Ikäraja: K-11
Tyylilaji: ihastusdraama
Paritukset: Heikki/Kalevi, taustalla Heikki/Katariina, Kalevi/Riia ja Eeli/Tino
Yhteenveto: Heikki ei ole ihastunut kaveriinsa, ei tietenkään ole. Ihan mahdoton ajatus sellainen.
Tekijänoikeus: tarina ja hahmot kuuluvat minulle, älä varasta tai kopioi
Haasteet: Vuosi raapalehtien VII, Teelusikan tunneskaala (ihastus), Sana/kuva/lause10 #2 (sydän on kuin erämaa, loputon ja tutkimaton.) & Ime kappale tyhjiin (Platoninen vuosi – Vuoret)
Muuta: et tarvitse ennakkotietoja hahmoista
A/N: No siis. Tuli fiiliksiä ja ihastunut, tunteistaan ulalla oleva Heikki oli jotain liian suloista vastustettavaksi.
P A L A V A S S A P A L A T S I S S A
A U R I N K O K U N I N K A A T
1
12.11.2013
Ajoin kouluun vituttavassa aamuruuhkassa. Kasin aamut koettelivat. Mun hermoja piti kurissa vain se ajatus, että pian näkisin kaikki kaverini ja ehtisin nauttia kupin kahvia ennen fyssan tuntia. Parkkipaikalla näin jo Tinon. Se näytti vielä kuolleemmalta kuin minä. Tuli vähän parempi fiilis.
Me jätettiin takit naulakkoon ja suunnattiin sohville. Meidän porukasta paikalla oli vain muutama. Mun tyttöystävä, Katariina, istuskeli nojatuolissa paksun kirjan kanssa. Katan silmät tuikahtivat ilosta, kun se näki mut. Suukotin Kataa puolihuolimattomasti. Selitin sen väsymyksellä. Tähyilin ympärilleni ja etsin tiettyjä kasvoja käytäviltä, mutta tuloksetta.
”Missä Kalevi on?”
”Ei oo näkynyt”, Tino huokaisi kiinnostumatta asiasta sen kummemmin ja kapsahti Katan kaulaan. ”Kataa, salakuljeta mut pois, jooko? Meillä harjoitellaan tänään ruotsin kuuntelua enkä haluaa…”
”Itke ja kärsi niinku me kaikki muutkin”, Kata hymähti. Tino lähti nyreänä hakemaan sympatiaa muualta. Otin kahvia ja katsoin sohvaa, jonka Kalevi yleensä oli valloittanut. Nyt siinä kehtasi istua jotain vitun ykkösiä. Istuin pettyneenä Katan viereen. ”Miksikäs sulla on naama pitkänä?”
”Univelkaa vain, ei sen ihmeempää. Sori, musta ei saa nyt irti paljoakaan.”
”Ei se mitään”, Kata sanoi. Halasin tyttöystävääni hajamielisesti yhdellä kädellä. Vahdin ovea. Missä sä oot? Olin malttamattomasta odotuksesta kireä. Kahvit tuli juotua ja kello soi, mutta Kalevia ei näkynyt. Lähdin mieli maassa fyssan tunnille.
Missä sä oot? tekstasin Kaleville, kun Eskola sääti vielä opetusmateriaaliensa kanssa. Vastaus tuli vasta kaksoistuntien päätteeksi. En muistanut niistä paljon mitään. Kun puhelin värisi mun taskussa, unohdin sen vähänkin.
Kuumeessa, sorry dude.
Eeikä. That sucks.
Joo, ei oo kauheen hehkeä olo mut hei, kyllä mä elän. Fill me in later, yeah?
Joo, tietty. Koita lepäillä.
Yessir! xD
Huokaisin pettyneenä. Raahasin itseni ja laukkuni surkeana sohville. Miten mä selviäisin tästä päivästä ilman Kalevin tyhmänhauskoja juttuja, opettajiin kohdistuvia piloja ja riehakasta naurua, joka sai mut aina hymyilemään? Harkitsin tosissani, että lintsaisin, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti. Musta ei ollut rikkomaan sääntöjä ilman Kalevia.
Päivä kului kiduttavan hitaasti. En pystynyt keskittymään mihinkään, en tunteihin, kavereihini tai tyttöystäväni juttuihin. Kaikki oli yhtä tympeää ja merkityksetöntä, samaa vanhaa paskaa kuin aina muulloinkin. Selittelin, että oli vaan huono päivä, ja kaikki olivat kauhean ymmärtäväisiä, mutta oikea syy oli salakavalampi: mulla oli ikävä Kalevia, ja se vaikutti muhun ihan liian voimakkaasti. Se huolestutti mua. Miksi mä oikein olin näin Kalevin perään?
Eeli ehdotti, että mentäisiin koulun jälkeen porukalla Mäkkiin, mutta mä olin tehnyt jo muita suunnitelmia. Piipahtaisin läheisessä leipomossa ja ostaisin Kaleville jotain hyvää. Kalevi oli kipeä, se ansaitsi hemmottelua. Mun piti muutenkin viedä sille läksyt.
”En taida jaksaa”, sanoin. ”Meen vaan himaan.”
Kun valhe oli päässyt mun suusta, tunsin oloni huonoksi. Miksen mä sanonut suoraan siitä, että olin menossa Kalevin luokse? Nyt mä käyttäydyin sillä tavalla kuin mulla olisi ollut jotakin salattavaa, vaikka ei todellakaan ollut. Kaikki oli tismalleen samoin kuin oli aina ollut.
Kun meidät tiet olivat eroamassa, Katariina suuteli mua syvään ja piteli kasvojani käsiensä välissä. Peukalojen hyväily oli hidas, tarkoituksellinen, mutta silti mun täytyi pinnistellä hymy kasvoilleni. Tyttö vetäytyi, lupasi soittaa illalla ja vilkutti mulle vielä hymyillen. Kun ne katosivat näkyvistä, olin vain helpottunut. Tunsin itseni kauheaksi roistoksi, vaikka en edes tiennyt, minkä vuoksi.
Kalevin väsyneet kasvot kirkastuivat, kun se näki mut. Samalla Kalevi taikoi viikon leveimmän hymyn mun kasvoille. Se teki sen niin helposti. Mikähän siinäkin mahtoi olla syynä? Kalevi näytti kyllä kipeältä. Se oli kalpea ja nuutuneen näköinen. Nenä punotti tiheästä niistämisestä, mutta rikkinäinen kotipaita ja kollarit päällä Kalevi näytti kipeänäkin todella söpöltä.
”Eloharju, mitä sä täällä!” tukkoinen ääni ihmetteli.
”Aattelin vaan tulla katsomaan sua.” Kaleville oli helppo kertoa totuus. ”Oli jotenkin harvinaisen paska päivä koulussa.”
”Mitä, eikö se mesta pysy pystyssä ilman mua?”
”Ei todellakaan”, virnistin. ”Kaikki vain pyörivät ympäri käytäville mongertaen siansaksaa, kun sä et ollut johdattamassa niitä tietoon ja viisauteen.”
”Traagista”, Kalevi hymähti ja viittoi mua sisälle. ”Haluutsä kahvia?”
”Joo, kiitti.”
Seurasin Kalevia keittiöön. Kalevi asui kahdestaan äitinsä Niinan kanssa moderniksi remontoidussa kolmiossa. Niina oli menestynyt ja arvostettu taiteilija. En tiennyt, millaista taidetta Niina tarkkaan ottaen teki. Se yhdisteli eri taidemuotoja, ainakin veistoksia ja valoa. Taide ei Kalevia kiinnostanut, joten me ei puhuttu siitä.
”No, mitä mä missasin?” Kalevi kysyi annostellessaan kahvipapuja kahvimyllyyn.
”Et yhtään mitään”, sanoin myllyn möykätessä. ”Oli oikein harvinaisen puiseva päivä.”
”Ois sekin parempi kuin kyyhöttää yksin himassa”, Kalevi tuhahti ja latasi kahvinkeittimen. Mua hymyilytti. Kalevi oli niin seuraihminen, että yksikin päivä kotona itsekseen sai sen hermot kireälle.
”Sun poissaolon kyllä huomasi.”
”Jeah?”
”Joo.” Mun piti purra poskeni sisäpintaa, etten sanoisi mitään noloa tai tyhmää. ”Kerranki kuuli omat ajatukset.”
Kalevi naurahti.
”Liikkuuko sun päässä muka jotain kuulemisen arvoista?”
”Tiiä siitä, mutta olipa ainakin virkistävää vaihtelua.”
”Paskapuhetta.” Kalevi ei enää virnuillut. Se tutkaili mua katseellaan. Mua hermostutti. En tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Pelkäsin, että mun naamasta näkyisi jotain luvatonta. Mitä muka? ”Mikä sulla on?”
Ei vittu helvetti.
”Aa, melkein unohdin!” sanoin hätäisesti ja kaivoin reppuani. Ojensin hämmentyneelle Kaleville paperipussin. Kalevi kurkkasi sen sisään.
”Sä toit mulle korvapuusteja?”
”Joo”, mumisin nolona. Pelkäsin, että Kalevi pitäisi mua outona. ”Aattelin vaan, kun oot kipeä, että haluaisit jotain hyvää…”
Olin niin hermona. Musta tuntui kuin mun paidan alla olisi juossut hämähäkkejä.
”Jumalauta, sä oot niin Muumimamma! En kestä sua”, Kalevi nauroi. Se otti pullan ja haukkasi. Silmät pyörähtivät nautinnollisesta makuelämyksestä. ”Oh vau. Thanks, dude.”
”Eipä mitään.” Hymyilin helpottuneena ja mielissäni.
”Lupaatko, ettet kerro kellekään?”
”Johan mä sanoin, että lupaan. Mitä?”
”Aina kun oon kipee, katon vanhoja Pokémoneja.”
”Pff, eihän toi oo mitenkään noloa. Ihan perus. Korkeintaan tosi söpöä!” kiusoittelin ja pörrötin Kalevin tukkaa. Se mulkaisi mua, mutta olin huomannut, ettei Kalevia oikeasti haitannut, vaikka mä ylitin mielivaltaisesti sen henkilökohtaisen tilan rajat. Olin yksi kolmesta ihmisestä, jotka Kalevi päästi varauksetta lähelleen.
”Vedä käteen.” Pakko sen oli silti vähän uhitella. Se oli okei. Ei se olisi muuten ollut Kalevi.
”Mäkin haluun kattoa.”
”Fine.”
Me istuttiin sohvalle, ja Kalevi kytki läppärinsä telkkariin. Se oli löytänyt vanhat Pokémonit suomidubeilla netistä. Mulle iski innostavan nostalginen fiilis, kun alkutunnari pärähti soimaan. Kalevi jaksoi höpötellä muutaman jakson ajan, mutta sitten se väsähti. Mulle tuli tunne, että oli parasta lähteä. Niin kauan, kun mä olin täällä, Kalevi ei pystynyt lepäämään. Kalevia takuulla uuvutti sille ominainen esittäminen. Sen piti olla aina hauska ja sanavalmis. Mikään sen vähempi ei riittänyt Kaleville.
”Mä taidan tästä lähteä”, sanoin. Kalevi suoristautui sohvalla.
”Mm, okei.”
Kalevi saatteli mut eteiseen ja katsoi mun pukeutumista vaiteliaana.
”Hei”, Kalevi sanoi ennen kuin avasin oven. ”Kiva, kun kävit. Todellakin piristi mun päivää.”
”Kiva kuulla”, hymähdin. ”Koita parantua. Tehdään sit porukalla jotain hauskaa.”
”Jeah.” Kalevin silmät kirkastuivat. ”Tehdään niin.”
Me katseltiin toisiamme hetki. Kalevi näytti jotenkin niin reppanalta seisoskellessaan siinä orpona ja flunssaisena. Hellyys pidätteli mua. Mun olisi tehnyt mieli halata Kalevia, mutta tiesin, että se saisi Kalevin olon epämukavaksi. Olisihan se ollut outoakin, kun Kalevi oli sairaana. Käänsin katseeni.
”Moikka.”
”Moimoi.”
Mun vatsassa humisivat lämpimät liekit koko loppupäivän.