Nimi - Aallonpohjalla
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - puhpallura
Ikäraja - K11 (kiroilua)
Genre - Angst
Paritus - Janne/Roope
Haasteet - One True Something 2 - One True Genre- Slash (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42565.0), Kasvata puu-haaste (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44957.0) - ficlet (sarjan eka osa). Otsikko on Otsikko etsii tarinaa-haasteesta (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44219.0)
Summary - Roope on lähtenyt Jenkkeihin kaksi viikkoa sitten, eikä Janne vielä osaa suhtautua uuteen tilanteeseen.
A/N - Näistä pojista taas lisää, nyt kolmiosaisen ficlet-sarja muodossa. Ensimmäinen osa on hieman tajunnanvirtaamaisempi kuin kaksi seuraavaa. :)
Aallonpohjalla
Ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois
Yksinäisyys tahmaa seinät harmaalla roikkuen raskaasti verhoissa. Sohvalla se nauraa Frendien tahtiin, kuinka kukaan ei sua kosketa. Sängyn alle piiloutuessaan se ilkkuu, miksi nukut parisängyssä, kun kukaan ei ole kuiskaamassa mä rakastan sua. Luistimet, treenikassit ja mailat huutavat ’Lätkä on tärkeämpää kuin sinä. Don’t play the game. Win It.’
--
”Sä siis vaan lähdet ja mä jään tänne yksin.”
”Et sä ole yksin, onhan sulla täällä Joona, Rasmus, San – ”
”Et jumalauta ole tosissasi. Roope, mä en seurustele niiden kanssa. Tiedät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.”
”Mä en lähde, jos sä et halua.”
”No en helvetissä halua. Mutta lähdet sä. Mä en aio seistä sun unelmien tiellä.”
--
Janne painaa kädet korvilleen, painaa niin kovaa, että humina peittää Yksinäisyyden ilkunnan alleen. Lähes. Kärsikärsi, kukaan ei tule repimään sieltä ylös. Kynnet kaivautuvat korvantaustan pehmeään ihoon polttaen puolikuita vieriviereen.
Sydän hakkaa epärytmiä yk-sin yk-sin yk-sin.
Sydän pilkkaa yhdessä Yksinäisyyden kanssa.
”Helvetti”, Janne kiroaa vastaukseksi.
Katse osuu mainosmagneetilla jääkaapin oveen kiinnitettyyn kuvaan, jossa kaksi miestä istuu Suomenlinnan nurmikolla hymyillen. Tummempi esittelee suoraa hammasrivistöään, vaaleampi näyttää ällöttävän rakastuneelta katsoessaan poikaystäväänsä. Sitä Janne on vieläkin. Ällöttävän rakastunut. Siksi yksinäisyys hänelle ilkkuukin. Jo toista viikkoa.
--
”Mä rakastan sua.”
”Mäkin sua.”
”Voit soittaa mulle aina.”
”Samoin.”
”Janne, mä oikeasti tarkoitan sitä. Aina, kun tuntuu siltä.”
--
Keskustelusta on kulunut kaksi viikkoa. Kertaakaan Janne ei ole soittanut, Roope viisitoista kertaa. Janne ei ole kertonut Yksinäisyydestä.
Yksinäisyys raottaa makuuhuoneen ovea, muistuttaa painajaisista, joita kukaan ei keskeytä. Kukaan ei kierrä käsiä ympärille ja kuiskaile ”Se oli vain unta.” Hengitys on tasattava itse. Kukaan ei hae keittiöstä vettä, on itse laskettava voimattomat jalat kylmälle lattialle, käveltävä pimeän asunnon läpi saadakseen kuivuneeseen suuhun kostutusta.
--
”Onko kaikki hyvin?”
”On on. Töitä on ollut paljon.”
”Janne, sä voit puhua mulle.”
”Mä tiedän. Kaikki hyvin.”
--
Pala nousee kurkkuun, eikä nieleskely auta. Janne ponnahtaa vauhdilla ylös, kaataen keittiön tuolin kolinalla. Tiskialtaan likaiset astiat saavat seurakseen vatsan sisällön. Kahvia, kahvia ja lisää kahvia. Kahvikuppi, roskikseen tyhjennetty yksinäinen päivällislautanen altaassa huutavat totuutta uuden kuorrutteensa alla. Yksinyksinyksinyksin.
Janne kääntää selkänsä pilkkaaville astioille valahtaen kaapistoa pitkin istumaan lattialle. Keittiön laattalattia on kylmä, mutta hiljainen. Janne tärisee, hieroo vetistäviä silmiään yrittäen haukkoa henkeä keuhkoihin, jotka eivät tunnu saavan tarpeeksi happea toimiakseen.
Laattalattia alkaa kuiskailla. ’Heinäkuu, muista heinäkuu!’
Jannen silmissä pyörii, sydän hakkaa epärytmiä.
--
”Ajattelin sua koko lenkin.”
”Aijaa, miks?”
”Mietin miltä sä maistut.”
”Roope, mä tiskaan. Irti.”
”Mietin miltä näytät mun alla.”
”Helvetti.”
”Mietin miten huohotat, täriset ja huudat mun nimeä, kun tuut.”
--
Keittiön laattalattia kuiskailee kuumimpien helteiden aikana vaihdettuja suudelmia ja orgasmin sumentamaa ’Rooperooperooperoope’-mantraa. Janne ei ehdi nousta lattialta vatsan krampatessa uudelleen. Sappineste maistuu suussa, kyynelkalvo sumentaa näön. Hän ei nouse, siirtyy vain sivummalle käpertyen lattialle. Kyyneleet valuvat silmänurkista harmaille laatoille. Pään sisällä kaikuu Roopen ääni, se huutaa nautinnosta, raivoaa kesken riidan, kuiskailee rakkautta, pätkii Skype-puhelussa, toistaa Jannen olevan tärkeintä. Äänet hiljenevät hiljaiseksi suhinaksi. Joskus Yksinäisyys tahtoo turruttaa, antaa kitua korvia painavan hiljaisuuden alla. Lopulta tuudittaen väsyneen mielen, itkusta polttavat silmät ja liialla liikunnalla kidutetun vartalon uneen.
A/N - Sitten viimeiseen osaan! Jospa näistä miehistä kirjoittaisi vähän onnellisempaa tämän jälkeen. :D
Seisot siinä ovellani, matkalaukut käsissä,
mut et ole jäämässä vaan hyvästelemässä.
Kyyneleet polttaa sydämessä.
Sut haluan säästää niiltä, sillä oonhan aina ollut sulle vahva.
Ei kasvos osaa pettää, hymyssäsi kyyneleitä nään.
Ei niitä tarvii selittää.
(Antti Tuisku - Lähtemässä)
Oispa aikaa kulunut jo tarpeeksi
Hiljaisuus venyi ja Sanni letitti vaaleita hiuksiaan Jannen piirrellessä kuvioita pöydän pintaan.
”Ootko sä kertonut Roopelle?” Sanni käänsi katseensa Janneen. Janne painoi katseen tiiviisti pöytään ja purren huultaan. ”Eli et. Janne sun pitää puhua sille.”
”Ei tartte. En aio häiritä sen pelejä.”
”Luuletko, ettei se oo huolissaan susta. Luuletko, ettei se oo huomannut sussa mitään muutosta? Luuletko, ettei se murehdi jokaisen teidän puhelun jälkeen sitä, kun se huomaa, ettet oo kunnossa, mutta sä et helvetti puhu sille?” Sannin ääni kohoaa koko ajan ja Janne valuu penkillään alemmas.
Janne räpyttelee silmiään, jotka uhkaavat valuttaa kyyneleitä poskille. Hän muistaa liiankin hyvin Roopen huolestuneet kasvot ja kyselyt miten Janne voi. Janne pyyhkäisee silmiään, mutta pysähtyy kesken liikkeen.
”Sä oot puhunut sen kanssa”, Janne kuiskaa. ”Sä oot helvetti puhunut sen kanssa.”
Sanni menee vaikean näköiseksi, se ei koskaan ole ollut hyvä valehtelemaan.
”Mitä sitten? Roope on huolissaan, eikä se voi ite tulla tarkistamaan sua”, Sanni kokoaa itsensä nopeasti, eikä enää näytä syylliseltä.
”Kyllä mä pärjään.”
”Etkä helvetti pärjää!” Sanni aloittaa huutamisen, jatkaen Jannen huonoihin puoliin salailun ja välttelyn osalta. Janne itsekin tietää, ettei aina tahdo tuoda esille niitä huonoja tunteitaan. On helpompi esittää kaiken olevan hyvin. Sannille hän ei vain koskaan ole saanut esityksiään läpi. Ja Roopellekin se käy yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.
”Sun pitää sanoa sille. Muuten toi puhumattomuus repii teidät rikki”, Sanni sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Raivottuaan nainen oli hetken hengittänyt syvään hiljaisuudessa.
Janne painaa päänsä käsiin ja Sannin sanat kaikuvat pään sisällä. Hän ei todellakaan halua rikkoa heidän suhdettaan tällä. Hän ei vain halua Roopen murehtivan hänen oloaan.
”Te ette nää usein. Teidän täytyy voida puhua. Jos ette pysty puhumaan, jos sä et pysty puhumaan, teillä ei oo enää mitään”, Sanni toteaa hiljaa ja kurottautuu silittämään Jannen hiuksia.
Janne nyyhkäisee. Hän tietää Sannin olevan oikeassa. Mutta miten hän voisi kertoa Roopelle siitä repivästä tunteesta, jonka hiljainen asunto ja sen muistot tuovat. Kuinka hän voisi kertoa, että hukutti itsensä liikuntaan, alkoholiin ja otti töitä liikaakin. Hallilla on paljon muistoja Roopesta, mutta siellä ne on helpompi unohtaa. Helpompi käsitellä, kun pystyy keskittymään töihin.
”Sun pitää puhua Roopelle”, Sanni toistaa tiukasti ja Janne nostaa katseensa siskonsa vakaviin sinisiin silmiin.
”Mä tiedän.”