Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Ginger - 20.07.2010 10:29:54
-
Otsake: Muistanko sinut vielä huomenna
Kirjoitti: Täti Gin
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: Sirius/OfC
Genre: Draama (anXt vs romance)
Haaste: Fandomnano 2010 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=16381.0) - sanatavoite 10 000, lukutavoite prologi + 9; Tavoita tunnelma (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=17729.0)
Teema: Damien Rice - 9 crimes (http://www.youtube.com/watch?v=cgqOSCgc8xc&feature=related)
Summaus: ”Azkaban imee kaikki onnelliset muistot pois. Tarpeeksi onnellinen menneisyys jonkun kanssa ja koko henkilö pyyhkiytyy pois kuin häntä ei olisi ollutkaan.” - Miettien mennyttä, luku 5.
Sirius istuu Azkabanissa vuodesta toiseen ja ankeuttajat ajavat häntä hitaasti hulluuden partaalle. Hän yrittää löytää keinoja pysyä järjissään ja järjestelee päättäväisesti muistojaan oikeille paikoille. Hän ei itse edes tajua, että hetki hetkeltä hän unohtaa kokonaan Sen Ainoan Rakkautensa.
Erään AU-parisuhteen tarina.
Disclaimer: Ylistän Rowlingia, joka loi Pottermaailman, jolla nyt leikin ilman rahallista korvausta. Mitä että tunnista Rowlle kuuluvaksi, olen itse lisännyt soppaan. Fikkaa heistä jos haluat.
Kirjoittaja huomauttaa: Minut haastoi Anonyymi blogissani (http://ginofart.vuodatus.net/blog/2538380/seminarsistisesti-puolittain-oikeassa/#comments) tekemään flikin tämän piisin (http://www.youtube.com/watch?v=cgqOSCgc8xc&feature=related) perusteella. Koska olen fanivideopisneksen kuitenkin jättänyt, päätin tehdä fikin, koska kappale oli niin inspiroiva!
Luvut jätän tällä kertaa tavanomaista (+2500) lyhyemmiksi, pituus vaihtelee n. 300 sanasta ylöspäin.
Prologi
Kun herään ensimmäistä kertaa sellissäni selväjärkisenä, en muista missä olen. Katselen tiilenpäitä ja ajattelen olevani jälki-istunnossa, Voro on kalauttanut minulta tajun kankaalle ja passittanut tyrmään häpeämään. Jostain kaukaa kuuluu vaikerrusta ja muistan, en ole ollut jälki-istunnoissa vuosiin, minä valmistuin Tylypahkasta Sarvihaaran, Kuutamon ja Matohännän rinnalla. Sitten kylmyys iskee takavasemmalta ja puukottaa suoraan selkääni.
Lily ja James. Kuolleet.
Peter. Kuollut. Minun sauvastani.
Voimakas, sekava kikatus purskahtaa ulos suustani, aika hullutuksia minäkin olen taas keksinyt, tämä on unta vai mitä? Eihän Matohäntä koskaan altistaisi pikku-Harryä vaaralle, ei hän pettäisi ikinä Pottereita. Hän on minun ystäväni, enkä minä koskaan kohottaisi sauvaani häntä vastaan. Mekö muka tappaisimme toisiamme, mikä vitsi! Kaikki on vain unta. Vai mitä?
Minä nauran nauramasta päästyäni, mutta seinät eivät muutu tutuiksi, sänkyni ei pehmene, eikä minulle tule lämmin. Nauran, kunnes olen hikinen ja tärisen nurkassa. Tunnen jokaisen säikeen jännittyvän sisälläni, kun tajuan, että kaikki tämä tapahtuu todella. James on kuollut. Niin on Peterkin. Ja se kaikki on minun syytäni. Jossain ulvoo kuoleva eläin ja yritän käskeä sitä vaikenemaan, kunnioittamaan itsesyytöksiäni, kun tajuan, että se olen minä itse joka ulisee.
Selässäni värisee ja tajuan, että sellini ohi on juuri lipunut ankeuttaja.
Jossain vaiheessa käsiini tartutaan ja minut raahataan sellistäni pois, heitetään kivilattialle kuin teurastetun sian hyödyttömät sisäelimet. Odotan jonkun astuvan päälleni. Minun ylitseni saisi kävellä kokonainen armeija, jos se toisi Jamesin takaisin. Yritän kohottaa katseeni ja pyytää minua viisaammilta velhoilta apua. Kai he tietävät, miten voisin vaihtaa henkeni parhaan ystäväni omaan.
”Sirius Rigel Musta”, he sanovat ja sanat puuroutuvat korvissani. ”...on todettu syylliseksi...” Yritän katsoa ympärilleni, nähdä kuka minut tuomitsee kuolemaan. ”Murhaaja. Miten vastaatte?”
”Syyllinen.”
Lily ja James. Kuolleet. Minun takiani.
-
Kaunista.
Ficin tunnelma oli onnistunut. Riipaiseva, ahdistunut, itkettävä. Kappale sopii tähän täydellisesti, eikä se yhdistettynä prologiin ole kaukana itkusta. Kirjoitat hyvin.
Lily ja James. Kuolleet.
Peter. Kuollut. Minun sauvastani.
Voimakas, sekava kikatus purskahtaa ulos suustani, aika hullutuksia minäkin olen taas keksinyt, tämä on unta vai mitä? Eihän Matohäntä koskaan altistaisi pikku-Harryä vaaralle, ei hän pettäisi ikinä Pottereita. Hän on minun ystäväni, enkä minä koskaan kohottaisi sauvaani häntä vastaan. Mekö muka tappaisimme toisiamme, mikä vitsi! Kaikki on vain unta. Vai mitä?
Kaunein kohta kaikista, ihana. Pidän siitä, miten Peteristä ajateltiin kerrankin hyvää. Mekö muka tappaisimme toisiamme, ihana. Tulen todellakin lukemaan tämän loppuun. Ihana.
-
Ah, Lily! Kiitän kommentistasi!
Tämän fikin tyyli ei pysy kyllä valitettavasti vakiona vaan se ailahtelee Siriuksen mukana. Et kiitti vaan sulle paineista ;) Fikkiversumini on vähän kiero, tämä sijoittuu siihen todellisuuteen, jossa Peter ei oikeasti ollutkaan paha (vaikka Sirius niin luulee).
1. crime
Havahdun kylmään. Kuinka kauan olen maannut tässä? Tunnin, päivän, kuukauden, vuoden? Avaan silmäni ja nousen puoliksi istumaan, käsiäni kivistää. Selli on uusi, tässä on pieni ikkuna, joka päästää lumihiutaleet sisään kalterien välistä. Paleltaa, olisi helpompi nukkua. Pakotan silmäni pysymään auki, minä olen nyt hereillä ja siihen on pakko olla jokin syy.
Lily ja James ovat kuolleet.
Yökkään, kun muisto palaa mieleeni elävänä ja mustavalkoisena. Sellin lattialle muodostuisi oksennusläikkä, jos minulla olisi vatsassa jotain, mikä voisi tulla ulos. He ovat kuolleet, minun syytäni. Uusi yökkäys ja romahdan hervottomana selälleni. Kuinka monta kertaa minä olen käynyt nämä samat ajatukset lävitse? Kuinka monta kertaa olen vain kaatunut pitkäkseni ja unohtanut kaiken vain muistaakseni kaiken seuraavalla silmien aukaisulla uudestaan?
Keskity, Sirius, minä käsken itseäni. Sinä olet nyt hereillä. Siihen on oltava jokin syy. Tunnen surua, tietysti, sillä ystäväni ovat kuolleet, mutta pahin epätoivo on laantunut. Ankeuttajat ovat kai poissa, mutta miten kauan? Käytävältä kantautuu naisen hiljainen ääni.
Maa vetää minua puoleensa, mutta onnistun nousemaan ylös. Polveni tuntuvat huterilta, kun hoipun oven luokse ja katson ulos silmikon kohdalta. Jonkin toisen sellin vieressä istuu ylväs nainen pitkä, smaragdinvihreä kaapu päällään. Averyn teinivaimo, tuhahdan, kysymässä mieheltään neuvoa. Miksei kukaan ole täällä puhumassa minulle? Missä Remus on? Missä on...
Susan. Nimi täyttää minut kuin roihuloitsu, tunnen sormieni syttyvän tuleen ja sydän alkaa hakkaamaan kiivaasti rinnassa. Hänen kasvonsa piirtyvät tarkasti mieleeni kuin hän olisi koko ajan seisonut edessäni, mutta sumuverhon takana ja näkyvyys on muuttumassa takaisin selkeäksi. Muistan pitkät kultaiset hiukset, itsepäiset silmät ja määrätietoisen hymyn. Missä hän on? Miksi hän ei ole täällä?
Minä en haluaisi häntä tänne, samassa ajattelen. Tämä ei ole oikea paikka hänelle. Minä kieltäytyisin ottamasta häntä vastaan, mutta hän inttäisi vartiat pyörryksiin ja pelottelisi ankeuttajat karkuun. Tunnen, miten villat niskassani nousevat pystyyn kaiken sen saastan keskellä. Hän tuli katsomaan minua, minä tiedän, että tuli. Hän on niitä naisia, jotka haluavat kysymyksiinsä vastauksia, vaikka sitten joutuisivat matkustamaan vaaralliseen velhovankilaan. Milloin hän oli täällä? Miksen minä muista? Pinnistän aivoni äärimmilleen ja pakotan sumuverhon syrjään, kuulen rouva Averyn lähtevän.
”He sanovat, että sinä et muista minua, mutta suoraan sanottuna minä en usko.”
Makaan tokkurassa kahleiden keskellä ja tuijotan keskellä huonetta istuvaa naista. Hän on aika kaunis, vaalea ja sinisilmäinen, mutta hän istuu suorassa kuin joku olisi työntänyt taikasauvansa hänen takalistoonsa. Kaikki muut näiden seinien sisällä ovat kalpeita, mutta hän on hunajan värinen ja hehkuu, kuten naiset hehkuvat, kun heidän vatsansa on pystyssä ja napa pompannut ulos lovestaan.
”Tämä kaikki on sinulle varmasti jotain sairasta leikkiä”, nainen sanoo ja nauraa sitten, vaikkei ole iloinen.
”Leikkiä?” minä toistan.
”Leikkiä”, hän toistaa. ”Sirius?”
Sirius. Se on minun nimeni. Nostan päätäni hieman korkeammalle. Nainen olettaa, että minä tiedän hänen nimensä, mutta minä en muista sitä. Hän näyttää vähän Mabelilta, mutta voisi hän olla Eleonorakin. Hän näyttää naiselta, joka ei anna anteeksi väärää nimeä. Hän laskee kätensä mustan kankaan verhoamalle vatsalleen ja tervehtii lasta, pyytää sitä rauhoittumaan. Minä erotan vauvan liikkeet vaatteen läpi. Siinä on jotain tuttua, aivan kuin olisin nähnyt tilanteen aiemminkin. Liljoja.
”Sirius, teitkö sinä sen?” hän kysyy ja kauniit kasvot vääristyvät irvokkaiksi. ”Tapoitko sinä Peterin? Koska minä en usko-”
”Jahtasin rottaa, olisin jahdannut vaikka maailman ääriin”, minä kerron välittömästi, sillä sen minä muistan aina. ”Seisoimme sauvat vastakkain ja hän räjähti, kuoli pelkurin kuoleman.”
Hän pidättelee kyyneleitä, koska ei halua itkeä. Haluan antaa hänelle nenäliinan, mutta minulla ei ole. Kahleet hiertävät ranteitani.
”Joten se siitä sitten?” hän sanoo ja nousee seisomaan niin, että musta kaapu heilahtaa vaikuttavasti. ”Etkö sinä edes kadu?” Minä kallistan päätäni, en ymmärrä mitä hän tarkoittaa, sillä minä en kadu mitään. ”Minä tiesin aina, että sinä olet sika. Miksi minä unohdin sen?”
Nainen ei tiedä mitään unohtamisesta. Minä unohdan, enkä minä saa päättää mitä haluan muistaa. Tunnen suuttumuksen heräävän rinnassani ja yritän ponnistaa, nousta seisomaan kaikista kettingeistä huolimatta. Hän ottaa askeleen taakse, mutta säntää sitten luokseni, vaikka minä voisin taittaa hänen niskansa kuin kissanpennulta. Hänen huulissaan on jotain tuttua, ne osuvat suulleni tarkoin harkitulla tavalla.
”Minä annan sille nimeksi Sarah Vega.”
Vartijat säntäävät huoneeseen kiskoakseen naisen pois. Hän haluaisi pyristellä vastaan, mutta suostuu sitten lähtemään ilman tappelua. Minä näen, miten pitkät kultaiset hiukset laskeutuvat hänen selälleen ja haluan silittää niitä. Tämä on viimeinen kerta, kun nainen tulee. Hänen nimettömässään on väärän miehen antama sormus ja minä kutsun häntä Susieksi.
Havahdun siihen, etten saa kunnolla henkeä. Minun oma Susanini, halpamainen äkäpussini. Tunnen vatsahappojen äitelän maun kieleni juuressa ja kaadun lautavuoteelleni. Kuinka kauan siitä on, kun minä näin hänet? Päivistä ei saa täällä selvää, en ole tehnyt edes puolittaista kalenteria heräämisistäni. Hän oli niin pyöreä, niin säteilevä, niin raskaana.
Minusta tulee isä, jos ei ole jo tullut. Avaan suuni naurahdukseen, kun kuvittelen sen, se on pieni ja vaaleanpunainen ja minun vereni virtaa kaikkialla sen suonissa. Kun se avaa suunsa ja huutaa tervehtiäkseen maailmaa, tunnen suunnatonta ylpeyttä. Kymmenen täydellistä varvasta, kymmenen fantastista sormea. Hänellä on äitinsä silmät ja minun tumma tukkani.
Olen ojentanut käteni kuin pitelisin näkymätöntä nyyttiä, kun sydämeni särkyy tuhansiksi kappaleiksi. Minä en tule koskaan näkemään sitä, sillä en ikinä antaisi tuoda lastani näiden muurien sisälle. Yritän äkkiä nousta laverilta ja kavuta pienelle ikkunalle. Onnistun puolittain ja meri-ilma paiskautuu suolaisena vasten kasvojani, mutten näe muuta kuin ylös muurautuvaa tiilta, en edes horisontin kapeaa viivaa. Lokki kirkaisee. Tuolla jossain ovat minun naiseni.
Hän antaa sille nimeksi Sarah Vega. Vega, Lyyran tähdistön päätähti, minun suosikkini. Minä en koskaan ajatellut, että saisin lapsia nuorena, mutta kyllä minusta isä piti jossain vaiheessa tulla. Kuvittelin, että opettaisin heille jokaisen tähden taivaan kannella, kertoisin parhaat tarinat ihmissusiöistä, veisin heidät pelaamaan huispausta Jamesin lasten kanssa. Minä olen täällä neljän seinän sisällä ja minun naiseni piti vieraan miehen sormusta. Joku muu opettaa minun tyttärelleni mistä löytää Vegan ja Siriuksen, minä en saa nähdä hänen ensimmäistä lentoaan luudan selässä.
Käytävästä tulvii selleihin kylmempää viimaa, mitä ikkunoista koskaan voisi – ankeuttajat ovat jälleen kierroksella. Arvaan niiden herkuttelevan Averyn muistoilla, ne vievät jokaisen iloisen hetken mennessään. Yritän vetäytyä nurkkaan pieneksi ja säälittäväksi läntiksi, yritän verhota tajuntani siihen vieraan mieheen tuskaan. Minä en kasvata tytärtäni, mutta häntä ne eivät voi minulta viedä. Kymmentä täydellistä varvasta, kymmentä fantastista sormea.
Tunnen, miten sumu laskeutuu taas ajatusteni päälle ja siristelen silmäni, jotta erottaisin mielikuvan tarkemmin, minun Susanini pitelemässä kiinni vastasyntyneestä kääreestä. Siniset silmät, hahtuva tummaa tukkaa. Se huutaa huutamasta päästyään, koska se on isän kaunis tyttö. Meillä olisi voinut olla piha, valkoinen aita ja pari gäätää. Minä olisin opettanut tytölle, mistä löytyy Vega ja Sirius.
-
Aaa rakastan tätä ficciä. Sinun Siriuksesi on ihana, täydellinen. Kuvailu on hirveän kaunista, realistista, aitoa, katkeraa, se tekee tästä ficistä ainutlaatuisen. Susan on tosi mielenkiintoinen OC, pidän siitä. Minun oma Susanini, halpamainen äkäpussini. Aivan ihana kohta, tykästyin. Kuvailutyylisi tekee tästä ficistä hirveän kauniin ja realistisen, muuttuipa se tyyli mihin tahansa - se on kuitenkin sinun tyyliäsi.
Se, miten lopetuksessa toisti aikaisempaa vaihetta, oli jotenkin erilainen kuin yleensä. Ei sellainen typerä klisee, se sopi siihen ja tiivisti ajatukset samanlaisiksi.
Mitä voin enää sanoa? Loistava.
-
.
Ja näin vältämme kökön aloituksen kommentille.(niin varmaan)
Mä tykkään Sirius/OFC.stä. Tosin tykkään parittaa sitä myös Remukselle, Jamesille tai Lilylle, mutta parhaan Sirius-ficcini olen lukenut juurikin tuolla ensimmäisellä parituksella, joten... *paineita, paineita* Noniin mutta siis pointti varmaan kävi selväksi? Niin ja Sirius-ficci ilman James/Lilyä... jotain uutta, jes. Lisäksi aihe on mielenkiintoinen, ksoka Azkabanista ei juuri kirjoiteta ja sitten shaylin ajatus katkesi jälleen kesken lauseen.
(kommenttia kirjoitettu 20 minuuttia...)
Prologi oli mielenkiintoinen. Todella mielenkiintoinen. Ensinnäkin, ei-niin-luuseri-Peter <3 En minä sitä hahmoa rakasta, mutta vaihtelu virkistää.
Voimakas, sekava kikatus purskahtaa ulos suustani, aika hullutuksia minäkin olen taas keksinyt, tämä on unta vai mitä? Eihän Matohäntä koskaan altistaisi pikku-Harryä vaaralle, ei hän pettäisi ikinä Pottereita. Hän on minun ystäväni, enkä minä koskaan kohottaisi sauvaani häntä vastaan. Mekö muka tappaisimme toisiamme, mikä vitsi! Kaikki on vain unta. Vai mitä?
Minä nauran nauramasta päästyäni, mutta seinät eivät muutu tutuiksi, sänkyni ei pehmene, eikä minulle tule lämmin. Nauran, kunnes olen hikinen ja tärisen nurkassa. Tunnen jokaisen säikeen jännittyvän sisälläni, kun tajuan, että kaikki tämä tapahtuu todella. James on kuollut. Niin on Peterkin. Ja se kaikki on minun syytäni. Jossain ulvoo kuoleva eläin ja yritän käskeä sitä vaikenemaan, kunnioittamaan itsesyytöksiäni, kun tajuan, että se olen minä itse joka ulisee.
Mä en nyt osaa sanoa yhtään mitään muuta: :-*
Sitten mainitsen tähän väliin että tuo biisi oli kiva. Kuuntelin sen kahdesti. Kolmesti. Joo. Eikun neljästi.
(...kommenttia kirjoitettu 10 minuuttia lisää...)
Kuinka monta kertaa olen vain kaatunut pitkäkseni ja unohtanut kaiken vain muistaakseni kaiken seuraavalla silmien aukaisulla uudestaan?
Mulla oli paljonkin sanottavaa tästä pätkästä mutta se sitten jotenkin katosi. Enivei, koakoan ajatuksiani ja koitan saada sanottua että tykkään tästä sun kuvailusta, aidon tuntuista ja sellaista kamaa mitä Sirius olisi voinut Azkabanissa ajatellakin. ja tuo tätä edeltänyt oksennutrefleksi tyhjälle mahalla... ei kiva. Se on ehkä ällöttävintä maailmassa, jsut sellasta mitä tapahtuu Azkabanissa joka toinen minuutti. :D
Tunnen, miten villat niskassani nousevat pystyyn kaiken sen saastan keskellä. Hän tuli katsomaan minua, minä tiedän, että tuli. Hän on niitä naisia, jotka haluavat kysymyksiinsä vastauksia, vaikka sitten joutuisivat matkustamaan vaaralliseen velhovankilaan. Milloin hän oli täällä? Miksen minä muista? Pinnistän aivoni äärimmilleen ja pakotan sumuverhon syrjään, kuulen rouva Averyn lähtevän.
Hän näyttää naiselta, joka ei anna anteeksi väärää nimeä.
Musta ihan tuntuu että tulen pitämään Susiesta ja ylempi lainaus nyt vain oli yleisesti ihana.
Minä olisin opettanut tytölle, mistä löytyy Vega ja Sirius.
Ihana nimi tytöllä! ja sitten lopetan kommentin luovasti awwwwiella. :-X
(... eihän siihen mennyt kuin 36 minuuttia, mikä sensaatio.)
Jään odottelemaan jatkoa ja keräämään voimia seuraavaa kommenttia varten!(joka tulee olemaan aivan samaa laatuluokkaatoivottavasti vähän tätä parempi)
-
Kommentteja <3 Selkeytän tätä fikkiä vielä silleen, eli aika Azkabanissa kulkee koko ajan kronologisesti eteenpäin.
Lily, minun Siriukseni on puoli-itsekäs kakkiainen, joka tekee asioita ja liehittelee ihmisiä silloin kun se sille itselleen sopii :P Ihanaa, että näet siinä tyypissä jotain hyvää :) Kiitos kommentistasi :-*
sha, yritän leikkiä, että ymmärsin pointtisi ;D Arvaa vain kuinka monta kertaa itse olen kuunnellut 9 crimesin :) Susie on niitä hahmoja, joista tykätään tai ei tykätä. Olen kuullut monta kertaa, että hän on ärsyttävän täydellinen ja liian nätti jne jne jne. Itse olen hahmolle täysin sokea, koska se on ollut messissä siitä lähtien, kun luin LP:n 12½ vuotiaana ja keksin vähän omaa kivaa ^^ Vega on aika rakkaus :-* Kiitos kommentistasi!
2.crime
”Musta hei, iltapalalle!”
Pääni notkahtaa pystyyn ja pakotan silmäni auki. Istun taas nurkassa, vaellan sinne silloin kun en ymmärrä mistään mitään. Niitä hetkiä on tullut aina vain useammin ja minusta tuntuu, että olen sekoamassa. Jokainen järkevä ajatus tuntuu lipeävän pois ulottuviltani ja silloin kun saan ankeuttajilta hetken rauhan, tajuan aina uudelleen ja uudelleen, että James ja Lily ovat kuolleet. Jossain vaiheessa luultavasti hirttäydyn vankilakaapuuni.
Sellini oven pienestä luukusta työnnetään sisään tarjotin, jolla olevassa leivässä kuhisee pieniä toukkia ja viiniin on kuollut kärpänen. Lihaa on puolikkaan makkaran verran, syön sen ensiksi ja yritän olla haistamatta hometta ja sen seassa luikertelevaa elämää. Viime aikoina ei ole ollut varaa nirsoilla, olen oppinut kiertämään oksennusrefleksin. Vartijat liikkuvat viimeisellä kierroksella ennen ankeuttajien partiota. Kuulen, miten Grizzlie koputtaa puuta ja avaa sitten oven.
Näkymätön muuri tönäisee minut selälleni ja pakottaa minut seinää vasten. Kahleet, niihin joudun enää vain kaksi kertaa viikossa, kiertyvät keskiruumiini ympärille ja sitovat minut maahan. Grizzlie pyytää anteeksi, hän ei haluaisi vangita minua enää yhtään enempää, mutta jos karkaan käytävälle vielä toistamiseen, hän saa potkut. En minä toisaalta ymmärrä, miten hän pystyy tulemaan Azkabaniin joka päivä, kun voisi jäädä kotiin nukkumaan ja syömään suklaata.
”Minä toin sinulle peiton, kas tässä”, hän hymyilee ja kaivaa sitten kaapunsa alta resuisen lakanan.
”Kiitos.”
Edes Azkaban ei ole kyynistänyt Grizzlietä. Hän on jo ikäloppu valkoisesta hiuspesästä päätellen, mutta hän jaksaa edelleen uskoa, että kaikki vangit ovat täällä syyttä. Minun tekee mieli haukkua hänet idiootiksi, sillä monet käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen, jos saisivat mahdollisuuden tappaa Grizzlien ja paeta. Joskus jopa minä. Silti hän antaa sen kaiken heille anteeksi ja hymyilee hampaatonta hymyä, tuo lisäpeittoja ja ylimääräisen pikarillisen viiniä.
”Sinä et koskaan kertonut mitä tapahtui, kun palasitte Krakovasta”, Grizzlie sanoo äkkiä ja juottaa minulle vettä leilistään.
”Krakovasta?”
Olenko minä koskaan ollut Krakovassa? Järkeni asettelee vielä muistipalikoita paikalleen, jos en ajattelisi, voisin väittää nukkuneeni vaipoissa vielä vuosi sitten ja kaataneeni ensimmäisen naisen sänkyyni, kun olin kaksi. Lapsuus, helvettiä, Tylypahka, pelastukseni, auroriakatemia, edessä loistava tulevaisuus. Vasta kylmien faktojen jälkeen sijoitan ihmiset paikoilleen. James ja minä lähdimme Krakovaan koulutukseen, olimme siellä kuukauden. Lily oli tulla hulluksi huolesta ja Susie haukkui minua itsekkääksi.
”Tässä, ota pala”, Grizzlie kuiskaa ja syöttää minulle väkipakolla pääsiäisen jälkeistä liian makeaa suklaata.
Vatsani kiittää ja tunnen lämmön palaavan hetkeksi kaikkiin jäseniini. Jos Grizzlie vain tekisikin kaiken hyvää hyvyyttään, mutta ei, hän on sosiaalipornonarkkari, joka kuuntelee mielellään jokaisen vangin surutarinan. Mitä traagisempi, sitä enemmän saa makeaa. Minun luokseni hän palaa, koska olen kuulema menettänyt kaikkein eniten. Ymmärrän sanat aina kun kovertava tunne palaa rintaani – on kuin joku kiskoisi sydäntä pois rinnastani. Sitä kutsutaan ikäväksi.
Yritän joskus vitsailla siitä; toki minun paras ystäväni kuoli, kun toinen ystäväni puukotti häntä selkään ja mikäs tässä, kun en enää saa olla kihlattuni kanssa, mitäs sinulle kuuluu, mutta se tuntuu teennäiseltä. En pysty vähättelemään elämääni, vaikka unohdankin sen hetki hetkeltä. Sanelen kaiken Grizzlielle, jotta hän jonain päivänä kertoisi minulle kaiken ja muistaisin taas kuka todella olen.
”Krakova...” rykäisen. ”Se oli jotain se.”
On satanut viikon yhtä mittaa, ja seuraava viikko tulee olemaan samanlainen. James ja minä istumme passipaikalla ja yritämme pysyä lämpiminä läpimärissä kaavuissa. Harjoitusvastuksista ei ole kuulunut mitään, ja otteeni alkaa herpaantua. Tällaisina päivinä vihaan auroriakatemiaa, vihaan kansainvälistä vaihto-ohjelmaa, vihaan kapakaloja alushousuissani.
”Kuule, minä kuulin, että me saamme lomaa kurpitsajuhlien ajaksi”, James hymyilee äkkiä ja hyppii jalalta toiselle. ”Pääsemme takaisin Englantiin.”
”Varo vaan, Harry ei enää edes tunne sinua”, naurahdan, muuta James ottaa sen vakavasti.
”Luuletko niin?”
”Äh. Lilies on kuitenkin näyttänyt pojalle sinun kuvaasi ja soittanut sinun ääntäsi hyrrältä”, minä vakuutan ja lyön häntä harteille.
”Tuntuu vain, että minä olen maailman huonoin aviomies, kun olen täällä ja hän siellä ja koko tämä Voldemort-tilanne käy päälle täydellä voimalla.” James puristaa kätensä nyrkkiin ja lyö itseään reisille. ”Mitä jos heille on käynyt jotain? Mitä jos kuolonsyöjät ovat hyökänneet ja Lily on haavoittunut vain koska minä en ollut siellä pitämässä hänestä huolta?”
”Lily on iso tyttö, eikä Voldemort voi löytää heitä niin kauan, kun teillä on se salaisuusloitsu”, rauhoitan Jamesia. ”Ja sitä paitsi, Kuutamo ja Matohäntä katsovat heidän peräänsä, kun he liikkuvat ylipäätänsä jonnekin. Ja tytöt, eivät tytöt edes päästä heitä yksin mihinkään.”
James ei rauhoitu ja hän hyppii kuin sähköjänis siinä vaiheessa, kun väijytys laukeaa ja kolme harjoitusvastusta iskee kimppuun takaapäin, viisi edestä. Olisimme voittaneet heidät, jos minua ei olisi alkanut aivastuttaa. Opettaja katsoo meitä pettyneenä ja passittaa sitten vaihtamaan kuivaa päälle.
Krakovan Suojelutaikuuden akatemia on suuri, ikäloppu kartano, jossa on kymmeniä huoneita. Minä jaksan edelleen katsella ympärilleni ja ihailla sitä taiteen määrää, liikkuvia nymfipatsaita, tanssivia lumoojattaria. Ainut vika on se, ettei lämmintä vettä saa mistään ja öisin on kylmää kuin Morganan siveysvyössä. Haluan kaivaa villasukat esiin ja ahtautua niiden sisään koko vartalollani.
Kun palaan suihkusta, löydän Jamesin pakkaamassa kiireellä matka-arkkuaan. Aina välillä hän hankaa hiuksiaan ja lisää sitten uuden laskostetun viitan jo valmiiksi korkean pinon päälle. Huomaan, että hän on jo ottanut Lilyn ja Harryn kuvan yöpöydältään pois. Minun omani on edelleen täynnä tavaraa, sulkakyniä, tyhjäksi jäänyttä kirjoituspapereita, jopa kulmistaan rutistunut kuva Susiesta, jonka leikkasin lehdestä. Hän iskee silmää ja hymyilee, minä muistan sen päivän, jolloin hän juoksi koekuvauksiin.
”Hei, pistä tavarat pinoon, me lähdemme kahden tunnin päästä”, James hoputtaa minua. ”Me pääsemme kotiin, Sirius!”
Kotiin kuulostaa kaukaiselta paikalta. Romahdan vuoteelleni ja nappaan lennosta kuvan käteeni. Susie iskee minulle silmää ja virnistää leveästi, jos hän vain kehtaisi, hän nuolisi huuliaan kameran edessä. Jaksan aina kiusata häntä koko mallitouhusta, sillä hän ei pidä siitä itsekään. Hän haluaa suunnittelijaksi. Siistin rypyt yhdellä pyyhkäisyyllä pois, jolloin kuvan nainen väistää kättäni.
”Pitäisikö meidän ilmoittaa tulostamme etukäteen?” James kysyy ja sulkee arkkunsa.
”Miksi niin? Kurpitsakokolla he ovat, kuten sovittiin. Yllätetään heidät.”
Ehkä on vähän sääli, että James menetti aikanaan niin rutkan siivun seikkailunhaluaan mennessään naimisiin Lilyn kanssa. Hän aina sanoo, ettei halua aiheuttaa vaimolleen yhtään ylimääräistä tuskaa, joka saattaisi olla seurausta hänen tyhmistä tai uhkarohkeista tempuistaan. Kun minä menen naimisiin, minä en ainakaan jämähdä paikoilleni. Enkä minä usko, että Susie pitäisi siitä.
Ajatus kouraisee vatsaani. Siinä on jotain jännittävää, jotain täysin väärää, jotain ehdottoman vaarallista. En ole pitänyt itseäni mitenkään naimisiin menevänä tyyppinä, mutta viime vuodet ovat herättäneet minut ajattelemaan, että varmastikin lähden kelmeistä ensimmäisenä ja jalat edellä. Eikö kaikkea pitäisi yrittää kokeilla ennen kuin kuolee, jopa avioliittoa? Tiedän myös, mitä James tarkoittaa. En minä halua, että naiseni joutuu itkemään vuokseni.
Kokko palaa korkeana ja ihmiset sen ympärillä istuvat hiljaa kuin olisivat ruumiinvalvojaisissa tai jossain. Harry leikkii Peterin morsmaikun paksujen jalkojen välissä pienellä lelugäädällä, jonka sai syntymäpäivälahjaksi. Tuli leiskuu hänen ympyräsilmälaseistaan ja hän nauraa, näen muutaman helmen värisen hampaan. Olemme sopineet, että James menee ensin. Lilyllä on suurempi ikävä.
Hän astuu hitaasti esiin varjoista, mutta kukaan ei aluksi huomaa. Lopulta Lily nostaa katseensa ja hänen vihreät silmänsä laajenevat kuin räjähtämäisillään oleva noidankattila. Lily nousee seisomaan, muttei osaa kävellä, James marssii hänen luokseen ja nappaa rusentavaan syleilyyn. Pikku-Harry huomaa hänet ja yrittää nousta pystyyn, hän päristelee pienellä kielellään isiä, jolloin James nostaa poikansa ryhmähalaukseen.
Minun ja Susieni välissä on kurpitsakokko, jonka liekit peittävät hänen kasvonsa melkein kokonaan näkyvistä. Hän katsoo Lilyä ja Jamesia pitkään, näen miten kulmakarvat nousevat haikeina ylöspäin ja hän yrittää hymyillä, mutta vaikka hampaat näkyvät, hän ei ole iloinen. Sen sijaan hän halaa itseään ja keinuu vähän edestakaisin, kumartuu kuuntelemaan, mitä toinen ystävä, Mary, hänelle sanoo. Minä en malta olla astumatta esiin, minä haluan hänet käsiini. Nyt.
Susan ei ole yhtä hidas mitä Lily, hänen leukansa nousee salamana ylös ja samassa hän seisoo omilla jaloillaan, loikkii istuinten yli ja hyppää syliini sellaisella vauhdilla, että melkein horjahdan kumoon. Hän on aivan liian pitkä ja minä ihan liian lyhyt, hänen jalkansa kietoutuvat ympärilleni ja painavat kylkiluitani vasten keuhkojani. Hän ei maistu miltään muulta kuin itseltään ja sormeni uppoavat hänen hiuksiinsa. Minä en lähde mihinkään, en enää ikinä.
Susien suutelussa on se huono puoli, että kun sen aloittaa, sitä ei halua lopettaa ennen kuin kummatkin makaavat voipuneina sängyn vieressä lakanoihin kääriytyneinä. Karkovan yöt pitkittyvät kerralla yhdeksi pimeäksi ajatukseksi, jota haluan paeta lämpimään vuoteeseen, en puoliliekillä palavan kurpitsakokon äärelle. Suukotan Susien kauemmas ja vilkaisen sitten Lilyä onnellisena puristavaan Jamesiin. Remuskin hymyilee puolittain, Peter ei ole vielä tullut. Parhaat ystäväni. Ehdimme nähdä huomennakin, päätän, ei maailma ehdi yhdessä yössä loppumaan.
”Mitä sitten tapahtui?” Grizzlie kysyy ja hieroo känsäisiä käsiään yhteen, hän ei tunnu välittävän äkkinäisestä kylmyydestä.
”Minä...” aloitan ja yritän tavoittaa jotain aivojeni perukoilta. ”Minä en muista.”
”Miten niin et muista?”
En ehdi vastata, kun sellini ovelle ilmestyy Munchie Knop, velhovartijoista se vähemmän miellyttävin. Hän rykäisee ja kysyy mitä Grizzlie oikein tekee, komentaa sitten vanhuksen häipymään sellistäni, koska ankeuttajien kierros alkaisi pian. Odotan, että minut vapautetaan kahleistani, mutta mitään ei tapahdu, he vain poistuvat paikalta. Peittoni on jäänyt laverille ja kiviseinä on valettu jäästä.
Yritän muistaa miltä tuntui seisoa kurpitsakokon liekkien lämmössä, pidellä Susania sylissä. Nuolen hampaankolostani viimeiset nokareet suklaata, annan ajatusten tulla yksin minulle. Me kaikkoonnuimme hänen asunnolleen, jossa minä huomasin hänen kasvoillaan olleen ruhjeen, pienen siteen toisessa kädessä. Hän ja Cara – Peterin nainen – olivat joutuneet kuolonsyöjien piirittämäksi, oli ollut ihme, että he olivat onnistuneet pakenemaan. Hän oli melkein kuollut, kun minä olin harjoittelemassa jossain Merlinin selän takana.
Muistan, että sinä yönä pujotin sormuksen hänen sormeensa. Sinä yönä heräsin kesken unien ja mietin, miksi Peter ei ollut ollut kokon luona, kuten oli sovittu, hänen piti katsoa Lilyn ja Harryn perään. Sinä yönä minä en herättänyt Susieta kun nousin, sinä yönä minä käynnistin moottoripyöräni ja lähdin yksin katsomaan, miten maailma loppui yhdessä yössä.
-
Oi, jatkoa.
Istun taas nurkassa, vaellan sinne silloin kun en ymmärrä mistään mitään.
Kaunis kohta heti näin alussa. Kirjoitustaitosi on edelleen sykähdyttävä. Lapsuus, helvettiä, Tylypahka, pelastukseni, auroriakatemia, edessä loistava tulevaisuus.
Tässä olisin erotellut osan ehkä puolipisteillä tai jotain, hirveän sekavasti laitettu.
Tästä ficistä todella saa kylmiä väreitä, varsinkin, kun kuuntelee nine crimesia taustalla. Olet taitava ja tässä ficissä on sitä jotakin, joka saa itkemään joka kerta ja iajdeiajd. Viimeisin sanoista on oikeastaan ainoa, mitä minusta juuri nyt saa irti.
Ei herranjumala tuo kursivoitu kohta. Tätä ennen olin säästellyt vähän, mutta kurpitsakokon aikaan purskahdin itkuun. Voi luoja. Olet saanut näin lyhyeen ficciin niin paljon tunnelmaa, kaikkea... Olen oikeastaan vain sanaton.
Loppu oli järkyttävä - hyvällä tavalla järkyttävä. En säästellyt kyyneliänikään, kirjoitat vain niin uskomattoman hyvin. En tiedä mitä sanoa, en ollenkaan. Ihailen suuresti.
♥
-
Ihanan nopea julkaisutahti. Sitten kun vielä osaisin kommentoida yhtä hyvin.
Niin ja pointti oli se, että pidin parituksesta. :D Selittämään opetteleminen on kyllä mun must-do-listalla! Ja no mutta siis, eihän nyt Siriukselle muuta kuin täydellinen kelpaa.
Huomasi kyllä, ettei Grizzlie ole ollut Azkabanissa ankeuttajien aikaan, voi hyvänen aika mikä ukko. Suloinen oikeastaan. Piru Sirreä mihinkään kahleisiin laittaa, höh. Mutta niin, mietiskelen vain että miksei tuo ottanut animaagimuotoaan päästäkseen kahleista.
Silti hän antaa sen kaiken heille anteeksi ja hymyilee hampaatonta hymyä, tuo lisäpeittoja ja ylimääräisen pikarillisen viiniä.
Voi ihana.
Jos Grizzlie vain tekisikin kaiken hyvää hyvyyttään, mutta ei, hän on sosiaalipornonarkkari, joka kuuntelee mielellään jokaisen vangin surutarinan. Mitä traagisempi, sitä enemmän saa makeaa. Minun luokseni hän palaa, koska olen kuulema menettänyt kaikkein eniten. Ymmärrän sanat aina kun kovertava tunne palaa rintaani – on kuin joku kiskoisi sydäntä pois rinnastani. Sitä kutsutaan ikäväksi.
No ei se sitten ollutkaan niin ihana. Pöh. Siriukselle kasvaa pömppiski ja kaikkee ... okei. Ei. Mutta niin, osaat kirjoittaa aitoja tunteita ja saada lukijan tuntemaan myötätuntoa, mikä on tietysti ihailtavaa. Ja tykkään tästä vähän koruttomammasta tyylistä, sopii vankilateemaan.
Hän ei maistu miltään muulta kuin itseltään ja sormeni uppoavat hänen hiuksiinsa. Minä en lähde mihinkään, en enää ikinä.
Susien suutelussa on se huono puoli, että kun sen aloittaa, sitä ei halua lopettaa ennen kuin kummatkin makaavat voipuneina sängyn vieressä lakanoihin kääriytyneinä. Karkovan yöt pitkittyvät kerralla yhdeksi pimeäksi ajatukseksi, jota haluan paeta lämpimään vuoteeseen, en puoliliekillä palavan kurpitsakokon äärelle.
Pitkä lainaus, mutta tässä vaan oli sitä jotakin. Olen aika sanaton, kuten huomanet.
Sinä yönä minä en herättänyt Susieta kun nousin, sinä yönä minä käynnistin moottoripyöräni ja lähdin yksin katsomaan, miten maailma loppui yhdessä yössä.
No eipä siihen lisättävää, muuta kuin että palvon sua ja kirjotustyyliäsi. :-*
-
Gin, mä olen sanaton. Tätä tapahtuu oikeestaan melkeinpä ainoastaan vaan sun tekstejä lukiessa, mikä jo todistaa jotain.
Ja tää on kaunis ja ihana ja saa tytön aika herkäks <3 Tää kaikki kuvailu ja ihan kaikki, noi muistot ja Grizzlie. Kaikki vaan toimii ja haluaisin vaan, että Sirius pääsis pois tuolta. Todellakin sitä myötätuntoa. *pyyhkäisee kyyneleen pois* Ehkä osaks tästä herkkyydestä voi syyttää väsymystä, mutta kyllä sä osaat.
Ja Susie. Tykästyin tohon hahmoon ihan heti, taas yks sun upeita luomuksia. Ja näkeehän Sirius vielä joskus Vegan? Pelkkä Vegaki ois riittäny nimeks, koska se on hieno. Mulla on silti ihan semmonen tunne, että kaikki päättyy surullisesti.
Ihailen jälleen syvästi sun kirjotustaitoa ja hahmoja ja pyytelen seuraavaa lukua. Niin, ja noi pätkät on just sopivan pitusia, tunnelmaki säilyy koko ajan.
Mya Musta
-
Ah, jesss, ekstrahärö ja ekstralyhyt lukuni suostui valmistumaan <3 Kiitos #jumalapelin väelle ilmiintymistiedoista!
Lily, totta, puolipisteytys olisi varmasti selkeyttänyt lausetta. Haluan kuitenkin painottaa, että eivät ne tästä selkene vaan menevät vain enemmän sekaisin ajan kuluessa :) Elä itke, tai ota ainakin nenäliina! Kiitos kommentistasi :-*
shayl, mutta kun ei se oikeasti ole täydellinen :D Se on välivaltainen ämmä! Mitä animaagimuoto olisi hyödyttänyt? Sirius näki nälkää, oli voimaton, ja hänet oli edellisellä paon yrityksellä saatu kiinni. Kiitos kommentistasi :-*
Mya, rakkaani, kiva nähdä näin Potterpuolella :) Sarah Vegasta voit oppia lisää PotterNanon aikana, kun kirjoitan viimein loppuun (niin varmaan) pitkän fikkini, joka on ollut kesken vuodesta 2004 ^^ Kiitos kommentistasi! :-*
Leave me out with the waste
This is not what I do
It's the wrong kind of place
To be cheating on you
Damien Rice - 9 crimes
3.crime
On satanut viikkotolkulla. Jatkuva ropina ikkunaa vasten hermostuttaa minua. Tässä sellissä ikkuna on suurempi ja kaikki vedet valuvat sisälle, kastelevat minut vaikka kyhjötän kauimmaisessa nurkassa. Olen juuri noussut kylvystä, kun joku koputtaa oveen, Susie on aikaisessa. Yritän hieroa itseni lämpimäksi käsivarsillani, mutta sormeni ovat kangistuneet niin kieroon asentoon, etten pysty kääntämään niitä koskettamaan itseäni. Kiedon nopeasti pyyhkeen ympärilleni ja loikin ovelle. Kuumeen noustessa tärinä on pahinta.
Painan ovenkahvaa hyväntuulisesti vihellellen ja tiedän samassa, että se on virhe. Näinä aikoina pitää katsoa aina ensin ovisilmään ja tarkastaa kuka sisään pyrkii. Jos huonosti käy, avaa oven kuolonsyöjälle, tai mikä pahinta, entiselle tyttöystävälle. Niitä minulla on monta kymmentä, mutta tämä yksi sattuu olemaan aivan omaa luokkaansa – kaunis ja kostonhimoinen.
”River, mitä ihmettä?”
”Hei Sirius.”
River Mapel on aina ollut niitä ihmisiä, jotka puhuvat kovaan ääneen, vilauttavat reittä päästäkseen jonon ohi ja puukottavat toista selkään silloin kun se heille itselleen sopii. Hän on päällekäyvä, kovakourainen ja pelottavan älykäs, edelleen kuin lihaksi tullutta seksiä tulipunaiseen kaapuun pukeutuneena. Hän tuijottaa minua kuin olisi valmis riisuutumaan siihen paikkaan jos vain pyydän. Ei ihme, että kävin hänen kanssaan ulkona Tylypahka-aikoina.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?” kysyn ja työnnän oven paremmin väliimme.
”Liikuin lähistöllä ja ajattelin pistäytyä.”
”Sinä et pistäydy”, huomautan. ”Mitä sinä haluat?”
”Kyllä sinä tiedät.”
Periaatteessa tämä on kuin jostain huonosta jästien pornoelokuvasta, joita katsoimme kesälomalla Remuksen luona, kun olimme 13. River heittää kaavun päältään, heilauttaa karamellinvärisiä hiuksiaan ja paljastaa vaaleanpunaiset pitsiset, läpinäkyvät alusvaatteet, jotka peittävät ne intiimeinä pidetyt kohdat juuri ja juuri. Rintaliivit ovat selvästikin kokoa liian pienet. Minä vihaan vaaleanpunaisia alusvaatteita.
”Pue päällesi, Riv”, huokaisen ja hieron sitten nenääni sormillani.
Puoli vuotta sitten tämä olisi ollut aika makoisa tilanne, oli kangas sitten vaaleanpunaista tai ei. Puoli vuotta sitten olisin heittänyt oman pyyhkeeni menemään ja toivottanut hänet sisään sen enempää kuolonsyöjiä miettimättä. Puoli vuotta sitten en ollut vielä tajunnut, että rakastan omaa räkättiäni. Se olematon jäänne villeistä poikamiesvuosistani ehdottaa kolmen kimppaa ja ammun sen välittömästi alas muistuttamalla itseäni siitä, miten paljon River ja Susan vihaavat toisiaan.
River katoaa edestäni vaimeasti poksahtaen ja samassa takanani kuuluu terävä viuhahdus kuin joku heiluttaisi ilmassa ruoskaa. Kun käännyn katsomaan mitä tapahtui – kiroan luonnollisesti sauvattomuuttani, sillä hengenlähtö saattaa olla lähellä – ilmiintynyt River loikkaa suoraan kaulaani ja työntää kielensä syvälle kurkkuuni. Pisteet hänelle päättävisyydestä, ennen kuin otan kiinni hänen hartioistaan ja työnnän kauemmas.
”Sirius, hei, minä tulin vähän... ajoissa.”
Kaikista niistä tilanteista, joiden vuoksi olen sanonut ”tämä ei ole sitä miltä näyttää” tämä on kyllä kaiken huippu. Yhden silmänräpäyksen ajan Susan seisoo avatun oveni raossa ja vain tuijottaa meitä siniharmaat silmät suurina. Hetkeä seuraa hänen sauvakätensä äkkiänäinen liike, joka singauttaa Riverin seinälle kuin riivatun lapsen, pitää hänet ripustettuna ylhäällä kuin jonkin irvokkaan taulun. Ehdin vetää henkeä, kun tajuan, että Susie ei hellitä.
”Suze, päästä hänet irti!” karjaisen harhautukseksi ja yritän napata naiselta sauvan pois.
”Älä käytä minusta sitä nimeä!” Susan kivahtaa välittömästi, jolloin River tömähtää lattialle.
”Susie...”
Menen liian lähelle liian nopeasti. Tunnen Susanin avokämmenen kasvoillani ennen kuin edes huomaan sen kohoavan iskuasentoon. Arvaan, että minulla on huomenna hitonmoinen musta silmä. Hän kääntää minulle selkänsä ja yritän tarttua kiinni taakse ojennettuun käteen, mutta hän rimpuilee irti kuin ankerias spagettikastikkeessa. Ehdin juosta hänen peräänsä ovelle, kun olen törmätä naapuriini rouva Charlestoniin ja tunnen viileän ilmavirran nivusissani.
Käyn kiskomassa sohvan alta jalkoihini housut Riverin virotessa henkiin lattialla. Hän pitelee päätään, yskii ja kiroaa Susieni nimeä. Muutama valokuvakin on pudonnut seinältä hänen päälleen. Minulla ei ole aikaa tai mielenkiintoa varmistaa hänen hyvinvointiaan. Huudan hänelle puolijuoksusta, että hänen on parasta olla häipynyt, kun palaan takaisin.
Rappukäytävässä on kylmä ja betoni läiskähtelee hyytävänä paljaita jalkapohjiani vasten. Ulkona sataa rankasti, jos minulla oli paita, se olisi jo märkä. Katon oikealle, vasemmalle, sitten taas toiseen suuntaan ja yritän miettiä minne minun Susieni on säännänyt. Se lahopää ei ole suutuspäissään kuitenkaan kaikkoontunut, hän vihaa sitä enemmän kuin minua. Merlin, en minä halua, että hän vihaa minua.
Lähden summanmutikassa juoksemaan alan Sullivan Streetiä, väistelen ojien huumeneuloja ja rikottuja pulloja. Paikallinen kassialma, Sandy McFae, heiluttaa minulle kättään ja kysyy olenko kylmissäni. Vastaan: en, tuskissani. Kaadun kohmeisena asfaltille ja revin auki polveni, kun huomaan tutun häivähdyksen vaaleaa – Susan juoksee juuri erään pubin nurkan taakse.
Olen nopea, kun sitä todella vaaditaan, jopa ilman kenkiä. Taivas huuhtoo hikeni mennessään ja olen taas horjahtamaisillani, kun olen törmätä häneen. Susan seisoo tiiliseinää vasten ja itkee lohduttomasti. Minun syytäni, ajattelen, vaikkei se kirjaimellisesti pidäkään paikkansa. Jos minua ei olisi, hän ei itkisi. Kun hän tajuaa minut, hän lopettaa ja irvistää, peruuttaa muutaman askeleen kunnes törmää roskapönttöön. Minua alkaa paleltaa.
”Miksi?” hän sylkäisee. ”Miksi sinä teit sen?”
”Susie...”
”Älä Susiettele minua!”
”Se ei ollut sitä mitä luulet!”
”Se oli tasan sitä mitä luulen!” hän ärjäisee ja heittää märät hiukset pois silmiensä edestä. ”Mikä hitto sinua vaivaa, Sirius? Eikö minussa ole sinulle tarpeeksi? Vai tykkäätkö sinä vain hyppyyttää minua jonkin kirotun kepin nokassa?”
Hänellä on päällään pitkä musta viitta, joka on avautunut edestä. Alla on tulipunainen hame, suosikkini, sekä valkoinen paita, jota hän kutsuu toimistovaatteeksi. Sade kastelee sen ja tekee kankaasta läpinäkyvän, erotan mustat rintaliivit. Hänkin vihaa vaaleanpunaisia alusvaatteita.
”Miksi hitossa sen piti olla River?” hän uikuttaa, vaikka yrittää pitää leukaansa ylpeästi pystyssä. ”Sinä tiedät, mitä River on minulle tehnyt!”
Susan ojentaa toisen jalkansa suoraksi, kuten aina ajatellessaan onnettomuuttaan. Hänestä olisi voinut tulla jotain, jos hänen polvensa ei olisi mennyt rikki viimeisenä kouluvuotena. Juuri River survaisi luistimensa sen lävitse. Muistan, miten veri pulppusi jäälle ja jätti siihen pisaroivan vanan, kun kannoin Susanin sairaalasiipeen niin nopeasti kuin jaloistani pääsin.
”Minä en tehnyt mitään, hän vain ilmestyi paikalle, kun minä-”
”Minulla on silmät päässä!” Susan huutaa itsepäisesti, kuuntelematta minua.
”Käyttäisit sitten niitä!” hermostun itsekin.
”Sinä pelehdit Riverin kanssa vaikka minä... Vaikka me...” Susan päättää pidättää hengitystään kootakseen ajatuksensa. ”Minä en halua nähdä sinua enää ikinä, en IKINÄ SIRIUS MUSTA!”
Viimeiset sanat hän ulvoo niin, että koko maailma voi ne kuulla, ja minä näen hänen silmistään, että tällä kertaa hän tarkoittaa sitä, tämä oli hänen viimeinen pisaransa. Ei hän voi, ei hän saa, hän on minun äkäpussini, kävelevä sydänkohtaukseni, jujupussini, minun-
”Mutta minä rakastan sinua.”
En ole koskaan aiemmin sanonut sitä ääneen. Jos puhun jotain ääneen, niin ehkä minulle tulee taas lämmin. Hän yrittää väittää vastaan, mutta murtuu sitten lopulta. Kääriydyn luisevaksi palloksi sellini nurkassa. Ei hän koskaan halunnut kuulla mitään muuta. Miksei tämä kylmyys lopu? Lupaan, etten koskaan jätä häntä. Kuumeen noustessa tärinä on pahinta.
-
Oi tämä on ihana<3
Rakastan niiin Siriusta<3
3. luku oli varsinkin ihana. "Minä rakastan sinua" lause on vain niin, niin ihana lause juuri Siriuksen suusta.
Luen jatkossakin. Jatkoa siis!
-
Jos huonosti käy, avaa oven kuolonsyöjälle, tai mikä pahinta, entiselle tyttöystävälle.
Tää lause oli vaan niin Sirius.
Muutenki luku oli taas todella hyvä, eikä ainakaan vielä liian epäselvä. Ja tuo River... Mulla on vähän semmonen olo, että voisin kuristaa sen ::) eli jälleen kerran onnittelut onnistuneen biatchin luomisesta.
Taidan alkaa harkita päikkäreitä, kun ei ajatus luista, jos vaikka paremmin seuraavalla kerralla?
Kuumeen noustessa tärinä on pahinta.
Tossa oli jotain kaunista <3 tai siis lopetus kokonaisuudessaan oli kaunis, mutta tuo kruunasi sen.
Mya Musta
-
No animaagimuoto olisi hyödyttänyt sen että ankat(ankeuttajat) ei olis voinut viedä sen muistoja. ;)
No öö. Sait mut kuuntelemaan liikaa 9 Crimesia. Kolme lausetta, tunti kirjoitusta. Nyt oikeesti ryhdistäydyn. Tää luku oli vähän sellanen, että mulla on kyllä siitä paljon ajatuksia, mutta sitten en taas oikein osaa sanoa mitään...
Ah, uusia puolia Susiesta. Aika klisee reaktio, etten sanoisi, mutta toisaalta myös se loogisin joten annan sulle anteeksi(mutta vaan tän kerran koska petit mut sen Puolikkaiden suhteen!) ja ööää. Sirius nyt oli taas vaan niin Sirius ja River oli aika perus Sirren exä. En siis analysoi niitä enempää en edes jaksaisi.
Siirtykäämme lainailun ihmeelliseen maailmaan.
On satanut viikkotolkulla. Jatkuva ropina ikkunaa vasten hermostuttaa minua. Tässä sellissä ikkuna on suurempi ja kaikki vedet valuvat sisälle, kastelevat minut vaikka kyhjötän kauimmaisessa nurkassa. Olen juuri noussut kylvystä, kun joku koputtaa oveen, Susie on aikaisessa. Yritän hieroa itseni lämpimäksi käsivarsillani, mutta sormeni ovat kangistuneet niin kieroon asentoon, etten pysty kääntämään niitä koskettamaan itseäni. Kiedon nopeasti pyyhkeen ympärilleni ja loikin ovelle. Kuumeen noustessa tärinä on pahinta.
Siis no toi nyt vaan on ehkä mun top-5 parhaat luvun aloitukset ever listalla. Jotenkin vangitsevaa, pakottaa jatkamaan lukemista(siis sen lisäks että sä pakotit) ja myös hyvin Siriusmaista. Nice job, chérie.
No niin minä en jaksa lainata mitään tuosta muistosta koska se nyt vaan oli kokonaisuudessaan ihana(kaikessa kliseisyydessään, mutta sitähän nämä wnb-pettämiskohtaukset aina on) ja bla bla bla, ylistän sua siitä joskus myöhemmin, ja eteenpäin sanoi... en tiedä, joku jossain.
En ole koskaan aiemmin sanonut sitä ääneen. Jos puhun jotain ääneen, niin ehkä minulle tulee taas lämmin. Hän yrittää väittää vastaan, mutta murtuu sitten lopulta. Kääriydyn luisevaksi palloksi sellini nurkassa. Ei hän koskaan halunnut kuulla mitään muuta. Miksei tämä kylmyys lopu? Lupaan, etten koskaan jätä häntä. Kuumeen noustessa tärinä on pahinta.
No niin mun silmissähän ymmärrettävästi vilkkuvat sydämet vähän hankaloittaa tätä kommentoimista, mutta siis, viehättävää että tuo "kuumeen noustessa tärinä on pahinta" toistui niin alussa kuin lopussa, hihihi minä huomasin heti ja okei vaikenen nyt.
Kiitos ja hei. (Onnistuinko saamaan kommenttinarkkarin tyytyväiseksi edes siihen asti että saat kirjoitettua sen luvun Puolikkaisiin ja sovitettua tekosi? Hienoa.) :-*
-
Hei taas kaikki! Lintsin laitteita on nyt koeteltu ja pääsin takaisin kirjoittamisen pariin. Kiitos sanasodasta jumalapelin väelle!
HPF4E, kiitän kommentistasi :-*
Mya, rakkaani, River on yksi mun ekoista biatcheista, muut kalpenee sen rinnalla. Tykkään siitä hurjasti! Kiitos kommentistasi :-*
sha, mutta eihän se voi olla aina animaagimuodossa, vähemmästäkin alkaa posset ihmetellä ;) Yhyy, olen paha ihminen :( ko petän kaikki puheeni! River ei ole mikään perus exä! Se on Thö Exä! Mikä ei kylläkään tässä tekstissä tule esiin mutta köh joo... Luuletko, että narkkis tyytyy koskaan vain yhteen annokseen? Kiitos kommentistasi :-*
4.crime
Tämä on rutiinia, ne sanovat. Meidän pitää kävellä siistissä rivissä, tai menetämme sielumme, emme saa äännellä, emme keskustella, emmekä ainakaan koskettaa toista.
On suihkupäivä.
Minulla ei olisi voimia pitää silmiä auki, mutta seuraan silti jästejä raiskannutta ja silpponutta velhoa, sillä meidän välissämme roikkuu paksu, metallinen, ruosteinen ketju, joka ei saa koskettaa maata. Jos se koskettaa, hyvästi sielu.
Meidän vaatteemme loitsitaan päältämme.
Vasemmalla puolellani kylpee maagisessa pisarapilvessä vanha, runneltu nainen. Hänen rintansa riippuvat jossain vyötäisten kohdalla ja kyljessä kulkee lukuisia arpia. En halua tuijottaa, hän huomaa pakenevan katseeni ja virnistää hampaattomalla suullaan.
Hänen nimensä on Vega, hän sanoo.
Olen aina ajatellut, että jos joskus saan lapsia, voisin antaa tytölle nimeksi Vega. Siinä on jotain persoonallista, jotain, joka yhdistää sen minuun. Sitten todellisuus palaa takaisin päähäni, en minä enää lapsia tule saamaan, minä olen nyt täällä, enkä minä pois pääse. Se ainut, jonka kanssa olisin ikinä voinut kuvitella lisääntyväni, on kai jo jatkanut elämäänsä.
Meillä oli hauskaa, sen minä muistan.
Näen alleni muodostuvan ruskean lammikon, jossa liikkuu tuhatjalkaisia ja pihtihäntiä. Ystäväni hämähäkki pakenee vesivirtaa pieneen, kivilattiaan hakattuun reikään, mutta saa pian kokea hukuttavan yllätyksen, kun vahtivelhot antavat huuhtelukäskyn. Pisarat ilmassa lisääntyvät, ne ovat kuin pieniä muistoja lumisateesta parempian vuosien varrelta, sulavat iholle ja vierivät sitten pakoon. Suihkupäivinä minua ei palella.
”Käännös vasempaan. Jatkakaa.”
Käännymme ympäri, jolloin näkymättömät sienet, karheat ja kuluneet hierovat ihomme rikki kainaloista ja nivusista. Uskallan katsoa kauemmas ympärilleni, jolloin näen muukalaisia, lommoposkia, hakattuja, seinää päin juosseita, umpihulluja. Kuolonsyöjistä pahimpia ei näy, he luultavasti viruvat edelleen selleissään ja saavat niskaansa saavillisen yötä ja hallaa. Nämä muut eivät ole niin pahoja, mutta jokaisella on jokin syy olla täällä. Mietin, onkohan kukaan heistä aiheuttanut oman ystävänsä kuoleman?
”Kato tota, Sirius Musta, tappoi kolmetoista jästiä yhdellä kirouksella.”
Sävähdän sanoja ja yritän nähdä kuka puhui. Se oli joku uusista, joku, joka ei ollut täällä vielä kolme suihkukertaa sitten. Olen joutunut jättämään kaksi välistä, sillä vartioiden mielestä olin liian arvaamaton, liian sekaisin. Muistan maanneeni laverin alla ja järsineeni omaa kättäni. Minulla on edelleen pari mukavaa mustelmaa esiteltävänä. Sanat ovat jääneet kaikumaan kaakeleihin. Kolmetoista jästiä. Yhdellä kirouksella. Mutta minä en ole tappanut jästejä. En kertaakaan, en koskaan eläessäni. Minä olen täällä, koska räjäytin petturin taivaantuuliin, alistun kohtalooni, koska minun takiani Lily ja James ovat kuolleet. Mutta mistään jästeistä minä en syytä niskoilleni ota.
”Kuka noin on väittänyt?” minä supatan edessäni puhdistautuvalle Vegalle.
”Kaikkihan sen tietävät”, vanha noita naurahtaa ja vilauttaa sitten minulle kolmea jäljellä olevaa alahammastaan. ”Sinä olet pahemman luokan murhaaja.”
”Minä olen murhannut rotan, en ainuttakaan jästiä.”
”Hah!”, hän käkättää. ”Muisteles nyt vähän, poika, teet itestäsi vielä pyhimyksen!”
En minä mitään sädekehää halua, mutta en minä ketään muuta ole tappanutkaan. Olen kysymässä tarkennusta, kun kainaloihini tartutaan ja minut kiskotaan pois jonosta, kahleet Vegan ja silppojan välissä yhdistyvät. Päädyn pimeään selliin, pimeämpään kuin aiemmat. He sanovat, että ehkä näin opin olemaan juttelematta jonossa. Joku sylkee niskaani ja sanoo, että olen saasta.
Ankeuttajat tulevat pian.
Suljen silmäni ja päätän, että tämä minun pitää muistaa. Suihkun jättämät pisarat vierivät edelleen alastomalla vartalollani ja ne kihelmöivät mukavasti. Muista, Sirius, muista. Lily ja James ovat kuolleet. Lähdet Peterin perään. Ethän sinä vahingossakaan voinut tappaa mennessäsi paria jästiä. Mokia sinä sen sijaan olet tehnyt aina, joskus jäänyt niistä kiinnikin. Olen muistamaisillani murhan, kun mieleeni tulee jotain muuta.
”Minä haluan kertoa Jamesille”, huomautan ja venyttelen sitten päivän kivettämiä lihaksiani.
”Mutta minä en halua kertoa Lilylle ja se, että sinä menet lavertelemaan Jamesille on suoraan verrannollista sen kanssa, että Lily saa tietää!”
”Tiedätkö sinä edes, mitä suoraan verrannollinen tarkoittaa?”
”Minä en ole tyhmä.”
”Et niin, olet vain yksinkertainen.”
”Sisäsiitospentu.”
”Blondi-irkku.”
”Ole hiljaa.”
Susan istuutuu turhautuneena alas, ottaa käteensä sohvatyynyn ja pyörittelee sitä hajamielisesti. Hänen hiuksensa ovat tänään lyhyet, melkein samaa mittaa kuin omani, ja hän yrittää olla hieromatta niitä, sillä yksikin kosketus ja hän saattaisi kasvattaa ne takaisin vanhaan mittaansa. Katselen lomittain olevia polvia, niiden alta alkavia valkoisia nahkasaappaita ja huokaisen sitten. Onko minulla koskaan ollut valinnanvaraa?
”Hyvä on, minä en kerro Jamesille.”
”Minä en vain... ole valmis.”
”Me olemme kaksi aikuista ihmistä, mitä se heille kuuluu palaammeko me yhteen vai emme?”
”Sinä tiedät, että Lily on viimeisimmillään raskaana ja hän saisi varmasti halvauksen! Minä en kestäisi, jos vauvalle kävisi jotain!”
”Ei sille käy, se on vahvaa tekoa.”
Kumarrun suutelemaan Susietani suulle. Hän maistuu nälkävuosille ja salaatille. Hän yrittää sanoa jotain, luultavasti että meillä ei ole aikaa tällaiseen tai että vastahan me aamulla teimme sen suihkussa, mutta minua ei kiinnosta, olen liian kiinnostunut hänen kaulastaan, painan hänet alleni sohvalle, jotta voin painaa häntä ja lopettaa turhat ajatuset. Olen juuri saanut housut pois hänen jaloistaan, kun Jamesin pää ilmestyy takkaan.
Se ei ole kaipaamani muisto, mutta hymyilen silti. Ankeuttajat pääsevät juhlapöytään.
-
Tiekkö, mä tajusin vasta nyt mitä toi nimi niinku tarkottaa. :D Olenko ehkä hidas tai jotain? Ennen olin ihan että "joo, kiva nimi, mistäköhän se tulee, en tiedä, en jaksa miettiä, antaa olla", ja sitten nyt 9 Crimes valaisi mut ja käsitin... Okei ei siitä sen enempää.
Tässä luvussa(kuten alla mainitsenkin) paljastu ainakin mulle Susiesta uusia puolia, mik on tietysti aina kivaa, pitää mielenkiinnon yllä. Lisäks oot ihku kun ujutat tänne mukaan aina muita hahmoja, kuten vanginvartija viimeluvussa ja Vega tässä. Se on kivaa. Vaikka Vega oliskin aika ällö, tai niinku oikeesti, kolme hammasta alaleuassa ._____. No, ei ainakaan tartte harjata hampaita turhan usein! Ja oli kiva kun sen nimi oli just Vega. Ja Azkabanin tyyliin sopi tuo että Kuolarit ei pääse suihkuun ollenkaan ja muut sitten vaan kaikki kerralla ja näin. Mut siis lopussa musta oli outoa että Siriukselle ei taiottu vaatteita takasin päälle ennen kun se heitettiin eristyskoppiin, mutta kyllähän sekin vankilan tyyliin passaa ja äääh. Ajattelet kaiken paljon pidemmälle kun mä ja siks tää teksti tässä on aivan turhaa. Joten siis, lainailuun, yayyy!
Kuolonsyöjistä pahimpia ei näy, he luultavasti viruvat edelleen selleissään ja saavat niskaansa saavillisen yötä ja hallaa.
Ihana vertaus, yötä ja hallaa. ˆˆ
Ethän sinä vahingossakaan voinut tappaa mennessäsi paria jästiä. Mokia sinä sen sijaan olet tehnyt aina, joskus jäänyt niistä kiinnikin.
Anteeksi, tiedän ettei sais nauraa tällaisessa yhteydessä, mutta... liikaa teetä, kenties?
”Minä en ole tyhmä.”
”Et niin, olet vain yksinkertainen.”
”Sisäsiitospentu.”
”Blondi-irkku.”
Sopii tuolle kaksikolle tuo dialogi kuin nenä päähän, täytyy sanoa. Mä tykkään sanavalmiista ja hitusen ylpeistä hahmoista, ja tässähän niitä on kaksi, joten nam. Mutta jotenkin Susie ei vaikuttanut ennen ihan sellaselta että laittaisi Lilyn edun omansa edelle, en tiedä, tuntuu oudolta Susien yhteydessä. Mutta toisaalta onhan se hyvä että hahmoista tulee esille uusia puolia. Sisäsiitospentu on muuten ihana sana. :D
Se ei ole kaipaamani muisto, mutta hymyilen silti. Ankeuttajat pääsevät juhlapöytään.
Voi Sirius :(
Ja jatkoa kiitos. :-* (Puolikkaisin ensin!)
-
Ihana. Toi loppu oli varsinki hyvä toi kun James pää ilmestyi takkaan. En ehdi nyt kommentoida enempää, mutta kai riittä että pidin oikein kovasti :)Taas kerran
-
Oivoi. Oivoivoivoivoivoivoivoi. Ei Siriuksen sielua saa viedä :'(
Tää oli taas tosi hyvä, kuvasit hyvin ton vankilameiningin, joka sopi juuri hyvin Azkabaniin, tavallisilla ihmisillä, siis jästeillä tommoset keinothan vankiloissa olis ihan liikaa, mutta musta on jotenki aina tuntunu, että velhoilla on tavallaan tiukemmat lait ja rikkeistä rankaistaan enemmän. Kun ei ole mitään sakkojakaan, vaan laitetaan suoraan istumaan.
Sirius oli tässä jotenki enemmän hereillä tai järjissään jollain tavalla. Johtuisikohan sitten siitä, että pääsi vähän jaloittelemaan ja 'suihkuun'. Ajatukset oli suht selkeitä. Ehkä. Ja voi Vega....
Muistan maanneeni laverin alla ja järsineeni omaa kättäni. Minulla on edelleen pari mukavaa mustelmaa esiteltävänä.
Surullista :(
Se ei ole kaipaamani muisto, mutta hymyilen silti. Ankeuttajat pääsevät juhlapöytään.
Sä osaat aina lopettaa luvut hyvällä tavalla. Joskus se on jotain koukuttavaa, ja joskus se vaan on tämmönen yksinkertanen mahtava lause.
Kiitos, lisää :)
Mya Musta
-
Läppäristä loppuu justiinsa akku.
shayl, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) Mää oon valitettavasti omien hahmojen tehtailija, sorry kun viljelen niitä joka paikassa :D Susie on kieltämättä vähän itsekeskeinen, mutta hänellä on ne neljä tärkeää ihmistä, joiden eteen hän tekee mitä vain. Ei ketään muuta. :-* Kiitos kommentistasi!
HPF4E, kiitos kommentistasi :-*
Mya, tuliluikurani, luultavasti siitä se täysijärkisyys johtuu :-* Kiitos kommentistasi!
5.crime
Joskus, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, voi kuulla, miten toisiinsa törmänneet vartijat puhuvat keskenään. Se on tarpeeksi harvoin, sillä muuten minua ei kiinnostaisi, miten Pølsse on löytänyt outoja punkkeja alavatsastaan – miten harvahampainen elähtänyt vanginvartija Azkabanista voi saada satiaisia? – tai Viktor on miettinyt uusien tekohampaiden hankkimista. Ne harvat täysijärkisemmät äänet ovat merkki siitä, että joku on vielä elossakin, että kaikki eivät vielä osoita mielipuolisuuttaan kirkunalla ja naurulla. Minäkin.
Viktorin tunnistaa siitä, että hän raapii kulkiessaan taikasauvalla seinää. Silloin kaikki vaikenevat pelosta ja jäävät kuuntelemaan, miten pienet palat laastia putoavat kiviselle lattialle, jotkut toivovat, että jonain päivänä seinä on niin puhki kulutettu, että se romahtaa. He eivät tiedä, että ohi kävellessään Viktor mumisee jatkuvasti paikkaus- ja vahvistusloitsuja. Se paskiainen.
Sanjid on aivan uusi ja hän vielä viheltelee kävellessään. Meille vangeille hän ei puhu, mutta työtovereilleen kyllä, käyttää hirnuvaa englantia ja kimakoita vokaaleja. Joskus olen nähnyt vilaukselta hänen kasvonsa, kun hän on työntänyt minulle tarjottimeni, hänen kulmakarvansa ovat kirkkaankeltaiset ja pystyssä kuin pehkollinen salamoita. Nyt huomaan taas uuden yksityiskohdan, hänen vihreiksi lakatut kyntensä, kun proteiinipommi hapanleipä ilmestyy eteeni kuin tyhjästä. Sokeritoukat viljapaakkujen seassa ovat suosikkejani.
”Katos, Sanjid, kierroksella taas vai?”
”Moi Vik!”
Kohotan leukaani kiinnostuneena ja hilaudun aivan oven viereen. Siemaisen samalla viiniä – ah, pari kärpästä, päivä sen kun vain paranee – ja keskityn kuuntelemaan. Ehkä joku vielä lipsauttaa mikä vuosi nyt on.
”Luulin jo, että sä lähdit sen heitukkas luokse”, Viktor nauraa. ”Aika tylyä jättää morsmaikku yksin ystävänpäivänä.”
”Älä sano, se vaan innostuu siitä, että mä vaarannan täällä itseni. Saan aika hyvää lempee, kun menen tänään kotiin.”
Ystävänpäivä. Onko tänään todellakin ystävänpäivä? Tyrskähdän tahtomattani, se on ollut pyhistä se kaikkein turhin aina siitä lähtien, kun sitä on jostain syystä juhlittu. En ikinä ymmärtänyt niiden korttien ideaa tai että miksi piti tuhlata rahoja tulipunaisiin ruusuihin ja tavallisiin suklaatryffeleihin, jotka vain sattuivat olemaan eri tavalla muotoillussa rasiassa. Hymy, se taitaa olla kuukauden ensimmäinen, Azkabanin ulkopuolella minä tunsin naisen, joka oli kanssani täysin samaa mieltä ystävänpäivästä. Vietimme yhdessä sen elämäni parhaimman.
Koko päivän on satanut lunta vaakatasossa ja minä seison yksin vartiossa. Lasken minuutteja siihen, kun Tauron tulee päästämään minut vapaalle, ja Tauron ilmestyy tunnetusti kaikkialle vartin myöhässä. Opettajat sanovat, että hän ei selviä kentällä viikkoakaan hengissä, vaan joudumme jossain vaiheessa kaapimaan Tauronin sekalaisia jäänteitä Viistokujan asfaltista. Saarnat ovat yleisluonteiltaan aina yltiöpositiivisia. Miksi minä taas halusinkaan päästä ehdottomasti sisään auroriakatemiaan?
Kun Tauron viimein tulee, en ole varma mitä haluan tehdä. Kaikkoonnun ja ilmiinnyn pieneen luukkuuni, heitän lumiset vaatteet niskastani. Haluan tehdä jotain ja olen aikeissa pölyttää Jamesille, kun havahdun kalenterini merkintään. Ystävänpäivä, kaikista päivistä juuri tänään. Voihan Merlinin pöksyjen riippuva takaluukku. Valkoisessa puurossa seistessä sitä ei edes tajunnut. Voi kun olisin voinut jäädä suloiseen tietämättömyyteen.
Mitä minä nyt oikein sitten teen? Ystävänpäivä on kuin täysi seis seuraelämälleni – kaikki naiset ovat omilla deiteillään, James lähentelee raskaana olevaa pikkukukkaansa, Remus naida napsuttelee omaa tutkijanaistaan ja Peter syöttää herkkuja omalle mussulleen. Ystävänpäivä on täysin väärä päivä olla sinkku. Kai sitä voi aina vetää pienet kännit tuliviskillä, jos mikään muu ei auta.
Olen juuri romahtanut sohvan upottavaan nurkkaan, siihen kohtaan, josta puuttuu jousi pohjasta, kun takkani alkaa kipunoida vihreällä liekillä. Kuka minulle nyt pöllyttää, ajattelen, vai ovatko Lilyn hormonit mahdollisesti ylikierroksilla ja James tarvitsee turvapaikkaa. Petyn vähän, kun näen mustan pehkon sijaan valtoimenaan hulmuavat vaaleat kiharat. Hyppään polvilleni maagisesti leijuvien kasvojen eteen.
”Sirius?” Susan kysyy ja kääntää sitten vähän päätään.
”On nimeni”, virnistän ja otan paremmin tukea lattiasta. ”Kuinka voin palvella?”
”Et niin mitenkään”, hän sanoo heti, mutta minä erotan miten hän järsii alahuultaan.
”Anna tulla, kyllä minä kestän.”
”Minulla on tylsää”, Susan huokaisee ja pöyhii sitten hiuksiaan.
”Noinko puisevat treffit?”
”Kuka tässä ehtii treffeillä käymään”, Susan tokaisee happamesti. ”Ja sitä paitsi ystävänpäivä on täysin väärä päivä olla sinkku.” Hymyilen, taisin itsekin ajatella juuri noin. ”Tiedäthän, Lily on Jamesin kanssa ja Mary leikkii kuitenkin jotain kahlejuttua Remin kanssa ja minä en halua edes ajatella Caraa ja Peteriä.” Hän huokaisee ja imee sitten alahuultaan. ”Joten, olen tylsistynyt. Joten ajattelin, että koska sinä kuitenkin olet sinkku, niin ehkä sinä haluat tulla pitämään minulle seuraa. Mutta jos olet sopinut jotkut tosi kuumat tärskyt, niin-”
”En ole”, vastaan nopeasti ja puhallan hiukset pois silmieni edestä. ”Ei toivoakaan siitä. Kyllä minä voin sinun luoksesi tulla.”
”Oikeasti?”
”Tottakai”, nauran. ”Sitä varten ystävät ovat.”
”No hienoa, minä leivon meille jotain syötävää.”
”Minä sanoin, että tulen, ei tarvitse ruveta uhkailemaan.”
”Haista lohikäärmeen perna, Sirius.”
”Minäkin sinua.”
Vartin päästä minä seison paremmassa kaavussani Susanin ovella ja pyörittelen käsissäni pullollista hehkuviiniä. Koputan ja hän avaa oven kahden sekunnin kuluttua. Pitkät hiukset ovat nyt kiinni, ja hänen kasvonsa ovat paljaat, ei meikkiä missään. Se saa hänet näyttämään jopa vähän väsyneeltä, tai niin väsyneeltä, miltä 19-vuotias noita voi näyttää. Pussimaiset juoksuhousut putoavat melkein hänen päältään ja telttamainen harmaa T-paita ei tee hänelle oikeutta.
”Hei sinä”, hän tervehtii ja hymyilee sitten minulle kaikilla valkoisilla hampaillaan. ”Sinä tulit.”
”Tietysti minä tulin”, sanon ja nappaan hänet sitten halaukseen. ”Miksen tulisi?”
Hän katsoo minuun ja tiedän mitä hän ajattelee. Koska meillä on historiaa puolen maailman tarpeisiin, koska me olemme suudelleet, käpelöineet, ilmeisesti harrastaneet seksiäkin. Minä ainakin uskon niin, sillä viimeiseksi mainitusta on kyllä todisteita, mutta ei vain ainuttakaan muistikuvaa. Ei olisi pitänyt juoda niin paljon Lilyn ja Jamesin häissä. Katson Susania ja tiedän hänen ajattelevan samaa asiaa.
”Minä toin viiniä”, esittelen äkkiä ostostani. ”Ei tätä päivää kestä selvinpäin.”
”Uuu, tämä on namia”, hän sanoo ja ottaa minulta pullon. ”Haluatko heti lasillisen?”
Minä nyökäytän päätäni kiivaasti ja seuraan sitten häntä asunnon sisäpuolelle. Paikka on valtava verrattuna omaan metri kertaa metri murjuuni, jossa mahtuu juuri ja juuri kääntymään ja jossa voi maata sängyllä, pestä tiskejä ja ottaa jotain samalla kylmäkaapista. Se on sympaattinen murju. Susanin kämppä sen sijaan on avara ja täynnä valkoisia asioita, kirjahyllyssä on kymmeniä kuvia hänestä ja tytöistä, hänestä ja hänen isästään, hänestä ja minusta.
Havahdun ja otan kultakehyksisen kuvan käteeni. Se on otettu kouluaikana ja meillä on molemmilla päällä naurettavat esiintymisasut. Minä nöyryytin itseäni silloin hänen vuokseen, liityin luisteluporukkaan ja pukeuduin ihonmyötäisiin trikoisiin. Ihminen on aika idiootti 17-vuotiaana. Myöhäisteiniminä vilkuttaa minulle ja virnistää, se nuorempi Susie kääntyy suukottamaan valokuvani poskea.
”Se oli hauska reissu vai mitä?” Susan sanoo ja ojentaa minulle viinilasin.
”Se oli elämäni tuskaisimpia kokemuksia, enkä halua keskustella siitä enempää”, lyön asian lukkoon.
”Sinä olet kamalan jyrkkä.”
”Ehkä minä vain haluan pitää jotkut asiat yksityisinä.”
Keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tyhjennämme viinipullon aika nopeasti, Susan osaa halutessaan olla melkoinen sieni, ja siirrymme siitä sitten kermakaljaan ja hänen leipomiinsa kakkupaloihin, jotka eivät oikeastaan maistu mitenkään erityisen pahoilta. Oikeastaan ne eivät maistu miltään, mutta hän ei sitä tajua, sillä itse suullisen haukattuani kehotin häntä tyhjentämään koko kermavaahtovaraston leivosten päälle.
”Minä vihaan ystävänpäivää”, Susan tuhahtaa ja nuoleskelee pitkää etusormeaan.
”Niin minäkin. Mikä sinun tekosyysi on?”
”Eikö kaikkien pitäisi koko ajan kailottaa, että rakastan rakastan, miksi siihen tarvitaan oma erityinen päivänsä?” hän kysyy ja siirtyy sitten imemään keskisormeaan. ”Ihan kuin se olisi jotenkin ookoo olla kylmä koko vuoden kunhan yhtenä päivänä muistaa antaa rakkaalle nallekarhun, jonka mahassa lukee 'olet erityinen.'”
Minä en saisi kiinnittää huomiota hänen käsiinsä tai suuhunsa, mutta kun pidän hänen kielestään, kun se kiemurtelee esiin ja nappaa kermavaahtoryppään sormien taitekohdasta. Tunnen nykäyksen nivusissani, taidan käydä vähän ylikierroksilla. Pakko vaihtaa aihetta edes puolittain, haastaa vaikka riitaa jos ei muu auta. Muuten tämä päättyy vielä nolosti.
”Kuinka monelle sinä sitten lähettäisit sen lemmenkarhun, jos et voisi muuten osoittaa, että välität?” heitän ja se toimii, Susan unohtaa sormensa ja tuijottaa minua.
”Kysytkö sinä ihan tosissasi kuinka montaa ihmistä minä rakastan?”
”Ehkä.”
”Isälle”, hän sanoo sitten ja siirtää poninhännästä vapautuneet kiharat syrjään. ”Lilylle. Marylle. Caralle.” Hänen katseensa lasittuu hieman. ”Rakastan neljää ihmistä. Eikö se kuulosta aika säälittävältä?”
”Ei minusta.”
Me puhumme neljä tuntia ja viisi minuuttia siitä, miten rakastamme ystäviämme. Susan sanoo, että tappaisi Lilyn takia ja minä kerron, että kuolisin Jamesin puolesta. Hän sanoo, ettei osaa enää muodostaa uusia ystävyyssuhteita, että hänellä on vain nämä kolme, jotka ovat pysyneet hänen kanssaan ensimmäisestä vuodesta Tylypahkassa lähtien, vaikka hän ei aina ymmärrä miten kukaan heistä jaksaa toinen toistaan. Minä sanon, että minussa on samaa vikaa, voin käydä kaljalla X:n ja Y:n kanssa, mutta en luota elämääni kenenkään muiden kuin kelmitoverieni käsiin.
Me katsomme toisiamme ja tajuamme taas, miten samanlaisia olemme. Tilkka tuliviskiä, jonka jälkeen heittelemme toistemme niskaan noloja muistoja. Hänen olkapäätään kivistää, minä hieron sitä, valitan niskaani, hän katsoo sitä ja sanoo, että ihan hyvältä se näyttää. Kun tulee aika, jolloin pitää painua nukkumaan, minä laahustan ovelle ja kiinnitän viitan niin hitaasti kuin vain osaan ja hän suukottaa poskeani. Jäämme tuijottamaan toistemme huulia ja seuraavana aamuna herään hänen vierestään ilman vaatteita, muisti tallella.
Haukkaan uuden palan leivästäni, tunnen, miten larvat narskuvat hampaitani vasten. Se oli elämäni paras ystävänpäivä. Mitähän Susielle mahtaa kuulua? Miksemme me enää yrittäneet uudelleen? Seksi oli hyvää. Ehkä minä olisin rakastunut häneen jonain päivänä.
-
Näemmä en ole tarpeeksi inspiroiva kommentteja ajatellen, mutta mikäs tässä, ette te tästä eroon pääse :)
6.crime
Tässä päivässä on jotain outoa. Kun saan silmäni auki ja raajani ojennettua suoriksi, minulla ei ole ihan niin kylmä kuin yleensä. Tuntuu siltä, kuin päälläni olisi jokin näkymätön suoja, joka estää ankeuttajien sormia tavoittamasta minua. Se antaa minulle voimaa ja pystyn nousemaan seisomaan, asetan elämäni järjestykseen helpommin kuin vuosiin. Olen Sirius Musta, kaksikymmentä jotain vuotta, olin opiskelemassa auroriakatemiassa ennen kuin jouduin kiven sisään. Tapoin petturi Peter Piskuilanin, mutten kolmeatoista jästiä. Minun paras ystäväni on James Potter, jo edesmennyt. Kipu rinnassani on laantuvaa, mutta pysyvää sorttia.
Tässä päivässä on jotain outoa. Syy ei ole ruoassa, sillä se on yhtä madonsyömää kuin aina ennenkin, eikä toukkia ole tarpeeksi täyttämään vatsaani. Se ei ole pieni auringonpaiste, joka jotenkin taistelee tiensä selliini kalterien välistä, sillä se ei ole lämmin ja se sattuu silmiin. Eikä syy todellakaan ole murahtelevassa vanginvartijassa, joka kävelee sellini ohi ja paukuttaa oveeni päättäväisellä kiihkolla.
Tässä päivässä on jotain outoa, ja olen varma, että olen ajatellut näin joskus aiemminkin. Milloin näin tapahtui viimeksi, sitä on vaikea sanoa, siitä on voinut kulua yhtä hyvin vuosi siinä missä viikko. Päivillä ei ole täällä väliä, ne sulautuvat toisiinsa, kunnes kaikki on yhtä tunnotonta massaa. Mutta ei tänään. Tänään minä tunnenkin jotain. Jos vain tietäisi mistä se johtuu.
Kuulen, miten toinen vartija kävelee käytävällä. Kuulostelen askeleita, ne ovat kevyitä ja samanaikaisesti voi kuulla, miten taikasauva läiskähtelee avokämmentä vasten. Karen, minä arvaan, skunkin peräaukon näköinen noita, joka vie tajun yhdellä sauvan hievahduksella. Minä pelkään häntä vähän, mutta ainakaan hän ei teeskentele, että olemme pelkkää ummettunutta ilmaa. Kutsun häntä varovasti nimeltä.
”Onkos joku vikana, mätäpaise?” hän kysyy minulta silmikon läpi.
”Mietin vain, että mikä päivä tänään on”, vastaan viattomasti ja virnistän sitten vuosia sitten tummuneilla hampaillani.
”Mitäs se sinua liikuttaa, siellä virut lopun elämäsi kuitenkin.”
”Olisit niin ystävällinen.”
Kauniisti pyytäminen uppoaa Kareniin kuin häkä. Kuulen, miten hän vaihtaa painoa jalalta toiselle ja haroo sitten hermostuneena jalkakarvojaan. Hän on niitä naisia, joille äiti on opettanut, että kärsivällisyys on hyve ja kysyttäessä vastataan kauniisti. Hän osaa olla ilkeä ja ruma sanoissaan, mutta en ole koskaan kuullut hänen suustaan rumia kehotuksia, sellaisia, joita ylivartija Knop laukoo.
”Heinäkuun kolmastoista, tiistai”, Karen vastaa viimein. ”Onkos sinulla synttärit, mitä?”
”Hääpäivä.”
”Kun James pyysi minua uskotuksi miehekseen, minä tiesin heti mitä ihana Lily ajattelee!” kajautan taikasauva kurkulla ja hymyilen niin, että kaikki kääntyvät katsomaan minua ja minun jälkeeni kukoistavaa morsianta. ”Hän ajatteli, että Merlin, tuoko pitää puheen meidän häävastaanotollamme.” Pidän harkitun tauon ja kuuntelen hiprakkaisia hurraahuutoja. ”Joten teen parhaani nolatakseni heidät molemmat.”
”Sirius...”, kuulen kunnianeitsyen mumisevan lautasliinaansa, vaikka ei Susan itsekään osaa olla nauramatta.
”Joten, minä olen tuntenut Jamesin sellaiset kahdeksan vuotta. Hirvenkarvan verran enemmän, mitä hän on ollut rakastunut tähän punapäähän tässä.” Siirrän hiukset pois silmiltäni. ”Lilyllä kesti kuutisen vuotta rakastaa häntä takaisin. Jaksan edelleen miettiä, että entä jos Lily ei olisikaan pudonnut huispauskatsomosta, entä jos Jamesistä ei olisi tullut hänen omaa henkilökohtaista Lancelotiaan, olisimmeko tässä tänään.” Näen Lilyn vanhempien näyttävän järkyttyneiltä, parasta vaihtaa puheenaihetta. ”Minä henkilökohtaisesti en ymmärtänyt, mitä James näki Lilyn kaltaisessa tiukkapipossa. Sitten, ajan kanssa sain huomata, miten ystävällinen meidän Lilymme on, miten hän jaksaa puolustaa heikompia ja pitää meistä kaikista huolta. Nyt minä ymmärrän, miksi he ovat täällä tänään.” Kohotan pikariani ja odotan, että muut tekevät samoin. ”Lilyn ja Jamesin malja.”
”Lilyn ja Jamesin malja!”
Lilyn silmiin on kohonnut kyyneleitä, olen onnistunut suunnitelmassani. Halaan heitä, jonka jälkeen seuraa Susanin pulppuava kunnianeitsyen puhe, johon Mary jatkuvasti puuttuu ja estää naista sekoamasta sanoissaan, pistää pysymään asiassa. Oikeastaan minä haluaisin kuulla tarinan siitä, miten he kaikki lähtivät rintaliiviostoksille sen jälkeen, kun joku kotitonttu oli pilannut ne kaikki, mutta siinä vaiheessa malja taas nousee ja seremoniamestari ilmoittaa, että on aika avioparin ensimmäisen yhteisen loitsun.
Kaikki on melko jäykkää ja kompelöä, heillä on vaikeuksia tarttua yhtäaikaa taikasauvaan ja kohottaa se sitten oikealle korkeudelle. Duettona puhumisen he sentään hallitsevat, he valitsivat ensimmäiseksi taiakseen onnellisuusloitsun. Olkaa yhtä onnellisia tänä päivänä, kuten mekin olemme, he sanovat, ja seuratkoon onnemme teitä vuodesta toiseen, tapahtui mitä tapahtui. Sisälleni leviää jokin karvamatomainen ja haluan uuden drinkin. Jossain vaiheessa iltaa tuntuu hyvältä idealta pyytää Susieta tanssimaan.
Rakastan häitä.
Käsivarsieni välissä on jokin lämmin ja pehmeä. Haluan syleillä sitä pienestä ohimoiden jyskytyksestä huolimatta, se jäykistyy, kun kierähdän tiukasti sitä vasten. Onko se Tara? Mindy? Cloecassidy? Avaan silmäni ja havainnoin haaleansiniset silmät, luomiin liimautuneen ripsivärin, valtoimenaan tyynylle leviävät kiharat. Susan tuijottaa minua säikähtäneenä ja kierähtää sitten kauemmas kuin olisi saanut sähköiskun.
”Mitä hittoa...?” mutisen, sillä mitä hittoa?
Susan tuijottaa edelleen minua ennen kuin kääntyy katsomaan itseään. Hänen yläruumiinsa näyttää paljaalta peiton alla, hänen pitää varmistaa mitä hänellä on päällään. Pupillit suurenevat sen verran, että arvelen vastauksen olevan ”ei mitään.” Tunnen liinavaatteiden hankautuvan vasten aamukuntoani, kappas, taidan olla itsekin alasti. Tajuan viiden sekunnin päästä, että alastomuus on usein seurausta seksistä.
”Olimmeko me...?” aloitan.
”Makasimmeko me...” hän puolestaan haparoi.
Ei. Eihän se ole mahdollista. Minä en ikinä harrastaisi seksiä Susanin kanssa. Se on kuin jokin kirjoittamaton sääntö – jos entinen tyttöystävä on jäänyt parisuhteen aikana korkkaamattomaksi, niin sitä ei hitto vie korkata suhteen jälkeenkään. Katson häntä ja kiivaan hengityksen aiheuttamaa näyttävän poven ylös-alas -liikettä. Kai minä nyt muistaisin, jos olisin ottanut hänet omakseni? Pääni kumisee tyhjyyttään. Susan on jo aloittanut pitkän ei ei ei ei ei -mantransa, hän käärii ympärilleen lisää peittoa kuin haluaisi hukuttautua niihin. Melkein viuhahdan ja peitän itseni päiväpeitteellä. Silloin huomaan lakanassa punaisen jäljen. Merlin, ei vielä tätäkin...
”Kiltti sano, että sinulla on täti punaiset...”
”Luuletko, että minä pidän ajatuksesta?” hän tiuskaisee. ”Luuletko, että minä halusin, että neitsyys lähtee niin, etten varmasti muista sitä?” Hän vilkaisee minuun epäluuloisesti. ”Muistatko sinä siitä mitään?”
”En ajatustakaan. Sinä?”
”En yhtäkään.”
”Ehkä me emme-”
”Kolotuksesta päätellen kyllä taisimme.”
Koko surkuhupaisa tilanne taivuttaa meidät makuuasentoon sängylle. Nämän nöyryytyksen minä muistan ikuisesti.
”Haloo, markkinoilleko lähdit?” Karen kysyy ja tönäisee sitten jalkoihini tarjottimelta unohtuneen makkaran.
”En, ajattelin vain. Kiitos.”
Poimin lihaan verrattavan tuotteen ja käyn laverille istumaan. Yksi yö Susanin kanssa, enkä minä edes muista sitä. Yksi onnellinen päivä vuodessa, Lilyn ja Jamesin lahjoittama, jota ankeuttajat eivät voi viedä minulta pois. Haukkaan lenkistä palasen, tässä päivässä ei ole mitään outoa. Tämä päivä on minun.
-
Sä todellakin olet inspiroiva ja kommenttien arvoinen, myönnän olevani laiska ja kaikkea, nyt yritän edes ihan vähän hyvittää :D
Luku oli ihana ja todella surullinen. Susanista tosiaan oppii koko ajan paljon uutta ja koko ajan se vaikuttaa enemmän ja enemmän juuri siltä oikealta Siriukselle. Ja olin jopa hämmästynyt, että Susie oli jäänyt Siriukselta 'korkkaamatta', ei ehkä ihan Siriuksen tapaista, mutta silti niin sopiva juttu. Sä vaan kirjotat niin hyvin, että kaikki sopii, enkä mä oo ikinä huomannut mitään ristiriitaisuuksia. Mä nyt koitan taas selittää, vaikka just heräsin yli kaks tuntia ennen herätyskellon soittoa, koska näin fini-painajaisia :o aika järkyttävää, en saanu enää unta.
Tässä päivässä on jotain outoa. Kun saan silmäni auki ja raajani ojennettua suoriksi, minulla ei ole ihan niin kylmä kuin yleensä. Tuntuu siltä, kuin päälläni olisi jokin näkymätön suoja, joka estää ankeuttajien sormia tavoittamasta minua. Se antaa minulle voimaa ja pystyn nousemaan seisomaan, asetan elämäni järjestykseen helpommin kuin vuosiin. Olen Sirius Musta, kaksikymmentä jotain vuotta, olin opiskelemassa auroriakatemiassa ennen kuin jouduin kiven sisään. Tapoin petturi Peter Piskuilanin, mutten kolmeatoista jästiä. Minun paras ystäväni on James Potter, jo edesmennyt. Kipu rinnassani on laantuvaa, mutta pysyvää sorttia.
Jos tyydyn vain tähän alun ylipitkään lainaukseen. Heti toi eka lause, olin jo hetken ihan peloissani, että nyt on tapahtunu jotain todella pahaa, mutta onneksi ei. Tuo oli itseasiassa pieni shokki, kaksikymmentä jotain vuotta, vaikka tietysti se on niin, jotenkin sitä tulee aina ajateltua, että Sirius on tuolla jotain neljäkymmentä suurinpiirtein, en tiedä mistä se johtuu, taas joku oikosulku. Ja tuo viimeinenkin lause on ihan rakkaus.
Selitin taas jotain järkevää ja nyt menen syömään mysliä :D Pistäppä seuraava luku, jos olisin jo sen verran hereillä, että saisin kommentin aikaiseksi.
Vielä edellisestä luvusta laittoman pitkä lainaus
”Sirius?” Susan kysyy ja kääntää sitten vähän päätään.
”On nimeni”, virnistän ja otan paremmin tukea lattiasta. ”Kuinka voin palvella?”
”Et niin mitenkään”, hän sanoo heti, mutta minä erotan miten hän järsii alahuultaan.
”Anna tulla, kyllä minä kestän.”
”Minulla on tylsää”, Susan huokaisee ja pöyhii sitten hiuksiaan.
”Noinko puisevat treffit?”
”Kuka tässä ehtii treffeillä käymään”, Susan tokaisee happamesti. ”Ja sitä paitsi ystävänpäivä on täysin väärä päivä olla sinkku.” Hymyilen, taisin itsekin ajatella juuri noin. ”Tiedäthän, Lily on Jamesin kanssa ja Mary leikkii kuitenkin jotain kahlejuttua Remin kanssa ja minä en halua edes ajatella Caraa ja Peteriä.” Hän huokaisee ja imee sitten alahuultaan. ”Joten, olen tylsistynyt. Joten ajattelin, että koska sinä kuitenkin olet sinkku, niin ehkä sinä haluat tulla pitämään minulle seuraa. Mutta jos olet sopinut jotkut tosi kuumat tärskyt, niin-”
”En ole”, vastaan nopeasti ja puhallan hiukset pois silmieni edestä. ”Ei toivoakaan siitä. Kyllä minä voin sinun luoksesi tulla.”
”Oikeasti?”
”Tottakai”, nauran. ”Sitä varten ystävät ovat.”
”No hienoa, minä leivon meille jotain syötävää.”
”Minä sanoin, että tulen, ei tarvitse ruveta uhkailemaan.”
”Haista lohikäärmeen perna, Sirius.”
”Minäkin sinua.”
Ihana, kuten koko luku.
Mya Musta
-
Sorry jälleen, lukijat, tämä osa viivästyi. Sen siitä saa, kun pyörittää monta projektia yhtäaikaa. Tämä pitäisi saada pika pikaa valmiiksi, niin voisi sitten keskittyä Potternanoon...
Pahis-Myani (murrr, ei sua offata), tykkään hyvittely-yrityksistä, mutta jos ei kommentoituta, niin ei se mitään. No siis, Harryhän oli 13, kun Sirius karkasi ja Sirius oli 20, kun Harry syntyi -> Azkabanista pois hiippaillessaan Sirius oli siis 33 vuotias. Toivottavasti myslisi oli herkullista, minä kiitän sinua kommentistasi! :-*
7.crime
Kahleet, ne kiertyvät kaikkialle ympärilleni ja kauhaisevat irti lattiasta. Kylmää. Ankeuttajat asettuvat pääni ympärille. Sielussani on vielä jotain syömisen arvoista. Lily ja James. Vihreää valoa. Gideonin ja Fabianin ruumiit. Kappaleina. Irronneita sormia. Rotta juoksee viemäriin. Nott työntää Susien kanaaliin. Esmie on raiskattu, kymmenen kertaa. James ja Lily, kuolleet, Merlinin nimeen tappakaa minut nyt.
Herään pienestä valaistusta huoneesta, kun kasvoilleni heitetään vettä. Kun ymmärrän lopettaa yskimisen nuolen jokaisen suuni ympärille lentäneen pisaran. Tuntuu, etten ole saanut juodakseni kuukausiin. Kylmä metalli puristuu jälleen ympärilleni, valo kirkastuu ja joku vartijoista – hinkuyskästä päätellen Argo – iskee minua takaraivoon. Joku puhuu, joku vanha ja enemmän elämää nähnyt. Hän toruu Argoa. Voisiko se olla...
”Oliko tuo nyt tarpeellista?”
”Sir, hän on vanki. Ei ole mitään syytä tehdä hänen oloaan mukavaksi.”
”Argothos hyvä, hän istuu rääsyissä jäisellä lattialla. Miksi ihmeessä hän tuntisi olonsa mukavaksi?” Vanhus pitää puheessaan tauon. ”Jättäkää meidät kahden.”
”Mutta päällikkö Knop sanoi-”
”Minä sanoin jätä meidät.”
”Kyllä, rehtori Dumbledore.”
Se on hän. Se on oikeasti hän pitkää valkoista partaa ja puolikuulaseja myöten. Professori Dumbledore tarkkailee minua pitkään sanomatta mitään ja kun tuijotan hänen sinisiin silmiinsä, mieleeni palaa rypäs muistoja. Minä ja James ensimmäisessä jälki-istunnossa. Minä ja Remus puhuttelussa kirjaston väärinkäytöstä. Minä sysäämässä Peteriä piiloon ruman noidan patsaan taakse, jottei rehtori huomaisi häntä. Hän huomasi silti. Tunnen käteni puristuvan nyrkkeihin.
”Sirius”, hän hymähtää sitten ja ristii kätensä leikkisästi syliinsä. ”Siitä onkin jo aikaa.”
”Professori?” mumisen epäilevästi. ”Mitä te täällä teette?”
”Kerään... tietoa”, Dumbledore vastaa ja ojentaa jalkansa suoraksi. ”Mielenkiintoista, miten täysijärkisenä sinä oletkaan pysynyt. Moni muu on ajautunut hulluuden partaalle.”
”Yritän pitää asiat järjestyksessä”, sanon hiljaa, ja hän katselee minua edelleen kuin arvioiden, olenko minä hänen vaivansa arvoinen. ”Minä en tiedä mitään kuolonsyöjistä, professori, jos te sitä tulitte kysymään. Viimeisin tietoni on se, että Hallcroft Bell vangittiin, en tiedä, puutuitteko hänen veljeensä Sammyyn, mutta-”
”Ah, Sirius, Samuel Bell kuoli yrittäessään paeta auroreja”, hän selittää ja rypistää sitten otsaansa. ”Siitä on kymmenen vuotta aikaa.” Hän siirtää jalkojaan eteenpäin kuin istuisi epämukavasti paikoillaan. ”Mutta en minä suoranaisesti kuolonsyöjien takia tullut. Asiani koskettaa lordi Voldemortia.”
Voldemort, mies joka piteli sauvaa, joka tappoi Lilyn ja Jamesin. Tunnen raivon syttyvän suonissani ja haluan ponkaista itseni pystyyn, repiä alas seiniä, mutta kahleet pitävät minut kiinni lattiassa ja olen liian heikko nostaakseni edes kättäni. Sitten muistan, se velho kuoli, syystä jota en ymmärrä ja jota minun ei tarvitsekaan käsittää. Jäljelle jäi vain pieni Harry, josta minun piti pitää huolta.
”Harry kohtasi lordi Voldemortin kolme yötä sitten”, Dumbledore sanoo hitaasti.
”Jättikö joku kehdon vartioimatta?” karjaisen lujempaa, mitä uskonkaan. ”Tai siis, eihän se voinut olla Voldemort. Hän kuoli, minä kuulin sen, hitto, kaikki koko Notkossa kuulivat. Ja vaikka hän olisi elossa, miksi hän yrittäisi hyökätä taaperon kimppuun uudestaan, kun aiemminkin hän epä-”
”Sirius, Harry ei ole enää vauva”, Dumbledore oikaisee minua. ”Hän täyttää pian kaksitoista vuotta.”
Kaksitoista vuotta? Kaksitoista vuotta! Mutta sehän tarkoittaa, että minä olen ollut täällä... minä olen ollut Azkabanissa yli kymmenen vuotta. Vastahan minä tulin! Tunnen pientä paniikkia yrittäessäni kasata elämääni; koti, Tylypahka, auroriakatemia, Azkaban. En minä osaisi sanoa, miten kauan olen ollut täällä, miten pitkään olen kärsinyt sietämättömästä kylmyydestä, joka ei mene pois. Kymmenen vuotta?
”Mitä minun pitää tietää, Sirius, on tämä; tapoitko sinä Peter Piskuilanin?”
Kymmenen vuotta?
”Eikö se ole ilmiselvää?” murahdan ja yritän kilisyttää metallilenkkejä.
”Jos olisi, en olisi täällä kysymässä sitä sinulta.”
”Kyllä professori”, sihisen. ”Minä tapoin hänet.”
”Oletko aivan varma?”
Mikä kysymys tuo on olevinaan? Kai se jättää mieheen jälkensä, jos hän kohottaa sauvansa ystäväänsä vasten ja vie tältä hengen, räjäyttää taivaan tuuliin. Hänestä jäi jäljelle sormi, siisti pieni pala kotiin vietäväksi. Muistan sen hysteerisen naurun, joka otti minut valtaansa, se oli minusta hulvatonta, hänen oli onnistunut viedä meiltä se, mikä merkitsi monelle kaikkein eniten maailmassa, eikä hän osannut käyttää edes yhtä loitsua kunnolla. Räjähti vain itse taivaan tuuliin. Räjähti itse.
”Hän yritti puolustautua”, muistan hämärästi. ”Hän huusi minulle sekavia Lilystä ja Jamesista ja yritti sitten torjua kiroukseni. Hän räjähti, enkä minä käyttänyt muuta kuin vartalolukitusta.”
”Aivan kuten ajattelin.”
”Mutta miten se liittyy mihinkään?” vaadin saada tietää. ”Miten se liittyy Voldemortiin?”
”Ehkei mitenkään.” Hän näyttää vajoavan ajatuksiinsa, kunnes vaihtaa niitä lennossa ja vilkaisee minuun jälleen mietteliäänä. ”Olen kuullut, että ankeuttajat eivät ole tehneet sinusta vielä harhaista.” Mihin hän oikein pyrkii? ”Muistat kuulema kaikki ystäväsi.”
”Niin luulen.”
”Entä yksityiskohdat? Ovatko ne hämärän peitossa?”
”Miksi kysytte?”
”Olen vain utelias, siinä kaikki. Ihmisiä on niin helppo unohtaa näiden seinien sisällä.”
Hän ei kysele enempää, vaan nousee seisomaan. Kymmenen vuotta. Pikku Harry on kaksitoista. Vartijat tulevat noutamaan minua selliini. Yritän tajuta Dumbledoren sanoja sitä mukaa, kun kävelen pitkin Azkabanin pitkiä käytäviä kahleet ympärilläni. Enkö minä todella tappanut Peteriä? Jos minä en tappanut Peteriä, mitä oikein tapahtui? Oliko hän tarpeeksi kömpelö räjäyttääkseen itse itsensä, vai oliko se jokin nerokas temppu?
Yksityiskohdat, Dumbledore sanoi, minun pitää muistaa yksityiskohdat. Minun nimeni on Sirius Musta. Synnyin maaliskuun kolmantenatoista päivänä vuonna 1960. Tylypahkassa minut lajiteltiin Rohkelikkoon, meitä oli sinä vuonna neljä poikaa ja viisi tyttöä. Ensimmäisenä koulupäivänä James rakastui Lily Evansiin ja jäi sille tielleen. Sain ensisuudelmani vuotta vanhemmalta Desiree Raskilta kasvihuoneiden takana. Poikuus meni Janet Foleylle huispausareenan katsomossa kuudentena kouluvuotena. Päätöstansseihin minä vein Susan Wilkinsin. Muistan vieläkin, mitä hän sanoi minulle sinä iltana.
Kuule Sirius. Ehkä jästit ovat oikeassa. Ehkä me sittenkin elämme elämämme onnellisina loppuun asti.
-
Hmm enpä ole törmännyt Siriuksen Azkabanin vuosista kertovaan ficciin aiemmin. Tai sitten en vain ole vaivautunut avaamaan? Jaa-a.
Eksyin tänne tuon tunnelma-haasteen kautta ja 9 Crimes kiinnitti huomioni, kun se löytyy omalta iPodiltakin, tosin välttelen koko biisiä suurimman osan ajasta kun se on suoraan sanottuna pelottava. Tulin kuitenkin katsomaan että mikä tämä ficci on miehiään ja ajattelin lukaisevani ekan luvun ja katoavani mutta suunnitelma ei toiminutkaan kun jotenkin omituisesti koukutuin. Joten tässä sitä nyt ollaan ja toivottavasti suot anteeksi selitykseni.
Mutta että. Sirius on aina ollut lempparini ja rakastun aina yli kaiken jos kirjoittaja on luonut hahmostaan jokseenkin vinksahtaneen ja osaa vielä kirjoittaa sen hyvin, ja tässä yhdistyvät nuo kaikki. Satun olemaan myös yksityiskohtien syynääjä, en varsinaisesti pilkunviilaaja mutta kuitenkin, ja ehkä minua tässäkin tarinassa koukuttaa tietynlaiset hyvin oivalletut/kirjoitetut yksityiskohdat. Kun tästä tulee välillä minulle sellainen "oih, mikä lause"-olo, jään tuijottamaan sitä kohtaa hetkeksi ja jatkan kohta jos sellaisia vaikka löytyisi lisää. Ja tässä tarinassa minulle kursivoidut osiot ovat namia, aivan ihania, (varsinkin se ystävänpäivä-kohta, en nyt muista missä luvussa kun näin myöhään aloitin kommentoimisen, mutta se oli syötävä <3) ne pitävät tämän tarinan raiteillaan ja estävät tätä päätymästä pelkkään angstiin ja inhorealismiin.
Ja itse tarinasta, voi kamala miten ne kohtelevat ihmisolentoja Azkabanissa! Tai siis voin hyvin kuvitella että juuri noin se menee "canonissakin", (paha sanoa kun Row ei ole Azkabanin oloja sen suuremmin kuvaillut, kertonut vain millaisia ihmisistä tulee kun sinne joutuvat) mutta silti. Sirius parka joka ei edes tiedä onko syyllinen vai ei. Susanista pidän, ja vaikka hän onkin suhteellisen tyypillinen Siriuksen tyttöystävä, hänessä on silti jonkinlaista erilaista särmää. Omat hahmot ovat omasta mielestäni aina vähän arveluttavia, mutta tämä ainakin toimii hyvin.
Ja juu. Taidan lopettaa tarinointini tähän ja sanoa vain, että koukuttavaa, hyvää, mielenkiintoista tekstiä. Jäänee nähtäväksi pääseekö Sirius vapauteen tämän ficin aikana. : )
-
Se on hän. Se on oikeasti hän pitkää valkoista partaa ja puolikuulaseja myöten. Professori Dumbledore tarkkailee minua pitkään sanomatta mitään ja kun tuijotan hänen sinisiin silmiinsä, mieleeni palaa rypäs muistoja. Minä ja James ensimmäisessä jälki-istunnossa. Minä ja Remus puhuttelussa kirjaston väärinkäytöstä. Minä sysäämässä Peteriä piiloon ruman noidan patsaan taakse, jottei rehtori huomaisi häntä. Hän huomasi silti. Tunnen käteni puristuvan nyrkkeihin.
Kivoja muistoja, mutta mua jäi häirittemään, mitä on kirjaston väärinkäyttö? ;D
Nii että Dumbbis. Oon tosi tyytyväinen, että Siriuksen syyttömyys selvisi, siis todennäkösesti, Dumbledorehan on aina oikeassa, kylläkyllä :D (Ainii, mysli oli hyvää ;D) Ja edelleen toivon, että Sirius vapautuu, koska se nyt vaan kuuluu ihan ihmisten ilmoille ja Susien luokse ja silleen. Selitän taas.
Huhhuh, kymmenen vuotta taisi olla aika shokki. Vaik tietysti, se on ihan hiton pitkä aika, ja jos luulee, ettei oo kulunu vasta ku ehkä vuosi tai jotain.. Ömöm. En saa puettua ajatuksiani sanoiks, miks se on niin vaikeeta kommentoidessa?
Yhden kirjotusvirheen taisin löytää... Mutta hukkasin sen, enkä löytänyt enää :o ehkä näin vaan omiani.
Mya Musta
-
Jee, aikataulussa, kiitos Jumalapelin sanasotailulle :)
rentunlupiini, kieltämättä en ole itsekään nähnyt Azkaban-fikkejä Siriuksesta, mistä lie johtuu. Ite olen sitä mieltä, että 9 crimes on jumalattoman kaunis ja syntäsärkevä, ei niinkään pelottava. Mikä sinua siinä kammottaa?
Susan on ollut mukana peleissä vuodesta 2004, joten ehkä hän on osaltaan ollut määrittelemässä millainen on tyypillinen Siriuksen tyttöystävä :D Minä kiitän sinua kommentista :-*
Mya, (pst, kommaa toki uutta lätkäfikkiäni tuolla Kisastadionin puolella) voit käyttää omaa mielikuvitustasi tässä asiassa ;) Hyvä, että myslisi oli hyvää. Kirjoitusvirheitä löytynee aina, eikö se ole jo tavaramerkki ;) Kiitos kommentista! :-*
8.crime
Ne ovat viimein päättäneet hankkiutua minusta eroon. Eivät kirjaimellisesti, he eivät voi minua tappaa, sillä siitä seuraisi tutkinta ja joku joutuisi maksamaan rapsut. Ehkä joku nostaisi jopa metelin. Ehkä kukaan ei koskaan kuulisikaan asiasta. Joten he haluat tehdä sen vanhalla perinteisellä tavalla, lähettävät minut itäsiipeen, jossa vartijat eivät kulje, vaan jossa ainut laki on ankeuttajien ja sopii vain toivoa, etteivät ne nälissään immaise sieluani.
Ne lentävät pääni yli kerta toisensa jälkeen, rummuttavat mieleeni jokaisen lyönnin, jonka olen elämäni aikana saanut, kiskovat sydämestäni muistot kaikista kuolleista läheisistäni, kunnes ulvon lattialla kylkiasennossa ja pitelen kiinni rinnastani. Kuollut, kuollut, kuollut, minäkin haluan olla, mutta ne eivät lopeta, ne eivät edes vie sieluani, ne odottavat, että tulen lopullisesti pöpipääksi ja minut voidaan lopettaa.
Kun ankeuttajat lopettavat hetkeksi – niitä houkuttelee vierailulle tullut onnellinen sielu jossain eteläsiiven suunnalla – minä romahdan tunnottomana lattialle ja pitelen kiinni kyljestäni. Kuinka kauan minä enää jaksan tätä? Milloin muutun hulluksi, joka järsii omaa kättään vain jotta fyysinen kipu ylittäisi henkisen? Milloin minä ylitän sen rajan, jolloin lakanoista sidotaan hirttosilmukka ja yritän päättää oman elämäni epäonnistuen siinäkin surkeasti?
Istun nurkassa, nurkassa on hyvä olla. Filminauhan kasaamisesta on tullut aina vain epätoivoisempaa, minä en muista mitä tapahtui ja milloin, kuka teki mitä ja kuinka monta kertaa. Onnistun pitämään kiinni Jamesin ystävyydestä, mutta tunnen Remuksen lipeävän kauemmas – ehkä hän olikin toisen puolen vakooja, ehkä hänkin puukotti meitä selkään ja oli mukana äänestämässä minulle elinkautista. Heidän kaikkien kasvot ovat niin kaukana.
Yritän muistaa, mitä olen unohtanut. Kylmää. Ketä minä suutelin elämäni ensimmäisen kerran? Kylmää. Kuka auttoi nostamaan minun matka-arkkuni junaan ensimmäisenä vuonna? Kylmää. Mikä oli minun pöllöni nimi? Entä kissani? Heitinkö minä rupikonnia alas tähtitornista? Mikä mikä mikä mikä? Kuka kuka kuka kuka? Missä milloin miksi? Olkaa Merlinin nimessä hiljaa!
Havahdun omaan huutooni ja siihen, että kurkkuni on käheä. Ihoni on kananlihalla ja sinisistä varpaista päätellen olen saanut paleltumia. Yritän siirtää hiuksia pois kasvoiltani, mutta sormeni eivät tottele. Joku käy oven luona, kuulen sen, mutta en löydä jaloistani tarpeeksi voimaa noustakseni ylös. Kysyn kuka siellä, mutta ei se käy edes kuiskauksesta. Pienestä silmikosta tiputetaan pieneen selliin vielä pienempi pullo.
”Lahja Dumbledorelta”, joku sanoo. ”Yksityiskohdat ovat tärkeitä.”
En tidä miksi kukaan haluaisi auttaa minua, kaikista ihmisistä pyhä Dumbledore, mutta minulla on niin kylmä ja ehkä pullossa on jotain, joka päättää tämän kärsimyksen. Minun pitää saada se käsiini. Yritä Sirius, ojenna sormet suoriksi, raahaudu eteenpäin. Puoli metriä tuntuu maililta aivan kuin jaloissani olisi betonikenkäloitsu ja käteni pelkkää huonosti hyytynyttä kohokasta. Muutama sentti, kynnettömät käteni saavat otteen.
On oma haasteensa avata pieni pullo, jossa on mitätön korkki. Hieron sitä kämmenelläni, yritän jäystää murenevilla hampaillani, vasta äärimmäinen silmän koordiaation ja sormien yhteispelin tuloksena pullo sanoo plop ja avaa minulle suunsa. Haistan sitä ja katson sitten sisään, jossa kelluu vähän hopeaista nestettä, joka hehkuu yön sinisyyttä. Siinä on jotain tuttua, vähän kuin suojeliuksissa. Ei se voi olla, ei mitenkään...
Kun olen kulauttanut ensimmäisen tipan kielelleni, muistan Dumbledoren pitämät Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit. Hän kertoi, että on olemassa liemiä, joihin voidaan pullottaa suojeluloitsuja, sellaisia kuten varjelun, lumos ja jopa suojelius. Vain harvat ja valitut pystyvät siihen, sellaiset kuten hän itse. Ehkäpä liemien professori voisi kertoa aiheesta lisää. Moni ympärillämme huokaili raskaasti, S.U.P.E.R.-kursseilla näkyi tuskin ketään.
Toinen tippa, juoksen lujaa synkässä käytävässä kotikartanossa, jahtaan Regulusta, joka on vienyt minun taikasauvani. En siedä sitä paikkaa enää, ohitan äidin lempivaasin ja tönäisen sen vahingossa kumoon. Palasia tuli viisikymmentä seitsemän, niistä neljäkymmentä alle sentin pieniä säröjä. Minä vihasin sitä taloa. Vihasin.
Siemaisen loputkin pullosta kerralla, jolloin ihmisten kasvot vilistävät silmieni edessä kuin huonosti langetettu muistoloitsu. Yksityiskohdat, pitää löytää oikea yksityiskohta hoen itselleni. Minulla on aina ollut valokuvamuisti, mutta sillä kertaa en sitä arvostanut, kun näin professori Verson pulahtaman kuutamouinnille järveen – alasti. Hyllyvät pakarat, painukaa pois mielestäni.
Muistan koulutanssiaiset ja liehuvat mekot, kaikilla oli naamarit ja kukin sai pelleillä kenen kanssa huvittaa. Minä tunsin veljeni kyllä väkijoukon seasta, hän nauratti ystävääni ja suuteli tätä sitten, kun huomasi että näen. Uusi annos raivoa suoniini, senkin minä halusin unohtaa. Ystäväni ei vastustellut Reguluksen käsivarsilla, mutta kun minä yritin samaa, hän löi minua päin näköä. Muistan, miten Susien hiukset hulmusivat hänen paetessaan.
”James ja Lily, Sirius, miten saatoimme...” hän huutaa. ”Et ymmärrä... Sinäkin olisit...”
Erotan Peterin kasvot, mutten saa selvää hänen puheestaan. Kaikki on pelkkää puuroa, ensin hidastettuna, sitten pikakelauksella. Näen, miten sauvakäteni liikkuu edestakaisin, huuleni muodostavat kerta toisensa jälkeen sanat kokoistus vangistus, ja samalla liikkuvat Peterin sormet, hänen silmänsä ovat suuret ja hätääntyneet, hän kuiskaa pommitum ja sivaltaa samalla liekkejä sykkivällä sauvallaan sormensa poikki. Kun kipinäpilvi laskeutuu ja ihmiset aloittavat kirkunan, erotan viemäriin katoavan rotanhännän.
Minä en tappanut häntä, tajuan äkkiä ja kaadun seinää vasten. Minä en olisi voinut koskaan tehdä sitä. Kaikesta siitä huolimatta minä olisin vain vanginnut hänet ja raahannut oikeuden eteen, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni, häpesi kai liikaa, luikki paikalta pakoon ja räjäytti kaiken mennessään. Sormi oli kuin se kuuluisa piste kirjaimen päällä, jos hän on muiden silmissä kuollut, kukaan ei koskaan tule enää kyselemään mitään. Kukaan ei saa koskaan tietää, että hän kavalsi Lilyn ja Jamesin.
”Minä olen syytön.” Polveni notkahtavat, kun nousen seisomaan. ”Minä olen syytön!” Hyppään vasten painavaa ovea ja tartun silmikon ritilään. ”MINÄ OLEN SYYTÖN!”
Joku toinen saattaisi säikähtää, sillä sillä samalla hetkellä ankeuttaja hyökkää ritilää vasten ja sen muodoton, hampaaton, sieluton suu painuu melkein kiinni omaani. Tunnen välittömästi veltostavan kylmyyden ihollani, se haluaa sisälläni heränneen voitonriemun omakseen, yöjuoksut kelmien kanssa, juhlien äänekkään puheensorinan, kermakaljan maun Susanin suusta, elämäni. Otan toisella jalallani lattiasta tukea, viekööt mitä vie, mutta minua se ei saa.
”Minä olen syytön.”
Kylmyys helpottaa vähän. Astelen ympyrää sellissäni, annan ajatusten virrata. Iloisia asioita ei ole, mutta pysympähän järjissäni. Viekööt mitä vie. Minä olen varmasti syytön. Se ei ole onnellinen ajatus, mutta se on totta.
-
Hyvä kun sanoit tosta Kolmannesta, en ois varmaan muuten huomannu sitä ikinä ;)
Verson kuutamouinnit :o oli pakko pysähtyy hetkeks vetää henkee siinä kohtaa :D ja tää oli jälleen ihana, Sirius piristy ja kaikki on hyvin sitä asiaa lukuunottamatta, että se on edelleen siellä Azkabanissa... Ja taas siellä oli noita muiston pätkiä joille sai hymyillä ja nauraa kuten sille Versolle. Dumbledore on Teh Mään! :D Ja nyt häirii kuka sen Dumlen lahjan toimitti. Kamalaa tämmönen :D Ja ehkä tällä kertaa oon tyytyväinen, että seuraava on ilmeisesti se viimeinen, koska sitten asiat selviää lopullisesti, eikä tarvii enää pohtia mitä tällä kertaa tapahtuu ja pelastuuko Sirius. Mun ajatukset kiertää kehää, ärsyttävää.
Istun nurkassa, nurkassa on hyvä olla. Filminauhan kasaamisesta on tullut aina vain epätoivoisempaa, minä en muista mitä tapahtui ja milloin, kuka teki mitä ja kuinka monta kertaa. Onnistun pitämään kiinni Jamesin ystävyydestä, mutta tunnen Remuksen lipeävän kauemmas – ehkä hän olikin toisen puolen vakooja, ehkä hänkin puukotti meitä selkään ja oli mukana äänestämässä minulle elinkautista. Heidän kaikkien kasvot ovat niin kaukana.
Nurkat on kivoja. Tässä kohtaa tuli kauheen surullinen olo, ei Remppa pettäis Sirreä ja muita mistään hinnasta. Olin jo ihan varma, että nyt kohta se sekoaa, mutta sitte ku se lahja tuli, jipii :D
En saa koottua mitään järkevää tähän, jospa käyttäsin enempi aikaa sen seuraavan kommentoimiseen? Saapi nähdä.
Mya Musta
-
Istun nurkassa, nurkassa on hyvä olla. Filminauhan kasaamisesta on tullut aina vain epätoivoisempaa, minä en muista mitä tapahtui ja milloin, kuka teki mitä ja kuinka monta kertaa. Onnistun pitämään kiinni Jamesin ystävyydestä, mutta tunnen Remuksen lipeävän kauemmas – ehkä hän olikin toisen puolen vakooja, ehkä hänkin puukotti meitä selkään ja oli mukana äänestämässä minulle elinkautista. Heidän kaikkien kasvot ovat niin kaukana.
Yritän muistaa, mitä olen unohtanut. Kylmää. Ketä minä suutelin elämäni ensimmäisen kerran? Kylmää. Kuka auttoi nostamaan minun matka-arkkuni junaan ensimmäisenä vuonna? Kylmää. Mikä oli minun pöllöni nimi? Entä kissani? Heitinkö minä rupikonnia alas tähtitornista? Mikä mikä mikä mikä? Kuka kuka kuka kuka? Missä milloin miksi? Olkaa Merlinin nimessä hiljaa!
:)Taas ylipitkiä lainauksia. ;D Tuo kohta oli aivan ihana. :-*
Kun Sirius jossain vaiheessa hiukan piristyyy kaikki on hyvin, paitsi kuten Mya Musta sanoi, se on edelleen Azkabanissa. Jatkoa, jooko? :-\
-
10297. Pääsin kuin pääsinkin sanatavoitteeseeni, joskin vähän viiveellä. Tänä oli kyllä jännä projekti ja opin paljon uutta "Siriuksestani." Jälleen iso kiitos kaikille lukijoille ja kommareille! Oli ilo julkaista tätä teille!
Mya, tarviiko sua tölvästä yksärillä, ko saan valmiiksi ekan luvun mun Löövdoktors nuoruusvuodet -fikistä (tekeillä ;))? Toivottavasti Verson pakarat eivät jättäneet siuhun raumoja. Dumblella on kätyrinsä, eikä sillä sen suurempaa merkitystä ollut :) Suanen huomauttaa, että AVssä Sirius ja Remus kuitenkin tilitti toisilleen, että ne ehti jo vähän epäilemään, että toinen olisi petturi ;) Täysin AUhan tää ei ole, totuuspohjana on vakituisesti VK-FK. Kiitos kaikista kommenteistasi! :-*
HPF4E, Sirius on sen verran huonossa hapessa, että vaikeaa sitä on piristää ko se linnassa on :-\ Viimeinen luku tulee tässä, vot, mutta jos jatko kiinnostaa, niin Harryn näkökulmassa seikkaillaan sitten post-FK maisemissa PotterNanossani :) Kiitos kommentistasi! :-*
9.crime
Laveri on puusta veistetty ja jos liikun liian nopeasti, se jättää takapuoleeni tikkuja. Tikut tuntuvat hetken aikaa hyvältä, sävähdys on herättävä, mutta sitten tulehdukset tulevat ja koko kankkuun sattuu niin, etten voi enää istua. Pysyttelen hereillä. Yritän pysyä päivien perässä. Olen ollut Azkabanissa nyt melkein kaksitoista vuotta, hiukseni ovat pitkät ja takkuiset, partani risumainen, sillä edellisestä trimmauksesta on taas jo puoli vuotta. En ole varma milloin pääsin viimeksi suihkuun.
Käytävällä liikkuu tänään paljon väkeä, luulen, että ministeriö on täällä tarkistuskierroksella. Silloin korkeat virkamiehet hienoissa puvuissaan irvistelevät silmikoiden näyille ja painavat nenäliinansa suutaan vasten, jotteivät joutuisi hengittämään sisäänsä suoraan kaikkea sitä sonnan, hien ja veren pinttynyttä tuoksua. Minä virnistän siniselle silmäparille, mies pakenee kiireen vilkkaa pois.
Myönnetään, taidan olla se sirkuksen apina, jolta he odottavat jännittäviä temppuja. Jos sanon böö, he luulevat kuolevansa siihen paikkaan. Viimeksi kun he kävivät täällä noin vuosi sitten, minä yritin jopa puhua niille, sanoa olevani syytön, mutta ne vain nauroivat päin naamaani. Tällä kertaa en edes yritä vakuuttaa ketään. Istun laverilla ja olen nukutettu leijona häkissään.
”Ja tässä sellissä, ministeri, istuu Sirius Musta.”
Kuulen taian lukossa ennen kuin mitään edes tapahtuu, kahleet ilmestyvät tyhjästä ympärilleni ja sitovat minut paikoilleni, jotten voi tehdä yhtä ainoaa ylimääräistä liikettä. Käännän päätäni ja esittelen jälleen huonoja hampaitani, mikä kunnia, se on taikaministeri itse. Knop, se syöpäläisjohtaja ottaa häntä kiinni olkapäästä ja kuiskaa varoituksen sanoja, ei liian lähelle ministeri, tuo mies on hullu.
”Tulkaa toki peremmälle”, minä kehotan ja yritän liikuttaa jalkojani metallin raskaassa syleilyssä. ”Täällä on vähän viluista, mutta...”
”Mielenkiintoista tavata teidät taas, herra Musta”, sanoo Toffee ja ottaa sitten hatun pois päästään, pinttynyt tapa, ei niinkään kohteliaisuus minua kohtaan. ”Näytätte... jopa täysijärkiseltä.”
”Minusta tuntuu täysijärkiseltä, ministeri.”
”Arvatenkin Azkaban on turruttanut teidät.”
”Ei oikeastaan”, minä kohautan olkapäitäni. ”Tylsistyttää vain. Kaipaan ristisanatehtäviä.” Vilkaisen hänen kainalossaan näkyvään rypistyneeseen Päivän profeettaan. ”Ei teiltä liikenisi?”
Toffee nauraa ensin kuin olisin murjaissut vuosisadan parhaan vitsin, mutta hän huomaa pian vakavan juonteen suussani ja iskee hatun takaisin päähänsä. Hän pyörittää peukaloitaan ja maiskauttaa suutaan, yrittää epätoivoisesti aloittaa uutta lausetta. Minä olen kuitenkin jo todistanut hänelle tarpeeksi, minä en ole hullu, minua ei voi hulluna tuomita lopetettavaksi, vaikka sitä hän kyllä haluaisi. Taas yksi murhaaja vähemmän maailmassa.
”Toki. Minä jätän sen... tähän”, Toffee mutisee ja pudottaa lehden sitten oven pieleen. ”Saisinko seuraavaksi nähdä Lestranget?”
Kuin lapsi eläinkaupassa, minä tuhahdan, ja tunnen helpotuksekseni, miten kahleet kevenevät ja putoavat sitten pois päältäni. Nousen seisomaan ja astelen sitten oven luokse, se on todellakin oikea, tuore sanomalehti, vain kerran luettu, monesti rypistelty. Kaikki näyttää olevan hyvin velhomaailmassa, ei isoja artikkeleita Voldemortista vaan jostain onnekkaasta velhoperheestä. Suoristan paperit ja käyn sitten istumaan suosikkinurkkaani. Ensiksi tarkistan ylälaidasta päiväyksen, heinäkuun 11. Kas vain, kaksi päivää aikaa siihen päivään, kun kaikki sujuu vähän helpommin. Tämä Profeettahan suorastaan pelastaa päiväni.
En ole kahdessatoista vuodessa ehtinyt vielä unohtamaan, miten haluan lehteni lukea. Käännän kannen taakse ja aloitan lopusta, sieltä, minne on listattuna vastasyntyneiden nimet ja sarjakuvat. Olen melkein innoissani, haluan tietää mitä Odd the Ball on keksinyt, mutta saan taas muistutuksen siitä, miten aika on päässyt vierähtämään. Odd the Ballin tilalla on Vahvempaa taikuutta, jossa kaksi teininoitaa juttelevat keskenään sarkastisuuksia velhopojista.
Tunnen kielelleni kihoavan sylkeä, kun käännän sivun kokkipalstalle. Kurpitsaleivoksia, suolattua kyyhkystä, imellettyä mansikkamuhennosta vaniljakastikkeessa, jäätelöä pistaasipähkinäpaahdoksessa. Hymyilevät kotikokit ovat kauniita, mutta sydämessäni en tunne mitään, en edes pientä reaktiota tuolla jossain alhaalla. Haluaisin syödä piirakkaa napani täyteen, en suudella kypsien kirsikoiden värisiä huulia.
Seuraava sivu, urheiluosasto. Hitto, Kadlein kanuunat ovat näemmä vieläkin Merlinin kankusta. Minä aina sanoin Jamesille, ettei niistä tule mitään ja James sanoi, että tottakai tulee. Kanuunat olivat hänen suosikkijoukkueensa heti Kairfilin katapulttien jälkeen. Minä olen Rapakon palloseuran mies henkeen ja vereen. Niillä taitaa itse asiassa mennä hyvin tänä vuonna, ovat liigan kolmantena heti Harpyjoiden ja Kanahaukkojen jälkeen.
Paperi haluaisi viiltää sormeeni haavan, mutta ihoni on niin kuiva ja mutkalla, että lehti joutuu taipumaan ja minä siirryn kulttuuriuutisiin. Joku pitkänhuiskea kana on saanut ylennyksen suunnittelufirmassa, hän kävelee juuri sisään lasioviseen taloon pitkät vaaleat hiukset hulmuten. Tuollaisiako kaapuja ne nykyään käyttävät? Vilkuilen muita artikkeleita, joltain Lockhartilta ei kuulema ole tiedottajan mukaan tulossa lähiaikoina uutta romaania ja täti-ihmiset ovat poissa tolaltaan. Mikä tässä maailmassa on vikana? Olen kääntämässä sivua, kun portaita kuvassa nouseva nainen kääntää päätään. Hänessä on jotain tuttua, mietin.
Etsin sormeni alle kuvatekstin, mutta siinä mainitaan vain kesämuoti ja tuleva syksyn kaapukokoelma. Yritän työntää koko jutun mielestäni, mutta se kummittelee silti, katson sitten uudelleen uutista ja ryhdyn silmäilemään sitä läpi. Blaa blaa blaa, osastopäällikkö, blaa blaa blaa, nuorta verta, blaa blaa blaa, miljoonien kaljuunoiden liikevaihto, blaa blaa blaa, Susan Well (os. Wilkins). Susie Wilkins? Minä taisin tuntea hänet kerran, kyllä, me olimme ihan samalla luokallakin. En voi sanoa, että hän olisi kuulunut niihin suosikki-ihmisiini, rasittava haahka. Katson kuvaa vielä uudelleen, kivat sääret hänellä oli aina, nyt niitä ei erota roikkuvan kaavun alta. Hän näyttää väsyneeltä. Käännän sivua.
Uutiset ovat kaikki samaa tasaista puuroa, aistin kärkkäissä sanoissa skandaalin toivon, uutta uutista halutaan kuin sadetta helteellä. Pääsen viimein takaisin etusivulle, jossa puhutaan arpajaisissa voittaneesta perheestä. Siristelen kuivuneita silmiäni, onko tuo totta, Weasleyt? Kun viimeksi näin Mollyn, rakas sukulaislikka sekin avioliiton kautta, hän oli raskaana seitsemättä kertaa. Kun katson kuvaa, muistan hänen toiveensa käyneen toteen, tyttöhän sieltä viimein tuli. Katras on valtava, nostan heille hattua lauman kasvattamisesta. Toivottavasti heillä oli edes hauskaa niitä tehdessä.
Sitten huomaan jotain outoa. Yhden pojan olkapäällä liikkuu jokin pieni ja karvainen, joka ei halua näyttäytyä kuvassa. Tönäisen ihmisiä hieman syrjään sormenpäälläni, että näkisin paremmin, ja silloin noteeraan pienet viikset ja hännän. Kuka haluaa lemmikikseen rotan, varsinkin noin kärsineen ja tautisen näköisen. Sen turkista puuttuu tuppoja ja näköjään etutassusta on kadonnut yksi varpaista. Räpäytän silmiäni, toivon kostutusta. Puuttuva varvas.
Silmissäni välähtää pommien punainen katku ja ihmisten kirkuminen kaikuu korvissani. Minä yritin vartalolukitusta, Peter loitsi minua vastaan. Hän räjäytti itse itsensä, samalla sivalluksella irrotti sormensa. Näin, miten rotan häntä vain viuhahti viemäriin johtavalla aukolla. Jäljelle jäi yksi sormi, siisti pala kotiin vietäväksi. Minä en ajatellut sitä, minä vain nauroin katketakseni ja makasin katukivetyksellä, kunnes aurorit tulivat hakemaan minut pois.
Siinä hän istuu. Valokuvassa, rotan animaagimuodossa, elää pulleaa elämää velhoperheessä, edelleen piilossa. Mietin, miksei hän ole palannut maan pinnalle? Kaikki kuitenkin uskovat, että se olin minä, joka tappoi ne jästit, minä olin se, jonka vuoksi Lily ja James kuolivat. Uskooko hän, että jos hän palaa elävien kirjoihin, minä käräytän hänet? Pakkohan minun juttuni on ottaa uudelleen käsittelyyn, jos kaikki, jotka muka tapoin, eivät olekaan kuolleita.
Luen uutisen haparoivin silmin lävitse ja tunnen, miten vereni seisahtuu suonissani. Tarkastan kuvatekstit, sitten artikkelin, katson taas kuvaa. Rotta seisoo sen pojan olalla, jonka sanotaan olevan Harry Potterin luokalla. Weasley on aina Weasley, Weasley on aina rohkeikossa, eittämättä siellä on Potterinkin poika. Arvaan, he ovat ystäviä ja tuo rotta istuu joka yö Harryn sängyn päädyssä odottaen mestarinsa paluuta, odottaen tappokäskyä.
Lehti putoaa lattialle. Harry on vaarassa. Minä olen täällä. Okei, Sirius, nyt pidä paletti kasassa. Sinä olet syytön. Sinä voit auttaa, jos pääset täältä ulos. Sinä olet syytön. Juoksen ovelle ja ryhdyn hakkaamaan sitä, huudan kurkkuni käheäksi, mutta kukaan ei kuule. Sinä olet syytön. Ministeriö on häipynyt aikaa sitten, käytävillä liikkuvat enää ankeuttajat, kylmyys leijailee jokaisesta rakosesta sisään selliin. Sinä olet syytön.
Katson vielä lehden nurkassa näkyvää päiväystä. Ylihuomenna olisi Lilyn ja Jamesin 14-vuotishääpäivä. Heistä ei ole jäljellä enää muuta kuin muistot, onniloitsu ja heidän ainut poikansa. Onniloitsu. Räpäytän silmiäni, ylihuomenna on se päivä, jolloin minulla ei ole kylmä. Jos minä jonain päivänä voisin päästä ulos, se olisi silloin. Kaksi päivää, Sirius, pidä järkesi vielä kahden päivän ajan. Tätä ne eivät voi minulta viedä.
Minä olen syytön.
FIN
-
Ihana! Rakastin tätä vikaa ihan suunnattomasti, oijoi, Sirius oli lähes selväjärkinen, mutta se unohti Susien? Eisaa! Saas nyt nähdä mitä tästäki kommentista tulee, mutta tähän väliin...
JEEEEEEEIHANAAIHANAAIHANAAJIPPIII *hyppiipomppiiloikkii* Nyt ku kerroit mulle, et kirjotat tommosta, nii käyn varmaa tunnin välein kattomassa et onko jo ilmestyny, joten ei luultavasti tartte laittaa yksäriä (en hanki aina huomata niitäkään ;D). Nyt on ihan hysteerinen olo, ehkä pitäis kattoo vaik toi Siskoni on noidan jakso loppuun ja koittaa sitte uudestaan kommentoimista? Huhhuh <3
Parikymmentä minuuttia myöhemmin. Noniin, jospa nyt kun Andy hittovie sano Pruelle et se haluu lapsia ja normaalin elämän, nii voisin keskittyä tähän? Tää oli kiva, oon joskus miettiny, et milleenhän se Siriuksen ja Toffeen kohtaaminen meni, milleen Sirius sai siltä sen lehden? Selvispähän monia asioita, vaikka tää nyt ei olekaan 'virallinen', mutta tää on hyvä versio oikeestaan kaikesta tosta mitä tuolla Azkabanissa on tapahtunut ja myöskin Siriuksen elämässä. (Oliko tässä vaan vähän yli 10 000 sanaa? :o Tuntu paljon enemmältä jotenki.) Tykkäsin myös noista Profeetan jutuista mitä olit keksiny, vastas aika paljon näitä suomalaisia sanomalehtiä, mikä oli ihan kivakin, miks velhot nyt niin erilaisia olis tossakaan asiassa. Kaikki ne yksityiskohdat niissäkin jutuissa oli kivoja (failasin tän lauseen kirjottamisen aika monta kertaa, koko ajan painaa väärii näppäimii). Ja sitten tuo kun se iski, siis se tajuaminen.
Katson vielä lehden nurkassa näkyvää päiväystä. Ylihuomenna olisi Lilyn ja Jamesin 14-vuotishääpäivä. Heistä ei ole jäljellä enää muuta kuin muistot, onniloitsu ja heidän ainut poikansa. Onniloitsu. Räpäytän silmiäni, ylihuomenna on se päivä, jolloin minulla ei ole kylmä. Jos minä jonain päivänä voisin päästä ulos, se olisi silloin. Kaksi päivää, Sirius, pidä järkesi vielä kahden päivän ajan. Tätä ne eivät voi minulta viedä.
Minä olet syytön.
Taas ylipitkä lainaus, oon alkanu harrastaa näitä aika pahasti. Tuo onniloitsu on sun keksintö, ainakin oletan niin, koska en oo ennen kuullut, tai sitten on menny jotain vaan ohi. Kuitenkin se on kiva, ja ihan mahdollinenki juttu, uskottava siis. Lopetus oli ihana ja kaunis, kuten oikeastaan koko ficci. Ajatusten kokoominen nyt taas ontuu tällä hetkellä, joten sanon enää vain, että rakastin ja kiitän tästäkin. :-* Tähänhä sopis vielä joku pätkä jossa kerrotaan kuinka se pakenee, vaik ihan joku semmonen raapaleen mittanen ; )
Mya Musta
-
Ihan ensimmäiseksi; Vau.
Toiseksi; Sinun syysi etten ole nukkumassa (ja vähän lilyn)
Ja kolmanneksi; olen sanaton
Luin tämän yhteen pötköön, ihan vain mielenkiinnosta ja kun aloitin, en voinut enää lopettaa, vaikka halusin nukkumaan.Tämä herätti hyvin sekalaisia tunteita, pisti miettimään ja loppujen lopuksi tykästymään Siriukseen. Mahtavaa tekstiä, upeaa kuvailuja ja täydellinen Sirius. En edes ala tekemään tästä mitään hyvää kommenttia (anteeksi), mutta päänsärky raastaa päätäni.
Joku toinen saattaisi säikähtää, sillä sillä samalla hetkellä ankeuttaja hyökkää ritilää vasten ja sen muodoton, hampaaton, sieluton suu painuu melkein kiinni omaani. Tunnen välittömästi veltostavan kylmyyden ihollani, se haluaa sisälläni heränneen voitonriemun omakseen, yöjuoksut kelmien kanssa, juhlien äänekkään puheensorinan, kermakaljan maun Susanin suusta, elämäni. Otan toisella jalallani lattiasta tukea, viekööt mitä vie, mutta minua se ei saa.
Upeaa, mahtavaa, käsittämätöntä. Kiitos, Gin, kiitos upeasta lukukokemuksesta. Nyt painun nukkumaan.
- Siiseli
-
Jeee, viimeinkin vika luku! Tarkoitan, että vihdoinkin saan lukea lopun enkä sitä, että tämä olisi ollut niin tylsä, että olisin iloinnut vikasta luvusta, en todellakaan. Lopetus on aivan mahtava ja tuo ajan kulu. Sirius on aivan mahtavasti kuvailtu ja se on niin Sirius.
Onniloitsu on hyvä idea, kai keksit sen itse? Ja tuo, että se oli juuri Lilyn ja Jamesin hääpäivä kun Sirius karkasi Azkabanista.
En ole kahdessatoista vuodessa ehtinyt vielä unohtamaan, miten haluan lehteni lukea. Käännän kannen taakse ja aloitan lopusta, sieltä, minne on listattuna vastasyntyneiden nimet ja sarjakuvat. Olen melkein innoissani, haluan tietää mitä Odd the Ball on keksinyt, mutta saan taas muistutuksen siitä, miten aika on päässyt vierähtämään. Odd the Ballin tilalla on Vahvempaa taikuutta, jossa kaksi teininoitaa juttelevat keskenään sarkastisuuksia velhopojista.
Tämä kohta oli hyvä ja tietenkn lopetus.
HarryPotterFan4Ever kiittää
-
Ah, viimeinen luku. Muaah, anteeksi etten ehtiny kommentoimaan kasin jälkeen, olin puskassa alias mökillä ilman nettiä. Siitä 9 Crimesista sen verran, että jotenkin se vain hyytää mua. Se on mulle biisi josta lähinnä tulee mieleen itsemurha, vaikken muuten asiaa ajattelekaan. Ehkä se vain muistuttaa jostain, kun siitä on pari vuotta kun kuuntelin sitä enemmänkin. Toisaalta ymmärrän, miten sitä voi puolestaan pitää kauniina. : )
Luvusta juu. Voi Sirius, Sirius. Miksi unohdit Susien?! Ei saa. (ja hih, nolottaa hiukan, mutta suo anteeksi tietämättömyyteni, kun en tiennyt Susien olleen mukana jo niin kauan : P) Lehden lukeminen oli ihana, jotenkin se Siriuksen tunne miltä tuntuu kuulla muusta maailmasta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan välittyi hienosti.
Minä olen täällä. Okei, Sirius, nyt pidä paletti kasassa. Sinä olet syytön.
Jotenkin pidin tuosta kohdasta aivan suunnattomasti. Muutenkin olen miettinyt tuota, että miten Sirius pysyi niin täysjärkisenä läpi koko vankeuden, eikä silti yrittänyt paeta. Tämä voisi selittää asiaa, (jos se tieto omasta syyttömyydestä tulikin vasta jälkeenpäin) koska pakkohan tuollaisen paikan on jollakin tavalla ihmismieleen vaikuttaa.
Rakentava jäi Näsijärveen, mutta kiitos tästä ficistä, ihanaa, kaunista tekstiä, ehkä menen tästä metsästämään muitakin tekstejäsi...?
: )
-
Jeejee, näin myöhässä kommentteihin vastailen, kaikki olen lukenut ja niistä olen kiitollinen :)
Mya, peipi, Siskoni on noita on laatusarja :) Yritin kirjoittaa siitä pitkää fikkiä, mutta sekin vain jäi. Sääli. Kyä tuo onniloitsu on "minun" yhtä paljon kuten mikä tahansa Potter-maailmaan sijoittuva voi olla, mutta eipä siihen liiemmin aivotyöskentelyä tarvittu ;) Halusin vain päästä mahdollisimman helpolla, kun yritin hiffata miten ihmeessä Siriuksella muka oli voimia lähteä Banista. Kiitän kommentistasi, tykkään niistä aina mahottomasti :-*
Siisselsson, valvottamisesi on iloni ja velvollisuuteni :-* Kiitän kommentista!
HPF4E, minkä keksin, sen keksin :) Vaikutteitahan me otetaan aina kaikkialta, mutta tietoisesti en koskaan plagioisi ketään. Kiitän kommentistasi :-*
rentunlupiini, itse olen ajatellut sen niin, että canonissa Sirius ei koskaan kokenut, että hänellä olisi jokin erityinen syy paeta - että hän on ollut kokoajan loppuun ajettu ja väsynyt. Uskon kanssa, että hän pakeni pikemminkin satuttamaan Peteriä kuin suojelemaan Harryä. Viha on vahva tunne. Toivottavasti törmäilen kommentteihisi myöhemminkin ;) Kiitän tästä! :-*
Muilla mitään sanottavaa?