Originaalit > Pergamentinpala

Unenkantaja | K-11 | fantasia, slash | 2. luku - 12.11.

(1/2) > >>

Avaruuspiraatti:
Nimi: Unenkantaja
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: fantasia: noitia, veritaikuutta, unimaailmoja ja mehiläisiä; slash
Yhteenveto: Miilo kutsutaan Taivaankärjen virkatalolle purkamaan pormestarin pojan ylle langetettu kirous.

A/N: Siitä on kulunut jo kauan, kun viimeksi kirjoitin aktiivisesti ja haluaisin päästä takaisin tähän harrastukseen kiinni. Olen pyöritellyt tätä tarinaa kauan mielessäni ja ajattelin, että ehkä tänne postaaminen motivoisi tämän tarinan jatkamista silloin, kun pelkkä itseä varten kirjoittaminen ei saa avaamaan tietokonetta. Tämä alunperin on pyörinyt pöytälaatikossani Verikirous-nimellä, mutta se tuntuu vähän synkemmältä otsikolta kuin haluaisin tästä tarinasta kirjoittaa. Lukuiloa!

Prologi: Etelän risti
1. luku: Luvaton liemikauppa
2. luku: Joko–tai


Unenkantaja


Prologi
Etelän risti

Miilo seisoi suuren kastanjan alla ja katseli ylöspäin. Sinistä taivasta tuskin näki paksun lehvistön takaa. Kastanjan oksat kurottelivat joka ilmansuuntaan ja keinuivat leppoisasti tuulessa. Lehtien kuiskinta hukkui kuitenkin tasaisen surinan alle.

Yhdellä kastanjan oksista liikahteli mehiläisparvi. Se roikkui ohuen verson varassa ja näytti kuin suurelta kuusenkävyltä. Miilo arveli, että parvi oli lähtenyt Kesäkolmion pesästä, sillä sen aaltomaisessa surinassa oli tietynlaista lempeyttä, jota Pohjantähden ja Otavaisen pesissä ei ollut. Parvi ei ollut ehtinyt pitkälle puutarhasta; Miilo taas toivoi, että se olisi ehtinyt pidemmälle. Isä halusi pyydystää parven uuteen pesälaatikkoon, jonka hän oli talven aikana rakentanut, mutta kuten kaikki vaativammat työt heidän kotonaan, myös parven pyydystäminen jäi Miilon kontolle.

Miilo veti vahakankaiset hanskat käsiinsä. Hän ei ollut ehtinyt ottaa suojapukua mukaansa: mehiläiset eivät odottaisi, että hän pukeutuisi pyydysleikkiin sopivaan asuun. Hän oli kuitenkin ehtinyt ottaa lähtiessään mehiläishatun sekä verstaan vanhat puutikkaat, jotka hän nyt asetti kastanjan runkoa vasten nojaamaan. Hän levitti oksien alle vanhan lakanan ja jätti mukanaan tuomansa pahvilaatikon kannen auki, hän sitoi savuttimen ja puutarhasakset vyölleen, ja lähti sitten kiipeämään.

Mitä korkeammalle Miilo kiipesi, sitä kovemmaksi mehiläisten surina kävi. Kesäisen metsän äänet jäivät kaikki mehiläisten laulun alle. Parvi oli niin korkealla että tikapuut ehtivät loppua kesken, kun mehiläiset vasta huomasivat hänen saapuneen. Yksittäiset mehiläiset kiersivät uteliaina hänen ympärillään. Niiden nopeasti lyövät siivet ja pienet jalat kutittelivat hänen paljaita käsivarsiaan. Miilo oli nyt varma, että mehiläiset olivat Kesäkolmion kasvatteja: mikään toinen pesä ei olisi ottanut häntä yhtä avosylin vastaan. Silti häntä hieman hermostutti. Mehiläiset olivat aina pitäneet hänestä, hänen taikuutensa lempeys ehkä miellytti niitä, mutta pelkät hyvät aikeet eivät korvanneet suojapuvun tuomaa turvaa. Hän toivoi, että olisi tajunnut edes pukea pitkähihaisen paidan herätessään; Mutta mistä hän olisi osannut edes aavistaa, että joutuisi kuluttamaan päivänsä mehiläisparven jahtaamiseen?

Tikapuut keikkuivat kastanjan epätasaisen juurakon päällä. Miilo otti tukevamman asennon ja irrotti savuttimen vyöltään. Jos hän olisi nopea, ehtisi hän vielä kaupunkiin joen rantaan uimaan. Hän kävi töihin. Hän pumppasi savuttimen palkeita ja puhalsi mehiläisten kävynmuotoiseen parveen valkeaa savua. Parven surina kävi epätasaiseksi ja se liikahteli levottomasti, mutta piti yhä muotonsa.

“Olkaa nyt kiltisti”, Miilo pyysi ja tarttui puutarhasaksiinsa. “Jos saisin itse päättää, antaisin teidän mennä.” Hän kurotti nuorta oksaa kohti ja leikkasi sen poikki. Parvi tippui lakanan päälle äkäisesti surahtaen. Osa mehiläisistä oli jäänyt kiertämään häntä, mutta yksikään ei yrittänyt häntä pistää. Miilo oli aina pitänyt Kesäkolmiosta, sen mehiläiset olivat lempeämpiä kuin monet hänen tuntemansa ihmiset. Hän lähti kiipeämään takaisin alas.

Kaikki oli käynyt varsin mutkattomasti, juuri kuten hän oli suunnitellut – aina niin kauan kunnes ei enää mennyt.

Tikapuiden jalat luiskahtivat juuren päältä. Miilo horjahti tikapuiden mukana, ja vaikka tikapuut eivät kaatuneet, Miilo itse ei enää saanut tasapainoaan takaisin.

Mehiläiset eivät ottaneet häntä avosylin vastaan.


“Saitko parven kiinni?” isä kysyi, kun Miilo palasi verstaalle. Hän oli kumartunut työpenkin ylle lukemaan sanomalehteä ja juomaan teetä, eikä siksi heti huomannut Miilon yrmeää ilmettä tai punaisia paukamia tämän käsivarsissa.

“Asia hoidossa”, Miilo sanoi ja nosti mehiläishatun verstaan naulakkoon. Isän kävelykeppi nojasi seinää vasten tämän tohvelin vieressä.

“Valitettavasti monikaan mehiläisistä ei selvinnyt”, Miilo jatkoi.

Silloin isä viimein nosti katseensa sanomalehdestä. Hän henkäisi kuuluvasti paksujen viiksiensä alla. Hän riisui lukulasinsa ja katsoi Miiloa tarkemmin.

“Hyvänen aika. Miilo?”

“Tipuin tikkailta”, Miilo sanoi olkiaan kohauttaen ja teeskenneltyä huolettomuutta äänessään, “mutta älä huoli, mehiläiset kyllä pehmensivät laskuani.”

Isä tuijotti häntä. Miilo levitti käsivarsiaan. Paukamia oli varmasti toistakymmentä.

“Hyvänen aika”, isä lopulta vain toisti.

 “Onneksi minulla oli hattu mukana”, Miilo sanoi, “säästin kauniit kasvoni.”

“Ne päästivät sinut helpolla”, isä sanoi päätään pudistaen, “taisivat olla Kesäkolmiosta.”

“Leppoisia kavereita”, Miilo myötäili ja istui työpenkin toiselle puolelle sille jakkaralle, joka oli hieman kiikkerä ja jota isä ei koskaan käyttänyt. Hän tutki tarkemmin kämmeniensä paukamia ja päätti, että Marius saisi tästedes tulla kotiin parveilun aikaan ja hoitaa pyydystämisen hänen sijastaan. Kun hän nosti katseensa, oli isä pistänyt lukulasit takaisin nenälleen ja ottanut linkkuveitsen taskustaan. Isä veti hänen toisen kätensä lähemmäs ja kumartui sen ylle. Miilo säpsähti, kun isä nyppäsi ensimmäisen pistimen irti hänen kämmenestään. Hänen kätensä olivat karheat ja lämpimät.

“Säästyikö edes osa parvesta?” isä kysyi.

“Säästyi, säästyi. Monikin”, Miilo sanoi ympäripyöreästi. Hän päätti, että oli parempi olla kertomatta, kuinka monta mehiläistä hän oli todellisuudessa liiskannut pudotessaan. Isä olisi varmasti kauhistunut.

“Laitoitko ne jo uuteen pesään?” isä kysyi.

“Laitoin.”

“Mitä ne pitävät uudesta kodistaan?”

Miilo kohautti olkiaan. “Vaikea sanoa. Ne olivat vielä aika kiukkuisia, kun lähdin.”

“Voisit käydä illalla katsomassa, ovatko ne jo asettuneet.”

“Ne muistavat minun naamani”, Miilo irvisti.

“Eivät ne sellaisia muista”, isä huiskutti vähätellen kättään. Hän nyppäsi vielä yhden pistimen irti, ennen kuin antoi linkkuveitsen Miilolle. “Sinun kannattaa poistaa ne pikimmiten, etteivät ne tulehdu. Äitisi tietää, missä pihkalaastarit ovat.”

Miilo nousi.

“Ai niin”, isä sanoi, kun Miilo oli jo verstaan ovella, “käythän katsomassa, että Mariuksen sängyssä on puhtaat lakanat?”

“Käyn, käyn”, Miilo lupasi – kuten oli luvannut jo kahtena edellisenä päivänä. Isä oli hermostunut, ja Miilo kyllä ymmärsi, miksi. Marius ei ollut käynyt kotona sitten kahden vuodenkierron (ei enää isän onnettomuuden jälkeen) ja silloinkin hän oli viipynyt vain muutaman päivän. He eivät puhuneet usein Mariuksesta, mutta Miilo oli varma, että isä toivoi veljen muuttavan takaisin Kurjenmutkaan nyt, kun hän oli viimein valmistunut akatemiasta. Miilo itse lähtisi Harmaaluodolle syksyllä ja vaikka isä ei sitä koskaan ääneen sanoisi, tiesi Miilo, että tätä huolestutti jäädä äidin kanssa kaksin taloon. Isä ei ollut ollut oma itsensä enää sen jälkeen, kun oli menettänyt toisen jalkansa.

“Äitisi taitaa jo valmistella lettutaikinaa”, isä sanoi ja kumartui takaisin sanomalehtensä ääreen. “Marius tulee jo illalla.”

“Kiva”, sanoi Miilo. Hän ei sanonut ääneen, että niin Marius oli luvannut kahtena edellisenäkin kesänä ja jättänyt kokonaan tulematta.

**
Ilta oli lämmin, vaikka aurinko riippui jo matalalla. Miilo istui uuden mehiläispesän luona mehiläishattu päässään ja kaiversi laatikon kylkeen nimeä, jonka oli valinnut Kesäkolmiosta lähteneelle parvelle – tai sille, mitä parvesta oli vielä jäljellä. Isän mielestä ei maksanut vaivaa nimetä mehiläispesiä, mutta Miilo koki sen tärkeäksi. Tämän pesän hän nimesi Etelän ristiksi tähtitaivaan pienimmän tähdistön mukaan.

Mehiläiset surisivat alakuloisen oloisina vaaleansinisen pesälaatikon sisällä. Miilo oli pukenut pitkähihaisen paidan ja sulkenut lentoaukonkin itseään säästääkseen, mutta oli selvää, etteivät nämä mehiläiset olleet pitkävihaisia. Ne, jotka olivat unohtuneet pesälaatikon ulkopuolelle, kiersivät häntä nyt pehmeästi suristen ja laskeutuivat välillä hänen hihoilleen lepäämään. Taikuus hänen sisällään vääntelehti vaikeana. Miilo mietti, kohtelivatko mehiläiset häntä niin lempeästi siksi, että aavistivat hänen olevan vähän surullinen.

Miilo oli juuri saanut pesän viimeisen kirjaimen valmiiksi, kun joku kutsui häntä nimeltä. Miilo katsoi olkansa yli, vaikka tunnisti tulijan näkemättäkin.

Marius oli pitänyt sanansa – tällä kertaa.

Hän ei näyttänyt kovinkaan erilaiselta kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet. Hän oli kammannut vaaleanruskean tukkansa vahalla taakse ja ajanut leukansa siistiksi. Hänellä oli vielä päällään Harmaaluodon alumnien metsänvihreä juhlapuku ja rintaan pistetty pinssi. Hän oli hakenut toisen mehiläishatuista verstaalta. Miilo mietti, odottiko Marius hänen kenties nousevan ja tervehtivän kohteliaasti, kuten oppineita noitia kuului, mutta Marius oli jo hänen luonaan, ennen kuin hän ehti viedä ajatuksensa loppuun. Mariuksen taikuus ympäröi nopeasti hänet ja pesälaatikon. Tapa, jolla ilma väreili veljen ympärillä, oli Miilolle hyvin tuttu. Mariuksen taikuus oli aina ollut kaikentäyttävä, hieman kuten Marius itsekin.

Miilo käänsi huomionsa takaisin vastakaivertamiin kirjaimiinsa.

“Hei, Miilo”, Marius sanoi.

“Marius”, sanoi Miilo. Hän kuuli veljen vaihtavan painoaan jalalta toiselle ja huokaisevan sitten väsyneesti.

“Isä on odottanut sinua kovasti”, Miilo sanoi, “hän ei ole mistään muusta puhunutkaan sen jälkeen, kun lähetit sähkeen.”

“Mukava kuulla”, Marius sanoi, mutta kuulosti siltä, ettei välittänyt. Miilo avasi lentoaukon kiilan ja astui taaksepäin. Aukosta ryömi ulos vain kaksi uupunutta mehiläistä. Miilo arveli, ettei uusi pesä selviäisi talveen asti, mehiläisiä oli jäänyt niin vähän jäljelle. Olisi ollut ehkä parempi, jos hän olisi vienyt selvinneet mehiläiset takaisin vanhaan pesäänsä, mutta isä oli odottanut koko talven, että pääsisi täyttämään rakentamansa pesälaatikon. Miilo ei hennonnut tuottaa isälle pettymystä.

“Onko totta, että tipuit mehiläisparveen?” Marius naurahti.

“Puhutaanko mieluummin siitä, miksi sinä tulit kotiin?” Miilo kysyi suoraan ja kääntyi viimein veljensä puoleen. Mariuksen kasvot kävivät vakaviksi ja hän käänsi katseensa muualle.

“Minulle on tarjottu virkanoidan paikkaa”, hän sanoi.

Tavallaan Miilo oli yllättynyt. Tavallaan ei. “Aiotko ottaa sen vastaan?” hän kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen.

“Otin jo”, Marius sanoi. “Matkustan huomenna Taivaankärkeen.”

“Eikö siellä vasta lopetettu noitavainot?”

Marius kohautti olkiaan. “Pormestari maksaa hyvin.”

Miilo hymähti. He seisoivat hiljaa ja katselivat Etelän ristiä. Yksinäinen mehiläinen laskeutui Mariuksen puvuntakin hihalle ja puhdisti siitepölyä pois pienistä jaloistaan.

“Isä ajatteli, että tulet jäädäksesi”, Miilo sanoi hetken päästä. “Hän ajatteli, että jäisit auttamaan siksi aikaa, kun minä menen opiskelemaan.”

Marius tuhahti. “Hänen pitäisi jo ymmärtää, että minulla on omakin elämä elettävänäni.”

“Hän pahastuu”, Miilo sanoi.

“Sitten pahastuu”, sanoi Marius – välinpitämättömästi. Hän läimäytti mehiläistä kämmenellään. Se tippui sykkyrässä ruohonkorsien sekaan ja jäi makaamaan liikkumatta. Miilo nieleskeli. Taikuus pisteli hänen kämmenissään, mitä se ei ollut tehnyt kahteen vuodenkiertoon. Hän puristi kätensä nyrkkiin.

“Se on pelkkä mehiläinen”, Marius tuhahti hänen käsiään vilkaisten ja pyyhkäisi sitten siitepölyt hihaltaan. “Tule. Äiti paistaa lettuja. He pettyvät, jos et syö kanssamme.” Sitten hän lähti pois.

Miilo seisoi paikoillaan ja katseli puutarhan puolen ovea vielä kauan senkin jälkeen, kun Marius oli sulkenut sen perässään. Iltatuuli tuntui kylmemmältä kuin aikaisemmin. Etelän risti surisi hiljaa ja surullisena hänen takanaan. Miilo pyyhki taianhiput kämmenistään housuihinsa ja talloi varmuuden vuoksi maahan tippuneen mehiläisen päälle, ennen kuin seurasi Mariuksen perässä sisälle.

Skorpioni:
Tulen jättämään pikaisen kommentin, että oli mielenkiintoisen oloinen ensimmäinen luku! Hahmoista alkoi muodostua sopivasti alustavaa kuvaa, mutta paljon koukkuja ja vastausta odottavia kysymyksiä nousi myös esiin. Veljesten välit vaikuttivat aika kireiltä - mielenkiinnolla odotan lisää tietoa, mikä niitä hiertää. Tarinan maailma vaikutti myös mielenkiintoiselta, se, miten taikuutta käytetään jäi vielä vähän mysteeriksi, mutta tykkäsin ajatuksesta, että toisen taikuuden voi tuntea  :) Miilo on myös tosi kiva nimi!

Meldis:
Olin ihan superinnostunut, kun näin tämän! Premissi kuulostaa älyttömän kiehtovalta ja fantasia ja slash yhdistelmä on lyömätön minusta. Osasit heti upottaa minut mukaan tarinaan, siitä tykkään originaaleissasi myös tosi paljon. :) Nimet ja paikat saivat ympäristön kuulostamaan viehättävältä ja niissä oli myös vähän melkeinsuomalainen fiilis, mutta ei kuitenkaan, mistä tykkäsin. Tässä sekoittui kivasti klassinen keskiaikainen fantasia ja joku moderni fiilis, kun tuntui kuin mehiläiset eri paikoista olisi jalostettu pitkälle jonkinlaisen modernin tekniikan avulla, mutta sitten lettujen paisto ja Miilon koti sai tuntuman vanhanaikaisuuteen. :) Hauska yhdistelmä! Taidan olla tulossa vanhaksi, kun oikeastaan ymmärsin Mariusta, ettei hän halunnut joutua jumahtamaan paikoilleen vanhempiensa takia, kun omat tulevaisuuden näkymät olivat jossain ihan muualla kuin kotona. ;D Mutta toisaalta näinhän se on ollut pitkään ennen, että oli oletus, että lapset auttavat vanhempiaan kasvettuaan tarpeeksi. :)

Kiitos jännästä aloituksesta ja innolla jään odottamaan jatkoa. ^^

Avaruuspiraatti:
Skorpioni: Jännitti julkaista taas jotain originaalia Finiin tauon jälkeen, mutta ihanaa, että tämä löysi jo lukijoita ^^ Myönnettäköön, että tämän maailman taikuus on vielä itsellenikin hienoinen mysteeri, mutta toivon, että saamme kaikki siitä tiukemman otteen, kunhan vain tarina etenee xD Kiitos kommentista <3

Meldis: Fantasian ja slashin yhdistelmällä ei voi koskaan mennä vikaan! Hauska kuulla, millaisia fiiliksiä tämä prologi jo herätti maailmasta ja hahmoista. Kiitos kommentistasi <3


A/N: Tosiaan, jännitti aika paljon julkaista taas Finiin (ja erityisesti originaalia), mutta ihanaa, että olette lukemassa <3 Mulla on itselleni vieras ongelma tämän tarinan kanssa, nimittäin että tekstiä on ihan hyvin valmiina (jopa 15k sanan verran, mikä on jo iso saavutus itsessään, en kauhean monen tarinan kanssa ole päässyt edes tähän pisteeseen). Mutta koska en ole kirjoittanut kaikkea aivan kronologisessa järjestyksessä, en voi julkaista mitään xD Mutta nyt onneksi on jotain julkaistavaa, lukuiloa!


1. luku
Luvaton liemikauppa

Kurjenmutkan kaupunki oli vielä unessa. Aurinko paistoi viistosti tiilitalojen väleistä ja sai kastehelmet välkkymään harjakattojen räystäillä ja siltojen kuperilla kaiteilla. Sorsat istuivat vielä joen rannalla ja nuokkuivat puoliunessa. Ne tuskin avasivat silmiään, kun Miilo juoksi niiden ohi.

“Pysähdy!” nuori konstaapeli huusi. “Itkuviita! Älä pakene!”

Miilo ei pysähtynyt. Kuiva mukulakivikatu kopisi hänen kenkiensä alla. Konstaapeli, jonka naaman Miilo jo tunnisti mutta jonka nimeä hän ei vieläkään muistanut, juoksi hänen perässään tasaista ja väsymätöntä juoksua. Miilon omaa kylkeä jo poltti ja kova sydämensyke jyskytti korvissa. Pienet lasipullot kilisivät toisaan vasten hänen takkinsa taskuissa.

“Itkuviita!” kontaapeli huusi taas. “Pysähdy!”

“Jätä minut rauhaan!” Miilo huusi hengästyneenä takaisin. Hän kääntyi kapealle kujalle, joka vei hedelmäkaupan taakse. Hän tiesi, että kaupan takana oli umpikuja, jonka päässä seisoi tiilimuuri. Se oli liian korkea kiivettäväksi, mutta Miilo myös tiesi, että kujan perällä oli roskatynnyreitä, joiden päältä hän yltäisi vaivatta hyppäämään muurin päälle. Hän oli juossut reittiä kymmeniä kertoja ennenkin.

“Itkuviita!” konstaapeli karjui.

Miilo pysähtyi juuri ennen kuin törmäsi tiilimuuriin. Kujan perällä ei ollut roskatynnyreitä.

“Voi –!”

“Pysähdy!” konstaapeli karjaisi ja taklasi hänet mukulakiville. Miilo tippui vatsalleen ja yskäisi keuhkonsa tyhjiksi. Lasipullot hänen taskuissaan särkyivät hänen painonsa alle.

“Älä pistä hanttiin!” konstaapeli huusi.

“En minä pistäkään!” kiljui Miilo ja yritti lyödä konstaapelin siistiksi leikattua leukaa. Lyhyen painiottelun päätteeksi Miilo löysi itsensä konstaapelin polven ja kujan välistä. Maa hänen poskeaan vasten oli kylmä ja tahmainen ja haisi mädiltä hedelmiltä.

“Karhi vie”, konstaapeli huohotti ja painoi käsiraudat hänen ranteisiinsa, “miksi sinun täytyy aina juosta?”

Miilo hengitti raskaasti. Hänen taskunsa olivat märät ja lasinsirujen terävät päät pistelivät hänen vatsaansa kankaan läpi. Lasipulloissa olleet unet, joita hän ei ollut loitsinut sekoitettaviksi, olivat nyt sekoittuneet keskenään. Niiden taika liikahteli kummallisesti ilmassa, kuin se ei olisi aivan tiennyt, mitä tehdä ja minne mennä. Kullertavat hippuset pyörivät heidän ympärillään ja tarttuivat Miilon kasvoihin ja konstaapelin hanskattomiin käsiin.

“Mitä ihmettä sinä olet taas mennyt tekemään?” konstaapeli ähkäisi ja ravisti kättään. Hippuset varisivat Miilon hiuksiin.

“Älä viitsi”, Miilo nälvi, “ihan kuin et olisi loitsua ennen nähnyt.”

Toiset juoksuaskeleet lähestyivät heitä pian kujan suun suunnalta. “Kauppias otti vihdoinkin vinkistä vaarin ja siirsi tynnyrit”, tulija huohotti. Miilo tunnisti miehen jo ennen kuin tämän harmaat univormunlahkeet ja kiiltävät kengät pysähtyivät hänen päänsä viereen. Mies auttoi konstaapelitoveriaan nostamaan Miilon kainaloiden alta jaloilleen.

“Hei, Edvin”, Miilo mutisi.

“Miilo”, Edvin huokaisi ja katsoi häntä pettyneenä, kuten isä ehkä katsoisi makeisvarkaista yllättämäänsä lasta – tai ylikonstaapeli pimeistä liemikauposta yllättämäänsä rekisteröimätöntä noitaa.

“Kuinka mones kerta tämä on kuunkierron sisään?” ylikonstaapeli kysyi. “Kolmas?”

“Neljäs”, Miilo korjasi.

Edvin nipisti huulensa yhteen. Hän pyyhkäisi viimeiset taianrippeet Miilon hiuksista pois. Tahmaiseen hedelmämehutahraan Miilon poskella hän ei koskenut.

“Meidän ei tarvitsisi tehdä tätä joka viikko, jos käskisit miehiäsi jättämään minut rauhaan”, Miilo sanoi syyttäen.

“Meidän ei tarvitsisi tehdä tätä joka viikko, jos sinä lopettaisit liemiesi kauppaamisen ja menisit takaisin kouluun”, Edvin huomautti. Miilo sylkäisi ylikonstaapelin kiiltäville kengille. Tällä ei ollut oikeutta arvostella hänen elämänvalintojaan; se oikeus oli vain hänen isällään (joka ei mullan alta arvostellut enää ketään) ja Mariuksella (joka ei ollut kuollut mutta olisi ihan yhtä hyvin voinut olla). Molemmat konstaapelit lähtivät yhdessä taluttamaan häntä pois kujalta. Miilo oli varma, että konstaapelien automobiili odotti heitä jo kadunvarressa.

“Olisit säästynyt pelkällä sakkolapulla, jos et olisi lähtenyt pakoon”, nuorempi konstaapeli sanoi ärsyttävän jälkiviisaana.

“Haista paska”, Miilo sihahti ja yritti sylkäistä tämänkin kengille. Hän ei osunut aivan kohteeseensa. Jompikumpi konstaapeleista nykäisi häntä kipakasti käsiraudoista. Taikuus poreili Miilon kämmenissä ja pyrki kiukkuisena pintaan.

“Miilo”, Edvin varoitti ja läimäytti hänen sormiaan.

“Ei minulla ole varaa maksaa enää yhtään sakkoa!” Miilo kivahti.

“Sitten ehkä kannattaisi harkita alanvaihtoa”, nuorempi konstaapeli tokaisi. “Oletko miettinyt juoksupojan uraa? Sinulla olisi ripeät jalat sellaiseen.”

Miilo näytti tälle hampaitaan ja potkaisi tätä kaikilla voimillaan sääreen. Konstaapeli kiroili rumasti ja piteli jalkaansa. Miilo tunsi maan katoavan omiensa alta ja sitten hän oli taas poski vasten mukulakivikatua.

“Älä pistä hanttiin!” molemmat konstaapelit karjuivat ja painoivat häntä maahan.

“En minä pistäkään!” kiljui Miilo ja potki ilmaa.

**
Kurjenmutka oli pieni kaupunki, niin pieni ettei sillä ollut edes omaa pormestaria. Poliisikamareitakin Kurjenmutkassa oli vain yksi ja se oli tullut Miilolle hyvin tutuksi kuluneen vuoden aikana.

Miilon kiukku oli hiipunut vaivoin kyteväksi ärtymykseksi, kun ylikonstaapeli lukitsi hänet toiseen kamarin selleistä (tai “vanginpitohuoneista”, kuten Edvin niitä kutsui). Miilo piti tästä sellistä vähemmän; naapurisellissä olisi ollut ikkuna, josta näki viereisen rakennuksen seinän.

“Haista paska”, Miilo kiroili enemmänkin tapaa ylläpitääkseen kuin oikeasti uhitellakseen. Edvin vain katsoi häntä kyllästyneen näköisenä päänkokoisesta kurkistusaukosta. Tämä jätti sen oviluukun auki, kun kävi istumaan kirjoituspöytänsä taakse. Miilo pisti päänsä niin syvälle aukkoon kuin se vain mahtui ja katseli hiljaisena, kun Edvin alkoi täyttää rivejä paperiin. Luvaton liemikauppa ja Lainvalvojan väkivaltainen vastustaminen olisivat varmasti listalla, Miilo arveli. Ehkä listalle lisättäisiin myös Lainvalvojan vastustaminen taikakeinoin, vaikka se oli ollutkin nuoremman konstaapelin oma vika, että unet olivat päässeet leviämään lasipulloista. Nyt Miilon liemistä kastunut takki roikkui poliisikamarin naulakossa. Nuorempi konstaapeli oli kerännyt hänen avaimensa, kukkaronsa ja liemipullojen sirut takin taskuista talteen ja vienyt ne varastohuoneeseen säilöön. Takin konstaapelit olivat kuitenkin jättäneet näkösälle: he kaikki tiesivät, ettei Miiloa pidettäisi sellissä muutamaa päivää kauemmin.

“Milloin minä pääsen täältä pois?” Miilo kysyi.

“Sitten, kun rouva tuomari sopivaksi näkee”, Edvin vastasi katsettaan nostamatta. Hän ravisti mustekynäänsä. Hän ravisti sitä uudestaan. Kolmannen kerran jälkeen hän vaihtoi kynän toiseen. Hetken päästä hän vilkaisi Miiloa kulmiensa ali erikoisella katseella.

“Mitä?” Miilo tuhahti.

“Ei mitään”, Edvin sanoi olkiaan kohauttaen ja painoi katseensa takaisin papereihin. “Et ole vielä uhannut lyödä minulle mustaa silmää tai tulla painajaisiini.”

“Ei uhkailu ole aikaisemminkaan johtanut mihinkään”, Miilo huokaisi. Edvin vilkaisi häntä taas. Miilo ei pitänyt katseesta, jolla ylikonstaapeli häntä arvioi. “Enkä minä kaipaa täydennystä sinun listaasi”, hän lisäsi, sillä se tuntui turvalliselta vastaukselta tämän katseeseen.

Hetken he olivat molemmat hiljaa.

“Miilo”, Edvin lopulta huokaisi – sillä äänenpainolla, joka enteili keskustelua, jollaista Miilo ei välittänyt käydä ylikonstaapelin kanssa. “Vaikutat hieman väsyneeltä.”

“Voisitko sulkea luukun?” Miilo pyysi.

“Keskikesään on tuskin kokonaista kuunkiertoa.”

“Sulje luukku.”

“Oletko sinä Miilo surullinen?”

Miilo tuhahti. Hän käveli syvemmälle selliin Edvinin katsetta ja kysymyksiä pakoon, mutta tiesi tuolinjalkojen natinasta ja kiiltävien kenkien kopinasta, ettei ylikonstaapeli jättäisi asiaa niin helposti sikseen. Punkan rautakehikko kitisi, kun Miilo istui sen reunalle. Viereisen sellin punkka ei olisi kitissyt yhtä kovasti. Kohta Edvinin kasvot ilmestyivät luukulle.

“Mitä se sinulle tekee, vaikka olisinkin?” Miilo mutisi.

“Ei se minulle mitään teekään”, Edvin sanoi. Hän mietti seuraavia sanojaan pitkään:

“Sinun isäsi varmasti toivoisi, että palaat takaisin Harmaaluodolle.”

Miilo pyöritti silmiään. Hän tiesi sen ääneen sanomattakin. Isä oli aina toivonut, että hän seuraisi Mariuksen jalanjäljissä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, kun Edvin jatkoi:

“Marius varmasti puhuisi puolestasi, jos vain –.”

“Marius ei ole koskaan puhunut kenenkään toisen kuin itsensä puolesta”, Miilo tuhahti. Hän painoi kyntensä niin syvälle ihoon että niistä jäi puolikuun muotoiset jäljet hänen kämmeniinsä. Taikuus kihelmöi jälleen aivan hänen ihonsa alla. Hän ei muistanut, milloin viimeksi se olisi liikkunut niin kiivaana hänen sisällään. Ehkä silloin, kun Marius oli lähettänyt isän muistajaisiin pelkän surukirjeen, jonka muistosanoja tämä ei ollut edes itse kirjoittanut. Miilo katseli pitkään polviaan. Kun hän nosti katseensa, seisoi Edvin edelleen luukulla. Edvinin katse oli alakuloinen mutta lempeä ja se suututti Miiloa entisestään.

“Eikö sinulla ole papereita täytettävänä?” hän tuhahti.

Edvinin katse kävi surullisemmaksi. “Isäsi varmasti toivoisi, että katson sinun perääsi.”

Miilon nyrkit vapisivat. Ilma hänen ympärilläänkin vapisi. Hän oli varma, että Edvinkin tunsi sen.

“Suljen nyt luukun”, Edvin sanoi häneen enää katsomatta.

Kun Miilo jäi yksin, avasi hän kätensä ja antoi kultaisten hippusten varista raskaina lattialle.

Skorpioni:
Sullahan on sitten ihan positiivinen ongelma, jos tekstiä on valmiina jo vaikka kuinka paljon  :D Tämä luku olikin taas tosi mielenkiintoinen! Aikaa oli ilmeisesti kulunut jo jonkin verran tuosta prologista, ja jätti taas ihan uusia kysymyksiä mieleen (mutta silleen kutkuttavasti, ei mitenkään huonossa mielessä!)
Mua kiehtoo vaan enemmän ja enemmän tän maailman taikuus. Mitä nää taikahippuset on, näkeekö kaikki ne, mitä niillä voi tehdä - ne tekee taikuudesta ihanan mystistä ja jännittävää. Tykkäsin myös siitä, miten asiat kävivät ilmi dialogin ja tapahtumien kautta, eikä niinkään vahvalla kertojaäänellä. Se tuntui tässä kovin luontevalta ratkaisulta. Jään odottelemaan innolla jatkoa!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu