Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: aro - 07.05.2009 00:48:05
-
Title: Loppu
Genre: Angst/Drama
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Pairing: Ei varsinaisesti. Meyerin vakio-osastoa.
Disclaimer: Hahmot ovat päähenkilöä lukuunottamatta Stephenie Meyerin luomia. Tarina omaani.
Summary: Eli tämä on valmis jatko-fic tuolle minun Vaikeuksissa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=9887.0) ficille. Melko suositeltavaa lukea se ensin, että tajuaa paremmin, mistä tämä alkaa, ja mikä on homman nimi. Pistän tähän nyt kuitenki ne oleellisimmat jutut siitä niille, jotka eivät halua sitä lukea.
Tämä ei poilaa oikeastaan mitään kirjoja. Uudenkuun jälkeistä aikaa kuitenkin.
Spoil alkaa
Jatkoa Vaikeuksissa ficille. Pääosassa ficissä mukaan tullut Claire, jonka Jasper pelastaa ryöstöltä ja mahdolliselta raiskaukselta. Jasper käyttää kykyään rauhoittamaan Clairen ja auttaa häntä selviämään ensijärkytyksestä. Jasper joutuu kuitenki yllättäen lähtemään. Clairella on vaikeuksia selvitä hyökkäyksen aiheuttamasta traumasta, ja hän päättää etsiä Jasperin käsiinsä.
Spoil loppuu
A/N: Eli tämä on enimmäkseen tuon itsekeksimäni Clairen kuvakulmasta. Joidenkin lukujen lopussa on vähän Jasperin kuvakulmaa. Laitan tästä nyt pari lukua aluksi ja lisäilen sitten muutaman päivän välein niitä muita, kun vähä kattelen niitä läpi eka. Kommentit lämmittää aina sydäntä.
-
Aluksi
Kohta se olisi ohi. Elämäni oli loppumassa, mutta en pelännyt. En jaksanut pelätä enää. En toivonut kuolemaa. Mutta toisaalta, oliko sillä enää mitään väliä? Olin ainakin yrittänyt.
Makasin liikkumattomana. Tuon valtavan suden hampaat peittivät jo kaulani. Suljin silmäni ja hyväksyin kohtaloni.
-
1. Lopun alku
"... Again the sky has fallen down on me ..."
"... Once more the world has crumbled down and over me ..."
Uusi kappale alkoi juuri kuulua kuulokkeistani. En voinut olla hymyilemättä sille, kuinka hyvin se minulle sopi. En hymyillyt, koska se oli hauskaa. Ehkä sitä voisi kutsua ennemminkin masokistiseksi epätoivoksi.
Oma maailmani oli murentunut päälleni muutama kuukausi sitten. Olin aluksi ajatellut, että se murentui, kun kimppuuni hyökättiin. Ymmärsin nyt, että se tapahtui hiukan myöhemmin.
Muistin hämärästi, kuinka vielä seuraavana päivänä olin pysynyt ainakin jossain määrin kasassa. Ihmiset joiden kanssa olin puhunut, olivat sanoneet, että se johtui siitä, etten ollut vielä täysin tajunnut tilannetta, ja että shokki ei ollut vielä iskeytynyt minuun. Aluksi olin ajatellut, että he olivat oikeassa. Mutta hiljalleen kun olin alkanut muistamaan edes jotain tuosta päivästä, olin alkanut uskoa, ettei se pitänyt paikkansa. Mielikuvani olivat edelleen melko sumeat, mutta muistin hänet. Jasper Hale. Tuosta nimestä oli tullut elämäni keskipiste. Jostain syystä kun ajattelin häntä ja sitä päivää, muistoni olivat rauhallisia. Olin varma, että hän oli syy, miksi en ollut tuhoutunut kokonaan.
"... I guess they have ’misery’ written somewhere in my stars ..."
Vilkaisin taivaalle. Ei tähtiä. Näky ei ollut myöskään sellainen, mitä olin tänne tullessani odottanut. Olin lukenut internetistä, että Forks oli yksi tämän maan sateisimmista ja pilvisimmistä paikoista. Tällä hetkellä se ei ainakaan pitänyt paikkaansa. Aurinko paistoi täydellä voimallaan, ja ilma oli lämmin.
Soratie narskui jalkojeni alla. Matkaa ei pitäisi olla enää kovin pitkästi. Ainakaan jos Forksista saamani ohjeet pitivät paikkansa. En vain käsittänyt, miksi he halusivat asua täällä metsän keskellä. Jos olin ymmärtänyt oikein, he olivat melko varakas perhe. Ehkä heissä oli jotain outoa. Ainakin sellaisen käsityksen sain, kun Forksissa kysyin ohjeita heidän talolleen. Jotenkin ihmisistä oli kovin kummallista, että etsin heitä. Mutta miksi siinä olisi jotain outoa, että joku haluaisi löytää heidät? Sitä minä ainakin halusin. Löytää heidät. Löytää hänet.
Mutta mitä minä hänelle sanoisin? Miten selittäisin ilmestymiseni? Tiesinkö sitä itsekkään? Ainoa asia minkä tiesin, oli se, että usko siihen, että näkisin hänet, oli saanut minut jaksamaan nämä viime päivät. Oloni tuntui keveämmältä. En vain voinut ymmärtää, mistä se johtui. Olin lukenut, että traumaattisen kokemuksen jälkeen uhrit saattoivat kiintyä pelastajiinsa. Oliko minulle tapahtunut niin? Luulin, että sillä tarkoitettiin rakastumista tai ihastumista, mutta siitä ei ainakaan minun kohdallani ollut kyse. Toisaalta, en oikein ymmärtänyt, mistä minun kohdallani oli kyse. Ehkä olin vain tullut hulluksi. Miten muuten voisin kuvitella, että yksi ihminen saisi minut voimaan paremmin?
Vihdoinkin näin metsän aukeavan jonkin matkan päässä edessäni. Ei enää pitkästi. Talon pitäisi näkyä pian. Sykkeeni kiihtyi jännityksestä. Yhtäkkiä jokin kiinnitti huomioni. Katseeni kääntyi oikealle, ja näin omituisen valon liikkuvan metsän siimeksessä. Näytti aivan siltä, kuin sateenkaari olisi välähdellyt kaukana puiden takana.
Pysähdyin ja otin kuulokkeet pois korvistani. Oli täysin hiljaista, ja samalla tuo valo katosi. Huokaisin ja suljin silmäni. Näinkö jo näkyjä? Hengitin syvään ja kokosin ajatukseni. Olin luultavasti saanut auringonpistoksen, tai sitten auringonvalo vain heijastui oudosti jostain. Aukaisin jälleen silmäni ja vilkaisin nopeasti metsään. Kuten odotinkin, näin vain hitaasti tuulessa keinuvia puita. Käänsin katseeni takaisin tien päässä näkyvän aukean suuntaan ja pakotin kävelemisestä väsyneet jalkani liikkeelle.
Muutaman minuutin kävelemisen jälkeen näin sen vihdoin. Olin saapunut laajalle aukealle, jota varjostivat kuusi valtavaa puuta. Jatkoin kävelyä taloa kohti. Puiden luoma varjo viilensi oloani huomattavasti. Ei tuntunut kovin järkevältä, antaa niiden kasvaa niin, että ne varjostivat melkein koko talon. Ehkä he eivät vain pitäneet auringonvalosta.
Nousin hitaasti puiselle kuistille. Vihdoinkin olin täällä. Käteni värisi, kun painoin ovikellon nappia. Sydämeni hakkasi aivan, kuin se olisi yrittänyt tulla ulos rinnastani. Kuulin ovikellon hiljaisen kajahduksen talon sisältä. Yritin hillitä hengitystäni. Olin kuin jähmettyneenä paikalleni.
En ollut varma, kuinka kauan vain seisoin liikkumattomana, ennen kuin tajusin, ettei kukaan ollut tulossa aukaisemaan ovea. Täytyihän se arvata, etteivät he olleet kotona. Otin repun pois selästäni, istuin kuistille ja painoin pääni polviini. Olinko tullut aivan turhaan? Oliko tässä muutenkaan mitään järkeä? Entä jos en näkisi häntä koskaan? Tuo ajatus sai vatsani vääntymään. Mutta mitä minä häneltä voisin odottaa? Hän oli jo auttanut minua enemmän kuin kukaan muu.
Pidin pääni painettuna polviani vasten ja suljin silmäni. Yritin saada hänet mieleeni. Yleensä se auttoi minua rauhoittumaan, ja pystyin ajattelemaan selkeämmin. Viime viikkojen aikana tapahtumat tuosta illasta olivat palanneet pätkittäin mieleeni. Olin saanut koottua ne yhtenäiseksi sarjaksi hetkiä, mutta edelleen selkeät muistoni loppuivat siihen, kun hän nosti minut ylös siltä kujalta ja talutti minut pois.
Palautin mieleeni, kuinka halasin häntä. Jasperia. Tiesin olevani turvassa. Tunsin, kuinka vesipisarat putosivat olkapäilleni. Yhtäkkiä kuulin äänen päässäni. ”Ethän halua, että tämä lipsahtaa?” Näin veitsen välähdyksen ja säpsähdin. Puristin polviani tiukemmin yhteen. Yritin poistaa tuon mielikuvan päästäni. Tunsin tuon miehen käden kaulallani ja vaistomaisesti siirsin omat käteni suojaksi kaulani ympärille. Mies hengitti raskaasti. Hän suorastaan läähätti. Läähätys tunkeutui korviini, ja tajusin, että kuulin sen oikeasti.
Nostin pääni ja samalla kun aukaisin silmäni, suustani pääsi nopea kirkaisu. Kermanvärinen kultainennoutaja tuijotti minua ihmeissään. Sen kieli roikkui suusta, ja se hengitti nopeasti. Hymy nousi huulilleni, enkä voinut pidättää naurua, joka purskahti ulos suustani.
”Et tainnut olla ihan tuon kirkaisun arvoinen?”
Koira haukahti iloisesti ja nousi kuistille. Se alkoi kierrellä oven edessä ja nuuskia kuistin lattiaa innokkaasti. Eläimen häntä heilui, kun se siirtyi haistelemaan oven vieressä olevan ikkunan alle. Yhtäkkiä se nousi takajaloilleen ja nojasi ikkunanlautaa vasten etutassuillaan. Äänekäs haukahdus pääsi koiran suusta sen katsellessa ikkunasta sisälle.
”Ei siellä ketään ole”, huokaisin.
Eläin vilkaisi minua ja laskeutui alas. Se haisteli lattiaa vielä hetken ja käveli sen jälkeen luokseni. Koiran lempeät ruskeat silmät katsoivat minua, kun se istuutui viereeni.
”Sinä et taida asua täällä.” Silitin eläimen pehmeää turkkia. ”Mutta mistähän sinä sitten oikein tulit?”
Koiran kostea kieli hyökkäsi naamalleni ja ehti nuolla sen märäksi, ennen kuin kerkesin nostaa käteni kasvojeni suojaksi.
”Sinähän olet ystävällinen”, sanoin yrittäen pidättää naurua.
Koira haukahti kahdesti niin, että korvani sattuivat, ja laski kuononsa jalkojeni päälle. Eläimen rintakehä laajeni ja supistui rauhalliseen tahtiin sen hengityksen mukana.
”Tiedätkö, että olen jutellut sinulle enemmän kuin kenellekään ihmiselle pitkään aikaan?” Ja tällä hetkellä näytti siltä, että niin se tuli pysymäänkin.
Tuuli voimistui. Aurinko oli liikkunut hiukan, mutta edelleenkin noiden valtavien puiden lehdet suojasivat taloa. Kuuntelin ja nautin hiljaisuudesta. Vaikka asuinkin vain keskikokoisessa kaupungissa, olin joutunut tottumaan sen meluun. Ehkä metsän keskellä asumisessa oli joku järki.
Yhtäkkiä koira nosti päänsä sylistäni. Sen korvat liikkuivat, ja se käänsi kuononsa tien suuntaan. Eläin nousi pystyyn ja pinkaisi nopeaan juoksuun metsää kohti. Hiljalleen aloin itsekin kuulla jotain. Vaimea jyrinä läheni tietä pitkin. Vihdoinkin.
-
2. Uusi ystävä
Jyrinä voimistui hitaasti, kunnes viimein näin auton ilmestyvän metsän rajalta. Se oli vanhanmallinen lava-auto. Tuo punainen rautamöhkäle läheni rauhallisesti ja pysähtyi vähän matkan päähän kuistilta. Ei aivan sitä mitä odotin.
Nousin seisomaan ja näin, kuinka kuski liikkui hiukan. Lopulta auton ovi aukesi natisten, ja hän nousi ulos. Ruskeahiuksinen tyttö vilkaisi ylös talon toisen kerroksen ikkunoihin ja käänsi sitten katseensa minuun.
”Hei, olen Bella.” Tyttö käveli luokseni ja ojensi kätensä.
Laskeuduin alas kuistilta ja tartuin siihen varovaisesti. ”Hei.”
”Kuulin keskustassa, että joku etsi Cullenien taloa.” Irrotimme kätemme. ”Ja päätin tulla katsomaan täältä. Kuten huomasit, he eivät ole kotona.” Bella hymyili hiukan.
Täytyi olla aika onnekas yhteensattuma, että hän oli kuullut minusta Forksissa.
”Niin, olen etsimässä Jasperia. Jasper Halea.” Se ei näyttänyt yllättävän häntä ollenkaan.
”He ovat.” Bella epäröi hetken. ”Mökillänsä nauttimassa hyvästä säästä.”
Niin tietysti.
”He tulevat huomenna. Soitin heille ja sovin, että voisit tulla minun luokseni yöksi”, hän jatkoi.
”Olin kyllä ajatellut mennä hotelliin yöksi.”
En ollut edes harkinnut sellaista. Minun suunnitelmani loppui siihen, kun saavuin tänne talolle. Päätin vain antaa hänelle keinon päästä minusta eroon.
”Ei, ei. Poikakaverini Edward on Jasperin veli, ja hän halusi, että otan sinut luokseni yöksi”, Bella sanoi.
Tuntematon ihminen tulee etsimään hänen poikakaverinsa veljeä, ja hän tarjoutuu ottamaan tämän yöksi. Ei kuulostanut oikein järkevältä. Tosin, ehkä pikkukaupunkien ihmiset olivat vain vieraanvaraisempia, eikä minulla ollut yöpaikkaa tiedossa, joten ehkä oli parempi ottaa vastaan kaikki apu, mitä sain.
”Hyvä on.” Yritin esittää niin iloista ja pirteää, kun pystyin ja nostin reppuni. ”Minun nimeni on muuten Claire.”
Nousin kyytiin matkustajan paikalle. Auto jyrähti käyntiin. Bella käänsi sen varovasti ja kiihdytti matkaan. Auto rämisi hiukan soratien kohtelussa. Kyyti tasaantui, kun käännyimme asfaltille. Emme jutelleet juurikaan koko matkan aikana, vaikka Bella yritti hiukan pitää keskustelua yllä. Aina kun odotin hänen kysyvän syytä, miksi olin täällä, hän päätyikin kysymään jotain aivan muuta. Ehkä hän ajatteli, että se oli minun ja Jasperin välinen asia. Se sopi minulle.
Jonkin aikaa ajettuamme saavuimme pienen kaksikerroksisen talon pihaan. Nousimme molemmat autosta ja kävelimme taloa kohti.
”Onneksi isäni on kalastamassa pari päivää, joten hänestä ei tarvitse murehtia”, Bella sanoi, kun hän aukaisi oven.
En ollut edes ajatellut hänen vanhempiaan. Vaikka Bella selvästi näytti teini-ikäiseltä, hän käyttäytyi kuin aikuinen. En uskonut, että olisin hänen - tai minkään muunkaan - ikäisenä osannut suhtautua tällaiseen tilanteeseen näin tyynesti. Läsnäoloni ei tuntunut häiritsevän häntä ollenkaan. Ihan kuin jotain kummallista tapahtuisi hänelle päivittäin.
”Bella, sinun ei todellakaan olisi tarvinnut ottaa minua tänne yöksi.”
Hän otti takkinsa päältään ja ripusti sen naulakkoon. ”Älä huoli. Kuka tahansa Cullenien ystävä on tänne tervetullut.” Hän käänsi katseensa minuun ja hymyili.
Yritin hymyillä takaisin, mutta en ollut varma, kuinka se onnistui. En tiennyt osasinko enää.
Loppupäivä kului hitaasti. Bella teki meille ruokaa ja kertoi itsestään. Hän kai yritti viihdyttää minua. Tuntui, että minusta oli naurettavan paljon vaivaa. En vain kehdannut kieltäytyä seurasta.
Iltaan mennessä hän oli kertonut kaiken itsestään ja perheestään. Kaiken siitä kuinka hänen vanhempansa olivat eronneet, kun hän oli ollut vasta vauva. Kuinka hän oli asunut äitinsä luona seitsemäntoistavuotiaaksi asti ja muuttanut sitten isänsä luo, jotta hänen äitinsä pääsi kiertämään pelimatkoille poikakaverinsa kanssa.
Ilta alkoi olla jo myöhä. Bella laittoi minulle sängyksi patjan, tyynyn ja peiton hänen huoneensa lattialle. Sen jälkeen hän kävi kylpyhuoneessa suorittamassa iltatoimensa.
Nyt oli minun vuoroni. Pesin hampaitani ja katselin itseäni peilistä. Jotenkin minusta näytti, että jokin minussa oli muuttunut. Näkisin hänet huomenna. Ehkä olemuksessani oli hiukan toivoa. Kokeilin hymyillä peilikuvalleni. Ehkä se onnistuisi jälleen pienen harjoittelun jälkeen.
Pesin vielä kasvoni ja sammutin kylpyhuoneen valon. Bellan huoneeseen oli vain muutaman metrin matka. Työnsin oven auki. Bella oli jo sammuttanut valon ja seisoi aukinaisen ikkunan edessä. Hän oli liikkumatta ja tuijotti ulos.
”Bella, näitkö jotain?” Hän seisoi jähmettyneenä. En ollut edes varma hengittikö hän. ”Bella?”
Hetken päästä hän huokaisi syvään. ”En, kunhan otin vähän raitista ilmaa.” Vaikka oli melko hämärää, luulin nähneeni, kuinka hänen suupielensä nousivat hiukan.
Kömmin patjalleni, ja Bella nousi omaan sänkyynsä suljettuaan ensin ikkunan.
”Hyvää yötä Claire.”
”Hyvää yötä”, huokaisin ja suljin silmäni.
Huomenna näkisin hänet. Mitä minä hänelle sanoisin? En antanut itseni ajatella sitä vaihtoehtoa, että tänne tuloni olisi ollut turhaa. Onneksi olin uuvuksissa, en luultavasti olisi saanut muuten unta pitkään aikaan. Annoin itseni vajota tajuttomuuteen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
”Hyvää yötä Claire.”
”Hyvää yötä.”
Kuulin vaimeat äänet yläviistossa olevasta huoneesta. Olin joutunut vartioon. Tai olin kyllä ollut vapaaehtoinen. Tunnelma kotona oli hiukan liian kireä minulle. Edward oli sanonut, että tämä oli Victorian takia, mutta tiesin, ettei hän myöskään halunnut jättää Bellaa yksin Clairen kanssa, kun hän joutui lähtemään metsästämään. Tiesimme kaikki, ettei Claire ollut vaarallinen, mutta ehkä Bellan kanssa piti olla hieman ylivarovainen. Enkä voinut moittia Edwardia siitä, että hän halusi suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä.
Vaimeat askeleet lähenivät hitaasti takaani.
”Joko Edward lähti?” Hänen hento äänensä oli epäröivä, vaikka hän varmasti tiesi jo vastauksen.
Alice käveli viereeni ja istuutui ristien jalkansa. Katseeni rajalta näin, kuinka hän välillä vilkuili minua. Hän oli hermostunut ja surullinen.
”Nukkuvatko he jo?”
Nyökkäsin.
Alice hivuttautui hiukan lähemmäs ja otti toisen käteni käsiinsä. Hänen pienet sormensa näpertelivät sormiani. Olin varma, että olin tehnyt oikein silloin kaksi kuukautta sitten, mutta en voinut sietää tätä. En voinut sietää, että hän oli minun takiani surullinen.
Alice painoi suudelman kämmenelleni. Se lähetti väristyksen selkärankani läpi.
”Olen pahoillani, että suutuin sinulle.” Hän hieroi kämmenselkääni poskeaan vasten. ”Tiedän, että teit oikein, mutta jopa minä yllätyin, kun hän saapui.”
Clairen saapuminen oli todellakin yllättänyt meidät. Alice oli nähnyt hänet vasta, kun hän oli kääntynyt talollemme johtavalle tielle. Bellalle soittaminen ei ollut varsinaisesti Edwardin lempi-idea, mutta Bella oli enemmän kuin iloinen saadessaan auttaa.
”Tiedät, etten oikein pidä yllätyksistä.” Hänen äänensä oli anova.
Lähetin ilon purskauksen kättäni pitkin. Alice naurahti äänekkäästi, ennen kuin hän sai hiljennettyä itsensä. Kuulimme, kuinka Bella mumisi unissaan. Alice tuhahti, tönäisi olkapäätäni ja nojasi sitten päänsä sitä vasten.
”Kuinka huomenna käy?” Pidin ääneni matalana.
”En tiedä.” Alicen ääni oli hiljainen, mutta selvästi ärsyyntynyt. ”Hänen ratkaisunsa eivät ole kovin selkeitä.”
Alice vilkaisi taivaalle. ”Täysikuu. Ovatkohan ihmissudet liikkeellä.”
”Sehän tästä vielä puuttuisi.”
Nauroimme molemmat hiljaa. Se tästä todellakin puuttui. Victoria oli vielä todellinen uhka, vaikka emme olleet nähneet häntä vähään aikaan. Emme tarvinneet enää mitään koiria haitaksemme. Vaikka Claire oli vain yksi ihmisnainen, hänestäkin voisi koitua ongelmia. Ymmärsin hänen tuskansa, mutta en voinut antaa hänelle sitä, mitä hän oli tullut hakemaan. Silti, jopa Rosalie oli sitä mieltä, että meidän täytyi päästä Clairesta eroon - kuten Carlisle oli sanonut - inhimillisesti.
Käänsin päätäni ja painoin suukon Alicen hiuksiin. Hän hengitti hitaasti, luultavasti nauttien raikkaasta ulkoilmasta. Tämä tulisi olemaan helpompaa nyt, kun tiesin, että hän oli tukenani. Nostin katseeni ylös Bellan huoneen ikkunaa kohti ja huokaisin. Huomisesta saattoi tulla pitkä päivä.
-
Jipii, vihdoinkin löysin tämän.. <33
Ihanaa, on ainut sana jolla tämän voi kuvailla. : )) oon fani. ;D
Mutta ihana pätkä, jatka heti kun viitsit.
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
nää kaks oli kans tooosi ihania. <3 oot taitva kirjottaa ja näin. : D
mut yks pikku vinkki, tossa ko noi kertojat vaihtuu esim. ko jasper alkaa kertoo, ni voisit siihen merkitä, että nyt kertoo jasper tarinaansa. : D voit merkitä siihen alkuun vaikka jasperPOV.
(mun selityksest ei varmaa saa mitää selvää. :D)
se ei oo kyl tietekää pakko, mut aattelin vaa, et se saattas selkeyttää tota.
joo, mut nopeesti jatkoa. <3
-
Suklaamurunen: Niino eipä tässä paljon löytämistä ollut, kun just laitoin tämän :)
essss: Joo kyllä se vois olla ihan hyvä idea, mutta jotenkin tykkään enemmän siitä, että sen ite sitte voi tajuta. Tosin siis tässä kaikki luvut alkaa Clairella, ja sitte osassa on Jasperia loppuun. Mutta esim se aika niinku suhteessa siihen Clairen osuuteen vähä vaihtelee aina. Ja en tiiä aattelenko jotenki supertaiteellisesti, mutta yhteen kohtaa ei ehkä ees sopis pistää sitä jasperpov, kun se on semmone parin rivin siipasu :)
Mutta kiitokset teille ja tässä on seuraava. :)
3. Nousevan auringon talo
Otin puhtaan paidan repustani ja puin sen ylleni. Puristin vielä pyyhkeellä loput vedet hiuksistani, ennen kuin ripustin sen koukkuun kuivumaan. Ulkoa kuului auton vaimeaa hurinaa. Pian se hiljentyi, ja auton ovi avautui ja sulkeutui. Sykkeeni kiihtyi.
Survoin likaiset vaatteet hätäisesti reppuuni ja vein sen Bellan huoneeseen. Ovikello soi juuri, kun astuin takaisin yläkerran huoneet yhdistävälle pienelle käytävälle. Yritin hengittää rauhallisesti. Tiesin, ettei Jasper olisi alhaalla, mutta se ei saanut sydäntäni rauhoittumaan. Otin vielä viimeisen pitkän henkäyksen ja laskeuduin portaita.
Ulko-ovi oli auki, ja viileä ilma oli edennyt jo portaisiin asti. Bella seisoi selkä portaikkoa kohti. Hän oli kurkottanut hiukan ylöspäin yltääkseen suutelemaan ovensuussa seisovaa poikaa. Tuon pojan - epäilemättä Edwardin - oikea käsi oli Bellan niskalla, ja hänen vasen kätensä piti Bellan ranteita hellässä otteessaan Bellan selän takana. Vaikutti siltä, että Bella yritti saada käsiään vapaaksi, mutta Edwardin ote näytti niin kevyeltä, ettei Bella voinut yrittää kovin kovasti.
Hitaasti Edward irrotti heidän huulensa ja aukaisi silmänsä. Hän piti katseensa Bellassa ja hymyili hiukan. Varovaisesti hän päästi irti Bellan käsistä, aivan kuin hän pelkäisi, että Bella hyökkäisi hänen kimppuunsa. Ajatukseni nosti pienen hymyn huulilleni. Edwardin virne leveni, ja hän käänsi katseensa minuun.
Bellakin kääntyi minua kohti pettyneen näköisenä.
”Edward, Claire. Claire, tässä on Edward, Jasperin veli”, Bella huokaisi.
En muistanut Jasperin ulkonäköä kovin tarkkaan, mutta silti minusta tuntui, että hänessä ja Edwardissa oli selvästi jotain yhteistä. Se oli hiukan outoa, sillä Bella oli tänään kertonut, että Cullenien lapset olivat adoptiolapsia. Jos muistin oikein, vain Jasper ja Rosalie olivat oikeasti sukua toisilleen. Silti, olin varma, että heissä oli jotain samaa.
”Hei.”
”Hauska tutustua”, Edward sanoi kuin vanhanajan herrasmies. Hänen ilmeensä oli vakavoitunut. ”Lähdetäänkö?”
Bella nappasi nopeasti takkinsa naulakosta ja puki sen ylleen. Käteni tärisivät hiukan, kun otin omani. Edward piti ovea auki, kun puin takkia ylleni ja kävelin ulos.
Ilma ulkona oli enemmän sitä, mitä olin Forksilta odottanut. Aurinko oli paksun pilvikerroksen peitossa, ja maa oli kostea pienen sadekuuron jäljiltä. Bella asteli tottuneesti hopeanharmaan auton oikealle etuovelle ja nousi kyytiin. Kapusin itse takapenkille Bellan taakse. Pian Edward oli kuskin paikalla ja käynnisti auton. Hän käänsi sen varmoin ottein ja kiihdytti matkaan. Edward ajoi selvästi nopeammin kuin Bella, joten matka taittui joutuisaan.
Pian olimme tutulla soratiellä. Käteni hikosivat jännityksestä. Sydämeni ei ollut hellittänyt rummutustaan koko matkan aikana, mutta nyt se yritti jo repeytyä rintakehäni läpi. Koetin keskittyä ulkona oleviin puihin, mutta niiden vilinä sai minut vain voimaan pahoin. Suljin silmäni. Yritin saada pahan olon menemään pois. Olin perillä. Nyt se tapahtuisi. En saisi odottaa liikoja. Minun täytyi pitää pääni kasassa, etten vaikuttaisi ihan hullulta. Kaikki ei voisi muuttua hetkessä.
Yhtäkkiä ikkunaani koputettiin, ja vedin henkeä säikähtäneenä. Aukaisin silmäni ja näin Bellan auton ulkopuolella.
”Olemme perillä”, hän sanoi hymyillen.
Nousin autosta. Bella ja Edward odottivat minua, ja kävelimme yhdessä taloa kohti. Kuisti narahti hiukan, kun nousimme sille. Samassa ulko-ovi aukesi. Jotenkin olin idioottimaisissa unelmissani odottanut kuulevani enkelten kuoron laulua. Sitä ei tietenkään tapahtunut. Mutta siinä hän oli. Jasper. Hän vilkaisi nopeasti Edwardia ja käänsi sitten katseensa minuun.
”Hei, Claire.” Jasperin ääni oli rauhallinen. ”Tule sisään.” Hän väisti hiukan oven edestä.
En pystynyt sanomaan mitään. Pakotin jalkani liikuttamaan minua eteenpäin. Jasper hymyili ystävällisesti, kun astuin kynnyksen yli.
Saavuin suureen avonaiseen tilaan. Minulle tuli mieleen, kuinka edellisenä päivänä olin saapunut tuolle laajalle piha-aukealle. Huoneen pintojen vaaleat värit ja lasista tehty takaseinä vain lisäsivät avaruuden tuntua. Ylöspäin johtava portaikko oli ainoa piirre, joka rikkoi tilan yhtenäisyyden.
”Äitimme remontoi koko talon, kun muutimme tänne.” Jasper tuntui arvaavan ihailuni.
Huomasin, että Edward ja Bella eivät tulleet perässämme. Kiertelin ja katselin ympärilleni. Nautin upeasta sisustuksesta. Välillä katseeni kävi Jasperissa, joka nojasi rennosti portaikon kaidetta vasten. Hänen silmänsä tuntuivat seuraavan tarkasti jokaista liikettäni. Pystyin rauhoittumaan hieman. Mutta mitä nyt? En ollut vieläkään keksinyt mitään sanottavaa. Yritin näyttää siltä, kuin olisin keskittynyt edessäni olevaan pieneen patsaaseen. Se oli noin kahdenkymmenen sentin korkuinen kiiltävä hopeinen patsas takajaloillaan seisovasta karhusta. Sen silminä loisti kaksi verenpunaista jalokiveä.
”Eikö olekin hieno?” Ääni tuli lähempää, kuin olin odottanut ja säpsähdin sitä. ”Alaskassa asuvat ystävämme antoivat sen tupaantuliaislahjaksi.”
Jasper oli aivan vierelläni. Hänen kasvoillaan oli lämmin hymy. Katsoin häntä nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Ymmärsin, mitä samaa olin nähnyt hänessä ja Edwardissa. Heidän molempien iho oli todella kalpea, ja heidän silmissään oli samanlainen kultainen sävy. He olivat molemmat myös uskomattoman hyvän näköisiä. Minua hävetti myöntää itselleni, että se oli tietenkin syy, miksi olin mennyt juttelemaan hänelle silloin baarissa.
Pakotin suunpieleni nousemaan hymyyn ja nyökkäsin. Jasperin katse tuntui tunkeutuvan suoraan lävitseni. Hän seisoi ryhdikkäänä kädet selkänsä takana. Nuoreksi mieheksi hän vaikutti todella itsevarmalta. Aivan kuin tällaista tapahtuisi täällä yhtenään. Muistin ajatelleeni Bellasta samaa asiaa edellisenä päivänä. Tosin, Jasperissa oli jotain erilaista. Jotenkin hän oli muistoissanikin täysin rauhallinen, sitä yhtä baarissa sattunutta välikohtausta lukuun ottamatta.
Mieleeni palasi, kun hän oli pitänyt minusta kiinni. Muistin, kuinka hänen rauhallisuutensa oli tarttunut minuun. Muistossani näin sen miehen silmäkulmastani makaamassa tajuttomana vesilammikossa. Sykkeeni kiihtyi. Raivo tunkeutui mieleeni. Olin joskus kuvitellut mitä minun olisi pitänyt tehdä hänelle. Olisin voinut nostaa maassa lojuvan veitsen, ja---
”Jatketaanko matkaa?” Jasper katkaisi ajatukseni.
Hän vaikutti hiukan huolestuneelta. Oliko ilmeeni ollut niin helposti luettavissa?
Jasper ohjasi minut kädellään portaikkoa kohti. Näin ikkunasta Bellan ja Edwardin kävelemässä takapihalla. Jasper kulki vierelläni, kun nousimme portaita. Yläkertaan päästyämme menimme sisään ainoasta auki olevasta ovesta. Jasper istuutui upouuden näköiselle sängylle. En keksinyt muuta, kuin istua häntä vastapäätä olevalle sohvalle.
”Bellan kanssa ei ollut ongelmia?” Jasper kysyi yllättäen.
Yritin tulkita pientä hymyä, joka oli noussut hänen huulilleen.
”Ei, ei kai.” Tajusin, että puhuin hänelle nyt ensimmäistä kertaa, ja ääneni oli käheämpi, kuin olin odottanut. ”Pitäisikö minun tietää hänestä jotain?”
Jasper katsoi minua huvittuneesti. Hän selvästikin odotti, että muistaisin jotain. ”Hänessä vain tuntuu olevan aika paljon tekemistä.”
Ainoa keskustelu, jonka muistin Jasperin kanssa käyneeni, tapahtui sinä iltana baarissa, joten aloin käymään sitä läpi päässäni. Sitten tajusin sen.
”Hän on se tyttö, jonka luo Alice oli silloin menossa.”
Jasper nyökkäsi, ja hymy katosi hänen kasvoilta.
”Mutta eihän Bella voi olla vaarallinen tai mitään muuta sellaista?”
”Ei. Eikä se varsinaisesti ole tässä edes tärkeää. Tärkeintä on, että Alice lähti hänen luokseen, ja” Hän oli hetken hiljaa. ”jotain tapahtui.”
Jasper liikahti hiukan, mutta hänen katseensa pysyi kokoajan minussa. Tuska paistoi hänen silmistään.
”Claire, et voi ymmärtää, kuinka pahoillani olen, että jätin sinut sinne”, hän sanoi matalalla äänellä.
Välittömästi mieleeni palasi, kuinka olin herännyt yksin alastomana hotellihuoneesta. Pakokauhun tunne oli ollut musertava.
Purin huultani. Toivoin, että fyysinen kipu poistaisi kaikki muut ajatukset päästäni. Käänsin kasvoni alas ja lukitsin katseeni lattiaan. En halunnut ilmeeni paljastavan minua taas.
”Alice oli vaikeuksissa.”
Muistin, kuinka olin vaivoin saanut puettua vaatteet päälleni. Olin hoiperrellut ulkona tunteja, ennen kuin olin löytänyt kotiini.
Kyynel valui poskeani pitkin. Se ei kuitenkaan johtunut muistoistani vaan kivusta huulessani. Maistoin veren suussani.
”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”
Hellitin hampaani ja liikuttelin kieltäni alahuultani pitkin. Kieleni erotti pienen haavan huuleni alaosassa, ja raudan maku voimistui. Hengitin syvään. Suussani liikkuva viileä ilma helpotti kipua hiukan.
Jasper oli hiljentynyt.
-
Oi vähän kiva ficci. :D Nyt Jasper syö sen :''D No ei se, hmm.. Kiva ficci, odotan jatkoa! ;)
-
Jes, vihdoinkin jatkoa! Wuhuu!
Nyt en saa selitetyksi mitään rakentavaa tai järkevää. : )
Kun jasper istuu siihen sängylle, niin kenen sängylle se istuu? Kun eihän Cullenit tarvi - eikä niillä mun tietääkseni edes ole - sänkyä. : ))
Ärsyttää olla tällainen pilkunviilaaja, mutta tuo pisti silmään. : ))
Mutta mutta, eipä tässä muuta. Kiva että sait jatkoa laitettua. : ))
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Mmeri: Joo vähänhä se loppus ficci kesken, jos se Jasper pistelis sen poskeesa :)
Suklaamurunen: Mnii tossa äskösessä luvussaha se Claire aatteli että se sänky oli upouusi, ja sitte tässä seuraavassa luvussa tulee vähän lisää viittausta siihen, että se sänky ei oo siinä ollut kovin kauaa. Ja sitte vielä myöhemmin tulee lisää :) Eli ne on hommannut sen siihen nyt ihan sen takia, kun Claire tuli, että näyttää normaalilta :)
Kiitokset kommenteista. Siihe mallii tylsistytti, että kattelin läpi jo ton seuraavan luvun. Ja tässä siis se.
4. Vampyyrit
Jotain ilmestyi silmäkulmaani. Nostin katseeni ovea kohti. Pieni keijukaismainen tyttö astui juuri huoneeseen. Hänen silmänsä pysyivät koko ajan lukittuna Jasperissa, kun hän jatkoi suoraan sänkyä kohti. Huomioimatta minua lainkaan hän istui Jasperin syliin ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hän näytti rutistavan Jasperia kaikella voimallaan, aivan kuin hän halusi lukita Jasperin paikalleen.
Jasper katsoi minua. Tai ennemminkin hän tuijotti. Hänen ilmeensä oli kummallinen. Jasperin leuka oli jännittynyt, ja hän puristi huuliaan yhteen. Omituisin oli silti Jasperin katse. Olinko tehnyt jotain? En ollut varma, oliko se täynnä pelkoa vai vihaa. Kaiken lisäksi näytti aivan siltä, kuin hänen silmänsä olisivat muuttaneet väriään. Tummuneet.
Viimeiset sekunnit olivat olleet sen verran hämmentäviä, että olin unohtanut hengittää. Aukaisin suuni, vedin keuhkoni täyteen ja puhalsin ilman ulos. Tyttö painoi suukon Jasperin poskelle. Kun hän irrotti huulensa Jasperin iholta, olin varma, että ne liikkuivat hiukan, mutta en kuullut mitään. Haava huulessani vuoti vielä hiukan.
”Emmett tarvitsee sinua autotallissa”, tyttö sanoi kauniilla ja korkealla äänellä. ”Hänellä on joku ongelma autonsa kanssa.”
Jasper käänsi kasvojaan neitoa kohti ja hymyili hiukan. Tyttö irrotti kätensä ja nousi Jasperin sylistä.
”Tulen kohta takaisin”, Jasper sanoi nopeasti noustessaan ylös ja käveli ulos huoneesta.
Tyttö katsoi hetken Jasperin perään ja käänsi sitten katseena minuun.
”Anteeksi, että keskeytin. Tiedäthän sinä pojat ja autot.” Hän hymyili kauniisti. ”Olen Alice.”
Sen olin jo arvannut.
”Ja sinun täytyy olla Claire”, hän sanoi ja pyörähti viereeni sohvalle. ”Onhan Jasper ollut kiltisti?”
Alice vaihtoi asentoaan ja kääntyi minua kohti. Sohvan tyynyt eivät juuri muovautuneet hänen siron vartalonsa painosta.
”Hän on joskus vähän huono ihmisten kanssa.”
Uskaltauduin kääntymään itsekin Alicea kohti. Hänen suunsa oli hymyssä, mutta hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta.
”Hän on ollut oikein mukava.” Pakotin pienen hymyn käymään kasvoillani. ”Olen todella pahoillani, että ilmestyin tänne näin yhtäkkiä.”
”Älä huolehdi siitä.” Alice laski oikean kätensä käteni päälle. Hänen kosketuksensa oli jääkylmä, ja säpsähdin sitä hiukan. ”Voit olla täällä niin kauan kuin haluat.”
Alicen katseesta näki, että hän oli tosissaan. Se oli katse, jonka saattoi kuvitella antavansa säälittävälle koiranpennulle. Hän tiesi kaiken. Ehkä niin oli parempi. Ainakaan hän ei saisi väärää käsitystä minusta ja Jasperista, vaikka tuskin se oli edes mahdollista. En pitänyt itseäni pinnallisena ihmisenä, mutta silti Alicen ulkonäköä oli vaikea ohittaa. Olin omasta mielestäni kaunis, mutta en pärjännyt alkuunkaan Alicen virheettömälle iholle ja kasvonpiirteille. Tummat läiskät hänen silmiensä alla olivat ainoa asia, joka rikkoi hänen kasvojensa harmonian.
”Voit aivan hyvin tulla meidän luoksemme yöksi, jos haluat. Meillä on kyllä tilaa.” Alice hymyili leveästi. Hänen valkoisten hampaidensa loisto sai hänet näyttämään entistä kauniimmalta. ”Ja löydämme sinulle täältä varmasti mukavamman nukkumispaikan kuin patja Bellan huoneen lattialla.”
Tuntui, kuin tiiliskivi olisi ilmestynyt kurkkuuni. He olisivat aivan hyvin voineet lähettää minut matkoihini. Sitä olin pelännyt ja ehkä jopa toivonutkin. Olisi voinut olla parempi, jos olisin joutunut unohtamaan tämän naurettavan vaihtoehdon mahdollisimman nopeasti. Enkä minä halunnut tunkeutua näiden ihmisten elämiin. Olin vain liian heikko kieltäytymään heidän avustaan.
Vettä alkoi muodostua silmiini. Olin ollut viime viikkoina niin vähän ihmisten kanssa tekemisissä, että en ollut tajunnut, kuinka heikosti pystyin nykyään hallitsemaan tunteitani. Olin viettänyt kaiken aikani kodissani suljettujen verhojen takana. Oli ollut helppo unohtaa muu maailma, ja antaa tunteiden tulla ulos, niin kuin ne halusivat
Alice nosti kätensä olkapäälleni ja puristi sitä hellästi. Hänen kätensä tuntui edelleen kylmältä. Se toi mieleeni haavan huulessani. Verentulo oli jo melkein loppunut, mutta jos en laittaisi siihen jotain kylmää, huuleni saattaisi turvota. Yritin olla miettimättä sitä.
”Claire, Jasper kertoi, mitä sinulle tapahtui. Sinun ei tarvitse esittää minulle vahvaa tai mitään muutakaan. Eikä Jasperille. Luota minuun, kun sanon, että hän tietää, mitä käyt läpi.”
En oikein ymmärtänyt, mitä tuo viimeinen lause tarkoitti, mutta sen kuuleminen helpotti silti. Huokaisin syvään ja nyökkäsin. Alice sulki silmänsä, ja hänen otteensa olkapäästäni voimistui. Aivan kuin hengitykseni olisi haissut. Olin kyllä pessyt hampaani aamulla aivan normaalisti. Käänsin kuitenkin varmuuden vuoksi kasvojani hiukan sivulle. Alice päästi irti olkapäästäni ja laski kätensä alas.
Silmäni eksyivät sängyn vieressä olevan yöpöydän päällä olevaan kuvaan. Vastusteluistani huolimatta suunpieleni nousivat hymyyn. Alice kääntyi nopeasti.
”Ah!” hän hihkaisi korkealla äänellä ja nousi sohvalta.
Alice kävi hakemassa kuvan. Hänen liikkeensä näyttivät hämmentäviltä. Aivan kuin hän olisi liukunut lattiaa pitkin kuin elohopea. Täysin saumattomasti hän istuutui takaisin sohvalle juuri samaan asentoon, mistä oli lähtenytkin.
”Siinä.” Alice hymyili leveästi ja ojensi kuvan minulle.
Suuni nousi leveään virneeseen. Kuvassa olivat Alice ja Jasper naamiaisasuissa. Heillä molemmilla oli päällään pitkä viininpunainen viitta, jonka alla olivat mustat vaatteet. Molemmat hymyilivät leveästi, ja heidän suistaan paljastuivat muoviset vampyyrin kulmahampaat. Kaiken kruunasi heidän hiukan koukussa eteenpäin kohotetut kätensä, joiden peukalot oli nostettu ylös.
”Eikö olekin loistava kuva?”
”Minäkin pukeuduin joskus vampyyriksi.”
”Olisipa Halloween taas pian”, Alice huokaisi.
”Joskus on kiva olla joku täysin muu.”
Alice antoi minulle kummallisen pienen hymyn.
Oven karmiin koputettiin, ja käännyin sitä kohti.
”En kai häiritse?” Bella kysyi ovensuusta.
”Hei Bella”, Alice vastasi iloisesti.
Bella käveli sänkyä kohti ja katsoi sitä hetken ihmeissään, ennen kuin istui sille.
”Mitä te katsotte?”
”Alicen ja Jasperin vampyyrikuvaa”, sanoin hymyillen.
”Mitä?” Bellan ääni värähti.
Ojensin kuvan Bellalle. Hänen silmänsä laajenivat lautasiksi, ennen kuin hän räjähti nauruun. Kuva oli minunkin mielestäni aika huvittava, mutta ei ihan noin hauska. Bella ojensi kuvan Alicelle samalla, kun hän hieroi vettä silmistään.
”Missä Edward on?” Alice kysyi ja kävi laittamassa kuvan takaisin yöpöydän päälle.
Bella rauhoittui ja vakavoitui, aivan kuin hän olisi valmistautunut antamaan valmiiksi mietityn vastauksen.
”Hän meni Jasperin kanssa. Emmettillä on kai joku auto-ongelma.”
Alice nyökkäsi rauhallisesti. ”Ehkä on parempi, että minä vien teidät takaisin tänään.”
”Ei minulla ainakaan ole kiire. Minun puolestani voimme odottaa, että Jasper ja Edward ovat valmiita.” Jasper oli lähtenyt niin yllättäen, että en ollut ehtinyt sanoa hänelle juuri mitään.
Bella katsoi Alicea anovasti. Hän halusi tietenkin odottaa Edwardia.
”No, katsotaan nyt.”
Jäimme Alicen ja Jasperin huoneeseen. Bella ja Alice juttelivat koulusta ja muista arkisista asioista. He yrittivät ottaa minuakin mukaan keskusteluihin niin usein kuin mahdollista, mutta minulle olisi kelvannut pelkkä kuuntelijan rooli.
Sitten - epäilemättä viihdyttääkseen meitä - Alice alkoi kertoa tarinoita matkoistaan. Patikoinnista Amazonin sademetsissä Jasperin kanssa, vuorikiipeilystä Edwardin mukana, moottoripyöräretkestä Pohjois- ja Etelä-Amerikan halki ja muutamasta pienemmästä seikkailusta. Osan tarinoista oli oltava keksittyjä. En uskonut, että hän olisi ehtinyt noita kaikkia edes vielä tekemään. Hän vain kertoi kaikki niin elävästi, että oli mahdotonta erottaa oikeita ja keksittyjä toisistaan.
En ollut varma, paljonko kello jo oli. Ikkunasta näki, että ulkona oli ainakin pimeää. Alice haukotteli väsyneesti.
”Pitäisiköhän meidän jo mennä?” Alice kysyi sitä enemmän itseltään kuin meiltä. ”Tuskin pojat sieltä tulevat ihan vähään aikaan.”
Bella katsoi Alicea pettyneenä ja nousi sängyltä. Alice hypähti ylös sohvalta, ja seurasin esimerkkiä. Liikkeeni olivat kuin norsulla häneen verrattuna. Pian olimme alakerrassa ja ulkona talosta. Tähdet ja kuut olivat pilvien peitossa, ja valtava piha-aukea näytti pelottavalta pimeydessä. Nousimme saman hopeanharmaan auton kyytiin, jolla olimme tulleetkin, ja Alice laittoi sen liikkeelle.
Matka sujui huomaamattomasti, ja pian olimme Bellan pihassa.
”Kerro Edwardille terveisiä”, Bella huokaisi etupenkiltä.
Alice nyökkäsi. Samassa hän jähmettyi paikalleen. Joidenkin sekuntien ajan hän istui täysin kivettyneenä kuin patsas. Hänen lasittuneet silmänsä katsoivat Bellan ohi ulos ikkunasta. Bella ei näyttänyt huomaavan Alicessa mitään erikoista, vaan aukaisi oven noustakseen ulos. Alice räpsäytti silmiään kahdesti ja kääntyi minua kohti takapenkille.
”Älä huolehdi Jasperista. Kuulet hänestä varmaan pian.” Hän hymyili kaunista hymyään.
Bella oli jo ulkona autosta, joten aukaisin itsekin oven.
”Hei hei, Claire. Nähdään myöhemmin.” Alice tuntui oikeasti toivovan sitä.
Hymyilin, heilautin hänelle kättäni ja nousin autosta.
”Nähdään, Bella”
”Hei, hei”, Bella sanoi ja vilkutti.
Vaikka kello oli vasta vähän yli kymmenen, olin jo väsynyt. Päivä oli ollut henkisesti erittäin uuvuttava. Olimme juuri syöneet iltapalan ja istuimme katsomassa televisiota. Bella vaihteli kanavia löytämättä mitään mielenkiintoista. Hän ei vaikuttanut vielä kovin väsyneeltä, joten yritin pysyä hereillä hänen seuranaan. Silti, en voinut estää itseäni päästämästä leveää haukotusta.
Bella katsoi minua ja naurahti. ”Alice osaa olla uuvuttava.”
”Hänessä kyllä tuntui olevan tarpeeksi energiaa sähköistämään pienen kylän.”
”Tietäisitpä vaan.”
Eteisen seinällä oleva puhelin aloitti pirinän. Bella vilkaisi kelloa. Hän ei selvästikään odottanut kenenkään soittavan tähän aikaan. Hän nousi nojatuolista ja meni vastaamaan siihen.
”Haloo.” Seurasi pieni tauko. ”Ai, hei. Totta kai”, Bella sanoi hiukan hämmentyneenä ja ojensi puhelinta minua kohti. ”Se on sinulle. Jasper soittaa.”
Nousin nopeasti tuolistani ja tartuin puhelimeen.
”Hei Jasper.”
”Hei Claire. Ajattelin, kun emme tänään ehtineet juuri puhumaan, että menisimme huomenna elokuviin, ja sen jälkeen vaikka kahville. Saisimme olla rauhassa, ainakin perheeltäni.”
”Kyllä minulle sopii”, vastasin yllättyneenä.
”Hyvä. Haen sinut vaikka seitsemältä.”
”Selvä.”
”Nähdään huomenna. Hyvää yötä Claire.”
Linja katkesi ennen, kuin ehdin vastata. Tuijotin luuria hetken ihmeissään ja ripustin sen takaisin pidikkeeseen.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Istuin suurta mäntyä vasten ja hengitin syvään. Viileä ilma oli jo puhdistanut aistini. Clairen veren herkullinen tuoksu leijui enää vain mielessäni. Olisin luultavasti kestänyt sen. Jos Alice olisi nähnyt, että tappaisin Clairen, hän olisi varmasti keskeyttänyt meidät eri tavalla. Kai hän näki, ettei ainakaan välitöntä vaaraa ollut, joten hän antoi minulle mahdollisuuden poistua jossain määrin normaalisti. ”Mene pois. Hoidan tämän.” Hän oli kuiskannut minulle. Tietenkin niin ettei Claire kuullut.
Noh, Alice, jos joku, saattoi saada Clairen piristymään. Piristyminen oli tosin täysin alimitoitettu sana. Claire oli todella syvällä pimeydessä. Hän yritti salata sitä kasvoiltaan, mutta kuka tahansa näki, että hän kärsi.
Olin aistinut vastaavaa vain muutamia kertoja. Edes ihmiset joiden valtimoille olin upottanut hampaani, eivät olleet samanlaisessa tilassa. He olivat kauhuissaan ja hämmentyneitä, mutta Clairen mieli oli täysin sirpaloitunut. Tuska ja epätoivo yhdistyivät hänen kaikkiin muihin tunteisiinsa. Olin niin halunnut koskettaa häntä ja saada hänet tuntemaan itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi edes vähän aikaa. Se olisi tietenkin virhe. En voinut Clairen antaa luulla, että se olisi edes vaihtoehto, tai että sellainen oli edes mahdollista.
Kaksi hahmoa liikkui käsi kädessä jonkin matkan päässä. He huomasivat minut ja pysähtyivät. Näin heidän huuliensa liikkuvan, mutta he pitivät huolen, etten kuulisi. He irrottivat kätensä. Toinen lähti kotimme suuntaan, ja toinen kääntyi minua kohti. Muutamassa sekunnissa hän oli vierelläni.
”Täällähän sinä olet.” Esme katsoi ympärilleen. ”Edward lähti jo?”
Nyökkäsin. He siis tiesivät jo. Viimeksi kun jotain tällaista tapahtui, Edward, Bella, ja Alice päätyivät Italiaan ja kuoleman vaaraan. Silti Esme ei ollut vihainen. Myötätunto paistoi hänen kasvoilla. En ollut edes varma, pystyikö Esme tuntemaan vihaa.
”Olen ylpeä sinusta. Alice soitti minulle, kun hän oli vienyt Bellan ja Clairen takaisin. Hän näki, että olisit selvinnyt siitä. Hän ei vain halunnut, että joudut kärsimään.”
Kokeilin taskujani. Jos Alice oli jo vienyt heidät takaisin, miksei hän ollut soittanut minulle?
”Taisit lähteä aika kiireellä. Jätit puhelimesi kotiin.” Esme hymyili.
Huokaisin ja nojasin pääni puuta vasten.
”Mitä minun nyt pitäisi tehdä? En ainakaan parantanut tilannetta.”
”Huomenna on uusi päivä. Tee hänen kanssaan jotain.”
”Kuten mitä?”
”Käy hänen kanssaan vaikka elokuvissa Port Angelesissa.”
”Elokuvissa?” kysyin epäuskoisena.
”Niin. Ole vain oma itsesi.”
”Verenhimoinen hirviö?”
”Jasper.” Esme kyyristyi niin, että silmämme olivat samalla tasolla. ”Sinä et ole hirviö, ja et sinä tänäänkään olisi tehnyt hänelle mitään.”
Esme kaivoi puhelimensa takkinsa taskusta ja ojensi sen minulle.
”Soita hänelle.”
Epäröin hetken, kunnes valitsin Bellan numeron listalta ja painoin soittonappia. Kuului hiljainen kilahdus.
”Haloo.”
-
Jatkoa, jippii. Tykkään tosi paljon tästä ficistä, ja luen mielelläni tätä.
Hyvää kirjoitusvirheetöntä tekstiä, ei minulla ole mitään kommattavaa.
Kiitos paljon tästä. Odottelen mielenkiinnolla jatkoa. ;)
-
Luin kaikki ilmestyneet osat putkeen, kun huomasin, että olit tälläisenkin ehtinyt rustaamaan.
Ja tämä on aivan loistava ! Rakastuin jo tuohon edelliseen tarinaasi, ja arvaa olinko pakahtua onnesta, kun olit tehnyt sille jatko-osan ?
Olet aivan älyttömän taitava kirjoittaja, tyylisi on omaperäinen ja jeskamandeera, että on ihanaa lukea tekstiä joka on suurinpiirtein täysin virheetöntä ! Ajatuksenkulku sinulla on loistava, ja jossain kohdissa jää sitä toljottamaan monttu auki tämän täydellisyyttä.
Olethan niin ihana, ettet lopeta tätä koskaan ? Kiitos.
- Annabelle
-
Noora: Kiitokset suuret :)
Annabelle: Mitähän sielä on polteltu, kun kehutaan kirjoitus tyylejä ja ties mitä :) Kiitokset silti :> Ja en tietenkään lopeta tätä.. ennen kuin tämä loppuu :)
Tässäpäs taas.
5. Mukava ilta ulkona
Vilkaisin vielä viimeisen kerran peiliin, ja pettynyt huokaisu pääsi huuliltani. Tähän oli tyydyttävä. Ainakin olin saanut peitettyä mustat silmänaluseni. Ehkä tuhoutunutta ihmisrauniota ei ollut tarkoituskaan saada korjattua hetkessä.
Astuin ulos vessasta. Hiljainen puheen ääni kantautui alakerrasta. Edward oli saapunut jo muutama tunti sitten. Hän oli tullut samalla autolla, jolla olimme kulkeneet eilen, joten en tiennyt, millä Jasperin oli tarkoitus minut hakea. Tosin, miksei Culleneilla olisi useampiakin autoja? Ainakaan rahasta heillä ei tainnut olla puutetta.
Laskeuduin portaat. Bella istui Edwardin sylissä ja hymyili minulle iloisesti. Kai olin saanut itseni edes ihmisen näköiseksi. Vilkaisin kelloa - kymmentä vaille seitsemän. Istuin sohvalle odottamaan.
”Tiedätkö, mitä elokuvaa menette katsomaan?” Edward kysyi, kun hän pyöritteli Bellan hiuksia sormissaan.
Ravistin päätäni. En ollut edes ajatellut asiaa. Toivottavasti Jasper oli tajunnut olla valitsematta kauhuelokuvaa. En tiennyt, miten selviäisin sellaisesta.
”Se on jokin komedia. Kuulemma aika hyvä.” Edward nojasi kasvonsa Bellan korvan juureen. ”Ehkä meidänkin pitäisi käydä katsomassa se joskus?”
Puna nousi Bellan poskille. ”Mmm-m.” Tuntui olevan ainoa vastaus, jonka hän pystyi muodostamaan.
”Voin kertoa sitten, mitä pidin.”
Ulkoa alkoi kuulua auton moottorin korkeaa ulvontaa. Ääni voimistui, kunnes se oli aivan seinän takana. Auto murahti vielä kerran ja hiljeni sitten. Bella nousi ja meni aukaisemaan ovea. Edward seurasi häntä leveä hymy huulillaan. Huokaisin ja nousin sohvalta.
”Katso, millä Jasper tuli”, Edward sanoi ja työnsi Bellaa kuistille.
Puin takin ylleni ja otin hiukan rahaa käsilaukustani. Tuskin tarvitsisin puhelintani, joten laukkukin oli sama jättää.
”Vau!” Bella hihkaisi ulkona.
Laitoin kengät jalkaani ja siirryin ulos. Jasper seisoi Bellan ja Edwardin kanssa kuistilla. He kaikki ihailivat ajoneuvoa, jolla Jasper oli saapunut. Keltaista pientä urheiluautoa. Sen virtaviivainen ulkonäkö suorastaan kutsui vauhtia, ja kiiltävä pinta loisti kiehtovasti hämärtyvässä illassa.
”Ihme, että Alice antoi sinun ottaa sen”, Edward naurahti.
”Se vaati kyllä hiukan suostuttelua.” Jasper käänsi katseensa minuun. ”Hei, Claire.”
Kuistin valo oli juuri Jasperin yläpuolella. Se valaisi hänen hiuksiaan niin, että ne näyttivät aivan leijonan harjalta. Jotenkin leijona tuntui kuvaavan Jasperia muutenkin hyvin.
”Hei.” Oloni tuntui yllättävän itsevarmalta. Ja kai tänä iltana oli muutenkin tarkoitus pitää hauskaa, joten olin päättänyt olla niin pirteänä kuin pystyin. ”Milloin meidän elokuvamme alkaa?”
”Neljänkymmenenviiden minuutin päästä.”
”Emmekö me ole jo myöhässä? Bella sanoi, että Port Angelesiin ajamisessa menee tunti.”
Edward ja Jasper nauroivat yhtä aikaa. Heidän äänensä olivat matalat, mutta silti kristallin kirkkaat. Jasper vilkaisi autoa ja käänsi sitten katseensa Bellaan.
”Haaste hyväksytty.” Hän virnisti. ”Mutta parempi tosiaan että lähdemme.”
Hyvästelimme Bellan ja Edwardin ja nousimme kyytiin.
”Ei kai pieni vauhti haittaa?” Jasper kysyi, kun hän käynnisti auton. Sen moottori murahti äkäisesti.
”Ei todellakaan”, naurahdin.
Uppouduin kokonaan syvään uurretulle penkille. Pidin vauhdista. Lapsena suurinta hupia oli ollut istua isäni kyydissä vanhassa avoautossa, kun hän ajoi moottoritiellä. Ymmärsin tietenkin, miksi Jasper tuota kysyi. Hän halusi, että tunsin oloni turvalliseksi. Mutta vauhti oli vain hyväksi. Jos liikkui tarpeeksi nopeasti, miksei voisi olla mahdollista karata menneisyydeltään?
Lensimme maantietä pitkin. Tämä auto oli rakennettu ajettavaksi nopeasti, joten vauhtia ei edes huomannut. Jasper jutteli vapautuneesti. Aivan kuin hän ei olisi arastellut enää. Ennen kuin tajusinkaan, näin Port Angelesin tervetuliaiskyltin.
Vaikka Port Angeles oli melko pieni kaupunki, elokuvateatterille kävelyssä meni jonkin aikaa. Jasper oli pysäköinyt aivan kaupungin laidalle, vaikka lähempänäkin olisi ollut tilaa.
Sali ei ollut vielä auennut, kun saavuimme teatteriin. Jasper käveli suoraan kassalle ja osti kaksi juomaa ja yhden laatikollisen popcornia. Liput hänellä jo oli. Kävelimme valmiiksi salia kohti, sillä oven olisi auettava pian. Kaksi ehkä Bellan ikäistä tyttöä tuijotti meitä suut auki, kun kävelimme heidän vierestään.
”Jessica. Angela.” Jasper nyökkäsi heille kohteliaasti ja jatkoi matkaa.
Kuulin hiljaista kuiskintaa heti, kun olimme ohittaneet heidät. Jasper naurahti itsekseen.
Muutaman minuutin odottamisen jälkeen ovi aukesi. Jasper antoi minulle lippuni, ja siirryimme jonoon. Matelimme sen mukana hetken, kunnes saavuimme hämärään saliin. Seurasin Jasperia, kun hän navigoi meidät oikealle riville. Väistelimme rivillä jo istuvien jalkoja sujuvasti, kunnes Jasper kompastui juuri, kun olimme tulossa omille paikoillemme. Jasperin vasemmassa kädessä oleva popcornilaatikko kaatui eteenpäin, mutta hän sai oikealla kädellään juuri ja juuri otteen edessämme olevasta penkkirivistä niin, että juomat pysyivät pystyssä.
”Äh, anteeksi”, Jasper huokaisi ja taiteili itseään pystyyn.
Häpeillen hän kömpi omalle paikalleen. Popcorni narskui jalkojeni alla, kun istuin Jasperin viereen.
”No, ainakaan kaikki ei mennyt”, hän mutisi ja asetteli puolillaan olevan laatikon meidän väliimme käsinojalle.
Nappasin kourallisen popcornia laatikosta. ”Eiköhän nämä riitä.” Hymyilin ja laitoin niitä yksitellen suuhuni.
Elokuva vaikutti olevan loppumassa pian. Jasper tarttui jälleen muutamaan popcorniin ja vei kätensä suulleen. Tuntui idioottimaiselta, että olin välillä seurannut tarkemmin Jasperia kuin elokuvaa. Tajusin, miksi hän oli valinnut juuri tämän elokuvan. Ei ollut mitään vaaraa, että elokuvassa olisi ollut mitään, mikä olisi voinut järkyttää minut. Ja hän selvästikin piti komedioista. Jasper oli melkein koko ajan hykerrellyt itsekseen. Hän tuntui varsinkin nauttivan hauskimmista kohdista, missä koko sali räjähti nauruun. Tosin, kai se oli aivan normaalia. Itse en vain jaksanut elokuvasta kauheasti innostua.
Lopputekstit aloittivat rullaamisen kankaalla, ja valot syttyivät. Ihmiset alkoivat valua ulos salista. Nousin ylös ja puin takkia päälleni. Tympeä rasahtelun ääni kuului kenkieni pohjista. En ollut katsonut kovin tarkasti aikaisemmin, mutta tuntui, että popcornia oli nyt lattialla selvästi enemmän kuin ennen elokuvaa. Jasper seisoi jo malttamattomana vieressäni. Luikertelin pois penkkirivien välistä ja ulos salista. Teatterin työntekijä odotti jo ulko-oven vieressä, jotta hän voisi lukita sen tälle päivää. Toivotin hänelle hyvää illan jatkoa, kun astuin kadulle.
”Haluatko käydä siellä kahvilla? Tässä lähellä on yksi paikka, joka on auki melko myöhään”, Jasper kysyi, kun hän oli ehättänyt viereeni.
”Totta kai, jos sinulla ei ole kiire mihinkään.” Virnistin. ”Esimerkiksi palauttamaan Alicen autoa.”
Jasper naurahti. Hän tuntui olevan hyvällä tuulella. ”Enköhän saa lainata sitä hiukan pidempään.”
Port Angeles oli alkanut jo hiljentyä. Kahvila oli vain yhden korttelin päässä. Kävelimme matkan hiljaa. Jasperia se ei ainakaan tuntunut häiritsevän. Kai hän antoi minulle mahdollisuuden jutella, mistä halusin.
Kahvila oli puolillaan, ja tasainen puheensorina täytti ilman. Etsin Jasperin pyynnön mukaisesti meille pöydän sillä aikaa, kun hän kävi tilaamassa. Riisuin takkini ja ripustin sen tuolin selkänojalle. Jasper saapui yhden kahvin kanssa, asetti sen eteeni ja istuutui minua vastapäätä.
”Et juo itse?”
”En näin myöhään. Se valvottaa minua liikaa.”
Olimme minuutin ajan hiljaa. Otin pieniä siemauksia kahvistani ja tunsin sen virkistävän vaikutuksen. Jasper nojasin kyynärpäillään pöytää vasten ja pyöritteli lusikkaa sormiensa välissä.
”Onko totta, että olet käynyt Alicen kanssa patikoimassa Amazonin sademetsissä?”
Jasper hymyili ja nyökkäsi hitaasti. ”Hänen kanssaan joutuu välillä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin.”
Hän selvästi piti keskustelun aiheesta, joten päätin jatkaa sitä.
”Miten te tapasitte?”
”Yhdessä pienessä ravintolassa Philadelphiassa.” Jasper pysähtyi hetkeksi. Hänen silmänsä tutkivat kasvojani. ”Alice oli kuullut, että käyn siellä, ja löysi minut sieltä yhtenä päivänä.”
”Mikä Alicessa on parasta?”
Jasperin silmäkulmat kiristyivät hieman. Poissaolevasti hän käänsi katseensa sivuun. Miettikö hän, vai päättikö hän olla vastaamatta? Olin odottanut vain jotain perinteistä vastausta kuten huumorintaju tai älykkyys.
”Hänen ansiostaan olen parempi ihminen”, Jasper sanoi matalla äänellä juuri, kun olin kysymässä jotain muuta.
Jasper käänsi silmänsä minuun ja oli taas hetken hiljaa.
Lopulta hän aukaisi suunsa. ”Ilman Alicea sinä ja minä olisimme voineet tavata samana iltana, mutta en välttämättä olisi ollut se, joka sinut pelasti.”
Jasperin katse sai kylmän väreen kulkemaan selkärankaani pitkin. Hän oli tosissaan.
”Ai.” Pakotin suunpieliäni nousemaan ylöspäin. ”Luojan kiitos Alicesta.”
Jasperin kasvot pehmenivät.
”Kauanko Edward ja Bella ovat olleet yhdessä?” Tiesin jo vastauksen, mutta halusin vaihtaa aihetta.
Siemaisin loputkin jo toisesta kupillisesta kahvia. Tunnelma oli jälleen kevyempi. Jasper oli kertonut perheestään. He vaikuttivat kaikki oikein mukavilta, ehkä Rosalieta lukuun ottamatta. Hän kuulosti niin itsekeskeiseltä. Sain myös sellaisen käsityksen, ettei hän erikoisemmin pitänyt Bellasta. Jasper vilkaisi kelloaan.
”Pitäisiköhän meidän jo mennä. Bella tuskin menee nukkumaan, ennen kuin tulet takaisin.”
Nyökkäsin. Ei ollut oikein antaa hänen odottaa. Jasper vei astiat pois sillä aikaa, kun puin takkiani.
Ulkona oli jo viilentynyt. Kahvilasta päästyämme Jasper veti syvään henkeä. Kokeilin sitä itsekin huomaamattomasti. Mereltä puhaltava tuuli piti ilman raikkaana. Ehkä Forksissa asumisessa oli jotain järkeä. Sade piti kasvit kauniin vihreinä, ihmiset olivat ystävällisiä, ja Port Angelesista löytyivät kaikki tarpeelliset palvelut, joita Forksissa ei ollut.
Kuvittelin itseni asumassa metsän keskellä. Voisin vihdoinkin hankkia lemmikin, mitä en koskaan viitsinyt tehdä kaupungissa, vaikka pidin eläimistä. Mieleeni tuli kuva minusta istumassa kuistilla. Hiukseni harmaantuneena ja kasvoni syvien uurteiden peittäminä. Tervehtisin naapuriani iloisesti, kun tyytyväinen kissa istuisi sylissäni kehräämässä. Hymähdin ajatukselleni. Jasper käänsi katseensa minuun ja nosti toista kulmakarvaansa kysyvästi. Heilautin kättäni, kuin sanoakseni ’unohda’.
Jos olin hahmottanut reittimme oikein, Alicen auto olisi muutaman korttelin päässä. Jasper hypisteli sen avainta jo kädessään. Olin itsekin hiukan innoissani tulevasta vauhdin tunteesta. Innoissani. Jasper vilkaisi minua hymyillen. Ehkä innoissani oli liian vahva sana, mutta ainakin odotin jotain. Jasper osoitti kädellään oikealle johtavaa kujaa. Olin muistanut reitin siis oikein. Muutaman askeleen jälkeen käännyin sille.
”Antakaa lompakkonne!”
Hohtava metalli välähti edessäni, ja kaikki sumeni. Miten tämä oli mahdollista? Miten olin voinut ansaita tämän? Asfaltti läheni nopeasti, mutta se pysähtyi muutaman sentin päähän kasvoistani, kun käteni iskeytyivät sitä vasten.
”Tämä ei ole mahdollista”, Jasper sanoi kylmästi.
Tuntui, kuin olisin ollut tukehtumaisillani. Haukoin henkeäni epätoivoisesti. Jokaista henkäystä säesti korkea pihinä, kun keuhkoni eivät suostuneet toimimaan.
”Sinun on parempi unohtaa tämä.” Jasperin ääni oli muuttunut kummalliseksi matalaksi murinaksi.
Vesi tulvi silmiini. Tajusin, että yritin paniikinomaisesti liikkua kauemmas, mutta jalkani eivät totelleet.
”Mitä sinä selität?” Miehen ääni oli muuttunut epävarmaksi. ”Antakaa rahat ja äkkiä.” Hänen äänensä värisi.
”Jas---.” Yritin sanoa Jasperille, että hän antaisi rahamme, mutta puhumisen yrittäminen sai keuhkoni tyhjenemään lopullisesti, ja lysähdin kyljelleni maahan.
Näin heidän molempien jalkansa. Jasper oli vieressäni ja hyökkääjämme muutaman metrin päässä. Hän näytti tärisevän hiukan.
”Sinulla on vielä mahdollisuus lähteä.” Jasperin murina tuntui repivän ilmaa ympärillämme.
Toinen miehen housunlahkeista kastui, ja ohut vana nestettä valui hänen kengälleen ja siitä maahan.
”Mi.. Mit.. Mitä?” Mies yritti änkyttää ja otti askeleen taaksepäin.
Hyökkääjän veitsi putosi maahan. Sen ilmestyminen sai suuni päästämään epämääräistä yninää. Silmäni nauliintuivat veitsen kiiltävään terään. Sen hohto tuntui hypnotisoivalta. Tuntui, että vaivuin uneen.
Painajaiseen. Se ei ollut sama mikä normaalisti. Tällä kertaa hyökkääjiä oli kaksi. He olivat piirittäneet minut. Vaikka ei sillä mitään väliä ollut, koska en pystynyt liikkumaan. Miehet nauroivat ivallisesti. Molemmilla oli toisessa kädessään kiiltävä veitsi ja toisessa pala kangasta. Tajusin, että olin alasti. Lyyhistyin maahan, nostin polveni rintaani vasten ja kiedoin käteni niiden ympärille. Yritin rutistaa itseni niin pieneksi, että katoaisin kokonaan. Kokonaan tämän planeetan päältä. Miehet lähenivät. He peittivät valon. Vajosin pimeyteen. Tunsin miesten kädet vartalollani. Veitsen terä painautui kylkeäni vasten. Huusin kauhusta.
”HÄIVY!”
Valtaisa leijonan karjaisu vavisutti minut takaisin. Korvani lukkiutuivat hetkeksi sen voimasta. Makasin maassa ja puristin polviani rintaani vasten. Yritin kadota kokonaan. Katseeni oli edelleen lukittuna maassa lojuvaan veitseen. En halunnut katsoa sitä, mutta minun oli pakko. Se oli ainoa asia, joka tuntui todelliselta. Kaikki muu oli sumeaa. Vesi täytti silmäni, ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
Käteni irrotettiin polvieni ympäriltä. Jotain kylmää tarttui käsivarsiini ja nosti minut ylös. Jalkani olivat tunnottomat. Minut painettiin seinää vasten. Rauhallinen ääni puhui minulle. Tuntui, että olin menettämässä tajuntani. Kuulin taas puhetta. Tällä kertaa se oli vaativampi. Jokin ravisteli minua.
”Claire, hengitä”, ääni vaati minulta.
Täytin keuhkoni ilmalla ja puhalsin sen ulos. Ääni halusi, että jatkan sitä. Se auttoi. En enää ollut vaipumassa pois. Pystyin keskittymään paremmin veitseen. Se halusi tappaa minut. Sen terä hohti uhkaavasti kuun valossa. Jokin puhui minulle taas. Ehkä olisi parempi, että veitsi saisi minut. Eloton vartaloni olisi helppo piilottaa läheiselle roskalavalle. Jonkun pitäisi vain survoa raatoni ensin isoon mustaan jätesäkkiin, jotta siitä olisi mahdollisimman vähän vaivaa. Minusta oli jo ollut liikaa harmia kaikille.
Jääkylmä marmori tarttui kasvoihini ja käänsi niitä niin, että veitsi katosi näköpiiristäni. Yritin taistella sitä vastaan, mutta se oli liian voimakas. Eteeni ilmestyivät kasvot. Niiden sumeat ääriviivat loistivat himmeästi. Ehkä se oli unieni enkeli. Ehkä olin jo kuollut. Enkelin huulet liikkuivat. Hän näytti tuskaiselta. Halusin sanoa hänelle, että kaikki oli hyvin, mutta huuleni eivät totelleet. Olin väsynyt. Annoin silmieni sulkeutua. Halusin vaipua uneen pysyvästi. Hengitykseni salpaantui. Ruumiini tiesi mitä halusin. Enkeli koetti puhua minulle. Hänen äänensä kuulosti anelulta. Hapen puute vei voimat jäsenistäni. Ei enää kauaa. Enkeli ravisteli minua niin, että pääni heilui puolelta toiselle.
Jotain tapahtui. Jotain tunkeutui minuun. Silmäni aukesivat ja tarkentuivat. Näin Jasperin kasvot vain muutaman sentin päässä omistani. Hänen silmänsä liekehtivät, ja hän näytti siltä, kuin joku olisi työntänyt keihään hänen rintansa läpi. Vaistomaisesti aukaisin suuni ja vedin keuhkoni täyteen. Käteni ja jalkani huokaisivat helpotuksesta, kun happi alkoi jälleen virrata vereni mukana. Oloni oli kummallinen. Muistin, mitä juuri oli tapahtunut, mutta en välittänyt. En voinut välittää. Niin mahdottomalta kuin se vaikuttikin, tunsin, että olin turvassa. Olin onnellinen. Hymyilin.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Pyörittelin Alicen Porschen avainta kädessäni. Kohta pääsisin taas ajamaan sillä. Pitäisiköhän paluumatka ottaa hiukan rauhallisemmin? En tiennyt, uskaltaisinko mennä kotiin, jos autolle tapahtuisi jotain. Alicen raivo olisi jotain ennennäkemätöntä.
Ilta oli onneksi mennyt hyvin. Alice oli ollut oikeassa. Claire piti vauhdista. Uskoin Alicea, kun hän sanoi, että Clairen reaktioita oli mahdoton ennustaa. Ehkä Alice vain näki kaiken tuskan ohi. Näki millainen ihminen hän oikeasti oli. Se tietenkin tarkoitti sitä, että Alice ei voinut kieltäytyä lainaamasta Porscheaan.
Clairen syke kiihtyi hiukan. Hän oli paremmalla tuulella, kuin mitä olin aistinut kertaakaan näiden muutaman päivän aikana. Vilkaisin häntä hymyillen. Hänen kasvoillaan näkyi ensimmäistä kertaa toivoa. Ehkä tämä kaikki päättyisi hyvin. Osoitin oikealle johtavaa kujaa, vaikka Claire tuntuikin tietävän reitin.
Hän kääntyi sille muutaman askeleen minun edelläni. Välittömästi kun Claire katosi kulman taakse, jokin muuttui. Hänen tunteensa vääristyivät.
”Antakaa lompakkonne!” miesääni komensi juuri, kun käännyin itse kujalle.
Claire lyyhistyi polvilleen ja iski kämmenensä asfalttia vasten. Noin kolmekymmentävuotias mies seisoi edessäni veitsi kädessään.
”Tämä ei ole mahdollista.”
Tämä ei todellakaan ollut. Miten näin saattoi tapahtua? Miten Claire oli tämän ansainnut? Murina kumpusi rinnastani. Tämä saasta ei ansainnut elää. Hän ei ansainnut, mutta minun ei pitäisi tappaa häntä. En ollut enää hirviö. Antaisin hänelle mahdollisuuden.
”Sinun on parempi unohtaa tämä.”
Suljin silmäni ja huokaisin syvään. Imin Clairen tunteita itseeni. Tuota tuskaa, pimeyttä, epätoivoa, vihaa. Ne täyttivät mieleni, ja murina rinnassani terävöityi. Miten kukaan pystyi elämään nämä tunteet sisällään?
Aukaisin silmäni hitaasti. Hyökkääjä katsoi minua epävarmasti. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Normaalisti hän olisi varmasti jo saanut haluamansa. Pakotin pääni jo melkein räjäyttävät tunteet uppoamaan mieheen, ja hänen olemuksensa muuttui välittömästi.
”Mitä sinä selität? Antakaa rahat, ja äkkiä.”
Claire yritti sanoa jotain, mutta hänen keuhkonsa pettivät, ja hän lysähti kyljelleen maahan. Hänen sydämensä hakkasi epätoivoisesti.
”Sinulla on vielä mahdollisuus lähteä.”
Kyyneleet täyttivät miehen silmät. Hänen koko vartalonsa värisi. Keskityin lujempaa. Siihen että pakotin tunteet täyttämään miehen joka solun, ja siihen etten itse repisi häntä kappaleiksi.
”Mi.. Mit.. Mitä?” mies änkytti ja hoiperteli askeleen taaksepäin.
Veitsi irtosi hänen otteestaan ja putosi maahan. Claire päästi epämääräisen ynähdyksen ja hiljentyi sitten täysin.
”Sinulla on viisi sekuntia aikaa.” Paljastin hampaani ja koukistin sormeni. ”Ennen kuin kuolet.” Ääneni räjähteli rinnastani.
Veri katosi miehen kasvoilta, ja hän perääntyi hiukan lisää.
”HÄIVY!”
-
Ihana lukea jatkoa taas tälle kirjoitusvirheettömälle ja mahtavasti keksitylle ficille. Tämä on mahtava, kiitos. ;)
Yhden virheen kuitenkin löysin, tai itse asiassa se löysi minut... No, miten vain, pisti silmään.Jasperin vasemmassa kädessä oleva popcorni laatikko kaatui eteenpäin, mutta hän sai oikealla kädellään juuri ja juuri otteen edessämme olevasta penkkirivistä niin, että juomat pysyivät pystyssä.
Eikös popcornilaatikko ole yhdyssana ? :D
Jatkoa tässä enää odotellaan. :)
-
Noora: Jeps kyllähän se taitaa yhdyssana olla. Kiitokset korjauksesta :) Tässäpäs seuraava.
6. Luovutus
Jasperin kasvot jähmettyivät. Hänen silmänsä laajenivat aivan kuin järkytyksestä, kunnes hän sulki ne. Jonkin aikaa Jasper oli täysin liikkumattomana. Hitaasti hän aukaisi jälleen silmänsä.
”Claire, oletko kunnossa?” Hänen äänensä oli totutun rauhallinen.
Jokin alkoi muuttua. Sykkeeni kiihtyi hitaasti.
”Mitä sinä teit?” Ääneni oli käheä.
Äskeiset tapahtumat alkoivat nousta jälleen mieleeni. Pimeys yritti laskeutua takaisin ylleni, ja veri katosi kasvoistani.
”Ei ole mitään hätää.” Jasper päästi irti käsistäni ja siirtyi hiukan kauemmas.
Seisoin paikallani. Kyyneleet olivat kihonneet jälleen silmiini ja valuivat poskiani pitkin.
”Mitä sinä teit?” Kuulin, kuinka epätoivo oli ilmestynyt ääneeni.
”Ajoin sen miehen pois. Sinun ei tarvitse huolehtia hänestä enää.”
En muistanut sitä miestä. Muistin vain veitsen. En uskaltanut kääntää kasvojani, koska tiesin, että se olisi edelleen maassa. Astuin kiinni Jasperiin ja otin hänen kylmät kasvonsa kämmenieni väliin. Hänen silmänsä liekehtivät kuin kultainen sulanut laava.
”Ei. Sinä teit jotain minulle.” Painotin loppua.
”Claire, en ymmärrä mitä sanot.”
Nyt oli mahdollisuuteni. Keräsin itsehillintäni rippeet. Taistelin nostaakseni ajatukseni pimeydestä ja yritin hengittää rauhallisesti.
”Kahteen kuukauteen en ole pystynyt elämään. En ole pystynyt ajattelemaan. Olen vain hajonnut pala kerrallaan.” Ääneni värisi, kun yritin epätoivoisesti pitää sitä kasassa. ”Missään ei ole ollut mitään järkeä.”
Huokaisin syvään ja yritin keskittyä jokaiseen sanaan.
”Olen kiitollinen, että pelastit minut, mutta joskus toivon, että olisit antanut minun olla. Olisin voinut edes kärsiä rauhassa, jos en olisi uskonut, että mitään toivoa paremmasta olisi ollut olemassa.”
Jasper seisoi kivettyneenä. Hän ei edes hengittänyt. Oliko hän säikähtänyt hourailujani, vai tiesikö hän mistä puhuin?
”Sinä…” Yritin löytää voimaa sanoakseni sen, miksi olin tänne tullut. ”Sinä rauhoitit minut. Sinä sait minut unohtamaan kaiken tuskan ja pahan. Sinä teit minulle jotain.”
Jasper käänsi kasvonsa sivuun, ja irrotin kämmeneni. Hitaasti hän veti keuhkonsa täyteen.
”Kai tiedät, ettei sellainen ole mahdollista?”
”En. En tiedä. Minuutti sitten olin hetken aikaa onnellinen. Miten se oli mahdollista?”
Jasper käänsi katseensa takaisin minuun. Liekehdintä hänen silmissään oli laantunut, ja ne näyttivät huolestuneilta.
”Claire, en tehnyt sinulle mitään.”
”Valehtelet.”
Tunsin, kuinka hallintani oli lipsumassa. Elämäni oli katoamassa lopullisesti.
”Tee se uudelleen. Ole kiltti, tee se uudelleen!”
”Claire, olet shokissa. Sinun täytyy yrittää rauhoittua.”
”Ei!” huusin. ”Sinä teit minulle jotain! Tunnusta!” Hakkasin nyrkkejäni Jasperin rintaa vasten.
Hän kiersi kätensä ympärilleni ja rutisti minut lähemmäs niin, että käteni jäivät meidän väliimme.
”Ole kiltti”, rukoilin.
Nyyhkytykseni tuli ulos repeillen, ja kyyneleet tulvivat silmistäni.
Luovutin.
Kokonaan.
Itkuni jatkui hysteerisenä. Jasper piti minut painettuna rintaansa vasten. Välillä hän sanoi jotain, mutta en välittänyt. Hitaasti hän alkoi liikuttaa minua. Yritin kävellä itse, mutta minusta tuntui, että Jasper kannatteli minua ilmassa suurimman osan matkasta. Autolle päästyämme hän auttoi minut kyytiin ja lukitsi turvavyön ympärilleni. Nostin jalkani istuimelle, painoin vasemman poskeni polviani vasten ja tuijotin ulos sivuikkunasta. Auto alkoi lipua hitaasti kaupungin teitä pitkin.
Mitä oli tapahtunut? Mitä minulle oli tapahtunut? Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi? Eivätkö kaikki muut olleet jo kärsineet tarpeeksi? Vilkaisin Jasperin heijastusta ikkunastani. Hänen kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet. Tietenkin. Jasper pelkästi, että olin menettänyt järkeni. En voinut moittia häntä siitä. Sitä minäkin pelkäsin. Ei kenenkään ollut tarkoitus kestää tällaista.
Jasperin puhelin aloitti pirinän, ja hän tonki sen nopeasti taskustaan.
”Mitä?” Jasper vastasi siihen terävästi.
Ehkä ilme hänen kasvoillaan ei johtunutkaan siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Hän saattoi aivan hyvin olla huolestunut siitä, mitä saattaisin tehdä. Jospa hän oli vain huolestunut omasta turvallisuudestaan. Ei hän minusta välittänyt.
”Näit sen? Miksi et varoittanut?” Jasper sähähti.
Soittajan täytyi olla Alice. Hän oli tietenkin nähnyt jo eilen, että olin hajoamassa. Voisin tuhoutua minä hetkenä hyvänsä.
”Anteeksi”, Jasper huokaisi. ”Tiedänhän minä, kuinka se toimii. En vain ti---” Hänet keskeytettiin.
Oli hetken hiljaista. Vain moottori murisi rauhallisesti, kun etenimme tietä pitkin.
”Eikö niistä koirista ole mihinkään?” Jasper ärähti yhtäkkiä.
Katsoin heijastusta. Hänen leukansa oli jännittynyt, ja hänen silmänsä välkehtivät raivosta.
”Onko Edward kertonut Bellalle?” Jasper vilkaisi minua, ja käänsin katseeni nopeasti alas. ”Niin on varmaan parempi.”
Niin. Ei Bella tiennyt, miksi olin täällä. Ehkä he pelkäsivät, että teen hänelle jotain. Olinko minä todellakin jo vaaraksi muille? Pystyinkö enää edes itse arvioimaan sitä?
”En tiedä”, Jasper sanoi surullisesti ja napsautti puhelimen läpän kiinni.
Hänen ei tarvinnut murehtia, mitä hän minun kanssani tekisi. En vaivaisi ketään enää yhtään enempää, kuin olisi pakko.
Valuimme rauhallisesti Bellan pihaan. Hopeanharmaa auto oli edelleen pysäköitynä talon nurkalla. Irrotin turvavyöni, kun olimme vielä liikkeellä, ja aukaisin oven heti, kun pysähdyimme.
”Claire, haluan, ett—” Löin oven kiinni perässäni. Ei hänen tarvinnut sanoa minulle enää mitään.
Ulko-ovelle päästyäni huokaisin syvään ja pyyhkäisin kyyneleet kasvoiltani. Aukaisin oven. Bella ja Edward hiljentyivät heti - he olivat keittiössä. Astelin suoraan portaikkoa kohti. Kuulosti siltä, että Bella oli sanomassa jotain, mutta jokin hiljensi hänet. Vilkaisin nopeasti keittiön suuntaan. Edward oli tarttunut häntä ranteesta. Parempi niin. Bellan ei tarvitsisi tietää mitään.
Nousin portaat nopeasti ja menin suoraan pesuhuoneeseen. Otin toilettilaukkuni hyllystä ja survoin omat tarvikkeeni siihen. Yhtäkkiä pysähdyin. Silmäni olivat osuneet peiliin. Tuohon surkeaan olentoon joka minua sieltä tuijotti. Olin nähnyt sen muutaman viime kuukauden aikana useasti. Sillä oli kaikki ihmismäiset piirteet, mutta se ei ollut ihminen. Se näytti aivan minulta, mutta Claire niminen nainen, joka tuossa vartalossa oli ennen asunut, ei luultavasti tulisi koskaan takaisin. Forks oli ollut viimeinen mahdollisuuteni, mutta tänne tuleminen oli vain pahentanut tilannetta. Kaiken lisäksi olin sotkeutunut näiden ihmisten elämiin. Olin pilannut kaiken.
Elämäni olisi aina tällaista. En uskaltaisi kulkea ulkona pimeällä. Joka ilta pelkäisin nukkumaanmenoa ja painajaisia. Pelkäisin ikuisesti. Kaiken tämän tajuaminen sai hengitykseni salpaantumaan, ja luhistuin istumaan. En halunnut itkeä. En halunnut, että Bella ja Edward kuulisivat minut, mutta en saanut hallittua itseäni. Painoin pääni polviini ja annoin kaiken tulla ulos.
Kun itkuni oli laantunut hiukan, aloin kuulla äänekkäämpää ja äänekkäämpää keskustelua alakerrasta. Erotin nimeni sanojen joukosta. Äänet - varsinkin Bellan - voimistuivat edelleen. He riitelivät minun takiani. Miksi minun piti vetää muita alas mukanani? Suljin silmäni ja painoin käteni korviani vasten niin lujaa kuin pystyin. En voinut kuunnella sitä enempää.
Välittömästi pääni täyttivät muut äänet. Veden ropina siltä yöltä kaksi kuukautta sitten. Veitsen kilahdus kun se putosi maahan tänä iltana. ”Antakaa lompakkonne!” ”Katsotaanpa miltä näytät.” Miesten äänet kaikuivat päässäni, ja mielikuvani molemmista illoista sekoittuivat keskenään. Kuulin päässäni heidän molempien äänensä, mutta he olivat muuttuneet yhdeksi mieheksi. Yhdeksi hyökkääjäksi. Täydelliseksi hirviöksi.
Hirviö katsoi minua himoiten. Sen mustat silmät imivät valoa sisäänsä, ja se huohotti syvään. Hirviö virnisti sadistisesti ja syöksyi kädet ojennettuna kimppuuni.
Jokin kosketti olkapäätäni, ja parahdin kauhusta. Nostin kasvoni ja aukaisin silmäni. Bella oli kyyristyneenä vieressäni. Hän veti kätensä pois nopeasti.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Bellan sanoi hennosti. Hänen silmistään näki, että hän oli itkenyt juuri.
Hitaasti hän istui minua vastapäätä kapean pesuhuoneen toiselle puolelle ja katsoi minua varovaisesti.
”Mitä tapahtui?”
Puristin huuliani yhteen, mutta en voinut estää kyyneleitäni valumasta. Bella tuntui ymmärtävän haluttomuuteni puhua asiasta ja painoi takaraivonsa kaakeloitua seinää vasten.
Aika tuntui matelevan. Bella istui kärsivällisesti minua vastapäätä, vaikka hän oli selvästi nukahtamassa kohta. En voinut edes kuvitella nukkumista. Tiesin minkälaista unta tulisin näkemään.
”Minun ei olisi pitänyt tulla tänne”, sanoin hiljaa.
Bella havahtui hiukan. Hän ei pysyisi hereillä kauaa.
”Tiedän mitä sinulle tapahtui.” Muutama kyynel vieri Bellan poskea pitkin. ”Sinun ei tarvitse selittää minulle mitään.”
Miksi heidän oli pitänyt kertoa hänelle, ja sotkea hänet tähän? Tosin, kai minä olin sotkenut Bellan tähän itse tulemalla tänne yöksi. Enkö voinut tehdä mitään oikein?
”Minä tiedän, miltä tuntuu, kun koko elämäsi viedään.”
”Mitä sinä sellaisesta muka tiedät?” kysyin äkäisesti. Itseäni kohtaan tuntema vastenmielisyys oli tihkunut ääneeni.
Bella käänsi kasvonsa alas ja niiskutti. Pystyinkö enää tekemään muuta, kuin aiheuttamaan mielipahaa?
”Bella, olen pahoillani.”
Hän nyökkäsi, mutta piti päänsä alhaalla. Minusta ei ehkä ollut kenellekään fyysistä vaaraa, mutta en voisi jäädä tänne. Jasper tuskin halusi nähdä minua enää, ja en voinut tuhota Bellan elämää omani mukana. Lähteminen olisi ainoa vaihtoehto.
-
Oi ihanaa jatkoa.. <33
Mahtava pätkä, taas.
Ihanaa että saat jatkoa väännettyä näinkin nopeasti.
Jatkoa pyydän edelleen. ((:
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Suklaamurunen: Kiitoksia jälleen. Niin siis tämähän on jo valmis ficci :) Vilkasen vaa aina luvut läpi ja laittelen parin päivän välein :)
Tässäpäs seuraava.
7. Väsymys
Bella oli jo nukahtanut. Hän istui seinää vasten, ja hänen päänsä nojasi lavuaarin reunaan. Nousin niin hiljaa kuin pystyin ja otin toilettilaukkuni. Keräsin loput tavarani Bellan huoneesta ja laitoin ne reppuuni. Lopuksi otin peiton hänen sängyltään ja hiivin takaisin pesuhuoneeseen.
Yhtäkkiä Bella alkoi ynähdellä ja nytkähdellä. Jähmetyin paikalleni. Sydämeni hakkasi, ja pidätin hengitystäni. Bella ei reagoinut minuun mitenkään. Hänen täytyi nähdä painajaista. Asettelin peiton varovaisesti hänen päälleen.
”Edward… älä…”, hän puhui unissaan.
”Hyvästi Bella”, kuiskasin.
Hain reppuni ja hiivin varovaisesti alakertaan ja suoraan ulos. Ulkona oli melko hiljaista, iloista linnunlaulua lukuun ottamatta. Vilkaisin kännykkääni. Kello oli hiukan yli seitsemän aamulla. En ollut nukkunut melkein vuorokauteen. Pakotin jalkani liikkeelle ja lähdin kävelemään Forksin keskustan suuntaan.
Vaikka raikas ilma virkistikin hiukan, väsymys turrutti jo aistejani. Mutta en valittanut. Väsyneenä oli hankala ajatella mitään, ja olin oppinut jo viikkoja sitten, että se oli parasta, mitä saatoin toivoa. Ainoa huono puoli väsymyksessä oli se, että jossain välissä joutuisin nukkumaan. Joutuisin kohtaamaan hirviöni. Sydämeni alkoi laukata epätasaisesti, kun edes ajattelin asiaa.
Käveltyäni jonkin aikaa huomasin, että jokin liikkui minua kohti tietä pitkin. Yritin epätoivoisesti tarkentaa katsettani siihen, mutta silmäni olivat liian väsyneet tottelemaan. Matalalla kulkeva hahmo lähestyi nopeasti, kunnes erotin sen ääriviivat tarpeeksi selkeästi. Se oli koira. Se oli sama kultainennoutaja, jonka olin nähnyt muutama päivä sitten Cullenien talolla.
Koira juoksi viereeni ja haukahti äänekkäästi.
”Hei taas”, sanoin ja jatkoin pysähtymättä.
Eläin seurasi vierelläni. Välillä se nuolaisi kättäni ja uikahti.
”Eikö sinulla ole kotia? Et sinä kyllä kulkukoiralta näytä.” Rapsutin sen pehmeää turkkia.
Koira katsoi minua. Se näytti huolestuneelta. Jopa eläimet säälivät minua.
Yhtäkkiä koira pysähtyi ja kääntyi tien vasenta puolta reunustavan metsikön suuntaan. Se nosti kuononsa ylös liikuttaen sitä oikealta vasemmalle ja nuuhki ilmaa. Jatkoin matkaani. Parempi vain jos koira jäisi. Joku voisi löytää sen ja toimittaa oikealle omistajalleen. Kuulin kaksi äänekästä haukahdusta takaani, ja pian eläin oli jälleen vierelläni.
”Sinä et taida luovuttaa helposti?” huokaisin.
Muutaman sata metriä käveltyämme aloin kuulla ääntä. Aivan, kuin joku olisi huutanut. Pian näin uuden hahmon lähestyvän.
”Jesse! Jesse, missä olet?” Miesääni kuului jo selvästi.
Koira haukkui iloisesti ja hypähteli puolelta toiselle. Mies kiihdytti hiukan vauhtiaan.
”Jesse, tänne ja heti!” hän komensi.
Mies oli ehkä kuusikymmentävuotias. Hänen harmaat hiuksensa yhdistyivät tuuheaan partaan, ja yhdessä ne peittivät melkein koko kasvot.
”Olen todella pahoillani”, mies sanoi, kun hän napsautti hihnan koiran kaulapantaan kiinni. ”En tiedä, mikä tälle koiralle on tullut.”
”Ei se mitään.” Yritin hymyillä.
Mies käänsi katseensa minuun ensimmäistä kertaa. Hän yritti pitää kasvonsa rauhallisina, mutta erotin silti pienen nykäyksen hänen ilmeessään. Saatoin vain kuvitella miltä näytin. Silitin koiraa vielä nopeasti ja jatkoin matkaa.
”Saanko kysyä, minne olet menossa?”
Käännyin takaisin miestä kohti. ”Linja-autoasemalle.”
”Asun tuossa vähän matkan päässä. Voin viedä sinut sinne, jos haluat.”
Tuntematon mies pyytää minua talolleen harvaan asutulla alueella. Ihmiset olivat vasta heräilemässä. Kukaan ei huomaisi, jos katoaisin. Voisiko maailmankaikkeus olla niin tiukasti minua vastaan? Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Hymyilin hiukan itsetuhoiselle ajatukselleni.
”Hyvä”, mies sanoi iloisesti ja lähti kävelemään koiransa kanssa.
Hän oli selvästi tulkinnut hymyni väärin. Toisaalta, olin sen verran uupunut, ettei käveleminen juurikaan innostanut, joten astelin miehen perään.
Tämä ei selvästikään ollut hyvä idea. Oli idioottimaista koetella onneani, viimeaikaiset tapahtumat huomioiden. Tosin, koettelinko minä onneani, vai enkö vain välittänyt enää? Toivoinko jopa, että minulle tapahtuisi jotain? Sykkeeni kiihtyi, ja lihakseni heräsivät, kun aloin seurata miehen jokaista liikettä. En minä sentään vapaaehtoisesti antaisi itselleni käydä huonosti.
Jonkin matkan päästä mies kääntyi talon pihalle koira mukanaan. Seurasin perässä lihakseni jännittyneinä - valmiina juoksuun. Auto ainakin oli pihalla, joten minulla ei olisi mitään syytä mennä autotalliin tai taloon sisälle. Kävelin hitaasti ja koetin katsella huomaamattomasti ympärilleni. Yhtäkkiä talon ulko-ovi aukesi, ja jähmetyin paikalleni.
”Noh, Ben. Mietinkin mihin jäit. Et kai päättänyt vaihtaa minua nuorempaan?” Miestä, Beniä, ehkä muutaman vuoden nuorempi nainen astui ovesta ulkovaatteet päällään.
”Haa, haa. Todella hauskaa”, Ben sanoi, aukaisi auton oven ja nykäisi hihnasta. Koira hyppäsi kiltisti takapenkille. ”Jesse karkasi taas ja meni kiusaamaan tätä nuorta neitoa.”
Ben sulki oven ja kääntyi minua kohti. ”En huomannutkaan kysyä nimeäsi. Minä olen Ben, ja tuo vitsiniekka on Jenny.”
”Claire”, hengähdin varovaisesti.
Jenny käänsi katseensa minuun. Välittömästi huoli ilmestyi hänen kasvoilleen. Yritin näyttää siltä, etten olisi huomannut sitä.
”Olen pahoillani Jessestä. En tiedä, mikä siihen on tullut.” Jenny käveli hiukan lähemmäs autoa. ”Muutama päivä sitten kun olimme bensa-asemalla, se vain karkasi aukinaisesta ovesta ja juoksi metsään.”
Jesse katsoi minua autosta ja läähätti. Aiheutin ongelmia jo koirillekin. Tai ainakin niiden omistajille.
”Onneksi se tuli takaisin muutaman tunnin päästä”, Ben jatkoi. ”Lupasin Clairelle kyydin linja-autoasemalle. Mehän menemme sinne päin kuitenkin.”
”Totta kai, totta kai.” Jenny hymyili. ”Lähdetäänkö heti?”
Ben nyökkäsi.
Istuin auton takapenkille, ja lähdimme liikkeelle. Jesse laski kuononsa syliini. Sen anovaa katsetta oli mahdoton vastustaa. Laskin käteni sen päälle ja rapsutin sitä kevyesti. Jesse tuhahti tyytyväisesti ja sulki silmänsä. Jenny kääntyi takapenkkiä kohti.
”Jopas se pitää sinusta. Ihan kuin olisitte vanhoja tuttuja.”
Hymähdin.
Vaikka matka oli lyhyt, auton rauhallinen hurina ja tasainen kulku saivat oloni rauhoittumaan. Tunsin itseni jo pelottavan väsyneeksi. Vuorokauden valvominen - painajaisia vältellessä - ei ollut minulle mitenkään epänormaalia, mutta minusta tuntui, että olin henkisesti täysin tyhjä. Kaikki adrenaliini oli imetty vartalostani. Yritin keskittyä ulkona näkyviin rakennuksiin ja Jessen rapsuttamiseen, jotta aivoillani olisi jotain tekemistä.
Vihdoinkin olimme asemalla. Kiitin Beniä ja Jennyä ja nousin autosta. Jesse uikutti perääni surullisesti. Vedin raikasta ilmaa sisääni ja venyttelin jäseniäni. Lipunmyynti oli onneksi jo auennut. Myyjä tuntui olevan ihmeissään, kun ostin vain ensimmäisen lipun pois Forksista. Sekin tosin lähti vasta tunnin päästä. Kävin juomassa kaksi kuppia kahvia aseman kahvilassa ja kulutin lopun aikani kävelemällä ympäriinsä. Yritin pitää sykettäni yllä.
Linja-auto saapui viisi minuuttia myöhässä. Olin kuluttanut viimeiset kaksi kuukautta suurimmaksi osaksi makaamalla sängyssäni, joten jalkani olivat jo alkaneet valittaa kävelyn rasituksesta. Minun lisäkseni kyytiin nousi mies ja nainen, eikä autossa ollut aikaisemmilta pysäkeiltä kuin muutama muu matkustaja. Huokaisin helpotuksesta, kun istuin pehmeälle penkille. Ainakin Forks olisi kohta takanani.
Puut lipuivat ikkunan takana. Forks oli jo jonkin matkan päässä, mutta pahin oli vasta edessä. Silmäluomeni tuntuivat jo tuskaisen painavilta. Kuinka kauan vielä selviäisin? Taistelisin niin kauan kuin mahdollista.
Yritin löytää aivoilleni tekemistä. Jasper. Tuo nimi ei enää herättänyt minussa toivoa, mutta silti se oli kirkkaimpana mielessäni, joten keskityin siihen. Selasin muististani hänen sanomisiaan, tartuin joka sanaan. Keskityin hänen äänensä puhtaaseen sointiin. Mieleeni tuli myös hetki eiliseltä illalta, jolloin hänen äänensä oli kuulostanut lähinnä eläimelliseltä murinalta, mutta työnsin sen äkkiä pois ajatuksistani.
Seuraavaksi keskityin hänen ulkonäköönsä. Suljin silmäni ja kuvittelin Jasperin seisomaan edessäni. Hänen olemuksensa oli totutun rauhallinen. Lempeä katse paistoi hänen kullanruskeissa silmissään. Tummat vaatteet loivat jyrkän kontrastin hänen kalpeaa ihoaan vasten. Jasper hymyili hiukan ja sanoi jotain. Hänen huulensa liikkuivat kuin hidastettuna. Hitaasti hänen silmänsä muuttivat väriä, kunnes ne olivat sysimustat. Kaikki valo alkoi kadota ympäriltäni. Jasper käveli rauhallisesti minua kohti. Hänen hymynsä oli muuttunut irvistykseksi, ja hänen hampaansa välkehtivät pimeydestä huolimatta. Seisoin paikallani kauhusta jähmettyneenä.
”Claire”, Jasper sanoi äänellä, jota en tunnistanut.
Hän nosti kätensä ja silitti poskeani hellästi. Vaimea murina alkoi kohota Jasperin rinnasta. Murina voimistui, kunnes se repi tärykalvojani paikoiltaan. Yhtäkkiä Jasperin käsi tarttui kurkustani. Yritin turhaan taistella sitä vastaan. Happi katosi vartalostani. Keskitin kaikki voimani ja huusin.
Silmäni revähtivät auki. Yritin keskittyä rauhoittamaan katkonaisen hengitykseni. Miten olin voinut antaa itseni nukahtaa ja miten olin voinut sotkea Jasperin painajaiseeni? Hän ei ansainnut sitä.
Silmäni halusivat sulkeutua uudelleen. Ne halusivat sulkea minut pimeyteen. Tartuin hiuksistani ja revin kaikella voimallani. Kivun olisi pakko pitää minut hereillä.
Muutaman minuutin päästä linja-auto hiljensi vauhtiaan ja kääntyi huoltoaseman pihaan. Vihdoinkin. Kipu alkoi käydä jo sietämättömäksi, mutta väsymykseni ei helpottanut. Kuski ilmoitti pitävämme kymmenen minuutin tauon, ja ryntäsin ulko-ovea kohti heti, kun hän aukaisi sen. Ulos päästyäni en pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa huoltoaseman takana olevaa metsää kohti. Pakotin jalkani kiihdyttämään vauhtiaan ja huokaisin helpotuksesta, kun sydämeni alkoi laukata.
Olin juossut ehkä minuutin, kun kännykkäni alkoi soida. Hidastin vauhtini kävelyksi ja kaivoin sen taskustani. Numeroa ei ollut puhelimeni muistissa, joten päätin olla vastaamatta. En edes tiennyt, kuka minulle voisi soittaa. Samalla huomasin, että olin jättänyt reppuni linja-autoon. Ainakin minulla olisi jokin syy mennä takaisin sinne. Juuri kun laitoin puhelimen takaisin taskuuni, se alkoi soida uudelleen.
”Mitä?” vastasin siihen ärsyyntyneenä.
”Claire---” Suljin puhelimen. Se oli Bella.
Hän oli tietenkin herännyt. Ehkä minun olisi pitänyt jättää viesti.
Puhelin huusi jälleen epätoivoisesti. Painoin vihreää luuria.
”Bella, en ole tulossa takaisin. Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.”
”Claire, älä sulje puh---” En kuunnellut häntä. Miksi hän ei voinut antaa minun olla rauhassa? He eivät tarvinneet minua elämiinsä.
Olin pysähtynyt huomaamattani. Ilma oli puolipilvinen ja tyyni. Metsä oli omituisen hiljainen, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Puhelimeni ääni rikkoi hiljaisuuden nopeasti.
Nostin sen korvalleni. ”Mistä edes tiedät numeroni?”
”Claire, sinun täytyy mennä heti takaisin linja-autoon.” Bellan ääni oli kiivas.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä. Miten hän tiesi, missä olin?
”Ole kiltti, juokse äkkiä takaisin!”
Tunsin kevyen tuulen vireen selässäni.
”Claire, luota minuun. Juokse!”
Kuulin pehmeää lehtien rahinaa takanani ja käännyin nopeasti ympäri. Samassa minusta tuntui, kuin metallitanko olisi kiertynyt ympärilleni. Se lukitsi käteni paikoilleen. Vasen käteni oli puristettuna kylkeäni vasten, ja oikea piti puhelintani edelleen korvallani.
Väsyneet silmäni yrittivät tarkentua edessäni oleviin kasvoihin, mutta näin vain punaista. Kasvoja reunustivat liekehtivän punaiset hiukset, mutta katseeni ei yrittänyt tarkentua niihin. Huomioni oli kiinnittynyt verenpunaisiin silmiin, jotka katsoivat minua tyytyväisenä. Nainen nojasi kasvojaan hiukan eteenpäin niin, että hänen huulensa olivat puhelimeni vieressä.
”Hei Bella.”
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
”Claire, haluan, että puhut isälleni huomenna.” Claire iski auton oven kiinni ja ei luultavasti kuullut puoliakaan.
Painoin otsani rattia vasten. Ei tästä tullut mitään. Jos olisin repinyt sen miehen pään irti, olisi Claire epäilemättä alkanut ihmetellä, mikä olin. Olisin luultavasti joutunut ketomaan hänelle kaiken. Tosin, sitten ainoat mahdollisuudet olisivat olleet tappaa hänetkin, tai muuttaa hänet yhdeksi meistä. Claire ei ansainnut kumpaakaan niistä vaihtoehdoista.
Kuulin, kun Claire aukaisi Bellan talon ulko-oven. Ainakin hän olisi nyt turvassa.
’Edward, soita, jos jotain tapahtuu.’
Kaasutin auton liikkeelle. Moottori ulvoi, kun pakotin sen antamaan kaikkensa. Auto pitäisi ainakin viedä pois ensin. Mutta entä sen jälkeen? Auttaisiko sen miehen tappaminen mitään? Ehkä minusta tuntuisi paremmalta, mutta ansaitsinko sitä? Ei hänestä kyllä välttämättä olisi vaaraa vähään aikaan. Tuskin hän uskaltaisi ryöstää ketään ihan heti tämän iltaisen jälkeen. Claire oli selvästi sitä miestä vahvempi. Hän ei luultavasti selviäisi Clairen tunteista kovin helposti.
Renkaat ulvahtivat, kun pysäytin Porschen. Autotallin ovi sulkeutui itsestään perässäni. Nousin autosta. Juuri kun olin iskemässä oven kiinni, Alice ilmestyi eteeni. Hänen katseensa oli huolestunut. Hymyilin hiukan ja suljin oven varovasti. Valitettavasti Alicen huolestuneisuus ei kadonnut. Olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut huolestunut autostaan eikä minusta. Vilkaisin pihalle vievää ovea.
”Carlisle on jo etsimässä sitä miestä. Parempi jättää se hänelle.” Alice tarttui käteeni. ”Mennään ylös. Sinun täytyy saada rauhoittua.”
En jaksanut vastustella. En tiennyt, mitä Carlisle aikoi tehdä, mutta olin varma, ettei se ollut tarpeeksi. Silti, ehkä oli parempi, että se oli pois minun käsistäni.
”Tiedämmekö mitään uutta Victoriasta?” kysyin, kun ohitimme keittiön.
Alice ravisti päätään. ”Hänen onnistui livahtaa susien vartioinnin läpi. Edward ja Bella olivat onneksi ulkona, kun hän kävi siellä. Emmett lähti sinne vähän aikaa sitten varmuuden vuoksi. Bella on täysin turvassa.”
Nyökkäsin. Alice oli tietenkin tehnyt kaikkensa nähdäkseen jotain Clairesta, joten Victoria oli päässyt livahtamaan näinkin lähelle. Victoria jahtasi Bellaa mielipuolisesti. Jonain päivänä hän tekisi virheen, ja pitäisin huolen, että hän maksaisi siitä.
Pian olimme yläkerrassa ja huoneessamme. Riisuin takkini, heitin sen sohvalle ja rojahdin mahalleni sängylle. Painoin pääni tyynyihin. Kovasta yrityksestä huolimatta, en saanut tukehdutettua itseäni. Alice tuli viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Kaikki tulee menemään hyvin.”
”Eiköhän se vaihtoehto ole jo ohitettu”, mumisin tyynyihin.
Alice huokaisi ja käänsi minut selälleni. Rutistin hänet rintaani vasten.
”Anteeksi, että olen ollut tällainen. En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.”
”Miten niin anteeksi?”
”Tuntuu, että olen käyttänyt kaiken aikani Clairesta murehtimiseen. En ole huomioinut sinua tarpeeksi.”
Alice nosti päätään ja hymyili. ”Minusta on hienoa, että välität jostain ihmisestä.”
Silitin Alicen poskea kevyesti. Hänen pehmeä ihonsa tuntui kihelmöivältä sormeani vasten.
”En ansaitse sinua.”
”Älä ole naurettava.”
Hymyilin hiukan. Alice hyväksyi reaktioni ja laski päänsä takaisin rintaani vasten.
Ulkona pimeys oli hiljalleen väistymässä. Alice hengitti rauhallisesti. Olisi melkein voinut luulla, että hän nukkui. Voisimme varmaan antaa tämän sängyn Bellalle, kun tämä kaikki olisi ohi. Tai ehkä Edward haluaisi sängyn huoneeseensa Bellaa varten. Tosin, Edward tuskin halusi antaa Bellalle mitään ideoita.
”Sisään”, Alice sanoi yhtäkkiä ja nousi istumaan seinää vasten.
Carlisle aukaisi oven ja astui huoneeseen.
”Löysitkö hänet?” kysyin ja nousin istumaan Alicen viereen.
Carlisle nyökkäsi rauhallisesti.
”Ja?” Odotin. ”Mitä teit?”
”En mitään.”
”Et mitään?” ärähdin.
”Minun ei tarvinnut. Hän oli kuollut.”
Tunsin, että Alice jakoi hämmennykseni.
”Hän oli viiltänyt ranteensa.” Carlisle kaivoi taskujaan. ”Hänen ruumiinsa vieressä oli tämä.”
Hän ojensi pienen paperin palan. Alice nappasi sen ennen minua.
”Olen ollut paha ihminen. En koskaan uskonutkaan pääseväni taivaaseen, mutta en ajatellut kokevani helvettiä elämäni aikana. Valo on kadonnut ympäriltäni. Ehkä minulla käy onni, ja kuoleman jälkeen ei ole muuta kuin tyhjyys”, Alice luki tekstin hiljaa.
”Mitä teit?” Carlisle kysyi.
”Annoin hänen tuntea saman mitä Clairekin.”
Hetken ajan olimme kaikki hiljaa. Yritin epätoivoisesti aistia Alicen tunteita. Miksi minulla ei ollut Edwardin kykyä? Halusin tietää, mitä Alice ajatteli minusta nyt. Näkikö hän minut vihdoinkin sinä hirviönä, joka olin? Mitä minun pitäisi tehdä korjatakseni tämä?
”Hyvä”, Alice sanoi yllättäen.
Carlislen ja minun päät kääntyivät katsomaan häntä. Alice vastasi katseeseeni.
”Se mies ansaitsi sen. Hän aiheutti Clairessa ne tunteet itse. Sinä et tappanut häntä siellä kujalla. Et vaikka hän olisi sen ansainnut.”
”Mmm-m.” Carlisle nyökkäsi.
Sohvalla puhelin alkoi soida takkini taskussa. Välähdyksessä Alice vastasi siihen.
”Ai.” Hän kurtisti kulmiaan. ”Ei, ei. Antaa Emmetin tehdä se.”
Alice sulki puhelimen ja käveli viereeni.
Hän laski kätensä olkapäälleni. ”Claire on lähdössä pois.”
Yritin nousta ylös, mutta Alice painoi minut takaisin istumaan. ”Emmett pitää huolen, että hän pääsee turvallisesti linja-autolle, ja lähtee sitten metsästämään Rosalien kanssa.”
”Et voi tehdä mitään nyt. Lupaan, että yritämme keksiä jotain Clairelle, mutta meidän täytyy myös pitää Bella turvassa Victorialta”, Carlisle sanoi.
Hän oli oikeassa. Victoria oli tällä hetkellä tärkein murheemme. Etsisimme Clairen myöhemmin. Carlisle keksisi kyllä jonkin keinon auttaa häntä.
Makasimme jälleen sängyllä. Alice piirteli sormellaan kuvioita vatsalleni. Claire oli luultavasti jo lähtenyt Forksista. Meidän täytyi vain luottaa siihen, että Alice näkisi hänen tekemisiään sen verran, että löytäisimme hänet myöhemmin. Minusta tuntui, että ainoa keino auttaa Clairea olisi kertoa hänelle meistä. Ehkä olisi mahdollista pitää hänet salassa Voltureilta. Se luultavasti onnistuisikin, elleivät he olisi niin kiinnostuneita Bellasta.
Yhtäkkiä Alicen terävät kynnet painautuivat kivuliaasti vatsaani vasten. Kampesin ne irti väkisin ja nostin hänet niin, että näin hänen kasvonsa. Alicen silmät liikkuivat levottomasti
”Mitä?” kysyin huolestuneesti.
”Claire”, Alice hengähti.
”Näet hänet nyt?”
”En, vaan Victorian.”
-
Tää on hyvä kirjotus virheitä en oo löytänyt yhtään ja teksti on todella sujuvaa...toivottavasti jatkoa tulee Todella pian....kiitos tästä luvusta paljon söpöjä kohtia..ja hyvä että Jasper muisti välillä Aliceakin ja ei van juossut Clairen perässä..jätit todella jännään kohtaan..
-
Juu, jännään kohtaan jätit, enkä voi muuta, kuin taas odottaa jatkoa. ;)
Kirjoitusvirheetöntä taas, enkä keksi mitään kommentoitavaa, kun ei niitä ollut. Näissä tapauksissa voi yleensä ruveta pilkunviilaukseen, niin viestit eivät ole aivan turhia. :D
-
Juu, jännään kohtaan jätit, enkä voi muuta, kuin taas odottaa jatkoa. ;)
Kirjoitusvirheetöntä taas, enkä keksi mitään kommentoitavaa, kun ei niitä ollut. Näissä tapauksissa voi yleensä ruveta pilkunviilaukseen, niin viestit eivät ole aivan turhia. :D
- Noora.
Just näin... (((:
-
Kiitokset suuret jälleen kerran Cullen 12, Noora ja Suklaamurunen. Oli tarkotus eilen pistää jo tämä seuraava, mutta oli niin väsymys, ettei jaksanu värähtääkää. Loppukin alkaa jo olla lähellä. Mutta tässäpäs tämä seuraava.
8. Victoria
Hetken ajan oli melkein täysin hiljaista. Kuulin vain Bellan katkonaisen hengityksen puhelimen toisesta päästä.
”Bella, oletko siellä?” punahiuksinen nainen kysyi.
Tajusin, että hän piti minusta kiinni pelkällä kädellään. Yritin rimpuilla itseäni irti, mutta nainen ei tuntunut edes huomaavan sitä. Miten hän pystyi olemaan niin vahva? Vai olinko vain niin uupunut, etten saanut kehostani enää mitään irti?
”Beeeellaaaaa”, nainen kutsui korkealla äänellään.
Hän nosti päätään niin, että kasvomme olivat jälleen vastakkain. En voinut irrottaa katsettani hänen silmistään. Verenpunainen magma virtasi niiden pupillien ympärillä. Silmien väri oli aivan eri, mutta en silti voinut olla vertaamatta niitä Jasperin silmiin. Jotenkin väri näytti aivan siltä kuin se olisi liekehtinyt.
Nainen mutristi hiukan huuliaan. Samassa minusta tuntui, kuin keskivartaloani olisi muserrettu ruuvipenkissä. Käteni puristuivat sisäänpäin, ja kylkeni olivat räjähtämäisillään. Keuhkoni tyhjenivät, ja valtaisa tuskanhuuto purkautui huuliltani.
”Kyllä! Kyllä, minä olen täällä!” Bella huusi. Kuulin kyyneleet hänen äänessään.
Kivun lähde hellitti, ja nainen hymyili tyytyväisenä.
”Voi, kuinka mukava kuulla sinua.”
Kipu oli löytänyt vartalostani vielä käyttämättömän adrenaliinin lähteen. Rimpuilin ja yritin riuhtoa itseäni vapaaksi.
”Ystäväsihän on melko sisukas.”
Koetin vääntää käsiäni irti ja potkin jaloillani. Sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Aivan kuin olisin taistellut betoniseinää vastaan.
”Noh, noh.” Nainen ravisteli päätään paheksuvasti, ja hänen punaiset hiuksensa keinuivat puolelta toiselle. ”Etkö saanut vielä tarpeeksesi?”
Ote ympäriltäni kiristyi hiukan, ja jähmetyin paikalleni. En halunnut tuntea äskeistä uudelleen.
”Victoria, ole kiltti äläkä satuta häntä”, Bella sanoi puhelimen toisessa päässä.
”Bella, Bella”, nainen – Victoria - kujersi. ”Täytyyhän minullakin jotain hauskaa olla.”
Yritin epätoivoisesti selittää tilannetta itselleni. Olinko voinut nukahtaa jossain vaiheessa? Ainakin tämä olisi täysin uusi versio painajaisestani. Ja niin naurettavalta kuin se tuntuikin, tämä oli helpotus niihin muihin verrattuna. Toisaalta, tämä tuntui niin todelliselta. Ehkä vain hourailin. Se oli kyllä täysin mahdollista. Silloinkin tämä olisi helpotus, ehkä jopa unelmieni täyttymys. En osannut edes kuvitella parempaa vaihtoehtoa, kuin todellisuuden pakoilu ilman painajaisiani. Voisin ehkä elää ilman hirviötäni.
Päästin helpottuneen huokaisun, ja huuleni nousivat pieneen hymyyn. Victoria kohotti toista kulmakarvaansa ja hymähti.
”Tämäkö on hauskaa?”
Hän nosti vapaan kätensä olkapäälleni ja painoi sormensa sitä vasten. Hitaasti hän alkoi puristaa sormiaan nyrkkiin. Jäiset piikit tunkeutuivat vaatteiden läpi ihooni. Hengitykseni salpaantui, ja käsittämätön tuska voimistui voimistumistaan, kunnes tärisin kivusta. Yritin epäilemättä huutaa, mutta ääneni oli vain katkonaista vikinää.
”Victoria, ole kiltti ja lopeta. Teen mitä tahansa, jotta lopetat.” Bellan ääni rikkoutui, kun hän aneli. ”Saat minut Clairen tilalle!”
Piikkien liike loppui, mutta se ei vähentänyt kipua olkapäässäni lainkaan.
”Kyllä minä uskon, että vaihtaisitkin paikkaa hänen kanssaan. Mutta mitähän Edward siihen sanoisi? Antaisiko hän sinun tehdä sitä?” Hetken ajan ei kuulunut muuta kuin minun epätoivoista ulinaani. ”Sitä minäkin.”
Sormet irtosivat olkapäästäni, ja parahdin viiltävästä kivusta. Ei tämä unta voinut ainakaan olla. Kaikki oli liian aitoa. Ehkä se oli sitten vihdoin tapahtunut. Olin menettänyt järkeni. Jospa vain makasin oikeasti jonkin puun juurella ja kuolasin päälleni.
Victoria nosti olkapäätäni raadelleen kätensä eteemme. Veripisarat putoilivat hänen sormenpäistään. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä nenänsä kautta. Victorian punaiset huulet värisivät, kun hän puhalsi ilman ulos. Hitaasti hän nuolaisi etusormeaan, ja välittömästi terävä murina alkoi nousta hänen kurkustaan. Mitä helvettiä tämä oli?
Vartalo, jota vasten minut oli painettu, vavahteli syvään. Victoria aukaisi silmänsä. Hänen katseensa oli muuttunut. Punainen hänen silmissään ei enää virrannut. Se oli muuttunut kiveksi.
”Bella, minun täytyy mennä nyt. Joku karvaisista ystävistäsi on seurannut minua”, Victoria sanoi keskittyneellä ja matalla äänellä.
”Claire, kaikki tul---” Puhelin otettiin kädestäni, ja kuulin, kun se murskaantui läheistä puuta vasten.
Samassa Victoria kallisti hiukan päätään ja laski huulensa kaulalleni. Viiltävät terät upposivat ihooni, ja polttava kipu räjäytti tajuntani. Tuska sai niskani kaartumaan taaksepäin, ja yläpuolellani näkyvä taivas alkoi pyöriä. Tuntui, kuin elämäni olisi imetty minusta. Katseeni alkoi hämärtyä, ja tunsin, kuinka tietoisuuteni lipui hiljalleen pois.
”Kerro Bellalle terveisiä”, sumea ääni sanoi.
Yhtäkkiä sisälläni rasahti. Kuulin kuinka luuni murenivat kuin keksi. Oletin, että sellaista ääntä olisi säestänyt musertava kipu, mutta olin väärässä. En tuntenut mitään. En edes olkapäätäni johon Victoria oli upottanut sormensa.
Näkymäni alkoi muuttua nopeasti. Metsä vilisi edessäni, kunnes poskeni osui johonkin. Näytti siltä, että olin maassa. Yritin nousta ylös, mutta mitään ei tapahtunut. Yritin turhaa löytää käsiäni ja jalkojani. Rasahduksen täytyi siis olla selkärankani. Tunsin ilman liikkuvan kevyesti huulieni välissä. Ainakin hengitin. Yritin huutaa apua, mutta en juurikaan yllättynyt, kun suuni ei päästänyt ääntäkään. Täydellistä. Kohtaloni oli siis nääntyä kuoliaaksi metsässä. Ehkä tämä oli rangaistus siitä, kuinka huonosti olin käyttäytynyt.
Minua kadutti, että olin ollut niin epäkohtelias Bellaa kohtaan. Hän oli yrittänyt vain auttaa minua. Olin onnekas, että olin edes saanut tavata hänet. Täytyi olla melkoinen yhteensattuma, että hän oli silloin kuullut minusta kaupungilla, ja tullut katsomaan Cullenien talolle.
Aliceakaan en välttämättä olisi tavannut koskaan, ellei Jasperin ja Alicen veli olisi tarvinnut apua autonsa kanssa. Hän vaikutti mahtavalta ihmiseltä. Niin iloiselta ja energiseltä.
Mieleeni tuli hetki kun olin puraissut haavan huuleeni. Alice oli tullut huoneeseen ja istunut Jasperin syliin. Mietin Jasperin katsetta. Hän oli tuijottanut minua suu kiinni lukittuna. Hänen silmänsä olivat muuttuneet kiveksi. Aivan kuin Victorialla hetki sitten kun hän oli nuolaissut vertani sormestaan. Haava huulessani oli kyllä vuotanut jonkin verran. Muistin, kuinka Alice oli kääntänyt kasvonsa sivuun, kun olin huokaissut häntä kohti.
Ei hyvänen aika. Jos olisin kyennyt, olisin nauranut itselleni. Miten saatoin edes kuvitella mitään näin idioottimaista? Ainoa olento, joka voisi suhtautua vereen tuolla tavalla, oli...
Jotain liikkui puiden takana ja kiinnitti huomioni. Tumma hahmo eteni minua kohti. Se oli susi. En tiennyt, johtuiko se siitä, että katsoin sitä maan tasalta, mutta eläin näytti aivan valtavalta. Se käveli rauhallisesti luokseni.
Ehkä onneni oli kääntynyt. Tai en tiedä, kuka tätä kutsuisi onneksi, mutta susi ei ainakaan leikkisi kanssani. Se hoitaisi homman nopeasti. Aikaisemmin olin toivonut, että tämä olisi unta tai jotain hourailujani. En enää. En jaksanut tätä enää. Olin jo väsynyt tähän kaikkeen. Onneksi en tuntenut mitään. Saisin ainakin kuolla kivuttomasti. Maailmassa oli sentään sen verran armoa.
Susi siirtyi nuuskimaan kaulaani, ja välittömästi se päästi suustaan korvia raastavaa ärinää. Ääni jatkui hetken, kunnes eläin hiljeni aivan yhtäkkiä ja nosti päätään hiukan ylemmäs. Vaikutti ihan siltä, kuin se olisi miettinyt. Minuutin ajan eläin vain seisoi rauhallisesti. Välillä se vilkaisi minua. Minusta tuntui, että näin sen tummissa silmissä tutun katseen. Säälin.
Eläin murahti matalasti ja siirsi kuononsa kaulalleni. Näin silmäkulmastani, kuinka sen kita avautui ja paljasti rivin veitsenteräviä hampaita. Vihdoinkin. Suden kuono liikkui hitaasti, kunnes sen hampaiden täytyi peittää suurimman osan kaulastani.
Kyyneleet tulvivat silmiini ja sumensivat näkökenttäni. En minä ihan tällaista odottanut, kun kävelin sillä soratiellä muutama päivä sitten. Kukaan ei ainakaan voisi sanoa, etten olisi yrittänyt. Ja toisaalta, kai olin onnistunut ainakin osittain. Kohta minun ei tarvitsisi pelätä enää ikinä. Ajatus tuntui helpottavalta.
Suljin silmäni.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Loikkasin kapean joen yli ja jatkoin juoksuani. Puiden oksat katkeilivat, kun etenin tiheämmän kasvuston läpi. Pakotin jalkani antamaan kaikkensa.
Miksei Edward voinut lähteä? Hän olisi ollut nopeampi. Hänellä olisi ollut parempi mahdollisuus ehtiä ajoissa.
Kevyet askeleet yrittivät pysyä perässäni.
-
Kiitos taas jatkosta, jota tuli näin pian. Pelastit masentavahkon maanantaini. :)
Kirjoitusvirheitä en löytänyt, tosin en niitä pahemmin etsinytkään. Kyllä ne olisivat varmasti hypänneet esiin, jos sellaisia olisi ollut. ;)
Nyyhkistä, tajusin nyt, että tämä loppuu aivan pian. Miksiköhän vihaan sanontaa, että kaiken hyvän pitää loppua aikanaan ?
Miten vain, jään odottamaan viimeistä, varmaan taas loistavaa lukua. :D
-
Kiitos taas jatkosta, jota tuli näin pian. Pelastit masentavahkon maanantaini. :)
Kirjoitusvirheitä en löytänyt, tosin en niitä pahemmin etsinytkään. Kyllä ne olisivat varmasti hypänneet esiin, jos sellaisia olisi ollut. ;)
Nyyhkistä, tajusin nyt, että tämä loppuu aivan pian. Miksiköhän vihaan sanontaa, että kaiken hyvän pitää loppua aikanaan ?
Miten vain, jään odottamaan viimeistä, varmaan taas loistavaa lukua. :D
- Noora.
Miten voi olla mahdollista, että Noora. ehtii aina sanoa kaiken mitä mä kommentoisin...? (((:
-
Kiitokset suuret jälleen :) Empä jaksanut enää pihtailla, niin tässä tämä viimeinen luku sitten.
9. Pahimmankin painajaisen täytyy loppua joskus
Kirkas valo tunnelin päässä? Venematka kuoleman valtakuntaan? Itse olin luullut, että kuoleman jälkeen olisi hiljaista. Että kaikki vain katoaisi. Siinä olin ainakin väärässä. Se oli lähinnä toisin päin. Korvia raastava ääni läheni minua äärettömän nopeasti. Se oli kuin leijonan karjaisu ja moottorisahan ääni yhdistettynä. Kun ääni oli kohdallani, se törmäsi johonkin ja jatkoi matkaa.
Jokin kosketti poskeani, ja aukaisin silmäni. Kyyneleeni estivät minua näkemästä kunnolla, mutta jouduin silti siristämään niitä. Aurinko pilkotti hiukan pilven takaa, mutta se ei ollut se, joka minua häikäisi. Se oli edessäni näkyvä kaunis enkeli.
”Claire, oletko kunnossa?” hän kysyi heleällä äänellään.
Huomaisin, että susi oli kadonnut viereltäni. Kuulosti siltä, että se taisteli leijonan kanssa vähän matkan päässä.
”Claire, voitko puhua?”
Auringonvalo kimalsi enkelin kasvoilta. Hän liikutti käsiään minua kohti. Äänestä päätellen ne repivät takkiani.
Yllättäen aloin tuntea jotain. Kaulaani alkoi pistellä omituisesti. Aivan kuin siihen olisi upotettu kuumia hammastikkuja. Hitaasti pistely alkoi syventyä ja edetä kaulaltani alaspäin.
Lisää vaatteitani repesi. Luultavasti paitani.
”Hyvä luoja”, enkeli huokaisi ja hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta.
Hän riisui jotain yltään, ja yhtäkkiä hänen kätensäkin kimalsivat. Niin kuin ne olisi peitelty tuhansilla timanteilla.
Hammastikut olivat edenneet käsiini. Tai ne olivat muuttuneet jo hehkuvan kuumiksi nauloiksi. Miten tämä oli mahdollista? Yritin liikuttaa käsiäni, mutta se ei edelleenkään onnistunut. Miten pystyin tuntemaan niissä yhtään mitään?
Enkeli kumartui ylleni, ja näkymäni muuttui hiukan. Minua nostettiin. Kuulin pyyhkimisen ääniä kaulaltani ja olkapäältäni.
”Olen todella pahoillani.” Ääni oli pelkkä kuiskaus.
Enkeli kietoi jotain ympärilleni, ja kuulin kuinka vetoketju sulkeutui.
Pilvet pakottivat aurinkoa jälleen taaksensa. Kimallus enkelin iholla alkoi haalistua, ja hänen kasvojensa piirteet alkoivat selventyä. Räpytin silmiäni. Yritin saada niitä kuivumaan.
”Ei mitään hätää.” Käsi silitti poskeani.
Alice. Miten hän oli löytänyt minut?
Tuskainen suden ulvahdus kantautui metsästä. Alice nosti katseensa ja katosi samalla näkyvistäni. Paniikki alkoi vyöryä mieleeni. Oliko hän jättänyt minut? Oliko hän lähtenyt sutta karkuun? Satuttaisiko susi häntä?
Vaikka olin huolissani Alicesta, siihen oli vaikea keskittyä. Kipu täytti ajatukseni. Liekit virtasivat suonissani, ja tuntui kuin jalkojani olisi poltettu sisältäpäin.
”Mitä Victoria teki hänelle?” Kuulin yhtäkkiä tutun äänen.
Jasper ilmestyi ylleni. Hänen katseensa oli kohdistettuna sivuun. Miten he olivat molemmat täällä?
”Alice?” Jasper vaati.
Hitaasti rauhallinen ilme hänen kasvoillaan tuhoutui. Hän kyyristyi viereeni ja käänsi kasvojani hiukan sivuun.
”Ei, ei. EI!” Ilma ympärilläni värähteli.
Hetken ajan oli hiljaista. Kipu oli tunkeutunut jo vatsaani.
”Voit imeä myrkyn hänestä.” Jasperin ääni oli tuskainen.
”En.”
”Pystyt siihen. Tiedät sen.”
”Jasper.”
Alice polvistui toiselle puolelleni ja kurotti kätensä ylleni. Päälläni olevan vaatekappaleen vetoketju aukesi.
”Hän ei tule selviämään ihmisenä”, Alice sanoi varovaisesti. ”Victoria piti siitä huolen.”
Jasperin kasvot vajosivat. Hän näytti väsyneeltä. Luovuttaneelta. Alice sulki vetoketjun, kumartui minun yli ja nosti kätensä Jasperin poskelle. En tiedä, miten pystyin ajattelemaan mitään tällaisessa tilanteessa, mutta jotenkin Alice ja Jasper näyttivät täydellisiltä toisilleen. He täydensivät toisiaan.
Raskaat askeleet lähenivät meitä laiskasti. Alice ja Jasper eivät tuntuneet välittävän niistä. Miksi? Pystyikö se olemaan mikään muu kuin se susi?
”Saatanan verenimijä. Katkaisit käteni”, matala ääni ärisi.
”Ole onnellinen, että annoin sinun pitää sen.” Jasperin ääni oli kylmä. ”Ja sinun on parempi kadota, jos et halua, että muutan mieleni.”
”Teidän olisi pitänyt antaa minun tappaa hänet. On parempi kuolla, kuin elää yhtenä teistä.”
”Jacob!” Alice kivahti vihaisesti. ”Vaikka oletkin tärkeä Bellalle, en aio estää Jasperia toistamiseen.”
Pieni hymy nousi Jasperin huulille.
Yritin seurata ympärilläni käytävää mielipuolista keskustelua, mutta se alkoi käydä entistä vaikeammaksi. Kipu täytti jo melkein koko vartaloni. Aivan kuin vatsalaukkuni olisi revennyt, ja sen happo olisi polttanut elimiäni.
”Olisitte valmiita rikkomaan sopimuksen hänen takiaan?” Jacob naurahti epäuskoisesti.
”Kai jonkun on pakko suojella viattomia ihmisiä teiltä eläimiltä”, Alice sähähti.
”Hän ei tule olemaan ihminen enää kauaa. Ja kuinka kauan luulette, että hän pysyy viattomana?”
Alice nosti katseensa Jacobin äänen suuntaan. ”Viimeinen mahdollisuutesi.”
Jasperin kädet jännittyivät, ja näin tutun liekehdinnän hänen silmissään.
”Hyvä on. Mutta pitäkää hänet kurissa.”
Raskaat askeleet loittonivat hitaasti, kunnes yhtäkkiä niiden rytmi tuplaantui, ja ne katosivat.
Liekit polttivat jo sydäntäni. Sen jokainen isku lisäsi kipua. Sydämeni puhalsi lisää lämpöä kehoani sisältäpäin polttavaan hiillokseen. Jos olisin pystynyt liikkumaan, olisin mielummin repinyt sen irti rinnastani itse, kuin antanut sen sykkiä enää hetkeäkään.
”Mitenhän tähän suhtaudutaan La Pushissa?” Jasper kysyi hiljaa ja rauhallisesti. Tilanteessa ei vaikuttanut olevan hänen mielestään mitään ihmeellistä.
”Aivan sama.” Alice jähmettyi hetkeksi ja tuijotti Jasperin ohi metsään. ”Carlisle tulee kohta läheiselle tielle autonsa kanssa.”
Alice vilkaisi minua ja käänsi sitten katseensa Jasperiin. ”Joko hänellä on kipuja?”
”Myrkky on ehtinyt jo hänen sydämeensä.”
”Sinun ei tarvitse salata enää mitään. Voit auttaa häntä.” Alice nousi ylös. ”Menen Carlislea vastaan.”
Välähdyksessä Alice katosi. Jasper katsoi hetken aikaa hänen peräänsä ja käänsi sitten katseensa minuun. Hän huokaisi raskaasti.
”En tiedä, mitä muuta voin sanoa, kuin että olen pahoillani.” Katumus paistoi hänen silmistään. ”Sinun täytyy ymmärtää, että en voinut tehdä mitään aikaisemmin.”
Jasper siirsi kätensä poskelleni ja sulki silmänsä. ”Sinä olit oikeassa Claire. Olit oikeassa kaikesta.”
Yhtäkkiä jotain muuttui. Kaikki muuttui. Minä muutuin. En ollut enää sama ihminen, joka olin ollut viimeiset kaksi kuukautta. En pystynyt enää olemaan hän. Kaikki kipu ja tuska katosivat mielestäni. Olin onnellinen oma itseni. En tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta en välittänyt.
Suljin silmäni. Pimeys ei tuntunut enää pelottavalta. Hirviöni ei enää vaaninut siellä. Oloni oli rauhallinen ja turvallinen. Tiesin, että liekit polttivat edelleen kehoani, mutta en tuntenut niitä. Leijuin pilven hattaralla, ja liekit olivat jossain maan tasalla.
Olin kuin unessa. Ihanassa iloisessa unessa. Hirviöni oli kadonnut eikä kukaan voinut vahingoittaa minua enää. Olin onnistunut. Olin todellakin onnistunut.
Olin vihdoinkin onnellinen.
// No kyllä tähän epilogi on vielä olemassa.
-
Awwwww <33. Tää on ihana! Jasper ja Alice on mun suosikit Houkutuksessa. Mä en osaa kommentoida mitään rakentavaa, mutta ylistää mä voin kyllä.
Pidin ehkä vielä hiukan enemmän siitä vaikeuksissa-ficistä, ku se oli kokonaan Jasperia<3, mut täytyy sanoo, että osaat kirjoittaa :D
Mä haluan lukea vielä lisää sun tekstejä, että tänne vaan :D
-
Oivoi. Tuo loppu, kaunista. <3
Kiitos ihan hirveästi. Oli tosi mukavaa luettavaa.
Täytyy minunkin sanoa, että pidin enemmän Vaikeuksissa-ficistä, juuri sen kokonaan-Jasperia takia. ((((:
Mutta kiitos vieläkin, ihan hirveästi.
Kiit♥s.
Suklaamurunen
-
Aww, aivan ihana. <3 Kiitos todella paljon tästä ficcistä. Epilogi on näemmä vielä olemassa, onneksi. :)
Minäkin pidin kyllä ehkä enemmän Vaikeuksissa -ficcistä, mutta ei minulla toisaalta ole valitettavaa tästäkään.
Kiitos vielä kerran.
-
Kiitos kiitos :) Ymmärrän kyllä hyvinkin, jos tästä vähemmän tykkää. En itekkään oikee perusta Twilight ficeistä missä on jotain itsekeksittyjä hahmoja, mutta toisaalta sitten tykkäsin tätä kirjottaa :) Mikähä lie siinäki. Ja sen verra paljonki tykkäs, että eiköhän tämäki jatku sitte jossai välissä uuden ficin merkeissä, kuhan koittas eka saaha ton Ikuisuuden alku ficin raapastua joskus valmiiksi asti.
Ja Jousiannalle ja miksei muillekkin, niin kaikki mun ficit on nykyään myös täällä foorumilla. En tiiä, mitä oot niistä lukenus, mutta pistän tähä vaikka linkit niihi kaikkii.
Eli Toisessa ulottuvuudessa:
Vaikeuksissa http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=9887.0
Loppu http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=10006.0
Hääpäivä | Jasper/Alice http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=9579.0
Ja Ulkoavaruudessa:
Ikuisuuden alku | Jasper/Alice (kesken) http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=9697.0
Vois tietenki tonne Ficcien listauksee pistää joskus topicin ku jaksaa, niin löytys helpommin :)
Tulipa nii pitkä tästä, että pistän ton epilogin omaan viestiin.
-
Epilogi: Menneisyys ja tulevaisuus
”Onko tämä varmasti hyvä idea?” Ääneni oli kirkas. Kuten se oli nykyään aina.
Katselin ulos paikallaan olevan auton ikkunasta. Kaupunki oli ihan niin kuin ennenkin, mutta silti en ollut nähnyt sitä koskaan ennen. En näin. Ulkona oli pimeää, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Kaikki oli vain hiukan erin väristä. Kaikki oli niin selkeää.
”Sinun ei ole pakko tehdä mitään, jos et halua”, Rosalie sanoi ja hieraisi hiuksiaan kädellään. ”Mutta minun mielestäni sinun pitäisi käydä siellä.”
Emme olleet Rosalien kanssa erityisen hyviä ystäviä, mutta hän ymmärsi kohtaloni muita paremmin.
Puhelin takkini taskussa värisi jälleen. Aikaa ei olisi enää paljon. En tiennyt, miten Rosalie oli pitänyt tämän salassa Alicelta ja Edwardilta, mutta ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin joku tulisi estämään meitä. Minua.
Vilkaisin kolmannessa kerroksessa olevaa parveketta. Toinen oikealta kuten Rosalie oli ottanut selvää. Hänen pitäisi tulla kohta kotiin. Huokaisin syvään. Tämä oli todella huono idea, mutta ehkä voisin ajatella tätä harjoitteluna.
Aukaisin auton oven ja nousin ulos. Yritin käyttää voimaani hallitusti ja suljin sen varovaisesti. Muistin Alicen ilmeen, kun Porschen ikkuna oli räjähtänyt sirpaleiksi, kun olin sulkenut sen oven hiukan huolimattomasti. Onneksi raha ei ollut meille ongelma.
Katsoin parveketta ja yritin arvioida etäisyyteni siihen. Olin sentään jo melko hyvä siinä. Vilkaisin vielä nopeasti ympärilleni. Ei ihmisiä näkyvillä. Kyyristyin hiukan ja ponnistin itseni ilmaan. Parveke läheni rauhallista vauhtia. Tuuli suhisi korvissani ja heilutti hiuksiani.
Tartuin parvekkeen reunaan ja heilautin itseni sille. Upotin kynteni ikkunan puiseen kehykseen. Nostin ikkunaa hiukan, ja sen alaosassa oleva lukko rasahti äänekkäästi. Jähmetyin paikalleni. Suurin osa rakennuksen ihmisistä oli jo nukkumassa. Vain yhdessä huoneistossa oltiin hereillä. Siellä oli juhlat. Ääni ei tainnut herättää kenenkään huomiota.
Aukaisin ikkunan ja menin sisään. Välittömästi lämmin ilma tunkeutui sieraimiini. Asunto oli saastaisen likainen ja sen myös haistoi. Pilaantuneen ruuan ja roskien haju ei silti peittänyt kokonaan ihmisen tuoksua, joka huoneessa leijaili. Vaikka suorastaan hölskyin verestä, hento tuoksu poltteli kurkkuani kevyesti.
Samassa tajusin, että en ollut yksin. Suuret kiiluvat silmät katsoivat minua ihmeissään. Hän ei varmasti ollut nähnyt mitään kaltaistani ennen. Hän oli nälissään, peloissaan ja yksinäinen. Kissa naukaisi varovaisesti.
”Ei mitään hätää”, kuiskaisin ja pakotin eläimen tuntemaan olonsa turvalliseksi.
Carlislen mielestä ei voinut olla sattumaa, että kykyni oli samantyylinen kuin Jasperilla. Mieleni oli ollut niin tuhoutunut, kun hän käytti kykyään minuun ensimmäistä kertaa, että jotain siitä oli täytynyt tarttua olemukseeni. Sille Carlisle ei keksinyt selitystä, miksi se toimi vain eläimiin. Jesse huomioon ottaen, se ei jälkeenpäin ajateltuna tuntunut kovinkaan yllättävältä. Jotenkin hän oli pystynyt aistimaan minusta huokuneen ahdingon jo kaukaa.
Tosin. Sen lisäksi että kykyni toimi vain eläimiin, se erosi muutenkin hiukan Jasperin kyvystä. Suurin ero oli, että pystyin sammuttamaan sen tarvittaessa. Taito jonka olin onneksi oppinut kohtalaisen nopeasti. En ollut pystynyt tappamaan eläimiä, kun olin aistinut heidän pelkonsa ja kauhunsa. Ei ollut kestänyt kauaakaan, kunnes janoni oli käynyt sietämättömäksi minulle ja ympäristölleni. Vaikka tiesin, että en kestäisi syyllisyyttä, jos joisin viattomasta ihmisestä, se olisi silti ollut minulle helpompaa kuin eläimen tappaminen.
Toinen ero oli, että eläimillä ei varsinaisesti ollut tunteita, vaan ne olivat enemmänkin vaistoja. Niiden manipulointi vaikutti myös suoraan eläinten käyttäytymiseen. Koska osasin poistaa kykyni käytöstä, ja se oli jo siksi erilainen kuin Jasperilla, Carlisle arveli, että voisin oppia muutakin kuin eläinten vaistojen hallintaa. Minua asia ei varsinaisesti kiinnostanut.
Kissa oli kävellyt viereeni ja puski nyt päätään jalkaani vasten. Kyyristyin ja silitin häntä erittäin varovaisesti. Olin jo ehtinyt harjoittelemaan graniittia pehmeämpien luontokappaleiden käsittelyä. Jesse oli tullut katsomaan minua muutaman kerran. Hän oli mukavaa seuraa, mutta lopulta olin joutunut ajamaan hänet pois. Olin pakottanut Jessen ajattelemaan, että kuuluimme kilpaileviin laumoihin. En voinut viedä häntä omistajiltaan.
Annoin kissan nuuhkia kättäni hetken ja nousin ylös. Hän naukaisi nälkäisenä. Katselin ympärilleni. Tyhjä ruokakuppi näkyi keittiön lattialla. Nimi oli kirjoitettu sen kylkeen.
”Camilla?” Kissa nosti katseensa ylös. Camilla.
Kävelin keittiöön. Pussillinen kissanruokaa oli tiskipöydällä. Otin sen ja täytin Camillan kupin. Raksut haisivat ällöttäviltä. Eivät tosin yhtään sen pahemmilta kuin kaikki ruuat, joista olin pitänyt ennen. Ruokavalioni oli nykyään melko yksipuolinen.
Camilla rouskutti ruokaansa äänekkäästi. Hänen vaalea turkkinsa oli melko heikossa kunnossa. Huonosti parantunut vaaleanpunainen arpi pilkotti hänen selässään. Asunnon hajusta päätellen hänen vessaansa ei oltu puhdistettu aikoihin. Hänestä ei pidetty huolta.
Hissin kello soi vaimeasti käytävässä. Joku astui hissistä ulos, ja askeleet alkoivat lähentyä. Ne pysähtyivät asunnon ulkopuolelle. Avainten kilinä sai Camillan nostamaan päätään ja juoksemaan pöydän alle. Hän pelkäsi tulijaa.
Menin olohuoneeseen. Ulko-ovi aukesi, ja kuulin hänen raskaan hengityksensä. Ovi sulkeutui, ja avaimet kilahtivat pöydälle. Hitaasti hän riisui takkinsa. Kiduttava tuoksu leijaili jo nenääni. Lopetin hengittämisen. Minun oli pystyttävä tähän. En tosin tiennyt vieläkään mihin.
Mies astui olohuoneeseen ja napsautti pienen pöytävalon päälle. Juuri sillä hetkellä jähmetyimme molemmat. Nuo kasvot. Jotkin muistot ihmiselämästäni olivat jo haalistuneet, mutta en usko, että unohtaisin niitä koskaan. Ne olivat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Hirviöni.
”Kuka olet, ja miten pääsit tänne?” Mies katsoi nopeasti ympärilleen.
Hänen äänensä sai suonissani virtaavan myrkyn kiehumaan. Lukitsin itseni paikalleni. Kuvottava virnistys nousi miehen kasvoille.
”Lähettikö Jonas sinut?”
En vastannut mitään. En pystynyt vastaamaan. Pelkäsin, että seuraava tekoni olisi repiä tuo virne hänen kasvoiltaan.
Mies käveli hitaasti minua kohti. Vaikka en hengittänyt, veren tuoksua oli mahdoton olla huomaamatta. Vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin.
”Ei mitään hätää. Ei sinun tarvitse pelätä minua.”
Miehen katse tutki minua ylhäältä alas.
”Jonas, Jonas”, mies mutisi hyväksyvästi. ”Toivoin kyllä blondia, mutta olet paljon kauniimpi, kuin osasin odottaa.”
Mies ei tunnistanut minua. En tiennyt, muistiko hän yhtään uhriaan, mutta en ihmetellyt, että hän ei osannut yhdistää minua siihen iltaan. En meinannut peiliin katsoessani vielä uskoa itsekään miltä näytin. Olin ollut ennenkin hyvän näköinen. Satakuusikymmentäneljä senttiä pitkä vartaloni oli ollut sopusuhtainen. Lainehtivat punaruskeat hiukset olivat reunustaneet naapurintyttömäisen kauniita kasvojani.
Enää minussa ei tosin ollut mitään naapurintyttömäistä. Ehkä se oli niin kuin muodonmuutokset kaikissa tyhmissä tosi-tv ohjelmissa. Minut oli muutettu tyrmääväksi kaunottareksi. Tai niin olisin kuvaillut itseäni ennen. Alicen tai varsinkaan Rosalien rinnalla en tosin näyttänyt kovinkaan ihmeelliseltä.
Miehen silmät ihailivat minua himokkaasti. Onneksi pieni lamppu ei valaissut huonetta kovin hyvin. Mies tuskin erotti silmieni väriä selvästi. Vaikka punainen niissä oli jo hiukan haalistunut, eivät ne näyttäneet vieläkään kovin ihmismäisiltä.
”Kyllä, kyllä”, mies kähisi ja astui melkein kiinni minuun.
Hänen sydämensä syke jyskytti korvissani. Valtimo hänen kaulallaan levitti ihanaa tuoksu minua kohti. Nielaisin suuhuni tulvivaa myrkkyä ja käänsin kasvojani hiukan sivuun. Mies nosti oikean kätensä olkapäälleni ja hieroi sitä kevyesti.
”Ei sinun tarvitse ujostella minun kanssani.”
Pienet möykyt ympäröivät hänen rannettaan. Murtuma ei ollut parantunut kunnolla. Tiesin, mistä hän oli sen saanut. Jasper oli kertonut kaiken. Mukaan lukien sen kuinka hän oli katkaissut tuon ranteen.
Mies laski kättään alemmas. Jokainen sentti antoi minulle uuden idean mitä minun pitäisi tehdä hänelle. Kiskaista hänen päänsä irti. Juoda hänet kuiviin. Repiä hänen raajansa irti. Heittää hänet ulos ikkunasta. Nykiä hänen sormensa irti yksitellen. Kutsua Rosalie paikalle. Se oli ideoista luultavasti kaikista sadistisin. Rosalie keksisi varmasti jotain, mitä en voisi edes kuvitella. Ja mieshän oli toivonut vaaleahiuksista naista.
”Meillä tulee olemaan varmasti hauskaa.”
Miehen käsi pysähtyi rinnalleni, ja hän puristi sitä kovakouraisesti. Kasvoni kääntyivät häntä kohti, ja katseeni porautui hänen silmiinsä.
”Ranteesi ei ole näköjään parantunut vieläkään.” Ääneni oli matala. Yritin hallita raivoani.
”Mitä?” Miehen ääni muuttui epävarmaksi.
Hän vilkaisi rannettaan ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
”Tunnenko minä sinut?”
”Et taida muistaa minua, mutta minä muistan kyllä sinut. Muutit elämäni.” Tartuin miestä kaulasta. ”Muutit minut.”
Nostin miehen ilmaa, otin muutaman askeleen ja painoin hänet seinää vasten. Miehen silmät laajenivat kauhusta. Hän yritti huutaa, mutta siirsin käteni nopeasti kaulalta hänen suunsa päälle.
”Joko meillä on hauskaa?” kysyin.
Miehen oikea käsi alkoi tonkia hänen housujensa taskua. Hän veti sieltä ulos hopeisen stiletin ja napsautti sen terän esille. Puukko alkoi liikkua minua kohti naurettavan hitaasti. Vielä kuukausi sitten sen näkeminen olisi saanut minut huutamaan pelosta. Nyt se lähinnä huvitti.
Tartuin kiiltävästä terästä ja nykäisin sen pois miehen kädestä. Minun teki mieli iskeä se hänen rintaansa, mutta en voinut rikkoa hänen ihoaan. Tiesin, että tippakin ihmisen verta saisi minut menettämään hallintani. Vaikka hänen tappaminen ei luultavasti minua kauheasti haittaisi, olin päättänyt olla juomatta ihmisistä, jos vain pystyin. Se huomioon ottaen, puhuminen oli ollut huono idea. Olin joutunut hengittämään. Kurkkuni oli jo liekeissä. Minun oli lopetettava tämä nopeasti.
Pudotin veitsen, tartuin miestä vasemmasta ranteesta ja kiersin sitä hiukan.
”Jos satutat enää ketään, niin tulen takaisin.” Murina nousi tahtomatta rinnastani.
Mies yritti riuhtoa itseään irti. Hän potkaisi jalkaani. Sitä säesti minulle mielihyvää tuova rusahdus. Luultavasti varvas. Taivutin rannetta hiukan lisää, ja mies jähmettyi.
”Ymmärrätkö?”
Hän tuijotti silmiäni. Ehkä hän alkoi hiljalleen tottua hämärään. Liikutin kättäni lisää. Mies alkoi sätkiä, ja hän yritti kääntää itseään liikkeen mukana.
Tunsin, kuinka miehen ranteen luut yrittivät estää minua.
”Jos joudun tulemaan takaisin, sinä kuolet.” Jokainen sana raastoi kurkkuani kuin hiekkapaperi.
Mies yritti liikuttaa päätään. Nyökätä. Hiki valui hänen ohimollaan. Hänen vaatteitaan ei luultavasti oltu pesty aikoihin. Mies näytti kaikin puolin luotaantyöntävältä. Silti. Halusin juoda hänet kuiviin. Vaikka se tuntui oksettavalta, halusin painaa huuleni hänen kaulalleen. Olin menettämässä hallintani.
”Jos tulen takaisin, et selviä näin helpolla.”
Mies nyökkäsi, ja samalla kiersin kättäni hitaasti. Miehen ranteen luut paukahtelivat yksitellen. Hänen silmänsä laajenivat, ja ne alkoivat liikkua hallitsemattomasti. Hänen vartalonsa alkoi sätkiä epämääräisesti.
Irrotin molemmat käteni, ja mies lysähti maahan. Hän tärisi kauttaaltaan. Sylkeä valui hänen suunpielestään, ja katkonaista yninää nousi hänen kurkustaan. Jospa hän muistaisi tämän.
Pakotin itseni kääntymään kannoillani ja kävelin ikkunalle. Juuri kun olin kyyristymässä siitä ulos, kuulin epätoivoisen naukaisun keittiöstä. Pysähdyin ja käännyin Camillaa kohti. Hän istui vieläkin pöydän alla piilossa. Hänen siniset silmänsä katsoivat minua anovasti. Vilkaisin miestä. Hän oli vaipunut tajuttomuuteen. Kai olin jo tarpeeksi suurissa vaikeuksissa, kun olin täällä. Tuskin he voisivat pettyä minuun enää enempää.
”Tulehan tänne”, kutsuin Camillaa ja levitin käteni.
Hän innostui heti ja muutamalla loikalla hän hyppäsi syliini. Aukaisin takkiani ja laitoin Camillan sen sisään. Nostin vetoketjua sen verran, että vain hänen päänsä jäi ulkopuolelle. Camilla ei selvästikään pitänyt vartaloni kylmyydestä, mutta silti hän painautui tyytyväisenä minua vasten.
Nousin ulos ikkunasta ja tarkistin, ettei kukaan ollut näkemässä. Tuin Camillaa toisella kädelläni ja hypähdin alas. Laskeuduin mahdollisimman pehmeästi. Minulle olisi ollut sama tulla alas vaikka päälleni, mutta Camillalle pelkkä pudotuskin tuntui olevan liikaa.
Samassa jähmetyin kauhusta. Auton etuvalot kaarsivat kulman takaa suoraan minua kohti. Tunnistin sen kyllä nopeasti tutuksi Volvoksi, mutta Jasperin näkeminen sen ratissa sai pelkoni nousemaan pintaan. Hän oli nähnyt niin paljon vaivaa vuokseni.
Koko muuttumiseni ajan hän oli pysynyt vierelläni. Hän oli pitänyt kivun poissa. En tietenkään ymmärtänyt sitä silloin, mutta tiesin nykyään, että ne kaksi päivää olivat olleet raskaammat hänelle kuin minulle. Eikä se loppunut siihen.
Ennen kuin olin oppinut hallitsemaan kykyäni. Kun en ollut pystynyt juomaan eläimistä, ja jano oli saanut minut menettämään malttini, Jasper oli houkutellut minut ulos talostamme. Hän oli johdattanut minut kauas muista, jotta en voisi vahingoittaa ketään. Hän oli ottanut vastaan raivoni.
Ja nyt tämä. Minusta taisi olla loputtomasti vaivaa. En voinut edes kuvitella kuinka pettynyt Jasper oli minuun nyt. Onneksi Alice oli hänen mukanaan.
Seisoin edelleen jähmettyneenä, kun auto pysähtyi muutaman metrin päähän minusta. Alice nousi matkustajan paikalta ja ilmaantui eteeni. Vaikka pystyin nykyään itsekin liikkumaan aivan eri tavalla kuin ihminen, Alice liikkeet hämmensivät minua edelleen. Niillä ei ollut alkua eikä loppua. Hän vain virtasi paikasta toiseen. Hetken ajan Alice tuijotti silmiini, kunnes leveä hymy nousi hänen huulilleen. Silmieni väri oli sama kuin aikaisemmin. Punainen ei ollut kirkastunut ihmisverestä.
Jasper oli myös ulkona autosta, ja hän käveli meitä kohti ihmismäisellä vauhdilla. Vilkaisin nopeasti hänen kasvojaan. Kuten pelkäsinkin, ne olivat ilmeettömät. Ehkä tämä oli hänen keinonsa kiduttaa minua.
Rosalie oli tullut minun viereeni.
”Ja mikähän tuo on?” Hän katsoi takkini alta pilkottavaa haurasta olentoa.
”Hän on Camilla”, sanoin varovaisesti.
”Hän? Tarkoitat kai se?” Rosalie oli kylmä oma itsensä.
Alice silitti Camillaa varovaisesti, ja hän vastasi siihen kehräämällä hiljaa. Yleensä eläimet pelkäsivät meidän kaltaisiamme, mutta Camillan kokemus ihmisistä taisi olla niin huono, että me emme vaikuttaneet niin kammottavilta.
Jasper pysähtyi Alicen viereen. Vilkaisin jälleen hänen eleettömiä kasvojaan, mutta laskin katseeni äkkiä alas. En uskaltanut kohdata hänen silmiään. Tiesin, että Jasper ei tekisi minulle pahaa, mutta silti vaistoni pakottivat minut pelkäämään häntä.
Olin nähnyt hänen arpensa, ja kun hän oli koettanut laannuttaa raivoani, olin tajunnut, miten hän oli säilynyt hengissä niistä kaikista. Vaikka olin ollut ja olin edelleenkin häntä nopeampi ja vahvempi, en ollut saanut häneen naarmuakaan. Jos Alicen liikkeet olivat sulavia kuin vesi, niin Jasperin olivat kuin salama. Hän vain siirtyi paikasta toiseen määrätietoisesti ja tappavan tehokkaasti.
Olin myös kuullut Alicelta Jasperin menneisyydestä. En uskonut, että hänen tarkoituksenaan oli ollut pelotella minua, vaan kertoa millaista joidenkin vampyyrien elämä oli. Minun oli varmasti hyvä tietää. Silti. Ne tarinat olisivat saaneet kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa selkärankaa pitkin. Vampyyrit eivät pelänneet monia asioita, mutta jokaisen pitäisi pelätä Jasperia. Hän oli Kuolema. Tai ainakin oli ollut, ennen kuin hän tapasi Alicen. Ehkä Alice ansaitsisi Nobelin rauhanpalkinnon.
”Tuomme Clairen kotiin.” Jasper tuijotti Rosalieta.
Rosalie ymmärsi, että hänen seuraansa ei enää kaivattu. Hän kohautti hartioitaan ja oli hetkessä autonsa kyydissä.
Sanomatta sanaakaan, Alice ja Jasper lähtivät Volvoa kohti. Seurasin heitä ja menin takapenkille. Vaistomaisesti tartuin turvavyöhön ja ehdin vetää sitä hetken matkaa päälleni, kunnes tajusin sen täysin turhaksi. Alice oli kääntynyt minua kohti, ja hän naurahti ihmisrutiinilleni. Jasper katsoi minua taustapeilistä. Ehkä myrsky oli parempi ottaa vastaan nyt.
”Olen todella pahoillani, että lähdin Rosen mukaan. Älkää syyttäkö häntä, hän vain halusi auttaa minua. Jotenkin se tuntui hetken aikaa hyvältä ajatukselta.” Sanat tulvivat suustani. ”Tiedän, että tein väärin. Lupaan, että en tee mitään tuollaista uudelleen. Älkää olko vihaisia minulle. Lupaan olla kiltisti.” Ja alle sekunnissa olin valmis.
Kolme silmäparia katsoi minua ihmeissään. Vaikka kissoilla oli tarkempi kuulo kuin ihmisillä, Camilla tuskin erotti sanoja toisistaan. En vain ymmärtänyt Jasperin ja Alicen ilmeitä. Ne olivat melkein huvittuneita.
”Claire.” Jasperin ääni oli yllättävän lämmin. ”Et sinä ole meidän vankimme.”
”Olet aikuinen nainen. Saat tehdä omat päätöksesi”, Alice jatkoi Jasperin ajatusta. ”Olisimme tuoneet sinut tänne, jos olisit pyytänyt.”
”Miksi Rosalie sitten toi minut tänne salaa?”
”Hän taisi vain haluta, että tapat sen miehen.” Jasperin äänestä oli helppo päätellä hänen mielipiteensä Rosaliesta.
”Entä te?”
”Emme olisi estäneet sinua, mutta olisimme koettaneet puhua sinut toisiin aatoksiin.” Jasper kääntyi penkillään minua kohti. ”Vaikka sinä kuinka vihaat sitä miestä, en usko, että halusit oikeasti riistää ihmishenkeä.”
Tajusin, että hän oli oikeassa. Vaikka olin olento ihmisten painajaisista, en silti halunnut muuttua hirviöksi. He vain halusivat suojella minua itseltäni. Ehkä he todellakin ajattelivat minua yhtenä perheenjäsenenään, eivätkä pelkästään taakkana joka oli heidän vastuullaan.
Alice kurkotti käsiään minua kohti. ”Saanko pidellä sitä… häntä?”
Hymyilin hänelle ja aukaisin vetoketjuni. Camilla laskeutui syliini ja nuuhki Alicen sormia erittäin varovasti. Arkaillen hän lähestyi Alicen käsiä, kunnes Alice ylsi rapsuttamaan hänen päätään. Hellästi Alice nosti Camillan syliinsä etupenkille. Jasper vilkaisi yläviistoon ikkunasta ja hymähti. Hän luultavasti aisti jotain hirviöstäni. Ei se mies kyllä enää ollut hirviöni. Hän ei ollut minulle enää kukaan. En uhraisi siihen mieheen enää ajatustakaan.
Jasper käynnisti auton, ja aloimme lipua pimeitä teitä pitkin. Nojasin pääni selkänojaan ja suljin silmäni. Yritin sulkea kaupungin ääniä päästäni. Taito jota jouduin vielä harjoittelemaan. Aivan niin kuin jouduin harjoittelemaan monia muitakin asioita. Edellinen elämäni oli loppunut, ja uusi oli syntynyt sen tilalle. Jouduin opettelemaan kaiken uudestaan.
Uuden elämäni ei ainakaan pitäisi olla tylsä. Minulle oli tietenkin kerrottu Voltureista ja heidän kiinnostuksestansa Bellaan. Victoriasta ja ihmissusista minulla olikin jo henkilökohtaisia kokemuksia.
Vaikka kuukauden ajan olikin ollut hiljaista, tiesimme, että Victoria ei luovuttaisi koskaan. Hän ei luovuttaisi, ennen kuin joko Bella tai hän oli kuollut. Minulle siinä ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Bella oli Alicen lisäksi minun paras ystäväni. Niin läheinen kuin hän pystyi nyt olemaan. Emme olleet nähneet muuttumiseni jälkeen, mutta puhuimme puhelimessa päivittäin. Sen lisäksi Bella oli yrittänyt auttaa minua. Hän oli yrittänyt taivutella Edwardia, jotta he olisivat kertoneet minulle kaiken aikaisemmin. Hän oli yrittänyt pitää minut turvassa.
Minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Jos minä ja Victoria vielä kohtaisimme joskus, toinen meistä ei selviäisi siitä elossa.
// Tämä jatkuu täällä. (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=12666.0)
-
Voi ei. En voi uskoa, että tämä oli tässä... Viimeiset kommentit sitten pitäisi antaa. Piuh, mitäpä tässä nyt sanoisi ?
Ensinnä, aivan valtava kiitos siitä, että annoit meidän nauttia vielä tästäkin aikaansaannoksestasi. Olet todella taitava fanficcari, ja pidän todella paljon tyylistäsi kirjoittaa. Nautinto lukea näitä lukuja. Joka luvun jälkeen odotin yhä enemmän ja enemmän jatkoa ja halusin tietää, miten tämä sitten lopulta päättyy. Etkä sinä tuottanut pettymystä.
Epilogi saattoi olla yksi parhaista osista tässä ficissä. En tiedä miksi. Kissa, Camilla, vain oli niin uskomattoman ihana ja huomaa, että taisit panostaa tähän vimppaan osaan aika paljon, joka tosiaan tuotti tulosta.
Kirjoitat todella puhtaasti, joka tekee tästä vielä ihanamman. No joo, kyllähän pari pilkkuvirhettä taisin löytää (jotka kadotin jo taitavasti), mutta eihän kukaan meistä ole täydellinen. Noita tulee yleensä aina. Pidäisi olla jo aivan uskomatonta, jos ei yhtään virhettä olisi missään. Pikkujuttuja, mutta minun on pakko aina jostain syystä huomauttaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono tapa.
Toivottavasti saamme vielä joskus oikeuden lukea jotain tekemääsi ficciä. Kiitin jo, mutta jättekiitos silti vielä. :)
-
Kiitos kiitos. Ja kyllähän tämä ficci on tässä :) Mutta eiköhän se tosiaan jatku uuden ficin merkeissä joskus.
En mä tainnut mitenkää enemmän käyttää vaivaa tähän epilogiin, mutta oli tämä kyllä helppo kirjottaa. Johtuu varmaa siitä, että ei tarvinu kikkailla ja salailla Clairelta mitää juttuja enää. Pysty vaa kirjottelee menee. Sen takia sitä jatkooki haluttaa kirjottaa.
Ja Camilla on ihan oikean elämän kissa. Ei tietenkää sitä huonosti hoidettu osaa, mutta noin muuten :) Se oli kyllä aika kiva laittaa tähän. Ja sai sitten samalla selitettyä ton kyvyn kätevästi :) Ja on sillä siinä jatkoficissäkin tarkotuksensa.
Njoo siis varsinki pilkkuvirheistä pitäs aina huomauttaa. Kun niissä on varmasti semmosia, mitkä pilkuttan joka kerta samalla tavalla väärin. Vois oppia nekin oikein. :)
Mutta joo. Eiköhän sitä kun saa ton Ikuisuuden alku ficin loppuun, niin jatka tätäkin tarinaa :)
-
Vautsi, tuo loppu oli jotain niin odottamatonta.
Tykkään aivan älyttömästi sinun kirjoitustyylistäsi, osaat kuvailla hyvin ja kertoa asiat yksityiskohtaisesti, mutta samalla et tylsästi, niin että tällläinen junterokin jaksaa lukea. Teksti on lähes virheetöntä jokaisessa osassa, joten siitä isot pointsit sinulle. Sitäpaitsi, paljon mielikuvistusta sinulta ainakin löytyy.
Ja sinulla on ollut ihaltavana reipas tahti, vaikka kirjoitat kahtakin tarinaa päällekäin, sekä aina on löytynyt osista sisältöä -äksöniä tai sitten muuten vaan. Hieno tarina kokonaisuudessaan, ja on ollut kiva lukea. Kiitoksia ;)
- Annabelle
-
Kiitos kiitos Annabelle.
Empä kyllä oikeen osaa mitää fiksua vastata, kun noin hurjasti kehutaan. :) Se tosin pitää sanoo, että tämä ficcihän on ollut jo valmis. Pistin tätä tänne vaan muutaman päivän välein. Kyllä mulla aika mukavasti aina se pari viikkoa menee per luku. Sen takia en alota sitä tämän jatkookaa, ennen ku entiset valmiina, ettei hiastu iha mahottomasti tahti :)
-
Voi ei. En voi uskoa, että tämä oli tässä... Viimeiset kommentit sitten pitäisi antaa. Piuh, mitäpä tässä nyt sanoisi ?
Ensinnä, aivan valtava kiitos siitä, että annoit meidän nauttia vielä tästäkin aikaansaannoksestasi. Olet todella taitava fanficcari, ja pidän todella paljon tyylistäsi kirjoittaa. Nautinto lukea näitä lukuja. Joka luvun jälkeen odotin yhä enemmän ja enemmän jatkoa ja halusin tietää, miten tämä sitten lopulta päättyy. Etkä sinä tuottanut pettymystä.
Epilogi saattoi olla yksi parhaista osista tässä ficissä. En tiedä miksi. Kissa, Camilla, vain oli niin uskomattoman ihana ja huomaa, että taisit panostaa tähän vimppaan osaan aika paljon, joka tosiaan tuotti tulosta.
Kirjoitat todella puhtaasti, joka tekee tästä vielä ihanamman. No joo, kyllähän pari pilkkuvirhettä taisin löytää (jotka kadotin jo taitavasti), mutta eihän kukaan meistä ole täydellinen. Noita tulee yleensä aina. Pidäisi olla jo aivan uskomatonta, jos ei yhtään virhettä olisi missään. Pikkujuttuja, mutta minun on pakko aina jostain syystä huomauttaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono tapa.
Toivottavasti saamme vielä joskus oikeuden lukea jotain tekemääsi ficciä. Kiitin jo, mutta jättekiitos silti vielä. :)
Näköjään nyyhkytunnelmissa (plaah, tulee pian hautajaiset mieleen :D),
- Noora.
Mullahan alkaa kommentinkirjoitustaidot ruostua, kun saan melkein joka novellissa lainailla Noora.:aa. (:
Mutta kiit♥s, minultakin.
Suklaamurunen
-
Oih, kiitos tästäkin : D Jep, Clairea siellä tarkoitin. Nyt selvisi sekin siis : ) Kiitos, tää oli hyvä :)