uuttakin, tämä on fantasiatarinaksi musta tosi raikas ja ennalta-arvaamaton. Mun on ihan mahdottoman hankalaa sisäistää, että tämä on ollut sulle millään lailla päähänpistos eikä loputtoman suuren suunnittelun tulos, koska tässä on niin laaja ja moninainen lore ja kaikki liittyy kaikkeen, oon niin kateellinen että tällaista on mahdollista keksiä tuolleen puolihuolimattomasti, että istahdinpa vaan alas ja kirjoitin tällaisen törkeen upeen tekstin, niinku mitä?? Sä oot nero. ;D


--- Lainaus ---Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”

Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”

”En minä välitäkään.”
--- Lainaus päättyy ---
Tää Neviksen ja Sigridin bickering on kyllä niin huvittavaa :D Ihanan pikkumaista, oot kerrassaan loistavasti luonut heidät tällä lailla napit vastakkain, että ihan olemattomistakin asioista saadaan kina aikaan ja osataan niin painella toisen nappeja. Tämä on ihanan mehukasta ja nostaa koko ajan vaan enemmän mielenkiintoa siihen, miksi Sigridille Nevis on niin punainen vaate. Koska ei Nevis kuitenkaan ole sillä tavalla ärsyttävä (paitsi kun haluaa olla, heh), ja tässä kaikella on ollut niin mahtavia salaisia merkityksiä että oon vakuuttunut, että tälläkin on. Ja oon niin utelias, että haluaisin jo tietää, että mistä Sigridiä niin kovin hiertää :P Hän on muutenkin niin kovin mysteerinen hahmo. Onkohan tää ihan loogista, että karhuksi muuttuminen, taikominen, jumalolennon kanssa kehon jakaminen, kasvottomuus ja kaikki muukin yliluonnollinen on ihan normisettiä, mutta tavallinen ihminen on hirvittävän kummallinen ja kiinnostava :D Mutta Sigridissä vaan on jotain.

Vähän olisi tehnyt mieli tihrustaa itkua Neviksen puolesta, kun Adan isä (ihanaa btw kuinka montasataa vuotta vanhaa haltiaakin iskä paapoo, hih se oli kyllä niin symppistä) tervehti tätä sanomalla ”Falael, elyen”. Noiden sanojen kuuleminen uudelleen ei liene helppoa. Neviksen traaginen taustatarina kyllä vihloo edelleen, voi raasua. Varmasti myös tuntuu jollain tavalla epämiellyttävältä olla druidien keskellä, kun suhde oman perimän toiseen puolikkaaseen on vähintäänkin monimutkainen. Oli tosi kiinnostavaa lukea, miten Nevis reagoi tuolla olemiseen. Ei ihme, että tällä oli niin paha olo, että tarkoituksella alkoi haastamaan Sigridin kanssa riitaa. Tuo heidän välinen kohtauksensa oli kyllä ihan huikea, se paljasti todella paljon. Ja onnistuit kyllä yllättämään mut ihan täysin: siinä kun niiden tulikivenkatkuinen keskustelu oikein taas kipinöi, niin mä ajattelin että tällainen jännite voi loppua vain yhdellä tavalla, että nyt tulee joku kunnon hate sex -kohtaus patoumien purkuun, mutta kattia kanssa, ei Sigrid suudellutkaan Nevistä vaan veti tätä turpaan! Ja sitten vielä Nevis veti takaisin! :D Ja jollain hassulla tavalla se oli kyllä vielä paremmin sopivaa. Tuo kohtaus yllätti mut niin, että ihan aloin nauraa. Kuitenkin tuon tunteiden tuulettamisen jälkeen syntyi sellainen keskustelu, joka toivottavasti jonkun verran auttaa Nevistä. Ainakin se tuntui siltä, että kenties Nevis ja Sigrid löysivät siinä toisistaan jotain yhteistä, joka saa heidän tulehtuneet välinsä pikkuhiljaa paranemaan. Ainakin tuo tuntui merkittävältä hetkeltä. Puhdistavalta.

Oli kivaa lukea lisää myös Adan historiasta, vaikka siitä saatiinkin vain hippunen. Se oli kuitenkin valaisevaa, miten hän suhtautui äitiinsä ja mistä he puhuivat, se kertoi paljon haltioiden maailmasta ja kulttuurista. Pidin hirmuisesti Sigridin viisaudesta taakkojen kantamisesta, se oli kovin osuvasti sanottu. On tosi kivaa lukea, kuinka porukan jäsenten omat tarinat kulkevat kukin eteenpäin ja kuinka ne punoutuvat yhteen, kun he syventävät yhteyttään toisiinsa. Tässä on tosi kiinnostavia dynamiikkoja ja musta on hirmu virkistävää, että tässä jokaisella hahmolla on hetkensä ja jokaisella heistä on toisiinsa erilainen suhde. Usein tarinoissa korostetaan jotain tiettyjä dynamiikkoja ja tiettyjä suhteita, usein parituksia, ja muut vuorovaikutukset jäävät vähemmälle, mutta tässä on tosi ilahduttavasti panostettu moniinkin eri ryhmän jäsenten väliseen suhteeseen. Sen lisäksi jokainen hahmo alkaa pikkuhiljaa tulla tutummaksi tarinan myötä, ja jokaiseen heistä vaan ihastuu enemmän mitä pidemmälle päästään ♥

Matka Vuriaan ja erityisesti sen määränpää kuulostaa kaikessa pahaenteisyydessään ihan hurjan mielenkiintoiselta. Haistan taas Toimintaa isolla teellä :P Mutta ennen sitä täytyy kyllä todeta, että kaiken Neviksen selkeästi vihjaillun Sigridin perään tuijottelun jälkeen olin aivan ällikällä lyöty, kun Nevis suutelikin ADAA! Mitä! Sä kyllä niin osaat yllättää, mä olin niin suu auki tuosta käänteestä kuin vaan olla voi :D Tässä tarinassa on kyllä sellaisia käänteitä, joita en ollenkaan ole osannut ennustaa, ja se tekee tästä ihan huikean hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Tämä tuntuu oikeasti seikkailulta, kun koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Adan ja Neviksen välinen kohtaus oli lopulta tosi kaunis, pidin erityisesti siitä miten he puhuivat siitä, voiko rakkaudesta päästä yli ja rakastaa samoin verroin uudelleen. Se teki tuosta kohtauksesta herkän.


--- Lainaus ---He kävelivät koko päivän, syvemmälle, syvemmälle. He ohittivat kapeita tunneleita, leveitä tunneleita, viivasuoria käytäviä ja niin mutkittelevia sellaisia, että oli kuin käärme olisi luonut ne mutkitellessaan kiven halki. Romahtaneita halleja ja veden valtaamia onkaloita. Minne ikinä he menivätkään, kivi johdatti Freyaa, sillä hän oli yhtä sen kanssa.
--- Lainaus päättyy ---
Tässä kohdassa oli taas kerran ihan huikean hienoa miljöön kuvailua!


--- Lainaus ---Freya istuutui hiukan syrjemmälle romahtanutta pylvästä vasten, ja alkoi syödessään tappaa aikaa piirtämällä kivipölyyn erilaisia kuvioita. Ensin hän piirsi Adan, hänen terävät korvansa ja surulliset silmänsä. Sitten Sigridin, hänen kasvojensa arvet ja lihastensa kaaret. Ja lopuksi Neviksen, joka näytti aina vihaiselta: jopa silloin, kun hän hymyili.
--- Lainaus päättyy ---
Ja tämä taas oli tosi kiva tapa kuvailla näitä hahmoja, ja ah kuinka osuva.

Freyan ja Adan välinen kohtaus, jossa Freya pyysi Adaa pitelemään tätä ja näyttämään tälle iloisen tarinan oli samalla niin kaunis, mutta niin haikea. Tuo ajatus siitä, ettei voi näyttää tarinaa jossa ei ole yhtään surua koska voi näyttää vain asioita joita on tapahtunut, on tosi katkeransuloinen. Kaunis, realistinen, surumielinen mutta toisaalta myös lohduttava - elämään kuuluvat niin ilon kuin surunkin hetket, mutta surun hetket eivät poista ilon hetkien onnellisuutta, vaikka ilon hetket eivät välttämättä myöskään aina onnistu pyyhkimään kaikkia kyyneleitä pois. Tuo kohta oli tosi kaunis ja upeasti kirjoitettu, ja tosi tunteellinen ja herkkä lopetus tuolle osalle. Haikea, mutta jotenkin silti rauhoittava. Tähän on hyvä lopettaa tämänkertainen istunto, tästä jäi paljon ajateltavaa ja jotenkin niin kiva tunnelma. Tämän tekstin parissa oli taas kerran nimenomaan niitä ilon hetkiä ♥ Kiitän taas tästä ihanasta tarinasta ja odotan jo innolla sitä, kun pääsen taas tämän äärelle! ♥

flawless:
VIHDOIN oon taas täällä! Kerrankin arkivapaana on aikaa vaan istahtaa tämän ääreen ja nautiskella. Kahvia, suklaapatukka ja Kasvoton, ei oo parempaa yhdistelmää ♥ Aloitan siitä että aaws kuinka söpöjä nuo picrew-hahmot :3 Tosi hauskaa nähdä tuollaisen kevennyksen kautta visuaalisestikin näitä hahmoja, oli hauskaa bongailla noita kaikkia yksityiskohtia ja miettiä miten oma mielikuva vastasi niiden kanssa.

OSAT XVI-XVII

Luku alkoi ihanan synkästi tunnelien syvyyksistä. Pidin siitä miten Vurian tuhosta kerrottiin, ihanan pahaenteinen tuo Adan kertoma viimeinen skenaario. Koska se oli mystinen ja uhkaava, oletan että se oli näistä versioista totta :P Oot kuvaillut tuon tunnelimiljöön tosi kivasti ja vaihtelevasti, jotenkin tuntuu että jokainen kivenmurikkakin muuttuu sun kynästäsi eläväiseksi ja mielenkiintoiseksi! En koskaan kyllästy ylistämään sun kirjoitustaitoja. Jos sä kyllästyt kuulemaan sitä, niin... no, en tiiä, sorry not sorry ;D


--- Lainaus ---”Minä en pidä tästä”, Sigrid kuiskutti takanaan kävelevälle Adalle. ”Pidämme häntä liian löysässä hihnassa.”

Ada pudisti päätään. ”Meidän täytyy käyttäytyä, kuin kaikki olisi hyvin. Hän ansaitsee tulla kohdelluksi omana itsenään, ei pelkkänä välineenä.”
--- Lainaus päättyy ---
Ah, ai että. Tämä oli kyllä taas tosi valaiseva kohta, koska ymmärrän sekä Sigridin epäilystä ja varovaisuutta että Adan viisautta ja lempeyttä. Tää on kyllä tosi jännää seurattavaa, että miten Freyan tilaan kukin muista hahmoista reagoi ja suhtautuu. Kertoo paljon myös heistä itsestään, ja kaikkien reaktiot on kuitenkin inhimillisiä. Osaat kirjoittaa kyllä niin upean monitasoisia hahmoja.

Myhäilin kun toiminta alkoi taas, tuo elementaalin ilmestyminen oli kirjoitettu tosi hyvin ja jännitystä nostattavasti! Erityisesti pidin siitä kuinka Sigridin potkaiseman kiven pudottua sen pohjalle tippumisen ääntä ei kuulunut, uuh. Muutenkin tuo kuumuuden ja äänien ja kaiken kuvailu tuntui herättävän tuon luolan eloon ja elementaalin paljastuminen tuntui tosi luonnolliselta jatkumolta sille. Tykkäsin siitä että tällä kertaa selvittiin puhumalla ja kaupanteolla, vaikka Ada tuntuikin luopuvan varsin paljosta. Se miten hän selitti taikuudestaan ja voimiensa kohdistamisesta taikasauvan avulla oli tosi kiva kohta, Adan käyttämät vertaukset huokuivat hänen ihanaa viisauttaan ja taas kerran vaivuin ihastelemaan tämän moninaista lorea.

Enpä kuitenkaan ehtinyt ihastella kauaa, kun sitten oltiinkin jo golemin luona ja taas toiminnan tuoksinassa :P Oli kiinnostavaa lukea tuon pätkän loppu Urkothin näkökulmasta, se kohta jossa kuvailtiin tämän staattista tilaa ja lopulta "heräämistä" Freyan kautta oli tosi upeasti kirjoitettu. Seuraavan luvun alku se kuitenkin vasta hyvä olikin, tempaisi kyllä niin mukaansa! Tuo teleportti ja Freyan katoaminen sekä se, kuinka hänen kerrottiin olevan käytännössä kuolematon Urkothin kanssa sekoittumisen vuoksi oli mahtava juonenkäänne, tässä ei kyllä tule tylsää hetkeä kun aina jokin uusi käänne vie tarinaa mennessään! Freyan näkökulmasta saatu pätkä oli kivaa vaihtelua ja tarinan kannalta tärkeän tuntuinen, hänen vuorovaikutuksensa sauvan kanssa oli mielenkiintoista luettavaa.


--- Lainaus ---Jos Nevis taas tunsi rasitusta matkan johdosta, hän ei ilmaissut sitä ääneen, joka yksinään oli tälle epätyypillistä. Yleensä hän valitti kaikista ja kaikesta.
--- Lainaus päättyy ---
Haha, onko paha jos vähän samaistun Nevikseen. :D

Neviksestä puheen ollen, hänen ja Sigridin keskustelu oli kovin mukavaa luettavaa (mä vähän shippaan niitä, tuossa on juuri sopivasti kemiaa) ja on kivaa, että heidän välinsä muuttuvat hetki hetkeltä vähemmän tulipalon kuumaksi kiehunnaksi ja enemmän sellaiseksi ymmärtäväiseksi lämmöksi. Tuon kohtauksen ja sen myötä koko luvun loppu oli ihan huippuhyvä, aivan mahtava siirtymä! Ihan hurjan intopiukeana odotan Neviksen takaumia, janoan saada kuulla hänestä lisää ja aaaa mahtia!! Mun pitäisi mennä levittämään pyykkiä ja lähteä kävelylle kun vielä valoisaan aikaan ehtii, mutta mua ei yhtään huvita kun haluaisin vaan ahmia tuon väliosan jo :P Ehkä mä nyt hampaat irvessä vääntäydyn kuitenkin, mutta vain koska tiedän että ehdin illalla palata lukemaan väliosan ♥♥

NELJÄS VÄLIOSA

Pakko oli vielä iltajoogan jälkeen tulla lukemaan iltasatu ennen nukkumaanmenoa! :D Neviksen historian mysteerit kutkuttavat niin, että väliosan lukemista vaan ei voinut jättää myöhemmälle. En odottanut että saataisiin kuulla Neviksen isästä, mutta toisaalta se oli kyllä kovin sopivaa ja mielenkiintoista, on tosi ymmärrettävää että Nevis käy läpi sen vaiheen, jossa kostosta etsitään vastauksia ja tyydytystä, täytettä sinne missä elämä tuntuu ontolta. On kuitenkin ilmeistä, ettei se koskaan tule sitä täyttämään, jo ennen kuin Nevis sinne asti matkallaan pääsi. Hänen tarinansa on kyllä viiltävän surullinen. Toisaalta se lohduttaa, että ehkä hän tarinan edetessä on löytänyt jotain yhteenkuuluvuutta ja tarkoitusta. ♥

Joka tapauksessa Neviksen ja Hopeatähden kohtaaminen oli vaikuttava ja Neviksen (ja hänen monien kasvojensa) kokemuksia sodasta oli kiinnostavaa kuulla. Väliosan nimi btw oli varsin hieno myös, mua sykähdytti kovin tuo kuvailu kaiken hopeisuudesta, erityisesti se kun Nevis totesi että haltian veri oli punaista niin kuin kaikkien muidenkin, vaikka muuta huhuttiinkin. Ah, mikä lopetus. Tykkään siitä, että Neviksen hahmoonkin päästään koko ajan vaan syvemmälle sisään, hän on paljon monimutkaisempi kuin mitä aluksi arvasinkaan.

Jees, edelleen siis innoissani lueskelen tätä! Tää on varsin huikea ja oli kovin ihanaa palata taas tämän pariin. Samaan aikaan on surku siitä että on enää noin vähän lukemattomia osia jäljellä, mutta toisaalta taas en malta odottaa että tarina kiihtyy ja lopulta ratkeaa! Aistin eeppisen lopetuksen olevan horisontissa ;) Kiitos taas kerran tästä tarinasta, viihdyin jälleen tämän äärellä kovin ♥

Rosmariini:
Moikka kaikille! Olen tosi pahoillani, että tarinan lopettamisessa on mennyt näin pitkään. Muu elämä on mennyt viedessään ja dnd-kampanja johon tämä pohjautuu on ollut myös tauolla, joten jatkaminen on tuntunut tosi vaikealta. Siitä huolimatta olen yrittänyt saattaa tämän loppuun saakka ja sen aion myös tehdä. Olen tällä hetkellä Finitauolla, mutta tuntui väärältä antaa tarinan olla kun sain sitä edistettyä, joten päätin tulla julkaisemaan uusimman luvun.

Kiitos kaikille ketkä ovat jaksaneet tätä lukea ja kommentoida. Vaikka en sanoisi sitä suoraan, luen jokaisen kommentin ja ilahdun jokaisesta tähän jätetystä lukukerrasta. Kasvotonta ei olisi ilman Finiä. ♥

Siispä tässä toiseksi viimeinen luku.


XXVI.   Viimeinen vala
Sigrid makasi selällään ja katseli palavaa taivasta.

Se hehkui tulipunaisena hänen yläpuolellaan, kantaen mukanaan rikin katkua. Jostain kaukaa kulkeutui jyrinää ja huutoja, mutta äänet olivat vaimeita ja vääristyneitä, kuin paksun vesivallin takana. Hänen kehonsa tuntui kylmältä ja painavalta, ja vaikka hän kuinka yritti, hänen jäsenensä tahtoneet liikkua.

Onko tämä helvetti?

Sehän tarkoittaisi sitä… että hän olisi kuollut.

Mutta mihin?

Muistelu sattui, kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Mutta kaikkien valon ja varjon värähdysten takaa Sigrid silti muisti. Kuinka taistelu sillalla oli kääntynyt painajaiseksi. Suunnitelma oli epäonnistunut, ja Legioonalaisia oli ollut liikaa. Sitten jotain oli tapahtunut. Oli alkanut sataa lunta – vaikkei Antropolissa koskaan satanut lunta tähän aikaan vuodesta. Siitä eteenpäin kaikki oli sumeaa.

Äkkiä hän havahtui siihen, että joku huusi hänen nimeään.

”Sigrid?” ääni kutsui. Siinä oli jotain tuttua, mutta hän ei siltikään kyennyt tunnistamaan sitä. ”Oletko täällä?”

”Olen täällä!” Sigrid yritti vastata, mutta hänen huulensa eivät tahtoneet liikkua. Ne olivat kylmät ja kankeat kuin kalmalla. Jää ompeli ne yhteen. ”Auta minua!”

”Sigrid!” ääni huusi uudestaan, ja varjo liikahti hänen silmäkulmassaan. Äkkiä Sigridiä alkoi pelottaa. Kenen ääni se oli? Halusiko se hänelle pahaa? Sigrid sulki silmänsä ja yritti kadottaa sen, mutta ääni ei kadonnut minnekään. ”Sigrid! Ada? Kuuletteko minua?”

Ada? Muisto välähti hänen lävitseen. Lumi ja jää. Adan taikuus.

Ei hän ollutkaan kuollut. Ada oli tehnyt jotain, sitten se jokin oli mennyt pieleen. He olivat yhä sillalla. Mutta miksi taivas oli tulessa? Ja jos tuo ääni etsi sekä häntä että Adaa, kenelle se olisi voinut kuulua?

Nevis, Sigrid käsitti. ”Nevis!”

”Sigrid!” Nevis vastasi. ”Oletko se sinä?”

Sigrid jatkoi yrittämistään. Vaikka hänen lauseissaan tuskin oli tolkkua, hänen täytyi pitää jotain ääntä, sillä varjo tuli lähemmäs. Hän äänteli sen minkä keuhkoistaan pääsi, ja lopulta varjo saapui hänen kohdalleen, kaartuen hänen ylleen välähdyksenä hopeista tukkaa.

”Nevis…”

”Sigrid.” Neviksen kasvot olivat niin kalpeat, että ne olivat lähestulkoon sinertävät. Mutta kun hän painoi kätensä Sigridin poskille, ne tuntuivat lämpimiltä.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” Nevis kysyi, ja hän katsoi ympärilleen. ”Mitä täällä on tapahtunut?”

*
Tekikö Urkoth tämän?

Neviksen katse viisti jään peittämää siltaa. Paikoitellen se oli niin kiiltävä, että se heijasti yllä kaartuvan taivaan punaa kuin peili. Paikoitellen sitä peitti veden täplittämä lumimatto, jonka keskeltä erottui kangistuneiden legioonalaisten ruumiita. Heistä jokainen näytti kuolleelta. Kehot olivat kangistuneet luonnottomiin asentoihin, suut pelokkaisiin huutoihin – ikään kuin he olisivat jähmettyneet ajassa iäksi. Kuuran peittämien kultapanssareiden alta erottui kaistaleita kalpeaa ihoa.

Kaikista näyistä pysäyttävin oli kuitenkin Sigrid. Kun Nevis näki hänet ensi kertaa, hän oli tuntenut pudonneensa tyhjyyteen – pimeään kellariin, jonka keskeltä erottui välähdys paljasta nilkkaa ja patinoituneen pronssin väristä tukkaa. Mutta hiukset, jotka hän näkivät olivat vaaleat, eikä niiden takaa erottunut teräviä korvia.

Hän elää vielä. Tällä kertaa sinä voit pelastaa hänet.

”Sigrid”, Nevis kutsui, ravistellen Sigridin kasvoja. Hänen ihonsa tuntui jääkylmältä. ”Sigrid. Puhu minulle. Kuuletko minua?”

”Nevis”, Sigrid vastasi ääni väristen. Hampaat kalisivat sinisten huulten takana. ”S-sinä elät.”

”Niin sinäkin.” Nevis tunsi kyynelten kirvelevän silmiensä takana, mutta hän ei antanut niiden tulla. Jos hän tekisi niin, ne eivät enää loppuisi. Eikä vielä ollut itkun aika.

”Oletko—”, Sigrid puhui niin hiljaa, että Neviksen oli kumarruttava lähemmäs kuullakseen häntä, ”vihainen minulle?”

”Vihainen sinulle?” Nevis naurahti. Kysymys tuntui järjettömältä – hän ei enää edes muistanut miltä viha tuntui. ”En. En voisi ikinä olla sinulle vihainen.”

Sigridin huulet kaartuivat hentoon hymyyn. ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”

Tällä kertaa Nevis nauroi kunnolla. Hän kietoi kätensä Sigridin ympärille ja syleili häntä, puristi niin lujaa kuin vain suinkin uskalsi. Vasta, kun Sigrid yskäisi hänen allaan, Nevis uskalsi päästää irti.

”Anteeksi.” Nevis vetäytyi kauemmas, pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse. ”En kai satuttanut sinua?”

”Et.” Sigrid pudisti päätään. Liike alkoi hitaasti palata hänen kehoonsa, mutta iho oli yhä kalpea kuin kalmalla. ”Minä tässä sinua satutin.”

”Etkä satuttanut. Sinä et tehnyt mitään väärää.”

”Petin sinut komentajalle. Hän… pakotti minua. Enkä ollut tarpeeksi vahva vastustaakseni häntä.”

”Ei ollut mitään, mitä olisit voinut tehdä. Minäkin olisin tehnyt samoin, jos olisin ollut sinun asemassasi.”

Nevis loi katseensa oikealle puolelleen, jossa Järjestyksen sauva makasi keskellä maata. Sen pinta näytti entistä tummemmalta lunta vasten. Vaikka Nevis ei koskenutkaan sauvaan sillä hetkellä, siitä hehkuva voima sai hänen ihonsa kihelmöimään.

”Järjestyksen sauva”, Sigrid käsitti. ”Löysit sen.”

”Molemmat kappaleet”, Nevis vastasi. ”Komentaja käytti sitä Legioonan ohjaamiseen. Hän… hänestä ei ole enää riesaa. Hän menehtyi.”

Sigridin silmät suurenivat. ”Miten?”

”Olin toivonut, että sinä tietäisit. Tunsin Urkothin läsnäolon aiemmin. Onko tämä hänen tekosiaan?”

Sigrid vilkuili ympärilleen hämillään. Nevis näki hänestä, että hän käytti kaiken keskittymisensä liikkuakseen, mutta Sigrid onnistui vain kääntämään päätään. Hän katsoi ensin taivasta, sitten oikealle ja vasemmalle. Ja lopulta, hänen katseensa pysähtyi yhteen kohteeseen.

”Ei Urkoth”, hän sanoi. ”Ada.”

”Ada?” Nevis kurtisti kulmiaan. ”Hänkö tämän teki?”

Sigrid nyökkäsi. ”Etsi Ada.”

”Mutta sinä…” Nevis kuljetti sormiaan Sigridin paljailla sormilla. Ne eivät vieläkään olleet lämpimät.

”Olen ihan kunnossa”, Sigrid vastasi. ”Tarvitsen vain hetken. Mene. Tarvitset Adaa enemmän kuin minua.”

Nevis puristi Sigridin kättä. Hän kohtasi Sigridin katseen, tarttui siihen. Kieltäytyi päästämästä irti.

”Tarvitsen teitä molempia”, Nevis sanoi. ”Enkä jätä sinua yksin. Ja jollet pysty kävelemään, niin minä kannan sinut.”

Sigrid naurahti. ”Et sinä jaksa kantaa minua.”

”Sitten minä raahaan sinut. Vaikka se olisi viimeinen tekoni.”

Nevis kumartui jälleen Sigridiä kohti ja yritti nostaa hänet käsivarsilleen. Hiki kihosi saman tien hänen otsalleen – panssari yllään Sigrid painoi paljon enemmän kuin Nevis itse, ja sen kylmä pinta poltteli Neviksen ihoa. Siispä hän tyytyi laskemaan Sigridin takaisin maahan ja alkoi raahata häntä maata pitkin samalla, kun hän kantoi vapaassa kädessään Isrothin sauvaa.

Kun sauva tuli lähelle Sigridin ihoa, se vaikutti säteilevän lämpöä, sillä kuura Sigridin panssarilta alkoi sulaa. Myös väri alkoi palata hänen kehoonsa, ja kun Nevis oli saanut Sigridiä raahattua jonkin matkaa, Sigrid onnistui kääntymään ympäri ja nousemaan polviensa varaan. Kun Nevis näki Sigridin parantuneen kunnon, hän päästi tästä irti ja antoi Sigridin kontata loppumatkan omin voimin. Lopulta Sigrid pysähtyi, viittoen katseellaan eteensä.

”Katso!”

Nevis jähmettyi paikoilleen.

Vain muutaman askeleen päässä hänestä, lumen ja veren keskellä makasi kasvot lumessa yksinäinen hahmo, jonka vaatteet ja tumma ihonväri saman tien paljastivat Adaksi. Hän vaikutti olleen kaiken myrskyn keskus siten, että maahan piirtynyt kuura ikään kuin räjähti hänestä ulospäin valtaisina keiloina. Häntä ympäröi kuolleiden legioonalaisten kehä.

Myös Ada näytti kuolleelta. Kun Nevis saapui hänen kohdalleen, hän romahti polvilleen ja antoi Isrothin sauvan kolahtaa maahan. Ada oli täysin liikkumaton, ja hänen hiuksensa vaikuttivat olevan kauttaaltaan kuuran peitossa. Mutta kun Nevis katsoi niitä tarkemmin, hän huomasi ettei se ollutkaan lunta. Väri oli hiuksissa itsessään, kuin jää olisi punoutunut syvälle suortuvien ytimeen.

”Ada.” Neviksen ääni oli pelkkä kuiskaus – se tuntui takertuneen hänen kurkkuunsa. Kaikki tuntui jähmettyneen. Hän pelkäsi liikkua tai hengittää, jottei Ada olisi mennyt rikki. Hän näytti niin hauraalta.

Mutta hänen täytyi yrittää. Varovaisin käsin, Nevis tarttui Adaan ja käänsi hänet ympäri. Valkoinen väri levisi hiuksista hänen kulmakarvoilleen ja ripsilleen, ja niiden takaa erottui pari ruskean sijaan jäänsinisiä silmiä. Ne olivat auki, mutta täysin liikkumattomat.

”Ei”, Nevis sai sanotuksi. Se yksi sana valtasi hänen koko olemuksensa, hänen koko maailmansa. Kieltäytyminen. Tämä ei ollut totta. ”Sinä et ole—”

Hän ei edes saanut sanottua lausettaan loppuun. Hän vain käänsi katseensa pois.

”Ada…” Sigridin ääni oli täynnä sääliä. Hän ryömi varovasti lähemmäs. ”Voi Ada…”

Nevis sulki silmänsä. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen rinnallaan olisi ollut suunnaton paino, joka riisti kaiken ilman hänen keuhkoistaan. Sitä lukuun ottamatta hänen koko kehonsa oli turta. Voimaton. Hän ei jaksanut enää edes puhua. Hän vain halusi levätä. Käydä maate Adan vierelle ja sulkea silmänsä iäksi.

”Anteeksi, Ada”, Nevis sai lopulta sanotuksi. Hän tuskin tunnisti omaa ääntään – se oli täysin vailla väriä tai tunnetta. ”Petimme sinut.”

”Ei”, Sigrid vastasi, mutta hänen äänessään ei ollut pimeyttä. Se oli kiivas ja vahva ja täynnä toivoa, joka kasvoi joka sanalla. ”Ada elää vielä.”

Nevis pudisti päätään. ”Tulimme liian myöhään.”

Sigrid tarttui Neviksen käteen. Sen myötä Neviksen silmät rävähtivät auki, kohtasivat Sigridin omat. Tällä kertaa Sigrid oli heistä vahvempi. Hänen otteensa ja katseensa pitivät Neviksen pinnalla. Sigrid oli hänen köytensä.

”Katso, Nevis.” Sigrid kuljetti heidän kätensä Adan kädelle, auttoi Neviksen sormet haltian ranteen ympärille. ”Kosketa häntä. Hän on yhä elossa.”

Nevis painoi sormensa Adan ranteelle, eikä hän ensiksi tuntenut mitään. Pelkkää kylmää.

Sitten.

Tu-tum.

Adan sydän löi heikosti, mutta se ei ollut pysähtynyt. Toivo palasi Neviksen kehoon, ja hän kuljetti toisen kätensä Adan suun yläpuolelle. Sitä vasten tuntui mitä heikoin puhallus. Ada hengitti yhä.

Nevis tarttui häneen tiukemmin ja alkoi ravistella häntä, varoen kuitenkaan satuttamasta häntä liikaa. Sigrid yritti lämmittää Adan ihoa käsillään. Mutta Adan kevyt ruumis oli Neviksen käsissä kuin räsynukke, ja hänen silmänsä yhä tuijottivat tyhjyyteen. Kuin hänen kehonsa olisi ollut elossa, mutta mielensä poissa.

”Ada?” Nevis toisteli. ”Kuuletko meitä?”

”Ada.” Sigrid kuljetti kättään Adan silmien yllä – ne eivät liikahtaneetkaan. ”Me tiedämme, että olet siellä. Palaa luoksemme.”

He jatkoivat tätä tovin ajan, mutta mitään ei tapahtunut. Ainoa asia, joka muuttui, oli ympäristö – tulen katku kävi terävämmäksi, ja kihelmöinti Neviksen iholla muuttui väreilyksi. Isrothin sauva hänen vierellään lähestulkoon veti häntä puoleensa. Se oli viimeinen merkki siitä, että Urkoth todella oli täällä. Aika oli käymässä vähiin.

”Hän ei herää”, Sigrid sanoi. ”Me emme voi jatkaa tätä loputtomiin.”

Nevis nielaisi. ”Tiedän.”

Hän muisti yhä Adan viimeiset sanat hänelle. Vain sauvalla on väliä, ymmärrätkö? Jos saat sen käsiisi, pakene. Pakene, ja etsi Urkoth. Kaikki muu on toissijaista.

Mutta Nevis halusi myös uskoa, että hän saattoi tehdä molemmat. Hän saattoi sekä pelastaa Adan että etsiä Urkothin. Ja vaikka se osoittautuisikin pelkäksi toiveajatteluksi, hän voisi lohduttautua sillä, että ainakin hän yritti.

”Ada.” Nevis tunsi äänensä särkyvän. ”Tule takaisin. Pyydän. En—en tiedä mitä tekisin ilman sinua.”

Ada ei vastannut vieläkään. Hän ainoastaan tuijotti tyhjyyteen.

”Ole kiltti”, Nevis kuiskasi. Hän painoi sanansa Adan korvaa vasten, hipaisi huulillaan viileää ihoa. Hänen sanansa eivät enää olleet pyyntö – ne olivat rukous. Toive kauan sitten kuolleille jumalille.

”Älä jätä minua.”

*
”En jätä sinua”, Ada vannoi. Hän istui Varithia vastapäätä valkealla aukealla. Lumi pyörteili heidän ympärillään, peitti koko maailman kylmään vaippaan. Mutta tässä ajassa ja paikassa he olivat turvassa. Niin kauan kuin heillä oli toisensa, ei mikään voinut satuttaa heitä. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku pörrötti Varithin valkeita hiuksia, teki ne osaksi sitä. Hän tuoksui samalta kuin pakkaspäivän aamu, kuin raikas ilma sateen jälkeen.

”Ei, Ada”, Varith sanoi. ”Et voi tarkoittaa tuota.”

”Mutta minä tarkoitan”, Ada vastasi. Tästä hän oli varma – varmempi kuin mistään muusta. ”Vaikka rikkoisin kaikki muut valani, tätä en koskaan.”

Varith hymyili, mutta hänen silmissään oli surua.

”Mutta minä jo jätin sinut”, hän sanoi. ”Kosketa minua.”

Ada teki sen. Vaikka Varithin iho näytti aidolta ja pehmeältä, Adan sormet lipuivat suoraan sen lävitse, kaapaten otteeseensa vain tyhjää ilmaa.

”Minä jätin sinut”, Varith toisti, ”etkä sinä saa minua enää koskaan takaisin. Sinäkin voit jättää minut.”

”Ei.” Adan silmiin kihosivat kyyneleet. Ne sumensivat hänen katseensa, ja niiden takaa Ada tuskin erotti Varithin vaaleaa hahmoa. Kuin hän olisi pelkkä aave. Pelkkä muisto. ”Minä rakastan sinua yhä.”

”Sinä voit silti antaa minun mennä.” Varith vastasi. Hänen äänessään oli kipua, mutta siinä oli myös lempeyttä. ”Se, että rakastaa toista ei ole syy pitää heitä kahleissa. Rakkaus ei ole vankila. Rakkautta on myös se, että osaa päästää irti.”

”Mutta pettäisin sinut.”

”Ei. Rakkaus on ehtymätön. Vaikka rakastit joskus minua, ei se ole rakkaudestasi pois. Vaikka osa sinusta rakastaisi minua aina, olisi sinulla yhä yhtä paljon rakkautta jaettavaksi. Voit rakastaa enemmän kuin kerran. Voit rakastaa useampaa kuin yhtä. Pääasia on se, että rakastat.”

Varithin kädet laskeutuivat Adan poskille, eivätkä ne olleet enää pelkkää ilmaa. Ne kuivasivat pois hänen kyyneleensä, kohottivat heidän kasvonsa samalle tasolle.

”Tee minulle lupaus”, Varith kohtasi Adan katseen, lukkiutui hänen omaansa. ”Riko kaikki muut valasi, mutta älä tätä. Se on kaikista tärkein.”

Vaikka Varithin sanat olivat surulliset, ei hänen silmissään ollut surua. Haikeutta, kenties, mutta enimmäkseen toivoa. Ja rakkautta.

”Lupaa minulle, että jatkat eteenpäin.”

Ada räpytteli kyyneliä silmistään. Sanat tulivat ulos pelkkänä kuiskauksena. ”Minä lupaan.”

Varith painoi huulensa hänen huulilleen, ja kuten hänen kätensä, nämäkin koskettivat häntä todella. Ne olivat lämpimät, aidot ja pehmeät, ja elon tuli virtasi Adan kehoon niiden kautta.

Muista tämä, Adnaith. Älä koskaan lakkaa rakastamasta.

*
Ada heräsi siihen, että Nevis suuteli häntä.

Adalla kesti hetken ymmärtää, ettei tämä ollut Varith – nopealla katsauksella heidän hiuksensa näyttivät niin samalta. Mutta sitten Ada ymmärsi, etteivät hiukset olleet kiharat vaan suorat, ja että maisema heidän ympärillään oli muuttunut. Lunta ei satanut enää, vaan yllä loimusi ainoastaan punainen taivas.

Kun Nevis käsitti Adan olevan hereillä, hän irrotti huulensa ja hätkähti äkkiä kauemmas. Hänen silmänsä täyttyivät ensin epäuskosta, sitten helpotuksesta. ”Sinä heräsit.”

Adalla kesti hetki löytää äänensä. ”Nevis? Olenko kuollut?”

Nevis ravisti päätään. ”Et. Sinä elät. Kuten mekin.”

”Pelkäsimme, että menetimme sinut.” Sigridin ääni. ”Mitä tapahtui?”

Ada kuulosteli oloaan. Hänen koko kehonsa tuntui heikolta. Sitten hän muisti, mitä tapahtui. Kuvat ja tuntemukset virtasivat hänen mieleensä, ja niiden mukanaan kuvotus.

Veritaikuus. Kielletty taikuus.

Ada kääntyi kyljelleen ja kakoi ilmaa. Hän olisi antanut ylen, jollei hänen vatsansa olisi ollut tyhjä. Hän oli rikkonut kaikista suurimman käskyn. Kaikista tärkeimmän valansa.

”Ada!” Sigridin ääni täyttyi huolesta. ”Mikä sinun on?”

Ada sylkäisi maahan ja räpytteli kyyneleitä silmistään. ”Kaikki on hyvin.”

Vaikkei kaikki tietenkään ollut niin. Ei mitenkään. Mikään ei olisi enää samaa tämän jälkeen. Olihan hän juuri pettänyt kansansa.

”Oletko varma?” Sigrid laski kätensä Adan kämmenelle. ”Pystytkö liikkumaan?”

”Pystyn”, Ada vastasi, vaikka hänen äänensä oli pelkkää heikkoa raakuntaa. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen, yrittäen käsittää tuhon laajuutta. Piha oli kauttaaltaan jään peitossa. Ruumiita oli kaikkialla. Ilmassa kirveli tulen katku. ”Kauanko olin tajuton?”

”En osaa sanoa varmasti”, Sigrid sanoi. ”Minäkin olin tajuton. Mutta tuskin kauaa.”

Ada nyökkäsi. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta hänen täytyi ajatella selkeästi. Muistuttaa itseään siitä, minkä vuoksi hän teki tämän.

”Nevis”, Ada henkäisi. Hän kohtasi Neviksen silmät, tummat mutta lämpimät kuin kekäleet. Hän käsitti, ettei hän enää koskaan halunnut irrottaa katsettaan niistä. ”Kuinka sinä pääsit pois linnoituksesta? Entä—”

Sitten Adan katse osui Neviksen kädessä olevaan esineeseen, jonka hän oli nähnyt tuhansia kertoja piirroksissa, muttei koskaan oikeassa elämässä.

”Neremyn”, hän kuiskasi. ”Löysit sen. Miten?”

”Kerron kaiken matkalla”, Nevis vastasi. Hän kuulosti hengästyneeltä, kuin heillä olisi kiire. ”Meidän on mentävä nyt.”

Adan silmät suurenivat. Hän tunnusteli ympäristöään. Samalla hän käsitti, ettei särky hänen kehossaan ollut vain särkyä. Se oli aistimus; niin voimakkaan taikuuden jälki, että se lähestulkoon poltteli hänen ihoaan.

”Urkoth on täällä”, Ada käsitti.

”Hän on tullut hakemaan toivomuspeiliä”, Nevis vastasi. ”Ja minä tiedän, missä se on.”

Ada henkäisi. ”Näytä tietä.”

Nevis tarttui hänen käteensä ja auttoi hänet varovasti seisomaan. Adan olo oli yhä heikko, mutta Nevis oli hänen tukenaan, eikä Ada pelännyt. Hän tunsi olonsa varmaksi. Juuri tässä hänen kuului olla.

Nevis ripusti Järjestyksen sauvan selkäänsä ja kietoi kätensä ystäviensä ympärille, ja yhdessä Sigridin kanssa, Ada antautui kannateltavaksi.

*
Nevis tunsi kulkevansa ajassa taaksepäin.

Nämä olivat yhä samat kiviset kadut, veren ja pölyn tahraamat. Samat niitä reunustavat rakennukset, sama talvinen taivas yläpuolella. Mutta tällä kertaa taivasta peitti punainen verho, eikä tähtiä nähnyt sen takaa. Kaupunki oli kaaoksen vallassa: tulipaloja kyti siellä täällä, eikä kukaan tuntunut tietävän, mistä ne olivat saaneet alkunsa. Maa oli halkeillut paikoitellen, niellen alleen kokonaisia kortteleita. Väki oli hämillään ja peloissaan, eivätkä legioonalaisten voimat riittäneet kitkemään kaduille puhjenneita levottomuuksia. Siellä, missä tuli tai järistykset eivät olleet tehneet tuhojaan, niitä tekivät konnat ja ryövärit, jotka ottivat kohteekseen lähes jokaisen vastaantulijan. Jos Nevis olisi ollut yksin, hänen kimppuunsa olisi käyty alta aikayksikön.

Mutta Nevis ei enää ollut yksin. Sigrid ja Ada kulkivat hänen kanssaan. Sigrid hänen oikeallaan, Ada vasemmalla, ja vaikka he etenivät hitaasti ja horjuen, Neviksestä tuntui siltä, että juuri tässä hänen kuuluikin olla.

Matkan aikana Nevis kertoi heille kaiken. Hän aloitti siitä, miten hän oli päässyt pois linnoituksesta – kuinka komentaja myönsi syyllisyytensä kaikkeen, ja miten hän menehtyi lyötyään päänsä järistyksen seurauksena. Sen jälkeen Nevis oli vain toiminut vaistonvaraisesti. Hän oli tarttunut Järjestyksen sauvaan, kuten silloin keisarillisessa palatsissa, mutta tällä kertaa sauva ei ollut polttanut häntä. Se istui hänen käteensä kuin se olisi aina ollut siinä.

Siitä eteenpäin Nevis ei täysin muistanut, mitä oli tapahtunut. Sauva oli vain johdattanut häntä. Aivan kuin se johdatti häntä nytkin. Se vei heidät kapeita katuja pitkin alaspäin johtaviin portaisiin, ja sitä kautta Antropolin alaisiin tunneleihin, kunnes taivasta ei enää näkynyt, ja tulen katku vaihtui viemärin hajuun. Pian ainoa valo heidän ympärillään oli Järjestyksen sauvan sinertävä hehku, ja ainoa ääni, jonka he kuulivat, oli heidän askeltensa kaiku.

”Mistä sinä tiedät, minne mennä?” Sigrid kysyi häneltä Neviksen johdattaessa heitä syvemmälle. ”Miten koskaan löysit tiesi tänne?”

”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastasi. ”Kuvittelin pitkään, että löysin peilin vahingossa, kun eksyin piileskellessäni kaupungin alla. Mutta nyt alan käsittää, ettei asia ehkä ollutkaan niin. Ehkä Urkoth johdatti minua kaiken aikaa.”

”Saatat olla oikeassa”, Ada vastasi. Hänen äänensä kuulosti yhä heikolta ja karhealta. ”Isrothin ja Urkothin taikuus ovat pohjimmiltaan samaa, mutta päinvastaista. Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.”

Adan sanat herättivät jotain Neviksen mielen perukoilla, jotain tärkeää – mutta Nevis ei osannut sanoa mitä. Kun ajatus ei tullut hänen mieleensä, hän ravisteli sen pois ja keskittyi ainoastaan kulkemaan eteenpäin. Se ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan, vaan tuntui yhä painona hänen vatsassaan.

”Uskotko, että peili on vielä tallella?” Sigrid kysyi.

”Tiedän sen”, Nevis sanoi. ”Tunnen sen. Olen käynyt täällä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla silloin, kun löysin peilin. Toisella kerralla palasin ja yritin purkaa kirouksen.”

”Muttet onnistunut.”

”Niin.” Nevis laski katseensa. Hän muisti, kuinka peloissaan ja hämillään oli ollut viime kerralla. Kuinka… ohueksi hän oli tuntenut itsensä, kaikkien niiden kasvojen jälkeen, mitä hän oli pukenut ylleen. Nyt se kaikki tuntui etäiseltä. Hän toki muisti kaiken tuskan, mitä kasvojen käyttö oli hänelle aiheuttanut, kaiken menetyksen ja häpeän. Muttei itse kasvojen tunnetta omilla kasvoillaan. Vaikka hän olisi keskittynyt kuinka, eivät hänen omat kasvonsa kadonneet minnekään.

”Taidan ymmärtää nyt, mistä se johtui”, Nevis vastasi. ”Kuulin Urkothin sanovan jotain sen kaltaista, sinä iltana laivalla. Toivomuspeiliä ei voi käskeä. Koska yritin pakottaa sen tahtooni, se ei suostunut pyyntööni. Mutta kun minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, se toteutti toiveeni. Peilissä ei ollut mitään vikaa. Vika oli minussa. Ehkä siksi…” Nevis tunsi äänensä alkavan väristä, kehonsa vapista. ”Ehkä siksi en enää pysty vaihtamaan kasvojani.”

”Eikö se ole hyvä asia?” Sigrid kysyi. ”Kykysi ei ollut lahja. Se oli kirous. Tätähän sinä halusit, etkö vain? Olla vapaa.”

Nevis nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

”Etkö vain?”

”Niin”, hän vastasi hiljaa. ”Mutta… se ei tunnu vapaudelta. Vapautta olisi ollut se, että olisin voinut päättää itse. Kaipa olin Kasvoton niin kauan, etten enää muista, kuka olin ennen sitä. Ja että kaikki se, mikä teki minusta erityisen, on viety pois.”

Äkkiä he pysähtyivät.

”Älä sano noin”, Sigrid ja Ada sanoivat, lähestulkoon yhtä aikaa. Kun he käsittivät tapahtuneen, Sigrid teki Adalle tilaa.

”Sinä ensin.”

”Ei, sinä.”

Sigrid nyökkäsi. ”Ei kykysi ollut se, mikä sinusta teki erityisen. Se saattoi olla meille hyödyksi, mutta se et ollut sinä. Tämä olet sinä.”

”Aivan”, Ada lisäsi. ”En minä—” hän pysähtyi hetkeksi, sitten muotoili sanansa uudelleen – ”välitä sinusta siksi, koska olet Kasvoton. Vaan koska olet Nevis.”

Vaikka Ada ei ollutkaan uskaltanut sanoa oikeita sanoja, Nevis tiesi kyllä, mitä hän yritti sanoa. Hän tiesi sen, koska hän tunsi sen myös, joka kerta kun hän katsoi Adaa silmiin. Mutta tunne ei rajoittunut ainoastaan häneen. Sigrid herätti hänessä sen saman tunteen.

Jostain syystä se pelotti häntä. Ehkä siksi, koska hän oli menettänyt jokaisen, josta hän oli koskaan välittänyt. Ehkä siksi osa hänestä halusi paeta silläkin hetkellä, vaikka hän oli niin lähellä loppua. Mutta jos hän pakenisi nyt, ei hän koskaan lakkaisi pakenemasta. Hänen oli viimein kohdattava pelkonsa.

”Sinä pystyt tähän”, Sigrid kuiskasi. ”Me pystymme tähän.”

”Me pystymme tähän”, Nevis toisti. Hän kohotti katseensa ja loi sen eteenpäin, syvemmälle tunnelin uumeniin. Jossain siellä Urkoth odotti häntä. Ja siinä samassa paikassa Freya tarvitsi hänen apuaan.

*
Kääpiön käsi kurotti peilin pintaa kohti, mutta sen heijastuksessa Urkoth näki toiset kasvot.

Nuo kasvot eivät pysyneet hetkeäkään samana. Yhdellä hetkellä ne olivat vanhat, toisella nuoret – sitten vihaiset tai surulliset tai maailman onnellisimman miehen kasvot. Niihin mahtui kaikki maailman toivo ja pelko, kaikki siellä koettu onni ja onnettomuus. Nuo välähtelivät peilissä kuin valoväreet vedessä, kuin auringon heijastukset kristallin pinnalta. Ennustamattomana ja vailla järjestystä.

Jossain noiden kasvojen keskellä välähtivät myös kääpiötytön kasvot, mutta ne eivät herättäneet hänessä enää minkäänlaista tunnetta. Ainoa tunne, jota Urkoth tunsi nyt, oli päättäväisyys. Ja viha kaikkea muuta elollista kohtaan.

Urkoth tunsi Isrothin tulon ennen kuin kuuli sen. He olivat samaa lihaa ja verta, ja sama taikuus virtasi heidän suonissaan. Yksin he kaksi olivat jäljellä, mutta niin ei olisi enää kauaa.

Tulijoita oli kolme: ihminen, haltia, ja yksi näiden puolikas. Mutta siinä missä tavallisen kuolevaisen silmät olisivat nähneet puolihaltian, Urkoth näki valoa. Sinistä hehkua, joka täytti puolihaltian olemuksen päästä varpaisiin, ja joka sai alkunsa tämän selässä kantamasta sauvasta, jonka toista puolikasta Urkoth kantoi kädessään. Ja jossain kaiken tuon sinisen alla, syvällä puolihaltian suonissa, oli myös häivähdys punaista.

”Freya”, yksi tulijoista – haltia – sanoi. ”Oletko se sinä? Minä tässä. Ada.”

Urkoth naurahti. Hänen äänensä kaikui luolaston seinistä, eikä siinä ollut enää jälkeäkään kääpiötytön omasta äänestä. ”Sitä, ketä kutsutte Freyaksi, ei enää ole. Hän oli avuksi… mutta vain hetkellisesti. Tämä keho on jo miltei valmis, enkä tarvitse häntä enää.”

”Valehtelet”, ihminen sanoi. ”Freya, jos olet vielä siellä… me autamme sinua. Sinä selviät tästä.”

”Riittää”, Urkoth sanoi. Hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin. Ilma taipui hänen otteeseensa ja virtasi paineaaltona hänestä ulospäin niin, että koko luolaston lattia vavahti, saaden tulijat horjahtamaan. Yksi heistä kuitenkin pysyi jaloillaan.

”Isroth”, Urkoth sihahti.

Ihon alla, puolihaltian sisällä, Isrothin olemus vastasi kutsuun, tunnisti oman nimensä. Mutta vain syvällä. Isroth oli pelkkä kaiku. Urkoth oli tässä.

”Kohtaamme jälleen”, Urkoth tervehti, ”veljeni.”


*

Samalla hetkellä kun Nevis kohtasi Urkothin katseen huoneen poikki, jokin muuttui.

Nevis tunsi sen luissaan ja ytimissään asti – väreilevän lämmön ja voiman tunteen, josta oli ehtinyt tulla hänelle jo niin kovin tuttu. Neviksen ei tarvinnut lausua sitä ääneen tietääkseen, kenelle tämä voima kuului. Sillä hetkellä hän tiesi vain tämän: tuo voima oli nyt osa häntä, yhtä erottamattomana kuin hänen oma nimensä. Sitä pidätteli takanaan enää hänen oma tahdonvoimansa, joka esti häntä katoamasta kokonaan.

Samalla Nevis myös tiesi, ettei paluuta ollut. Isrothin päätös oli tehty. Sauva oli valinnut hänet, ei ketään muuta. Nennethin sanat yhä kaikuivat syvällä hänen kallossaan: on mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä. Hänelle kävisi kuten Freyalle. Vaikka keho oli yhä näennäisesti kääpiötytön oma, ei hänen olemuksestaan ollut enää mitään jäljellä. Se oli pelkkä kuori.

Mutta vaikka ajatus pelotti häntä, oli siinä myös jotain vapauttavaa. Näin Ada ja Sigrid saisivat molemmat elää. He, joilla oli paljon enemmän syitä siihen kuin hänellä. Nevis itse oli jo elänyt satoja elämiä yhden ihmisiän aikana. Hän oli kärsinyt sadan elämän verran kipua ja kokenut tuhansien menetysten tuskan.

Eikä ainoastaan sitä. Nyt kun hän katsoi heitä: Sigridiä, joka näytti kaikin puolin taistelijalta vaaleat hiukset hulmuten, pölyä ja verta panssarillaan, ja Adaa, jonka suurten silmien taakse mahtui niin paljon viisautta ja rakkautta – Nevis tiesi myös, miltä aito onni tuntui.

Miltä tuntui kun hänellä oli jotain taistelemisen arvoista.

”Sigrid…” hän lausui äänellä, joka ei ollut enää täysin hänen omansa. ”Ada…”

Sigrid ja Ada katsoivat häneen. Heidän katseistaan näki, että hekin tiesivät. Ja että hekin tunsivat samalla tapaa.

”Tuo hänet takaisin”, Ada sanoi. ”Muista, kuka olet.”

”Palaa luoksemme”, Sigrid totesi. ”Lupaa se.”

Nevis pudisti päätään. ”En voi luvata sitä.”

Sigrid puri huultaan, kenties etsien kaikkia niitä sanoja, jotka olivat aiemmin jääneet sanomatta. Niille ei ollut aikaa nyt, mutta Nevis ei välittänyt. Sigridin läsnäolo oli tarpeeksi.

”Sitten lupaa tämä”, Sigrid sanoi. ”Taistele loppuun saakka.”

Sen Nevis saattoi vannoa. Voiman kuohahdus hänen sisällään kertoi, että Isroth oli samaa mieltä.

Hän hymyili. Kääntyi Urkothin lähestyvää hahmoa kohti. Ja kohotti Järjestyksen sauvan pysäyttämättömään törmäykseen.

Urkothin kappale sauvaa kohtasi Neviksen oman, ja koko maailma katosi valkoisen valon räjähdykseen.

Rosmariini:
Hei taas kaikille! Tätä viestiä kirjoittaessa voin tyytyväisenä todeta, että yli kahden vuoden kirjoitusurakan jälkeen Kasvoton on viimein VALMIS. Olen työstänyt tätä loppua viimeisen muutaman kuukauden ajan ja mm. Sanaseuran kannustamana ja loman siivittämänä olen saanut tämän työstettyä loppuun. Lopetuksesta tuli kuitenkin oletettua pidempi, joten jaoin tämän kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen (postaan epilogin joskus ensi viikon puolella). Olen tosi tyytyväinen siitä, millainen tästä tuli, ja toivottavasti tunne välittyy myös ruudun toisellekin puolelle. Hyviä lukuhetkiä siis tämän (oikeasti) toiseksi viimeisen osan parissa!  ;D


XXVII. Abisfyir
Kun Nevis ensi kertaa avasi silmänsä, hän luuli olevansa kuollut.

Kaikkialla hänen ympärillään oli valkoista hohdetta, kuin valon kajasteen kirkkaaksi maalaamaa sumua. Se peitti koko tilan lattiasta kattoon: niin saumattomasti, ettei Nevis ollut edes varma oliko niitä. Maa hänen jalkojensa alla ei tuntunut miltään, kuin hän olisi leijaillut ilmassa. Siitä huolimatta hän ei pudonnut. Alusta kannatteli häntä.

Silti Nevis hätkähti hereille. Hän muisti missä oli vasta hetkeä sitten ollut. Mitä hän oli luullut tehneensä. Hän oli kuvitellut antaneensa itsensä Isrothille. Kadottaneensa itsensä kokonaan.

Mutta hän oli yhä Nevis. Eikä hän ollut täällä yksin.

Mies, joka seisoi hänestä kenties kymmenen askeleen päässä, oli tyystin paikoillaan – niin liikkumatta, että Nevis olisi voinut erehtyä luulemaan tätä patsaaksi. Kaikki hänessä tuki sitä näkyä. Täydellisiin mittasuhteisiin muovattu keho näytti tummalta kuin obsidiaani, ja kaikkialla, minne Nevis katsoi, sitä pitkin risteilivät punaiset, alati liikkuvat rihmat, jotka välkehtivät kuin auringon seinälle heijastamat aaltojen ääriviivat. Mies katseli käsiään, kuin olisi vasta löytänyt ne ensimmäistä kertaa.

Sitten, hitaasti kuin mannerlaattojen liikkeet, hän kohotti katseensa suoraan Nevistä kohti. Silmät olivat verenpunaiset.

Jäätä levisi Neviksen suoniin. ”Urkoth.”

Urkoth kohotti kätensä, suuntasi sen Nevistä kohti ja veti hänet tilan poikki, kuin Nevis olisi vain kala näkymättömän siiman päässä. Nevis oli voimaton vastustelemaan, ja kykeni ainoastaan rimpuilemaan, kun Urkoth nosti hänet ilmaan kietomalla kätensä hänen kurkkunsa ympäri.

”Sinä”, Urkoth lausui. Hänen äänensä raapi korvaa kuin veitsi vasten kiveä.

”Päästä… minut… irti…”

”Yhä niin sisukas. Kenties käsitän nyt, mitä veljeni näki sinussa.” Urkoth veti Neviksen tarpeeksi lähelle kujertaakseen sanansa hänen korvaansa. ”Niin kaunis pikku lemmikki.”

”Älä koske minuun”, Nevis sähähti.

”Voi”, Urkoth nauroi. ”Minä olen koskettanut sinua jo vuosien ajan. Olen sisälläsi tälläkin hetkellä.”

Tavallisessa tilanteessa Nevis olisi nauranut jumalan sanojen hävyttömyydelle, mutta nyt ne herättivät hänessä pelkkää inhoa.

”Kaaoksen juuret ulottuvat syvälle”, Urkoth jatkoi. Hän hellitti otteensa, mutta Nevis tunsi sen haamukivun yhä kaulallaan. ”Vaikka yrittäisit kitkeä sen pois, se itää aina uudelleen.”

Nevis hieroi kaulaansa. ”Mitä tarkoitat?”

”Niin kauan kuin minä elän, elää myös kaaoksen siemen.”

Urkoth odotti, kunnes sanat upposivat syvälle. Kunnes Nevis ymmärsi mitä hän tarkoitti. Nevis muisti yhä Adan sanat itselleen. Silloin hän oli luullut niiden koskettavan vain Freyaa. Mutta nyt hän käsitti, ettei kyse ollut pelkästään hänestä.

Urkothin elämänvoima on sidottu Freyaan. Jos Urkoth kuolee…

Jos tuhoamme Urkothin, hänen mahtinsa katoaa hänen mukanaan. Kuten myös sinun kirouksesi. Silloin sinä olisit todella vapaa.

”Minä elän”, Nevis lausui sanat ääneen, kuin se tekisi niistä enemmän totta. ”Koska sinä elät.”

Urkoth hymyili, väläyttäen rivin veitsenteräviä hampaita. ”Sinä olet minun.”

Äkkiä kaikki oli pelottavan, kivuliaan selvää. Jossain syvällä sisimmässään Nevis oli aina tiennyt sen. Kaikkien näiden vuosien aikana hänellä oli ollut lukemattomia mahdollisuuksia kuolla. Hän oli yrittänyt lopettaa kaiken yksinkin. Mutta kaiken sen halki jokin ohut elämänlanka oli kannatellut häntä kuin vannottu vala, joka pakotti jatkamaan eteenpäin.

Tämä oli totuus. Kylmä ja kaunistelematon. Hän voisi tuhota Urkothin, mutta hän tuhoaisi samalla myös itsensä.

”Nyt kun tiedät tämän”, Urkoth kysyi, ”haluatko yhä vastustaa minua?”

Hetken Nevis mietti, kuinka helppoa olisi vain sanoa ei. Ehkä Urkoth olisi tehnyt hänelle paremman tarjouksen. Antanut hänen elää jossain kaukana tuhosta ja tuskasta, niin kauan kuin hän ei enää puuttuisi asioihin. Kaikki olisi aivan kuten ennenkin.

Mutta hän oli jo kyllästynyt olemaan itsekäs. Hän oli jo tehnyt päätöksensä.

”Mitä niin pahaa siinä olisi?” Nevis kysyi. Ja kohotti kätensä Urkothia vastaan.

Siitä seurasi monta asiaa. Aivan ensiksi Nevis tunsi, kuinka tuttu voiman tunne palasi hänen kehoonsa: sähköisenä kihelmöintinä suonissa, metallin makuna kielellä. Toiseksi hän haistoi sen – ilma suorastaan tihkui otsonin tuoksua. Vasta sitten hän näki sen. Hänen aiemmin tyhjä kätensä ei ollut enää tyhjä. Puristettuun nyrkkiin oli ilmestynyt hehkuvan sininen, täyspitkä keihäs, jonka pinta väreili ja kipinöi kuin Nevis olisi pidellyt käsissään elävää salamaa. Se ei kuitenkaan satuttanut häntä. Sauva tuntui ainoastaan painottomalta, kuin se yhtä aikaa olisi ja ei olisi siinä.

”Nyt minä käsitän”, Urkoth sanoi. ”Veljeni on jo tehnyt sinusta orjasi.”

Urkoth kohotti kätensä myös, ja hänen sormensa ikään kuin pitenivät ja erkaantuivat kunnes hänen kädestään kasvoi kokonaan uusi uloke: kirveen varsi, joka oli yhtä mustanpuhuva kuin kivi, josta Urkothin keho oli tehty. Kirveen terällä tanssivat lieskat hehkuivat samaa punaa kuin hänen silmänsä.

”En tarvitse sinua enää”, Urkoth jatkoi. ”Katoa.”

Urkoth heilautti kirveensä Nevistä kohti.

Lähes kenelle tahansa isku olisi ollut tappava. Kirveen näennäisestä painosta huolimatta Urkoth oli nopea liikkeissään, ja iskun väistäminen oli lähes mahdotonta.

Mutta Nevis piteli kädessään Järjestyksen sauvaa, ja Isrothin voima virtasi häneen sen kautta. Hän ei edes havainnut liikkeen tapahtuvan. Seuraavaksi hän vain tiesi pitelevänsä sauvaa Urkothin kirvestä vasten, vahingoittumattomana. Liike ei tuottanut hänelle lainkaan vaivaa – se oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Urkothin kiviset kasvot värähtivät, kuin hän ei aivan käsittäisi, mitä oli tapahtunut. Hitaasti ymmärrys tapahtuneesta hiipi hänen kehoonsa, ja hänen mustat huulensa vääntyivät rumaan irvistykseen. Urkoth heilautti kättään, ja kirveen terä irtosi Järjestyksen sauvasta kipinät sinkoillen.

Urkoth ei antanut levolle sijaa. Hän heilautti kirvestä saman tien uudelleen, mutta kuten ennenkin, Nevis torjui sen nostamalla sauvan kirveen tielle. Vaivattomasti, kuin silmiä räpäyttämällä.

”Miten…” Urkoth irrotti kirveen uudelleen ja astui taaksepäin, alkaen kiertää kehää Neviksen ympärillä. ”h ei edes ole valmis. Miten sinä…”

Nevis pohti vastausta itsekin. Sauva hänen kädessään oli kiistatta Järjestyksen sauva, mutta ei se sama puolikas, jota hän oli pidellyt käsissään heidän kohdattuaan tosimaailmassa. Täällä Neremyn oli kokonainen, aivan kuten Abisfyir. Täällä nuo muinaiset aseet kohtasivat toisensa jälleen kerran, aivan kuten aikojen alussa.

Urkoth iski jälleen, tällä kertaa ylempää kuin ennen. Nevis kuuli kirveen humahduksen korvansa juuressa, ja hetken hän jo luuli iskun leikanneen hänen päänsä irti. Mutta se oli yhä paikallaan, ja Järjestyksen sauva oli vahvana hänen käsissään.

Urkoth karjaisi kiskaistessaan kirveen irti, ja huuto sai Neviksen korvat soimaan. Edellistä iskua seurasi toinen, kolmas – jokaisen niistä Neremyn torjui vaivattomasti. Joka iskulla Urkothin viha kasvoi, ja liekit Abisfyirin terällä paloivat kirkkaampina. Mutta Neremyn vastasi siihen sinisellä hehkullaan, jonka loimun Nevis näki jopa suljettujen silmien takaa.

Nevis käytti hyödykseen Urkothin raivoa, ja iski keihäällä takaisin, pistäen sen Urkothin rintaa kohti. Urkoth kuitenkin väisti iskun, kuten hän väisti seuraavankin. Hän vaikutti näkevän joka liikkeen ennalta, aivan kuten Neremyn torjui jokaisen Abisfyirin iskun. Se oli kuin tanssia: kahden taivaankappaleen loputonta liikettä toistensa ympäri.

”Sinä olet pelkkä kuolevainen”, Urkoth sähisi hampaidensa välistä. ”Et voi päihittää minua.”

”Olet oikeassa”, Nevis käsitti. Hän käsitti myös tämän: ”mutta et sinäkään minua.”

Urkoth iski raivoisasti kuin todistaakseen Neviksen vääräksi, mutta Neremyn käänsi kirveen terän yhtä kevyesti kuin tuuli kieppuvan lehden. Joka iskulla totuus kävi selvemmäksi, ja Nevis lakkasi yrittämästä lyödä vastaan. Se olisi turhaa.

”Etkö kuullut minua? Tuosta ei ole mitään apua.”

Urkoth paljasti hampaansa. ”Vaiti.”

”Et käsitä. Tässä ei ole mitään järkeä. Kumpikaan meistä ei voi voittaa.”

”Hiljaa!”

Nevis torjui jälleen yhden Abisfyirin iskun. Toisin kuin edelliset iskut, tämä tuntui vapinana hänen luissaan ja ytimissään saakka, kuin jalkojen alla järisevä maa. Mutta sekään ei riittänyt murtamaan Neremyniä.

”En käsittänyt sitä ensin”, Nevis jatkoi vetäessään keihään erilleen ja perääntyessään kauemmas. ”Sitä, mitä Ada sanoi minulle matkalla tänne. ’Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.’”

Urkoth ei piitannut sanoista. Hän ainoastaan hymyili, kohotti kirveensä ja lähti Nevistä kohti. ”Tahdot siis todella kuolla.”

”Et pysty siihen”, Nevis vastasi. Hän perääntyi, vaikkei oikeastaan nähnyt syytä siihen. Mikään, mitä Urkoth tekisi, ei vahingoittaisi häntä.

”Käskin sinun olla vaiti.”

Nevis pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä haltioiden taruissa kerrotaan sinusta? Että aikojen alussa sinä ja Isroth taistelitte keskenänne maailman korkeimman vuoren huipulla: paikassa, jossa maa ja taivas kohtasivat toisensa. Mutta koska järjestys ja kaaos olivat yhtä vahvoja, jo ensi isku mursi Neremynin ja Abisfyirin kappaleiksi, jotka satoivat kaikkialle maailmaan.”

Jokin tulkitsematon tunne välähti Urkothin kasvoilla. Nevis yritti käsittää mitä jumalan mielessä liikkui sillä hetkellä – jos hän edes ajatteli kuolevaisten tapaan. Urkoth oli ollut poissa tuhansia vuosia. Jos hänellä oli ollut tietoisuus sen ajan, mitä hän oli ajatellut tai tuntenut? Muistiko hän yhä, mitä taistelussa Isrothia vastaan oli tapahtunut?

”Et päihittänyt Isrothia silloin, koska teidän voimanne on pohjimmiltaan samaa”, Nevis sanoi. Samalla hän sanoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut ymmärtänyt aiemmin. Miksi Urkothin hänelle antamat kasvot eivät olleet toimineet silloin, kun Järjestyksen sauva oli ollut lähettyvillä. ”Etkä tule päihittämään häntä tälläkään kertaa.”

Urkoth oli nyt riittävän lähellä iskeäkseen uudestaan, mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän epäröi. Kuin hän ei aivan tietäisi, mitä tehdä.

”Voimme taistella ikuisesti, mutta kumpikaan meistä ei voita”, Nevis jatkoi. ”Järjestys ja kaaos tulevat aina olemaan riidoissa. Kunnes maailma päättyy.”

Urkothin katseessa välähti uusi tulkitsematon tunne. Mutta se katosi jälleen, ja Urkoth iski vielä kerran Abisfyirin koko voimalla. Sen liekkien loiste levisi itse kirveestä Urkothin kehoon, punaisena hehkuviin suoniin. Neremyn iskeytyi sitä vasten kuin ukkosen jyrähdys, ja hetken Nevis pohti kuuluiko sen ääni tämän paikan ulkopuolelle – kauas toisaalle, jossa Sigrid ja Ada yhä odottivat häntä.

Mutta hän ei koskaan tulisi palaamaan. Hän oli pannut sen itse sanoiksi. Tämä taistelu jatkuisi ajan loppuun saakka. Kunnes he käsittäisivät kaiken käsityksen ajasta, ja maailma muuttuisi tomuksi heidän ympärillään.

Kenties niin oli jo käynyt, ja aika tämän tilan ulkopuolella kävi nopeammin – yksi henkäys täällä olisi vuosituhannes oikeassa maailmassa.

Tuon ymmärryksen myötä Nevis vajosi tietynlaiseen tiedottomuuteen, eikä hän enää jaksanut laskea Urkothin häntä kohtaan tähdättyjä iskuja – niistä jokainen kääntyi hänen tahdostaan huolimatta. Hänen ruumiinsa taisteli, mutta hänen mielensä oli muualla, sillä Nevis tiesi, ettei hänen yksittäisillä teoillaan enää olisi merkitystä. Hän oli jo tehnyt osansa antaessaan kehonsa Isrothille. Hän oli enää pelkkä työkalu, Isrothin tahdon väline.

Mutta yhtä asiaa Nevis ei ymmärtänyt. Jos hän oli ainoastaan Isrothin välikappale, miksi hän oli yhä täällä? Hänellä oli yhä oma mieli, oma tietoisuus. Isroth saattoi ohjata hänen kehoaan, mutta jokaisen oivalluksensa Nevis oli rakentanut itse.

Ja jos hän oli yhä täällä – oliko Freya yhä jossain tuolla?

Vain sinä voit pelastaa minut.

Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.

Urkoth oli antanut Nevikselle vastauksen itse.

Tämä keho on jo miltei valmis.

Miltei, muttei kokonaan.

Neremyn oli kokonainen – samalla tapaa kuin Abisfyir. Mutta ei oikeassa maailmassa. Oikeassa maailmassa Isrothin mieli oli yhä Neviksen kehon vanki. Aivan kuten Urkoth Freyan.

Neremyn ei ollut ehjä, koska sen viimeinen kappale oli Freyan. Se oli viimeinen asia, joka esti häntä katoamasta kokonaan. Ja viimeinen asia, joka piti Neviksen yhä elossa.

Siksi asian täytyi olla myös toisin päin –

Abisfyirin tulta on sinunkin luissasi, puolihaltia. Sen sirpaleet on kudottu suontesi verkkoon ja tajuntasi kerroksiin. Sinä olet minun.

Heidät oli sidottu toisiinsa – ei Urkoth ja hän, vaan Freya ja hän.

Heistä kumpikaan ei voinut voittaa yksin. Eikä heistä kumpikaan voinut luovuttaa tuhoamatta toista.

Mutta yhdessä heillä oli siihen vielä mahdollisuus.

*
Vuosituhansien ajan maailma oli jatkanut kulkuaan ilman Urkothia. Sukupolvia oli syntynyt ja kuollut hänestä piittaamatta: niin monia, että he olivat alkaneet unohtaa todellisen paikkansa. Todelliset jumalansa.

Kunnes eräänä päivänä hän oli herännyt. Kääpiön käsi oli tarttunut hänen mahtinsa sirpaleeseen, ja hän oli jälleen muistanut, millaista oli elää.

Sen olisi kaiken tullut olla helppoa. Kääpiö oli pelkkä kuolevainen, aivan kuten puolihaltia, jonka kehossa Isroth tällä hetkellä asui.

Mutta jokin oli pielessä. Vaikka Urkoth oli näennäisesti kokonainen, hänestä tuntui aivan kuin jotain puuttuisi. Se jokin oli sama, joka esti häntä käyttämästä kaikkia voimiaan ja murskaamasta Isrothia täysin. Se käänsi hänen omat iskunsa häntä vastaan. Pidätteli häntä siltä kaikelta, minkä hän ansaitsi.

Moista häväistystä hän ei voinut hyväksyä.

Mutta vaikka Urkoth kuinka yritti, ei hän voinut paikantaa tuota puuttuvaa palasta. Hän saattoi vain taistella ja kuulla, kun puolihaltia aneli häntä Isrothin kasvoilla.

”Freya. En tiedä kuuletko minua, mutta yritän silti.”

Urkoth nauroi. ”Freya on kuollut. Ja kohta liityt hänen seuraansa.”

”Ei”, puolihaltia sanoi, eikä hän kohdistanut sanojaan Urkothille, vaan jollekin toiselle. ”Sinä elät vielä, koska minäkin elän. Pala Urkothia elää minussa, ja pala Isrothia sinussa. Mutta vain palanen. Sinä olet paljon muutakin.”

”Tuo on turhaa!” Urkoth vastusti. ”Hän ei ole täällä.”

Siitä huolimatta puolihaltia jatkoi.

”Freya… haluan, että tiedät, ettet ansainnut sitä, mitä sinulle tapahtui. Olet pelkkä lapsi, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan, ja Urkoth käytti sitä hyväkseen. Aivan kuten hän käytti minua.”

Urkoth iski, ikään kuin se olisi pitänyt puolihaltian vaiti. Hän oli väärässä.

”Tiedän, että sinuun sattuu. Tiedän, koska minäkin menetin kaiken. Siksi halusin olla joku toinen. Valitsin Urkothin, koska en halunnut olla heikko. Mutta en tarvitse häntä enää. Vaikka voimattomana olo on pelottavaa… tämä sattuu vähemmän kuin toinen tie.”

Urkoth kohotti Abisfyirin, jonka terä oli hänelle yhtä tuttu kuin hänen oma ihonsa. Mutta terä tuntui raskaalta, kuin hän olisi uupunut kaikista antamistaan iskuista.

Kuinka se oli mahdollista?

”Sinun tulee vain päästää irti”, puolihaltia sanoi. ”Päästä irti, ja minä päästän irti.”

Abisfyirin terä välkähti kuin kynttilä tuulessa, kuin liekit eivät olisi aivan jaksaneet palaa yhtä kirkkaina kuin ennen.

”Päästä irti, niin tämä kaikki on ohi”, puolihaltia sanoi. Ei – hänellä oli nimi. Nevis. ”Tartu käteeni.”

Nevis ojensi sen. Urkoth tahtoi iskeä sen Abisfyirillä poikki, mutta hänen kehonsa ei totellut häntä. Se oli kuin kiveä.

”Voit päästää irti”, Nevis sanoi. ”Pärjäät ilman häntä. Nyt sinulla on meidät.”

Heidät.

Hänen ei olisi pitänyt muistaa, mutta hän muisti silti.

Nevis. Pyörittämässä häntä tavernan halki, auttamassa häntä unohtamaan. En halua takaisin pimeään. Ada. Loihtimassa hänelle tarinoiden kuvia: sellaisia, joissa on aina onnellinen loppu. Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä. Sigrid. Seisomassa aina hänen rinnallaan, valvomassa ettei hänelle tapahtunut mitään. Mennään, jos olet valmis.
   
Hän oli sekä yhtä aikaa ei ollut Urkoth. Hän muisti elämän tätä ennen, vuosituhansia jatkuneen pimeän. Kaiken alla sykkineen kylmän vihan. Mutta hän muisti myös tämän elämän, kaikki tähän johtaneet hetket. Kääpiökaupungin rauniot maan alla. Syväsuon kaupungin ja sitä ympäröivän erämaan. Ja kaiken mikä tuli sitä ennen. Pitkän matkan pimeän halki.

Tule lähemmäs, Freya. Löydä meidät. Pelasta meidät.

Äiti. Isä. Hänen kotinsa.

Hän oli ollut yksin. Hän oli ollut heikko, eikä hänellä ollut ketään muuta kuin Urkoth.

Hyväksy kohtalosi.

”Päästä irti”, Nevis toisti jälleen. ”Niin sinuun ei enää satu. Minä autan sinua.”

Urkoth – ei, Freya, puri hampaansa yhteen. Hänen koko kehonsa tärisi, taisteli itseään vastaan. Se teki kipeää, eikä Freya olisi halunnut mitään muuta kuin että kipu loppuisi. Sitä oli jo jatkunut niin pitkään.

”Mutta jos päästän irti…” hän lausui äänellä, joka yhtä aikaa oli sekä ei ollut hänen omansa. ”Kuolenko minä?”

”Sitten olet vapaa”, Nevis vastasi. ”Sitten olemme molemmat vapaita.”

Freya huomasi, ettei ajatus enää tuntunutkaan niin pelottavalta. Siinä oli oikeastaan jotain lohdullista.

”Oletko valmis?” Nevis kysyi.

Ei! Toinen ääni Freyan sisällä huusi, ja Freya tiedosti sen Urkothiksi. Et ole mitään ilman minua. Mutta ääni oli enää etäinen kaiku, muisto toisesta elämästä.

”Päästä irti.”

Freya sulki silmänsä. Hän päästi irti, ja vapaus syleili häntä aavan sinisen ulapan lailla.

*
Jälkikäteen, Sigrid ei osannut kunnolla selittää, mitä luolassa Antropolin alla oli tapahtunut.

Yhdellä hetkellä hän oli seissyt luolan keskellä ja katsonut sivusta, kun Nevis ja Urkoth kohtasivat toisensa. Toisella hän muisti pelkän välähdyksen, jonka jälkeen kului määrittelemättömän kauan aikaa. Se olisi yhtä hyvin voinut olla silmänräpäys tai ikuisuus. Sigrid ei ollut varma, oliko menettänyt tajuntansa, vai oliko kyse taikuudesta. Seuraava asia, jonka hän muisti, oli Neviksen tajuton keho hänen jalkojensa juurella. Freyan käsi oli Neviksen kädessä, eikä luolassa ollut enää jälkeäkään mistään yliluonnollisesta. Järjestyksen sauva oli kadonnut, ja peili, jonka pinta oli vielä hetkeä sitten leiskunut punahehkuisena, oli nyt musta ja tasainen, kuin se olisi muuttunut kokonaan kiveksi.

Kun Nevis avasi silmänsä, ensimmäisenä Sigrid pani merkille niiden värin. Ne olivat harmaat – tasaiset ja kirkkaat kuin pilvinen päivä tai kallion tukeva pinta. Niiden väri pysyi sellaisena, vaikka Sigrid kumartui hänen ylleen. Ja Sigridistä ne olivat maailman kauneimmat silmät.

”Sinä palasit”, Sigrid henkäisi.

”Niin palasin”, Nevis vastasi.

Sigrid hymyili. Hän otti Neviksen kasvot käsiinsä, ja painoi huulensa hänen huulilleen.

He eivät suudelleet toisiaan ensi kertaa, mutta tämä tuntui siltä. Sigrid ei aivan osannut selittää miksi. Kuin heidän aiemmissa suudelmissaan olisi ollut jotain keinotekoista, ja tämä oli aidointa, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Nevis vastasi suudelmaan, eikä Sigrid välittänyt hetkeen mistään muusta.

Vasta poltteleva tunne hänen niskassaan havahdutti hänet. Hän käsitti, että Ada oli katsellut heitä. Kun Sigrid nosti katseensa, Ada kääntyi pois ja kumartui Freyan puoleen, kykenemättä täysin kätkemään värettä äänessään.

”Freya?” hän kysyi. ”Oletko se sinä?”

Sigridin vierellä Freya liikautti kättään. Sigrid havaitsi kehonsa jännittyvän, valmistautuvan lähestyvään vaaraan.

Mutta Freyan käsi ainoastaan puristi Neviksen kättä tiukemmin.

”Kuulin sinut”, hän sanoi hiljaisella äänellä, joka oli täysin hänen omansa. ”Teidät. Muistin… teidät kaikki.”

”Entä Urkoth?” Ada kysyi. ”Mitä hänelle tapahtui?”

”Hän ei ole enää täällä”, Freya sanoi, eikä Sigrid epäillyt hänen vastaustaan hetkeäkään. Luolassa oli hämärää ja tyhjää, ja maa heidän jalkojensa alla oli vaiti. Jos järjestys ja kaaos taistelivat yhä, he eivät tehneet sitä tässä maailmassa. Täällä jäljellä oli vain hiljaisuus.

”Miten?” Ada kysyi.

”Minä päästin irti”, Freya vastasi.

”Se on pitkä tarina”, Nevis lisäsi. ”Kerron sen teille heti, kun jaksan.”

Sigrid hymyili. Hän tunsi säryn jäsenissään, pitkän päivän jälkeisen uupumuksen. Siitä huolimatta hän ei olisi mieluummin ollut missään toisaalla.

Hänen vierellään Ada auttoi varovasti Freyan istumaan. He katselivat hitaasti ympärilleen, kuin maisema aukeaisi heidän edessään ensimmäistä kertaa. Kuin löytöretkeilijät uudessa maassa.

”Onko se nyt ohi?” Freya kysyi. Hänen kätensä meni vaistomaisesti hänen kaulalleen, jossa hän oli niin pitkään kantanut punaista riipusta. Sitä ei enää ollut, mutta ele yhä jäi. Sigrid ei ollut varma, pääsisikö Freya siitä eroon koskaan. Tapahtunut vainoaisi häntä vielä pitkään, kuten Sigridin oma menneisyys yhä vainosi häntä.

Mutta hän ei enää pelännyt muistojaan. Sillä ne olivat juuri sitä – muistoja. Ne olivat osa häntä, kuin arvet hänen ihollaan tai uurteet hänen kasvoillaan. Ne tekivät hänestä inhimillisen, eikä hän olisi pyyhkinyt niitä pois kaikesta kivusta huolimatta.

Ajan myötä Freyakin ymmärtäisi sen. Eikä heillä ollut jäljellä enää muuta kuin aikaa.

”Se on melkein ohi”, Ada sanoi. ”Jäljellä on vielä yksi asia.”

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu