Nimi: Ei minun kuulukaan tietää
Haaste: (Itse/)sääli Teelusikan tunneskaalaan (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=52152.msg1005236#msg1005236)
Hahmot: Silverhälsin moision Heljä-neito ja rusthollin poika Tawam Mahad Al-Faris
Ikäraja: S
Varoitukset: ei ole
SANANEN
Hopeaisten Heljä-neito on pysähtynyt kavaljeerinsa Tawamin kanssa linnan muureille vuosi ennen tarinan nykyhetkeä. 468 sanaa.
EI MINUN KUULUKAAN TIETÄÄ
Se oli niin väärin, että sattui. Tawam peitteli tunteitaan tahdikkaasti ja puhui yhtä kohteliain sanankääntein kuin aina, ääni pehmeä, katse maltillinen. Hän nojaili kyynärpäitään rennosti muurinharjaan ja katseli alas kaupunkiin kuin huvin vuoksi, vierailijan kevyellä kiinnostuksella. Ikään kuin ei olisi itse ollut yksi kaupungin omista pojista. Hän melkein hymyili, kevyt häivähdys suupielessä aina heidän puhuessaan.
Siitä huolimatta Heljä vaistosi kyllä oikean asianlaidan, Tawamin oikeat tunteet uutisten jäljiltä. hoikat kädet ja ruskeat sormet olivat niin tiukasti ristissä, että kalpeamman miehen rystyset olisivat loistaneet vitivalkeina. Ei hän iloinen ollut, ei tietenkään. Sitä teki pahaa katsella. Vatsaa väänsi.
”Halusin vain, että tiedät”, Heljä sanoi, vaikkei se parantanut tilannetta lainkaan. Ehkä jopa pahensi sitä, sillä Tawam pysyi vaiti. Kevättuuli nosteli sinioranssin kaftaanin hihoja ja helmoja kuin komean kuningaskalastajan höyheniä, mutta mies itse ei liikkunut lainkaan.
”Joo, hyvähän se on”, Tawam vastasi lopulta tarkkaan harkiten. Hän katseli Heljän sijaan yhä rannan suuntaan. Hän paljasti kyllä loukkaantuneensa, sillä jopa naurahti lisätessään: ”Täytyyhän minun nyt tietää, etten vain tule väliin ja pilaa teidän perheenne mainetta. Etten ole yli-innokkaana suorittamassa tehtävääni. Ties mitä, aloittaisin vielä kansainvälisen selkkauksen. Että ulkomaan röyhkeä ritari haastoi–”
”Tiedät kyllä minun tarkoittaneen sitä hieman toisin…”
”En minä tiedä lainkaan, mitä tarkoitat. Minähän olen vain kaupungin rälssimiehiä, jos edes sitä. Ei minun kuulukaan tietää”, Tawam sanoi, mutta kieltävistä sanoista huolimatta hänen äänessään ei ollut mitään kovaa tai syyttävää. Hänen kasvonsa olivat Järveä tyynemmät, äänensä auenneita kevätvesiä pehmeämpi. Se oli lohduttoman laista raukeutta. Sanoissa oli pelkkä totuus sellaisena kuin Tawam sen näki.
Heljä rutisti vyönsä häntää, jottei olisi tehnyt mitään typerää. Heikotti.
”En tahtonut sinun kuulevan Sorjalta…”
”En minä olisi halunnut kuulla sitä sinultakaan, mutta olet varmaan oikeassa. Ei se mitään.” Tam laski kätensä kivelle ja suoristi ryhtinsä. “Tai siis, kiitos, arvon neito. Hyvä, että kerroit. Uskoakseni tässä kuuluu onnitella. Onneksi olkoon.” Hän nyökkäsi kumarruksen elkein, ja käänsi sitten kädet puuskassa selkänsä kaupungin takana aukeavalle taivaanrannalle.
Onneksi olkoon.
Heljä käänsi katseensa Tawamin komeasta profiilista alas kivimuurin harmaaseen harjaan. Se oli karhea ja kylmä koskea.
Ei hän onnekas ollut, tilanteessa ei ollut mitään onniteltavaa. Se, että Herralle etsittiin Rouvaa, kuninkaalle kuningatarta, ei ollut mikään ilonaihe, jos tunsi jumalten tarinat. Rouva ei saanut loistaa puoltakaan puolisonsa vallasta. Rouva kuoli syksyn tullen, maatui, hautautui loputtomaan kylmään, maan ja jään ja kiven alle. Keväällä hän sai vilkaista aurinkoa taas, arkana ja märkänä, kesän synnytti ja ruokki, ja siinä se. Hautautui taas.
Jos sisko saisi tahtonsa läpi, niin hautautuisi Heljäkin kuninkaanlinnan granitin alle. Se sai silmät kirvelemään.
Tawamin takia itkua ei kuitenkaan sopinut tuhertaa siinä ja silloin. Se ei olisi ollut reilua. Se olisi ollut oikeastaan julmaa, kun hän suhtautui asiaan niinkin säyseästi. Tawam sentään kuuli vasta nyt ensi kertaa, että Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli virallisesti kutsunut Heljän pitopöytään kuninkaallisten serkkujensa seuraan, jotta saisi tutustua Hopeaisten neitoon kunnolla. Jotta pääsisi halutessaan kosiskelemaan. Heljä oli tiennyt sen jo jonkin aikaa.
Nimi: Oli jo kysytty hautajaisista
Haaste: Syyllisyys Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: jaarli Arnulf Susijalo, kuningas Gostislav I Karhunkaataja
Ikäraja: K11
Varoitukset: tapahtuu sairasvuoteella, josta on pian tulossa kuolinvuode
SANANEN
Syyllisyys. Arnulf Susijalo ei ole potenut tunnetta usein, mutta eloonjääneen syyllisyys on vakavaa sorttia, ja oli sitä myös eräänä iltana kaksikymmentä vuotta ennen tarinan nykyhetkeä. 1063 sanaa.
OLI JO KYSYTTY HAUTAJAISISTA
Veli kuihtui kuihtumistaan. Häntä oli päivä päivältä pahempi katsella. Iho silmien alla ja huulilla oli niin sinipunaista, että se olisi toisessa asussa mennyt sotamaalauksesta tai noitien naamiosta; pelkät pehmeät paidanhihat eivät kuitenkaan olleet sotaruhtinaan puku. Lumivalkea iho, joka luisevia käsiä vällyn päällä kiristi, olisi voinut olla jo kuolleen.
Sellainen lakastuminen ei ollut Herran osa.
Niin suuren miehen ei olisi koskaan pitänyt näyttää niin surkealta. Hänen olisi pitänyt elää pitkään ikään ja nukkua pois yhdessä yössä vanhana ja harmaana, tai heittää henkensä verisessä iskussa metsällä tai sotakentällä. Hänen olisi pitänyt viime tekonaan kaataa karhu paljain käsin, ja karhun sitten hänet. Jotakin kunniakasta ja verevää.
Hänen ei olisi ikinä pitänyt riutua kuukausi kuukaudelta loputtomassa näännytystaistossa, jota kukaan ei osannut pysäyttää, ja joka söi häneltä sekä sisun että mielen.
Hänen ei olisi pitänyt lähteä kuin isänsä. Se oli ollut häpeäksi heille kaikille, ja Gostislaville itselleen kaikkein eniten. Jos hän olisi itse nähnyt itsensä nyt, hän olisi sylkenyt ja kironnut, tarttunut itse kirveeseen ja iskenyt päänsä poikki.
Vaan ei tehnyt niin. Oli jo niin vieras itselleenkin. Eikä Arnulf hennonut tehdä sellaista Goslavin puolesta; hän oli aina ollut siinä suhteessa heistä surkeampi. Ajatuskin riitti, ja hän itkeä vollotti jo hihaansa kuin nainen.
(Hänenkö sekin oli tehtävä, kun nainen ei viitsinyt sitäkään vähää?)
Arnulf pyyhki kasvonsa.
”Lähetin eilen Bogalle sanan. Pyysin hänet tänne huomiseksi, mahdollisimman pian. Uskon hänen ehtivän jopa aamuksi. Poika otti alleen tallin nopeimman tamman. En tahtonut häiritä kyselemällä, ajattelin teidän ilahtuvan hänen näkemisestään yhtä kaikki.” Puhuminen oli vaikeaa. Ääni ei tahtonut tulla kurkusta. ”Ajattelin sinun tahtovan nähdä hänet.”
Nähdä hänet vielä kerran, ennen kuin ei näkisi enää koskaan. Sitähän se tarkoitti. Niin ei olisi missään nimessä pitänyt sanoa vuoteenomalle ääneen. Sisuskalut pyörähtivät ympäri vatsassa.
”Gostislav?”
Vastausta ei kuulunut. Veli sen kuin hengitti – hädin tuskin, silmät kiinni. Ei värähtänytkään. Omat kädet tärisivät enemmän, kun Arnulf kurotti sairasvuoteen ylle ja koetti kuumeista otsaa ja jääkylmiä poskia. Tumma sänki olisi pitänyt ajella, mutta siinä vaiheessa pienikin naarmu olisi varmasti jäänyt rajuksi mustelmaksi laihalle leualle. Itseään hän ei siinä tilassa luottanut parturiksi. (Viime viikkojen kädettömyyden näki jo siitä, kuinka hänen oma vaalea partansa rehotti kuin maamiehen tai kalastajan.)
”Oletko hereillä? Goslav?” Arnulf kysyi varovasti. Kosketuskaan ei saanut aikaan liikettä, ei katsetta, edes hengityksen tahti ei muuttunut. Ehkä hän vain uuvutti veljeä entisestään. Se oli väärin. ”Puhunko liian nopeasti? Anna anteeksi, olen ollut… ajatuksissani. Tänään oli paljon tehtävää. On ollut paljon…”
Häneltä oli jo kysytty hautajaisista. Häneltä oli jo kysytty, missä ja milloin ja miten hänen veljensä laskettaisiin maan huomaan. Kuinka ne koirat kehtasivat – lääkäri etunenässä, noitanartut kahta kurjempina. Seurannut akkamainen kiroilu ei ollut ollut hänen parhaita hetkiään.
“Jaksatko vastata? Gostislav, kuuletko sinä minua?”
Kului pitkä tovi täydessä hiljaisuudessa. Arnulf ei uskaltanut hengittää itse; ääni oli vähällä peittää Gostislavin hiljaiset hengenvedot alleen. Rintaa kylmäsi ajatus siitä, että jokin niistä olisi viimeinen, eikä sitä kuulisi kukaan. Oma otsa ja niska olivat pelosta pahemmassa kylmänhiessä kuin kuumepotilaan. Viikkokausien unettomuus oli kai antanut hänellekin samaa valjua näköä.
Gostislav avasi silmänsä raolleen. Hän hengitti syvään niin raskaasti, että henki rohisi rinnassa asti. Ehkä hän yritti sanoa jotakin.
Arnulf haukkoi henkeään ja kompuroi tuolilta polvilleen vuoteen viereen. Huoli oli niin raskas, ettei tilaa häpeälle ollut.
”Goslav? Älä huoli, Gostislav, minä tässä. Kaikki on hyvin, ei mikään kiire. Tässä käteni. Annan sen taas”, hän sanoi hädissään, mutta ei hän mitään antanut, otti vain kiinni. Veljellä ei enää ollut voimaa tehdä niin omasta puolestaan, vaikka hän ei koskaan ollut ollut mies, joka odotti, että jotakin annetaan.
Oli vaikea uskoa kämmentä samaksi, joka oli tarttunut ojennukseen silloin, kun heistä oli tullut veljet. Hirvitti tarttua sormiin, jotka olivat pelkkää luuta ja kuivaa nahkaa. Etoi varoa veljen puolesta. Hänellä oli ollut lujimmat, vakaimmat, väkivaltaisimmat kädet koko maassa, vahvat ja leveät, ja nyt Arnulf olisi voinut murtaa ne pelkällä puristuksella.
”Pyydän, pidä kiinni jos jaksat, jos olet hereillä ja kuulet minua lainkaan.”
Gostislav katsoi eteensä mitään näkemättä. Hetken kuluttua hänen otteensa kuitenkin elpyi, värähti. Hän piti kädestä kuin aave.
”Haluatko vettä? Onko sinun kylmä? Pyydänkö lääkärin paikalle, papittaren…? Kysynkö liikaa? Suo anteeksi, puhun hirvittävän nopeasti…”
Sameat siniset silmät painuivat taas kiinni ja tummat kulmat kurtistuivat, mutta kädenpuristus lujeni aavistuksen. Ehkä se tarkoitti, ettei ollut mitään syytä nousta vuoteen viereltä. Ettei häneen huomattavasti koskenut, eikä häntä puistattanut tai janottanut. Ettei hän enää kaivannut turruttavia lääkkeitä tai vuoripapitarten rukouksia.
Jos Gostislav itse oli sitä mieltä, ettei moisesta hössötyksestä enää ollut hyötyä, ei Arnulfille jäänyt käteen mitään. Mitään ei ollut tehtävissä. Puistatus ravisteli koko kehoa päästä varpaisiin, eikä paksujen vällyjen ja lakanoiden rutistamisesta ollut mitään apua.
Oksetti.
Hyvin hiljaa, vieraalla ja ohuella äänellä, Gostislav kysyi: ”Itketkö sinä?”
Kaksi niinkin yksinkertaista sanaa vaativat selvää ponnistelua. Oli silti helppo kuvitella, millaisella äänensävyllä hän halusi kysymyksen esittää.
Sävy oli tuttu, sanat pistäviä ja Herra, joka ne lausui, järkkymättömän kopea. Karhunkaataja. Kuningas. Hänen katseensa olisi ollut kova, kielensä terävä, epäusko ja iva vahvaa veriveljensä kustannuksella.
Itketkö sinä?
Arnulf ei voinut vastata sitäkään vähää. Hän nyökkäsi. Hän itki.
Henkäys, joka Gostislavin sinisiltä huulilta valui, oli tumma aavistus tutusta naurusta. Hän kohensi otettaan hivenen. Hän avasi silmänsä taas, ja hetken niissä oli tuttua, jäänkirkasta eloa – pienen pieni ilonpilkahdus, jos nyt ehkä eniten vahingoniloa.
“Sinun on jo nyt minua ikävä.”
Se ei ollut kysymys. Gostislav oli oikeassa. Ja hän jaksoi yhä olla ylpeämpi kuin Arnulf koskaan osasi. Voipuneen riemun todistaminen loukkasi iskun lailla.
Kirottu noita liihotteli pitkin linnaa ja jätti hänet itkemään vuoteen viereen. Vaan minkä sille mahtoi; jonkun se kuitenkin oli tehtävä. Arnulf painoi päänsä, nöyrtyi osaansa, ja hautasi vuotavat kasvonsa tyynyyn Gostislavin hartian alla.
Hän itki.
”Jos Boga ei ehdi…”
Gostislav piti pitkän tauon toipuakseen keuhkojensa liikkeestä. Arnulf kohotti kasvonsa ja odotti herkeämättä. Hän pudisti päätään, kun näytti siltä, että rasitus oli liikaa.
”Älä huoli, hän tulee kyllä”, Arnulf lupasi. Ei ollut syytä kiirehtiä tarinoimaan, jos se uuvutti; ei ollut syytä rasittaa itseään liikaa, jos se pahensi oloa.
Ei ollut vielä viimeisten sanojen aika. Ne eivät saaneet olla siinä.
Vaan Goslav ei koskaan ollut kuunnellut häntä sen suhteen, mitä sai tai ei saanut tehdä: ”Kerro Bogalle, että pidin sinusta enemmän. Se on läksiäislahjani sinulle. Olet kierompi… Olet vieläkin tässä.”
”Totta kai olen!” Arnulf parahti. Silmissä sumeni ja kasvoja poltti.
”Hyvä.” Veli oli vaiti hetken. ”Pysykin.”
Hän piti toisen pitkän tauon, ja lopulta katosi hänen vaisusta äänestään viimeinenkin terä ja käsistä rautainen ote. Jäi vain lähes äänetön toive: ”Että siinä on vielä joku.”
Oli kuin hän olisi ollut kiitollinen seurasta, vaikka Arnulf oli itse tuonut noidan hoviin ja aiheuttanut kaiken kamalan.