Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Tuhisija - 14.10.2009 19:36:19
-
Author: Tuhisija
Title: Cold as you
Beta: kjatri
Fandom: Houkutus
Pairing: Alec/OC
Rating: K-11
Genre: draama, romance, fluff, angst
Disclaimer: Houkutus sarja kuuluu Stephenie Meyerille. Ficin OC-hahmo Kathryn on kjatrin käsialaa.
Summary: Mitä on mahtanut tapahtua ihmistytölle, joka tuotiin Volturien eteen eräänä loppukesän iltana?
A/N: Tätä olen työstänyt viime viikkoina. Ja tästä piti tulla one-shot, mutta koko tarina sitten paisuikin pidemmäksi, kun vain kirjoitin ja kirjoitin, joten jaoin sen nyt sitten kolmeen osaan. Kiitos tosi paljon kjatrille tsemppaamisessa tämän kanssa ja myös ehdotuksista tähän (ja pienistä tekstinpätkistä, joita saatoin hieman muokkailla ;)) Joten omistan koko ficin siulle, kjatri <3
Luku 1
Punaiset, lämpöä hehkuvat silmät sulkeutuivat, kun painoin viileät huuleni raottuneita huulia vasten. Kädet kahmaisivat minut lähemmäksi ikuisesti nuorta vartaloa ja taivuttivat minua hieman taaksepäin.
”Hei, sinä tiedät, etten pidä tästä”, mumisin Alecin huulia vasten.
”Mutta minä pidän”, hän tuumasi suoristautuessamme. Pörrötin nopeasti hänen tumman kullanruskeita hiuksia tietäen, ettei hän pitänyt siitä. ”Kathryn.”
”Alec.”
Muodostin tympeän ilmeen kasvoilleni, Alec teki samoin. Tuijotimme toisiamme silmiin, suupieleni alkoivat nykiä. Hän oli niin hellyttävän näköinen.
”Mitä?” Alec kysyi pitäen ilmeen kasvoillaan.
”Olet söpö.” Virnistin pienesti. ”Todella söpö.”
”Aina sinä sanot noin”, hän huokaisi ja vetäisi minut pieneen suudelmaan. ”Minun pitää mennä nyt, mutta nähdään myöhemmin.”
Yksi hymy, ei suukkoa poskelle. Alec katosi nopeasti huoneesta jättäen minut seisoskelemaan pimeyttä sisään tuovan ikkunan eteen. Virnistys pyyhkiytyi kasvoiltani, puhalsin valkoisen, pienellä liekillä palavan kynttilän sammuksiin. Vaaleanharmaa savu leijaili pienen yöpöydän yläpuolella muistuttaen minua vuoden takaisesta illasta tässä kaupungissa, kellotornin liepeillä.
Harvat katuvalot valaisivat hämärästi kivistä aukiota, joka oli tyhjillään. Suihkulähteen lotina kantautui korviini, kuten kenkieni hiljainen kopina. En tiennyt minne mennä, missä päin oli majapaikkamme. Olin eksyksissä.
Hätkähdin ja pysähdyin kuullessani pientä kolinaa edestäpäin. Tumma hahmo seisoi kivipylvään takana, pää hupun peitossa. Läheisen katuvalon keltainen juova loisti suoraan kasvoille, iho oli vaalea, ja silmät… punaiset? Katselin hetken aikaa hahmoa, se liikahti sulavasti esiin pylvään takaa ja riisui hupun alas tuoden esiin uskomattoman vaaleat hiukset, jotka ylettyivät olkapäille. Hetken ehdin luulla henkilöä naiseksi, mutta hitaasti eteenpäin astellessaan tajusin, että hän olikin mies, kaunis sellainen.
Aloin peruttaa taaksepäin, kun hän tuli entistä lähemmäs viekkaasti hymyillen. Silmät tosiaan olivat kirkkaanpunaiset kuin kirsikat, mutta miksi? En löytänyt sille järkevää selitystä, ellei hänellä sitten ollut jonkinmoisia piilolinssejä. Mutta ilmeisesti hänellä ei ollut niitä, sillä hän vaikutti muutenkin oudolta, hämärältä. Miehen liikkeet olivat hyvin sulavia, välillä hän suhahti uskomattoman nopeasti lähemmäs.
”Tule tänne, tyttö”, kylmä, sointuva ääni kuiskasi selkäni koskettaessa kovaa seinää. Tai ainakin aluksi luulin, että se oli seinä, mutta hetken päästä käsiini tartuttiin, ne kahlittiin selkäni taakse. ”Demetri.”
”Hei, Caius”, kuului miehen ääni selkäni takaa. Kylmät kädet pitelivät omiani tiukasti yhdessä, rimpuileminen ei auttanut minua yhtään. ”Luulin sinun olevan sisällä toisten kanssa. Aro on keskustelemassa Marcuksen kanssa siitä Robertista, joka saapui viikko sitten. Hän haluaisi sinutkin taatusti paikalle.”
”Olin menossa, mutta tämä nuori neiti”, vaaleahiuksinen mies vilkaisi minua, ”sattui tielleni.” Hän astui pari askelta lähemmäs ja kosketti poskeani sormillaan, jolloin yritin kiljaista, mutta mies takanani peitti suuni. ”Emme voi päästää häntä menemään, Demetri.”
”Tiedän sen!” mies takanani kivahti ja tiukensi otettaan käsistäni. ”Viedään Arolle ja kysytään, mitä hän haluaa tytölle tehdä.”
Vaalea mies mutristi huuliaan, ilmeisesti hän ei pitänyt siitä, että minut pitäisi viedä jonkun Aron luo. Ilmeisesti hänellä olisi ollut muita suunnitelmia varalleni, mutta hän kuitenkin nyökkäsi ja käänsi selkänsä meille lähtien kävelemään nopeaa tahtia kohti pylvästä, jonka takaa hän oli ilmestynyt. En tiennyt minne me menisimme, enkä halunnutkaan tietää. Minua pelotti, keitä nämä miehet oikein olivat? Mihin olin oikein joutunut?
Kynttilästä noussut savu oli haihtunut huoneen hieman tunkkaiseen ilmaan. Vetäisin tummanpunaiset verhot sivuun ja avasin ikkunan antaen viileän yötuulen virrata sisään. Se heilautti tummanruskeat, lähes samansävyiset kuin Alecin, hiukseni kasvoilleni palauttaen silmieni eteen kuvan hänestä, kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
Demetriksi kutsuttu mies oli kantanut minua lähes koko matkan sinne, minne ikinä olimmekaan menossa. Olin vastustellut aluksi, yrittänyt lyödä ja potkia häntä, mutta hän oli uskomattoman vahva ja pitänyt minut aisoissa. Pelko oli kuristanut kurkkuani astuttuamme maanalaiseen käytävään, jossa oli viileää. Ihoni meni kananlihalle, ilman viileys häiritsi minua. Tulisiko määränpäässämmekin olemaan kylmä?
Kuljettuamme käytävän ja eteisaulalta näyttäneen huoneen läpi, saavuimme vihdoin suureen, avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä oli muutama suuri tuoli, joista yksi oli tyhjillään. Keskimmäisessä tuolissa istuskeli mustat, hyvin pitkät hiukset omaava mies, jonka iho oli hyvin vaalea. Hänen vasemmalla puolellaan istui myös mustat hiukset ja vaalean ihon omaava mies, joka tarkasteli minua punaisilla, vaarallisilla silmillään.
”Mitä nyt?” mies kysyi Caiuksen lipuessa kohti heitä, istuutuen kolmannelle tuolille.
”Löysimme tämän tytön harhailemasta ulkoa, Aro”, Demetri sanoi kunnioittavaan sävyyn vieden minut lähemmäs kolmikkoa, joka tarkasteli minua uteliaana. Caius ojensi kätensä keskimmäiselle miehelle, joka tarttui siihen.
”Jaahas, vai niin.” Mies nousi ylös ja asteli lähemmäs meitä viitaten Demetrin pois lähettyviltäni. Jäin yksin seisomaan keskelle huonetta, tuijottamaan lähestyvää miestä, joka ojensi kätensä minua kohti ja tarttui omaani. Värähdin, mitä hän tekisi minulle? Mitä he aikoisivat tehdä? ”Tyttö, tiedätkö sinä, mitä me olemme?”
Pudistin päätäni, minulla ei ollut mitään tietoa, mutta punaiset silmät olivat alkaneet tuoda mieleeni vampyyrin, verta juovan taruolennon. Mutta ei vampyyreita ollut olemassa, eihän?
”Oletko aivan varma? Eikö mikään meissä tuo mieleesi mitään?”
Nyökkäsin hitaasti, mutten saanut ääntäni kulkemaan. Tuntemattomien miesten edessä seisoskeleminen hermostutti minua, sai sydämeni jyskyttämään vallattomasti. Aikoivatko he tappaa minut? Vai siepata?
”Niin, olet aivan oikeassa, tyttö, me olemme niitä”, mies sanoi hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Hätkähdin enkä ymmärtänyt. Oliko hän arvannut, mitä olin ajatellut? Vai oliko hän lukenut ajatukseni? ”Kyllä, tyttö, minä luin ajatuksesi. Me olemme vampyyreja.”
Kavahdin taaksepäin vetäisten käden irti miehen kädestä. Järkytys nousi kasvoilleni, haukoin henkeä hämmentyneenä, katkonaisesti. Punaiset silmät, niiden verenhimoinen katse… Minut oli tuotu vampyyriluolaan, minut aiottaisiin syödä! En mitenkään pääsisi täältä ulos, en pystyisi tappelemaan heitä vastaan. Minut tapettaisiin, he joisivat minut tyhjäksi ja naureskelisivat lopuksi.
”Mitä me teemme tytölle?” kuulin Demetrin kysyvän tuijotellessani kivistä lattiaa sydän hurjasti hakaten. ”Hän tietää meistä, häntä ei voi päästää ulos täältä.”
”On yksi vaihtoehto”, Caius sanoi, ”hänet on tapettava.”
”Ei välttämättä.”
Ääni kantautui vasemmalta, se jäi kaikumaan huoneeseen. Nostin pelokkaan katseeni lattiasta luoden sen äänen suuntaan. Tummanruskeahiuksinen poika, suunnilleen minun pituiseni, nojasi vasten seinää kädet rinnalle ristittyinä, katse minussa. Poikamaiset kasvot olivat vakavat, häivähdystäkään ilosta tai surusta ei näkynyt.
”Alec, sinä et voi olla tosissasi”, vasemmanpuoleisessa tuolissa istuva mies tuhahti. ”Hänestäkö muka kaltaisemme? Ei, Aro ei suostu siihen.”
”Itse asiassa, Marcus, Alec taisi ehdottaa jotain, mikä voisi kiinnostaa minua”, mies, joka seisoi vieressäni ja joka ilmeisesti oli Aro, sanoi. ”Caius, mitä sinä sanot?”
”Mitä iloa tuosta tytöstä meille muka olisi? Hyötyisimmekö jotenkin muka hänestä?”
Kaikki loivat katseensa minuun, tuntui kuin jokainen katse kerrallaan olisi porautunut lävitseni, jättänyt reiän minuun. Oloni kävi ahdistuneeksi, katseet työnsivät minua pieneen laatikkoon, jonka kansi suljettaisiin. Halusin ulos täältä, halusin kelata aikaa taaksepäin.
”Aro?” Aleciksi kutsuttu poika sanoi hiljaa ja astui muutaman askeleen lähemmäs meitä.
”Minä harkitsen, koska arvoisat Marcus ja Caius eivät ole yksimielisiä asiasta”, Aro ilmoitti kadoten luotani ja palaten takaisin tuolille istumaan. ”Demetri, veisitkö tytön samaiseen paikkaan kuin veit Robertin?”
Sanaakaan en enää kuullut, näin silmäkulmastani Demetrin lähestyvän minua. Tiesin, etten voisi mitään näille vampyyreille, mutta minun pitäisi edes yrittää. Siispä lähdin juoksuun kohti suuria, metallisia ovia, jotka olivat raollaan. Jalkani liikkuivat niin nopeasti kuin mahdollista, mutten ehtinyt päästä pitkälle, kun minuun tarttui neljä kättä, kaksi vyötärölleni ja kaksi käsiini.
”Ei!” huusin ja yritin rimpuilla irti, mutta kädet pitivät minua otteessaan. ”Päästäkää!”
Minut tönäistiin vasten lattiaa, kolautin pääni sitä vasten. Lievä kipu iski salaman lailla saaden minut ähkäisemään, pitelemään päätäni. Toivoton pakoyritykseni oli ollut turha, täysin tyhmä esitys, joka oli tuottanut kipua vain itselleni. En pystyisi pakenemaan täältä ainakaan tänään, mutta jos pysyisin hengissä, saattaisin saada mahdollisuuden karata.
Joku tarttui harmaan hupparini huppuun ja kumartui lähemmäs minua. Tuijotin ruskehtavan punaisiin silmiin, jotka eivät näyttäneet tyytyväisiltä.
”Täältä ei noin vain paeta”, Alecin ääni mutisi tylyyn sävyyn. Laskin toisen käden alas ja läppäisin häntä kasvoihin, mutta se oli virhe, satutin oman käteni. ”Eikä meitä satutetakaan ihan noin helposti.”
Hän vetäisi minut ylös helposti, kun hieroin kipeää kättäni. Mulkaisin häntä ja Demetriä, joka pudisti päätään melko huomaamattomasti tarttuessaan olkapäihini ja lähtiessään kuljettamaan minua pois. Ennen kuin katosimme ulos huoneesta, vilkaisin kolmikkoon, joka jutteli hiljaa katseet minussa.
Mitä he päättäisivät? Tulisiko minusta ateria vai kenties jotain täysin muuta?
Kurkistin ikkunasta ulos, pimeys oli kaikkialla. Katuvalot paloivat himmeinä ulkona, niitä ei ollut sen enempää kuin vuosi sittenkään. Tuttu suihkulähde suihkusi vettä pienellä paineella, saatoin hyvin hiljaisesti kuulla sen lotinan. Muita ääniä ei ulkoa kuulunut, oli kovin hiljaista, kuten siellä vankityrmässä, jossa olin istuskellut muutamia päiviä vuosi sitten, odottaen päätöstä kohtalostani.
”Hän ei puhu”, kuulin Demetrin sihahtavan jollekulle, joka oli juuri saapunut alas hiljaisin askelin. ”Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta saan vain mulkaisuja ja hymähdyksiä vastaukseksi.”
Huokaisin hiljaa ja suljin korvani keskustelulta, en jaksanut enää kuunnella. Minua tympäisi istua täällä vaikka olinkin ollut vasta pari päivää tässä niin sanotussa tyrmässä. Kaltereita ei ollut, tämä oli kuin pieni hotellihuone ilman mukavuuksia. Oli täällä sänky, yksi tuoli ja niiden lisäksi pöytä, jolle Demetri oli äskettäin asettanut tuomansa ruoan. Minulla ei kuitenkaan ollut nälkä, en pystynyt syömään nyt, kun en tiennyt, miten minun kävisi.
Käännyin kyljelleni sängyllä ja tuijotin beigenväristä kiviseinää. Kuulin askelia, jotka lähestyivät huonettani sekä äänen, joka sanoi, että saisi tytön, siis minut, puhumaan. Ei kyllä ikinä saisi, olipa hän kuka tahansa heistä.
Ovi aukeni vinkuen, se paiskattiin kiinni. Pamaus kaikui hetken aikaa kovin tyhjässä huoneessa ja vielä pääni sisällä, kun kurkistin olkani yli saadakseni tietää, kuka oli tullut. Ja se oli hän, Alec, jota olin lyönyt tai ainakin yrittänyt.
”Eikö sinulla ole nälkä?” hän kysyi vilkaisten puista pöytää. ”Et ole syönyt mitään sitten eilisen.”
En sanonut mitään, pidin suuni tiukasti kiinni.
”Miksi et puhu Demetrille? Hän on kuulemma yrittänyt jututtaa sinua.”
Tunsin patjan reunan painuvan hieman alaspäin, jolloin kiepsahdin selälleni ja tuijotin Alecia, joka piteli valkoista lautasta kädessään. Hän ojensi sen minua kohti, odotti, että ottaisin sen, mutta minulla oli parempi idea. Ojensin käteni kohti lautasta, olin muka ottavinani sen käteeni, mutta paiskasinkin sen häntä päin toivoen, että se jotenkin vahingoittaisi häntä. Mutta ei se siltä vaikuttanut, makaronit vain valuivat hiuksista hänen syliinsä, likasivat hänen mustan kauluspaitansa yhdessä papujen kanssa. Minua hymyilytti, mutta häntä ei, hän näytti tympeältä, hieman vihaiselta.
”Kuinka sinä”, Alec mutisi nojautuessaan lähemmäs minua, jolloin lautanen tipahti hänen sylistään lattialle ja särkyi, ”uskallat?” Hän tarttui käsiini ja painoi minut patjaa vasten työntäen kasvonsa melkein kiinni omiini. Pelko astui ulos kuorestaan, sekoitti sydämeni saaden sen lyömään epätasaisesti. Kylmä hengitys tuntui kasvoillani, tiukka ote käsistäni ja läheisyys hermostuttivat minua. Hänen silmänsä tuijottivat minua tiukasti saaden kylmät väreet kulkemaan selässäni. Mitä hän tekisi minulle? Tappaisiko hän minut tähän paikkaan? ”Älä enää ikinä tee tuolla tavoin.”
Sanat eivät ehtineet perille asti, kun olin jo tehnyt jotain, mitä ei ehkä olisi pitänyt. Olin sylkäissyt hänen kasvoihinsa tarkoituksenani saada hänet irrottamaan otteensa. Se tehosi, hän päästi minusta irti, mutta oli vihainen. Pystyin melkein tuntemaan hänen vihansa itsessäni.
”Jos vielä… jos enää ikinä loukkaat minua, olit sitten ihminen tai et, minä kostan.”
”Jaa”, mutisin välinpitämättömästi, vaikka minua oikeasti pelotti. Jos hän tosiaan kostaisi, miten hän sen tekisi? Katkaisisi jonkun raajan minulta? Pyytäisi saada minut lounaakseen?
Ovi pamahti pian kiinni, Alec oli kadonnut. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin kyljelleni alkaen tuijottaa seinää uudestaan toivoen, ettei kukaan häiritsisi minua enää.
Lautasen paiskaaminen Alecia päin nauratti minua nykyisin, niin häntäkin hieman. Hän ei ollut enää sen jälkeen tullut luokseni, pelkästään Demetri oli vieraillut luonani ja yrittänyt saada minua puhumaan, mutta en ollut antanut periksi, olin pitänyt suuni kiinni. En ollut puhunut myöskään sinä päivänä, kun minut oli viety pois pienoisesta vankilastani heidän, kolmen veljeksen, luo.
”Hei, Kathryn!” Aro tervehti minua ystävällisesti saapuessani Demetrin kanssa siihen samaiseen huoneeseen, johon minut oli tuotu muutamia päiviä sitten. ”Pahoittelen majoituksesi yksinkertaisuutta, mutta toivon, että olet viihtynyt.”
Nyökkäsin pienesti ja katsahdin kunnolla heihin kolmeen, ei, neljään. Caius, Aro ja Marcus istuivat tuoleillansa kaikki minua tarkastellen. Caius näytti nyrpeältä eikä Marcuskaan sen iloisemmalta näyttänyt. Aro oli kuin heidän vastakohtansa tänään, hän näytti säteilevän.
Kohdistin katseeni tuolien oikealla puolella seisoskelevaan Aleciin, joka piteli käsiä sivuillaan katsoen lattiaa. Hän ei näyttänyt vihaiselta tai katkeralta, hän oli täysin ilmeetön.
”Olemme keskustelleet useaan otteeseen sinusta, ja pahoittelen, että asiassa on kestänyt, mutta meidän piti aluksi käydä erään toisen henkilön asia lävitse”, Aro sanoi jatkaen edelleen ystävälliseen sävyyn. Se sai minut tuntemaan oloni omituiseksi, mikä minua odottaisi? ”Nyt asia on selvä, tiedämme päätöksen suhteesi.”
”Saat itse päättää, mitä teet”, Caius jatkoi tympeään sävyyn ja käänsi katseensa pois minusta. ”Joko sinusta tulee jonkun ruokaa tai sitten voit liittyä meihin ja elää ikuisesti.”
En ollut kunnolla ajatellut, mitä päättäisin, jos saisin päättää itse. Oikeastaan en ollut edes uskonut, että tällainen mahdollisuus olisi, joten menin hämilleni, en tiennyt mitä sanoa. Ruoaksi muuttuminen ei minua houkuttanut, muttei elämä vampyyrinäkään vaikuttanut tällä hetkellä kovin hohdokkaalta. Joutuisin tappamaan ihmisiä, juomaan heidän vertaan, murhaamaan. Ja kaiken lisäksi joutuisin elämään täällä näiden vampyyrien kanssa.
Olin aukaisemassa suuni kysyäkseni pari asiaa vampyyrisuudesta, mutta silloin ovet takanani pamahtivat auki, ja kaikki loivat katseensa sinne. Minäkin vilkaisin olkani ylitse, lähes minun pituiseni vaalea vampyyrityttö tuijotti minua epämiellyttävällä ilmeellä. Hänen piirteensä muistuttivat kovasti jonkun toisen piirteitä, Alecin.
”Minä en salli tätä”, tyttö ilmoitti tiukkaan äänensävyyn kääntäessään katseensa pois minusta. Hän ilmestyi vierelleni ja suhahti sitten tuolien vasemmalle puolelle. ”Tytöstä ei tehdä vampyyria!”
”Jane, emme ole vielä saaneet kuulla Kathrynia”, Aro lausui rauhallisesti Janeksi kutsutun tytön hymähtäessä.
”Onko hänestä mihinkään? Onko hänestä meille hyötyä? Tuleeko hänellä olemaan jokin voima, josta olisi meillekin hyötyä?” Jane tivasi vilkuillen minua, mikä teki oloni epämukavaksi. He kaikki eivät olleetkaan samaa mieltä siitä, mitä minulle tehtäisiin. Se sai päätöksenteon vaikeammaksi minulle. Voisinko elää täällä vampyyrina, jos suurimman osan mielestä en ollut tervetullut? ”Onko hän tarpeeksi vahva meille?”
Tiukka katse luotiin minuun, äkkiä tunsin vihlaisevan kivun sisälläni. Se sai polveni notkahtamaan, melkein kaatumaan maahan, mutta yhtäkkiä en tuntenutkaan enää mitään, kipu häilyi pois, tyhjyys astui tilalle. En tuntenut itseäni, en tuntenut raajojani, en mitään. Näköni alkoi sumeta, kaikki muuttui hitaasti mustaksi pienempienkin äänien kadotessa. Mitä tämä oli? Mitä he tekivät minulle? En pystynyt tuntemaan pelkoa, edes ajatuksissani ei ollut sitä. Olin täysin neutraali, tunteeton.
Kaikki palasi nopeasti ennalleen ilman raastavaa kipua. Joku kiljui raivoissaan, Demetrin kasvot häilyivät yläpuolellani. Tunsin kovan lattian selkäni alla, olinko kaatunut?
”Sinä et voi aina leikkiä voimallasi, kuten haluat!” kuulin Alecin äänen huutavan vihaiseen sävyyn.
”Et sinäkään. Olisit antanut minun testata hänet!”
Kohottauduin ylös huomaten, että jäseniini sattui, pakottava kipu tuntui niissä. Huuto kävi hermoilleni, pääni ei kestänyt enää. Halusin huoneen hiljaiseksi, kysyä, mitä äsken oli tapahtunut ja kertoa päätöksestäni, jonka olin juuri äsken tehnyt. Ihan sama pitäisikö kukaan täällä minusta, minua ei ruokalistalle laitettaisi.
”Alec, Jane!” Caius huudahti, koko huone hiljeni. Jane käänsi selkänsä Alecille ja palasi toiselle puolelle tuoleja ilme nyrpeänä. ”Kiitos.”
”No, Kathryn”, Aro loi katseensa minuun, ”oletko päättänyt?”
Nyökkäsin hitaasti harkiten nopeasti mielessäni asiaa vielä kerran. ”Joo. Minä… minä liityn teihin.”
Aro ja Marcus nyökkäsivät yhtä aikaa, Janen suu tiukkeni viivaksi. Muuttaisivatko he minut nyt heti vai saisinko odottaa taas pienessä huoneessani muutaman päivän? En halunnut enää istuskella siellä, mutten myöskään halunnut muuttua vampyyriksi ihan näin pian. En edes tiennyt mitään muuta siitä elämästä kuin sen, että tulisin juomaan verta.
”Hienoa!” Aro nousi pystyyn hieman hymyillen. Hän vilkaisi Caiusta, joka nyökkäsi nousten myös pystyyn, kun kädet, luultavasti Demetrin, tarttuivat olkapäihini. ”Keskustelimme siitä, kuka muuttaisi sinut, ja ajattelin ensin Alecia, mutta hän kieltäytyi kunniasta, joten sinut löytänyt Caius suostui tekoon. Oletko valmis?”
Olinko minä? Olinko valmis muuttumaan vampyyriksi, luopumaan ihmisyydestäni? En, mutta ei minulla muutakaan vaihtoehtoa ollut, jos halusin vielä elää ja minähän halusin. Tottuisin tähän ympäristöön ajan ollen, tottuisin näihin vampyyreihin täällä.
Nyökkäsin Arolle, hän vinkkasi Caiusta menemään luokseni. Hitaasti, liioitellun hitaasti, vaaleahiuksinen miesvampyyri lähti tulemaan kohti minua. Tuntui kuin hän olisi antanut minulle aikaa päättää toisin, valita sittenkin kuoleman. Mutta minä en mieltäni muuttaisi, hän ei vain tainnut tajuta sitä.
”Caius.”
Caius pysähtyi eteeni ja käännähti ympäri. Alec oli astellut lähemmäs meitä, riisunut ruskean takin päältään ja seisoi nyt harmahtavan valkoisessa kauluspaidassa edessämme.
”Minä teen sen.”
Näin Aron nyökkäävän hyväksyvän näköisenä, Caius perääntyi luotamme, ja Alec tuli luokseni. Demetri irrotti otteensa minusta, kun Alec taivutti minua taaksepäin ja sipaisi hiukset pois kaulaltani. Tuntui epämiellyttävältä seistä siinä taaksepäin taipuneena, mutten sanonut mitään, en pystynyt. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin kohta tapahtuvaa, yritin sulkea nykyisyyden pois. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun Alec painui lähemmäs minua, kun hengitys kohtasi kaulani. Hänen käsiensä ote tiukkeni vyötärölläni, sydämeni lähti juoksuun, viimeiseen maratoniinsa.
”Hyvästi, Kathryn.”
Hampaat painuivat iholleni, puhkaisivat reiät siihen kuin ohueen leivinpaperiin. Tarrasin kiinni Alecin paidasta, tuijotin kivistä kattoa hänen imiessä vertani, oloni käydessä huimaavaksi. Silmissäni musteni taas, kuulin epämääräisesti jonkun käskevän Alecin lopettaa, mutta hän joi ja joi juomistaan pimeyden mustatessa silmäni.
A/N: Sellaista.. Kommenttia toivoisin, varsinkin hahmoista, koska en ole aiemmin kauheasti perehtynyt Voltureihin :)
-
Hmmm.. :) Vihdoin julkaisit tämän, vaikka mitä minä turhaan kommentoin kun tiedät mitä olen tästä mieltä! :D
Ihanaa omistit tämän! :) Kiitos siitä :) <3
''Minä teen sen.''<--- se on minusta yksi ihanimmista kohdista, kun on tämä Alec-buumi :D
Kiitos! :D
Love,
~kjatri :-*
-
jEu, uutta verta toiseen ulottuvuuteen!
voin jo tässä sanoa, että tulen todennäköisesti pitämään tästä, sillä alecista pidän. ihkutetaanko yhdessä?
ihanaa, kun alecista tehdään fic: poikavampyyrivolturiressu sai vähemmän huomiota kirjoissa kuin on sallittua..
jatkoa odottelen.
-
Tää oli tosi hyvä! JATKOO!!!!
Noi hahmot oli kai oikein, jäin tosin miettimään niitä Aron, Caiuksen ja Marcuksen hiuksien värejä. Eikös kahdella ollut vaaleet ja yhdellä tummat? Saatan toki olla väärässäkin, kun on vaan houkutus kotona... Kirjassahan Alec on muuten kirjoitettu välillä Alek. Virhe varmaan. Mutta tosi hyvä kumminkin ja jatkoo olis kiva saada -tietysti mahdollisimman pian! ;D
Toi hiusten väri taitaa olla muuten pientä nipotusta... ::)
-
kjatri, kyllä, vihdoin :D Viivyttelin hieman, heh. Totta kai omistin, sinähän tässä olet hjelpannut suunnattomasti ja saanut miut työstämään tätä :)
Alec-buumi, kyllä vain. Kiitos kommentistasi :)
Cath, ihkutetaan vaan :D Niin, Alecia olisi pitänyt olla enemmän! Kiinnostava hahmo, kyllä. Jatkoa saadaan sitten, kun olen tsekannut toisen luvun (sinne pitää lisätä yksi pieni juttu ja tällaista) ja lähettänyt kjatrille :) Kiitos kommentistasi :)
culliina, mukavaa, että tykkäät. Joo siis, Caius on vaalea ja Arolla on mustat ja muistaakseni myös Marcuksella (tarkistin kirjasta, mutta voi olla, että lukaisin väärinkin ;D). Joo, siis sehän on Alec, ei Alek. Juu, jatkoa varmaan tämän viikon loppupuolella (tai sitten ensi viikolla, katsoo nyt miten ehdin tarkistaa toisen luvun). Kiitos kommentistasi :)
-
Ihanaa, että joku kirjoittaa Voltureista!! Arvaa jäinkö koukkuun tähän, en malta odottaa seuraavaa lukua! Lisää tämmöstä!!! <33 ihana Ficci <333
-Nax
(rakentava jäi sitten hemskuukkeliin)
-
Wow. Tää on tosi hyvä, on kiva lukea jotain Voltureista. Kiitti, kiitti, kiitti.
Jatkoa! : )
-
Naxone, kiitos kommentistasi :) Juu, pitäähän nyt Voltureistakin kirjoittaa (kyllähän niistäkin ficcejä löytyy, ei välttis täältä niin paljoa, mutta vampirelove.netin foorumilta esimerkiksi). Mukavaa, että tykkäät :) Seuraavan luvun korjailin ja lähetin juuri äsken kjatrille, mutta en osaa sanoa, milloin sen luvun postaan tänne.
Chelseya, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että tykkäät. Haha, kiitos itsellesi vaan.
-
Awws, olipas söpö alku. Pitää alkaa seuraan. Alec on söpö hahmo...
Kiireesä tulee tosi syvällisiä kommentteja.. : D Mut hyvä alku
~Vaivaiskoivu
-
Vaivaiskoivu, kiitos kommentistasi :) Niin, Alec on söpö hahmo! Mukavaa, että tykkäsit.
-
Jep tämä on kyllä tosi kiva ficci<3 En osaa sanoa mitään rakentavaa joten kysyn ainoastaan että koska olet suunnitellut kirjoittavasi tähän jatkoa?
NuuhkuHoney
-
NuuhkuHoney, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että tykkäät. Koko ficci on jo valmis, toisen osan tarkastelin ja korjailin ja se on vielä kjatrilla (sanoin, että ihan rauhassa betatkoon, en hoputa :D). Mutta jossain vaiheessa, joskus lähiaikoina tulee varmaan jatkoa.
-
tosi hyvä ja ihanan pitkä alku!
Oli hyvä kun sai tänne vaihtelua, kun ei niistä Voltureista ole niin paljon ficcei
ja osasit hyvin kuvailla , Janekin oli hyvin janemainen :).
Toivottavasti jatkoa tulee pian! ;D
-
mmary, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit. Jooh, Voltureistakin pitää kirjoittaa :D Jatkoa tulee... NYT!
Kiitti kjatrille betaamisesta :D
Luku 2
Istahdin kapean sängyn reunalle sytyttäen tulitikun, jonka liekki leimahti suureksi, loi valopilkun hämäryyteen. Tuli pystyi satuttamaan minua yhä, tulentuntuinen polte oli riivannut minua muutaman päivän heti Alecin juotua minusta. Olin tärissyt, huutanut kivusta ja vaikeroinut niin paljon kuin suinkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut lohduttanut, olin ollut täysin yksin vailla rauhoittavaa kosketusta.
Polte hiipui, lieskat päästivät käteni ja jalkani vapaiksi. Huutoni lakkasi, haukoin henkeä raskaasti pitäen silmiäni edelleen kiinni. Oloni oli outo, minusta tuntui hirvittävän tyhjältä, ontolta. Kaiken lisäksi kuulin kaikki mahdolliset äänet, ihan pienetkin, mikä oli tällä hetkellä rasittavaa. Karmivan kivun ja huudon jälkeen halusin pelkkää hiljaisuutta edes hetkeksi.
Nousin istumaan, oikeastaan heilautin itseni ylös ja hämmästelin tarkkaa näköäni, joka huomasi pienimmätkin asiat yksinkertaisessa huoneessa. Pudistelin päätäni hypäten pystyyn, lähtien astelemaan varovaisin askelin kohti ovea. Liikkeeni oli sulavaa kuin osaavien tanssijoiden tanssi, se oli ihmeellistä. Niin kepeää, hiljaista.
Tartuin ovenkahvaan vääntäen sen alas. Ovi ei auennut, se oli lukossa, mutta yritin vetäistä sen auki ”varovaisesti”. Ovi lennähti auki irroten saranoistaan, mikä säikäytti minut. Olinko tosiaan näin vahva, voimakas? Uskomatonta!
”Tarvitseeko sinun rikkoa paikkoja heti alkuunsa?”
Astuessani käytävälle kohtasin punaiset silmät, jotka tarkastelivat minua uteliaina. Tumman kullanruskeat hiukset olivat sileät, ne peittivät pojan poikamaisten kasvojen otsan. Mieleni pintaan nousi hämärä muisto lautasen paiskaamisesta tuon pojan päälle. Hän oli ollut vihainen, luvannut kostaa, jos enää uhmaisin häntä.
”Mikä on olosi?” poika kysyi nimen palautuessa mieleeni. Hän oli Alec, se, joka oli muuttanut minut. ”Kathryn?”
En vastannut hänelle, muistin olleeni puhumatta kenellekään heistä ennen muuttumistani. En halunnut puhua tälle minua uhkailleelle vampyyrille.
”Niinpä tietenkin”, Alec mutisi kääntäen selkänsä minulle. ”Et puhu meille, olisi pitänyt arvata.”
Sammunut tulitikku tipahti sormieni välistä kiviselle lattialle, sytytin uuden. Liekki oli pienempi kuin äsken, mutta se paloi iloisesti tikun päässä lähestyen kylmiä sormiani, joihin se sammui. Sytytin vielä kolmannen tikun muodostaen virneen kasvoilleni. Muutokseni jälkeinen aika oli ollut itse asiassa mukavaa, olin ystävystynyt Demetrin kanssa ja kinannut Alecin kanssa aina, kun oli ollut mahdollista. Ja olin saanut voimankin, taidon, jota olin aluksi pitänyt hyödyttömänä. Pystyin näkemään ihmisten ja vampyyrien heikkoudet, salaisimmat salaisuudet. Nyt kuitenkin arvostin sitä taitoa, kuten Aro, joka oli ottanut minut vartiokaartiinsa.
Hän oli oikea idiootti, aivan kauhea! En olisi enää välittänyt jauhaa menneistä, niistä ajoista, kun olin paiskannut lautasen hänen päälleen ja vielä sylkäissytkin. Mutta Alecin oli ollut pakko ottaa se esille aiemmin tänään ja huutaa kanssani asiasta. Kaiken lisäksi hänen siskonsa Jane oli liittynyt kinaamme ja uhannut käyttää voimaansa minuun, jos loukkaisin tämän veljeä pahastikin. Se oli kuitenkin vain uhkailua, ei hän oikeasti tekisi niin, sillä Aro piti minusta, samoin myös Caius.
Vetäisin lipaston ylimmän laatikon auki ja nappasin päällimmäisen paidan, mustan pitkähihaisen, käsiini heittäen sen kapealle sängylle, jossa toisinaan makailin miettien asioita. Aro oli antanut minulle tämän mukavan kokoisen tornihuoneen, jossa sain olla omassa rauhassa. Kukaan ei ollut vielä koskaan tunkeutunut tänne ilman lupaani, tosin ei kukaan edes tullut käymään huoneessani.
Riisuin vaalean paidan päältäni tipauttaen sen lattialle, kun kuulin pientä ääntä oven takaa. Se pamahti auki ihan yhtäkkiä, en kerinnyt vetää mustaa paitaa päälleni. Alec oli astunut huoneeseeni ja tuijotti minua hetken hämmentyneenä ennen kuin kääntyi ympäri mutisten anteeksipyynnön.
”Piditkö näkemästäsi?” kysyin hymähtäen pukiessani paidan nopeasti päälleni. Kopautin Alecia selkään melko lujasti, hän kääntyi minuun päin.
”Tulin pyytämään anteeksi”, hän sanoi vakavasti, minä kohotin kulmiani. Pyytämään anteeksi? Siis mitä? ”Oli tyhmää alkaa riidellä siitä lautasjutusta. Ja sinun sylkäisemisestäsi.”
”Ai, no kivaa, että olet tuota mieltä, mutta sisaresi uhkaus oli melko tarpeeton!”
Alec risti kädet rinnalleen. ”Jane on sellainen, älä välitä hänestä.”
Huokaisin hiljaa ja käänsin selkäni hänelle. Miksi hän pyysi anteeksi? Oliko joku puhutellut häntä, käskenyt kohdella minua mukavammin? Se oli hyvinkin mahdollista, tuskinpa hän muuten pyytäisi minulta anteeksi mokomaa riitaa.
”Jaa. No, kaipa saat sitten anteeksi, mutta voisit opetella koputtamaan! Ei ole kivaa, kun eräät ryntäilevät tuolla tavalla toisten huoneisiin kunnioittamatta yksityisyyttä”, nurisin tuijottaen tiiviisti harmaata seinää.
”Itse voisit opetella lukitsemaan ovesi, tässä on nimittäin lukko”, Alec tuumasi töykeällä äänensävyllä. No niin, hän ei ollut tullut vapaaehtoisesti pyytämään anteeksi!
”Kukaan ei ole antanut minulle avainta!” Käännyin ympäri, kohtasin hänen tympääntyneen katseen, joka viesti, että tilanne räjähtäisi kohta käsiin. ”Ja sinä tuijotit minua ihan liian kauan, kun astuit sisään!”
”Olisiko minun muka pitänyt tulla takaperin sisään?”
”Joo tai ainakin koputtaa, tajuatko?”
Kiristelin hampaitani ja halusin häätää hänet huoneestani. Alec oli ärsyttävä, hän ei koskaan voinut huomioida minua! Hän vaikutti ulkoapäin kovin mukavalta ja kohteliaalta, mutta sisältäpäin hän oli jotain muuta, ainakin minua kohtaan.
”Hanki se avain ja pidä ovesi lukossa, niin kukaan ei ilmesty tänne ilman lupaasi.”
”No, voisiko herra kenties kertoa, mistä minä sellaisen avaimen taion? Vetäisenkö hatusta?”
Alec mutristi huuliaan. ”Aro saattaisi tietää, missä se avain on. Voisit siis kysyä häneltä, etkä minulta.”
”Jaa, jaa”, mutisin napaten lipastonlaatikosta punamustavalkean vekkihameen, jonka heitin sängylle. ”Ja voisitko nyt häipyä, jotta saan vaihdettua loputkin vaatteeni? Vai haluatko kenties jäädä katsomaan?”
”Voin jäädäkin, jos se ei haittaa sinua”, hän vastasi napakasti takaisin suhahtaen ohitseni sängylle istumaan. Hän heitti hameen minulle ja muodosti ilkikurisen hymyn kasvoilleen. ”No?”
Huokaisin raskaasti, mihin olin oikein ryhtymässä? Riisuisinko muka oikeasti hänen edessään? Tosin vampyyrit olivat nopeita liikkeiltään, mutta minusta tuntui, että minun pitäisi kiusata häntä hieman. Ehkäpä hän sitten alkaisi kohdella minua paremmin.
Asetin hameen sängyn reunalle aivan Alecin jalkojen viereen ja ryhdyin hitaasti, ihmismäiseen vauhtiin riisumaan tummia housujani. Alecin katse pysyi kasvoissani, mutta huomasin hänen yrittävän vilkaista vaivihkaa alemmas. Pudistin päätäni huomaamattomasti, en pystyisi tähän!
”Si-”
”Ole hiljaa!”
Vetäisin housut jalastani ja viikkasin ne nopeasti ennen kuin heitin ne sängylle katsomatta, mihin ne laskeutuivat. Pengoin hetken aikaa lipastoa, kunnes löysin etsimäni, harmaat sukkahousut. Ne olisi hankala pukea, joten Alec saisi katsella minua jonkin aikaa puolialastomana. En pitänyt ajatuksesta, mutta itsepähän olin mennyt häneltä kysymään, haluaisiko hän jäädä katsomaan.
Aloin hivuttaa sukkahousuja jalkaani, vedin niitä varovaisesti ylöspäin pitkin kovaa, viileää ihoani. Kynteni olivat terävät ja pitkät, tiesin niiden repivän sukkahousut rikki, jos vetäisin liian lujaa. Siksi tämä olikin niin hidasta ja tällä kertaa hieman kiduttavaakin. Pystyin tuntemaan Alecin katseen itsessäni, hän taatusti virnisteli.
Kun vihdoin ja viimein mokomat sukkahousut olivat päälläni, vetäisin hameen nopeasti ylleni taistellen sen vetoketjun kanssa. Alec oli nojautunut seinää vasten ja alkanut maata sängyllä hyvin rennonnäköisenä. Tietenkin, hän varmasti nautti tästä! En pystynyt katsomaan häntä silmiin, mutta välillä vilkaisin häntä vaivihkaa kulmieni alta. Vaalea paitani oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen käsiinsä, hän nuuhkaisi ja hypisteli sitä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” kysyin hämmentyneellä äänensävyllä ja asetin kädet lanteilleni. ”Miksi sinulla on minun paitani?”
”Koska ihmettelen.”
”Mitä muka?”
”Miksi vaihdoit paidan? Tämä näyttäisi taatusti paremmalta kuin tuo musta.”
Hymähdin äänekkäästi napatessani paidan itselleni. Mikä tyyliasiantuntija hänestäkin oli tullut? Hänhän oli asunut tämän linnan seinien sisäpuolella ties kuinka kauan! Minua ärsytti, melkein raivostutti.
”Niinhän sinä sanot”, mutisin vetäistessäni mustat saappaat, joissa oli korkea korko, esiin sängyn alta. Vetäisin niiden vetoketjut auki ja Alecin kiusaksi asetin toisen kengän sängyn reunaa vasten ennen kuin sujautin jalkani kenkään sulkien vetoketjun.
”Kivat kengät”, hän tuumasi saatuani toisenkin jalkaani. ”Oletko varma, että pystyt kävelemään noilla?”
Hymähdin hiljaa. ”En kai minä näitä olisi hankkinut, ellen osaisi kävellä näillä.”
Alec ei sanonut mitään, nousi vain pois sängyltä tarkastellen minua päästä varpaisiin ilmeettömänä. Odotin, että hän sanoisi jotain, kommentoisi jotenkin minua tai vaatteitani tai mitä tahansa minussa, mutta sanoja ei tullut, pelkkä hyväksyvältä vaikuttava nyökkäys.
Liikahdin häntä kohti aikomuksenani tarttua hänen takkinsa hihaan viedäkseni hänet ovelle, sillä halusin olla rauhassa, mutta yhtäkkiä täydellinen tasapainoni petti, toisen kenkäni korko katkesi ja horjahdin. En kuitenkaan ehtinyt pudota kauaa, kädet kietoutuivat ympärilleni nopeasti pitäen minua pystyssä.
”Ehkä sinun pitäisi harkita toisenlaisia kenkiä, Kathryn.”
”Ehkä sinun pitäisi harkita toisenlaisia vaatteita, Alec”, sihahdin yrittäessäni rimpuilla irti hänen otteestaan, mutta hän piteli lujasti kiinni vyötäröstäni. Ihmettelin sitä, minunhan olisi pitänyt olla voimakkaampi, koska en ollut ollut kauaa vampyyri!
”Mitä vikaa minun vaatteissani on?” Alec kysyi asettaessaan minut sängylle istumaan.
”Sinä tulet täysin eri vuosisadalta. Nyt eletään 2000-lukua, kulta.” Virnistin hänelle alkaessani riisua kenkiä. En kuitenkaan ehtinyt avata kuin toisen vetoketjun, kun yksi kenkä oli jo poissa jalastani. Alec hymyili syyllisen näköisenä pidellen saapasta käsissään.
”Ehkä ulkomaailmassa, mutta meillä täällä eletään yhä kuin kauan sitten. Tulet vielä tottumaan siihen hyvin.”
Hän heitti kengän sängylleni ja katosi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Tuhahdin itsekseni, hän tosiaan oli ärsyttävä, tyhmä vampyyri, joka kävi hermoilleni. Voisin sanoa inhoavani, ehkä jopa vihaavani häntä. Mutta joku kuiskasi hiljaa korvaani, ettei asia ollut niin.
Eikä asia tosiaan ollutkaan ollut niin kuin olin luullut. Olin kyllä turhautunut häneen, hieman vihannutkin, mutta tosiasiassa rakastunut häneen. En vieläkään pystynyt ymmärtämään, kuinka niin oli käynyt. Olin monen kuukauden ajan luullut, että vihasin häntä suunnattomasti, mutta olinkin vain työntänyt oikeat tunteeni piiloon, kasvattanut niiden eteen jotain sellaista, mikä ei ollutkaan ollut totta.
”Lopeta tuo!” Alec ärähti minulle kävellessämme maanalaista käytävää pitkin. Hän käveli edelläni, minä hänen perässään. Olin seurannut häntä koko päivän vain ärsyttääkseni häntä, saadakseni kostaa hänelle työntämiseni suihkulähteeseen ja lähellä olleen lähtöni Volterrasta.
”Miksi? Luulin, että saan kulkea täällä yhtä vapaasti kuin tekin”, hymähdin hänelle hänen pysähtyessä. Minäkin pysähdyin.
”Mene muualle! Kyllä täällä riittää ihan omia käytäviä sinulle.”
”Mutta minusta tämä käytävä on kiva paikka, todella kiva.”
Alec kääntyi ympäri näyttäen kyllästyneeltä. Hän puri huultaan ja tarttui käsivarsiini kääntäen minut ympäri, tönäisten minut sinnepäin, mistä olimme tulleet. En kuitenkaan alkanut kävellä sinne vaan palasin hänen luokseen ja työnsin hänet seinää vasten pitäen hänet siinä. Minä olin voimakkaampi kuin hän, olisin vielä jonkin aikaa.
”Jätä minut rauhaan, Kathryn”, Alec mutisi mahdollisimman epäystävälliseen sävyyn yrittäen samalla työntää minua kauemmas päästäkseen vapaaksi. En kuitenkaan vapauttanut häntä, puristin hänet tiukemmin vasten vaaleaa seinää. ”Oikeasti!”
”Voi sinua, et kai pelkää minua?” kysyin ja naurahdin hiljaa. Asetin käteni hänen poskelleen, mieleni teki läppäistä häntä, uusia yritykseni ihmisajoiltani, mutten ehtinyt kuin nostaa kättäni, kun hän tarttui siihen tiukasti. ”Vai ärsyttääkö sinua se, että olen sinua voimakkaampi?” Vetäisin käteni irti ja läppäisin häntä kevyesti poskelle.
”Sinä saatat olla voimakkaampi vielä, mutta tiedän heikon kohtasi. Tiedän, mikä saa sinut herpaantumaan.”
Kohotin kulmiani ja pudistin päätäni. ”Tuskinpa. Ei minussa ole heikkoa kohtaa.”
Kun olin sen sanonut ja olin sanomassa vielä lisää, huuleni lukittiin toisia huulia vasten. Olin hämilläni, tunsin hellän ja kutkuttavan tunteen leviävän kehossani, joka rentoutui, antoi otteensa pojasta muuttua tiukasta helläksi. Nostin käteni hänen sileisiin hiuksiin, suin niitä sormillani, kun suudelma kävi ahnaaksi, intohimoisemmaksi. Minut painettiin vasten seinää ja lukittiin siihen paikkaan.
”On sinulla”, Alec kuiskasi poskeani vasten ollessani sekaisin äsken tapahtuneesta. Sisälleni oli muodostunut kauhea tunnemyrsky, joka riepotteli ajatuksiani sinne tänne. Oliko niin sanottu vihani, katkeruuteni ollutkin jotain aivan muuta? Olinko tarkoituksella aina ärsyttänyt häntä, hankkiutunut hänen seuraansa? Olinko minä rakastunut häneen? ”Minä.”
Alec painoi suukon poskelleni ennen kuin päästi irti ja jatkoi kävelyään hitaasti, hyvin ihmismäisellä nopeudella. Yritin tasata hengitystäni, saada itseni kuriin, jotten olisi tehnyt mitään harkitsematonta taikka noloa. En tiennyt huutaako hänelle vai kiljua ilosta. En tiennyt mitään juuri nyt, paitsi sen, että tunsin jotain tuota poikaa kohtaan.
Käänsin katseeni häneen ja yritin keskittyä. Hain hänen heikkouksiaan, kolusin läpi listaa, josta löysin haluamani. Hymy nousi kasvoilleni, minä olin hänen heikkoutensa, kuten hän oli minun.
Mutta sen suudelman jälkeen olimme olleet pari viikkoa kovin erillään. Olin yrittänyt puhua hänelle, mutta hän oli aina paennut minua, eksyttänyt minut. Olin luullut, että hän oli katunut tekoaan, että hän ei enää halunnut olla tekemisissä kanssani, mutta eräs päivä oli osoittanut, ettei niin kuitenkaan ollut.
”Kathryn, yritä löytää Aro!” Demetri huusi minulle repäistessään yhden vihollisvampyyrin pään irti. Se oli karmivan näköistä, jäin hetkeksi aikaa seisomaan paikoilleni kuin noiduttuna. ”Kathryn!”
”Kyllä, Demetri!”
Lähdin juoksuun, kiisin pitkin käytävää kohti huonetta, jossa oletin Aron, Marcuksen ja Caiuksen olevan. Koko päivä oli alkanut ihan oudosti, olimme saaneet kirjeitä, joissa uhattiin Aroa, Marcusta ja Caiusta. Aro oli käskenyt meidän valmistautua taisteluun, koska vihollisvampyyrit olivat kuulemma tulossa. Niin he olivat tulleet ja murtautuneet sisään jakaen meidät eri paikkoihin. Jane ja Alec olivat tietenkin jääneet vartioimaan kolmikkoa, joten uskoin heidän olevan näiden kanssa siellä, minne olin menossa.
Minut vetäistiin yhtäkkiä vasemmalle ja painettiin vasten seinää. Tuijotin tuntemattoman vampyyrin punaisiin silmiin peläten. Vaaleat, pitkät hiukset kehystivät naisvampyyrin kapeita kasvoja, joilla oli vihainen, ivallinen irvistys. Käsi hakeutui kaulalleni, kuristi sitä lujasti. Yritin kaikin voimin työntää häntä pois, mutta olin heikompi kuin hän, en pystynyt siihen.
”Päästä minut menemään!” huusin niin lujaa kuin pystyin. Toinen käsi löi minua mahaan, värähdin kivusta.
Olin potkaisemassa vampyyrinaista, kun hän vetäisi minut irti seinästä ja pamautti sitä vasten uudestaan. Kolahdus kaikui tyhjällä käytävällä, ilkeä nauru kumpusi naisen rinnasta vaarallisena. Yritin potkaista häntä uudestaan, taistella vastaan, mutta yhtäkkiä en pystynyt tuntemaan hänen kättään kaulallani taikka sitä kihelmöivää kipua takaraivossani. Naisen kasvot hälvenivät hitaasti pois, pimeys imaisi minut sisäänsä. En tiennyt, mitä tapahtui, mutta saatoin hyvin vaimeasti kuulla murinaa ja jonkun toistavan nimeäni hätääntyneenä. Kaikki oli sumeaa, olin valottomassa tyhjiössä.
”Kathryn? Kathryn!”
Valo palasi, näin enkelimäiset kasvot edessäni. Viha ja hätäännys paistoivat kirkkaanpunaisista silmistä, tummanruskeat hiukset olivat sekaisin. Alec?
”Kuole!” kuulin naisen kiljaisevan. Poika kääntyi ympäri, tarttui vaaleaan naiseen tiukasti ja repäisi tältä pään irti. En pystynyt katsomaan, kun hän repi loputkin raajat irti, joten käänsin katseeni pois.
”Kathryn?” ääni kuiskasi korvaani huolestuneena. Tunsin kuinka kädet kiertyivät ympärilleni, nostivat minut ylös lattialta. ”Oletko kunnossa?”
”Alec”, mutisin tajutessani, että liikuimme, että hän kantoi minua. Painoin pääni hänen olkapäälleen ja kiedoin käteni tiukasti hänen kaulansa ympärille. ”Sinun pitäisi olla suojelemassa Aroa.”
”Niin, mutta hän antoi minun lähteä.”
”Eikä varmana antanut”, intin. ”Laske minut alas, voin kävellä itsekin.”
”Et voi.”
”Voinpas!”
Alec tiukensi otettaan minusta, minkä oletin merkitsevän sitä, ettei hän laskisi minua maahan. Ei se minua haitannut, minun oli itse asiassa hyvä olla tässä, vaikka jokin minua epäilytti. Miksi hän oli yhtäkkiä ilmestynyt pelastamaan minua? Miksi hän ei ollut veljesten luona?
Olimme kääntymässä oikealle, kun yhtäkkiä lennähdin pois hänen sylistään ja iskeydyin kovaa lattiaa vasten. Näin Alecin nousevan ilmaan, hänet lennätettiin vasten seinää, jota pitkin hän valui alas tuskaa hohtava ilme kasvoillaan. Pienikokoinen, mutta ilmiselvästi vahva vampyyri seisoi Alecin edessä ja kumartui tätä kohti tarttuen tämän takin rinnukseen. Yritin lukea tuntemattoman vampyyrin heikkouksia, selvittää jotain, joka auttaisi minua, mutten pystynyt keskittymään tarpeeksi Alecin takia.
”Missä johtajanne on?” tummahiuksinen vampyyrimies kysyi matalalla, sointuvalla äänellä. ”Missä Aro on?” Alec ei vastannut, hän ei liikkunut. ”Missä?” Vampyyri vetäisi hänet pystyyn ja painoi hänet seinää vasten. Silloin minä ponkaisin pystyyn ja ryntäsin tätä päin kaataen tämän maahan, lukiten tämän käsistä lattiaa vasten.
”Siellä, minne sinulla ei ole asiaa”, murahdin tarttuessani vampyyrin leukaan tiukasti. Yritin hakea hänen heikkouksiaan uudestaan ja löysinkin jotain, naiset. Tämän vampyyrimiehen heikkouksia olivat naiset?
”En haluaisi satuttaa sinua, kaunokainen, mutta minun on pakko, ellet päästä irti”, hän sanoi hiljaa, varoittavasti. Irvistin hänelle tajuten, että minäkin olin siis hänen heikkoutensa. Hän ei halunnut vahingoittaa minua, hän ei halunnut vahingoittaa ketään naista.
”Entä jos minä satutan sinua? Haittaisiko se?”
Iskin häntä kasvoihin ja potkaisin jalkoihin. Olin juuri tarttumassa hänen käteensä siten, että voisin repäistä sen irti, kun tunsin käden olkapäälläni. Se vetäisi minut pois vampyyrin päältä, työnsi kauemmas. Olin taas selkä seinää vasten ja katsoin, kuinka Alec tarrasi vampyyrista kiinni ja repi tämän kappaleiksi.
”Mikset antanut minun tehdä tuota?” kysyin lievästi närkästyneenä. Minulla olisi ollut vahvuutta siihen, vaikka se näyttikin kammottavalta. ”Alec?”
”Tule nyt”, hän sanoi ja tarttui minua kädestä vetäen minut ylös. Lähdimme juoksuun, pysyttelin hänen jäljessään ja yritin olla kadottamatta häntä näkyvistäni. Tosin uskoin, ettei hän olisi antanut itsensä kadota näkyvistä, sillä välillä hän vilkaisi taakseen nopeasti kuin tarkistaakseen, että olin tallella.
Alec johdatti minut pimeään, kapeaan käytävään, josta lähtivät jyrkät portaat ylös. Kiipesimme ne ylös hiljaisina, kuulin pelkästään hengityksemme. Portaiden yläpäässä odotti vanhalta näyttävä rautaovi, jonka Alec tönäisi auki helposti ja sujahti sitten sisään. Minä menin hänen peräänsä epäröiden, mitä huoneessa odottaisi?
”Tule nyt!” Alec sähähti ollessani astumassa sisään. Hän sulki oven ja lukitsi sen kiinni ruosteisella avaimella, kun astelin kohti pölyistä sänkyä, joka oli peitetty valkoisella peitolla. ”No niin, olemme turvassa, ainakin luulen niin.” Hän kääntyi ympäri luoden katseensa minuun, tarkastellen minua hieman huolestuneena. En kuitenkaan katsonut häntä pitkään, käänsin hänelle selkäni ja tuijotin sängyn yläpuolella olevasta pienen pienestä ikkunasta ulos pimeyteen.
”Sinun pitäisi olla Janen kanssa suojelemassa Aroa, Marcusta ja Caiusta. Ja Demetri lähetti minut Aron luo, joten-”
Käsien kietoutuminen vyötärölleni sai puheeni lakkaamaan. Nostin hitaasti omia käsiäni ylemmäs ja tartuin Alecin omiin, jotka vetivät minut lähemmäs häntä. Tunsin hänen hengityksensä hiuksissani, jokin hipaisi korvanlehteäni. En tiennyt, miten reagoida hänen läheisyyteensä. Olisiko minun pitänyt työntää hänet pois? Ei, minähän halusin pitää hänet tässä, halusin vahvistuksen siitä, ettei hän ollut katunut suudelmaamme.
”Kyllä he pärjäävät, mutta sinä et. Siispä mi-”
”Mitä sanoit?”
Käännyin ympäri kohdaten hänen lempeyttä loistavan katseensa. Omat kasvoni vääntyivät varoittavaan ilmeeseen, joka viesti, että hänen pitäisi perua sanansa. Miten niin en muka pärjäisi? Hän itse ei kohta pärjäisi…
”Tarkoitin, et-”
”Joo, minä tiedän, mitä sinä tarkoitit!” huudahdin ääni kireänä. ”En osaa taistella, minulla ei ole hyödyllistä voimaa, kuten sinulla ja Janella ja olen myös liian heikko tappamaan toisia vampyyreita. Sitä sinä tarkoititko, etkö tarkoittanutkin?”
Alec huokaisi raskaasti. ”En. Kathryn, o-”
”Ihan sama!” Riuhtaisin käteni irti hänen omistaan ja kävelin hänen taakseen. ”Minä en-”
”Shh!”
Alec vetäisi minut takaisin luokseen ja painoi rintaansa vasten. Yritin rimpuilla itseni irti, mutta kuullessani vaimeita askeleita ja lukon tiirikoimista ovelta, jähmetyin paikoilleni. Alecin kädet puristuivat tiukempaan vyötärölläni, kallistin päätäni hieman nähdäkseni hänen kasvonsa. Silmät katsoivat minua hyvin hellästi ja suojelevasti, toinen käsi lennähti hiuksiini. En voinut olla katsomatta hänen lempeyttä hehkuvia kasvojaan, jotka tulivat ihan lähelle omiani tiirikointiäänien hälvetessä. Alec muodosti huulillaan lyhyen, kolmisanaisen lauseen ennen kuin painoi ne varovaisesti omiani vasten. Äskeinen turhautuneisuus häntä kohtaan purkautui pienessä suudelmassamme, tunsin lämmön työntyvän tilalle. Lämmön, jota olin liian kauan piilotellut syvällä sydämessäni.
”Haa!”
Huulemme erkanivat, Alec käänsi minut ympäri pidellen minua suojelevasti lähellään. Siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä ovella seisoi vain Demetri, joka katseli meitä hämmentyneenä, selvästikin yllättyneenä. Kateuden, oikeastaan mustasukkaisuuden, liekki alkoi palaa himmeästi punaisissa silmissä, jotka katsoivat vuorotellen minua ja Alecia.
”Mitä te täällä teette? Alec, sinun pi-”
”Olin juuri lähdössä.”
Demetrin kasvoille nousi epäilys, hän ei irrottanut katsettaan minusta. Jotain hämärää tuossa ilmeessä oli, jotain tummaa. Miksi hän näytti tuolta? Olin varmasti typerä, kun ajattelin tällaista, mutta mahtoiko hän olla mustasukkainen minusta? En tiennyt, mutta päätin ottaa siitä nopeasti selvää. Keskityin tarkasti Demetriin ja hain esiin hänen heikkoutensa, syvimmät salaisuutensa. En voinut uskoa silmiäni, kun selasin listaa läpi ja näin erään nimen siellä. Se ei voinut olla totta, mutta se oli. Alecin nimi roikkui listan keskivaiheilla, kimalteli hopeisin kirjaimin kirjoitettuna.
”Kathryn, tule!”
Heräsin hämmästyksestäni huomaten, että Alec oli kadonnut. Demetri seisoi edessäni käskevän näköisenä ja viittasi oven suuntaan. Nyökkäsin hitaasti hänelle enkä voinut lukita sanoja, jotka putkahtivat suustani, kurkkuuni.
”Sinä olet homo.”
Livahdin ovesta ulos hänen kurtistaessa kulmiaan, mutistessa jotain minusta ja kyvystäni. En jäänyt kuuntelemaan häntä vaan suunnistin suoraan pimeään porraskäytävään antaen käteni viistää seinää pitkin. Miten en ollut aiemmin huomannut Alecia Demetrin heikkouksissa, salaisuuksissa? Enkö ollut katsonut tarpeeksi tarkasti? Ilmeisesti, mutta tarkoittiko Alecin nimen esiintyminen Demetrin heikkouslistalla sitä, että tämä pitäisi hänestä sillä tavalla? Tarkoittiko se aina sitä?
”Luuletko selviäväsi yksin Aron luo vai pitääkö minun taas kantaa sinua?”
Astuin viimeiselle portaalle ja tartuin käteen, joka oli ojennettu minua kohti. Alecin hymy näkyi hämärässä heikosti, mutta silmät eivät voineet lopettaa loistoaan, ne hymyilivät huulien puolesta.
”Mennään nyt vain. Ja minä selviän aivan mainiosti yksin!”
Tulitikku aski oli tyhjentynyt, palaneet tikut olivat muodostaneet mustan hiilloskasan lattialle jalkojeni viereen. Niin oli käynyt monille vihollisvampyyreillemme, mutta muutama meidän joukostamme oli myös tuhottu. Felix oli kohdannut kuoleman, Demetrin tuho oli ollut lähellä, mutta Jane oli pelastanut hänet.
Rojahdin makuuasentoon kääntyen kyljelleni. Tuijotin ovea ja odotin, odotin, että se avautuisi, että Alec palaisi ja ilmoittaisi, että hän voisikin olla kanssani nyt. Mutta ovi ei auennut, se pysyi kiinni toisin kuin taistelun jälkeisenä päivänä, jolloin olin saanut kokea rakkauden lisäksi myös kärsimystä.
Kaikki tuntui muuttuneen, katkeruus oli kaikonnut väliltämme. Hän oli suojellut minua, pelastanut tuhoutumiselta. Olinko kiitollisuuden velassa hänelle? Olinko henkeni velkaa?
Käännyin seinään päin muistellen hänen hätäännyksen ja vihan sekaista ilmettä, joka oli komeillut kasvoilla, kun hän oli löytänyt minut vihollisvampyyrin käsistä. Hän oli tappanut vampyyrin siihen paikkaan, niin vihainen ja kiihtynyt hän oli ollut.
Ovi aukeni narahtaen, ja käännyin selälleni nopeasti alkaen narista koputtamisesta, mutta suljin suuni huomatessani, että tulija oli Alec. Hän sulki oven hiljaa katsoen minua sillä samaisella katseella, joka oli eilen häilynyt hänen kasvoillaan, kun olimme päässeet turvaan. Tietty huoli ja lempeys paistoivat hänen punaisista silmistään.
”Etkö osaa vieläkään koputtaa?” kysyin noustessani istumaan. Alec istahti sängyn reunalle.
”En, etkä sinä osaa lukita ovea.” Hän vilkaisi yöpöydällä olevaa avainta. ”Ehkä kannattaisi osata.”
”Tehdään niin, että sinä opettelet koputtamaan, ja minä lukitsemaan oven”, tuumasin mutisten ja väänsin irvistyksen kasvoilleni. Alec huokaisi työntäessään minut makuulle. ”Mi-”
”Etkö voisi olla hiljaa edes pientä hetkeä, Kathryn?”
Hän heilautti itsensä viereeni minun noustessa käsivarsieni varaan. Jalkamme olivat kiinni toisissaan, sähkövirta kulki lävitseni. Emme olleet olleet näin lähekkäin sitten ensisuudelmamme, jos eilistä ei laskettu. Hänen kätensä vetäisi minut alas ja vasten itseään, jolloin löin leikilläni häntä rintaan. Alec painoi minut tiukemmin kehoaan vasten ja hipoi huulillaan hiusrajaani, mikä sai minut hermostuneeksi. En ollut tottunut häneen näin hellänä.
”Mitä sinä teet?” Alec kysyi yrittäessäni avata hänen ruskean takkinsa ylintä nappia. En vastannut, avasin napin ja sitten loput. ”Kathryn?”
”Eikö sinulla ole epämukavaa tässä takissa?” ihmettelin ja vedin hänen kättään pois hihasta.
”Etkö voisi vain olla? Käyt heti riisumaan vaatteitani.”
Löin Alecia uudestaan rintaan ja hymähdin. En minä häntä aikonut riisua, olin vain ajatellut, että hänen olisi mukavampi ilman mokomaa takkia, jonka hän nyt otti pois päältään ja heitti lähimmälle tuolille. Hän riisui kenkänsäkin, jotka päästivät pienen kolahduksen osuessaan kiviseen lattiaan.
”Oletko nyt tyytyväinen?” hän kysyi noustessaan ylleni. Yritin hengittää normaalisti, olla välittämättä siitä, että tunsin pientä nipistelyä vatsassani, mutta kun Alec sipaisi hiukset pois kaulaltani ja painoi huulensa leualleni, en voinut enää salata hermostustani.
”Kiitos”, mutisin tarttuessani kiinni hänen harmahtavan valkoisen paidan kaulukseen.
”Mistä?”
”Eilisestä.”
Alec hymyili pienesti ja asettui viereeni kyljelleen. Hänen päänsä painautui omaani vasten, poskemme hipaisivat toisiaan. ”Ole hyvä. Tein vain, mitä minun oli pakko.”
Käsi tarttui käteeni, sormet pujottautuivat omieni lomaan. Tämä oli outoa, olin tottunut katsomaan häntä tympeästi, huutamaan hänelle ja kuuntelemaan hänen huutoaan minulle. Nyt me kuitenkin makasimme sängyllä vierekkäin pitäen toisiamme kädestä. Se tuntui hyvältä, mutta samalla ihmeelliseltä.
”Anteeksi”, Alec kuiskasi korvaani. Käännyin kyljelleni ja katsoin häntä silmiin, ne hymyilivät himmeästi. ”Olen ollut ilkeä sinua kohtaan.”
”Niin minäkin”, naurahdin hiljaa muistellen niitä useita kertoja, joina olin piinannut Alecia ja hänen kärsivällisyyttään. Minulla oli ollut hauskaa, hänen näkemisensä ärsyyntyneenä oli huvittanut minua kummasti. ”En pitänyt sinusta laisinkaan, vihasin sinua.”
Alec nosti päätään ihmettelevän näköisenä. ”Vihasit?”
”No, luulin vihaavani, mutta…”, keskeytin lauseen tahallani jättäen sen leijumaan. Kyllä hän tajuaisi, mitä tarkoitin. Kyllä hän tietäisi, että vihani oli osoittautunutkin aivan toiseksi tunteeksi. Mutta jos hän ei tajuaisikaan, hän olisi tyhmä.
”Mutta?”
”Ei mitään.”
Alec tosiaan oli tyhmä. Eikö hän muka oikeasti ollut tajunnut? Pitikö kaikki selittää hänelle? Ilmeisesti asia oli niin, mutta minä en selittämään alkaisi. Kyllä hän sen joskus tajuaisi, jos haluaisi.
”Kerro nyt.”
”En.”
Hän kiepautti itsensä takaisin päälleni painaen minut tiukasti patjaa vasten. En yrittänyt työntää häntä pois, minun oli hyvä olla tässä ja sitä paitsi halusin nähdä, mitä hän tekisi.
”Kathryn, kerro minulle.”
Pudistin päätäni, jolloin Alec siirsi kasvojaan lähemmäs, puristi käsiäni hellästi. Hän pyysi vielä kerran minua kertomaan, mutta pudistin päätäni uudestaan hymyillen hieman. Huulet hipaisivat poskeani, ja kädet siirtyivät hiuksiini. Odotin, että hän suutelisi minua, mutta niin ei käynyt, hän jäi tuijottamaan kasvojani kysyvänä.
”En kerro sinulle.”
Ne sanat sanottuani hän havahtui ja toi kasvonsa vieläkin lähemmäs. Hän kallisti päätään, otsamme hipaisivat toisiaan ennen kuin huulet kohtasivat ja ryhtyivät leikkeihinsä. Tämä oli erilaista kuin pari viikkoa sitten, Alec tuntui hellemmältä, liian hellältä. Minä halusin vetää hänestä esiin sen kiihkeyden, jonka tiesin asustavan hänessä, joten käänsin meidät toisinpäin, kiepsahdin hänen päälleen. En kuitenkaan ehtinyt kuin upottaa sormeni hänen hiustensa sekaan, kun huoneen ovi aukeni vinkuen ja kamala, vihlova kipu iski minuun. Kierähdin pois Alecin päältä, vartaloni kouristeli hirmuisesta kivusta, joka tuntui joka paikassa, yltyi suuremmaksi hetki hetkeltä.
”Lopeta!” kuulin Alecin huutavan. ”Helvetti, Jane!”
Kiljaisin, kun kipu vihlaisi rintaani. Käperryin sykkyrään enkä voinut lopettaa tärisemistä, joka aiheutui polttavasta tunteesta käsissäni ja jaloissani. Tuntui kuin olisin ollut kuolemassa, katoamassa pimeyteen. Halusin Alecin viereeni, halusin kuulla hänen äänensä, mutta ainoa asia mitä kuulin oli vihainen murina ja kolahdukset, jotka jäivät soimaan päähäni.
”Kathryn.”
Kylmät kädet tarttuivat omiini ja sivelivät niitä rauhoittavasti. Kipu alkoi väistyä, kouristelu loppui, mutta jäseneni tuntuivat raskailta, en pystynyt hetkeen liikuttamaan käsiäni. Mikä minuun oli iskenyt? Miksi olin yhtäkkiä alkanut tuntea hirmuista kipua, jonka viimeisetkin rippeet hälvenivät, kun avasin silmäni ja näin pojan huolesta sekavat kasvot.
”A-”
”Pidä näppisi erossa minun veljestäni.”
Käänsin katseeni oikealle, Jane seisoi aukinaisen oven edessä kädet puristettuna nyrkkiin, punaiset silmät vihaa leiskuen. Hän, se oli ollut hän! Hän oli käyttänyt voimaansa minuun! Mutta miksi? Vihasiko hän minua niin paljon? Eikö hän ollut pitänyt näkemästään, kun oli astunut sisään?
”Jane, ä-”
”Hiljaa, Alec!” Jane kivahti ja astui lähemmäs meitä. Huomasin Alecin ilmeen muuttuvan kireäksi, hän puristi käsiäni lujemmin kuin äsken. ”Miksi annat tuon tytön käydä kimppuusi? Miksi… Kathrynistä ei ole ollut meille mitään hyötyä! Eilenkin hän oli vain vaarantaa meidät, koska vei sinut käytöstämme! Me olisimme tarvinneet sinua muualla, mutta sinä juoksitkin vain mokoman tytön perässä suojellen häntä.”
Jane astui taas lähemmäs, ja Alec ponnahti pystyyn päästäen käsistäni irti. Hänen kasvoillaan oli se sama vihan ja huolestuneisuuden sekainen ilme, joka oli käynyt minulle eilen tutuksi. Hän tuijotti sisartaan tiiviisti ja käski tätä lähtemään, mutta kukaan ei liikahtanut. Vain minun mielessäni liikahti, pieni paha olo iski. Olinko ajanut heidät toisiaan vastaan?
Silmäkulmastani näin, kun Alec värähti, kun hänen jalkansa notkahtivat, ja hän oli kaatua lattialle. Jane katsoi veljeään hyvin keskittyneenä, määrätietoisena. En voinut uskoa sitä. Käyttikö hän voimaansa veljeensä?
”Ei”, mutisin käyden istumaan. Tartuin Alecin käteen vetäen hänet viereeni, yrittäen saada häneen katsekontaktia. ”Lopeta tämä!”
Nousin pystyyn vikkelästi sihahtaen huoneen poikki Janen luo. Työnsin hänet seinää vasten muristen hiljaa, tarkastellen häntä etsivällä silmälläni. Olin joskus tarkastellut hänen heikkouksiaan, mutten niin hyvin, että olisin jaksanut kiinnittää huomiota mihinkään erityiseen. Siispä etsin niitä uudestaan, kävin läpi suppeaa listaa, josta ponnahti esiin yksi nimi. Se yllätti minut, sai virnistämään ilkeästi. Caius.
”Aika… yllättävää”, tuumasin itsekseni Janen yrittäessä työntää minua pois. En kuitenkaan päästänyt hänestä irti. ”Caius.”
Jane lopetti työntämiseen ja meni hämilleen, sen näki hänen ruskehtavan punaisista silmistään. ”Mitä?”
”Caius. Sinä tiedät varmasti, mitä tarkoitan?”
Oli hauska katsoa, kun hänen ilmeensä muuttui hämmentyneestä nolostuneeksi ja takaisin hämmentyneeseen. Oliko se siis totta? Oliko Caius, yksi kolmesta veljestä, tosiaan hänen heikkoutensa, vampyyri, josta hän välitti?
Tunsin käsien tarttuvan olkapäihini, vetävän minua yhtäkkiä taaksepäin. Pistin vastaan, mutta minut vetäistiin nopeasti irti Janesta, joka yritti luoda vihaista ilmettä kasvoilleen.
”Anna hänen olla”, Alecin ääni kuiskasi korvaani. Pudistin päätäni ja yritin käydä Janeen kiinni, mutta Alec kahlitsi minut itseään vasten tiukasti. ”Kathryn.”
”Kiitos, Alec”, Jane sanoi katsoen meitä epämiellyttävällä ilmeellä, joka oli verhonnut hämmennyksen taakseen. ”Koetakin pitää tyttö kurissa. Emmehän halua, että vahinkoja sattuu? Aro ei pitäisi siitä.”
Hän katsahti pelkästään minuun varoittavasti ennen kuin katosi ovesta ulos vetäen sen perässään kiinni. Minua suututti, olisin halunnut näyttää hänelle, mutta ei, Alecin oli ollut pakko tulla väliin! Tietenkin tämä suojeli sisartaan, mutta eikö tämä tajunnut, että hän oli hyökännyt meidän molempien kimppuun?
”Oletko kunnossa?” Alec kysyi päästäen kätensä valahtamaan pois ympäriltäni. Silloin minä käännähdin ympäri ja tönäisin hänet luotani. ”Mitä nyt?”
”Miksi päästit hänet menemään? Hän olisi ansainnut opetuksen!” huudahdin kuulostaen katkeralta. ”Sinä olet tyhmä!”
”Et itsekään ole sen viisaampi! Olisit vain ärsyttänyt häntä enemmän, ja hän olisi käynyt kimppuusi uudestaan. Sitäkö sinä olisit halunnut? Olisitko taas halunnut kärsiä siitä kivusta, jo-”
”Helvetti ihan sama kärsinkö minä siitä kivusta vai en, mutta hän kidutti sinuakin!”
Alecin kasvoilla häivähti lempeys, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Hän asteli luokseni ja otti kasvoni käsiinsä sivellen poskiani peukaloillaan varovaisesti. Silmät loivat katseensa omiini, hän painui lähemmäs saaden minut peruuttamaan. Kova seinä kohtasi selkäni, en päässyt enää taaksepäin. Olin jäänyt loukkuun hänen ja seinän väliin.
”Aiotko sinäkin kiduttaa minua?” kysyin hiljaa, melkein kuiskaten.
Alec pudisti päätään. ”En. Aiotko sinä?”
”Sinä kärsit jo, kun Ja-”
”Se oli vain pientä. Hän ei uskalla vahingoittaa minua pahasti, koska tietää, että Aro ei pitäisi siitä.”
”Mutta minua hän voi ihan huoletta vahingoittaa mielin määrin?”
”No”, Alec mutristi huuliaan, ”ei oikeastaan. Uskon, että Aro sanoo hänelle jotain sinun vahingoittamisestasi, koska olet tärkeässä asemassa täällä. Mutta jos Aro ei sano mitään, minä kyllä sanon.”
Hymyilin hieman ja vedin hänet lähemmäs. Olimmeko tosiaan kinanneet vain hetken? En voinut uskoa sitä, yleensähän me saatoimme riidellä ja huutaa toisillemme ties kuinka kauan, kunnes jompikumpi ei enää jaksanut.
Alec päästi käsistäni irti ja asetti omansa vyötärölleni, kun yritin irrota seinästä. Hän ei kuitenkaan antanut minun tehdä niin, hän piti minut siinä paikoillani ja painoi huulensa huulilleni. Kaipaamani kiihkeys löytyi heti, minun ei tarvinnut yrittää noukkia sitä esiin, johdatella näytille.
A/N: Kommenttia? :)
-
Oi, aina vaan paranee, kuinka suloista <33
Alec on niiin ihana!
Jatkoa!!!! <3
-
Oi, ihana osa taas : D
Alecista on tulossa mun lempihahmoja...
Jatkoa vaan!
~Vaivaiskoivu
-
tämä fic on tosiaankin kiva - juoni ei ole mikään pwp, vaan todellakin.. hyvä.
itse pidän kuitenkin kun keskitytään "nykyhetkeen": inhoan muistelmia jotka kestävät helposti yli puolet kappaletta, ärr. mutta jatkoa odotan, alec on juuri sellainen ihanuus, nam. ::)
-
Oiii, uusi luku! :"DD Ihana ja taas tosi hyvä luku.
Jatkoa! : )
-
Olkaapas hyvät! Betaaminen on hauskaa, varsinkin kun näin ihanasta ficistä kyse! En edes ymmärrä mihin tarvitset betaa, kun sieltä ei löydy koskaan mitään korjattavaa?! :D Mutta joo.. Itse ficciin..
Luku oli minusta ihana ja loistava! Kuvailet hyvin ja yms.. Alecillä taitaa olla välillä hankaluuksia Kathrynin kanssa. ;) Mutta kiitos tästä ja toivottavasti lähetät 3/3 pian! :)
Love,
~kjatri
-
Jep, tämä on ihana ja suloinen ficci<33 Ainoa miinus on että, miksi tämän pitää olla vain kolmiosainen??? Kiitos kuitenkin tästä luvusta :-*
-
Uijj, tää on sulonen ficci. Katherinen taito on hyvin keksitty ja auttaa tosi paljon tän ficin etenemisessä. Ihana pari <3 Sait uuden lukijan!
p.s. Saisiko sitä uutta lukua tänne? :)
-
Naxone, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidät. Niin, kyllähän se Alec on ihana ♥
Vaivaiskoivu, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit. Juu, jatkoa ensi viikolla (?).
Cath, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidät juonesta. Kolmosluku keskittyy suurimmaksi osaksi nykyhetkeen, on siellä pari pientä takaumaa kuitenkin. Niin se onkin ;D
Chelseya, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit.
kjatri, kiitos kommentistasi :) No, hyvä, että se betaaminen on hauskaa tämän ficin kanssa :D Ja no.. toki aina haluan saada mielipitettä ja varmistaa vielä, ettei siellä ole virheitä. Hoidat kyllä hommasi hyvin :D Kiitos. Nii, Alecilla taitaa olla pienoisia hankaluuksia, kun Kathryn on Kathryn. Lähetän sen ensi viikolla :)
NuuhkuHoney, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidät. Hmm, voin paljastaa, että suunnitteilla olisi pienoinen jatkojuttu tähän ;) Mutta saa nähdä, tuleeko sitä.
Elyon, kiitos kommentistasi :) Kiitos. Se on muuten Kathryn ;D Uudet lukijat eivät ole pahitteeksi.
-
Onhan se kiva ku osaan kirjottaa ja on hyvä muisti 8DD
-
Ihana, ihana, ihana, ihana.
Tää on kyllä tootaallisen ihana. Kirjotustyylis veti ihan täysin mukanaan, heti ekasta sanasta lähtien, ihan vihoviimeiseen sanaan. Alec kuulostaa todella suloselta... No ei tästä tämän enempää, en oikein pysty laittamaan rakentavaa, enkä varmaan sanomaan mitään muutakaan, oon niin rakastunu tähän ficciin. Joten ihan yksinkertaisesti vain Kiitos ja Kumarrus!
-
Elyon, hih :D Nooh, pistetään ajatuskatkon piikkiin.
Milky, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit. Kiitos :D
Whii, elikkäs se viimeinen luku tähän olisi tulossa tällä viikolla. Viime viikolla en muistanut/ehtinyt tarkastaa kolmatta lukua/korjailla sitä, mutta tuossa eilen tarkistin/korjailin siitä jo puolet eli puolet vielä jäljellä. Ja sen sitten hoidan jokin päivä tässä kunhan kerkiän.
-
Pidän tästä tosti paljon! :) Odotan viimeistä lukua tosi innoissani. ;D Hyvä jos kohta tulee jatkoa :D
-
zalluzki, mukavaa, että pidät. Kiitos kommentistasi :)
Whii, viimeinen luku, joka sisältää mielialanmuutoksia paljolti ;D Ja takaumiakaan ei ole kuin kaksi lyhyttä vain.
Luku 3
Auringon ensimmäiset säteet tänä aamuna yrittivät tunkeutua huoneeseen verhojen takaa. Ikkunan olin sulkenut aamuyöllä, kun Alec oli muutamaksi tunniksi palannut luokseni, pitänyt seuraa. Olin luullut, ettei hänen enää tarvitsisi lähteä, mutta yllätyksekseni Jane oli käynyt hakemassa veljensä kolmen veljeksen luo jokunen aika sitten.
Kurkistin varovaisesti ulos raottaen verhoja. Suihkulähde suihkusi yhtä iloisesti kuin yöllä, pienet lapset juoksivat sen ympärillä. Heidän heleä naurunsa kantautui vaimeana korviini, kun avasin ikkunan päästäen valon lainehtimaan huoneeseen. Nautin hetken aikaa auringon lämpimästä loisteesta ihoni kimallellessa timanttien lailla. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi käynyt ulkona päiväsaikaan, astellut auringossa.
Riisuin hupun päästäni, annoin koko viitan valahtaa päältäni. Tunsin auringon poltteen viileällä ihollani, se tuntui oudolta, erilaiselta kuin ihmisenä ollessani. Mutta kaikkihan nyt tuntui erilaiselta vampyyrin mielestä.
Astuin lähemmäs kivistä kaidetta, joka tuntui lämpimältä kämmeniäni vasten. Lämpö pureutui ihooni, sai pienet väreet kulkemaan kovan kuoreni alla. Näkymä oli kaunis, mutkittelevaa tietä reunustivat puut, kukkameri avautui sen toisella puolella vihreällä kedolla. Syksy ei tuntunut syksyltä täällä, se tuntui edelleen kesältä, joka oli kavaltanut minut, saattanut tähän paikkaan, jota kutsuin nyt kodikseni.
”Kathryn!”
Minut käännettiin nopeasti ympäri, viitta asetettiin päälleni. Huppu vetäistiin varomattomasti päähäni, tulija repäisi muutamia hiuksia päästäni, jolloin mutristin huuliani ja päästin hiljaisen voihkaisun suustani.
”Mitä sinä teet?”
”Mi-”
Alecin silmät kietoivat minut otteeseensa, niiden katse oli vihainen. ”Tiedät varmasti, mitä Aro on sanonut! Et saa kuljeskella auringossa ihmisten näkyvillä!”
”Ei täällä ole ketään”, totesin töykeään sävyyn katsahtaen nopeasti ympärilleni. ”Näetkö sinä sitten täällä jonkun?”
”Joku voisi ilmestyä! Mitä sinä sitten tekisit? Miten selittäisit kiiltelysi? Tiedätkö, me joutuisimme tappamaan sinut, polttamaan, eikä Aro halua sitä. Hän ei halua tuhlata henkeäsi, joten voisit hieman ajatella, mitä teet!”
”Ja sinä voisit lakata huutamasta minulle! Sitä paitsi en ole asunut täällä kauaa, joten-”
Alec hymähti. ”Sinä tiedät kuitenkin säännöt. Älä siis riko niitä.”
Sen jälkeen en ollut astunut ulos aurinkoisella ilmalla. En sen takia, että olisin pelästynyt Alecia vaan sen, että en halunnut tuottaa pettymystä Arolle, joka oli hyvyyttään antanut minun päättää kohtalostani itse. Ja minähän olin valinnut vampyyrin elämän, joten olisi ollut tyhmää pilata se heti alkuunsa.
En jaksanut enää seisoskella huoneessani, tarvitsin pienen kävelyhetken linnan käytävillä. Voisin sen tehtyäni mennä odottamaan Alecia suurien metallisten ovien taakse, tuskin heillä menisi pitkään. En kyllä tiennyt, miksi Alec oli kutsuttu Aron, Marcuksen ja Caiuksen luokse, mutta jotain tärkeää sen täytyi olla.
***
Painoin korvani metallista ovea vasten ja yritin kuulla jotain puhetta huoneesta, mutten kuullut yhtikäs mitään. Olin kovin utelias asian suhteen, sillä olin odotellut Alecia omasta mielestäni jo kauan, ehkä tunnin, mutta vanha kello kivisellä seinällä kertoi, että aikaa oli kulunut vasta vartin verran.
”Kathryn, salakuunteletko sinä?”
Janen utelias, paheksuva äänensävy särähti korvaani. Irrottauduin nopeasti ovesta ja hymyilin viattomasti hänelle epäilevän katseen tarkastellessa kasvojani. Emme tulleet toimeen kunnolla vieläkään, mutta kiduttamiseni hän oli lopettanut.
”En, ei tämän oven läpi kuule mitään. Tiedätkö muuten, miksi Alec on tuolla?”
Jane hymyili salaperäisesti. ”Saatan tietääkin, mutta miksi minä sen sinulle kertoisin? Voin kyllä sanoa, että asia on henkilökohtainen.”
”Ja sinä tiedät silti siitä?” ihmettelin.
”Minä olen sattumoisin hänen kaksoissisarensa.”
”Ja minä hänen kumppaninsa.”
Tuijotimme toisiamme epäystävällisesti, Janen katseessa säkenöi sillä tavalla kuin hän olisi aikonut käyttää voimaansa minuun. Mutta mitään ei tapahtunut, käänsimme selät toisillemme, ja astelin ovien vastakkaiselle seinälle pohtien mielessäni, mistä henkilökohtaisesta asiasta Alec puhuisi Arolle. Liittyisikö se jotenkin myös minuun? Vai olisiko asia pelkästään Aleciin liittyvä? Kertoisiko hän siitä minulle?
Ovet avautuivat, Demetri asteli ulos ensimmäisenä selvästi pettyneen näköisenä. Silloin tosiaan aloin pohtia asiaa. Mistä Aleciin liittyvästä Demetri olisi voinut pettyä tuolla tavalla? Hän oli näyttänyt melko myrtyneeltäkin, mitä hän ei yleensä ollut.
”Päättyikö keskustelu niin kuin toivoit?” kuulin Janen kysyvän aivan vierestäni. Alec oli ilmestynyt eteeni hienoinen hymy huulillaan, silmät salaperäisinä kiillellen.
”Kyllä”, Alec vastasi lyhyesti kääntyen puoleeni, mutta Jane ei jättänyt häntä rauhaan.
”Aro siis viimein suostui?”
”Suostui.”
Ristin kädet rinnalleni katsoen vuorotellen kumpaakin sisarusta uteliaana. Mistä he puhuivat? Mihin Aro oli suostunut? Minä halusin tietää!
”Mi-”
”Alec, Kathryn yritti salakuunnella teitä”, Jane mainitsi nopeasti alkaen puhua päälleni. Hän väläytti ivallisen hymyn minulle ja peruutti muutaman askeleen. ”No, mukavaa loppupäivää teille. Olen iloinen siitä, että Aro suostui, veli.”
”Kiitos, Jane.”
Alec nyökkäsi sisarelleen, joka nyökkäsi myös ennen kuin jätti meidät kahdestaan. Etsin Alecin kädet ja tartuin niihin hellästi, mutta hän irrottautui otteestani alkaen vetää minua kohti käytävää, jota pitkin olin tänne tullut. En ymmärtänyt mistä nyt tuuli, mutta kohta tajusin, kun pääsimme himmeästi valaistuun käytävään. Alec painoi minut seinää vasten ja katsoi silmiini kysyvästi.
”Sinä salakuuntelit?”
”En”, vastasin nyreästi. Eihän sitä salakuunteluksi voinut laskea, koska en ollut kuullut mitään. ”Minä en sellaista harrasta, Alec. Et taida tuntea minua niin hyvin kuin luulet! Tiedätkö, minä taidan-”
”Minä vain kysyin! Ei siitä tarvitse ottaa nokkiinsa”, hän sanoi hipaisten sormillaan leukaani. ”Toisaalta sinä nyt vain o-”
Hän keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa pois minusta. Halusin tietää, mitä hän oli ollut sanomassa, joten otin hänen kasvonsa käsiini ja käänsin ne minua päin.
”Mitä aiot sanoa, kulta?” kysyin kuiskaten pehmeällä äänellä. ”Kerro vain.” Hän mutristi huuliaan ja huokaisi hiljaa. Hän ei halunnut sanoa sitä.
”No, että sinä olet hieman äkkipikainen ja otat nokkiisi helposti.”
Tuijotin Alecia hetken aikaa yhtä myrtyneenä kuin Demetri ennen kuin läpsäisin häntä poskelle. Se ei häntä kuitenkaan näyttänyt hetkauttavan sen pahemmin, mitä nyt hän piteli poskeaan hetken aikaa.
”Olenko sanonut, että olet hurmaavan ihana, kun muutut äkkipikaiseksi?”
Kohautin olkiani. ”Mistäs minä muistaisin. Olet sanonut aika monia asioita, mutta oikeastaan en jaksa toisinaan kuunnella sinua.” Se ei ollut niinkään totta, minä vain halusin kiusata häntä ja katsoa, miten hän reagoisi. Kyllä minä häntä kuuntelin, tärkeimmät asiat jäivät hyvin mieleeni.
”Mitä?” Alec ähkäisi. ”Minä olen kertonut sinulle vaikka mitä, mutta sinä et ole kuunnellut?”
”Juuri niin. Kerrankin todistat sen, että sinultakin löytyy aivot, rakas”, sanoin ja yritin hivuttautua seinän ja hänen välistään pois, mutten onnistunut. Hän tarttui minuun tiukasti, tuli lähemmäs.
”Hyvin vitsikästä, Kathryn!”
”Eikö olekin?”
Alec painoi otsansa omaani vasten, hänen silmissään kipunoi oudolla tavalla. Aivan kuin monet eri tunteet olisivat poukkoilleet pieninä rakeina punaisten renkaiden sisällä. Mutta ilmapiirissä ei poukkoillut, se oli hyvin tiivis ja täynnä tietynlaista intohimoa.
”Et kai sitten muista edes sitä, kun sanoin, että rakastan sinua.”
”Et ole sanonut sitä.”
Niin, Alec ei ollut koskaan sanonut sitä, ei koskaan. Olisin kyllä muistanut sen, mutta muistoissani ei ollut sellaista kuvaa, jossa hän olisi tunnustanut rakkautensa minulle. Olihan hän kyllä kertonut välittävänsä minusta silloin siellä tornissa, kun olimme paenneet vihollisvampyyreita, mutta minä en laskenut sitä.
Kädet tarttuivat käsiini sormien työntyessä omieni lomaan. Yritin irrottautua hänen otteesta, mutta hän tuli lähemmäs, painoi vartalonsa minun vartaloani vasten kuin se olisi kuulunut siihen, lähelleni. Ja kyllä se kuuluikin, ainakin tällä hetkellä.
”Kathryn, minä rakastan sinua.”
Kuiskaus, sanat soljuivat hellinä ulos hänen suustaan. Menin hämilleni, en tiennyt, mitä vastata. Vatsassani kihelmöi, en pystynyt kuin tuijottamaan hänen silmiinsä, jotka kertoivat, että hän odotti vastaustani. Olisin voinut sanoa saman kuin hän, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, etten saisi sanoja suustani. Olimme kyllä olleet yhdessä viisi kuukautta, toisaalta se ei tuntunut pitkältä ajalta minulle. Ikuisuudesta viisi kuukautta olisi vain pieni siivu, hyvin ohut, taatusti lähes läpikuultava.
”Minä-”, aloitin, mutta Alec hiljensi minut painaen huulensa huuliani vasten, suutelemalla hellästi. Sähkövirta kulki lävitseni vastatessani suudelmaan innokkaasti. Kyllä minä häntä rakastin, mutta en ehkä sanoisi sitä nyt. Meillähän olisi aikaa vaikka kuinka. ”Alec.”
”Niin?” hän kuiskasi silittäen samalla hiuksiani.
”Mistä te puhuitte Aron kanssa?”
”En voi kertoa sitä.”
Mutristin huuliani ja tartuin tiukasti hänen käsivarsiinsa kääntäen meidät toisinpäin, painaen hänet vasten seinää. ”Olet idiootti.”
Painoin huuleni nopeasti hänen poskelleen ennen kuin lähdin juoksemaan pitkin käytävää Alec perässäni. Käännyin käytävän päädyssä oikean kulman taakse ja jatkoin juoksuani, mutta hitaammin. Kuulin hänen lähes olemattomien askeleidensa lähestyvän ja tiesin, että hän saisi minut kiinni, ellen juoksisi niin lujaa kuin pystyisin. Mutta toisaalta halusin hänen nappaavan minut käsivarsiensa suojiin.
”Kathryn, odota!”
”En!”
Käännyin taas oikealle ja näin Demetrin seisoskelevan tämän käytävän ovella vieläkin hieman myrtyneen näköisenä. Minut huomatessaan hän rypisti otsaansa ja painautui kokonaan seinää vasten, jotta pääsisin juoksemaan hänen ohitseen, mutta minä hiljensinkin vauhtiani ja piilouduin hänen taakseen.
”Mitä sinä teet?” Demetri kysyi kuullessani Alecin lähestyvän meitä.
”Shh!”
Demetri siirtyi seinän vierestä keskelle käytävää tukkien Alecin kulkutien. Virnistelin ja nojauduin ovea vasten, kun rakkaani juoksi suoraan Demetrin syliin kaataen heidät kumoon. En voinut millään salata nauruani, annoin sen lipua ilmoille heleänä, sointuvana.
”Alec?”
”Demetri?”
Pojat katsahtivat minuun maatessaan vielä kovalla kivilattialla. Kummankaan ilme ei ollut riemastunutta nähnytkään, mutta en välittänyt. Ei minua pelottanut se, mitä jompikumpi, tai molemmat, tekisivät minulle. He eivät näyttäneet nyt edes pelottavilta, pikemminkin suloisilta. Olisipa minulla kamera!
Alec nousi nopeasti vetäen Demetrin mukanaan ulos. Molempien hiukset olivat sotkua, Alecin takista oli irronnut yksi nappi, joka oli vierinyt jalkojeni juureen. Nostin sen ylös ja hypistelin sormieni välissä naurun yrittäessä kummuta ulos. Mutta pidin sen tällä kertaa sisälläni, tukehdutin sen.
”Anteeksi, pojat.”
He vilkaisivat toisiaan nopeasti, mutteivät sanoneet sanaakaan. Alec tuli luokseni, tarttui minua kädestä tiukasti ja vetäisi oven samalla auki. Katosimme valoisampaan käytävään jättäen Demetrin tuijottamaan peräämme hämmentyneenä ilman myrtyneisyyden hiventäkään. Hän näytti hetken siltä kuin olisi halunnut vetää Alecin takaisin luokseen, rutistaa tätä lempeästi.
”Alec, tuo sattuu!” Hänen otteensa kädestäni oli tiukka, kättäni kihelmöi pisteliäästi hieman.
”Ei sinuun voi sattua.”
Tuhahdin äänekkäästi. ”Jos sanon, että minuun sattuu, niin silloin minuun sattuu!”
Pysähdyimme, Alec päästi irti. Tuijotimme toisiamme samalla tympääntyneellä tavalla kuin aamullakin, ja odotin, että hän kohta vetäisi minut syliinsä, tekisi jotain hellää, mutta yllätyksekseni hän käänsikin selkänsä ja lähti takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Mikä hänellä oikein oli?
”Alec, minne menet?” huusin hänen peräänsä, mutten saanut vastausta. ”Hmph, helvetti sinun kanssasi!”
Siinä samassa Alec ilmestyi eteeni, otti kasvoni käsiinsä ja loi katseensa suoraan silmiini. Hän näytti edelleen tympeältä, kun suu alkoi suoltaa ei-niin-kivoja sanoja, jotka kimpoilivat seinistä, kaikuivat käytävällä.
”Kathryn, olisiko sinulle vaikeaa olla edes hieman hillitympi? Ei sinun tarvitsisi kaikkeen reagoida niin äkkipikaisesti! Toisinaan minä en jaksa sinua.”
”Ihan kuin minä muka jaksaisin sinua sen paremmin”, mumisin, nyt ihan oikeasti tympääntyneenä. Jokin sisälläni kiertyi solmuun, sai oloni hieman jännittyneeksi tavalla, joka ahdisti. Mitä oli tullut sanottua? ”Tai siis-”
Alec keskeytti puhumiseni painamalla kolme sormea huulilleni. ”Selvä, ymmärrät siis minua? Ymmärrät siis, että menen nyt huoneeseeni ja haluan olla rauhassa? Ja ymmärrät varmasti myös, että minulla oli yllätys sinulle, mutta…”
Hänen katseessaan oli jotain surullista pettymyksen lisäksi. Hänellä oli ollut minulle yllätys? Siitäkö he olivat Aron kanssa jutelleet? Jännittynyt oloni kävi pahemmaksi, käänsin katseeni pois hänestä ja lähdin hitaasti kävelemään poispäin. Miksi minun tosiaan piti aina reagoida äkkipikaisesti, sanoa sanat, jotka ensimmäisenä tulivat suuhuni? Sain kaikki sillä tavalla vain turhautumaan, mutta se oli osa minun luonnettani.
Huokaus karkasi huuliltani pysähtyessäni, katsoessa taakseni. Alec oli ristinyt kädet rinnalleen ja luonut katseensa lattiaan hämmennyksen ja pettymyksen sekainen ilme kasvoillaan. Häntä taisi harmittaa äskeinen, niin kyllä minuakin. Siispä kuiskasin hiljaa, ”Anteeksi”, ennen kuin jatkoin matkaani.
”Kathryn.” Alecin käsi tarttui omaani yhtäkkiä lempeänä, en välittänyt siitä. Jatkoin matkaani yrittäen vetäistä käteni irti, mutta poika ilmeisesti seurasi minua, sillä kätemme pysyivät yhdessä, eivät erkaantuneet. Miksi hän teki niin?
”Mitä-”
”Shh, tulen vain mukaasi.”
Pysähdyin paikoilleni, mitä hän oli sanonut? Mistä moinen mielenmuutos yhtäkkiä? Äskenhän hän oli sanonut haluavansa olla rauhassa huoneessaan ja nyt hän halusi seurata minua, tulla mukaani? Lempeä ote kädestäni ihmetytti vielä enemmän. Ehkä hän ei halunnut mököttää, olla välirikossa kanssani?
”Onko sinulla kuukautiset tai jotain?” töksäytin harkitsematta taaskaan sanojani. Tällä kertaa Alec ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan, sillä hän kietaisi kätensä hartioilleni anteeksipyytävästi hymyillen. ”Olet outo, Alec Volturi!”
”Niin kai sitten.”
Kohotin kulmiani. ”Myönnät siis olevasi outo?”
Alec veti minut kylkeään vasten ja tuntui miettivän. Mikä hänen oli? Mistä tässä mielenmuutos jutussa oli oikein kyse? Eikö hän ollutkaan turhautunut, hermostunut minuun?
”Kyllä. Aina sinun seurassasi muutun oudoksi.”
Hymy pakottautui kasvoilleni. ”Oi, kiitos tuosta kohteliaisuudesta.”
Löin häntä lempeästi rintaan ennen kuin hän lukitsi käteni omiinsa, painoi ne vatsaani vasten. Tunsin vielä huulien hipaisevan hiusrajaani ennen kuin katosimme käytävästä toiseen, metallisen oven taa.
***
Olin yrittänyt aamulla selvittää, millaisesta yllätyksestä oli oikein kyse, mutta Alec ei ollut suostunut kertomaan saatikka vihjaisemaan asiasta mitään. Hän oli yrittänyt saada minut lopettamaan kyselemiseni juttelemalla kaikesta muusta, viemällä minut ulos auringonpaisteeseen viitat päällämme, mutta minä en ollut luovuttanut. Olin kysellyt kyllästymiseen saakka, mikä oli tapahtunut maatessamme hänen huoneensa sängyllä.
Alec näpräsi hiuksiani, pyöritteli suortuvia sormiensa ympärille pohtiessani hänen yllätystään. Mistä mahtoi olla kyse? Oliko hän kysynyt Arolta lupaa järjestää jonkinlaiset juhlat? Se saattoi olla mahdollista, olinhan ollut täällä nyt vuoden.
”Etkö haluaisi vihjaista?” kysyin ties kuinka monennetta kertaa sivellessäni hänen harmahtavan paitansa kaulusta.
”Saat kyllä tietää tänä yönä, lupaan sen”, hän vastasi taas kerran ja hymyili. ”Uskon, että pidät siitä.”
”Entä jos en?” Suikkasin keveän suukon hänen leualleen. ”Kerro nyt jotain, jotta tietäisin edes, että miten pukeutua ja laittaa hiukseni. Jooko?” Yritin katsoa häntä mahdollisimman koiranpentumaisesti saadakseni vastauksia, mutta paljastusten sijasta sainkin pään pudistuksen ja salaperäisen virnistyksen. ”Alec!”
Huokaus. ”Hyvä on! Voit pukeutua miten tahansa, sillä ei ole väliä. Onko nyt hyvä?”
Pudistin päätäni ja pörrötin hänen hiuksiaan mahdollisimman sekaisiksi olettaen, että hän hermostuisi ja kertoisi, mutta en saanut enää sanakaan hänestä nyhdettyä. Olimme hiljaa ja tuijotimme kattoa ajan käydessä olemattomaksi käsitteeksi.
”Oletko valmis?”
Tumma huivi sidottiin silmilleni, tutut kädet pitelivät omistani kiinni. Kuulin Janen höpöttävän jotain Arosta, Marcuksesta ja Caiuksesta, kun Alec lähti johdattelemaan minua jonnekin, en tiennyt minne. Askeleemme kaikuivat ilmeisestikin tyhjällä käytävällä, en kuullut ylimääräisiä ääniä Janen hiljaisten kuiskauksen seasta.
Pian jokin ovi avattiin, saranat natisivat äänekkäästi. Miehen matala, sointuisa ääni kantautui korviini sen tervehtiessä meitä, toivottaessa onnea. Mitä, onnea? Miksi ihmeessä? Miten onni liittyi Alecin yllätykseen?
”Olemmeko pian perillä?” kysyin uteliaana kääntyessämme vasemmalle.
”Olemme ja emme ole”, Alec vastasi ja puristi kättäni. Päästin raskaan huokauksen huuliltani, miksei hän voinut vastata selvästi? ”Mutta emme oikeastaan, koska… No, näet sitten.”
Nyökkäsin vaitonaisena, koska aloin kuulla puhetta. Aron selvästikin iloinen, mutta ripauksen surullisuutta sisältävä ääni puhui jollekulle minusta ja Alecista, selitti kuinka hänelle tulisi ikävä. Sanojen kuuleminen sai aivoni raksuttamaan ja minut hätkähtämään. Olimmeko lähdössä jonnekin? Matkalle?
Äkkiä äänet hiljenivät, astuimme taas yhdestä ovesta seuraavaan käytävään. Ei, emme käytävään, saliin! Huivi tipahti silmiltäni pois käden päästäessä irti omastani. Niin, Alec ei koskaan julkisesti osoittanut hellyyttä minua kohtaan, ei ainakaan suurta.
”Kathryn, Alec!”
”Aro.”
Kolme veljestä seisoi salin toisella puolella Demetrin, Heidin ja toisten vampyyrien kanssa. Jane viiletti heidän luokseen Alecin lähtiessä astelemaan hitaasti eteenpäin. Seurasin häntä hiljaisena, ympärilleni katsellen. Kivinen sali korkeine ikkunoineen, verenpunaisine verhoineen. Tähän paikkaan minut oli vuosi sitten tuotu, täällä minut oli muutettu. Ja nyt minusta tuntui siltä kuin olisin jättämässä tämän paikan, kotini joksikin aikaa taakseni.
”Alec”, kuiskasin hiljaa pysähtyessämme keskelle salia kaikkien eteen. Poika vilkaisi minua asettaen kätensä selälleni. ”Me lähdemme, eikö totta?”
Hänen silmänsä pysähtyivät katsomaan omiani hetkeksi, kun Aro alkoi puhua, kertoa kuinka vaikeaa oli ollut päättää asiasta, jota Alec oli pyytänyt. Emme kuitenkaan irrottaneet katseitamme toisistamme ennen kuin joku rykäisi hiljaa. Käsi vaipui pois selältäni katseen mukana.
”Järjestimme kaiken kuten pyysit, Alec”, Aro kertoi Alecin nyökätessä. ”Toivon todella, että kaikki menee hyvin.”
”Mikä kaikki?” uskaltauduin kysymään, jolloin jokainen loi katseensa minuun. Aro näytti hämmentyneeltä.
”Eikö Alec ole kertonut?”
Pudistin päätäni. ”Hän on vain hokenut, että se on yllätys. En ole saanut nyhdettyä hänestä mitään irti.” Loin hitusen pirullisen katseen Aleciin, joka vilkuili minua silmäkulmastaan. ”Aro, voisitteko te vihjaista mistä oikein on kyse?”
”Se ei ole tarpeen”, Alec sanoi heti jälkeeni astuen askeleen lähemmäs Aroa. ”Minä kyllä valaisen asiaa Kathrynille heti, kun pääsemme sinne. E-”
”Tämä ei ole reilua!” puuskahdin tarpeettoman kovaan ääneen. Jane ja Heidi loivat paheksuvat ilmeet kasvoilleen yhdessä Marcuksen kanssa. ”Minä en aio lähteä minnekään.”
Käänsin heille selkäni ja puristin kädet tiukasti rintaani vasten ristien ne ensin. En aikonut liikahtaa paikastani ennen kuin saisin vastauksia, mutta aamuinen kiista Alecin kanssa sai minut vilkaisemaan taakseni. Jane pudisti hitaasti päätään, ja Aro katsoi minua kuin ei olisi yllättynyt reaktiostani tähän niin sanottuun salailuun. Hän kyllä tunsi minut eikä yllättynyt lähes koskaan mistään.
”Anteeksi, Aro”, Alec sanoi hiljaa, ”hän on hieman hankala toisinaan.”
”Tiedän, ja siksipä sinun olisi ehkä parempi kertoa hänelle, mistä on kyse. Muuten hän ei taida lähteä mukaasi.”
”Alecin mukaan minne?” kysyin päästäen käteni valahtamaan sivulleni.
”Ulkomaille”, poika vieressäni vastasi huokaisten. ”Enempää en aio sanoa, jo-”
”Ulkomaille?” Miksi me muka ulkomaille lähtisimme? Miten Aro oli suostunut antamaan meille luvan lähteä? Alechan oli hyvin tärkeä henkilö täällä, hän kuului Volturien vartiokaartiin yhdessä sisarensa kanssa. ”Kerro lisää.”
”Kerron, kun olemme päässeet ulos. Sopiiko?”
”Ei. Haluan tietää tarkalleen minne olemme menossa.”
Alec henkäisi ollessani kääntymässä häneen päin, mutta ennen kuin ehdin hievahtaakaan, minut oli kaapattu tiukasti syliin. Lähdimme liikkumaan kohti ovea Alecin pahoitellessa hyvästien muuttumista tällaiseksi, pienoiseksi kinaamiseksi.
”Ei se mitään, ei se mitään”, kuulin Aron lausuvan hiljaa yrittäessäni rimpuilla Alecin otteesta irti. ”Toivon vain, että pääsette ehjinä täältä ulos.”
”Ikävä kyllä pelkään, ettei niin käy”, mutisin ainoastaan Alecille saapuessamme metallioville, jotka avautuivat. ”Päästä irti!”
Mutta hän ei hellittänyt, päinvastoin. Ote minusta tiukkeni hänen astellessa kynnyksen yli, kuullessani Aron toteavan jollekulle, että olimme suloinen pari. Hymähdin itsekseni ja löin Alecia olkapäähän mutisten, että me emme olleet pari. Alec ei kuitenkaan reagoinut siihen, enkä kuullut toistenkaan sanovan mitään ovien sulkeutuessa perässämme, kaikkien jäädessä niiden taakse.
Protestoin ja yritin päästä pois Alecin sylistä matkatessamme pimeään viileään käytävään, jota kautta minut oli tänne tuotu. Sanani kaikuivat pitkässä käytävässä, mutta yllättäen olimmekin jo raikkaassa ulkoilmassa. Pensaat ympäröivät meitä, keltainen kuunsirppi oli kiinnittynyt tummalle taivaalle. Jalkani tavoittivat maan, kädet laskivat minut varovaisesti alas.
”En ihan oikeasti aio liikkua tästä mihinkään!” puuskahdin Alecin lähtiessä kävelemään eteenpäin. Kuulin hänen askeleensa, ne eivät pysähtyneet saatikka hidastaneet vauhtiaan. ”Hei, kuulitko sinä?”
”Ihan sama minulle, Kathryn. Jää vain tänne, kadut sitä myöhemmin.”
”Mene vain! En minä kuitenkaan haluaisi lähteä!”
Askeleita ei kuulunut, hiekka rasahteli takanani. Hiljaiset sanat, joista en saanut selvää, leijailivat ympärilläni askeleiden taas kuuluessa, lähestyessä minua. Käsi tarttui omaani, vetäisi minut lähemmäs toista. Punaiset silmät nielaisivat minut, niiden hehku oli suunnattoman turhautunut ja surkea.
”Sinä se jaksat, Kathryn”, pojan ääni kuiskasi korvaani. ”Toisaalta minä-”
”En ymmärrä sinua. Olet kuin tuulimylly, muu-”
”Niin sinäkin toisinaan.” Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen, huulet vetäytyivät normaalia kapeammiksi. Minä en kuitenkaan hymyillyt vaan katsoin häntä murhaavasti ja vedin käteni irti hänen omastaan. Ei hän minua noin helposti pehmentäisi. ”Olet oikea jääräpää. Et siis aio liikahtaakaan ennen kuin kerron suunnitelmistani?”
Käänsin selkäni Alecille ja nyökkäsin. ”Niin.”
”Kai minun sitten täytyy kertoa.”
Hymyilin hiukan ja painoin pienenpienen suukon hänen poskelleen uskoen, että hän kertoisi kohta tarkalleen suunnitelmistaan. Mutta ikäväkseni huomasin taas pian olevani hänen sylissään, kylmien käsien pitelyssä. Öinen tuuli piiskasi kasvojani ulvoessaan korvissani. Alec juoksi hurjaa vauhtia pimeydessä yrittäessäni saada häntä hidastamaan sanoin ja rimpuilulla. Mutta hän ei kuunnellut minua, kiri vauhtiamme vain nopeammaksi, jolloin lopetin vastustelun ja painauduin hänen rintaansa vasten tiukasti. Ei hän tietenkään paljastaisi aikeitaan.
Kuulin jonkin avautuvan ja pamahtavan kiinni, kun minut työnnettiin sisään jonnekin. Kädet katosivat ympäriltäni, ne eivät enää kannatelleet minua. Pehmeä alusta tuntui kankaiselta, selkänoja tuli vastaan nojautuessani taaksepäin. Uusi pamahdus, käsi tarttui omaani.
”Tässä”, Alecin ääni sanoi hiljaa valon napsahtaessa päälle, moottorin jyrähtäessä käyntiin. Olimme autossa! Emmekä missä tahansa autossa, olimme limusiinissa. ”Ne ovat ruskeat, toivottavasti kelpaavat.”
Vetäisin käteni irti hänen kädestään ja tuijotin muovista pakkausta, jota hän piteli silmieni edessä. ”Mitkä kelpaavat?” tiuskaisin ottaessani pakkauksen käteeni, jolloin tajusin sen sisältävän piilolinssit. ”Ai, kiva.”
Työnsin pakkauksen takaisin Alecille ja ristin käteni puuskaan. En minä mitään piilolinssejä pukisi, en vielä.
”Sinun pi-”
”Myöhemmin”, mutisin painautuessani selkänojaa vasten, kääntäessäni katseeni kokonaan tummennettuun ikkunaan. Mieleni olisi tehnyt katsella ulos, mutta turhaan edes haaveilin moisesta. Ei näistä ikkunoista nähnyt mitään.
Päästin huokauksen ja vilkaisin Alecia silmäkulmastani. Hän hivuttautui varovaisesti lähemmäs minua, ojensi kättään minua kohti, mutta minä torjuin hänet, vein hänen kätensä pois. Kaipasin yksityiskohtia matkastamme juuri nyt, en hellyyttä.
”Mikä on?”
Nojasin päätäni vasten ikkunaa, en vastannut.
”Kathryn, mikä sinun on?” Alec kysyi uudestaan käsivarsiemme koskettaessa, jalkojemme painuessa toisiaan vasten. En pystynyt siirtynyt enempää oikealle, joten yritin työntää häntä pois, mutta se oli hankalaa. ”Hei, minä kerron sinulle kyllä, kunhan olemme perillä ensimmäisessä määränpäässämme.”
Mulkaisin häntä jäisesti, en uskonut. Ei hän tietenkään kertoisi, hän joutuisi siis raahaamaan minua paikasta toiseen väkisin.
”Sinä olet mahdoton, kuin hurrikaani, joka hetkessä peittää auringon, mutta saattaa tuoda sen taas esiin nopeasti!”
Sormet pujottautuivat nopeasti omieni lomaan, olin yhtäkkiä Alecin sylissä hajareisin. Pääni hipoi limusiinin kattoa, kädet vetivät minua lähemmäs hänen kehoaan. Ne ottivat kasvoni käsiinsä ollessani tarpeeksi lähellä, peukalot sivelivät poskiani rauhoittavalla tavalla. Ja vaikka se tuntuikin ihanalta, pyrin irrottautumaan hänestä, nousemaan pois hänen sylistään.
”Kathryn”, Alecin ääni kuiskasi hänen käsiensä palatessa pitelemään omistani kiinni. ”Kathryn!” Lopetin riuhtomisen, jolloin minut vedettiin takaisin kylmää hohkaavan kehon lähelle ja vangittiin paikoilleni. Toinen käsi painautui poskelleni silmien yrittäessä saada kontaktia omiini. Minä en kuitenkaan suostunut katsomaan häntä, pidin katseeni tiukasti tummassa ikkunassa. ”Katso minua. Kuule, en haluaisi sanoa näitä sanoja katsomatta suoraan sinuun.”
Vilkaisin silmäkulmastani häntä, hän pudisti päätään ilmeisesti viestien, että minun täytyisi kääntää katseeni kokonaan häneen. Mutta kun en tehnyt niin, hän tarttui leukaani ja käänsi kasvoni katsomaan hänen omiaan.
”Et viitsisi olla tuollainen nyt, se ei ole kivaa. Tiedätkö kuinka paljon ja kauan keskustelin asiasta Aron kanssa ennen kuin hän suostui?” Pudistin päätäni. ”Melko kauan, jokin aika sen jälkeen, kun linnaan oli hyökätty.”
Sen jälkeen, kun linnaan oli hyökätty. Kohotin kulmiani yllättyneenä, silmäni suurenivat. Oliko hän lähes puolen vuoden ajan puhunut tästä Arolle, yrittänyt saada tätä suostumaan? Siksikö Alec oli niin monena iltana ollut siellä, isossa salissa? Ihan turhaanko olin toisinaan valitellut hänelle siitä, että hän joutui menemään sinne niin usein? Ilmeisesti, se tuntui minusta nyt hieman pahalta. Hän oli jaksanut salata asian vaikka olisi voinut paljastaa sen valitteluni ja kiukutteluni takia. Mutta ei, hän oli kestänyt sen ja päättänyt yllättää minut.
”Alec, si-”
Sormi painui huulilleni hiljentäen minut. ”Ihan vain sinun vuoksesi. Ajattelin, että kaipaat ulkomaailmaa, joten siksi pyysin Arolta lupaa päästää edes sinut joksikin aikaa pois täältä.” Käsi etsiytyi selälleni, toinen hiuksiini. Ne painoivat minut vasten vartaloa, asetuin istumaan hänen syliinsä painaen pääni hänen olkapäälleen. ”Niin, sinun vuoksesi, koska välitän sinusta. Rakastan sinua.”
Olin kuullut ne sanat aiemmin tänään hänen huuliltaan, mutta silti ne saivat oloni kummalliseksi, taas kerran hämmentyneeksi. Jokin nipisteli vatsassani pienesti, siellä kihelmöi. Alecin katse oli niin hellä, etten enää halunnut olla hankala, itsepäinen. Siispä tunsinkin rauhoittuvani, käyväni levollisemmaksi vaikka kihelmöinti ei loppunutkaan.
”Minä… tuota”, aloitin hiljaa, katkonaisesti, hyvin varovaisesti. En tiennyt, sanoako ne kaksi sanaa vai jättääkö ne myöhemmäksi. Tuntui, että voisin sanoa ne nytkin, mutta olinko valmis tunnustamaan tunteeni? Kyllähän Alec tiesi, mitä tunsin, mutta milloin olisi aika ilmaista tunteet sanoin? ”Rakastan sinua.” Loput sanat tulivat ulos itsestään ja epäselvinä, pelkkinä kuiskauksina. Alec oli kuitenkin ymmärtänyt ja suikkasi nyt pienen suukon huulilleni saaden minut lopullisesti sulamaan. ”Olet ärsyttävä.” Virnistin ja näytin kieltä hänelle katseiden liimautuessa toisiimme, käteni löytäessä hänen hiuksensa. Pörrötin niitä tuntiessani huulet omillani rakastavina, hellinä.
”Tiedän. Sinäkin olet.”
Löin häntä varovaisesti leikilläni rintaan ja aloin tivata häneltä tietoja matkastamme. Hän kuitenkin vältteli kysymyksiäni, kunnes lopulta sain tietää, että kävisimme muutamassa eri maassa yrittäen edes hetken aikaa elää niin sanottua normaalia elämää. Se kuulosti hyvältä, mutta tiesin, ettei siitä niin normaalia tulisi. Emmehän voineet kuljeskella päivisin kaupungilla, jos aurinko paistaisi.
”Minne menemme ensin?” utelin lisää siirryttyäni nojaamaan hänen kylkeään vasten. Tuttuun tapaan näpräsin takin nappeja hänen yrittäessä saada minut lopettamaan sen.
”Kerroin jo tarpeeksi”, Alec vastasi rauhalliseen sävyyn saaden viimein napattua kädestäni kiinni.
”Niin, mutta kerro nyt silti”, pyysin kallistaen päätäni taemmas, jotta näkisin hänen kasvonsa. Ne suuntautuivat minua kohti hymyttöminä, hieman vakavina.
”Oletpas sinä rauhallinen.”
”Mitäs tuo tarkoitti?”
Korjasin asentoani nähdäkseni Alecin kasvot kunnolla, katsoakseni suoraan hänen silmiinsä. En halunnut hänen ärsyttävän minua nyt, kun olin taas hyvällä tuulella ja rauhoittunut. Mutta ilmeisesti hän halusi, se näkyi hänen silmistään, jotka kiiluivat jokseenkin ilkikurisesti.
”Sitä vain, että yleensä tähän mennessä olisit jo lyönyt minua. Tai haukkunut tai sitten muuten vain äksyillyt”, Alec tuumasi leppoisasti.
”No, asian voi onneksi aina korjata, kulta.”
Vedin hänet lyhyeen suudelmaan, jonka jälkeen tönäisin häntä hellästi. Hän ärsytti minua sanoillaan lisää, joten päädyin lyömään häntä olkapäähän, mikä sai meidät molemmat vain virnistämään. En jaksanut enää turhautua häneen kunnolla, mutta tiesin, että jossain vaiheessa tekisin niin. Ehken tänä yönä, mutta ehkä huomenna tai sitä seuraavana päivänä ja seuraavina kuukausina.
Huulet hipaisivat korvanlehteäni yllättäen, kuulin pienen kuiskauksen. ”Ranska.” Sain suukon poskelleni ennen kuin käännyin Aleciin päin suupielet hymyyn nousseina. Uppouduin hänen silmiensä lempeään katseeseen pohtien, menisimmekö me sinne, oliko määränpäämme Ranska. ”Kyllä”, hän sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni, ”näin aluksi.”
A/N: Jeps, elikkä siinä se oli. Itse henk. koht. tykkäsin eniten kakkosluvusta. Tätä loppua hieman stressasin, mutta toivottavasti piditte, hih. Kiitti kjatrille betaamisesta ja Kathrynistä ja ja.. muutenkin tsemppaamisesta tämän kanssa!
Kommentteja?
-
Jes, vika osa! Itekin tyksin kakkososasta eniten, mutta tääkin oli suloinen, ehkä vain vähän vaisumpi kuin edelliset. Mutta se oli ihan hyvä, ei mitään hurrikaania loppuun. Kiitos sinulle tästä, taas yksi mainitsemisen arvoinen ficci luettu! ;D
-Nax
-
Ihana luku<3! Itse tykkäsin(en oo kyl ihan varma) eniten tästä vipasta, vaikka tässä olikin takaumia vähemmän kuin muissa, niinkuin jo ennemmin sanoitkin(mä kyl tykkäsin niistä takaumistakin :)). Tämä oli söpö luku ja kyllä ainakin MUN mielestä voisit jatkaa ;) :-*
NuuhkuHoney
-
Oi, oi, oi!~ Tosi ihana luku, meinasin jo itkeä. Pidin kovasti kaikista luvuista, enkä tietenkään osa valita mistä pidin eniten. Viimeinen luku oli supersupersuper söpöä, että ihan itketti. Minustakin voisit jatkaa tätä!
Kiitos ihanasta ficcistä!
-
Naxone, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit. Kiitos itsellesi kommentoimisesta.
NuuhkuHoney, kiitos kommentistasi :) Mukavaa, että pidit. Takaumat on ihania, hih. Hmm, jatkon pistän harkintaan (tosin olen jo miettinyt mahdollisia tapahtumia). Kiitos.
Upsila, kiitos kommentistasi :) Itkeä? *hämmentyy* Oii, et kai? Luulin, että vain angsti pistäisi itkettämään (tosin kyllä jotkin söpöt/romanttiset kohdatkin voi, täytyy myöntää). Mukavaa, että pidit. Kiitos.
-
Kolmesta, suhteellisen pitkästä luvusta koostuvaa (Alec) Volturi-ficciä ei voinut jättää väliin, sillä olen varsinainen Team Volturi. Ennenkin on tullut luettua ainakin ficci tai kaksi sinulta, niinpä ei tarvinnut klikata ficciä auki odottamatta liikoja. Olen todennut sinulla olevan sanan hallussa ja osaavan kirjoittaa houkuttavaa ja sujuvaa tekstiä, joka ei ole liian raskasta tai taiteellista sulateltavaa, vaan viihdyttävää kuten laadukas viihdekirjallisuus. Sellaista mitä lukiessa unohtaa lukevansa kannettavan tietokoneen näytöltä ikään kuin pitelisi kirjaa kädessään.
En ollut havaitsevinani typoja – tai jos havaitsin unohdin saman tien. Sen sijaan päätin poimia tönköt virkkeet sillä oletuksella, että siitä on enemmän hyötyä kirjoittajalle kuin pikkiriikkisistä typoliineista nipottamisesta; juuri muutamat vastaavanlaiset tekivät tekstistä silloin tällöin kankeahkoa.
Keskimmäisessä tuolissa istuskeli mustat, hyvin pitkät hiukset omaava mies, jonka iho oli hyvin vaalea.
Keskimmäisessä tuolissa istuskeli hyvin/erittäin/todella/sangen vaaleaihoinen mies, jolla oli mustat ja hyvin pitkät hiukset.
Hänen vasemmalla puolellaan istui myös mustat hiukset ja vaalean ihon omaava mies, joka tarkasteli minua punaisilla, vaarallisilla silmillään.
Hänen vasemmalla puolellaan istui toinen mustahiuksinen ja vaaleaihoinen/kalpea mies, joka tarkasteli minua punaisilla, vaarallisilla silmillään.
--mies kysyi Caiuksen lipuessa kohti heitä, istuutuen kolmannelle tuolille.
Syyllistyn samaan vaikeaselkoisuuteen, joten muokatkaamme tätä sellaiseen muotoon, ettei tarvitse mennä ”joko tai” -linjalla. Mies kysyi Caiuksen lipuessa (jos tarkoitetaan Caiuksen istuutuvan) heitä kohti istuutumaan kolmannelle tuolille.
Alec on sitä sorttia että tälle Volturille on vaikea keksiä canonhahmoja paritettavaksi – eikä sillä ole väliä millaisen seksuaalisen suuntautumisen hänelle kirjoittaa. Minulle ei tule muuta naispuoleista Volturia mieleen kuin Heidi tutustuttamassa enkelimäisen suloista poikaa lemmen saloihin. Siitä syystä OfC lienee paikallaan het-linjalle lähtiessä. :D Tämä Kathryn oli ihan hyvä hahmo lajissaan läikkyvine temperamentteineen; tyttö ei aikaillut heittää edes ruokaa verenhimoisen vampyyrin päälle ollessaan vielä ihminen. Hän ei ollut niin yli-inhimillisen kaunis ja lahjakas kuin kaikki (Volturit, Jamesit sun muut mörrimöykyt) päihittävät IhQ-Cullenit, mutta kiinnostavan, hyödyllisenkin kyvyn omaava ja viehättävän näköinen vampyyrineitonen. Kaukana täytehahmosta.
Parituksella ja paritettavien tarinalla oli vahvasti romanttiset puitteet onnellisine loppuineen, jossa suunnattiin limusiinilla Ranskaan kuhertelemaan, mutta suolaisemmat mausteet pitivät ylettömän siirappisuuden loitolla, esimerkiksi hyökkäys Volterraan. Niinpä teksti oli romanttinen sekä jännittävä. Ainut jatkoficci tällä osatolla, jonka olen jaksanut lukea loppuun asti. 8) Erityisesti ruusuja lukujen pituudesta, sillä hieman pidempiin lukuihin uppoutuu aina syvemmin kuin lyhyempiin. Kiitoksia hyvästä lukukokemuksesta!
-
Lavinia, ihan näin aluksi kiitos todella paljon kommentistasi :D Yllätyin täysin, kun huomasin yli vuoden vanhaan ficciin tulleen kommenttia, mutta iloinen yllätyshän tämä totta kai oli!
Aivan, kyllähän tuosta on enemmän apua kirjoittajalle ja kirjoittajan kehitykselle. Pitääkin ottaa huomioon tuo viimeinen, teen sitä varmaan yhä edelleen :D Kiitos.
Alecia voisi parittaa slashissa Demetrille (tähän on tullut törmättyä ja voisinpa sanoa, että paritus oli kiintoisa ja toimivakin) ja toki se Heidikin kävisi erinomaisesti (ja jos Culleneista halutaan puhua, niin itse suosin nykyään Renesmeen sekoittamista Voltureihin).
Ja OFC-hahmo Kathrynistä kiitokset kuuluvat kokonaan kjatrille, joka suunnitteli hahmon käyttööni ja toteutettavakseni paperilla :D
Mutta kiitos vielä iltaa hyvin paljon piristävästä kommentista, johon en osaa nyt vastata mitään järkevää. Mukavaa, että jaksoit lukea loppuun ja nautit ficistä.
-
Tää oli aivan mielettömän hyvä!
Alec on aivan paras ;) Voltureista . . . ::) Kakkososa oli minunkin suosikkini, vaikka eihän ykkönen tai kolmonenkaan pahoja ollut ;)
Kiitos tästä!
-
MissGlitter, Alec ja Jane ovat kyllä yhdet kiintoisimpia hahmoja Voltureista, vaikka kaikki muutkin siellä Italiassa ovat hyvin hyvin kiinnostavia. Kiitus kehuista ja kommentista ♥