Hän ei enää muistanut, missä kohtaa kaikki säädyttömät ajatukset olivat hiipineet hänen mieleensä.
Hän pyyhki violettia flanellipaitaa, jonka Sirius oli antanut hänelle joululahjaksi vuosia sitten, kun he olivat nuoria ja rakastuneita. Nuori hän ei enää ollut, mutta rakasti yhä.
Mikään ei ollut kolahtanut näin lujaa, ei edes Sirius.
Kipu oli kuin leikkaus hänen elämästään: kaikki ne hetket, joina hän oli luullut sydämensä särkyneen lopullisesti. Hän oli rakentanut sydämelleen kilven, mutta Harry oli onnistunut pääsemään sen ohi.Voi Remus 😭♥ Vaikka Siriukseen liittyvät muistot kipeää tekeekin, on musta toimivaa tarinan kannalta, että Remuksella niitä on. Traagisesti menetetty rakkaus toimii aina. Varsinkin kun sen jälkeen rakentaa itselleen suojakilven, ja sitten joku vain luikertelee siitä läpi (niin kuin Harry tässä).
”Vaikka kuinka tahtoisit, niin eivät nämä tunteet meni ohi, meiltä kummaltakaan”, Harry sanoi päättäväinen ilme kasvoillaan.Hyvä että Harry on näin päättävinen ♥ Sellaisen ihmisen Remus tarvitseekin rinnalleen, eihän mistään oikein muuten mitään tule (ei ainakaan siitä suhteesta). Ihana myös, että Remus antoi lopussa itselleen luvan haaveilla. Mun mieltä aina lämmittää, kun ficien lopussa on edes pilkahdus toivoa ja iloa, ajatus siitä että tulevaisuus on hyvä ja antoisa :3 Thelina tossa totes että vika lause/virke on aivan ihana, ja yhdyn siihen.