(https://i.imgur.com/x9g1EYI.png)
(https://i.imgur.com/noixVrw.png)
S
Kirjoitin tämän raapaleen Finin joulukalenteriin, mutta julkaisen sen nyt täälläkin haastetta (Teelusikan tunneskaala II (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47336.0) vapaavalintaisella tunteella tyhjyys) ja listaukseen linkkaamista varten. :)
Joonatan muutti pois joulukuun ensimmäisenä. Kun ovi loksahti kiinni hänen perässään, minä vajosin tyhjiöön.
Kaksio oli ollut minun ennen kuin olimme muuttaneet yhteen, ja vuokrasopimukseen jäi minun nimeni, joten asunto ei tietenkään ollut tyhjä Joonatanin lähdettyä, ei sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotenkin se silti oli tyhjillään. Seinät kaikuivat hiljaisuutta, kun Joonatanin omaleimainen, käheä nauru ei enää raikunut niistä – ei sillä, että Joonatan olisi loppuaikoina muutenkaan juuri nauranut, mutta minä muistin hänen naurunsa, muistin kivuliaan hyvin. Huoneilma tuntui vähähappiselta, kun Joonatan ei enää jakanut sitä kanssani. Sängyssä oli luonnottoman paljon tilaa, kun siellä oli vain yksi täkki ja yksi tyyny, yksi yksinäinen vartalo vailla kosketusta.
Toinen puoli kylpyhuoneen peilikaapista oli pelkkiä tavarattomia, persoonattomanvalkoisia hyllytasoja. Olohuoneen nurkka ammotti tyhjyyttään, se nurkka jossa oli seissyt maalausteline ja lipasto täynnä maalipurkkeja ja paletteja ja siveltimiä. Joonatanin vanha perintökeinutuoli oli poissa. Joskus sohvannurkkaan sykertyessäni kuvittelin näkeväni silmäkulmastani, kuinka se keinui, mutta se oli pelkkä hengetön haamu.
Tyhjillään oli minun sydämenikin. Siihen sattui, voi kyllä, mutta mitään siellä ei ollut – ammottavat eteiset ja kaikuvat kammiot vain.
En hakenut joulukoristeita häkkivarastosta. En askarrellut joulukortteja. En leiponut pipareita. Sykerryin vain sohvannurkkaan ilta toisensa jälkeen ja vetelin synkkiä viivoja piirustuslehtiööni. Sivut täyttyivät tummista pyörteistä, hirmumyrskyistä, mutta minä tuskin näin niitä. Olin tyhjä, tyhjilläni.
Eräänä iltana tunsin pehmeät mutta määrätietoiset tassunpainallukset reidelläni. Oranssinkirjava pörröpää kurottui puskemaan kättäni, joka piteli lyijykynää. Kynä työntyi hallitsemattomaan syöksyyn keskelle sivua ja jätti jälkeensä heiveröisen viivan.
Jähmetyin. Tunsin lämpimän nenänpään painalluksen kämmensyrjälläni, pitkien viiksien kutittelun ranteellani. Pehmeä karva syleili ihoani, kun kissa hieroi poskeaan kättäni vasten.
Yhtäkkiä sydämeni sykähti. Yhtäkkiä siellä oli jotain muutakin kuin kipua, aivan kuin uutta verta olisi hyökynyt sinne. Hädin tuskin olin muistanut, miltä elävän olennon kosketus tuntui. Se tuntui siltä, että minulla oli jotain merkitystä – etten ollutkaan yksin tyhjiössäni.
Samassa kuohahti syyllisyys siitä, miten olin saattanut unohtaa Sulon. Tietysti olin täyttänyt ruokakuppeja ja siivonnut hiekkalaatikkoa, mutta minä olin unohtanut itse Sulon.
Sulo oli jo vanha. Suurimman osan ajasta se pysytteli omissa oloissaan. Oli hyvin harvinaista, että se osoitti tai haki hellyyttä, mutta siinä se oli, puski kättäni ja kehräsi.
Minä suljin silmäni keinutuolin haamulta, upotin käteni ystäväni turkkiin ja itkin.