Originaalit > Pergamentinpala

Sinistä tulta, valkoista savua (tähtiinkatsojan päiväkirja) |K11| maaginen realismi, raapalesarja 7/x

(1/3) > >>

Vlad:
Nimi: Sinistä tulta, valkoista savua (tähtiinkatsojan päiväkirja)
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
Genre: maaginen realismi, femme

A/N: Tämä raapalesarja sijoittuu enemmän tai vähemmän erään pidemmän originaaliprojektini maailmaan, jossa muodonmuuttajilla on varsin iso rooli. Muodonmuuttajia tulee siis näkymään varsin paljon näissä raapaleissa ja kaikilla raapaleiden hahmoilla ei tule olemaan sama eläinhahmo, joten pelkkiä susia ei tässä nähdä tai vain jotain tiettyä lajia. Tämä kuuluu tavallaan samaan maailmaan kuin Itkee äiti maa -rapsusarjan Niilas ja Riekko, mutta toisaalta taas täysin eri maailmaan, koska muodonmuutosmekanismi toimii hiukkasen eri tavalla. Näiden raapaleiden on tarkoitus olla enemmän tai vähemmän femmeä, mutta jää nähtäväksi mitä kaikkea tämä sarja oikein loppujen lopuksi pitääkään sisällään.

Nämä raapaleet osallistuvat Vuosi raapalehtien haasteeseen ja ainakin ensimmäinen näistä kuuluu myös sellaisiin haasteisiin kuin Femme10, Yhtyeen tuotanto (Värttinä: Kaihon kantaja) ja Inspiraatio paketissa.

I
Siida/Unni
”Sometimes love means letting go when you want to hold on tighter.” -Melissa Marr, Ink Exchange
Yöttömän yön kuulaassa hiljaisuudessa vain punainen turkki vilahtaa ja mustat sukat kantavat solakan hahmon varjosta toiseen. Hiljaisuudessa vain hajuilla on merkitystä, tulevaisuutta tai menneisyyden suruja ei ole olemassakaan, on vain miljoonien tuoksujen meri ja kuono, jolle vaimeinkaan tuoksu ei ollut liian hauras. Eläimen maailma on ikuinen nykyhetki, puhtaita vaistoja ja yksinkertaisia aistimuksia. Kaikki inhimilliset ajatukset astuvat syrjään pedon vaistojen tieltä ja haipuvat ajasta ikuisuuteen.

Punanuttuinen kettu jähmettyy joenrantakalliolle ja musta kuono nuuskii tuulta, sen tuoksuja, lupausta päivästä, joka on samanlainen kuin edellinenkin. Seuraavassa hetkessä punaturkin sijalla kyyristelee takkuhiuksinen tyttö, jonka oranssinruskeista silmistä paistaa metsäin hämärä.

”Siida”, hiljainen ääni huokaa ja kettutyttö hätkähtää äänen suuntaan.

Kapeat huulet vetäytyvät automaattisesti hampaiden päältä. Ihmismieli ei ole vielä täysin palannut ketunmielen varjoisilta poluilta, mutta se ei paikalle saapunutta Unnia haittaa. Hän on tottunut Siidan yöllisiin pakoretkiin, tuokioihin, jolloin tämän on pakko karistaa ihmishahmo harteiltaan ja kietoutua ketun ruosteenpunaiseen takkiin ja antaa toisen elämänsä haipua unohduksiin.

”Mennään kotiin”, Unni kuiskaa ja kyyristyy kalliolle pienen matkan päähän Siidasta, joka ei ole vielä suostunut liikahtamaankaan.

Jopa näin kaukaa Unni pystyy näkemään, kuinka Siidan sieraimet laajenevat, kun tämä yrittää tylsillä ihmisenaisteillaan haistaa Unnin savuisen ominaistuoksun. Hiljainen huokaus karkaa Unnin huulilta, mutta hän ei virko sanaakaan.

Hän ymmärtää voiman, joka raastaa takkuhiuksista Siidaa sisältäpäin. Hän ymmärtää pelon, joka pakottaa tytön karistamaan maailman harteiltaan ja juoksemaan mustat sukat jalassaan. Unnilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin antaa Siidan paeta tuskaansa ja juosta –

sillä hän ymmärtää, että joskus irti päästäminen on rakkaudesta todellisinta.

Vlad:
A/N: Hieman lisää Siida/Unnia. Pakko sanoa, että rakastan Siidaa hieman liikaa, pitäisi antaa hänelle isompi rooli originaaliprojektissani, kunhan pääsen siihen osioon, missä Siida ja Unni tekevät ensiesiintymisensä.

II
Siida/Unni
Siidan nauru rikkoo hiljaisuuden, kun tyttö heittäytyy kanervikolle ja levittää kätensä kuin syleilemään maailmaa. Unnin huulia koristaa hymy, kun hän kurkottaa juoksuttamaan sormiaan Siidan alastomilla kylkiluilla, rinnan kaarella, vasemman rinnan alle eksyneellä mustelmalla. Siidan iho on kalpeanvalkoinen, täydellinen vastakohta Unnin omalle ruskettuneelle nahalle, jota täplittävät vain sääskien puremat.

Unni kiertyy painamaan huulensa Siidan kaulan herkkään ihoon ja houkuttelee hersyvän kikatuksen tytön huulilta. Kalpealla vartalolla seikkailevat sormet eivät pysähdy, ne jatkavat matkaansa etelämmäs ja häälyvät epäröiden Siidan hameen rajalla. Unni ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi toinen rakastaa kulkea lähes alasti. Hänelle täkäläinen ilma on liian kylmä siedettäväksi ilman vaatteita tai punaista turkkia, mutta Siidaa se ei pysäytä.

Ruosteenruskeat silmät kohtaavat siniset ja hymy Siidan huulilla rohkaisee Unnia. Kosketukset muuttuvat rohkeammiksi ja röyhkeämmiksi.

 Lopulta Siida huohottaa hengästyneenä ja tuijottaa Unnia ketunsilmillään. Ihminen ja kettu, sotkeutuneet toisiinsa niin tiiviisti, että Unni antaa Siidalle lempinimen rieban, kettu.

Isfet:
Tämähän on kiva! Maaginen realismi on nannaa, ja ketut myös.  :)

Siidan vapaudenkaipuu on hienosti ja aidosti kuvailtua, Unni osaa suhtautua siihen ihanan kärsivällisesti. Olet luonut upeat hahmot, ja odotan mielenkiinnolla mitä jatkossa seuraa. Ehkä silloin syntyy myös asiallisempaa kommenttia, mutta tähän on nyt ikävä kyllä tyytyminen.

Kiirsu:
Oi voi, en voi vastustaa kettutyttöjä! Ketut on mun uusi suosikkiaihe ja femmeä siihen päälle niin jo on täydellistä.

Tämä maailma ei ole entuudestaan tuttu mutta ei se lukemista häirinnyt. Nämä ensimmäiset raapaleet herättivät kiinnostuksen ja tämä maailma vaikuttaa kiehtovalta. Muodonmuuttajat ovat hauskoja ihmis- ja eläinluonnon sekoittumisen takia.

Nimet ovat todella suloiset. Ihanan skandinaaviset, tuovat tähän heti vanhahtavan mytologian vivahteen. Kielikin on kaunista, tykkään siitä, kuinka kettupuoli tulee tytöistä esiin.

Tämä oli nyt pikainen puhelinkommentti töissä ruokatunnilla, mutta perehdyn sitten seuraaviin raapaleisiin syvällisemmin.

Vlad:
Isfet, maaginen realismi on kyllä nannaa (ja ketut), itse vaan oon suhteellisen uusi tän genren kirjoittamisen parissa, yleensä on tullut pyörittyä siellä fantasiamman puolella. Siida on kyllä yksi vapaudenkaipuinen möykky, joka on varastanut ison osan mun sydämestä ja raahannut Unnin mukanaan. Unni on näistä tosiaan se kärsivällisempi ja ehkä tällä hetkellä vielä se, joka on enemmän pimennossa, koska tyttö ei ole halunnut kovin paljoa vielä itsestään näissä raapaleissa paljastaa.

Suuret kiitokset kommentista, ihanaa että tämä on herättänyt mielenkiintosi <3

Kiirsu, kettutytöt on <3 Oon itsekin ihan rakastunut kettuihin, vaikka tähän asti oon tuntunut profiloituneen täälläkin enemmän susifanina. Ketut on kuitenkin saaneet mun elämässä ison merkityksen (se on yksi mun henkieläimistä, etiäisten herra) ja se on myös tunkenut mun teksteihin isompaan ja isompaan rooliin. Maailma ei oo joo tuttu varmastikaan, koska en ole tästä maailmasta varsinaisesti suoraan julkaissut aikaisemmin tekstejä :)

Enkä osaa edes sanoa, kuinka iloinen olen siitä, että näistä tulee heti vanhahtavan mytologian fiilis, koska tämä raapalesarja ammentaa loppujen lopuksi aika vahvasti juuri siitä tematiikasta ja maailmasta. Siida ja Unni on tällä hetkellä ehkä vähiten suorassa yhteydessä vanhaan mytologiaan, mutta se tulee saamaan isommankin roolin, kunhan saan esiteltyä uusia hahmoja tässä raapalesarjassa. Siida ja Unni ovat itse enemmän saamelaiskulttuurin lapsia, vaikka sekään ei ole sen suuremmin vielä päässyt esiin (nimiä lukuunottamatta).

Isot kiitokset sinullekin <3

A/N: Mulla on joku hiton flow tän sarjan kanssa! Uutta tekstiä senkus pukkaa, mutta mikäs sinä, ei ole varmaan minkään muun tekeleen kanssa ollut vielä tällaista intoa kirjoittaa, mutta kun nää tytöt on liian ihania <3 Tosin ens viikolla tulee tauko, koska lähden Norjaan, mutta en anna sen haitata, koska Norja on rakkaus <3 Ehkä sieltä jopa tarttuu mukaan inspiraatiota näiden (ja muutaman muun tekstin) rapsujen kirjoittamiseen, koska norjalaiset (ja matkalle osuvat lappilaiset) maisemat on ehkä parasta inspiraatiota. Sillä välin, tässä on raapale numero 3. Tällä kertaa Siida päätti haluta olla yksin ja painiskella kettunsa kanssa.

III
Siida
Punainen kieli lipoo hermostuneena suupieliä, kun Siida tuijottaa herkeämättä pirttiin tunkeutunutta miestä, jonka tummanruskea katse on tytön sisällä elävälle ketulle liikaa. Hetken aikaa Siidasta tuntuu siltä, että ihmishahmo repeytyy hänen yltään, mutta hammasta purren hän keskittyy hengittämiseen ja pakottaa ketun takaisin pinnan alle.

Milloinkaan aikaisemmin Siida ei ole joutunut taistelemaan itsensä kanssa samalla tavalla kuin nyt. Aikaisemmin hänen ei ole tarvinnut kahlita tunteitaan, talloa sisällään odottavan ketun hännälle ja vangita lähestyvää muutosta ennen kuin se murtautuu pinnalle. Tällä kertaa mikään muu ei kuitenkaan ole edes vaihtoehto, hän ei voi paljastaa salaisuuttaan miehelle, joka nyt häntä tuijottaa herkeämättä suoraan silmiin.

Siidan sisällä elävälle pedolle tuo järkkymätön tuijotus on uhka, se saa ahdistuksen kohoamaan tytön sisällä ja ketun vaistot tuntuvat hukuttavan. Tunteiden heittäessä villisti jähmeän ulkokuoren sisällä Siida pystyy tuntemaan kuinka hänen hampaansa venyvät ja näkökenttä vääristyy.

Kettu on murtautumassa läpi, tunteiden meri on liian voimakas kahlittavaksi.

Aivan viime hetkellä mies kääntää katseensa ja Siida talloo kettunsa hännälle entistäkin voimakkaammin.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu