Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: kikieh - 04.12.2008 21:43:20
-
Title: Prinssin tarina
Raiting: K-11
Genre: romance, draama
Pairing: Lily/Severus, James/Lily
Warnings: Sisältää luihuisten roisia kielenkäyttöä.
Summary: Lily ja Severus ovat ylimpiä ystävyksiä Kehrääjänkuja-ajoilta asti, mutta kuinka käykään kun Lily joutuu Rohkelikkoon Jamesin jahdattavaksi ja Severus Luihuiseen Luciuksen oppipojaksi? Miten parhaiden ystävyksien tiet erosivat, miten Severus jäi kiitollisuudenvelkaa Jamesille, miten Severus liittyi kuolonsyöjiin tai miten hän teki elämänsä kamalimman virheen ja menetti Lilyn? Tarina Severuksen, Lilyn ja kelmien kouluvuosista Potterien kuolemaan saakka.
A/N: Aloitin tämän tekemisen aikapäiviä sitten, mutta eräs toinen ficcini Vuotiksen puolella vie minulta ajan ja energian, joten tämä vähän niin kuin jäi. Nyt minulla on kuitenkin monta rautaa tulessa ja koska tämä on noin 10 osainen ficci, aion saada tämän kummittelemasta pois mielestäni. :)
Toivon tietenkin palautetta - kaikenlainen palaute on tervetullutta! :D
Prologi
Kehrääjänkuja kylpi auringon lämmössä tuona kuumana kesäisenä päivänä, jolloin lähettyvillä olevan tehtaan korkeuksiin kohoavasta piipustakaan ei tupruttanut savua, vaan työntekijät olivat mitä ilmeisimmin päättäneet pitää yhden välipäivän ja menneet kenties koteihinsa juomaan lasillisen kylmää mehua. Myös lähellä virtaava kiemurteleva joki näytti kimaltelevan auringon lähettämissä säteissä, jolloin sen hiekkainen pohja loisti joen pohjasta paljon näkyvämmin kuin koskaan.
Severus, joka oli juuri astunut penkereelle, missä vanha rauta-aita erotti joen kapeasta mukulakivikadusta, katseli ympärilleen hengittäen ilmaa keuhkoihinsa hengästyneenä. Hän kääntyi joesta tuonnemmas kivikatua kohti leikkikenttää, joka häälyi edessäpäin autiona. Vaikka itse asiassa se ei ollut mitenkään uutta, sillä leikkikenttä oli nykyisin lähes aina autio.
Severus asteli yhä lähemmäs leikkikenttää, kunnes saapui aivan keinujen lähettyville ja istahti yhteen niistä. Hän piti ketjuista molemmin käsin lujasti kiinni ja suoristi jalkansa vaaka-asentoon aivan silmien eteensä. Sitten hän muisteli, kuinka yhtenä päivänä kaksi muuta tyttöä olivat keinuneet korkealla kiikuissa, ja veti molemmat jalkansa nopeasti keinun alle.
Mitään ei tapahtunut. Keinu oli heilahtanut hieman, mutta vauhtia Severus ei ollut saanut lähes yhtään. Hän suoristi jalkansa uudestaan ja riuhtaisi ne saman tien taakse kiroten mielessään. Näin ne kaksi tyttöä olivat tehneet muutama viikko sitten, jolloin Severus oli vakoillut heitä puskien takana, eikä tyttöjä ollut näkynyt sen koomin leikkikentän luona.
Severus väänsi naamalleen irveen ja suoristi vielä kerran jalkansa –
”Sinä teet sen väärin”, hiljainen ääni kuiskasi Severuksen takaa. Hän kääntyi oitis katsomaan puhujaan päin ja punastui nähdessään punatukkaisen tytön seisovan takanaan pidellen keinujen tolpasta kiinni.
”Lily!” Severus henkäisi ja nousi keinusta salamannopeasti.
Lily hymyili hänelle ja otti Severuksen vierestä itselleen toisen keinun.
”Haluatko tietää, miten se tehdään?” hän kysyi painaen toisen silmän kiinni auringon häikäisyltä.
Mutta Severus ei ehtinyt edes vastata, kun Lily istahti keinuun ja suoristi jalat aivan niin kuin hänkin hetki sitten. Sitten Lily veti jalat taakse.
”Hitaasti, Sev”, hän sanoi jo molemmat silmät kiinni kuin nauttien siitä mitä parhaillaan teki. ”Sinä teet sen aivan liian nopeasti.”
Ja kohta Lily keinui kiikullaan niin korkealla, että Severuksen mielestä hän oli pudota. Mutta hän itse ei ottanut vauhtia, vaan tuijotti Lilyä yläilmoissa ja katseli Lilyn hyppyä keinustaan nauraen iloisesti.
”Minä näin joen pohjan tänään”, Severus sanoi kun Lily oli jälleen maassa. ”Siellä kimalteli jokin.”
”Luuletko, että se olisi jokin aarre?” Lily kysyi uteliaana ja hänen silmänsä säkenöivät melkein yhtä kirkkaasti kuin joen pinta. ”Aarre meidän maailmastamme?”
Severus hymyili pienesti. ”Kenties. Voimme mennä sinne jos haluat.”
”Petunia on sanonut, että joella on vaarallista leikkiä”, Lily sanoi hieman surullisesti ja katsoi poispäin.
Ja he olivat jutelleet aiemminkin Petuniasta Lilyn kanssa, heti sen jälkeen kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet leikkikentällä. Petunia oli ilmeisesti säikähtänyt, mutta Lily oli tavannut Severuksen jo heti seuraavana päivänä, jolloin tämä oli voinut kertoa kaiken mahdollisen Tylypahkasta.
”Vieläkö Petunia kertoo sinulle valheita?” Severus kysyi oitis ääni tihkuen katkeruutta.
Lily kohautti harteitaan harmissaan.
”Hän vain sanoo, ettei Tylypahkaa ole olemassakaan. Mutta mehän olemme jutelleet siitä, Sev. Ja mehän saamme kirjeet, eikö niin?”
”Se on täysin varmaa”, Severus vastasi. ”Petunia on vain kateellinen, koska hän ei pääse sinne ja me pääsemme. Sinun ei pitäisi uskoa mitään, mitä hän sanoo.”
”Mutta niin hänkin sanoo sinusta”, Lily sanoi vastaan epäröiden. ”Hän sanoo, että me olemme… kummajaisia.”
Severus ei sanonut mitään, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Hän vilkaisi joenpäätyä ja sanoi lopulta:
”Aarre on voinut jo kadota.”
Ja he jatkoivat matkaansa joen päätyyn, jossa Severus riisui pitkän takkinsa päältään ja kääri hihojaan. Lily kurottautui aidan yli ja katseli joen pohjaa ihmeissään vihreät silmät loistaen.
”Se on tuolla!” Lily kiljaisi ja osoitti sormellaan joenpohjaa.
Severus nousi aidalle ja katsoi Lilyn osoittamaan suuntaan. Siellä kimalteli jokin, joka oli aivan liian syvällä, että he olisivat pystyneet poimimaan sen käsin. Severus kääri hihojaan yhä ylemmäs.
”Miten saamme sen, Sev? Voimmeko me käyttää –?” Lily aloitti, mutta ei jatkanut loppuun. Hän käänsi katseensa Severukseen punaiset hiukset heilahtaen ja katsoi häntä kysyvästi.
”Taikuutta?” Severus kuiskasi ja kohotti kulmiaan. ”En usko, että se – ”
Mutta ennen kuin Severus ehti jatkaa, hänen jalkansa oli livennyt aidalta ja hän paiskautui pää edellä suoraan jokeen Lilyn kiljahtaessa säikähdyksestä. Hän vajosi aivan joenpohjaan nähden kimaltavan esineen ja tunsi sitten otteen paidassaan kun hän nousi pintaan yhä kauemmas välkkyvästä esineestä.
”Severus! Tartu käteeni!” Lily huudahti ja ojensi aidalta kätensä. Severus tarttui siihen ja nousi joesta aidan luokse vaatteet likomärkinä ja pitkä tummatukka silmillään yskien ja huohottaen.
”Oletko kunnossa?” Lily kysyi ja nosti Severuksen takin hänen päälleen. ”Petunia oli oikeassa, täällä ei ole turvallista – ”
”Mutta minä näin sen”, Severus sanoi pärskien.
”Minkä?”
”Sen kimaltavan aarteen”, hän selvensi.
Lily katsoi häntä epäröiden ja johdatti sitten Severuksen kivikatua pitkin erään kivisen rivitalon luokse, jonka oven hän avasi suorilta ja astui sisään Severus kannoillaan. Se oli Lilyn talo, jossa Severus ei ollut käynyt sitä päivää lukuun ottamatta koskaan. Lily huhuili vanhempiaan, jotka näyttivät olevan poissa, ja säntäsi suoraan keittiöön.
”Petunian huone on ylhäällä vasemmalla! Hae sieltä itsellesi pyyhkeitä”, Lilyn ääni kantautui keittiöstä ja Severus laski takkinsa lattialle ja katsoi portaiden yläpäähän.
Hän asteli narisevat puuportaat ylös, jotka johdattivat Severuksen jonkinlaiseen olohuoneen tapaiseen paikkaan, jossa oli pari harmaata sohvaa ja kirjahylly. Sen vieressä oli ovi, jossa luki suurin kissankokoisin kirjaimin: ”Friikeiltä pääsy kielletty!”. Severus virnisti ilkeästi ja tarttui oven kahvaan vääntäen sen auki. Hänen eteensä aukeni näkymä, millaista Severus ei ollut nähnyt ikinä. Petunian seinät olivat vaaleat, jotka olivat täynnä erilaisia piirustuksia. Severus katsoi niistä yhtä, joka oli aivan oven lähellä pianon yläpuolella. Siinä olivat kaksi tyttöä, puna- ja ruskeatukkainen, joilla molemmilla oli pitkä, suippo ja musta hattu päänpäällään ja niin punahiuksisella kuin ruskeaverikölläkin, molemmat pitelivät kädessään puista sauvaa.
”Valehtelija”, Severus sihisi huuliensa vääntyessä pilkalliseen hymyyn, ja kuullessaan portaiden narisevan jälleen, hän avasi nopeasti Petunian vaatekaapin ja otti sieltä pinosta pyyhkeen, jonka alta lennähti lattialle kirje.
”Ai, sinä sait itsellesi pyyhkeen”, Lily sanoi hymyillen ja ampaisi Petunian huoneen ikkunaan avaamaan verhot.
Severus kyykistyi ja otti kirjeen käsiinsä tarkastellen sitä. Ja hänen pupillinsa laajenivat pelkästä hämmästyksestä, kun hän tajusi kirjeeseen painetun nimen.
”Lily, mikä tämä on?” hän kysyi ja nousi pystyyn kirjettä kannatellen.
Lily käänsi katseensa Severukseen ja huudahti:
”Älä koske siihen – se on Petunian! Hän tappaa meidät molemmat, jos – ”
Mutta Severus ei kuunnellut, vaan käänteli kirjettä ja luki mielessään kirjeeseen painetun nimen: Dumbledore.
”Tämä on – tämähän on… Ei voi olla…”
”Mitä?” Lily ei enää näyttänyt siltä, että olisi tahtonut ottaa kirjeen pois Severukselta, vaan hän kurkki hänen olkapäidensä ylitse nähdäkseen sen paremmin itsekin.
”Tämä on Dumbledorelta… Mutta miten se voi…” Severus mutisi ja käänteli kirjeen toisinpäin.
”Mitä siinä on?” Lily näytti yhä enemmän kiinnostuneemmalta.
”Tässä on Tylypahkan sinetti! Se ON Dumbledorelta!”
He molemmat olivat hiljaa, kunnes Severus kääntyi Lilyyn päin kirje kädessään. He katsoivat toisiansa sanaakaan sanomatta, kunnes Severus oli aikeissa pudottaa kirjeen.
”Se voisi olla aika mieletöntä”, hän sanoi ovelasti, tietäen, että Lily saattaisi olla kiinnostunut - ehkä uteliaisuudestaan, ”mutta en viitsi nuuskia.” Ja juuri, kun Severus oli aikeissa tiputtaa kirjeen takaisin maahan, Lily esti sen:
”Avaa se, Sev.”
Severus esitti hämmästynyttä. ”Oletko varma?”
”Haluat sitä varmasti yhtä paljon kuin minä”, Lily sanoi ja katsoi häntä takaisin. ”Avaa se.”
Kirjeestä huomasi, että se oli jo kerran avattu, sillä sinetti oli enää vain huonosti niukin naukin kiinni kuoressa. Severus avasi sen varovasti ja otti sen sisällön esiin hänen ja Lilyn luettavaksi. Kirjeessä oli musteella kirjoitettua tekstiä, joka oli kirjoitettu hyvin ystävällisin sanoin:
Hyvä neiti Evans,
Tylypahka on tarkoitettu ainoastaan niille yksilöille, joilla on kyky käyttää
taikaa ja halua oppia hallitsemaan sitä. Mikäli en ole käsittänyt väärin,
sinulla, Petunia, ei ole tätä ominaisuutta, joten suureksi harmikseni joudun
valitettavasti ilmoittamaan, että sinun hakemuksesi päästä Tylypahkaan on
peruttu yksimielisesti ja täten päätös on lopullinen. Pahoittelen suuresti.
Voikaa hyvin,
Albus Percival Wulfric Brian Dumbledore
Tylypahkan rehtori
Severus tunsi samaan aikaan hämmästyneisyyttä – tällä kertaa täysin aidosti – ja vahingoniloa. Hän halusi Lilyn lukevan joka ikisen sanan, että hän tajuaisi kuinka kateellinen Petunia oli ollut ja kuinka upeassa valossa hän näkisikään nyt heidät, sillä tuo ihminen, joka oli Lilyn suurin esimalli ollut pienestä pitäen, oli halunnut tällä kertaa olla samanlainen kuin Lily.
”Tämähän on vastauskirje…” Lily kuiskasi uskomatta silmiään.
”Nähtävästi rakas siskosikin haluaa olla friikki?” Severus naljaisi ja hymynkare hänen huulillaan oli väistämätön.
”Uskomatonta! Anoiko Tuney pääsyä Tylypahkaan?” Lily ihmetteli Severusta huomioimatta.
”Ilmeisesti”, Severus ivallisesti. ”Voin uskoa, kuinka hän on mahtanut kirjeen luettuaan menettää yöunensa.”
”Sev!” Lily huudahti vakavana.
”No hän on!”
”Uskomatonta…” Lily henkäisi katsoessaan Petunian kirjettä.
Severus asteli oven luokse lähteäkseen.
”Niin, pitää olla velhoja työskentelemässä salaisesti postissa, jotka hoitavat Tylypahkan kirjeet.”
Lily sujautti Petunian kirjeen takaisin kuoreensa ja piilotti sen pyyhkeiden väliin.
”Mutta miksi hän haluaa Tylypahkaan, jos Petunia sanoo, ettei taikuutta ole olemassa?”
”Hän on vain kateellinen”, Severus tuhahti ja laskeutui portaita alas Lily kannoillaan. ”Enkä yhtään ihmettele. Me pääsemme Tylypahkaan ja hän – ”
”Miksei hän kertonut minulle?” Lily keskeytti vaivanloisena.
Severus pysähtyi ja kääntyi Lilyyn. ”Miksi sinä ylipäätänsä välität, mitä hän on sinusta mieltä ja miksei hän ole kertonut? Hän on jästi!”
Lily ei sanonut siihen sanakaan ja he jatkoivat matkaansa alakertaan, jossa Severus puki jälleen yllensä tuon ylipitkän naurettavan takkinsa ja astui talosta ulos. Hän odotti Lilyn tulevan perässä, mutta tyttö olikin jäänyt ovensuuhun eikä viitsinyt katsoa Severusta silmiin.
”Mennään”, Severus sanoi kannustaen.
”Sev, miksi Tuney valehtelee minulle?” Lily kysyi allapäin.
Severuksen teki mieli sanoa, että Petunia oli liian ylimielinen myöntääkseen, että hän oli kateellinen siitä, että Lily oli heistä kahdesta erityinen, mutta hän päätti pitää kielensä kurissa.
”Hän luulee, että minä haluan vahingoittaa sinua”, Severus sanoi ja tarttui Lilyn kädestä kiinni.
”Ethän sinä niin tekisi?” Lily kysyi hämmentyneenä, jolloin Severus hymyili hänelle ja pudisti päätään. Lily vastasi Severukselle hymyillen takaisin ja juoksi hänen ohitse huutaen:
”Se, joka on viimeisenä leikkikentällä, on iso niljakas maahinen!”
***
-
Ja lisää pukkaa! ;)
1. luku
Severus seisoi asemalaiturilla 9 ja ¾ katsoen Lilyn perhettä kaihoisasti täsmälleen samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten. Kaikki näytti lähes samanlaiselta: Lilyn punainen olkapäiden ylitse ryöppyävä tukka, hänen naurava hymy vanhempiensa seurassa ja kasvoillaan yhä se sama jännittynyt tunnelma aivan kuin hän olisi menossa Tylypahkaan ensimmäistä kertaa. Kaikki näytti olevan ennallaan, paitsi eräs pieni seikka, jonka Severus oli tiedostanut heti nähdessään koko potretin. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan Petunia Evansista sen päivän jälkeen, kun Lily oli matkustanut ensimmäistä kertaa Tylypahkaan ja vakuuttanut sisarelleen, että saisi käännettyä rehtori Dumbledoren pään.
Severus tiesi, kuinka joskus erilaisuus saattoi rikkoa jonkin vahvankin siteen elämässä, mutta sitä hän ei tiennyt, että Lilyn menettäessä ainoan sisarensa, Severus oli menettänyt ainoat vanhempansa. Viiden vuoden jälkeen hän seisoi nyt ensimmäistä kertaa yksin asemalaiturilla katsoen muiden oppilaiden perheitä antamatta itselleen tilaisuutta itsesääliin. Hän oli kiertänyt sitä viikkoja, eikä tohtinut antaa tilaisuutta siihen nytkään ja yllätyksekseen Severus huomasi, ettei hän tuntenut lainkaan pahaa oloa tapahtuneesta. Hän loi viimehetken katseen Lilyyn ja hänen perheeseensä ja raahasi sitten matkalaukkunsa junaan, joka oli hänen ainoa paikkansa ajatella Tylypahkan ja kodin väliltä –
– kunnes Lily pelmahti paikalle.
”Hei, Sev!” hän huikkasi iloisesti ja istahti Severuksen vastapäätä eräässä vaunuosastossa. ”Minä olen etsinyt sinua kaikkialta! Missä sinä olet ollut?”
”Täällä. Koko ajan”, Severus mutisi eikä viitsinyt katsoa Lilyä silmiin.
”Mitä sinä oikein piileskelet?” Lily hämmästeli ja vilkaisi ohimennen vaunuosaston ovea, jonka verhot oli vedetty kiinni.
”En ketään.”
Lily tutki hetken Severuksen kasvoja ennen kuin sanoi:
”Minä tiedän sinut. Ja tiedän senkin, että sinä piileskelet täällä jotain.”
”En minä piileskele!”
”Mikset sitten odottanut minua laiturilla niin kuin aina tähän mennessä?” Lily kysyi ja hänen äänestään pystyi aistimaan selvästi lievän ärtymyksen. Severus päätti rauhoittaa tunnelmaa.
”Halusin löytää meille tyhjän paikan”, hän sanoi matalalla äänellä ja suostui vasta nyt katsomaan Lilyä silmiin. Tämä katsoi häntä takaisin vihreät silmät kimaltaen.
”Oletko sinä täällä Jamesin ja Siriuksen takia – ”
”Minä en ole täällä heidän takiaan!” Severus sylkäisi suustaan.
Lily katsoi häntä säikähtäneenä, jolloin Severus joutui myöntämään pakostakin itselleen, että hän oli surkea valehtelemaan. Hän nojautui lähemmäs huuruista ikkunaa ja kyhjötti sitä vasten vältellen jälleen Lilyn utelevaa katsetta.
Vaunuosastossa oli kolkkoa kaikin puolin. Juna ei ollut lähtenyt vielä edes liikkeelle kun sen ikkunat huurustuivat ja sisään tuli värisyttävän kylmä. Lily kääri ylöskäärityt hihat takaisin alas ja risti jalkansa yhteen. Severus pakotti itseään pitämään silmät kiinni ikkunalasissa.
”Minä kävin teillä eilen”, Lily sanoi tovin päästä. ”Ja toissapäivänä. Keittiön lamppu oli rikki ja maito oli jäänyt pöydälle.”
Severus ei sanonut mitään, hän odotti, että Lily sanoisi seuraavaksi sen mikä oli ollut hänen mielessään seuraavat kaksi viikkoa.
”Äitisi poltti tupakkaa terassilla eikä tervehtinyt minua”, Lily jatkoi hiljaisena. ”Ja kun tulin sinun huoneeseesi, niin… se oli tyhjä.”
Severus odotti niin kauan, kunnes Lily puhui jälleen:
”Missä sinä olet ollut, Sev?”
Tällä kertaa Severus siirsi katseensa Lilyyn ja pudisti päätään pystymättä sanomaan sanaakaan. Hän hautoi kasvot käsiinsä ja sulki silmänsä. Hänen oli pakko kertoa Lilylle. Hän voisi aina kertoa Lilylle.
”Minä lähdin kotoa… hetkeksi.”
Lily ei näyttänyt ymmärtävän.
”Tuosta vain?” Ja kun Severus ei tehnyt elettäkään vastatakseen, hän jatkoi: ”Seurasitko sinä… isääsi?”
”En.” Valehtelu oli kurjaa, mutta Severukselle se oli jo lähes elämäntapa. Hän kohotti katseensa käsiensä lomasta ja kohtasi Lilyn katseen, vaikka hän tiesikin vallan hyvin, että Lily jos kuka huomasi kun hän valehteli.
Lily nyökkäsi surullisesti.
”Hänkö todella lähti? Jätti teidät noin vain?”
”Ilman ainuttakaan omantunnon pistosta, kyllä”, Severus ärisi. ”Merlin, että minä vihaan häntä.”
”Äitisi on kuitenkin vielä kotona, jos se yhtään helpottaa.”
”Joo, ja äiti on kuin kuollut”, Severus sanoi. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, että hänen äitinsä ei laittanut ruokaa tai pessyt pyykkejä, mutta päätti olla vaiti nähdessään Lilyn säälivän katseen.
”Olen pahoillani.” Lily ujutti kätensä Severuksen oman päälle.
Severus riuhtaisi kätensä pois aivan kuin Petunia viisi vuotta sitten. ”Älä ole.”
Lily nyökkäsi jälleen ja veti kätensä kaapunsa taskuun. Sieltä hän vetäisi sen uudelleen ulos – tällä kertaa hyppysissään V-kirjaiminen merkki.
”Tadaa! Katsos tätä”, Lily hihkaisi yrittäen saada Severuksen paremmalle tuulelle.
”Onko tuo se minkä minä luulen sen olevan?” Severus kysyi epäuskoisena.
Lily ei kuitenkaan näyttänyt masentuvan kommentista.
”Riippuu minkä sinä luulet sen olevan. Jos luulet sen olevan valvojaoppilaan merkin, niin kyllä.”
”Sano, ettei se ole se”, Severus mutisi ja nappasi merkin Lilyltä.
”Se olisi valehtelua”, Lily vastasi iloisesti ja nautti Severuksen uteliaisuudesta tämän pyöritellessä merkkiä käsissään ympäri toisensa jälkeen. ”Minä olen nyt virallisesti Rohkelikon valvojaoppilas, eikä kukaan voi moittia minua sääntöjen liiasta noudattamisesta enää.”
”Sinä… sinä…” Severus ei saanut sanaa suustaan. ”Tajuatko, mitä tämä merkitsee?”
”Mahdollisesti sitä, että minä nappaan joka ikisen käytävillä hiippailijan kiinni ilta kymmenen jälkeen.”
Severus ojensi merkin takaisin Lilylle ja väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. ”Sitä, että Potter hihkuu riemusta.”
Lily näytti hämmästyneeltä. ”Potter? Miten Potter liittyy tähän mitenkään?”
”Olennaisesti. Hänhän on Rohkelikon valvojaoppilas myös.”
”Oletko varma? Viimeksi kun tarkistin niin Rohkelikon toinen valvojaoppilas oli Remus Lupin”, Lily tiedotti.
”Lupin?” Severus ähkäisi. ”Mutta Dumbledorehan palvoo Potteria.”
”No, ei nähtävästi. Sitä paitsi minusta Lupin on ylivoimaisesti antoisampaa seuraa kuin Potter”, Lily huokaisi.
”Lupin on Potterin kaveri”, Severus huomautti siihen. ”Mutta nythän sinä voit käyttää tilaisuutta hyväksesi ja katsoa, mitä he oikein hiiviskelevät öisin – ”
”Minä en halua taas aloittaa tätä keskustelua”, Lily sanoi välittömästi huiskauttaen kädellään merkiksi lopettaa. Severus ei kuitenkaan totellut.
”Sinua ei siis vieläkään kiinnosta?” hän hämmästeli ja tarkkaili Lilyn kasvoja. ”Eivätkö kelmit ole olleet tarpeeksi salamyhkäisiä, jotta sinun uteliaisuutesi ei ole herännyt? Ajattele nyt, Lily – ”
”Rehellisesti sanottuna minua ei voisi vähempää kiinnostaa ajatella kelmiä puoliksikaan yhtä paljon kuin sinä ajattelet”, Lily kivahti. ”Sinä vaivaat heidän tekemisillään liikaa päätäsi. Minä olen sanonut tämän sinulle kerran ja sanon sen jälleen: Anna jo olla.”
Severus olisi voinut jatkaa aiheesta äärettömiin, mutta Lilyn varoittava katse piti hänen kielensä kurissa. Hän lysähti jälleen huuruista ikkunaa vasten ja katsoi seuraavan kerran Lilyn silmiin, kun juna nytkähti vauhtiin ja kiisi pian peltojen halki kohti Tylypahkaa.
***
Lily oli noussut aikoja sitten vaunuosastossa, jossa he Severuksen kanssa istuivat, ja matkasi nyt käytävää pitkin toiseen vaunuosastoon. Hän liu’utti oven auki ja tyrkkäsi sen perässään kiinni, kunnes käänsi juuri parahiksi katseensa ystäväänsä Susaniin ja hänen ei-niin-toivottuun seuralaiseensa.
”Sirius ja Susan”, Lily sanoi ääneen asettaen kädet lantioilleen ja katsoen vuoronperään kahta paria vaunuosastossa. ”Täytyykö minun olettaa, että Potter piileskelee täällä jossain?”
Sirius heilautti huolettomasti tummaa tukkaansa otsaltaan. ”Minä käskin Sarvihaaran jättää meidät rauhaan ja etsiä mieluummin sinut käsiinsä. Mutta voin minä itse asiassa kutsua hänet tänne, jos sinä välttämättä tahdot.”
”Voi, tekisitkö sen?” Lily kysyi teeskennellyn lempeästi, mutta kovetti sitten kasvonsa. ”Tiedätkö mikä tämä on?” hän kysyi ja repi taskustaan valvojaoppilaan merkin.
”Merkki siitä, että sinua ei nähtävästi kannata suututtaa”, Sirius vastasi tutkiskellen katseellaan Lilyn merkkiä. ”Onnitteluni, Evans.”
”Sinuna pitäisin huolen, ettei tänä vuonna sääntöjen rikkominen ole tärkeimpiä tehtäviäsi.”
”Voi, Evans. Se on vielä hauskempaa, kun sinä olet valvojaoppilaana”, Sirius naljaisi ja virnisteli kuin mielipuoli.
”Siinä tapauksessa voit sanoa rakkaalle Sarvikuonollesi, että hänellä on kahden metrin lähestymiskielto”, Lily tiedotti omahyväisesti. Sirius ja Susan kohottivat kulmiaan.
”Sarvihaara, Lily”, Susan kuiskasi.
”Ihan miten vain. Ja Sirius, sinun on aika lähteä.”
Sirius virnisti Susanille ja kouraisi tätä reidestä. ”Nähdään, kaunokainen.” Hän sai Susanilta viimehetken hymyn, kunnes astui vaunuosaston ovesta ulos ja jätti Lilyn sekä Susanin ylle kiusaantuneen hiljaisuuden.
”Mistä lähtien?” Lily kysyi merkittävästi kun kumpikaan ei ollut sanonut hetkeen sanaakaan.
”Mitä mistä lähtien?”
”Tiedät kyllä, Susan”, Lily tiuskaisi ja kääntyi ystäväänsä päin, joka vältteli hänen katsettaan yhtä lailla kuin Severuskin hetki sitten. ”Mitä sinä… Siis… Sirius? Tiedätkö sinä edes kuka hän oikeastaan on?”
”Tyyppi, jota me vihasimme ensimmäisestä luokasta asti”, Susan sanoi jaaritellen.
”Aivan! Kerrotko myös mitä hän teki meidän vaunuosastossamme?” Lily huudahti järkyttyneenä.
”Rauhoitu, Lily. Ei Sirius ole niin kamala kuin luulet – ”
”Mikä ihme sinuun on tullut? He ovat Potter ja Musta – koulun omahyväiset mäntit!”
”Hyvännäköiset mäntit”, Susan kiiruhti korjaamaan. ”Äh, Lily. Ehkä minä vihasinkin heitä kauan, mutta sain tilaisuuden tutustua Siriukseen kesällä. Ja joudun myöntämään sinullekin, että olin väärässä heidän suhteensa.”
”En voi uskoa, että sinä sanoit juuri noin!”
”Lily, kuuntele”, Susan tivasi ja tarttui ystäväänsä molemmista käsistä kiinni. ”Ehkä sinäkin voisit olla Jamesin ystävä, jos suostuisit näkemään millaisia he oikeasti ovat – ”
”Jamesin? Jamesin?” Lily ähkäisi uskomatta korviaan. ”Se tulee olemaan muuten Potter minulle aina!”
Lily oli aikeissa poistua vaunuosastosta, mutta kuuli sitten Susanin mutisevan hänen peräänsä:
”James pystyisi antamaan sinulle paljon enemmän kuin hän.”
Mutta ennen kuin Lily ehti sanoa siihen mitään, hän oli jo kaukana vaunuosastosta tietäen tasan mielessään, mitä Susan oli tarkoittanut.
***
Severus raahasi matkalaukkuaan tyrmiin ja pudotti sen vasta kun kuuli etäämpää kantautuvia ääniä. Hän suoristi ryhtiään ja varmisti, että oli yksin pimeällä käytävällä. Sitten hän hiipi hiljaa eteenpäin soihtujen valaistessa tietään ja tullessaan tutulle aukiolle, josta mentiin Luihuisen oleskeluhuoneeseen, Severus tiesi tulleensa täsmälleen sinne, mistä äänet kantautuivat.
”…typerä kuraverinen! Tulet vielä katumaan syntymääsi!”
Severus kurkisti kiviseinän takaa ja huomasi kaksi luihuispoikaa kiroamassa jotain pienikokoisempaa poikaa, joka puolestaan ei edes yrittänyt kamppailla kahta muuta vastaan.
”Tämä riittää tältä erää”, yksi pojista kivahti ja poika pääsi livahtamaan sinne suuntaan missä Severus piileksi. Hän tunnisti puhujan Jeffrey Mulciberiksi. ”Mutta jos näemme sinut seuraavan kerran jaloissamme, olet yhtä kuin kuollut, ipana!”
Poika loi hätääntyneen katseen ohittaessaan Severuksen, joka jäi tuijottamaan pojan pötkimistä eteissaliin, kunnes ei enää nähnyt tätä. Seuraavassa hetkessä kun Severus oli kääntänyt katseensa Mulciberiin ja hänen kumppaniinsa, he olivat suoraan hänen silmiensä edessä. Severus ei voinut olla säikähtämättä moisesta hiippailusta, vaikka syvällä mielessään hän olikin salaa kovin vaikuttunut.
”Mitä helvettiä sinä täällä mulkkaat?” Mulciber kysyi haasteliaasti ja piti sauvaansa puoliksi koholla Severuksen edessä.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Mulciberin vieressä seisova pitempi poika laski huppunsa kasvojensa edestä ja Severus tunnisti hänetkin, Craig Averyn.
”Laske sauvasi, Mulciber”, Avery mumisi ja nyökkäsi Severukseen. ”Hän on se Kalkaros, muistatko?”
Mulciber maisteli hetken mielessään Averyn sanoja ja katsoi sitten Severusta mittaillen. Kun hän näytti saaneen tarpeeksi tuijottelusta, Mulciber laski vihdoin sauvansa ja pudotti sen takaisin taskuunsa.
”Sinun olisi parempi pitää suusi kiinni äskeisestä – ” Mulciber aloitti pahanenteilevästi, mutta Severus kiiruhti sanomaan väliin:
”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kannella teistä opettajille.”
Avery vinkkasi silmää Mulciberille. ”Minähän sanoin. Kalkaros on kokonaan Luciuksen miehiä.”
”Todellakin”, Mulciber mumisi ja hymyili ivallisesti. ”Nyt minä tiedän mistä muistan sinut.” Hänen hymynsä sen kuin leveni ja Severus aavisti pahinta. ”Sinullahan on ollut ongelmia sen nenäkkään Potterin kanssa, vai mitä?”
Severus kohensi kaulustaan, sillä hänen kaulaansa alkoi kuumottaa jostain syystä.
”Minä en liialti lukisi itseäni Potterin hengenheimolaisiin”, hän vastasi kuivasti.
Mulciberin hymy muuttui nyt enemmän virnistykseksi. ”Sittenhän sinä voit liittyä tänä iltana meidän seuraamme.”
”Tosiaan”, Severus mumisi eikä voinut olla harmistumatta salaa mielessään kun he astuivat pian suuren salin ovista sisään ja hän tajusi Lilyn kummastuneen katseen. Severus tiesi vallan mainiosti, että oli luvannut tapaavansa Lilyn tähtitornissa lajittelun jälkeen.
Se oli joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun Severus laskeutui muiden luihuisten joukkioon heidän tupapöydän perimmäisille paikoille, jossa istuivat Mulciberin mukaan ainoastaan ”Luciuksen miehet”. Monet heistä loivat kummia katseita Severukseen, joka ei tuntenut oloaan tuttavalliseksi täysin tuntemattomassa seurassa eikä varsinkaan yhtään rauhallisemmaksi, sillä hän huomasi Lilyn tihrustavan häntä kaiken aikaa Rohkelikon tupapöydästä.
Lajittelun jälkeen pidot alkoivat. Severus tunsi olonsa yhä hermostuneemmaksi, sillä tumma kaapu hiosti hänen niskaansa yhtä lailla kuin Lilyn varoittava katse. Severus yritti parhaansa mukaan vastata siihen tyynnytellen, mutta Lilyn yrityksen viittoa käsillään suuren salin ovia päin meni kuin sokeille silmille. Severus ei päässyt Luihuisen tupapöydästä ylös Mulciberin kertoessa ikuista tarinaa siitä, kun hänet lajiteltiin Luihuiseen ja kuinka hänen isoäitinsä oli ollut niin ylpeä. Kaikki siinä pöydässä tuntuivat olevan kuullut sen ties kuinka monetta kertaa, mutta hänellä oli kai tilaisuus hehkuttaa sitä jälleen Severuksen ollessa paikalla.
Severuksen mielenkiinnon kesken Mulciberin tarinan tappoi kuitenkin eräs toinen seikka hänen lennättäessä katseensa Rohkelikon tupapöytään. Hänen silmänsä olivat tippua päästä kun Severus tajusi Jamesin hivuttautuvan lähemmäs Lilyä. Nyt kun hän tarkemmin katsoi, niin kaikki kelmit olivat valloittaneet paikkansa Lilyn ympäriltä, jossa myös hänen ystävänsä istuivat ryhmänä. Severus olisi voinut iskeä kädessään olevan haarukan Jamesin takaraivoon.
Ja kun Severus vihdoin pääsi Mulciberin kynsistä, hän livahti salaa eteissaliin, jonne hän oli vain hetki sitten nähnyt Lilynkin katoavan. Eikä aikaakaan kun Severus tavoitti Lilyn katseen marmoriportaiden alapäästä, jossa tyttö istui turtuneennäköisenä. Severus ei kuitenkaan paljoa piitannut, sillä hänen niskansa oli nyt jo hiestä märkä.
”Sinä sitten vihdoin tapasit Mulciberin.” Lilyn äänestä paistoi avoin ärtyneisyys.
Severus kiskoi tupakravattia kaulastaan.
”Et sinä itsekään kovin kummoista seuraa valinnut.”
”Mitä sinä puhut? Istuin tyttöjen kanssa – ”
”Miten typeränä sinä minua pidät!” Severus kivahti ja riuhtaisi kravatin lopullisesti irti.
”Anteeksi nyt vain, mutta jos kyse on Potterista ja hänen kumppaneistaan niin minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta”, Lily puolustautui mutta huokaisi sitten. ”Usko tai älä, mutta Susan seurustelee Mustan kanssa.”
Severus oli kuin ällikällä lyöty. ”Mustan? Mutta – hänhän – vihasi…”
”Täsmälleen”, Lily sanoi nyökytellen päätään harmistuneena. ”En käsitä mikä häneen on mennyt. Hän ihan totta vihasi Mustaa samalla tavalla kuin minä… Potteria.”
”Kaverisi on tärähtänyt”, Severus murahti, mutta nähdessään Lilyn harmistuneen ilmeen hän tarttui tyttöä käsivarresta ja nosti tämän ylös eteensä. ”Jos vain… unohdetaan ne hetkeksi.”
”Se käy loistavasti”, Lily huokaisi tyynesti ja hymyili lopulta. Sitten hän lähti johdattamaan heitä molempia tähtitorniin, jossa he olivat olleet sitä edeltävinäkin vuosina. Severus ei voinut olla hymyilemättä pienesti kavutessaan kierreportaita ylös ja tuntiessaan punan nousevan kasvoilleen aina kun Lily vilkaisikin häneen päin.
”Perillä ollaan”, Lily hihkaisi ja säntäsi tähtitornin muurille ihastelemaan heidän eteensä avautuvaa näkyä. ”Kaikki on niin ihanan ennallaan.”
”Ei ihan kaikki”, Severus sanoi miettiessään isäänsä ja tämän lähtöä, mutta kääntäessään katseensa Lilyn säkenöiviin vihreisiin silmiin hän lisäsi: ”Mutta melkein kaikki.”
”Oi katso, Sev! Katso mitä soihtuja järvelle on asetettu!” Lily huudahti ja osoitti rintamus etukenossa muurin ylitse järvelle päin. Severus käänsi katseensa Lilyn sormen mukaisesti ja huomasi saman kauniin näyn kuin tyttökin. Järvelle oli loihdittu kauniita soihtuja sinne tänne ilmeisesti valaisemaan ekaluokkalaisten tuloa koululle. Severus hymyili punastuksissaan ja vilkaisi innostunutta Lilyä ohimennen.
”Arvaa mitä minä luulen?” Lily kysyi sitten kun innostus oli mennyt ohitse.
Severus käänsi päänsä häneen.
”Että tästä vuodesta tulee… erikoinen.”
”Miksi sinä niin päättelet?” Severus uteli ja istuutui muurille.
”Sev, sinä putoat”, Lily sanoi kauhistuneena.
”Enkä putoa. Kerro nyt, miksi luulet niin.”
Lily tarkkaili Severusta huolissaan, mutta tokaisi sitten:
”Tänä vuonna meillä on V.I.P.:t ja minä kun satun nyt olemaan valvojaoppilas ja kaikkea. Minä luulen, että tämä vuosi on erilainen kuin muut tähän mennessä.”
Severus ei sanonut mitään; hän vain tyytyi katselemaan Lilyä tämän punaisen tuuhean tukan tanssahdellessa tuulen tahdissa aina vähän väliä. Sitten tytön ilme vakavoitui entisestään.
”Arvaa mitä minä myös pelkään?” tämä kysyi matalalla äänellä.
Severus ei vastannut.
”Sitä, että me emme ole ystäviä enää.”
”Miksi sinä epäilet, ettemme olisi ystäviä enää?” Severus hämmästeli.
”Koska…” Severus melkein tiesi, mitä Lily tasan tarkkaan ajatteli, mutta ei estänyt häntä sanomasta sitä ääneen: ”…me olemme niin kauhean erilaisia.”
”Onko sillä juurikaan väliä?” Severus kysyi kuivasti. ”Eikö tärkeintä ole, että meillä on yhtä hauskaa kuin aina ennenkin?”
Lily hymyili pienesti, mutta hän näytti silti kovin epävarmalta. Sitten hän sanoi jotain odottamatonta purren hammastaan:
”Sev… Lupaa minulle, että olemme aina kavereita – tapahtuipa mitä tahansa.”
Pitkien sateisten ja yksinvietettyjen kesäiltojen jälkeen Severus tunsi valtavaa helpotusta kuullessaan nuo sanat. Hän peitti valtavan ilon tunteensa vain vaivalloisen hymyntapaisen ilmeen alle ja sanoi:
”Aina.”
***
Kommentteja edelleen halajan! :)
-
Tämä tarina vaikuttaa kiinnostavalta. Jotenkin suloista ajatella viatonta pikku Seviä Tylypahkassa Lilyn kanssa. Ehdottomasti lisää jatkoa.
-
Miwia, kiitos! Jatkoa lisään mahdollisesti huomenna. ^^
-
2.luku
Muutama päivä myöhemmin Severus oli matkalla tyrmiin liemitunnille varmana siitä, että matkalla Suuresta salista luokkatilaan ei tulisi tapahtumaan mitään, mitä loppujen lopuksi tapahtui. Severus oli juuri syönyt aamupalan ja aikeissa etsiä Lily käsiinsä professori Kuhnusarvion tuntia varten, mutta hänen matkansa keskeytyi jo Eteissalissa aivan marmoriportaiden alapäässä.
”Hoi, Ruikuli!”
Severus pysähtyi ja muuttui kankeaksi kaikkialta ruumiistaan. Nyt sitä taas mennään, hän ajatteli osittain katkerana, osittain halveksivana mielessään. Hän ehti tuskin kääntyä katsomaan huutajaansa päin, kun seuraavassa hetkessä Severus liisi ilman halki ja rämähti suoraan Eteissalin kivilattialle.
”Hupsista”, kuului samaisen pojan ääni, ja Severus pystyi nyt näkemään lattialta käsin edessään tummat, kiillotetut kengänkärjet, jotka kuuluivat James Potterille. ”Minä olin holtiton sauvani kanssa. Anna kätesi niin nostan sinut ylös.”
Severus olisi paljon mieluummin juonut fletkumadon limaa kuin koskenut Potterin puhtoiseen käteen. Hän kompuroi omin neuvoin ylös Jamesin nauraessa yläpuolellaan halveksuttavasti.
”Olen pahoillani, että unohdin sinulla olevan lihaksia omastakin takaa nostamaan itsesi ylös”, James naljaisi ja keräsi katseellaan huomiota toisilta oppilailta, joita oli väistämättäkin kerääntynyt Eteissaliin ikään kuin kyseessä olisi sirkus.
”Pää kiinni”, Severus sihahti yhteen puristettujen hampaiden takaa ja suoristi nyt ryhtinsä lopullisesti.
Jamesin takaa kuului naurua. Severuksen ei tarvinnut edes vaivautua katsomaan hänen taakseen, sillä oli katsomattakin selvää, kuka siellä mahtoi lymytä.
”Eikö se ole päivänselvää, Sarvihaara?” Sirius hämmästeli ja asteli lähemmäs Severusta, vaikka tämä väänsikin kasvoilleen varoittavan ilmeen. ”Ruikuli kuuluu nyt isojen poikien piiriin. Kovempi kielenkäyttö kuuluu asiaan, vai mitä?”
”Ihailtavaa, että olet perehtynyt sielunelämääni noinkin paljon, Musta”, Severus kivahti hapuillessaan toisella kädellään sauvaa kaavun taskustaan. ”Mutta minä en puolestani tarvitse kolmea kaveria selkäni taakse, jotta – ”
Sirius oli havainnut Severuksen yrityksen napata sauva taskustaan huomaamatta ja yhdellä sauvan heilahduksella Severus puolestaan liisi uudemman kerran ilman halki naurun remakan saattelemana.
”Tuo oli epäkohteliasta, Ruikuli! Mehän tässä vain rupattelemme mukavia”, James sanoi teeskennellyn viattomasti.
Severus nousi pystyyn jälleen kerran välittämättä ollenkaan, että hänen housunsa olivat repeytyneet polven kohdalta lennon aikana. Hän puri hammastaan yhteen ja nappasi tällä kertaa sauvansa salamannopeasti taskustaan ja osoitti sillä kumpaakin, Jamesia ja Siriusta.
Tälle Sirius suorastaan nauroi. ”Älä nyt viitsi, Ruikuli. Yksi kahta vastaan, tuo on jo naurettavaa.”
James nyökkäili Siriuksen rinnalla. ”Ja suorastaan säälittävää.”
Severus olisi mieluusti kertonut heille, mikä hänen mielestään oli todella säälittävää, mutta avasi puolestaan suunsa valmiina lausumaan loitsun, jolla saisi toivottavasti jommankumman heistä lennätettyä Eteissalin halki.
”Karkotaseet!” Sirius oli ehtinyt huudahtaa ennen Severusta, joka tunsi sauvan lipeävän sormistaan ennen kuin hän ehti millään tavalla estää sitä. Oli nöyryyttävää katsoa sauvan liitävän kohti Siriusta, suoraan hänen käsiinsä.
”Anna – se – tänne!” Severus sylki suustaan ja tärisi raivosta.
Sirius vilkaisi Jamesia. ”Hmm, mietitäänpä.” Sitten hän kääntyi katsomaan takaisin Severusta. ”Ei, en anna. Näin on minusta paljon mukavampi.”
Severus olisi antanut mitä vain, että asiat olisivat sillä hetkellä toisin. Jos hänellä olisi nyt Siriuksen sauva käsissään, hän olisi luultavasti taannut sen, etteivät kelmit kovistelisi hänelle sen jälkeen pitkään aikaan. Mutta asiat olivat niin kuin aina, kerta toisensa jälkeen, eikä Severus voinut muuta kuin tulla yhä uudestaan ja uudestaan nöyryytetyksi.
”No niin”, Sirius sanoi rennosti heilutellessaan Severuksen sauvaa kädessään huolettomasti. ”Nyt kun minulla on sinun sauvasi ja voimme olla varmoja siitä, että sinä et keskeytä enää juttutuokiotamme, voimme rupatella vihdoin rauhassa. Mihin jäimmekään? Sinuun ja poikaystävääsi Mulciberiin, niinkö se oli?”
”Ole vaiti, kusipää!”
”Ouu”, James kommentoi virnistäen. ”Tulenpolttava aihe. Minua kiinnostaisi tietää, miksi sinä suutut niin kovasti kun puhumme ystävistäsi. Tai siis, tarkoitan vain, että minä puhun Anturajalasta ilomielin vaikka koko päivän.”
”Olen kovin otettu, kamu”, Sirius tokaisi virnistäen Jamesille. ”Onko sinulla aavistustakaan, mitä sinun pikku ystäväsi puuhaavat, Ruikuli?”
”Minä tiedän täsmälleen, mitä he tekevät, jos se sinua yhtään kiinnostaa!” Severus kivahti. ”Regulus taas on kertonut puolestaan sinusta yhtä sun toista. Mielenkiintoista, kuinka olet noin lammasmainen, vaikka Mustan sukupuuhun kuulutkin vielä toistaiseksi.”
Severus huomasi, kuinka Siriuksen ilme kiristyi. Hän tunsi voitonriemuisen tunteen hyökyvän sisällään tajutessaan, että oli vihdoin löytänyt pojan heikon kohdan.
”Enpä usko, että tiedät heidän tekemisistään niin paljoa kuin kuvittelet”, James sanoi Siriuksen puolesta aistiessaan hänkin, että he liikkuivat nyt vaarallisilla vesillä. ”Eivät he olisi ottaneet sinua mukaan porukkaansa, jos he oikeasti olisivat kertoneet sinulle kaikesta. Se olisi riskialtista.”
”Ikään kuin sinulla olisi hajuakaan, mitä me teemme parhaillaan”, Severus sanoi ivallisesti. ”Sinä et todellisuudessa tiedä niistä asioista yhtikäs mitään, Potter, joten älä esitä, että tietäisit.”
”Ai minullako ei ole hajuakaan niin kutsutusta Voldemortista?” James naljaisi ja katsoi ympärilleen oppilaita, joista osa kavahti tuon nimen kuullessaan. ”Luuletko, ettei koulussa liiku huhu, että Malfoy liittyi kauan jahkailunsa jälkeen hänen riveihinsä? Tietysti Lucius on nyt niin hemmetin ylpeä saavutuksestaan, ikään kuin vuosien kaavailu ei kertoisi mitään hänen empimisestään. Ja totta kai hän on kiikuttanut teille tiedon, että liittyessään pimeyden lordin riveihin, hän palkitsee teidät ruhtinaallisesti. Olenko minä edes hivenen oikeilla jäljillä?”
Severus puristi hampaitaan yhä lujemmin yhteen. Hän oli kuullut Luciuksen tapauksesta vain pari päivää sitten, hän tiesi, että Mulciber ja Avery olivat asiasta innoissaan, mutta sitä hän ei tiennyt, että kenenkään heidän olisi ollut määrä tehdä samoin.
”Ja kuka se nyt on nuuskinut asioita?” Severus kysyi lipevästi, mutta näytti varmasti hämmentyneeltä ulospäin, sillä Sirius tarttui heti siihen:
”Sinä et tiennyt, mitä ystävilläsi on mielessään”, hän tokaisi laiskasti. ”Luulisi sinun olevan mielissäsi; minä olen nähnyt miten sinä katsot heitä ylistäen. Se on todella säälittävää, Ruikuli.”
”Sinä et tiedä minusta mitään!” Severus ärisi raivoissaan.
”Ei millään pahalla, mutta minua - eikä sen kummemmin Anturajalkaakaan – ei kiinnosta tietääkään”, James tokaisi ja heitti Severuksen sauvan jonkin matkan päähän Suuren salin ovia. ”Hae typerä sauvasi.”
Mutta Severus ei tehnyt elettäkään totellakseen. Hän pysyi paikoillaan silmäillen vuoroin sauvaansa ja Jamesia epäillen, että se oli ansa. Jamesin kasvot tuntuivat kuitenkin vääristyvän vihasta.
”Minä sanoin”, hän aloitti hitaasti, ”että HAE TYPERÄ SAUVASI!” Sitten hän osoitti Severusta omallaan ja tämä lensi jo kolmannen kerran kaaressa suoraan Suuren salin ovien eteen hänen sauvansa kalahtaessa metrin edemmäs. Hän kuuli, kuinka James ja Sirius poistuivat paikalta jättäen oppilaat seuraamaan vierestä, kuinka Severus nappasi oman sauvansa lattialta ja kompuroi pystyyn vilkaisemattakaan ympärilleen. Ohittaessaan väkijoukon hän kuuli vain ohimennen oppilaiden supattelevan keskenään ja kulki sitten tyrmiin vihaten James Potteria yhä enemmän, jos se oli edes mahdollista.
***
”Sinä olet ollut kauhean hiljaa”, Lily sanoi heidän istuessaan Tylypahkan tammen alla lähellä järveä.
Severus ei vaivautunut katsomaan tyttöön, vaan tuijotti suoraan tammen taivaisiin kurottavia oksia.
”Minä vain mietin asioita.”
Lily käpertyi hänen viereensä selälleen tuijottamaan myös kohoavia oksia.
”Mitä asioita?”
”Kaikenlaisia. Millaista sinulla on ollut siellä partioinnissa?”
”Ihan mukavaa”, Lily sanoi eikä hänen äänestään pystynyt aistimaan minkäänlaisia tunteita. ”Tietäisit, jos olisit voinut nähdä minua silloin kun olen pyytänyt. Mitä tekemistä sinulla on oikein ollut?”
Severus yritti tukahduttaa kuuluvan nielaisunsa. Hänelle jäi joka kerta huono omatunto valehtelusta etenkin Lilylle, mutta hän lohduttautui sillä ajatuksella, että joskus pieni satu oli parempi kuin totuus.
”Olen ollut tekemässä liemiprojektiamme”, hän valehteli.
Lily kurtisti kulmiaan. ”Mitä varten? Palautushan on vasta jouluna.”
”Tiedän”, Severus vaikersi. ”Mutta jouluna on muutenkin kaikkea kiireitä. Haluan panostaa siihen, että saan siitä kiitettävän.”
Lily väänsi huulilleen leveän hymyn. ”Ai, sinä siis meinasit voittaa Kuhnusarvion palkinnon!”
”Enkä meinannut.”
”Meinasitpas!” Lily huudahti innostuneena ja nousi kyynärpäänsä varaan katsomaan Severusta.
”En meinannut!” Severus kivahti turhautuneena. Hän vältteli Lilyn katsetta, joka kuitenkin hellitti hetken päästä ja hän kääntyi takaisin selälleen tuijottamaan oksia. ”Anteeksi”, Severus lisäsi vilkaistessaan sivusilmällä tyttöä ja huomatessaan tämän vaitonaisen ilmeen.
”Ei se mitään”, Lily kuiskasi ja sulki hetkeksi silmänsä.
Severus olisi voinut tuijottaa häntä ikuisesti, mutta käänsi katseensa pikaisesti pois Lilyn aukaistaessa uudestaan silmänsä. Hän vetäytyi katsomaan oksia ikään kuin ne olisivat maailman mielenkiintoisimmat asiat koskaan.
”Sinulla on sellainen jännä tapa.”
Severus käski mielessään itseään pitämään katseensa oksissa. ”Minkälainen?”
Oli katsomattakin selvää, että tyttö hymyili.
”Se kun sinä katsot tuolla tavalla.”
”Millä tavalla?”
Nyt Lily päästi suustaan kikatuksen. ”Tuolla tavalla! Se on sinun omaperäinen tapasi katsoa ihmisiä. Tai tammen oksia.”
”Katsonko minä omaperäisesti tammen oksia?” Severus toisti nyt hieman huvittuneena.
”Katsot!” Lily kikatti. ”Älä käsitä minua väärin, se on vain suloista.”
Severus punastui ja yritti peittää sen katsomalla muualle. ”Tosi suloista varmaan.”
Lily nousi nyt istualleen tammen alla ja katsoi suoraan Tylypahkan linnaan päin. Severus ei voinut olla vilkaisematta itsekin sinne päin ja harmistui nähdessään kelmien tepastelevan heitä kohti.
”Lähdetään”, Lily tokaisi ja oli nousemaisillaan pystyyn, kunnes Severus tarrasi häntä käsivarresta ja veti alas. ”Mitä?”
Severus tuijotti kelmejä ja kääntyi sitten Lilyyn päin. ”Me näytämme pelkureilta, jos lähdemme heidän takiaan!”
”Kuka muka niin sanoo?” Lily hämmästeli ja yritti nousta pystyyn Severuksen estäessä sen. ”Mikä sinun on? Minä en tahdo jäädä!”
”Ja minä en tahdo lähteä, että he saavat taas uuden aiheen piikitellä minua – ”
”Taas?” Lily toisti kulmat kohonneena. ”Sev, ovatko he saattaneet sinut taas vaikeuksiin?”
”Eivät.”
”Ovatpas!” Lily tiuskaisi silmät ymmyrkäisinä. ”Ovat he, minä näen sinusta sen! Kuule, minä voin kannella Potterista Dumbledorelle nyt kun olen valvojaoppilas – ehkä sitten hän ei enää – ”
”Suu kiinni!” Severus ärähti pitäen yhä Lilystä kiinni. ”Sinä et sano sanaakaan Potterista Dumbledorelle, onko selvä? Minä osaan pistää Potterille vastaan itsekin – ”
”Nähtävästi et osaa!” Lily kivahti. ”Etkö sinä käsitä, Sev? Hän vainoaa sinua, koska et osaa pitää selvästikään puoliasi!”
”Osaan minä”, Severus intti vastaan. ”Minä tiedän Siriuksen heikon kohdan, Regulus on kertonut minulle hänestä.”
Lily ähkäisi vaivalloisesti. ”Anteeksi mitä? Regulus? Oletteko te nyt oikein yhdessä kelmejä vastaan?”
Severus kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Kenties. Minulla ei ole aikomustakaan olla Potterin kanssa hyvää pataa eikä sen puoleen muillakaan luihuisilla – ”
”Ihan vain tiedoksesi, että ei minullakaan”, Lily sihahti. ”Mutta minä en silti sinuna laittaisi vain pökköä pesään, kun kerta olet muutenkin jo kelmien silmätikkuna!”
”Minusta kaikkien pitäisi uskaltaa laittaa tikku ristiin heidän kanssaan, sillä täällä on monia, jotka tietävät, ettei Potterissa ole mitään ihmeellistä – ”
”Kaikkihan sen nyt tietää!” Lily huudahti terävästi levitellessään käsiään. ”Tule nyt vain – mennään…”
”Ei, mene sinä ihan totta, Lily”, Severus sanoi. ”Minä aion jäädä tänne.”
Lily näytti yllättyneeltä, mutta sitten hän nousi pystyyn, keräsi kamppeensa ja tokaisi:
”Hyvä on. Ilmoita kun sinulla on jälleen aikaa. Minä en nimittäin aio vahdata aina, jos sinulla ei sattuisi olemaan liemiprojektiasi kesken.”
Sitten Severus katsoi kun Lily talsi pois suuren tammen alta suoraan kohti kelmejä, joista Jamesin katse osui ensimmäisenä häneen. Severus ei voinut olla tuntematta lievää ärsytystä sisällään, jolloin hän pakottautui siirtämään katseensa takaisin tammen oksiin.
***
”Hoi, Evans!”
Lily kääntyi katsomaan Jamesia päin, joka huitoi käsiään ilmaa vasten virnuillessaan kuin mielipuoli. Lily ei voinut olla huokaisematta kärsimättömästi kun hän pysähtyi ja valmistautui kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavana.
”Mitä sinulle kuuluu?” James kysyi tullessaan kuuloetäisyyden lähelle.
Lily tuhahti halveksivasti. ”Se, mitä minulle kuuluu, ei kuulu puolestaan sinulle. Hyvästi, Potter.”
Hän oli aikeissa kääntää pojalle selkänsä ja lähteä takaisin Tylypahkaan päin, mutta James esti sen jatkaen omaa tuttua piirittämistään.
”Älä nyt, Evans. Minä en sanonut mitään loukkaavaa tai perverssiä”, James yritti ja seurasi tyttöä. ”Minä olin tällä kertaa erittäin kohtelias.”
”Kohtelias ja James Potter eivät toimi samassa lauseessa”, Lily kommentoi kuivasti. ”Sinä et olisi kohtelias, vaikka yrittäisitkin.”
”Sanoo itse Jääkuningatar”, James sanoi ja virnisti. ”Miten sinun kesälomasi sujui?”
”Kuule, tee minulle palvelus. Jospa sinä lakkaisit seuraamasta minua, niin minun ei täytyisi olla töykeä ja olla vastaamatta”, Lily kivahti.
”Lähdenkin varmaan sitten rupattelemaan rakkaan Ruikulin kanssa. Nähdään, Evans!” James henkäisi ja oli lähtemäisillään pois ennen kuin Lily ehti estää häntä ottamasta askeltakaan.
”Sinun ihan totta pitäisi kasvaa aikuiseksi ja kiusata vanhempiasi”, Lily tiuskaisi ja esti Jamesin pääsyn kavereidensa luokse. ”Mitä Severus on tehnyt sinulle?”
James virnisti. ”Täytyykö minun taas vastata tuohon kysymykseen?”
”Onko olemassa mitään keinoa, että jättäisitte hänet rauhaan ilman, että minun täytyy kirota sinut joka helvetin päivä?”
James näytti miettivän ensiksi teeskennellysti, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui ja muuttui vakavammaksi. Lilyn silmät laajenivat kun hän tajusi mitä tuleman piti.
”EI! Se EI käy!”
”Miksi?” James kysyi toivottomana. ”Kahden viikon päästä on Tylyahon vierailupäivä. Olisiko se muka niin kamalaa?”
”Totta Merlin, se olisi kamalaa!” Lily huudahti kauhuissaan.
Jamesin ilme muuttui vakavuudesta ivalliseen, hymyntapaiseen virnistykseen.
”Pelkäänpä, ettei meille sitten synny kauppoja.” Hän oli jo uudemman kerran aikeissa livistää, mutta Lily tukki lopulta tälläkin kerralla hänen reittinsä.
”Kuule”, hän aloitti tiukalla äänellä ja varmisti, ettei kukaan lähettyvillä oleva kuullut hänen seuraavia sanojaan. ”On olemassa miljoona syytä, miksi minä vihaan sinua, Potter”, hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi, ”mutta jos annat sanasi siitä, että Severus ei joudu takianne vaikeuksiin – ”
Jamesin ilme kirkastui uudelleen.
”Lähdetkö sinä minun kanssani ulos?”
”Pidä pienempää ääntä!” Lily sihahti pälyillessään ympärilleen hätääntyneenä. ”Ja sinä et puhu kenellekään tästä, onko selvä?”
”Enkö edes Siriukselle – ”
”Et edes Albus Percival Wulfric Brian Dumbledorelle!” Lily kivahti.
“Mutta mitä järkeä siinä on kun kaikkihan näkevät meidät kuitenkin lopulta Tylyahossa?” James kysyi huvittuneena.
”Se on varmasti elämäni kuolettavan noloin päiväni”, Lily vastasi pyöräyttäen silmiään, ”mutta muista, mitä lupasit minulle siitä hyvästä. Sinun täytyy antaa minulle sanasi siitä.”
James huokaisi ja painoi kämmenen siihen kohtaa rintaansa, missä hänen sydämensä oli. ”Mitä vain sinun vuoksesi, Lily.”
”Se on Evans sinulle!” Lily huomautti kuivasti. ”Ja minä vihaan sinua silti.” Sen sanottuaan hän lähti harppomaan Tylypahkan tiluksia pitkin linnaan ja kuuli vielä kaukaa Jamesin huutavan:
”Minä tuskin maltan odottaa!”
***
-
Aivan ihana. Toivottavasti jatkoa tulee pian.
-
"Ovat he, minä näen sinusta sen! Kuule, minä voin saivarrella Potterista Dumbledorelle nyt kun olen valvojaoppilas – ehkä sitten hän ei enää – ”
öö, saivarrella? eikö saivartelu tarkoita yksityiskohtiin tarttumista, tai jotain sellaista?
Muita virheitä (josko tuokaan nyt virhe on?) en löytänyt ja loistoficci on, kerrankin edes hiukan erilainen Kelmific. Jatkoa odotellessa ;)
-
Sinikeiju, kiitos!
annane, kiitos sinullekin! Joo, ihan oikeassa olet, käyn sen kohtapuoliin korjailemassa. :D Tässä kuitenkin jatkoa!
3. luku
Lily seisoi Tylypahkan kiviportailla ja vilkuili vähän väliä kelloaan. James oli kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta aikataulusta, eikä Lily voinut olla tuntematta vastenmielistä tunnetta kun hän mietti mitä oli juuri aikeissa tehdä. He eivät olleet jutelleet Severuksen kanssa sanallakaan Jamesista sen jälkeen kun Lily oli tehnyt kuvottavan sopimuksensa tämän kanssa, vaikkakin molemmat olivat istuneet samoilla tunneilla ja tehneet kirjastossa liemien läksyjä. Oli kurjaa valehdella Severukselle, mutta Lily oli yrittänyt vakuutella itselleen, että se oli ainoastaan totuuden karttamista, hän ei valehtelisi. Sitä paitsi, jos se takaisi sen että James jättäisi Severuksen rauhaan, hän tekisi ainoastaan palveluksen, josta Severuksen oli parempi olla kiitollinen.
Lily vilkaisi uudemman kerran kelloaan ja kun hän kohotti katseensa takaisin tammisiin oviin, hän näki Jamesin virnuilevan edessään.
”Sinä olet myöhässä”, Lily kivahti hänelle kun ei keksinyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.
”Tyylikkäästi myöhässä”, James korjasi ja loikki kiviportaat alas tytön rinnalle. ”Siinä on vissi ero.”
”Säästä tuo jollekin toiselle”, Lily mumisi väsyneesti ja ehdottamatta mitään hän asteli Tylyahoon vieville vaunuille ja loikkasi omin neuvoin kyytiin.
”Olen pahoillani, jos myöhästyminen loukkasi jotenkin sinua – ”
”Potter!” Lily kivahti uudestaan ja katsoi häntä ärtyneesti. ”Anna minä teen jotain sinulle selväksi: Minä olen kanssasi ainoastaan Severuksen vuoksi. Minä en pidä sinusta eikä tämä meidän – meidän – ”
”Tärskyt?” James ehdotti toiveikkaana.
”Olin kyllä aikeissa sanoa järjestetty yhteentörmäys.” Lily huokaisi syvään, sillä hän tiesi itsekin ettei kyse ollut ”järjestetystä yhteentörmäyksestä”. Hän ei vain tahtonut käyttää siitä mitään muuta nimeä. ”Joka tapauksessa se ei muuta mitään. Sinä olet edelleen ärsyttävä ja mahtaileva Potter ja minä massaan hukkuva Evans.”
James oli ensin aikeissa sanoa jotain, mutta sulki lopulta suunsa. Sitten hän siirsi vakavan ilmeensä poispäin ja tyytyi katselemaan hetken maisemia. Heidän välillään oli vain pieni, kiusallinen hiljaisuus ennen kuin James kääntyi jälleen Lilyyn päin ja sanoi:
”Et sinä huku massaan, Lily. Sinä olet erityinen.”
”Okei, vielä yksi juttu”, Lily lisäsi varoittavalla äänellä. ”Ei kehuja.”
”Miksi? Mitä vikaa kohteliaisuuksissa on?” James ihmetteli tyrmistyneenä.
”Minä pidän niistä. Mutta en sinun suustasi.”
Jamesin huulille kohosi uusi, typerä virne. ”Tuon takia sinä olet erityinen. Olisi tylsää, jos olisit heti kolmosluokalla lähtenyt kanssani Tylyahoon. Tai siis minusta se olisi ollut mielenkiintoista, mutta neljä pahuksen vuotta – se on melko paljon, mutta nyt sinä viimein suostuit ja se tekee sinusta erityisen – ”
”Äh, pää kiinni, Potter”, Lily ärähti ja piinasi itseään siitä, miksi ikinä – ikinä – oli suostunut Jamesin kanssa Tylyahoon. Hänen oli parempi pitää lupauksensa ja jättää Severus rauhaan, sillä Lily ei tahtonut istua Jamesin kanssa siinä pahuksen vaunussa turhaan. Hän halusi kestää James Potteria ainoastaan siksi, että se takaisi Severukselle paremmat olot.
***
Severus asettui istumaan yhteen Tylyahoon vieviin vaunuihin ystävänsä Jeffrey Mulciberin sekä Craig Averyn kanssa, jotka molemmat olivat joutuneet lähestulkoon ylipuhumaan hänet mukaan. Severus ei nimittäin liialti harrastanut käyntejä Tylyahossa; hän tuli vain surullisemmaksi ajatellessaan niitä hetkiä kun he kävivät siellä yhtenään Lilyn kanssa.
Severus huokaisi syvään ja katsoi sinne suuntaan, missä hän ei katseellaan joutunut kohtaamaan Mulciberiä tai Averya. Lily oli nyt luultavasti omien ystäviensä kanssa Tylyahossa eikä hänellä olisi mitään aavistusta, että myös Severus oli parhaillaan matkalla sinne. Severus muisti äärimmäisen kirkkaasti sen päivän, kun he olivat viimeksi vierailleet Tylyahossa yhdessä; se oli heidän toisella vuositasollaan aivan joulun lähellä. Sen jälkeen vierailut Tylyahossa Lilyn kanssa olivat jääneet milloin tekemättömien kotitehtävien takia, milloin siksi, että hän oli luvannut rohkelikkoystävilleen lähteä Tylyahoon… Severus ei voinut olla hymyilemättä katkerasti kun hän mietti Lilyn ystäviä. Tai jos niitä sellaisiksi edes voisi kutsua. He olivat pikemminkin lauma, jota yhdisti tasan yksi ainoa asia: tupa.
”Eivätkö nämä pahuksen vaunut pääse nopeampaa?” Mulciber tuhahti samalla kun yritti kurotella katseellaan suunnilleen siihen kohtaan, jossa vaunuja vetävät luurankomaiset thestralit olivat.
”Ei se ole kuulemma kiinni näistä vaunuista”, Avery sanoi siihen ja hänenkin katseensa harhaili vaunun etupäässä. ”Se puolijättiläinenhän sanoi, että vaunuja vetävät jotkin ihme näkymättömät hevoset.”
Mulciber naurahti pilkallisesti.
”Pölvästi. Uskoitko sinä todella häntä? En ole ikinä edes kuullut mistään näkymättömistä olennoista.”
”Hän varmaankin valehteli”, Avery mutisi puoliajatuksissaan, mutta Severus näki, että hän piti aina silloin tällöin silmällä vaunuja. Severuksen olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että hänellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia nähdä vaunuja vetäviä thestraleja, mutta päätti pitää suunsa kurissa aistiessaan Mulciberin kireyden.
Heidän vaununsa saapuivat pian risteykseen, jossa he tavoittivat pian toisen vaunun matkalla Tylyahon kylään. Avery tyrkkäsi Mulciberiä kylkeen ja nyökkäsi sitä vaunua kohti, jota he lähestyivät. Mulciber käänsi oitis katseensa siihen ja Severus seurasi perässä kuin käskystä.
”Sehän on pottapää Potter”, Mulciber ivasi kun he olivat riittävän lähellä toista vaunua. ”Ja vieläpä yksin. Mihin jätit poikaystäväsi?”
James virnuili toisesta vaunusta kuin ei olisi ollut moksiskaan Mulciberin heitosta. ”Jos Siriusta tarkoitat, niin hän varaa minulle pöytää Kolmesta luudanvarresta. Terve, Ruikuli.” Hän käänsi hilpeät kasvonsa Severukseen ja nosti kättään vilkuttaakseen.
”Kuinka romanttista”, Avery yhtyi ilkkumiseen. ”Menette Kolmeen luudanvarteen yhdessä Siriuksen kanssa.”
”Niin tehdään kun vietetään aikaa ystävien kanssa, Avery”, James kommentoi kepeästi ja siirsi sitten katseensa kolmikon tummaan vaatetukseen. ”Teillä tosin näyttää olevan vain kaksi vaihtoehtoa: Sianpää tai hautajaiset.”
”Pää kiinni, Potter”, Mulciber sähähti ja katsoi murhaavasti Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin. ”Me sentään olemme molempiin tervetulleita.”
”Ihan kuin minua ylipäätänsä ikinä kiinnostaisi tulla Sianpäähän”, James naljaisi huvittuneena ja nojasi rennosti käsillään vaunujen kaiteeseen. ”Vaikka mielenkiintoista olisikin tietää miksi te käytte siellä kaiken aikaa. Minä en jaksa uskoa, että juopottelette siellä joka viikonloppu, varsinkin tähän aikaa päivästä.”
Silloin oli Severuksen vuoro aukaista suunsa: ”Tämäpä sangen ironista”, he kaikki kääntyivät katsomaan häneen, ”nimittäin minä luulin, että sinä ja sinun saastaiset kaverisi harrastaisitte salailua ja juoksentelua alvariinsa. Ellen paremmin tietäisi, luulisi että teette sitä vain ärsyttääksenne muita, mutta olen pistänyt merkille, että – ”
Mutta kuten Severus oli arvannutkin, James ei antanut hänen puhua loppuun – vaikka sillä ei olisikaan ollut paljoa merkitystä, nimittäin Avery ja Mulciber olivat jo tippuneet kärryiltä.
”Mutta Ruikuli, eikö sinun pitäisi tietää, että me teemme sitä vain siksi, että olemme kelmejä?” James ihmetteli teennäisesti. ”Usko pois, meidän juoksumme ovat paljon viattomampia kuin teidän. Pitäkää hauskaa Sianpäässä.” Sen sanottuaan Jamesin vaunu kaahasi pois risteyksestä ja jätti kolmikon vaunun matelemaan hiljakseen eteenpäin.
Severus pisti silloin tasan kolme asiaa merkille; Mulciber oli kaivanut sauvan taskustaan, mutta laski sen saman tien pois näkyvistä kun Jamesin vaunu oli kaahannut pois; James oli ollut normaalia ystävällisempi Severukselle – jos se oli edes mahdollista – ja – mikä omituisinta – Severus oli näkevinään ohiajavan vaunun kyydissä vilahduksen syvänpunaista tukkaa.
***
”Mitä helvettiä tuo äskeinen oli olevinaan?” Lily parkaisi noustessaan takaisin istumaan lattiatasosta.
”Mitä?” James kysyi hölmistyneenä aivan kuin ei olisi tietoinen siitä mitä juuri äsken oli tapahtunut.
”Tuo yhteenotto”, Lily selvensi tuohtuneena. ”Enkö minä nimenomaan lähtenyt Tylyahoon kanssasi, jotta jättäisit Severuksen rauhaan?”
”Jos et sattunut huomaamaan, niin rakas Ruikulisi oli se, joka aloitti tämän sanaharkan”, James huomautti. ”Hän oli niin huolissaan siitä, miten me ystävieni kanssa vietämme aikaa Tylypahkassa – ikään kuin se kuuluisi hänelle yhtään.”
Lily unohti hetkeksi ärtyneisyytensä heidän välistä sanaharkkaansa kohtaan, ja hänen kulmiensa väliin ilmestyi lievä ryppy.
”Mutta te teette sitä, niinhän?”
Nyt oli Jamesin vuoro rypistää kulmiaan.
”Teemme mitä?”
”Juoksentelette pitkin Tylypahkaa! Sinä et kieltänyt sitä kun Severus mainitsi siitä”, Lily sanoi pohtivasti ja loi syyttävän katseen Jamesiin.
”Ehkä silloin tällöin teemme sitä”, James myöntyi olkiaan kohautellen, mutta lisäsi kuitenkin: ”Mutta niin kuin sanoin: Se on hyvään tarkoitukseen.”
”Takuulla.” Lily tuhahti ja risti käsivartensa. Miten typeränä Potter häntä oikein piti? Olisi ollut maailman yhdeksännes ihme, jos kelmit olisivat tehneet jotain ”hyvän tarkoitusperän vuoksi” niin kuin James oli sitä kutsunut. Sellainen ei vain kuulunut kelmin imagoon, joka oli täynnä keppostelua ja luihuisten sekä rohkelikkojen välistä vihanpitoa. Kelmien toimenkuva olisi kaikkea muuta kuin hyvää tarkoitusperää.
”Kuule”, James aloitti selvästi eri ääni kellossa ja Lily pisti merkille, että hänen tavanomainen ilkikurinen hymynsä oli pyyhkiintynyt tiehensä. ”Sinä voit pitää minua minkälaisena paskiaisena tahansa, mutta se, minkä vuoksi me emme liialti nuku öisin, auttaa ystäväämme. Ehkä sinulle minä olen vain pelkkä James Potter, mutta yritän olla ystävilleni paras mahdollinen kaveri.”
Myös Lilyn ivanhymy oli karissut pois hänen huuliltaan. Itse asiassa jotain muutakin tapahtui hänen sisällään; ensimmäistä kertaa Lily tunsi pienen omatunnonpistoksen soimatessaan James Potteria. Hän ei voinut olla hämmästymättä tajutessaan, että James oli niin vakavissaan – niin kauhean kaukana siitä tavanomaisesta virneestään, joka normaalisti säteili pojan kasvoilla. James Potter oli Lilyn silmissä ensimmäistä kertaa haudanvakavana.
”Onko… Onko kaikki hyvin?” Lily kysyi varovasti sitten kun ei keksinyt, mitä muutakaan olisi voinut sanoa.
”Miksipä ei olisi?” James puolestaan kysyi ja tapaili hymyä.
”Tarkoitin, että liittyykö se jotenkin kelmiystäviisi?” Lily jatkoi uteluaan ja katsoi huolestuneena Jamesia.
Hetken Lily luuli, että poika olisi tahtonut sanoa hänelle jotain; James avasi suunsa pariin otteeseen, mutta sulki sen sitten saman tien ilmeisen tietämättömänä siitä, miten muodostaisi päässään pyörivät ajatukset sanoiksi. Hetken hän haukkoi suutaan kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten aivan yhtäkkiä poika ponnahti seisaalleen ja kaivoi takintaskujaan.
”Ai hitto, tämä todellakin polttaa”, James mutisi ja otti taskustaan käsipeilin, jonka hän kohotti suoraan kasvojensa eteen.
”Sinä et siis malta olla hetkeäkään ilman omaa peilikuvaasi”, Lilyltä lipsahti ennen aikojaan, sillä vasta sen sanottuaan hän säikähti huomatessaan Siriuksen komeat kasvot peilissä Jamesin sijaan.
”Onko sinun pakko keskeyttää minut juuri kun olen unelmatyttöni kanssa treffeillä?” James kysyi ärtyneesti peililtä, jolloin Lilyn olisi kuumeisesti tehnyt mieli huomauttaa, että ”treffit” olivat edelleen ”järjestetty yhteentörmäys”.
”Olen todella pahoillani, kamu”, Sirius aloitti anteeksipyytävänä muttei näyttänyt selvästikään pahoittelevalta, ”mutta Kuutamo ei voi oikein hyvin. Tiedäthän sinä…”
”Sirius, ei tässä!” James kivahti ja vilkaisi ohimennen vieressään istuvaa Lilyä.
”Sori, minä unohdin!” Sirius selitti hengästyksestä kiivaalla äänellä. ”Olen niin pahoillani, että sabotoin tärskyjänne tällä tavalla ja olen suunnattoman pahoillani myös siitä, että minun ja Susanin luutakomerohetkemme päättyi vain kymmenen minuuttia sitten, mutta – ”
”Sinun ja Susanin?!” Lily ähkäisi pahoinvoivana.
”Anturajalka kiltti, säästä meidät siltä mielikuvalta”, James aneli ja otti sitten lujemman otteen peilistä. ”Missä sinä olet?”
”Olen makuusalissamme. Kiirehdi!” Sirius huudahti ja katosi sitten kuin vilaukselta peilikuvasta. James siirtyi oitis katsomaan Lilyä eikä hän näyttänyt ollenkaan ilahtuneelta.
”Lily, minä olen todella pahoillani… Et voi uskoa, että minua todella harmittaa jättää sinut yksin tänne – ”
”Kuka on Kuutamo?” Lily kysyi vähät välittämättä, mitä James oli aikeissa sanoa.
”Kuutamo?” James toisti, vaikka Lily arvelikin pojan tietävän täsmälleen, mitä hän oli tarkoittanut. ”Hän… Kuutamo on… Äh, minun on ihan oikeasti pakko mennä! Olen todella pahoillani, että treffimme saivat tällaisen päätöksen ja – ”
”Viimeisen kerran, Potter”, Lily sanoi jäätävästi. ”Nämä eivät ole treffit!”
”Oli miten oli, minun on mentävä”, James huudahti ja loikkasi vaunusta alas kesken vauhdin. ”Olen kovin pahoillani, oikeasti. Minä korvaan tämän sinulle ihan totta… Nähdään, Lily!”
Lily oli aikeissa sanoa, ettei hänen todellakaan tarvinnut korvata sitä millään tavalla, nimittäin mitä Jamesin korvauksiin tuli, ne eivät koskaan olleet kovin miellyttäviä. Hän jäi yksin istumaan itsestään kulkeviin vaunuihin ja tajusi vasta hetken päästä, että ne olivat pysähtyneet, sillä ne olivat tuoneet Lilyn määränpäähänsä eli Tylyahoon. Lily hyppäsi vaunujen kyydistä pois ja katsoi vielä kerran sinne suuntaan, minne James oli vain tovi sitten kadonnut. Hänen mielessään vilahti ajatus siitä, mitä Severus oli joskus puhunut kelmeistä… Heillä oli jotain salattavaa.
***
Severus huomasi Lilyn syvänpunaiset hiukset jo kaukaa metsän laidalta kun heidän vaununsa oli jo juoksumatkan päässä Tylyahosta. Hän heilautti oitis kättään, jotta he ehtisivät ehkä vaihtaa muutaman sanan ennen kuin Mulciber ja Avery lähtisivät johdattamaan häntä Sianpäähän. Lily huomasi Severuksen suureleisen liikkeen ja jäi odottamaan vaunuja kohdalleen.
”Mitä sinä täällä teet?” Severus kysyi yllättyneenä nähdessään tytön yksin ilman ystäviään.
Lily ei ilmeisesti tajunnut, miksi hän oli kuulostanut niin yllättyneeltä, joten hän kysyi hivenen loukkaantuneena: ”Miksen minä voisi olla täällä?”
”Ei siis kun… Minä vain mietin, missä ystäväsi ovat”, Severus kiiruhti korjaamaan.
”Moi, Evans”, Avery sanoi laiskasti ja Lily nyökkäsi hänelle, kun tämä kompuroi alas vaunuista Mulciber perässään.
”En minä itse asiassa ole ystävieni kanssa täällä”, Lily sanoi sitten.
Severus yritti tällä kertaa peittää hämmästyneisyyden kasvoiltaan, mutta sitten se kävi jopa luonnostaan kun hän lopulta muisti jotain.
”Näitkö sinä Potteria matkalla tänne?”
Lily rypisti otsaansa.
”Potteria? Miksi olisin nähnyt Potteria?”
”Sitä minä kysynkin”, Severus sanoi madaltaen ääntään samaan aikaan kun Mulciber ohitti hänet ja he yhdessä Averyn kanssa kävelivät muutaman tuuman päähän heistä sytyttämään savukkeensa.
”Miksi sinua kiinnostaa olenko nähnyt Potteria?”
”Koska minä näin häntä matkalla tänne”, Severus sanoi. ”Hän oli taas niin koppavalla tuulella, että ajattelin, jos hän vaikka – ”
”Olisi tullut kosiskelemaan minua?” Lily päätti hänen lauseensa kireästi. ”Ei, en minä ole nähnyt Potteria.”
”Ai, no hyvä.” Severus potkaisi soraa jalkojensa alla ja katsoi sinne suuntaan, jonne Mulciber ja Averykin suuntasivat katseensa. Hän ei odottanut Lilyn sanovan enää mitään, sillä hölmökin olisi aistinut heidän välillään kireyden, mutta sitten tytön ääni puhui paljon hilpeämmällä äänellä kuin hetki sitten:
”Ajattelin käydä Hunajaherttuassa ostamassa illaksi jotain hyvää. Tuletko mukaan?”
Severus puri hammastaan. Totta kai tulen. Tietysti. Ehdottomasti minä tulen! Tulen mielelläni. ”En minä voi tulla”, hän vastasi ahdistuneena. ”Minä lupasin – lupasin jo heille – ” Severus nyki päätään sinne, missä Mulciber ja Avery seisoivat, jolloin Lily nyökkäsi verkkaisesti ja hänen hetkellinen hymynsä oli taas poissa.
”Aivan. No, kai minä sitten voin ostaa ne yksinkin”, Lily sanoi hiljaa ja oli aikeissa kääntyä tiehensä, mutta Severus esti sen.
”Lähde minun kanssani Tylyahoon ensi kerralla”, hän sanoi äkisti.
Lily ei sanonut mitään vaan tyytyi vain katsomaan Severusta.
”Oletko tosissasi?” hän päästi suustaan kun ei sittemmin luultavasti enää keksinyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.
”Olen!” Severus huudahti ja nyökytteli päätään niin rajusti, että se heilui puolelta toiselle kuin vieteri. ”Voisimme käydä Hunajaherttuassa ja vaikka Kolmessa luudanvarressa.”
Lilyn ilme alkoi kirkastua. Hän tiesi vallan mainiosti, ettei Severus liialti pitänyt Kolmesta luudanvarresta.
”Se käy hyvin”, hän sanoi hymyillen. ”Siihen on kuitenkin vielä aikaa jonkin verran. Me ehdimme nähdä jo maanantaina liemitunneilla.”
”Tai kirjastossa nurkkapöydässä”, Severus täsmensi.
”Tai tammen alla”, Lily sanoi kuiskaten, jolloin Severus ei voinut olla punastumatta lievästi.
”Olet oikeassa”, Severus mumisi muistuttaen enemmän tomaattia kuin omaa itseään. ”Nähdään joka tapauksessa.”
”Niin nähdään”, Lily sanoi ja heilautti kättään lähtiessään kävelemään toiseen suuntaan. Tässä vaiheessa Avery tuuppi rystysillään Severusta kylkeen ja sanoi matalalla äänellä:
”Jos hän olisi Luihuisessa, tytöllä olisi mahdottomasti vientiä.”
Ennen kuin Severus lähti kuitenkaan seuraamaan ystäviään Tylyahon pääkadulle, hän vilkaisi vielä kerran Lilyn perään ja huokaisi. Hän olisi antanut sillä hetkellä lähes mitä tahansa, jotta olisi voinut juosta tämän perään ja viettää juuri sen Tylyahoviikonlopun Lilyn kanssa. Hän ei jaksaisi odottaa kahta viikkoa, että he kävelisivät jälleen yhdessä Tylyahon mukulakivikatua ja ihmettelisivät ostosikkunoiden tuotteita. Se kuulosti liian hyvältä käydäkseen toteen.
Severus vilkaisi syrjäkarein suuntaa, jonne heidän askeleensa kävivät. Hän tiesi vallan mainiosti, että Luciuksen vierailut Tylyahossa eivät jäisi siihen kertaan. Lucius tulisi uudemmankin kerran nyt kun hän oli jo aikapäiviä sitten valmistunut Tylypahkasta, ja ei tarvinnut olla kovin kummoinen ennustaja tietääkseen, että hän tapaisi osan luihuisista juuri sinä viikonloppuna, jolloin Severuksen oli määrä olla Lilyn kanssa.
Mutta hänen oli oltava Lilyn kanssa. Ei ainoastaan siksi, että Severus oli sitä itse ehdottanut ja luvannut tytölle, vaan myös siksi, että hän oli ties kuinka kauan tahtonut kuollakseen sitä.
***
-
En oikein rakentavaa palautetta osaa antaa, mutta jatkoa odotan innolla :)
-
Leah, kiitos kommentistasi kuitenkin :) Jatkoa siis nyt.
4. luku
Mulciber avasi Sianpään oven ja astui ensimmäisenä sisään. Severus ja Avery seurasivat hänen vanavedessään ja tervehtivät pubin baarimikkoa, Aberforthia. Mulciber johdatti heidät siihen nurkkapöytään, jonka ympärille oli kerääntynyt lukuisa muukin luihuinen ja päätypaikalla istui kukas muukaan kuin Lucius. Hän hymyili vinosti ja odotti, että loputkin heistä istuisivat pöytään ja heilautti sitten kättään merkiksi Aberforthille tarjoilla uusi erä tuliviskiä.
”Eikö Rosier katsonut tärkeäksi tulla?” Lucius kysyi sävyyn, joka kieli hänen ilmeisestä pettymyksestään.
”Hänellä on jälki-istunto professori McGarmiwan vuoksi”, Mulciber kommentoi laiskasti samalla kun Aberforth leijutti sauvansa avulla kaikkia niitä lukuisia tuliviskejä aivan heidän pöytänsä yläpuolella.
”Avery… Dolohov… Kalkaros… Lestrange… Mulciber…” Lucius luetteloi ääneen ja katsoi kutakin läsnäolijaa vuoronperään. ”Musta… Rookwood… Travers… Yaxley… Wilkes… Kaikki, joiden arvelinkin tulevan. Rosierilla tuntui olevan parempaa tekemistä.” Osa heistä naurahti pilkallisesti.
”Lucius, minä en ole kuullut Bellatrixista mitään”, yksi luihuisista, Rodolfus Lestrange, äännähti jostain Severuksen vierestä. Hänen äänensä värisi hivenen. ”Onko hän liittynyt – liittynyt pimeän lordin riveihin?”
Lucius käänsi viekkaan katseensa häneen ja hymyili ivallisesti. ”Kuulenko äänessäsi huolestuneisuutta, Rodolfus?”
”Minä vain haluan tietää, onko hän – ” Rodolfus yritti panna väliin, mutta Lucius nauroi mahtavalla äänellään hänen ylitseen.
”Hänhän on turvassa pimeän lordin huomassa! Sinun ei ole syytä huolehtia Bellasta”, Lucius sanoi ylevästi. ”Mutta kyllä. Hän on liittynyt meihin. Niin kuin on moni muukin, sinun veljesikin nimittäin, Rodolfus. Ja pimeän lordi on myös saanut kannatusta muualla maailmaa. Igor Irkoroff on liittynyt mukaan.”
Severus tunsi olonsa hivenen epämukavaksi. Tottahan hän oli tiennyt alun alkaenkin, että he tapaisivat Luciuksen ja luultavasti kuulisivat hänen tunnelmistaan nyt kun hän oli viimein liittynyt kuolonsyöjiin. Mutta Severus ei ikimaailmassa olisi uskonut, että heidät kutsuttiin Sianpäähän sen tähden, että Lucius voisi mahdollisesti poimia heidät kaikki yksitellen mukaan. Mitä Severus voisi tehdä, jos kaikki hänen ystävänsä lähtisivät hänen vierestään, ja hän jäisi yksin vastustamaan ideaa? Hän ei edes osannut päättää mitä mieltä koko jutusta olisi.
”Mutta entä Narcissa?” Regulus, joka ei ollut vieläkään heittänyt huppua päänsä päältä, kysyi automaattisesti.
”Mitä hänestä?” Lucius tivasi välittömästi.
”Jos kerran niin moni on katsonut edukseen liittyä kuolonsyöjiin”, Regulus jatkoi, ”niin miksei sinun vaimosi seiso rinnallasi tässä asiassa?”
Luciuksen huuli värähti eikä sitä voinut olla huomaamatta.
”Hän liittyy kyllä”, Lucius puolustautui, mutta hänen äänensävynsä puhui muuta. ”Narcissa on hyvin selvästi ilmaissut lojaalisuutensa pimeyden lordia kohtaan. Sinuna kantaisin huolta omasta nahkastasi, Regulus hyvä.”
”Ja niin kauan kuin Narcissa siis empii, pimeän lordi katsoo sinun olevan uskollinen vain ja ainoastaan – kenelle?” Regulus kysyi nenäkkäänä.
Severus ei voinut muuta kuin ihailla sitä, miten tarmokkaasti Regulus tahtoi perinpohjin tietää minkä kanssa he olivat tekemisissä, vaikka hän samaan aikaan niin kovasti arvostikin Luciusta ja muita ystäviään. Kukaan ei nähnyt kovin tarkasti Reguluksen kasvoja tämän hupun alta, mutta hänen lujatahtoisuudestaan kävi selvästi ilmi, ettei hän hyväksynyt Luciuksen viitoittamaa suuntaa pyristelemättä ensin.
”Kuinka sinä kehtaat kyseenalaistaa Luciuksen kykyä valita tuo kunnianarvoinen tehtävä?” Mulciber sylkäisi suustaan ja nousi nyt penkiltään niin, että hänen oma tuliviskilasinsa keinui.
”Minä vain tahdon varmistaa, etten kuuntele sekuntiakaan loputonta paskapuhetta! Jos Narcissa ei ole edes kuolonsyöjä, kuinka meidän käy, jotka osoitamme lojaaliutemme pimeän lordille, mutta emme tahdo sitä polttavaa tatuointia käsivarteemme? Minä tahdon olla varma, että tämä on kannattavaa, Lucius”, Regulus sanoi vakavana. ”Sinun täytyy näyttää pitävämpiä todisteita suhteestasi pimeän lordiin.”
”Hän haluaa teidät!” Lucius mylvi ja näytti suorastaan mielipuoliselta katsoessaan teräksenharmailla silmillään vastakkaista huppupäistä hahmoa. ”Hän tulee palkitsemaan meidät kaikki ruhtinaallisesti – pimeän lordi olisi hyvin – hyvin armollinen – ”
Muutama muu asiakas sekä Aberforth loivat kummastuneita katseita sinne, missä luihuisten porukka istui. Lucius tajusi kiivastuneensa liikaa ja madalsi ääntään niin, että vain luihuiset kuulivat sen:
”En ole missään vaiheessa sanonut, että teidän kuuluisi pitää kontaktia pimeän lordin kanssa… Mutta tulin varoittamaan teitä: Jos ette ole hänen puolellaan, olette häntä vastaan. Pienillä teoilla voitte osoittaa, että teidät kannattaa säästää. Toki sellaiset”, nyt Lucius siirsi Reguluksesta katseensa muihin luihuisiin, ”jotka haluavat kunnioitusta ja valtaa, tietävät mistä minut tavoittaa. Mutta puolestaan ne”, nyt hän katsoi sinne suuntaan, jossa Regulus istui, ”jotka epäilevät pimeän lordia, voivat saman tien juosta Dumbledoren syliin ja olla varmoja, että heidän aikansa koittaa vielä.”
”Uhkailetko sinä meitä?” Tällä kertaa puhuja ei ollut Regulus eikä sävy ollut niin haastava. Puhuja oli Dolohov, joka tuijotti Luciusta silmät sirrissä ja odotti kysyvänä vastausta.
”En”, Lucius vastasi hieman hätiköiden. ”Ajatelkaa nyt, me olemme aina pitäneet yhtä… Olemme aina olleet muita vastaan!”
Severuksen mahassa velloi. Hän olisi tahtonut pinkoa pakoon heidän keskustelustaan; Lucius näytti niin kiivaalta puhuessaan kuolonsyöjistä ja Voldemortista, eikä hän voinut olla huomaamatta sitä ahnasta ilmettä Mulciberin kasvoilla joka kerta kun hän kuuli puhuttavan pimeän lordista.
”Sitä paitsi meillä on jotain yhteistä pimeän lordin kanssa”, Lucius sanoi kuiskaten, jolloin kaikki heistä – jopa Regulus – hivuttautuivat tahtomattaankin lähemmäs häntä. ”Pimeän lordi vihaa kuollakseen jästisyntyisiä.”
Severuksen verkkokalvolle ilmestyi lähes todentuntuinen kuva Lilystä, joka istui Kehrääjänkujan joen vieressä aivan hänen edessään ja kysyi viattomalla äänellä: ”Onko sillä jotain väliä, että on jästisyntyinen?” Ja heti kun he olivat Mulciberin ja Averyn kanssa lähteneet Sianpäästä takaisin Tylypahkaan, Severus erkani heidän seurastaan ja oksensi lähimpään pusikkoon, jonka matkalla näki.
***
Myöhemmin tuona samaisena iltana Lily istui ystäviensä Susanin ja Karenin kanssa Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Iltapala suuressa salissa järjestettäisiin vasta puolen tunnin päästä ja oleskeluhuone oli tyhjentynyt ihmisistä, joten he olivat päättäneet vallata takan edusta ja kääriytyä vilttien alle juttelemaan. Karen puolestaan oli tapansa mukaan ottanut riimukirjansa esiin, mutta kuunteli sivukorvalla Lilyn ja Susanin välistä keskustelua.
”Missähän Mary ja Sandra ovat?” Susan ihmetteli samaan aikaan kun hän tuijotti tummilla silmillään tanssahtelevia liekkejä tulisijassa. ”He lupasivat lähteä käymään minun kanssani Rohkelikon voitonjuhlissa.”
”Ai, minä kun luulin että Musta on nykyään sinun seuralaisesi”, Karen mumisi riimukirjansa takaa.
”Ei se ole mitään vakavaa”, Susan kommentoi närkästyneenä ja heitti häntä yhdellä repeytyneellä kankaanpalasella, jonka hän oli vain hetki sitten nyhtänyt viltistään. ”Me ollaan päätetty edetä hitaasti.”
Nyt oli Lilyn vuoro nauraa. ”Ja sekö on OK Mustalle?”
”Luulisin”, Susan sanoi välinpitämättömästi ja katsoi sohvan selkänojan ylitse tyttöjen makuusaliin johtaviin portaisiin. ”Sitä paitsi minulla oli sellainen käsitys, että ne juhlat pidettäisiin täällä. Kysehän kuitenkin on Rohkelikkojen voitonjuhlista. Rohkelikkojen. Ja ne ovat olleet aina täällä.”
”No, älä unohda että Potter järjestää ne juhlat”, Lily huomautti virnistäen. ”Yllätykset ovat erittäin todennäköisiä.”
”Niin, totta”, Susan mumisi ja vilkaisi kultaista rannekelloaan. ”Pahus, kohta on iltapalankin aika! He lupasivat tulla tänne ajoissa. Entä, jos Mary ja Sandra menivätkin sinne eivätkä vain ilmoita?”
Nyt Karen laski kirjansa ja katsoi Susania epäuskovasti silmälasiensa takaa heilauttaen maantienväristä tukkaansa pois silmien edestä.
”Eivät he niin tekisi. Sitä paitsi, eikö Sirius kuitenkin ilmoittaisi sinulle? Tuskin hän haluaa viettää alkoholipitoista iltaa ilman sinua?” Karen kysyi hymyillen kiusoittelevasti.
”Minusta sinun ei pitäisi edes mennä”, Lily pani väliin. ”Jos te todella etenette Siriuksen kanssa hitaasti, niin miksi ette voisi viettää kerrankin erilaista viikonloppua? Menisitte Tylyahoon tai jotain.”
”En minä viitsi kutsua Siriusta…” Susan mumisi haroen päätään. ”Tai siis, olisi outoa pyytää Sirius Mustaa Tylyahoon. Voisi kuvitella, että hän nukahtaisi jo matkalla sinne.”
Yhtäkkiä Lilyn mieleen kohosi muisto Jamesista, joka oli hyvin innoissaan Tylyahoon menosta ja oli jopa maininnut, että he viettivät Siriuksen kanssa aikaa Kolmessa luudanvarressa. James ja Sirius olivat kuin veljekset, joten taatusti Siriuskin –
Hän karisti ajatukset mielestään, kun tajusi mitä ajatteli. Lily oli ollut melkein aikeissa sanoa ystävilleen, että kelmit rakastivat käydä Tylyahossa, mutta hän älysi mitä oli aikeissa sanoa, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hän oli jo aukaissut suunsa. Susan olisi luultavasti vain innostunut, mutta Karen olisi pitänyt viikon mykkäkoulua, jos olisi saanut selville että myös hänen toinen paras ystävänsä oli vain melkein ollut treffeillä yhden kelmin kanssa.
”Me olimme muuten tänään Tylyahossa eikä sinua näkynyt, Lils”, Karen sanoi sitten kun kukaan ei ollut hetkeen sanonut mitään.
”Minä olin… olin kirjastossa.”
Susanin silmien väliin ilmestyi lievä ryppy.
”Miksi ihmeessä?” hän ihmetteli.
”Minulla ja… Severuksella on sellainen… liemiprojekti.” Oli kurjaa valehdella ystävilleen sillä tavoin, mutta Lily ei juuri sillä hetkellä voinut muutakaan. Hän siirsi vaivihkaa katseensa takaisin takkaan, jotta ei paljastuisi valheesta, sillä Karen oli haka arvaamaan milloin joku valehteli.
”Ai niin, se! Etkö muista, Karen? Se Kuhnusarvion palkintojuttu?” Susan johdatteli.
”Teetkö sinä sen Severuksen kanssa?” Karen kysyi ilmeettömänä kuulematta tuskin lainkaan mitä Susan oli sanonut.
”Joo, mehän olemme ihan lyömätön pari liemissä!” Lily sanoi innostuneella äänellä ja uskalsi vasta nyt katsoa ystäviään. ”Ja arvatkaa mitä? Meistä on tullut kai taas parempia ystäviä. Toisin kuin sinä, Susan, Severus pyysi minua Tylyahoon.”
Hän oli automaattisesti olettanut, että Susan ja Karen olisivat olleet iloisia hänen puolestaan, mutta oletus osoittautui vääräksi. Heidän välilleen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jota ei vähään aikaan rikkonut oikein mikään. Lily tuskin käsitti mistä se johtui.
”Niin, siinä on vain se pikkuinen ero, että minä ja Sirius olemme yhdessä”, Susan sanoi lopulta hivenen kiusaantuneena.
”Mikseivät ystävät voisi käydä Tylyahossa?” Lily hämmästeli. ”Ei se automaattisesti tarkoita, että täytyy olla kuherteleva pari ennen kuin voi pyytää toista Tylyahoon. Käymmehän mekin siellä!” James kummitteli ahdistavana hänen mielessään huonona esimerkkinä äskeisiin sanoihinsa viitattuna, mutta Lily päätti olla välittämättä ja katsoi uhmakkaana ystäviään.
Susan ja Karen katsoivat toisiaan paljonpuhuvasti. He taistelivat hiljaa mielessään, kumpi joutuisi sanomaan Lilylle seuraavat sanat, jotka kuitenkin Karen lopulta tuli sanomaan:
”Ei kyse ole siitä, että se merkitsisi jotain… Me vain… Me näimme häntä tänään Tylyahossa. Hän oli niiden Mulciberin ja Averyn kanssa…” Tässä vaiheessa Lily paloi halusta huomauttaa, että hän itse asiassa tiesi tuon kaiken, mutta muisti vain vaivoin jälleen pitää kielensä kurissa. ”No, he menivät – niin kuin olettaa saattaa – Sianpäähän ja viipyivät siellä tovin – ”
”Ihan kuin olisitte vakoilleet Severusta tai jotain”, Lily kivahti ja suoristi vilttiään.
”No myönnetään, että oli kyllä vähän vakoojaolo”, Susan sanoi siihen mutta vakavoitui. ”Lily, minusta hänessä on jotain kieroa. Kun he lähtivät Sianpäästä, Lucius tuli Sianpäästä heidän perässään… Lucius! Voitko kuvitella, hän on liittynyt Voldemortin armeijaan!”
”Mistä sinä tuollaista olet kuullut?” Lily kysyi yrittäen näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta oli kovin vaikeaa pitää järkyttyneisyyttä pois kasvoilta. Hänen sydäntään alkoi väkisinkin kivistää...
”Siriukselta”, Susan vastasi oitis. ”En tiedä, mutta… Minusta Severus liikkuu karmivassa seurassa. Sinun täytyy todella pitää varasi.”
”Mutta ei Sev ikinä – ” Lily sopersi, mutta suuttumus ja järkyttyneisyys sotkivat hänen sanansa. ”Severus… Hän on vain niin… Hän on minun ystäväni.”
”Me tiedetään, Lils”, Karen vastasi siihen ja kurottautui ottamaan tätä kädestä kiinni. ”Me vain sanottiin, että ole varovainen. Totta kai me tiedämme, että sinä ja Severus olette olleet niin kauan ystävyksiä… Me vain huolestuttiin ja – ”
Mutta Karen ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun kun oleskeluhuoneen muotokuva heilahti sivuun ja sisälle kapusivat Sirius ja hänen vanavedessään puuskuttava James. Lily oli jo heittänyt viltin pois päältään ja valmiina pakenemaan makuusaliin johtaviin portaisiin, mutta Susan tarttui häntä vaistomaisesti ranteesta.
”Evans, minulla on sinulle uutisia!” James henkäisi ja heilautti kättään tytön suuntaan.
”Mitä tällä kertaa?” Lily kysyi.
”No oikeastaan me tulimme Siriuksen takia, kun hänellä tuntuu olevan jotain hoitamattomia asioita ystäväsi Susanin kanssa, joten – ”
”Asiaan…”
”Niin!” James sanoi nopeasti ja hänen kätensä lennähti oitis hiuksiin. ”Teillä kun on Remuksen kanssa se partiointi tänä iltana, niin se ei – se ei valitettavasti onnistu.”
Lily kohotti nyt kulmiaan yhä ylemmäs. ”Miten niin ei onnistu? Älä vain sano, että hän ei ole siinä kunnossa koska olette juhlineet liikaa…”
”Ei, Remus ei ikinä juhlisi liikaa”, James sanoi tietävänä. ”Itse asiassa Remuksella on jokin pakonomainen tarve aina moittia minua ja Siriusta siitä, kuinka käyttäydymme aina kun Rohkelikko voittaa, joten – ”
”Sinun on näköjään mahdotonta pysyä aiheessa…” Lily mumisi oikeastaan itselleen ja pyöräytti silmiään.
”No se, mitä yritän sanoa, on että Remus on sairastunut eikä hän pääse tulemaan”, James sanoi.
”Ne maustetut kanankoivet eivät tainneet sittenkään sopia Remuksen vatsalle… Hän on käynyt murjottavan Myrtin vessassa tänään jo kolmetoista kertaa”, Sirius säesti riiputtaen muka harmissaan päätään.
James nyökytteli ystävänsä rinnalla siihen nähden kovin innokkaasti, että heistä kumpikaan ei Lilyn mielestä näyttänyt kovin surevan ystävänsä puolesta. Lily huokaisi syvään. Hän ei aikoisi järjestää kohtausta, koska tiesi hyvin ettei Remus jättäisi rohkelikkojen juhlien takia partiointia Lilyn varaan. Sen muutaman viikon aikana kun hän oli partioinut yhdessä Remuksen kanssa, Lily oli tajunnut että oli olemassa edes yksi kelmi maailmassa, joka ei kaiken aikaan puhunut itsestään tai tainnuttanut toista tylypahkalaista syyttä.
”Hyvä on”, Lily sanoi lopulta. ”Hyvä on. Sanokaa Remukselle terveisiä.”
”Kiitos, Lily!” James henkäisi kiitollisena. ”Remus nimittäin sanoi, että tappaisi ennemmin itsensä kuin jättäisi partioinnin ilman sinun suostumustasi. Hän tulee ilahtumaan.”
Lilyn kulmat kohosivat nyt entistä ylemmäs. ”Sanoiko Remus muka todella noin?”
”Sanoi, sanoi!” James sanoi kiivaasti nyökytellen. ”Hän oli todella masentunut kun lähdimme… Varmaan itkee itsensä uneen.”
Lily katsoi kun James ja Sirius katosivat takaisin ulos muotokuva-aukosta ja pudisti päätään. Olihan James aina käyttäytynyt perin oudosti hänen seurassa, mutta se oli jo melko omituista. Lilyn oli vaikea kuvitella Remus makaamassa sairaalasiivessä ainoana ajatuksena se, antaisiko Lily todella anteeksi että hän jäisi potemaan sairauttaan peiton alle. Hän pudisti päätään uudemman kerran.
”Hymyiletkö sinä?” Susan kysyi innostuneella äänellä.
”Kuulitko sinä mitä Potter sanoi?” Lily puolestaan hämmästeli. ”Häneltä alkaa ihan totta järki pettää.”
”Eikö hän ollutkin tosi mukava?” Susan yritti johdatella.
”Susan! Mikä sinun on? Sirius on aivopessyt sinut”, Lily mutisi happamasti. ”Mitä hän muuten edes tahtoi?”
”Hän tuli ilmoittamaan, että Rohkelikon voitonjuhlat ovat täällä puolen yön jälkeen”, Susan sanoi ja hymy hiipui hänen kasvoiltaan. ”Tosin hän myös mainitsi, että aikoo itse mennä katsomaan Remusta sairaalasiipeen ja sitten nukkumaan. Se ilonpilaaja!”
”No, sittenhän Potter ei ole ainoa, joka käyttäytyy omituisesti”, Karen sanoi vinosti hymyillen ja löi riimukirjan kannet yhteen. ”On vähintään maailman yhdeksännes ihme, jos Sirius Musta ei juhli voittoaan!”
***
Kun yksi keittiön kotitontuista oli tullut myöhemmin ilmoittamaan, että suuressa salissa alkaisi iltapalan tarjoilu, Lily, Karen ja Susan olivat nousseet sohvilta ja rientäneet pois oleskeluhuoneesta. Puolessa välin matkaa Susan tapasi Maryn ja Sandran ja häipyi heidän kanssaan juhlimaan. Lily ja Karen puolestaan loikkivat marmoriportaat alas iltapalalle, ja katsomatta lainkaan eteensä Lily sanan nimenomaisessa merkityksessä törmäsi vastaantulijaan.
”Pahus!” Lily kirosi pidellen päätään samalla kun yritti nousta ylös Karenin avustamana.
”Katsoisit mihin päin kuljet, sinä – ” Sanat loppuivat kuin seinään. Severus oli suoristautunut ja katsoi nyt Lilyn smaragdinvihreisiin silmiin punan noustessa kasvoilleen. Hänen ei ollut tarkoitus puhua sillä tavalla Lilylle.
”Sev”, Lily henkäisi yllättyneenä ja suki hamettaan suoraksi. ”Anteeksi, en katsonut mihin kuljen, olin ajatuksissani – ”
”Ei, älä pyydä anteeksi”, Severus kiirehti sanomaan. ”Vahinkohan se vain oli.”
Karen älysi ilmeisesti tässä vaiheessa häipyä tiehensä, nimittäin hän alkoi äkkiarvaamatta valittaa tyhjää vatsaansa ja katosi sitten suuren salin ovista sisään. Lily katseli hänen peräänsä odottaen, että Severus sanoisi jotain.
”Kuulin, että Rohkelikko voitti Korpinkynnen”, Severus tokaisi sitten äänessään hiukka halveksuntaa.
”Niin, he juhlivat voittoa parhaillaan”, Lily sanoi.
”Luulin, että olisit mukana”, Severus jatkoi piikittelyään.
Nyt Lilyn ilme muuttui ilahtuneisuudesta happamaksi.
”Olisin mukana? Mistä lähtien minä muka olisin kiinnostunut huispauksesta?” hän kysyi kädet lantioillaan.
”En minä sitä tarkoittanut”, Severus sanoi oitis. ”Luulin vain… kun olet rohkelikko…” Sen sanottuaan hänen sanansa hukkuivat huudonmetakkaan, joka kantautui marmoriportaiden yläpäästä kun joukko rohkelikkoja hyppeli portaat alas laulaen voittolaulujaan. He molemmat seurasivat joukon menoa suureen saliin, jolloin Lily pisti merkille, ettei heidän seassa ollut James Potteria tai Sirius Mustaa.
”Kuule, minä partioin tämän illan yksin”, Lily aloitti samalla kun hänen mieleensä oli juolahtanut eräs syyhyttävä ajatus. ”Tämä on vastoin sääntöjä, mutta olisi hauskaa jos voisit tulla minun kanssani.”
Severus irrotti katseensa rohkelikkolaumasta ja siirsi sen Lilyyn. Hän ei peitellyt omaa hämmästyneisyyttään edes siksi, että tyttö saattaisi sittenkin perua ideansa ja pyytää jotakuta toista. Hän oli nimittäin tällä kertaa aidosti utelias tietämään, miten sellainen oppilas kuin Lily tahtoi niiden lukuisien vuosien jälkeen toimia niin kuin kelmit.
”Miksi Lupin ei partioi tänään?” Severus kysyi kun sai puhekykynsä vihdoin takaisin.
”Hän on kipeä”, Lily sanoi välittämättä lainkaan Severuksen epäluuloisista katseista. ”Miten me jäisimme muka kiinni? Dumbledore luottaa valvojaoppilaisiin täysin, hän ei saa ikinä tietää.”
”Sen takia sinä alatkin huolestuttaa minua”, Severus mutisi kulmat kurtussa. ”Ja muistutat etäisesti joitakin, jotka hiippailevat käytävillä ja – ”
”Uskallakin sanoa”, Lily aloitti varoittavaan sävyyn, ”että toimin samalla tavalla kuin kelmit.”
”No, siihen suuntaan sinä olet menossa”, Severus sanoi ilkeästi ja istui portaille murjottamaan.
Lily huokaisi syvään ja istuutui ystävänsä viereen. Hän tarkasteli Severuksen kalpeita kasvoja ja yritti nähdä hänen mustien silmien läpi, mitä tämä ajatteli.
”Kuinka suloista”, Lily sanoi viimein ja katseli edelleen Severusta, vaikka tämä puolestaan oli siirtänyt katseensa Tylypahkan pääoviin. ”Sinä alat sittenkin välittää säännöistä.”
Severus tuhahti eikä suostunut vieläkään katsomaan Lilyä. Nyt tyttö nojautui lähemmäs ystäväänsä ja kuiskasi niin anelevasti kuin ikinä osasi:
”Tulisit nyt… Tähtitorni ei ole yhtään niin jännä paikka, jos olen siellä yksin. Ole kiltti…”
”Kummallista”, Severus puuskahti hampaidensa välistä, ”että sinä ihan totta haluat tehdä tämän.”
”Niin onkin”, Lily sanoi hymyillen. ”Mutta siihen ei tule enää tilaisuutta jatkossa. Suostuisit nyt. Siitä voisi tulla hupaisaa.”
Severus näytti hetken siltä, että hän olisi tahtonut pistää lujaa vastaan, mutta rentoutui sitten ja kohtasi mustilla silmillään Lilyn smaragdinvihreät.
”Tavataan rohkelikkojen tornissa kymmeneltä”, hän mutisi suupielestään, suoristautui ja katosi suureen saliin. Lily oli kuulevinaan, että joku huusi melun seasta Severukselle jotain ilkeää, mutta hänen ajatuksensa karkailivat vähän väliä toisaalle. Hymy hiipi Lilyn huulille kun hän lipui Severuksen vanavedessä suureen saliin ja istahti Rohkelikon tupapöydän ääreen vilkaisten syrjäkarein sitä pöytää, jossa poika kumppaneineen istui.
***
Myöhemmin illalla Lily suorastaan hämmästyi nähdessään Severuksen seisovan kuuliaisena Rohkelikkotornissa. Hän oli epäillyt, että Severus ei sittenkään tulisi, ja tekisi sitä vastoin heidän liemiprojektiaan professori Kunusarviota varten, mutta hän oli onnekseen erehtynyt. Severus seisoi vain parin tuuman päässä Lilystä ja ei kiinnittänyt huomiota tyttöön, joka asteli hänen taakseen ääneti ja sanoi sitten iloisesti:
”Sinä tulit!”
Severus, joka vavahti ilmeisen yllättyneenä Lilyn hiippailusta, käännähti sukkelasti tyttöön päin.
”Sain sellaisen käsityksen, ettei minulla ollut vaihtoehtoja”, hän sanoi kalskeasti, kun he kapusivat portaita alakertaan. Lily vilkuili vuoronperään molempiin suuntiin käytävällä ja johdatti heidät sitten neljänteen kerrokseen.
”Minne me itse asiassa mennään?” Severus kysyi kun Lily jätti myös neljännen kerroksen partioimatta ja suuntasi portaissa yhä ylemmäs.
”Tähtitorniin tietysti”, Lily sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä juttu. ”Oletko muka ikinä nähnyt tähtitornia öisin?”
Severuksen olisi tehnyt mieli vastata toisin, mutta hän päätti turvautua valheeseen: ”En.” Lily hymyili sille ja tarttui hänen kädestään kiinni vetäen heitä yhä ylemmäs torniin vieviä portaita. He kiersivät rappuja niin kauan, kunnes molempien päässä pyöri ja huimasi, ja pian he saapuivat syksyiseen ulkoilmaan korkealle torniin ja tarkistivat vain vaivoin, ettei kukaan ollut seurannut heitä. Hetken Lily oli ollut varma, että oli kuullut alhaalta puhetta, mutta oletti olevansa niin väsynyt että kuuli luultavasti omiaan. Myös Severuksen levollinen katse Tylypahkan tiluksilla kieli, ettei hänkään ollut kuullut mitään.
”Mitä pidät? Milloinkahan me oltiin viimeksi täällä kahdestaan?” Lily mietti ääneen ja seurasi Severusta muurin reunustalle, jossa poika istui yhtä huolettomasti kuin joskus kauan aikaa sitten kun Lily oli arvellut hänen tippuvan.
”Siitä on ikuisuus.” Severuksen ääni oli matala eikä siitä voinut aistia minkäänlaisia tunteita. Hän aukaisi jo kerran suunsa uudestaan, sulki sen taas ja pudisti päätään. Lily ei tiennyt miksi, mutta hänen suunsa vääntyi väkisinkin huvittuneeseen hymyyn.
Hän ei tiennyt, miksi oikeastaan tunsi sillä tavoin ollessaan Severuksen kanssa yhdessä. Niin vain oli aina ollut. Severuksella oli outo tapa katsoa ihmisiä ja tehdä Lily iloiseksi kun sitä vähiten edes yritti. Hänessä oli jotain, mitä kukaan muu ei oikeastaan pintaa syvemmältä viitsinyt nähdä tai etsiä. Severus oli sillä omalla erikoisella tavallaan kovin suloinen.
”Mitä sinä oikeastaan olet puuhaillut?” Lily kysyi sitten kun kumpikaan ei ollut puhunut hetkeen mitään.
”En mitään merkittävää”, Severus sanoi välttelevästi.
”Susan ja Karen sanoivat nähneesi sinua Tylyahossa”, Lily sanoi.
Severus päästi suustaan äänen, joka ilmaisi hänen ärtyneisyytensä.
”Ihan niin kuin ennen. Typerä siskosi oli kova urkkimaan meidän juttujamme”, Severus sanoi halveksuvasti.
”Ei Petunia ole typerä!” Lily kivahti äänessään rohtu paheksuntaa. Kun Severus ei puolestaan kyennyt tähän vastaamaan rehellisesti, hän päätti pysyä vaiti. Hän raapi kynsillään muurin kivipintaa ja yritti olla kohtaamatta Lilyn katsetta. Hänen olisi pitänyt olla iloinen Lilyn seurassa, mutta jostain syystä Severuksen olo ei olisi voinut olla kurjempi. Hän oli niin kovasti yrittänyt sinä päivänä olla törmäämättä Lilyyn, mutta se kaikki oli tapahtunut – ja vieläpä kirjaimellisesti.
”Mitä sinä itse teit Tylyahossa sitten?” Severus kysyi kun tajusi, ettei Lily aikonut sanoa enää mitään.
”Minä… Tarvitsin makeaa Hunajaherttuasta”, Lily sanoi mutta oli tällä kertaa se, joka vältteli katsekontaktia.
Severus hymyili vinosti. Hän ei tainnut olla ainoa, jolla oli salaisuuksia.
”Me näimme Luciusta.”
Lily repi katseensa irti tähtitornin kivilattiasta ja nosti sen Severukseen. Hänen smaragdinvihreät silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreät – ei, sittenkin huolesta, Severus pystyi aistimaan sen unissaankin siitä tavasta, jolla Lily häntä katsoi. Suu rakosellaan hänen vähintään yhtä punaiset huulet kuin tukkakin olivat muodostuneet yllättyneen ilmeen kun he hetken aikaa tyytyivät vain tuijottamaan toisiaan.
”Malfoyta?” Lily toisti, vaikka hän oli kyllä kuullut ja tiennytkin – kiitos Susanin ja Karenin. ”Mutta Sev, etkö sinä tiedä?” Hän huolestui kun poika näytti niin huolettomalta puhuessaan Luciuksesta siihen sävyyn.
”Tiedä mitä?” Severus kysyi välinpitämättömästi.
”Lucius on liittynyt Voldemortin armeijaan – ”
”Älä sano sitä nimeä!” Severus karjaisi ja siinä samassa hänen tyyneytensä oli tiessään. Hän oli loikannut muurilta jaloilleen ja sitä vastoin, että olisi katsonut uhkaavasti Lilyn kasvoihin ja seissyt tämän edessä varoittavana, Severus vajosi käsivarsiensa uumeniin ja peitti kasvonsa tytön nähtäviltä.
”Miksi?” Lily kysyi varovasti.
”Koska et saa.” Severus ei osannut selittää sitä paremmin. Mitä hän olisi Lilylle sanonut? Lucius oli vallan mainiosti tehnyt heille selväksi, että nimen sai sanoa vain peloton velho, ei sellainen noita kuin…
Kuin Lily, Severus ajatteli surkeana mielessään. Hän yritti olla kovasti miettimättä, mitä Lucius oli puhunut jästisyntyisistä, hän yritti olla näyttämättä siltä kuin se olisi tehnyt häneen suurenkin vaikutuksen. Ehkä juuri sen takia Severus ei voinut antaa Lilyn lausua sitä nimeä. Hän oli liian hyvä sanomaan sitä.
”Kyllä minä tiesin, että Lucius on liittynyt kuolonsyöjiin”, Severus sanoi hetken päästä.
Lilyn pupillit laajenivat hämmästyksestä. ”Kuolonsyöjiin? Siksikö heitä kutsutaan?”
”Niin.”
Nyt kun hän oli viimein kertonut sen, mikä Severusta oli koko sen päivän kaivertanut mielessään, hän oli aikeissa kysyä Lilyltä mitä sitten hän oli oikeastaan tehnyt Tylyahossa, mutta Severus unohti sen pian. Hänen katseensa oli kiinnittynyt sormien raosta Tylypahkan pihamaalle, jossa hän aisti liikettä. Hän kohotti siis oitis katseensa käsien lomasta ja siristi silmiään aivan niin kuin hänen toisella puolellaan Lilykin oli tehnyt.
”Näetkö?” Lily kuiskasi. ”Pitäisiköhän meidän mennä takaisin -?”
”Millainen valvojaoppilas sinä oikein olet…” Severus mutisi suupielestään ja nappasi tähtitornin kaukoputken suunnaten sen sinne suuntaan, jossa tummat hahmot häälyivät.
”Mitä?” Lily kysyi hetken kuluttua kun Severus oli tähystänyt kaukoputkella pihamaalle muttei sanonut mitään. ”Kuka siellä on?”
Pian Severus oli havainnut kaukoputkellaan liikkujat, ja vaikka hän olikin ollut täydellisen varma kelmien hiippailusta öiseen aikaan, hän joutui nyt myöntämään mielessä erehtyneensä vain hivenen. Tästä huolimatta Severus onnistui ivallisena tyrkkäämään kaukoputken Lilyn kouraan. Kun Lily oli ilmeisesti myös löytänyt tummat hahmot pihamaalla, hänen suunsa loksahti auki ja hän erkani kaukoputkesta.
”Remus?” hän kuiskasi eikä peitellyt lainkaan hämmästyneisyyttään, vaikka huomasi Severuksen virneen leviävän silminnähden.
”Kiinni jäi”, Severus sanoi lipevästi. ”Aivan kuten olen sanonut. Eiväthän he muut olleet mukana, mutta... Nyt sinä näet sen itse.”
”Mutta Sev, siellä on myös matami Pomfrey!” Lily sihahti. ”Ehkä hän hourailee kuumeessaan ja tarvitsee raitista ilmaa…” Hän suunnisti kaukoputken takaisin vasempaan silmäänsä ja kohdisti sen uudestaan kahteen hahmoon. ”He menevät toiseen suuntaan, jonnekin Tällipajun lähettyville kai… En käsitä…”
”Minäpä selitän sinulle”, Severus sanoi virnuillen ja nappasi kaukoputken pois Lilyn ulottuvilta. ”Tätä he ovat tehneet kaiken aikaa – Potter ja kumppanit. En ihmettelisi, vaikka ne väijyisivät odottamassa Lupinia linnan toisella puolella.”
”Ja matami Pomfrey katsoo sitä kaikkea läpi sormien?” Lily kysyi epäluuloisena kulmat koholla. ”Tuo on niin kauhean kaukaa haettua. Eikö olisi todennäköisempää, että Lupin on todella kipeä eikä tässä ole kyse Potterista?”
Mutta Severus näytti siltä kuin ei olisi lainkaan kuullut hänen äskeisiä sanojaan.
”Potter ja Musta… He ilmestyvät paikkoihin yllättäen ja katoavat oudosti… Siinä on jotain outoa”, Severus mumisi poissaolevana. ”Minun täytyy tietää mitä he suunnittelevat, sitten ehkä kaikki ymmärtää, että he eivät ole – ”
”Sinun täytyy?” Lily toisti kulmat koholla. ”Sev, anna olla, jooko? Mennään takaisin nukkumaan, me molemmat olemme väsyneitä ja – ” Mutta ennen kuin Lily ehti jatkaa lausettaan loppuun, Severus oli kadonnut ajatuksineen alas tähtitornin portaita ja jättänyt hänet muurin vierelle. Sen pienen hetken kun he olivat olleet kahdestaan Severuksen kanssa, Lilyä ei ollut paleltanut seistä syksyn koleassa yössä, mutta kun poika oli pian juossut tiehensä, hän muisti jälleen miten kylmä ulkona oli.
***
-
Vau. Mahtavaa! Oot niin todella taitava kirjottaja! Oon sun ykkösfani! :D
Lilyn ja Kalkaroksen ystävyys on niin aitoa. *huokaus* Ruikuli on söpö ku se on mustasukkanen. <3 ::)
Sitte taas Lilyn ja sen tyttökaverien välit ei oo niin läheiset ku Lilyn ja Seven, tai semmonen tunne..
Koko tarinan nimi, Prinssin tarina, on aiva ihana ja saa kiinnostumaan. :)
No joo, tosi rakentavaa kommenttia! :D Sä oot vaan niiiiin hyvä! Oon uskollisin lukijas tästä eteenpäin!
Terveisin,
mAngo
-
Mm tää on hyvä :D Ihanan tällasta kevyttä muttei höttöä. Ja tää aihe on hyvä, mielenkiintoinen, kun olen itsekin miettiny just kaikkee mitä tuossa summaryssä luki.
Mä olen aina vihannut Lilyä ja sä teet siitä ihan siedettävän tyypin! ;)
Jotain virheitä löysin, pilkutusta ja taivutusmuotoja ja sellasta, ei mtn kuolemanvakavaa mutta pisti silmään.
”Ai niin, se! Etkö muista, Karen? Se Kuhnusarvion palkinto-juttu?” Susan johdatteli.
Ja sit tuo, en tiedä kun senhän voi periaatteessa ajatella että Kuhnusarvion palkinto, jolloin tulis toi viiva, mutta mä laittaisin palkintojutun yhteen. Olipas selkeää.
Kommentointi on sinänsä mun vahva laji ::) Mutta jatkoa odotellessa.
-
mAngo, kiitos paljon! :) Pitää vain toivoa, että onnistun pitämään Lilyn ja Severuksen ystävyyden uskottavuuden rajoissa. Mutta todella mukavaa että olet pitänyt ;)
MMadii, kiitos myös sinulle! Niin, valitettavasti Lily/Sev ficceihin törmää harvoin (tai ainakaan minä en ole törmännyt useasti) ja tuli sellainen fiilis että jotain heistä on kirjoitettava. :) Ja tosiaan, tuo korjausehdotuksesi kuulostaa järkevältä, joten palaan korjaamaan sen kohdan myöhemmin huomenissa!
Jatkoa ei kuitenkaan vielä luvassa, vaikka työstän sitä parhaillaan. ;) Siihen asti siis... Adios!
-
Ei jatkoa? Sniif. :'(
Tarina alko jo tosi lupaavaasti joten SUOSITTELEN jatkamaan. :D
Mutta ei ole pakko toki, mua vaan haluttais kuulla miten tää jatkuu. ;)
mAngo
-
Siis selitin hieman epäselvästi.. Siis jatkoa on tulossa mutta ei vielä valmiina. :) Kirjoitan sitä parhaillani. Olen niin innostunut tämän kirjoittamisesta, että aion toki kirjoittaa tämän loppuun! Uskallan luvata että 5. luku tulee tämän viikon puolella. ^^
-
Tässä on mun mielestä kaikkein aidoimmat Lily, Kalkaros ja James. Ne kaikki oli aivan tasan sellasia ku olin Rowlingin kirjojen pohjalta kuvitellu. Semmonen ihana ja rohkee Lily (ei aina sitä määräilevää), Kalkaroksenki käytös ja ajatukset oli musta hyvin kuvattu ja James, vaikka sitä ei nyt ollu niin paljoo, oli kans jotenki osuva. Erinomasta tässä oli se, että oli kuvattu sekä Kalkarosta että kelmejä aika puolueettomasti, eikä kumpikaa (kummatkaan) ollu mitää tarinan niljakkeita <- oli siinä taas sana
Odotan jatkoo kovasti :)
-
Jos siis jatkoo tulee niin ootan innolla! :D
mAngo
-
erikka, kiitos vielä sinullekin. ^^ Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että olen mielestäsi osannut luoda aidot hahmot, nimittäin ficeissä se on juuri vaikeinta. On niin kauhean vaikeaa muotoilla hahmoista semmoset kuin ne oikeasti ovat alkuperäisessä ja siinä virallisessa teoksessa. Kalkaros (outoa sanoa tuo nimi, kun olen niin tottunut kirjoittamaan ja sanomaan Severus) on yksi vaikeimmista kirjoitettavista ja sitä pitää lähes jatkuvasti treenata lukemalla Potter-kirjoja.
Ja niin, iso kiitos ja kumarrus myös muille kommentoijille aikaisemmin, ja nyt odotus on palkittu uudella jatkolla! ;)
5. luku
Päivät matelivat eteenpäin kun aurinkoiset päivät muuttuivat yhä sateisemmiksi ja tylypahkalaiset käärivät paksuja viittoja päälleen kun lokakuun puolivälissä myös tuuli yltyi hurjimmilleen. Severus oli sen muutaman viikon aikana käyttänyt vähemmän aikaa Kuhnusarvion liemikilpailua varten ja keskittänyt kaiken tarmonsa kelmien perässä hiiviskelyyn, mikä oli myös automaattisesti johtanut siihen, että myös yhdessä vietetty aika Lilyn kanssa oli jäänyt vähemmälle. Severuksen intoa saada kelmit kiinni ja aiheuttaa heille potkut Tylypahkasta oli vain lisännyt ne kerrat, kun hän oli yllättänyt heidät supattamasta käytävillä tai ilmaantumasta odottamattomiin paikkoihin Tylypahkassa, kuten salakäytäviin, joiden sisälle Severus ei lukuisista yrityksistään huolimatta päässyt.
Oli kuitenkin enää ajan kysymys, milloin kelmit paljastuisivat, ja kaikkein mieluiten Severus tahtoi, että hän olisi silloin paikalla. Hän vähät välitti Siriuksen ärtyneestä katseesta, jonka hän loi luihuisten pöytään suuressa salissa, ja pyrki vääntämään suunsa pilkalliseen hymyyn aina kohdatessaan tämän katseen. Niin Severus kuin Siriuskin molemmat olivat ääneti ymmärtäneet, että kelmien salaisuus ei pian olisi enää kovinkaan suuri salaisuus, joten Sirius oli kääntynyt ympäri tuolissaan ja poistunut muiden kelmien seurasta ennen jälkiruokaa.
Niinä viikkoina kun Tylyahoviikonloppu lähestyi, Mulciber oli puhunut taukoamatta Luciuksen tapaamisesta ja huokunut onnellisuutta. Hän oli mitä ilmeisimmin sillä kannalla, että oli järkevää odottaa sopivaa aikaa ja seurata Luciuksen jalanjälkiä, sillä hän mainitsi useaan otteeseen kuinka Rosier oli – huolimatta siitä, ettei hän tullut ensimmäiseen kokoukseen – liittynyt Luciuksen rinnalle kuolonsyöjiin. Avery puolestaan oli ottanut vähän löyhemmän kannan.
”Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla, että me käymme tapaamassa Luciusta”, hän oli sanonut kun neljän kokouksen jälkeen Mulciber oli levittänyt sanaa uudesta tapaamisesta.
Severus puolestaan oli aiemmin ollut oikeassa arvatessaan, että Luciuksen tapaaminen osui päällekkäin Lilyn tapaamisen kanssa.
”Mutta kyllä kai Lily ymmärtää.” Se oli Averyn ensimmäinen kommentti, kun Severus oli sanonut tapaavansa Lilyn.
”No tietysti hän ymmärtää!” Mulciber säesti ja levitteli käsiään kuin ottaisi jonkun pian syliinsä. ”Kuvittele nyt. Sinä olet tekemisissä isompien ja parempien kanssa… Hän arvostaa sitä.”
Avery näytti hivenen epäuskoiselta katsoessaan Mulciberiä, joka puolestaan tuijotti jonnekin kaukaisuuteen, jonne muut eivät välittäneet katsoa.
”No, ainakin se voittaa kelmit, vai mitä?” hän kysyi huolettomalla äänellä, muttei tiennyt miten suuri merkitys sillä oli siihen, että Severus lopulta myöntyi lähteä tapaamaan Luciusta. Hän tapasi Lilyn eteissalin tungoksessa ja lupautui tapaamaan hänet myöhemmin iltapäivällä. Lily oli nyökännyt pettyneenä ja kadonnut jonnekin väenpaljouteen.
Ilmeisesti moni tylypahkalainen oli kiinnittänyt huomiota heidän alituiseen vierailuihinsa Sianpäässä ja Tylypahkassa liikkui huhu, että useasta luihuisesta olisi tullut kuolonsyöjä, vaikka toisaalta osa huhuista piti paikkansakin. Severus sai huomata, että poistuessaan Sianpäästä takaisin pääkadulle moni silmäpari katsoi häntä kiinnostuneena, mutta kavahti katsomaan pian muualle kun hänen katseensa kohtasi ne. Se oli uutta verrattuna siihen, että ennen Severus ei ollut tottunut tuijotukseen tai jos oli, niin se oli halveksuvaa ja osittain sitä harjoittivat rohkelikot. Ei siis ollut mikään ihme, että vaikka Severus oli aiemmin vastentahtoisesti vieraillut Sianpäässä, hän poistui sinä päivänä sieltä ivallinen virne kasvoillaan.
”Missä sinä oikein viivyit?” Lily kysyi sitten kun he viimein tapasivat Kolmessa luudanvarressa, jonne Severus oli saapunut tytön mieliksi.
”Olin Sianpässä”, hän vastasi ympäripyöreästi ja katseli kuppilassa ympärilleen. Vain muutaman pöydän päässä istuivat kelmit, joista Sirius oli havainnut Severuksen ja katsoi varoittavasti heitä kohti. Lily pudisti päätään ärsyyntyneenä ja kivahti:
”En käsitä miksi hän tekee noin, antaisi vain olla. Susan on ajattelematon viettäessään aikaa heidän kanssa…”
”Ehkä hän viihtyy narrien seurassa”, Severus vastasi kuivasti ja repi katseensa irti Siriuksesta Lilyyn. ”Mitä me edes tehdään täällä?”
Lily kohautti harteitaan ja hymyili pienesti. ”Ostin meille kermakaljat, mutta ehdin juoda ne molemmat sinua odotellessa… Voin ostaa uudet, jos sinä vain – ”
”Ei ole tarpeen”, Severus sanoi napakasti. ”Osaan kyllä itsekin ostaa tahtoessani.”
”Ai”, Lily töksäytti yllättyneenä. ”No, hyvä on.”
Severus katui oitis sanojaan, muttei jostain kumman syystä osannut pyytää anteeksikaan. Hän oli ärsyyntynyt istuessaan Lilyn vastapäätä, kun tytön selän takaa kurkki nyt Siriuksen sijaan James.
”Mennäänkö Hunajaherttuaan?” Severus kysyi sitten kun oli ollut niin hiljaista, että hänen vatsansa nälänhuudot kuuluivat kymmenkertaisena.
”Aiotko sinä muka ostaa sieltä jotakin?” Lily kysyi epäuskoisena katse edelleen Kolmen luudanvarren huuruisissa ikkunalaseissa.
”En, mutta jos sinä haluat sieltä jotain.” Severus katsoi vilpittömästi tytön silmiin, jotka eivät vieläkään kohdanneet hänen omiaan.
”Mennään sitten.”
He ohittivat kelmien pöydän, jossa James ulottui kamppaamaan Severuksen, mutta hän oli tottunut vuosien varrella lukuisiin yrityksiin ja osasi odottaa sekä myös väistää sitä. Lily mulkaisi kelmejä murhaavasti poistuessaan Kolmesta luudanvarresta ja kirosi pääkadulla heidän röyhkeyttään.
”Heillä on jotain salattavaa”, Severus oli päästänyt suustaan kun he olivat tulleet Hunajaherttuaan. ”He tietävät että minä tiedän. Haluaisinpa nähdä Potterin ilmeen, kun minä – ”
”Oi, tänne on tullut uusia!” Lily huudahti innoissaan tuskin kuuntelematta mitä Severus oli aikeissa sanoa. ”Katso, Sev! Minun on pakko ostaa noita…”
Sen päivän jälkeen Severus oli ollut hyvällä tuulella, vaikka hän ei ollut päässyt kertomaan epäilyksiään kelmeistä Lilylle tai sen pahemmin myös kenellekään toiselle. Pitkästä aikaa heillä oli ollut melko mukava päivä Lilyn kanssa, vaikka aika olisikin saanut edetä hitaammin. He olivat Hunajaherttuan jälkeen menneet yhtä matkaa Tylypahkaan ja sateesta huolimatta käpertyneet valtaisan tammen alle lähellä järveä ja syöneet makeisia mahan täydeltä. Hetken murto-osa sekunnin ajan Severuksesta oli tuntunut, että Lily oli tahtonut ottaa häntä kädestä kiinni hipaistessaan sormenpäillä tämän kämmenselkää, mutta tajusi että se oli ollut merkityksetön kosketus muiden seassa, kun Lily ei kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota.
Kun sade oli yltynyt niin rajuksi, että heidän oli pakko kömpiä takaisin sisälle, Lily oli muistuttanut heidän yhteisestä liemitunnistaan (aivan kuin Severus olisi voinut edes unohtaa) ja juoksi Rohkelikkotorniin punaiset hiukset hulmuten. Severus oli katsonut hetken tytön perään, huokaissut ja todennut mielessään, ettei siihen päivään olisi tarvittu enää tippaakaan Felix felicisiä.
***
Lily harppoi tyrmiin pitkinaskelin kainalossaan Kuhnusarvion senvuotinen oppikirja eikä hidastanut askeliaan vielä silloinkaan, kun huomasi Jamesin ja Siriuksen norkoilevan liemiluokan edessä. Pikemminkin siinä vaiheessa Lily nopeutti vauhtiaan ja oli varma, että hänen pitkä kaapunsa jätti vain tuulahduksen jälkeensä. Hän suuntasi luokan etuosaan, jossa Severus oli jo asettunut heidän noidankattilansa ympärille ja selasi nenä hipoen oppikirjaa.
”Olet ajoissa”, Lily kommentoi ja heilautti laukkunsa pään ylitse.
”Ja sinä myöhässä”, Severus vastasi katse edelleen kirjassa ja haparoi toisella kädellään kauhaa.
Lily loi epäilevän katseen sinne, minne Sirius ja James olivat vain hetki sitten käyneet istumaan seuranaan hiirimäinen Peter. Remuksen paikka puolestaan loisti poissaoloaan, kuten hän oli arvellutkin.
”Minä olen vähän miettinyt”, Lily sanoi puoliksi ajatuksissaan ja ojensi sitten kauhan Severukselle, joka ei vieläkään malttanut irrottaa katsetta kirjasta.
”Kiehtovaa”, Severus sanoi viiltävän tyynellä äänellä.
Huolimatta siitä, että hän pysyi työnsä kimpussa Lilyn ilmaannuttua paikalle, tyttö päätti olla hievahtamattakaan hakemaan tarvikkeita ja tarkasteli sisukkaasti Severuksen kelmeitä kasvoja.
”Lupin oli eilenkin poissa”, Lily jatkoi itsepintaisesti.
”Tiedän”, Severus vastasi nyt hitusen kärsimättömästi.
”Mistä sinä sen muka tiedät?”
Severus väänsi vinon hymynkareen huulilleen. ”Koska tarkistin kuukartan eilen. Lisäksi pistin merkille, ettei hän tullut liemitunnille.”
Lily ei ennättänyt ihmetellä miksi Severus oli niin perillä kelmien asioista, vaan hänen mielenkiintonsa oli herännyt muuan toisesta asiasta.
”Tarkistit kuukartan?” hän toisti kulmat koholla. ”Miksi sinä niin teit?”
Severus näytti nauttivan tilanteesta suuresti. Vaikka hän ei vieläkään suostunut katsomaan Lilyä silmiin, hänen hymynsä oli nyt niin voitonriemuinen, että olisi voinut luulla jonkun kelmin tulleen erotetuksi koulusta.
”Luulin että se olisi ollut ilmiselvää”, Severus vastasi ja nosti katseensa tyttöön. Lily ei kuitenkaan ollut rehellisesti lainkaan kärryillä siitä, mistä Severus puhui.
”No minä en puolestani käsitä lainkaan, miten kuukartta ja Lupin liittyvät toisiinsa – ”
”Etkö käsitä?” Severus kuiskasi tuskin liikuttamatta huuliaan. ”Eilen oli täysikuu, Lily… Tarvitseeko minun sanoa enempää?”
Lily oli kyllä arvannut, ettei Remus voinut olla joka kuukausi peräkkäin kipeänä tasaisin väliajoin, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta kysyä Remukselta hänen todellista poissaolon syytä. Saattoihan kyse olla jostain muusta yhtä tärkeästä asiasta kuin siitä, että hän olisi kipeä… Hän oli myös miettinyt, että eihän hän oikeastaan edes menetettäisi paljoa, jos Remus aina silloin tällöin olisikin poissa. Siinä oli vain se pikkuinen ongelma, että Remus oli myös valvojaoppilas ja partiointi oli yksi hänen velvollisuuksistaan siinä missä Lilynkin.
Ja olihan tietysti totta, että ensimmäisellä kerralla he olivat nähneet matami Pomfreyn Remuksen seurassa, mutta Lily ei keksinyt mikä tätä oli estänyt tällä kertaa tulemasta partiointiin. Hän ei olisi välittänyt asiasta muuten tippaakaan – kelmit saivat Lilyn puolesta tehdä mitä huvittaa – mutta tuntui epäreilulta partioida käytävillä toista valvojaoppilasta useammin.
Ja kun Severus oli ilmeisesti Lilyn ilmeestä päätellyt, ettei tämä älynnyt hänen hienovaraista vihjettään, hän kuiskasi kireästi:
”Hän on rakkaiden ystäviensä mukaan sairas joka täydenkuun aikaan! Etköhän sinä nyt jo käsitä -?”
”Tarkoitatko, että…” Lily oli tiputtaa oman kauhan käsistään kun ymmärrys iski häneen. Hän vilkaisi automaattisesti sinne, missä James, Sirius ja Peter istuivat ja joista jokainen kohotti katseensa häneen. Ainoastaan Sirius ja Peter laskivat katseensa takaisin noidankattilaan, vaikka olivat vain hetki sitten kuiskineet jotain, mutta James tuijotti epätavallisen vakavana Lilyä ja vilkaisi sitten ohimennen Severuksen selkää. Lily käänsi äkisti päänsä takaisin Severukseen suu rakosellaan. ”…että Remus on – ihmissusi?”
”Minä olen tarkkaillut heitä yli kuukauden ajan, siitä lähtien kun me näimme Lupinin hiippailevan ulkona ensimmäisen kerran”, Severus sanoi kevyesti ja tiputti salamanterin verta kaksi tippaa noidankattilaan. ”Sen takia Potter ja kumppanit ravaavat öisin ulkona – miksen heti älynnyt… Juuri jotain tämäntapaista minä toivoin…”
”Enpä tiedä, Sev”, Lily sanoi, vaikka hänen niskakarvansa olivatkin edelleen pystyssä. ”En usko, että rehtori Dumbledore antaisi ikinä ihmissuden tulla Tylypahkaan. Se olisi… kummallista, eikö sinustakin?”
”Mutta se selittää ihan kaiken!” Severus ärähti onnistuen vain vaivoin pitämään äänensä matalana. ”Tarkistin viime täydenkuun ajankohdan ja se oli täsmälleen se ilta, kun me näimme Lupinin ja matami – ”
”Loistavaa työtä!” professori Kuhnusarvio hihkaisi kävellessään heidän noidankattilansa ohitse ja kurkistaen matkallaan kattilan sameansiniseen liemeen. ”Ilmeisesti ette ole vielä lisänneet fletkumadon limaa… Sinä kaiketi muistit viime tunnista sekoittaa salamanterin veren kolme kertaa vastapäivään, neiti Evans?”
”Ei, itse asiassa Severus sen teki”, Lily kiiruhti sanomaan. ”Hän on tehnyt suurimman osan.”
Professori Kuhnusarvio käänsi pulleat kasvonsa Severukseen, joka ei vaivautunut katsomaan takaisin, vaan tuijotti sanattomana noidankattilaa. Sitten Kuhnusarvio hymyili kepeästi ja nuuhkaisi höyryä kattilan yllä vielä kertaalleen ennen kuin siirtyi toiseen pöytään.
”Sitä ei kuulu hämmentää vastapäivään kolmasti”, Severus ärisi hampaidensa takaa.
”Minä olen ihan totta iloinen, että liememme on onnistunut”, Lily aloitti, ”mutta meidän pitäisi noudattaa kirjan ohjeita, Sev. Valmistamme liemen väärällä tavalla.”
”Teemme saman liemen hieman eri tavalla”, Severus murahti. ”Tämä on onnistuneempi liemi kuin oppikirjan kehno ohje.”
”Mutta, Sev – ”
”Mutta jos et halua voittaa palkintoa, niin voimme kaataa liemen pois ja tehdä kokonaan uuden noudattamalla oppikirjan ohjeita”, Severus sanoi huolettomalla äänellä ja liikautti kättään noidankattilaa kohti.
”Jatketaan näin”, Lily mutisi juuri niin vaimealla äänellä, että Severus pystyi kuulemaan sen ja hymyili pienesti. Lily näki pojan hymyn eikä päättänyt vastata siihen. Juuri kun hän oli poistunut aineskaapille hakemaan tarvittavia aineksia, Severus oli seurannut häntä ja kuiskasi nyt niin hiljaa hänen korvaansa kuin pystyi:
”Kunhan vain muistat mitä sanoin Lupinista.”
***
Seuraavat päivät menivät hyvin nopeasti Kuhnusarvion liemiprojektin parissa samaan aikaan kun Mulciber ja Avery pitivät Severuksen kiireellisenä, joskin Luciuksen tapaaminen oli jäänyt hetkeksi vähemmälle. Viime päivinä oli sattunut oikeastaan melko paljon; Derek Nott oli erotettu koulusta hetkellisesti kun hän oli hyökännyt erään puuskupuhin kimppuun, Luihuinen oli voittanut Korpinkynttä vastaan huispauspelin ja Yaxley sekä Dolohov olivat kostaneet kelmeille heidän viimeaikaisista tempuistaan ja muuttaneet Siriuksen pitkän tumman tukan räikeänvihreäksi.
Ja vaikka Severus ei voinut olla sillä hetkellä onnellisempi viimeaikaisista tapahtumista, hän ei ollut jutellut Lilyn kanssa muualla kuin liemitunneilla. Oli vaikeaa tasapainotella Mulciberin ja Lilyn välillä, kun Severus tunsi olonsa niin hyväksi molempien kanssa… Lily, joka merkitsi hänelle kaikkea maanpäältä, oli Severuksen ainoa paras ystävä ja hänen kanssaan oli tavattoman hyvä olla. Mulciber puolestaan… No, Mulciber oli antanut sen kaiken lopun, mitä Severus ei ollut koskaan Lilyn kanssa saanut eli toisin sanoen eräänlaisen suojakilven.
Severus muisti elävästi mielessään ne ajat, jolloin hän norkoili käytävillä yksikseen ja useimmat ohikulkevat oppilaat kuiskailivat häpeilemättömästi hänestä, osoittelivat tai jopa nauroivat päin naamaa. Eivätkä niin tehneet ainoastaan rohkelikot, vaan jokaisen tuvan edustajat, joskaan luihuiset eivät aivan niin avoimesti ja yleensä he rajoittivat syrjinnän vain kuiskailuun. Se kaikki oli kuitenkin muuttunut Mulciberin kanssa ja jotkut oppilaat olivat jopa alkaneet – Severuksen huulet vääntyivät vinoon hymyyn – jollain tapaa kunnioittaa häntä.
Oli myös outoa, että enää hän ei tuntenut oloaan niin vastenmieliseksi kokoontuessaan luihuisten pöytään ja puhuessaan pimeän lordista niin avoimesti ja yhtä kunnioittavasti kuin Severus olisi saattanut toivoa itsestään puhuttavan. Hän oli saanut huomata, että luihuistovereidensa ansiosta hän oli saanut paitsi ystäviä myös ihailua niiltä luihuisilta, jotka eivät kyseiseen poppooseen kuuluneet.
Mutta kaikista suurinta mielihyvää Severus sai ajatellessaan, miten James Potterin huispaustaidot kalpenisivat kaiken sen rinnalla, mitä Severus ja hänen ystävänsä pystyisivät pian tekemään. Kun jotkut heidän ystävistään olisi pimeän lordin oppilaita, he pystyisivät jakamaan tietonsa ja taitonsa heille muille ja opettamaan sellaisia taikoja, joista kuka tahansa saattoi vain uneksia. Severus kihisi jännityksestä, hän ei millään jaksaisi odottaa sitä päivää kun Potter saisi vihdoin kuulla kunniansa ja kaikista sietämättömäksi odottaminen muuttui silloin, kun hän ajatteli sitä ilmettä Lilyn kasvoilla…
”Totta kai he jakavat tietojaan meille”, Mulciber oli vastannut kun Avery oli esittänyt kysymyksen, suostuisivatko kuolonsyöjät kertomaan sellaisten manauksien salaisuuksia heille ’tavanpulliaisille’. ”Tai jakavat, mikäli käytämme taitoja oikein. Enkä usko, että Lucius epäilee sitä yhtään, hänhän sanoi että pimeän lordi haluaa meidät.”
”Minusta tuntuu, että hän tarkoitti lordin haluavan meidät kuolonsyöjiksi”, Avery sanoi.
”Voihan häntä kannattaa muutenkin kuin olemalla kuolonsyöjä”, Mulciber kivahti takaisin. ”Ei kukaan odota sinun liittyvän pimeän lordin armeijaan, typerys. Äläkä puhu siitä kuin kuulostaisit siltä, että se on kamalinta maailmassa. Olisin iloinen, jos voisin palvella pimeän lordia.”
”Luulenpa, että Craig ilmaisi vain huolensa siitä, onko heillä lupa jakaa sellaista taikuutta ympäri Tylypahkaa”, Severus sanoi kopeasti. ”Minun on sangen vaikea kuvitella, että pimeän lordi katsoo hyvällä käyttää sellaista taikuutta aivan Dumbledoren nenän alla.”
”Ja mitä se vanha houkka voisi muka tehdä?” Mulciber tiuskaisi.
”Enpä tiedä”, Severus sanoi silkkisen pehmeästi. ”Vaikkapa potkaista meidät näyttävästi ulko-ovista etupihalle niin kuin Nottin kävi?”
Mulciberin kasvoilla kävi vihantynkä kun hän mitä ilmeisimmin edes ajatteli, että yksi luihuisista oli lentänyt ulos koulusta. Edes se ei tyydyttänyt hänen raivoa, että Avery muistutti Nottin kironneen yhden puuspupuheista.
”Ihan sama, Nott oli minusta idiootti… Hän teki sen niin näkyvästi, alentui samalle tasolle kuin Potter ja sen kaverit. Se oli lähinnä pilkkaa eikä näyttö siitä, mitä me osaamme tai mitä me voimme tehdä”, Mulciber jupisi ilmeisen ärsyyntyneenä.
He istuivat aivan tyrmien suuaukolla ja langettivat samaan aikaan erilaisia loitsuja haarniskoihin odottaen Kurpitsajuhlan alkamista. Avery oli juuri onnistunut nostaa haarniskan muutaman tuuman lattiasta, mutta se räsähti takaisin kivilattialle kun yrityksistään huolimatta hän ei saanut haarniskaa pysymään ilmassa puolta metriä enempää.
”Hitto, jos vain saisin sen toimimaan…” Avery mumisi poissaolevasti ja keskittyi uudestaan lennättämään haarniskaa.
”Kuinka voit kuvitella manaavasi jotain, jos et saa edes haarniskaa leijumaan?” Mulciber ilkkui eteissaliin johtavilta kiviportailta.
”Yritä sinäkin”, Avery mumisi Severukselle, joka oli katsonut hetken loitommalla hänen puuhiaan.
Juuri kun Severus oli napannut sauvan käteensä ja valmiina yrittämään leijuttaa haarniskaa, Mulciber oli suoristautunut ja sanonut, että suuren salin ovet olivat avautuneet ja pidot alkaisivat. Avery nousi myös pystyyn ja kurottautui katsomaan sinne, minne Mulciber jo katosi, ja viittilöi Severusta mukaansa.
”Minä tulen ihan kohta”, Severus sopersi ja katsoi kun Avery hävisi pian tyrmistä eteissaliin.
Hän kohotti nyt sauvan täsmälleen sille korkeudelle, jossa haarniskan jalkineet olivat, ja yritti keskittyä seuraavaan loitsuun. Hän oli itse asiassa jo jonkin aikaa kehitellyt erästä tiettyä leijutusloitsua mielessään, mutta vasta nyt muistanut kokeilla sitä Averyn kehotuksesta. Severus kietoi sormet lujemmin sauvan ympärille ja sanoi keholeijus hiljaa mielessään.
Haarniskan teräksiset jalkapohjat irtosivat kivilattiasta samalla kun Severus kohotti sauvaansa varovasti kohti kattoa. Hänen tarkka keskittyminen kuitenkin herpaantui kun Averyn ääni oli kajahtanut eteissalista tyrmiin, ja hän kuuli sanat ”Moi, Evans”. Tästä syystä Severuksen sauvakäsi heilahti jyrkästi ja haarniska rämähti lattialle vielä kovemmalla voimalla kuin Averyn loitsu oli tehnyt.
”Mikä loitsu tuo oli?” Lilyn ääni kajahti tyrmissä.
Severuksen poskille kohosi puna kun hänen katseensa lennähti suuaukolle, jossa Lily seisoi kädet lanteillaan ja katseli haarniskaa toinen kulma koholla.
”Ei mikään”, Severus sanoi välttelevästi kun Lily astui kiviset askelmat alas hänen eteensä ja tarkkaili maassa makaavaa haarniskaa terävästi.
”’Ei mikään’ on uusi loitsu minulle”, Lily sanoi irrottamatta katsettaan haarniskasta.
Vaikka Lily oli kovin kiinnostunut tietämään kyseisen loitsun, Severuksella ei ollut aikomustakaan paljastaa sitä. Se oli hänen oma kehittelemä, hiomaton timantti, joka vielä joskus toimisi kunnolla ja jonka avulla Severus ehkä voisi päihittää kelmit… Ei, keholeijus ei ikimaailmassa riittäisi siihen, mutta sen avulla hän ehkä voisi jonain päivänä viihdyttää itseään, jos Potter ikinä sattuisi huonoon aikaan väärään paikkaan.
”Se on sanomaton loitsu”, Severus murahti hetken päästä kun Lily oli jo jonkin aikaa katsonut haarniskan sijaan häntä.
”Sanomaton loitsu? Mistä lähtien meille on opetettu sellaisia?”
Mutta taaskaan Severus ei suostunut vastaamaan, sillä häntä Lilyn tavanomainen ristikuulustelu inhotti. Hän tyytyi vain katsomaan tyrmän toiseen päähän, jossa Kuhnusarvion luokkahuoneen ovi rehotti auki ja hämärä valo peitti vain vaivoin Severuksen kalvakat kasvot. Hän toivoi että Lily olisi kadonnut tiehensä, sillä muisti vieläkin miten epäilevä tyttö oli ollut sitä ajatusta kohtaan, että Lupin todella olisi ihmissusi.
”Tee se loitsu uudestaan”, Lily sanoi sellaisella äänellä, joka oli pikemminkin pyytävä kuin käskevä.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” Severus kysyi tarkoittamatta kuulostaa töykeältä, miltä hän ilmiselvästi kuulosti Lilyn hitusen loukkaantuneesta ilmeestä päätellen.
”Haluan nähdä kun teet sen”, Lily sanoi yrittäen kuulostaa siltä kuin Severuksen äskeisillä sanoilla ei olisi ollut mitään vaikutusta.
Hetken ajan Severus oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän ei tulisi näyttämään loitsua kenellekään muulle paitsi itselleen, mutta tuli vain tuokion päästä toisiin ajatuksiin eikä edes tiennyt miksi. Hän puristi yhä lujempaa sormiaan taikasauvan ympärillä ja osoitti sitten maassa makaavaa haarniskaa miettien taikasanoja mielessään. Sauva purskautti ilmoille valkoisen valonhohteen, joka nostatti haarniskaa tasan niin ylös kuin Averykin oli saanut sen nousemaan. Lily oli henkäissyt väistämättäkin kun äkkiarvaamatta haarniska oli valtavalla ryminällä suoristautunut ja leijui epätasaisesti suunnilleen heidän polvien kohdalla. Severus laski sauvansa kun kaikista ponnisteluistaan huolimatta haarniska ei suostunut nousemaan hänen haluamallaan tavalla ja se laskeutui uudestaan ryminällä takaisin kivilattialle.
”En saa sitä ikinä toimimaan”, Severus ärisi hampaat tiukasti toisiaan vasten ja hillitsi vain vaivoin itsensä, ettei heittäisi omaa taikasauvaa menemään.
”Mutta Sev, tuohan vaatii hurjasti mielenlujuutta”, Lily sanoi yllättyneellä äänellä ja vilkuili vuoronperään ystäväänsä ja haarniskaa. ”Jotta se toimii, sinun täytyy oikeasti keskittyä ja huuhtoa tunnekuohu pois mielestäsi. Niinhän sanomattomat loitsut toimivat.”
Tällä kertaa Severus hämmästyi aidosti. ”No mutta mistä lähtien meille on opetettu sanomattomia loitsuja?”
”Äh, sinä tunnet minut”, Lily sanoi pieni leikkisä hymynkare huulillaan. ”Olen joskus lukenut niistä. Ja olen varma, että me opetellaan niitä jonain vuonna täällä.”
Severus hymyili arasti. Ei oikeastaan siksi, että siinä olisi jotain huvittavaa tai siksi, että hän jokseenkin epäilisi opetettaisiinko niitä joskus Tylypahkassa, vaan itse asiassa sen vuoksi, että se oli yksi piirre mistä Severus juuri piti Lilyssä. Lily oli paitsi kaunis ja määrätietoinen, hän oli myös tavattoman paljon fiksumpi kuin monet muut tytöt Tylypahkassa. Hän omasi juuri niitä ominaisuuksia, joita Luihuinen piti arvossaan, ja jopa Kuhnusarvio oli joskus heidän ensimmäisenä vuotenaan sanonut, että oli sääli kun Lily oli Rohkelikossa… Hänellä oli niitä piirteitä mitkä olisivat päässeet loistamaan Luihuisessa, mutta sitä vastoin, että he olisivat yhdessä opiskelleet samassa tuvassa, lajitteluhattu oli päättänyt olla toista mieltä – kenties vain pelkkää ilkikurisuuttaan – ja lajitellut Lilyn Rohkelikkoon. Ja kaikista vähiten Severus oli sinä päivänä junassa toivonut, kun he olivat ensimmäistä kertaa matkalla Tylypahkaan ja tapasivat James Potterin, että Lily lajiteltaisiin siihen samaiseen tupaan, jossa loistoa saivat vain ne, jotka lensivät vähäisien taitojen avulla luudanvarrella ja sotkivat tukkaansa näyttääkseen upeilta. Siinä tuvassa – sääli kyllä – Lilyn viisaus ja luovuus eivät päässeet sellaiseen arvoon kuin Luihuisessa olisi voinut päästä.
Sitten Severus sanaakaan sanomatta kohotti sauvansa uudelleen valmiina leijuttamaan pahoin kolhiintunutta haarniskaa ja ajatteli tiiviisti loitsuaan. Hän olisi kovasti tahtonut sulkea silmät, mutta otaksui Lilyn nauravan, joskaan ei tietysti tahallaan, joten Severus päätti sitäkin suuremmalla syyllä tyhjentää mielensä kaikista ajatuksista ja keskittää kaiken ajatuksensa haarniskaan.
Valkohohtoinen valojuova sinkoutui hänen sauvastaan uudemman kerran haarniskan päälle, joka kohottautui jälleen kerran vain niin vähän ylös, että sitä juuri ja juuri pystyi kutsumaan leijumiseksi. Vaikka Severus yritti kovasti keskittää ajatuksensa loitsimiseen, oli se vielä vaikeampaa kun hän tunsi lämmön huokuvan niskaansa kun Lily oli nojautunut häntä vasten ja tarttunut omalla kädellään Severuksen sauvakäteen ja ohjannut liikettä hitaasti ylöspäin.
”Näin, Sev”, Lily kuiskasi aivan tämän korvan juuressa.
Severus ei voinut estää enää itseään. Hänen ajatuksensa karkasivat siinä samassa täysin erilaiseen maailmaan kuin missä he nyt seisoivat. Hän matkasi mielessään ajan halki siihen päivään, kun Severus oli istunut Kehrääjäkujan keinuissa ja opetellut keinumaan yhtä taitavasti kuin Lily oli joskus keinunut. Silloin Lily oli tullut paikalle, lähes samantapaisesti kuin silloinkin, aivan sattumalta ja aivan huomaamatta, ja opettanut Severukselle miten se kaikki tehtiin.
Hän ihmetteli, miten haarniska pysyi vieläkin ilmassa, vaikkakin se ei läheskään ollut niin korkealla kuin sen kuului olla. Severuksen koko olemus oli rentoutunut siinä samassa kun Lily oli koskettanut häntä eikä loitsintaan keskittyminen helpottunut lainkaan kun tyttö kiersi selän takaa suoraan Severuksen eteen ja piti pojan kättä edelleen koholla. Oikeastaan hän joutui pitelemään kättä kokonaan itse omin voimin, sillä Severus oli antanut jo kauan aikaa sitten periksi.
”Oletko sinä miettinyt ollenkaan sitä, mitä sanoin Lupi-”
”Keskity, Sev”, Lily kuiskasi hyssyttelevästi ja Severus puolestaan repi katseensa irti noista mantelinmuotoisista upeista silmistä, jotka tarkkailivat haarniskaa aivan kuin Lilyn keskittyminen vaikuttaisi mitenkään sen leijumiseen.
”Minähän keskityn!” Severus tiukkasi äreissään koko tilanteesta, vaikka omituinen syke hänen rinnassaan oli kaikkea muuta kuin äreä. Hän päätti sysätä kaikki typerät ajatuksensa sivuun ja näyttää Lilylle, ettei hän todellakaan ollut niin raukkamainen, ettei saanut yhtä haarniskaa leijumaan – varsinkin kun otaksui sen olevan lastenleikkiä Potterille.
Juuri kun hän oli päättänyt viimein keskittyä loitsuun, Severus tunsi poskeaan vasten Lilyn tuijotuksen ja tiesi, että jos katsoisi ikinä tähän päin, hän menettäisi hallinnan ja epäonnistuisi. Lilyn puristus hänen ranteessaan oli lämmin ja se oli lujittunut, joskaan ei sillä tavalla että se olisi sattunut. Kosketus oli oikeastaan paljon enemmän kuin rohkaiseva, paljon hellempi kuin tavallisesti –
Severus vihasi sillä hetkellä itseään, kun edes ajatteli mitään sellaista, ja vielä enemmän silloin kun hän antoi periksi ja katsoi Lilyn vihreinä sädehtiviin silmiin. Hän oli tiennyt, että keskittyminen herpaantuisi Lilyn silmistä vielä enemmän ja loitsu epäonnistuisi pahemman kerran, mutta oli jostain syystä ottanut riskin.
Severus ei häkeltyneisyydeltään osannut oikein päätellä, missä vaiheessa Lily oli tullut niin kauhean lähelle häntä. Heidän kasvonsa olivat suunnilleen samalla korkeudella niin, että Severus hengitti Lilystä hohkaavaa lämpöä ja tunsi aina silloin tällöin pienen sykkeen Lilyn rinnassa. Severuksen omassa rinnassa sykki jokin samantapainen, mutta sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä hänen elimistönsä kanssa, se oli paljon erilaisempi syke…
Ja sitten, kun hän lopulta tajusi kuinka tavattoman lähellä he olivat toisiaan ja miten haarniska pysyi ilmassa liikkumattomana heidän yhteensulautuneiden käsien ansiosta, Severus tunsi olonsa typeräksi ja häpesi itseään kuollakseen. Hän vetäytyi niin nopeasti kuin pystyi Lilyn läheisyydestä, mikä aiheutti välittömästi sen, että haarniska putosi rämähtäen lattialle ja hajosi kolmeen osaan. Heistä kumpikaan ei silti kiinnittänyt tähän mitään huomiota, vaan molemmat tuijottivat toisiaan erilaisten ajatuksien poukkoillessa mielessään ja tuskin osasivat sanoa sanaakaan.
Severus, joka katui oitis sitä että Lily oli ikinä tullut tyrmiin, riuhtoi katseensa muualle Lilystä ja hänen teki mieli painua saman tien oleskeluhuoneeseen. Lily oli sanomaisillaan jotain, hänen suunsa avautui ja sulkeutui uudestaan, eikä Severus voinut enää seisoa siinä. Hän tunsi itsensä niin naurettavaksi, niin hölmöksi, että hänen jännityksestä löysät jalat johdattivat hänet itsestään suureen saliin ja ne nopeuttivat vauhtiaan, kun Severus asteli Rohkelikon pöydän ohi.
Vaikka Severus yrittikin huuhtoa nuo vastenmieliset ajatukset pois mielestään kun hän asettui Mulciberin ja Averyn viereen Luihuisen pöydässä, hänen mielessään risteilivät erilaiset ajatukset, joita hän ei voinut sysätä syrjään…
He olivat olleet niin omituisen lähekkäin.
***
-
Ooh, jatkoa!
Ihana luku! <3
Kirjotusvirheitä en ruvennut bongailemaan, ehkä joitain satunnaisia välilyöntivirheitä. ;)
Hyvä kohta oli se kun Severuksesta liemitunnilla tuli Puoliverinen Prinssi esiin, siis kun se kyseenalasti kirjan ohjeita. :D
Lilyn ja Seven loppukohtaus oli söpö. :D
mAngo
-
Minäkin rakastin loppukohtausta!
Lilyn ja Serveuksen persoonat tulivat esiin ihanasti! Lily on helläkätinen auttaja, kun taas Serveus se epävarma poika, joka häipyy lopulta suureen saliin.
Jään innolla odottamaan Lilyn ajatuksia asiasta!
Kiejoitusvirheitäkään en tuolta bongaillut, joten tuli erinomainen luku.
:D
-
mAngo, kiitos jälleen :)
Neiti Pimeyden Lordi, kiitos sinulle myös! :)
Jatkoa laitan joskus ensi viikolla kun pitää ensin kirjoittaa jatko erääseen toiseen ficciin. :D Mutta palaan asiaan ensi viikolla taas!
-
Ää, onko jatkoa näkyvillä? :D
Tähän jäi koukkuun!
mAngo
-
OMK !Olen vasta toisessa luvussa, hirveä lukeminen kun roolipelaa sivussa, mutta tulen sitten myöhemmin kommimaan uuden luvun. Aivan mahava tarina ja ihana aihe. :-----------)
-
mAngo, jep jatkoa tulee mutta sittenkin myöhässä. :-\ Olen sitä kyllä kirjoitellut, mutta kesälomalla on ollut nyt hirveästi kaikkea mietittävää...
Marsupaani, kiitos paljon! :)
Nyt pistän takarajaksi, että jatko tulee tällä viikolla ja jos ei tule, niin joku saa ihan oikeasti tulla lyömään minua (nyt nopeasti Wordin pariin :D).
-
Aivan M-A-H-T-A-V-A tarina<3 Osaat kirjoittaa ja kuvailla hyvin hahmojen tuntemuksia, ja odotan innolla jatkoa tähän ! toivottavasti saat uuden luvun aikaiseksi pian! Kirjoitusvihreitä tai muitakaan virhitä en bongannut ollenkaan, vaikken niitä tosiaan suurennuslasin kanssa etsikään :D
-
Oh, tuo viimeisen luvun loppukohtaus ! <33 Aivan ihana, ja niin tunteikas. Pystyi oikein aistimaan sen tunteen Severuksen ja Lilyn välillä. Kirjoitat todella aidontuntuista tekstiä, upeeta! Tosi kivaa, kun otat viitauksia oikeaan Potter-maailmaan, esim juuri tuo Severuksen liemikirja ja Dumbledoren veli ja kaikkea. :)
Pariin yhdyssana virheeseen törmäsin, mutten nyt muista mitkä ne olivat... Muuten teksti oli virheetöntä.
Odotan jatkoa jatkoa!
-
Aivan loistava. Jostain syystä havaitsin tämän vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Idea on todella hyvä. Tämä ei ole samanlainen kuin muut kelmeistä sun muista kertovat, vaan jotenkin... erilainen. :D Kirjoitusvirheitä ei ollut, mutta pilkkuvirheitä löysin aika paljonkin. En lähde niitä enää metsästämään, mutta niitä voisi enemmän huomioida, kun tämä muuten etenee niin loistavasti. :)
Huomasin, että jatkoa oli tullut viimeksi pari kuukautta sitten. Toivon, ettet ole lopettanut tätä kesken tai mitään. Ei, tällaista ei voi jättää tähän! Olet uskomattoman hyvä kirjoittaja.
Kiitos.
- Amanecer
-
sulkakynä, kiitos! :) Jep, jatkoa olen jo tänään ehtinyt kirjoittaa melko paljon ja sitä väsään vielä huomenna.
apollon, kiitti! :) Joo, virheitä saattaa paikkapaikoin löytyä, yritän aina oikolukea tekstin ennen lisäystä, mutta poikkeuksiakin on :D Mutta jos löydätte, niin sanokaa kaikin mokomin! :)
Amanecer, kiitos sinullekin :) Tosiaan yritän noita pilkkuvirheitä etsiä suurennuslasin kera! En ole lopettanut tätä, minulla oli tässä pienimuotoinen tauko vain, mutta jatkoa on siis tulossa tämän viikon puolella. ;)
-
Kuten lupasin, jatko on tulossa eli täällä nyt! On oikeasti todellinen ihme, että se minulla on täällä julkaisemiskunnossa, nimittäin eilisen ukonmyrskyn takia minulta hajosi kone (se oli vasta päälle vuoden vanha upouusi kone >:( !). MUTTA onneksi, siis onneksi, otin kaikki parhaimmat ficcini muistitikulle talteen, enkä menettänyt näitä! Hallelujah tai jotain... Isin koneella nyt pitää laitella tämä uusi luku tänne.
Kiitos vielä kaikille kommentoijille näin yhteisesti, olette piristäneet mukavasti! :)
6. luku
Kun marraskuun alku alkoi viimein häämöttää ja ensimmäiset lumihiutaleet satoivat Tylypahkan pihamaille ja sulivat heti seuraavina päivinä pois, oli jo mennyt muutama päivä siitä kun Lily oli nähnyt Severuksen viimeksi kunnolla. He eivät olleet puhuneet tyrmässä sattuneen kohtauksen jälkeen, minkä Lily uskoi johtuvan pikemminkin siitä, että tilanne oli ollut jokseenkin kummallinen kuin siitä, etteivät he olleet milloinkaan ehtineet jäämään juttusille, mikä oli oikeastaan sekin totta. Erityisesti Severus tuntui olevan kaiken aikaa perin kiireellinen, ja aina kun Lily yritti lähestyä häntä, Severus keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja kiirehti päistikkaa vastakkaiseen suuntaan hänestä.
Ja sinä iltana, kun Lily oli juuri saanut kirjastossa muodonmuutoksien esseen valmiiksi ja yrittänyt tervehtiä Severusta, joka oli vain vaivoin nyökännyt ja kadonnut tyrmiin, hän kapusi Rohkelikkotorniin mieli maassa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tehnyt väärin, ja miettiessään Severuksen viimeaikaista, perin kummallista käytöstä, hän tuskin edes huomasi oleskeluhuoneeseen tullessaan suurta väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt äkkiarvaamatta takkatulen eteen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Lily kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta itseltään ja harppoi valvojaoppilaan merkki kädessään yhteen kerääntyneiden oppilaiden lomitse. ”Pois tieltä! Minä olen valvojaoppilas!” Hän huomasi Remuksen jostain takaa rynnivän peräänsä nyökkäillen määrätietoisesti.
Eri-ikäiset oppilaat väistyivät takan edustalta, jossa makasi – Lilyn kauhukseen – Mary, heidän eräs hyvä ystävänsä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt Karen ja Susan, joiden takana seisoi varsin vakavoitunut Sirius. Lily ei ehtinyt sähähtää heille käskyä painua paikalta pois, vaan syöksyi oitis Maryn ylle valvojaoppilaan merkki luisuen käsistään ja kalahtaen terävästi lattialle.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Lily kysyi huolestuneena ja oli aikeissa tarttua häntä kädestä, jolloin Karen esti sen vain niukin naukin.
”McGarmiwa on tulossa”, Karen sanoi tasaisella äänellä, mutta hänen ilmeensä oli kaikkea muuta paitsi tyyni. Lilyn katse osui väistämättäkin tytön kurkulle, jossa näkyi kaksi tummentunutta palohaavannäköistä jälkeä, ja hän säpsähti säikähdyksestä kun James ilmestyi jostain hänen taakseen.
”Kuka tämän teki?” Lily kysyi välittämättä tuon taivaallista siitä, että hän esitti kysymyksen sille ainoalle pojalle, jota oli jaksanut vihata viisi iänikuista vuotta.
”Ne paskiaiset”, Sirius sylkäisi suustaan ennen kuin James ehti sanoa mitään. Lily kurtisti kulmiaan.
”Luihuiset”, James selvensi riiputtaen päätään alakuloisena.
”Vannon, että kun näen heidät, minä – ” Sirius aloitti uhkailevaan sävyyn, mutta kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli aikeissa sanoa, kun professori McGarmiwa pyyhälsi oleskeluhuoneeseen ja vavahti silminnähden katsoessaan Maryyn.
”Varjelkoon”, McGarmiwa kuiskasi ja loitsi oitis Marylle paarit, joilla tyttö pystyttiin viemään sairaalasiipeen. ”Potter ja Evans, te lähdette auttamaan minua ja voitte samalla kertoa mitä on tekeillä.” Ja yhdellä sauvan heilautuksella paarit nousivat ylös muiden ulottuvilta ja lähtivät leijumaan vilkkaasti liikkuvan McGarmiwan perässä muotokuva-aukosta ulos. Selvästi häkeltynyt Lily lähti hänen peräänsä James kannoillaan.
”Mutta professori, minä en tiedä itsekään mitä on tapahtunut”, Lily sanoi sitten kun he olivat kävelleet tuokion hiljaisuudessa.
”Siinä tapauksessa Potter saa kertoa”, McGarmiwa sanoi kireästi ja kun he saapuivat sairaalasiipeen, hän asetti Maryn yhdessä matami Pomfreyn kanssa yhdelle sairassängylle ja jäi keskustelemaan hänen olotilastaan siksi aikaa, kun Lily ja James odottivat sairaalasiiven ulkopuolella myrtyneinä.
”Tiedäthän sinä, mitä tapahtui?” Lily varmisti kun oli jo hetken epäillyt, ettei kumpikaan heistä osaisi kertoa McGarmiwalle mitään.
”Suurin piirtein”, James mutisi katse nauliintuneena kengänkärkiinsä. ”Se kaikki on Mulciberin syytä… Jos vain olisimme ehtineet ajoissa – ”
”Mulciberin?” Lily kysyi hämmentyneenä ja hänen vatsansa heitti voltteja samaan aikaan, kun hän epäili Severuksen osuutta asiaan. ”Tekikö Mulciber tämän?”
James oli aukaisemaisillaan suunsa, muttei ehtinyt vastata kun McGarmiwa avasi uudemman kerran sairaalasiiven oven ja astui käytävän puolelle. Sikäli kuin Lily saattoi päätellä lukiessaan McGarmiwan kasvoja, Maryn vammat olivat olleet niin vakavat, että matami Pomfrey oli päättänyt ottaa hänet hoiviinsa kokonaiseksi yöksi. He olivat kaikki kotvan hiljaa, kunnes McGarmiwa huokaisi syvään ja siirsi katseensa heihin.
”Potter, tiedät missä rehtori Dumbledoren kanslia on”, McGarmiwa sanoi, jolloin James ei ehtinyt häthätää kuin nyökätä, ennen kuin Lily oli tehnyt päätöksen murto-osasekunnin aikana ja sanonut kiireesti väliin:
”Professori, minä… Minun täytyy myös mennä rehtori Dumbledoren puheille.”
McGarmiwa katsoi häntä lähes yhtä hämmentyneenä kuin Jameskin.
”Mutta sinähän sanoit, ettet tiedä -?”
”Minä erehdyin”, Lily sanoi kiireesti ja katsoi vieressään toljottavaa Jamesia paljonpuhuvasti. ”Minulla on sittenkin jotain, joka saattaa kiinnostaa rehtoria.”
McGarmiwa katsoi vuoroin Jamesia ja sitten Lilyä, ja kun hän ei ollut hetkeen sanonut mitään, hän ynähti uupuneena:
”Sitten sinun on parasta mennä heti puhumaan rehtori Dumbledorelle.” Tämän jälkeen McGarmiwa hätisti heidät matkaan ja saattoi heidät tasan siihen kohtaan, jossa rehtorin kanslian kivihirviö seisoi liikkumattomana ja odotti salasanaa. Kun McGarmiwa oli antanut sille oikean salasanan (faunin käpälä), hän katsoi vielä kerran Lilyä merkitsevästi ja poistui paikalta. Ja heti kun McGarmiwan kaavun helma oli heilahtanut ensimmäisen kulman taakse, James esti Lilyn pääsyn kansliaan johtaviin kierreportaisiin ja tivasi:
”Miksi sinä halusit tulla mukaan?”
Lily, joka riuhtoi irti Jamesin otteesta, mulkoili poikaa yhtä häijysti kuin hänen kasvoilleen olisi juuri syljetty. Hän pyristeli vielä hetken Jamesin lujassa otteessa, kunnes myönsi salaa itsekseen, että hän ei pääsisi portaisiin ennen kuin puhuisi.
”Hyvä on!” Lily huudahti turhautuneena ja lakkasi yrittämästä päästä Jamesin ohitse. ”Minä halusin olla mukana kuulemassa koko jutun! Haluan tietää, kuka – kuka sen teki.” Hän liikahti hivenen portaita päin, mutta James oli yhä hänen tiellään.
”Sen tekivät luihuiset”, James sanoi ja katsoi Lilyn vältteleviä kasvoja. ”Kuule, tämän takia me vihataan heitä. He ovat kaikki mänttejä, enkä käsitä miten sinä jaksat väittää vastaan.”
”Eivät he kaikki ole!” Lily kivahti puolustaen. ”Ette te kiusaa heitä siksi, että he tekevät meille näin. Te kiusaatte heitä siksi, että se on hupaisaa!”
”Niin tai näin”, James sanoi vakavana, ”he tekivät tämän.” Ja sen sanottuaan hän päästi Lilyn ohitseen ja seurasi tyttöä kierreportaat ylös Dumbledoren kanslian ovelle. He koputtivat yhteistuumin oven puiseen pintaan eivätkä ehtineet viettää aikaa juuri mitään sen takana, kun toiselta puolen kuului rauhallisen tyyni ääni ”Sisään”. James avasi oven Lilylle, joka sen kummempia kiittämättä astui sisään Dumbledoren kansliaan ja etsi katseellaan Fawkesin ja sen vieressä suuren pöydän, jonka ääreen Dumbledore oli asettunut kädet ristissä ja näytti kuin hän olisi istunut siinä jo monia tunteja.
”Aah, hyvää iltaa”, Dumbledore sanoi ja loitsi oitis edessään olevan tuolin lisäksi toisen, johon James asettui Lilyn viereen. He katselivat hetken, kun feenikslintu Fawkes suki ylösnostettua koipeaan ja katseli sitten uteliaana siihen kohtaan, missä he kaikki kolme istuivat.
”Komea lintu, rehtori”, James sanoi yrittäen tapansa mukaan luoda kevyttä tunnelmaa, jolloin Lily ei voinut enää estää itseään, vaan tallasi tämän varpaille pöydän alla.
Dumbledore hymyili kuitenkin seesteisesti ja siirsi katseen Fawkesista Jamesiin aivan kuin ei olisi nähnyt kun tämä pinnisteli tuskansa kanssa kasvot punaisena ja yritti tukahduttaa vaikerruksensa.
”Minä haluaisin kernaasti kuulla, mitä tänä iltana on tapahtunut. Kuten epäilemättä tiedätte, professori McGarmiwa lähetti viestin ja sanoi, että osaatte kertoa mitä Marylle tapahtui.” Dumbledore katsoi heitä molempia merkitsevästi nenällään lepäävien puolikuulasien takaa ja piti pienen tauon.
”Kukaan ei oikein nähnyt kunnolla sitä tapahtumaa”, James sanoi vaivaantuneena ja Lily pisti merkille, että hänen sieppikätensä oli lennähtänyt pörröttämään takaraivoa. ”Mutta minä olin kyllä lähistöllä ja näin – näin, kuka sen teki Marylle.”
”Niin että kerrohan”, Dumbledore aloitti kärsivällisesti ja nojautui rahtusen eteenpäin tuolissaan, ”kuka teki sen polttoherjan?”
Lily rukoili mielessään, että James ei olisi sanonut sitä yhtä ainoaa nimeä, jonka hän pelkäsi tulevan ilmi sen iltaisessa keskustelussa Dumbledoren kansliassa. Hän puristi pöydän takana kahta etusormeaan toisiaan vasten ja rukoili mielessään, ettei James sanoisi sitä.
”Mulciber”, James sanoi hetken kuluttua, kun Lily oli odottanut nimeä yhtä palavasti kuin Dumbledorekin.
”Ah, Jeffrey Mulciber?” Dumbledore kysyi sulkien silmänsä hetkeksi. ”Onko minun otaksuttava, että myös muita luihuisia on ollut mukana moisessa kepposessa?”
Lily ei ehtinyt edes pelätä vastausta kun James oli jo aukaissut suunsa ja sanoi:
”Ei. Se oli vain Mulciber.”
”Entä pystyykö neiti Evans todistamaan, että kyseessä todella oli Jeffrey Mulciber? Käsittääkseni sinä myös tiedät tapahtuneesta jotain?”
Lilyn kasvot kuumenivat kun yhtäaikaisesti sekä Jamesin että Dumbledoren kasvot kääntyivät tarkkailemaan hänen omiaan. Hän oli unohtanut lähes täysin, että hänen kuului olla mukana kertomassa jotain, millä voisi olla merkitystä tapahtuman selvittelyn kannalta, eikä nimenomaan ainoastaan kuuntelemassa ikään kuin asian olisi tarve levitä muiden korviin kuin rehtorin. Lily sipaisi punaisen hiussuortuvan otsaltaan ja katsoi lattialle samalla kun sopersi:
”Minä… Minä yhdyn Potterin sanoihin.” Hän nosti katseensa Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin eikä osannut selittää juuri itselleenkään, miksi sanoi ne sanat, jotka suorastaan ryöppysivät ulos hänen sisältään: ”Mulciber teki sen Marylle.”
Se ei missään nimessä ollut Lilyn tapaista. Valehdella sillä tavalla suoraan rehtorin kasvojen edessä, mutta hän ei mahtanut itselleen mitään. Hän ei edes tiennyt, oliko Mulciber tehnyt sen vai ei, mutta sillä hän oli varmistanut, ettei yksikään muu luihuisista joutunut vaikeuksiin… Lily vähät välitti siitä, mitä opettajat olisivat mieltä, mutta mitä hänen kaverinsa sanoisivat, jos tietäisivät että mukana oli useita luihuisia, miten he suhtautuisivat siihen, että Lilyn yksi parhaista kavereista olisi luihuinen… Lilyn sydän jyskytti kovempaa kuin koskaan eikä hän osannut arvioida Dumbledoren kasvoilta, oliko hän arvannut hänen valehtelevan, mutta ei välittänyt siitä juuri sillä hetkellä. Tärkeintä oli, että James oli kertonut juuri sen, mitä Lily oli tahtonutkin.
”Kerropa, James”, Dumbledore sanoi sitten aivan kuin Lily ei olisi koskaan puhunutkaan, ”tapahtuiko ennen kyseistä herjaa mitään sellaista, mikä olisi voinut johtaa tapahtuneeseen?”
”Tarkoitatko, että riitelivätkö he?” James kysyi kulmat koholla.
”No jaa, miksen tietysti sitäkin…” Dumbledore myhäili ja kallisti hieman päätään. ”Tyydyn kuitenkin olemaan sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla epäilemättä kosto. Olen ollut aina siinä käsityksessä, että tietyt tuvat omaavat liian kireät välit ja niitä on toden totta vaikea lämmittää… On julmaa, että historialla on tapana toistaa itseään.”
”Kosto?” James kysyi ja hetken Lily luuli näkevänsä hänen kasvoillaan virneen. ”Mitä tarkoitatte, rehtori?”
Mutta ennen kuin Dumbledore ehti tuskin avata suutaan, Lily näki tilaisuutensa tulleen ja puuttui keskusteluun:
”Pitää paikkansa. Rohkelikoilla ja luihuisilla on aina ollut kireät välit, herjoja on heitelty puolin ja toisin niin kauan kuin jaksan vain muistaa.” Hän oli arvannut, että saisi osakseen murhaavia mulkaisuja Jamesin suunnalta, mutta joutui erehtymään; James tuijotti suoraan käsiinsä eikä sanonut halaistua sanaa.
Lilyn ei missään tapauksessa ollut tarkoitus puolustaa luihuisia, nimittäin kaikista eniten inhoa hän tunsi sillä hetkellä ennen kaikkea Mulciberiä kohtaan. Olihan hän jutellut silloin tällöin Severukselle, kun Mulciber ja Avery olivat olleet heidän seuranaan, mutta jokaisella kerralla Lily oli tuntenut lievää vastenmielisyyttä heidän läsnäolosta. Ja Mary oli kuitenkin hänen yksi hyvä ystävänsä, joka ei taatusti usuttaisi kuuna päivänä luihuisia kimppuunsa vain siksi, että se olisi saattanut olla hupaisaa. Lily tiesi vallan mainiosti, ketkä harrastivat sellaista peliä, ja tukahdutti halun mulkaista vieressään istuvaa Jamesia.
”Siksi minun onkin pyydettävä”, Dumbledore aloitti vakavana ja nousi pystyyn tuoliltaan, ”että valvojaoppilaina näyttäisitte tietynlaista esimerkkiä tuvallenne.”
”Esimerkkiä?” James toisti kulmat nyt niin ylhäällä, että ne melkein hipoivat hänen tummaa hiusrajaansa.
”Aivan, James”, Dumbledore sanoi ystävällisesti ja asteli Fawkesin ohi yhdelle seinustalle, jossa olivat Lilyn mielestä rehtorin kaikki omituisimmat esineet.
”Mutta rehtori, minä en ole valvojaoppilas”, James sanoi. ”Vain Lily on.”
”Aah, mutta niinpä tietysti”, Dumbledore henkäisi hymyillen, mutta Lily arveli, että hän oli oikeasti muistanut alun perinkin sen. ”No, mitä sinuun sitten tulee… Minun on vain pyydettävä, että toimit kuten tahdon neiti Evansinkin toimivan ja kuten tahdon teidän jokaisen rohkelikon toimivan vastedes. En voi liiaksi korostaa, kuinka tärkeää tupien välinen yhteistyö on enkä viitsi teeskennellä, ettei tämänhetkinen tilanne todella harmittaisi minua…”
”Mutta rehtori”, James sanoi vielä ja vilkaisi ohimennen Lilyä. ”Minkä rangaistuksen luihuiset sitten saavat? Tarkoitan vain, että me joudumme olemaan kilttiä heille… Heistä yksi sentään vahingoitti Mary Macdonaldia!”
Dumbledore nyökkäsi kärsivällisesti ja nosti toisen kämmenensä pystyyn tyynnytellen.
”Luonnollisesti Jeffrey Mulciber tulee saamaan rangaistuksen.”
”Erotetaanko hänet?” James kysyi ahnas ilme kasvoillaan, ja Lily joutui todella taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että hänen olisi tehnyt mieli talloa pojan varvas kertaalleen.
”Suokaa anteeksi, mutta siitä minulla ei ole lupa puhua oppilailleni”, Dumbledore sanoi vakavoituen. ”Ensinnä minun on myös kuultava muita mahdollisia silminnäkijöitä. Siihen saakka Jeffrey Mulciberin kohtalo on vaakalaudalla.”
”Joten olemmeko me valmiita lähtemään?” Lily kysyi sitten varovasti, sillä hänen oli pakko saada puhua ennen nukkumaan menoa vielä Karenin ja Susanin kanssa.
”Minun puolestani te olette vallan valmiita lähtemään. Luullakseni teitä odottaa aivan tuokion päästä myös iltapala suuressa salissa”, Dumbledore sanoi sitten ja asteli takaisin pöytänsä ääreen, josta James ja Lily tekivät lähtöään. Lily ohitti myös Fawkesin ja kulki kanslian ovelle vetäen sen samalla auki, kun nyökkäsi pikaisesti rehtorille lähdön merkiksi. Hän astui ovesta kierreportaisiin samaan aikaan kun kuuli Jamesin perässään sanovan ”Hyvää yötä, rehtori” ja painavan oven kiinni.
He kävelivät vaitonaisina kierreportaat alas sinne, missä niiden kivihirviö seisoi tismalleen samassa asennossa kun he olivat viimeksi sen nähneet. Linnan kello kumahteli jossain lähettyvillä ja Lily oli kuulevinaan Riesun mekastavan kulman takana siellä, missä joukko rohkelikkoja oli kokoontunut sairaalasiiven oven eteen ja missä matami Pomfrey hätisteli sekä oppilaita että Riesua tiehensä.
”Se oli mielenkiintoista”, James sanoi hetken kuluttua, kun he olivat astelleet suuren portaikon portaat alas ja olivat pian tulleet Rohkelikkotornin eteen.
”Pelottavaa”, Lily mumisi nyökytellen ja asetti kädet kireänä puuskaan.
”Jos et pistä pahaksesi, niin minun täytyy saalistaa Sirius oleskeluhuoneesta ennen iltapalaa”, James sanoi viittilöiden Rohkelikkotornin rappusiin. ”Ilman muuta olisin jäänyt tähän kanssasi jutustelemaan, mutta kun minä tavallaan lupasin ja – ”
”Mene vain”, Lily huokaisi väsyneenä ja heilautti kättään merkiksi. Hän itse kääntyi suuntaan, joka johti suureen saliin ystäviensä luokse, ja aisti silti Jamesin läsnäolon selkänsä takana. Vasta kun Lily oli ottanut vain muutaman askeleen kohti toista kerrosta ja sen portaita ja vasta silloin kun hän kuuli Jamesin kapuavan ylös torniin, hän muisti erään tärkeän asian.
”Potter, seis!”
James oli jo ehtinyt kadota portaat ylös tornin taakse, kunnes hän juoksi näkyviin silmänräpäyksessä ja näytti sangen ilahtuneelta, kun Lily oli sittenkin päättänyt kutsua hänet takaisin.
”Niin?” hän kysyi hymyillen lähes niin leveästi, että Lilyn oli vaikea tulkita oliko se todella hymy vai irvistys.
”Sitä vain, että… Minulla olisi kysyttävää.” Lily tunsi kuumotuksen kohoavan kasvoilleen, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että James katsoi häntä odottavasti silmiin luullen epäilemättä, että hänen asiansa koski mahdollisesti heitä kahta.
”Kysy pois”, James sanoi kohteliaana.
”No, minä ajattelin, että kun sinä tiedät ehkä jotain… Tai siis, nyt kun tuli puhetta niistä valvojaoppilaista siellä Dumbledoren kansliassa”, Lily sopersi ja väänteli käsiään epävarmana siitä, mitä aikoisi seuraavaksi oikein sanoa tai miten saisi kysymyksensä kuulostamaan siltä, että hän ei pilaillut lainkaan. ”Remus on ollut ihmeen paljon poissa partioinnistamme. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli Siriuksen ja sinun mukaasi vatsakipuja ja nyt hän ei ole edes osannut selittää poissaolojaan. Ajattelin, että ehkä sinä tietäisit…”
Hymy, joka oli vielä hetki sitten ollut osa Jamesin lähes koko olemusta, oli nyt poissa. Jamesin kasvot hohtivat tyhjyyttä, kun hän käänsi Lilystä katseen lattiaan ja haroi päätään hetken ennen kuin vastasi mitään. Sitten hän kohotti katseensa seinille ja huokaisi pitkään ja rauhallisesti.
”Kai sinä tiedät, ettei Remus jättäisi ikinä tahallaan partiointia tekemättä?” James kysyi sitten hitaasti.
”Tiedän”, Lily vastasi hieman epätotuudenmukaisesti, sillä hän oli alkanut vasta lähiaikoina miettiä sitä mahdollisuutta, ettei Remus sittenkään ottaisi vastuuta tekemisistään muiden kelmien tavoin. ”Minä vain olen huolissani hänestä, siinä kaikki.” Hän empi hetken ennen kuin lisäsi: ”Ja minusta minulla on oikeus tietää, mistä tässä on kyse. Minä en tiedä kuinka kauan jaksan sitä, etten kantele hänestä professori McGarmiwalle.”
”Ethän sinä niin tekisi?” James kysyi hämmentyneenä.
”Teen”, Lily sanoi uhmakkaana ja kohotti hivenen leukaansa, ”mikäli en saa pian vastausta.”
James näytti siltä kuin hän kamppailisi jotain sisäistä ääntä vastaan. Hän aukaisi suunsa jo kerran, sulki sen ja aukaisi vielä kahdesti sen sanomatta sanaakaan. Hän otti askeleen taaksepäin, sitten taas eteenpäin, osoitti Lilyä sormellaan ja pudisti sitten päätään.
”Onko minulla sinun sanasi, ettet puhu kenellekään?” James kysyi sitten tovin päästä kun ei osannut juuri sanoa muutakaan.
”Enkö edes Karenille ja Susanille -?”
”Et edes Albus Percival Wulfric Brian Dumbledorelle!” James tivasi, aivan kuten Lilykin oli joskus tivannut. He katsoivat hetken toisiaan, kunnes Lily nyökkäsi myöntyäkseen. ”Sinun on tietysti vaikea uskoa tätä, koska olet itse niin älyttömän onnekas ollessani niin täydellinen seistessäsi juuri siinä edessäni – ”
”Potter, minä en kaipaa sinun kehujasi juuri nyt!”
”Minä vähät välitän, mitä sinä kaipaat!” James huudahti malttamattomana, vaikka hän huomasikin Lilyn varoittavan ilmeen kasvoillaan. ”Sinä vain olet niin pahuksen onnekas tuollaisena. Kaikki eivät kuitenkaan ole saaneet samanlaista onnea – ”
”Mistä sinä oikein puhut?” Lily kysyi ihmeissään eikä välittänyt enää niiden harvojen ohikulkijoiden katseista, joita he saivat osakseen lähes joka päivä kun James piti koulunsa mainetta yllä olla tunnettu kovaäänisyydestään.
”Minä puhun nyt siitä”, James sanoi madaltaen ääntään juuri parahiksi, kun Riesu liisi heidän ohitseen muiden oppilaiden perään, ”että ystäväni on todella sairas. Usko minua kun sanon, että se ei ole mikään pikku juttu.”
Lilyn kireys oli lievittynyt noiden sanojen johdosta. Hetki sitten hän oli todella vakavissaan miettinyt Severuksen viimekertaisia sanoja, joita hänellä ei ollut mahdollisuutta pohtia sitä aikaisemmin, nimittäin he eivät olleet törmänneet vahingossakaan käytävillä sen jälkeen, mitä tyrmissä oli tapahtunut… Lily pudisti päätään karistaen nuo ajatukset pois mielestään; hän miettisi niitä myöhemmin.
”Onko Remus kunnossa..?” hän kysyi hetken päästä huolestuneena.
”On”, James kiiruhti vastaamaan, ”hän vain ei kykene partioimaan aina silloin tällöin, jos tiedät mitä tarkoitan. Hän on sairas… Ei se ole mitään suurta, kunhan vain et ole siitä Remukselle vihainen. Hän ei pidä lainkaan siitä, että kerron sinulle mitään tällaista – ”
”En minä sano kenellekään”, Lily sanoi nopeasti. ”Jos hän todella on sairas ja mikäli hän ei voi silloin tällöin tulla kanssani partioimaan – ”
”Hän tulisi ilomielin, mutta ei vain pysty”, James sanoi apeana ja riiputti päätään.
”Ymmärrän”, Lily sanoi hitaasti hetken päästä ja nyökkäsi purren huultaan. He seisoivat tuokion hiljaisuudessa Rohkelikkotornin edustalla kun osa rohkelikoista lipui portaita alas ja ohittivat heidät matkalla suureen saliin. Lily liikahti vaivalloisesti kun lopulta Susan ja Karen tulivat portaat alas, jolloin Susan huonoimmalla mahdollisella elekielellään näytti erittäin merkitsevästi peukkuja Lilylle kuin taas Karen halkoi omaa kurkkua sormellaan ja näytti järkyttyneeltä katsoessaan Jamesia kiireestä kantapäähän.
”Kuule, minun on mentävä”, Lily sanoi sitten kun kumpikaan ei ollut hetkeen sanonut sanaakaan. ”Nähdään taas.” Hän heilautti kättään kömpelösti samaan aikaan kun käänsi selkänsä Jamesille ja lähti puolijuoksua sinne suuntaan, minne oli nähnyt ystäviensäkin hetki sitten katoavan.
”Jos olet joskus yksinäinen partioinnissa, niin minä olen valmis mukaan!” Hän kuuli vielä Jamesin huutavan jostain kaukaa.
***
Kun useammat oppilaat vyöryivät Luihuisen oleskeluhuoneen läpi suuntanaan suuri sali, Severus pinosi omat liemikirjansa ja asetteli ne hajamielisesti laukkunsa pohjalle. Sen jälkeen hän viivytteli oleskeluhuoneessa vielä tovin, ennen kuin lopulta heitti laukun olalleen ja asteli muiden vanavedessä tyrmien läpi eteishalliin. Hän oli huomannut vain hetki sitten, että Lily oli mennyt ystäviensä kanssa suuren salin ovista sisään, ja tunsi nyt olonsa yhtä aikaa kurjaksi sekä hivenen vihaiseksi.
Niin tietoisesti kuin tiedostamattaankin Severus oli vältellyt Lilyä kokonaisen viikon, ellei kauemminkin. Hän vain tiesi, että sen illan jälkeen he eivät olleet tuskin vaihtaneet halaistua sanaa keskenään, kun Lily oli yrittänyt opettaa Severusta lennättämään haarniskaa… Sitä iltaa oli vaikeaa pukea sanoiksi. Niin omalla tavalla ihanaa kuin se olikin ollut, Severus ei voinut olla tuntematta lievää häpeää koko tapahtumaa kohtaan. Hän ei ollut ikinä vastaavanlaisessa tilanteessa eikä sen paremmin osannut selittää itselleenkään, mitä se kaikki oli tarkoittanut. Oli helppoa olla nöyryyttämättä itseään liiaksi lähtemällä koko tilanteesta pois kuin lukea tilannetta väärin ja toimia typerästi. Mistä hän voisi ikinä tietää, mitä Lilyn päässä oli sillä hetkellä pyörinyt? Ehkä hän todella ajatteli, että oli normaalia ystävyksille olla niin lähekkäin, niin kiinnikkäin…
Severus pudisti nuo ajatukset pois mielestään. Hän oli typerä kun edes ajatteli sellaista. Ei hänellä olisi kuuna päivänä mahdollisuutta loistaa Lilyn silmissä, ellei hänestä jostain kumman syystä tehtäisi Luihuisen huispauskapteenia. Eihän hän tietenkään uskonut, että Lily olisi viehättynyt jostain sellaisesta (hänhän seurustelisi siinä tapauksessa Potterin kanssa), mutta ehkä jos kyseessä olisikin Severus itse eikä Potter… Ehkä Lily näkisi hänessä jotain enemmän, jos hän olisi vähän enemmän sellainen kuin tyttö uneksi hänen olevan… Ehkä juuri sen takia he olivat olleet niin lähekkäin, että Severus oli alkanut viettää enemmän aikaa Luciuksen piireissä. Ehkä juuri siksi Lily oli tehnyt tuon suuren liikkeensä, että hän oli sittenkin huomannut Severuksen…
”Ruikuli!” Severus havahtui mietteistään kuullessaan tuon äänen. Hän käännähti ympäri juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Sirius luisui eteishallin marmoriportaiden kaidetta pitkin alas rentona eikä hänen sauvakätensä ollut lähelläkään kaavun taskuja. Tästä huolimatta Severus hypisteli omaa sauvaa taskussaan samalla kun katsoi Siriuksen tulevan lähemmäs. Kun he olivat kasvotusten keskellä eteishallia, Severus ei malttanut olla nostamatta sauvaansa niin liki Siriuksen kasvoja, että tämä joutui katsomaan kieroon nähdäkseen sauvan kärjen.
”Kuule, onneksesi en tullut haastamaan sinua kehään”, Sirius sanoi sellaisella äänellä, joka viestitti asiallisesti, että oli syytä tunkea sauva takaisin taskuun. Severus ei kuitenkaan kuollakseenkaan olisi laskenut ainoaa asettaan, joka piti Siriuksen loitolla hänestä, vaikka he seisoivatkin niin lähekkäin toisiaan, että molemmat olisivat voineet laskea toisiltaan sykkeen.
”Et ole tosissasi. Sinä tiedät itsekin, että olen hemmetin nopea vetämään sauvan taskusta hetkenä minä hyvänsä”, Sirius sanoi uupuneena eikä antanut Severuksen vastata kun hänen naamansa kovettui. ”Minulla on sinulle uutisia.”
”Miksi oletat, että minua ylipäätänsä kiinnostaa sinun uutisesi?” Severus sihisi hyytävän kylmästi yhteen puristettujen hampaiden takaa ja osoitti yhä Siriusta silmien väliin.
”Meistä kumpikin omistaa aivot, mutta arvaa mikä on meidän eromme, Ruikuli?” Sirius sanoi siihen sävyyn kun he olisivat puhuneet päivän säästä. ”Minä osaan käyttää niitä. Ei tarvitse olla kovin kummoinen tietäjä, että huomaa kuinka sinua kiinnostaa tietyt asiat… Kelmien asiat toisin sanoen.”
Severus tiukensi otettaan sauvan ympärillä.
”Mihin jätit poikaystäväsi?”
”Mitä – Sarvihaaranko?” Sirius kysyi ihmeissään. ”Samaa voisin kysyä sinulta. Me kostamme vielä luihuisille, sinun olisi syytä viedä se viesti täkäläisille. Mulciberin temppu oli säälittävä. Säälittävä.”
”Todellako?” Severus naljaisi ivallisen hymyn takaa. ”Kerrotko tarkalleen, miten se eroaa teidän pikku tempuistanne? Voisi kuvitella, että ihmisten kiroaminen on juuri teidän alaanne. Sinun ja Potterin nimittäin.”
Tälle Sirius jo suorastaan nauroi.
”Sääli, jos todella olet tuota mieltä”, hän sanoi teeskennellyn harmissaan. ”Siinä on vain se hassu ero, että me emme tee laittomuuksia, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Monessako oppikirjassa opetetaan sellaisia taikoja, mitä rakas Mulciber teki Marylle?” Sirius virnuili nyt niin leveästi että hän nätti suorastaan mielipuolelta. Hän vilkaisi vielä kerran Severuksen sauvaa ja käänsi selkänsä vielä mutisten perään: ”Sitähän minäkin.”
Hetken Severus katsoi kun Sirius oli jatkamassa matkaansa suureen saliin ja hetken mielijohteesta hän päätti vielä huutaa perään:
”Minä tiedän mitä te teette öisin! Se on laitonta!”
Sirius näytti jo murto-osasekunnin siltä kuin hän aikoisi jatkaa matkaa, mutta sitten hän kääntyi ympäri kasvot Severukseen päin ja näytti haudanvakavalta.
”Tiedätkö? Tiedätkö varmasti kaiken?” hän kysyi silmät sirrissä ja asteli lähemmäs.
”Olet niin itsekeskeinen, että kuvittelet tosissasi, etteivät muut osaa käyttää aivoja taitavammin kuin sinä itse”, Severus sihahti. ”Siinä tapauksessahan minä olisin joutunut lajitelluksi Rohkelikkoon enkä suinkaan Luihuiseen.”
”Älä imartele itseäsi, Ruikuli”, Sirius ärisi. ”No mutta mikset testaisi tietojasi sitten? Mikset ota epäilyksistäsi selvää ja katso, tiedätkö ihan tosissaan kaiken vai luuletko vain tietäväsi? Huomisiltana, Ruikuli, kun kaikki ovat menneet nukkumaan… Älä myöhästy.” Sitten hän perääntyi taas lähteäkseen samaan aikaan kun Severus piteli yhä sauvakättään vaaka-asennossa, joskin hänen otteensa oli löystynyt kun hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa Siriuksen sanoihin. Kun hän osoitti yhä Siriuksen loittonevaa selkää, tämä kääntyi ympäri ja huudahti vielä perään:
”Ja ai niin! Tällipajun sisään pääsee koskettamalla puunrungossa olevaa kyhmyä pitkällä kepillä!”
***
-
Jatkoa!
Tätä on odotettu! :D
Uus luku oli tosi hyvä ja alko kiinnostaa miten asiat ratkeaa, eikun B-osaa kehiin vaan! ;)
mAngo
-
mAngo, kiitti jälleen ;) Sain sittenkin nyt yöllä valmiiksi sen B-osan joten lisäilin sen tuohon samaan syssyyn.
-
JEE, jatkoa! Tätä olen odotellutkin jo. :) Kirjoitat tosi hyvin! Oot saanut hyvin tähän mukana sellaista aitoa Potter-henkisyyttä, ja se on tosi kiva!
Tuleehan pian jatkoa lisää! Jään innolla odottamaan :)
-
apollon, kiitos sinullekin! :) Jatkoa yritän saada kirjoiteltua taas juhannuksen jälkeen.
-
tää on hyvä :--) toivottavasti jatkoa tulis nopeesti : )
-
Mulla on nyt jäänyt kahden luvun kommentoiminen välistä, vaikka olen ne lukenutkin. Joten kommentoin nyt. Sanoin jo aikaisemminkin että hahmosi ovat minusta hyvin aidot ja samaa mieltä olen edelleen. Mahtavaa, että pystyt kirjoittamaan kelmeistä ja Kalkaroksesta näin puolueettomasti.
Tässä olet kyllä hyvin välttänyt ärsyttävimmät kelmit-Lily-Kalkaros-ficcien kliseet:
-Yleensähän kelmifikeissä (vaikka tämä on ehkä enemmän Kalkaros-ficci) Lilykin inhoaa Kalkarosta ja pitää häntä oksettavana limanuljaskana (vaikka heidän piti olla joskus ystäviä) mikä on todella syvältä.
- James on ihana, tykkää Lilystä, mutta ei räydy liikaa rakkaudesta häneen, joka on yksi rasittavimmista kliseistä.
- Lily ei ole ärsyttävä (Lily on usein saatanan ärsyttävä)
Tämä kohtaus oli todella hyvä:
James esti Lilyn pääsyn kansliaan johtaviin kierreportaisiin ja tivasi:
”Miksi sinä halusit tulla mukaan?”
Lily, joka riuhtoi irti Jamesin otteesta, mulkoili poikaa yhtä häijysti kuin hänen kasvoilleen olisi juuri syljetty. Hän pyristeli vielä hetken Jamesin lujassa otteessa, kunnes myönsi salaa itsekseen, että hän ei pääsisi portaisiin ennen kuin puhuisi.
”Hyvä on!” Lily huudahti turhautuneena ja lakkasi yrittämästä päästä Jamesin ohitse. ”Minä halusin olla mukana kuulemassa koko jutun! Haluan tietää, kuka – kuka sen teki.” Hän liikahti hivenen portaita päin, mutta James oli yhä hänen tiellään.
”Sen tekivät luihuiset”, James sanoi ja katsoi Lilyn vältteleviä kasvoja. ”Kuule, tämän takia me vihataan heitä. He ovat kaikki mänttejä, enkä käsitä miten sinä jaksat väittää vastaan.”
”Eivät he kaikki ole!” Lily kivahti puolustaen. ”Ette te kiusaa heitä siksi, että he tekevät meille näin. Te kiusaatte heitä siksi, että se on hupaisaa!”
”Niin tai näin”, James sanoi vakavana, ”he tekivät tämän.” Ja sen sanottuaan hän päästi Lilyn ohitseen ja seurasi tyttöä kierreportaat ylös Dumbledoren kanslian ovelle.
James selittelee, että tämän takia ne vihaa luihuisia (viehättävää kelmiyleistystä), sanoisin Lilyn kuitenkin olevan oikeassa. :D
-
oijoi... etsin pitkään just tällasta ja nyt vihdoin löysin!!!!! JATKOAAAAA!!!!!
-
Layra, kiitos, jatkoa tulee taas piiiitkän ajan jälkeen ensi viikolla :)
erikka, mukavaa kuulla että olen välttänyt kliseet, en sitä tietoisesti kylläkään ole tehnyt.. :D mutta kiitoksia paljon!
sauniu, jatkoa tulossa pian!
-
No niin, jatkoa kuten lupasin, vaikkakin tätä tulee pitkän tauon jälkeen. :D Kesällä en vain ole jaksanut kirjoittaa yhtään mitään, kun oli kerrankin suht koht hyviä ilmoja! Nyt alkaa taas kirjoitusputki!
7. luku
Mennäkö vai eikö mennä? Siinä vasta kysymys, Severus ajatteli jo lähes kymmenettä kertaa sinä päivänä. Hän pyöritteli haarukkaa lautasen päällä ja tuijotti sitä niin tiiviisti, ettei kuullut tuskin puoliakaan ystäviensä keskustelusta tupapöydän ääressä. Hän huomasi silmäkulmastaan Lilyn liittyvän Rohkelikon tupapöytään, josta hänen katseensa löysi puolestaan tiensä Luihuisten pöytiin. Siinä vaiheessa Severus riuhtaisi katseensa irti rohkelikoista ja ryhtyi pyörittelemään haarukkaansa nopeammin. Averyn keskittyneisyys herpaantui keskustelusta ja tämä huomasi Severuksen merkillisen puuhan.
”Kai sinäkin olet mukana?” hän kysyi hetken päästä kun oli irrottanut katseensa Severuksen haarukasta.
Severus ei tyytynyt vastaamaan. Hänen mieltään painoi tärkeämpi asia, sellainen, joka oli saatava pois päiväjärjestyksestä niin nopeasti kuin mahdollista. Jos he suunnittelivat jotain yhtä hilpeää pilaa kuin Macdonaldin kiroaminen, mitä väliä sillä olisi sen asian rinnalla, että pian kelmejä saattoi odottaa eropaperit Tylypahkasta? He potkittaisiin kivisiltä portailta alas yksi kerrallaan, joista viimeisenä tietenkin Potter, jonka Severus saisi Dumbledoren luvan kanssa hoitaa omakätisesti. Severus joutui nieleskelemään, ettei hän olisi suorastaan kuolannut pelkästä ajatuksesta rinnuksilleen.
”Huhuu? Maa kutsuu Kalkarosta”, Avery huhuili ja heilutti kättään tämän kasvojen edessä.
”No mutta eikö sinun pitäisi tietää?” Severus ärähti siihen ikään kuin hänet olisi herätetty vastikään makeilta päiväunilta.
”Tietää, että olet ulkona keskustelusta kuin mitäänymmärtämätön jästi?” Avery tivasi. ”Tiedätkö edes mitä he ovat aikeissa suunnitella?”
Severus mulkoili hetken silmästä silmään Averya, joka puolestaan vilkaisi vielä kerran tämän lautasta ja siirtyi sitten kuuntelemaan Mulciberiä ja hänen muita luihuistovereitaan. Severuskin yritti, muttei hän pystynyt keskittymään kuin muutaman sydämenlyönnin ajan. Hänen ajatuksensa pyörivät niin siinä kaikessa, mitä Sirius oli hänelle sanonut edellisenä iltana, että se kykeni parhaimmillaan hänen aivojensa lisäksi sumentamaan kuulonkin.
Severuksen mieltä painoi edelleen kysymys siitä, miksi Sirius tahtoi niin kovasti hänen menevän sinne. Jos heillä todella oli jokin salaisuus, miksi Sirius ikinä tahtoisi hänen saavan tietää siitä? Mutta toisaalta, jos olikin olemassa pieni mahdollisuus saada Potter ja kumppanit kiinni, kiikuttaa heidät suoraan Dumbledoren nenän eteen ja todistaa, että he olivat kaikkea muuta kuin mahtavia, suosittuja oppilaita Tylypahkassa, miksei Severus tekisi sitä? Mitä järkeä oli oikeastaan kuluttaa energiaa siihen, että hän yritti joka päivä saarnata ihmisille, miten tyhjänpäiväinen sirkuspelle Potterkin oli tai miten tuolla ulkona maailmassa olisi paljon komeampiakin ihmisiä kuin Sirius Musta? Miten hän saisi kaikki ymmärtämään sen, jos kukaan ei tiennyt – paitsi Severus itse – että kelmien puuhissa ei ollut tippaakaan rehtiä peliä? Miten hän saisi Lilyn ymmärtämään sen?
Niin, Lilyn. Millään muulla ei oikeastaan ollutkaan väliä. Ei oikeastaan ollut väliä, mitä puolet Tylypahkasta oli kelmeistä mieltä. Jos Lily saisi tietää, mitä kelmit puuhailivat, se muuttaisi kaiken. Ehkä Lily sitten hylkäisi rohkelikkoystävänsä ja pyytäisi tuhannesti anteeksi, ettei hän ollut ikinä uskonut Severusta. Ehkä sitten he taas voisivat liikkua toistensa kanssa ihan vapaasti koulussa. Ihan vapaasti, välittämättä muista.
Hän käänsi katseensa olan yli Lilyyn, joka istui selkä vasten Severusta omassa tupapöydässään. Lilyn nauru kiiri suuressa salissa melkein kirkkaampana kuin yhdenkään hänen kaverinsa eikä hän kertaakaan taivuttanut päätään ja katsonut Severukseen päin. Hän oli niin keskittynyt rohkelikkojen pöydän keskusteluun, että ei tuskin edes muistanut Severuksen olemassaoloa.
Sitten Severuksen katse lipui parin metrin päähän Rohkelikon tupapöytää, jossa kelmit istuivat vähän matkan päässä tyttölaumasta. Potter katseli tiiviisti sinne, missä punatukkainen Lily istui ystäviensä kanssa, kuin taas Sirius sitä vastoin väläytti Severukselle kuuluisimman virnistyksensä ja osoitti rannekelloaan. Severus olisi näyttänyt hänelle ilkeän käsimerkin, ellei Avery olisi nojautunut hänen kylkeään vasten ja kuiskannut:
”Lily on kysellyt sinusta.”
Severus käänsi katseensa äkisti taas oman pöytänsä puoleen.
”Mitä muka?” hän kivahti yrittäen kuulostaa siltä kuin asialla ei olisi sen suurempaa merkitystä.
Avery kohautti harteitaan.
”Ihmettelee, missä sinä nykyisin olet.”
Severus tarttui uudestaan haarukkaansa ja alkoi raaputtaa sillä taas lautasen hohteista pintaa.
”Mikset sinä puhu hänen kanssaan?” Avery kysyi sitten. ”Koska hän on kuraverinen?”
”Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Severus sanoi nopeasti. ”Ja kerropa, mitä helvettiä se sinulle sitä paitsi kuuluu?”
”Minä vain ajattelin”, Avery mumisi. ”Kyllä pimeän lordi hänet armahtaa, jos sinä sen takia olet häntä vältellyt.”
Severus nousi äkisti pystyyn niin, että hän kumautti suoristuvan jalkansa pöydän reunaa vasten. Kuului astioiden kilahdus ja yksi ainoa paukahdus pöydän puista pintaa vasten, ja kaikki salin läsnäolijat kääntyivät tuijottamaan häntä. Severus ei uskaltanut katsoa taakseen, jossa mitä luultavimmin myös Lily porasi katsettaan hänen selkämykseensä, vaan loi vihoviimeisen tuiman katseen Averyyn ja poistui kaapu hulmahtaen ulos salista.
Ja pinkoessaan tyrmien pimeyksiin Severus oli viimein tehnyt päätöksensä kelmien suhteen.
***
Lily huokaisi syvään ja katsoi Rohkelikon oleskeluhuoneen seinällä riippuvaa kelloa, joka näytti vartin yli kymmentä illalla. Heidän partiointivuoronsa olisi kuulunut alkaa jo vartti sitten, mutta Lily oli tahtonut uskoa, että Remus olisi tullut juoksujalkaa Rohkelikkotorniin ja selittänyt jonkun suhteellisen uskottavan selityksen kirjastosta ja liian nopeasta ajankulusta. Mutta Remusta ei kuitenkaan kuulunut, ja nyt kun kello alkoi uhkaavasti pian lähestyä puolta yhtätoista, Lily nappasi sauvan matkaansa ja painui ulos muotokuva-aukosta.
Se oli taas yksi niistä illoista, kun Remus ei päässyt sairautensa takia partioimaan. Lily ei voinut olla ihmettelemättä, oliko kyseessä todella jokin vakavampikin asia, mutta James oli vannottanut, ettei se ollut mitään sen suurempaa. Kunhan Remus saisi muutaman vapautuksen partioinnista. Lily oli muutama päivä takaperin yrittänyt penkoa koko kirjaston, jotta hän olisi löytänyt jotain mystisistä sairauksista, mutta oikeastaan mikään ei ollut täsmännyt Remukseen.
Paitsi tietenkin Severuksen teoria, joskaan sekään ei ollut täysin aukoton. Lily ei vain jaksanut uskoa moiseen teoriaan. Remuksessa ei ollut tippaakaan ihmissutta. Jos Remus olisi ihmissusi, Lilyn täytyi sitten varmaankin olla itse painajainen synkimmistä unistaan. Ei, Remus ei voisi ikinä olla ihmissusi, Lily ajatteli mielessään kun hän kääntyi käytävän kulmasta ja ohitti leidi Squillin muotokuvan. Sitä paitsi, Dumbledore oli kuitenkin hyvin älykäs velho – hän ei ikimaailmassa ottaisi sellaista riskiä. Kaikki ne järjestelyt, mitä se vaatisi… Lily pudisti päätään. Ei sitten millään.
Joten mitä ikinä se olikaan, se oli jotain sellaista, mistä vain kelmit tiesivät. Tai sitten ei, Lily tuli ajatelleeksi. Kyllähän matami Pomfreykin tuntui tietävän siitä. He näkivät yhdessä Severuksen kanssa kerran tähtitornissa Remuksen ja matami Pomfreyn pihamailla. Sen siis täytyi olla jotain vakavaa, josta ehkä henkilökuntakin tiesi. Ei siis mitään sellaista, mistä hänen itsensä kannatti olla huolissaan. Kyllähän Dumbledore osasi hoitaa kaikki sellaiset jutut. Ja jos Dumbledorelle oli ihan okei, ettei Remus osallistuisi aina silloin tällöin partiointiin, niin sen oli oltava myös Lilylle.
Lily laskeutui suuren portaikon portaat alas toiseen kerrokseen. Johtajaoppilaat partioivat kolmannesta kerroksesta ylöspäin ja valvojaoppilaiden tehtävänä oli kaikki muu. Hän siis tarkisti murjottavan Myrtin vessan heti ensimmäiseksi, sillä ensiluokkalaisilla oli tapana kokoontua siellä milloin minkäkin syyn takia. He olivat Remuksen kanssa monta kertaa saaneet passittaa monet ensiluokkalaiset takaisin untenmaille sieltä.
Lily astui vessojen kivilattialle. Hän kohotti sauvaansa kerran ylös niin, että sen kärki valaisi lavuaarit ja heijasti peilistä ilkeästi omiin silmiin. Lily vilkaisi nopeasti koppien taakse ja raotti ensimmäistä ovea. Kaikki tuntui olevan hyvin sielläpäin. Hän ei kuullut inahdustakaan.
Sen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen kerros, jonka jälkeen Lily sai huomata, että se ilta oli ollut varsin rauhallinen. Hän oli vain kerran yllättänyt yhden kolmosluokkalaisen marmoriportaiden kaiteen viereltä, jossa tämä oli yrittänyt piileskellä Lilyn katseelta. Passitettuaan kolmosluokkalaisen korpinkynnen takaisin nukkumaan, Lily oli aikeissa jatkaa kellariin, joskin hän oli törmätä yhdellä oven avauksella puuskupuhien valvojaoppilaisiin, jotka hätkähtivät nähdessään Lilyn.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus hiiviskellä”, Lily sanoi nopeasti.
”Ei se mitään”, toinen puuskupuheista, Antony Dilow, sanoi sitten. ”Me ollaan nähty Riesua tasaisin väliajoin ja se on onnistunut säikäyttämään meidät monta kertaa. Vannon, että jos näen sen vielä, niin – ”
”Me tarkistettiin juuri kellari ja keittiö”, toinen heistä, Adriana Miller, sanoi välittämättä tuon taivaallista, miten Antony oli aikeissa jatkaa uhkailuaan. ”Joitain teikäläisiä oli siellä kähveltämässä kotitonttujen noidankattilaleivoksia. Oikeastaan kaikki paikat alkaa olla tarkistettu.”
”Anteeksi, minä jouduin odottamaan Lupinia”, Lily sopersi vaivaantuneena. ”Olisin kyllä tullut aiemminkin, mutta luulin hänen tulevan ja… Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Antony sanoi sitten kun hän oli mitä ilmeisemmin saanut ajatuksensa pois Riesusta. ”Oikeastaan tyrmät on vielä tarkistamatta. Kyllä kai Voro tarkistaa ne vielä meidän jälkeemmekin, mutta – ”
”Minä voin tarkistaa ne”, Lily tarjoutui oitis. ”Se on minun osuuteni siitä, että olin myöhässä partioinnista. Minä teen sen.”
”Yksinkö?” Adriana kysyi kohottaen kulmiaan.
”Niin kai sitten”, Lily mumisi kohauttaen harteitaan. Hän loi pienen ystävällisen hymyn heidän suuntaan, kääntyi kannoillaan ja lähti sitten sauva koholla tarkistamaan tyrmät.
Hän kyllä joutui myöntämään, että Remuksen seura olisi nyt todella kelvannut. Tyrmät olivat juuri niitä paikkoja, joissa Lily kaikista vähiten viihtyi Tylypahkassa, eikä hän enää sinne mennessään käsittänyt, miksi oli suostunut partioimaan siellä. Joka puolella oli kolkkoa ja kylmää, eikä ylle lankeava pimeys tehnyt Lilyn olosta sen parempaa. Hän valaisi sauvallaan kivistä lattiaa sinne, minne valo ei muuten osunut, ja toivoi että kierros olisi jo pian ohitse. Muutama hämähäkki loikki valon tieltä piiloon tyrmien synkimpiin nurkkiin, ja kun partiointi alkoi olla pian Lilyn osalta ohitse, hän päätti kääntyä kannoillaan ja palata takaisin Rohkelikkotorniin.
Jokin kalahti kiviseinän toisella puolella, jolloin Lily painautui äkisti kylmää seinämää vasten ja kuulosteli. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi käyttäytyi sillä tavalla kuin käyttäytyi, olihan hän kuitenkin valvojaoppilas ja sitä rataa. Jostain syystä tyrmissä yksinään hiippailu ei kuitenkaan ollut mikään paras mahdollinen aika tavata luihuista, varsinkaan sen jälkeen mitä he tekivät Marylle.
Lily kuuli askelien ääniä. Ne kopsahtivat muutaman kertaa rauhallisena kivilattiaa vasten niin, että Lily oli jo lähes niin tiiviisti painautunut vasten seinää, että luuli pian liimautuvan siihen kiinni. Kun askelet kuitenkin tuntuivat haihtuvan vastakkaiseen suuntaan ja ne nopeutuivat mitä kauempana ääni kuului, Lily uskaltautui vilkaisemaan kiviseinämän takaa käytävälle ja näki vain vaivoin, kun tumma viherreunainen kaapu heilahti toisen kulman taakse ja katosi näkyvistä.
Lily oli huutamassa juoksijan perään, sillä hän luuli tietävänsä, kenet oli juuri nähnyt, mutta silloin eräs toinen ääni hihkaisi hilpeänä hänen takanaan:
”Mikä mainio ilta leikkiä piilosta Tylypahkassa!”
Lily katsoi säikähdyksestä jäykkänä taakseen ja huomasi professori Kuhnusarvion aamutakissaan kädessään pikarillinen tonttuviiniä.
”Professori Kuhnusarvio”, Lily sanoi haukkoen henkeään ja pidellen samanaikaisesti sydänalaansa, ”olitte säikäyttää minut hengiltä.”
Mutta Kuhnusarvio vain nauroi niin, että hänen mursumaiset viikset tutisivat, ja sitten hikkasi kuuluvasti.
”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää”, hän sanoi ääni tihkuen lämpöä. Kuhnusarvio otti muutaman letkeän askeleen kohti seinällä riippuvaa muotokuvaa suippokärkihattuisesta miehestä, joka torkkui kehyksissään ja kuorsasi vaimeasti. Sitten tämä kohotti pikarin huulilleen ja maiskutti kuuluvasti. ”Charles Towins, keksi vastalääkkeen lohikäärmerokkoon.” Sen jälkeen hän vilkaisi leveästi hymyillen Lilyä. ”Mutta senhän sinä taisitkin jo tietää.”
”Häneltä meni yli kaksikymmentä vuotta etsiessään vastalääkettä”, Lily sanoi muistellen kirjaa, jonka hän oli kerran lainannut kirjastosta (Liemihistorian perusteet). ”Towins menetti jopa oikean kätensä matkallaan ja keitti liemen pelkällä vasemmalla kädellä.”
Kuhnusarvio pärskähti juomansa lomasta. Charles Towinsin muotokuvasta kuului korahdus, kun ilmeisesti Towins oli ollut lähellä raottaa silmäluomiaan hivenen moisesta äänestä. Lily hymyili hetken vaivaantuneena, kun hän ei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa kilpaa Kuhnusarvion kanssa vai sittenkin pysyä yhtä asiallisena kuin oppitunneillakin. Hän päätti siis olla siltä väliltä.
”Kuvittele sitä lahjakkuutta!” Kuhnusarvio hykerteli pudistellen päätään. ”Vasemmalla kädellä… Ainoalla kädellä! Merlin tietää kuka sellaiseen enää nykypäivänä pystyy! Nykypäivänä sauva hoitaa lähes kaiken.” Hän pudisteli vielä hetken päätään jupisten jotain, mistä Lily ei voinut olla aivan varma, kunnes sanoi sitten madaltaen ääntään: ”No mutta kerropa, mitä olet tehnyt näinä päivinä kun et ole ehtinyt käymään vielä tämän vuoden ensimmäisissä Kuhnukerhon tapaamisissa.”
Lily vilkaisi ohimennen sinne suuntaan, minne tumma hahmo oli vain hetki sitten kadonnut, ja toivoi että Kuhnusarvio olisi jo päästänyt hänet menemään. Hän avasi poissaolevana suunsa, mutta ennen kuin ehti keksiä jotain hätäistä selitystä, Kuhnusarvio nyökkäsi muka ymmärtäväisesti ja iski silmää.
”Olet tainnut olla kiireinen. Aina menossa jonnekin”, hän mumisi hyväntahtoisesti ja veti uuden hörpyn pikaristaan.
”Itse asiassa olin juuri partioimassa, joten – ”
”Aivan niin, partioimassa! Niin totta, minä kuulinkin että sinä sait sen merkin”, Kuhnusarvio hymähteli huokuen tyytyväisyyttään. ”Niin tietysti, luonnollisesti, luonnollisesti… Olen pahoillani, että häiritsin, lähdenkin tästä, tuota noin”, hän vilkaisi hermostuneena torkahtavaa Towinsin muotokuvaa, ”tutkimaan paikkoja. Hyvää yötä, neiti Evans.”
”Öitä, professori”, Lily toivotti ja katsoi sitten vielä hetken kun Kuhnusarvio köpötteli kädet selkänsä takana takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Kun hän oli varma, että Kuhnusarvio ei enää vilkaissut taakseen, Lily pisti juoksuksi ja harppoi sinne suuntaan, missä oli nähnyt vilauksen tummasta luihuisten tupakaavusta. Hän juoksi koko tyrmän käytävän halki ja tuli sitten tyhjään eteishalliin, jossa kaikui ainoastaan Lilyn omat askeleet. Hän katseli hengästyneenä hetken ympärilleen, astui yhden askelman marmoriportaille ja huudahti sitten hengästyksestä pingottuneella äänellä:
”Severus!”
Mutta Severus oli ollut liian tohkeissaan, liian kaukana kuullakseen häntä.
***
Severus juoksi halki pihamaan niin lujaa kuin jaloista lähti. Hän katsoi pilvettömälle tähtitaivaalle ja sen jälkeen silmäili kelloaan. Se näytti melkein keskiyötä, joten hänen oli pidettävä kiirettä. Reittiä tällipajulle valaisi taivaalla helottava, juustomainen täysikuu, joka ikään kuin ivasi Severuksen kohtaloa olla niin pahasti myöhässä. Hän oli hukannut tilaisuuden nähdä, oliko Lupin todella talutettu tällipajun luo niin kuin hän oli niin monta kertaa aiemmin arvellut tapahtuvan. Tähtitornista oli hyvin vaikea nähdä sinne suuntaan, mutta ei tarvinnut omata kuin keskivertainen päättelykyky, että kaksi vihjettä pystyi ynnäämään helposti yhteen. Sirius oli puhunut tällipajusta ja Remus ja matami Pomfrey olivat aiemmin liikkuneet siellä suunnalla.
Silti Severus olisi tahtonut nähdä sen. Hän oli tahtonut nähdä sen omin silmin, jotta Lily ei pystyisi enää väittämään vastaan. Hän voisi kertoa nähneensä sen, miten Lupin talutettiin käsivarresta pitäen tällipajun läheisyyteen, jossa se jokin sitten tapahtuisi… Severus vilkaisi syrjäsilmällä taivaalle maalattua kuuta. Hän oli tarkastanut kuukartan, josta kävi ilmi, että kuu olisi sinä yönä kirkkaimmillaan sekä suurempi kuin muina tulevina yönä. Se olisi yhtä täysi kuin muinakin samanlaisina iltoina, jolloin Lupin oli harhaillut kumppaneineen pihamailla, ja Severus oli saattanut vain uneksia sellaisesta tilaisuudesta kuin nyt saada kelmit rysän päältä kiinni.
Hän oli enää vain muutaman juoksuaskeleen päässä tällipajusta, joka alkoi saman tien riuhtoa oksiaan raivoisasti halki ilman, kun Severus tuli viimein sen luokse. Hän etsi katseellaan puun rungossa kasvavaa pientä kyhmyä, joka erottui vain juuri ja juuri sinne asti, missä Severus seisoi. Hän nappasi melkein vierellään maassa lepäävän kepin, joka näytti paljolti siltä kuin se olisi jätetty siihen tarkoituksellisesti, ja lähestyi puun runkoa hiljaa kumarassa. Kyhmyn vieressä näkyi pieni, tumma aukko, jota tällipajun oksat erityisesti verhosivat. Kerran jos toisenkin tällipaju läväytti muutaman oksan myös niin läheltä Severuksen maasta tukea ottavia sormia, että hän oli lentää ilmaan pelkästä säikähdyksestä. Hän kuunteli hetken liikkumattomana, kuuluiko tunneliaukosta kenties Siriuksen ulvovaa naurua vihjeenä siitä, että juttu olisikin ollut pelkästään typerää pilaa. Mutta kun ääntäkään ei kuulunut ja Severus viimein ylsi painamaan kepin avulla kyhmyä, tällipaju lakkasi sivaltamasta oksillaan ja se jähmettyi paikoilleen aivan niin kuin Sirius oli sanonut.
Severus hymyili ivallisesti. Typerä Musta, hän ajatteli ja hiipi kumarassa pimeään tunneliin. Se oli niin ahdas, että hän joutui melkein konttaamaan polvet mutaista maata pitkin eteenpäin. Mitä eteenpäin hän kuitenkin pääsi tunnelissa, sitä väljempää ja valoisampaa siellä tuli, vaikka olo oli silti raskas konttaamisen jäljiltä. Severus läiski käsillään kaikki pahimmat tahrat irti housuistaan ja liimautui sitten ripeästi kiinni tunnelin seinämää, kun yllättävä huudahdus kuului sieltä, mistä valon kajastus sarasti muualle tunneliin. Severus kohotti sauvakättään, ja kun ketään ei tullut kohti, hän uskaltautui taas jatkamaan matkaansa.
”Hän haistaa jotain”, hintelä ääni kajahti tunnelin päässä. ”James, ehkä sinun pitäisi tulla katsomaan…”
Severus hymyili voitonriemuisesti. Potter oli siellä kumppaneineen, vain parin askelman päässä hänestä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin hiipiä hissukseen paikan päälle ja loitsia jokaiseen kelmiin lukitustaika niin, että vuorostaan Potter ja Musta seuraisivat Severuksen nautinnollista hetkeä vasten tahtoaan. Ennen kuin hän veisi ainuttakaan kelmiä ylös linnaan Dumbledoren potkittavaksi, hän leikittelisi heillä ihan niin vähän aikaa, että Potter kumppaneineen tulisi muistamaan sen iäisyyden muistellessaan surkeaa elämäänsä.
Kuului vaimeaa askelten ääntä, kun James ilmeisesti meni Peterin luokse. Natinasta saattoi päätellä, että jossain tuolla kauempana oli rappuset, joita pitkin oli juuri kiivetty, ja Severus otaksui olevansa oikeassa kun äänet vaimenivat eikä niitä kuulunut enää äkisti mistään. Hän kuulosteli hetken ennen kuin valaisi matkaansa eteenpäin ja otti taas muutaman askeleen. Muta Severuksen jalkojen alla oli todella liukasta ja oli todella työlästä yrittää samaan aikaan valaista tietä eteenpäin kuin myös pitää huolta, ettei kaatuisi taas heti seuraavan askeleen jälkeen.
Tunnelissa hänen takanaan niin kuin edessäkin oli hiljaista, aivan liian hiljaista. Itse asiassa niin hiljaista, että jopa rappusten narinakin oli hukkunut jonnekin kuulumattomiin. Severus tarttui nappaamaan tunnelin seinämästä kiinni, jottei hänen tasapainonsa olisi hervonnut kaiken aikaa. Sieltä, minne Jamesin ja Peterin askeleet olivat vain hetki sitten hälvenneet, kuului nyt voimakas kumahdus ja sen jälkeen joku kirosi varsin kovaäänisesti. Severus odotti liikkumattomana paikoillaan epäröiden, uskalsiko hän liikkua eteenpäin liukkaassa mudassa. Mutta pian hänen ei tarvinnut miettiä enää sitä, kun nyt syvältä tunnelista edessäpäin kuului selvästi muita ääniä järisyttävämpi, pelottavampi: korvia vihlova karjaisu, joka ei taatusti lähtenyt yhdenkään kelmin suusta. Severus jähmettyi paikoilleen kuin tikku mudassa – mikä sopi kyllä varsin hyvin kuvaamaan tilannetta – ja odotti jotain tapahtuvan näillä hetkillä.
Hetken oli hiljaista, aivan yhtä hiljaista kuin tuokio sitten, ja Severus luopui jo melkein ajatuksesta, että jotain peruuttamatonta oli tapahtunut. Sitten hän kuitenkin kuuli rappusten natisevan uudestaan ja askelten kompuroivan niitä alas sellaista kyytiä, että Severus ei saanut edes murto-osasekuntia etuaikaa keksiä nopeasti joku nerokas loitsu mieleensä, kun James Potter seisoi silmät järkytyksestä selällään ja tuijotti Severusta kauhuissaan. Se kuuluisa virne, jota olisi siihen päivään asti voinut kutsua Jamesin ja Siriuksen vakioilmeeksi, oli nyt kaukana Jamesin kalpeiksi valahtaneilta kasvoilta. Hän nieleskeli empien, näyttäen siltä kuin aikoisi päästää jotain sellaista suustaan, että se sai voimaan hänet pahoin.
”Sinun täytyy lähteä”, James sai viimein sanottua, ja Severus pisti merkille pojan aivan erilaisen äänensävyn. Hän ei voinut olla virnistämättä tilanteelle, joka oli saattanut heidät aivan eri rooleihin kuin normaalisti Tylypahkan päivänvalossa. Severus osoitti sauvallaan Jamesia.
”Ei, enpä taida lähteä”, hän sanoi laiskasti, nauttien ivasta.
Etäämpää tunnelista, mistä valo paistoi Jamesin selkämykseen, kuului jytinää ja uusi mutta äskeistä lievempi karjahdus. Severuksen sormet tiukensivat otettaan sauvasta.
”Kuule, sinä olet varmaan helvetin ylpeä nyt itsestäsi – ” James aloitti sovittelevaan sävyyn, mutta Severus keskeytti hänet pelkällä sauvan heilautuksella ilman halki.
”Yksikin sana”, hän sihahti hampaiden välistä ja osoitti sauvallaan tärisevin käsin Jamesin kulmakarvojen väliin, ”niin vannon, että teen tästä reissusta sinulle ja kumppaneillesi vähemmän ylpeän. Voin vannoa, että koko koulu tulee saattamaan teidät koulun porteille kun teidät potkaistaan näyttävästi ulos jästimaailmaan. Teillähän tulee olemaan siellä lastenleikkiä kun voitte vaikka liittyä aikanne kuluksi kaupungin sirkukseen.”
Sauvankärki porautui nyt niin lähelle Jamesin otsaa, että se melkein hipoi ihoa kun Severus porasi julmaa katsettaan inhoamansa pojan silmiin. Hänen otteensa kuitenkin herpaantui kun tunnelin päästä kuului kauhistuttava, uhkaavampi mylväisy, sekä Siriukselle kuuluva kauhistunut huudahdus, joka sai Jamesin toimimaan ja nappaamaan Severuksen sauvan kärjestä kiinni. Kamppailun äänet olivat alkaneet valon suunnassa, ja aina silloin tällöin varjot paljastivat tumman koirahahmon tunnelin seinämässä valmistautuen hyökkäykseen.
”Jos henkesi on sinulle vähääkään tärkeä, suosittelen sinua ottamaan jalat allesi nyt!” James huudahti taittaen sauvaa nyrkin lujassa puristuksessa katse tiukasti Severuksen mustissa, sinnikkyydestä kaventuneissa silmissä. ”Nimittäin tuo – tuo äskeinen – se ei piittaa siitä, jos sinun elämäntehtäväsi on passittaa minut ja ystäväni pikaista tietä ulos Tylypahkasta. Sinun on kiirehdittävä täältä niin nopeasti pois kuin ikinä jaksat juosta – ”
”Luuletko sinä ihan tosissasi”, Severus ähkäisi vääntäen toiselta puolen sauvaa itselleen samalla kun kuuli koiran ulinaa taustalla, ”että minä ihan oikeasti aion syödä tuon sinun syöttisi? Ihan alkaa Potterkin nöyristyä kun pakkoloma alkaa häämöttää.”
”MINÄ VIIS VEISAAN, JOS MINUT EROTETAAN TYLYPAHKASTA!” James karjui niin lujaa, että hän alkoi muuttua retiisinpunaiseksi. ”Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sinä ja sinun typerä suunnitelmasi potkia meidät ulos täältä! Minulle on se ja sama, jos sinä tahdot päättää päiväsi näin, mutta ystäväni ei varmasti tahdo edes sinun kaltaisen kuolemaa omalletunnolleen!”
”Ystäväsi?” Severus henkäisi lakaten yrittämästä riuhtoa sauvaa itselleen. ”Onko Lupin -?”
”JAMES!” Sirius huudahti jostain tunnelin perältä ja heistä kumpikin katsoi valon suuntaan. Tunnelin seinämälle, johon tunnelin pään varjot lankesivat, ilmestyi nyt varjo suuresta pedosta, joka oli ilmeisesti livennyt Siriuksen otteesta ja teki tuloaan sinne, missä Severus ja James seisoivat toisiaan vastakkain, molemmat yhdestä ainoasta sauvasta pidellen kiinni kuin kummankin henki riippuisi siitä.
”Juokse nyt, idiootti!” James huudahti, päästi otteensa sauvasta irti epävarmana siitä, aikoisiko Severus todella kirota hänet heti selkänsä käännettyään. Mutta Severus ei tehnyt elettäkään kirotakseen poikaa, jota hän oli vihannut viimeiset neljä vuotta ja joka syöksyi sydän pelosta pamppaillen kohti petoa, joka loikkasi tunnelin päähän näkyviin ja katsoi kerran Severusta silmästä silmään. Siinä vaiheessa Severus ei enää tiennyt, eikä oikeastaan välittänytkään, miten James sai pidäteltyä tunnelin päässä riehuvaa ihmissutta. Siinä vaiheessa kun James oli juossut suoraan sitä päin, oli Severus kääntynyt kannoiltaan ja liukastellut tiensä takaisin pimeyteen. Hän ei tiennyt, miten oli onnistunut pääsemään kaatumatta takaisin tällipajun luokse tai miten hän oli väistellyt ilmaa paloittelevia oksia, mutta Severus istui yhtä kaikki pian pihamaan nurmella tuijottaen tällipajun kyhmyyn. Hänen sydämensä värisi ja rimpuili niin lujaa, että se oli viedä koko hänen verenkiertojärjestelmän ulos rinnasta.
Severus kompuroi pystyyn pyyhkien silmistään raivon kyyneliä. Oli Potterin syytä, että hänen suunnitelmansa oli mennyt pieleen ja että Potterin takia hän oli niin raukkamaisesti paennut paikalta. Kuka tahansa toinen olisi ollut kiitollinen James Potterille, joka oli tullut käännyttämään hänet pois taistelun tuoksinasta, mutta Severus ei ollut tippaakaan kiitollinen sellaiselle ihmiselle, joka oli piinannut häntä neljä ikuisuudelta tuntuvaa vuotta. Hän siis nousi ylös, hädin tuskin selvitti edes itselleen kaikkea näkemäänsä ja juoksi oikopäätä linnaa kohti. Samalla, sydän kauhusta pamppaillen, Severus kuitenkin tiesi yhden asian varmasti: Hän oli ollut oikeassa koko ajan.
***
-
No commments, mutta jatkoa tulee silti! ;)
8. luku
Severus kapusi suuren portaikon portaat ylös kannatellen koko surkeaa olemustaan yhtä lailla kuin hän kannatteli mudasta tahmeaa kaavun helmaansa. Muotokuvat seinillä olivat melkein jokainen hereillä ja päästivät paheksuvia äännähdyksiä, kun hän ohitti ne askel askelmalta. Olisi ollut melkein samantekevää, jos Voro tai professori McGarmiwa olisi tullut porrasaskelmilla vastaan ja kiikuttanut Severuksen suoraan Dumbledoren puheille; se oli melkein houkuttelevampi ajatus kuin raahautua sinne itse. Severuksen jalkoja särki, hänen niskaansa kihelmöi ikävästi ja lisäksi hän oli niin väsynyt, että jos hän olisi antanut periksi ja painanut silmänsä kiinni, hän olisi kyennyt jopa nukkumaan seisaaltaan.
Mutta viha kelmejä kohtaan pakotti hänet laahautumaan seitsemänteen kerrokseen. Hän kertoisi Dumbledorelle ihan kaiken eikä kukaan piittaisi tippaakaan siitä tosiseikasta, että Severus oli hiippaillut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, kun he saisivat tietää Lupinin olevan ihmissusi. Severus saisi kunniamerkin hienosti hoidetusta työstä, Lupin suljettaisiin jonnekin osastolle joksikin aikaa ja loput kelmit potkittaisiin koulusta yksitellen. Ja tietysti, Severus ajatteli puuskuttaessaan suuren portaikon viimeisillä askelmilla, Lily olisi kauhean ylpeä hänen rohkeudestaan mennä samaan tunneliin ihmissuden kanssa. Siitä illasta tulisi skandaali, mutta tällä kertaa Severus saattoi olla täydellisen varma, että Potter ei saisi kaikkea kunniaa itselleen.
”Herra Kalkaros, mitä ihmettä te mahdatte tehdä?” tuttavallinen ääni kysyi.
Severuksen ei tarvinnut kuin kohottaa päälakeaan hivenen, että hän tunnisti vihertävän kaavunhelman muistuttavan etäisesti professori McGarmiwan yökaavun väriskaalaa. Hän taivutti päätään ylemmäs ja huomasi helpotuksekseen, että ei ollut erehtynyt: McGarmiwa seisoi vain muutaman tuuman päässä Severuksesta portaiden yläpäässä ja tuijotti häntä kasvoillaan sekoitus vihaa ja järkytystä.
”Professori, professori…” Severus puhisi ja haparoi käsillään otetta McGarmiwan kaavusta. ”Minä… Minulla on kiireellistä… kiireellistä asiaa rehtori… Dumbledorelle!”
McGarmiwa kavahti hieman kauemmas, kun hän kävi katsellaan läpi Severuksen siivotonta olemusta.
”Varjele, mitä sinulle on tapahtunut”, hän henkäisi toisen käden lennähtäessä suun eteen. ”Onko sinulla hajuakaan, miltä sinä – ”
”Professori!” Severus ähkäisi kärsimättömänä. ”Pyydän!”
”Tietysti, seuraa minua”, McGarmiwa mumisi vaivihkaa ja johdatti mutaa valuvan Severuksen seitsemännen kerroksen käytävää pitkin. Kun he tulivat kanslian kivipatsaan eteen ja McGarmiwa oli antanut sille oikean salasanan, hän viittilöi Severusta peräänsä portaisiin ja sanoi matalalla äänellä: ”Tännepäin.”
He kapusivat kierreportaat ylös puiselle, raskaannäköiselle ovelle, jota McGarmiwa kopautti kahdesti. Kun hetken päästä oven toiselta puolen oli kuulunut vaimea ”sisään”, McGarmiwa tarttui oven kahvaan ja työnsi oven auki. Severus astui hiestä ja mudasta märkänä sisään Dumbledoren kansliaan ja jäi seisomaan aloilleen marmoritakan eteen.
”Herra Kalkaroksella on sinulle kuulemma kiireellistä asiaa”, McGarmiwa totesi ja jäi oven väliin tiirailemaan heitä kissamaisilla silmillään.
”Minä ajattelin, että rehtorin jos kenen olisi hyvä tietää”, Severus pukahti tumput suorina ja täysin tietoisena siitä, että kaapu hänen yllään haisi hirvittävälle. Hän vilkaisi epäröiden oven välissä kyyhöttävän McGarmiwan suuntaan, jolloin Dumbledore sanoi siihen:
”Minerva hyvä, jättäisitkö meidät hetkeksi kahden?”
McGarmiwa näytti hetken siltä kuin hän olisi teeskennellyt kuuroa, mutta sitten hän vilkaisi vielä kerran hermostuneena Severuksen kaapua ja painoi oven takanaan kiinni. Severuksen olo helpottui, kun huoneessa ei enää voinut olla ketään sellaista, joka olisi hänen silmien sijasta tuijottanut kaavun etumusta. Dumbledore istui nimittäin työpöytänsä takana sormet ristittynä tuttuun tapaansa ja seurasi Severuksen joka ainoaa liikettä häpeilemättömästi. Hän ei tuntunut edes lainkaan huomaavan, että Severus oli valuttanut hänen kanslian lattialle jo lähes niin paljon mutaa, että hänen jalkansa peittyivät siihen lähes nilkkoja myöten.
”Istuudu, ole hyvä”, Dumbledore sanoi sitten viimein, kun hiljaisuus alkoi olla heidän välillään paksua kuin savupilvi.
Severus talsi rentoutunein askelin Dumbledoren pöydän eteen ja istuutui empien rehtorin vastapäätä. Hän tiesi vallan hyvin, että hänen kaapunsa tahrasi kultakirjaimilla kirjaillun päällystyksen. Sitten he istuivat molemmat pöydän ääressä kuunnellen välillään kasvavaa hiljaisuutta.
”Sinulla oli jotain asiaa”, Dumbledore sanoi taas, kun Severus ei kyennyt puhumaan mitään. ”Se oli kuuleman mukaan kiireellistä.”
Severus nyökkäsi kun hän ei voinutkaan puhua. Hänen kurkkunsa oli kuivanut niin rutikuivaksi, että hän joutui aikansa nieleskelemään ennen kuin sai sanotuksi:
”Asia… Asia koskee Potteria.”
Dumbledore kohotti vain niin huomaamattomasti leukaansa, että sen näki juuri ja juuri. Hän raotti suutaan ja nyökkäsi ymmärtäväisenä kehottaen Severusta jatkamaan.
”Minä tulin – minä tulin kertomaan – se oli taas – se oli – Potter – ” Järkytys ja inho sotkivat hänen sanansa kun jo ties kuinka monetta kertaa sinä iltana hän kävi läpi kohtausta, jossa James repii hänet yhä uudestaan ja uudestaan pois tällipajusta. ”Minä yllätin heidät – Potter tuli minua vastaan ja – ”
BANG. Dumbledoren kanslian raskas ovi lennähti auki ja siitä astui sisälle toinen mutainen hahmo, jonka Severus tunnisti ainoastaan silmälaseistaan James Potteriksi. Tämän perästä juosta lönkytti professori McGarmiwa sydänalaansa pidellen ja puhkuen:
”Anteeksi, Dumbledore… Yritin kyllä estää parhaimpani mukaan…”
”SEIS!” James huudahti niin kovaan ääneen, että tunnelma rauhallisesta keskustelusta tippui katosta maahan niin, että tömähdyksen melkein kuuli. ”Minä voin selittää kaiken! Älkää erottako minua vielä!”
Hän harppoi mutaisin askelin sinne, missä Severus ja Dumbledore istui, ja polvistui pöydän eteen.
”Kiltti rehtori, sinun täytyy kuunnella minua! Jos sen jälkeen vielä tahdot erottaa minut, niin hyväksyn sen!”
Dumbledore katsoi kulmakarvat hiusrajaan asti kohonneina polvillaan anelevaa Jamesia, joka toden totta osasi hommansa näyttää viattomalta. Sitten Dumbledore nyökkäsi McGarmiwalle, joka pyöräytti silmiään kattoa kohden ja häipyi kansliasta tiehensä jupisten. Sen jälkeen James kiitteli Dumbledorea lukuisia kertoja ja istuutui Severuksen viereen ilmestyneelle tuolille asettaen mutaisen kaavun sen käsinojalle.
”No niin, nyt kun te molemmat olette täällä, niin voisitte sitten kertoa mistä oikeastaan on kyse”, Dumbledore avasi puheenvuoronsa katsellen vuoroin Severusta ja sitten Jamesia.
”Minä löysin Potterin – ”
”Minä menin varoittamaan – ”
”Yksi kerrallaan”, Dumbledore pyysi kohentaen ääntään ja nostaen kätensä pystyyn sovittelevana, ”pyydän.”
Severus vilkaisi vieressään mulkoilevaa Jamesia halveksivasti eikä hänellä ollut aikomustakaan antaa puheenvuoroa tälle.
”Potter oli tänään laittomasti ulkona nukkumaanmenoajan jälkeen”, Severus aloitti kalskeasti ja katsoi koko puheenvuoronsa ajan Jamesia silmiin. ”Eikä tämä yö ole poikkeus. Potter on livahdellut ulos useimpinakin öinä kuin ainoastaan tänä – ”
”Senkin ääliömäinen pikku nuuskija – ” James aloitti ja liikahti penkillään uhkaavasti.
”Herra Potter, pyydän”, Dumbledore toisti jälleen ja katsoi tätä puolikuulasiensa takaa vakaasti. James mulkoili Severusta takaisin niin jäätävästi, että tuntui kuin lämpötila huoneessa olisi oikeasti tippunut muutamalla asteella. ”Onko minun otaksuttava, että herra Kalkaroksen puheessa on jotain perää?” Severus antoi katseensa vaeltaa kirjahyllyissä ja hänen suupieleen kiri pieni hymynkare, kun hän kuuli Jamesin vastaavan apeana:
”Kyllä, sir.”
Huoneeseen laskeutui edellistä kammottavampi hiljaisuus. James oli painanut leukansa rintaa vasten eikä uskaltanut katsoa Dumbledorea silmiin sitä vastoin kun Severus huokui tyytyväisyyttään ja vastasi rehtorin katseeseen yhtä avoimesta takaisin.
”Entä täytyykö minun painottaa, miten sääntöjen vastaista käytöksesi on, herra Potter?” Dumbledore kysyi sitten.
”Ei tarvitse, sir”, James mumisi pää painoksissa.
”Minusta jälki-istunnot ovat liian lepsuja heille – kuten huomaat, ne eivät näytä tepsivän pahimman luokan niskuroijiin – ” Severus aloitti, mutta pelkkä Dumbledoren katse riitti vaientamaan hänet.
”Mitä sääntöjen rikkomiseen tulee”, hän sanoi korottaen hivenen ääntään, ”minun on myös varmaan oletettava, että sinäkin olet ollut nukkumaanmenoajan jälkeen ulkona, vai mitä herra Kalkaros?”
”Mutta minähän sain Potterin kiinni – ”
”Se on silti sääntöjen rikkomista, aasi”, James mumisi mulkaisten happamasti yllättyneennäköistä Severusta.
”Ei – ei minua siitä voi rangaista – ”
”Tästä meidän on tyydyttävä olemaan eri mieltä, herra Kalkaros”, Dumbledore sanoi keskeyttäen järkytyksestä kankean Severuksen, joka nieleskeli pettymystään. ”Pelkäänpä, että minun on määrättävä teidät molemmat jälki-istuntoon. Minä totta vie olen kiitollinen, että ilmoitit asiasta, mutta kerropa, herra Kalkaros, miten sinun käyttäytymisesi poikkeaa herra Potterin käyttäytymisestä?”
Severus aukaisi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, mutta katkeruus vei sanat hänen suustaan. Hän katseli kun Dumbledore veti pöytälaatikon lipaston auki ja otti sieltä esiin muutaman jälki-istuntolapun ja kastoi sulkakynänsä musteeseen.
”Ei, odottakaa!” Severus huudahti sitten ja ponkaisi ylös tuoliltaan. Dumbledore ja James molemmat olivat kohottaneet katseensa häneen, jolloin Severus tyytyi osoittamaan yhä tuolillaan istuvaa Jamesia ja puhui nyt niin kiivaalla äänellä, että Dumbledore juuri ja juuri sai siitä selvää: ”Potter oli tällipajun tunnelissa suojelemassa – suojelemassa rakasta ystäväänsä – joka – joka on – on – ”
Severus mulkoili Jamesia, joka pudisti vain hitusen päätään merkiksi, että hänen kuului lopettaa. Mutta Severus sai siitä vain lisää puhtia:
”Niin, aivan niin! Lupin – Lupin muuttuu täydenkuun aikana pedoksi – ihan totta – pedoksi! Minä näin sen omin silmin – vannon, että näin – ”
Severus oli odottanut näkevänsä Dumbledoren kirkkaansinisissä silmissä häivähdyksen epäuskoa ja ohikiitävän hetken hän luulikin, että rehtori olisi purskahtanut nauramaan hänen selitykselleen. Dumbledore kuitenkin kääntyi katsomaan Jamesia, ei vihaisesti eikä lainkaan toruvasti, vaan enemmänkin huolestuneena:
”Onko se totta?” hän kysyi.
”Rui– Kalkaros näki hänet”, James mumisi. ”Seurasin itse matami Pomfreyta sinne ja olin Remuksen seurana ennen kuin hän nukahti… Olin puolen yön maissa lähdössä sieltä pois, kun törmäsin Kalkarokseen ja – ”
”Hetkinen!” Severus huudahti ihmeissään ja lennätti katsettaan Jamesista Dumbledoreen. Hän oli ensin aikeissa huomauttaa, että James puhui täyttä palturia, nimittäin Peter ja Siriuskin olivat olleet tunnelissa, mutta sitten hän oli tajunnut erään toisen asian: Dumbledore tiesi Lupinista. ”Hetkinen nyt vain! Kun puhuin pedosta, minä tarkoitin sutta – tarkoitin ihmissutta!” Hän tehosti puhettaan heiluttaen käsiään ilmassa ikään kuin Dumbledore ei muuten ymmärtäisi hänen puhettaan. Severus yritti nähdä Dumbledoren katseessa edes pikkiriikkistä pelon häivää, mutta Dumbledore katseli häntä yhtä tyynesti kuin he olisivat keskustelleet päivän säästä.
”Kyllä minä ymmärsin varsin hyvin mitä sinä tarkoitit”, Dumbledore sanoi viimein hymyillen. ”Mikä onni olikaan, että minä olin astunut rehtorin virkaan ennen kuin Remus Lupin saapui Tylypahkaan.” Hän kääntyi nyt katsomaan ystävällisesti Severuksen epäuskosta vääristyneitä kasvoja. ”Nimittäin minä otin herra Lupinin tähän kouluun. Juuri minä pyysin professori Verson avukseni istuttamaan tällipajun koulumme pihaan – nimenomaan juuri Remus Lupinia ja hänen hienoista ongelmaansa varten. Niin, voit arvostella minua kuinka paljon tahansa”, Dumbledore heilautti kättään ilmassa, ”mutta minä päätin ottaa sen riskin.”
Severus oli juuri kokenut pahemman iskun kuin joku olisi oikeasti kumauttanut häntä palleaan. Hänen päänsä sisällä risteili tuhat ajatusta, mutta niistä päällimmäisenä: Potter ei tulisi samaan potkuja eikä sen paremmin hänen ystävänsäkään.
”Mutta – mutta – ”
”Minä olen hoitanut neljä vuotta Remus Lupinin järjestelyistä”, Dumbledore jatkoi välittämättä tuon taivaallista, mitä Severus oli aikeissa sanoa, ”ja hoidan niistä vastedeskin. Kaikki pystyttämäni turvatoimet pitävät hänet aina täysikuuöisin hallinnassa ja voin taata, ettei herra Lupinin sairaus tule häiritsemään kenenkään koulunkäyntiä Tylypahkassa.”
”Mutta – ” Severus änkytti ihmeissään, ”mutta jos se on ollut niin salaista, miksi Sirius Musta kertoi siitä minulle?”
Dumbledore valahti oitis valkoiseksi kasvoiltaan ja siirsi katseensa Jamesiin.
”Rehtori”, James aloitti pahoittelevaan sävyyn, jolloin Severus tajusi, että oli sittenkin sanonut jotain sellaista, mikä saattoi tarkoittaa kelmien loppua siihen paikkaan, ”Sirius oli typerä. Hän ei ajatellut lainkaan – pyydän, älä erota Siriusta tämän takia – kyllähän sinä tunnet hänet – ”
Mutta Dumbledoren ilme oli ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana muuttunut vihaiseksi. Hänen kulmiensa väliin oli ilmestynyt enemmän kuin muutama ryppy, ja hän nousi pystyyn tuoliltaan sanoen:
”Missä Sirius Musta tällä hetkellä on?”
”Minä – minä en tiedä – ” James sopersi selvästi hätääntyneenä, mikä aiheutti Severuksessa valtavaa mielihyvää.
”Minä pyydän nyt teitä molempia poistumaan”, Dumbledore sanoi äkisti. ”Minulla on asioita keskusteltavana herra Mustan kanssa ja myöhemmin herra Lupinin, kun hän on itse siihen kykeneväinen… Herra Kalkaros, odota hetkinen”, hän lisäsi kun Severus oli kohonnut tuoliltaan nopeasti ylös ja ollut aikeissa hipsiä tiehensä mahdollistaen sen, että Sirius saisi pian kuulla kunniansa siinä samaisessa huoneessa. ”Sinä näit ja kuulit nyt tämän illan aikana asioita, jotka ovat tähänkin asti pysyneet muilta oppilailta salassa. Siksi minun onkin pyydettävä, että tämä asia tulee vastedeskin pysymään salassa. Ymmärtänet, ettei oppilaiden ole aivan tarpeellista tietää tällaisesta asiasta.”
Severus katsoi rehtoria silmästä silmään epäröiden.
”Millaisen rangaistuksen he saavat?”
”Sinun sanasi, Severus.”
He silmäilivät toisiaan hetken hiljaisuudessa ikään kuin käyden hiljaista taistelua siitä, kumpi antaisi loppujen lopuksi periksi. Silloin Severus nytkäytti leukaansa tyytymättömästi ja pukahti:
”Hyvä on.”
Sitten hän kääntyi ovelle, vilkaisi ohimennen hyllylle, jossa lajitteluhattu oli kuunnellut keskustelua vaitonaisena, ja sulki raskaan oven perässään. Kun Severus oli astunut portaiden puolelle, hänen yllätyksekseen James ei ollut livennyt paikalta heti tilaisuuden tultua, vaan jäänyt ikään kuin odottamaan häntä oven taakse. Severus mulkaisi häntä mitään sanomatta ja oli aikeissa astella portaat alas mitä pikemmin takaisin tyrmiin, kun James avasi suunsa ja puhui ääni tasapaksuna:
”No niin… Tämä on kai nyt sitten tällä selvä.”
Severus olisi jatkanut matkaansa, ellei häntä olisi alkanut kismittää niin hirvittävästi koko tilanne. Hän kääntyi ympäri Jamesin tyyniin kasvoihin, joista ylimielisyys oli pyyhitty jokaista ääriviivaa myöten pois, ja tunsi suurta raivoa suonissaan kun ei voinut yksinkertaisesti vain tarttua pojan kurkkuun ja ravistaa.
”Tiedätkö mitä, Potter?” hän sylkäisi suustaan ääni väristen suuttumuksesta. ”Jos minä olisin ollut sinun tilallasi ja sinä minun… Minä en olisi paljon estellyt sinua. Minä olisin antanut ihmissuden hyökätä.”
Ja sen sanottuaan Severus käveli tiehensä varsin tietoisena siitä, että James Potter oli pilannut hänen täydellisen suunnitelman – ja ikään kuin se ei ollut tarpeeksi: Hän oli myös vihaamalleen pojalle henkensä velkaa.
***
Lily heräsi seuraavana aamuna hämmästykseen, joka täytti lähes koko Rohkelikon oleskeluhuoneen. Hän oli muutenkin nukkunut viime yön todella huonosti nähden sekalaista unta Charles Towinsista ja tonttuviinistä. Kun siis joku piti niin käsittämättömän kovaa metakkaa aamu kahdeksalta, minkä Lily saattoi kuulla oleskeluhuoneesta saakka tyttöjen makuusaliin asti, ei kaikki voinut olla täysin kunnossa. Hän heitti aamutakin ylleen ja harppoi pitkin askelin ovesta ulos parvekkeen kaiteelle, josta näki kaiken mitä oleskeluhuoneessa alhaalla tapahtui. Ja Lilyn katsoessa hän tuli huomanneeksi, että huone oli täyttynyt eri ikäisistä rohkelikoista, jotka olivat kaikki kerääntyneet kahden muun rohkelikkopojan ympärille. Eikä ollut lainkaan vaikea arvata, ketkä kaksi poikaa saivat koko yleisön täyden mielenkiinnon: Ketkäs muutkaan kuin Sirius ja James.
Mutta niin kuin muutkin huoneessa; myös Lily yllättyi. James ja Sirius eivät pitäneet tavanomaista esitystään pystyssä eikä kukaan taputtanut tai virnuillut heidän kommenteilleen alinomaa – he nimittäin tappelivat.
”Mitä väliä sillä on, tarkoititko sinä sitä vai et?” James huusi väkijoukon ylitse Siriukselle, jonka etutukka roikkui niin, että se peitti toisen Jamesia murhaavasti mulkoilevan silmän. ”Se on samantekevää, Sirius! En käsitä miten saatoit olla niin hemmetin typerä!”
”Jos sinä olisit keksinyt idean minun sijastani, niin silloin se olisi ollut maailman paras idea!” Sirius letkautti takaisin ja levitteli käsiään liioitellusti. ”Senkin kaksinaamainen takinkääntäjä!”
”Takinkääntäjä?” James henkäisi silmät levällään. ”Tule tänne ja sano minulle äskeinen suoraan silmiin katsoen niin ehkä sitten voin ottaa sen vakavasti!”
Juuri kuin Sirius olisi astelemassa uhmakkaana kohti Jamesia, Lily loitsi poikien väliin varjelumloitsun ja huusi niin että raikui:
”Sirius Musta pysyy siinä missä on!”
Oleskeluhuoneessa tuli hiljaista, kun kaikki silmäparit siirtyivät tuijottamaan kinastelevasta parivaljakosta Lilyä. Lily punastui hivenen kun sai niin paljon huomiota itseensä ja seisoi vastaheränneenä niin monin silmäparin töllisteltävänä. Hän siis päätti selvittää kurkkuaan ennen kuin sanoi:
”Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?”
Se oli toden totta ihmeellistä. Kun hän kaiveli oikein kovasti muistiaan ja yritti muistella, milloin viimeksi hän oli nähnyt Jamesin ja Siriuksen tappelevan noin kovasti, ei Lily muistanut nähneensä, että kaksikko olisi oikeastaan tapellut koskaan. Ei edes pienesti, niin kuin vaikkapa Lily ja Susan tai Lily ja Karen monet kerrat. Jos Lily oli ymmärtänyt mitään oikein, Jamesin ja Siriuksen ystävyys oli ollut aina niin simppeliä ja täydellistä, että Lily oli joskus joutunut miettimään, olivatko pojat todella samaa mieltä ihan kaikesta. Siihen asti hän oli vastannut kyllä, nyt tänä aamuna hän kuitenkin joutui myöntämään olleensa väärässä.
”Evans, vaikka kunnioitankin sinua syvästi ihmisenä, niin valvojaoppilaana minä tavallaan vihaan sinua”, Sirius sylkäisi suustaan. ”Eli rivien välistä: Tämä ei kuulu tippaakaan sinulle.”
”Älä puhu Lilylle tuolla tavalla!” James ärisi varjelumloitsun toiselta puolen.
”Ihan se ja sama mitä Sirius Musta on minusta mieltä edes valvojaoppilaana”, Lily sanoi siihen. ”Minä nimittäin pitäisin hänestä paljon enemmän maailman pienimpänä ja vaarattomana torakkana kuin Sirius Mustana ihmisenä.”
”Okei, onko tänään jokin Syyttäkää-kaikki-Sirius-Mustaa -päivä vai miksi helvetissä kaikki ovat minua vastaan?” Sirius kivahti kulmat vääristyneinä.
James naurahti pilkallisesti.
”Jos oikein tarkkaan mietit”, hän sanoi tekolempeällä äänellä ja vaihtoi sitten ilmeensä raivoisaksi, ”NIIN SAATAT ÄLYTÄ, ETTÄ KUKAAN MEISTÄ EI OLE AINAKAAN MELKEIN TAPATTANUT KETÄÄN!”
Oleskeluhuoneeseen laskeutui uusi hiljaisuus. Lily katsoi Jamesia säikähtäneenä parvelta ja huomasi pojan rinnan kohoilevan kiivaan hengityksen tahdissa. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, eikä Sirius uskaltanut katsoa oikein ketään silmiin.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Susan kysyi unisena laahustaessaan Lilyn rinnalle. ”Sanoiko joku tappaa?”
”Älä huuda”, sanoi Sirius sitten uskaltamatta ollenkaan katsoa sinne, missä Lily ja Susan seisoivat. Nyt myös Susan oli jähmettynyt tuijottamaan kaksikkoa.
”Voi, tämä on pientä siihen, miten lujaa Remus tulee huutamaan sinulle kun hän pääsee sairaalasiivestä”, James tiuskaisi Siriusta tarkkaillen.
Sirius tahtoi selvästi sanoa vielä viimeisen sanansa, muttei näyttänyt pystyvän siihen. James oli voittanut ensimmäisen erän, vaikkei kukaan oleskeluhuoneessa tuntunut tietävän riidan syytä. Lilyn estelemättä Susania sen kummemmin tämä syöksyi väkijoukon läpi Siriuksen perään, joka kiiruhti sanaakaan sanomatta muotokuva-aukosta ulos jättäen oleskeluhuoneeseen tyrmistyneen hiljaisuuden. Sen jälkeen porukka alkoi hälvetä ja lähteä kukin omiin suuntiinsa, kun Lily puolestaan ryntäsi takaisin makuusaliin vaihtamaan itselleen koulukaavun ylleen.
Kun hän oli herättänyt Karenin ja ihmetellyt ensimmäiset kymmenen minuuttia, miten tämä oli pystynyt nukkumaan sellaisessa metakassa, he pukivat yhdessä ja suuntasivat sen jälkeen aamupalalle. Lily selitti matkalla pikaisesti kaiken tapahtuneen oleskeluhuoneessa ja Karen kuunteli särmänä siihen asti, kunnes Lily oli tullut kohtaan, jossa Sirius oli poistunut paikalta. Karen nyökkäsi hitaasti ja myhähti.
”Siinäkö kaikki? Kelmien ensimmäinen suuri riita ja sinulle se on yhtä tavallista kuin läksyt”, Lily mutisi yllättyneenä kun he asettuivat istumaan suuren salin tupapöytiin. Hän vilkaisi ohimennen pöydän päätyyn, jossa James pureskeli paahtoleipäänsä Peterin vastapäätä, eikä nähtävästi Sirius tai sen koomin Remuskaan olleet liittyneet mukaan aamiaiselle.
”No, olihan tämä arvattavissa”, Karen myhäili kääntäen päätään puolelta toiselle, ”ennemmin tai myöhemmin. Minusta on suorastaan tyhmää väittää olevan jonkun ystävä, muttei kuitenkaan koskaan ole riidellyt tämän kanssa. Hei haloo, montako kertaa me olemme pitäneet toisillemme mykkäkoulua?”
”Mutta se on täysin eri asia, Karen”, Lily intti vastaan. ”Tai siis ensimmäiseksikin: Me olemme tyttöjä. Tytöksi syntymisen ehtoina ovat muun muassa hyönteisten pelkääminen ilman erityistä syytä, kiljuminen kiperissä tilanteissa ja synnynnäinen kyky haastaa riitaa kenen tahansa toisen tytön kanssa. Ja toiseksi: He ovat kelmejä! Se tarkoittaa sitä, että heillä täytyy olla jokin hiljainen, sanaton vala, joka kieltää riitelyn – varsinkin julkisella paikalla.”
”Mutta ovat kelmitkin ihmisiä”, Karen muistutti kauhoessaan puuroa hopealautaselleen. ”Sitä paitsi se on normaalia.”
”Sinä et nähnyt Siriuksen ilmettä kun James sanoi sen”, Lily huomautti ja tarttui Karenin ojentamaan kauhaan. ”Hän järkyttyi siitä ihan selvästi. Minä en voisi ikinä sanoa sellaista sinulle. Tai siis, mitenkähän paljon siinä koko jutussa edes oli perää? Uskotko, että Sirius olisi ihan oikeasti yrittänyt tapattaa jonkun?”
Karen kauhaisi yhden lusikallisen puuroa suuhun ja pureskeli hetken. Hän kohautti harteitaan ja saadessaan suunsa tyhjäksi sanoi:
”En tiedä. Ehkei tahallaan ainakaan. En minä tiedä.”
Lily vaipui omiin mietteisiinsä. Severus olisi kihissyt onnesta, jos hän olisi kuullut nyt hänen ajatuksensa. Lily vaivaamassa ensimmäistä kertaa päätänsä kelmien tekemisillä… Eihän se oikeastaan jaksanutkaan kiinnostaa häntä sen koomin. Jamesin ja Siriuksen riita… Se oli kuitenkin yhtä ainutlaatuinen asia kuin tieto, että Petunia olisi ollut sittenkin noita; tieto, joka ei jaksanut kiinnostaa siihen asti, kun se oikeasti tapahtui. Ja Siriuksen ja Jamesin riita oli juuri sellainen. Heidän asiansa eivät jaksaneet innostaa Lilyä ennen kuin jotain tämän tapaista sattui. Ja Lilyllä oli – hän tiedosti sen harmikseen itsekin – jokin erityinen tarve saada tietää, mitä todella oli tapahtunut.
”Kumma juttu”, hän mumisi vielä kerran suunnatessaan katseensa Jamesiin ja Peteriin päin.
***
Samana iltana Lily oli lupautunut menemään ensimmäistä kertaa Kuhnukerhon kokoontumiseen ja joutunut ilmoittamaan muille valvojaoppilaille tulevansa jälleen hieman myöhässä partiointiin. Kokoontumisen päätteeksi professori Kuhnusarvio oli vielä jäänyt utelemaan Lilyn etenemistä liemiprojektissa, jonka oli määrä olla valmis jouluun mennessä.
”Se etenee hyvin”, Lily vastasi eikä oikeastaan itsekään tiennyt oliko se ollut vale. ”Tai siis, meillä on Severuksen kanssa vähän hankaluuksia löytää yhteistä aikaa…” Okei, se oli ainakin yksi suuri valhe, Lily myönsi hiljaa itsekseen. He olivat törmänneet Severuksen kanssa käytävillä sillä viikolla ainakin miljoona kertaa, mutta kumpikaan ei ollut vaivautunut juttelemaan toisilleen mitään. Ei ainakaan sen jälkeen, mitä silloin tyrmissä tapahtui.
”Ai, harmillista”, Kuhnusarvio sanoi kaataen kurpitsamehua pikariinsa. ”Severus on käynyt luokassa välillä aika ahkerastikin. Mutta kun sinulla on noita muitakin velvollisuuksia”, hän nytkäytti päätään Lilyn valvojaoppilasmerkin suuntaan ja hymyili lämpimästi, ”niin olet niin kauhean kiireinen. Ymmärrettävää toki ja sehän on vain hyväksi sinulle se.”
”Aivan”, Lily sanoi hymyillen muka pirteästi ja nakkasi laukun olalleen merkiksi lähdöstä. ”Minulla onkin itse asiassa kiire juuri partiointiin…” Hän alkoi aavistella, että Kuhnusarvio piti todella arvossa valvojaoppilaan tehtäviä, eikä siis hävennyt näyttää enää lainkaan kiireellisyyttään tehtäviä koskien. Lily jopa ajatteli, että se toimisi jatkossa oikein hyvänä tekosyynä päästä kiperistä tilanteista pois.
”No mutta tottahan toki”, Kuhnusarvio totesi siirtyen oven edestä tuonnemmas. ”Jälleennäkemisiin, neiti Evans.”
”Samoin, professori.”
Lily tepsutteli ovesta ulos käytäville, jossa hän jäi vielä hetkeksi kaivamaan laukkunsa sisältöä löytääkseen sauvansa. Hän kokeili vielä kerran taskujaan todetakseen, ettei se ollut sielläkään, ja hätääntyi. Hän penkoi laukkunsa nurin ja kyykistyi tyrmien kivilattialle asettelemaan kirjat pinoon ulos laukusta. Sauva lojui aivan laukun pohjalla, ja Lily huokaisi helpotuksesta. Sehän siitä vielä olisikin puuttunut, jos hän nyt olisi hävittänyt sauvansa ja myöhästynyt sen vuoksi vielä toiset neljäkymmentäviisi minuuttia lisää. Oli tarpeeksi vaikeaa sanoa jättävänsä partiointi väliin Kuhnukerhon takia, vaikkakin Lily todella piti Kuhnusarviosta ja osasta kerholaisistakin. Hän ei vain nykyään löytänyt aikaa tasapainottelemaan kaikkien ja kaiken kanssa tai jos löysikin, niin hän oli aina niin kamalan väsynyt jaksaakseen tehdä mitään. Sinä iltana Lily oli kuitenkin lupautunut menemään Kuhnukerhon tapaamiseen, vaikka hän tiesikin vallan mainiosti, että aiheutti puolestaan yhden pettymyksen valvojaoppilaiden keskuudessa.
”Mitä ihmettä tämä meinaa?”
Lily katsoi taakseen ja huomasi Mulciberin harppovan siihen luokkaan, josta hän oli juuri tullut ulos. Poika oli näyttänyt vihaiselta ja hänellä oli selvästikin asiaa professori Kuhnusarviolle.
”No mutta, herra Mulciber. Et kai ole onnistunut hankkimaan lisää -?” Mutta Kuhnusarvio ei kuuleman mukaan saanut jatkaa puhettaan kun Mulciber oli jo uudestaan äänessä:
”Etkö sinä nimenomaan sanonut puhuvasi Dumbledorelle?” tämä kysyi äänessään kourallinen raivostuneisuutta. Lily ajatteli hivuttautuvansa lähemmäs ovea, jotta hän kuulisi huoneessa käyvän keskustelun.
”Minähän puhuin rehtori Dumbledoren kanssa, kyllä”, Kuhnusarvio tuntui sanovan varoen. ”Minä sanoin hänelle, että – ”
”No et sanonut nähtävästi tarpeeksi selvästi!” Mulciber raivosi kuin uhmaikäinen lapsi. ”Se vanha houkka puolustaa rohkelikkoja niin henkeen ja vereen, että se uhkailee minua jo pakkolomalla!”
”No mutta ei kai sentään pakkolomalla kuitenkaan?” Kuhnusarvio hämmästeli kauhuissaan.
”Mene ja kysy itse!” Mulciberin ääni huusi. ”Että minä vihaan sitä ukkoa! Sitä ukkoa ja kaikkia rohkelikkoja! Minähän sanoin sinulle, että se on niiden puolella, että se vihaa meitä luihuisia – ”
”Merlin sentään, varohan suutasi, poika!” Kuhnusarvio huudahti seinän takana, ja Lily olisi siitä hyvästä melkeinpä voinut halata professoria, että hän ei kuunnellut Mulciberin solvauksia niin Dumbledoresta kuin rohkelikoistakaan. ”Dumbledore ei ole ikinä syrjinyt ketään näiden seinien sisä- eikä ulkopuolellakaan. Hän ymmärtää kun puhun hänen kanssaan vielä. Et sinä nyt taivaantähden pakkolomalle joudu.” Hän naurahti vielä hermostuneena, mutta sen enempää ei Lily voinut jäädä kuuntelemaan kun hänen oli jouduttava takaisin Rohkelikkotorniin ja sieltä partioimaan. Hän ryntäsi marmoriportaat ylös eteishallin läpi ja mietti hetken.
Ei hän ollut kuullut mitään sellaista, mitä ei olisi itse asiassa jo tiennyt. Mulciberiä oikeastaan olisi luvan saanutkin odottaa pienimuotoinen pakkoloma sen takia, mitä hän teki Mary Macdonaldille. Lily tuskin ainakaan olisi pistänyt sitä pahitteeksi eikä luultavasti Marykaan. Mutta ensimmäistä kertaa Lily tajusi, miten oikeassa James oli itse asiassa ollut luihuisista. Se, miten Mulciber käyttäytyi Kuhnusarviolle puhuessaan, oli epäkunnioittavaa, eikä Kuhnusarvio edes viitsinyt torua häntä. Mulciber ei ollut taatusti miettinyt sekuntiakaan, miten hänen tulisi puhutella professoreita Tylypahkassa, ja poika käyttäytyi varsin eri tavalla silloin, kun muita opettajia ei ollut paikalla kuin Kuhnusarvio. Hän puhui Lilyllekin normaalisti – ei varsinaisesti kohteliaasti, mutta osasi edes käyttäytyä jotenkin. Miksi Kuhnusarvio oli ylipäätänsä kestänyt kuunnella sellaista?
Lily pudisti päätään saapuessaan lihavan leidin muotokuvan eteen ja mumistessaan puoliääneen salasanan. Ne olivat luihuisia, ja jos Mulciber saisikin potkut Tylypahkasta, ainakin olisi yksi pahantekijä vähemmän. Ja yksi pahantekijä vähemmän Severuksen piirissä, jossa Lily ei niin kauan tahtonut olla kun siellä oli yksikään Mulciberin kaltainen tyyppi.
Hän astui muotokuva-aukosta sisään ja oli valmiina heilauttamaan laukkunsa yhdelle takkatulta ympäröivälle nojatuolille, mutta huomasikin että siinä istui hänen yksi parhaista ystävistään, Karen. Sohvalle oli käpertynyt puolestaan toinen, Susan. Lily laski laukun olaltaan sitä vastoin maahan ja nappasi sauvan kaavun taskuunsa.
”Apua, minä melkein iskin sinua laukulla takaraivoon”, hän mutisi huvittuneena Karenille ja kiristi poninhäntäänsä. ”Minä en oikein ehdi jäämään juttusille, tulin nimittäin juuri sieltä Kuhnukerhon tapaamisesta, josta taisinkin jo kertoa, ja minun pitää kiirehtiä nyt – onko jotain sattunut?” Lily tuijotti ystäviään silmiin uteliaana. Karen ja Susan molemmat olivat vaihtaneet vakavia katseita eikä kumpikaan tuntunut ottavan mielellään Lilyyn katsekontaktia.
”Ei”, Susan sanoi ensimmäiseksi ja tavoitteli surkeaa tekohymyään, ”ei sitten mitään. Hyvää partiointia!” Hän heilautti kättään niin teennäisesti, että Lily vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja siirsi kädet lanteilleen.
”Mitä täällä on meneillään?” hän kysyi sitten vakavana.
Tällä kertaa Susan ja Karen varoivat katsomasta nyt toisiaan. He molemmat löysivät äkkiä jotain tekemistä, kuten nojatuolin saumojen näpräilyä tai takkatuleen tiiviisti tuijottamista kuin se olisi maailman kiinnostavin harrastus. Lily pyöräytti silmiään ja toisti kysymyksensä.
”Se on Severus”, Karen sanoi sitten kun heille kävi varsin selväksi, ettei Lily aikonut poistua ennen kuin jompikumpi heistä puhuisi.
Lily kohotti kulmiaan. ”Niin?”
Susan riuhtaisi punaisen langanpalan irti sohvan viltistä, jolloin Lilyn katse sinkoutui häneen. Myös Karen katsoi nyt Susania paljonpuhuvasti, aivan kuin hän olisi rohkaissut ääneti tätä puhumaan.
Aikansa näprättyään vilttiä Susan avasi viimein suunsa:
”Minä lupasin Siriukselle, etten kertoisi.”
”Mutta miksi?” Lily kysyi. ”Sinä kerrot kaiken meille kuitenkin. Olisit ollut edes rehellinen.”
Susan hymyili vinosti.
”Niin no, ei ollut oikein varaa laukoa totuuksia Siriuksen naamalle… Sinähän näit millainen riita heillä oli eilen”, hän mutisi haikeana. ”Siis Jamesilla ja Siriuksella. He melkein söivät toisiltaan pään irti. Sirius oli todella”, Susan vaihtoi asentoaan hermostuneena, ”siis TODELLA ärtynyt.”
”Lievästi sanoen”, Karen kommentoi suupielestään.
”Ja takaisin asiaan”, Lily mutisi silmät edelleen katossa.
”Niin”, Susan sanoi kohentaen ääntään, ”minä siis nyt tiedän, miksi Sirius ja James tappelivat niin rajusti.”
”No mutta miten se liittyy Severukseen mitenkään?” Lily ähkäisi kärsimättömänä ja heilautti käsiään ilman halki. ”Tehän sanoitte jotain Severuksesta. Jos asia koskeekin Siriusta, niin en ole varma tahdonko edes tietää…”
”Lils, anna hänen puhua loppuun”, Karen pyysi ja ohjasi puheenvuoron takaisin Susanille.
”Kiitos”, Susan sanoi ja siirtyi takaisin aiheeseen. ”No siis… Sirius oli kai houkutellut Severuksen jonnekin ihme tunneliin tällipajun luona – hän ei selittänyt sen tarkemmin – ja sen oli kuulunut olla vain hupaisaa pilaa – ”
”Hetkinen”, Lily keskeytti hänet, ”mihin tunneliin tällipajun luona?”
Karen huokaisi syvään ja vastasi sitten:
”Siellä on joku kelmien tyhmä salakäytävä, nehän tietävät ne melkein kaikki linnasta. Enkä koskaan käsitä miten.”
”No, joka tapauksessa”, Susan jatkoi välittämättä tästä pienestä lisäinfosta tarinansa välissä, ”Sirius oli siis pitänyt sitä tyhmänä pilana, jolla ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta. Ei hän oikeasti tahtonut Severukselle mitään pahaa.” (Tässä vaiheessa Lily ja Karen molemmat katsoivat Susania kulmat koholla). ”No ei oikeasti tahtonut! James kuitenkin meni kiskomaan Severuksen tunnelista pois ja on siksi kovin vihainen Siriukselle.”
Lily tuijotti ystäväänsä ymmällään. Liian paljon tietoa liian vähässä ajassa, hän ajatteli ja antoi hetken aivojensa raksuttaa ennen kuin sanoi:
”Mutta hetkinen. Potter puhui jotain tapattamisesta… Miksi hän edes haki Severuksen sieltä sitten pois? Tai siis miksi Sirius – ”
”Miksi Sirius ikinä halusi Severuksen sinne?” Karen jatkoi Lilyn kysymyksen loppuun ja pudisti päätään. ”Mainio kysymys. Sitä Sirius ei ilmeisesti älynnyt kertoa.” Hän vilkaisi Susania merkitsevästi.
”Ei hän minullekaan kaikkea kerro”, Susan sanoi kohauttaen harteitaan. ”Sirius on kuitenkin niin hemmetin ylpeä, ettei hän kehtaa kertoa paljon virheistään. Hän sai huudot professori McGarmiwalta ja ilmeisesti jonkin asteen puhuttelun myös Dumbledorelta. Sen minä vain sanon, että ei se Siriuksen vikakaan ollut – mitäs Severus meni ja tahtoi nuuskia heidän – ”
”Mutta varmaa on, että jotain siellä tunnelissa oli”, Karen sanoi nopeasti väliin ennen kuin Susan ehti sanoa yhtään loukkaavaa sanaa Severuksesta Lilyn kuullen. ”Jotain sellaista, mikä olisi saattanut olla vaaraksi Severukselle.”
”Mutta onko hän – onko Severus kunnossa?” Lily kysyi sitten kun muisti, ettei hän ollut nähnyt poikaa koko sinä päivänä.
Karen nyökkäsi hitaasti.
”On – kiitos Potterin.”
***
-
Taas kaksi lukua tullut :D kommentoin lyhyesti, että jaksan herätä aamulla. En edelleenkään tajua miten nämä hahmot voivat olla niin aitoja, en vaan tajua. Kalkaroksen voitonajatukset kelmien potkimisesta pellolle olivat ärsyttäviä, mutten voinut olla säälimättä häntä kun kupla puhkesi. Todella eläydyin Severuksen tunteisiin, aidosti kirjoitetut. Jamesin ja Siriuksen riitakin oli hyvin kuvailtu, kiva nähdä miten kelmit eheytyvät. Vika lause taisi olla Lilylle sokki ;D Tätä on ilo lukea pistä vaan jatkoa tulemaan :D
-
erikka, kiitoksiii. :) Jatkoa pistän mahd. pian tulemaan taas, mutta viikko siinä ainakin menee kun lähden huomenna Egyptiin reissaamaan! Matkan jälkeen onkin sitten vielä syyslomaa jäljellä joten on rutkasti aikaa kirjoittaa taas seuraavaa lukua. :D
-
Jee, jatkoa! :D
Sain luettua vasta 7 luvun jonka loppu oli mmmmmahtava! Severuksen ylpeys sai pienen kolauksen. ;)
Mutta kasiluvun tulen lukemaan kun vaan kerkiän ja jatkohan luonnollisesti olisi mukavaa. ;D
-
Jatkoa <3
En vaan tajua tätä sun tapaas kirjoittaa, tosi helppo lukee ja kerrot mielenkiintoisesti ja ihania yksityiskohtia ja...
Nyt saimme tietää senkin, miten James pelasti Kalkaroksen hengen. Olin kuvitellut sen vieläkin dramaattisemmaksi jutuksi mutta tämäkin oli hyvä :D
Severus-parka, meni kelmien erottaminen vähän pieleen.
Kelmien riita! Kauheaa! Ja sitähän ei tosian tiedä, että mistä kelmit tietävät Tylypahkan salakäytävistä... ;D Ihme, että Sirius edes kertoi koko käytävästä noinkin julkisesti.
Huolimattomuusvirheitä oli joitain mutta ei ne pahasti pistäneet silmään.
Tämä kommentointi epäonnistuu nyt yhtä pahasti kuin Severuksen suuri operaatio ::) Luovutan. Joka tapauksessa, tykkään ja jatkoa odottelen.
-
Sait uuden lukijan ;) Kivaa lukea sellaista missä Lily kaveeraa Severuksen kanssa, eikä aina pyörin kelmien kanssa heitä silti "vihaten" .
Ja pinkoessaan tyrmien pimeyksiin Severus oli viimein tehnyt päätöksensä kelmien suhteen.
Ihana lukea tapahtumia Kalkaroksen kannalta<3
”Mutta onko hän – onko Severus kunnossa?” Lily kysyi sitten kun muisti, ettei hän ollut nähnyt poikaa koko sinä päivänä.
Karen nyökkäsi hitaasti.
”On – kiitos Potterin.”
Ihanaa miten Lily on huolissaan <3 :)
Ennen en pitänyt Severuksesta, mutta olen alkanut muuttamaan käsitystäni pikku hiljaaa, myös tämä tarina on osa syyllisenä siihe ;) ;D ;D :P
Lisää odotellen :) ,
-lukilitis-
'
-
mAngo, kiitos paljon! :)
MMadii, kiitosta . :D Sirius kertoi sen tällipajun tunnelisysteemin suutuspäissään ja hieman hajamielisyyttäänkin Susanille, hän ei (kuten luonnollisesti) ajatellut mitä siitä voisi seurata (jos siis Susan olisi pahimman luokan juorukello ja kertoisi siitä muillekin kuin vain parhaille ystävilleen ;D).
lukitilis, kiitos ja tervetuloa lukupiiriin! ;)
Tässä seuraavassa luvussa ei nyt ole kauheasti mitään jännitteitä, kuten 10. luvussa tulee olemaan, mutta sain tungettua nyt sen Sevin ja Lilyn ns. kuuluisan riidan ficciin. Mietin kauan miten ujuttaisin sen mukaan ja päädyin melko yksinkertaistettuun vaihtoehtoon. Asteikolla 1-10 tyytyväisyyteni tähän lukuun on nelosen luokkaa, mutta onneksi myös teidän mielipiteenne ratkaisee!
9. luku
Severus astui yhteen lätäkköön, johon muutama tähtimäinen lumihiutale oli pudonnut. Koko pihamaan nurmi oli räntähuovan peitteessä, eikä lumi ollut vielä laskenut huntuaan Tylypahkan tornien ympärille, vaikka päivät alkoivat olla joulukuun tienoilla. Kenenkään tylypahkalaisen ei tehnyt mieli siis olla pihamailla nyt, kun lumi oli jo kertaalleen sulanut eikä siitä voinut muovailla McGarmiwaa muistuttavaa lumiukkoa tai tehdä jotain muuta yhtä rohkelikkomaista touhua. Severus tiesi olevansa ainoa, joka nautti sellaisesta säästä – ei siksi, että itse sää olisi ollut mieleen, vaan sen tuoma yksinäisyys ja rauha.
Kuitenkin yksinäisyys oli kaikkea muuta kuin mitä Severus oikeasti tahtoi. Hän oli tullut viime aikoina ajatelleeksi lähestyvää joulua, joka merkitsi liemiprojektin valmistumista. Se taas merkitsi, että heidän kuuluisi työskennellä Lilyn kanssa nyt tiiviimmin yhdessä, mikä taas oli mahdotonta ottaen huomioon, että koko sen viikon Lily oli karannut Severuksen käsistä aina kun mahdollista. Eikä hän oikein ymmärtänyt, mistä syystä.
Tai tiesihän hän, mutta syy tuntui jo vanhalta ja unohdetulta. Severus ja Lily olivat monta viikkoa sitten olleet… No, he olivat olleet melko omituisessa tilanteessa. Lilyn kädet Severuksen ympärillä oli… Omituista, niin kuin sanottu. Niin ei ollut tapahtunut koskaan, eikä Severus oikein osannut selittää edes itselleen, oliko hän siitä pahoillaan vai hyvillään.
Hyvillään siinä tapauksessa, että sitä hän oli oikeastaan aina toivonutkin. Severus potkaisi nurmea ja pudisti päätään tuntiessaan itsensä hölmöksi. Oli vastenmielistä ajatella niin ystävästään vain siksi, että kyseinen ystävä sattui olemaan tyttö. Ja fiksu. Ja kauniskin.
Pahoillaan siinä tapauksessa, että niin ei olisi koskaan saanut käydä. Syy, miksi Severus oli kävellyt ulos tilanteesta, oli yksinkertainen: Se ei merkannut Lilylle mitään. Lilylle se oli vain typerä kosketus, ystävän kosketus, jolla ei ollut mitään sen kummempaa merkitystä. Jos hän olisi ikinä saanut tuntea, miten Severuksen hengitys salpaantui siitä kosketuksesta, Lily olisi nauranut hänelle päin naamaa. Hän olisi idiootti luullessaan, että Lily voisi ikinä tuntea niin kuin –
BANG. Severus oli ollut liian mietteissään katsomatta eteensä. Hetken hänen silmissään pyöri tähtiä ennen kuin hän pystyi havainnollistamaan tapahtuneen. Ja kun Severus kohensi näköään pienellä silmien siristyksellä, hän oli lähellä parkaista kovaan ääneen nähdessään punatukkaisen Lilyn edessään hieromassa otsaansa kasvavaa kuhmua.
”Lily!” Severus henkäisi äänessään rahtunen hämmennystä. Hän ei olisi ikinä kuvitellut Lilyn nauttivan sellaisesta säästä. ”Kuinka sinä -?”
”Kuinka minä törmäsin juuri sinuun täällä?” Lily kivahti huonotuulisena ja lakkasi hieromasta otsaansa. ”Niin, hyvä kysymys. Sinä olet vältellyt minua jo useita viikkoja.”
”Ai”, Severus töksäytti siihen kummastuneena, ”sepä outoa. Minä kun aivan kuvittelin, että sinä olet vältellyt minua koko tämän viikon.”
Lily katsoi hetken vimmatusti Severusta silmiin, kunnes hän alkoi tampata nurmea raskain askelin ja paineli kohti Tylypahkan linnaa päin. Severus käännähti kannoillaan ja otti tytön kiinni.
”Ja sitä sinä teet nytkin!” hän puhisi hölkätessään tämän perässä. ”Sanoit Kuhnusarviolle, että sairastat lohikäärmerokkoa verukkeeksi, ettet voisi tulla liemitunneille! Se ei ole totta!”
Lily pysähtyi niin äkisti, että Severus oli iskeytyä hänen selkämykseensä. Sitten tyttö kääntyi Severuksen puoleen, tarkkaili tätä hetken ennen kuin sanoi:
”Mitä sinä siitä muka mitään tiedät?”
”Tiedän ainakin sen, että seisot siinä ihan yhtä terveenä kuin aina ennenkin”, Severus sanoi.
Lilyn kasvoilla välähti punainen hehku.
”Sinäkin olet ollut yllättävän kiireinen ollaksesi yhtä aikaa valmistamassa meidän liemiprojektiamme”, hän naljaisi siihen ja lähti uudestaan kävelemään Severus rinnallaan. ”Ilmeisesti taas Sianpäässä niissä teidän menoissanne.”
”Mitä sinä selität?” Severus kysyi hölmistyneenä, vaikka hänellä olikin pieni aavistus mistä oli kyse. Kun Lily ei vastannut, hän päätti jatkaa: ”En käsitä – luulin, että meidän piti olla ystävät.” Lily jatkoi edelleen kävelemistään tuskin kuulematta, mitä hän sanoi. ”Parhaat ystävät?”
Severus oli huomaavinaan tytön kasvoilla tuntemattoman ilmeen, joka oli äskeisiä lievempi. Hänen sydämensä tieltä vieri valtavan suuri järkäle pois, kun Lily avasi suunsa ja sanoi:
”Niin me ollaankin, Sev, minä vain en pidä joistain tyypeistä, joiden kanssa sinä hengailet! Anteeksi nyt, mutta minä inhoan Averya ja Mulciberia!” Tässä välissä hän pudisti kiihkona päätään. ”Mulciber! Mitä sinä hänessä näet? Hän on ällöttävä! Tiedätkö mitä hän yritti yhtenä päivänä tehdä Mary Macdonaldille?”
He tulivat yhden Tylypahkan pylvään luokse, jolloin Lily katsoi niin avoimesti Severusta silmiin, että tämä oli menettää sanojensa hallinnan.
”Pikku juttu”, Severus tokaisi. ”Pelkkä vitsi, siinä kaikki – ”
”Se oli pimeän taikuutta, ja jos se on sinusta vitsi – ”
Ja sitten se iski. Koko viikon kestänyt harmistuneisuus siitä, mitä Dumbledoren kansliassa tapahtui, että hän ei enää voinut estää itseään. Ensimmäistä kertaa Lily oli häntä vastaan, ensimmäistä kertaa hän hyökkäsi sanoillaan luihuisia vastaan, niin kuin kelmit joka toinen päivä. Lily oli ollut aina edes jotenkin ystävällinen Severuksen ystävien seurassa, että hänen möläyttämät sanansa olivat kuin isku vasten kasvoja. Eikä Severus voinut enää hillitä seuraavia sanojaan:
”Entä ne jutut mitä Potter ja sen kaverit tekee?”
Jos Lily vain tietäisi, niin Mulciberin kepponen olisi pientä Siriuksen kepposen rinnalla. Dumbledore oli vannottanut, ettei Severus saisi kertoa Lupinista kenellekään, ei edes Lilylle, eikä hän voisi sitä oikein peruakaan. Dumbledore oli tehnyt varsin selväksi, että asiasta kertominen johtaisi varmoihin passituksiin ulos Tylypahkasta, pois sieltä paikasta, joka piti heidät Lilyn kanssa nykyisin yhdessä.
”Mitä tekemistä Potterilla minkään kanssa on?” Lily kysyi ihmeissään.
”Ne livahtelevat öisin ulos”, Severus sanoi ennen kuin ehti estää itseään. Hänen teki mieli purra rystysiään, mutta muutti sitten mieltään. Ehkä Dumbledore ei erottaisi Severusta, jos Lily tajuaisi itse kaiken ja saisi itse selville Lupinin pikkusalaisuuden. ”Lupinissa on jotain outoa. Missä hän käy vähän väliä?”
”Hän on kipeä”, Lily sanoi vaivaantumatta lainkaan pohtimaan Severuksen sanoja. ”Kuulemma hän on kipeä – ”
”Joka kuukausi täyden kuun aikaan?” Severus jatkoi vihjailuaan.
”Minä tiedän sinun teoriasi”, Lily sanoi äänensävyllä, jonka joka ikinen tavu tihkui jäätä. Ja ennen kuin Severus ehti avata suutaan, hän lisäsi heti perään: ”Mikä päähänpinttymä sinulla sitä paitsi heistä on? Mitä se sinulle kuuluu mitä he tekevät öisin?”
Severus tajusi ensimmäistä kertaa, ettei Lily ollut koskaan puhunut hänelle sillä tavalla. Tai ehkä olisi puhunut, jos he olisivat joskus vaivautuneet juttelemaan toisilleen muutama viikko aikaisemmin. Hän kuitenkin tajusi, että se oli ollut viimeinen oljenkorsi uskoa siihen, että viikkojen takainen kosketus olisi ollut edes jotain. Se ei ollut.
”Yritän vain osoittaa sinulle, etteivät he ole niin suurenmoisia kuin kaikki luulevat.” Severuksen äänessä oli rahtunen epätoivoa, säälinsekaista vivahdetta, joka sai hänet kutistumaan Lilyn edessä pienenpieneksi ötökäksi nurmien syvyyksiin.
Lilyn kasvoille kuitenkin helähti lievä puna sitä vastoin, että hän olisi suoranaisesti huutanut vasten Severuksen kasvoja.
”He eivät silti käytä pimeän taikoja”, hän sanoi vaimeammin. Sitten se pieni kiusallisensekainen tunnelma heidän välillään oli jo ohi, ja Lilyn kasvot olivat entistä ankarammat. ”Ja itse olet tosi kiittämätön. Minä kuulin mitä tapahtui yhtenä iltana. Sinä hiivit siihen tunneliin tällipajun luona ja James Potter pelasti sinut siltä mikä siellä on – ”
Severus oli lähellä tarttua hiusverkkoonsa ja repiä se irti juurineen. Se oli kaikkein viimeisen asia, minkä hän halusi Lilyn tietävän. Oli tarpeeksi nöyryyttävää myöntää itselleenkin, että James Potter, se kurjamainen luuseri, oli pelastanut hänen nahkansa ja saanut tietenkin siitä itselleen mitalin kaavun etumukseen, jotta joka ikinen tylypahkalainen voisi nauraa Severuksen olemukselle koko loppuikänsä.
”Vai pelasti? Vai pelasti?” hän ähisi. ”Sinä luulet, että hän oli joku sankari vai? Omansa ja ystäviensä nahkan hän pelasti! Sinä et saa – minä en anna sinun – ”
Ei ollut kauhean vaikeaa huomata, että oli ollut virhe sanoa se. Lilyn ilme oli muuttunut entistä raivoisammaksi – jos mahdollista – ja hän tarkkaili Severusta silmät kapeina viiruina niin, että tämä kavahti taemmas.
”Anna minun? Anna minun?”
”En tarkoittanut – en vain halua että ne pitävät sinua narrinaan – hän on ihastunut sinuun, James Potter nimittäin!” Severus sopersi yrittäen selittää kaiken sen turhautumisen, joka oli vellonut hänessä itsessään kokonaisen viikon, kokonaiset puoli vuotta. ”Eikä hän ole… kaikki vain luulevat… mahtava huispaussankari – ” Ja sillä hetkellä Severus vihasi itseään kenties enemmän kuin koskaan. Hän oli vallan tietoinen siitä, että näytti sekä kuulosti naurettavalta ja säälittävältä yhtä aikaa. Ilmeisesti Lilykin oli täsmälleen samaa mieltä, sillä hän katsoi poikaa varsin myötähäpeillen.
”Tiedän kyllä, että James Potter on ylimielinen kusipää. Ei sinun sitä tarvitse minulle todistaa”, hän kivahti ikään kuin loukkaantuneena. ”Mutta Mulciberin ja Averyn käsitys huumorista on paha. Paha, Sev. Minä en ymmärrä, miten sinä voit olla heidän ystävänsä.”
Severus ei kyennyt sanomaan mitään. Vaikka Lilyn koko olemus huokui yhtenä isona varoituskolmiona, teki Severuksen sillä hetkellä mieli tanssia ja hurrata ympäri Tylypahkaa, ellei se olisi johtanut siihen lopputulokseen, että Lily olisi voinut olla hänelle raivoissaan sitäkin enemmän. Hän ei pystynyt pidättelemään nykivää hymyntapaista suupielissään, kun hän kävi yhä uudestaan ja uudestaan läpi sanoja, jotka Lily vain hetki sitten sanoi Potterista. Ei siis ollut mitään väliä, oliko Potter ulkona Tylypahkan porttien tuolla puolen vai sittenkin sisällä härnäämässä luihuisia; ainakin se oli ollut Lilylle yhdentekevää. Lily oli sittenkin huomannut, ettei Potterissa ollut mitään ihmeellistä, eikä kuitenkaan sanonut sitä Severukselle vasta kuin nyt. Koko riita tuntui sillä hetkellä niin merkityksettömältä sen tosiasian rinnalla, että Severuksen teki mieli nauraa.
”Mitä? Huvittaako tämä asia sinua?” Lily kysyi sitten, kun he lähestyivät Tylypahkan tammisia ovia.
”Ei”, Severus kiiruhti sanomaan ja pyrki poistamaan typerän virneen kasvoiltaan. ”Minä vain… Entä se meidän liemiprojektimme?”
”Mitä siitä?”
Severus kohautti harteitaan.
”Ajattelin, jos vielä haluaisit… Tai siis… Kai me jatketaan sitä… silti?”
Lilyn kasvoilla oli kauan pieni tutkimaton ilme. Hänen vihreät silmänsä tutkivat hetken Severuksen omia, kunnes niistä katosi tuo pieni hehkuva suuttumus, ja ne muuttuivat ihmeellisen kirkkaiksi. Olivathan Lilyn silmät aina omalla tavallaan säihkyvät, mutta nyt kun he astuivat eteishallin valon alle, ne olivat eri tavalla kirkkaat. Ja jotenkin Severuksesta tuntui, etteivät ne loistaneet sillä hyvällä tavalla, niin kuin olisi saattanut helposti luulla.
”Niin kai”, Lily kuiskasi sitten hiljaa.
Severuksen sydäntä puristi nähdä, kun tyttö käänsi selkänsä ja riensi marmoriportaat juosten ylös. Oliko hän nähnyt neljän vuoden jälkeen Lilyn silmät kyynelissä, vain siitä syystä että he olivat riidelleet? Jos oli, Severus olisi tahtonut painua takaisin ulos sateeseen.
***
Toisaalta Lily oli onnellinen kun oli saanut sanottua sen, toisaalta ei. Severuksen ilmeet olivat kielineet erittäin vahvasti, että Lily oli mennyt liian pitkälle sanoissaan. Olihan hän ollut aina sitä mieltä, ettei voisi koskaan olla ylimpiä ystävyksiä Mulciberin kanssa, mutta aina hän oli yrittänyt edes jotenkin sietää sitä. Lily oli aina tervehtinyt Severuksen ystäviä huolimatta siitä, että hän puoliksi vihasikin heitä. Mutta se, mitä Lily oli kuullut tyrmissä, kun Mulciber oli kovistellut Kuhnusarviolle sillä tavalla, muutti kaiken sen tosiasian huomioonottaen, että James oli ollut sittenkin oikeassa: Luihuisia ei tuntunut edes kaduttavan Mary Macdonaldin kohtalo.
Toisaalta, eihän se Severuksen vikaakaan ollut. Totta kai oli ollut ilmiselvää ensimmäisestä päivästä lähtien Tylypahkassa, että Severus tulisi saamaan omia luihuistovereita, jotka varmasti historian huomioon ottaen yrittäisivät saada rohkelikot yhtä kaikki päiviltä. Mutta jotenkin Lily oli aina uskonut hyväntahtoisesti, ettei Severus valitsisi luihuisista juuri sitä porukkaa, joka viimekädessä saattaisi seistä niin kutsutun pimeän lordin riveissä. Lilyä ajatus puistatti, nimittäin pelkkä ajatus siitä sai hänet voimaan pahoin. Professori McGarmiwa oli kyllä muutama kuukausi sitten kertonut, että oli mahdollisuus tulevaan sotaan sitten Grindelwaldin jälkeen ja myös sanonut senkin, että tulee olemaan monta oppilasta, jotka tämän muurien sisällä valitsee mieluummin helpomman tien.
Ja Lily toivoi sydänjuuriaan myöten, ettei Severus tekisi sitä. Jos hänen saarnansa oli tehonnut Severukseen tai saanut tätä edes ajattelemaan asiaa, se oli sen arvoista. Se oli todellakin sen arvoista.
***
”Me riitelimme”, Lily vastasi ystäviensä katseisiin, kun hän saapui pimeyden voimilta suojautumisen tunnille.
”Ketkä? Sinä ja Potterko taas?” Karen kysyi huolettomalla äänellä, sillä niin kuin kaikki tiesivät: se saattoi olla hyvinkin jokapäiväistä.
”Ei minä ja Potter”, Lily mutisi turhautuneena ja vilkaisi viereisille pulpetille, jossa James lähetti hänelle erittäin suurieleisen lentosuukon, ”vaan minä ja Sev.”
Karen ja Susan vaihtoivat jälleen katseitaan, aivan niin kuin nykyään joka kerta kun he puhuivat Severuksesta. Ja nyt he tekivät sen jopa salailemattakin.
”Mistä tällä kertaa? Tekikö hän taas jotain?” Susan kysyi silmät ymmyrkäisinä nojaten omaa pulpettiaan vasten kyynärpäällään.
”Ei varsinaisesti”, Lily vastasi kääntäen samalla koululaukkunsa nurin pulpetille. ”Emme ole oikein puhuneet pitkilleen ja sitten me vain törmäsimme… Luulen, että päässäni naksahti silloin.”
”No mitä sitten tapahtui?” Karen kannusti häntä jatkamaan.
”Minä tavallaan…” Lily vilkaisi ystäviään, jotka molemmat odottivat vastausta kulmat koholla. ”Minä päästelin höyryjä.” Karenin ja Susanin kulmat kohosivat entuudestaan. ”Sanoin vihaavani Mulciberia.”
Susan räjähti nauruun, joka täytti koko luokkatilan. Lily kiitti onneaan, ettei professori Howard ollut vielä paikalla, sillä olisi ollut satavarmaa, että he olisivat lentäneet luokasta ulos ennen kuin kukaan ehtisi sanoa sanaa sieppi.
”Anteeksi… Minä vain – tarkoitan vain, että olitpa sinä suorasukainen”, Susan sopersi suu täydessä virneessä. ”Mutta oikeassa sinä nimenomaan olit. Kaikkihan sitä ääliötä vihaa. Minä ainakin.”
”Kenestä ääliöstä me oikein puhutaan?” Sirius kysyi hivuttautuen tuolillaan lähemmäs. ”Liittyykö se jotenkin siihen, kun Edwan Cartney pissasi alleen kun näki edellisellä tunnilla mörön?”
Lily, Susan ja Karen vaihtoivat kummastuneina katseitaan ja pudistivat kaikki päitään.
”Me puhutaan – ” Susan aloitti, mutta Lily ehti tukkia tämän suun.
”Ennustuksista”, Lily kiiruhti korjaamaan. ”Voi luoja, tulen taatusti reputtamaan ennustuksen V.I.P:n. Että minä vihaan sitä opettajaa.”
”Totisesti”, Karen vakuutteli nyökytellen kiivaana.
Sirius silmäili heitä kaikkia epäilevänä vuoronperään.
”Miksi minusta tuntuu, että me emme puhu ennustuksista?” hän kysyi hitaasti. ”Mitä on tapahtunut? Lily-kulta, voit kertoa kyllä minulle – ”
”Kiitos huolenpidostasi, Musta, mutta me pärjäämme oikein hyvin”, Lily naljaisi takaisin ja hymyili tekopyhästi. Sirius ei kuitenkaan liikahtanutkaan.
”Eli käännettynä: Sinun pitäisi palata takaisin Jamesin viereen”, Susan sanoi silmiään pyöritellen. ”Tätä kutsutaan sellaiseksi kuin tyttöjenjutut, Sirius, ja viimeksi kun tarkistin sinä et ole tyttö. Tai ainakin minä toivon koko sydämestäni ettet ole, sillä ne luutakomerohetket olisivat niin mennyttä ja niin olisit muuten sinäkin – ”
”Okei, kiitos paljon, jospa ei enempää yksityiskohtia Sirius Mustan ja pian tulevan Susan Mustan sielunelämästä”, Karen sanoi silmät painettuna kiinni ja kohotti kätensä. Sitten hän kääntyi Siriuksen puoleen ja kuiskasi: ”Joko te muuten olette sopineet Jamesin kanssa?”
Sirius nielaisi vaivanloisena ja esitti sitten ettei kuullutkaan enää heitä. Sitten hän hivutti vaivihkaa tuolinsa lähemmäs Peterin pulpettia ja näytteli varsin taidokkaasti kuuroa että sokeaa Karenin katseen alla. He pistivät merkille kuitenkin, että edessä istuvat James ja Remus mulkaisivat Siriusta varsin pahasti, kun tämä nosti jalat pulpetilleen ja ryhtyi juttelemaan kovaan ääneen Peterin kanssa.
”Siinä näette”, Susan sanoi käsiään levitellen. ”Hän vaikenee kuin muuri kun tulee puhetta Sirius Mustan sielunelämästä.”
”Niinkö?” Karen ihmetteli sarkastiseen sävyyn. ”Siinä tapauksessa sinä olet huutavan iso poikkeus. Sirius huutelee mielellään koko Tylypahkalle löytäessään sinun kokoelman viikonpäiväalushousuista.”
”Onko Susanilla viikonpäiväalushousut?” Lily yhtyi huvittuneena keskusteluun.
Susanin silmät pyöristyivät järkytyksestä.
”Minä tapan Sirius Mustan.”
***
-
rakastan tätä ficciä! teksti on sujuvaa ja saa aina välillä nauramaankin... omasta mielestäni luku oli kyllä todella hyvä!!!!! riidan kohdalla tuli deja vuu (ei mitään hajuu miten kirjotetaan) kunnes tajusin että se on kirjassa! jatkoa mahd. nopeasti!
-
Haa! Uusi luku :)
”Ja sitä sinä teet nytkin!” hän puhisi hölkätessään tämän perässä. ”Sanoit Kuhnusarviolle, että sairastat lohikäärmerokkoa verukkeeksi, ettet voisi tulla liemitunneille! Se ei ole totta!”
Aika piristävää että Lily lintsaa :D
Ensimmäistä kertaa Lily oli häntä vastaan, ensimmäistä kertaa hän hyökkäsi sanoillaan luihuisia vastaan, niin kuin kelmit joka toinen päivä.
Ystävyyssuhteen rakoilua tupien välisten jännitteiden takia?
”Tiedän kyllä, että James Potter on ylimielinen kusipää. Ei sinun sitä tarvitse minulle todistaa”, hän kivahti ikään kuin loukkaantuneena.
Jotenki olisi olettanut että Lily olisi Haukkunut Severukselle kelmejä 24/7 Kun kuitenkin riiteli Jamesin kanssa julkisesti. Jännä yksityiskohta.
Viimenen osa oli aika hauska, James lentosuukkoineen ja Sirius tunkemassa nokkaansa asioihin jotka ei sille kuulu. Tyypillistä :D
Tämä oli musta hyvä luku, tuo riita vei vaan hirveästi alaa niin ettei ollut niin monipuolinen kuin muut luvut. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu ;D
-
Voi että oon huono kirjoittamaan järkevää kommettia ;D
Mutta lyhyesti edes jotain tekstiä:
Pidin uudesta luvusta :) Toivottavasti James ja Sirius sopivat asiansa : D
Innolla tulevia tapahtumia odottaen,
-lukilitis-
-
sauniu, kiitokset! :)
erikka, kiitos tännekin :D Niin, tuo riita-kohtaus tavallaan oli asioiden ns. jankkaamista, mutta minun on lähes pakko pistää se mukaan että tiedetään suunnilleen missä mennään. :) Olisi ollut jotenkin vain omituista skipata kohta.
lukitilis, kiitoos! No Jamesista ja Siriuksesta (tai ylipäätänsä kelmeistä) sitten myöhemmin lisää. :)
Tässä vaiheessa joudun pyytämään anteeksi tuhannesti, nimittäin toisin kuin lupasin: tässäkään luvussa ei koeta sen suurempia jännitteitä (tai kukin saa itse päättää onko mm. viimeisessä kohtauksessa sitä). Olen hirrrrmuisen pahoillani, mutta kuten aina, tähän on syy! Syy on sellainen, että päätin sittenkin siirtää puolet 10. luvun tapahtumista lukuun 11 siitä yksinkertaisesta syystä, että tapahtumat tapahtuvat viikon myöhemmin kuin muut 10. luvun tapahtumat. En halunnut tunkea sellaista harppausta ajassa yhteen lukuun, vaan päätin tehdä siitä yhden erillisen luvun sitten.
Mutta joo, nyt minä häivyn tässä vaiheessa vähin äänin selittelemästä ja postaan tänne 10. luvun!
10. luku
Tylypahka oli joulukuun puolessa välin jo niin täynnä kulkusten helinää ja lumisotia, että yhtenä aamuna Severus talsi aamupalalle suureen saliin ja huomasi kauhukseen katossa liihottavat mistelit. Jostain kumman syystä puolet Tylypahkan tytöistä hakeutui niiden alle ja sitäkin suurempi määrä heistä pinkoi mistelien lähettyville, kun Sirius Musta asteli sopivalle näköetäisyydelle. Severus oli myös huomannut, että Sirius oli valinnut keskeltä suurta salia vaaleahiuksisen puuskupuhin, joka hänen omien tietojen mukaan oli vasta kolmannella luokalla, ja suuteli tätä kuvottavan intohimoisesti – aivan Susanin nenän alla. Susan oli juossut oikopäätä ulos koko salista ja Sirius tämän mukana, eikä Severus voinut kuin hymyillä näille arjen pienille tapahtumille. Nyt, kun Susan vihaisi kelmejä elämänsä loppuun saakka, ei olisi mitään huolta, että Lily yhtyisi kelmejä palvovaan fanijoukkoon.
Lilyn ja hänen riitansa oli kuitenkin melko tuoreessa muistissa, vaikka siitä olikin kulunut jo noin viikko. He olivat tervehtineet toisiaan käytävillä kovin vaisusti ja tehneet kyllä liemiprojektiaan yhdessä, mutta eivät löytäneet sanoja pyytämään toisiltaan anteeksi. Vaikka toisaalta Severus olisikin tahtonut sitä kuollakseen, hän oli liian pelkuri kyetäkseen niin tekemään. Hän ei ikinä, ei mitenkään, pystyisi selittämään Lilylle miksi Severus niin kovasti tahtoi olla osana luihuisten kovaäänisintä porukkaa. Lily ei tulisi ikinä ymmärtämään sitä, koska hän oli itse niin kauhean määrätietoinen ja kelpasi omana itsenään ihan kaikille. Häntä olisi rakastanut ihan kuka täysjärkinen tahansa.
Mutta Mulciber sitä vastoin oli antanut Severukselle melkein kaiken. Hän oli pelastanut Severuksesta tulemasta sellaista hylkiötä, jotka jäivät muiden oppilaiden jalkoihin ja kävelivät huomaamattomina seiniä pitkin. Mulciber oli nostanut Severuksen heidän omaan porukkaansa ja saanut ihmiset katsomaan häntä hieman enemmän kunnioittavasti kuin koskaan aikaisemmin. Lilylle se oli yhdentekevää, koska sentään hänellä oli ystäviä Rohkelikossa ja sentään hän ei ollut koskaan hyljeksitty. Lily ei voinut tajuta, millaisen harppauksen Severus oli tehnyt Mulciberin ansiosta, koska hänellä oli kaikki.
Ja se hänen olisi pitänyt sanoa Lilylle. Severus ei vain uskaltanut. Siitä seuraisi todennäköisesti lisää riitoja, luultavasti pahempia kuin viimekertainen, eikä Severus totta puhuen tahtonut enää yhtäkään. Hän antoi asian mieluummin olla ja keskittyi lämmittämään heidän väliään jollain toisella konstilla.
Itse asiassa Severuksella olikin jo jonkinlainen suunnitelma mielessään. Tai ei se varsinaisesti mikään kummoinen suunnitelma edes ollut. Se oli vain päähän pälkähtänyt typerä idea kesken muodonmuutosten, ja Severus oli liian pelkuri toteuttaakseen jopa senkin. Idea olisi kutakuinkin mennyt niin, että pikkujoulujen jokavuotisten naamiaisten aikaan Severus olisi ollut viimein mies ja katsonut, oliko viimekertainen kosketus Lilylle todellakin ihan se ja sama. Hän ottaisi itseään niskasta kiinni ja johdattaisi tytön johonkin rauhaisaan paikkaan ja sopivan hetken tullen…
Niin varmaan, Severus ajatteli mielessään sarkastisena. Ihan kuin minulla muka ikinä olisi kanttia tehdä sitä.
Hän voisi olla Lilyn kanssa naamiaisissa koko illan, tunnustella oikeaa hetkeä. Sopivan hetken tullen Severus olisi voinut kertoa tunteistaan. Mitä sitä turhaan kiertelemään, koska niinhän asia oli. Siitä asti, ja aiemminkin, kun Severus oli jutellut ensi kertaa Lilylle, hän oli tuntenut tyttöä kohtaan jotain. Jotain enemmän kuin pelkkää ystävyyttä, joka kyllä noin yleisellä tasolla kuvasi hyvin heidän suhdettaan. Vaikka Severus olikin pidätellyt tuota tunnettaan salassa noin viisi vuotta, jostain kumman syystä hänelle tuli tarve päästää se ulos suustaan juuri nyt. Ehkä sen vuoksi, että siten he voisivat luultavasti kai viettää taas enemmän aikaa yhdessä, jos…
Jos vain Lily tuntisi samalla tavalla. Severus voi aina pahoin kun hän ajatteli sitä vaihtoehtoa. Tai pikemminkin sitä, jos Lily ei tuntisi niin kuin hän itse tunsi. Ja sen hän saisi tietää vain ja ainoastaan kysymällä, mikä taas oli – no, se oli mahdotonta. Mahdotonta ainakin siinä mielessä, että Severus ei ollut ikinä kertonut kenellekään tunteistaan, koska oli käytännössä katsoen koko elämänsä rakastanut vain ja ainoastaan yhtä tyttöä. Ja nyt hänen pitäisi se sitten vain laukoa päin Lilyn naamaa? Niin varmaan.
Severus pyyhki tuon ajatuksen mielestään aina juuri ennen kun hän meni tapaamaan muita luihuisia. Hän olikin kovin ahkerasti käynyt Sianpäässä kuuntelemassa uusia uutisia ulkomaailmasta, jossa pimeän lordi kokosi armeijaansa, ja mitä useammin he siellä kävivät, sitä kiihkeämmin Mulciber tahtoi olla osana suunnitelmaa.
”Me voisimme saada ihan kaiken, ihan kaiken! Ei enää lässynlässy-Dumbledorea eikä typeriä koulun sääntöjä”, Mulciber meuhkasi luihuisten oleskeluhuoneessa eräänä iltana. ”Minä melkein toivon, että Dumbledore heittäisi minut ulos sen jälkeen mitä tein Macdonaldille. Olisi ainakin parempaa tekemistä kuin norua täällä.”
”Voldemort arvostaa paljon enemmän tietoa ja taitoa kuin moisia hätiköityjä päätöksiä”, Severus pukahti suustaan istuutuessaan yhdelle nojatuoleista. Hän pidätti huolestuneen ilmeen kasvoiltaan, nimittäin se olisi saanut Mulciberin suorastaan pakahtumaan naurusta.
”Älä sano sitä nimeä, okei?” Mulciber tiuskaisi kärsimättömänä. ”Ja mitä sinä siitä muka mitään tiedät, mitä pimeän lordi arvostaa ja mitä ei? Viimeksi kun Lucius tuli Sianpäähän, sinä olit kaulailemassa sen punapään kanssa, joten älä sano minulle mitä hän arvostaa tai mitä – ”
”Sille punapäälle on nimikin”, Severus mutisi yrittäen kuitenkin kuulostaa siltä kuin häntä Mulciberin letkautus ei olisi haitannut sen suuremmin. ”Ja siihen, mitä pimeän lordi arvostaa, niin osaan ajatella järkevästi. Mieti nyt, ehkä pimeän lordi haluaa seuraajiensa itse asiassa myös tietävän jotain pimeän taikuudesta?”
Mulciber murahti halveksuvasti.
”Miksi? Hänhän itse opettaa uusia mahtavampia taikoja”, hän tuhahti ja vaihtoi asentoaan yhdessä sohvista. ”Mutta jos sinua ei kiinnosta seurata häntä…”
”Seurata? Minä luulin, että meidän piti olla sillä puolella vain siksi, että kelmit – ”
”Unohda jo ne hemmetin kelmit!” Mulciber parahti hermostuneena ja ponkaisi ylös jalkeille. ”Etkö käsitä? Jos me ollaan pimeän lordin puolella, meidän ei tarvitse huolehtia hengestämme. Ja mikä parasta: Meidät palkitaan. Veikkaanpa, että Dumbledore ei pysty muuta kuin taputtamaan meitä nätisti päälaelle kuin taas pimeän lordi… No, hän antaa meille kaiken. Ihan kaiken, ja se on selvä.”
Severus katsoi järkyttyneenä siihen, missä Mulciber seisoi, ja jälleen kerran yritti peittää tunteensa.
”Missä Avery on?” hän kysyi turtana. ”Oletkohan sinä kertonut hänellekin tämän saman?”
”Avery on aiheuttamassa Potterille ongelmia”, Mulciber sanoi nopeasti ja hänen ilmeensä muuttui raivoisammaksi. ”Ja en ole kertonut, mutta nyt kun olet siinä, niin voit mainiosti viedä seuraavat sanat hänellekin.” Sitten Mulciber tarrasi Severuksen kaavun etumukseen ja nojautui häntä niin lähelle, että heidän nenänsä lähestulkoon hipoivat toisiaan. ”Tämä on paras koskaan saamani tarjous enkä aio heittää sitä tuosta noin vain pois. Suosittelen harkitsemaan samaa, nimittäin jopa minä osaan ennustaa kohtalosi Dumbledoren helmoissa, mikä on sama kuin kuolema. Kun aika on tarpeeksi kypsä, oli minulla sitten kuinka vähän tietoa ja taitoa hyvänsä, aion liittyä pimeän lordin riveihin aivan niin kuin Luciuskin. Se on ainoa tie pelastumiseen.”
Sen sanottuaan Mulciber riuhtaisi otteensa irti niin lujaa Severuksen kauluksesta, että tämä paiskautui oikopäätä selkänojaansa vasten ja jäi siihen istumaan vielä silloinkin, kun Mulciber painui jo Luihuisen oleskeluhuoneesta ulos. Severus oli tukehtumaisillaan – ei siksi, että kaulus olisi enää kuristanut häntä niin pahasti, vaan siksi, että hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Jostain syystä, vaikka Mulciberin sanat pelottivatkin häntä suuresti, ne olivat myös tehneet Severukseen lähtemättömän vaikutuksen.
***
Samana päivänä Lily valmistautui seuraavaan liemituntiin tyhjentäen edesmenneiden tuntien kirjoja sängylleen ja jättäen tilalle vain muutaman viimeisen tunnin kirjat. Hän oletti tapaavansa Severuksen myöhemmin tyrmissä, jotta he voisivat työskennellä yhdessä ja tehdä viimehetken viimeistelyjä projektia koskien. Lily oli kuitenkin päättänyt mennä luokkaan jo hieman etuajassa, kun kuuli oleskeluhuoneesta epäilyttävän paljon James Potteria muistuttavaa ääntä, ja pinkaisi siis huoneeseen kerääntyneen väkijoukon ohi yrittämättä kiinnittää kehenkään sen kummoista huomiota. Lily oli houkutellut Susania kävelemään kanssaan pienen matkan tyrmiin, mutta sinä silmänräpäyksessä kun he huomasivat Siriuksen Jamesin kanssa, Susan ilmoitti tuntevansa olonsa huonoksi ja ryntäsi oikopäätä makuusaleihin. Lilyn siis piti mennä yksin, vaikka matkallaan hän ei voinut olla kuulematta Jamesin valitusta siitä, kuinka joku mänttipää oli kironnut hänen leikkikalunsa eli toisin sanoen hänen sieppinsä. Lilyn ei ollut kauhean vaikea arvata, kenen käsialaa moinen teko olisi saattanut hyvinkin olla.
Toisaalta Lily yritti olla tuntematta ajoittaista huolestuneisuutta, kun hän ajatteli rohkelikkojen ja luihuisten – tai oikeastaan kelmien ja luihuisten – välistä sodanpitoa puolin ja toisin. Hän oli monesti tullut ajatelleeksi, että jonain päivänä siitä kehkeytyisi jotain suurempaa, jotain sellaista joka ei enää koskisi jotain typerää sieppiä tai hiustenvärjäystä neonvihreiksi, vaan siinä olisi kyse jostain muusta. Mutta aina tällaisten mietteiden kohdalla Lily oli alkanut ajatella, että pieni jäynä James Potterille palautti hänet varmasti aina takaisin maanpinnalle – tai jos ei maanpinnalle, niin ainakin pari metriä alemmas pilvilinnoistaan.
Kun Lily tuli tyrmiin, hän huomasi yllätyksekseen Severuksen odottavan häntä jo siellä. Hän näytti huolestuttavan raukealta, joten Lilyn oli pakko varoittaa häntä tulevasta:
”Tiedoksesi: Potter on huonolla tuulella.”
Severus tuijotti häntä.
”Joten?”
”Todella huonolla tuulella”, Lily vahvisti, sillä häntä alkoi pelottaa vielä enemmän kun Severus ei vielä silloinkaan näyttänyt yhtään sen varautuneemmalta. ”Te kirositte hänen typerän sieppinsä. Hän räyhäsi hetki sitten oleskeluhuoneessa, mutta on varmasti kohta täällä ja – ”
”Se oli Averyn idea”, Severus sanoi nopeasti punastuen ja alkoi selittää kiivaalla äänellä: ”Jos olisin tiennyt siitä, olisin yrittänyt estää sen jotenkin, mutta minä olin – olin – ”
Mutta Lily hymyili hänelle viestittäen, että tällä kertaa ei ollut luvassa riitaa.
”Ei se mitään”, hän mumisi hiljaa. ”Itse asiassa se oli hieman huvittavaakin. Ainakaan se ei ollut mikään todella paha kirous, niin kuin…” Niin kuin Mulciberin kirous olisi lauseen kuulunut jatkua, mutta Lily ei kyennyt jatkamaan sitä. Hän vain vaikeni kiusaantuneena ja katsoi muualle.
Ilmeisesti Severus ymmärsi tilanteen varsin nopeasti, sillä hän sanoi siihen sitten hieman vitsikkäänä:
”Mutta vielä loistavampi se olisi ollut, jos sieppi olisi purrut Potteria korvasta.”
Lily tirskahti ja kiusaantuneisuus oli taas poissa – ainakin siihen asti, kun tuttu ääni naljaisi heidän takanaan raivoisana:
”Kun taas sinun nenäsi rasvapitoisuus on niin suuri, että keräämällä koko määrän paketteihin rahattomien lasten ei enää ikinä tarvitse miettiä, mitä pistää leipänsä päälle.” Oli katsomattakin selvää, että puhuja oli James Potter, joka oli ilmestynyt heidän taakseen sillä välin kun Lily ja Severus olivat puhuneet mukavia. He molemmat kääntyivät ympäri ja kohtasivat neljä leveäharteikasta rohkelikkopoikaa, joista vain James mulkoili Severusta vimmattuna. Remus näytti lähestulkoon samalta kuin Lily arveli itsensäkin näyttävän: hätääntyneeltä idiootilta, joka ei keksinyt mitä olisi voinut tehdä. Peter taas suorastaan aneli Jamesin rinnalla ottelua ja Sirius puolestaan pullisteli Jamesin takana muistuttaen samalla alistuvaa koiraa, jolla oli häntä koipien välissä pahemman kerran. Ilmeisesti he eivät olleet vieläkään sopineet kunnolla riitaansa, ja Lily arveli että ehkeivät he koskaan tulisivatkaan sopimaan sitä aivan täysin.
”Minä vähät välitin teidän typerästä tempustanne”, James ärisi heristäen sauvaansa Severuksen silmien alla, ”mutta sanopa se Matohännälle, joka tuossa vieressäni suorastaan kerjää auttamaan sinua pienoisessa ongelmassasi, kuten miten tuosta suuresta finnistä sinun silmiesi välissä päästäisiin eroon.”
Tässä välissä Lily mulkaisi Jamesia paheksuen, sillä hän ei koskaan kuvitellut pojan puhuvan tuolla äänensävyllä nyt kun he olivat viimein olleet edes jotenkin puheväleissä viimeaikoina. Hän kuitenkin luuli tietävänsä vastauksen Jamesin yhtäkkiseen asennemuutokseen: yhteinen riita Siriuksen kanssa ja Lilyn rikkoma lupaus niin kutsutuista treffeistä oli mennyt pahemman kerran mönkään.
Mutta James ei vilkaissutkaan Lilyä, sillä tämä ei koskenut häntä. Hän vain ohitti heidät ja tönäisi samalla Severusta olkapäähän omallaan astellessaan luokkaovesta sisään. Lily jäi Severuksen kanssa hetkeksi seisomaan käytävälle, vaikka professori Kuhnusarvio jo heitä huhuilikin luokkaan paikoilleen.
”Hän puhui nenästäsi”, Lily kuiskasi hieman nolona kun Severus ei selvästikään ollut älynnyt, mistä James oli hetki sitten tehnyt pilaa.
Hieman typertynyt Severus perässään Lily lipui luokkaan ja he istuivat oman tietyn pöytänsä ääreen. Lily nappasi liemikirjansa laukusta ja selasi siitä oikean sivun. Hän huomasi sivusilmällä, että Severus tuijotti häntä edelleen.
”Kuule”, Lily sanoi sitten vaimealla äänellä ja kumartui pojan puoleen, ”älä ota Potterin sanoja niin tosissaan. Hänellä ei ole varaa sanoa sinulle yhtään mitään.”
”En minä sitä”, Severus sanoi pudistaen vaisusti päätään. Hän ei ollut ottanut omaa liemikirjaansa vielä esille, vaan näpräsi noidankattilan rosoista pintaa sormillaan ja hänen kasvonsa muistuttivat väriltään valtavaa retiisiä. Lily lakkasi pinoamasta tavaroita pöydälle ja tuijotti Severusta.
”Mikä on?” hän kysyi huolestuneena.
Severus näytti siltä kuin hän vajoaisi yhä alemmas tuolissaan. Hän raaputti edelleen noidankattilan pintaa ja näytti keräävän riittävästi voimia seuraaviin sanoihinsa:
”Tämä on varmasti ehkä maailman huonoin hetki tähän”, hän aloitti selvästi vaivaantuneena, ”mutta minä olen pahoillani siitä kun… Kun sanoin sinulle, että… Tai kun puhuin sinulle sillä tavalla silloin pihamailla…”
Lily kohotti kulmiaan hämmästyneenä. Totta kai se oli maailman huonoin hetki anteeksipyyntöön, vieläpä juuri silloin kun Lily sitä kaikkein vähiten osasi odottaa. Tai edes tiesi, että mistä koko anteeksipyyntö oli edes kotoisin. He olivat olleet viimekertaisen riidan jälkeen jo kokonaisen viikon melko sujut asian kanssa, joten Severuksen sanat tipahtivat kuin tyhjästä Lilyn syliin.
”Sev, minä – ”
”Minä tavallaan… Minä tein jo sen meidän projektimme loppuun”, Severus sanoi äänessään rahtunen anteeksipyyntöä siinäkin sekä myös ylpeyttä. Lily ei kuitenkaan huomannut sitä.
”Mitä? Miksi sinä -?”
”Tiesin, että jäisit ensi viikon perjantaina tuntien jälkeen tekemään sitä”, Severus kiiruhti jatkamaan. ”Enkä minä halunnut sitä, koska… Koska…” Lily kohotti kulmiaan rohkaisevasti. ”Ellei sinulla ole muuta, niin… Ajattelin, jos sinua kiinnostaisi… Tai siis, kun on ne naamiaisetkin…”
”Pyydätkö sinä minut naamiaisiin?” Lily kysyi sitten lähes kuiskaten ja etsi Severukselta vastausta tämän lattiaan painetuista kasvoista.
Severus kohotti katseensa tyttöön ja he katselivat hetken toisiaan sanomatta sanaakaan.
”Pyydän”, hän vastasi sitten vähän helpottuneena.
Lily kiljahti ilosta hetken mielijohteesta, jolloin professori Kuhnusarvio keskeytti opetuksensa ja keskitti huomionsa häneen. Lily pidätti hymynsä ja jätti huomioimatta takapulpeteilla mulkoilevan Jamesin, joka oli myös havainnut tytön onnenpurkauksen. Severus tuijotti käsiään sen näköisenä, ettei tiennyt olisiko hänen pitänyt sittenkin perua äskeiset sanansa vai iloita sittenkin Lilyn kanssa.
”Luulin ettet ikinä kysyisi!” Lily sihahti tämän korvaan sitten kun Kuhnusarvio oli taas kääntänyt koko luokan huomion puoleensa.
”Hmmh.” Severus ei katsonut tähän päinkään, vaan oli alkanut puuhastella yhtäkkiä uuden liemitehtävän parissa. Lily ei kuitenkaan masentunut tästä, vaan puri huultaan hyväntuulisena ja katsoi Kuhnusarvion opetusta uhraamatta sille oikeastaan ajatustakaan. Hän kihisi salaa tyytyväisyyttään, nimittäin se olisi samalla tilaisuus näyttää Susanille ja Karenille, että he olivat olleet kaiken aikaa väärässä. Severus ei ollut muuttumassa mihinkään, niin kuin he halusivat muistuttaa Lilylle alinomaa, ja parasta oli että he menisivät yhdessä naamiaisiin, joita Lily oli odottanut käytännössä katsoen lukukauden alusta saakka.
”Olen niin innoissani!” Lily kuiskutti Severukselle juuri ennen kuin hän ryntäsi aineskaapille muiden oppilaiden mukana.
”Niin minäkin”, Lily oli kuulevinaan Severuksen sanovan ja huomasi vilaukselta, että tyynen pinnan alla poika todellisuudessa hymyili.
***
-
Jihaa, jatkoa on taas tullut! Ei minua ainakaan haitannut että tässä luvussa ei ollut sitä "actionia" , ihan järkevästi päätetty että laitat seuraavat tapahtumat seuraavaan lukuun (joka toivottavasti tulee pian, en malta odottaa mitä tapahtuu!).
Tuo oli mielestäni hyvä kohta, missä Mulciber vaahtosi Voldesta ja Severus oli samaan aikaan jotenki peloissaan ja kuitenki vaikuttunut koko hommasta. Siinä vähän pystyi ymmärtämään sitä, miltä pimeyden voimat Sevistä tuntuu.
Tässä ficissä on vaan jotenkin niin aito tunnelma. Henkilöt ovat aidontuntuisia, dialogit luontevia ja sujuvia ja tapahtumatkin ovat hyvin kuvattu, tärkeitä juttuja ei ohiteta liian nopeasti eikä vähemmän tärkeitä jäädä vatvomaankaan liiaksi.
Juu eli ei muuta kuin lisää jatkoa odotellaan täällä!
-
Aaaaaaawwwwwww! Mua häiritsee kun tiiän ettei Severus tuu saamaan Lilyä.
Naamiaisiin suuret odotukset!
Lyhyestä virsi kaunis vai miten se nyt oli.
-
Vihdoin "löysin" aikaa kommentoinnille :D
Hieno luku jälleen kerran, en osaa muuta sanoa, eikä haitannut vaikka oli ns. väliluku :)
Odotan jo innolla naamiaisia ;);)
-
Olipa taas hyvä luku :D
Hän ei ikinä, ei mitenkään, pystyisi selittämään Lilylle miksi Severus niin kovasti tahtoi olla osana luihuisten kovaäänisintä porukkaa. Lily ei tulisi ikinä ymmärtämään sitä, koska hän oli itse niin kauhean määrätietoinen ja kelpasi omana itsenään ihan kaikille. Häntä olisi rakastanut ihan kuka täysjärkinen tahansa.
Mutta Mulciber sitä vastoin oli antanut Severukselle melkein kaiken. Hän oli pelastanut Severuksesta tulemasta sellaista hylkiötä, jotka jäivät muiden oppilaiden jalkoihin ja kävelivät huomaamattomina seiniä pitkin. Mulciber oli nostanut Severuksen heidän omaan porukkaansa ja saanut ihmiset katsomaan häntä hieman enemmän kunnioittavasti kuin koskaan aikaisemmin. Lilylle se oli yhdentekevää, koska sentään hänellä oli ystäviä Rohkelikossa ja sentään hän ei ollut koskaan hyljeksitty. Lily ei voinut tajuta, millaisen harppauksen Severus oli tehnyt Mulciberin ansiosta, koska hänellä oli kaikki.
Tämä oli ihan mielettömän hyvin kirjoitettu, on aina niin vaikea tajuta miksi ihmisillä ei ole selkärankaa tehdä niin kun on oikein eikä ryhmän painostuksen mukaan. Helppohan Lilyn on tosiaan olla pidettynä tyttönä oma itsensä, mutta Severuksella ei ole sellaista ylellisyyttä. Tosi hyvä kohta, itsekin jäin vähän noloksi. Hitto miten hyvin tulkitset Severusta :D
”Kun taas sinun nenäsi rasvapitoisuus on niin suuri, että keräämällä koko määrän paketteihin rahattomien lasten ei enää ikinä tarvitse miettiä, mitä pistää leipänsä päälle.” Oli katsomattakin selvää, että puhuja oli James Potter, joka oli ilmestynyt heidän taakseen sillä välin kun Lily ja Severus olivat puhuneet mukavia. He molemmat kääntyivät ympäri ja kohtasivat neljä leveäharteikasta rohkelikkopoikaa, joista vain James mulkoili Severusta vimmattuna.
Tässähän James ei ollut kovin kiltti, hän on kyllä ficissä hyvin tasapainoinen. Ymmärrän hyvin ettei Lily erityisemmin pidä hänestä, muttet ole vienyt Lilyn "inhoa" niin pitkälle, että heitä olisi mahdotonta koskaan kuvitella pariksi.
Tyrmäkohtaus oli kiva ja minäkin jäin todella odottamaan niitä naamiaisia ;D