Tulosta sivu - Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: hiddenben - 31.01.2022 15:12:00

Otsikko: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 14/14
Kirjoitti: hiddenben - 31.01.2022 15:12:00

Nimi: Kahdenlaisia varkaita
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne (osat 1-4, 13 ja epilogi - kiitos ♥)
Ikäraja: K-11
Genre: slice of life-mysteeri, jossa mukana myös suomalaista kansanuskoa (ehkä vähän rakkauttakin)
Haasteet: Hahmot vaihtoon II, OTS20 #2, Originaalikiipeily sanalla logiikka, FFF1000 sanalla simpukka
Yhteenveto: Millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?

K/H: No niin, tässä ollaan viimeisenä päivänä ennen kuin Hahmot vaihtoon II -haaste päättyy :D Olisin halunnut kirjoittaa tarinan loppuun ennen julkaisemisen aloittamista, mutta toisaalta tuntuu hyvältä päästä vihdoin julkaisemaan tämän tarinan tiimoilta ainakin ensimmäinen osa! Tekstin päähenkilö Eemeli on Waulishin käsialaa (kiitos perusteellisesti rakennetusta sympaattisesta hahmosta! ♥). Oli kyllä haastetta kerrakseen, mutta hiljalleen opin tuntemaan Eemelin ja laitankin hänet selvittämään pientä mysteeriä, joka tuo mukanaan jännitystä elämään :P

Tervetuloa seuraamaan, vaikka en täysin säännöllistä julkaisutahtia voikaan luvata! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tervetulleita :)

Kahdenlaisia varkaita

Ensimmäinen osa

Jalkakäytävä kimmelsi juuri nousseen auringon valossa. Eemeli talutti pyöräänsä kohti keskustan pyöräparkkia ja nautti pakkasen kipristelystä kasvoilla. Oli vuoden ensimmäinen päivä. Maassa oli jälkiä edellisyön ilotulituksista, jotka olivat jatkuneet pitkälle aamuyöhön. Eemelinkin yöunet olivat jääneet vähäisiksi, mutta muutama kuohuviinilasillinen ei onneksi tuntunut kehossa. Nekin uneliaisuuden rippeet, jotka olivat vielä kotoa lähtiessä painaneet, oli Eemeli onnistunut karistamaan pyörämatkan aikana.

Pyöräparkissa oli tyhjänpuoleista. Harva jatkoi pyöräilykauttaan talven yli, mutta Eemelillä oli cyclocross-pyörässään kunnolliset nastarenkaat, jotka pitivät liukkaillakin keleillä. Hän lukitsi pyörän telineeseen ja otti suunnan kohti Sihvosen kelloliikettä, jossa työskenteli kelloseppänä jo kolmatta vuotta. Liike ei ollut tänään auki, mutta Eemeli oli tarjoutunut tekemään inventaarion. Se oli vastapalvelus siitä, että Eemeli sai viettää pitkän loman, kun taas liikkeen omistaja Olli oli ottanut kopin jouluajan ruuhkasta yhdessä sesonkiapulaisen Minean kanssa.

Keskusta oli hiljainen. Vain muutama kävelijä oli ulkoiluttamassa koiraansa ja vanhempi, kumaraselkäinen nainen keräsi maahan jätettyjä tölkkejä ja pulloja. Eemeli nautti autioista kaduista ja uuden vuoden levollisuudesta. Keskustassa oli usein hälinää ja vilskettä ja etenkin joulua edeltäneet viikot olivat olleet raskaita. Joululoma oli onneksi ollut hyvä: joulupyhät Eemeli oli viettänyt vanhempiensa luona näiden maatilalla tunnin ajomatkan päässä Turusta. Välipäiviksi hän oli tullut kotiin ja nauttinut rivitalokaksionsa rauhasta, tehnyt pitkiä kävelyjä metsässä ja ehtinyt pitkästä aikaa boulderoimaan. Nyt hän tunsi olonsa levänneeksi, ellei edellisillan uudenvuodenjuhlia hänen ystävänsä Ilonan luona laskettu.

Sihvosen kelloliike sijaitsi kapeammalla sivukadulla kävelykadulta. Se oli pieni liike ketjukauppoihin verrattuna, mutta Eemeli tunsi ylpeyttä saadessaan työskennellä siellä. Olli oli tarkka koruista ja kelloista, joita myi, ja erityisen tunnetuksi liike oli tullut kaiverruksistaan ja korjaustöistään. Eemeli nautti itse etenkin kaiverruksien tekemisestä, mutta hiljalleen Olli oli alkanut antaa hänelle enemmän esimiehen tehtäviä. Se tuntui hyvältä, vaikka Olli jäisi tuskin eläkkeelle vielä moneen vuoteen korkeasta iästä huolimatta.

Kello kilahti, kun Eemeli avasi oven ja astui autioon liikkeeseen. Hän jatkoi suoraan tiskin taakse ja takahuoneeseen, josta avautui sokkeloinen, useamman huoneen työtila. Siellä korjattiin kelloja, tehtiin kaiverruksia ja yhdessä huoneessa oli Ollin verstas, jossa hän työsti omia seinäkelloja. Eemeli jatkoi taaimmaiseen huoneeseen, joka oli ristitty paperihuoneeksi. Hän laski repun jykevän tammisen työpöydän viereen, riisui talvivaatteet ja istui sitten työtuolille. Olli oli jättänyt inventaariokansion odottamaan pöydälle. Mukana oli vihreä post-it-lappu, jossa luki Hyvää uutta vuotta!

Eemeli hymähti ja avasi kansion.

Inventaarion tekeminen vaati tarkkuutta ja oli siksi puuduttavaa työtä, mutta samalla jokin sen järjestelmällisyydessä miellytti Eemeliä. Tuote kerrallaan hän kävi läpi kesällä tehdyn inventaarion listaa myymälän koruista ja kelloista ja vertasi sitten myyntiluetteloa, johon kirjattiin jokainen myyty tuote.

Työ eteni hyvää vauhtia listojen täsmätessä toisiinsa ja muutaman tunnin työn jälkeen Eemeli piti tauon. Paperihuone oli myös kelloliikkeen taukohuone ja sen keittiönurkkauksesta löytyi pieni jääkaappi sekä kahvin- ja vedenkeitin. Eemeli latasi kahvinkeittimeen parin kupin verran kahvia ja napsautti koneen käyntiin. Repusta hän otti esiin aamulla tekemänsä voileivän ja Fazerin klassikko-konvehtirasian, jonka isä oli antanut mukaan hänen lähtiessä takaisin kaupunkiin. Se oli jo avattu, mutta teipattu uudelleen kiinni matkan ajaksi.

Odotellessaan kahvin tippumista Eemeli käveli myyntitilaan ja katseli ulos ikkunasta. Aurinko oli noussut. Ennen pyhiä satanut lumi oli sinnitellyt maassa keveiden pakkasten avulla ja hohti aamuauringossa sinisen viileänä. Kaduilla oli edelleen hiljaista. Eemelistä tuntui kuin hän olisi ollut omassa pienessä kuplassaan kello- ja koruliikkeessä, taustaääninä vain kahvinkeittimen sihahdukset ja seinäkellojen tikitys. Se oli samanaikaisesti ihana ja ahdistava tunne. Ihana, sillä tällaisesta hiljaisuudesta Eemeli ei tuntunut saavan tarpeekseen, mutta ahdistava, sillä hiljaisuuteen sekoittui kaipausta ja halu saada jakaa hetki jonkun toisen kanssa.

Hän ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä nyt. Liikkeeseen laskeutunut hiljaisuus kertoi, että kahvi oli tippunut, ja Eemeli palasi takaisin paperihuoneeseen. Hän kaatoi itselleen kupin kahvia, söi voileipänsä ja avasi sitten konvehtirasian. Nähdessään sen sisällön naurun hörähdys karkasi hänen huuliltaan: isä oli varastanut Eemelin konvehtirasiasta suosikkinsa ja korvannut ne inhokeillaan.

Yllätys piristi Eemeliä sen verran, ettei hän venyttänyt taukoa pidemmäksi vaan palasi työn pariin. Onneksi isän inhokkikonvehdit olivat Eemelin suosikkeja.

Ensimmäisenä päivänä Eemeli jaksoi työskennellä niin pitkään, että sai käytyä läpi syksyn mittaan täydennetyn inventaariolistan ja yliviivasi siltä jokaisen tuotteen, joka heinäkuun jälkeen oli myyty. Päästessään kotiin illan pimeydessä nimet, määrät ja verottomat hinnat vilisivät hänen päässään niin, että Eemeli heittäytyi tummanpunaiselle sohvalleen kaikkensa antaneena. Hän haki keittiöstä edellispäivänä valmistamaansa wokkia ja selasi suoratoistopalvelua, kunnes löysi sopivan turhanpäiväisen sarjan, jota katsoi loppuillan.

Seuraavana aamuna Eemeli palasi kellosepän liikkeeseen valmiina jatkamaan inventaarion seuraavaan osaan: hän kävisi läpi inventaariolistaan jääneet tuotteet ja tarkistaisi, että listaan merkityt määrät täsmäsivät myymälästä löytyviin koruihin ja kelloihin. Seuraavan päivän hän voisi viettää varastoa koluten, mutta tänään hänen piti ehtiä käydä läpi kaikki myyntitilan tuotteet, sillä Olli halusi avata liikkeen seuraavana päivänä.

Ensin työ eteni yhtä sujuvasti kuin edellispäivänä, mutta lounasajan lähestyessä Eemeli joutui merkitsemään yhä useamman korun tai kellon kohdalle kysymysmerkin. Yleensä kelloja ja koruja oli liikkeessä esillä vain yksi kappale ja loppuja säilytettiin varastossa. Joulumyynnit olivat kuitenkin sujuneet niin hyvin, että useita koruja ja kelloja piti listojen mukaan olla jäljellä enää yksi ja niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla esillä myyntitilan vitriineissä. Silti niitä puuttui ainakin kahdeksan: kuusi korua ja kaksi kelloa. Eemeli pystyi jopa osoittamaan, miltä hyllyltä korut ja kellot puuttuivat.

Hän tarkisti listan ja vitriinit vielä toiseen kertaan, mutta sai saman tuloksen. Mihin ne olivat voineet kadota? Eemeli puski syrjään ajatuksen varkaudesta. Hän olisi saanut kuulla, jos liikkeeseen oli murtauduttu. Olli oli sitä paitsi investoinut sievän summan valvonta- ja hälytyslaitteisiin.

Ongelman myötä Eemelin inventaariointo laantui. Hän päätti käydä nopealla happihyppelyllä korttelin ympäri ja hakea samalla lounasta. Ehkä pakkaskelit selkeyttäisivät hänen ajatuksiaan.

Palatessaan takaisin Eemeli huomasi heti saaneensa seuraa: ulko-oven vieressä olevassa naulakossa roikkui Ollin musta untuvatakki ja vihreä kaulahuivi. Lattialle jäänyt lumi oli ehtinyt sulaa pieniksi lätäköiksi, ja takahuoneesta kuului joululaulun hyminää. Eemeli tarkisti, että ulko-ovi oli lukossa ja käveli sitten takahuoneeseen.

Olli lähestyi jo seitsemääkymmentä, mutta oli pirteä mies, jonka harmaat hiukset kiilsivät kuin Dressmanin mainoksen malleilla. Hänen hymynsä oli aina niin vilpitön, että välillä oli vaikea tietää, pelleilikö Olli kuulijansa kustannuksella vai ei. Nyt hän puuhaili kahvinkeittimen parissa ja mittasi siihen kahvia heille molemmille.

”Katsos, Emppu”, Olli tervehti Eemeliä nähdessään hänet nojaamassa paperihuoneen oviaukkoon.

”Hyvää uutta vuotta”, Eemeli sanoi ja sai samat sanat takaisin. Hän asetti kaupasta hakemansa valmissalaatin ja voileivän työpöydälle ja riisui talvivaatteet yltään. ”Olisin ottanut sinullekin lounasta, jos olisin tiennyt, että tulet.”

Olli pyyhkäisi kädellään ilmaa kuin huitaisten sanat tieltään. Sitten hän napautti sormellaan matalaa valkoista pahvilaatikkoa.

”Ei huolta, minä toin meille kahvipullat”, hän sanoi ja istui alas taukopöydän ääreen. ”Miten inventaario sujuu?”

Eemeli istui alas Ollia vastapäätä ja empi sanoissaan hetken.

”Ihan hyvin”, hän sanoi lopulta. ”Kaikki ei ihan täsmää, mutta pitää vielä varmistaa varastosta ennen kuin alan maalata piruja seinille.”

”Mikä siellä ei täsmää?” Olli kysyi. Eemeli yllättyi kysymyksen outoa sävyä. Ikään kuin Olli olisi pelännyt jotain, minkä Eemeli nyt vahvisti.

”Esillä olevista tuotteista puuttuu kahdeksan. Sellaisia koruja ja kelloja, joita pitäisi olla vain yksi jäljellä.”

Olli nousi seisomaan ja poimi astiakaapista kaksi kahvikuppia. Eemeli seurasi, kuinka Olli kaatoi molemmille kahvia käsi hieman vapisten. Mitä hän tiesi?

”Sokeria?” Olli kysyi. Eemeli pudisti päätään kulmat rypistyen.

”Maidolla.”

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Olli toi kahvit pöytään ja Eemeli sai omansa pikimustana hän tiesi, että jokin oli vialla.

”Tiedätkö sinä siitä jotain?” hän kysyi yrittäen pitää äänensävynsä keveänä. Olli vaikutti taistelevan sanojen kanssa ja kesti pitkään ennen kuin hän vastasi.

”Tiedän… jotain”, hän sanoi ja kiirehti jatkamaan. ”Mutta jos kerron sinulle, lupaa, ettet pidä minua höpsähtäneenä vanhuksena!”

Hymy pyrki Eemelin huulille, mutta hän tukahdutti sen ja haki kahviinsa maitoa. ”Lupaan.”

”Huomasin joulukuussa saman kuin sinä, että joitakin koruja ja kelloja katosi liikkeestä”, Olli aloitti. ”Ajattelin samoin kuin sinä ja kävin tarkistamassa listoja ja varaston tilanteen. Olin valmis laskemaan katoamiset harmillisiksi sattumuksiksi. Ajattelin, että ehkä Minea oli uutena unohtanut merkitä jonkin korun myydyksi tai vienyt sen varastoon, mitä vain.” Olli joi hörppäyksen kahvistaan. ”Mutta sitten joulukuun alussa oli se yksi päivä, kun hoidin liikettä yksin. Sinä olit flunssassa ja Minealla oli vielä koulua. Päivän päättyessä tiesin tarkalleen, mitä olin päivän aikana myynyt ja mitä vitriineistä löytyi, mutta tullessani seuraavana aamuna liikkeeseen huomasin yhden kellon kadonneen.”

Eemeli kohotti kulmiaan. ”Tarkistitko valvontakamerat?”

”Missään ei näkynyt murron jälkiä. Yöllä oli satanut luntakin, mutta ulko-oven ympärillä ei näkynyt jalanjälkiä”, Olli sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Tarkistin kamerat siitä huolimatta, mutta niistäkään näkynyt mitään.”

”Miten se on mahdollista?”

Olli kohautti olkiaan. ”Ei sen pitäisikään olla mahdollista. Ainoa keksimäni selitys on, että tässä kaupungissa on valtavan taitava harakka.”

”Joka ei tarvitse käsiä ovien tai vitriinien avaamiseen?” Eemeli hymähti. Ollin katse kovettui.

”Tiesin, että nauraisit minulle.”

”En minä sitä”, Eemeli kiirehti sanomaan. ”Mutta kuulostaa vain… uskomattomalta.”

”Sitä se onkin”, Olli sanoi ja synkistyi. ”Sillä millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?”

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 1. osa 31.1.
Kirjoitti: hiddenben - 08.02.2022 14:29:36

K/H: Kun joku toinen on luonut päähenkilön, kestää hetken tutustua häneen. Näissä ensimmäisissä luvuissa minulla onkin vahvasti sellainen olo, että tutustun vielä itsekin Eemeliin ja esittelen häntä vähän enemmän luku kerrallaan :P Mutta hiljaa hyvä tulee ja mysteeristäkin seuraa jotain uutta tässä luvussa!

Toinen osa

Kaiken kaikkiaan liikkeestä oli kadonnut kahdeksan korua ja neljä kelloa.

Eemeli ja Olli katsoivat valvontakameroiden nauhoituksia yhdessä läpi, mutta Eemelin silmään ei osunut mitään poikkeavaa. Mustavalkoisten nauhojen perusteella ei olisi voinut sanoa, että liikkeessä olisi käynyt murtovarkaita. Nauhalla näkyvät Minea ja osa-aikaisena kaivertajana työskentelevä Matias eivät hekään herättäneet epäilystä käyttäytymisellään.

Korut ja kellot olivat silti kadoksissa, ja se pakotti Eemelin yhtymään Ollin ajatukseen siitä, että heillä todella kävi näkymätön varas - tai erittäin taitava harakka. Oudointa varkauksissa oli, etteivät ne seuranneet minkäänlaista logiikkaa. Korut olivat useasta eri hintaluokasta eikä erittäin arvokkaita koruja ollut kadonnut yhtäkään. Viimeisin varastettu kello oli lasten Mikki Hiiri -rannekello, joka maksoi vain muutaman kympin. Millainen murtovaras varasti koruja ja kelloja, joilla ei ollut rahallista arvoa? Mitä järkeä niitä oli silloin varastaa?

Vuoden ensimmäinen viikko sujui nopeasti. Liikkeessä vieraili useita uutena vuotena kihlautuneita pareja, jotka tulivat etsimään sormuksia, ja Ollille tuotiin korjattavaksi itävaltalainen käkikello, joka oli joulupyhinä kokenut kovan kohtalon kissan kynsissä. Eemeli yritti pitää Mineaa silmällä kaiken varalta, mutta hän oli erinomainen työntekijä eikä häntä voinut epäillä mistään muusta kuin ammattimaisesta asiakaspalvelusta. Kun hän viikon lopussa teki viimeisen työvuoronsa ennen kuin palaisi koulun penkille seuraavana päivänä, niin Olli kuin Eemelikin toivottivat hänet tervetulleeksi liikkeeseen kesätyöntekijäksi.

Joka aamu ennen liikkeen avaamista Eemeli tarkisti myyntitilan vitriinit ja kaapit. Hän tunsi olonsa vainoharhaiseksi laskiessaan koruja ja ottaessaan joka päivä kuvia vitriineistä huomatakseen pienenkin muutoksen. Mitään ei kuitenkaan kadonnut. Kun vuoden toinen viikko alkoi, Eemeli alkoi jo toivoa, että varkaudet olivat olleet pelkkää joulukuun epäonnea.

Toivonhäive ei kestänyt kauaa.

Keskiviikkoaamuna Sihvosen liikkeestä katosi sen arvokkain riipus, Kalevala-malliston Lumikukka-kaulakoru. Missään ei taaskaan näkynyt jälkeäkään varkaudesta: ei sormenjälkiä lasissa, ei merkkiäkään siitä, että joku ulkopuolinen olisi käynyt liikkeessä yön aikana. Eemeli kävi läpi valvontakameroiden nauhat yhdessä Ollin kanssa, mutta videoilla näkyi vain yönhiljainen kelloliike. Kerran Eemeli oli näkevinään varjon kaltaisen liikahduksen kuvassa, mutta se katosi niin nopeasti, ettei hän maininnut asiasta Ollille.

”Eiväthän ne nyt ole ilmaan voineet hävitä”, Olli puuskahti.

Eemelin teki pahaa katsoa Ollin kasvoilla syveneviä uurteita. Se, ettei varkauksien takana vaikuttanut olevan kukaan liikkeen työntekijöistä, oli sillä hetkellä laiha lohtu.

Lumi oli ehtinyt sulaa ja muuttua loskaksi, kun Eemeli lähti töistä kotiin. Hänellä oli voimaton olo. Ollin huoli oli hänenkin huolensa ja kumpikin heistä oli neuvoton tilanteen edessä. Varastettu määrä ei ollut rahallisesti merkittävä, mutta kolahdus liikkeen tuottoihin se silti oli. Miten pitkään Olli pystyisi pitämään liikkeen pystyssä ennen kuin varkauksien määrä kasvaisi liian suureksi? Kellojen korjaustyöt ja korujen kaiverrukset toivat yritykselle hyvin tuottoa, mutta ne eivät yksistään riittäisi liikkeen kulujen maksamiseen. Olli ei myöskään voinut pyytää vakuutusyhtiöltä korvausta varkauksista, kun tilannetta ei voinut ilmoittaa poliisillekaan.

Päästessään kotiin Eemeli keitti itselleen kupin teetä ja alkoi kuoria ja pilkkoa bataatteja ja porkkanoita intialaistyyppistä sosekeittoa varten. Kun garam masalan lämmin tuoksu täytti keittiön ja Eemelin ajatukset vaelsivat varkauksien ja valvontakameroille tallentuneiden videoiden ympärillä. Hän ei pystynyt karkottamaan mielestään Ollin huokauksia tai surkeaa ilmettä, kun tämä oli kirjannut Lumikukan inventaariovihon takasivulle kaikkien muiden kadonneiden korujen ja kellojen jatkoksi. Olli ei ansainnut tällaista epäonnea osakseen. Mutta miten ottaa kiinni näkymätön varas?

Kun keitto tuntia myöhemmin höyrysi valmiina, hän kauhoi sitä lautaselle ja siirtyi olohuoneeseen. Käyttäen tyynyä pannunalusena kuuman keittolautasen ja sylinsä välillä Eemeli nojasi sohvan pehmeisiin tyynyihin ja yritti rentoutua. Se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Ajatukset pyörivät ympyrää, palaten aina työasioihin.

Tällaisina hetkinä Eemeli toivoi, että kotona odottaisi joku, jolle hän voisi kertoa kelloliikkeen ongelmista. Hän olisi halunnut pohtia ääneen varkauksia ja niiden outoa luonnetta ja jakaa huolensa Ollista. Hän olisi halunnut mainita oudon varjon valvontakameran nauhalla ja miettiä, oliko siinä heidän ainoa johtolankansa.

Elämänkumppania ei kuitenkaan hankittu tuosta vain - eikä uusia ystäviä. Eemeli palasi mielessään Ilonan luona vietettyihin uudenvuodenjuhliin. He olivat lähteneet ulos jokirantaan kellon lähestyessä keskiyötä. Kun vuosi vaihtui ja ilotulitukset räiskyivät taivaalla, Eemelin oli vallannut oudon vahva tunne ulkopuolisuudesta. Hän oli katsellut ympärilleen ja nähnyt, kuinka ihmiset, tutut ja tuntemattomat, olivat löytäneet toisensa ja halasivat, suutelivat ja riemuitsivat uudesta vuodesta. Juhlaporukassa ei Ilonan ja hänen poikaystävänsä Antonin lisäksi ollut yhtäkään tuttua eikä kukaan jakanut vuoden vaihtumisen iloa hänen kanssaan. Eemeli oli tuntenut olonsa näkymättömäksi. Se oli kamala tunne. Onneksi tilanne ei kestänyt kauaa, kun Ilona tuli halaamaan ja toivottamaan hyvää uutta vuotta. Häneen Eemeli saattoi aina luottaa.

Ajatuksen saattelemana Eemeli kurottautui sohvapöydälle nappaamaan puhelimensa ja kirjoitti Ilonalle viestin.

Haluatko tulla joulun rääppijäisiin? Täällä olisi glögiä ja vihreitä kuulia :P

Odottaessaan vastausta Eemeli ehti syödä keiton, jonka lämpö täytti hänet varpaita myöten. Ilonan myöntävä vastaus ja lupaus olla paikalla vartin sisään sai hänen olonsa kohenemaan entisestään.

Kun ovikello soi, Eemeli oli ehtinyt sytyttää asuntonsa jouluvalot ja kattanut olohuoneeseen kaikki keittiöstä löytyvät jouluherkut. Valkoisten kuulien lisäksi kaapista löytyi vielä piparkakkuja ja Budapest-karkkeja. Olohuoneen kaiuttimista kantautuivat joululaulut ja Eemeli oli etsinyt itselleen tonttulakin. Kun hän avasi oven, Ilona purskahti nauruun. Hänelläkin oli päässään tonttulakki, aivan identtinen Eemelin oman kanssa: ylitsepursuavan suuri, punaista samettia oleva lakki, jonka leveä reunus oli valkoinen ja pörheä.

”Moi”, Ilona nauroi ja astui eteenpäin halatakseen. ”Ihana nähdä.”

”Niin on”, Eemeli sanoi Ilonan tonttulakin karvareunukseen. ”Kivaa, kun pääsit.”

Ilona oli Eemelin paras ystävä. He olivat tutustuneet kelloseppäkoulussa yhteisen kouluprojektin kautta ja Eemeli oli heti ihastunut Ilonan mutkattomuuteen. Häneen ystävystyminen oli ollut helppoa ja yksinkertaista. Vaikka Ilona ei ollut jatkanut kelloseppänä vaan opiskeli pian valmistumisen jälkeen uudelleen arkkitehdiksi, heidän ystävyytensä oli kantanut kaikki kuluneet vuodet. He jakoivat rakkauden television umpisurkeisiin saippuasarjoihin, Euroviisuihin ja mökillä vietettyihin viikonloppuihin, jolloin tärkeintä oli vain olla ja nauttia, jutella ja syödä hyvin.

Sillä välin, kun Eemeli lämmitti heille glögiä, Ilona kertoi alkuvuoden kuulumisiaan. Hän oli harjoittelijana eräässä arkkitehtitoimistossa ja saanut tavallista vastuullisemman tehtävän uudessa rakennusprojektissa. Onnea elämään toi myös se, että Anton alkoi vihdoin taipua Ilonan toiveeseen hankkia kissa.

”Mieti, miten ihanaa olisi tulla kotiin, kun kissa juoksee ovelle vastaan ja kiehnää jalkoihin”, Ilona haaveili. Eemeli hymähti ja kuulosteli samalla kattilan kohinaa glögin lämmetessä. Se oli valmista. ”Ja sitten se voisi tulla tänne hoitoon viikonlopuksi, jos me lähdemme käymään jommankumman vanhempien luona.”

”Sinulla on kaikki suunnitelmat valmiina”, Eemeli virnisti.

”Tietenkin”, Ilona sanoi ja otti vastaan Tsaikka-lasin, jonka Eemeli ojensi hänelle. ”Mutta miten sinun alkuvuotesi on lähtenyt käyntiin?”

He siirtyivät olohuoneeseen ja asettautuivat mukavasti sohvalle. Kaiuttimista kuului yksi pirteämmistä joulurenkutuksista, ja Eemeli hiljensi äänenvoimakkuutta niin, ettei kummankaan tarvinnut korottaa ääntään. Hän kertoi ensin ympäripyöreästi kuluneista päivistä, mutta ryhtyi pian selittämään kelloliikkeen varkauksista. Ilona kuunteli häntä kuin jännittävää mysteeripodcastia.

”Eikö valvontakameroilla todella näy mitään?” Ilona kysyi.

”Minä näin… varjon”, Eemeli vastasi ja kiirehti lisäämään: ”Mutta se saattoi olla myös pelkkä valon aiheuttama harha tai mitä vain tavallista.”

Ilona mietti hänen vastaustaan hetken. ”Ja olet varma, ettei Olli itse tee varkauksia?”

Eemeli älähti epäuskoisena. ”Sinähän olet tavannut Ollin vaikka kuinka monta kertaa. Vaikuttaako hän sinusta ihmiseltä, joka varastaisi ja vieläpä itseltään?”

”Olet oikeassa”, Ilona sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Mutta jotain outoa tässä on. Haluaisitko näyttää valvontakameran nauhan viimeisimmästä murrosta? Sen, missä on se varjo.”

”Ne ovat tallennettuna paperihuoneen työkoneella”, Eemeli sanoi. Helpotus valui häneen, kun hän alkoi tajuta, että Ilona uskoi häntä. ”Pääsetkö perjantaina aamuyhdeksältä? Tarjoan kahvit.”

”Sovittu”, Ilona hymyili ja nappasi itselleen vihreän kuulan. ”Onpa hauskaa saada kerrankin selvittää jokin jännittävämpi mysteeri kuin se, mihin Anton on piilottanut sipsipussin.”

Eemeliä nauratti. Ilonan tuki kevensi hänen huoltaan huomattavasti.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 2. osa 8.2.
Kirjoitti: Waulish - 09.02.2022 01:18:52

Haa, olin aikeissa kommentoida ekaa osaa juuri tänään (luin kyllä kärppänä heti silloin kun julkaisit, mutta kommentoiminen jäi odottamaan rauhaisampaa hetkeä), ja tänne ilmestyikin juuri sopivasti jatkoa. :-* Ai että, olen aivan koukussa tähän tarinaan jo nyt. On ihan huikeaa, että inspiroiduit kokonaiseen jatkikseen, ja tällaisen varasmysteerin selvittäminen tarjoaa hauskat raamit hahmoon tutustumiselle! Sinulla on aina tosi mielenkiintoisia tarinaideoita, ja ihailen mielikuvitustasi ja kykyäsi rakentaa pidempiäkin kokonaisuuksia.

Tiedätkö - jos Eemelistä kirjoittaminen onkin tuntunut sinusta alkuun vieraalta ja siltä, että vasta opettelet tuntemaan hahmoa, niin minusta hänestä lukeminen tuntuu ihan kuin lukisin vanhasta tutusta, ja se on ihan mielettömän ihanaa ja ilostuttavaa! ♥ Kun lähdin lukemaan tätä tarinaa, päätin olla käymättä verestämässä muistiani täyttämäni hahmolomakkeen parissa, ja silti Eemeli tuntui ensimmäisistä virkkeistä lähtien niin kovin tutulta ja läheiseltä. On ihanaa bongata tarinan lomasta kaikenlaisia pieniä tuttuja juttuja, kuten lempinimi, ammatillinen ylpeys ja tyytyväisyys, boulderointiharrastus, mieltymys ruoanlaittoon ja aasialaisiin ruokiin, myötätuntoisuus ja huoli kanssaihmisiä kohtaan, välillä iskevä kaipuu sellaista ihmistä kohtaan jonka kanssa voisi jakaa arkea... Ja sitten on yksityiskohtia, joita en olisi itse osannut ajatellakaan, mutta jotka silti sopivat hahmoon mainiosti, kuten Euroviisut Eemeliä ja Ilonaa yhdistävänä tekijänä! Minusta tuntuu, että olet onnistunut omaksumaan Eemelin tavalla, johon en takuulla olisi itse edes pystynyt, ja olenkin kovin iloinen ja kiitollinen saadessani lukea hänestä kokonaisen tarinan verran. Ihan huippua!

Inventaarion tekemisen on helppo kuvitella tyydyttävän Eemelin järjestelmällisyydestä ja pikkutarkkuudesta nauttivaa luonnetta, ja on hauskaa lukea sen ihan konkreettisesta toteutuksesta kaikkine vaiheineen. Se on myös luonteva alkusysäys mysteerille, johon olen jo nyt lukijana ihan investoitunut. :D Tällaisena true crime -fanaatikkona ja järkiperusteisiin nojaavana lukijana olin ekaa osaa lukiessani ihan varma siitä, että asialla on Minea tai miksei vaikkapa Olli itse, ihmiset kun tekevät kaikenlaista ja joskus sellaistakin mitä ei ikinä heistä uskoisi - mutta kieltämättä päättelyketjua katkoo vähän se omituisuus, ettei valvontakameranauhoille ole tallentunut varasta eikä tuoreeseen lumeenkaan ole jäänyt jälkiä. Toisen luvun myötä epäilykseni Minean syyllisyydestä viimeistään hälveni, ja nyt on tunnustettava, että olen yhtä neuvoton kuin Eemeli ja Ollikin!

Onneksi Eemelillä on kuitenkin Ilonan tuki. Ilahduin kovasti siitä, että Ilonakin on päässyt tähän tarinaan mukaan, ja hän vaikuttaa kaikin puolin ihanalta ystävältä Eemelille. Sellaisia ystäviä, jotka tulevat kylään varttitunnin sisällä kutsun saatuaan, ei varmaan ole kenelläkään jonoksi asti, mutta Eemelille Ilona on varmasti aivan erityisen tärkeä siksi, ettei hänellä ole suurta sosiaalista piiriä. Eemelin ulkopuolisuuden ja näkymättömyyden tunne uudenvuodenjuhlissa vuorokauden vaihtumisen aikaan on tosi elävästi ja samaistuttavasti kuvattu, mutta onneksi se ei Ilonan ansiosta kestä kovin kauaa. ♥ Bongasin muuten alkutiedoista maininnan mahdollisesta rakkaudesta, ja jään mielenkiinnolla odottamaan, kenet se mahtaa kohdata ja millä tavoin. ;) Oikeasti on kyllä tosi kivaa lukea parituksetontakin tekstiä, mutta en silti koskaan sano ei pienelle romanssille, paatunut romantikko kun olen!

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 08.02.2022 14:29:36

Kun hän avasi oven, Ilona purskahti nauruun. Hänelläkin oli päässään tonttulakki, aivan identtinen Eemelin oman kanssa: ylitsepursuavan suuri, punaista samettia oleva lakki, jonka leveä reunus oli valkoinen ja pörheä.

Tämä kohtaus on niin elävästi kuvailtu ja sympaattinen, että olen yhtä hymyä täällä. ;D Kaikessa rentoudessaan tämä kertoo paljon Eemelin ja Ilonan mutkattomista väleistä.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 08.02.2022 14:29:36

”Onpa hauskaa saada kerrankin selvittää jokin jännittävämpi mysteeri kuin se, mihin Anton on piilottanut sipsipussin.”

Fanitan tätä sutkautusta ja Ilonaa ylipäätään! Minusta on hauskaa, miten hänen ja Antoninkin suhde valottuu dialogin kautta, vaikkei Anton läsnä olekaan. Ihanaa, että Ilona on innolla mukana selvittämässä mysteeriä! Jään jännityksellä odottamaan, selviääkö seuraavassa osassa jotain varjosta tai jostain muusta.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 08.02.2022 14:29:36

Olli nousi seisomaan ja poimi astiakaapista kaksi kahvia.

Tuossa pitäisi muuten olla varmaan "kaksi kahvikuppia", jos Olli on vasta ottamassa kuppeja joihin kaataa kahvia?

Ai niin! Pitää vielä mainita, että Turku tapahtumapaikkana on jotenkin tosi sopiva ja myös minussa henkilökohtaista ihastusta aiheuttava. Asuin siellä monta vuotta opiskeluaikoina, ja vieläkin ikävöin takaisin. ♥

Kiitos kovasti tähänastisesta tarinasta, jonka lukemisesta nautin todella! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 2. osa 8.2.
Kirjoitti: Violetu - 28.02.2022 21:09:44

Tosi vetävä alku, Eemeli vaikuttaa kivalta tyypiltä^^

Tykkään tarinoista, jotka sijoittuvat oikeisiin paikkoihin, kyllä tämä Turulta tuntui, vaikka siitä hetki onkin, kun siellä asusteli. Lisäksi oikeisiin paikkoihinkin tulee aina jotenkin sellainen fiktioulottuvuus, että ne tuntuvat kivemmiltä fiktiossa kuin todellisuudessa. Joo, en ole itsekään ihan varma, mitä selitän 😅 Ehkä vähän samalla lailla kun paikat on unessa erilaisia kuin todellisuudessa :o

Tuo kelloliikkeessä touhuilu oli jotenkin ihanan levollista, sellaista mekaanista laskeskelua, joka tosielämässä pistäisi varmaan paniikin partaalle jos moiseen hommaan joutuisi ilman kunnon opastusta, mutta tälleen ruudun toiselta puolelta on hirveän mukavaa lukea, miten joku toinen touhuilee moista.
Kovasti ei vielä ole mitään, mistä voisi lähteä päättelemään varkaan olemuksesta/henkilöllisyydestä mitään, mutta roikun kynsin hampain kiinni alkusanojen "ehkä vähän rakkauttakin"-sanoissa (parantumaton parittaja täällä hei, kiitos ja anteeksi), ja toivon, että Eemeli saa voron jollain vippaskonstilla kiinni, koska siis mmhmmmm, mahdolliset "lajienväliset" (ihmiset/ihmismäiset olennot! <3) romanssit on ihan lempparijuttujani.

Äää öö, ei irtoa nyt oikein mitään järkevää, mutta jään seurailemaan kuinka stoori etenee 👀
Oikein kivaa tällainen, että pääsee tutustumaan hahmoon kaikessa rauhassa^^

~Violet kiittää

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 2. osa 8.2.
Kirjoitti: hiddenben - 02.03.2022 18:36:21

Walle, kiitos aivan ihanasta kommentista! Olen hurjan iloinen, että olet viihtynyt tämän parissa ♥ Ja että Eemeli tuntuu tutulta myös niiden yksityiskohtien osalta, joita olen itse lisännyt tarinaan. Olen nyt kirjoittanut viisi osaa tätä tekstiä ja Eemeli alkaa tulla tutuksi, joten mahtavaa, jos tuttuus välittyy jo nyt! Etenkin Ilonan ja Eemelin ystävyyden kuvaaminen on tuntunut todella luonnolliselta ja heidän välisestä suhteestaan on kiva kirjoittaa. Hauskaa, että mysteeri on napannut sinut mukaansa - se avautuu kyllä osa kerrallaan (ja rakkaus-yksityiskohtakin paljastunee hiljalleen) :D Äh, tuntuu, etten osaa vastata kommenttiisi yhtään niin laajasti kuin se ansaitsisi, mutta tiedä, että se ilahdutti valtavasti ja motivoi jatkamaan kirjoittamista aamuhetkinä ennen töihiin lähtöä :) Kiitos kirjoitusvirheen bongauksesta, kävin korjaamassa sen! Ja iso kiitos myös siitä, että luet ja kirjoitat ♥

Violetu, kivaa, että poimit tämän Kommenttikampanjasta! Heh, minäkin varmaan panikoisin, jos pitäisi tehdä inventaario ja etenkin, kun liikkeestä puuttuisi koruja, mutta onneksi Eemeli on työskennellyt liikkeessä niin pitkään, että osaa pitää pään kylmänä :D Lupaan kyllä, että varkaan identiteetti tulee paljastumaan, mutta hetken joudut vielä odottamaan! Romanssi saattaa olla slow burn, en ole vielä päättänyt, mutta katsotaan, mitä tuleman pitää ;) Iso kiitos kommentistasi ja että luit! ♥

Ja sitten vielä teille molemmille yhteisesti: ihan parasta, että tästä välittyvät Turku-vibat, sillä mielestäni tekstissä ei viitata kaupunkiin kertaakaan nimellä - ja mielessäni olen kyllä silti sijoittanut tämän juuri sinne ;D

K/H: Kolmannen luvun kanssa kesti ja kesti kahdesta syystä: 1) yritän pitää tähän tarinaan kahden osan puskuria, ja viides osa odotti siis valmistumista. Mutta sain sen eilen valmiiksi! Ja 2) painin tämän luvun kanssa jonkin aikaa, koska olin ensin kirjoittanut jotain, mikä tuntui vievän tarinaa väärään suuntaan. Tänä aamuna päätin kirjoittaa kuitenkin tekstin loppupuolen uusiksi ja suuntaan, johon halusin tarinaa johdattaa. Kirjoitusprosessi on siis vaatinut sekä kärsivällisyyttä että ajatustyötä (ja taitoa uhrata aiemmin kirjoitettuja kohtauksia roskakorille), mutta nyt olen tähän riittävän tyytyväinen, että voin julkaista tämän :D

Kolmas osa

Kello oli puoli kymmenen aamulla, kun Eemeli ja Ilona istuivat kelloliikkeen paperihuoneessa tietokoneen äärellä, molemmilla väljähtänyttä kahvia kupeissa.

”En minä kyllä voi sanoa, että näkisin jotain”, Ilona sanoi. “Näytä vielä kerran.”

Eemeli klikkasi hiirellä aikajanaa taaksepäin ja kumartui Ilonan kanssa katsomaan kuvaa yönhämärästä kelloliikkeestä. Hän osasi jo odottaa sitä: pientä varjoa, joka sujahti kameran kulmassa niin vikkelästi, että se jäi helposti huomaamatta ellei tiennyt, mitä etsiä. Se oli outo olento, melkein kuin se olisi tiennyt tarkalleen, missä kamerat olivat ja osasi vältellä niitä. Mikä se oli, sitä Eemeli ei osannut sanoa. Hänen mielestään se näytti oudon suurelta, löysältä lankakerältä, joka on kerännyt valtavan määrän pölyä itseensä.

Siinä ei ollut mitään järkeä. Ei tässä missään ollut.

”Oletko varma, ettet näe mitään?” Eemeli kysyi, kun varjo jälleen välähti kuvan nurkassa. Ilona huokaisi ja nousi seisomaan.

”Minä näen jotain, mutta se jokin on niin abstrakti ja outo, että en halua uskoa silmiäni.”

Eemeli kelasi kuvaa taaksepäin niin, että varjo näkyi kuvassa. Sillä oli kehokin, siitä Eemeli oli varma. Se oli vain niin läpinäkyvä, kuin suuri pölypallo, että valon osuessa siihen se näytti enemmän varjolta kuin miltään konkreettiselta.

”Mitä jos se onkin jokin…”, Eemeli aloitti, mutta hiljeni sitten. Hän ei voinut uskoa, että aikoi sanoa seuraavat sanat ääneen.

”Jokin mikä?” Ilona kysyi.

”Yliluonnollinen olento.”

Virne levisi Ilonan kasvoille. ”Ai että meidän maailmassamme olisi taikuutta?”

”Niin”, Eemeli sanoi ja tunsi punan kohoavan kasvoilleen, kun Ilona nauroi. ”Mitä muuta keksit? Eihän tuo ole ihminen eikä robotti.”

”Ehkä meidän ei olisi pitänyt katsoa sitä fantasiasarjaa keskiviikkona”, Ilona tuumasi, ja Eemeli tunsi sisällään kuohahtavan.

”Tämä on ihan täyttä totta, Ilona. Kun tuo varjo ilmestyy nauhalle, liikkeestä katoaa koruja.”

Eemelin reaktio sai Ilonan vakavoitumaan jälleen. Hän katsoi vuorotellen Eemeliä ja näytölle jähmettynyttä pölypallon varjoa. Lopulta hän puuskahti.

”Hyvä on. Sanotaan, että se on jotain yliluonnollista. Jokin… tonttu vaikka. Todella outo, populaarikulttuurin vastainen käsitys tontusta. Miten aiot saada sen kiinni?”

”En tiedä”, Eemeli sanoi ja vei kätensä hiuksiinsa. Häntä harmitti koko asia, vaikka samalla tuntui hyvältä tietää, että Ilona näki saman kuin hänkin. Ehkä hän oli jonkin jäljillä. Mutta minkä? ”Ehkä asennan jättimäisen pölynimurin liikkeeseen ja ohjelmoin sen käynnistymään, kun varjo saapuu.”

Ilona nauroi. ”Sen minä haluaisin nähdä. Voidaan pitää sinä yönä valvojaiset täällä.”

”Se olisi kyllä hauskaa”, Eemeli hymähti, vaikka tiesi, että idea pölynimurista oli sekä lapsellinen että mahdoton. Mutta jokin Ilonan ehdotuksessa kävi järkeen. Ehkä Eemeli voisi tosiaan viettää yön kelloliikkeessä ja yrittää kuulostella varasta?

”Kiitos, että tulit katsomaan”, hän sanoi Ilonalle, joka kohautti olkiaan.

”Koska tahansa. Harmi, ettei tämä mysteeri edistynyt oikein mihinkään suuntaan.”

Kun Ilona lähti arkkitehtitoimistolle, kello oli jo melkein kymmenen ja Eemeli avasi liikkeen. Oli perjantai ja ilma ulkona oli pakkasesta kirkas. Aamupäivä oli hiljainen ja kun asiakkaita ei ollut, Eemeli ryhtyi vaihtamaan pattereita rannekelloihin. Vaikka työ pienien ruuvien ja erilaisten kääntömekanismien parissa vaati tarkkuutta, se oli hänelle niin rutiininomaista, että kädet työskentelivät itsenäisesti ajatusten kulkiessa satumaailmojen erilaisten olentojen parissa.

Eemelille oli luettu paljon satuja hänen ollessa pieni. Mummilla oli ollut kaapissa iso laatikko täynnä lastenkirjoja, joista Eemeli oli saanut valita ollessaan yötä hänen luonaan. Hän muisti Tittelintuuren ja pahat noidat, jotka sieppasivat lapsia, kuten noita Hannun ja Kertun noita. Jossain tarinassa menninkäiset olivat ilkimyksiä, Ronja Ryövärintyttäressä ongelmia olivat aiheuttaneet ajattarat. Eemeli hymähti: ajatus kelloja varastelevasta ajattaresta oli mahdottomuudessaan huvittava. Hänen oli kuitenkin vaikea sulkea mielestään sitä vaihtoehtoa, että varkauksissa oli jotain yliluonnollista. Se oli kaiken järjen vastainen ajatus, mutta Eemeli oli valmis uskomaan mahdottomaan, jos se tarkoittaisi varkauksien päättymistä.

Ainoa mahdollisuus saada selville, millaisesta varkaasta oli kysymys, oli nähdä se omin silmin. Kun Eemeli sai hoidettua uudet patterit kaikkiin asiakkaiden rannekelloihin, hän haki paperihuoneesta sen inventaariokirjan, jonka takasivulle he olivat Ollin kanssa merkinneet kadonneet korut ja kellot. Jokaisen varkauden kohdalle oli merkitty tuotteen lisäksi sen arvo ja päivämäärä, jolloin katoaminen oli huomattu. Eemeli kuljetti sormeaan päivämäärälistaa pitkin ja katsoi samalla puhelimen kalenterista, mille päiville varkaudet osuivat. Ei kestänyt kauaa huomata, että varas noudatti yllättävän säännöllistä aikataulua: merkintöjä kertyi melkein poikkeuksetta joka toiselle keskiviikolle. Toisin sanoen varas tuntui käyvän liikkeessä aina tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kahden viikon välein. Yksi merkintä oli tiistailta, mutta se saattoi olla ennemminkin poikkeuksia eriskummalliseen sääntöön.

Ei ollut varmaa, että Eemelillä oli käsissään varma vihje, mutta uusi johtolanka sai hänet silti tuntemaan outoa iloa. Hiljalleen tapauksesta oli muodostumassa mieltä kutkuttava mysteeri, joka ei muistuttanut tavanomaisen dekkarin tai mysteeriromaanin juonesta. Eemeli katsoi kalenteria. Lumikukka-koru oli varastettu keskiviikkona, nyt oli perjantai. Hänen pitäisi odottaa puolitoista viikkoa ennen kuin voisi toteuttaa suunnitelmansa varkaan kiinniottamisesta. Odottaminen tuntui turhauttavalta, mutta ehkä se antaisi hänelle mahdollisuuden hioa suunnitelmaa ja ennen kaikkea pyytää lupa yöpymiseen Ollilta.

Saadakseen päivät kulumaan Eemeli yritti pitää itsensä kiireisenä. Hän otti ylimääräisen vuoron kelloliikkeessä ja auttoi Ollia vaikean korjaustyön parissa, siivosi paperihuoneen kerrankin niin kuin se pitäisi siivota kuukausittain ja hinkkasi vielä kelloliikkeen vessan kaakelit kloorilta tuoksuvalla pesuaineella. Kotona hän päätti tehdä samanlaisen siivouksen, joka oli jäänyt joulun ja uudenvuoden kulmilla tekemättä, ja sai vietyä Punaisen Ristin Konttiin pinon vaatteita, jotka olivat odotelleet vaatekaapin ylähyllyllä uutta kotia ja puolisen vuotta. Iltaisin hän kävi pitkillä lenkeillä tai kiipeilykeskuksessa harjoittelemassa vaikeampia seiniä tai haastoi itseään kokeilemaan uusia reseptejä keittiössä.

Sunnuntaina, muutama päivä ennen kuin Eemeli yöpyisi kelloliikkeessä, hän päätti kutsua Ilonan ja Antonin luokseen syömään ja pelaamaan Muuttuvaa labyrinttia. He ottivat kutsun mielellään vastaan, ja pian lounaan jälkeen Eemeli ryhtyi pilkkomaan aineksia linssiragua varten. Kastikkeen poristessa kattilassa Eemeli ehti jutella hetken puhelimessa isänsä kanssa, joka kyseli kuulumisia, mutta hänellä ei ollut paljoakaan kerrottavaa. Hän halusi pitää varkaudet omana tietonaan niin pitkään kuin mahdollista, ja mysteerin rinnalla kaikki muut kuulumiset tuntuivat vähäpätöisiltä. Onneksi isällä riitti kerrottavaa maatilan töistä ja alueella liikkuvasta kettupariskunnasta, josta isä halusi päästä eroon. Heillä oli luomukanala ja melkein tuhat siivekästä, mikä piti heidät - ja Eemelin, silloin harvoin kun hän oli kotona pidempään - kiireisinä.

Kun kello lähestyi neljää ja kastike alkoi olla valmista, Eemelin puhelin värisi viestin merkiksi. Hän poimi sen taskusta hymyn kiriessä huulille: Ilona varmaankin ilmoitti heidän olevan matkalla.

Emppu, olen tosi pahoillani, mutta meidän on pakko peruuttaa :( Antonilla on paha migreeni enkä oikein voi jättää häntä yksin.

Ilon läikähdys katosi kuin vedellä sammutettu tulenkipinä. Luettuaan viestin Eemeli tunsi rintakehäänsä laskeutuvan painon, joka tuntui vetävän koko hänen ryhtinsä matalaksi.

Kuulostaa kurjalta, hän vastasi hetken mietittyään. Toivottavasti se menee nopeasti ohi!

Vastaus tuli heti.

Olen oikeasti tosi pahoillani :(

Eemeli puri hampaansa yhteen ja kirjoitti: Ei se mitään. Otetaan joku toinen kerta!

Hän laski puhelimen keittiön tiskipöydälle ja sammutti lieden, jolla ragu-kastike vielä porisi. Huokaus purkautui hänen sisältään raskaana. Ei hän voinut syyttää Ilonaa mistään: tietenkin hän jäi kotiin pitämään Antonista huolta. Mutta tällaisissa tilanteissa Eemeli tunsi väistämättä merkitsevänsä Ilonalle vähemmän kuin mitä Ilona merkitsi hänelle. Hän oli valmis laittamaan Ilonan etusijalle, mutta Ilonalla oli Anton, elämänsä rakkaus, joka meni Eemelin edelle. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi ollut tärkein.

Koko iltapäivän kestänyt odotus muuttui nopeasti rintakehää painavaksi yksinäisyydeksi. Vasta nyt Eemeli tajusi, miten paljon olisi kaivannut seuraa. Työt, harrastukset ja arjen pyöritys pitivät hänen ajatuksensa usein kiireisinä, mutta ei se silti tarkoittanut, että hän viihtyi yksin. Hän kaipasi jotakuta tärkeää lähelleen niin paljon, että häntä melkein hävetti tiedostaa omia ajatuksiaan. Hän oli jo muutaman vuoden opetellut olemaan itsekseen, mutta joinain päivinä se oli hankalaa ja nyt Eemelistä tuntui, että koko alkuvuosi oli ollut täynnä hankalia hetkiä.

Eemeli keitti itselleen tagliatellea ja kauhoi kastiketta päälle. Sitten hän täytti viinilasin ruoanlaitosta jääneellä valkoviinillä ja käveli olohuoneeseen. Sohva otti hänet vastaan kuin halauksen. Käsi suuntasi automaattisesti kaukosäätimelle ja etsi päivän aikana television päivätarjonnasta tallennetut saippuasarjat. Kun Kauniit ja rohkeat -sarjan tunnussävel täytti huoneen, Eemeli upotti haarukan ragupastaan ja otti mukavan asennon sohvalla.

Hän yritti keskittää ajatuksensa tv-jakson sairaala-kohtaukseen, mutta vähän väliä ajatukset kulkeutuivat takaisin yksinäisyyden kokoiseen aukkoon, joka ammotti hänen rinnassaan. Muutama vuosi sitten Eemelilläkin oli ollut suhde, jota hän oli pitänyt elämänsä rakkautena. Hän oli tutustunut Joonaan eräänä keväänä metsälenkillä, kun Joonan terrieri Saba oli päässyt irti ja päätynyt juoksemaan Eemelin jalkojen ympäri innokkaasti haukkuen. Rakkaus heidän välillään oli sykähtänyt eloon sinä iltapäivänä, kun Eemeli liittyi lenkkiseuraan. Joonan kanssa oli ollut helppo olla - kunnes puolitoista vuotta myöhemmin suhde muuttui pelkäksi varjoksi entisestä. Eemeli oli pitänyt kynsin ja hampain kiinni viimeiseen asti eikä ollut halunnut luovuttaa, mutta Joona oli lopulta lopettanut suhteen. Epäonnistuminen ja yksin jääminen oli jättänyt Eemeliin syvät haavat, joita hän tuntui tällaisina vaikeina päivinä hoitavan edelleen.

Ennen kuin Eemeli huomasikaan, sarjan lopputekstit rullasivat televisiossa ja lautanen oli tyhjä. Hän oli tuskin kiinnittänyt huomiota kumpaankaan. Pää tuntui sekavalta, se oli liian täynnä kurjia ajatuksia, ja Eemeli nousi sohvalta viedäkseen tiskit keittiöön. Hän vilkaisi puhelinta, joka oli jäänyt keittiönpöydälle.

Mennäänkö lounaalle huomenna? Minä tarjoan! Voidaan mennä sinne aasialaispaikkaan, jossa aina haisee.

Viesti sai Eemelin hymähtämään. Ilona tosiaan inhosi Yum Yum Spicya, jota Eemeli puolestaan rakasti. Hän näpytteli nopean vastauksen.

Arvostan uhrautumistasi! Mennään vaan.

Pian puhelin värisi uuden viestin merkiksi.

Tosiystävä uhrautuu aina vakavan paikan tullen ♥

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 3. osa 2.3.
Kirjoitti: Waulish - 11.03.2022 00:13:15

Säästin tätä kolmatta lukua itselleni palkinnoksi kirjoituskurssin viimeisimmän viikkotehtävän valmiiksi saamisesta, mutta vasta nyt koitti sopiva hetki rauhoittua tämän pariin. Ja voi pojat, kylläpä tämä olikin palkinto - minusta tuntuu, että lukiessani upposin syvemmälle tämän tarinan ja Eemelin maailmaan jokaisen kappaleen myötä, ja se on ihan mielettömän ihanaa. :-* En halua tämän loppuvan koskaan! Eemelistä on tullut minulle nyt jo jotenkin kovin rakas hahmo, ja olen tosi iloinen siitä, että hän on saanut äänen ja elämän sinun käsissäsi.

Mutta voihan lankakeräpölypallero sentään - valvontakameranauhoitteen perkaaminen herättää pikemminkin vielä enemmän kysymyksiä ja ihmetystä, vaikka on Ilonankin silmäpari apuna. :D Ihmismieli alkaa arvatenkin etsiä järkiselityksiä tuollaiselle näylle, ja ymmärränkin hyvin Ilonan epäuskon, mutta toisaalta ymmärrän myös Eemelin harmistuksen ja turhautumisen, sillä kyse ei kuitenkaan ole mistään ihan harmittomasta varjokuvasta, vaan potentiaalisesta varkaasta joka aiheuttaa tappiota kelloliikkeelle. Onneksi Ilona on kuitenkin edelleen Eemelin tukena, vaikka suhtautuukin aluksi epäilyksellä yliluonnollisuusteorioihin. Varmaan kuka tahansa suhtautuisi, ja eihän Eemelikään meinaa uskoa omia sanojaan, mutta pakkohan sitä on alkaa hakea selityksiä kauempaa, jos järjellisiä sellaisia ei vain ole. Tykkään aina valtavasti asetelmista, joissa ihan tavalliset ja tavallisessa maailmassa elävät ihmiset joutuvatkin yllättäen kohtaamaan jotain yliluonnollista (siksi rakastan Stephen Kingin kirjoja, haha), ja tässä vaikuttaisi hyvinkin olevan ainekset kasassa sellaiseen. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. En kyllä tiedä, uskaltaisinko itse jäädä yöksi yksin kelloliikkeeseen, mutta onneksi Eemeli vaikuttaa valmiilta tekemään mitä tahansa, jotta varas saadaan kiikkiin ja lopettamaan. Tämä ajatus kuvastaa Eemelin suoraselkäisyyttä ja hyväntahtoisuutta jotenkin tosi hienosti:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 02.03.2022 18:36:21

Hänen oli kuitenkin vaikea sulkea mielestään sitä vaihtoehtoa, että varkauksissa oli jotain yliluonnollista. Se oli kaiken järjen vastainen ajatus, mutta Eemeli oli valmis uskomaan mahdottomaan, jos se tarkoittaisi varkauksien päättymistä.

Eemelille sopii minusta tosi hyvin myös tuollainen itsensä kiireisenä ja puuhakkaana pitäminen varkaan seuraavaa vierailua odotellessa. On niin helppo kuvitella, että vessankin kaakelit saavat kyytiä, sillä arkisten askareiden parissa ainakin voi tuntea tekevänsä jotain ja sivutuotteena aikakin ehkä kuluu nopeammin! Eemelissä on sykähdyttävästi myös havaittavissa sellaista, että hän ehkä jossain määrin hukuttaa huoliaan ja murheitaan tekemiseen, olipa kyse sitten saippuasarjoista tai siivoamisesta. Se on jotenkin kovin inhimillistä ja ymmärrettävää, sillä onhan se helpompaa kuin omien tunteiden kohtaaminen ja käsitteleminen sellaisinaan, etenkin kun takana on suhteellisen tuoreitakin ikäviä kokemuksia. Tämä käy jotenkin suoraan sydämeen:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 02.03.2022 18:36:21

Epäonnistuminen ja yksin jääminen oli jättänyt Eemeliin syvät haavat, joita hän tuntui tällaisina vaikeina päivinä hoitavan edelleen.

:-\ Tuntui todella luontevalta saada tässä kohtaa lukea hieman Eemelin historiasta ja aiemmasta epäonnistuneesta suhteesta, joka ymmärrettävästi on jättänyt jälkensä Eemeliin. Eemeli vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, että hän varmasti onkin tehnyt kaikkensa suhteen eteen ja yrittänyt viimeiseen asti, mutta voi kunpa hän ymmärtäisi, ettei kyse ole välttämättä epäonnistumisesta, vaan joskus ehkä vain on parempi laskea irti. Toivon todella, että Eemeli löytää vielä rinnalleen jonkun pysyvämmän ja ennen kaikkea sellaisen, joka on valmis tekemään parisuhteen eteen yhtä paljon töitä kuin hänkin. ♥

Ihan sydän syrjälläni täällä siis luin siitä, miten Ilona ja Anton joutuvat perumaan tulonsa ja Eemeli jää yksin ragu-kastikkeineen (en ollut muuten aiemmin kuullutkaan ragusta, mutta sehän on yksinomaan sopivaa, kun on kyse mielellään uusia kokkauskokeiluja tekevästä hahmosta!). Tuollainen yllätys vetää varmasti itse kunkin mielen herkästi matalaksi, plus tällainen ajatuskulku on tosi ymmärrettävä ja samaistuttava:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 02.03.2022 18:36:21

Mutta tällaisissa tilanteissa Eemeli tunsi väistämättä merkitsevänsä Ilonalle vähemmän kuin mitä Ilona merkitsi hänelle. Hän oli valmis laittamaan Ilonan etusijalle, mutta Ilonalla oli Anton, elämänsä rakkaus, joka meni Eemelin edelle. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi ollut tärkein.

Lopun viestinvaihto on kuitenkin ihanan lohdullinen ja osoittaa vahvasti ja väkevästi sen, miten paljon Ilona kuitenkin Eemelistäkin välittää. ♥ Se jättää hyvän mielen ja jälkimaun, vaikka tässä luvussa on liikuttu vähän kaihoisammissakin tunnelmissa. :)

Mitäs vielä, hmm. Ai niin, se että nautin kovasti kelloliikkeen arjen ja pyörittämisen kuvaamisesta! Minulla ei ole aiemmin käynyt mielessäkään, mitä kaikkea kelloliikkeessä oikein voi tehdä tai millaisia työtehtäviä siellä voi kohdata, joten minua ilahduttaa valtavasti esimerkiksi rannekellojen paristojen vaihto. :D Kelloliike on keskeinen paikka tarinassa, joten tuntuu kivalta päästä välillä kurkistamaan sen aitoon arkeen ja siihen, mitä siellä konkreettisesti tapahtuu.

Nautin tästä luvusta kaiken kaikkiaan tosi paljon, ja jään taas innolla odottelemaan lisää. Kiitos! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 3. osa 2.3.
Kirjoitti: hiddenben - 12.03.2022 10:30:34

Walle, kiitos jälleen aivan ihanasta ja perusteellisesta kommentista! Minua ilahduttaa valtavasti, että tykkäät tästä niin, että uusin luku odotti palkintona verkkokirjoituskurssin viimeisen tehtävän jälkeen ♥ Ihana kuulla, että viihdyt tämän parissa. Ja onnea kurssista suoriutumisesta! Minulle on tuonut valtavasti iloa saada lukea kaikkia niitä tekstejä, joita olet kurssia varten kirjoittanut :)

Olen yrittänyt miettiä taikuuden ja arjen realismin tasapainoa tässä tekstissä ja päätin parhaimmaksi, että Eemeli suhtautuu juuri niin epäillen, mutta samalla varovaisesti uskoen, taikuuteen, koska niin minäkin tekisin :D Kingin kirjoissa on tosiaan samaa, mutta tässä kauhuelementit jäävät onneksi reippaasti taka-alalle. Ajattelen, että Eemeli panostaa varkaan kiinniottoon paljon siksi, että kelloliike on hänelle tärkeä (turva- ja) työpaikka ja Olli on hänelle eräänlainen tukihenkilö, mutta myös ystävä. Olen yrittänyt panostaa nimenomaan tuohon Eemelin tunneherkkyyteen, lojaaliuuteen ja tapaan käsitellä asioita, kun asiat eivät mene hyvin, ja siksi oli antoisaa saada lukea, miten näet Eemelin tässä tarinassa. Kiitos kaikin puolin ihanasta kommentista! Vielä kerran on sanottava, että minua ilahduttaa valtavasti se, että viihdyt tämän parissa ♥

K/H: No niin, tässä luvussa odotus palkitaan (ainakin tavallaan)! Tätä on ollut ihanan keveää kirjoittaa, kun voi kuvailla maailmaa, jossa ei ole iholle tulevaa pandemiaa tai sotaa, joten takana on kiva kirjoitusviikko tämän tekstin parissa. Toivottavasti viihdytte tämän neljännen osan parissa! :)

Neljäs osa

Ollin verstaan seinäkellojen tikitys rytmitti puhalluksia, kun Eemeli täytti ohutta, ilmatäytteistä makuualustaa henkäisy kerrallaan. Oli tiistai-ilta ja, jos laskemat pitäisivät paikkansa, myös varkauksien yö. Eemeli tunsi jännityksen kouraisevan vatsanpohjaansa. Hän oli odottanut tätä iltaa ja kun se vihdoin saapui, hän tunsi samanaikaisesti pelkoa ja huvittunutta epäuskoa. Mitä jos mitään ei tapahtuisi? Mitä jos varjoa ei ollutkaan? Tai mitä jos kyseessä oli oikea ihminen? Miten Eemeli voisi ottaa hänet kiinni?

Yöpymisidean ehdottaminen oli vaatinut Eemeliltä rohkeutta, mutta hänen ilokseen Olli oli tarttunut heidän ainoaan johtolankaansa yhtä toiveikkaasti kuin hänkin.

”Et sinä sillä mitään menetä”, Olli oli sanonut, kun Eemeli oli osoittanut hänelle varkauksien päivämäärien välillä vallitsevan yhteyden ja kertonut suunnitelmastaan. ”Liittyisin seuraan itsekin, ellen olisi niin vanha. Minusta ei ole hyötyä, jos reväytän selkäni keskellä yötä lattialta noustessani. Lattianrajassa sitten vetää, eli pukeudu lämpimästi. En halua, että vilustut.”

Kun makuualusta oli ilmasta pinkeä, Eemeli levitti sen lattialle aivan oviaukon viereen. Olli oli ehdottanut, että hän yöpyisi verstaassa, joka oli lähimpänä myyntitilaa. Näin hän luultavasti kuulisi, kun varas astuisi liikkeeseen ja liikkuisi vitriinien välissä, ja hän voisi hyvällä tuurilla yllättää varkaan kesken teon. Tosin joka kerta, kun Eemeli yritti kuvitella tapahtumaketjua, häntä alkoi naurattaa. Hän ei ollut elokuvien supersankari, joka otti kiinni varkaita ja pelasti ahdingossa olevia kelloliikkeitä. Mikä sai hänet kuvittelemaan, että suunnitelma todella onnistuisi?

Parempaa vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Eemeli veti makuupussin säilytyspussista ja levitti sen makuualustalle. Toisesta pussista hän veti esiin sinne rullatun matkatyynyn, joka alkoi hitaasti löytää tyynyn muotoa. Hänen makuusijansa täksi yöksi oli valmis.

Ollin verstaassa oleva seinäkello löi yhdeksän kertaa.

Eemeli vaelsi myyntitiskin puolelle ja katseli ulos ikkunasta. Ulkona oli pilkkopimeää ja taivaskin tuntui olevan pilvessä. Yöksi oli luvattu lunta, mitä Eemeli piti hyvänä merkkinä. Varas jättäisi luultavasti jälkiä liikkeen edustalle.

Varmistettuaan, että liikkeen ovi oli lukossa, Eemeli meni paperihuoneeseen ja laittoi teeveden kiehumaan.

Yleensä iltayhdeksän aikoihin väsymys alkoi painaa työpäivän jälkeen, mutta nyt Eemeli malttoi tuskin istua paikoillaan. Hän yritti kuitenkin pitää iltarutiineistaan kiinni ja keskittyi ensin valmistamaan kamomillateetä ja otti sitten jääkaapista voileivät, jotka oli tehnyt aamulla kotoa lähtiessään. Ilonalta oli tullut viesti.

Mikä tilanne?

Ihan hyvä, Eemeli vastasi. Melkein kuin yöpyisin viiden tähden hotellissa.

Hän kävi nappaamassa kuvan yhden yön sängystään ja otti toisen iltapalasta, ja lähetti ne viestin perässä. Ilonalta tuli heti vastaukseksi itkusta naurava hymiö.

Harmi, etten voi olla siellä! Karkilta ja Kepposelta terveisiä.

Mukana oli epäselvä, salamalla otettu kuva Ilonan ja Antonin sohvan alta. Siitä erottui kahden punertavan kissan suuret silmät ja selkeä ärsytys siitä, että joku kehtasi häiritä niiden rauhaa kesken illan. Eemeli hymähti. Kissakaksikko oli syy siihen, että Ilona ei ollut voinut liittyä valvojaisiin. Anton oli vihdoin suostunut hankkimaan kissan, ja he olivat päätyneet pelastamaan kissojen löytötalosta 4-vuotiaat sisarukset, Karkin ja Kepposen. Ilmeisesti ne eivät olleet kaikkein sosiaalisimpia tapauksia. Eemeli muotoili tämän ajatuksen viestiin, lähetti sen llonalle ja sai vastaukseksi:

Höpsis! Söpöjä ne ovat!

Eemeli jatkoi Ilonan kanssa tekstailua iltapalan läpi. Sen jälkeen hän katsoi vielä muutaman kiipeilyvideon eräältä Youtube-kanavalta, jonka tekijä kävi kokeilemassa erilaisia kallioita Pohjoismaissa. Sellaisesta Eemeli haaveili itsekin, kesälomasta eri maissa kiipeillen, mutta niihin tarvittiin usein joku kaveriksi. Vuosien harrastamisesta huolimatta Eemeli ei ollut oikein onnistunut tutustumaan kiipeilykeskuksen muihin harrastajiin small-talkia paremmin, ja kesälomamatka pysytteli edelleen sormenpäiden ulottumattomissa olevana unelmana.

Lopulta kello näytti puolta yhtätoista ja vaikka väsymys ei vieläkään tuntunut painavan, Eemeli päätti pakottaa itsensä nukahtamaan. Hän huuhteli teemukin, laittoi sen astiakaappiin kuivumaan ja kävi pesemässä hampaat. Sitten hän käveli verstaaseen. Hän vaihtoi vaatteet pyjamaan ja asettui makuualustalle. Lattialla tosiaan veti: pohkeet menivät heti kananlihalle, kun ilmavirta kohtasi paljaat jalkapohjat ja Eemeli sujahti makuupussin sisään. Sen kahina tuntui rikkovan kelloliikkeen hartaan, tikittävän hiljaisuuden. Olisi varmaankin ollut parempi ottaa mukaan tavallinen peitto, mutta nyt oli liian myöhäistä katua.

Eemeli yritti asettua mahdollisimman mukavasti ohuelle makuualustalle ja paranteli matkatyynyä päänsä alla. Sitten hän laittoi korvanapit korviinsa ja klikkasi kuuntelemansa äänikirjan käyntiin.

Eemeli heräsi hätkähtäen. Kaikkialla oli pilkkopimeää eikä hän ensin muistanut, missä oli. Sitten seinäkellon tukeva tikitys ja verstaan tuttu öljyinen tuoksu palauttivat hänet takaisin tähän hetkeen. Mihin hän oli herännyt? Eemeli makasi paikoillaan makuupussissa ja yritti kuunnella murtovarkauden ääniä. Oli hiljaista, mutta eri tavalla kuin illalla hänen mennessä nukkumaan.

Eemeli alkoi hivuttautua ulos makuupussista yrittäen olla kahisuttamatta sitä liikaa. Sydän hakkasi vimmatusti. Hän nousi polvilleen, sitten kyykkyyn ja lopulta jaloilleen kumaraan asentoon. Jaloissa olevat villasukat pehmensivät hänen askeliaan, kun hän alkoi hiipiä kohti myyntiliikkeen ovensuuta. Hän yritti edelleen kuunnella, mutta vitriinien luota ei kuulunut tavanomaisia lukon tai kaapinoven avaamisen kaltaisia ääniä. Johonkin hän oli kuitenkin herännyt. Eemelillä oli vahva tunne siitä, että liikkeessä oli joku - tai jokin.

Päästessään ovensuuhun Eemeli pysähtyi. Hänen sydämensä hakkasi rintakehässä niin, että korvissa kohisi. Kädet vapisivat ja vatsanpohjaa väänsi ja Eemeli toivoi olevansa hieman rohkeampi. Hän sulki silmänsä, hengitti kerran sisään, kerran ulos, ja toisti tietoisen hengityksen vielä kerran ennen kuin avasi silmänsä ja kuristi nurkan taakse.

Ensin hän ei nähnyt muuta kuin yönhiljaisen myyntiliikkeen. Missään ei näkynyt mitään poikkeuksellista ja ensi näkemältä mitään ei ollut kadonnut. Eemeli ei kuitenkaan luottanut näköönsä tässä asiassa: liikkeellä ollut varjo oli tuskin jäänyt kiinni valvontakameroille, joten ihmissilmälle sen huomaaminen oli todellinen haaste. Sitten hän kuuli sen: pienen sarjan kopahduksia. Ne olivat mitättömän pieniä, kuin kerrostaloasunnossa kuuluvia yläkerran elämisen ääniä. Kopahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet liikkeen yläpuolella olevasta huoneistosta vaan lattiatasosta.

Eemelin pää tuntui kevyeltä. Tuntui siltä kuin keho olisi sykkinyt adrenaliinia enemmän kuin sen olisi tarvinnut. Hän pudisti päätään ja räpytti silmiään muutaman kerran. Hän oli jo tottunut hämärään, mutta yritti terästää katsettaan entisestään nähdäkseen varjon.

Kopahdukset kuuluivat jälleen. Ne eivät olleet aivan tasaisia, mutta jonkinlainen rytmi niillä oli. Kop-kop-tauko-kop-kop. Eemeli kumartui yhä alemmas niin, ettei häntä pystynyt näkemään myyntitiskin takaa. Hän melkein konttasi lattialla hiipiessään kohti liikkeen oikeanpuoleista reunaa, josta kopahdukset kuuluivat. Lähestyessään myyntitiskin kulmaa hän oli kuulevinaan pientä kihinää ja papatusta, joka muistutti puhetta, mutta jollaista hän ei ollut ennen kuullut. Lopulta Eemeli laskeutui polvilleen ja kumartui eteenpäin niin, että pääsi kurkistamaan kulman takaa.

Hän ei uskonut silmiään.

Monia liikkeen kelloja pidettiin esillä liikkeen myynti-ikkunassa, mutta niiden asiakkaille myytävät versiot pidettiin lukkojen takana erään vitriinin alakaapissa. Se oli aina lukittu - mutta nyt se oli auki. Ensin näytti siltä kuin sen sisällä ei olisi ollut mitään, mutta sitten Eemeli näki liikettä. Mikä ikinä varas olikaan, se oli kovin pieni, melkein kuin kämmenelle mahtuva kissanpoikanen. Eemeli yritti muuttaa asentoaan niin, että näki paremmin kaapin sisään. Olento katosi kellokaapin varjoihin lähes kokonaan, mutta jotain vaaleaa hän erotti sen keskikehon kohdalla.

Eemeli tuijotti hämmentyneenä, kuinka pieni olento kävi kelloja läpi hampaitaan ja olemattoman lyhyitä käsiään käyttäen. Samaan aikaan se puhua pulputti jotain käsittämätöntä keveää höpötystä, kuin olisi jutellut itsekseen tai kehunut itseään hyvin sujuvasta ryöstöretkestä. Sillä Eemeli tosiaan tuijotti Sihvosen kelloliikkeen varasta. Sitä, joka oli aiheuttanut heille kiusaa jo kuukausien ajan ja aiheuttanut tuhansien eurojen katoamisen kuin tuhka tuuleen. Vaikka olennossa ja sen höpötyksessä oli jotain sympaattista, Eemeli tunsi kiukun sisällään kuohahtavan. Oli olento mikä tahansa, tuollainen varastelu ei ollut oikein.

Hän liikahti konttausasennossa, johon oli myyntitiskin kulman taakse jähmettynyt, mutta laski silloin kätensä jonkin terävän päälle. Ähkäisy karkasi hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti estää itseään, ja kellokaapissa puuhasteleva olento jähmettyi ensin paikoilleen, hypähti sitten ulos kaapista ja Eemelin nähdessään kirkaisi kauhusta. Eemeli yllättyi kirkaisua yhtä paljon kuin olento häntä, mutta otti sitten konttaavan askeleen lähemmäs olentoa. Nyt tai ei koskaan: hänen piti saada se kiinni.

Olento kirkaisi uudelleen. Eemelin mielessä jyskytti ajatus, ettei se voinut olla oikea, elävä olento: se oli kerä sotkuista lankaa, jonka jalkoina olivat sukkapuikot ja sydämenä vaalea simpukka. Tai ehkä se ei ollut sydän vaan yksinäinen silmä, jolla olento katseli ympärilleen ja lähti heti kirkaistuaan juoksemaan kohti kelloliikkeen ulko-ovea. Eemeli kompuroi jaloilleen ja juoksi myyntitiskin toiselle puolella. Olennolla oli niin lyhyet jalat, ettei se voinut ehtiä kauas. Silti se oli nopeampi kuin Eemeli: hän ehti juuri ja juuri nähdä sen vilahtavan kelloliikkeen ulko-ovessa olevan postiluukun läpi, mukanaan yksi rannekelloista.

Eemeli ei pysähtynyt ajattelemaan vaan säntäsi Ollin verstaaseen ja veti ulkokengät jalkaan, nappasi takin, avaimet ja puhelimen mukaan ja kiirehti olennon perään. Hän paiskasi kelloliikkeen oven takanaan kiinni ja toivoi sen menneen lukkoon. Hän katsoi ympärilleen, mutta varkaasta ei näkynyt jälkeäkään. Sitten hän vilkaisi maahan: yöllä oli satanut lunta. Pehmeä kerros täysin puhdasta puuterilunta kerrosti katuja, ja siinä, hänen jalkojensa juuressa, oli pienten, tikkumaisten jalkojen muodostama jälki. Se oli uudessa lumessa puhdas ja selkeästi nähtävissä.

Eemeli veti takin vetoketjun kiinni, laittoi pipon päähänsä ja lähti seuraamaan pikkuisia jalanjälkiä pois keskustasta.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 4. osa 12.3.
Kirjoitti: Waulish - 19.03.2022 01:41:42

Tämäkin luku toimi minulla sopivasti lukupalkintona kirjoituskurssin tehtävän valmistumisesta. ♥ Viimeksi ei tosiaan kyseessä ollut viimeinen tehtävä, vaan vain viimeisin siihen mennessä, mutta nyt on viimeinenkin tehtävä tahkottu ja kurssi suoritettu. Kiitos kovasti onnitteluista ja myötäelämisestä, ja kiitos tästä ihanasta tarinasta joka langettaa kovasti valoa elämääni tällä hetkellä! :-*

Minusta on jotenkin hellyttävää ja hahmoon sopivaa, miten Eemeli pitää kiinni tietyistä iltarutiineistaan, vaikka yöpyykin jossain aivan muualla kuin omassa kodissa. Kamomillatee, valmiiksi tehdyt iltapalaleivät, äänikirja kuulokkeista - rutiinit tuovat turvaa vieraassa tilanteessa, ja näin lukijanakin on kivaa tyyntyä niiden parissa hetki ennen jännityksen tiivistymistä. Kivaa on sekin, miten Ilona on viestein mukana Eemelin illassa, vaikkei pystykään paikan päällä olemaan. Karkki ja Kepponen ovat kyllä varsin hyvä syy pysytellä kotona! Voi että miten suloiset nimet, ja ihanaa että Ilona ja Anton ovat adoptoineet kissasisarukset. :-* Näin löytöeläintalolla vapaaehtoistyötä tehneenä iloitsen aina, kun koditon lemmikki löytää uuden, rakastavan kodin, vaikka kyseessä sitten olisi fiktiivinen tarina! Vielä parempaa, jos kaksi kaverusta pääsee samaan kotiin.

Nautin kovasti siitä, miten kelloliikettä ja sen tuntua kuvataan Eemelin säpsähdettyä hereille. Useinhan on juuri niin, että jokin selittämätön saa aistimaan, että jokin on eri tavalla kuin aiemmin, ja tässä tapauksessa erilainen hiljaisuus herättää heti hoksaamaan, että nyt on jotain meneillään. Ylipäätään jännitys tiivistyy tässä mielestäni tosi eläväisesti, ja jännitinkin lukiessani Eemelin mukana aika tavalla - luin aina vain pikkupätkän eteenpäin ja täpinöin. :D Koko kohtaus on minusta todella mukaansatempaava ja temmoltaan sopiva niin, että lukijan on helppo pysytellä mukana niin varkaan tarkkailussa kuin tämän kiinnioton yrittämisessäkin.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 12.03.2022 10:30:34

Eemelin mielessä jyskytti ajatus, ettei se voinut olla oikea, elävä olento: se oli kerä sotkuista lankaa, jonka jalkoina olivat sukkapuikot ja sydämenä vaalea simpukka.

Varastaminen on Eemelin ja Ollin ja koko kelloliikkeen kannalta kurja juttu, mutta siitä huolimatta en voi olla heltymättä tällaisen näyn edessä, koska apua! Mieleen piirtyy selkeä kuva itsekseen puputtavasta lankakerästä, joka kipittää sukkapuikoilla ja rohmuaa aarteita vitriinistä, ja siinä on jotain ihan mielettömän sympaattista. :-* Aaa, en kestä, siis tällaista otusta tekisi melkeinpä mieli pitää hyvänä sen sijaan, että siitä pystyisi uskomaan minkäänlaista pahansuopuutta! Tosin onpa kyseessä ilkeämielisiä aikeita tai ei, varas on kuitenkin parasta saada kiinni ja vastuuseen, joten onneksi Eemeli ei häkelly (tai helly) liikaa, vaan lähtee refleksinomaisesti varkaan perään.

Tämän luvun myötä päästiinkin jo kovasti eteenpäin, ja nyt selvisi sekin, mitä kautta varas on päässyt sisään ja miksei se ole jättänyt huomattavia jälkiä. Tarina jäi todella kutkuttavaan kohtaan, ja odotankin jännityksellä jatkoa. Kiitos! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 4. osa 12.3.
Kirjoitti: hiddenben - 01.04.2022 06:52:35

Kiitos ihana Walle jälleen ihastuttavasta kommentista, on niin kivaa saada lukea ajatuksiasi tekstistä! Minua ilahdutti aivan erityisesti kuulla, että onnistuin rakentamaan jännitystä lukuun. Jännitys ja toiminta ovat aina tuntuneet sellaisilta asioilta, joita pitäisi harjoitella kirjoittaessa enemmän, joten kivaa, että onnistuin! Olet kyllä niin oikeassa siinä, että tämä varas ei ainakaan ensinäkemältä herätä kauheasti vastenmielisiä tai vihaisia tunteita vaan pikemminkin hämmennystä ja ihastusta :D Mutta varas saa kyllä vastata teoistaan, sen lupaan. Kiitos kaikin puolin ihanasta kommentista ja että luet, se antaa hurjasti motivaatiota! ♥

K/H: Koko maaliskuu on ollut melkoista intensiivistä myllerrystä töissä ja sama jatkunee melkein koko huhtikuun. Vedän yliopistolla kurssin 40 opiskelijalle ja sen suunnitteleminen ja toteuttaminen vaatii todella keskittynyttä tietokoneen ääressä istumista, joten olen vetänyt ruutuajan aivan minimiin iltaisin - ja se on taas verottanut Fini-aikaani huomattavasti. Sain kuitenkin vihdoin tämän uusimman luvun oikoluettua ja julkaisen sen nyt! Tekee muutenkin mieli vähän vauhdittaa julkaisutahtia, kun kevät alkaa hiipiä Suomeen ja tässä tarinassa eletään vielä tammi-helmikuun vaihdetta :D Mutta, toivottavasti viihdytte tämän uusimman luvun parissa!

Viides osa

Kello oli ollut hieman yli viisi, kun Eemeli oli havahtunut olennon puuhasteluun kelloliikkeessä. Nyt kello oli varttia vaille kuusi, ja hän seurasi olentoa edelleen. Ei ollut kestänyt kauaa päästä muutaman kymmenen metrin etäisyydelle varkaasta, mutta Eemeli oli päättänyt olla ottamatta sitä kiinni: hän halusi tietää, missä olento säilytti varastamiaan aarteita.

Heidän kulkunsa oli hidasta, mutta silti hän joutui pitämään olentoa tarkasti silmällä. Se katosi helposti katulamppujen väliin jääviin varjoihin ja muutaman kerran Eemeli luuli jo kadottaneensa sen, kunnes näki jälleen sen lähes läpinäkyvän kehon vaappuvan seuraavan lampun tai ohiajavan auton valoissa. Hän oli epävarma, tiesikö olento hänen seuraavan sitä, mutta ainakaan se ei enää päästänyt samanlaisia kirkaisevia ääniä kuin kelloliikkeessä.

Varas ei muistuttanut Eemeliä mistään olennosta, niin olemassa olevasta kuin myyttisestä. Se ei osannut lentää, ei kaivautua maan alle eikä sillä tuntunut olevan mitään erityisvoimia vaan se nojasi puhtaasti oveluuteen, näppäryyteen ja omanlaiseen nopeuteen. Sen lisäksi sillä ei ollut lihaa ja verta olevaa kehoa, ei sykkivää sydäntä tai aivotoimintaa. Sehän oli pelkkä kerä lankaa ja kaksi sukkapuikkoa! Sitä piti elossa jokin muu, mutta mikä?

Onneksi pakkasta ei ollut paljoa, sillä muuten Eemeli olisi luultavasti vilustunut vaeltaessaan ulkona pelkässä pyjamassa ja ulkotakissa. Hanskat hän oli unohtanut kelloliikkeeseen, mutta pipon ja kaulahuivin hän oli onneksi muistanut napata mukaan. Ulkona oli edelleen pilkkopimeää. Lumisateen jälkeen taivasta peittäneet pilvet olivat hieman hajaantuneet ja siellä täällä näkyi kirkkaita tähtiä, jotka erottuivat selkeinä kaupungin valoista huolimatta.

Olennon vaappuessa eteenpäin Eemelin mieleen muistui Saba-terrieri ja kuinka he olivat Joonan kanssa usein nauraneet sen hassulle tavalle tepsutella lenkillä. Samalla muisto herätti hänessä tyhjyyden tunteen: vaikka erosta oli jo muutama vuosi, Eemeli kaipasi pienen terrierin kilttiä luonnetta ja sen ehdotonta tapaa rakastaa ketä tahansa, joka ehti pysähtyä rapsuttamaan sitä korvan takaa. Kaipasi hän Joonaakin, tavallaan. Mutta sydänsuruja, niitä hän ei halunnut elämäänsä. Erosta palautuminen oli vaatinut niin paljon, että Eemeli oli luvannut itselleen välttävänsä samankaltaisen kivun tuottamista itselleen tulevaisuudessa. Ilonan mielestä se oli typerä lupaus, sillä hänen mielestään rakkaus satutti yhtä paljon kuin paransi, mutta Eemeliin suhde Joonan kanssa oli jättänyt liian syvät haavat. Eikä asiasta tehnyt parempaa se, että Eemeli ei ollut koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen. Sydänsurujen piilottelu oli ollut kamalaa. Oli helpompi olla rakastumatta, niin Eemeli yritti muistuttaa itseään, kun tapasi jonkun, jolla oli kauniit kädet tai lempeä tapa puhua.

Kun olento vihdoin poikkesi jalkakäytävältä pensaikkoon, Eemeli ravisti mielestään ajatukset Sabasta, Joonasta ja sydänsuruista ja keskittyi pitämään olentoa silmällä. He olivat ehtineet kulkea muutaman kilometrin verran keskustan ulkopuolelle ja alue oli sekoitus vanhempia puutalokortteleita ja moderneja rivitaloja. Kauempana kadunvartta varjostivat kerrostalot. Pensaikko, jonne olento katosi, johdatti pienen kukkulan laelle. Eemeli ei muistanut, että olisi koskaan käynyt siellä, vaikka alue olikin muuten tuttu pyöräretkiltä.

Hän kääntyi jalkakäytävältä pensaikkoon ja lähti kulkemaan kukkulan mäkeä ylös. Maa oli lumesta pehmeä ja kulku oli vaivatonta, mutta näkyvyys pensaikossa huono. Ei kestänyt kauaa ennen kuin Eemeli tajusi kadottaneensa pienikokoisen varkaan varjoihin, mutta silloin hän jo saapui kukkulaa kiertävälle vanhalle puuaidalle. Puolipimeässäkin pystyi näkemään, että sen maali oli hilseillyt ja alta paljastuva puu oli harmaata ja paikoittain sammaleen peittämää. Se ympäröi suurempaa pihaa, jonka keskellä seisoi hieno, vanhanaikainen huvila. Sen jyrkkä katto kohosi korkealle pienen metsikön keskellä. Eemeli katsoi taloa hämmentyneenä: miten hän ei ollut koskaan aiemmin huomannut sitä kävellessään kadulla?

Sitten hän muisti varkaan ja ryhtyi katselemaan ympärilleen nähdäkseen edes pienen vilauksen olennosta. Pienen kukkulan laella ei kuitenkaan ollut katulamppuja valaisemassa pimeää pihaa, ja vaikka Eemeli siristeli silmiään, hahmoa ei näkynyt missään. Eemeli huokaisi ja vilkaisi kelloa. Se oli jo kuusi aamulla: varjostusretki oli kestänyt jo melkein tunnin. Kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmasti jo kääntynyt kotiin, mutta Eemeliä harmitti epäonnistua nyt, kun kelloliikkeen varas oli ollut hänen sormiensa ulottuvilla. Hän vilkaisi ympärilleen. Ehkä hän voisi vain tarkistaa huvilaa ympäröivän pihan ja varmistaa, ettei olento kuitenkin olisi piiloutunut johonkin varjoisaan nurkkaan?

Eemelin seistessä paikoillaan kylmä alkoi heti hiipiä hänen jalkojaan pitkin ja vilunväristys sai hänet tekemään päätöksen. Hän heitti jalkansa puuaidan yli ja heilautti itsensä aidan toiselle puolelle. Aita narahti hänen painonsa alla ja maassa oleva lumi narskahti Eemelin jalkojen osuessa maahan. Hän suoristi selkänsä ja vilkaisi ympärilleen. Talon ikkunat olivat pimeitä ja pihalla vallitsi rauhallinen hiljaisuus. Ehkä kukaan ei edes asunut enää huvilassa vaan se oli yksi niistä monista, jotka olivat kaupungin omistuksessa mutta tyhjillään, koska niille ei löytynyt riittävän rikasta omistajaa. Parempi niin päin, Eemeli mietti lähtiessään kävelemään pihan ympäri. Hän saisi etsiä varasta rauhassa ja vailla pelkoa kiinnijäämisestä. Eihän hän edes tiennyt miten selittäisi, kuinka oli päätynyt tänne.

Pihalla oli kolme vanhaa omenapuuta, joiden vänkyräiset oksat olivat lumen peitossa. Sen lisäksi kauempana oli lehdettömiä pensaita, joissa Eemeli arveli kasvavan viinimarjoja. Hän kiersi hitaasti talon ympäri, mutta ei nähnyt mitään, mikä olisi vienyt hänet uudelleen olennon jäljille. Pienet jalanjäljetkin olivat kadonneet tai sotkeutuneet Eemelin omiin, eikä niin pieniä jälkiä olisi pimeässä ehkä erottanutkaan. Pihalla seisova varastorakennus oli sekin lukittu ja niin pimeä, ettei Eemeli erottanut pienen ikkunan läpi yhtäkään varjoa.

Kun Eemeli oli kiertänyt koko talon, pihan läpi puhalsi tuuli. Iho nousi kananlihalle: kylmä alkoi todella hiipiä hänen kehoonsa. Vatsassa alkoi kaihertaa nälkä ja kurkkua kuivasi. Ja sitten kaikki meni vielä enemmän pieleen: huvilan ikkunaan syttyi valo ja vain hetkeä myöhemmin joku avasi ulko-oven, jonka lähellä Eemeli seisoi.

Hän seisoi niin lähellä, että tavallisena päivänä olisi saattanut näyttää siltä kuin hän olisi juuri aikonut nousta muutamat rappuset ovelle ja soittaa ovikelloa. Mutta nyt ei ollut tavallinen päivä vaan hyvin aikainen, pimeä aamu ja Eemeli seisoi vieraan talon ulkopuolella pyjamassa ja ulkotakissa.

Aamutakkiin kääriytynyt nuori mies katsoi häntä oven raosta. Eemeli yllättyi käänteestä niin, että lamaantui paikoilleen, vaikka jokainen solu hänen kehossaan kehottikin häntä kääntymään ja ryntäämään takaisin kadulle, kelloliikkeeseen ja sitten kotiin.

”Öö, huomenta?” mies sanoi. Hänen äänensä oli vielä yöstä karhea, mutta sävy oli oudosta tilanteesta huolimatta uteliaan kirkas. Se ei kuitenkaan saanut Eemeliä rentoutumaan.

”Hei”, hän sai kuitenkin sanottua.

He seisoivat hetken paikoillaan, Eemeli lumessa ja mies ovenraossa, kunnes mies naurahti ja sanoi:

”Ei nyt seistä tässä kuin kaksi kukkoa tunkiolla. Tule sisälle lämmittelemään, kuka ikinä oletkin.”

Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Eemeli tajusi, että talonomistaja oli kutsunut hänet sisälle. Tilanne alkoi olla outo, mutta toisaalta: eikö koko yö ollut ollut täynnä outoja käänteitä? Miten paljon kummallisemmaksi kaikki voisi muuttua?

Eemeli nousi rappuset ovelle. Mies päästi Eemelin sisään ja sulki oven hänen jäljessään. ”Jätä kengät ja takki tähän eteiseen ja tule sitten peremmälle.”

Eemelin toimiessa ohjeiden mukaisesti mies ehti kadota ennen kuin Eemeli sai vilkaistua häntä kunnolla. Saatuaan takin naulaan ja kengät matalalle kenkätelineelle, Eemeli astui sisälle taloon ja katseli ympärilleen. Hän ei ollut koskaan käynyt vanhassa huvilassa, mutta jo ensivilkaisu vakuutti hänelle, että se oli upea. Eteisestä pääsi suoraan suureen seurusteluhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä oli suuri kakluuni ja toisella suurilla ikkunoilla varustettu erkkeri. Huonekaluja oli vähän ja odotuksien vastaisesti ennemminkin Ikeasta kuin 1920-luvulta, mutta tunnelma oli silti kotoisa. Lattioita peittivät lukuisat räsymatot, kakluunista kuului satunnaisia räsähdyksiä puun palaessa, ja erkkerin edessä olevalla ruokapöydällä palavat kolme kynttilää loivat pehmeitä valorinkuloita valkealle pöytäliinalle.

Eemeli hätkähti, kun kuuli takanaan kuppien kilahduksia. Hän kääntyi ja kohtasi talon omistajan, joka kantoi pienellä tarjottimella kahvipannua ja kahta kuppia.

”Sinulla on varmaan kylmä”, mies sanoi viedessään tarjottimen ruokapöydälle. ”Kupillinen kahvia voisi tehdä hyvää.”

Vasta silloin Eemeli muisti päällään olevan pyjaman: vaalean pitkähihaisen ja tummansiniset, raidalliset housut. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen ja tunsi olonsa vielä kiusaantuneemmaksi, kun huomasi miehen katsovan häntä huvittuneena. Miehellä oli päällään flanellinen aamutakki, jonka alta näkyi samantyylinen pyjama kuin Eemelillä: t-paita ja pitkät housut. Jaloissaan miehellä oli revontulien väriset vihertävät villasukat. Hän vaikutti tilanteesta huolimatta rennolta, kun taas Eemeli tunsi melkein vapisevansa jännityksestä.

Kun mies viittasi kädellään erkkerin edessä olevaa ruokapöytää kohti, Eemeli pakotti itsensä pöydän ääreen. Ennen kuin hän istui alas, mies ojensi kätensä, johon Eemeli tarttui.

”Minä olen Veikka”, mies sanoi. Hänen kätensä oli lämmin Eemelin omaa kylmettynyttä ihoa vasten ja väreet kulkivat Eemelin hartioista reisiin saakka. Veikalla oli pehmeänruskeat silmät ja hieman kiharalle kiertyvät hiussuortuvat lepäsivät otsalla.

”Eemeli.”

”Mukava tutustua”, Veikka sanoi ja virnisti sitten. ”Vaikkakin vähän… odottamatonta.”

”Niin…”

Puna ei suostunut lähtemään Eemelin poskilta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Mieleen ei juolahtanut yhtäkään järkevää lausetta, joka selittäisi, miten hän oli päätynyt aamuyöllä vieraan miehen pihalle päällään pelkkä pyjama ja ulkotakki. Missään ei ollut enää mitään järkeä, kaikkein vähiten siinä, että Eemeliä vastapäätä istuva Veikka näytti niin rennolta ja samalla uteliaalta, vaikka oli juuri saanut kiinni tunkeilijan takapihaltaan.

”Otatko maitoa tai sokeria?” Veikka kysyi kaataessaan molemmille kahvia.

”Maitoa, kiitos.”

Veikka nyökkäsi. Eemeli seurasi, kuinka Veikka kaatoi pienestä, kukkakuvioin koristellusta maitonekasta kahvia toiseen mukiin ja ojensi hänelle. Omansa hän joi mustana. Eemeli kohotti mukin huulilleen ja joi pienen siemauksen, vaikka kahvi olikin vielä niin kuumaa, että poltti kieltä. Lämpö oli kuitenkin tervetullut pitkän yön jälkeen.

”Olen pahoillani”, Eemeli sai lopulta sanottua, kun hiljaisuus heidän välillään venyi jälleen pitkäksi.

”Jos en olisi sattunut katsomaan ulos ikkunasta, en olisi varmaan edes huomannut sinua”, Veikka sanoi ja kohautti olkiaan. ”Et sitä paitsi vaikuttanut olevan pahanteossa.”

Eemeli pudisti päätään, mutta ei ehtinyt miettiä sopivaa vastausta, kun Veikka jo kysyi:

”Liittyykö odottamattomaan vierailuusi jokin hyvä tarina?”

Kysymys sai Eemelin hymähtämään. Jokin Veikan tavassa puhua - tai ehkä se oli hänen rento, huoleton tapansa olla - sai Eemelinkin hitaasti rentoutumaan.

”En tiedä, uskoisitko, jos kertoisin.”

Hymy kohosi Veikan huulille. Samalla poskiin ilmestyivät hymykuopat ja silmäkulmiin ilorypyt. Eemeliäkin hymyilytti.

”Kokeile, niin katsotaan.”

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 5. osa 1.4.
Kirjoitti: Violetu - 02.04.2022 08:46:02

No awww, kyllä kieltämättä odottamattomaan suuntaan vei🤭

Mutta mukavaa, että tapahtui tällainen käänne, siinä on Eemelillä vähän selittelemistä xD
Tarina vie mukanaan ja jännityksellä odotan selviääkö ryöstöjen syy ja tekijä vielä, mikä oli tämä omituinen pikkuotus.
Aamuaivoilla ei irtoa nyt oikein mitään järkevää, mutta edelleen luen ja seurailen, (ja pidän!) vaikka kommentointi on viime aikoina ollut tosi tahmeaa touhua ::)

~Violet kiittää

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 5. osa 1.4.
Kirjoitti: Waulish - 05.04.2022 02:05:06

Ihanaa oli saada tähän tarinaan jatkoa, oi että! Ihan ymmärrettävää kyllä, jos arki välillä verottaa tarinan työstämistä ja julkaisutahtia, mutta täällä jaksetaan kyllä odotella. ♥ Tsemppiä kovasti kevätkiireisiin! :-*

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 01.04.2022 06:52:35

Varas ei muistuttanut Eemeliä mistään olennosta, niin olemassa olevasta kuin myyttisestä. Se ei osannut lentää, ei kaivautua maan alle eikä sillä tuntunut olevan mitään erityisvoimia vaan se nojasi puhtaasti oveluuteen, näppäryyteen ja omanlaiseen nopeuteen. Sen lisäksi sillä ei ollut lihaa ja verta olevaa kehoa, ei sykkivää sydäntä tai aivotoimintaa. Sehän oli pelkkä kerä lankaa ja kaksi sukkapuikkoa! Sitä piti elossa jokin muu, mutta mikä?

Tämä kuvaus on niin kutkuttava yhteenveto! Viehätyn tästä jotenkin kovasti, koska tässä on sellaista analyyttista, järkeilevää otetta, jollaista voisi ajatellakin olevan ihmisellä, joka yllättäen kohtaa jotain kertakaikkisen eriskummallista ja luonnonlaeista poikkeavaa. Tulee sellainen fiilis, että tässä todella havainnoidaan jotain sellaista, mikä ei sovi mihinkään aiemmasta elämästä opittuun muottiin, ja sen myötä lukijan on helppo astua Eemelin saappaisiin. Palan halusta saada tietää tästä sukkapuikkokaverista lisää! Vaikka se Eemeliltä lopulta karkaakin, ounastelen että se tavataan ennen pitkää vielä uudestaan...

Huvilasta, jota Eemeli ei ole ennen alueella liikkumisesta huolimatta huomannut, tulee minulle assosiaatio Potter-maailman suojataikoihin ja paikkoihin, joiden ei haluta löytyvän. Kävi mielessä, näyttäytyisikö huvila vain niille, jotka osaavat sinne mennä, mutta ehkä loogisempi selitys löytyy kuitenkin Eemelin järkeilystä koskien kaupungin omistamia tontteja, joihin kenelläkään ei ole varaa. ;D Sen sijaan minulle jäi sellainen kutina, että Veikka saattaisi hyvinkin tietää olennosta jotain! On melkein kuin hän olisi osannut odottaa jonkun jossain vaiheessa ilmestyvän mailleen, niin rennolta ja välittömältä hän vaikuttaa! Tai sitten hän vain on sellainen luonne, joka muitta mutkitta kutsuu pyjamassa kekkaloivan muukalaisen sisälle juomaan kahvia - ja se on minusta itse asiassa jotenkin tosi ihanaa. ♥ Eemelin nolous ja häkeltyneisyys (olisin muuten itsekin varmaan todella nolona, jos yhtäkkiä muistaisin, että olen pyjamahousuissa talvipakkasella :D) luo vetävän kontrastin Veikan avoimuuden ja huolettomuuden kanssa, ja mielenkiinnolla jäänkin odottamaan heidän välistään öistä kahvipöytäkeskustelua. Eemelin punastelu ja vaikeilu on kyllä jotain niin sympaattista, voi että. Hänen kokemansa väristykset saavat pienen romantikon minussa jopa pohdiskelemaan, voisiko tästä yllättävästä kohtaamisesta versoa alkutiedoissa mainittua rakkautta... No, kylmän ja lämpimän ihon kohtaaminen on kyllä väristyksille luonnollinen selitys, mutta kukapa tietää, mitä tuleman pitää! Oli miten oli, tämä huvilakäänne ja uuden hahmon astuminen kuvioon on tosi mielenkiintoista luettavaa ja innostaa spekuloimaan.

Rakkaudesta puheen ollen - tämä kohta käy sydämeen ja riipaisee:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 01.04.2022 06:52:35

Ilonan mielestä se oli typerä lupaus, sillä hänen mielestään rakkaus satutti yhtä paljon kuin paransi, mutta Eemeliin suhde Joonan kanssa oli jättänyt liian syvät haavat. Eikä asiasta tehnyt parempaa se, että Eemeli ei ollut koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen. Sydänsurujen piilottelu oli ollut kamalaa. Oli helpompi olla rakastumatta, niin Eemeli yritti muistuttaa itseään, kun tapasi jonkun, jolla oli kauniit kädet tai lempeä tapa puhua.

Olin jo unohtanut, että taisin kirjoittaa hahmolomakkeeseen siitä, ettei Eemeli koskaan kertonut suhteesta vanhemmilleen, ja niinpä tämä kohta tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, että Eemelin tapauksessa ero on ollut varmaan erityisen vaikea, koska hän ei ole luonnollisesti myöskään saanut siinä tukea perheeltään. :-\ Eemelin välit vanhempiin vaikuttavat lämpimiltä ja rakastavilta puolin ja toisin, mutta kaikkia asioita ei ole helppo jakaa, ja joskus se taas voi johtaa pahimmassa tapauksessa jopa enempään kärsimykseen kuin se, että kertoisi tuomitsevan vastaanoton uhalla. Hankalia aikoja on Eemelillä takanaan, ja ymmärrän hyvin hänen ajatuskulkuaan siitä, että helpommalla pääsee, kun tietoisesti pidättäytyy ihastumasta ja rakastumasta. Vaikka samalla Ilonalla on kyllä erinomainen pointti, jonka minäkin allekirjoitan: rakkaudella on voimaa satuttaa, mutta sillä on myös ihmeellinen kyky parantaa. Toivottavasti Eemeli vielä onnistuu laskemaan suojakilpensä ja pääsee kokemaan sen parantavan vaikutuksen.

Pompin nyt tuttuun tapaan taas asiasta kolmanteen, mutta haluan mainita vielä sen, että nautin kovasti huvilan tunnelman ja sisustuksen kuvailusta tässä osassa. Kakluuni ja erkkeri, oi. Tosin pitää tunnustaa, että googlasin molemmat termit, koska vaikka ainakin erkkeri kuulosti tosi tutulta, en millään saanut päähäni, mikä se oikein on. :D Kakluuni osoittautuikin sitten kaakeliuuniksi, ja ilahduin muistaessani, että juuri sellainen oli isoäitini talossa maatilalla Eestissä! Huvila vaikuttaa viehättävältä sekoitukselta menneisyyttä ja nykyaikaa, ja onkin mielenkiintoista seurata, paljastuuko sen taustasta jotain tarinan edetessä.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 01.04.2022 06:52:35

Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Eemeli tajusi, että talonomistaja oli kutsunut hänet sisälle. Tilanne alkoi olla outo, mutta toisaalta: eikö koko yö ollut ollut täynnä outoja käänteitä? Miten paljon kummallisemmaksi kaikki voisi muuttua?

En nyt näköjään saa tätä kommenttia mitenkään kronologisesti järkeväksi, mutta tästä kohdasta haluan hihkua, että rakastan tässä tarinassa tällaisia järkeilyjä, joita esiintyy, kun vastassa on jotain odottamatonta ja yllättävää! Normaalitilanteessa vieraan taloon yösydännä uskaltautumista ehkä harkitsisi hieman pidempään, mutta tässä kontekstissa se tuntuu pikemminkin ainoalta oikealta ratkaisulta, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta hullua on jo tapahtunut ja vieläpä lyhyen ajan sisään. Samaistun jotenkin kovasti Eemelin päätöksentekoprosessiin tässä. :D

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 01.04.2022 06:52:35

Kuka tahansa järkevä ihminen olisi varmasti jo kääntyä kotiin

Tuossa pitäisi varmaan olla "kääntynyt"?

Suuret kiitokset ihanan yllätyksellisestä ja kutkuttavasta luvusta, joka kuljetti taas tarinaa mukavasti eteenpäin. Nautin kovasti! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 5. osa 1.4.
Kirjoitti: hiddenben - 12.04.2022 06:17:49

Violetu, ihanaa, että kirjoitit kommentin! Ilahduin kovasti, että seuraat edelleen mukana :) Itsellänikin kommentointi on ollut todella tahmeaa viime aikoina, joten siitäkin syystä kivaa, että kommentoit! Heh, kyllä vain: tarina lähtee ehkä hieman odottamattomaan suuntaan, mutta mikäs sen parempaa? ;) Lupaan, että vastauksia on tulossa! Kiitos vielä, että tulit kirjoittamaan kommentin (ja että tarjosit tätä Kommenttikampanjassa, se ilahdutti suuresti!) ♥

Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista ja tsempistä, se tuli hyvään saumaan :-* Ilahdun aina, kun saan lukea ajatuksiasi ja tälläkin kertaa oli hauskaa saada tempautua kommenttiisi. Hyvä, että tuo Eemelin analyyttinen, järkeilevä ote taikuuteen toimii eikä ärsytä - vähän jännitin, miten tuollainen asioiden "auki purkaminen" tässä toimii. Mutta sitten ajattelin, että Eemeli avaa asiaa niin kuin varmasti itse avaisin, jos sattuisin törmäämään tuollaiseen outoon olentoon :D Saattaa olla, että ounastelet oikein... Mutta en paljasta vielä mitään ;) Heh, hauska ajatus tuo suojataika! Olisihan se ehdottomasti hauskempaa, jos kyseessä olisi vain harvoille valituille näkyvä huvila, mutta kuten itsekin kirjoitit, kyllä tässä on enemmän kyse kaupungin tonteista ja huvilasta, joka on kätkeytynyt kukkulalleen korkeiden puiden sekaan.

Hihii, ihana lukea, mitä tykkäsit Veikasta! Hän on ehdottomasti rento ja huoleton henkilö, joka tulee helposti toimeen ihmisten kanssa ja saa heidät rentoutumaan - mutta ehkä hänelläkin on salaisuuksia! Huippua, että Eemelin nolous tuli esiin, sitä oli nimittäin hauska (ja samalla vähän haastava) kirjoittaa :D Ihana kuulla muutenkin, että tämä tarinan uusin käänne tuntui mielenkiintoiselta. Ja että se sai googlaamaan nuo kaksi sanaa - kaakeliuunit ovat ihanan tunnelmallisia ja erkkerit henkilökohtainen suosikkini talossa kuin talossa (vaikka niiden sisustaminen onkin aina todennäköisesti aika epäkäytännöllistä :P). Unohtamatta isoäitisi taloa Eestissä, olipa hauska kuulla siitä!

Eemelin rakkauselämästä vielä: ilahdutti, että nostit tuon kohdan menneestä suhteesta. Ajattelen, että Eemeli elää melko ristiriitaisessa tilanteessa: hän ei halua satuttaa itseään rakastumalla uudelleen, mutta kaipaa samalla rinnalleen jotakuta, jonka kanssa jakaa elämän ylä- ja alamäet. Se on vaikea tilanne, jossa alkaa helposti rajoittaa omaa elämäänsä, ja aion yrittää auttaa Eemeliä pääsemään tästä yli tämän tarinan aikana! Niin, ja kiitos vielä kirjoitusvirhehuomautuksesta! Korjasin sen ja nyt teksti on jälleen hieman eheämpi :) Ja kiitos ihanasta kommentista vielä kerran! ♥

K/H: Työssä kiireet jatkuvat, mutta huhtikuun lopussa häämöttää viimein yksi suurempi maaliviiva. Sitä kohti siis! Sain kuitenkin kirjoitettua kaiken ohessa uuden luvun tähän tarinaan, joten on aika viedä tätä hieman eteenpäin. Toivottavasti viihdytte tämän parissa ja oikein lempeää pääsiäistä ♥

Kuudes osa

”Tarkoitat siis, että seurasit kelloliikkeen varasta tänne, mutta se katosi näkyvistä, kun pääsit pihaan?”

Eemeli lämmitteli käsiään kahvikupin ympärillä ja nyökkäsi. Veikka katseli häntä kulmat hieman rypyssä. Mahtoiko hän uskoa Eemeliä? Hän oli yrittänyt selittää kaiken alusta alkaen mahdollisimman tiivistetysti: valvontakameroiden oudosta varjosta liikkeessä yöpymiseen ja kuinka hän oli seurannut varasta huvilalle. Varkaan kuvaileminen oli haastavinta, mutta Veikka ei tuntunut kiinnostuvan siitä yhtä paljon kuin kelloliikkeestä kadonneista koruista ja kelloista.

”Outoa”, Veikka sanoi lopulta ja joi kuppinsa tyhjäksi ennen kuin kaatoi itselleen lisää kahvia. ”Minä en ole huomannut mitään.”

Eemeli nyökkäsi jälleen. Hän halusi uskoa Veikkaa, vaikka olikin lähes vakuuttunut siitä, että varas oli piiloutunut jonnekin huvilan läheisyyteen. Miten muuten se olisi ehtinyt kadota näkyvistä?

”En ole koskaan nähnyt mitään sellaista kuin se… lankakerä”, Eemeli sanoi. ”En ole koskaan ajatellut, että sellaisia yliluonnollisia olentoja olisi edes olemassa.”

”Ihmiset haluavat ajatella, että taikuutta on vain kirjoissa”, Veikka sanoi. ”Mutta kyllähän nykypäivänäkin harrastetaan spiritismiä. Ja noituutta opettavia oppaita löytyy ihan kirjastonkin hyllyltä. Taikuutta on olemassa, mutta se ei ole kovin trendikästä ja siksi se jää monelta huomaamatta.”

Veikan vastaus yllätti Eemelin. Hän ei ollut aiemmin tavannut ketään, joka olisi myöntänyt uskovansa taikuuteen noin vain. Siihen oli vaikea vastata etenkin, kun Eemeli ei enää itsekään tiennyt, mihin uskoi - tai mihin kaikkeen oli alkanut uskoa. Hän käänsi katseensa ikkunaan. Yön pimeys piteli edelleen kiinni aamusta, vaikka kellon oli lähestyttävä seitsemää, eikä ikkunassa näkynyt muuta kuin Eemelin oma heijastus.

Mitä hän voisi tehdä nyt? Suunnitelma kelloliikkeessä yöpymisestä ja varkaan nappaamisesta oli toiminut vain osittain ja nyt hän palaisi kotiin tyhjin käsin. Sen lisäksi hänen selityksensä varkaasta ei ollut muuttunut yhtään selväjärkisemmäksi: hän voisi tuskin kertoa Ollille, että liikkeessä käyvä varas oli sukkapuikoilla kävelevä ja simpukkasydämellä koristeltu lankakerä.

Puuskahdus karkasi Eemelin huulilta ennen kuin hän ehti estää sitä. Vilkaistessaan Veikkaa Eemelin kasvoille karkasi taas puna. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui täysin absurdilta, jopa hieman nololta, ja Eemelin täytti halu päästä kotiin lämpimään suihkuun ja puurolautasen äärelle. Hän kohotti kupin huulilleen ja joi sen tyhjäksi.

”Anteeksi, että häiritsin aamuasi ja että ylipäätään… No, koko tämä tarina”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Kiitos ystävällisyydestä ja että kutsuit minut sisään.”

”Koska tahansa”, Veikka vastasi ja nousi pöydän äärestä. Hän oli pitkä ja hoikka, mikä oli jonkinlainen vastakohta Eemelin keskimittaiselle, jäntevälle keholle. ”Olen pahoillani, etten voinut auttaa enempää. Toivottavasti löydät varkaan.”

Eemeli käveli eteiseen ja puki päälleen. Veikka nojasi ovenkarmiin, pieni ryppy silmien välissä kuin hän olisi miettinyt jotain. Lopulta, kun Eemeli oli varmistanut löytävänsä avaimet ja puhelimen takintaskustaan, hän ojensi kätensä kätelläkseen Veikkaa vielä kerran.

”Kiitos ja anteeksi.”

Veikka hymähti ja ojensi kätensä. He kättelivät, mutta sitten sekin tuntui Eemelistä kiusalliselta, joten hän irrotti otteensa nopeasti ja kääntyi avaamaan eteisen oven.

”Portaat ovat usein liukkaat tähän aikaan vuodesta”, Veikka varoitti hänen astuessaan ulos. ”Kävele varovasti.”

Eemeli nyökkäsi ja heilautti vielä kättään ennen kuin sulki oven takanaan. Hän laskeutui puiset ulkorappuset varoen ja löysi nopeasti portille, jonka kautta huvilaan oli tarkoitus saapua. Hetken Eemeli mietti, olisiko kiertänyt pihan vielä kerran, mutta luopui ajatuksesta nopeasti. Tässä aamussa oli ollut jo riittävästi ohjelmaa.

Päästessään takaisin tutuille kaduille, ajatukset lähtivät laukkaamaan. Eemeli tuskin huomasi vastaantulevien koiranulkoiluttajien tai töihin kävelevien ihmisten katseita, jotka kiinnittyivät hänen tuulessa lepattaviin pyjamahousuihinsa. Hän kertasi yön tapahtumia, mitä oli nähnyt kelloliikkeessä ja miten oli seurannut lankakerää huvilalle. Hän oli melko varma siitä, että olento oli piiloutunut huvilan läheisyyteen, mutta miten hän voisi löytää sen? Hän ei halunnut jäädä kiinni hiippailusta toista kertaa etenkin, kun Veikka oli sanonut, ettei tiennyt asiasta mitään. Mutta jotain hänen oli pakko tehdä. Ehkä Ilona voisi auttaa häntä miettimään uuden suunnitelman. Ollille Eemeli ei aikonut mainita Veikasta tai olennosta sanaakaan.

Kun Eemeli alkoi lähestyä keskustaa ja kelloliikettä, hän vilkaisi puhelintaan. Akku oli melkein loppu, kylmä pakkasaamu oli tehnyt sille tekojaan. Hänelle oli tullut kaksi viestiä Ilonalta, yksi Ollilta ja molemmissa kysyttiin varkaan perään. Huokaisten Eemeli laittoi puhelimen takaisin takintaskuun. Hän ei vastaisi mitään ennen kuin olisi käynyt kuuman höyryävässä suihkussa.

Seuraavat kolme päivää Eemeli makasi peittojen alla flunssassa. Se ei tullut yllätyksenä, sillä ennen kuin hän oli päässyt kelloliikkeeseen ja polkenut takaisin kotiin, hän oli hytissyt kylmästä ja nälästä. Suihkun ja puurolautasen jälkeen hän oli kaatunut sänkyyn, nukahtanut ja herännyt iltapäivällä kipeään kurkkuun ja kuumeisiin vilunväreisiin. Äiti, joka oli sattunut soittamaan samana iltana kuin flunssa alkoi, oli huolestuneena ajanut koko kahden tunnin matkan Eemelin luo ja tuonut mukanaan lääkkeitä, välipaloja ja sosekeittoa, joka maistui vahvasti inkivääriltä ja porkkanalta. Eemeli arvosti elettä valtavasti, mutta ei kuitenkaan antanut äidin jäädä yöksi vaan hoputti hänet palaamaan yöksi kotiin ennen kuin flunssa tarttuisi. Hän sairasti mieluiten yksin.

Kun kuume lopulta alkoi hellittää ja kurkkukivun sai taltutettua kipulääkkeillä ja kuumilla juomilla, Eemeli alkoi miettiä keskiviikon tapahtumia tarkemmin. Ollille hän oli sanonut vilustuneensa vietettyään koko pitkän yön verstaan lattialla, mutta Ilonalle hän selitti kaiken pitkässä ääniviestien sarjassa. Ilona innostui tapahtumaketjusta ja kävi heti katsomassa huvilaa sopivalta etäisyydeltä. Häntä tuntui kiinnostavan kaikkein eniten siellä asuva Veikka ja kuinka Eemeli oli otettu niin hyvin vastaan oudosta kohtaamisesta huolimatta.

”Mieti, että se olento vei sinut juuri sinne”, Ilonan ääniviesti kuului. ”Kuulostaa melkein kohtalolta.”

Miten niin? Eemeli kirjoitti vastaukseksi.

”Siellä olisi voinut asua vanha mummo tai joku keski-ikäinen vanha äijä tai mitä tahansa muuta, mutta sen sijaan siellä asui meidän ikäinen mies, joka oli kaiken lisäksi todella mukava. Ehkä teidän oli tarkoitus tavata?”

Eemeliä Ilonan innostus turhautti. Ilona tuntui menettävän kiinnostustaan varasta kohtaan hetki hetkeltä enemmän ja näki sen sijaan edessään jonkinlaisen romanttisen asetelman, johon Eemeli ei halunnut taipua. Hän halusi vain saada varkaan kiinni ja hoitaa asian loppuun.

Olen tiennyt varkauksista jo kuukauden, en pysty ajattelemaan mitään muuta, hän vastasi Ilonalle. Keskiviikko oli pettymys, mutta aion yrittää uudelleen puolentoista viikon kuluttua.

Keskiviikko oli pettymys? En usko! Ilona vastasi.

Olisi toivottavaa, jos myös sinä keskittyisit varkauksiin etkä kaikkeen muuhun. Kohtaloa tähän ei ainakaan kannata yrittää alkaa sekoittaa. Eemeli kirjoitti takaisin, mihin Ilona vastasi kieltä näyttävällä hymiöllä. Eemeli pudisti päätään. Vaikka Ilona niin tahtoi, hän ei aikonut alkaa sekoittaa tapahtumista enää yhtään sakeampaa soppaa.

Seuraavana maanantaina Eemeli palasi töihin. Tuntui hyvältä tuntea posket punoittava viima kasvoilla ja polkeminen sujui lumisessa maassa kevyesti. Hän oli valmis palaamaan tutun ja turvallisen työn pariin. Olli oli jo paikalla ja oli juuri keittänyt aamukahvit, kun Eemeli tömisteli sisään.

”Huomenta, Emppu”, hän tervehti Eemelin astuessa paperihuoneeseen. ”Mukavaa, että olet jälleen jalkeilla. Istu alas, jutellaan hetki ennen kuin avataan.”

Eemeli istui pöydän ääreen ja otti vastaan kahvikupin, johon Olli oli jo kaatanut tilkan maitoa. Hän lämmitti käsiään kuppia vasten ja kyseli, miten loppuviikko oli sujunut.

”Hyvin, hyvin”, Olli nyökkäili. ”Minea tuli tekemään perjantaivuoron. Työsopimuksen kanssa piti vähän säätää, kun edellinen loppui tammikuun puolivälissä, mutta nyt teimme nollasopimuksen.”

Eemeli ilahtui tiedosta.

”Eli häntä voi pyytää vastaisuudessakin? Sehän on hienoa.”

”Eihän sitä voi tietää, kiinnostaako kelloala nuorta tyttöä oikeasti ja kuinka pitkään, mutta olisi mukavaa nähdä Minea osana kelloliikkeen tekijöitä”, Olli sanoi ja hymähti vilkaistessaan Eemeliä. ”Älä huoli, en minä ole minnekään menossa.”

Eemeli hymähti: Ollin puheet tosiaan kuulostivat hieman siltä kuin hän olisi suunnittelemassa eläkkeelle siirtymistä. Ei se tosin huono idea ollut. Jossain vaiheessa Olli tuskin jaksaisi enää pyörittää kelloliikettä täysipäiväisenä yrittäjänä. Vastuun jakaminen oli oikeastaan hyvä teko, jotta Olli voisi jäädä eläkkeelle hyvillä mielin tietäessään, että liikkeestä piti huolta mukava porukka ihmisiä.

”Minea olisi hyvä lisä tänne”, Eemeli sanoi ja joi kahvia ennen kuin jatkoi. ”Hän on nopea oppimaan ja on tarkka, näppärä ja luonteeltaan kärsivällinen. Aika saa näyttää, miten hän täällä viihtyy.”

Paperihuoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun molemmat joivat pitkät kulaukset kahvia.

”Mutta nämä varkaudet pitäisi saada loppumaan”, Olli sanoi sitten, ja Eemeli hätkähti niin, että kahvi oli läikkyä mukin reunojen yli.

”Onko jotain kadonnut?”

Olli nyökkäsi. ”Sillä välin, kun olit kipeä, Leijona-kellojen telineestä katosi jälleen yksi kello. Ei mikään turhan kallis, viidenkympin vehje, mutta silti… Jälleen yksi. Lisäsin sen listaan.”

Sanoja seuraava pitkä huokaus sai Eemelin mielialan laskemaan. Keskiviikon yrityksestä huolimatta mikään ei ollut muuttunut. Hänen oli pakko saada varas kiinni. Hän valvoisi kelloliikkeessä seuraavankin tiistain ja keskiviikon välisen yön, vaikka se tarkoittaisi uutta flunssaa. Tällä kertaa hän olisi viisaampi eikä päästäisi varasta lähtemään liikkeestä vaan nappaisi sen ennen kuin se ehtisi karata sukkapuikkojaloillaan hänen käsiensä ulottumattomiin.

”Pian meidän pitää varmaankin kääntyä poliisin puoleen”, Olli sanoi vielä ja joi kahvistaan kaksi suurta kulausta ennen kuin pudisti päätään. ”Vaikka miten he ikinä uskovat tällaista vanhaa miestä, jonka valvontakameroissa ei näy yhtäkään ihmistä… No, ehkä he saavat hyvät naurut, jos eivät muuta. Ja sitten varkaudet ovat rekisterissä ja voin viimein anoa vakuutuskorvauksia.”

Eemelin valtasi vahva halu lohduttaa ja hän kurottautui puristamaan Ollin kättä.

”Kaikki järjestyy”, hän lupasi. ”Jollain tavalla.”

Ollin kasvoille kohosi pehmeän kiitollinen ilme, ettei Eemeli uskonut nähneensä sellaista aiemmin. Hieman yllättäen se sai hänen silmänsä kostumaan ja Eemeli käänsikin katseensa nopeasti kahvikuppeihin. He joivat kahvinsa loppuun hiljaisuudessa, minkä jälkeen Eemeli keräsi ne pöydästä ja ryhtyi tiskaamaan.

”Kiitos, Emppu. Sinulla on sydän kohdallaan”, Olli sanoi, ja Eemeli vilkaisi häntä hymyillen. Yhtäkkiä Ollin silmät kirkastuivat. ”Niin, totta! Olin unohtaa! Perjantaina täällä tuli käymään eräs nuori mies, joka kyseli sinua. Oli kuulemma jo kolmas kelloliike, missä hän kävi saman päivän aikana.”

Eemeli yllättyi niin, että tiskiharja luiskahti kahvimukin sisältä ja roiskaisi tiskiainekuplia hänen paidalleen.

”Kuka?” hän kysyi.

”Olisiko ollut Veikko”, Olli tuumasi ja haki työpöydältä jotain. Eemeli sai sillä välin mukit tiskattua ja kuivasi käsiään, kun Olli käveli takaisin hänen luokseen jotain ojentaen. Se oli taitettu paperi. ”Hän jätti tämän sinulle.”

Eemeli avasi viestin. Se oli kirjoitettu kursiivin kaltaisella vinolla tekstillä.

Hei,
kunhan paranet, tulisitko käymään huvilalla? Haluaisin kertoa jotain, mitä ei oikein paperilla voi selittää. Mikä tahansa ilta/iltapäivä käy, riippuen siitä, miten olet töissä. Soita vain ovikelloa (ei tarvitse hiippailla tällä kertaa). Parane pian!

- Veikka

”Hän vaikutti todella mukavalta”, Olli sanoi, kun Eemeli laittoi viestin takataskuun. ”Onko hän joku uusi ystävä?”

Eemeli hymähti. Hänen sydämensä hakkasi. ”Kai niinkin voi sanoa.”

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 6. osa 12.4.
Kirjoitti: Waulish - 17.04.2022 21:45:49

Aww, siis eikä! :-* Taas kesti hetki ennen kuin ehdin kunnolla syventyä uuden osan pariin, mutta tämä osoittautui kyllä ehdottomasti yhdeksi tämän pääsiäisen parhaista jutuista. ♥ Tässä on niin paljon kaikkea ihanaa ja hymyilyttävää ja kutkuttavaa, että tämän (etenkin lopun) lukeminen jätti kestohymyn kasvoilleni.

Minun kutinani siitä, että Veikka tietää otuksesta jotain enemmän, saa kyllä uutta potkua alun keskustelusta Eemelin ja Veikan välillä - erityisesti siitä, miten Veikka on kiinnostuneempi varkauksista kuin itse otuksen kuvauksesta. Minulla on vahva tunne siitä, että Veikka ja otus ovat tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa, jos ei muuten niin ainakin siten että Veikka tietää sen olemassaolosta ja maillaan majailusta. Loppu tarjoaakin sitten kutkuttavan tiedonmurusen siitä, että jotain Veikalla vielä on mielensä päällä! Ja kyllähän hänen käytöksensä huvilalla siihen viittaakin, muun muassa melko avoimen taikuuteen uskomisen tiimoilta ja siksi, ettei hän vain vaikuta kertovan ihan kaikkea. Mieleeni painui erityisesti ryppy Veikan kulmien välissä tämän seuratessa Eemelin pukeutumista, koska se tuntuu jotenkin korostavan sellaista laskelmoivaa pohdintaa, että mitä kertoa ja kenelle.

Lisäksi romanttinen tutkani värähtelee osan alkua lukiessani, ja tunnustan fiilaavani Ilonankin havaitsemia tilanteen potentiaalisesti avaamia mahdollisuuksia. :P Sisäisesti vähän hihkuinkin, että tajutkaa nyt tyypit, että teidän välillä saattaa hyvinkin olla kemiaa! Mutta samalla ymmärrän ihan täysin sen, miksi Eemeli haluaa vain kotiin puurolautasen ääreen, ja miksi hän turhautuu, kun Ilona maalailee pilvilinnoja varkaaseen keskittymisen sijaan. Eemelistä välittyy jotenkin niin hienosti se, miten vastuuntuntoinen ja välittävä persoona hän on. Hän todella haluaa selvittää, mistä tässä kaikessa on kyse, ja saada varkaudet loppumaan. Olennaiseen keskittyminen on siis loogista, varsinkin kun Eemeli ei aiempien kokemustensa takia ole kovin halukas mihinkään tunnejuttuihin. Sekin tuntuu tosi uskottavalta, ettei Eemeli halua kertoa sukkapuikkokaverista Ollille, kun ei ole vielä oikein kunnon kerrottavaa, ei syitä eikä seurauksia - on parempi kertoa sitten, kun on enemmän tietoa ja ehkä konkreettinen ratkaisusuunnitelmakin. Sydämeni sulaa erityisesti Eemelin ja Ollin jakamalle aamukahvihetkelle ja tälle kohdalle:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 12.04.2022 06:17:49

Eemelin valtasi vahva halu lohduttaa ja hän kurottautui puristamaan Ollin kättä.

”Kaikki järjestyy”, hän lupasi. ”Jollain tavalla.”

Ollin kasvoille kohosi pehmeän kiitollinen ilme, ettei Eemeli uskonut nähneensä sellaista aiemmin. Hieman yllättäen se sai hänen silmänsä kostumaan ja Eemeli käänsikin katseensa nopeasti kahvikuppeihin.

Pitkä lainaus, mutta tämä on vain kokonaisuudessaan niin ihana ja niin paljon kertova. Se kertoo miesten välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta ja myös molemminpuolisesta arvostuksesta. Etenkin Eemelin yhtäkkinen liikuttuneisuus puhuttelee minua, sillä se ilmentää kauniisti ja hienovaraisesti Eemelin ainutlaatuista tunneherkkyyttä ja kykyä asettua muiden saappaisiin. Eemeli. ♥

Voihan ikävään saumaan iskevä flunssa! Ihanasti tässäkin osassa on kuitenkin sairastelun ja varasmysteeriin liittyvän turhautumisen lisäksi myös ilonlähteitä, kuten Eemelin huolehtivainen äiti (ihanaa lukea siitä, miten tämä varta vasten ajaa Eemelin luo tuomaan tykötarpeita) ja Minealle tehty uusi työsopimus, jonka kautta tämä pystyy jatkossakin tekemään vuoroja kelloliikkeellä. Mutta tämä, tämä ilonlähde se vasta ilonlähde onkin:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 12.04.2022 06:17:49

Yhtäkkiä Ollin silmät kirkastuivat. ”Niin, totta! Olin unohtaa! Perjantaina täällä tuli käymään eräs nuori mies, joka kyseli sinua. Oli kuulemma jo kolmas kelloliike, missä hän kävi saman päivän aikana.”

Tämä oli se kohta, joka sai hömelön kestohymyn kohoamaan kasvoilleni, koska oi ja voi. Tai siis - varmaankin Veikan pääasiallinen syy kutsua Eemeli käymään liittyy jotenkin varasmysteeriin, mikä on jo sinänsä hienoa ja kutkuttavaa, mutta lisäksi en voi olla miettimättä, olisiko Veikka nähnyt vaivaa käymällä useita kaupungin kelloliikkeitä läpi Eemelin löytääkseen, mikäli hän ei yhtään välittäisi Eemelistä ja kelloliikkeen kohtalosta. Eemeli on toki hänelle vielä käytännössä tuntematon, mutta silti minulla on sellainen kutina, että Eemelin ahdistus ja mielipaha varkauksista on välittynyt Veikalle siinä määrin, että ne ovat vähintäänkin saaneet Veikan sympatian (ja ehkä omantunnonkin, riippuen siitä mitä Veikka todella tietää) heräämään. Ja minua saa nyt kyllä ravistella kovakouraisesti, jos olen leijaillut vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin Ilonan kanssa, mutta en vain voi olla kuvittelematta, voisiko tästä oikeasti lopulta kehkeytyä jotain muutakin... Jotenkin kaikki Eemelin aikaisempi punastelu ja nolostelu ja kiusaantuneisuus - ehkä ne eivät johdukaan pelkästään tilanteen absurdiudesta tai noloista pyjamahousuista. Apua, okei, nyt musta tuntuu että mää tässä nolostun pilvissä poukkoillessani, mutta kun! Aaa.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 12.04.2022 06:17:49

Soita vain ovikelloa (ei tarvitse hiippailla tällä kertaa).

Tuo suluissa oleva osuus on niin symppis. Pieni yhteinen juttu ja hymyn hetki, heh!

Nyt minulla on parikin suurta syytä odottaa jatkoa vesi kielellä, koska varasmysteerin ohella palan halusta saada lukea Eemelin ja Veikan toivottavasti tulevasta tapaamisesta. Tämä tarina on kyllä tämän kevään ihanimpia juttuja. Kiitos kun kirjoitat ja julkaiset tätä, ja tsemppiä työkiireisiin ja huhtikuun lopun maaliviivan saavuttamiseen! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 6. osa 12.4.
Kirjoitti: hiddenben - 17.05.2022 09:48:20

Kiitos jälleen ihanasta kommentista Walle! Hölmö hymy levisi kasvoilleni, kun sain lukea kommenttiasi ja että etenkin tuo lopussa tapahtuva käänne sai sinut kohoamaan pilvilinnoihin ja odottamaan, jos Veikan ja Eemelin ystävyys kehittyy johonkin suuntaan :D En kerro vielä mitään, mutta olipa ihanaa saada lukea ajatuksiasi! Ja kyllä, en usko, että Veikka olisi kolunnut läpi keskustan kelloliikkeitä ja nähnyt noin paljon vaivaa ellei hänellä olisi henkilökohtaista syytä siihen. Lupaan, että siitä selviää tässä luvussa lisää! Kuten myös vastauksia muihin pohdintoihisi ;)

Eemelin vastuuntuntoisuus ja halu keskittyä varkauksien selvittelyyn sen sijaan, että alkaisi kiinnostua Veikasta Ilonan haluamalla tavalla, on luonteenpiirre, jonka ajattelen olevan sekä hyvä että huono. Tavallaan hänen lojaaliuutensa on hieno piirre, mutta samalla se saattaa aiheuttaa hänelle hieman hallaa, jos hän keskittyy vain yhteen asiaan liian sokeasti eikä näe, mitä muuta ympärillä ehkä tapahtuu. Yritän kovasti tasapainotella tämän asian kanssa, että Eemeli ei kallistuisi liian jyrkästi (ja siten ehkä epäuskottavasti) yhteen suuntaan, mutta katsotaan, miten onnistun :D Oli ihana saada lukea, mitkä kohdat olivat jääneet mieleesi. Kiitos siis jälleen huippukommentista (ja kestohymystä, jonka se sai minun kasvoilleni!), se on ehdottomasti pitänyt motivaatiotani yllä viimeisen kuukauden ajan tämän tarinan suhteen ja kiitos kaikista hienoista kehuista ♥ Ihanaa, että viihdyt tämän parissa!

K/H: Tajusin vasta nyt, että edellisestä luvusta on kulunut yli kuukausi! Hui! Mutta nyt olen jälleen täällä uuden luvun kanssa ja kun työrintamalla on rauhallisempaa, toivon kovasti, että saisin kirjoitettua tämän tarinan lähiaikoina loppuun. Osia tulee olemaan 12-14, joten vähintään puoliväli on saavutettu tämän luvun myötä. Iso kiitos sinulle, joka luet! Tässä luvussa taistelin hieman, koska tuntui, etten päässyt haluamaani tunnelmaan, mutta ainakin tässä päästään juonessa hieman eteenpäin. Toivottavasti viihdyt tämän luvun parissa, jossa saadaan vihdoin edes jotain vastauksia - tai sitten kysymyksiä herää vain lisää ;)

Seitsemäs osa

Eemelin sairastaessa tammikuu ehti vaihtua helmikuuksi ja koko maassa oli kovat pakkaset. Se ei kuitenkaan estänyt Eemeliä jatkamasta työmatkojen taittamista pyörällä: kovempi keli vaati vain kovemmat varusteet. Kun työpäivä tiistaina päättyi, Eemeli puki villapaidan ja farkkujen päälle toppavaatteet, veti pipon päähän ja paksut, tuulta ja vettä pitävät heijastavat hansikkaat käsiinsä. Lukittuaan liikkeen hän haki pyöränsä pyöräparkista ja otti suunnan kohti huvilaa.

Illaksi oli luvattu kovaa tuulta ja lumisadetta, mutta hieman kuuden jälkeen sää oli vielä suhteellisen hyvä pientä pyryä lukuunottamatta eikä kestänyt kauaa, kun Eemeli jo pääsi kääntymään päätieltä huvilalle vievälle soratielle. Oli huvittavaa ajatella, kuinka kauan Eemelillä oli kestänyt päästä huvilalle seuratessaan hypähtelevää varasta, sillä pyörällä matka taittui kymmenessä minuutissa.

Soratielle sataneessa lumessa näkyivät melko tuoreet autonrenkaan jäljet, ja kukkulan päällä lähellä sisäänkäyntiä seisoikin parkkeerattuna vanha Toyotan lava-auto. Eemeli talutti pyöränsä sen ohi ja asetti pyörän nojaamaan talon seinää vasten ennen kuin lukitsi sen.

Sitten hänen piti vain astua muutamat portaat ylös ulko-ovelle ja koputtaa. Jännitys sai kuitenkin koko kehon haraamaan vastaan ja hetken Eemeli epäröi. Hän ei tiennyt lainkaan mitä odottaa. Veikan viesti ei ollut kertonut paljoa, mutta samalla se vahvisti hieman niitä epäilyjä, joita Eemelillä oli ollut lähtiessään huvilalta viime kerralla. Veikka tiesi varkaasta jotain, mutta mitä? Saisiko Eemeli vihdoin selvitettyä varkaudet? Hänen oli myönnettävä itselleen, että myös Veikan tapaaminen sai hänet jännittämään. Ehkä se johtui kaikista Ilonan ääniviesteistä, joissa hän oli kysynyt lukuisia jatkokysymyksiä Veikasta tai sitten se oli muisto lämpimästä kädenpuristuksesta, joka oli jäänyt Eemelin mieleen. Joka tapauksessa ajatus siitä, että hän saisi jälleen viettää aikaa Veikan kanssa, sai vatsanpohjan heittämään voltin.

Lopulta Eemeli nousi portaat ulko-ovelle, nosti sormensa ovikellolle ja painoi. Hän kuuli sisällä kajahtavan särisevän pirahduksen ja pian sen jälkeen teräviä kanta-askelia puulattiaa vasten. Kun ovi avautui, hän otti askeleen taaksepäin.

”Emppu”, Veikka tervehti hymyillen, ja se sai hymyn kohoamaan Eemelinkin kasvoille. Jännitys hellitti heti hieman.

”Moi”, hän hymähti ja levitti sitten kätensä. ”Tässä ollaan.”

”Kiva kun tulit. Astu sisään.”

Sisällä kasvoille tulvahti lempeä lämpö poskia kipristelevän pakkassään jälkeen. Sillä välin, kun Eemeli purkautui toppavaatekerroksistaan, Veikka käveli olohuoneen puolelle ja pian kuului, kuinka hän kohensi kakluunissa räiskyvää tulta.

”Siinä oviaukon vieressä on vanha puuarkku”, Veikka sanoi, kun kuuli Eemelin astuvan eteisestä olohuoneeseen. ”Siellä on villasukkia, jos haluat laittaa jalkaan. Täällä voi tulla helposti kylmä.”

Eemeli kurkisti arkkuun ja virnisti. Siellä oli kymmeniä villasukkia lukuisissa eri väreissä ja monenlaisin kuvioin. Lopulta Eemeli päätyi valitsemaan metsänvihreät sukat, joiden varsiin kirjotut valkoiset kuviot saivat hänet ajattelemaan talviuniltaan heräilevää metsämaisemaa. Sillä välin Veikka oli sulkenut kakluunin ovet ja käveli Empun luo.

”Hyvä valinta”, hän nyökkäsi.

”Oletko sinä tehnyt nämä?” Eemeli kysyi. Veikka nauroi ja pudisti päätään.

”En sentään. Mummi sen sijaan kutoi aina vuoden pimeimmän ajan, mikä luonnollisesti johti siihen, että villasukkia syntyi. Hän kutoi muun muassa myös tämän” - Veikka osoitti päällään olevaa ruskeaa villapaitaa, jossa oli valkoisia kuvioita, ja otti sitten takataskustaan virkatut patalaput - ”ja nämä.”

Eemeli naurahti. ”Hän oli taitava. Nämä sukatkin ovat todella napakat jaloissa, vaikka ovat jo varmaan muutaman vuoden vanhat.”

”Eivät ne kulu, jos niitä ei käytä”, Veikka sanoi. ”Mutta kiva, että valitsit nuo. Minun tulee välillä vähän sääliksi kaikki arkussa olevat villasukat, kun niitä niin harvoin kukaan käyttää.”

Eemeli seurasi Veikkaa keittiöön. Siellä olevat mikro, sähköhella ja jääkaappi olivat nykyaikaisia, mutta muuten keittiö oli ulkonäöltään kuin muisto kauan sitten menneiltä vuosikymmeniltä. Vaaleanruskeiksi maalattujen keittiönkaappien päälle oli asetettu puisia leikkuulautoja ja muutama valurautainen teepannu, toisella seinällä roikkui kuivattu kukkakimppu. Nurkassa seisoi perinteinen puuhella, jonka päällä oli keittiöön kuumaa ilmaa puhaltava kaminapuhallin. Hellankin sisältä kuului räsähtelyä, mikä sai Eemelin tuntemaan olonsa kotoisaksi: myös hänen vanhempiensa kotitalo lämmitettiin talvisin sekä puulla että sähköllä.

”Tein feta-pinaattipiirakkaa”, Veikka sanoi avatessaan uunin oven. ”Toivottavasti sinulla ei ole allergioita.”

Eemeli pudisti päätään. Hän auttoi Veikkaa kattamaan sen saman pöydän, jonka äärellä he olivat edellisellä viikolla juoneet kahvia. Tilanne oli outo, mutta jälleen Veikan rento tapa olla ja jutella saivat Eemelin hieman rentoutumaan. Kun he istuivat pöydän ääreen ja alkoivat syödä, Veikka kyseli hänen työpäivänsä kulusta ja hän kertoi parhaansa mukaan, miten oli saanut korjattua erään rannekellon, jonka suhteen sen omistaja oli jo heittänyt toivonsa.

”Sillä oli paljon tunnearvoa, joten oli mukava voida soittaa ja kertoa kellon olevan yhä käyttökelpoinen”, Eemeli sanoi.

”Teette hienoa työtä, kun korjaatte vanhaa”, Veikka sanoi. ”Moni vanha esine on tehty tarkkaavaisesti ja materiaaleissa säästelemättä ja jos siitä vain pitää huolta, se voi pysyä hyvänä monta sukupolvea.”

Sen sanoessaan Veikka vilkaisi ympärilleen. Eemeli arvasi hänen ajatuksensa.

”Onko tämä talo sinun?” hän kysyi.

”On. Sain sen perintönä isoäidiltäni.”

Eemeli kohotti kulmiaan. ”Melkoinen perintö.”

”Perintöverot olivat myös melkoiset”, Veikka naurahti. ”Mutta selvisin niistä muun minulle tulleen perinnön ja vanhempieni avulla. Olen ainoa lapsi ja mummin perintö hyppäsi äitini yli, joten sain… kaiken.”

”Mitä sinä teet työksesi?”

”Usko tai älä, mutta remontoin tätä taloa”, Veikka sanoi ja nähdessään Eemelin yllättyneen ilmeen hän jatkoi. ”Saan kaupungilta tukea tämän talon remontoimiseen. Tämä ehti mennä melko huonoon kuntoon viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun mummi alkoi ikääntyä. Mutta huvila on suojelukohde ja siitä halutaan pitää huolta. Teen myös jonkin verran videoeditointia freelancerina, mutta pääpaino on remonttityössä.”

Eemeli katseli ympärilleen nyt uusin silmin. Olohuone, jossa he istuivat, oli ainakin hyvässä kunnossa. Lautalattiat oli hiottu ja seinät maalattu, missään ei repsottanut mikään eikä maali hilseillyt. Yläkertaan vievien portaiden kohdalla Eemeli huomasi seinän tapetin hieman halkeilleen, ja Veikka, joka oli seurannut hänen katsettaan, sanoi yläkerran olevan juuri nyt isoin projekti.

”Siellä on pieniä kosteusvaurioita ja koko paikka on muutenkin aika kärsinyt. Mutta minulla on vielä aikaa.”

Heidän syödessä päivällistä Veikka kyseli vastavuoroisesti Eemelin taustasta. Eemeli kertoi vanhempiensa maatilasta ja kuinka oli päätynyt kelloseppäkouluun, jossa oli tavannut Ilonan. Sanat soljuivat hänen sisältään vaivatta. Veikka oli erinomainen kuuntelija eikä heidän välilleen ehtinyt syntyä yhtäkään kiusallista hiljaisuutta.

He jatkoivat juttelua, kunnes viereisessä huoneessa seisovan kaappikellon kumahdus kertoi kellon olevan jo seitsemän ja Eemelin mieleen muistui yhtäkkiä, ettei hän ollut tullut tänne vain syömään.

”Kirjoitit viestissäsi, että halusit kertoa jotain”, hän sanoi. Veikan ilme, joka oli koko illan ollut avoin ja nauravainen, vakavoitui.

”Niin”, hän vastasi ja tuntui ensimmäistä kertaa Eemelin nähden empivän sanoissaan. ”Minä en ollut täysin rehellinen viime kerralla, kun tapasimme.”

”Mitä tarkoitat?”

”En valehdellut, sen voin luvata”, Veikka sanoi kohottaen kättään. ”Oli totta, että en ollut nähnyt mitään, mikä olisi viitannut varkauteen liikkeessänne, mutta… minulla oli kaikki syyt epäillä, että tunnen varkaan.”

Eemeli hämmentyi. Tavallaan hän oli odottanut juuri tätä, mutta silti Veikan tunnustus sai hänet yllättymään. Jokin Veikan tavassa puhua varkaasta oli outo.

”Asia on niin, että varkaus on sillä veressä”, Veikka sanoi ja vei kätensä hiuksiinsa. ”Tai… no, niin.”

”Onko…” - Eemeli etsi oikeita sanoja - ”hän… kleptomaani?”

”Hän ei ole…”, Veikka alkoi kiemurrella tuolissaan ja nousi lopulta seisomaan. Hän alkoi kerätä astioita, jolloin sanat tulivat helpommin. ”Hän ei ole ihminen eikä eläin vaan jotain muuta. Minun on parasta näyttää se.”

Eemeli auttoi Veikkaa viemään astiat keittiöön, minkä jälkeen Veikka käski häntä pukeutumaan lämpimästi. Kun molemmilla oli talvitakit päällä ja kengät jalassa, he astuivat ulos pihalle. Sää oli päivällisen aikana muuttunut huonommaksi ja tuuli tuiversi lumisadetta pyörteiksi. Lämpötila oli myös laskenut muutaman asteen. Veikka ojensi Eemelille taskulampun ja lähti johdattamaan häntä kohti pientä varastorakennusta, jonka sisään Eemeli oli edellisellä vierailullaan yrittänyt kurkistaa. Varastolle vievä polku oli näkymättömissä tuoreen lumipeitteen alla, mutta Eemeli kulki Veikan jalanjäljissä. Takin huppu suojasi häntä lumihiutaleilta, jotka pistelivät poskia.

Kun he pääsivät varastolle Veikka avasi lukon avaimella ja raotti ovea niin, että he pystyivät katsomaan sisään.

”Varovasti”, Veikka sanoi hiljaa. ”Se ei pidä yllätyksistä eikä kovista äänistä tai kirkkaista valoista, joten…”

Eemeli seurasi henkeään pidätellen, kun Veikan taskulampun valo kiersi pienen varaston seiniä pitkin. Niille oli ripustettu sahoja ja muita työkaluja ja takaseinää vasten nojasi vanha, työntövoimalla toimiva ruohonleikkuri. Varaston nurkassa seisoivat kottikärryt, ja kun Veikka vei valoa sen reunoja pitkin, Eemeli tukahdutti huudahduksen: siellä, heinäkasan keskellä, istui heidän varkaansa! Sama lankakerä, simpukka sydämen ja silmän kaltaisena apuvälineenä, sukkapuikot jalkoina kahteen eri suuntaan sojottaen. Eemeli oli jo ottamassa askeleen sitä kohti, kun Veikka pysäytti hänet käsivarteen tarttumalla.

”Älä”, hän kuiskasi. ”Se on äärimmäisen tietoinen reviiristään eikä pitäisi luvattomasta lähestymisestä.”

”Mutta…”, Eemeli sanoi, sillä hän oli juuri huomannut jonkin kimaltavan heinäkasan vieressä. Hän oli vakuuttunut siitä, että se oli jokin Sihvosen kelloliikkeen koruista. Heinäkasassa istuva varas tuntui tuijottavan heitä. Se pulputti itsekseen jotain, mutta varaston ympärillä puhaltava tuuli hautasi sen puheen alleen ujelluksellaan.

”Se ei anna keräämiään aarteita ulkopuolisille”, Veikka sanoi arvaten Eemelin ajatukset.

Eemeli turhautui. ”Sinulleko sitten?”

”Niin, mutta emme voi tehdä sitä nyt.”

“Miksi?”

“Koska on liian kylmä ja pimeä ja sen lisäksi mikään tämän olennon kanssa ei ole helppoa.”

Veikan äänessä oleva kireys sai Eemelin ottamaan askeleen taaksepäin. Hän seurasi vierestä, kun Veikka lukitsi varaston oven. Eemeliä harmitti: hän olisi halunnut käskeä Veikkaa palauttamaan varastetut korut ja kellot hänelle heti, kun ne kerran olivat käden ulottuvilla. Veikka oli kuitenkin oikeassa. Pakkanen kävi luihin ja ytimiin eikä Eemeli halunnut alkaa haastaa varasta pimeässä varastossa. Oli parempi odottaa.

Eemeli vilkaisi varastoa vielä kerran ja lähti sitten Veikan perässä takaisin talolle.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 7. osa 17.5.
Kirjoitti: Waulish - 20.05.2022 02:38:14

Olipa ihanaa saada jatkoa! :-* Huomasin uuden luvun heti herättyäni sinä aamuna, kun sen julkaisit, enkä todellakaan päässyt sängystä mihinkään ennen kuin olin ahminut sen puhelimen näytöltä jokaista sanaa myöten. ;D Ihana kuulla, että vielä on tulossa noin monta lukua lisää. En suostu vielä ajattelemaankaan tämän tarinan loppumista, koska tämä on ollut niin mukava lukumatka! Olen ajatellut tätä usein lukujen välissäkin, ja on aina hauskaa saada tietää, ovatko omat spekulaatiot osuneet yhtään oikeaan.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 17.05.2022 09:48:20

Se ei kuitenkaan estänyt Eemeliä jatkamasta työmatkojen taittamista pyörällä: kovempi keli vaati vain kovemmat varusteet. Kun työpäivä tiistaina päättyi, Eemeli puki villapaidan ja farkkujen päälle toppavaatteet, veti pipon päähän ja paksut, tuulta ja vettä pitävät heijastavat hansikkaat käsiinsä.

Heti tämä alku saa minut hymyilemään, koska tämä kuulostaa niin sellaiselta, jollaiseksi itsekin Eemelin kuvittelin! :D Että ulkona liikutaan säällä kuin säällä, ja oikukkaat luonnonilmiöt ovat korkeintaan hidaste, eivät este. Fiilaan siis Eemeliä, joka selättää pakkasenpuremat kerrospukeutumalla ja hyppää pyörän selkään!

Tämän luvun myötä oli tosi mielenkiintoista päästä kurkistamaan lisää myös Veikan elämään. Tuntuu, että hänestä sai jo nyt syvemmän kuvan ja käsityksen. Työ huvilan kunnostajana on aika kiehtovakin tieto, ja se tuntuu kertovan Veikasta myös persoonana: hän on valmis huolehtimaan isovanhempansa jättämästä perinnöstä, mikä kertonee ainakin jonkinlaisista siteistä sukuun, ja lisäksi hän näkee vanhan ja ränsistyneenkin arvon (samoin kuin itse asiassa Eemelikin vanhoja kelloja korjatessaan, ja se tuntuukin yhdistävän miehiä). Veikasta huokuva hieman boheemi vaikutelma vahvistuu, sillä onhan tällainen elinkeino aika poikkeuksellinen, eikä videoeditointikaan ehkä ole niitä ihan tyypillisimpiä tulonlähteitä. Eemelin uusi tuttavuus on siis entistäkin mielenkiintoisempi, ja mielenkiinnolla odotan, tutustuvatko miehet vieläkin syvemmin varkauksia selvitellessään.

Huvilan tunnelmallisuus pääsee taas oikeuksiinsa, kun kakluunissa räiskähtelee tuli ja puuarkusta löytyy villasukkia vieraillekin. Tuollainen villasukka-arkku on aivan ihastuttava yksityiskohta, ja voin melkein tuntea villasukkien miellyttävän lämmön, joka helpottaa vanhan talon viileillä lattioilla. ♥ Keittiönkin kuvaus on minusta tunnelmallinen, sillä tuollainen modernin ja vanhanaikaisen yhdistelmä on jotenkin vetoava. Modernit kodinkoneet varmasti helpottavat arkea ja ovat siten varsin ymmärrettäviä hankintoja, mutta niiden takia ei ole kuitenkaan nykyaikaistettu koko keittiötä, mikä auttaa säilyttämään huvilalle uskollista vanhan ajan tuntua.

Nyt vahvistui sitten se, että varas elää kuin elääkin Veikan mailla ja Veikka todella tietää siitä jotain. Ei eläin eikä ihminen, ja varkaus on sillä veressä - erittäin kutkuttavia uusia tiedonjyväsiä, vaikken osaakaan vielä yhtään arvata, mikä otus sitten oikein on! Jälkimmäinen tiedonjyvänen saa minut ajattelemaan tarinan nimeä ja sitä, että ehkei tämä varas olekaan pahantahtoinen, siis sellainen joka tietoisesti ja tarkoituksella aiheuttaa muille harmia, vaan ehkei se aivan tiedosta tekojensa vaikutuksia, jos varastaminen kerran tavalla tai toisella kuuluu sen luontoon. Se, miten Veikka vaikuttaa lopussa vähän kireältä ja tietää kertoa, ettei mikään ole otuksen kanssa helppoa, viittaa siihen suuntaan, että hän todella tuntee otuksen vähän syvällisemminkin kuin vain sen olemassaolon tiedostamisen tasolla. Onkohan se huvilaperinnön mukana tullut ikiaikainen asukki, hmm. Ja onkohan se aiheuttanut joskus aiemminkin harmia puuhillaan? Oli miten oli, tilanne kysyy Eemeliltä kyllä varmasti tahdonvoimaa ja järkiperusteita, jottei hän yritä saada varastettuja koruja takaisin heti, vaikka ne ovat aivan nenän edessä. Mielenkiinnolla odotan, millaisen suunnitelman kaksikko lopulta kehittää!

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 17.05.2022 09:48:20

Sama lankakerä, simpukka sydämen ja silmän kaltaisena apuvälineenä, sukkapuikot jalkoina kahteen eri suuntaan sojottaen.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 17.05.2022 09:48:20

Heinäkasassa istuva varas tuntui tuijottavan heitä. Se pulputti itsekseen jotain, mutta varaston ympärillä puhaltava tuuli hautasi sen puheen alleen ujelluksellaan.

En mahda vieläkään mitään sille, että alan hymyillä ja hykerrellä näistä varkaan kuvauksista, koska onhan tällainen sukkapuikkokaveri aika veikeä ja sympaattinenkin ilmestys huolimatta varastelutarpeestaan, reviiritietoisuudestaan ja itsepäisyydestään. ;D Vastapuolena se ei selvästi myöskään ole ihan helppo, kun siltä ei noin vain voi ottaa koruja pois. Tässä tarinassa on kyllä ehdottomasti jännin varas, johon olen koskaan lukiessani törmännyt! Kunpa sille löytyisi vielä jokin itsensätoteuttamiskeino, joka ei merkitsisi muiden omaisuuden varastamista, koska se on kyllä kurjaa ja väärin, olipa varas itsessään miten sympaattinen tahansa.

Kiitos kovasti taas ihanasta luvusta, tykkäsin tosi paljon! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 7. osa 17.5.
Kirjoitti: hiddenben - 31.05.2022 06:50:47

Voi Walle, oli hauska kuulla, että luit uusimman luvun ennen kuin olit edes noussut sängystä :D Ihanaa, että tämä teksti herättää niin paljon hyviä fiiliksiä! Tämä projekti on ollut minullekin todella antoisa ja tästä on hyvää vauhtia muodostumassa pisin originaali, mitä olen kirjoittanut näin määrätietoisesti selkeä tapahtumakulku ja loppu mielessä. Muutama luku onneksi vielä jäljellä! ;)

Ilahduin kovasti myös siitä, että Veikan hahmo tuntuu syventyvän ja se on tärkeää, sillä hänellä on hyvin olennainen rooli tässä tarinassa (mistä selviääkin lisää tässä luvussa). Olet täysin oikeassa siinä, että Veikkaa ja Eemeliä yhdistää vanhan entisöiminen ja etenkin arvostus vanhaa kohtaan. Samalla heissä tosiaan on eroja ainakin perhesiteiden suhteen ja muutenkin Veikka taitaa olla vähän rennompi Eemeliin verrattuna, jolla taas on tapana ylianalysoida etenkin tunneasioita :P Oli kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi olennosta, sillä olet oikeilla jäljillä ja on mahtavaa nähdä, mitkä vihjeet herättävät mitä ajatuksia! Lupaan, että saat vastauksia tässä luvussa. Kiitos jälleen ihanasta kommentista, se motivoi valtavasti viemään tämä tarina loppuun ♥

K/H: Olen paininut tämän luvun kanssa vaikka kuinka paljon, koska ensimmäinen versio ei ollut mieleinen. Editoinnin sijaan päätin kirjoittaa koko luvun uudelleen, jonka ansiosta olen tyytyväisempi tämän tunnelmaan ja samalla lukuun tuli 500 sanaa lisää, eli luvassa on hieman pidempi luku :D Mutta tässä luvussa tulee paljon tärkeää tietoa! Toivottavasti pysytte kärryillä. Lempeää ja aurinkoista viikkoa ♥

Kahdeksas osa

Kun he pääsivät takaisin sisälle, Eemelin pahin turhautuminen oli ehtinyt laantua. Sen sijaan hänen mielessään vilisi kysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä yhtäkään, kun Veikka jo suuntasi keittiöön, laski valurautaiseen pannuun vettä ja asetti sen puuhellalle kuumenemaan. Eemeli jäi seisomaan keittiön oviaukkoon ja seurasi, kuinka Veikka kurottautui ottamaan kaksi kuppia keittiön kaapista ja haki toiselta hyllyltä keraamisen teekannun. Hänen olemuksessaan oli jotain jäykkää ja tuttu rentous oli tiessään. Veikan vaitonaisuus hermostutti Eemeliä. Hän odotti pitkään ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.

”Se oli kelloliikkeen varas. Tuo… olento. Mikä ikinä se sitten onkaan.”

Veikka keskittyi mittaamaan vihreää rooibosta kannun teesiivilään.

”En minä ole vihainen”, Eemeli jatkoi, kun hiljaisuus venyi jälleen. Veikka otti mikron vierestä havumetsää kuvastavan tarjottimen ja laski sen pöydälle. Hän huokaisi syvään ennen kuin kohtasi viimein Eemelin katseen.

”Se on para.”

”Mikä?”

”Para”, Veikka toisti ja nojasi keittiön työtasoa vasten. Kädet nousivat rinnalle ristiin. ”Vanhan ajan avustaja.”

Tilanne tuntui olevan Veikalle vaikea ja Eemeli olisi mielellään vaihtanut puheenaihetta vain saadakseen Veikan jälleen rentoutumaan - mutta hän halusi myös saada vastauksia. Hän oli löytänyt kelloliikkeen varkaan ja ollut käden ojennuksen päässä kadonneista koruista ja kelloista! Ehkä hän saisi koko ongelman ratkaistua vielä tänään, mutta sitä varten hänen piti ymmärtää, mistä oli kyse.

Juuri nyt Veikan vastaukset saivat kuitenkin aikaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

”En taida ymmärtää”, Eemeli sanoi varovaisesti. ”En ole koskaan kuullut paroista.”

Se sai Veikan hymähtämään. ”Harva on. Mutta sellaisia oli etenkin ennen vanhaan, kun perheiden oli vaikea saada riittävästi ruokaa itselleen ja lapsilleen. Perheen emäntä teki paran, joka auttoi taloutta tuomalla mukanaan jotain syötäväksi kelpaavaa. Useimmiten voita tai viljaa.”

”Entä mistä se sai ruoan?” Eemeli kysyi, vaikka arvasikin jo vastauksen.

”Ne varastivat sen naapureilta”, Veikka sanoi. ”Parat ovat varkaita.”

”Oliko se tavallista siihen aikaan? Että kenellä tahansa saattoi olla varas, joka otti muilta antaakseen omistajilleen?”

”Ei se ollut mikään ylpeyden aihe. Useimmiten kylissä paheksuttiin avoimesti niitä, jotka omistivat paran. Mutta joskus paheksunta oli pienempi paha kuin pitkän talven mittainen, alati kalvava nälkä.”

Eemeli nyökkäsi ja yritti sulatella Veikan sanoja. Kysymyksiä oli edelleen liikaa, mutta heidän keskustelunsa aikana teevesi oli ehtinyt alkaa kiehua, joten Eemeli odotti, kun Veikka kaatoi höyryävän veden teekannuun ja sulki kannen.

”Mennään olohuoneeseen”, Veikka sanoi ja johdatti Eemelin kakluunin edessä oleville harmaille nojatuoleille. Ne eivät näyttäneet kovinkaan pehmeiltä, mutta istuessaan alas Eemeli yllättyi niiden mukavuudesta.

He odottivat teen hautumista hiljaisina. Eemeli yritti ymmärtää, että oli todella törmännyt johonkin muinaisen ajan myyttiseen olentoon, joka ei tosin ollut lainkaan myyttinen vaan täysin aito ja elävä. Para. Jokin osa hänestä halusi edelleen uskoa, että olento oli mielikuvituksen tuote, ettei kelloliikkeen varas voinut olla jotain niin absurdia kuin tuo lankakerä, mutta samalla Eemeli oli nähnyt paran jo kahdesti. Se todella oli olemassa. Mutta miten se oli mahdollista?

”Sinun parasi ei kuitenkaan varasta viljaa ja voita vaan koruja ja kelloja”, Eemeli sanoi, pitäen äänensävynsä mahdollisimman neutraalina. Veikka tunsi olonsa jälleen epämukavaksi: sen näki hänen kasvoistaan, ilmeistään ja eleistään. Eemelin lauseen kuullessaankin ilme Veikan kasvoilla muuttui jähmeämmäksi. Eemeli ei halunnut pahentaa hänen oloaan entisestään, joten hän lisäsi: ”En todella ole vihainen. Haluan vain ymmärtää.”

Veikka vilkaisi häntä ja nähdessään Eemelin varovaisen hymyn hän huokaisi ja laski kätensä syliinsä.

”Olet oikeassa, minun pitää vain kertoa kaikki”, hän sanoi ja mietti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tuo ei ole mikään tavallinen para. Jossain päin Suomea sitä kutsuttaisiin piritykseksi, sillä ne keskittyivät arvokkaiden esineiden varastamisen, mutta minun mummini puhui siitä aina parana, joten -”

”Sinun mummisi?” Eemeli keskeytti. ”Saitko sinä parankin perintönä?”

Veikan kasvoilla vilahti hämmennys ennen kuin silmäkulmiin ilmestyivät ilorypyt ja hän naurahti. Se oli sekoitus helpotusta ja huvittuneisuutta, ja Eemeli ilahtui sen näkemisestä. Tuntui hyvältä nähdä Veikan jähmeyden hellittävän.

”Mummin perintönä tuli kyllä kaikenlaista”, Veikka sanoi ilmeisen huvittuneena. ”Olet oikeassa, para oli osa perintöä, mutta sen periminen oli hieman monimutkaisempi asia. Mutta otetaan ensin teetä.”

Veikka kaatoi heille molemmille vihreää rooibosta. Sen tuoksu yhdistettynä ulkona viheltävään viimatuuleen ja takkatulen räsähtelyyn saivat Eemelin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän tajusi yhtäkkiä, miten luonnolliselta tuntui istua Veikan seurassa, vaikka he eivät edes tunteneet toisiaan kunnolla. Se oli hänelle vieras tunne: puolituttujen seurassa Eemeli koki olonsa usein epämukavaksi eikä keskustelu tuntunut sujuvan, vaikka yhteisiä puheenaiheita olisikin ollut. Veikan seurassa se kuitenkin onnistui vaivatta. Eemeli oli tuntenut samoin vain muutaman kerran aiemmin, tavatessaan Ilonan ensimmäisen kerran kelloseppäkoulussa ja kun teki ensimmäistä päiväänsä Sihvosen kelloliikkeessä. Ja nyt Veikan kanssa. Se hämmensi häntä.

Eemeli tunsi Veikan katseen itsessään ja kohotti katseensa. Veikan ruskeat silmät tuikkivat olohuoneen hämärässä valaistuksessa ja hänen kasvoillaan oli odottava ilme.

”Mitä?” Eemeli kysyi. Ehkä Veikka oli kysynyt jotain, mitä hän ei ollut kuullut?

”Ei mitään”, Veikka hymyili. ”Mietin vain mitä sinä mietit.”

Eemeli tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

”Ajattelen, että tämä on järjetöntä. Para siis”, hän sanoi, muunnellen totuutta vain hieman: olihan hän miettinyt paraa vielä hetki sitten. ”Se, että sinulla on sellainen. Ja että juuri se on syypää kelloliikkeen varkauksiin.”

”Olen pahoillani varkauksista, ihan totta”, Veikka sanoi. ”Para on ollut passiivinen vuosikaudet enkä ymmärrä, miksi se on alkanut ryöstelemään näin yhtäkkiä. En ole ainakaan pyytänyt sitä tekemään niin enkä tiennyt asiasta mitään ennen kuin löysin sinut takapihaltani aamuyöstä.”

Eemeli hymähti, mutta vakavoitui sitten, miettien Veikan aiemmin kertomaa.

”Eikö sen pitäisi tuoda kaikki varastamansa tavarat sinulle, jos kerta olet sen omistaja?”

”Pitäisi, mutta se ei ole minun”, Veikka sanoi, kurtistaen kulmiaan. ”Tai on, mutta ei täysin. Äh, tätä on vaikea selittää. En ole varma, ymmärränkö kaikkea itsekään.”

”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.

Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.

”Hyvä on.”

Tuulen ujeltaessa huvilan ympärillä Veikka kertoi, kuinka para tehtiin. Kotitekoiset varkaat valmistettiin usein sellaisista hyvin vähäpätöisistä aineksista, joita talossa oli käden ulottuvilla - hänen isoäitinsä tapauksessa lankakerän jämistä, sukkapuikoista ja rannalta löydetystä simpukasta - ja herätettiin henkiin eräänlaisella rituaalilla. Herätäkseen ja tunnistaakseen omistajansa paraan tiputettiin myös pisara tekijänsä verta, jolloin paran omistaja sitoi osan sielustaan olentoon.

”Osan sielustaan?” Eemeli kysyi. ”Miten pitkään parat sitten elävät?”

”No, se tässä onkin se outo juttu”, Veikka sanoi. ”Yleensä parat kuolevat omistajiensa kuollessa. Tässä parassa on kuitenkin myös minun vertani, minkä takia se on edelleen elossa, vaikka mummi ei ole.”

”Miksi siinä on sinun vertasi?”

”Minun mummini oli vähän kummallinen tapaus. Ihastuttava ihminen ja taitava käsistään, viisaskin, mutta hänellä oli jokseenkin kiero huumorintaju. Hän loi paran täysin omaksi huvituksekseen, sillä hänestä oli hauskaa katsella, mitä para toi mukanaan naapureiden luota: ruokaa, rihkamaa, mitä tahansa”, Veikka sanoi ja pudisti päätään. “Sitten hän keksi, että para voisi viihdyttää minuakin. Vietin täällä paljon aikaa pienempänä ja seurasin paran puuhastelua, sillä mielestäni se oli hauska, joten mummi keksi tavan liittää minunkin sieluni paraan. Ja sen takia me istumme nyt tässä.”

Veikka kohotti teemukin huulilleen ja joi pitkän siemauksen, katsellen samalla Eemeliä mukinsa takaa. Eemeli kohtasi Veikan katseen.

”Kuulostaa kieltämättä aika kierolta.”

Veikka naurahti ilmeisen helpottuneena Eemelin reaktiosta, mutta vakavoitui nopeasti.

”Hullua tämä kaikki on. Veriyhteys ei selvästikään ole yhtä vahva kuin mummin ja paran välillä eikä minulla ole samanlaista valtaa paraan kuin hänellä. Nyt se aiheuttaa teoillaan ongelmia enkä tiedä, mitä tehdä. En edes ymmärrä, miksi se on keksinyt alkaa varastaa näin yhtäkkiä.”

”Onko sinulla rahahuolia?” kysymys livahti Eemelin huulilta ennen kuin hän ehti estää itseään ja kiirehti lisäämään: ”Tai siis, tarkoitan… Äh, anteeksi, tuo oli tungetteleva kysymys. Ei sinun tarvitse vastata.”

Veikka pudisti päätään. ”Kysymyksesi on aivan aiheellinen. Ehkä olen tosiaan huokaillut enemmän kuin yleensä. Taloa remontoidessa tulee kaikenlaisia odottamattomia kustannuksia ja kaupungin tuki riittää remontointiin vain juuri ja juuri. On mahdollista, että para on kuullut huoleni.”

Eemeli kohottautui nojatuolissaan parempaan asentoon ja katseli ympärilleen. Huvila oli upea ja Veikka oli tehnyt hyvää työtä alakerrassa. Hän sanoi sen Veikalle, joka hymyili ja kiitti.

”Onko sinulla jokin alan koulutus?” Eemeli kysyi. Veikka pudisti päätään.

”Olen täysin itseoppinut. Joskus pyydän apua ammattilaisilta, etenkin sähkö- ja putkitöiden kanssa, mutta muuten opettelen asiat tekemällä hyvän taustatyön ja katsomalla Youtubesta.”

”Mikä sinusta sitten tulee isona?”

Veikan silmäkulmiin ilmestyivät jälleen ilorypyt hänen katsellessa ympärilleen.

”Kai minusta tuli tämä: talonomistaja ja entisöijä. Vanhan ylläpitäjä. Vähän niin kuin sinäkin.”

”Totta”, Eemeli naurahti. Silloin valtava haukotus nousi hänen kasvoilleen ja hän kohotti kätensä peittääkseen suunsa. ”Anteeksi. Mitä kello on?”

Veikka kurottautui tuolissaan katsomaan seinäkelloa, joka oli kakluunin takana olevassa huoneessa. ”Kymmentä yli yhdeksän.”

Eemeli yllättyi: oliko hän ollut täällä jo kolme tuntia? Aika oli kulunut nopeasti. Hän joi teemukinsa tyhjäksi ja laski sen sivupöydälle.

”Minun pitäisi lähteä kotiin päin.”

”Oletko varma?” Veikka kysyi ja nousi tuolista, katse ikkunoihin suunnattuna. ”Tuulen perusteella keli kuulostaa aika pahalta. Eikö tälle illalle luvattu lumimyrskyä?”

”Minulla on hyvät varusteet. Pääsen varmasti kotiin.”

Veikka seurasi Eemeliä eteiseen. Pukiessaan toppavaatteita päälleen Eemeli yritti koota ajatuksiaan: tänä iltana oli tapahtunut monia asioita. Hän oli nähnyt paran ja vahvistanut, että se asui Veikan luona, mutta sen lisäksi hän oli oppinut siitä paljon muutakin. Veikka liittyi varkauksiin tahtomattaan ja heidän pitäisi selvittää, miten he voisivat saada paran lopettamaan varastamisen. Mutta sen lisäksi Eemeli oli saanut viettää mukavan illan Veikan luona eikä hän muistanut, milloin aika olisi viimeksi hujahtanut näin nopeasti. Se teki hänet samanaikaisesti iloiseksi että hämmentyneeksi. Hän ei ollut osannut odottaa, että viihtyisi Veikan seurassa näin hyvin.

Kun Eemeli kohottautui seisomaan ja asetteli pipon päähänsä, hän kohtasi Veikan huvittuneen katseen.

”Mitä?”

”Et huijannut, kun sanoit, että olet valmis kohtaamaan myrskyn.”

”Kova keli vaatii kovat varusteet”, Eemeli virnisti. ”Kiitos illasta. Minulla oli mukavaa.”

”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.

”Voisimme ehkä… nähdä myöhemmin uudelleen ja puhua lisää?” Eemeli ehdotti.

”Kuulostaa hyvältä”, Veikka sanoi. ”Voisin yrittää löytää mummin päiväkirjat vintiltä ja katsoa, jos hän on kirjoittanut parasta enemmän. Ehkä siitä voisi löytyä jotain, mikä auttaa ongelman ratkaisemisessa.”

Eemeli kohotti kätensä hyvästeihin ja painoi samalla ulko-oven kahvan alas. Yhtäkkiä tuuli tarttui oveen ja oli repäistä sen irti hänen kädestään. Eemeli käännähti ja tarttui ovenkahvaan kaksi käsin, ettei ovi olisi pamahtanut kuistin kaidetta vasten. Lumimyrsky oli kiihtynyt entisestään sen jälkeen, kun he olivat käyneet katsomassa paraa, ja lumisade oli niin sakeaa, ettei näkyvyys ollut kuin muutaman metrin. Pihalle kohonneet kinokset olivat kasvaneet suuremmiksi eikä polkua vajalle enää näkynyt. Keli oli karmea.

Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.

”No, millainen keli siellä on?”

”Aika paha”, Eemeli myönsi. ”Voisinko odottaa vielä hetken? Ehkä sää paranee ja -”

”Tai sitten sinä voisit jäädä yöksi”, Veikka keskeytti. ”Jos vain haluat.”

Ajatus yöksi jäämisestä sai Eemelin vatsanpohjan kiepahtamaan nurinpäin. Mielessä vilahtivat käytännön järjestelyt: missä hän nukkuisi, lainaisiko hän Veikalta vaatteita, eikö aamusta tulisi outo ja miten Eemeli selviäisi siitä? He tuskin tunsivat toisiaan. Samalla ajatus ei ollut kamala. Se oli tavallaan hyvinkin miellyttävä. Vaikka pyörämatka kotiin ei ollut mahdoton ja Eemeli selviäisi siitä, jos vain päättäisi niin, yöksi jääminen oli helpompi ja mukavampi vaihtoehto. Ja jos Veikka itse ehdotti sitä… Eemeli vilkaisi Veikkaa.

”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa?”

”Ei tietenkään ole”, Veikka naurahti ja otti askeleen taaksepäin halliin. ”Riisu tuo toppavarustus ja tule takaisin sisälle. Etsitään sinulle pyjama ja vuodevaatteet. Minulla pitäisi olla jossain vielä pakkauksessa oleva hammasharja.”

K/H: Tässä kohtaa voin vihdoin kertoa, että tämän oli tarkoitus osallistua Hyggeyhtälö-haasteeseen para+hygge -yhdistelmällä :D Ajatus lähti oikeastaan tuosta haasteesta, mutta en ehtinyt julkaista ensimmäistä osaa ennen deadlinea.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 8. osa 31.5.
Kirjoitti: Waulish - 31.05.2022 23:17:02

Ah, para + hygge! :D Minä itse asiassa muistan tuon sinun kombosi kyseisestä haasteesta, mutta para ei sanonut minulle silloin (eikä vielä sittenkään, kun aloin lukea tätä uutta osaa) mitään, vaan ainoa siitä mieleeni juolahtanut asia oli paranormaali, heh. Ajattelin silloin, että onpa jännän kuuloinen hyggekombo, ja olenkin nyt tosi iloinen siitä, että tämä tarina näki kuin näkikin päivänvalon, vaikkei ehtinytkään itse haasteeseen! Lisäksi täytyy todeta, että hyggeisyys toteutuu tässä tarinassa kyllä oivallisesti, kun miljöönä on sekä rauhallinen kelloliike, jossa Eemeli on kuin kotonaan ja omassa elementissään, että tunnelmallinen vanha huvila, jossa päästään viettämään nyt enemmänkin aikaa. Jotenkin myös talvi lumimyrskyineen tarjoaa minusta oivat puitteet hyggeilylle - siinä on aina omanlaistaan fiilistä, kun suojaudutaan säältä, olipa kyseessä sitten Eemelin harrastama kerrospukeutuminen talvipyöräilyä varten tai huvilassa sisällä sään piteleminen ja teen hörppiminen. ♥

Mutta siis para, huhhuh, enpä osannut yhtään odottaa enkä tosiaan tiennytkään, että moinen olento on olemassa kansanperinteessä! Minusta on ihanaa, miten monissa teksteissäsi ammennat inspiraatiota kansanperinteestä ja mytologiasta ja tuot vanhaa perimätietoa nykyaikaan. Tässäkin tapauksessa on tosi kutkuttavaa päästä tutustumaan myyttisenä pidettyyn olentoon sellaisen hahmon näkökulmasta, joka ei ole koskaan aiemmin vastaavaa kohdannut. En ihmettele ollenkaan, että Eemeli on vähän hämillään ja kokee, että sulateltavaa riittää! Varsinkin kun kaikkeen vielä yhdistetään Veikka, jonka kanssa Eemelin on yllättävän helppoa ja luontevaa olla ja joka mokoma vielä menee yllätyshalaamaan ja kutsumaan yöksi... :-* (Mutta siitä höpisen lisää myöhemmin, ensin para ja sitten huvit!)

Ahmin suurella mielenkiinnolla kaiken tiedon parasta, ja itse asiassa minusta on kiehtovaa ja kutkuttavaa se, ettei Veikka itsekään tiedä ihan kaikkea olennosta tai sen mielenliikkeistä - tulee sellainen fiilis, ettei mysteeri ole vielä ohi, ja tästä hetkestä eteenpäin se yhdistänee Eemeliä ja Veikkaa vielä syvemmällä tasolla, kun Veikka on jakanut salaisuuden Eemelille (tai ainakin luulisin, ettei hän ihan jokaiselle vieraalleen kerro parasta) ja kaksikon on kenties luontevaa lähteä yhdessä pohtimaan, mitä paran aiheuttamille ongelmille voisi tehdä. Jokin selvästi on muuttunut, kun para on yhtäkkiä aktivoitunut ja alkanut taas varastella, ja Veikan huoli taloudellisesta tilanteesta tuntuu uskottavalta sysäykseltä ja taustatekijältä. Rupesin pureksimaan myös sitä, että jos paraan todella on sidottuna osa omistajansa sielusta, voisiko se aistia myös esimerkiksi yksinäisyyden - entä jos sen yhtenä vaikuttimena olikin johdattaa joku Veikan luokse? No, ehkä menen vähän turhan pitkälle spekulaatioissani, mutta jotain yksinäistä Veikan ympärillä kuitenkin tuntuu leijuvan. Kenties vaikutelma tulee siitä, että hän asuttaa yksikseen suurta huvilaa, joka on sen verran syrjässäkin, ettei se osu ihan jokaisen ohikulkijan silmään, plus kun työ keskittyy omaan kotiin, ei sitäkään kautta ole niin helppo muodostaa sosiaalisia suhteita. Toisaalta Veikka vaikuttaa kyllä niin rennolta ja seuralliselta, että tuskinpa hän ihan erakko on, mutta yksinäisyyttähän voi olla monenlaista. ;D

Veikan mummo vaikuttaa kyllä aikamoiselta persoonalta! Olen tosi ilahtunut ja ihmeissänikin siitä, miten elävä kuva hänestä piirtyy vain Veikan kertoman perusteella - tulee sellainen tunne, että hän kuvauksen myötä ikään kuin herää eloon lukijankin mielessä, ja hänen osuutensa tarinaan tuntuu merkittävältä ja luontevalta. Paljon kertoo se, että mummo on luonut paran omaksi huvikseen. Ainakaan hän ei ole tainnut ihan hirveästi välittää muiden mielipiteistä, jos kerran para ei yleisesti ole ollut mikään ylpeyden aihe. Tulee vaikutelma voimakastahtoisesta oman tiensä kulkijasta, joka ei kaihda keinoja, kun para saa osan lapsenlapsenkin sielusta. Ei vaikuta siltä, että mummo olisi tarkoittanut teollaan mitään pahaa, mutta ehkä hänkään ei ole osannut aavistaa, että yhteys paraan säilyy ja seuraa Veikkaa vielä sittenkin, kun mummosta itsestään aika jättää. Ehkä senkin takia Veikan suhde huvilaan on niin tiivis.

Tosi mielenkiintoista oli saada tietää, miten para konkreettisesti luodaan. Itse asiassa panin merkille tuon FFF1000-haasteen simpukka-sanan jo silloin, kun aloit tätä tarinaa julkaista, ja kiinnostuin siitä vielä lisää, kun selvisi, että simpukka on osa mystistä varasta. Nytpä sitten avautui palkitsevasti myös taustatarina simpukan olemassaololle! Jotenkin minua viehättää kovasti se ajatus, että para rakennetaan siitä, mitä sattuu käsillä ja saatavilla olemaan. Yhtäkkiä lankakerä, sukkapuikot ja simpukka saavat hyvinkin luontevan selityksen. Innostuin ihan miettimään, minkälaisia erilaisia paroja voisikaan olla sen mukaan, mitä niiden luojilla sattuu olemaan rakennusaineina. :D Tämän tarinan para on kyllä ulkonäöltään kovin sympaattinen, ja täytyy myöntää, että kyllä se minussa muutenkin herättää sympatiaa edelleenkin. Nyt kun on vahvistunut se, että varastaminen todella on kiinteä osa sen luontoa, olemassaoloa ja tarkoitusta, on sitä vaikea nähdä minään kylmäverisenä varkaana tai itsessään syyllisenä. Ehkä vähän toivoa tarjoaa se, ettei paran side Veikkaan ole yhtä voimakas kuin mummoon ja para on ollut myös pitkään passiivisena, sillä on varmaan hyvinkin mahdollista, että para asettuu, jahka Veikan tilanne tasaantuu ja huolet helpottavat.

Eemelin ja Veikan kanssakäyminen vaikuttaa minusta käyvän koko ajan luontevammaksi ja jotenkin, hmm, vapautuneemmaksi? On varmasti iso luottamuksen osoitus, että Veikka päättää kertoa Eemelille ihan kaiken, vaikka ymmärrettävästi Veikka suhtautuukin Eemelin reaktioon vähän varauksella ja vaikuttaa jopa olevan varmuuden vuoksi pikkuisen puolustuskannalla ennen kuin selviää, ettei Eemeli ole Veikalle vihainen. Vähitellen keskustelun myötä Veikka rentoutuu ja palaa taas enemmän omaksi itsekseen, mistä tulee sellainen kutina, että ehkä Veikalle tekee myös hyvää jakaa tämä asia jonkun kanssa ja jutella siitä avoimesti. Eemelin luonteva olo kakluunin ääressä teetä hörppimässä kertoo sekin paljon, ja jäin ihan makustelemaan sitä, ettei Eemeli muista kokeneensa samanlaista tunnetta muulloin kuin Ilonaan tutustuessaan ja kelloliikkeessä. Ilona ja kelloliike ovat tärkeitä ja hyviä, tasaisia asioita Eemelin elämässä, ja kyllähän intuitio usein tietää sen, mikä tai kuka on itselle hyväksi.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 31.05.2022 06:50:47

”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.

Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.

On jotenkin niin ihanaa, miten miehillä on ihan konkreettinen yhteinen tausta ja pohja, jolle rakentaa myöhempääkin tuttavuutta. Vaikkei tutustuminen lähdekään liikkeelle ihan perinteisesti, vaan molempia omalla tavallaan varjostavien varkauksien kautta, on siinä kuitenkin jotain positiivistakin - ainakin ainutlaatuinen ensikohtaaminen, jos ei muuta! ;D Plus kummallakin vaikuttaisi nyt olevan yhteinen päämäärä eli varkauksien loppumaan saaminen.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 31.05.2022 06:50:47

”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.

I-HA-NA kohtaus. :-* Tämän myötä annan itseni leijailla pilvilinnoihin ihan vapaasti, koska minusta on ihanaa sekä se, miten Veikka yhtäkkiä päättää halata (ehkä osoittaakseen kiitollisuutta, mutta ehkä jopa orastavaa kiintymystä), että se, millaisen reaktion se saa Eemelissä aikaan. Niskasta pohkeisiin saakka kulkevat mielihyvän väreet on jotenkin tosi ihastuttava luonnehdinta, koska se on minusta ikään kuin kokonaisvaltaisempi ja kouriintuntuvampi kuin perinteisemmät kiireestä kantapäähän -versiot.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 31.05.2022 06:50:47

Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.

”No, millainen keli siellä on?”

”Aika paha”, Eemeli myönsi.

Tässä tilanteessa ja sananvaihdossa on sellaista ihanaa lämminhenkistä huumoria. :-* Varmasti on ihan hyvä päätös, että Eemeli jää Veikan luokse yöksi eikä lähde pyörän selkään myrskyä uhmaamaan. Se, että ajatus yöksi jäämisestä tuntuu Eemelistä kaikkien käytännön kysymysten jälkeen jopa ihan miellyttävältä, kertoo minusta paljon siitä, miten Veikan läsnäolo vaikuttaa Eemeliin. Se on oikeasti niin arvokas ja ainutlaatuinen tunne, jos jonkun ihmisen seurassa vain on luontevaa ja turvallista olla.

Muutenkin tässä luvussa vallitsee minusta jotenkin vapautunut fiilis, siis muutenkin kuin hahmojen välisen kanssakäymisen osalta. En tietenkään tiedä, millainen luku alun perin oli, mutta ehkäpä uudelleen kirjoittaminen sitten teki sille hyvää, koska nyt se ainakin tuntuu minusta luontevalta ja sopivasti tarinaa edistävältä. En kyllä epäile, etteikö alkuperäinenkin olisi hyvä ollut, mutta ihailen ja peukutan kuitenkin rohkeuttasi, kun uskallat seurata fiilistäsi ja kirjoittaa uudelleen, jos ei tunnu hyvältä. Kiitos kovasti taas ihanasta luettavasta! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 8. osa 31.5.
Kirjoitti: Altais - 08.06.2022 18:14:55

Hyppään mukaan kommentoimaan ja ilmoittaudun lukijaksi, vaikka vähän jälkijättöisesti. Onneksi sentään on vielä monta lukua tulossa, joita odottaa. :) Olen vasta löytänyt tänne originaalipuolelle tutkimaan, mitäs kaikkea täältä löytyy, ja päätin tarttua tähän mielenkiintoisen otsikon vuoksi. Sen jälkeen kiinnostuin tuosta hahmot vaihtoon -jutusta, mielenkiintoinen ajatus lähteä kirjoittamaan tarinaa hahmolle, joka onkin jonkun toisen luoma (toisaalta, onhan fanficit, mutta se taitaa olla kuitenkin hiukan eri asia). :) Erittäin mielenkiintoinen alkuasetelma, ja tykästyin heti kovasti Eemelin hahmoon ja arjen kuvailuun menneisyyden sydänsuruineen ja nykyhetken yksinäisyyden tuntemuksineen, vaikka sitten pelkääkin rakastua enää.

Kelloliike kuulosti ihanalta työ- ja turvapaikalta Eemelille, ja ymmärrän hyvin hänen huoltaan ja haluaan selvittää varasmysteeri ja turvata työpaikkansa tulevaisuus. Tykkään ihan valtavasti tuollaisesta arkifantasiasta, tai miksi sitä sanotaan, kun sekoitetaan tavalliseen elämänmenoon joku tai joitain yliluonnollisia elementtejä. Vähitellen tässä tunnelma tiivistyikin siihen suuntaan, että jotain yliluonnollista varkauksiin liittyy, kunnes sitten tapasimme lankakerän näköisen olennon ja sen johdattamana Veikan.

Veikan hahmo ja asuinpaikka olivat heti ensi hetkestä asti tosi mieleistä luettavaa, ja kuvittelin koko ajan mielessäni tapahtumapaikkoja ja -ympäristöjä (osaltaan vaikuttaa sekin, että tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini, josta syystä kuvittelen koko ajan tapahtumat johonkin nimenomaiseen paikkaan :)). Veikka oli ensin sellainen mystisen ystävällinen ja välitön hahmo, mutta ilahduin kun hän lähestyi Eemeliä kirjeellään ja halusi kertoa jotain enemmän. Oli kiinnostavaa tutustua paraan (en ollut koskaan ennen kuullut niistä, mutta tarina oli äärimmäisen mielenkiintoinen), ja Veikan tarinaan, isoäidin perintöön ja siihen, mitä tekee elääkseen.

Ilona taisi heti aistia Eemelin ja Veikan välillä jotain lämpöä ja kipinöintiä, ja itsekin todella paljon huomaan toivovani, että he kaksi löytäisivät toisistaan rakkauden samalla kun selvittävät, miten paran puuhastelut saadaan loppumaan. Tosi kiinnostava asetelma, että para on sidoksissa Veikkaan, ja jatkaa varastelua Veikan tahtomatta niin kauan, kunnes ehkä he keksivät keinon saada sen lopettamaan. Suuret kiitokset tähänastisesta, ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia lukuja! :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 8. osa 31.5.
Kirjoitti: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

Walle, kommenttisi lukeminen toi jälleen kovasti iloa ja sai hymyilemään! Hauskaa, että muistit tuon para + hygge -yhdistelmän ja sait vihdoin selityksen sille :D Kiva, jos tästä tekstistä välittyy hygge ja muutenkin lempeä tunnelma, haluan nimittäin pitää tämän hyvän mielen tarinana, vaikka synkkyydeltäkään ei vältytä! Paraan liittyvä mysteeri ei tosiaankaan ole vielä ohi ja vaaditaan vielä muutama luku ennen kuin asiat selviävät - ja sen aikana Veikka ja Eemeli tulevat olemaan paljon tekemisissä toistensa kanssa eli heidän suhteensa tulee vielä kehittymään.

Tykkäsin kovasti teoriastasi sen suhteen, että para aistisi ehkä myös Veikan yksinäisyyden! Eihän sitä tiedä, veriyhteys voisi hyvin mahdollistaa sen. Ihanaa, että Veikan mummi tuli myös hyvin esiin tässä tekstissä :D Vaikka hän on jo kuollut, hänellä on edelleen iso vaikutus tarinaan ja sen tapahtumiin - joten siksi onkin hyvä, että hän välittyy hauskana tapauksena. Oli myös kivaa saada lukea nuo nostot, joista pidit erityisesti! Ja että koet heidän välisen suhteensa alkavan muuttua luontevammaksi. Ajattelen, että Eemeli on sen verran introvertti, ettei ystävysty ihan kenenkään kanssa, mutta kun oikea ihminen osuu kohdalle, ystävyys tuntuu todella luontevalta jopa pelottavan nopeasti. Ja Veikka on juuri se henkilö, joka saa hänet rentoutumaan :) Kiitos vielä mittavasta ja ihanasta fiilistelykommentista, sitä oli hauskaa ja ennen kaikkea motivoivaa lukea! ♥

Altais, lämmin tervetulotoivotus tämän tekstin pariin! Ilahduin kovasti, että sain tälle uuden lukijan, sillä olen tykästynyt tähän tarinaan itsekin :D Fanficeissä valmiin hahmon käyttäminen on samantyylinen prosessi, mutta siinä tulee mukana kuitenkin canonin tapahtumat ja maailma, mikä tekee kirjoittamisesta ehkä hieman helpompaa - tässä projektissa olen opetellut tuntemaan Eemeliä tarinan edetessä! Mutta juuri siksi olen iloinen siitä, että tykästyit Eemelin hahmoon ja hänen elämäänsä niin kuin se tässä tarinassa esitellään :) Ilahduttaa myös kuulla, että tykkäät Veikasta ja että tarina itsessään herätti uteliaisuutesi. Arkifantasia on yksi ihan suosikkigenreistäni, siinä saa sekoittaa juuri sopivasti arkea tällaisilla pienillä elementeillä, jotka parhaimmillaan saavat aikaan isojakin muutoksia. Kivaa, että olet mukana seuraamassa! Kiitos kovasti kommentista ♥

K/H: Kesäkuu tuli ja meni, mutta minun kirjoitusprojektini eivät edenneet erityisemmin koko kuukauden aikana. Nyt sain kuitenkin tämän luvun editoitua :) Toivottavasti talviseen maisemaan palaaminen on mieluisaa myös näin hellepäivien keskellä!

Yhdeksäs osa

Veikka johdatti Eemelin narisevia portaita pitkin yläkertaan. Ulkona räyhäävä tuuli ulisi ja sai aulan ikkunalasit vavahtelemaan. Eemeli värisi, vaikka talossa olikin lämmin: hän oli iloinen, että oli päättänyt jäädä yöksi. Ajatus vastatuuleen pyöräilemisestä tässä kelissä olisi ollut kaikin puolin kurjaa.

Kun Veikka astui pieneen liinavaatehuoneeseen etsimään sopivia lakanoita, Eemeli käytti tilaisuuden hyväksi ja lähetti Ilonalle nopean viestin.

Ulkona on niin kamala keli, että jään Veikan luo yöksi. Kuullaan!

Näytöltä näkyi, kuinka Ilona luki viestin heti ja alkoi jo kirjoittaa vastausta, mutta Eemeli sammutti näytön ja sujautti puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa, kun näki Veikan peruuttavan ulos liinavaatehuoneesta sylissään pino lakanoita ja pyyhe. Pian puhelin alkoi kuitenkin väristä viestien merkiksi ja kolme peräkkäistä värinää myöhemmin Veikka vilkaisi Eemelin taskua.

”Sinua taidetaan kaivata kotona?”

”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”

Veikka nyökkäsi toinen kulma huvittuneesti koholla ja nyökäytti päätään kohti käytävän päässä olevaa huonetta. ”Mennään tuonne.”

Eemeli seurasi Veikkaa yläkerran päätyhuoneeseen. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, suuri huone: vastapäisellä seinällä oli suuri kaari-ikkuna ja sitä vastapäätä seisoi vanhanaikainen rokokoo-koristeinen sohva. Keskellä lattiaa oli pyörillä kulkeva lisäpatteri, joka hohkasi lämpöä huoneen oman patterin lisäksi. Huoneen molemmissa päissä olivat alkovit ja niissä kapeat, yhden hengen sängyt. Toisesta näki selkeästi, että siinä nukuttiin, toinen oli tyhjillään.

”Minulla olisi virallinen vierashuonekin, mutta se on luultavasti niin kylmä, että hengitys huuruaa”, Veikka sanoi laskien lakanat ja pyyhkeen sohvalle. ”Jos sinulle vain sopii, nukut täällä, missä minäkin. Tämän huoneen pitäisi olla lämmin ja kuiva.”

”Sopii”, Eemeli sanoi, vaikka hänen vatsansa heitti jälleen yhden voltin. Olihan hän armeija-aikoina tottunut nukkumaan muiden ihmisten kanssa samassa huoneessa tai teltassa, joten tilanne ei ollut aivan vieras, mutta ajatus huoneen jakamisesta juuri Veikan kanssa värisytti.

Veikka kävi hakemassa vierashuoneesta peiton ja tyynyn. Eemeli ojensi kätensä ottaakseen pussilakanan ja hymähti tajutessaan siinä olevan norsujen kuvia. Veikka selitti niiden kuuluvan hänen sisarensa Ainon lapselle, jolle oli tärkeää saada nukkua juuri niissä lakanoissa tullessaan kesällä käymään.

”Vilma rakastaa norsuja. Hänellä on jopa adoptionorsu Keniassa.”

Eemeli, joka ujutti käsiään lakanan sisällä kohti leveää suuaukkoa, pysähtyi kesken liikkeen.

”Adoptionorsu?”

”Hän on kummi norsulle, joka on jäänyt orvoksi ja josta eräs säätiö pitää huolta, kunnes se on riittävän vanha palatakseen luontoon”, Veikka kertoi ja ojensi Eemelille peiton kulmat, auttaakseen sitten asettelemaan lakanan paikoilleen. ”Keksin muutama vuosi sitten antaa sen joululahjaksi. Käytännössä kummius tarkoittaa vuosittaista lahjoitusta, mutta minä hoidan sen puolen, kun taas Vilma saa uppoutua lukemaan adoptionorsunsa kuulumisia ja julkaista kuvia ja videoita Instagram-tilillään.”

Eemeli hymyili levittäessään pedatun peiton sängylle. ”Onko sinulla enemmänkin sisaruksia?”

”Vain Aino. Entä sinulla?”

Eemeli pudisti päätään.

”Olen ainoa lapsi ja sen lisäksi olin huono ystävystymään. Kaipasin kyllä usein leikkikavereita ja myöhemmin kaveriporukkaa, jonka kanssa ajella mopolla maanteitä pitkin. Mutta meidän koulussa oli pienet piirit ja ne olivat… ahtaat.”

”Niinhän ne yleensä ovat”, Veikka sanoi ja vilkaisi Eemeliä pujottaessaan tyynyä tyynyliinan sisään. ”Entä aikuisena, oletko löytänyt hyviä ystäviä ympärillesi?”

Oli kuin kysymys olisi osunut suoraan Eemelin sydämeen ja hän tunsi olonsa yhtäkkiä alastomaksi Veikan edessä. Aivan kuin Veikka näkisi syvälle hänen sisälleen. Melkein liiankin syvälle. Hän seisoi hetken hiljaa ennen kuin vastasi.

”En oikeastaan. Tai minulla on tietenkin Ilona ja työkaverit, mutta en ole vieläkään se kaikkein sosiaalisin tyyppi.”

Veikka vei tyynyn sängylle ja katsoi sitten Eemeliä. Hänen ruskeiden silmiensä katse oli pehmeä ja avoin.

”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”

Eemeli hämmentyi kohteliaisuudesta samalla, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hän haki sanoja hetken, mutta sai lopulta sanottua ääneen pelkän kiitoksen. Veikka nyökkäsi ja hymyili.

”Nyt, jos sopii, mennään nukkumaan.”

Kello näytti yhtätoista, kun Eemeli oli saanut harjattua hampaat lainahammasharjalla ja kömpi alkovin suojiin peiton alle. Hänellä oli päällään Veikalta lainattu flanellipyjama, jonka hihansuut ja lahkeet olivat liian pitkät, mutta jonka kangas oli ihoa vasten ihanan pehmeä. Kun Veikka palasi huoneeseen hampaiden pesun jälkeen, he toivottivat sen enempää juttelematta hyvää yötä ja Veikka sammutti huoneen valot.

Yön pimeydessä Eemeli nosti peiton päänsä suojaksi ja vilkaisi vihdoin puhelintaan. Aiemmin tulleet viestit näkyivät vielä aloitusnäytöllä, kaikki kolme Ilonalta.

?!! Oikeasti!!

Kerrot sitten kaiken huomenna!! En malta odottaa!

Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!

Eemeli sammutti puhelimen ja hymyili pimeyteen.

Kun Eemeli seuraavana aamuna heräsi, Veikka oli jo ehtinyt nousta. Kello oli onneksi vasta puoli seitsemän aamulla eikä hänellä ollut kiire kelloliikkeeseen. Hän makoili hetken alkovin hämärässä ja katseli vinoa kattoa, jossa näkyi hieman kosteuden jättämiä vaurioita. Hän oli nukkunut yön heräämättä ja olo oli levännyt, mutta nyt jännitys kouraisi jälleen vatsanpohjaa. Illan tunnelma oli ollut niin rentoutunut ja keveä, mutta entä nyt?

Eemeli muisti elävästi yhden yön opiskeluajoiltaan, kun oli lähtenyt etäisesti tutun opiskelijakaverin mukana baarista. Yö naisen kanssa oli ollut sekava, olo humalaisen etova ja aamulla kaikki oli näyttänyt ja tuntunut kamalalta. Ennen kaikkea toisen ihmisen kohtaaminen yön jälkeen oli ollut sekoitus häpeää, inhoa ja epävarmuutta. Tunnelma oli ollut niin kiusallinen, että Eemeli ei ollut odottanut edes kahvin valmistumista ennen kuin oli keksinyt polttavan tekosyyn lähteä kotiin heti. Sen jälkeen hän ei ollut jäänyt puolituntemattomien luo yöksi - paitsi nyt.

Eemeli odotti vielä hetken ja kuulosteli talon ääniä. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista, ulkonakin vihmonut tuuli oli vihdoin rauhoittunut. Kun Veikasta ei kuulunut mitään, Eemeli nousi ylös, vaihtoi vaatteet ja laskeutui narisevat portaat alakertaan päästäkseen kylpyhuoneeseen. Alakertakin oli autio. Kakluunissa rätisi jälleen tuli, mutta Veikkaa ei näkynyt missään. Eemeli kurkisti keittiöön ja kahteen muuhun huoneeseen, mutta vaikutti siltä, että hän oli huvilassa yksin. Ehkä Veikka oli mennyt kauppaan?

Eemelin pestessä hampaita hän kuuli ulko-oven käyvän. Hän yllättyi kuullessaan useamman kirosanan ja yhtäkkiä kylpyhuoneen ovi tempaistiin auki. Hän luuli lukinneensa oven, mutta oven lukko oli vanhanaikainen eikä ilmeisesti ollut asettunut paikoilleen. Veikka ehti jo astua kynnyksen yli ennen kuin tajusi Eemelin olevan jo kylpyhuoneessa.

”Ai, anteeksi! En tarkoittanut...”, hän aloitti, mutta ähkäisi sitten. Silloin Eemeli näki hänen kätensä vuotavan verta.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja sylkäisi nopeasti lopun hammastahnavaahdon suustaan, huuhteli hammasharjan ja laittoi sen mukiin. Sitten hän otti useamman arkin vessapaperia ja ojensi ne Veikalle, joka painoi ne haavaa vasten. Peukalon lähellä oleva haava ei ollut syvä, mutta oli onnistunut nirhaisemaan isompaa verisuonta.

Veikka istui vessanpöntön kannelle ja ähkäisi. ”Yritin käydä maanittelemassa paraa, että saisit korut ja kellot mukaasi, mutta… äh… Se ei tykännyt ideasta.”

”Onko sinulla desinfiontiainetta? Jatka haavan puristamista”, Eemeli sanoi ja avasi Veikan ohjeistamana yhden kylpyhuoneen kaapeista, kurottaen hyllyllä olevalle pienelle ensiapulaatikolle. Sieltä hän löysi kaiken tarpeellisen: desinfiointiaineen, painesiteen ja sideharsoa.

”Ei kai se nyt noin syvä ole”, Veikka yritti sanoa tarvikkeet nähdessään, mutta kohottaessaan verestä kosteaa vessapaperimyttyä hän laski sen nopeasti takaisin ja ojensi kättään niin, että Eemeli pääsi sitomaan haavan.

Eemeli oli käynyt ensiapukurssin osana kelloseppäkoulutusta. Koulutuksesta oli jo muutama vuosi, mutta käytännönläheiset kurssit olivat jääneet mieleen. Sen lisäksi kiipeilyssä kädet olivat usein koetuksella ja sen tuoman kokemuksen myötä Eemeli sai sidottua sideharson Veikan käden ympärille ensiyrittämällä nätisti ja jämäkästi. Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.

”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.

Puna kohosi Eemelin kasvoille ja hän kohottautui jaloilleen, irrottaen otteensa Veikan kädestä.

”Selviänkö hengissä?” Veikka kysyi ja nousi varovaisesti seisomaan sidettä katsellen.

”Hyvin todennäköisesti”, Eemeli vastasi, pitäen katseensa Veikan kädessä. Hänen poskiaan kuumotti. ”Pitäisin kuitenkin etäisyyttä paraan seuraavat päivät. Ettet vain menetä sormiasi.”

”Ei tarvitse kehottaa kahta kertaa”, Veikka hymähti ja irvisti, kun vilkaisi lavuaarissa olevaa veristä vessapaperimyttyä. ”Kiitos avusta. Voidaanko keittää kahvit? Minun kehoni huutaa kofeiinia tällaisen jännitysnäytelmän jälkeen.”

”Keitetään.”

He kattoivat aamiaisen olohuoneen pöydälle. Eemeli oli iloinen siitä, että yö ei ollut rikkonut hänen ja Veikan välistä yhteyttä, mutta asetellessaan kuppeja ja lautasia paikoilleen hän mietti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nyt hän tiesi, mistä löysi kelloliikkeen varkaan, mutta miten he voisivat saada sen lopettamaan varastamisen? Se, että para oli purrut Veikkaa, kertoi jo paljon sen luonteesta.

Veikan ajatukset kulkivat samoja polkuja pitkin, sillä kaadettuaan heille molemmille kahvia hän sanoi:

”Valitettavasti en voi vieläkään palauttaa koruja ja kelloja sinulle. En osannut odottaa, että se olisi näin vaikeaa.”

”Eikö paran pitäisi palvella omistajaansa, oli hänen tahtonsa mikä tahansa?” Eemeli kysyi ja alkoi kuoria appelsiinia.

”Niin sen pitäisi mennä”, Veikka sanoi ja rypisti otsaansa. ”Mutta muistatko, että kerroin paran kuuluneen mummilleni?”

Eemeli nyökkäsi. ”Mutta sanoit myös, että parassa on sinun vertasi.”

”Juuri niin. Kaiken järjen mukaan para on siis minun, muuten se olisi kuollut silloin kun mummikin. Mutta se ei selvästikään tunne samanlaista lojaaliuuden sidettä minuun, koska ei suostu tekemään niin kuin minä haluan. Ja se aiheuttaa ongelmia.”

Eemeli ojensi appelsiinin viipaleen Veikalle, joka otti sen vastaan terveellä kädellään.

”Mitä voit tehdä asialle?” Eemeli kysyi.

”Aion vielä yrittää kokeilla saada korut takaisin rauhallisin keinoin. Paraa voi maanitella ja imarrella, ainakin joskus se on toiminut”, Veikka sanoi. ”Mutta jos se ei onnistu… Toivottavasti löydän mummin päiväkirjat. Hyvällä tuurilla hän kirjoitti jotain siitä, miten sidettä siihen voi vahvistaa.”

Eemeli vilkaisi Veikkaa, jonka kasvoille oli kohonnut vaikea ilme, kuin hän ei itse aivan uskoisi omia sanojaan. Eemeli olisi halunnut valaa Veikkaan uskoa siitä, että kaikki ratkeaisi, mutta hän ei tiennyt paroista mitään eikä osannut sanoa, mikä olisi voinut auttaa ratkaisemaan tilanteen. Hän saattoi vain uskoa siihen, että Veikka osaisi korjata tilanteen. Eemeli tarjosi Veikalle toisen appelsiinin viipaleen.

”Toivotaan, että para kuuntelee. Ehkä se vain kaipaa huomiota?”

Veikka hymähti. ”Sitä se tulee kyllä nyt saamaan, usko pois.”

Sitten Veikka vaihtoi puheenaihetta kertomalla eräästä videoprojektista, jonka materiaalia hän alkaisi editoida sinä päivänä. Se kevensi hieman synkäksi muuttunutta tunnelmaa, mutta Eemelin sisällä kytevää huolta se ei onnistunut tukahduttamaan.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 8. osa 31.5.
Kirjoitti: Altais - 05.07.2022 15:57:32

Ilahduin, kun huomasin tämän saaneen jatkoa, sillä kiinnostaa kovasti tuo Eemelin ja Veikan suhteen kehittyminen ja myös para-mysteerin selvittely ja se, mitähän oikein pitää tehdä, jotta varkaudet saadaan loppumaan. Tässä luvussa Eemeli on minusta jotenkin kovin samastuttava sellaisena aika introverttina tyyppinä, joka ei ehkä ystävysty helposti eikä osaa kokea ketä tahansa läheiseksi. Ahtaitahan nuo teinien piirit monesti ovat, eikä hiukankaan erilaisena sinne helposti joukkoon sovi. Varsinkin voi vaan kuvitella, että hiljaisempi ja introvertimpi poika, joka vielä on ehkä jo tiedostanut olevansa kiinnostuneempi pojista kuin tytöistä (jos Eemeli on sen nuorena jo tiennyt), kokee itsensä tosi erilaiseksi sellaisessa mopojätkien porukassa.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

”Olen ainoa lapsi ja sen lisäksi olin huono ystävystymään. Kaipasin kyllä usein leikkikavereita ja myöhemmin kaveriporukkaa, jonka kanssa ajella mopolla maanteitä pitkin. Mutta meidän koulussa oli pienet piirit ja ne olivat… ahtaat.”

Mutta sitten joskus kuitenkin voi käydä niin, että jonkun kanssa on vaan hyvin luontevaa olla. Ihanaa, että tässä juuri Veikka on sellainen ihminen, ja olet kuvannut näiden kahden lähentymistä tosi lämminhenkisesti. Eemelin tuntemuksen herättivät kovasti sympatiaa, kun häntä nolotti näyttää Veikan silmissä yksinäiseltä ja epäsosiaaliselta. Mutta onneksi Veikka suhtautui noin ihanasti häneen. :) Veikasta on ihan kertakaikkisen helppo tykätä, ja helppo on samastua myös siihen, että Eemeliä hiukan värisyttää nukkua samassa huoneessa. Minustakin on upeaa, että Eemeli ja Veikka päätyvät viettämään paljon aikaa yhdessä, sillä kun he nyt jo ovat lähentyneet noin nopeasti, on varmaan odotettavissa välien lämpiämistä entisestään yhteisen ajan myötä. Tai näin ainakin tietysti toivon. :)

Lainaus

Veikka vei tyynyn sängylle ja katsoi sitten Eemeliä. Hänen ruskeiden silmiensä katse oli pehmeä ja avoin.

”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”

Eemeli hämmentyi kohteliaisuudesta samalla, kun hymy kohosi hänen kasvoilleen. Hän haki sanoja hetken, mutta sai lopulta sanottua ääneen pelkän kiitoksen. Veikka nyökkäsi ja hymyili.

Oli kiva myös lukea Eemelin tuntemuksista hänen paikatessaan Veikan kättä ja päätyessään huomaamattaan aika lähikontaktiin. Niin jännitteinen ja ihana kohtaus, että se saa kovasti odottamaan jatkoa. :) Ihana Veikka, joka oli halunnut palauttaa paran viemät tavarat Eemelille heti. Mutta toivottavasti he vielä löytävät toimivampia keinoja, ja ne Veikan mummin päiväkirjat kiinnostavat minua myös tosi paljon. Toivon mukaan ne löytyvät, ja pääsemme hiukan paremmin tutustumaan Veikan mummiin, joka on kiinnostava hahmo kaikessa mystisyydessään. :)

Lainaus

”Aion vielä yrittää kokeilla saada korut takaisin rauhallisin keinoin. Paraa voi maanitella ja imarrella, ainakin joskus se on toiminut”, Veikka sanoi. ”Mutta jos se ei onnistu… Toivottavasti löydän mummin päiväkirjat. Hyvällä tuurilla hän kirjoitti jotain siitä, miten sidettä siihen voi vahvistaa.”

Kiitos tarinan jatkosta! Tämä on aivan ihana, lämminhenkinen ja jännittävä tarina, ja jään innolla odottamaan sen jatkoa. :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 9. osa 5.7.
Kirjoitti: Waulish - 11.07.2022 01:48:57

Voi että, tämän osan aloittaminen tuntui taas heti siltä kuin kotiin palaisi. ♥ Vaikka välissä ehtisikin tovi vierähtää, kaikki tuntuu silti aina jotenkin tutulta ja lämpimältä, ja tarinaan on vaivatonta sujahtaa kerta toisensa jälkeen uudelleen. :) Minusta tässä tarinassa on onnistunut rytmi, jota on helppo seurata, ja tulee sellainen fiilis, että tässä viivähdetään juuri sopivissa tapahtumissa juuri sopivan aikaa.

Huvilasta paljastuukin koko ajan jänniä uusia ulottuvuuksia! En olisi yhtään osannut odottaa yhteistä makuuhuonetta, mutta toisaalta sehän on vain järkevää, koska kukapa pitäisi vierashuonetta erikseen lämpimänä yllätysvieraiden varalta, plus sellaisen lämmittäminen keskellä yötä ei varmasti kävisi ihan kädenkäänteessä. Olen aina tykännyt nukkuma-alkoveista ja niiden suojaisista sopukoista, joten ihastuin oitis Veikan makuuhuoneeseen. Kaari-ikkuna on helppo nähdä yhtä seinustaa somistamassa (sijoitin sellaisen nyt myös mielikuviini huvilan ulkokuoresta, ja se sopii vanhaan, kaksikerroksiseen taloon tosi ihanasti), ja rokokoo-tyylinen sohva on sekin luonteva ja viehättävä yksityiskohta.

Norsupussilakana taas on herttainen yksityiskohta ja tarjoaa tosi luontevan väylän Veikan perhesuhteisiin kurkistamiselle ja ylipäätään molemminpuoliselle tutustumiselle. Adoptionorsu on ihana joululahja, ja sellaisen hoidon ja pidon avustaminen siskontyttöä varten tuntuu myös kertovan jotain Veikasta ja siitä, miten hän välittää Vilmasta ja tämän norsuinnostuksesta muulloinkin kuin vain jouluisen "muistamisvelvollisuuden" aikaan; onhan adoptionorsusta varmasti iloa pitkin vuotta, ja ilmeisesti iloa on kestänyt jo useammankin vuoden. :) Ihana pieni taustatieto, joka valottaa kivasti Veikan perhepiiriä. Samalla Eemeli pääsee luontevasti raottamaan omaakin taustaansa, vaikka hänen selvästi (ja ymmärrettävästi) on vähän vaikea puhua ystävyyssuhteista ja niiden puutteesta. Sydäntäni lämmittää kuitenkin kovasti se, miten luontevasti Veikka vaikuttaa kaikkeen suhtautuvan, ja erityisesti tämä:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”

Miten kauniisti ja huojentavasti sanottu! Tulee myös sellainen fiilis, että Veikka ihan vilpittömästi tarkoittaa sanojaan, eikä puhu tällä tavoin pelkästään Eemeliä rohkaistakseen tai lohduttaakseen.

Ystävistä puheen ollen muuten - ilahduin taas kovasti Ilonan intoiluviesteistä ja siitä, miten hän elää mukana Eemelin tilanteessa ja hihkuu estoitta. ;D Esimerkiksi tämä kommentti tuntuu heijastavan sympaattisesti sitä, miten hyvin Ilona Eemelin tuntee:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”

Tämä Eemelin reaktio Veikan kommenttiin viesteistä on myöskin ihana, vähän kiusallinen (heti kumppaniasiat mielessä, ja niin olisi kyllä varmasti itsellänikin, jos Veikan kaltainen ihanuus tuolla tavalla vaivihkaa tiedustelisi kotirintamasta! :-*) ja samalla herttainen. Minua hymyilyttää Eemelin luonnehdinta Ilonan viestintätavasta, koska joillain ihmisillä on tosiaan hauskasti tuollainen tyyli, että tykitetään useita lyhyitä viestejä yhden pidemmän sijaan.

Minusta tuntuu hyvin luonnolliselta, että Eemeliä vähän jännittää konkreettisesti samassa huoneessa Veikan kanssa majoittuminen. Vaikka takana onkin kokemuksia muiden kanssa punkkaamisesta, on ihan eri juttu jakaa huone sellaisen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo on aiheuttanut pieniä väristyksiä ja kutkutusta ja josta ei ole vielä oikein varma, mitä ajattelee ja tuntee. Pystyn myös samaistumaan Eemelin heräämistunnelmiin, kun ei oikein tiedä, mitä uusi päivä tuo mukanaan ja onko edellisiltana saavutettu rentous ja luontevuus yhtäkkiä poissa. Sellaista se usein on uuden tai vielä vähän vieraan ihmisen kanssa, pientä tunnustelua ja hapuilua - mutta ihanaa kuitenkin, että lopulta aamupalalla kemiat vaikuttavat edelleen kohtaavan ja keskustelu sujuu. :) Vaikka aamun ensikohtaaminen onkin kieltämättä aika dramaattinen!

Voi surku tuota paran ärhäkkää reaktiota ja Veikan käsitapaturmaa. :-\ Eipä taida tosiaankaan olla korujen takaisin saaminen ihan yksinkertaista. Mieleeni juolahti, voisikohan paralle yrittää tarjota jonkinlaista vaihtokauppaa. Jos kerran imartelu saattaa tuottaa tulosta, voisi ehkä toimia myös jonkinlainen vaihtokauppa, jossa paralle annetaan jotain, mitä se pitää arvossa. Hmm. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää ja mitä Veikka seuraavaksi keksii kokeilla. Toivottavasti hän vain tosiaan on varovainen, jottei seuraavaksi menetä niitä sormiaan kokonaan! :-X

Tapaturmalla on kyllä yksi suloinenkin seuraus, nimittäin Eemeli hoitamassa Veikan haavaa. Minusta sopii Eemelin hahmoon hyvin, että käytännönläheisen ensiapukurssin opit ovat jääneet hänen mieleensä, ja lisäksi tosiaan kiipeily on kyllä sellainen harrastus, jonka parissa käsihaaverit ovat arkipäivää. Tämä kohtaus on niin kaunis, melkein kuin aika pysähtyisi läheisyyden korostuessa ja ilmentyessä:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 05.07.2022 11:31:05

Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.

”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.

Samalla tämä jättää kutkuttavasti janoamaan lisää. ♥

Pikkuruinen painovirhepaholainen, jos haluat sen napsia pois:

Spoiler: näytä

Kiitoksia taas kovasti kivasta luettavasta, jään innolla ja ihastuksella oottelemaan jatkoa ja seuraavia käänteitä! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 9. osa 5.7.
Kirjoitti: hiddenben - 13.07.2022 15:29:52

Altais, ihana kuulla, että yhdeksäs luku herätti sekä sympatiaa että samaistumisen tunteita Eemeliä kohtaan! Välillä kirjoittaessa tuntuu, että päädyn vääntämään jotain juttuja rautalangasta, mutta yritän tuoda niitä luonnollisesti esiin, joten kiva kuulla, että se toimii :) Minua ilahduttaa myös kovin, että pidät Veikan ja Eemelin välille syttyneestä yhteydestä! Sitä on kiva kirjoittaa ja rakentaa luku ja kohtaus kerrallaan. Eiköhän tässä vielä ehdi tapahtua vaikka mitä! Kiitos kovasti kommentistasi ♥

Walle, ihanaa, että sinustakin tuntuu tuolta! Minäkin tunnen samoin, kun palaan pienen tauon jälkeen tekstitiedoston pariin ja alan kirjoittaa uutta. Tämän pariin on jotenkin niin lämminhenkistä palata, eli ihanaa, että tuo tunne on muillakin ♥ Kivaa kuulla myös, että rytmitys toimii! Yritän joka luvussa edistää juonta, jotta mihinkään ei jämähdetä liian pitkäksi aikaa. Oli hauskaa saada lukea ajatuksiasi huvilasta ja sen yksityiskohdista. Tuollaiset talot alkoveineen ja erkkereineen ovat niin tunnelmallisia ja täynnä sellaisia yksityiskohtia, mitä ei nykyisin taloista tahdo löytyä! Kivaa, että pidit myös tuosta norsulakana-kohdasta. Haluaisin syventää Veikan hahmoa vielä enemmän kuin mitä tarina nyt antaa periksi, mutta vähän pystyn onneksi ujuttamaan juonen sekaan jo nyt :) Heh, hauskaa, että tuo Ilonan viestirykelmä ilahdutti! Hän on kyllä Eemelin tunne-elämän vuoristoradassa täysillä mukana :D

Ah, on edelleen yhtä kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi siitä, miten paran mysteerin voisi selvittää! Tekisi mieli ohjailla ja vihjailla, mutta aion pysyä hiljaa ja antaa tarinan kertoa ratkaisu ;) Hauskaa kuitenkin, että tilanteen ratkaisemisen pohtiminen edelleen kutkuttaa! Para tosiaan on ärhäkkä, mutta edellisessä luvussa voi ajatella olleen pientä onnea onnettomuudessa, kun se johtaa tuollaiseen yhtäkkiseen läheisyyteen. Ihana kuulla, että pidit luvusta! Ja kiitos jälleen kirjoitusvirheen huomaamisesta, pahoin pelkään, että sellainen on eksynyt tähän uusimpaan lukuun :D Kiitos, että luet ja jaksat kommentoida! ♥

K/H: Vietin eilisen käymällä tämän tarinan läpi juonipiste kerrallaan ja ilahduin kovasti, että moni käänne ja muistutus on löytänyt oikean paikkansa tarinasta ihan itsestään :D Se motivoi vihdoin kirjoittamaan uuden luvun ja nyt minulla onkin enää yksi luku + epilogi kirjoittamatta. Minulla on siis aina kahden luvun bufferi tässä tarinassa ja julkaisen uuden luvun, kun olen saanut kirjoitettua uutta "varastoon". Nyt kuitenkin huomaan, että tarinan lähestyessä loppua myös panokset kasvavat ja se on asettanut paineita hyvän, kaikki langat sitovan lopun kirjoittamiseen, mikä puolestaan on saanut vähän välttelemään kirjoittamista. Mutta juonipisteiden löytäminen rohkaisi ja ehkä tästä tulee vielä hyvä! Minua motivoi valtavasti se, että näen kuinka tätä luetaan ja tänne tulevat kommentit valavat minuun valtavasti uskoa siitä, että tämä tarina on tuonut iloa :) Joten kiitos! Nyt aion aloittaa loppukirin - ja sillä välin te saatte lukea tarinan kymmenennen luvun. Iloista viikkoa!

Kymmenes osa

Eemeli istui Ilonan ja Antonin kolmion lattialla ja katsoi, kuinka Ilona heilutteli mustaa lahjanauhaa Kepposen edessä. Kissat olivat juuri niin suloisia tapauksia kuin kaikissa niissä kuvissa ja videoissa, joita Ilona oli lähettänyt Eemelille. Molemmilla oli samanlainen kirjava, oranssien ja mustien väriläiskien sekoittama turkki, joka toi mieleen halloweenin ja oli luultavasti inspiroinut löytötalon työntekijöitä antamaan kissasisaruksille niiden nimet.

Ilona laittoi Kepposen jahtaamaan lahjanarua edestakaisin matolla. Se seurasi sitä ensin etäisyydeltä katseellaan, valmistautui sitten hyökkäykseen takapuoltaan heiluttaen ja korvansa luimuun painaen ja nappasi lopulta lahjanarun taidokkaasti tassujensa väliin. Eemeliä nauratti, kun Kepponen seurasi tuohtuneena liukkaan lahjanarun liukumista tassujensa välistä ja jälleen pois sen ulottuvilta.

”Kotitekoinen ja edullinen, mutta yksinkertaisuudessaan tehokas lelu”, hän kommentoi Kepposen alkaessa jälleen vaania lahjanarua.

”Vähän niin kuin parakin”, Ilona vastasi, ja sai Eemelin äännähtämään tuskastumisesta.

”Vieläkö sinä haluat puhua siitä?”

”Vieläkö?” Ilona huudahti. ”Me emme ole puhuneet siitä melkein laisinkaan! Minä tiedän, ettet ole kertonut kaikkea.”

Eemeli puuskahti. Ilona oli oikeassa: hän oli kertonut edellispäivien tapahtumista vain suurpiirteisesti. Hän ei ollut maininnut mitään paran luomisprosessista, mikä itsessään oli hieman hyytävä, tai siitä, miten sen voisi saada lopettamaan varastamisen. Mutta hän ei halunnut puhua siitä vielä. Ei ennen kuin Veikka olisi päättänyt, mitä tekisi.

Kun Eemeli oli edellispäivänä lähtenyt Veikan luota, he olivat sopineet Veikan miettivän asiaa ja eri vaihtoehtoja ennen kuin he näkisivät jälleen ja voisivat tehdä suunnitelman. Veikka oli myös luvannut yrittää taivutella paraa luovuttamaan korut, mutta tällä kertaa paksut työhanskat kädessä.

Muisto keskustelusta ja pikaisesta halauksesta, jonka Eemeli oli saanut Veikalta lähtiessään, sai hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Mutta sitten Eemeli vilkaisi Ilonaa, näki hänen kasvoilleen kohonneen tietäväisen ilmeen ja pudisti päätään.

”Sinä haluat vain puhua Veikasta.”

”No, hänestäkin”, Ilona sanoi. ”Mutta para on se, joka saattoi teidät yhteen, joten haluan tietää siitäkin.”

”Saattoi yhteen”, Eemeli mutisi ja pudisti jälleen päätään. Kepponen valmistautui uuteen hyökkäykseen ja saatuaan lahjanarun jälleen tassuihinsa, se kellahti kyljelleen ja alkoi pureskella sitä.

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

”Miksei hän vain tulisi korujen kanssa liikkeeseen? Aiemmin hän etsi sinua kolmesta eri liikkeestä. Emppu!” Ilona huudahti, kun Eemeli ei suostunut ottamaan hänen kanssaan katsekontaktia. ”Miksi sinä panet niin paljon vastaan? Mikset vain voi hyväksyä, että teistä on tullut vähintäänkin ystäviä?”

”Koska sinä haluat tehdä siitä jotain suurta ja romanttista!” Eemeli huudahti. Lattialla makaava Kepponen kierähti takaisin vatsalleen ja katsoi Eemeliä epäluuloisesti. Ilona rapsutti kissaa korvien välistä, mutta tuijotti itsekin Eemeliä.

”Mitä sitten?”

”Miten niin ’mitä sitten’?”

”Olisiko se niin paha, jos siitä kehittyisi jotain?”

Eemeli huokaisi ja nousi lattialta. Hän käveli ikkunalle ja katsoi ulos, vaikka ulkona oli jo ehtinyt tulla pimeä eikä ikkunassa näkynyt muuta kuin Ilonan ja Antonin asunnon valot ja hänen oma heijastuksensa. Eemelin oli vaikea kestää Ilonan katseen alla, sillä hän tiesi tämän olevan jälleen kerran oikeassa. Suurin ongelma parhaiden ystävien kanssa on se, että he tuntevat ystävänsä niin hyvin, että ovat oikeassa niissäkin asioissa, joissa eivät saisi olla sitä. Sillä jos Eemeli oikein antoi itsensä miettiä ja antoi ajatustensa kulkea niille poluille, joille ne jatkuvasti hiippailivat itsenäisestikin… Hänen ja Veikan välillä oli jotain erilaista. Veikka oli kiinnostava ja hauska ihminen, joka sai Eemelin sekä nauramaan että rentoutumaan. Kaikki se ahdistus ja epämukavuus, jota Eemeli usein tunsi puolituttujen seurassa, oli poissa. Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”

”Mutta miten hän voisi… En minä ole poikaystävämateriaalia.”

”Oletpas”, Ilona sanoi ja nousi seisomaan, jättäen Kepposen riehaantumaan yksin lahjanarun kanssa. ”Ja sinun ja Joonan erosta on jo useampi vuosi.”

”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”

Sanojen sanominen teki edelleen kipeää. Muistot eron jälkeisestä ajasta olivat hatarat, mutta Eemeli muisti miettineensä viikkoja, mitä oli tehnyt väärin ja miten olisi voinut pelastaa suhteen. Syyllisyyden ja itseinhon tunne oli synkistänyt silloin kaiken. Hän ei halunnut joutua siihen tilanteeseen uudelleen.

”Emppu”, Ilona sanoi ja pakotti Eemeliä kohtaamaan katseensa. ”Se ei ollut sinun vikasi. Tiedän, että tiedät sen. Jälkikäteen - ja tämän sinä olet sanonut minulle monta kertaa - ymmärsit, että suhteen päättyminen oli ihan hyvä asia, että teissä molemmissa oli vikoja, jotka olivat este suhteen jatkumiselle. Muistatko, kun seurustelin Aapon kanssa?”

”Muistan.”

”Entä Eliaksen?”

”Muistan senkin.”

”Minä olin molempien suhteiden päättymisestä aivan rikki.”

”Niin olit, ja -”

”Ja se kuuluu asiaan”, Ilona keskeytti. ”Sehän kertoo vain siitä, että olet ollut suhteessa tosissasi, olet investoinut siihen tunteita. Tietenkin sen päättyminen sattuu. Mutta kun kohdalle osuu joku oikein hyvä ihminen, rakkauden ylä- ja alamäet ovat sen arvoisia. Alamäet ovat yhtäkkiä osa kokonaisuutta. Mikään suhde ei ole vapaa konflikteista, mutta se ei silti tarkoita, että suhde ei olisi hyvä, antoisa ja täynnä rakkautta. Minä esimerkiksi inhoan sitä, että Anton voi antaa omien pyykkiensä kuivua pyykkinarulla viikkoja ja me riitelemme asiasta ainakin kerran kuukaudessa. Mutta se osa kokonaisuutta ja ennen kaikkea osa Antonia, jota rakastan.”

Eemeli antoi Ilonan sanojen löytää tien mieleensä. Hän pelkäsi konflikteja eikä halunnut olla kenellekään pettymys. Hänelle tärkeintä oli olla lojaali, mutta ehkä se ei tarkoittanut sitä, että piti olla täydellisen luotettava. Että oikea ihminen osaisi antaa sen anteeksi.

”Joten”, Ilona sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kertoisitko nyt lisää siitä parasta ja mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Eemeli huokaisi ja risti kädet rinnalleen. Ilonan vaativan katseen alla hän tiesi, ettei vastausvaihtoehtoja ollut kuin yksi.

”Hyvä on.”

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”

Eemeli pyöräytti silmiään, mutta nyökkäsi lopulta.

Kun Eemeli saapui seuraavana aamuna Sihvosen kelloliikkeeseen, hän oli hyvällä tuulella. Vaikka hän ei olisi mielellään myöntänyt mitään Ilonan kuullen, eilinen myöhäiseen iltaan asti kestänyt keskustelu parasta ja ennen kaikkea Veikasta oli tehnyt Eemelille hyvää. Ei ollut tietenkään mikään yllätys, että Ilona oli illan lopuksi ennustanut hänelle ja Veikalle valoisaa tulevaisuutta, mutta oli silti mukavaa huomata, että Ilona vaikutti kuulemansa perusteella pitävän Veikasta. Lisäksi Eemeliä piristi aamulla Veikalta tullut viesti. Siinä oli kuva kääritystä kädestä, joka näytti peukaloa.

Sain vaihdettua siteen itse! Kaikki sormet vielä tallella. Hyvää työpäivää!

Oli pelottavaa antaa itsensä uskoa jonkin uuden olevan alkamassa eikä Eemeli vieläkään antanut itsensä heittäytyä täysin tunteiden pastelliseen hattaraan. Kaikki oli edelleen uutta ja kosketusherkkää. Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Hymy pysytteli hänen kasvoillaan koko matkan myyntitilasta paperihuoneeseen, mutta päästessään oviaukolle hänen hymynsä hyytyi. Olli istui työpöydän ääressä ja näytti siltä kuin olisi istunut siinä koko yön. Hänen harmaat hiuksensa olivat sekaisin, kasvot olivat huolesta raskaat ja hän näytti sitä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Eemeli koputti ovenkarmiin varovasti. Olli kohotti katseensa pöydällä olevasta paksusta kansiosta ja nähdessään Eemelin hän nyökkäsi. Se sai Eemelin huolestumaan toden teolla. Hän laski reppunsa nojaamaan seinää vasten ja riisui ulkovaatteet oven vieressä olevaan naulakkoon. Sitten hän käveli Ollin luokse ja istui hänen vierellään olevalle tuolille.

”Mitä on tapahtunut?”

”Sain tämän eilen”, Olli sanoi ja osoitti puoliksi kansion alla olevaa kirjekuorta. ”En pystynyt menemään kotiin. Olen miettinyt ratkaisua koko yön.”

Olli hieroi silmiään ja huokaisi toivottoman pitkän huokauksen. Eemeli ojentautui ottamaan kuoren pöydältä ja tunnisti kirjeikkunassa olevan logon. Se oli vakuutusyhtiöltä. Hän otti kirjeen kuoresta ja alkoi lukea. Silmät hyppivät riviltä toiselle, pysähtyen tärkeimpien sanojen kohdalle.

Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Kirjeen lukeminen sai Eemelinkin tuntemaan olonsa kamalaksi. Hän otti kirjeen mukaansa kävellessään kahvinkeittimen luo ja luki sen läpi vielä kerran ladatessaan kahvinkeittimen. Hän vilkaisi Ollia, joka ei vieläkään kohottanut katsettaan kansiosta.

”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään. Eemeli napsautti kahvinkeittimen käyntiin ja nappasi takkinsa naulakosta. ”Minä käyn hakemassa meille croissantit lähikahvilasta. Älä… lähde minnekään. Selvitetään tämä asia yhdessä”

Kävellessään korttelin kulmassa olevaan kahvioon Eemeli mietti kirjeen sisältöä. Vakuutuksen menettäminen ei ollut suoranainen maailmanloppu, mutta siitä aiheutui valtavasti ongelmia, joiden seuraukset saattoivat kantaa kauas. Eemeli tiesi liiketilan vuokrasopimuksen edellyttävän laajoja vakuutuksia. Jos vuokranantaja saisi tietää heidän ongelmistaan… Eemeli pudisti päätään. Hän ei halunnut ajatella asiaa niin pitkälle. Hän keskittyisi ratkaisuihin.

Kun Eemeli palasi takaisin kelloliikkeeseen Olli oli tuskin liikahtanut paikoiltaan. Kahvi oli ehtinyt tippua ja Eemeli kaatoi heille molemmille kupilliset, asetti croissantit ja hetken mielijohteesta ostamansa bebe-leivokset lautasille ja vei kattauksen työpöydälle. Kahvin tuoksu sai Ollin kohottamaan katseensa käsien suojasta, ja Eemelin kurkkua kuristi, kun hän näki kasvoille jähmettyneet huolen uurteet.

”Pidä pieni hengähdystauko”, Eemeli sanoi ja työnsi lautasta Ollia kohti. ”Mietitään tätä yhdessä.”

”Mitä mietittävää tässä enää on”, Olli mutisi, mutta otti bebe-leivoksen käteensä ja katseli sen vaaleanpunaista kuorrutetta. ”Jos en mene poliisin puheille ja saa tätä selvitettyä, minun kelloliikkeeni tarina päättyy tähän. En olisi uskonut, että kolmenkymmenen vuoden työ päättyisi tällä tavoin ja jonkin tällaisen takia. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin korut ja kellot katoavat. Millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?”

Eemeliä särki sydämestä niin, että hän olisi halunnut kertoa kaiken. Olli oli kuluttanut voimansa loppuun pitkään jatkuvien varkauksien takia - ja nyt hän joutui kärsimään vielä lisää. Se ei ollut oikein. Eemeli tiesi, missä korut olivat. Hän tiesi, miten tilanne selviäisi, miten voisi selittää kaiken. Hän voisi marssia huvilalle ja käskeä Veikkaa antamaan korut. Hän palauttaisi ne Ollille ja kaikki korjaantuisi. Niin helppoa se oli. Paitsi että… Eemeli muisti Veikan käden. Korujen hakeminen oli kaukana yksinkertaisesta teosta. Eikä se sitä paitsi ratkaissut mitään: para vain jatkaisi varkauksia. Siitä tulisi loputon kierre, joka veisi Ollilta viimeisetkin voimat.

Kaiken lisäksi Eemeli oli luvannut Veikalle aikaa selvittää asioita. Katsoessaan Ollin epätoivoa lupaus tuntui typerältä viivyttelyltä, mutta Eemeli halusi antaa Veikalle mahdollisuuden löytää ratkaisu tilanteeseen.

”Minä yritän vielä selvittää asioita”, Eemeli sanoi lopulta. ”Vakuutus on ehkä lakkautettu, mutta voimme silti jatkaa niin kuin ennenkin. Anna minulle muutama päivä aikaa.”

Olli katsoi Eemeliä hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Hyvä on. Mutta sitten meidän on mentävä poliisin puheille.”

K/H 2: On myönnettävä, että en ole tehnyt tarkempaa taustatyötä tuon vakuutusyhtiöongelman kanssa ja voikin olla, että tuollainen ongelma ei ole mahdollinen. Pyydän siis lukijoilta tässä tilanteessa armoa kyseisen asian suhteen :D En tunne ketään, joka olisi ollut vakuutusyhtiössä töissä, joten en pystynyt pallottelemaan ideaa - joten jos joku muu tietää paremmin, minulle saa toki kertoa! Pohjimmainen ajatus on kuitenkin siis se, että kelloliikkeen kirjanpidossa on ongelmia eikä niitä ole selitetty tyydyttävällä tavalla, minkä takia vakuutukset on keskeytetty siihen asti, että asiasta tehdään selvitys.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 10. osa 13.7.
Kirjoitti: Waulish - 17.07.2022 03:24:16

Iiks, ihanaa kissakuvausta! :-* Luvun alku saa minut hymyilemään ihan hölmönä, koska se on niin eläväinen ja samaistuttava - kissat ovat aivan juuri tuollaisia leikkiessään! Ja halpa, yksinkertainen lelu on nimenomaan usein se paras mahdollinen. Muistan kun joku oli joskus tuonut löytöeläintalolle tuiki tavallisia pajunoksia, ja ne kiinnostivat kissa-asukkeja paljon enemmän kuin mitkään kauppojen fiinit höyhenviritykset. Ihanaa saada seurata Kepposen päättäväistä lahjanarunmetsästystä ja ärtymystä, kun se taas karkaakin otteesta, voi että. Kissat. ♥

Pidän ihan hirveästi tällaisesta kerronnallisesta ratkaisusta, että hahmot käyvät olennaista keskustelua jonkin tekemisen lomassa, sillä konkreettinen taustatekeminen tarjoaa usein luontevan kehyksen juttutuokiolle ja tekee siitä myös mielenkiintoisempaa seurattavaa, kun ei pelkästään puhuta, vaan taustalla myös tapahtuu jotain. Tässä luvussa se toteutuu mainiosti, kun saa samanaikaisesti seurata sekä kissan leikitystä että Eemelin ja Ilonan keskustelua. Kaiken pystyy näkemään jotenkin tosi elävänä ja aitona, esimerkiksi sen miten Eemeli tuijottaa ikkunaan ja näkee sieltä vain valot ja oman heijastuksensa - ah, rakastan kaikenlaista yksinäistä ikkunaan tuijottelua, sillä se kertoo usein niin paljon hahmon mielentilasta ja esimerkiksi pohdiskelun ja itsereflektion tarpeesta.

Parhailla ystävillä on kyllä viheliäinen kyky olla oikeassa silloinkin, kun itse ei haluaisi sitä myöntää tai kohdata. Eemelin ja Ilonan keskustelu käy kyllä suoraan sydämeen, etenkin tämä Eemelin sanoma:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 13.07.2022 15:29:52

”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”

Tämä kipristää ja kivistää, koska on niin surullista, että Eemeli ajattelee näin edes osittain tai hetkittäin. Samalla se on kuitenkin tosi samaistuttavaa ja ymmärrettävää. Kun on välittänyt jostakusta kovasti ja se joku onkin se, joka päättää suhteen, ei ole ihme eikä mikään, että vikoja ja virheitä alkaa etsiä itsestään. Tämä avaa ja valottaa kyllä jälleen hyvin sitä, miksi Eemeli ei oikein haluaisi (tai uskaltaisi) edes ajatella sitä mahdollisuutta, että hänestä ja Veikasta voisi tulla jotain. Onneksi Ilonalla on kuitenkin vankkaa järkipuhetta valmiina, ja onneksi Eemelikin alkaa hiljalleen ja pienin askelin hyväksyä ja myöntää itselleen sen, että hän on alkanut pitää Veikasta. :-* Täytyy vain toivoa, että Veikkakin vastaa orastaviin tunteisiin. Uskon kyllä, että vastaa, koska Ilonan sanoin - ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla! ;D

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 13.07.2022 15:29:52

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”

Ilona on kyllä todellinen piristysruiske! Pidän hänestä kovasti, ja minusta on tosi ihanaa, että Eemelillä on Ilonan kaltainen ystävä, joka saa häntä vähän kuorestaan ja rentoutumaan (niin kuin Veikkakin saa, eli Veikassakin on todistettavasti tosiystäväainesta ja toivottavasti mahdollisesti vähän muutakin ♥).

Tuntuu niin hyvältä lukea Eemelin hyvästä tuulesta ja hymystä, sillä hän on sen todellakin kaiken jälkeen ansainnut. Hän vaikuttaa niin myötätuntoiselta, harkitsevaiselta ja vastuuntuntoiselta ihmiseltä, että hän tulee herkästi kantaneeksi huolia ja murheita muidenkin ihmisten puolesta. Ollin ja vakuutusyhtiökirjeen kohtaaminen onkin pudotus, joka muistuttaa hyvin siitä, että tässä on edelleen käsillä vakava tilanne ja kelloliikkeen tulevaisuus. Ollin epätoivo ja lannistuneisuus on minusta kuvattu tosi hienosti - huolesta raskaat kasvot, maailman paino harteilla, jähmettyneet huolen uurteet... Voi että, sydämestä ottaa - myös Eemelin vuoksi, sillä hänkin ottaa raskaasti Ollin toivottomuuden ja neuvottomuuden. Eemelin ratkaisukeskeisyys pääsee kyllä ihanasti oikeuksiinsa, kun hän ensitöikseen keittää kahvit ja käy hakemassa syötävää. Tämä on niin hieno kohta:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 13.07.2022 15:29:52

”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään.

Tästä ilmenee upeasti paitsi Ollin poissa tolaltaan oleminen, myös Eemelin huolehtivaisuus ja kyky nähdä akuutin ongelman taakse.

Yllätyin aluksi siitä, ettei Eemeli vieläkään kerro Ollille mitään, ei edes olevansa jäljillä, koska tieto voisi toisaalta helpottaa Ollin tilannetta ja antaa tälle syyn uskoa, että jotain voisi todella vielä selvitä ennen viranomaisten pakeille menoa. Toisaalta kertomattomuus on linjassa Eemelin aiemman toiminnan kanssa, vaikka se voikin olla jopa petollisen päättäväistä, ja Ollin reaktio Eemelin pyyntöön kertoo siitä, miten vakaasti Olli Eemeliin luottaa. Plus ei kai mitään hävittävääkään ole tilanteessa, jossa vakuutusyhtiö on päättänyt keskeyttää vakuutuksen ja liiketilan vuokrasopimuskin on pian vaakalaudalla. Minä ainakin muuten ostan ihan täysin kaiken, mitä vakuutus- ja vuokra-asioista tässä luvussa kerrotaan, ja itse asiassa lukiessani hihkuinkin, miten mahtavaa on, kun olet niin perillä tällaisista asioista! :D Se ei tosiaankaan vaadi sitä, että olisi oikeasti perillä, vaan sitä, että osaa esittää ja perustella asian uskottavasti, ja sinä kyllä todella osaat, ei mitään huolta. :) Nuo kirjeen katkelmat toimivat minusta tosi hyvin.

Haha, en tällä kertaa bongannut painovirhepaholaisia! :D Nostan tähän kuitenkin pari ihan pikkiriikkistä kielivirhettä tai epäselvyyttä (sano vain, jos et halua tällaisia huomioita - olen sinulle typoja nostanut siksi, että olet vaikuttanut ilahtuneen niiden bongaamisesta, mutta ymmärrän ihan täysin, jos et kaipaa niitä tai tällaista "betausta", koska olen kuitenkin pelkkä lukija ja nämä ovat oikeasti ihan pikkuruisia juttuja - sinun tekstisi on pääsääntöisesti tosi sujuvaa ja selkeää ♥):

Spoiler: näytä

Kiitos jälleen ihanasta luvusta, ja kovasti tsemppiä tarinan lopun työstämiseen! :-* On ymmärrettävää, että panokset ovat lopun lähestyessä kasvaneet ja se on luonut paineita, ja haluankin rohkaista ja kertoa, että minusta tämä tarina on ollut tähän saakka aivan loistava ja tosi valmiilta tuntuva paketti! En ihmettele, että juonipisteet ovat löytyneet, koska sellainen fiilis näin lukijanakin on - sellainen, että muodostumassa on kokonaisuus, jota jokainen kohtaus ja osa omalla tavallaan rakentaa. Hienoa työtä, ja olen niin onnellinen siitä, että olen saanut seurata tämän tarinan ja Eemelin matkassa osa kerrallaan. Tämä on ollut ihan lempparilukemisiani tänä vuonna! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 9. osa 5.7.
Kirjoitti: Altais - 27.07.2022 10:22:51

Luin tämän uusimman luvun ensimmäisen kerran jo ihan tuoreeltaan, mutta kesälomareissujen vuoksi pääsen kommentoimaan vasta näin viiveellä. Tykkäsin jälleen tarinan saamasta jatkosta todella paljon, ja oli kiinnostavaa lukea myös siitä, mitä olit kertonut kirjoitusprosessin etenemisestä, juonipisteistä ja siitä, miten kokonaisuutta rakentaessa panokset ja paineet kasvaa loppua kohden. Mutta ainakin tähän mennessä tämä on minunkin mielestäni sekä juonen kuljettamisen osalta että kerronnaltaan niin eheä ja toimiva kokonaisuus, että sitä on ollut todella suuri ilo lukea ja seurata. Tässä on ainakin minun makuuni juuri sopivassa suhteessa hahmoihin tutustumista, juonen eteenpäin kuljetusta ja tunnelman tiivistymistä, sekä romanttista pohjavirettä tai vähintään sen odotusta. :) En ole itse tainnut ennen edes kuulla juonipisteen käsitteestä, mutta jäi kyllä kiinnostamaan, ja ehkä pitäisi itsekin yrittää jonkun oman tekstin kanssa miettiä sellaiselta pohjalta.

Mutta sitten uusimpaan lukuun. Ilonan ja Eemelin ystävyys on koko ajan kuvautunut tosi sydämellisenä ja läheisenä, ja olen iloinen, että Eemelillä on elämässään sellainen, aidosti hänen parastaan haluava ystävä, vaikkei hänen ilmeisesti olekaan ihan helppo päästää ihmisiä lähelle. Ilonan innostuminen Veikasta kertoo paljon, sillä hän taitaa olla herkkä huomaamaan sellaista, mitä Eemeli ei itse myöntäisi ääneen, eikä ehkä edes oikein itselleenkään.

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 13.07.2022 15:29:52

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

Tässä Eemelin ajatukset Veikasta olivat samaan aikaan ihanan lämpöisiä ja riipaisevan epävarmoja. Ymmärrettävästi Eemelin on vaikea heittäytyä uuteen ihmissuhteeseen ja uskoa, että toinen oikeasti haluaisi tutustua juuri häneen paremmin ja viettää aikaa juuri hänen kanssaan, jos ei olisi paran mysteeriä ratkottavana. Hän on varmaan lähtökohtaisesti luonteeltaan herkkä satutetuksi tulemiselle ja sille, että tärkeä ihminen hylkää, ja huonot kokemukset ovat vielä vahvistaneet sitä. Siksi hänen on varmaan vaikea myöntää edes itselleen, että toivoisi hänen ja Veikan välille kehittyvän jotain romanttista. Onhan se helpompaa ikään kuin varautua siihen, ettei näin olisikaan, ja esittää, ettei asia ole edes käynyt omassa mielessä. Mutta kyllä minäkin toivoisin kovasti Veikan ja Eemelin yhteyden säilyvän senkin jälkeen, jos (kun) he saavat selvitettyä, mitä paran kanssa tulisi tehdä. :) Voi, kyllä Eemeli varmasti on poikaystävämateriaalia, vaikkei itse siihen tällä hetkellä uskoisikaan. :)

Lainaus

Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”

No mutta niinpä! Minustakin tämä Veikan käden laastaroiminen oli ihana kohtaus, ja oli kiva, kun Veikan viesti muistutti Eemeliä siitä ja ehkä kertoi Veikankin edelleen ajattelevan sitä, ja Eemeliä noin ylipäätään. Eemelin ajatuksia tässä oli myös erityisenihana lukea, sillä juuri tuollaisena mielessäni kuvittelin sen hetken silloin edellistä lukua lukiessani. :)

Lainaus

Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Mutta voi, tässä alkaakin varmaan Eemelillä paineet kasvaa ongelman ratkaisemisen suhteen, kun hän kuitenkin nyt tietää, mitä varkauksien takana on. Eihän sellaista voisi tietenkään uskottavasti kertoa kenellekään kuulostamatta sekopäältä, eikä hän voi myöskään oikein kiirehtiä asian ratkaisemista, kun tietää, ettei ole ihan yksinkertaista saada paraa palauttamaan viemiään esineitä eikä lopettamaan puuhiaan. Mutta Ollin puolestakin tulee tässä kurja olo, todella pahaenteisiltä kuulostavat nuo vakuutusyhtiön kanssa ilmaantuneet ongelmat.

Lainaus

Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Jännityksellä jään taas odottamaan jatkoa, Eemeli jäi kyllä varsin haastavaan tilanteeseen miettiessään mitä tehdä, kun panokset kasvavat ja aika tuntuu käyvän vähiin. Samalla odotan tietysti myös innolla, miten Eemelin ja Veikan suhde kehittyy, ja onko heidän välillään myös Veikan puolelta jotain romanttista. :) Se piti vielä sanoa, että kaikki henkilöhahmot ovat tässä kovin tykättäviä, Veikan ja Eemelin lisäksi Ilona ja Olli ovat tosi sympaattisia myös, ja toivon myös Ollin vuoksi, että asiat järjestyisivät. Kiitokset jälleen tästä hienosta tarinasta ja sen jatkosta! :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 10. osa 13.7.
Kirjoitti: hiddenben - 28.07.2022 11:21:49

Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista! ♥ Meille tuli oma kissa muutama kuukausi sitten ja sen leikkiä seuratessani ajattelin, että tällainen kohtaus on ehdottomasti saatava mukaan tähänkin tarinaan! Hauskaa siis, että tykkäsit alun kohtauksesta - ja että se toimi kerronnallisesti! Dialogin ja tekemisen yhdistäminen kerronnassa on kyllä haastavaa, sillä molempien pitää tuntua luonnolliselta ja niiden pitää vähän kuin täydentää toisiaan (muistan yhdestä dekkarista kohtauksen, jossa paistettiin paistinpannulla makkaraa samalla, kun puhuttiin jostain murhan selvittelyyn liittyvästä asiasta ja siinä dialogi ja toiminta eivät kyllä millään tavalla toimineet yhdessä ;D), joten kivaa, että onnistuin siinä. Hyvällä tuurilla siihen saa mukaan paljon hahmojen välistä suhdetta ja heidän tunteitaan! Oli myös ilahduttavaa kuulla, että Ilonan pirteys välittyy ja että saan tuotua esille tuon Eemelin tunnollisuuden ja huolehtivaisuuden (vaikka se onkin etenkin tässä tilanteessa sekä hyvä että huono luonteenpiirre, kuten itsekin kirjoitit, ja se tulee esille hieman enemmän tässä luvussa). Mahtavaa myös, jos tuo vakuutusongelma kuulosti loogiselta! Huokaisin kyllä helpotuksesta, kun luin kommenttisi :D

Otan kyllä todella mielelläni vastaan kaikki bongaukset niin kirjoitusvirheiden kuin outojen lauseiden suhteen! Yritän kyllä aina oikolukea tekstin mahdollisimman hitaasti, mutta siitä huolimatta silmät hyppivät tuttujen lauseiden yli tai luulevat, että kaikki on kunnossa :P Eli kiitos huomautuksista! Tekstistä tulee muille sujuvampi luettava, kun saan ne korjattua, eli arvostan kovasti sitä, että kerrot niistä :) Ja huippua, jos tarinan tahti ja juonen edistyminen on tuntunut luonnolliselta! Siihen olenkin tähdännyt, mutta ehkä enemmän tosissani näin tarinan jälkipuoliskolla. Kiitos vielä kerran kommentista ja siitä että luet, se on nimittäin motivoinut valtavasti tämän kirjoittamista koko vuoden. Ihanaa, että olet viihtynyt tämän parissa niin hyvin ♥

Altais, kivaa kuulla, että sinäkin koet tarinan juonen kulun luonnollisena ja että kokonaisuus on eheä! Huippua, kiitos ♥ Olen ollut jossain määrin tietoinen juonipisteistä jo aiemmin (ehkä enemmänkin hero's journey -tyyppisenä kokonaisuutena), mutta nyt löysin yhdestä kirjoitusoppaasta hyvän kokonaisuuden, jota voi hyödyntää monenlaisiin teksteihin. Liika juonipisteiden noudattaminen voi varmasti viedä lukemisesta vähän iloa, jos oppii odottamaan tiettyjä käänteitä, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden hahmottamisessa ja jännitteen ylläpitämisessä! Jos siis kirjoittamisen ns. teoria kiinnostaa, tuo on ainakin tutustumisen arvoinen asia :)

Ihanaa kuulla, että hahmot miellyttävät! Tämä on tosi feelgood-tarina eikä pahiksia oikeastaan ole (paitsi ehkä para, vaikka sekin on vain luonteeltaan varas), joten kivaa, jos hahmojen hyvyys ei tunnu tylsältä. Oli hauska lukea tuo ajatuksesi siitä, että Ilona on herkkä huomaamaan asioita, joita Eemeli ei ole vielä itse ihan sisäistänyt. Se on nimittäin juuri se, mitä vähän haenkin. Eemeli tarvitsee elämäänsä vähän sellaisia sysääjiä, jotka puskevat häntä oikeaan suuntaan :P Silti Eemelillä on paljon selvitettävää omien ajatustensa kanssa. Juurikin tuo hylkäämisen pelko jyrää monen muun asian yli ja hämärtää ajattelun, mutta oikeiden ihmisten ja hyvien kokemuksien kautta nuo traumat voisivat hiljalleen jäädä taakse. On kiva kuulla, että tuo tilanteen vakavoituminen Ollin ja vakuutusyhtiön suhteen toimii! Tässä panokset alkavat tosiaan kasvaa ja Eemeli joutuu vaikeaan tilanteeseen. Nyt on aika alkaa toimia ja katsoa, mitä tapahtuu. Iso kiitos kommentista! Olen tosi iloinen, että luet tätä ♥

K/H: Huiui, yhdestoista osa! Olen nyt saanut kirjoitettua tarinan loppuun ja kaiken kaikkiaan lukuja on 13 + epilogi. Loppu tosiaan lähestyy ja odotankin pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tarinan viimeiset luvut herättävät :D Tämä on ollut huikea matka ja onneksi sitä onkin vielä jäljellä julkaistavien lukujen muodossa. Tässä siis uusi luku, jonka kanssa painin hieman, koska tässä panokset kasvavat jälleen. Toivottavasti viihdytte tämän parissa!

Yhdestoista osa

Muutama päivä myöhemmin Eemeli siivosi paperihuonetta, kun kelloliikkeen puhelin soi. Oli vielä aikaista eivätkä asiakkaat yleensä soittaneet liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, mutta Eemeli kiirehti vastaamaan puhelimeen.

”Täällä on Siiri”, puhelimesta kuului. Ääni oli huolen ja itkun värittämä, ja Eemeli tunnisti sen muutaman sekunnin mietittyään: soittaja oli Ollin pitkäaikainen naisystävä. Hän oli tavannut naisen muutaman kerran, mutta siitä oli jo useampi vuosi.

”Hei?”

”Olli…”, Siiri aloitti, mutta joutui keräämään sanoja. ”Olli on joutunut päivystykseen. Hänellä on todennäköisesti keuhkokuume.”

Eemelin kuullessa sanat hänen sydämensä alkoi hakata. Hän nojautui ovenkarmia vasten.

”Päivystyksessä? Keuhkokuumeen takia?”

”Sinä olet kai se, joka ottaa vastuun liikkeestä Ollin ollessa poissa?” Siiri kysyi. ”E-en tiedä näistä asioista paljoakaan, mutta Ollin puheista olen ymmärtänyt, että sinä olet seuraava vastuussa.”

”Niin se taitaa olla”, Eemeli vastasi hitaasti, yrittäen ottaa uutiset vastaan. Huoli hänen sisällään alkoi kasvaa. ”Miten Olli voi?”

”Häneltä otetaan nyt keuhkokuva ja verikokeet ja sitten lääkäri arvioi tilanteen”, Siiri sanoi. Eemeli kuuli jälleen itkun hänen äänessään. ”Mutta ei se ole mikään pieni pöhö. Eivät he voi häntä kotiin lähettää.”

Ajatus sairaasta ja heikosta Ollista sai palan nousemaan Eemelin kurkkuun. Hän selvitti kurkkuaan ja vakuutti Siirille, että pitäisi asioista huolta kelloliikkeessä niin kauan kuin sille vain olisi tarve.

“Tärkeintä on, että Olli paranee”, Eemeli sanoi. Siiri kiitti häntä ja hetken hiljaisuuden jälkeen he päättivät puhelun.

Eemeli laski puhelimen takaisin pöydälle. Hän mietti muutama päivä sitten työpöydän takana istunutta, vastoinkäymisiin väsynyttä Ollia, jonka huolet kelloliikkeen suhteen vain kasvoivat. Ja nyt Olli oli joutumassa sairaalaan. Ei ollut vaikea yhdistää keuhkokuumetta stressiin ja kylmiin helmikuun päiviin. Sen lisäksi Olli oli jo 70-vuotias, mikä toi omat riskinsä sairastumiseen. Syyllisyys poltteli rintakehässä. Olisiko Eemeli voinut vaikuttaa tapahtuneeseen kertomalla parasta? Mitä jos totuuden kertominen olisi sittenkin helpottanut Ollin oloa, rauhoittanut stressiä ja siten estänyt sairastumisen?

Eemeli palasi paperihuoneeseen ja istui kahvipöydän ääreen. Hän painoi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä. Vastuu kelloliikkeen hoitamisesta oli nyt hänellä ainakin viikon, luultavasti useammankin. Hänen piti saada asiat pyörimään, hoitaa vastuunsa ja varmistaa, että Olli voisi palata hyvin hoidettuun liikkeeseen, kunhan paranisi. Se oli vähin, mitä hän saattoi tehdä.

Seinällä olevan kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan. Se oli Ollin tekemä. Hän oli valinnut kellotaulun koivupuun huolella ja käyttänyt päiviä sen kaiverrusten suunnitteluun ja toteutukseen. Taulussa oli pieni mökki keskellä metsää. Eemeli katsoi kelloa ja muisti, miten ylpeä Olli oli ollut siitä. Muisto sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.

Hän otti puhelimen taskustaan ja etsi sieltä Minean numeron.

Päästessään illalla kotiin Eemeli jaksoi tuskin lämmittää eineksiä mikrossa ennen kuin romahti sohvalle ja päätti jäädä loppuillaksi siihen. Vaikka työpäivä oli lopulta sujunut hyvin, aamun uutiset Ollista ja koko päivän jatkunut päätösten tekeminen ja ratkaisujen keksiminen oli vienyt häneltä voimat. Onneksi Minea oli lukulomalla valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin ja pääsi auttamaan muutaman tunnin varoitusajalla. Eemeli oli pahoitellut odottamatonta pyyntöä useaan otteeseen, mutta Minea oli vain todennut työn tekevän hyvää lukemisen vastapainoksi. Matias puolestaan oli raivannut työlistaltaan tilaa hoitaakseen Ollin vastuulla olleet korjaukset, ja Sihvosen kelloliike oli palvellut asiakkaitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemeli etsi suoratoistopalvelusta hömppäohjelman, jonka päähenkilöt olivat matkalla Italiassa ja ihastuivat matkan edetessä toisiinsa hitaasti, mutta ennalta-arvattavasti. Aurinko, jäätelö ja hahmojen kepeä dialogi saivat hänen ajatuksensa irtautumaan päivän tapahtumista ja saatuaan päivällisensä, pakasteesta napatun thairuokakuution, syötyä, keho alkoi vihdoin rentoutua pitkän päivän jälkeen. Jakson loputtua ajatukset alkoivat kuitenkin jälleen juosta. Samat soimaavat ajatukset, jotka Eemelin mieleen olivat nousseet heti Siirin puhelun jälkeen, palasivat entistä voimakkaampina. Olisiko parasta kertominen muuttanut asioita? Vaikka Olli ei olisi uskonut häntä, Eemeli olisi ainakin yrittänyt kertoa. Mutta mikä oli estänyt häntä? Yrittikö hän suojella Veikkaa? Vai suojeliko Eemeli vain omaa onneaan?

Miten hän oli voinut olla niin itsekäs?

Puhelin värähti viestin merkiksi ja Eemeli kurottautui ottamaan sen sohvapöydältä. Viesti oli Siiriltä.

Löysin numerosi Ollin puhelimesta. Hän on nyt osastolla ja kuume on kova, mutta antibioottien pitäisi kuulemma alkaa auttaa muutamassa päivässä.

Eemeli lähetti kiitosviestin ja pyysi mahdollisuuksien mukaan uusia päivityksiä sitä mukaa, kun Ollin olossa tapahtuisi muutoksia. Lähetettyään viestin hän jäi tuijottamaan televisiota, jonka ruudulle lopputekstit olivat jähmettyneet. Huono omatunto soimasi ja Eemeli pyöritteli vaihtoehtojaan mielessään. Lopulta hän avasi puhelimensa ja etsi hänen ja Veikan lyhyen viestiketjun. Hän mietti hetken ennen kuin kirjoitti viestin.

Hei! Haluaisitko tulla huomenna kävelylle, joskus kuuden jälkeen?

Vastauksessa ei kestänyt kauaa.

Totta kai! Tulenko kelloliikkeeseen ja lähdetään siitä?

Vaikka Veikan vastaus sai Eemelin hymyilemään, iloa varjosti syyllisyyden tunne. Veikka ehkä odotti mukavaa tapaamista, mutta Eemelin oli vaadittava häneltä ratkaisua tilanteeseen ja nopeasti. Ollin terveys ja elämäntyö olivat vaakalaudalla.

Toinen päivä ilman Ollia sujui rauhallisemmin. Minea omaksui nopeasti vastuullisemman roolin myyntiliikkeen puolella, ja Eemeli saattoi käyttää hetken tilikirjojen katseluun. Para oli jälleen käynyt yön aikana liikkeessä ja vienyt hopeisen rannekorun mennessään. Varkaus vahvisti Eemelin päätöstä vaatia Veikalta nopeampaa toimintaa. Laskiessaan menetettyjen tulojen summaa hän yritti miettiä, miten esittäisi asian Veikalle. Hän ei halunnut tehdä tilanteesta epämukavaa, mutta ei myöskään antaa periksi. Se tulisi olemaan vaikeaa, mutta joka kerta Eemelin ajatusten alkaessa jänistää tehtävästä, hän palautti mieleensä Ollin kasvot tämän kertoessa vakuutuksen kirjeestä.

Kun kello näytti puoli kuutta, vatsanpohjaa alkoi värisyttää ja tilikirjoihin keskittyminen muuttui mahdottomaksi. Eemeli kävi vessassa ja katseli itseään peilistä. Poskipäillä näkyi rivi pisamia, jotka haalistuivat aina talveksi, mutta eivät koskaan kadonneet kokonaan. Eemeli pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat ehtineet venähtää pitkäksi, ja yritti asetella suortuvia järjestykseen, kunnes muisti sitten laittavansa pipon päähän. Hän lähti vessasta päätään pudistellen. Oli mahdotonta olla jännittämättä Veikan näkemistä.

Saadakseen ajan kulumaan Eemeli kävi Minean kanssa läpi liikkeen sulkemiseen liittyviä tehtäviä. Asiakkaita kävi tuskin koskaan viimeisen vartin aikana, joten he laskivat kassan yhdessä, tarkistivat sitten seuraavan päivän asiakastyöt ja lukitsivat myyntitilan hyllyt ja kaapit.

Kello kuudelta liike oli valmis suljettavaksi. Eemeli ja Minea hakivat yhdessä ulkovaatteet paperihuoneesta, pukivat päälleen ja astuivat ulos. Veikka odotti näyteikkunan edessä, kasvoillaan tuttu hymy ja ruskeita suortuvia punaisen pipon alta pilkistäen.

”Hei”, Veikka sanoi.

”Hei”, Eemeli sanoi ja huomasi Minean katsovan vuoroin häntä, vuoroin Veikkaa, pieni hymy huulillaan. ”Tässä on Minea, meidän työntekijämme. Minea, tässä on Veikka.”

Minea ja Veikka tervehtivät toisiaan. Sillä välin Eemeli lukitsi liikkeen oven ja vilkaisi vielä postiluukkua, joka sekin olisi kaivannut oman lukkonsa pitääkseen paran ulkopuolella. Kun Minea lähti kävelemään kauppatoria kohti, Eemeli ja Veikka jäivät kahden kelloliikkeen eteen. He seisoivat hetken hiljaisina. Ilta oli kylmä, pakkasasteita vähintään viisitoista, mutta tuulta ei ollut. Eemeli ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä jännitti sekä Veikan seurassa oleminen että tulevan keskustelun aloittaminen.

”No, minne haluat kävellä?” Veikka rikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Kävellään vaikka jokirantaa pitkin?”

He suuntasivat keskustasta kaupungin läpi kulkevalle joelle ja lähtivät kävelemään sataman suuntaan. Eemeli yritti yhä uudelleen miettiä, miten saisi kerrottua syyn tapaamiseen. Hän tunsi vierellään kävelevän Veikan ihmettelevän hiljaisuuden, mutta ei halunnut vilkaista Veikkaa ennen kuin oli päättänyt, mitä sanoisi. Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin. Häntä ahdisti käsillä oleva tilanne. Jos jotain, hän olisi kaivannut hiljaisuutta. Joko oman kodin tai Veikan talon rauhallisuutta. Mutta siellä oli para ja Veikan läheisyys sai hänen ajatuksensa muuttumaan siirapiksi eikä…

”Emppu?”

Veikan ääni sai Eemelin irtautumaan ajatuksistaan. Hän huomasi puristaneensa lapasten peittämät kätensä nyrkkiin. Veikka katsoi häntä kulmat rypyssä, mutta Eemeli ei kyennyt pitämään hänen katseestaan kiinni vaan katseli edessään olevaa lumista kävelykatua.

”Mikä on vialla?”

Eemeli äännähti tietämättä ensin, miten sanoittaa tilanteen. Sitten hän päätti aloittaa kertomalla Siirin puhelusta. Veikka kuunteli, kun hän kertoi Ollin keuhkokuumeesta ja kuinka ajatteli kelloliikkeen tilanteen aiheuttaneen sen. Hän kertoi kirjanpidosta, vakuutusyhtiön uhkaavasta kirjeestä ja Ollin epäröinnistä rikosilmoituksen suhteen.

Eemelin olo ei keventynyt kertomisesta, mutta Veikasta huokuva myötätunto valoi häneen hieman uskoa siitä, että kaikki kyllä järjestyisi.

”Oletko kertonut hänelle parasta?” Veikka kysyi, kun Eemeli oli saanut kerrottua viime päivistä kelloliikkeessä ja huolestaan työntekijöiden riittävyyden suhteen. Minea ei kuitenkaan voisi olla heillä muutamaa viikkoa pidempään, mutta mitä jos Ollin parantumisessa kestäisi kuukausia?

Eemeli pudisti päätään. ”En tiennyt, miten kertoisin siitä. Nyt minua kaduttaa, etten sanonut mitään. Ehkä se olisi helpottanut Ollin stressiä ja hän ei olisi sairastunut. Jos olisin kertonut, mitään tällaista ei olisi tapahtunut.”

Veikka pysähtyi ja kääntyi katsomaan Eemeliä. Eemeli kohtasi hänen katseensa. Se oli illan pimeydessä tumma, mutta silmissä oli lämpöä.

”Parasta kertominen olisi tuskin ratkaissut asioita. Ehkä se olisi vienyt Ollin ajatukset hetkellisesti muualle, mutta vakuutuskirje on silti tosi ja rikosilmoituksen tekeminen olisi johtanut jatkokysymyksiin, joihin teillä ei olisi ollut tarjottavana järkeviä vastauksia”, Veikka sanoi ja odotti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tämä ei ole sinun vikasi.”

”Mutta onhan se”, Eemeli sanoi. ”Ja se on myös syy siihen, että halusin nähdä sinut. Meidän on pakko korjata tilanne nyt. Oletko sinä saanut korut jo takaisin?”

Veikka katsoi häntä ja puri huultaan. Sitten hän pudisti päätään. ”Olen yrittänyt maanitella sitä, mutta -”

”Se ei riitä”, Eemeli keskeytti. Hän näki hämmennyksen Veikan kasvoilla, mutta pakotti itsensä jatkamaan. ”Meidän pitää tehdä enemmän. Sinun pitää tehdä enemmän. Minä tarvitsen ne korut ja kellot takaisin, jotta kirjanpito voidaan päivittää ja saamme liikkeen vakuutukset takaisin kuntoon. Vain siten Olli paranee.”

”Minä yritän kyllä, mutta -”

”Se ei riitä. En voi enää odottaa.”

Tuntui pahalta puhua Veikalle niin tiukasti ja asettaa vaatimuksia, jotka pakottivat Veikankin epämukavuusalueelleen. Mutta Eemelin piti yrittää auttaa Ollia ja kelloliikettä, joka oli Ollin elämäntyö ja josta oli tullut tärkeä turvapaikka ja ylpeyden aihe myös Eemelille. Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Veikka katsoi joelle ja sen toisella puolella tuikkivia valoja. Eemeli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti aistia Veikan tunnetilaa, mutta tämä seisoi niin tyynenä, että oli vaikea arvata hänen ajatuksiaan. Jokivarressa kävelevät ihmiset kiersivät heidät, vilkaisivat ehkä kahteen kertaan huomatessaan heidän välillään olevan kipeän jännitteen. Eemeli olisi halunnut tarttua Veikan käteen. Hän mietti paran aiheuttamaa haavaa ja oliko side vielä käden ympärillä. Mutta samalla hän halusi pysyä tiukkana ja osoittaa, että oli tosissaan. Kiertelyn aika oli ohi. Veikan oli otettava paran aiheuttamat ongelmat vakavasti.

”On olemassa vielä yksi keino”, Veikka sanoi lopulta, lausuen sanat hitaasti kuin ei olisi halunnut lausua niitä lainkaan. ”Jos maanittelu tai uhkailu ei auta.”

Eemeli katsoi Veikkaa, joka ei vieläkään kohdannut hänen katsettaan vaan tuijotti joen jäätynyttä pintaa.

”Mikä?” Eemeli kysyi. Hänellä oli huono aavistus ja hermostuneisuus levisi hänen kehoonsa. Veikka huokaisi ja katsoi lopulta Eemeliä silmiin.

”Minun pitäisi ottaa para hengiltä.”

Eemelin vatsanpohjaan ilmestyi ontto kolo.

”Sinähän sanoit, että jos para kuolee, sen omistajalle käy samoin.”

Veikka nyökkäsi. ”Mummi on kirjoittanut siitä. Hän oli kuullut sen omalta mummultaan, jonka kylässä oli useampikin para.”

”Sinä siis löysit hänen päiväkirjansa?”

”Löysin ne vasta toissapäivänä. Sen takia et ole kuullut minusta, sillä olen vasta päässyt alkuun. Olin ajatellut odottaa, että minulla olisi kerrottavana jokin järkevä ratkaisu, mutta parasta ei ole kauhean usein merkintöjä”, Veikka sanoi ja huokaisi. Ilma heidän välillään täyttyi höyrystä. ”Ymmärrän, että haluat korjata tilanteen mahdollisimman nopeasti. Sinulla on siihen täysi oikeus ja Ollin tilanne vain vauhdittaa asioita. Mutta ajatteletko… aiotko mennä…”

”Poliisille?” Eemeli kysyi. Sanoessaan sanan ääneen hän tajusi, ettei voisi tehdä niin Veikalle. Se tuntui liian kamalalta. Mutta Veikan esittelemä vaihtoehto oli paljon huonompi. Se ei edes ollut vaihtoehto, ei voinut olla. Eemeli pudisti päätään. ”Yritetään keksiä jotain. Mitä tahansa muuta.”

Veikan kasvoille kohosi helpotus ja hän tarttui Eemelin kintaan peittämään käteen. ”Voitko antaa minulle vielä muutaman päivän aikaa? Tiedän, että pyysin sitä jo aiemmin, mutta… Voin laittaa kaiken muun sivuun ja keskittyä selaamaan mummin kirjoja. Hyvällä tuurilla löydän jonkin ratkaisun.”

Eemeli katsoi Veikkaa, rohkaistui tarttumaan häntä kädestä ja nyökkäsi. Veikan lapanen kiertyi hänen omansa ympärille ja Eemeli antoi itsensä varovaisesti uskoa, että asiat selviäisivät.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 11. osa 28.7.
Kirjoitti: Waulish - 04.08.2022 02:14:41

Ensinnäkin isot onnittelut ja halaukset tarinan loppuun kirjoittamisesta! ♥ Se on upea saavutus, ja on varmasti palkitsevaa saada tällainen pitkä projekti päätökseensä. Näin lukijan näkökulmasta täytyy todeta, että onneksi vielä on kuitenkin muutama osa julkaistavana, koska on kyllä takuulla haikeaa laskea irti tästä tarinasta sitten kun sen aika koittaa. Tätä on ollut ihana seurata ja elää mukana tässä vuoden mittaan. :) Toisekseen - onnea myös tuoreesta kissaperheenlisäyksestä, onpa ihanaa että teille on muuttanut kissa! :-* En ihmettele, että se oli inspiroimassa tuota kissanleikityskohtausta, koska kissat ovat kyllä niin eläväisiä ja veikeitä otuksia. Omasta aina haaveilen, mutta valitettavasti turhaan, kun puoliso on niin pahasti allerginen... :-X

Voi miten sydäntä pudottavasti tämä osa alkaa! Heti itkuisesta äänestä langan toisessa päässä tulee pahaenteinen fiilis, jonka sinetöi uutinen Ollin sairastumisesta. Eemelin huoli niin Ollin terveydentilasta kuin kelloliikkeen hoitamiseen liittyvistä käytännön asioista välittyy todella hyvin ja riipaisevasti. Eemelin itsesyytöksistä ja jossittelusta ilmenee jälleen kerran hienosti se, miten syvän myötätuntoinen ja välittävä ihminen hän on, niin hyvässä kuin vähän pahassakin - ei välttämättä ole kovin rakentavaa potea syyllisyyttä jostain, mihin ei ole suoraan pystynyt vaikuttamaan, mutta samalla se on niin inhimillistä ja ymmärrettävää. Voi että, tekisi mieli osaksi halata ja osaksi ravistaa Eemeliä ja kertoa oikein painokkaasti, ettei hän todellakaan ole itsekäs, pikemminkin päinvastoin! Ei hän pahuuttaan jättänyt kertomatta parasta, vaan se oli senhetkisen harkinnan tulos, ja vahvasti veikkaan, ettei kertominen olisi lopulta ehkäissyt keuhkokuumeen puhkeamista, vaikka se olisikin osaa stressistä helpottanut.

Oikeuksiinsa pääsee onneksi kuitenkin myös Eemelin ratkaisukeskeisyys. Tätä osaa lukiessa minulle tuli jotenkin tosi luottavainen fiilis, että kelloliike on kyllä parhaissa mahdollisissa käsissä Ollin sairastaessa ja (toivottavasti!) toipuessa. :) Onneksi on lisäksi vielä auttaviakin käsiä, kun Minea pääsee lukulomaltaan auttamaan liikkeessä (onpa muuten kivaa, ettei hän jäänyt pelkkien mainintojen varaan tarinan alussa, vaan hänen kanssaan tehty nollasoppari pääsee nyt enemmänkin käyttöön). En kyllä ihmettele yhtään, että Eemeli on joka tapauksessa kaiken härdellin ja muuttuneiden tilanteiden jäljiltä päivän päätteeksi aivan puhki ja rojahtaa vain sohvalle katsomaan hömppää. Koen myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hän vaikuttaa jotenkin niin syvästi tuntevalta ja asioihin koko sydämellään investoituvalta ihmiseltä - joskus huolet ja murheet kuluttavat aika paljon ja ovat raskaita kantaa, kun niitä kantaa muidenkin puolesta.

Tuntuu luontevalta, että koko ajan kasvavat paineet ja huoli Ollista saavat Eemelin lopulta tarttumaan härkää sarvista ja ottamaan Veikkaan yhteyttä. Nautin miesten kävelyretken kuvauksesta ja heidän välisestään vuorovaikutuksesta ja etenkin siitä, miten ilma tuntuu tavallaan puhdistuvan, kun Eemeli saa lopulta esitettyä asiansa - hänelle ehkä epäluonteenomaisen tiukasti, mutta jotenkin tulee sellainen fiilis, että tiukkuus on tässä vaiheessa tarpeen ja heijastaa tilanteen vakavuutta. Sydämeni sulaa sille, miten ymmärtäväinen Veikka lopulta on ja miten myös Eemeli suhtautuu ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti esimerkiksi ajatellessaan, ettei Veikan tähden voisi mennä poliisin pakeille. Lopun kädestä pitäminen luo sellaista luottavaista fiilistä, että tässä ollaan kaikesta huolimatta yhtä rintamaa ja yritetään selvittää ongelma yhteistyössä. ♥ Saapa nähdä, mitä isoäidin päiväkirjat vielä paljastavat ja mitä miehet keksivät kokeilla! Mietin vain edelleen jonkinlaista vaihtokauppaa, jotain millä saada para tyytyväiseksi niin ettei se kokisi enää tarvetta varastella. Tai siihen juurisyyhyn pureutumista, miksi para ylipäätään on nyt aktivoitunut ja voisiko sen vakuuttaa siitä, ettei tilanne vaadi varastelua. Varminta varmaan olisi, jos Veikan osuuden saisi jotenkin kokonaan irrotettua parasta, mutta toivottavasti se ei tosiaan tapahdu paraa tappamalla ainakaan niin kauan kuin on olemassa se riski että Veikallekin sattuu jotain. :-X

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 28.07.2022 11:21:49

Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin.

Nautin kävelykohtauksessa miesten välisen vuorovaikutuksen lisäksi kovasti myös talvisen jokirannan kuvauksesta. Tämä kohta maalaa niin tunnelmallisen ja eläytymään houkuttelevan kuvan ympäristöstä, että tuntuu kuin olisi itsekin paikan päällä - eikä haittaa yhtään, että täällä on hurja helleaalto meneillään!

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 28.07.2022 11:21:49

Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Tämä ajatuskulku hymyilyttää minua, vaikka tilanne vakava onkin. :D Tuntuu luontevalta, että tietynlainen maanläheinen epäusko pilkahtelee silloin tällöin vieläkin, koska onhan se aikamoinen henkilökohtainen mullistus, että myyttinen olento paljastuukin totisimmaksi todeksi.

Mietinkin muuten joskus aikaisemmin sitä, auttaisiko postiluukun lukitseminen tai muilla tavoin yön ajaksi sinetöiminen pitämään paran poissa. Voi kyllä olla, että se keksisi vain uuden sisäänpääsyreitin - tai vaihtaisi paikkaa, minkä seurauksena se sitten olisi jonkun muun riesana, mikä ei sekään varmasti olisi tavoiteltavaa. Ei sitä varmaan oikein voi lukita majapaikkaansakaan, koska varmaan se neuvokkaana otuksena keksisi pakokeinon.

Pari pienenpientä juttua taas spoiler-tagin takana:

Spoiler: näytä

Kiitos taas kovasti ihanasta luettavasta, viihdyin mainiosti tämänkin osan parissa! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 11. osa 28.7.
Kirjoitti: Altais - 07.08.2022 10:33:51

Ihan huikeaa, että olet jo kirjoittanut tarinan valmiiksi asti, onnittelut! Samalla kuitenkin tuntuu hiukan haikealtakin, koska tätä on ollut niin kiva seurata sekä hahmojen vuoksi, jotka on jo tulleet tutuiksi, että juonen takia, kun tunnelma koko ajan tiivistyy, ongelmat käyvät piinallisemmiksi, eikä silti olla yhtään lähempänä niiden ratkaisemista (tai ehkä sittenkin ollaan). :) Tässä luvussa tosiaan panokset kasvoivat aika lailla, ja itselläkin kyllä sydän särkyi sympaattisen Ollin vuoksi, joka kaiken paineen alla sairastui vakavan kuuloisesti. Eemelin syyllisyyden tunnetta on helppo ymmärtää, kuten myös tarvetta ratkaista ongelmat pian, mutta toisessa vaakakupissa on yhtä lailla vaikeita asioita. Eihän paraa nyt voi päiviltäkään päästää, jos se voisi tarkoittaa, että myös Veikalle käy huonosti, mutta voi vilpitöntä Veikkaa, joka kuitenkin ajatteli, että niin juuri pitäisi tehdä, ettei toisilla olisi vaikeaa. Ymmärrän kyllä Veikkaakin, ei varmaan ole helppo kestää, kun kokee varmaan olevansa ainakin osin vastuussa toisten ongelmista, vaikkei se hänen vikansa olekaan.

Sydän suli kyllä sille, kun kävelyn ja raskaan keskustelun päätteeksi Veikka ja Eemeli tarttuivat toisiaan kädestä. Ihan varmasti kummallakin on tässä tunteet pelissä, ja toivottavasti jompikumpi uskaltaa myös avata suunsa niistä ja tehdä aloitteen. Itse mietin, että ehkä Veikan pitää se tehdä, kun Eemeli on niin varautunut ja peloissaan omasta kelpaamisestaan. Mutta toisaalta voihan hänkin voittaa pelkonsa, jos tilanne on oikeanlainen, tai voihan sitten sattua vielä jotain niin yllättävää, että se saa kummankin pasmat sekaisin. Tämä nyt on taas tätä omaa spekulointiani, jota tykkään lukiessa harrastaa, ja tiedän hyvin, ettet voi ottaa siihen kantaa. ;)

Ja voi, Aurajoen ranta! Ihanaa, kun teksteissä tulee vastaan tuttuja paikkoja, silloin pystyy näkemään ihan sielunsa silmin tilanteen ja kohtauksen, kun miettii, missä henkilöt tarkalleen ottaen ovat. Ihan parasta, kun tämä teksti sijoittuu omaan kotikaupunkiini. Kiitos jälleen upeasta luvusta, ja jatkoa odotellessa! :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 11. osa 28.7.
Kirjoitti: hiddenben - 20.08.2022 11:23:17

Walle, odotan aina innolla kommenttejasi, koska on ihanaa päästä eläytymään tunnetiloihisi uusimman luvun lukemisesta! Kiitos kovasti onnitteluista, olen kyllä itsekin hyvin ylpeä siitä, että olen saanut tämän valmiiksi :) Ja kissa on kyllä ihana! Se on löytänyt paikkansa sydämessäni enkä enää voisi kuvitella aamuja ilman vieressä kehräävää kissaa :-* Allergiat ovat kyllä tosi harmillisia. Itsekin olin pitkään allerginen kissoille, mutta viime vuosina vanhat allergiat ovat kadonneet ja sen mukana myös kissa-allergia! Tapahtuisipa sama hevosten kohdalla niin voisin palata ratsastusharrastuksen pariin... Kivaa kuitenkin, että olet ainakin aiemmin saanut olla eläinten kanssa löytöeläintalon toiminnan kautta. Toivottavasti löytäisit samanlaista toimintaa myös uudesta kotikaupungista!

Ilahduin kovasti siitä, että 11. luku vahvisti sekin käsitystä Eemelin luonteesta. Olet oikeassa, että Veikan kohtaaminen noinkin jyrkästi on Eemelille epätyypillistä ja kohtauksen kirjoittaminen sai minut kiemurtelemaan, mutta ajattelen, että painostavan stressin alla ihmisen käyttäytyminenkin voi muuttua ja silloin voi toimia toisin kuin yleensä. Minuakin ilahdutti, että Minea pääsi takaisin tapahtumiin! Se tapahtui melkeinpä vahingossa ja hihkuin ilosta, kun tajusin, että hän pääsee jälleen tarinaan :D Ihana kuulla, että tykkäsit kävelystä jokirannassa ja että se jätti toiveikkaan olon. Pian ollaan jo ratkaisun äärellä! Hauskaa silti edelleen saada lukea, millaisia vaihtoehtoja tilanteessa näet ja mikä voisi olla kaikkien eduksi. Ja olet oikeassa siinä, että para on edelleen Eemelille vähän vaikeasti hyväksyttävä asia - ja siksi se tuo oman outoutensa kaikkeen :D Kiitos jälleen typojen huomauttamisesta ja että luet tätä näin aktiivisesti. Minua ilahduttaa valtavasti se, miten olen onnistunut luomaan sinun hahmostasi tarinan, joka viehättää myös sinua! ♥

Altais, minullakin on vähän haikea olo, kun tämä tarina lähestyy loppuaan! Mutta on vain nautittava siitä, mikä on jäljellä ja tietenkin kaikesta siitä, mitä on tähän asti saatu lukea :D Veikan vilpittömyys on kyllä ehkä jopa hieman epäterveellistä, mutta luulen, että Eemelistä on tullut hänelle kovin tärkeä ja hän haluaa pitää kiinni siitä hyvästä, mitä elämä on hänen eteensä tuonut. Jos tarina olisi vielä pidempi ja olisin lihavoittanut keskiosaa enemmän, Veikkaankin olisi tullut enemmän syvyyttä ja ehkä ymmärtäisimme silloin hänen motiivejaan vielä paremmin :P Joitain ajatuksia hänen taustastaan minulla kyllä on, mutta ne eivät tähän tarinaan ole oikein mahtuneet. Ihana kuulla, että tykkäsit tuosta jokirantakävelystä, sen tunnelmasta ja lopun toiveikkuudesta! Eemeli on tosiaan aika lukossa, mutta tukea suhteelle ainakin riittää ja hyvällä tuurilla se potkii häntä avaamaan suunsa ;) Kiitos kovasti kommentista! ♥

K/H: Luvun editoimisessa on kestänyt, kun työt jälleen alkoivat, mutta ai että, miten tätä olikin kiva editoida! Tätä lukua oli hauska kirjoittaa ja on ihanaa saada jakaa tämä teidän kanssanne! Tarina alkaa kovasti lähestyä loppuaan ja sehän tarkoittaa tilanteen ja tapahtumien tiivistymistä. Toivottavasti pysytte mukana! Lempeää elokuuta :)

Kahdestoista luku

Ollin vointi alkoi kohentua muutaman päivän antibioottikuurin jälkeen. Eemeli ei ehtinyt kelloliikkeestä vierailulle sairaalaan, mutta Siiri lähetti hänelle päivittäin viestejä tilanteesta. Tieto siitä, että keuhkokuume ei ollut verottanut Ollia pahemmin ilahdutti kaikkia kelloliikkeen työntekijöitä. Eemeliä uutinen helpotti tosin vain hetkellisesti. Para, sen tekemät varkaudet ja kelloliikettä uhkaava tilanne painoivat taakkana hänen rintakehällään ja päätyivät jo hänen uniinsa. Vakuutusyhtiöstä oli tullut jälleen uusi kirje, ja liikkeen kohtalo tuntui lepäävän Eemelin harteilla. Siitä huolimatta hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa viestiä Veikalta.

Saadakseen hermostuksensa ja ajatuksensa kuriin Eemeli kävi iltaisin kiipeilyhallissa. Konkreettiset nousut, käsilihaksissa tuntuva rasitus ja selkää pitkin valuva hiki auttoivat häntä irtautumaan ahdistuksesta, ja mieleen nousi jälleen toive kiipeilyreissusta jonnekin päin Norjaa. Tuntui vieraalta ajatella jotain niin rentoa ja keveää usean synkän päivän jälkeen eikä Eemeli uskaltanut vielä uskoa asioiden selviävän parhain päin, mutta jokainen valloitettu seinä etäännytti häntä paran aiheuttamista ongelmista.

Kolmantena päivänä jokirannassa käydyn keskustelun jälkeen jälkeen Eemeli sai vihdoin Veikalta viestin. Hän oli juuri käynyt suihkussa kiipeilyn jälkeen ja etsi pyykkikorista treenivaatteita pyykkikoneeseen laitettavaksi.

Löysin vihdoin jotain. Katso tätä.

Viestin mukana oli kaksi kuvaa, joiden Eemeli päätteli olevan sivuja Veikan mummin päiväkirjasta. Muistikirjan kellertävä sivu oli kirjoitettu täyteen kaunista kaunokirjoitusta tummalla, kapeakärkisellä mustekynällä. Kirjan sivut olivat käpertyneet toisesta kulmasta, mutta muuten tekstiä pystyi lukemaan ongelmitta. Eemeli istui kylpyhuoneen lattialle ja zoomasi lähemmäs tekstiä.

12.08.1997

Äiti alkaa olla vanha. En usko, että hänellä on enää montakaan vuotta jäljellä, ja harva asia saa hänen silmänsä syttymään. Hänen elämänsä on pelkkää rutiinia: aamukahvia, uutisia ja Suomi-filmejä televisiosta, kävelyjä lähikorttelien ympäri ja illalla iltarukous taivaan isälle. Toivottavasti minun elämästäni ei tule vanhana samanlaista loputonta kierrettä. Minä haluan vielä vanhanakin tanssia Bee Geesin tahtiin ja ottaa huikan konjakkia ennen nukkumaanmenoa.

Mutta pientä Veikkaa äiti katselee mielellään ja loistaa ylpeydestä, kun kaikki neljä sukupolvea ovat koolla samassa huoneessa. Minäkin pidän Veikasta. Hän on yhdeksänvuotiaaksi loputtoman kekseliäs ja älykäs ja pitää meidät aikuiset jatkuvasti varpaillaan. Äiti sanookin usein Veikan olevan kuin minä pienenä.

Toinen asia, mikä tuottaa äidille edelleen iloa, on vanhojen aikojen muisteleminen. Muutama päivä sitten keitin meille iltapäiväkahvit, ja kesken tassilta ryystämisen äiti alkoi muistella ystävänsä Inkerin paraa. Se oli äidin sanojen mukaan mitä kiltein pieni olento: kuulias ja lempeä, avulias ja loputtoman lojaali. Saattoi jopa istua iltaa perheensä kanssa, kun sille päälle sattui. Sillä oli sydänkin silkistä, vaikka mietinkin, mistä lienevät sen pula-aikana repineet.

Äiti kertoi Inkerin paran tulleen perintönä tämän isoäidiltä, Marjatalta. Marjatta oli tehnyt paran aikoinaan itselleen, muttei ollut halunnut sen kuolevan silloin kun tiesi oman tiensä olevan päättymässä. Inkeri oli silloin suostunut ottamaan sen ennakkoperintönä. Paraan oli kiedottu hänen hiussuortuvansa ja sen sydämelle tiputettu pisara hänen vertaan samalla, kun he olivat hokeneet “siirry para, siirry para”. Sitä oli jatkunut, kunnes para käänsi katseensa Inkeriin ja kujersi kuin omistajalleen.

En ole koskaan kuullut sellaisesta aiemmin: että paran voisi siirtää sukupolvelta toiselle. En ole voinut olla ajattelematta asiaa sen jälkeen. Veikka ihailee paraa ja jaksaa katsella sen puuhailua tuntikausia. Eilenkin hän oli täällä yötä ja istui puuvajassa iltamyöhäiseen tarkkailemassa, kuinka para järjesteli naapurin Mikalta varastamiaan nauloja. Parakin pitää Veikasta, ja olen alkanut miettiä, jos antaisin paran Veikalle ennakkoperintönä niin kuin Marjatta antoi omansa Inkerille.

Eemeli kohotti katseensa kylpyhuoneen kaakeleihin ja mietti hetken ennen kuin kirjoitti Veikalle vastauksen.

Muistatko itse tuon siirtoriitin?

Hyvin etäisesti. Se taisi olla kokemuksensa aika erikoinen, kun asiaan kuului veren vuodatusta. Tuon siirry para -hokeman muistan.

En ihmettele, että olet unohtanut osan. Mutta entä yhteyden rikkominen? Löydätkö jotain siitä?

Veikka luki viestin melkein heti. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja odottaessaan Eemeli etsi viimeisetkin vaatteet pyykkikoneeseen, lisäsi pesuainetta ja laittoi koneen käyntiin. Hän käveli keittiöön ja teki itselleen muutaman voileivän. Kun ne olivat valmiita, puhelin värisi uuden viestin merkiksi. Liitteenä oli jälleen kuva päiväkirjasta.

23.01.1998

Kyselin äidiltä taas Inkerin parasta. Hänen muistinsa reistailee eikä sanoista tahdo enää saada kunnolla selvää. Voiko hänen muistoihinsa edes luottaa? Vain silloin, kun hänen katseensa kirkastuu, olen melko varma, että muistot ovat aitoja eivätkä hänen muistisairautensa vääristämiä.

Kysyin, oliko para Inkerille uskollinen, vaikka oli alun perin Marjatan. Näin äiti vastasi (noin suurin piirtein, kirjoitan ulkomuistista):

“Olihan se uskollinen. Se oli niin kiltti, että olisi tehnyt Inkerin puolesta vaikka mitä. Mutta aivan kaikkeen se ei suostunut. Sillä oli joitain periaatteita, asioita, joita Inkerin äiti ei olisi ikimaailmassa sallinut sen varastaa. Minä pidin Inkeristä, hän oli hauska ystävä, mutta minun on sanottava, että hän oli kamalan turhamainen. Marjatta puolestaan oli nuuka nainen eikä koskaan pyytänyt enempää kuin tarvitsi. Joten kun Inkeri pyysi siltä jotain erikoista, kerran esimerkiksi varastamaan kangaspakan naapurikaupungin räätäliltä, para ei suostunut. Se piti kiinni Marjatan periaatteista eikä taipunut Inkerin hullutteluihin.”

Para muotoutuu siis omistajansa mukaiseksi. Sen ei pitäisi olla ongelma Veikan kanssa: joskus minusta tuntuu, että olemme kuin samasta puusta veistetyt. Mitä enemmän mietin paraa perintönä, sitä paremmalta idealta se tuntuu. Ehkä Veikan kymmenvuotispäivä olisi hyvä mahdollisuus jakaa para hänen kanssaan.

Merkinnän viimeiset lauseet saivat Eemelin hymähtämään. Hän kirjoitti vastauksen suupielet hymyyn kohonneina.

“Para muotoutuu omistajansa mukaiseksi.” Sinun ja isoäitisi tilanne taitaa olla käänteinen Marjatan ja Inkerin paraa ajatellen.

Heh, mietin aivan samaa. Mutta tämä selittää paljon. Voisi siis ajatella, että yhteys ei ole yhtä vahva perijän ja paran välillä kuin alkuperäisen omistajan kanssa. Maalaisjärjellä ajateltuna silloin kohtalotkaan eivät olisi yhtä sidotut. Tuntuu, että olen lähellä vastauksen löytämistä. Katson vielä, jos löytäisin jotain tästä päiväkirjasta.

Kuinka monta olet ehtinyt selata?

Ainakin viisitoista…

Eemeli naurahti saadessaan viestin mukana kuvan Veikasta, joka esitti nukahtaneensa päiväkirjapinon päälle. Veikalla oli päällään harmaa villapaita ja hiukset olivat entistä enemmän sekaisin. Hän oli kaunis väsyneenäkin. Eemeli näpytteli vastauksen:

Onnea ja voimia viimeisille sivuille! Kerro, jos löydät jotain.

Lupaavien löytöjen herättämä ilo vaimeni kituvaksi toivonkipinäksi, kun Eemeli seuraavana päivänä heräsi eikä ollut vieläkään saanut uutta viestiä Veikalta. Oli sunnuntai ja kelloliike oli kiinni, mikä tarkoitti vapaapäivää raskaan viikon jälkeen. Eemeli keitti itselleen aamukahvit, ripusti edellisillan pyykit kuivumaan ja selaili puhelimeltaan päivän uutisia syödessään aamupalaa. Mitä pidempään Veikan hiljaisuutta kesti, sitä lähemmäs Eemeli tunsi huolen ja ahdistuksen jälleen hiipivän kehoonsa.

Aamupäivä kului eikä Eemeli malttanut keskittyä tekemään mitään niistä kotitöistä, joita oli ajatellut ehtivänsä hoitaa ennen uuden työviikon alkua. Ajatukset pyörivät jatkuvasti parassa, päiväkirjateksteissä ja mietteissä siitä, mitä tapahtuisi, jos he eivät saisi paraa kuriin. Lopulta hänen oma levottomuutensa turhautti häntä niin, että hän lähetti Ollille viestin ja kysyi, jos voisi tulla käymään hänen luonaan. Iloinen "Tervetuloa!" tuli muutamassa minuutissa. Eemeli puki talvivaatteet päälleen ja lähti pyörällä kohti sairaalaa. Hän osti alakerran kahviosta piispanmunkit ja lähti sitten etsimään tietään sokkeloisia käytäviä pitkin kohti vuodeosastoa, jolla Olli oli viestittänyt olevansa.

Sairaalan käytävillä liikkui useampikin vierailija ja erilaiset parfyymit ja muut tuoksut sekoittuivat vahvaan desinfiointiaineen hajuun. Tunnelma oli kuitenkin rauhallinen: tällä osastolla oli lähinnä toipilaita. Hetken etsittyään Eemeli löysi oikean oven ja koputti ennen kuin astui sisään.

Sairaalasängyssä istuvan Ollin kasvoille levisi hymy, kun hän näki Eemelin. Hän jakoi huoneen vain yhden toisen potilaan kanssa, jonka sängyn ympärille oli vedetty verhot.

"Emppu, tule peremmälle! Täällä on sinulle tuoli. Istu alas."

Eemeli käveli Ollin luo ja tarkkaili hänen olemustaan. Siiri oli ehtinyt varoittaa, että raju keuhkokuume oli verottanut Ollia, mutta siitä huolimatta Eemeliä ahdisti nähdä Ollin kalpeat kasvot, ja harmaa, yleensä tuuhea tukka näytti sekin väsähtäneeltä ja lattealta. Nenän alla olevien happiviiksien näkeminen oli kuitenkin vaikeinta. Ne korostivat Ollin tilan haurautta ja kuinka vaaralliseksi keuhkokuume oli ehtinyt äityä. Syyllisyys pisteli Eemelin kehoa, mutta hän muistutti itseään Veikan sanoista. Ollin keuhkokuume ei ollut hänen vikansa.

"Miten voit?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä keveänä.

"Paljon paremmin kuin muutama päivä sitten", Olli sanoi ja hymy hänen kasvoillaan himmeni hieman. "Taisi olla aika tiukka tilanne. En muista paljoakaan."

Eemeli kohotti kädessään olevaa pussia. "Toin piispanmunkkeja, jos maistuu."

"Maistuisipa hyvinkin, mutta saan hoitajilta sapiskaa, jos syön jotain, mikä ei ole tullut tämän paikan keittiöstä. Kiitos kuitenkin."

Eemeli nyökkäsi ja istui tuolille, joka oli asetettu Ollin sängyn viereen. Hän katseli ihoon pistettyä kanyylia ja sairaalapyjaman pesussa haalentunutta vihreää väriä. Vatsaa väänsi.

"No, miten kelloliikkeessä sujuu?" Olli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eemeli yritti parhaansa mukaan kertoa kuluneiden päivien tapahtumista: miten myynnit olivat edistyneet, millaisen käkikellon eräs asiakas oli tuonut korjattavaksi ja miten hyvin Minea pärjäsi. Vastaukset jäivät kuitenkin vaimeiksi, vaikka Eemeli yritti löytää niihin pirteyttä ja energiaa. Sitten Olli kysyi vaikeimman kysymyksen:

"Entä varkaudet? Onko niistä selvinnyt jotain?"

Eemeli veti keuhkot täyteen happea, päästi ilman hitaasti ulos ja nyökkäsi.

"On?" Olli yllättyi ja kohottautui parempaan istuma-asentoon. "Mitä olet saanut tietää?"

"Minä…", Eemeli aloitti ja joutui pakottamaan loput sanat ulos. "Minä tiedän varkaan."

Ollin kulmat kohosivat niin, että otsan rypyt muuttuivat syvemmiksi. "Mitä? Miten?"

Eemeli huomasi puristavansa piispanmunkkipussia sylissään ja laski pussin reppunsa viereen lattialle. Hän mietti sanojaan hetken, katsoi Ollia ja keräsi rohkeutta. Oli aika puhua asioista rehellisesti.

"Haluan aloittaa pyytämällä anteeksi."

"Miksi ihmeessä?"

"Koska olen tiennyt varkaan jo jonkin aikaa. Itse asiassa jo kuukauden päivät."

Ollin ilme muuttui yhä yllättyneemmäksi.

"Emppu, mitä ihmettä?"

"Olen pahoillani. Minusta tuntuu, että…", Eemeli sanoi, mutta joutui nielaisemaan ahdistuksen takaisin alas ennen kuin pystyi jatkamaan. Hänen oli vaikea ylläpitää katsekontaktia Ollin kanssa. "Minusta tuntuu, että olen pettänyt luottamuksesi."

Olli nojautui eteenpäin ja laski kätensä Eemelin olkapäälle. "Kerro kaikki alusta alkaen. Katsotaan sitten, onko minulla jotain anteeksiannettavaa."

Lempeys Ollin äänessä sai Eemelin hengähtämään helpotuksesta. Hän aloitti alusta, eli päivästä, kun oli katsonut videokameran nauhaa ja huomannut siinä vilahtaneen oudon varjon. Hän selitti, mitä kelloliikkeessä vietetyn yön aikana todella oli tapahtunut ja kuinka oli seurannut olentoa huvilalle saakka. Pieni hymy eksyi karehtimaan Ollin huulille siinä kohtaa, kun hän kertoi Veikan pyytäneen häntä uudelleen huvilalle kertoakseen totuuden. Onneksi hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan antoi Eemelin jatkaa kertomista.

"Sitten Veikka paljasti, että sukkapuikko-olento on para. En tiedä, oletko kuullut niistä, mutta -"

"Para!" Olli huudahti ja joutui saman tien yskänpuuskan kouriin. Eemeli ojensi hänelle vesimukia, josta Olli sai pian juotua pienen siemauksen ja jatkoi sitten innoissaan: "Mitä pidemmälle tarinasi eteni, sitä varmempi olin, että se oli para!"

"Sinä… tiedät niistä?"

"Tiedänkö? Olen nähnyt sellaisen!"

Eemeli tuijotti Ollia. Hänen oli vaikea uskoa kuulleensa oikein.

"Tietävätkö kaikki muut paitsi minä, mikä para on?"

Ollia Eemelin kysymys nauratti, mutta nauru muuttui uudeksi yskänpuuskaksi. Huoneen ovi avautui ja sairaanhoitaja vilkaisi sisään, mutta Olli heilautti kättään vakuuttaen hyvinvointiaan yskän seasta. Kun ovi jälleen sulkeutui ja yskä rauhoittui, Eemeli pyysi Ollia kertomaan lisää.

"Olin silloin vain pieni pojankloppi enkä voi vannoa, että näin yön hämärässä oikein. Mutta meidän lasten keskuudessa kulki tieto siitä, että minun kotikuntani vanhimmalla asukkaalla, 98-vuotiaalla Saaralla, oli para. Sanottiin, että se hankki hänelle viimeisinä vuosina kaiken ruoan, mitä Saara tarvitsi. Häntä ei nimittäin koskaan nähty käyvän edes lähi-Siwassa. Joten kerran, kun olin myöhään syysiltana liikkeellä, näin yhdellä jalalla hyppivän pienen olennon kulkevan Saaran kotikadulla. Olen melko varma, että se oli hänen paransa. Olennot kiinnostivat minua melkoisesti muutaman vuoden ajan, mutta kun perheeni muutti maalta kaupunkiin, ne unohtuivat. En ole miettinyt niitä sen jälkeen, en ennen tätä päivää."

Ollin silmät tuikkivat, kun hän kertoi tarinaa. Eemeli kuunteli epäuskoisena ja samalla helpottuneena: Olli uskoi häntä. Sitä hän ei ollut osannut odottaa.

"Mutta mikä Veikan paran ongelmana on?" Olli kysyi. "Eikö hän voi käskeä sitä lopettamaan varastamista?"

"Se ei tunnu olevan vaihtoehto", Eemeli sanoi ja jatkoi tarinaa kertomalla edellisillan tekstiviesteistä, perinnöstä ja kuinka he arvelivat sen vaikuttavan Veikan vaikutusvaltaan. "Para aiheuttaa nyt enemmän huolta kuin iloa ja sitä on vaikea kontrolloida. Veikka on miettinyt, pitäisikö se ottaa hengiltä. Heikompi yhteys voisi kumota sen, että paran hengen vieminen -"

"Vie myös omistajansa hengen", Olli päätti Eemelin lauseen ja nyökkäsi vakavana. "Ymmärrän, että tilanne on hänelle vaikea. Parat ovat siitä hankalia otuksia, että ne ovat kovin ehdottomia. Niille varastaminen on elämän ydin, eikä niille kelpaa mikään muu työ. Sillä tavalla ne ovat oikeastaan aika hyödyttömiä, sillä jos omistaja ei halua varasta, parasta ei ole mitään hyötyä. Sen tappaminen on kuitenkin iso riski ja päätös pitää harkita tarkkaan."

"Luuletko, että teoria voisi toimia?"

Olli hiljentyi hetkeksi, mutta piti katseensa Eemelissä. Eemeli toivoi koko sydämestään saavansa myöntävän vastauksen. Lopulta Olli rikkoi hiljaisuuden syvällä huokauksella.

"Minun sanaani ei voi luottaa, enkä haluakaan ottaa vastuuta tällaisesta päätöksestä. Tietoni paroista perustuvat osittain pelkälle kuulopuheelle, isältä pojalle kulkeneiden tarinoiden pohjalle, mutta sen perusteella, mitä muistan lukeneeni ja kuulleeni lapsena… Sanoisin, että Veikalla on mahdollisuus selvitä."

Helpotus tulvahti Eemelin läpi.

"Tarkoitatko sitä todella?"

"Mutta jos Veikka päättää yrittää tuhota paran, hän ei tule selviämään siitä vahingoitta", Olli jatkoi. "Kun se tapahtuu, sinun pitää olla siellä valmiina auttamaan."

Eemeli nyökkäsi. Ajatus paran tappamisen seurauksista kylmäsi häntä, mutta samalla helpotuksen tunnetta oli vaikea tukahduttaa. Hänen päällimmäisenä ajatuksenaan oli lähettää Veikalle viesti ja kertoa uudesta tiedosta heti. Olli katsoi häntä huvittuneena.

"Hänestä on tainnut tulla sinulle tärkeä?"

Puna kohosi Eemelin kasvoille. Hän hymähti ja nyökkäsi.

"Se on hyvä", Olli sanoi. "Se on oikein hyvä. On jo aikakin, että löydät elämääsi jonkun."

"Entä kelloliike?" Eemeli kysyi yrittäen olla välittämättä punasta, joka kohosi hänen poskilleen. Olli rypisti otsaansa ja mietti hetken.

"Nyt, kun tiedän, mistä varkauksissa on kyse, ajattelen, että meidän on parempi odottaa. Annetaan Veikan tehdä päätös parasta rauhassa ja katsotaan sitten, mitä jatkotoimenpiteitä se meiltä vaatii."

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 12. osa 20.8.
Kirjoitti: Violetu - 20.08.2022 15:50:17

Tervehdys, kyllä, edelleen mukana, kommentoinnin harvuudesta huolimatta o/

Ah, miten helpottavaa, että Olli oli myös tietoinen parojen olemassaolosta, eikä Eemelin tarvinnut siinä suhteessa enempää kärsiä. ☺️
Lukijana ja katsojana olen aina pitänyt materiaalissa esiintyvää "tällainen yliluonnollinen juttu tekee pahuuksia, mutta siitä ei voi kertoa kenellekään, koska kukaan ei usko, ja päädyt itse syytetyksi" aika turhauttavana, hyvä siis, ettei siihen jouduttu🤭
Hiiii, tämä pisti kyllä jännityksellä odottamaan, mitä seuraavaksi, kuinka Veikan käy, jos yrittävät ottaa paran hengiltä🙈🤩

~Violet kiittää

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 12. osa 20.8.
Kirjoitti: Altais - 24.08.2022 19:31:23

Voi mitkä ristiriitaiset fiilikset mulla on nyt tuon paran tuhoamisen suhteen! Kun tavallaan Veikka ja Eemeli tuntuvat miettivän sitä jo ihan vakavissaan, ja Ollikin vielä tiesi aiheesta hämmästyttävän paljon (mikä oli suloinen ja ihana yllätys), ja se tuntuisi ratkaisulta ongelmaan, mutta toisaalta Veikan kohtalo on silloin enemmän kuin kysymysmerkki. Tavallaan noista päiväkirjamerkinnöistä tuli sellainenkin olo, että parat ovat joskus olleet hirmu lämminhenkinen osa perhettä, ja pieni Veikkakin on tykännyt parasta. Niin, että olisi hienoa, jos tässä keksittäisiinkin jokin keino säilyttää paran henki, jos vaikka tuo siirtäminen onnistuisi siten kuin tuolla päiväkirjamerkinnöissä kerrottiin. Jos se kuuluisi kokonaan Veikalle, se varmaan lakkaisi varastelemasta kelloliikkeestä Veikalle tarpeettomia, kalliita juttuja, ja kaikkien elämä voisi jatkua. :)

Mutta tällainen toiveajattelu heräsi lukijalle, kun tällainen onnellisten, pehmoisten loppujen ystävä tuppaan olemaan. Ja kun kaikki ovat tässä tarinassa niin tykättäviä hahmoja, niin kellekään ei toivoisi mitään ikävää. Veikka on ihana, ja Eemelillekin olisi varmaan hirveä juttu, jos hänelle kävisi tässä huonosti, ja voi sitä syyllisyyden määrää, mitä siitä seuraisi Eemelille. :'( Mutta toisaalta Olli on myös ihana, ja erityisesti tässä luvussa hän suhtautui niin rauhallisesti Eemelin uutiseen, ja oli valmis antamaan asian Veikan ratkaistavaksi. Hänen takiaan toivoisi kyllä, että kelloliikkeen tarina saisi jatkua, eikä vakuutusyhtiöiden ja sen sellaisten kanssa tulisi enää ongelmia.

Joten nyt ihan todella jännityksellä jään tulevaa odottamaan! Kiitos tästä, on todella ihana tarina, kun on samaan aikaan jännittävä mutta kuitenkin niin lämminhenkinen ja tunnelmallinen. :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 12. osa 20.8.
Kirjoitti: Waulish - 26.08.2022 00:54:08

Tämän osan alku herättää minussa taas kovasti myötätuntoa Eemeliä kohtaan, kun huoli vain kasvaa, vakuutusyhtiö ei jätä rauhaan ja tilanne hiipii jo uniinkin. :-\ Eemelillä on onneksi kuitenkin selviytymismekanismeja, jotka vievät ajatukset edes toviksi toisaalle. Minua ilostuttaa kovasti se, miten Eemelin kiipeilyharrastus on kulkenut matkassa mukana läpi tarinan, vaikkakin ymmärrettävästi taustalla ja sivuosassa. Tämä kuvaus on jotenkin tosi samaistuttava:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 20.08.2022 11:23:17

Saadakseen hermostuksensa ja ajatuksensa kuriin Eemeli kävi iltaisin kiipeilyhallissa. Konkreettiset nousut, käsilihaksissa tuntuva rasitus ja selkää pitkin valuva hiki auttoivat häntä irtautumaan ahdistuksesta, ja mieleen nousi jälleen toive kiipeilyreissusta jonnekin päin Norjaa. Tuntui vieraalta ajatella jotain niin rentoa ja keveää usean synkän päivän jälkeen eikä Eemeli uskaltanut vielä uskoa asioiden selviävän parhain päin, mutta jokainen valloitettu seinä oli etäännytti häntä paran aiheuttamista ongelmista.

On ihanaa, kun voi hukuttaa huolet hetkeksi vaikkapa johonkin fyysiseen tekemiseen ja rasitukseen. ♥ Etenkin tuo viimeinen virke on minusta tosi kauniisti ja eläväisesti ilmaistu. Siinä lukee muuten "oli etäännytti", pitäisi varmaan olla vain "etäännytti" tai "oli etäännyttänyt".

Nautin kovasti myös siitä, miten tässä tarinassa on harrastusten ohella läsnä muutakin tavallista arkea ja kotiaskareitakin. Esimerkiksi Eemelin pyykinpesupuuhat toimivat luontevana taustakehyksenä hänen ja Veikan viestittelylle (ja sydämeni sulaa sille, miten Eemeli istahtaa muitta mutkitta kylpyhuoneen lattialle syventyäkseen päiväkirjamerkintöihin!). Koko ajan on ihanasti läsnä sellainen slice of life -meininki, jollaisesta viehätyn aina kovasti. Se muodostaa miellyttävän kokonaisuuden varasmysteerin kanssa ja tasapainottaa toiminnallisempia kohtauksia tosi hyvin.

Lisäksi nautin tässä osassa noista päiväkirjamerkinnöistä - ai että miten sinulla onkin taito herättää kirjoitettu kieli henkiin niin, että siitä välittyy elävä kuva ja käsitys sen takana olevasta ihmisestä ja persoonasta! :-* Itse merkinnät tuntuvat tosi luontevilta ja luontaista ajatuksenjuoksua seuraavilta, esimerkiksi se miten Veikan isoäiti aloittaa avautumalla omasta äidistään ja tämän hiipuvasta elämänilosta ja päätyykin sitten loogisesti siihen, mikä tälle vielä aiheuttaa iloa, ja sitä kautta paraan. Lisäksi kirjoituksissa on minusta havaittavissa selkeä kertojaääni, joka maalaa entistä eläväisempiä mielikuvia Veikan isoäidistä ja siitä, että hän tosiaankin taisi olla aika värikäs tapaus. Tämä kohta hymyilyttää minua kovasti:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 20.08.2022 11:23:17

Minä haluan vielä vanhanakin tanssia Bee Geesin tahtiin ja ottaa huikan konjakkia ennen nukkumaanmenoa.

Bee Geesin tahtiin, parasta! :D Sympaattista on myös se, miten Veikan isoäiti pohdiskelee, että hän ja Veikka ovat kuin samasta puusta veistetyt eikä paran perimisestä siksi koituisi ongelmia. Ihan ymmärrettävää - vaikkakin nykytilanteen valossa harmillista -, ettei sitä välttämättä tule ajatelleeksi niin kauaskantoisesti, että se lumoutuneena paran touhuja seuraava pikkulapsi onkin joskus itse aikuinen omanlaisine ajan saatossa kypsyneine elämänarvoineen ja näkemyksineen. Epäilemättä Veikassa on vieläkin jotain samaa kuin isoäidissään, ja he vaikuttavat jossain määrin hengenheimolaisilta (ihanaa sukupolvien välistä yhteyttä!) mutta paran varasteluista on silti aiheutunut ennalta-arvaamattoman paljon murhetta ja tunnontuskiakin Veikalle - jotain, mitä isoäiti ei selvästikään osannut ennakoida. Nämä päiväkirjamerkinnät avaavat kyllä hyvin isoäidin päätöksentekoprosessia ja sitä, miksi paran antaminen perinnöksi vaikutti hänestä hyvältä idealta.

Ihanasti toivo vähän pilkahtelee päiväkirjamerkintöjen myötä, mukavana vastapainona luvun alun huolestuneille tunnelmille, ja vähän lisää toivoa (tai ainakin lohtua) valaa Eemelin sairaalavierailu ja keskustelu Ollin kanssa. Tuntuu luontevalta, että Eemeli kokee tarvetta mennä käymään ja jutella vihdoin avoimesti, ja sydämeni sulaa sille, miten hän haluaa pyytää anteeksi ennen parasta kertomista - taas yksi kaunis osoitus Eemelin suoraselkäisyydestä, vastuuntuntoisuudesta ja empaattisuudesta. Tuntuu siltä, että Eemelille on tavallaan tosi tärkeää saada paitsi kerrottua Ollille, myös pyydettyä anteeksi, ja näin lukijanakin tulee hyvä ja levollinen fiilis siitä, että Eemeli ja Olli ovat nyt samalla sivulla ja molemmat ajan tasalla. Enpä olisi osannut odottaa, että Olli tietääkin parojen olemassaolosta, joten koin lukiessa Eemelin mukana aikamoisen yllätyksen - mutta silti tosi luontevalta ja loogiselta tuntuvan yllätyksen! Olli on kuitenkin jo vanhempaa sukupolvea, joten on helppo uskoa, että maaseudulla lapsuuttaan viettäneenä hän on kuullut paroista ja nähnytkin sellaisen. On oikeastaan aika helpottavaakin, että Olli tietää ja uskoo, eikä Eemelin tarvitse enää murehtia siitä, miten saada Olli vakuuttumaan näinkin hullusta asiasta. Levollista fiilistä vahvistaa myös se, miten Olli haluaa odottaa ja antaa Veikan tehdä päätöksensä rauhassa. Kyseessä on kuitenkin iso päätös, ja lisäksi minulle tulee sellainen kutina, että Olli on valmis luottamaan Veikkaan ja tämän harkintakykyyn näin vahvasti siksi, että hän vaistoaa Veikan olevan Eemelille todella tärkeä - ja koska hän luottaa Eemeliin, on hänellä syy luottaa myös Veikkaan. Tämä on niin ihanasti sanottu, että sydämeni kipristyy:

Lainaus käyttäjältä: hiddenben - 20.08.2022 11:23:17

“Se on hyvä”, Olli sanoi. “Se on oikein hyvä. On jo aikakin, että löydät elämääsi jonkun.”

Toivon kyllä todella, että päiväkirjamerkinnöistä tai jostain muualta löytyisi vielä jotain, mikä auttaisi päätöksenteossa tai tarjoaisi vaihtoehtoisen keinon varkauksien lopettamiseksi. Vaikkei Veikka henkeään menettäisikään, on sekin aika huolestuttavaa, että hän melko varmasti vahingoittuisi prosessissa kuitenkin jotenkin. :-\ No, ei auta kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää! Isojen asioiden äärellä ollaan joka tapauksessa, jännitys tiivistyy ja tätä osaa lukiessa tuli sellainen kutkuttava fiilis, että loppuratkaisu lähestyy...

Pakko muuten hihkua vielä sitä, miten piispanmunkki on Turkuun sopivasti piispanmunkki eikä berliinimunkki! :D Ja sitä, miten eläväinen on kuvaus sairaalasta desinfiointiaineen tuoksuineen ja haalistuneine potilasvaatteineen. Rupesin oikein miettimään sitä, miten aina sairaalassa vieraillessa siihen hajuun ja muutenkin kaikkiin yksityiskohtiin kiinnittää ihan eri tavalla huomiota kuin silloin, kun on siellä töissä. Töissä ollessa sitä vähän inhottavaa ominaishajua ei edes huomaa missään vaiheessa, kun se on niin luontainen osa toimintaympäristöä heti töihintulosta lähtien, mutta heti kun käy sairaalassa töiden ulkopuolella, siinä on ihan erilainen tuntuma. Ja tämä teksti kuvaa sitä tuntumaa tosi osuvasti ja samaistuttavasti! Onneksi vierailukohteena on kuitenkin rauhallinen vuodeosasto suht hyväkuntoisine toipilaineen, ja onneksi Olli vaikuttaa jo paremmalta, vaikka takana on rankka sairastaminen ja edessäkin varmasti vielä kuntoutumista.

Spoiler: näytä

Suuret kiitokset taas ihanasta uudesta osasta, joka vei tarinaa taas kovasti eteenpäin. Jään jännityksellä odottamaan jatkoa! :-* -Walle

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 12. osa 20.8.
Kirjoitti: hiddenben - 06.09.2022 13:20:37

Violetu, hauskaa, että olet edelleen mukana! Kivaa saada sinulta kommentti ja kuulla, mitä tykkäät :) Olen samaa mieltä siitä, että on turhauttavaa, jos yliluonnolliset elementit jäävät piiloon ja syyt vieritetään viattomien niskaan! Kyllä tämä näin on paljon hauskempaa. Toivottavasti tykkäät näistä vikoista osista, kiitos lukemisesta ♥

Altais, oi voi, ymmärrän niin hyvin ristiriitaisen fiiliksen! On ihan totta, että päiväkirjamerkinnät antavat lempeän kuvan parasta osana perhettä, mikä tekee paran tuhoutumisen hyväksymisestä vaikeaa. Paran siirtäminen Veikalle kokonaan ei onnistuisi (tämän itse kehittelemäni teorian mukaan), sillä osa siitä on aina kytköksissä alkuperäiseen omistajaansa eli tässä tapauksessa Veikan isoäitiin. Vain, jos Veikka loisi kokonaan uuden paran, se voisi olla hänen. Mutta en paljasta, mitä tässä luvussa tapahtuu vaan saat lukea sen itse! Kivaa kuitenkin saada lukea mietteitäsi ja ihanaa kuulla, että hahmoista on helppo tykätä. Vaikka se toki johtaakin siihen, että sitä stressaa Veikan ja Eemelin ja vähän kaikkien puolesta. Kiitos ihanasta kommentista, olen tosi iloinen siitä, että viihdyt tämän parissa! ♥

Walle, kiitos ja anteeksi tunteiden vuoristoradasta tässä luvussa :D Onneksi pystyn tasapainottamaan jännitystä ja kiperää tilannetta arkisuudella ja kotoisilla yksityiskohdilla. Kivaa, että huomaat ne lukemisen aikana ja etteivät ne jää vain niin sanotusti pakolliseksi sivutekemiseksi dialogin tai juonen ohella :) Ilahduin valtavasti siitä, että päiväkirjamerkintöjen henki välittyi tekstistä! Yritin miettiä Veikan isoäidin luonnetta ja saada sitä mukaan merkintöjen tyyliin, joten huippua, jos hänestä muodostui mielikuva sen pohjalta. Olet ihan oikeassa siinä, että isoäidin teko oli ehkä silloin aikanaan vilpitön, mutta kauaskantoisuus unohtuu. Elämä muokkaa meitä kuitenkin jatkuvasti ja vuodessakin ehtii tapahtua paljon esimerkiksi arvojen ja ajatustapojen suhteen.

Hyvä, jos Ollin tietämys ei tuntunut käänteenä liian hyvältä ollakseen totta :D Ajattelen, että aika usein ihminen välttelee joidenkin asioiden kertomista ystäville tai perheenjäsenille, koska ajattelee, että he eivät ymmärrä tai välitä tai eivät uskoisi asiaa tai huolta. Ja kun asiasta sitten vihdoin kertoo, sitä tajuaa stressanneensa ihan turhaan, koska yllättäen voikin löytyä samankaltainen kokemus tai ajatus ja tajuaa, että olisi vain pitänyt kertoa eikä jäädä taistelemaan taakan alla. Joten... Toivottavasti Eemeli ottaa tästä opikseen! Oli ihana lukea mietteitäsi siitä, mikä saa Ollin luottamaan Veikkaan Eemelin kautta. Mutta tunnelmahan tässä tiivistyy, sitä ei voida välttää! Odotan hieman pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tämä viimeinen luku sinussa herättää :D

Ah, ja tottakai piispanmunkki on piispanmunkki, kun kerta Turussa ollaan! Myönnän, että valitsin tietoisesti juuri ne, jotta saisin kirjoittaa piispanmunkeista ;D Ilahduttavaa myös, että sain sairaalatunnelmaa kuvailtua - voin kuvitella, että tuollaiset yksityiskohdat unohtuvat, kun sairaalasta tulee työympäristö ja siellä viettää paljon aikaa. Kiitos kirjoitusvirheiden huomauttamisesta ja etenkin tuosta eriskummallisesta repliikkilainausmerkki-jutusta! En osaa yhtään sanoa, mitä siinä on tapahtunut. Käytin Scrivenerin englanninkielistä versiota, ehkä se vaikutti asiaan? Korjasin kuitenkin merkit tuosta luvusta, eli kiitos, kun huomasit! Ja kiitos jälleen ihanasta kommentista ♥

K/H: No niin. Arvatkaapas mitä! Aion julkaista tarinan kaksi viimeistä osaa nyt. Yhdellä kerralla. Jep, on sen aika. Tämä tarina on kulkenut mukanani aina viime vuoden marraskuusta lähtien ja nyt on aika kertoa, miten tämä päättyy :D Loppuratkaisu on ollut mukana alusta asti ja vaikka moni asia on matkan varrella muotoutunut ja syventynyt, loppuratkaisua en ole muuttanut. Siksi odotankin nyt pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia ja tunteita tarinan viimeiset käänteet teissä herättävät! Julkaisen tässä viestissä tarinan viimeisen eli 13. luvun ja seuraavassa viestissä vielä epilogin. Saatte sitten halutessanne jakaa lukuhetken kahteen osaan tai lukea kaiken kerralla. Julkaisen ne kerralla, koska ne muodostavat mielestäni yhdessä paremman kokonaisuuden kuin jos julkaisisin ne viikon päässä toisistaan. Aika harvoinhan sitä malttaa pitää tauon kirjan lukemisesta viimeisen luvun ja epilogin välillä :P Kirjoitan vielä pidemmän viestin tuonne epilogin yhteyteen, mutta nyt päästän teidät lukemaan!

Kolmastoista luku

“Nyt se sitten tapahtuu”, Ilona sanoi.

Eemeli nyökkäsi ja vilkaisi uudelleen puhelintaan, jonka aloitusnäytöllä näkyi edelleen Veikan tunti sitten lähettämä viesti.

Aion tehdä sen.

Kolme yksinkertaista sanaa, jotka olivat saapuessaan lamaannuttaneet Eemelin täysin. Hän oli ollut juuri lähdössä kiipeilyhalliin, kun puhelin oli värähtänyt viestin merkiksi. Yhtäkkiä päätöksen merkitys oli avautunut hänelle uudella, raa’alla tavalla. Veikka aikoi ottaa paran hengiltä. Se tarkoitti sitä, että Veikallekin tulisi tapahtumaan jotain - ja se tapahtuisi Eemelin takia.

Tähän asti ajatus paran tappamisesta ja sen aiheuttamista seurauksista oli ollut etäinen. Teko oli näyttäytynyt ratkaisuna kelloliikkeen kasvaviin ongelmiin, mutta nyt Eemeli tajusi ratkaisun muuttuneen ongelmaksi. Mitä paran hengen ottaminen oikeastaan tarkoittaisi Veikalle? Entä mitä se tarkoittaisi Veikalle ja Eemelille? Vasta viestin saatuaan hän ymmärsi, miten paljon oli vaatimassa Veikalta. Tuntui naurettavalta, ettei hän ollut sisäistänyt sitä aiemmin. Hän ei halunnut menettää Veikkaa ja sitä hyvää, mikä heidän välilleen oli viime viikkojen aikana syntynyt. Mutta miten Veikka voisi haluta viettää aikaa hänen kanssaan sellaisen vaatimuksen ja etenkin sen seurausten jälkeen?

Eemeli oli vasta ehtinyt alkaa miettiä ongelmaa mielessään, kun Veikalta oli jo tullut uusi viesti.

Voisitko tulla silloin tänne?

Viestin luettuaan Eemeli oli soittanut Ilonalle ja pyytänyt pikaista kriisiapua, ja sitä Ilona olikin onneksi pystynyt tarjoamaan heti. Viisitoista minuuttia puhelusta ja Eemelin ovikello oli soinut. Nyt he istuivat olohuoneen sohvalla. Eemeli oli keittänyt heille teetä ja kaatanut suuren kulhon täyteen sipsejä. Teen he olivat ehtineet juoda sillä välin, kun Eemeli oli päivittänyt Ilonan ajan tasalle Ollin, Veikan ja paran suhteen, ja nyt he olivat nostaneet sipsikulhon sohvalle väliinsä.

"Olli oli sitä mieltä, että Veikka selviäisi ehjin nahoin?" Ilona varmisti.

"Se on hänen arvauksensa", Eemeli sanoi. "Mutta ei se ole varmaa. Mikään ei ole varmaa. Mitä jos Veikka loukkaantuu oikein pahasti? Se on minun syytäni."

"Ei se ole sinun syytäsi, jos se on Veikan oma päätös", Ilona sanoi. "Hän on aikuinen ihminen, joka ottaa vastuun paran teoista."

Tavallaan Eemeli tiesi Ilonan olevan oikeassa. Para oli Veikan ja paran teoilla oli jo pitkään ollut haitallinen vaikutus. Ei ollut kyse pelkästään kelloliikkeestä vaan myös kaikesta muusta, mitä para saattaisi alkaa keksiä jatkossa. Syyllisyys painoi häntä siitä huolimatta ja nyt sen rinnalle oli noussut kuristava pelko siitä, miten tulevat tapahtumat vaikuttaisivat hänen ja Veikan väleihin.

"Sitä paitsi", Ilona jatkoi napaten kulhosta sipsin. "Ei mikään ihme, ettei paroja enää ole. Ne aiheuttavat lähinnä ongelmia ja niiden teot ovat suoraan Suomen lakia vastaan. Veikan on aika päivittää itsensä tälle vuosituhannelle."

Eemeli pyöräytti silmiään Ilonan leikkisälle äänensävylle. "Se on perintöpara. Veikka oli kymmenen, kun sai sen. Hän oli tuskin tietoinen siitä, mihin suostui."

Ilona katseli häntä silmät tuikkien.

"Mitä?" Eemeli ärähti.

"Olet söpö, kun puolustat Veikkaa."

Eemeli puuskahti niin, että sohvapöydälle sytytetyn kynttilän liekki oli sammua. Ilona ei välittänyt hänen mielenosoituksestaan vaan hymyili edelleen.

"Minusta sinun pitäisi kertoa Veikalle, mitä tunnet häntä kohtaan."

"Ennen vai jälkeen paran tappamisen?" Eemeli kysyi tympeästi.

"Ennen, tietenkin! Paljon romanttisempaa sitten, kun Veikka voi hengen viemisen seurauksista kärsiessään lohduttautua sanoistasi."

"Mutta etkö sinä vihaisi sellaista henkilöä, joka pakottaa sinut kärsimään? Mikä saa sinut uskomaan, että Veikka haluaa vielä nähdä minut?"

"Minusta hänen toinen viestinsä kertoi jo paljon. Jos hän haluaa sinun olevan tukenaan, kun para kuolee, hän ei voi olla kauhean vihainen", Ilona sanoi. "Mutta sinun pitää kysyä asiaa häneltä itseltään. Minä arvaan, että Veikka tekee tämän ennen kaikkea sinun vuoksesi."

Eemeli otti ison kourallisen sipsejä ja keskittyi syömään niitä vastaamista vältelläkseen.

Eemeli katseli jo tutuksi tullutta pihatietä ja pihalla seisovia vänkyräisiä omenapuita. Oli kirkas lauantaiaamu ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Vaikka pakkasasteita olikin kymmenen, ilmassa oli kevään tuntua. Kaksi talitinttiä istui lintulaudalla syömässä siemeniä, ja Eemeli jäi hetkeksi seuraamaan niiden puuhastelua. Hän tiesi vitkuttelevansa. Vaikka Veikan kotiin liittyi vain hyviä muistoja, nyt Eemeli pelkäsi olevansa jonkin kurjan edessä. Ajatuskin sisällä odottavasta Veikasta sai hänet vatsansa kiertymään solmulle.

Ilonan kanssa vietetyllä illalla oli kuitenkin ollut rauhoittava vaikutus. Ehkä hän todella ylianalysoi tilanteen ja pelko paran tappamisen seurauksista ja Veikan torjunnasta kumpusi selkäytimestä ja menneisyydestä, ei niinkään järkisyistä. Aamulla lähtöä jännittäessään Eemeli oli muistuttanut itseään siitä, ettei saisi vastauksia kysymyksiinsä ellei kysyisi niitä Veikalta itseltään. Siinä hän ei häviäisi mitään.

Eemeli kääntyi kohtaamaan ulkorappuset ja käveli ne ylös ovelle, painoi ovikelloa ja astui sitten askeleen taaksepäin. Kului hetki ennen kuin hän kuuli Veikan askeleet toisella puolen ja pian ovi avautui. Eemeli hämmentyi näkemästään: Veikalla oli päällään ohut, harmaa pitkähihainen täynnä maaliläiskiä ja jalassaan vanhat, reikäiset farmarit, joihin oli tarttunut valkoista väriä.

"Emppu! Tule sisälle", Veikka kehotti ja antoi Eemelille tilaa astua eteiseen.

"Keskeytinkö jotain?" Eemeli kysyi riisuessaan takkinsa naulaan. Veikka naurahti ja pudisteli päätään. Eemeli kuuli hermostuneisuuden Veikan äänestä: vaikka hän yrittikin naamioida sitä hymyn taakse, tuttu rentous oli tiessään.

"Et keskeyttänyt. Tämä on osa kokonaisuutta. Tule peremmälle niin selitän."

Kun Eemeli sai riisuttua kengät, hän otti vastaan Veikan tarjoamat villasukat. Ne olivat samat revontulisukat, joita hän oli käyttänyt edelliselläkin kerralla.

"Sinulla on poskessakin maalia", Eemeli sanoi. Veikka virnisti.

"Näyttääkö se siltä kuin se olisi tullut vahingossa?"

"Näyttää."

"Hyvä!" Veikka naurahti ja otti Eemelin kädestä kiinni. Se tapahtui niin luonnollisesti, että Eemeli ei edes ehtinyt reagoida, kun jo seurasi Veikkaa rappusten luo. "Tule katsomaan."

Yläkertaan vievät portaat näyttivät erilaisilta kuin viimeksi Eemelin ollessa käymässä. Askelmat oli päällystetty paksulla pahvilla ja seinää vasten kulki teline, jota pitkin saattoi kävellä. Aiemmin repsottava tapetti oli tiessään. Sen sijaan puolet seinästä oli maalattu valkoisella maalilla, ja maalipurkki pensseleineen odotti telineen vieressä rappusilla.

"Sinulla on pitänyt kiirettä", Eemeli sanoi.

"Syystäkin. Tämä on minun alibini."

Eemeli tyrskähti hermostuneesta naurusta ennen kuin sai estettyään itseään. "Alibisi… murhasta?"

Veikka naurahti.

"Niin. Toivon mukaan saan vain sellaisia vammoja, jotka täsmäävät laadultaan putoamisen seurauksiin. Pieniä murtumia ja nyrjähdyksiä. Kun soitat hätänumeroon, voit kertoa minun seisseen telineellä maalauspuuhissa, kun menetin tasapainoni ja tipuin alas."

Eemeli katseli telinettä ja näki mielessään Veikan kuvaileman tilanteen. Ajatus kylmäsi häntä niin, että hymy haihtui hänen huuliltaan. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Tilanne alkoi muuttua liian todeksi ja riskit tulivat yhtäkkiä iholle. Hänen oli saatava itselleen enemmän aikaa.

"Voisimmeko keittää kahvit?" Eemeli kysyi. Veikka, joka oli katsellut telinettä, kääntyi katsomaan häntä. Eemeli ei tiennyt, mitä Veikka luki hänen kasvoiltaan, mutta niille nousi niin pehmeä ja lempeä ilme, että rintaa puristava tunne helpotti.

"Tietenkin voimme."

Hetkeä myöhemmin he istuivat tutun erkkeripöydän ääressä. Eemeli piteli sormenpäitään kahvimukiaan vasten. Kuuma posliini poltteli ihoa, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä piinata itseään hieman. Veikka tulisi kärsimään pian jostain paljon pahemmasta, eikä se tuntunut reilulta.

"Mitä ajattelet?" Veikka kysyi.

"Mietin, oletko aivan varma tästä kaikesta", Eemeli sanoi hetken mietittyään. "Tämä on iso päätös. Oikeastaan mielipuolinen, täysin järjetön. On kuin pelaisit uhkapeliä. Miten voit olla varma, että haluat tehdä tämän?"

Veikka hymähti ja joi siemauksen kupistaan. Hän vei sormensa sen reunalle ja pyyhkäisi pois sille jääneen kahvipisaran. "Minulla on kolme syytä. Haluatko kuulla ne?"

"Haluan."

"Ensinnäkin", Veikka aloitti ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Para on aiheuttanut minulle muutamassa viikossa enemmän päänvaivaa kuin kaikki muut elämäni osa-alueet yhteensä. Se on osoittautunut itsepäiseksi maanvaivaksi ja olen melkein menettänyt käteni yrittäessäni käsitellä sitä."

Eemeli vilkaisi Veikan kättä, jota tämä heilautti. Side oli poissa, mutta hampaanjäljet näkyivät vielä selkeästi punoittavina kohtina kämmenen ihossa.

"Toiseksi, Ollin odottamaton tuki teorialleni minun ja paran yhteydestä valoi minuun uskoa siitä, että olen oikeilla jäljillä. Sen lisäksi löysin netistä vielä erään, joka oli sanojensa mukaan kokenut saman oman perintöparansa kanssa."

"Mistä sinä sellaisen tyypin löysit?"

"Joltain hämärältä keskustelufoorumilta", Veikka sanoi ja pudisti päätään huvittuneena. “Se oli todella outo sivusto ja keskustelukin oli ainakin viisitoista vuotta vanha, mutta on sekin jo jotain.”

Veikka hiljeni hetkeksi ja joi lisää kahvia. Eemelikin siemaisi omaansa ja laskiessaan mukin takaisin pöydälle hän kysyi:

"Entä kolmas syy?"

Hiljaisuus heidän välillään tuntui muuttuvan. Veikka näytti siltä kuin olisi etsinyt oikeita sanoja. Hänen kulmiensa väliin ilmestyi kaksi aaltoilevaa ryppyä ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen. Sitten Veikka kohotti katseensa Eemeliin.

"Kolmas syy olet sinä."

Eemelin vatsa heitti täysvoltin.

"Minä?"

"Siitä aamusta lähtien, kun löysin sinut hiipimästä pihaltani pelkkä pyjama ja talvitakki päälläsi, olen ajatellut, etten ole koskaan tavannut ketään kaltaistasi", Veikka sanoi muistolle hymyillen. “Sinä olet huomaavainen ja melkein liiankin lojaali. Sen lisäksi sinulla on hyvä huumorintaju. Sen jälkeen, kun olimme kävelleet jokirantaa pitkin ja sinä asetit minun selkäni seinää vasten ja pyysit auttamaan, että voisit vuorollasi auttaa Ollia… Tajusin, että haluaisin olla osa sinun elämääsi."

Eemeli istui tuolillaan ja katseli pöytäliinaa, jäljittäen sormellaan siihen kirjottua kukkaköynnöstä. Hän kuuli Veikan jokaisen sanan eikä voinut olla hymyilemättä, mutta Veikan katseen kohtaaminen tuntui mahdottomalta. Hän pelkäsi sanovansa jotain hölmöä tai vielä pahempaa, vain kiittävänsä, vaikka olisi halunnut sanoa enemmän.

"Minusta tuntuu, että olen oppinut tuntemaan vain pienen murto-osan Eemeli Mustosesta ja haluaisin oppia vielä paljon lisää", Veikka sanoi. "Mutta tietenkin vain, jos sinäkin haluat."

Eemeli oli edelleen hiljaa, mutta sai itsensä kohottamaan katseensa Veikkaan. Hänen kasvoillaan oli niin kaunis hymy, että se sulatti Eemelin. Hänet valtasi halu tarttua Veikan käteen.

"Tarkoitatko, että haluaisit meidän olevan ystäviä?" hän kysyi. Veikan kasvoille kohosi kevyt puna.

"Olisin kiinnostunut enemmästäkin, jos… sinuakin kiinnostaa."

Eemelin sydämen syke kiihtyi. Hän saattoi tuskin uskoa elävänsä tätä hetkeä juuri nyt – että Veikka oli lausunut sanat. Vastausta ei tarvinnut miettiä vaan hän nyökkäsi, jolloin Veikka tarttui hänen käteensä ja hymyili yhä leveämmin.

"Se siis on kolmas syyni."

He istuivat hetken hölmösti toisilleen hymyillen, kunnes Veikka sanoi:

"Mutta jotta pääsemme sinne asti, meidän pitäisi ensin päästää hengiltä yksi para. Joten ehdotan, että käymme läpi suunnitelmani ja sitten hoidamme asian pois päiväjärjestyksestä. Mitä sanot?"

Eemeli tunki ihastumisen keveän kuplivan tunteen taka-alalle ja pakotti itsensä keskittymään olennaiseen. Hän puristi Veikan kättä.

"Tehdään niin."

Veikka oli aiemmin aamulla houkutellut paran sisätiloihin ja lukinnut sen kylpyhuoneeseen. Se oli riittävän lähellä rappusia, jotta Veikan tehtailema onnettomuus näyttäisi aidolta. Paran hengiltä vieminen ei vaatinut paljon vaan pelkkä ovenrakoon liiskautuminen saattoi viedä siltä hengen, mutta Eemeli ja Veikka päättivät pelata varman päälle. Heidän suunnitelmansa oli yksinkertainen: Eemeli päästäisi paran ulos kylpyhuoneesta, jolloin Veikka yrittäisi murskata sen. Heillä molemmilla oli kädessään paistinpannu, toinen teflonia ja toinen valurautaa.

He seisoivat kylpyhuoneen ovella, Veikka suoraan oviaukkoa vastapäätä ja Eemeli oven vieressä. Eemeli kuuli paran keskittyneen pulinan oven takaa, kuinka se tarkasti kylpyhuoneen kaappeja ja laatikoita ja välillä rapisi ovea vasten. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän tunsi käsiensä vapisevan. Kaikista tapahtumista huolimatta Eemeli tajusi muodostaneensa tunnesiteen paraan. Pelkkä ajatus sen hengen viemisestä sai koko kehon panemaan vastaan, aivan kuin se olisi ollut lemmikkieläin, vaikka se ei ollut edes elävä olento. Paralla oli kuitenkin merkitystä: ilman sitä Eemeli ei olisi ikinä tavannut Veikkaa.

Mutta heillä ei ollut vaihtoehtoja. Veikka oli tehnyt päätöksensä ja nyt he toteuttaisivat sen. Eemeli yritti olla ajattelematta, miten paran tuhoutuminen vaikuttaisi Veikkaan. Hän puristi kylpyhuoneen oven kahvaa ja yritti rauhoittaa hengitystään. Veikka huomasi hänen jännityksensä.

"Helpottaako sinun oloasi, jos kerron, että minuakin pelottaa?" hän kysyi.

Eemeli katsoi Veikkaa ja pudisti päätään. "Oikeastaan se saa minut pelkäämään vain enemmän. Että kaikki ei suju niin kuin olemme ajatelleet. Pelkään, että tapahtuu jotain pahempaa."

Veikka nyökkäsi. "Minäkin mietin sitä. Mutta emme voi tehdä muuta kuin yrittää."

Veikka sanoissa oli päättäväisyyttä, jota Eemeli samanaikaisesti ihaili ja ihmetteli. Millainen ihminen uskalsi leikitellä kohtalollaan? Oli niin paljon, mitä Eemeli ei vielä Veikasta tiennyt. Hänelläkin oli varmasti salaisuutensa ja kipukohtansa niin kuin kenellä tahansa toisella ihmisellä. Eemeli toivoi koko sydämestään, että saisi oppia tuntemaan nekin ja ymmärtäisi, mikä teki Veikasta Veikan.

Eemeli tiukensi otettaan teflonpannusta ja nyökkäsi.

"Onnea matkaan", hän sanoi, ja Veikka hymähti.

"Kiitos. Ja kiitos, että olet täällä."

"Tietenkin", Eemeli sanoi ja sai kohotettua kasvoilleen jonkinlaisen hymyn.

Hän katsoi Veikkaa vielä hetken ennen kuin kohotti kätensä kylpyhuoneen ovenkahvalle ja painoi sen alas.

Oven avautuessa para oli juuri lavuaarissa. Se oli kumartunut viemäriin vievän reiän yläpuolelle ja katseli sen syvyyksiin. Havahtuessaan Veikan läsnäoloon se hypähti lavuaarista ensin vessan suljetun kannen päälle ja sieltä lattialle ja alkoi porista kiihtyneellä äänellä. Eemeli arveli sen olevan tuohtunut kylpyhuoneeseen lukitsemisesta. Veikka ei vastannut paralle mitään vaan odotti, että se hypähteli sukkapuikkojensa varassa ulos kylpyhuoneesta. Hän piteli valurautapannua selkänsä takana ja Eemeli näki, kuinka hän tiukensi otettaan paran lähestyessä häntä.

Hetkeksi huvilan laskeutui hiljaisuus. Sitten tapahtumat alkoivat.

"Kiitos kuluneista vuosista ja anteeksi", Veikka sanoi ja kohotti paistinpannun päänsä yläpuolelle. Silloin para kirkaisi korvia särkevästi ja otti nopeita sivuaskeleita pois Veikan läheltä ensimmäisen lyönnin lähestyessä.

Lyönti meni ohi. Veikka ähkäisi epäonnistunutta yritystä ja kohotti valurautapannun uudelleen ilmaan. Hän otti muutaman askeleen kohti paraa, mutta se juoksi kauemmas ja piiloutui sohvapöydän alle. Se oli heidän suunnitelmansa kannalta hyvä paikka, sillä se oli lähellä rappusia. Eemeli osoitti paran piilopaikkaa Veikalle, joka nyökkäsi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Para päästi pieniä kirkaisuja kuin se olisi tajunnut, mitä tapahtui. Eemeli sulki äänen herättämän ahdistuksen pois mielestään ja alkoi lähestyä paran piilopaikkaa siitä suunnasta, jonne para todennäköisesti yrittäisi paeta.

Kun Veikka oli vain askeleen päässä, hän tarttui sohvapöytään ja vetäisi sen sivuun voimakkaalla otteella. Jäädessään tulilinjalle para kirkaisi jälleen ja lähti juoksemaan suoraan kohti Eemeliä. Veikka ehti kuitenkin iskeä sitä pannulla niin, että se kaatui rähmälleen lattialle. Samalla Veikka huudahti kivusta ja romahti paran viereen. Eemeli ryntäsi heidän luokseen ja oli jo viemässä kätensä Veikan keholle, kun tämä älähti.

"Para. Ota para!"

Para oli edelleen maassa. Sen sukkapuikkojalat heilahtelivat edestakaisin sen yrittäessä löytää takaisin jaloilleen, ja Eemelin koko keho pani vastaan, kun hän valmistautui lyömään. Kohottaessaan paistinpannun ilmaan hän toivoi koko sydämestään, että viimeinen lyönti riittäisi. Hän ei kestänyt enempää.

Lyönti jäi kaikumaan huoneen kulmissa. Eemeli oli sulkenut silmänsä lyödessään, mutta avasi ne nyt hitaasti. Veikka hänen vierellään oli kääntynyt kyljelleen sikiöasentoon ja hengitti raskaasti, pidellen kättään toisella kyljellään. Ulkoisia vammoja ei näkynyt ja Veikka oli tajuissaan, mutta Eemeli pelkäsi sisäisten vammojen olevan vakavampia.

"Veikka?" hän kysyi. Itku ja ahdistus tapahtuneesta kuristi kurkkua. Veikka oli puristanut silmänsä kiinni, mutta Eemelin äänen kuullessaan hän avasi silmänsä ja kohotti katseensa.

"Olen elossa", hän sai sanottua. "Mutta sattuu aika helvetisti."

"Minä soitan apua", Eemeli sanoi nielaisten itkun pois ja otti puhelimensa esiin. He olivat sopineet tästä: kun kaikki olisi ohi, Eemeli soittaisi hätänumeroon ja pyytäisi ambulanssin.

"Odota", Veikka sanoi. "Para. Onko se varmasti…?"

Eemeli nielaisi ja pakotti itsensä nostamaan paistinpannun paran päältä. Sen simpukkasydän oli haljennut kahtia ja toinen sukkapuikoista oli irronnut. Eemeli tarkkaili sitä, mutta ei nähnyt mitään elonmerkkejä.

"Vaikuttaa siltä, että onnistuimme. Para on mennyttä."

"Siltä se tuntuukin", Veikka ähkäisi. "Soittaisitko nyt sen ambulanssin?"

Eemeli tarttui Veikan vaivoin ojentamaan käteen ja puristi sitä niin kovaa kuin uskalsi. Veikka vastasi hänen kädenpuristukseensa. Se valoi Eemeliin rohkeutta ja voimaa. Hän valitsi puhelimestaan hätänumeron ja soitti.

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 12. osa 20.8.
Kirjoitti: hiddenben - 06.09.2022 13:32:24

K/H: Viimeisen kirjoittajan huomautuksen aika. Tämän tarinan kirjoittaminen muodostui näiden viimeisten 8-9 kuukauden aikana paljon tärkeämmäksi kuin olisin osannut odottaa ja on ollut mieletöntä huomata, miten kotoisalta oma oloni tuntuu, kun työstän tätä tekstiä. Ihanaa, jos se tunne on välittynyt myös lukijoille :) Olen joka luvun julkaisun myötä seurannut innoissani, miten moni on käynyt lukemassa tätä. Kiitos siis jokaiselle haamulukijalle ja erityisen paljon tarinaa kommentoineille, sillä teidän kommenteistanne sain lisää energiaa ja motivaatiota puskea tämän tarinan kunnialla loppuun. Ja erityisen suuri kiitos kuuluu Wallelle, jonka hahmo Eemeli alunperin oli - ilman Eemeliä ei tätä tarinaa olisi syntynyt. Kiitos siis hänestä ja jokaisesta kommentista, jonka olet ajan ja ajatuksen kanssa tänne kirjoittanut ♥

Vähän haikein mielin julkaisen vielä tämän epilogin luettavaksenne. Toivottavasti se jättää teidät sopivan lempeisiin tunnelmiin. Tämä oli hieno projekti, josta olen valtavan ylpeä, ja on ollut ilo saada jakaa se Finissä! ♥

Epilogi

Eemeli käveli sairaalan käytävää pitkin ja etsi oikeaa huonetta. Hän oli eksynyt jo kahteen kertaan, mutta ystävällinen sairaanhoitaja oli ohjannut hänet lopulta oikeaan paikkaan. Hänellä oli mukanaan keskustan konditoriosta ostettuja macarons-leivoksia ja hetken mielijohteesta ostettu ystävänpäiväkortti, jonka takapuolelle hän oli kirjoittanut Kiitos ja anteeksi viime viikkojen jännityksestä ja piirtänyt nauravan hymiön.

Oli tiistai ja paran kuolemasta oli kulunut kolme päivää. Kun ambulanssi oli lauantaina ajanut Veikan pihaan ja ensihoitajat olivat nostaneet Veikan paareille, Eemeli oli alkanut täristä ja kyyneleitä oli valunut poskille. Adrenaliinisyöksyn jälkeinen shokki oli todellinen, ja Eemeli otettiin mukaan ambulanssiin. Veikan jäädessä osastolle Ilona oli tullut hakemaan Eemelin sairaalasta ja tuonut hänet heidän luokseen yöksi.

Sulateltuaan tapahtumia muutaman päivän Eemeli oli vihdoin alkanut tuntea olonsa paremmaksi. Ilonan, Antonin ja kissojen seura auttoi pitämään ajatukset ojennuksessa ja hyvät uutiset Ollin kohenevasta tilasta sekä iloiset viestit Veikalta saivat Eemelin tajuamaan, että koko alkuvuotta varjostanut ongelma oli vihdoin ratkaistu. Paraa ei enää ollut, varkaudet olivat loppuneet ja ennen pitkää varastetut korut ja kellot palautettaisiin ja Olli voisi korjata kirjanpidon ajan tasalle.

Sen lisäksi Eemeli oli löytänyt rohkeuden ihastua. Para oli tuonut Veikan hänen elämäänsä ja kuin varkain Veikka oli ujuttautunut Eemelin suojamuurien läpi ja löytänyt tien hänen sydämeensä. Mutta kävellessään sairaalan käytävää pitkin kohti sen päässä olevaa ovea, Eemeliä jännitti kaikesta huolimatta. Veikan luona käyty keskustelu oli edelleen kirkkaana hänen mielessään, mutta hän pelkäsi Veikan unohtaneen tai jopa muuttaneen mielensä. Jollain tasolla Eemeli tajusi maalaavansa kauhukuvia tahallaan, mutta samalla pelko oli tosi. Pelko torjutuksi tulemisesta sai kädet puristamaan leivoslaatikkoa tiukemmin.

Saapuessaan oikealle ovelle Eemeli rohkaisi mielensä ja koputti ennen kuin astui sisään. Veikka oli puoli-istuvassa asennossa heti ensimmäisessä sängyssä hänen oikealla puolellaan ja kohotti kipsattua kättään tervehdykseksi.

"Tervetuloa", Veikka virnisti. Hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli iso mustelma ja Eemeli epäili niitä löytyvän enemmänkin sairaalapyjaman alta.

Veikalla oli todettu vasemman käsivarren murtuma, kaksi murtunutta kylkiluuta ja lukuisia pienempiä vammoja, joiden turvotusta ja kipua hoidettiin lähinnä lääkkeillä. Vaikka hänet oli otettu osastolle, Eemelille oli vakuutettu useat kerrat, ettei Veikalle ollut käynyt liian pahasti - tosin hänen mielestään sairaalasängyssä makaava Veikka näytti siltä kuin olisi joutunut nyrkkeilysäkiksi jollain syrjäkujalla.

Eemeli käveli Veikan sängylle, mutta jäi seisomaan sen jalkopäähän.

"Miten voit?"

"Hyvin", Veikka sanoi. "Kipulääkettä on jo vähennetty ja pääsen kuulemma huomenna kotiin. Pahin turvotus on rauhoittunut ja alan muutenkin olla hyvässä kunnossa. Murtumien parantumisessa kestää tietenkin aikansa, mutta olen jo valmis lähtemään kotiin."

Eemeli hymyili ja nyökkäsi. Hänen oli vaikea pitää Veikan katseesta kiinni eikä hän tiennyt, miten saisi sanoitettua ajatuksensa. Onneksi Veikka otti tilanteen haltuunsa osoittamalla vieressään olevaa tuolia.

"Tulisitko istumaan?"

Eemeli totteli pyyntöä ja istui Veikan oikealle puolelle. Tältä puolelta ei nähnyt kasvojen vasempaa puolta koristavaa mustelmaa ja Veikka näytti enemmän omalta itseltään.

"Nyt se on sitten tehty", Veikka sanoi. "Teoria piti paikkaansa."

Eemeli hymähti ja nyökkäsi. Oli yhä vaikea vastata.

"Oletko iloinen?" Veikka kysyi kulmiaan kohottaen. "Vai miksi olet niin hiljainen?"

"Tietenkin olen iloinen", Eemeli sanoi. "Minä vain… en tiedä, mitä sanoisin."

"Sanoisit mistä?"

"Mietin sitä, mitä sanoit juuri ennen kuin kävimme paran kimppuun", Eemeli sanoi ja tunsi punan kohoavan poskilleen. "Mietin, ajatteletko edelleen samoin."

Veikka katsoi häntä hetken kuin miettien, mistä Eemeli puhui, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän naurahti.

"Jos mietit, olenko muuttanut mieleni, koska sinä todennäköisesti mursit kylkiluuni niin ei, en ole muuttanut mieltäni. Minä haluan edelleen oppia tuntemaan sinut ja viettää aikaa kanssasi."

Helpotuksen keveys pyyhkäisi Eemelin yli ja sydän täyttyi toivosta. Hymy kohosi huulille ja hän rohkaistui tarttumaan Veikan käteen. Iho oli sairaalan ilmasta kuiva, mutta pehmeä, ja Veikan sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille.

"Hyvä", Eemeli sanoi. "Minäkin haluan oppia tuntemaan sinut."

Vastapäisessä sängyssä nukkuva potilas käänsi unissaan kylkeä. Eemeli ja Veikka vilkaisivat toisiaan: ei olisi ollut kovinkaan hyvä, jos joku olisi luullut Veikan kylkiluiden murtajan vierailevan uhrinsa luona. Samalla molempien kasvoille kohosi virne. Heitä yhdisti nyt suurempi, yhteinen kokemus, jota harva todennäköisesti uskoisi, vaikka he kertoisivat koko tarinan alusta loppuun saakka.

Eemeli avasi leivoslaatikon ja tarjosi Veikalle ensin macaronsin ja ojensi sitten ystävänpäiväkortin. Ystävänpäivä oli ollut jo sunnuntaina, mutta Eemeli oli halunnut ostaa kortin siitä huolimatta. Veikka katsoi hymyillen kortin kuvaa, jossa oli kaksi ikkunalaudalla istuvaa kissa, joiden hännät olivat kiertyneet toistensa ympärille. Kääntäessään kortin hän naurahti tekstille.

"Kiitos itsellesi ja anteeksi myös, että jouduit tähän soppaan."

Eemeli hymähti. "Miltä sinusta nyt tuntuu, kun paraa ei enää ole?"

Veikka mietti vastaustaan hetken ennen kuin kohautti olkiaan. "Ei kovin erityiseltä. Ehkä hieman oudolta ja ontoltakin, mutta se voi myös johtua kipulääkkeistä tai vammoista. Yhteys ei tosiaankaan tainnut enää olla kovin vahva."

"Mutta pala isoäitisi muistoa katosi paran mukana."

"Niin katosi, mutta kokonainen talo on vielä jäljellä. Ja koko puutarha. Siinä on ihan riittävästi. En koe, että tein väärin paran suhteen. Oli jo aika päästä siitä eroon. Sitä paitsi" - Veikka puristi hänen kättään - "sain jotain paljon parempaa sen tilalle."

"Se on hyvä kuulla", Eemeli hymyili. "Olen iloinen, ettei sinulle käynyt tämän pahemmin."

Veikka puristi Eemelin kättä. "Mitä sanot, haluaisitko tehdä kanssani jotain normaalia sitten, kun pääsen täältä ja pystyn kävelemään kylkeäni arastelematta?"

"Jotain normaalimpaa kuin myyttisten olentojen jahtaamista?" Eemeli naurahti.

"Olen saanut tarpeekseni niistä, ainakin hetkeksi", Veikka sanoi. "Voisimme mennä katsomaan jotain hyvää elokuvaa. Ja sitten, jos vain haluat, olisin kiinnostunut kokeilemaan kiipeilyä. Sehän on parilaji?"

"Tavallaan", Eemeli nyökkäsi, vaikka innostus kupli hänen sisällään ja hän olisi halunnut hihkaista ilosta.

"Ne ovat sitten treffit, jotka pidetään heti, kun olen kunnossa."

Eemeli katsoi Veikkaa ja tunnisti hänen ruskeissa silmissään saman onnen tunteen, joka sykki hänen sydämessään. Oliko mahdollista, että tämä kaikki todella tapahtui hänelle? Hän puristi Veikan kättä ja virnisti.

"Sovittu."

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 13. osa + epilogi 6.9.
Kirjoitti: Altais - 10.09.2022 17:13:28

Luin viimeisen luvun ja epilogin heti tuoreeltaan puhelimelta hiukan kiireessä, ja ajattelin, että haluan kirjoittaa kommentin kaikessa rauhassa koneella, koska tämä herätti tietenkin niin paljon ajatuksia. Olipa todella tunnepitoinen, jännittävä ja ahdistavakin tilanne tuossa vikassa luvussa, mutta kaikessa oli myös ehdottomasti ihana, romanttinen pohjavire ja jännite Veikan ja Eemelin välillä. Ymmärsin niin hyvin Eemelin tuntemaa epäröintiä ja syyllisyyttä, ja huolta siitä miten Veikalle käy. Se olisi ollut ymmärrettävää ihan kenen tahansa kohdalla, saati sitten varsinkin kun hänelle oli kehittynyt matkan varrella tunteita Veikkaa kohtaan. Toisaalta Ilonakin oli oikeassa, ja ihana kun hän tuolla lailla valoi Eemeliin rohkeutta.

Hirveä tilanne kyllä omistaa tuollainen perintöpara, johon on sitoutunut joskus niin nuorena, ettei mitenkään ole voinut ymmärtää kaikkea, mitä para voi saada aikaan. Lapsena sitä varmaan vaan ajattelisi, että para on hauska ja suloinen otus, mutta sitten aikuisessa elämässä olisikin kamala seurata vierestä kaikkia noita laittomuuksia, mitä se tekee, ja Veikan asemassa kokisin itsekin olevani niistä vastuussa. Sekä Eemelin että Veikan tuntemuksiin oli siksi todella helppo samastua, ja onneksi Veikka oli noin suoraselkäinen eikä lähtenyt yhtään marttyyrina syyllistämään Eemeliä siitä, mikä häntä odotti.

Tykkäsin todella siitä, miten Veikka sai suunsa auki myös tunteistaan Eemeliä kohtaan, ja ilmaisi myös suoran toiveen, että heistä tulisi jotain enemmän kuin ystäviä. Ja Eemeli sai ainakin nyökättyä takaisin, joten kumpikin tiesi, miten maailma makaa, ennen kuin ryhtyivät paran hävitykseen. Se olikin kieltämättä hirveän ahdistavaa luettavaa, ja Eemelin järkytystä oli niin helppo ymmärtää. Hienon alibin Veikka oli kyllä kehittänyt tulevaa ajatellen, voi miten hän oli ajattelevainen, niin ettei Eemeliä ainakaan syytettäisi hänen pahoinpitelystään tai mitään. Onneksi hänen vammansa eivät olleet kuolemaksi, vaikka ihan varmasti kivuliaita, ja toipuminen kesti pitkään.

Mutta olipa sitten lopultakin varasmysteeri pois päiväjärjestyksestä, para hävitetty ja kelloliikkeen kirjanpitokin palaamassa normaaliin. Nyt on sitten Veikalla ja Eemelilläkin aikaa ja tilaa keskittyä muihin asioihin, kuten ihan vaikka tutustumaan toisiinsa paremmin ja viettämään aikaa yhdessä ilman paran antamaa tekosyytä. Onneksi he eivät sellaista enää tarvitsekaan, kun tarvittavat asiat on sanottu ääneen, vaikka vieläkin Eemeliä hiukan jaksoi epäilyttää, mitä jos Veikka olisi kuitenkin muuttanut mieltään. Voi kun heille toivoisi onnellista, yhteistä elämää ja sellaista parisuhdetta, jossa kummallakin on hyvä olla, ja Eemelikin uskaltautuisi viimein ihan kokonaan luottamaan siihen, että hän on kaiken rakkauden arvoinen. Näistä hahmoista olisin kyllä jaksanut lukea vielä paljon pidempäänkin, mutta tarina tuli nyt kyllä oikein hienolla ja toimivalla tavalla päätökseensä, niin että ehkä silloin on parempi jättää heidät tuohon hetkeen ja kuvitella itse loput. :)

Kiitos aivan huikeasta loppuhuipennuksesta ja koko tästä tarinasta, jota on ollut ilo seurata mukana! :)

Otsikko: Vs: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 13. osa + epilogi 6.9.
Kirjoitti: Kaarne - 21.09.2022 18:18:44

Heihoi, hiddenben! Korkkaan Ihailijakaartin kommentoimalla ensialkuun tätä tekstiä, jota on tullut seurattua myös matkan varrella, vaikka useamman kuukauden tauko tulikin. Vähän kyllä harmittaa, että en näemmä ole foorumin puolella ehtinyt jättää kommenttiakaan, mutta sellaista se tuppaa välillä olemaan.

Minusta tuskailit loppua turhaan! Onhan se surullinen, mutta toisaalta paran toiminnan seurauksia kuvattiin matkan varrella tosi hyvin ja toisaalta käsiteltiin myös sen olemassaolon varjopuolia muiltakin kanteilta, ja tää oli jotenkin luontevin ja järkevin lopetus. Miten para olisi voinut jäädä eloon siten, että siitä ei olisi ollut harmia ja haittaa? Ja entäs jos joskus vaikka talo olisi sortunut sen päälle tai palanut vahingossa, ja para olisi kuollut, ja sitten Veikalle olisi käynyt odottamatta huonosti? :o

Veikka ja Eemeli olivat molemmat hahmoina tosi sympaattisia, ja Veikka erityisen ihana lempeydessään ja kärsivällisyydessään! Mutta oli Eemelinkin tuskailua kyllä hauska (tai "hauska", kiinnostava pikemminkin!) seurata sivusta, ja heidänkin suhteensa kehittyi luontevasti. Pidin myös paljon tuosta Ilonan ja Ollin roolista: hienoa, että Eemelillä oli tukenaan ystävä, ja että esimieskin oli kerrankin ymmärtäväinen ja sympaattinen. Tosi usein heillä on tarinoissa sellainen ikävän tyypin rooli, mutta tässä se paine ja jännite oli saatu luotua sen kautta, että Olli selvästi kärsi tilanteesta, ja se oli minusta tuore ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan jatkis oli kutkuttava, tuo slice of life -genre mysteerin parina ihana kombo ja tätä oli ilo lukea! Kiitos kun kirjoitit. :)

Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: hiddenben - 31.01.2022 15:12:00