Nimi: Vaikenit siis valehtelit
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: het, angst, taustalla slash
Paritukset: Kalevi/Riia (Heikki/Kalevi)
Haasteet: Angst10 II sanalla lopettaa, Tavoita tunnelma #2 Lana Del Reyn kappaleella Big Eyes (https://www.youtube.com/watch?v=ONaRf2Yisxw) ja Spurttiraapale IV 21.-27.11.
A/N: Aaa, viimein sain potkittua itseäni persuksille ja kirjoittamaan tämänkin tarinan. Ollut mielessä ikuisuuden ja olen miettinyt ja miettinyt (ja kuunnellut ihan liikaa tätä biisiä, haha), mutta jotenkin en ole saanut tätä oikealla tavalla ulos. Spurttikierroksesta inspiroiduin, että hei, ehkä tälle oikea muoto onkin raapalesarja, koska Riialle mielestäni sopii niukka ilmaisu. Tämä on yksi ns. avaintarinoista, ja jos jotakin on joskus kiinnostanut, mitä Kaleville ja Riialle käy, niin tässä se kerrotaan. Lukuiloa!
// ajallisesti tämä siis sijoittuu saman vuoden syksyyn, kun Heikki ja Kalevi säätivät keväällä.
Vaikenit siis valehtelit
I saw you creeping around the garden, what are you hiding?
I beg your pardon, don't tell me "nothing"
I used to think that I could trust you
I was your woman
You were my knight and shining companion
(Lana Del Rey – Big Eyes)
Syyskuu 2014
1.
Kalevi ei aavistellut mitään, kun pyysin sen mun luo. Se oli hyvä niin. En halunnutkaan sen aavistavan. Tahdoin sen olevan yhtä varaukseton ja luottavainen kuin mä olin ollut. Sehän oli vain oikeudenmukaista, mutta se ei vielä riittänyt. Mun pitäisi saada se myöntämään ja olemaan mulle rehellinen. Kun mietin, mitä kaikkea Kalevi oli kätevästi jättänyt kertomatta, tiesin, että saisin nyhtää, kiskoa ja pakottaa jätkän suusta sen, mitä tarvitsin eniten: totuuden.
Tiesin Kalevin hyväksi valehtelijaksi eikä se ollut haitannut mua, koska kaikki valehtelivat. En vain ikinä uskonut, että se alkaisi valehdella mulle. Rehellisyys oli aina ollut meidän suhteen vakain perusta, siis aito rehellisyys eikä vaan sen imelänpuistattava kiiltokuva. Se oli saanut meidät eroamaan ja palaamaan yhteen uudelleen ja uudelleen. Joskus rehellisyys oli liikaa. Ottaisin silti aina satuttavimman totuuden hyvää tarkoittavan valheen sijaan. Sillä tavalla mä olin tehnytkin ja elänyt sen kanssa. Niin me oltiin se sovittu. Jossain vaiheessa Kalevi oli kuitenkin vaihtanut rehellisyytensä ja saanut tilalle jotain katalampaa.
En halunnut olla se ylidramaattinen tyttöystävä, joka sanoisi ”meidän täytyy puhua” ja istuttaisi miehensä pöydän ääreen. En ollut suunnitellut mitään. Niin se oli parempi. Lukisin tilanteen, kun saisin Kalevin tänne ja toimisin sen mukaan. Olin sentään jotain oppinut vanhoista riidoista. Kalevi meni tavattoman helposti puolustuskannalle, jos se edes aavisti, että jotain oli tulossa. Sitä varten oli järjestettävä väijytys. Mun mielestä se oli oikein sopivaa. Valitettavasti en ollut erityisen kostonhimoinen metsästäjä. Mä vain odotin pyssy kädessä sydän läpättäen ja itkua nieleskellen enkä edes tiennyt, ampuisinko lopulta.
Vika oli siinä, että rakastin Kalevia, ja siksi muhun sattui sellaisella tavalla, etten uskonut olevan mitään sen pahempaa. Kalevi oli herättänyt mussa tunteita laidasta laitaan, mutta ensimmäistä kertaa musta tuntui tältä. Petetyltä, särkyneeltä ja joltain niin pahalta, etten osannut sitä edes sanallistaa. Kalevi ei tiennyt, mutta se saisi tietää.
Mietin, olisiko mun pitänyt aavistaa tai edes epäillä. Meillä oli mennyt paremmin kuin koskaan. Lähes neljä kuukautta ilman kahnauksia suurempia riitoja. Olin alkanut todella uskoa siihen, että me oikeasti pystyttäisiin vakaaseen parisuhteeseen ilman jatkuvaa on/offailua. Oliko se itsessään ollut merkki siitä, että hei, nyt ei ollut kaikki kohdallaan? Oliko Kalevi vain mielistellyt mua?
Ovikello soi, ja meidän aika oli lopuillaan.
takkuinen: Tässä mennään tunnemyrskyä laidasta laitaan. Olen hyvilläni, että poikien ahdinko ja tuska välittyi. En tiedä, olinko tarpeeksi selvä ilmaistessani asiaa, mutta tässä siis eletään samaa vuotta, jolloin Heikki ja Kalevi ajautuivat toistensa syliin. Se tapahtui keväällä, tässä on syksy. Laitoin selvyydeksi tämän alkuun, mikä vuosi ja kuukausi on kyseessä. Riia tahtoo totuuden, mutta Kalevi ei meinaa antaa sitä. Kiitos kommentista!
A/N: Huh. Tämä osa iski minua syvälle. Fiilaan niin Kalevia kuin Riiaakin. Täytyy merkata jollain tapaa listaukseen Leimahduksia-sarjan avaintarinat, koska tämä on ehdottomasti yksi niistä. Kiitos, kun luit! :> ja btw, Big Eyes-kappaleen hyvä vastinpari on Mumford & Sonsin Little Lion Man, joka on niiiin Kalevista kertova biisi, että itken.
Weep for yourself, my man,
You'll never be what is in your heart
Weep, little lion man,
You're not as brave as you were at the start
But it was not your fault but mine
And it was your heart on the line
I really fucked it up this time
Didn't I, my dear?
(Mumford & Sons – Little Lion Man)
7.
Kalevi yritti selittää: Heikki on kännissä ylitunteellinen, tiedäthän sä, ja mä halasin sitä vaan siksi, ettei se pitäisi mua ihan kusipäänä. Se, mitä sä luulit flirttailuksi, oli vaan känniläppää.
Kuuntelin Kalevia. Se pisti kaikki taitonsa peliin ja yritti olla mahdollisimman vakuuttava. Mun teki mieli huutaa sen päälle, että luoja, mitä paskaa sä selität. Tahdoin julistaa sen valehtelijaksi ja petturiksi, mutta Kalevin epätoivoinen selittely herättikin minussa jonkin uuden tunteen. Mun kävi Kalevia sääliksi. Vaikutti siltä, ettei se yrittänyt enää vakuuttaa vain mua vaan myös itsensä. Ehkä Kalevi ajatteli voivansa muuttaa tapahtunutta, jos se vain uskoisi siihen tarpeeksi lujasti. Se ei ollut oikein, ei mua eikä Heikkiä kohtaan. Eniten hallaa Kalevi teki kuitenkin itselleen.
Nousin ylös. Katsoin Kalevia suoraan sen ruskeisiin silmiin. Poika osasi piilottaa tunteensa, mutta mä osasin katsoa silloinkin, kun muut käänsivät katseensa. Näin jotain tahatonta ja kivuliasta.
”Valehteleminen ei sovi sulle”, tokaisin. En ollut lempeä. Lempeys ei ollut mun juttu, mutta raivomyrsky oli tyyntymässä. Jäljelle jäi kalvava suru siitä, ettei me voitu palata takaisin. Kalevi katsoi mua, ja sen suu kääntyi katkeraan nauruun.
”Tiedätkö mitä”, se hymähti. ”Me kumpikin ollaan sanottu, miten me vihataan teennäisyyttä, ja silti – ”
”Me ollaan pahimpia teeskentelijöitä koskaan”, sanoin ennen Kalevia. ”Ei kai se ole uutta tietoa?”
”Ei varmaan. Sä päätät tän, ihan sama, mitä teen?” Kalevi sanoi. ”Mitä mä sit enää yritän?”
”Jos toi on totta, niin senkus häivyt”, sanoin.
”Jos se on totta?” Kalevi toisti. ”Mitä vittua toi oli tarkoittavinaan?”
”Kyllä sä tiedät”, sanoin lujalla äänellä. ”Tiedät saatanan hyvin.”
Me tuijotettiin toisiamme hyvä tovi. Se oli shakkimatti, mutta voitto ei ollut mulle mieluisa.
”Anteeksi”, Kalevi sanoi. Pojan ääni petti useasta kohdasta ja mun sydän sen mukana. ”Mä en tarkoittanut – mun ei pitänyt paskoa juttuja näin pahasti. Se vaan – koko juttu Heikin kanssa… Se työnsi mut tasapainosta. Heikki pääsi liian lähelle mua. Mun olisi pitänyt – ”
Kalevi katsoi kattoon, ja se nieleskeli.
”Voi vittu”, Kalevi inahti ja alkoi pukeutua. Mä en estellyt. Poika ei sanonut enää mitään. Kalevi vain lähti, ja musta se oli parempi niin, koska totuus sattui, sattui niin helvetisti.
Heikki oli päässyt lähemmäs kuin minä. Hymyilin sumein silmin.
Vitun kiva.