Originaalit > Pergamentinpala

15-vuotias äiti (Mary/Matthew, K-11) [draama, het, vähän angstia]

<< < (3/3)

Proudfoot:
Jatka, voi herran jestas, tämähän on hyvä!  :D

Tiikerililja:
Osa 5.

Mary istui rannalla ja katseli edessään avautuvaa jokimaisemaa. Ilma oli lämmin ja viileä tuuli puhalsi Maryn hiuksia. Hän istui hiljaa paikoillaan, melkein hengittämättä. Lopulta hän nosti katseensa taivaalle ja tähyili pilviä. Voi miten hän olikaan rakastanut sinistä taivasta ja valkoisia pilviä ennen kuin… Mary puristi nurmikkoa nyrkkiinsä. Hän ei saanut ajatella sitä niin. Hän sai rakastaa taivasta, vaikka olikin raskaana. Ei se asia mitenkään muuttunut. Mutta toisaalta, Mary tiesi, ettei hänen elämänsä tulisi olemaan enää samanlaista kuin ennen. Hän tulisi menettämään kaikki ystävänsä, vapaa-aikansa ja rahansa lapsen takia. Mutta Mary oli valmis kärsimään sen. Hän silitteli vatsaansa ja huokaisi.

Kolme viikkoa… Kolme viikkoa sitten sain tietää, että minusta tulee äiti. Tämä lapsi on päättänyt syntyä minulle. Minä synnyin tapaamaan tämän lapsen. Aivan kuten oma äitini.

Mary ei tiennyt pitäisikö hänen kertoa edes Lisalle. Siinä tosin oli se vaara, että Lisa levittelisi asiaa ympäri koulua ja pian kaikki saisivat tietää. Vaikka Lisa olikin Maryn paras ystävä, ei tämä välttämättä enää haluaisi sitä olla jos kuulisi Maryn tilanteesta. Ehkei olisi hyvä kertoa vielä… Ehkä vasta sitten, kun se alkaisi näkyä… Se nyt oli selvää etteivät Sarah ja Alan puhuisi kellekään yhtään mitään. He häpesivät tilannetta liikaa.

En voi syyttää vanhempiani… He eivät ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä…

Kun Mary vihdoin palasi kotiin, talossa oli hyvin jännittynyt ilmapiiri. Isä, joka istui sohvalla, loi pikaisen vilkaisun tyttäreensä, mutta käänsi sitten hädissään katseensa jälleen iltalehteen. Keittiössä tiskaava Sarah puolestaan katsoi tytärtään hetken aikaa hiukan surullisen näköisenä, avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten kuitenkin ja jatkoi tiskaamista. Mary vilkuili vuoron perään vanhempiaan, jotka kohtelivat tytärtään kuin ilmaa. Maryn kurkkua kuristi. Äidin ja isän käytös tuntui jo melko julmalta. Hän päätteli jo, oliko isä käskenyt äidin olemaan hiljaa tyttären lähellä. Mary ei kestänyt enää. Hän päätti saada jännityksen heidän väliltään pois. Niimpä hän istuutui varovasti isänsä viereen nojatuolille ja sanoi:

”Isä, minulla olisi asiaa.”
”Mitähän se mahtaa olla?” isä kysyi kasvot yhä tiivisti sanomalehteen peitettynä.
”Kun minä vaan sitä, että…” kauhukseen Mary ei tiennyt mitä sanoisi.

Hän pähkäili, missä hän saattaisi tarvita apua, ja sai hyvän idean päähänsä:

”Kun haluaisin, että sinä opettaisit minulle, miten saan lapseni nauramaan.”

Isä vilkaisi epäuskoisesti tytärtään ja sanoi:

”Ilmeilet ja vääntelet naamaasi, siinä kaikki.”
”No joo, mutta kun haluan olla samanlainen kuin sinä. Kerro miten sinä minua viihdytit, kun olin pieni.”

Isä oli jo sanomaisillaan jotain, mutta sulki suunsa ja kääntyi taas lehteensä päin.

”En mitenkään erikoisesti.”
”Etpä niin erikoisesti,” äiti sanoi hymyillen keittiöstä ja isä kääntyi katsomaan häntä. ”Entäs se sinun älytön ilmeesi ja äänesi, jonka takia Mary ei meinannut saada nauruaan loppumaan?”

Mary hymyili. Edistystä.

”Niinkö? Millainen ilme?”

Isä punastui ja yritti näyttää vakavalta.

”Ei mikään. Kaikkihan sen osaisivat tehdä…”
”Isä-kiltti näytä nyt… Haluan oppia tekemään saman ilmeen.”

Isä näytti aluksi siltä, ettei olisi suostunut, mutta lopulta laittoi lehden sivuun ja kumartui Maryn puoleen.

”Aina kun olit pieni, nauroit aina älyttömästi tälle ilmeelle.”

Sitten isä laittoi suunsa harvinaisen suppuun, räväytti silmänsä hyvin suureksi ja päästi suustaan oudon äänen. Ei se selostettuna olisi kuulostanut yhtä hauskalta, mutta Alanin kasvonpiirteet sopivat paremmin kuin hyvin tuohon ilmeeseen. Maryn rävähti nauramaan, ja kun Alan käänsi katseensa vaimoonsa päin, alkoi Sarah myös nauramaan.

”Voi ei…” Mary huokaili hihityksensä lomasta. ”Miten sinä teet tuon, isä?”

Alan yritti neuvoa Marya tekemään tismalleen saman ilmeen, eikä itsekään säästynyt naurulta, kun huomasi ilmeen näyttävän aivan yhtä naurettavalta tyttärensä kasvoilla kuin hänenkin. Mary nauroi. Vihdoinkin hän sai perheensä taas nauramaan, vaikka tilanne olikin mikä oli.

Kiitos, isä.

******

Kului seitsemän viikkoa. Marylle se tarkoitti 10:ttä raskausviikkoa. Hänellä olisi vielä mahdollisuus tehdä abortti, mutta ei Mary edelleenkään halunnut sitä. Suoraan sanoen hän ei ehkä malttaisi odottaa, että maha hiukan kasvaisi ja hän itsekin näkisi muutoksen. Vaikka se merkitsikin sitä, että ihmiset saisivat tietää asiasta, hän ei välittänyt. Äiti sanoi joskus, että raskaus oli naisen parasta aikaa. Vielä se ei kuitenkaan siltä tuntunut. Kaikki mitä Mary tarvitsi, oli hänen vanhempiensa tuki. Ja vihdoin tuntui siltä, että he alkoivat hyväksyä asiaa. Pari päivää sitten isä oli tiedustellut – melkeinpä hiukan arasti – oliko Mary suunnitellut nimiä lapselleen. Tyttö oli vain nauranut ja vastannut, että vastahan tässä muutamalla viikolla oltiin, ja synnytykseen oli vielä pitkä aika. Tuntui silti hyvälle, kun isä oli kysynyt sellaista. Ehkä hän vihdoin taas rakasti Marya.
Kun Mary sinä päivänä käveli keskustassa, hän huomasi joka puolella onnellisia seurustelevia nuoria ja naimisissa olevia pariskuntia. Jokainen tuntui todella rakastavansa kumppaniaan ja välitti tästä paljon. Muutamalla parilla oli jopa lapsia mukanaan. Mary ajatteli millaista hänen tulevaisuutensa olisi, jos Matthew olisi ryhtynyt lapsen isäksi. Kulkisivatko hekin kaupungilla pienen perheen näköisenä. Vaikka se olisikin ihmisistä outoa, ei Mary olisi välittänyt siitä. Mutta oli miten oli, Matthew ei halunnut lasta taakakseen. Toisaalta Mary ymmärsi sen, mutta mietti myös oliko ollut oikein antaa Matthewin vain kadota kuin koira veräjästä. Eihän lapsi pelkästään hänen tekosiaan ollut, Matthew oli myös osallisena. Äkkiä Mary seisahtui niille sijoilleen. Mitä hän oikein ajatteli? Hän oli luvannut itselleen ettei miettisi enää entistä poikaystäväänsä.

Annoin lupaukseni ja pidän sen. Yhdeksän kuukauden päästä olen 15-vuotias äiti. En voi enää itkeä. Vaikka kaipaankin häntä, ei minulla ole enää oikeutta tunteutua hänen elämäänsä.

Mary vilkaisi kelloaan ja ajatteli lähteä kotiin päin. Hän asteli bussipysäkille ja istuutui tyhjälle penkille. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla. Bussin saapumiseenkin menisi vielä vähän aikaa. Juuri kun Mary oli ottanut mukavan asennon, hänen vatsassaan muljahti inhottavasti. Ja yhtäkkiä toisen kerran. Tyttö rypisti kulmiaan ja laski käden varovasti vatsalleen. Silloin iski niin paljon kovempi kipu, että Mary henkäisi kauhuissaan. Tuntui aivan kuukautiskivuilta, mutta paljon, paljon kovempina. Tyttö toivoi kipujen menevän ohi, mutta ne vain kovenivat. Pelko sumensi Maryn mieltä. Hän kaivoi nopeasti kännykän taskustaan ja soitti äitinsä numeroon.

Sarah, joka oli juuri palannut töistä, kuuli kännykkänsä soivan. Hän nappasi sen käteensä ja huomasi soittajan olevan Mary. Hän vastasi.

”Haloo, Mary. Mitä nyt?”
”Äi… äiti…” Mary huohotti luuriin.

Sarah kuunteli kummissaan ja kysyi mikä oli hätänä.

”Äiti… Vatsaan sattuu kamalasti… Todella kovasti…”

Äiti pelästyi hieman. Hän tiedusteli, miten kovia kivut olivat ja kysyi sitten, missä Mary oli.

”Bussipysäkillä, kirjakaupan vastapäätä…”
”Hyvä on. Kuuntele kulta, tulen heti hakemaan sinut. Yritä rentoutua, äläkä hätäänny, olen aivan pian siellä!”
”Nopeasti…”

Heti, kun Sarah oli lopettanut puhelun, hän nappasi auton avaimet, laukkunsa ja kiirehti ulos. Lähtiessään autolla liikkeelle, hän soitti Alanille, ja kertoi tälle tilanteen.
Kun äiti viimein saapui paikalle, hän ajoi suoraan bussin paikalle, ja huomasi Maryn, joka makasi penkillä vatsaansa pidellen. Sarah astui ulos autosta ja kiirehti tyttärensä luo.

”Mary! Sattuuko pahasti?”
”Äiti...” Mary sanoi kipunsa lomasta ja jatkoi, ”Onko tämä vaarallista? Onko lapseni kunnossa... Ei kai sillä tapahdu mitään..?”

Sarah ei vastannut. Hän ei halunnut sanoa, että kyseessä saattaisi olla keskenmeno, joten hän sanoi tyynenä:

”Ei mitään hätää. Vauvallasi on varmasti kaikki hyvin. Mutta mennään kaiken varalta sairaalaan!”

Sitten äiti auttoi tyttärensä autoon ja he ajoivat suoraan sairaalaan. Mutta heti, kun he pääsivät lääkärin luo, Mary ulvaisi kivusta kovaan ääneen ja pyörtyi.

******

”Miten niin, emme pääse sinne?!” Alan, joka oli juuri saapunut sairaalaan, karjaisi vaimolleen.
”Alan, rauhoitu! Mary on nyt hoidettavana, eikä hänellä kuulemma ole hätää.”
”Ei hätää ja ei hätää! Mistä sinä tiedät, vaikka olisikin hätää?! Olet niin hyväuskoinen, että uskot kaiken mitä lääkärit sanovat!”
”Ole hiljaa! Onko tämä muka minun syytäni?! Jos en olisi ollut kotona, niin Mary olisi varmaan vieläkin siellä pysäkillä!”

Alan kääntyi kannoillaan ja kiskoi tukkaansa. Sarah katseli miestään säälien. Mary oli tälle vieläkin tärkeä, vaikka tyttö olikin raskaana ja vaikka hän oli sanonut ettei Mary olisi enää hänen tyttärensä. Silloin eräs lääkäri saapui heidän luokseen sanoen:

”Olette varmaankin Maryn vanhemmat?”
”Kyllä!” Sarah kiirehti vastaamaan.
”Miten tyttöni voi?” Alan kysyi huolestuneena.

Lääkäri katsoi vanhempia säälivästi ja sanoi:

”Tyttärenne voi muuten hyvin, mutta valitettavasti vauva ei selvinnyt. Tyttärenne sai keskenmenon.”

Sarah ja Alan katsoivat toisiaan kauhistuneina. Mary oli siis menettänyt lapsensa…

”Saammeko mennä Maryn luo?” Alan kysyi.
”Voitte kyllä. Hän on hyvin väsynyt, mutta seura tekisi hänelle ehkä hyvää.”

Alan ja Sarah ohjattiin Maryn huoneeseen. Tyttö makasi selällään sairaalasängyssä katse nauliintuneena ikkunaan. Vanhemmat astelivat varovasti hänen vierelleen ja isä sanoi:

”Hei kulta. Miten jakselet?”

Mary ei vastannut. Tuijotti vain ikkunaan ilmeettömänä. Alan vilkaisi Sarahia huolestuneena, ja äiti kumartui tyttärensä puoleen:

”Mary, tiedän, että tämä on sinulle vaikeaa. Et varmaankaan halua puhua siitä. Mutta jos tahdot, olemme tässä.”

Mary käänsi hitaasti päänsä vanhempiinsa päin ja sanoi hiljaa:

”Äiti… isä… lapseni on kuollut… en ole enää äiti…”
”Kulta pieni…” Sarah sanoi. ”Me tiedämme, että olisit ollut hyvä äiti. Mutta tämä oli Jumalan tahto.”
”Oletteko nyt tyytyväisiä..? Tätähän te koko ajan halusitte… Kaikki halusivat… Kaikki halusivat, että vauvani kuolisi…”
”Mary, ei pidä paikkaansa!” Alan huudahti. ”Myönnän, ettemme halunneet sitä, mutta emme todellakaan toivoneet tätä! Vaikkei se siltä vaikutakaan, niin olisimme rakastaneet lastasi yhtä paljon kuin sinuakin!”

Mary käänsi katseensa kattoon. Vanhemmat tuijottivat häntä hetken, kunnes hän yhtäkkiä sanoi:

”Näin on paras, vai mitä..? Ehkei… Ehkei lapseni edes halunnut syntyä minulle… Se halusi syntyä jollekin aikuiselle… Nyt se on jossain ihanassa paikassa… Siellä missä on pilviä ja enkeleitä… Ja se nukkuu kukkien keskellä…”

Sarah katsoi Marya kummissaan.

”Mary, mitä sinä oikein hourit?”

Mutta vastausta hän ei saanut, sillä tyttö purskahti itkuun. Mary ei välittänyt siitä, että oli luvannut olla itkemättä. Hän itki silti, kaikki hänen tunteensa purkautuivat ulos sillä samalla hetkellä. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään kuin vesipisarat sateella. Alan tunsi myös silmiensä kostuvan. Hän ryntäsi ulos huoneesta, koska ei halunnut tyttärensä näkevän hänen itkuaan. Hän nojasi seinään ja yritti itkeä hiljaa ettei Mary kuulisi. Hän ei surrut pelkästään tytärtään vaan myös lapsenlastaan, joka ei ehtinyt nähdä maailmaa. Sarah kumartui tyttärensä puoleen ja kietoi kätensä tämän ympärille. Yhäkin Mary itki lapsensa puolesta. Hän yritti työntää äitiään pois, muttei väsyneenä jaksanut.

Menetin kaiken… Menetin poikaystäväni, jota rakastin…Menetin lapseni… Menetin lapseni, jonka niin kovasti halusin nähdä… En saanut olla hänen äitinsä… Jumala… Miksi teit näin… Mikset antanut minun yrittää… Silti… Rukoilen… Pidä huolta hänestä… Rakasta häntä niin kuin minäkin olisin häntä rakastanut… Sydämmessäni… Olen silti… 15-vuotias äiti…


A/N: Joo myönnetään tää meni aikamoiseks hempeilyks xD mutta kirjotelkaapas niitä kommenttejanne :3

Klara-nne:
Tykkäsin tarinasta. Viimeinen luku varsinkin oli todella hyvä ja koskettava :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu