Epilogi
”Luuletko tosiaan, että ihan itse keksit verrata itseäsi kulkukoiraan?” Zabimaru kysyi epäuskoisena pienen inttämisen jälkeen. ”Me molemmat tiedämme, ettei sinussa ole sellaista runollisuutta.”
”Jaa miksei muka voisi olla? Minähän sen sanoin.”
”Sanoit, mutta minä keksin sen ensin. Olet varmasti vain poiminut sen meiltä.”
Myrkkypisarat kimmelsivät käärmeen hampaissa, joten paviaani kiirehti lisäämään: ”Tai jos halutaan tarkkoja olla, niin käärme keksi sen ensin.”
”Lätillisen verran tuoreuttaan höyryävää sianpaskaa, Zabs! Et voi ottaa kunniaa jostain, mitä et ole koskaan sanonut kenellekään ääneen!”
Käärmeenpää sihahti huvittuneena ja puuttui keskusteluun: ”Haluatko, että todistamme sen sinulle? Haluatko tosiaan?”
Renjin yllätykseksi paviaanipuoli puuttui puheeseen: ”Ei, anna olla. Ei palata siihen enää. Se on mennyttä. Mehän sovimme. Pitäköön koira kunnian sanoistamme.”
Kiivaan sananvaihdon jälkeen paviaani antoi vastentahtoisesti periksi.
”Muista, että se mitä näet ja kuulet, on vuosikymmeniä vanhaa historiaa, pelkkä muisto. Yksi niistä kerroista, joina olen ollut väärässä.”
Zabimaru näytti nuoremmalta. Vähemmän lihaksikkaammalta, vähemmän... Zabimarulta. Käärme sihahteli vihaisena ja paviaani yksinkertaisesti istui murjottamassa.
”Miksi juuri hän on meidän shinigamimme?” paviaani nurkui. ”Tyhmä kuin kivi.”
”Hei!” Renji huusi, mutta koska kysymyksessä oli vain muisto, mitään ei tietenkään tapahtunut.
”Olet oikeassa”, käärme komppasi. ”Tyhmä kuin aivan tavallinen kivi, ja yhtä ketterä. Muttei läheskään yhtä vahva tai kestävä. Ei potentiaalia. Ei ollenkaan.”
”Takkuinenkin se on”, paviaani jatkoi armottomasti. ”Kuin... kuin...”
”Kapinen katukoira?” käärme ehdotti, ja paviaani tyytyi vertaukseen. Sen jälkeen molemmat vajosivat murjottavaan hiljaisuuteen.
”Kuulehan, minulla on ajatus”, toimettomuuteen kyllästynyt käärme sanoi hunajaisen viettelevästi. ”Jos se on katukoira, kohdellaan sitä kuin katukoiraa. Annetaan se pois.”
Käärmeen suunnitelma oli yksinkertaisuudessaan petollisen nerokas: Zabimaru kirjoittaisi zanpakutojen lehden suhdepalstalle ilmoituksen.
Kun luomisprosessin tulos tyydytti sekä paviaania että käärmettä, lehden postilaatikkoon putosi jotain ennennäkemätöntä:
Annetaan: Shinigami
Pitovaikeuksien vuoksi. Upean punaturkkinen Abarai R. on kokenut elämässä paljon vastoinkäymisiä ja hänen peruskoulutuksessaan on huomattavia puutteita, joista pitovaikeutemme juontavat juurensa. Olemme kuitenkin varmat, että oikeissa käsissä hänestä voi kehkeytyä hyväkäytöksinen, zanpakutonsa huomioon ottava yksilö.
Abarai tuhoaa(!) ja sotkee paljon. Hän tarvitsee paljon ruokaa, eikä epäröi napata vartioimattomiksi jääneitä annoksia. Liikunnantarve vaikuttaa suurelta, ja käyttämättä jäänyt energia johtaa välittömästi riehumiseen ja ylimääräisiin tuhoihin. Lapsiystävällisyydestä ei ole takeita, mutta muuten sosiaalinen, varjopuolena mahdollinen eroahdistus, joka kuitenkin on vielä kokematta. Perusluonne on kiltti mutta riehakas, toisaalta usein esiintyy tarpeetontakin aggressiota, mikäli kokee olonsa tai asemansa uhatuksi.
Koulutettavana jääräpäinen ja hidas, mutta vastaa erittäin hyvin herkkupaloilla (taiyaki, sake) motivointiin. Myös korkea kilpailuvietti auttanee asiaa. Sydän tällä on puhdasta kultaa!
Kiinnostuneet ottakaa yhteyttä:
- Zabimaru -
”Zabimaru, miten sinä saatoit?” oli ensimmäinen asia, jonka Renji sanoi poistuttuaan muistosta. ”Minä luulin, että meidän kahden... tai kolmen, miten sen nyt ottaa, oli tarkoitus vetää aina yhtä köyttä, olla aina tukena toisillemme.”
”Niin no, tuota, kuten sanoin, tuo muisto on vuosikymmeniä vanha ja olimme perustavanlaatuisesti väärässä”, paviaani sanoi syyllisenä, eikä Renji voinut olla antamatta sille välittömästi anteeksi.
”Sitä paitsi saimme jo rangaistuksemme. Kuulemme siitä edelleen: Hei, Zabimaru, kuulin että rakkisi pääsi luutnantiksi, paljonko herkkupaloja se vaati? Onko ollut eroahdistusta? Miten on, onko lapsiystävällisyys jo tullut selville?”
”Mutta, Renji, tiedätkö mikä oli paras osuus?” kantajansa leppymisen huomannut käärme ei voinut olla sekoittamatta soppaan omaa myrkkyään. ”Arvaa, kuinka monta kirjettä me saimme? Tai älä – emme koskaan saaneet tietää tarkkaa lukua, koska ne kaikki eivät mahtuneet postilaatikkoomme kerralla ja sekosimme laskuissa. Ne kaikki säälittelivät meitä kovasti, mutta kukaan ei halunnut ottaa sinua riesoikseen.”
”Ja se oli onneksi meille kaikille”, paviaani paikkasi nopeasti.
Sekä sen että käärmeen onni oli, ettei Renji voinut kuristaa molempia saman aikaan, joten seuraavan painiottelun tuhot jäivät materiaalisiksi.