Harry Potter -ficit > Hunajaherttua

Ylpeys ja Ennakkoluulo (JATKOA 23.2) Bill/Fleur, het, K-11

(1/3) > >>

Sharra:
Nimi: Ylpeys ja Ennakkoluulo
Kirjoittanut: Sharra
Ikäraja: K-11
Paritus: Bill/Fleur (het)
Yhteenveto: Fleur Delacour matkustaa Englantiin ja aloittaa työt Irvetassa harjoitellakseen englanninkieltään. Siellä hän törmää Bill Weasleyyn, ärsyttävään kirouksenmurtajaan, joka tekee poikkeuksen yleiseen kaavaan eikä lankeakaan hänen jalkojensa juureen. Miksi ihmeessä?
Disclaimer: Maailma, hahmot ja muu kuuluu Rowlingille, enkä minä saa tästä mitään hyötyä.
A/N: Joku kaipaili tätä ficciä pitkästä aikaa nettiin, ja koska tykkäsin aikoinani kovasti tämän ficin kirjoittamisesta, ajattelin toteuttaa toiveen :) kommentteja tietenkin toivon vastineeksi.

 - Sharra

Prologi

Bill Weasley riisui päällyskaapunsa ja lysähti matka-arkun päälle pyyhkien hikihelmiä otsaltaan. Olisi melkein saattanut kuvitella, mies ajatteli kuivasti, että vuosien työ Egyptissä kiroustenmurtajana olisi saanut tottumaan kuumuuteen. Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempää. Bill virnisti itsekseen ja taputti allaan olevaa matka-arkkua vilkuillen ympärilleen. Tuttu, telttojen ja pienten majojen täyttämä leiri tuntui samaan aikaan kotoisalta ja silti kovin vieraalta. Ei ollut vaikeaa arvata, mistä tunne johtui. Egyptin leiri ei enää ollut millään muotoa Bill Weasleyn koti.

  “Weasley!” pienikokoinen, pyöreä, etäisesti sientä muistuttava nuori nainen harppoi paikalle pitkin askelin ja pysähtyi matka-arkun päällä kyhjöttävän Billin eteen. Nainen painoi kädet lanteilleen sillä reippaalla eleellä, joka oli viimeisten kuukausien aikana tullut Billille enemmän kuin tutusti. Naisen kasvot loistivat kuumuuden vuoksi yhtä punaisina kuin hänen hiuksensakin ja hänen vasempaan poskeensa oli tatuoitu kaksi ristissä olevaa sääriluuta.
  “Flaherty”, Bill sanoi muodollisesti ja virnisti punapäälle tavalla, joka ei koskaan lakannut raivostuttamasta tätä. Ei Maggie Flaherty Billiä inhonnut, mutta toisinaan nainen toivoi, että hänen alaisensa ja oikea kätensä olisi ollut edes hieman helpommin käsiteltävä tapaus.
  “Tällä tavoinko sinä aioit lähteä?” Maggie kysyi ja vilkaisi merkitsevästi ympärilleen kuin osoittaakseen, miten surkea Billin pakoyritys oikein oli. Sen sijaan, että mies olisi pitänyt muiden tavoin juhlat töidensä lopettamisen kunniaksi hän kyyhötti yksin KVT:n eli kansainvälisen velhotaksin pysäkillä ja laski hiekanjyviä. Ei lainkaan Bill Weasleyn tapaista, Maggie totesi hiljaa mielessään.
Bill hymähti. “Ei tässä mitään juhlimista ole. Eikä minulla ole varaa olla humalassa, kun palaan Englantiin. Äitini on halutessaan vaarallinen nainen.”
  “Muistan kyllä”, Maggie sanoi ja värähti muistellessaan sitä ainoaa kertaa, jolloin hän oli tavannut lempityöntekijänsä äidin. Molly Weasley oli lähestulkoon syönyt hänet elävältä heti kun oli tullut naulinneeksi katseensa hänen poskessaan olevaan tatuointiin. Nainen oli ilmoittanut topakasti, ettei koskaan haluaisi Maggieta miniäkseen - ikään kuin Maggie olisi halunnut Billiä aviomiehekseen! Bill saattoi olla paras kiroustenmurtaja, jonka hän oli saanut käsiinsä Egyptissä, minkä lisäksi mies oli myös hänen läheinen ystävänsä, mutta romanttisia tunteita heidän välillään ei ollut. Kumpikin heistä oli liiaksi työnarkomaani sellaiseen, minkä lisäksi 25-vuotias Bill oli Maggieta yli kaksi vuotta nuorempi.
  “En ymmärrä, miksi sinun pitää palata Lontooseen”, Maggie valitti mutristaen pulleita, auringon kuivattamia huuliaan. “Jäisit tänne. Me pystymme maksamaan sinulle paljon enemmän kuin ne Irvetan kiskurit.”
  “Te työskentelette niiden ‘Irvetan kiskurien’ alaisuudessa”, Bill huomautti leppeästi ja venytteli pitkiä jäseniään.
Maggie tuhahti. “Unohda se! Tämä on paljon jännittävämpää kuin toimistotyö ja tiedät sen itsekin! Hukkaat vain lahjasi, jos palaat takaisin Lontooseen.”
Bill hymyili ravistaen porkkananpunaista poninhäntäänsä. Hän tiesi kyllä, että Maggie yritti vain manipuloida häntä jäämään, eikä aikonut antaa naisen vastaväitteiden vaikuttaa suunnitelmiinsa.
  “En aio tehdä toimistotyötä. Jatkan kiroustenmurtamista Irvetassa.”
  “Niin! Jalanlukituskirouksia ja muuta sontaa!”
  “Minulla on korvaavaa toimintaa”, Bill sanoi hymyillen ovelasti. Hän ajatteli Feeniksin Kiltaa ja kaikkia niitä seikkailuja, joihin sen töissä pääsisi. Sitä hän ei kuitenkaan voinut paljastaa Maggielle, joka oli kohottautunut täyteen - joskaan ei kovin huomattavaan - pituuteensa ja katseli Billiä vaativan ja uteliaan sekainen ilme kasvoillaan.
  “Sinä salaat minulta jotakin, Bill Weasley!”
  “En tietenkään salaa!” Bill teeskenteli kauhistunutta. “Kukaan ei uskaltaisi salata sinulta mitään, Flaherty.”
Maggie otti vaarallisimman ilmeensä arpisille, ruskettuneille kasvoilleen ja kyräili Billiä. “Minä haistan kyllä salaisuuden silloin kun sellainen istuu minun edessäni. Kerrohan nyt, miksi sinä oikeastaan palaat takaisin Englantiin?”
  “Johan minä olen sen sanonut”, huokaisi Bill. “Perhesyistä.”
  “En usko sinua.”
Bill veti syvään henkeä katsoessaan Maggieta, joka oli ristinyt käsivartensa puuskaan rinnalleen. Hän tunsi naisen liian hyvin kuvitellakseen, että tämä luovuttaisi helpolla silloin, kun todella halusi tietää jotakin. Ikävää vain, ettei hän voisi kertoa mitään työnantajalleen. Alkoi vaikuttaa siltä, ettei lähtö Egyptistä osoittautuisikaan niin helpoksi kuin Bill oli aina kuvitellut.
Mies huokaisi sormeillessaan korvanlehdestään riippuvaa torahammasta, kuten aina ollessaan hermostunut. Kuultuaan Voldemortin paluusta kaksi viikkoa sitten hän oli oitis vaatinut Irvetan työntekijöiltä siirtoa Egyptistä Lontooseen. Silloin se oli vaikuttanut hyvältä ajatukselta - hän voisi olla lähellä perhettään ja Feeniksin Kiltaa, joka tarvitsi häntä. Etenkin sen jälkeen, kun Percy oli alkanut hylännyt perheen niin kuin hylkäsi. Bill irvisti rumasti.
  “Totta se on, Flaherty. Jonkun on pakko mennä pistämään asiat järjestykseen kotona. Siellä on täysi kaaos meneillään”, Bill lisäsi ja kertoi Maggielle nopeasti tarinan Percyn lähdöstä. Se oli vain osasyy hänen kotiinpaluuseensa, eikä Maggie näyttänyt täysin uskovan tarinaa. Silti Bill piti siitä kiinni. Hän tiesi, ettei voisi koskaan paljastaa kenellekään, että kuului Feeniksin Kiltaan.
  “Olen oikeasti pahoillani, Flaherty”, mies sanoi painokkaasti saatuaan kertomuksensa päätökseen. “En minä haluaisi lähteä.”
  “Etkö?” Maggien pienet, vihreät silmät porautuivat Billin kasvoihin kuin kaksi sielun läpäisemiseen tarkoitettua neulaa.
Bill pudisti päätään. “En”, hän sanoi lujasti ja myös tarkoitti sitä - huolimatta siitä, että hänen työnsä oli usein vaarallista, aivan liian jännittävää ja aivan liian huonosti palkattua olosuhteisiin nähden, hän rakasti sitä koko sydämestään. Aivan kuten hän rakasti Egyptiä kuumuudesta ja skorpioneista välittämättä. Olisi vaikeaa jättää kaikki noin vain taakseen. Siksi Bill olikin päättänyt lähteä vähin äänin, ilman läksiäisiä. Rakkaiksi käyneiden työtovereiden hyvästeleminen olisi voinut olla hänelle ylivoimaista.
No, ainakin minä teen oikein, Bill ajatteli yrittäen piristää itseään. Hän oli ollut aikoinaan sekä valvojaoppilas että johtajapoika, eikä siinä pisteessä tullut kysymykseenkään, että hän olisi asettanut omat mielihalunsa velvollisuuden edelle. Ehkä Lontoossa ei olisikaan niin ankeaa kuin hän hiljaa mielessään pelkäsi.
  “Kuule Maggie, ei tämä ole hauskaa meistä kummastakaan. Olit paras työparini. Ainoa, joka ei yrittänyt flirttailla kanssani”, Bill lisäsi kiusoitteleva virnistys huulillaan leikkien.
Maggie läimäytti häntä takaraivoon. “Eivät kaikki meistä ole syntyneet nuolemaan bootsejasi, Weasley.”
  “Tiedetään.”
Bill vakavoitui, kun hänen ja Maggien katseet kohtasivat. Heillä oli takanaan monta kuukautta yhteistyötä, johon sisältyi ikävystyttävien tehtävien lisäksi myös paljon vaaratilanteita. Jouduttuaan uskomaan tarpeettoman usein henkensä Maggien käsiin ei Bill osannut muuta kuin kunnioittaa tuota pelottavaa, joskin alati luotettavaa naista. Hän hymyili naiselle alakuloisesti noustessaan ylös matka-arkkunsa päältä.
  “Erotaan ystävinä, Flaherty.”
  “Totta kai, Weasley. Jos joskus kyllästyt perheeseesi, sinulle on aina paikka täällä. Olet paras kiroustenmurtajani.”
  “Älä käytä omistusmuotoa minusta, nainen”, murjaisi Bill.
Maggie virnisti ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. “Anteeksi. Unohdin. Bill Weasley on yhtä kuin ei-kenenkään maa.”
  “Katsokin, että muistat sen jatkossa.”
Hetken verran heidän välillään vallitsi epävarma hiljaisuus kummankin miettiessä hiljaa itsekseen, mitä seuraavaksi pitäisi sanoa tai tehdä. Viimein Bill laukaisi tilanteen kumartumalla halaamaan Maggieta lyhyesti. Pörröttäen naisen helakanpunaista tukkaa hän irrottautui, taikoi matka-arkun leijumaan perässään ja heilautti laukkunsa olkapäälleen.
Vain noin minuuttia myöhemmin KVT:n lähettämä auto kaartoi pihamaalle ja Bill nousi sen kyytiin kääntyen heiluttamaan kättään hyvästiksi. Sitten hän vajosi auton istuimelle ja hengähti syvään. Murehtimiseen ei ollut aikaa, uudet haasteet odottivat. Jos hän olisi vain tiennyt, millaisia nuo haasteet tulisivat olemaan…

Sanakirja… hiusnauhoja... shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja… shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja…
Fleur Delacour heilautti turhautuneena pitkiä, platinanvaaleita hiuksiaan ja kääntyi katsomaan ärtyneenä pikkusiskoaan, joka keikkui hänen matka-arkkunsa kannella ja kävi läpi arkkuun siististi pakattuja tavaroita muuttaen sen sisällön yhdeksi sekamelskaksi. Fleur keskeytti muistettavien asioiden listaamisen mielessään ja kiirehti kiskomaan tavallisesti niin rakasta sisartaan pois pahanteosta.
  “Gabrielle, minähän käskin sinua jättämään arkun rauhaan!” hän kivahti ranskaksi pystymättä peittelemään ärtymystään. Vaaleatukkainen, sinisilmäinen tyttö - kuin pienempi versio Fleurista itsestään - mutristi huuliaan ja loi loukkaantuneen katseen isosiskoonsa. Fleur huokaisi syvään.
  “Anteeksi, mutta minun täytyy nyt pakata!”
  “Ei täydy”, Gabrielle sanoi kiivaasti ja heittäytyi lattialle siskonsa jalkojen juureen välittämättä lainkaan siitä, että hänen vaaleansinisen kesämekkonsa helma rypisti ja pölyttyi.
Fleur ei sanonut mitään, hymyili vain kärsivällisesti pikkusisarelleen. Hän tiesi, ettei tilanne ollut Gabriellelle mitenkään helppo. Vasta edellisenä vuonna pikkusisko oli joutunut kestämään ikäväänsä, kun Fleur oli ollut Englannissa kolmivelhoturnajaisissa ja jo nyt - kolme viikkoa tuon tapahtuman jälkeen - hän teki taas lähtöä maasta.
Oli turha yrittää kertoa Gabriellelle kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi Fleur halusi palata takaisin Englantiin. Gabriellen lapsensilmissä Englanti oli ollut väritön, kylmä ja röyhkeä kuten sen asukkaatkin, eikä tyttöä voinut siitä syyttää, olihan Fleur pitkälle samaa mieltä itsekin. Hän oli kuitenkin saanut tarpeekseen Ranskasta ja kaipasi vaihtelua. Lopetettuaan juuri opiskelunsa Beauxbatonissa oli hän yhtäkkiä saanut huomata pudonneensa täysin tyhjän päälle. Hänellä ei ollut tulevaisuudensuunnitelmia, eikä unelmiakaan sen puoleen. Jotakin oli silti pakko tehdä ja Lontoo oli vaikuttanut parhaalta ratkaisulta ongelmaan. Fleurin oli tarkoitus aloittaa työnsä Irvetan pankissa tasan kolmen päivän kuluttua.
Tyttö irvisti ajatukselle sukiessaan silkinpehmeitä hiuksiaan. Työ pankissa ei aivan vastannut hänen käsitystään unelmatyöstä, mutta toisaalta… hänellä ei ollut minkäänlaista unelmatyötä, joten huonokin työ oli parempi kuin ei mitään. Sitä paitsi pankissa ei pitäisi olla liian vaativaa - ainakin hän oppisi puhumaan kunnollista englantia.
  “Fleur!” Gabrielle kärtti ja Fleur siirsi taas huomionsa pikkusiskoonsa. Jos hän jostakin asiasta oli pahoillaan niin siitä, että joutuisi taas hylkäämään Gabriellen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt suruaan, vaan polvistui siskonsa eteen lattialle ja tarttui tämän pieniin, hentoluisiin käsiin.
  “Sinä voit tulla käymään minun luonani Lontoossa, jos haluat”, hän lupasi. “Ja sitten saat nähdä, miten sivistymättömiä ja brutaaleja britit oikein ovat.”
Toteamus kirvoitti naurun Gabriellen huulilta. “Minun tulee ikävä sinua, Fleur. Miksi sinun pitää lähteä?”
Miksi tosiaan? Sitä Fleur oli itsekin miettinyt usein niinä unettomina öinä, jolloin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin katsella, kuinka ohikulkevien autojen valokiilat tanssivat ikkunalasissa ja valkeilla pitsiverhoilla. Hän ei kuitenkaan löytänyt täsmällistä, kelvollista selitystä - vain epämääräisen tunteen siitä, että hänen täytyi tehdä niin.
Fleur puristi tiukemmin Gabriellen käsiä. “Olen pahoillani, Gabrielle. Me näemme kyllä taas pian”, hän vakuutti ja sipaisi suukon tytön poskelle. Sitten hän suoristi selkänsä ja käveli ulos huoneesta alkaen jälleen käydä muistilistaa läpi mielessään. Sanakirja… hiusnauhoja... shampoota… kauluspaita… sanakirja… hiusnauhoja… shampoota… kauluspaita… sanakirja…
Turhanpäiväisten asioiden ajatteleminen auttoi Fleuria painamaan mielestään syrjään sen tosiasian, että hän oli juuri aikeissa yksin lähestulkoon vieraaseen maahan. Muutokset, tyttö mietti vaeltaessaan kevyesti kartanonsa valoisilla käytävillä, tekivät hyvää, mutta myös kipeää.

***

A/N2: Saisiko tästä tekeleestä niitä kommentteja? :)




//destine muokkasi ikärajan otsikkoon

Arte:
Normaalisti kartan hettiä, ja varsinkin pitkiä sellaisia, mutta luin tässä vasta sinulta mielenkiintoisen tekstin ja ideasi on mielenkiintoinen. <: Että Bill ei lankeakaan Fleurin koukkuun heti? Ihanaa<3

Billin lähtö Egyptistä oli hieno, sellainen "En tahdo lähteä ja jättää teitä kaikkia, mutta minun täytyy enkä pysty hyvästelemään teitä kunnolla"-lähtö. Ihan toimiva tässä tapauksessa, vaikka minusta Billille olisi ehkä käynyt jämerät kädenpuristukset ja totinen hymy. Oli kivaa vuoropuhelua, näppärää sarkasmia. (:
//: Minäkin hieman kummastelin, että Maggiellakin oli punaiset hiukset. Mutta hahmo oli kyllä varsin mukava tuttavuus. <:

Gabriella ihana pikkuprinsessa<3 Ah, mekon likaaminen lattiaan, kuinka suloista ja hienostunutta. Pidin muutenkin jotenkin ranskalaisesta asenteesta ja Fleur on ihana tyttö. En malta odottaa, kun hän kiukuttelee Irvetassa, koska Bill ei huomioi häntä. Toivon tosiaan, että Fleur muistaisi Billin Tylypahkasta, silloin kun Bill ja Molly kävivät toivottamassa Harrylle onnea ennen kolmatta koitost.

Voisin jopa alkaa seuraamaan tätä, toivottavasti et pidä pitkiä välejä tämän kanssa. <:

Fiorella:
Olipas onnen päivä, kun törmäsin tähän ficciin! En ollut aiemmin sitä nähnyt, ja ihastuin heti ensi virkkeiltä kirjoitustyyliisi ja kehittämääsi tarinaan. Laadukasta hettiä ei todellakaan ole koskaan liikaa. :)

Maggie Flaherty on uskottavan tuntuinen uusi hahmo, joskin jäin miettimään, miksi hänelle oli valittu juuri punaiset hiukset, kun niitä kuitenkin jo Potter-hahmoilla on aivan riittämiin. (Toisaalta, mikäpä olisi sopinut tälle hahmolle paremmin?) Hänestä tulee aivan elävästi eräs ystäväni mieleen, joskaan hänellä ei ole sääriluutatuointia poskessaan. (Enpä kyllä yllättyisi, vaikka hän joskus sellaisen ottaisikin! ;) )

Bill ja Fleur vaikuttavat kumpikin omalta itseltään, vaikka heistä ei Rowling niin paljon kerrokaan, joten olet ainakin tähän mennessä onnistunut vakuuttamaan minut; tällaisia he varmasti ovat oikeastikin!

Kirjoitat virheetöntä, miellyttävälukuista tekstiä, jonka johdosta mainitsen ainoan typon, joka pisti silmään, että sen voi halutessaan korjata pois alta.

--- Lainaus ---joka oli viimeisten kuukausien aikana tullut Billille enemmän kuin tutusti.
--- Lainaus päättyy ---
Varmaankin "tutuksi"?

Odotan innokkaasti, että jatkoa seuraa. Ja kiitos kovasti, että laitoit tämän tänne uudelleen ihmisten luettavaksi. Muuten olisi minultakin mennyt ohi kokonaan.

laîche:
Minäkin ilmestyn tänne kommentoimaan. Eli, joskus olen tämän (varmaan vanhassa finissä) lukenut ja ihastuin tähän jo silloin. (Ehdin sen perään jo Hormipulverissakin huhuilla.)  HP&KV:n luettuani tämä muistui mieleeni ja se oli pakko päästä taas lukemaan.

Eli, kirjoitus on todella sujuvaa ja helppolukuista. Hahmot ovat ihania, niissä on syvyyttä, eivätkä ne sodi Rowlingin kertoman kanssa (joskin hän valitettavan vähän on heistä kertonut). Bill/Fleuria ei myöskään ole paljoa, ainakaan pääparituksena, joten on kiva päästä sitäkni lukemaan. Vuorokeskustelut (en nyt saa päähäni sitä hienompaa sanaa) ovat todella sujuvia ja ihanana eloisia. Gabrielle on suloinen ja Maggie Flaherty on mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja tuntuu jotenkin heti hirveän tutulta (johtuu varmaan hyvästä kuvailusta ja replikoinnista). Myös Billin ja Maggien ystävyys tulee hyvin esiin; oli myös tavallaan huvittavaa kuvitella nuo kaksi punapäätä keskellä autiomaata keskustelemassa. Fleurin tuntemukset ja ajatukset vieraaseen maahan lähdöstä ja perheen jättämisestä olivat ihanan aidontuntuisia ja inhimillistivät Fleuria  (joka liian usein kuvataan vaan ulkonäöstään ja miehistä kiinnostuneena).

Mutta, minäkin jään tänne jatkoa odottelemaan :)

Sharra:
Kiitoksia kommenteista, onpa mukava saada näin pian palautetta! Ylioppilaskirjoitukset on nyt ohi ja ajattelin hyppiä tänne laittamaan seuraavan osan, toivottavasti jaksatte lukea :)

1.osa

Bill tarvitsi oman asunnon. Hän tajusi sen selkeääkin selkeämmin marssiessaan aamuhämärissä ulos Kotikolon nuhjaantuneesta, kotoisasta keittiöstä. Ei kävisi missään tapauksessa päinsä, että hän nukkuisi enää ainuttakaan yötä kotona kaiken sen hässäkän keskellä. Hänen tarvitsi vain ajatella sinä aamuna aamiaispöydässä vallinnutta kaaosta - Fredin ja Georgen metkuja, äitinsä hössötystä hänen kampauksestaan ja Ronin ja Ginnyn nahistelua - kun hän jo toivoi koko sydämestään, että olisi syntynyt hieman pienempään perheeseen. Yleensä hän rakasti perhettään yli kaiken, mutta sillä hetkellä hänellä oli liikaa mielessään, että hän olisi jaksanut kuunnella ainaista sekasortoa.
Miksi hänen olikaan pitänyt mennä myymään asuntonsa ennen Egyptiin lähtöä? Bill kirosi omaa typeryyttään pysähtyessään olohuoneen takan eteen. Hän nappasi väsyneesti hormipulveria sisältävän ruukun takanreunalta ja kouraisi tomua sormiinsa. Kun hän oli ensimmäisen kerran lähtenyt Egyptiin, oli ollut helppoa kuvitella, että hän myös jäisi sinne. Kuinka hän silloin olisikaan voinut tietää, että vain muutamaa vuotta myöhemmin Voldemort palaisi valtaan ja tuhoaisi kaiken?
  “Viistokuja”, Bill lausahti ikävystyneesti pudottaessaan hormipulverin takkaan. Korkeat liekit nielaisivat hänet välittömästi sisäänsä, mutta eivät polttaneet. Juuri ennen hurjan, epämukavan kieppumisen alkua Bill ehti nähdä äitinsä säntäävän olohuoneen ovella ja huikkaavan hätäisesti hyvän työpäivän toivotukset. Sitten hän ei enää kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin sekavia valoja ja ujelluksia, kun hän poukkoili tulisijasta toiseen etsien Vuotavalle Noidankattilalle kuuluvaa takkaa.
Viimein Bill tunsi tuiskahtavansa Vuotavan Noidankattilan lattialle. Hän suoristautui, pyyhki pölyt vaatteistaan ja nyökkäsi lyhyesti baarimikko Tomille ennen kuin suunnisti ulos kadulle ja valmistautui töihinlähtöön varten. Äiti oli haaskannut aikaansa toivottaessaan hänelle hyvää työpäivää. Irvetassa ei ollut mitään hyvää, ei, vaikka hän olisi kuinka väittänyt Maggie Flahertylle viihtyvänsä paikassa. Maggie oli lähettänyt hänelle pöllöpostia edellisenä päivänä ja ehdottanut, että hän palaisi takaisin Egyptiin. Ehdotus oli houkutellut, mutta silti Bill työnsi sen pois mielestään. Hänellä ei ollut varaa kiusata itseään turhanpäiväisillä haaveilla. Hän oli Weasleyn perheen vanhin ja kunnollisin poika, ja isä tarvitsi häntä. Kunpa hän vain olisi voinut olla avuksi jollakin muulla tavalla…
  “Hyvää huomenta, herra Weasley”, Irvetan ovensuussa seisova maahinen toivotti koneellisesti, kun Bill marssi sisälle pankkiin resuisessa farkkutakissaan. Mies nyökäytti päätään nopeasti maahisen kohdalla. Hän ei ollut ikinä pitänyt erityisemmin noista pikkuruisista, pahansisuisista olennoista, vaikka tekikin kaikkensa tullakseen toimeen heidän kanssaan. Jollakin tavalla maahiset muistuttivat häntä Ginnystä, mutta olivat tuhat kertaa itsepäisempiä ja hankalampia, eikä heillä tietenkään ollut kolmetoistavuotiaan tytön sulokkuutta. Silti maahiset olivat monella tapaa helpompaa seuraa kuin esimerkiksi rouva Weasley, joka ei koskaan jättänyt väliin tilaisuutta arvostella Billin kampausta. Bill hymähti sormeillessaan poninhäntäänsä. Hän piti tyylistään, eikä äidin huomautuksilla ollut siinä pisteessä mitään merkitystä.
  “Bill!” Tor Cerovac, Billin nuori kiroustenmurtaja-kollega tervehti hyväntuulisesti, kun Bill käveli hallin poikki jättämään päällystakkinsa työntekijöiden tiloihin. Hän istui pitkälle penkille viitsimättä kiirehtiä suin päin töihin. Työntekijöiden taukohuone oli marmorisuudestaan ja jäykkyydestään huolimatta miellyttävämpi oleskelutila kuin Irvetan jättimäiset hallit. Onneksi kiroustenmurtajana Bill vietti suurimman osan ajastaan maan alla erilaisten holvien parissa.
  “Huomenta, Tor”, Bill virnisti riisuessaan takkinsa. Hänellä oli sen alla musta, Kirken Vartijat-nimistä velhoyhtyettä mainostava t-paita, jota rouva Weasley olisi pitänyt sopimattomana, mutta jolle Tor vihelsi ihailevasti.
  “Taas uusi bändi kannatuslistallesi, Billy-poju?”
  “Älä kutsu minua tuolla nimellä!”
Tor virnisti, haroi hiekanväristä pystytukkaansa ja antoi sitten käden pudota taas sivulleen. “Mennäänkö tänään lasilliselle töiden jälkeen? En ole ehtinyt vaihtaa sanaakaan kanssasi sen jälkeen, kun tulit takaisin Englantiin. Siitä on jo yli viikko”, Tor lisäsi syyttävään sävyyn.
Bill nielaisi huokauksensa. Hän tiesi kyllä, että oli paluunsa jälkeen laiminlyönyt ystäviään mitä kammottavimmalla tavalla. Se ei kuitenkaan ollut hänen vikansa, ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän oli viettänyt suurimman osan illoistaan Feeniksin Killan palveluksessa ja vähätkin vapaahetket olivat kuluneet perheenjäsenten pihtimäisessä otteessa. Äiti oli väittänyt useaan otteeseen menettävänsä elämänhalunsa, ellei Bill ilmestyisi päivälliselle. Ja minne muuallekaan hän olisi mennyt? Ei hänellä ollut asuntoakaan.
Muistaen jälleen ongelmansa Bill kietaisi sormensa kaulaketjunsa ympärille ja vakavoitui katsoessaan hyväntuulista Toria. Mies oli häntä ehkä noin vuoden nuorempi ja näytti silti paljon huolettomammalta kuin Bill ikinä. Onnenpoika, Bill ajatteli kateellisena.
  “Tiedätkö ketään, joka haluaisi vuokrata asuntonsa? Olen asuntopulassa.”
Tor pudisti päätään. “Anteeksi nyt, kaveri. Minun tuttavani joko asuvat kotona tai sydänkäpystensä kanssa. Ellet sitten halua muuttaa samaan asuntoon minun kanssani - “
  “Ei kiitos”, Bill torjui hätäisesti. Tor saattoi olla mukava kaveri, mutta hänellä oli myös paheensa - lähinnä alkoholiin ja naisiin liittyviä sellaisia - joiden kanssa Bill ei halunnut missään tapauksessa tehdä lähempää tuttavuutta. Sitä paitsi Torin asunto oli ollut ainakin viime näkemällä oikea pahimmanlaatuinen läävä, täynnä homehtuvia valmisruokapakkauksia ja niiden seurauksena myös kärpäsiä. Bill saattoi olla huoleton ja cool monen asian suhteen, mutta hänkin oli oppinut äidiltään tiettyjä tapoja.
  “No, pidän mielessä, jos tulee vastaan”, Tor lupasi ja kiinnitti nimikyltin rintapieleensä. “Tänne tulee kuulemma tänään uusi työntekijä, kuulitko jo? Vanha kunnon Ragranok tarvitsee uuden sihteerin.”
Bill irvisti. ‘Vanha kunnon Ragnok’, kuten Tor oli häntä nimittänyt, oli Irvetan maahisista kaikkein epämiellyttävin - muita paljon pikkuisempi ja niin ollen myös pahansisuisempi olento, joka tuntui lähinnä halveksuvan ihmisiä. Billille tuo vanha, koinsyömä maahinen ei ollut koskaan uskaltanut soittaa suutaan nähtyään, miten mies oli haihduttanut holveissa hiipivän kuutamolurkin yhdellä taikasauvanheilautuksella, mutta monet muut olivat saaneet osansa Ragnokin sanan säilästä. Bill sääli uutta työntekijää koko sydämestään.
  “Millainen tyyppi on kyseessä?”
  “Nuori nainen, aika lailla pelkkä tyttö vielä”, Tor ähisi solmiessaan kengännauhojaan. “Kuulemma ranskalainen. Ne tietävät aina ongelmia.”
Bill nyökkäsi mietteliäästi noustessaan ylös penkiltä. Hän kääri hihansa ylös, veti taikasauvan esiin ja suuntasi ovelle. Oli aika lähteä päivän töihin. Vielä taukohuoneen ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri.
  “Milloin se tyttö tulee?”
  “Puolenpäivän aikaan”, vastasi Tor. “Sittenpähän näemme.”

Fleur vihasi Irvetaa heti ensi silmäyksellä. Hän vihasi sitä vielä enemmän kuin muuta Englantia, jos se oli ylipäätänsä mahdollista - koko maa oli hänen kauhujensa täyttymys. Talvista Tylypahkaa oli saattanut nimittää vielä melkeinpä kauniiksi, tai vähintäänkin sieväksi, mutta kesäinen Lontoo oli täysin toinen asia. Sadetta, kylmyyttä, savusumua ja säälittäviä, änkyttäviä miehiä, jotka polvistuivat yksi toisensa jälkeen Fleurin jalkojen juureen. Toki tyttö tiesi, että kyseessä oli suurimmaksi osaksi vain hänen veelan verenperintönsä, mutta silti hän ajatteli mielellään, että englantilaiset miehet olivat yksinomaan ihastuneita nähtyään viimein oikean ranskalaisen ladyn. Tuokaan ajatus ei kuitenkaan riittänyt juuri tuomaan Fleurille iloa.
Hän oli nyt asettunut asumaan Viistokujalle ja inhosi asuntoaan koko solullaan. Se oli kahden huoneen kokoinen kerrostaloasunto, kolkko ja jääkylmä jopa kesäaikaan. Joka paikassa oli hämähäkinseittejä ja pölyä, joita minkään valtakunnan suursiivous ei pystynyt hävittämään. Asunto ei ollut edes yhtä kuudesosaa siitä kodista, jossa Fleur oli tottunut elämään. Mikä pahinta, siellä ei ollut ainuttakaan kotitonttua siivoamassa, tiskaamassa tai valmistamassa ruokaa. Fleurin Englannin-ajan ensimmäiset päivät kuluivatkin juuri noiden yksinkertaisten askareiden opiskelussa, eikä hän tuntenut edistyvänsä laisinkaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla kotiutumaan, ennen kuin hänet jo pakotettiin nousemaan epäinhimillisen aikaisin ja lähtemään töihin Irvetaan.
Irveta. Monet olivat kutsuneet sitä koko velhoavan Iso-Britannian tyylikkäimmäksi rakennukseksi; Fleuriin se ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Rakennus oli vähemmän koristeellinen kuin edes hänen perheensä Ranskassa - pelkkä neliömäinen, kivinen laatikko, jonka pintaan joku oli iskenyt torneja ja ikkunoita ja portteja. Ja kuinka kylmä siellä oikein olikaan! Fleur oli kuvitellut ehtineensä tottua kylmyyteen Tylypahkassa, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen jäätävään viimaan, joka iski vasten hänen kasvojaan, kun hän asteli sisään Irvetan lukuisista ovista. Hän kietoi silkkihuivin tiukemmin harteilleen ja toivoi, että olisi ymmärtänyt pukea päälleen hieman enemmän.

Fleur seisahtui ovensuuhun osittain katsellakseen hieman ympärilleen, osittain antaakseen toisille tilaisuuden katsoa itseään. Hän tiesi näyttävänsä upealta sinä päivänä. Hänen platinanvaaleat hiuksensa aaltoilivat kiiltävänä ryöppynä hänen niskaansa, musta kauluspaita korosti upeasti muuten niin kalpeaa olemusta ja hame oli juuri sopivan mittainen antaakseen pitkille säärille elintilaa olematta siltikään säädytön. Fleur kiersi katseellaan paikallaolijat - lähinnä nuoret miehet - ja siirsi sitten huomionsa toisarvoisiin asioihin, kuten tuleviin työtiloihinsa. Hän nyrpisti tyytymättömänä nenäänsä. Rakennushan näytti kuolettavan ikävältä! Sen lisäksi se oli niin sokkeloinen, ettei Fleur varmastikaan oppisi milloinkaan kulkemaan siellä eksymättä. Siellä täällä oli kärsimättömiä asiakkaita, hienosti pukeutuneita rikkaita naisia ja kieronnäköisiä, pikkuruisia maahisia, jotka kiitivät paikasta toiseen halliten tuota omituista rakennusta täydellisemmin kuin mihin ainutkaan ihminen olisi milloinkaan pystynyt.
  “Hei, kulta.”
Fleur pyörähti ympäri säpsähtäen tuntiessaan jonkun nipistävän itseään kipeästi. Hän tuijotti puolittain järkyttyneenä, puolittain julmistuneena keski-ikäiseltä näyttävää miestä, jonka kasvoja peitti useamman päivän parransänki ja jonka hengitys lemahti vahvasti vanhalta viinalta. Fleur liikahti vaistomaisesti kauemmas yrittäen muistella tilanteeseen sopivia englanninkielisiä sanoja.
  “Jättäkää minut rauhaan, ‘yvä ‘erra”, hän sanoi ylpeästi ja nosti leukaansa hapuillen samalla taikasauvaansa laukustaan.
Mies nauroi. “Mutta pikku kulta siinä näyttää niin somalta!”
  "Parle à mon cul, ma tête est malade!" Fleur tiuskaisi perääntyen muutaman askeleen verran. Miksi kukaan ei ollut varoittanut häntä siitä, että Tylypahkan ulkopuolella miehillä ei ollut mitään käytöstapoja? Fleur tunsi vapisevansa raivosta nähdessään ahdistelijansa liikahtavan lähemmäs itseään. Hän ei ymmärtänyt, miten tuo mies uskalsi kiusata häntä sillä tavoin.
  “Anna minun jo olla! En ‘alua puhua teidän kanssanne!”
  “No SEN minä uskon”, mies kähähti ja ojensi kätensä kohti Fleuria. Tyttö värähti. “Kyllä minä sinunkaltaisesi tytöt tiedän. Niin kiintyneitä omaan ulkonäköönsä, ettei kukaan muu ole siihen verrattuna mitään.”
  “Te olette inhottava! Älkää koskeko minuun!”
Mies vain nauroi nipistäen Fleuria uudestaan. Fleur ei ajatellut - hän yksinkertaisesti kohotti kämmenensä ja läimäytti ahdistelijaansa räväkästi suoraan oikeaan poskeen. Mies älähti ja kohotti kätensä poskelleen selvästi valmiina kostamaan iskun, mutta Fleur ei jäänyt odottamaan. Tyttö nappasi laukkunsa lattialta ja pujahti salamannopeasti lähimmän marmoripylvään taakse piiloon. Hän yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Mikä oikein oli saanut hänet tulemaan Englantiin Jumalan selän taakse, missä kenelläkään ei ollut käytöstapoja, eikä häntä kunnioitettu tipan tippaa? Ranskassa häntä oli kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt… se mies oli kohdellut häntä kuin katuhuoraa.
  “Hän oli vain yksi ihminen”, Fleur muistutti itseään hiljaisella ranskalla. “Muut syövät edelleen sinun kämmeneltäsi.”
Totta se oli, sen hän tiesi; eräs nuori mies oli todistanut sen edellisenä iltana ruokakaupassa pudotettuaan viinipullon varpailleen, koska oli katsonut Fleuria hieman liian pitkään. Miten Fleur olikaan nauttinut siitä! Hänestä oli ihanaa kietoa nuorukaisia pikkusormensa ympärille ja kaiken lisäksi hän oli siinä lahjakas.
Muisto edellisiltaisesta kohtauksesta sai Fleurin mielialan kohenemaan ja hän uskalsi taas keskittyä ympäristöönsä. Mitä ilmeisimmin se kammottava mies oli hyväksynyt tappionsa ja lähtenyt pankista. Paras olikin, Fleur ajatteli mieli mustana, sillä muutoin hän olisi saattanut kirota miehen tunnistamattomaksi, eikä se varsinaisesti ollut kovin hyvä alku työsuhteelle. Tyttö veti syvään henkeä ja oli juuri aikeissa suunnistaa etsimään jonkun, joka osaisi neuvoa hänet alkuun, kun vähän matkan päästä kantautuva keskustelu kiinnitti hänen huomionsa.
  “Kai sinä osaat murtaa niin yksinkertaisen kirouksen, senkin lettipää?” pahansisuiselta näyttävä nainen rähjäsi yhdelle Irvetan työntekijöistä. Kiukunpurkauksen uhri - pitkä, hoikka nuori mies - hymyili tyynnyttelevästi, vaikka hänen ilmeestään näki, että hän olisi halunnut olla sillä hetkellä jossakin muualla.
  “Se ei ole yksinkertainen kirous, rouva hyvä. Pelkästään sen purkaminen voi maksaa kirouksenmurtajan hengen”, mies sanoi kohteliaasti.
Vanha nainen heilutti uhkaavasti käsilaukkuaan. “Joten? Se kuuluu sinun työhösi!”
  “Pystyn murtamaan kirouksen, mutta se ei ole nopeaa, eikä ilmaista, rouva.”
Vanhus mutisi jotakin epäselvää nykyajan rahanahneista nuorista ja syventyi penkomaan vanhanaikaista rahamassiaan edelleen itsekseen jupisten. Fleur ei enää kuitenkaan kuullut naisen sanoja - hänen huomionsa oli vienyt naisen uhrina toimiva mies, jossa oli ehdottomasti jotakin sietämättömän tuttua. Missä hän oikein oli nähnyt tämän aiemmin?
Kesti hetken, ennen kuin Fleur sai päähänsä asianyhteyden. Mies oli ollut Tylypahkassa edellisenä vuonna. Kolmivelhoturnajaisissa, kannustamassa sitä Harry Potteria. Fleur tuhahti ja karkotti ajatuksen salamannopeasti mielestään; hänellä ei ollut hyviä muistoja Kolmivelhoturnajaisista. Sen sijaan hän keskittyi kokonaan edessään olevaan mieheen.
Fleur muisti ajatelleensa jo edellisenä vuonna, että mies oli hyvännäköinen. Ei komea eikä söpö, kuten useimmat hänen tuntemansa pojat, vaan hyvännäköinen hieman renttumaisella, mutta silti kovin tyylikkäällä tavalla. Cool oli se sana, jota Fleur turhaan haki kielensä päälle; oli miten oli, miehessä oli jotakin, mikä vetosi tytön kehittyneeseen ranskalaiseen makuun. Mies oli pitkä ja hoikka olematta silti mikään hongankolistaja, hänellä oli kuin suoraan rockkonsertista varastetut vaatteet ja poninhännälle sidotut reilusti ylikasvaneet, punaiset hiukset. Weasley oli ollut hänen sukunimensä, sen Fleur muisti, mutta mikä miehen etunimi oikein oli?
Tyttö ei ehtinyt pohtia asiaa enempää, ennen kuin hän jo tunsi taputuksen vyötäröllään ja valmistautui hampaitaan kiristellen toiseen luvattomaan lähentely-yritykseen. Tällä kertaa hän oli aikeissa kirota ahdistelijan suorilta käsin, kun hän viime tipassa näki, ettei kyseessä ollutkaan ihminen, vaan maahinen. Inhottava, piskuinen, ryppyinen olento. Fleur onnistui vain vaivoin kätkemään inhonsa otusta katsoessaan. Ranskassa ei ollut maahisista kuultukaan, eikä se mikään ihme ollut - miten kukaan haluaisi olla tekemisissä sellaisen olennon kanssa, joka ei ylettänyt koputtamaankaan vyötäröä korkeammalle?
  “Oletko sinä Fleur Delacour?” maahinen kysyi ja silmäili Fleuria pistävästi.
Tyttö kohotti leukaansa. “Oui. Tulin tänne - “
  “Se Kolmivelhoturnajaisten tyttö?” maahinen jatkoi, ennen kuin Fleur sai tilaisuutta lopettaa lausettaan.
  “En ‘alua puhua siitä”, Fleur kivahti vaistonvaraisesti. Aina kesäkuun lopusta lähtien hän oli automaattisesti torjunut kaikki Kolmivelhoturnajaisia koskevat keskusteluyritykset ja utelut. Se kaikki oli yksinkertaisesti liian hirvittävää muistettavaksi - viimeiseksi jäämisen nöyryytys, epäonnistuminen ja kauhunhetket viimeisen koetuksen labyrintissa. Cedric Diggoryn kuolema. Fleur muisti kyllä Cedricin ja hyvin muistikin; poika oli ollut brittiläisyydestään huolimatta kaunis ja Fleur oli aidosti pahoillaan hänen kuolemansa vuoksi.
  “Hyvä on, neiti Delacour”, maahinen sanoi lyhyesti. “Olen Ragnok ja sinä olet minun sihteerini. Voit aloittaa työsi heti kun olet vienyt päällysvaatteesi taukotilaan.”
Hän osoitti pitkällä sormenkynnellään Fleurin tyylikästä päällystakkia ja valkoista silkkihuivia.
  “Missä tämä taukotila on?” Fleur kysyi ääntäen niin hitaasti ja selkeästi kuin vain suinkin pystyi.
Maahinen näytti kärsivältä. “En minä voi sinua sinne viedä, me maahiset emme koskaan astu jalallamme ihmisten tiloihin.”
Hyvä, oli Fleurin ensimmäinen helpottunut ajatus, mutta sitä seurasi oitis tuskastuneisuus. Ei kai tuo inhottava otus olettanut, että hän lähtisi yksin harhailemaan Irvetan sokkeloihin? Juuri sopivalla hetkellä se käsilaukkuaan heiluttanut pelottava vanha haahka kuitenkin jätti Weasleyn nuorukaisen rauhaan ja Ragnok viittoili miehen heidän luokseen.

Fleur pöyhi tarmokkaasti hiuksiaan, kun Weasley pyyhälsi kuin käskystä hänen ja pikku maahisen luokse. Läheltä katsottuna Weasley oli vielä pidempi kuin Fleur oli arvellut - häntä itseään päätä pidempi, joka tapauksessa, eikä hänkään ollut mikään pieni nainen. Äkillistä alemmuuskompleksia tuntien tyttö ojentautui täyteen (joskin korkokengillä korjailtuun) pituuteensa ja kohtasi ylemmyydentuntoisesti Weasleyn katseen, kun tämä ehti heidän luokseen. Weasleyn ruskeissa silmissä välkkyi ystävällisyys, mutta myös yllättyneisyys. Hän ei ollut ilmeisesti odottanut törmäävänsä Fleuriin Irvetassa. No, aina parempi niin.
  “Weasley”, Ragnok murahti miehelle. “Tässä on uusi työntekijämme, neiti - “
  “Fleur Delacour”, punapää keskeytti varmasti ja Fleur kehräsi hiljaa mielessään. Mies muisti hänen nimensä, kuinkas muutenkaan. Suureksi pettymyksekseen hän sai kuitenkin huomata, ettei mies suinkaan tuijottanut häntä lumoutuneena tai täynnä ihailua, vaan täysin neutraalisti, kuin - kuin jotakuta, joka ei ollut vastakkaisen sukupuolen edustaja. Ei laisinkaan hyvä alku, Fleur totesi ja nosti ylimielisesti leukaansa.
  “Mikä teidän nimi on, ‘erra?” hän kysyi kylmästi. “En muista sitä.”
Weasley hymyili huvittuneesti. “Bill. Bill Weasley.”
  “Te olette tavanneet aiemminkin?” Ragnok pisti väliin.
  “Olemme”, myönsi Bill. “Kolmivelhoturnajaisissa.”
Mies piti katseensa tiukasti Fleurin katseessa lisätessään, että oli ilahduttavaa tavata tyttö jälleen. Fleur ei kallistanut korvaansa kohteliaisuudelle. Kuka tahansa saattoi nähdä, ettei se ollut aito - Weasleyn silmät eivät kimmeltäneet ääneen lausumattomista lupauksista, eivätkä hänen huulensa luvanneet tulisuudelmia. Hän ei edes punastunut! Oliko mies mahdollisesti eunukki?
Fleur ojensi kätensä kuninkaallisesti Billille. Mies ei kohottanut sitä huulilleen, vaan puristi sitä nopeasti ja työnsi sitten kätensä kuluneiden farkkujensa taskuun.
  “’erra Weezly”, Fleur aloitti käheällä kurkkuäänellään. “Minä ’aluan, että - “
  “Sano vain Bill”, Bill keskeytti nopeasti ja hymyili huoletonta, itsevarmaa hymyään. “Kautta Merlinin parran, maailmassa on muutenkin liikaa herra Weasleyn nimeä käyttäviä henkilöitä ilman, että minua sotketaan siihen.”
Hänen täytyi tarkoittaa veljiään, Fleur mietti muistellen sitä porkkanapäisten lasten laumaa, joka Tylypahkassa oli edellisenä vuonna vaeltanut. Silloin hän ei ollut kiinnittänyt joukkoon paljonkaan huomiota, eikä hän sen vuoksi muistanut täysin, montako sisaruksia oli ollut. Kaksoset, ainakin… ja se hölmö ihastunut poika, se Ron… ja ellei Fleur muistanut väärin, oli ollut pikkusiskokin.
  “’erra Weezly”, hän toisti itsepäisesti ja Bill nauroi päätään pudistaen. “Näyttäkää minulle tie taukohuoneeseen.”
Fleur ärsyyntyi entisestään huomatessaan, ettei Bill kiiruhtanut toteuttamaan hänen toivettaan kuin miehen jokainen hengenveto olisi riippunut siitä, vaan ainoastaan tarkasteli häntä pää kallellaan. Miehellä oli selvästi jotakin häntä vastaan, Fleur päätteli ja ryhtyi oitis miettimään, olisiko joku miehen veljistä saattanut kertoa tälle jotakin Tylypahkanajoista? Ron mahdollisesti - vaikka se poika oli ollut liian ihastunut möläyttääkseen mitään sopimatonta. Fleur tunnisti kyllä kaulaansa myöten hukassa olevan pojan, kun tapasi sellaisen. Ehkä sitten kaksoset, joskaan kumpikaan heistä ei ollut vaikuttanut häijyltä. Varmasti kyseessä oli ollut se pikkusisko, tyttö ajatteli kylmän kiukun häivähtäessä hänen sydämessään mustan tulen lailla. Toiset naiset olivat aina suhtautuneet häneen vihamielisesti… kuin kilpailijaan.
Fleur havahtui siihen, että Bill puhutteli häntä.
  “Ehkä neiti Delacourin pitäisi pyytää käskemisen sijasta”; mies sanoi huvittuneeseen sävyyn. “Ihan vain tiedoksesi, etten minä aio hypätä, kun sinä käsket.”
Fleur tuijotti miestä kuin joku olisi juuri kalauttanut tätä halolla päähän. “Miksi minä käskisin teidän ‘ypätä, ‘erra Weezly?”
  “Unohda se. Pelkkä sanonta. Haluatko sinä taukohuoneeseen vai et?”
  “Oui.”
  “Sitten sinun täytyy pyytää.”
  “Pyytää?” toisti Fleur.
Billiä nauratti. “Se tarkoittaa sitä, että kysyt, voisinko auttaa. Voit aloittaa vaikkapa sanomalla ’olisitko kiltti ja - ‘“
Hän ei ehtinyt sen pidemmälle, ennen kuin Fleur jo keskeytti hänet tylysti.
  “Minä tiedän kyllä, mitä pyytäminen tarkoittaa, senkin rrrrahvaanomainen pensas!” tyttö kiljaisi kimpaantuneena. Hän ei kunnolla edes huomannut, että Ragnok oli aikaa sitten kadonnut pois paikalta pudistellen pientä päätään tuskastuneesti.
Nyt oli Billin vuoro näyttää hämmentyneeltä. “Pensas?”
  “En keksinyt muutakaan”, Fleur mutisi hämillään. “Englantini ei ole ‘yvää.”
  “No, haluatko sinä taukohuoneeseen vai et?” Bill palasi takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen ristien käsivartensa rinnalleen. Oli sääli, että hän oli osoittautunut niin ärsyttäväksi, Fleur ajatteli pahoillaan. Jos Bill Weasley olisi ollut edes vähän taipuvaisempi hänen veelanlumoilleen, olisi tästä saanut mitä jännittävimmän lisän leikkikalujen kokoelmaan.
  “Oui. Mutta en aio pyytää teitä, ‘erra Weezly.”
Oli mahdotonta sanoa, kumpi kävi enemmän Billin hermoille - kutsumanimi, vai Fleurin itsepäisyys. Joka tapauksessa mies näytti hallitsevan vain vaivoin ilmeensä, kun hän hymyili vinosti Fleurille, kumarsi ja ilmoitti, ettei voisi siinä tapauksessa auttaa Fleuria.
  “Älä huoli, neiti Delacour”, mies lisäsi painokkaasti, pilke silmäkulmassaan - huvittuneisuuttako se oli, vai halveksuntaa? Fleur vetäytyi oitis kauemmas miehestä. “Sinun taidoillasi lumoaa kyllä nopeasti toisen tiennäyttäjän.”
Hänen täytyi tietää, mikä Fleur oikein oli ja mitä tyttö oli yrittänyt! Tyttö nakkeli vaaleita hiuksiaan närkästyneenä nähdessään Billin nappaavan kuluneen laukkunsa ja harppovan tiehensä pitkin, itsevarmoin askelin.
Työ Irvetassa ei ollut alkanut laisinkaan hyvin.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu