Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: zalluzki - 23.08.2009 20:22:34
-
Author: zalluzki
Characters: OC ja ne perus
Pairing: Lukemalla se selviää sitten ;)
Rating:k-11
Fandom:Houkutus
Genre: romance, drama, angst
Disclaimer: Stephenie Meyerille kuuluu kaikki minkä hänelle tunnistaa. Omia hahmoja olen sekaan tunkenut ahkerasti.
Warnings: väkivaltaa
Summary: Wendy aikoo lähteä etsimään onnea Kaliforniasta, mutta kaikki ei menekkään ihan niin kuin pitäisi.
A/N: Jos avaat niin kommaat. Hyvää tai pahaa kommenttia kaikki otetaan vastaan mielellään. :) Alicen ja Jasperin perheeseen tulosta en ollut varma joten laitoin ne tänne. Kaikki siis alkaa 1950-luvun Seattlesta.
1. Muutoksia
Hypistelin hameeni helmaa, enkä oikein tiennyt miten hoitaisin koko jutun pois alta. Voisin vain tyynesti lähteä, ja David huomaisi vasta kun olisi liian myöhäistä. Mutta en halunnut lähteä niin, olin sen hänelle velkaa. Hän oli ollut aina paras ystäväni, ja nyt hän sanoi rakastavansa minua. Minä en rakastanut häntä enempää kuin ystävää. En ollut ikinä rakastanut, mutta se ei kuulemma estänyt häntä tuntemasta niin. Hengitin kerran syvään, ja koputin oveen. Hänen siskonsa Rose avasi, ja katsoi minua kyllästyneenä. Me emme oikein tulleet toimeen.
“Onko Dave kotona?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti, vaikka tiesin hänen olevan.
“On” , tyttö sanoi, ja päästi minut sisään. “Se on keittiössä.”
“Kiitti”
Kävelin nopeasti eteisen läpi olohuoneeseen, ja sieltä keittiöön. Perheen äiti Susan leipoi, ja David istui jakkaralla pöydän ääressä lukemassa. Heidän keittiössään tuoksui aina vastaleivottu, meillä kotona ei koskaan leivottu mitään.
“Hei Wendy!” Susan sanoi hymyillen minulle aurinkoisesti. He olivat kaikki pitäneet minusta aina. Kaikki paitsi Rose.
“Hei”, David oli nostanut katseensa kirjastaan.
“Terve”, vinkaisin. Olin yrittänyt pitää ääneni vakaana, ja huonosti onnistui. David katsoi minua oudosti. “Missäs Richard on?”
“Isä on töissä ”, hän sanoi, ja käänsi katseensa kirjaan.
“Mitäs sinä leivot?” kysäisin Susanilta äkkiä. Tiesin, että minun pitäisi kohdata David, mutta yritin pitkittää aikaa ennen sitä.
“Ihan vain vehnästä”, hän vastasi kulmat kohollaan. Hän selvästi näki, että minussa oli jotakin hullusti.
“Dave”, kiekaisin punastuen. Hän kääntyi katsomaan minua. “Sinun huone… asiaa…” mongersin epäselvästi. Hän laski kirjansa, ja lähti edeltä. Menin perässä, mutta pysähdyin ennen kynnystä.
“Heippa sitten”, sanoin Susanille.
“Pianhan sinä taas tulet käymään”, tyydyin vain hymyilemään hänelle.
Kiiruhdin eteiseen, mielessäni kävi että lähtisin vähin äänin. Kiipesin kuitenkin portaat ylös toiseen kerrokseen. David istui nojatuolissa huoneessaan, ja näytti haudanvakavalta. Ihan kuin tietäen mitä tulisin sanomaan., hän ei kyllä yleensä ottanut asioita kovin tyynesti. Minä näytin varmasti siltä kuin oksentaisin minä hetkenä hyvänsä.
“Sinulla oli asiaa.”
“Joo, on minulla.”
En saanut suutani auki. Katselin huoneen seiniä, ja keskityin laskemaan raitoja matossa. Laskin myös kirjahyllyn kaikki kirjat, ja olin juuri aloittanut tutkailla hämähäkkiä katossa.
“Anna kun arvaan”, Hän sanoi pokeri-ilmeellä. “Tämä liittyy jotenkin siihen Justiniin.“
“Dave”, kuiskasin, en voinut valehdella. “Hän pyysi minua muuttamaan kanssaan.” David ei sanonut mitään, tuijotti minua vain pitkän aikaa.
“Mitä sinä sanoit?” hän lopulta kysyi.
“Me lähdetään illalla.”
“Miksi sinä lähdet mukaan?” David oli noussut ylös, ja hän näytti vihaiselta.
“Ainut tilaisuus päästä pois täältä”, se oli ihan totisinta totta. “Minä en halua jäädä tänne. Tiedät minun vihaavan tätä paikkaa.”
“Mitä sinun äitisi sanoi?” David yritti takertua oljenkorsiin.
“Saan lähteä”, minä valehtelin sujuvasti. Tosiasiassa äiti ei tiennyt mitään lähdöstäni.
“Voinko tehdä mitään ettet lähde?” hän kysyi, jo melkein anellen.
“Dave”, sanoin vakavana. “Älä yritä tehdä mitään, minä lähden silti.”
Davidilla oli hiukan huonot hermot, siksi pelkäsinkin hänelle kertomista. Ei siitä ollut montaa kuukautta, kun hän oli antanut turpiin samaiselle Justinille, ja aika pahasti. Hän tiesi, että minä olin jollain tapaa ihastunut tähän. En siltikään ollut edennyt siinä sen pidemmälle. Justin vain oli osannut esittää oikean kysymyksen, ja oikeaan aikaan. Lukio oli juuri loppunut, ja en halunnut jäädä Seattleen.
“Minne te aiotte muuttaa?” David kysyi raivoissaan. “Ja mitä sinä edes aiot tehdä?”
“Pidän välivuoden Kaliforniassa”, siihen suunnitelmani sitten jymähtivätkin. “En minä muutenkaan hakenut mihinkään yliopistoon.”
“Pilaat elämäsi…” hän kuiskasi. Miksei hän voinut edes yrittää ymmärtää.
“Omapahan on elämäni”, sanoin vihaisesti. “Minä lähden nyt, kirjoitan sinulle.”
“Lähetä joku kiva postikortti”, hän sanoi ivallisesti, kun astelin pois.
Kävelin ripeästi katua pitkin, ja vettä tiputteli hiljaisella tahdilla. Ei kotiin ollut pitkä matka, mutta halusin nopeasti pois sateesta. Kohta pääsisin Kaliforniaan, jossa aurinko paistaisi aamusta iltaan. Olimme puhuneet siitä Justinin kanssa niin paljon, hänen tädillään oli hotelli Santa Monicassa. Hän oli tarjonnut Justinille töitä. Minun ei tarvinnut kahta kertaa miettiä lähtisinkö mukaan, kun tämä pyysi.
Avasin oven avaimella, ja heitin kengät eteiseen. Kuulin nyyhkytystä keittiöstä, ja tiesin sen olevan äiti. Inhosin itseäni, koska jättäisin hänet tuossa kunnossa, mutta ei hänen tilansa voisi enää paljoa huonontua. Isä oli kuollut, ja ei hän itkemällä nousisi haudastaan. Siitä oli jo monta vuotta, mutta äidillä oli taipumusta romahtaa pari kertaa kuussa. Olihan isä ollut tärkeä ja läheinen minullekin, mutta itkuni olin jo itkenyt.
Menin huoneeseeni, se oli autio ja ei näyttänyt oikein miltään. Kaivoin matkalaukun sängyn alta, ja aloin viikata vaatteitani sinne. Tungin suurimman osan mukaan, ja jätin henkareihin roikkumaan paksuimmat villapuserot. Kävin tyhjentämässä suihkuhuoneen hyllyni, ja kannoin sylillisen shampoopulloja laukkuun. Kääräisin ne ensin muovipussiin. En tarvinnut muuta mukaan, rahani laitoin käsilaukkuun.
Kello näytti kuutta, olin sopinut seitsemältä meneväni Justinin luo. Otin paperia, ja kirjoitin äidille kirjeen. Tiesin tämän varmasti nukkuvan, niin kuin aina pahoina päivinä.
Hei
En olisi halunnut lähteä näin, mutta tiedän ettet päästäisi minua. Älä ole huolissasi, koska minulla tulee olemaan kaikki hyvin. En vain ole onnellinen täällä.
Rakastan sinua.
Wendy
En keksinyt muuta kirjoitettavaa. Hiippailin olohuoneeseen, äidin nukkuessa sohvalla. Vain silloin hän näytti rauhalliselta, huolet eivät painaneet. Laskin paperin sohvapöydälle, ja otin kengät eteisestä. Suljin huoneeni oven hiljaa, sekä avasin ikkunan. En uskaltanut käyttää ovea pelkäsin jääväni kiinni. Laskin ulos ensin matkalaukun, ja sulloin kengät jalkaan. Nappasin käsilaukun, ja kiipesin ikkunasta, kävelin pois katsomatta taakseni. Tiesin etten enää palaisi.
Justinille oli jonkin verran pidempi matka, kuin Davidille. Kävelin katuja pitkin, katseeni kiinnitti kuinka hieno auto yhden rakennuksen parkissa oli. En minä merkeistä mitään ymmärtänyt, mutta hienolta se näytti. Justinin koslalla ajaminen ei kuulostanut kovin hohdokkaalta, mutta – ainakaan toivottavasti – se ei leviäisi tielle.
Minä en tiennyt kelloa, joten yritin kiiruhtaa. Tuskin hän lähtisi ilman minua, mutten todellakaan halunnut ottaa riskiä. Auto oli jo ajettu ulos tallista, Justin nojaili siihen polttaen savuketta. Hänen valkoinen t-paitansa oli likainen, ja farkutkin kuluneet. Se liittyi varmaan johonkin kapinallisuuteen.
“Minne laitan tämän laukun?” kysyin, ja hän näytti yllättyneeltä kuullessaan ääneni.
“Laita vaikka takakonttiin”, hän sanoi iloisesti, tipauttaen samalla savukkeensa maahan.
“Luulitko etten tulisi?” sanoin kiusoitellen.
“En ollut varma”, Justin vastasi hymyillen.
“Tietääkö porukkasi, että me lähdetään?” kysyin surullisesti. “Minä en voinut kertoa äidilleni.”
“Tietää ne. Ei täti meitä olisi muuten ottanut.”
Olimme hetken hiljaa. Lopulta avasin auton oven, ja istuin penkille. Justinkin tuli sisään, ja yritti startata autoa. Aluksi se ei meinannut millään käynnistyä, kai se olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta, päästä pois sateisesta Seattlesta. Lopulta se starttasi vaivalloisesti, olin vähällä puhjeta hurraamaan.
Olimme juuri ajamassa pihasta ulos, kun joku juoksi auton eteen. Auto pysähtyi helposti, koska vauhtia oli vielä niin vähän. Justin avasi oven nopeasti, ja minä katsoin ikkunasta. Olin arvannut heti, että se oli David. Näin kuinka he huusivat toisilleen, ja samalla hän löi Justinia kovaa leukaan. Ryntäsin ulos autosta.
“Mitä helkkaria sinä teet?” rääkäisin hänelle.
“Pysy erossa tästä”, David sanoi, ja iski Justinia uudelleen.
“Älä lyö häntä”, sanoin kauhuissani. Tämän nenästä valui verta, ja huuli oli auki.
Justin yritti lyödä takaisin, mutta David oli niin tottunut öykkäröijä ettei hänestä ollut vastusta. David löi häntä taas naamaan, ja pari kertaa mahaan.
“Sinä tapat hänet!” kiljuin.
Miten kukaan ei voinut kuulla. Eikö Justinin vanhemmat muka olleet kotona. Sitten tein tosi tyhmästi, ja yritin mennä väliin. Justin oli maassa, ja yritti suojata päätään. David tönäisi minua raivoissaan kauemmas, ja kompastuin kuoppaan asfaltissa. Kaaduin selälleni, ja pääni iskeytyi maahan. Luomeni tuntuivat raskailta, ja ne sulkien olin juuri päästämässä elämästäni irti, kun hirveä kipu alkoi polttamaan kehoani. Räpäytin silmäni auki, ja näin värien pyörremyrskyn. En tiennyt miten kauan tulisin palamaan lieskoissa. Jos tämä oli kuolema, olisin mielelläni elänyt Seattlen sateessa vielä 80 vuotta.
Aika tuntui pysähtyneen, olemassa oli vain minä ja tuli joka ei suostunut sammumaan. Se korvensi jokaista soluani, en tiennyt kauanko se kestäisi, tai oli kestänyt. Halusin valua pois, halusin päästä parempaan paikkaan. Kipu piti minusta kiinni, se ei halunnut luovuttaa minua rauhanvaltakuntaan. Minä yritin huutaa, en tiennyt kuuluiko se, vai jäi vain huulilleni. Yritin sulkea silmäni, mutta ne eivät menneen kiinni. Näin tummia varjoja, ja värienkaruselli sai minut voimaan pahoin.
Alkoiko kipu viimein hellittää, liekit tuntuivat sammuvan, ja hiipuivat pisteleväksi hiillokseksi. Ehkä nyt olin viimein kuollut. Olisin sulkenut silmäni, jos karusellin vauhti ei olisi alkanut hiipua. Näköni alkoi kirkastua, tummat varjot seljetä. Aloin kuulla ääniä, se oli varmasti puhetta.
“Hän lakkasi huutamasta”, puhuja kuulosti naiselta.
“Oli se jo aikakin. Monellakaan kestä näin kauaa muuttua.” mies vastasi.
Muuttua? Kuulinkohan oikein… mitä ihmettä he tarkoittivat. Yritin nousta istumaan, ja se kävikin yllättävän helposti. Katselin ympärilleni, ja huomasin olevani pienessä huoneessa. Istuin sängyllä, ja sen vieressä seisoi tuntematon pariskunta.
Molemmat olivat häikäisevän kauniita. Miehellä oli mustat lyhyehköt hiukset, ja kapeat kasvot. Naisen hennosti punertavat hiukset olivat laineikkaat, ja kasvot pyöreähköt. He olivat pukeutuneet todella hienosti, miehellä oli ruskeapuvuntakki ja samanväriset housut sekä uutuutta kiiltävät kengät. Naisen kynähame oli musta ja valkoisenpaidan rinnuksessa oli röyhelöä. Minun äiti ei olisi ikinä yrittänytkään kävellä niillä korkokengillä. Eniten kuitenkin kiinnitin huomiota heidän silmiinsä, joissa oli aistittavana punaisensävyjä vaikka ne olivatkin todella tummat.
“Tytöstähän tuli ihan nätti”, nainen sanoi innoissaan. Mies hymähti minulle.
“Keitä te olette?” kysyin kauhuissani. “Mitä te olette tehneet minulle?”
“Me pelastimme sinut”, nainen sanoi hyvillään. “Minä olen Emily Brown, ja tämä on mieheni Michael Brown.”
“Wendy”, vastasin äänellä, jota vasta nyt jäin kuuntelemaan. En puhunut enää niin kimeästi, puhettani saattoi sanoa jopa kauniiksi.
“Haluaisitko katsoa peiliin?” Emily kysyi innoissaan, ja kaiveli samalla käsilaukkuaan.
“Miksi minä haluaisin peilin?” vastasin ymmälläni, kun pieni sain pienen pyöreän peilin käteeni.
“Katso siihen”, nainen sanoi, kuulostaen koko ajan innostuneemmalta. Kohotin pienen peilin kasvojeni tasolle, ja järkytyin.
“Olenko tuo minä?!” kysyin häneltä silmät selällään.
Peilistä katsoi aivan eri ihminen. Hunajanvärinen kiharapilvi oli kaunis, eikä sotkuisen näköinen. Huulet olivat kaventuneet hieman, ja kasvojenpiirteet olivat muutenkin kaventuneet. Minulla oli aina ollut pieni kaksoisleuka – vaikken edes ollut lihava –, ja nyt se oli kadonnut. Jos se tosiaan siis olin minä. Silmät olivat punaiset, vähän punaisemmat kuin… kuin heillä.
Emily nyökytteli innoissaan, Michaelkin hymyili jo leveämmin.
“Sanoinhan, että tämä on hyvä juttu”, Emily totesi hänelle hymyillen.
“Mitä te teitte minulle?” kysyin järkyttyneenä. “Miksi silmäni ovat punaiset?”
“Minä muutin sinut”, Emily sanoi hymyillen vieläkin.
“Muutit minut miksi?” en ymmärtänyt ollenkaan, mitä hän tarkoitti.
“Vampyyriksi”, vastasi hiljaa ollut Michael.
Rupesin nauramaan, mitähän pelleilijöitä nämä olivat? Tämä oli varmaan joku kuvitelma, johtuen siitä kolauksesta päähän. Toisia ei naurattanut, he vaihtoivat katseita vakavana. Tämän oli pakko olla joku vitsi, tai harhaa. Vampyyreja ei ole olemassakaan, ei muualla kuin kauhutarinoissa. Nehän imevät ihmisistä verta ja kaikkea. Niillä on torahampaat, ja eivät voi oleskella ulkona päivällä. Nukkuvat arkuissa, ja täällä ei ollut arkkuja. Katselin huonetta tarkasti. Ei täällä ollut muuta kuin parisänky ja toiseen huoneeseen ovi avoinna. Ei näyttänyt vampyyrin pesältä.
“Tämä ei ole mitään pilaa”, Michael sanoi vakavana.
“Kuulin mekkalaa kadulta, ja aloin haistaa verta”, Emily jatkoi. “Joku poika otti jalat alleen nähdessään minut, ja minä näin vain sinut ja sen toisen pojan maassa. Hän ei ollut ihan tolkuissaan, muttei mitenkään hengenvaarassa. Minun piti keskittyä ihan tosissaan, etten imisi kumpaakaan kuiviin siihen paikkaan. Sinun kallosi oli aika huonossa kunnossa, ja sydämesi ääni heikkeni nopeasti, joten otin sinut mukaani. Juoksin tänne, ja purin sinua. Olin vähällä tappaa sinut, mutta olen jo pitkään halunnut tyttären.” hän lopetti hymyillen surumielisesti.
Tyttären? Mitä ihmettä nämä hullut horisivat. Tappaa minut? Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin miten hän kuuli? Minä oli huutanut kuin syötävä kadulla, ja edes Justinin vanhemmat eivät reagoineet mitenkään.
“Miten sinä kuulit minut, ja ne siinä viereisessä talossa eivät?”
“Meillä on aika hyvä kuulo”, hän sanoi hymyillen. “Niillä asukkailla taas oli ihan oma riita meneillään siellä talossa. Ilmeisesti nainen, ei olisi halunnut päästää teitä lähtemään, mutta mies oli erimieltä. Nainen heitteli varmasti tavaroita seinään…” hän sanoi ja näytti mietteliäältä.
“Onko tämä oikeasti totta?” kysyin, ja toivoin että vastaus olisi kielteinen. Molemmat nyökyttelivät vakavana. Kamalaa, ja nyt pitäisi vielä kysyä sitä kaikista kamalinta asiaa. En voinut uskoa tätä todeksi.
“Mitä… tai siis… syöttekö te ihmisiä?”
“En nyt sanoisi että syömme. Mutta kyllä me juomme ihmisverta.” Michael sanoi.
Ei… ei… minä en pystyisi juomaan ihmisverta.
“Sen takia meidän silmämme ovat punaiset”, Emily jatkoi.
“Mutta minä en ole juonut verta, minunkin silmäni ovat silti punaiset.” sanoin hädissäni, ja tiirailin peiliin.
“Sinä olet vastasyntynyt”, Michael sanoi. “Elimistössäsi on vielä verta.”
“Onko sinulla jano?” Emily täräytti yhtäkkiä.
“Mitä?! Enhän minä sitä voi tietää!” huusin vastaukseksi. Minä en tosiaankaan aikoisi tappaa ihmisiä. Mieluummin kuolisin nälkään, tai siis janoon.
“Tuntuuko nälkäiseltä, tai ontolta?” Michael kysyi.
“Ehkä vähän… mutta minä en aio tappaa yhtään ketään.”
Emily näytti surulliselta.
“Mutta, jos vaikka vain avataan ikkuna.” Michael sanoi hänelle epätoivoisesti. Mitä ihmettä ikkunan avaaminen tähän liittyi?
“Emme me voi tehdä niin”, hän sanoi, ja pudisteli päätään. “Se ei olisi reilua.”
“Minä mieluummin kuolen janoon!” sanoin topakasti.
“Me emme kuole niin, tai ikäänny.” Emily sanoi, eikä enää hymyillyt.
“Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa?” kysyin anellen. “Ja miten niin en ikäänny?”
“Eläimen verellä voi tyydyttää janon.” Michael puhui taas. “Minä olen 100 vuotta vanha.” Se riitti vastaukseksi toiseen kysymykseen. Minun ei olisi pakko juoda ihmistenverta, se piristi. Olisin aina nuori, voisin asua Kaliforniassa ikuisesti.
“Me emme nuku, tai meidän ei tarvitse levätä. Olemme voimakkaita, vastasyntyneet erittäin voimakkaita, emme voi oleilla auringossa… “ Emily luetteli vielä jotain muutakin, mutta en voinut enää keskittyä.
Minä en voisi oleilla auringossa. Minä olin muuttamassa Kaliforniaan, ja nyt en voisikaan oleilla siellä.
“Miksi? Miksi emme voi oleilla auringossa?” tivasin kuumeisesti.
“Se paljastaa meidän olevan erilaisia. Iho kimaltelee“, Emily sanoi, “ ja ihmisten joukkoon sulautuminen ei onnistuisi silloin.”
“Olemmeko nytkin Seattlessa?” kysyin kauhuissani.
“Kyllä”, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
Nousin pois sängyltä, minun elämäni oli kerta kaikkiaan pilalla. Aloin kävellä edes takaisin, Emily ja Michael katsoivat minua huolissaan, tai ainakin Emily. Minä aikoisin elää eläimillä, ja sateessa ikuisesti. Luultavasti joutuisin olemaan yksin, koska he elivät ihmisillä. Mitenkähän kauan edes karkaamisestani oli.
“Montako päivää minun muutokseni alkamisesta on?”
“Neljä”, Michael vastasi.
Minua etsittiin varmasti, Justin oli nimittäin elossa, ja tuskin tiesi mitään mihin olin kadonnut. David jäisi varmasti kiinni, ja häntä alettaisiin epäillä. Hän kertoisi tai oli jo kertonut Emilystä. Meidän pitäisi häipyä äkkiä.
“Me ei voida jäädä tänne”, sanoin vakavana. “Minua etsitään, ja se hakkaaja kertoo Emilystä.”
“Me emme asu edes täällä”, Emily sanoi minulle. “Voimme lähteä heti.”
“Tämä on hotelli nimittäin”, Michael jatkoi, ja katseli ympärilleen. "Olemme vain läpikulku matkalla."
“Miten saitte minut tänne sisään?” olin yllättynyt.
“Parvekkeen kautta, ja sitä kautta sitä on lähdettäväkin.” hän jatkoi.
“Mitä jos hän haistaa ihmisen?” Emily kysyi.
“Älä hengitä”, Michael sanoi minulle.
Miten voisin muka olla hengittämättä, pakko kai sitä oli yrittää.
Minun laukkuni oli Justinin autossa, eli omaisuutta ei ollut. He pakkasivat vaatteensa nopeasti laukkuihin, ja kantoivat ne parvekkeelle. Menin perästä pidättäen hengitystäni. Se ei edes tuntunut vaikealta. Ketään ei näkynyt, joten Michael loikkasi ensimmäisen kerroksen parvekkeelta sulavasti maahan. Emily käski minun mennä perässä, tuntui kamalalle kuvitella loikkaavansa alas monta metriä. Hyppäsin alas yllättävän sulavasti, ja Emily tuli perässä. Sillä hameella, ja niillä koroilla se oli todellinen mallisuoritus. Pakkauduimme mustaan hienon näköiseen autoon. Tämä oli se auto jonka olin eilen rakennuksen pihassa nähnyt. Silloin en aavistanut hotellissa asuvan vampyyreja. Saatoin hengittää jo autossa, vaikka hengittämättä olokaan ei tuntunut missään.
“Siksikö sinä olisit avannut ikkunan?” oivalsin sen nyt. “Minä olisin hyökännyt ihmisten kimppuun, ja jäänyt koukkuun vereen.”
Michael ei vastannut mitään, joten tiesin sen olevan totta. Juttelin Emilyn kanssa niitä näitä, ja matka sujuikin ihan mukavasti. En vain tiennyt yhtään minne olimme menossa.
“Minne me menemme?” kysyin ensimmäisen kerran, vasta kun kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdyimme tankkaamaan.
“Me vietämme aikaa milloin missäkin.” Emily vastasi iloisesti. “Minnekään ei voi jäädä liian pitkäksi aikaa, kun ei vanhene yhtään.”
Ajoimme taas monta tuntia rupatellen. Emily oli mukava, sitä ei voinut kiistää. Meillä oli vain hieman eri makumieltymykset. Muuten heidän kanssaan eläminen olisi ollutkin varmaan ihan kivaa. Janoni alkoi kasvaa matkan aikana, mutta yritin käyttäytyä mahdollisimman tavallisesti. Yritin olla hengittämättä, jotten haistaisi autoonkaan minkäänlaisia kiusauksia. Yhdessä vaiheessa Emily kääntyi katsomaan minua, varmaankin sen takia kun olin ollut niin kauan hiljaa.
“Hänen silmänsä ovat ihan mustat”, hän sanoi Michaelille.
“Minusta hänet pitäisi viedä Alaskaan”, tämä vastasi. Miten nuo asiat taas sai yhdistettyä toisiinsa?
“Juurihan me aloimme tuntea hänet”, Emily sanoi vastaan.
“Hän olisi heidän kanssaan paljon onnellisempi”, Michael totesi värittömästi. Joitakin asui siis Alaskassa.
“Kenen kanssa?” kysyin ensimmäisen kysymyksen pitkään aikaan, ja päästin ilmaa keuhkoihini. Tunsin kuinka nenääni tunkeutui huumaava tuoksu, en enää ajatellut mitään. Nopeasti kiipesin penkin yli takakonttiin ja potkaisin takaluukun auki, ja syöksyin liikkuvasta autosta pihalle.
Tien vierellä kasvoi tiheää metsää, puut vilisivät silmissäni. Haistoin nyt tuoksun paljon voimakkaammin, silloin näin sen. Pysähdyin kuin seinään: peura seisoi puiden katveessa, ja tarkkaili ympäristöään. Se selvästi aisti minut, en päästänyt risaustakaan ja kiersin sen taakse. Hyökkäsin takaa päin, ja yhdessä rusauksessa sen silmistä sammui elämän liekki. Painoin hampaani sen kaulaan, ja tunsin kuinka veri tyydytti janoani. Päästin peuran viimein otteestani, ja pystyin taas olemaan kohtuu rento.
Suunnistin omaa hajujälkeäni takaisin autolle, totta kai he olisivat pysähtyneet. Olivathan? Mitä jos he olisivatkin kamalan vihaisia minulle. Sanoisin etten pystynyt hillitsemään itseäni, niin kuin en pystynytkään. Olin juuri pamauttanut takaluukun saranoiltaan, ei helkkari. He olisivat varmaan suunniltaan. Palasin takaisin tienvarteen, ja näin automme pysäköitynä. He seisoivat sen vieressä, juoksin heidän luokseen.
“Olen kamalan pahoillani!” sanoin vilpittömästi.
“Kaikki on ihan kunnossa”, Emily vakuutti.
“Paitsi auto”, Michael korjasi.
“Ole hiljaa”, Emily kivahti takaisin.
Menimme kaikki takaisin autoon, ja ajoimme hiljaisuuden vallitessa monta tuntia. Ainoa ääni oli takaluukun hienoinen kitinä.
“Ikävästi inisee tuo takaluukku”, Michael sanoi viimein, kai yritti rikkoa hiljaisuuden.
“Keitä siellä Alaskassa oikein asuukaan?” sanoin nolona, ja ajattelin hänen varmaan luovuttavan minut innosta hihkuen uuteen perheeseen.
“Cullenit ja Tanyan perhe”, Emily vastasi.
“Kumpaan minä sitten menen?” kysyin varovasti.
“Saat ihan itse päättää.” Emily sanoi haikeasti.
Ajoimme monta päivää putkeen, ja saavuimme Alaskan rajalle. Michaelista tuli rasittavampi koko ajan, koska hänellä oli jano. Marisi milloin mistäkin, ja Emily valitti hänelle. Minä vain istuin takana, ja kuuntelin takaluukun kitinää. Ehkä Alaskassa olisi mukavaa….
Saavuimme kylään, jossa Cullenit asuivat.
“Tietääkö ne, että olen tulossa?” kysyin Emilyltä. Olin ajatellut asiaa vasta nyt.
“Ei, mutta kyllä ne sinut huolii.” Michael vastasi hänen puolestaan.
“Jos et pidä heistä, jatkamme matkaa Tanyan luo”, Emily puhui Michaelin puheiden päälle.
Ensimmäisenä ovelle ilmaantui mustahiuksinen, ja siro tyttö. Hän oli yhtä kaunis kuin Emily, tai yhtä kaunis kuin minä. Ajatus sai minut hymyilemään leveästi.
“He tulivat!” hän huusi.
“Kyllä he tiesivät”, sanoin Michaelille. Hän vain kohautti olkapäitään, ja näytti jurolta.
“Mennään”, Emily sanoi, ja yritti hymyillä.
“Mitä jos he eivät pidä minusta?” kysyin huolissani.
“Niitä on niin monta, että kyllä suurin osa sinut kelpuuttaa”, Michael murahti. Emily tuuppasi häntä.
Me kävelimme sisään tytön auki jättämästä ovesta. Vastassa vaaleahiuksinen Emilyn ikäisiltä näyttävä mies sekä ruskeahiuksinen nainen, molemmat olivat kauniita.
“Me olemmekin jo odottaneet sinua.” nainen sanoi, ja hymyili aurinkoisesti. Tämä kuulosti pelottavalta, nämä olivat varmaan vielä hullumpia kuin Michael.
“Hän pitää teitä hulluina”, huoneeseen juuri kävellyt poika sanoi. Hänen kuparinruskeat hiuksensa olivat sotkuiset, ja hän oli todella komea. Yritin hymyillä nolona, ja kaikki molemmat vastasivat siihen suuresti. Michaelin vastakohta herra ja rouva päivänsäde, alkoivat kertoa perheestään. En oikein kuunnellut, koska Michael näytti niin pahoin voivalta.
“Mikä sinua vaivaa?” kysyin häneltä kuiskaten. Kaikki kääntyivät katsomaan meitä.
“Taidan mennä autoon odottamaan.” hän mutisi ja oli juuri lähdössä.
“Älä jätä minua tänne?” sihahdin hänelle, ja tartuin hihaan.
Emily katsoi meitä kummissaan, kuten kaikki muutkin. Halusin istumaan turvalliseen autoon.
“Hän haluaa autoonne”, poika sanoi julki taas ajatuksiani. Mikä helkkarin psykopaatti tuo oli olevinaan? Poika nauroi ääneen, ja silmäni suurenivat kauhusta. Juoksin nopeasti autoon ja suoraan takapenkille. Michael tuli perässä, ja istui eteen.
“En tiedä haluanko jäädä tänne”, sanoin hiljaa. “He vaikuttavat hieman…”
“Oudoilta”, Michael jatkoi lausettani. Nyökyttelin ahkerasti.
“Etkö ole ennen tavannut heitä?” kysyin häneltä kummissani.
“He ovat Emilyn ystäviä.”
“Se poika oli kaikista oudoin…” sanoin peloissani.
“Vampyyreilla voi olla kykyjä, hän osaa luultavasti lukea ajatuksia.” Michael sanoi myötätuntoisesti. “Minusta hän ei toiminut kovin hyvin, kun ajattelee sinun olevan ehdokas uudeksi perheenjäseneksi.”
“Missä Emily viipyy?” kysyin murheellisena.
Minä en tainnut olla toivottu lisä perheeseen, kun otettiin noin hyvin vastaan. Pääsisinköhän edes toiseen perheeseen… Michael oli ihan okei, vaikka vähän kuiva kaveri. Ehkä voisin elää heidän kanssaan kuitenkin.
“Sinä vaikutat siltä että haluat päästä minusta eroon, mutta voisinko silti jäädä?” kysyin häneltä anellen.
“Jos sinä et halua jäädä tänne, ei sinun todellakaan ole pakko”, hän vastasi, ja olin helpottunut.
“Kiitos”, sanoin iloisesti. “Anteeksi tuosta takaluukusta muuten…”
Hän vain hymyili, ja istuskelimme hiljaa vähän aikaa.
“Minä käyn katsomassa, mikä sillä Emilyllä kestää”, hän lopulta huokaisi, ja lähti.
Hyvä että hän kerkesi ovesta sisään, ennen kuin se psyko-poika tuupattiin ulos. Mitähän tämä tarkoitti? Nyt en antaisi hänen lukea ajatuksiani.
Aloin luetella mielessäni aakkosia: Aa, bee, cee, dee, ee… poika koputti ikkunaan… äf, gee, hoo, ii, jii, koo…
“Voinko tulla sisään?” hän kysyi ikkunan läpi.
Äl, äm, än, oo, pee… ovi aukesi ja hän istui eteen. Quu, är, äs, tee, uu…
“Voitaisiinko jutella?” hän kysyi.
Vee, tuplavee, äx, yy…
“Lakkaa hokemasta niitä aakkosia!” hän huudahti.
“No?” kysyin tylysti, ja hoin samalla itselleni: älä ajattele mitään, älä ajattele mitään.
“Olen pahoillani”, hän sanoi tasaisella äänellä. “En halunnut säikäyttää sinua.”
Joo niin varmaan… perhana… ei saa ajatella mitään. Keskityin tuijottamaan tuolin selkänojaa edessäni.
“Ihan tosi”, hän sanoi vetoavasti, “ja lopeta tuo äläajatteleminen.”
Miksi sinä olisit muuten lukenut ajatuksiani ääneen, jos ei säikäyttämiseen. Tämähän on aika kätevää, minun ei tarvitse ikinä puhua sinulle. En kääntänyt katsettani häneen, ja odotin vastausta.
“Halusin vain osoittaa, että minulla on joku taito.” hän sanoi nolona ja lisäsi. “Sinä kyllä tulet puhumaan, koska olen varma että haluat jäädä meille.”
Miksi?
“Meidän perhe on paljon mukavampi, kuin se toinen”, hän totesi yks kanttiin.
Omakehu haisee… tiedäthän? Hän vain nauroi.
“Tiedätkös minua ei totta puhuen päästetä sisään,” hän sanoi virnistäen, “, jos sinä et ole mukana.” Nauroin ääneen. Mitäs ajoit minut pois, ja minusta tämä auto on oikein mukava.
“Mitä pidempään me ollaan täällä”, hän vastasi ajatuksiini, “sitä kauemmin isukkisi joutuu olemaan tuolla?”
Isukki? Minun isäni on kuollut, joten mitä ihmettä höpiset?
“Tarkoitan Michaelia”, hän vastasi.
Ajattelin Michaelin pahoinvoivaa ilmettä, ja miten hän oli luvannut minun jäädä asumaan heidän kanssaan. Kiipesin penkin yli takakonttiin, ja avasin vaivatta rikkinäisen luukun. Inhottavaa, kun ei ollut enempää kuin kaksi ovea autossa. Michael oli kyllä ollut aika ymmärtäväinen, ottaen huomioon mitä tein luukulle.
“Mitä sinä teit luukulle?” poika kysyi uteliaana, kun olin astunut ulos.
Nauroin, ja muistelin sitä päivää. Hänkin yhtyi nauruun, mutta ei ollut kertonut vielä edes nimeään.
“Edward Cullen”, hän sanoi ja aukaisi oven.
Wendy Roberts, ajattelin astuessani sisään uudestaan. Michael istui sohvalla hymyillen tekohymyä, ja nyökkäilen vaaleahiuksisen miehen puheille.
“Olen Carlisle Cullen”, vaaleahiuksinen sanoi, ja käveli kättelemään minua, kun huomasi meidät. “En kerinnyt esittäytyä tuossa ennen lähtöäsi.”
Mustahiuksinen tyttö juoksi portaat alas nopeasti, ja tuli seisomaan Edwardin viereen.
“Tiesin hänen tulevan mukanasi”, hän hihkaisi.
“Tämä on Alice”, Edward sanoi minulle. “Rosalie, Emmet ja Jasper ovat metsällä nyt. Ajattelimme, että sinun on helpompi asettua taloksi, jos täällä ei ole hirveästi porukkaa.”
“Wendy”, sanoin hänelle yrittäen hymyillä samalla.
“Esme on sinun huoneessasi Emilyn kanssa.” Alice sanoi iloisesti.
“Minulla on huone?” kysyin ihmeissäni.
“Totta kai”, hän sanoi aivan kuin se olisi itsestään selvyys. “Heti kun näin sinun olevan tulossa, aloimme laittaa sitä valmiiksi.”
Näki?! Nyt pitää rauhoittua, en juokse toista kertaa autoon. Edward tyrskähteli, käännyin katsomaan häntä murhaavasti. Lue vain minun ajatuksiani, mutta voitko edes esittää ettet tee sitä! Ajattelin kiukkuisesti. Hän vakavoitti ilmeensä, mutta silmät näyttivät edelleen nauravaisilta. Samalla huomasin niiden olevan ruskeansävyiset, eikä punaiset.
“Eläimien sivuvaikutus”, hän sanoi hymyillen.
“Haluatko nähdä huoneesi?” Alice kysyi.
“Joo”, sanoin hymyillen.
Alice juoksi portaisiin, ja jäi odottamaan minua niiden yläpäähän. Ennen kuin astuin portaisiin vilkuilin vielä Michaelia, joka olikin jo lähtenyt. Alice oli jo kadonnut, vain yhden huoneen ovi oli avoinna, joten ajattelin sen olevan minun. Käytävällä oli paljon maalauksia, ja kaikki näyttivät todella hienoilta. Seinät olivat valkoiset, ja käytävän matot leikittelivät kullan sävyillä. Menin avonaisesta ovesta sisään, ja näin Emilyn. Hän rupatteli parhaillaan ruskeahiuksisen naisen kanssa, joka oli luultavasti Esme.
“Sinä olet siis Esme.” sanoin kätellessäni häntä.
“Kyllä”, hän vastasi hymyillen, “ja sinun on oltava Wendy. Olen pahoillani Edwardin takia.”
“Se on okei”, vastasin hymyillen.
Hän katseli minua hymyillen, ja alkoi jutella taas Emilyn kanssa. Katselin huonettani, jonka seinät olivat valkoiset. Sohva seinän vieressä oli tummanruskea, ja sen käsinojalla kultainen viltti. Mattokin oli kultainen, muistutti paljon käytävässä olevia. Vaatekaappi oli tummanruskeaa puuta, ja kampauspöytä näytti olevan samaa materiaalia. Kokovartalopeilin karmit olivat myös tummanruskeat. Huone ei sinänsä ollut iso, mutta peili suurensi sitä. Se oli niin erilainen kuin kotona, rakastin tätä huonetta. Kullan värit toivat esiin auringon, jonka alle en koskaan voisi elää.
“Rakastan sitä”, sanoin Alicelle onnellisena.
“Minulla ja Esmella on aika hyvä maku.” hän totesi, ja hymyili.
“Minun pitää lähteä”, Emily sanoi hymyillen surullisesti. “Michael varmaan jo odottaa.”
“Minä tulen käymään alhaalla myös”, sanoin hänelle. Halusin hyvästellä molemmat kunnolla, olivathan he pelastaneet minut kuolemalta sekä auttaneet minut vampyyrin elämän alkuun. Emily halasi Esmea ja Alicea, ja lähdimme alas.
Hän hyvästeli Carlislen sekä Edwardin, ja kävelimme ulos. Haistoin ilmassa ihanan tuoksun, mutta tunsin hillitseväni itseni.
Michael nousi ylös autosta, en oikein tiennyt mitä sanoa. Emily katsoi minua surumielisesti, ja Michael näytti vaivaantuneelta. Halasin Emilya tiukasti, ja katsoin Michaelia kulmat kohollaan.
“No hyvä on”, hän mutisi. Halasimme pikaisesti.
“Nähdään”, sanoin murheellisena, “ja kiitos.”
Molemmat hymyilivät, ja menivät takaisin autoon. En ollut edes nähnyt toista perhettä, mutta halusin jäädä tänne. Se vain tuntui oikealta. Katselin auton loittonevaa takapuskuria, ja ajattelin Emilya. Hänelle oli varmaan kova paikka, kun en jäänyt elämään heidän kanssaan. Toivoin, että näkisimme vielä. Kävelin hitaasti takaisin sisälle, kaikki muut olivat häipyneet näköpiiristäni. Kävelin portaat ylös omaan huoneeseeni. Voisin tutustua muihin myöhemminkin. Kävin selälläni kultaiselle matolle, ja tuijottelin kattoa hyvän aikaa.
A/N: Kommenttia, jos kerran luit tänne asti ;)
-
Ainakin 35 on avannu tään ficin, joten jospa sitä vaivauduttaisiin vielä kommentoimaan.
-
Hmmm... Jotenkin näissä 1900 luvun ficeissä on jotain josta en pidä.. Yks on poikkeus... On tää sinänsä hyvä, ja siksikin on hyvä ku Wendy ei oo mkn huora joka koittaa iskee Edwardin 8D
Ihan ookoo, jatkoo?
-
Minäkään en oikeen tykkää näistä ennen Bellan tai jonkun muun tulemista-ficeistä tai mitä nyt ovatkaan, mutta kun luin tän niin rupesin pitämään tätä hyvänä ja kivana, joten saisiko jatkoa vaikka?
Yhden kummallisen sanonnan löysin:
“Haluatko peiliä?”
Jotenkin vähän merkillinen, pikemminkin "Haluaisitko katsoa peiliin?" tai jotain, nää mun rakentavat yritykset menee vähän hukkasusille, mutta
JATKOA!
-Naxone
-
Hyvä jos piditti, koska sain paljon tarmoa jatkaa ;D Peili homma on nyt korjattu :)
-
Minä rakastin. Olen ihan hulluna OC:hin jotka sotketaan Cullenien perheeseen:D
Tykkäsin Wendystä (ja hänen nimestään) aikas paljon. Mutta älä jooko parita sitä kellekään Culleneista, koska silloin alan vihata koko hahmoa.
Sitä jatkoa?
-
En oo parittamassa Culleneille. Ei huolta ;)
-
Millon tulossa jatkooooo?? xD en oo kärsimätön en ::)
-
Yritän julkaista pitkiä lukuja, joten menee vielä jonkin aikaa. Tekstiä olen kirjoittanut kuitenkin jo jonkin verran:D
-
A/N: Tässäpä toinen luku. Toivottavasti ei hirveästi kirjoitus virehitä, kun väsyneenä on aina tullu kirjotettua :)
2. Valhe
Kaksi viikkoa olin asunut Culleneilla, ja tunsin tuntevani kaikki. Alice oli pirteä, ehkä vähän liian pirteä. Olin tuonut mukanani yhden vaatekerran, ja se oli ollut päälläni. Nyt vaatekaappi yläkerrassa oli aivan täynnä. Olisi hänen kanssaan ollut kiva jutella jotain vähän syvällisempiäkin, mutta se oli hankalaa toisen papattaessa ainoastaan seuraavasta ostosreissusta.Rosalie oli niin kaunis, että olin väkisinkin kateellinen. Hän ei vaikuttanut haluavan tutustua minuun, joten en välittänyt hänestä sen enempää. Emmett oli kiusoitteleva, ja jaksoi muistuttaa etten voinut mennä ulos yksin, tai lukioon moneen vuoteen. Vastasyntyneet eivät hillinneet itseään kuulema kunnolla. Hänen juttunsa saattoivat olla hauskoja, eikä hänellä ollut mitään minua vastaan. Inhosin vain kun hän teki pilaa kustannuksellani. Jasper vältteli minua, sen kyllä huomasi. En vain ollut ihan varma miksi, olin monesti ajattelut kysyväni. Ajatukseksi se oli jäänytkin. Esme oli huolehtivainen,mutta en pistänyt sitä pahakseni. Oma äitini ei ollut mitenkään erityisen holhoava, joten oli ihan mukavaa kun tunsi jonkun välittävän. En silti halunnut jutella hänelle, jos mieltäni painoi jokin. Hän olisi kuitenkin ylireagoinut. Carlisle antoi minun olla omissa oloissani, mutta sain mennä vapaasti juttelemaan milloin vain halusin. Olin tappanut aikaa monesti lukemalla hänen kirjojaan, niitä oli ihan hirveästi. Edward taas… hän oli suunnattoman rasittava päästessään pääni sisään. Yritin olla ajattelematta kenestäkään mitään pahaa, koska pelkäsin hänen rollottelevan siitä. Ei hän käyttäytynyt kuitenkaan mitenkään ilkeästi, ja olimme ihan hyviä kavereita. Totta puhuen hänen kanssaan tulin parhaiten toimeen, jos Esmea ei laskettu.
Kello tuntui taas pysähtyneen, en keksinyt millään itselleni tekemistä. En tiennyt mitä muut puuhasivat, ehkä en menisi etsimään heitä vielä. Hakeuduin parempaan asentoon sohvalla, ja suljin silmäni. Tiesin, että yksin ollessa en voinut paeta ajatuksiani. En ollut pysähtynyt ajattelemaan kertaakaan, ja halusin jatkaa välttelemistä. Yksin olo sai ajattelemaan aurinkoa, ja elämää edessä: loputonta lukion kertaamista. En edes voisi mennä ihmisten ilmoille, ja ulkonakin piti tällä hetkellä olla joku mukana.
Nyt riitti! Tarvitsin kipeästi jotain tekemistä. Syöksyin huoneestani, ja mietin kenen oveen kolkuttaa. Alicen ja Jasperin huoneen ovi oli raollaan. Kurkistin sisään, mutta ketään ei ollut näköpiirissä. Laitoin oven kokonaan kiinni, ja kävelin suoraan Edwardin ovelle. En kehdannut häiritä Rosalieta, hän ei kuitenkaan haluaisi tehdä mitään. Koputin topakasti oveen, ja odotin vastausta. Edward avasi, ja päästi sisään.
“Tylsää”, valitin, ja rojahdin hänen sohvalleen.
“Voidaan pelata shakkia”, hän totesi, ja alkoi kaivaa laatikkoa esiin.
“Minä häviän kuitenkin”, marisin vastaan.
“Pelaa nyt”, hän sanoi vetoavasti.
“Yksi ehto”, sanoin, ja tuijotin häntä suoraan silmiin. “Et lue ajatuksiani koko pelin aikana! Muuten minulla ei ole mitään mahdollisuuksia.”
“Lupaan”, hän sanoi vakavana.
Istuin lattialle, ja asettelimme nappulat. Jouduin pähkäilemään pääni puhki jokaisessa siirrossa, mutta aikaa ainakin kului. Edward tuhahteli aina kun mietin liian kauan, se ärsytti suunnattomasti. Lopulta hän voitti ihan niin kuin olin olettanut.
“Olen ihan surkea”, valitin hänen korjatessa nappuloita.
“En voi kiistää”, Edward sanoi virnistäen.
Menin katselemaan Edwardin hyllyköitä, ja luin vinyylien selkämyksiä. Levyjä oli aika paljon, ja minä en koskaan ollut kova kuuntelemaan musiikkia. En tahtonut tunnistaa yhtyeitä, en kyllä niistä välittänytkään.
“Missä Alice?” kysyin ja avasin vaatekaapin.
“Ostoksilla”, Edward savastasi kuulostaen ärtyneeltä.
“No mikä mättää?” kysyin katsellen hänen paitojaan.
“Onko sinun pakko tonkia joka paikka?” hän vastasi sulkien kaapinovet nenäni edestä.
“Tylsää”, vastasin.
“Olisit mennyt ostoksille”, hän vastasi.
“Minulla on ihan liikaa vaatteita”, sanoin ja yritin saada yhtä lipastonlaatikkoa auki. “Eikä hän pyytänyt.”
“Koska olet kieltänyt ostamasta lisää vaatteita itsellesi, ja nyt hän saa tehdä sen rauhassa”, hän selvensi. “Äläkä riuhdo sitä laatikkoa, se hajoaa.”
Huomasin vasta nyt avaimenreiän keskellä, ja irrotin otteen kahvasta. Siirryin levysoittimen lähelle, ja olin juuri alkamassa näprätä sitä.
“Älä edes ajattele”, Edward sanoi sohvalta.
Siirryin levyhyllylle taas. Minulla oli ihan liian tylsää, ja halusin pitää ajatukset poissa… huomasin Edwardin tuijottavan minua tietäväisesti.
“Älä edes ajattele”, sanoin vuorostani hänelle. Minä en alkaisi purkaa tuntojani kenellekään. Ihan kuin siitä olisi jotain hyötyä. Parempi oli vain unohtaa murheet, ja hyväksyä tosiasiat.
Lähdin huoneesta, ja tietysti Edwardin piti tulla perässä. Hän varmaan mäkättäisi niin kauan, että murtuisin.
“Jotain sen suuntaista ajattelin”, hän vastasi kulkiessaan takanani.
“Onko Emmett sisällä?” kysyin.
“On”, hän vastasi, “huoneessaan.”
Käännyin portaikossa, ja palasin Rosalien ja Emmetin huoneen ovelle. Olin juuri kääntämässä kahvasta, kun Edward alkoi taas läpistä joutavia.
“Ehkä sinun ei kannata…” hän sanoi.
“Ole jo hiljaa”, sanoin pyöräyttäen silmiäni. Käänsin kahvasta, ja astuin sisään.
Emmett ja Rosalie suutelivat sohvalla, ja erkanivat nopeasti. Rosalien ilme oli todella vihainen, mutta Emmett näytti lähinnä huvittuneelta.
“Anteeksi”, mutisin hämilläni. Puhuin enemmänkin vastapäiselle seinälle. “Minulla oli vain tylsää, mutta teillä taitaakin olla jo tekemistä.” Suljin oven nopeasti.
“Miksi ihmeessä et sanonut!” huudahdin Edwardille, joka oli tikahtumassa nauruun.
“Yritin”, hän sai sanottua.
“Olisit yrittänyt vähän kovemmin!” sanoin kiukkuisena.
Rosalie varmaan suolistaisi minut, jos vain pystyisi. Emmett jaksaisi muistuttaa minua tapauksesta maailman loppuun asti.
“Ja vielä pidempään”, Edward sanoi hilpeästi. Murahdin vastaukseksi.
“Joten mitä me tehdään?” kysyin ärsyyntyneenä. Suostuisin vaikka tappelemaan Emmettin kanssa kunhan saisi touhuta jotain.
“Oikeasti?”, Edward kysyi kiinnostuneena. “Hävisit viimeksi niin helposti.”
“Se oli vain vertauskuva”, mutisin ja kävelin huoneeseeni. “Onko sinun ihan pakko seurata?” kysyin kun hän tuli perässä.
“Kuuluu murtamissuunnitelmaan”, hän sanoi ja istui sohvalle. Itse menin selälleen lattialle.
“Miksi sinä aina makaat lattialla?” hän sanoi ihmeissään.
“Täältä kaikki näyttää paremmalta”, vitsailin.
“Aivan varmasti”, hän sanoi pudistellen päätään.
“Miten voit tietää, jos et ole kokeillut?” sanoin tuijottaen kattoa. Edward käveli viereeni, ja asettui selälleen.
“En huomaa mitään eroa”, hän marisi.
“Mene muualle”, sanoin ärtyneenä. Ärsytti, kun koko ajan joku hengitti niskaan. Minä en puhuisi en varmasti. Eihän minulla edes ollut ongelmia. Edward tuhahteli vieressä.
“Sinua harmittaa lukion kertaaminen, ja ettet voi liikkua ulkona. Kyllä minä olen lukenut ajatuksiasi”, hän totesi.
Hänelle se oli ihan ok, tunkeutua jonkun pään sisään. Minusta salakuuntelu oli väärin, ja tämä oli pahimman laatuista salakuuntelua. Lopettaisit! Ajattelin, ja yritin kasata ajatuksiani. En halunnut paljastaa hänelle mitään. Katossa liikkui joku ötökkä. Kiinnitin katseen siihen.
“Kuvittele jos nukkuisi, ja tuo putoaisi avonaiseen suuhun”, naroin osoittaen ötökkää.
“Ei ole ongelma”, hän totesi. “Ainakaan meille.”
Niin en ollut nukkunut viikkoihin, ja se ei tuntunut missään. Ei tuntuisi koskaan, aina piti olla hereillä. Millään ei riittänyt tekemistä.
“Missä Carlisle?” kysyin.
“Töissä”, hän vastasi.
“Eikö se ikinä pidä lomaa?” kysyin tylsistyneenä.
“Ei ole hirveästi tarvetta”, hän vastasi.
“Esme?”
“Alhaalla.”
Nousin ylös, ja lähdin huoneesta nopeasti. Kiiruhdin portaat alas, ja suoraan olohuoneeseen. Esme luki kirjaa, ja istui sohvalla. Edwardkin ilmestyi nopeasti istumaan sohvalle. Antaisi minun olla rauhassa välillä. Minua ei tarvinnut vahtia sisätiloissa.
“Sano tuolle ettei seuraa koko ajan”, valitin Esmelle. Hän katsoi Edwardia kysyvästi.
“Ei suostu puhumaan”, hän vastasi katseeseen.
“Ei ole mitään puhuttavaa”, huusin vastaukseksi.
“Onpas, sinä vain hautaat ongelmat”, hän sanoi kuulostaen olevinaan niin älykkäältä.
“Ei ole!” intin vastaan.
“Wendy”, Esme aloitti rauhallisella äänellä. “Jos sinulla on paha olla, sinun on opittava puhumaan.”
“Minulla on kaikki hyvin”, sanoin, ja yritin kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.
“Puhut sitten kun haluat”, hän sanoi hymyillen.
Hänkään ei uskonut, muttei sentään jankannut. Niin kuin eräät! Mulkaisin Edwardia pahasti.
“Milloin Alice tulee?” kysyin Esmelta.
“Ei heillä varmaan kauaa mene”, hän sanoi hymyillen.
Jasper oli tietenkin mukana, olisi pitänyt arvata. Mitenkäs niitä ostoksia nyt yksin kantaisi. Istuin myös sohvalle, ja loin Edwardiin raivostuneita katseita. Häntä vain taisi naurattaa. Miten joku saattoi olla niin itsekäs. Halusi koko ajan todistaa olevansa oikeassa. Minunkin ongelmani kiinnostivat vain sen takia, että hän saisi sanoa olleensa oikeassa. Pystyin kuvittelemaan hänen tietävän ilmeensä, ja äänensävyn. Ei sillä että minulla olisi ongelmia. Ei hän edes yrittänyt vaikuttaa siltä, että oikeasti kiinnostaisi. Vaikka olihan minulla elämässä kaikki hyvin.
Edward tuijotti sohvan toiselta puolelta taukoamatta minua. Luki parhaillaan kaiken mielestäni, ja yrittäisi kohta päteä. Pitäisi häipyä ennen kuin se alkaisi.
“Minä menen”, mutisin, ja syöksyin Carlislen työhuoneeseen.
Se oli täynnä kirjoja, ja yritin valita jotain luettavaa. Olin aika varma, ettei Esme antaisi Edwardin tulla kiusaamaan minua taas. Luovutin kirjan etsinnässä, ja istuin isoon nahkaiseen nojatuoliin. Katselin kauniita mustekyniä, ja tutkailin papereita pöydällä. En muuttanut papereiden järjestystä mitenkään. Hiljaisuus oli rasittavaa, en silti olisi ottanut Edwardia viereen nalkuttamaan. Kello tikitti liian hitaasti eteenpäin. Tulisipa Alice kohta.
Luin tylsää kirjaa puoli tuntia, ja kuulin kuinka oveen koputettiin.
“Saa tulla!” huusin, ja toivon sen todella olevan Alice. Yleensä mikään ei mene niin kuin toivon, ja ei mennyt nytkään. Edward seisoi ovella, ja näytti vihaiselta.
“Alice meni huoneeseesi”, hän sanoi, ja häipyi nopeasti.
Kiipesin yläkertaan, ja näin huoneeni oven avonaisena. Kävelin sisään, ja katsoin sohvalle levitettyjä vaatteita. Alice näytti yhtä iloiselta kuin aina.
“Et halunnut lisää vaatteita, mutten voinut vastustaa kiusausta”, hän selitteli. Katumisen merkkejä ei kyllä näkynyt.
Suurin osa vaatteista oli punasävyisiä, Alice oli toitottanut sen sopivan minulle loistavasti. Ei se ollut edes niin kamalaa, minua vain otti kaikki päähän niin kamalasti. Lähdin huoneesta sanakaan sanomatta, ja pamautin oven perässäni kiinni. En tiennyt minne mennä. Olisin normaalisti häipynyt ulos meuhkaamaan, mutta nythän sitäkään ei voinut tehdä. Ajatus sai minut raivostumaan vielä enemmän.
Tiesin ettei minun olisi pitänyt, mutta syöksyin portaat alas, ja suoraan ovesta ulos. Hengitin sateen raikastamaa ilmaa. En ollut juossut pitkään aikaan. En minä edes ollut erityisen nopea, mutta juokseminen vain tuntui niin kivalta. Puut vilisivätsivuillani , ja ilmavirta tuntui kasvoilla. Haistoin veren lähistöllä, se tuoksui paljon paremmalle kuin muistin. Halusin löytää lumoavan tuoksun kohteen, ja syöksyin eteenpäin.
En nähnyt peuraa, sutta tai karhua. Se oli mies maastonvärisissä vaatteissa. Hän ei huomannut minua puiden lomasta, ja tunsin kuinka tuoksu kutkutteli nenääni. Olin juuri hyppäämässä, kun tunsin käsien kiertyvän ympärilleni.
“Älä”, kuulin hiljaisen, mutta ihan liian tutun äänen takanani.
En halunnut vastata , ja yritin saada itseni hänen otteestaan. Kiemurtelin, ja riuhdoin pitkään. Tuoksu oli sumentanut ajatukseni. En voinut ajatella mitään muuta. Tartuin hänen vahvoihin käsivarsiinsa, ja kampesin itseäni irti. Viimein livahdin hänen rautaisesta otteestaan, ja juoksin miestä kohti. Hän kaatui maahan, ja kuulin luiden napsahtelevan poikki olkavarresta, jota puristin. Hetkeäkään epäröimättä, välittämättä miehen silmissä palavasta pelosta, minä upotin hampaani tämän kaulaan.
“Wendy!” Edward huusi anellen, ja riuhtoi olkapäistä. “Wendy, lopeta!”
En pystynyt lopettamaan, ja jos olisin pystynyt. En tiedä olisinko halunnut.
***
“Wendy, me kerrotaan totuus”, hän sanoi kuin itsestään selvyyden.
“Ei kerrota”, vastasin.
“Kyllä”
“Ei”
“Miksi ei?”
“Esität aina niin älykästä, ja et edes tuota älyä!” ärähdin hänelle.
“Mitä pitäisi älytä?” hän sanoi kiukkuisesti.
“Minä en saa lähteä talosta juuri tämän takia!” vastasin.
“Joo”, Edward vastasi. “Sinä teit virheen. Kärsi seuraukset!”
“En”
“Kyllä”
“En”
“Miten me sitten selitetään kuiviin imetty ruumis metsässä?” hän sanoi ivallisesti.
“Se on vielä vähän työn, mutta älä huoli keksin jotain”, vastasin, ja aloin miettiä.
“Joo, niin varmaan”, hän tuhahti.
“Kyllä keksin”
“Et”
“Kylläpäs”
“Et kuitenkaan keksi”
“Anna minun miettiä!” ärähdin.
Rupesin miettimään vaihtoehtoja. Voitaisiin ensin kuljettaa ruumis jonkin järven rantaan, ja sitten heittää sinne.
“Ei onnistu”, Edward totesi.
Kaivaa kuoppa, ja haudata ruumis.
“Ei onnistu”
Polttaa ruumis.
“Ei onnistu”, hän sanoi, ja nyrpisti nenäänsä.
“No mikä onnistuu?” kysyin mahdollisimman rauhallisesti. Tosiasiassa olisin voinut repiä hänet palasiksi siihen paikkaan.
“Totuuden kertominen”, hän sanoi aivan kuin ohimennen.
“Ei, ei ja vielä kerran ei”, sanoin vihaisesti. “Se ei ole vaihtoehto.”
“Alice sitä paitsi on saattanut juuri nähdä meidät heittämässä ruumista järveen, hautaamassa sen ja vielä polttamassa”, hän sanoi pidätellen naurua.
“Ei ole hauskaa”, sanoin vakavana. “Onko hän nähnyt?”
Edward oli hetken hiljaa. “Ei varmaankaan, muutat koko ajan mieltäsi. Hän näkee vasta kun päätät mitä tehdä.”
“Minä en halua kertoa kellekään”, sanoin epätoivoisesti.
“Hyvä on”, Edward sanoi, ”mietitäänpä.”
“No?” kysyin uteliaana. “Mitä tehdään?”
“Minä kerkesin miettiä juuri puolisekuntia.”
“No, sinähän olet olevinasi niin kamalan viisas.”
“Me voitaisiin viedä ruumis Tanyan ja niiden reviirille”, hän sanoi mietteliäästi.
“Mitä hyötyä siitä sitten on?” kysyin toivoni menettäneenä.
“Meistä kukaan ei saalista ihmisiä, ja ne ei osaa epäillä sitä”, Edward sanoi. “Ne luulee, että siellä on käynyt joku, joka on ohikulku matkalla.”
“Ne haistaa meidät”, sanoin.
“Jos jätetään ihan rajalle, ne ei huomaa sitä kovin aikaisin, ja haju kerkiää haihtua.”
“Luotan sinuun”, totesin miettimisen jälkeen, ja katsoin häntä hymyillen.
“Meillä on pieni matka kannettavana sitten”, hän sanoi vakavana. “Minä yritän pitää huolen ettei Alice lavertele.”
***
“Minulla on sitten tästä ihan hirveä olo”, Edward kuiskasi metsän reunassa, ja katsoi kotiamme.
“Minähän sen listin”, sanoin tasaisesti. “Sinähän vain autoit “hävittämään” ruumiin.”
“Hys! Älä puhu noin kovaa”, hän sihahti.
“Ei ne nyt tänne asti kuule”, sanoin hymyillen.
“Olen avustanut murhassa… murhassa…”, Edward sanoi haroen hiuksiaan.
“Sinä keksit vain ruumiin siirto idean”, sanoin lohduttavasti.
“Mitä menin tekemään?”, hän sanoi hiljaa.
Hillitsin kiusausta alkaa nauraa. Edward mulkoili pahasti. Minulla oli aina tapana voittaa ikävyydet vitsailemalla. Se tuntui muutenkin niin epätodelliselta, että olin todellakin tappanut jonkun. Jonkun jota odotettiin kotona, ja mietittiin missä hän nyt on. Tiesin tajuavani tilanteen kamaluuden aikanaan. Tätähän minä olin tullut pakoon Culleneille.
“Minä tapoin sen”, sanoin kuulostaen viattomalta. “Mutta monet vampyyrit tappavat ihmisiä, ja tuo oli sitä paitsi vahinko.” Ajattelin Emilya ja Michaelia.
“Alice on kuitenkin nähnyt”, hän sanoi hermorauniona.
“Sanoit hoitavasi sen”, vastasin vihaisesti.
“Mutta, jos hän kertonut jo”, hän sanoi.
“Sitten meidän pitää varmaan listiä kaikki”, sanoin vitsilläni.
“Joo, tosi hauskaa”, hän totesi ärtyneesti.
“Oli se”, sanoin hymyillen.
“Ei ollut”
“Olipas”
“Nyt ei ole aikaa tähän”, hän sanoi.
“Mikä kiire?” kysyin ärsyttääkseni. “Kuuntele tietääkö ne?”
“Ei kukaan ainakaan ajattele sitä nyt”, hän sanoi kulmat kurtussa.
“Sitten sisään vain”, sanoin reippaasti.
Kävelimme oven eteen, ja Edward ei saanut otetta kahvasta. Ei tämä nyt ollut niin paha juttu. Siis olihan se paha, minä listin miehen joka vaelteli. Juuri niin minun tuuriani: sinä päivänä kun minä menen ulos, joku on päättänyt lähteä kilometrien päähän kävelemään. Avasin oven hänen puolestaan, ja astuimme sisään. Ketään ei ollut näkyvissä. Käyttäydy normaliisti! Ajattelin, kun Edward kiemurteli tuskissaan. Kävelimme portaat ylös, ja Alice tuli vastaan. Edward säpsähti. Normaalisti! Normaalisti! Hoin hänelle mielessäni.
“Mitä te olette tehneet?” hän kysyi tavallista vakavampana.
“Hyss!!” Edward sihisi.
“Me ei tehty mitään”, yritin valehdella.
“Ei onnistu”, Alice sanoi. “Minä näin.”
Suunnitelma meni pilalle. Kaikki on pilalla. Mitään ei ollut tehtävissä, ja kaikki saisivat tietää. Minut erotettaisiin perheestä, ja joutuisin kadulle. Petin kaikkien luottamuksen, sekä vedin Edwardin mukaan. Kaikki meni mönkään, ja ei ollut uutta suunnitelmaa. Paitsi ehkä voisimme nistiä Alicen, ajattelin vitsaillen
Edward otti minua ja Alicea käsivarsista, ja talutti omaan huoneeseensa. Edward näytti hermorauniolta.
“Ketkä kaikki tietää?” hän kysyi haroen hiuksiaan.
“Vain minä”, Alice sanoi. “En oikein tiennyt miten kertoa teidän kuljettavan ruumiista rajalle.”
“Sinä et saa kertoa”, Edward kuiskasi.
“Miksi?” Alice kuiskasi takaisin. “Tämä on vakavaa.”
“Koska..” hän sanoi, ja jäi miettimään.
“Se oli vahinko”, sanoin.
“Ei tehdä tästä ongelmaa”, Edward sanoi epätoivoisesti.
“Tästä tuli ongelma kun Wendy syöksyi ulos”, Alice kuiskasi.
“Missä Esme?” kysyin hiljaa.
“Carlislen työhuoneessa”, Edward kuiskasi. “Hän on hermoraunio.”
“Et saa kertoa”, sanoin hiljaa Alicelle. “Leikitään ettei mitään tapahtunut.”
“Mitä jos jäätte kiinni?” hän kysyi.
“Ei jäädä, jos sinä et kerro”, sanoi Edward
Yhtäkkiä keksin miten saisin Alicen suostumaan. Minä olin suuttunut, koska hän ei totellut minua ja osti kasapäin vaatteita.
“Se oli sinun vikasi”, sihahdin. “Minä en olisi lähtenyt, jos sinä et olisi ärsyttänyt.”
“Mitä ihmettä sinä puhut?” hän sanoi, ja näytti ärtyneeltä.
“Minä kielsin ostamasta vaatteita”, sanoin syyllistävästi. Siirsin katseeni Edwardiin. “Minä käskin sinua jättämään minut rauhaan”, sanoin hänelle. “Seurasit silti minua, joka paikkaan.” Molemmat näyttivät vaivaantuneilta.
“Minä en kerro”, Alice sanoi. Katsoin häntä tuimasti. “Kenellekään.”
“Mennään alas”, kuiskasin.
Esme todellakin oli hermona. Hän toisteli monesti etten saisi lähteä minnekään. Miten onnekas olin kun mitään ei käynyt. Kiitteli Edwardia että oli hakenut minut pois. En tiennyt aistiko hän vaivaantunutta ilmapiiria mutta tuntui uskovan, ettei mitään ollut tapahtunut. Sydäntäni jäi painamaan jokin, en minä ikinä ollut pelännyt valehtelemista. He kuitenkin olivat ottaneet minut tänne avoimin mielen, ja nyt valehtelin tällaisesta asiasta.
***
“Toivottavasti sinulla on kamala olo”, Edward sanoi minulle huoneessaan.
Hän selvästi inhosi valehtelua, sekä halusi minun tietävän sen. Tapauksesta oli jo pari päivää, mutta muistutti siitä vähän väliä. Minun oloni oli aika kurja, ja mietin miten saisin vakuutettua itselleni että valehtelu oli ollut okei.
“Et mitenkään”, hän vastasi.
“Minulla on jo omatunto”, kivahdin hänelle.
“Se ei taida toimia ihan kunnolla”, hän vastasi.
“Lopeta jo”, sanoin hiljaa.
“Painostit Alicenkin tähän mukaan”, hän mutisi.
Lähdin huoneesta, ja jäin käytävään istumaan. Miksi Edwardin piti aina olla niin… en edes tiennyt mikä. Minä en ollut pakottanut mihinkään, ja menisi lavertelemaan halutessaan. Mikä häntä esti? Minun päänihän tässä vain oli pölkyllä. Käytävän päässä oleva ovi aukesi, mutta sieltä tulikin Jasper Alicen sijaan. Hän tuli istumaan viereeni. En tiennyt miten olisi pitänyt reagoida, hän oli ennen vältellyt minua.
“Mitä te olette tehneet?” hän kysyi hiljaa, mutta ystävällisesti. “Alice tuntee syyllisyyttä, samoin Edward ja sinä.”
“Pitkä juttu”, mutisin vastaukseksi.
“Teidän pitäisi kertoa Carlislelle ja Esmelle”, hän sanoi. “He eivät pidä valehtelusta.”
“He suuttuvat”, vastasin ja tuijotin seinää.
“Enemmän jos saavat kuulla jostain muualta”, hän sanoi. “Teille kaikille tulee parempi olo.”
Alice oli varmasti kertonut jotain, mutten jaksanut välittää.
“Kaikki tekevät virheitä”, Jasper sanoi. “Mieti asiaa.”
“Etkö sinä aio kertoa?” kysyin häneltä ihmeissäni.
“En”, hän vastasi ja nousi ylös. En tiennyt miksi hän ei kertoisi, mutta en viitsinyt kysyä kun hän lähti kävelemään rappuja kohti.
Halusin kertoa, ja tekisin sen. Istuisin silti tässä vähän aikaa, ja yrittäisin tuhlata aikaa. Ulkonakin alkoi olla jo pimeää. Carlisle tulisi kohta töistä, kertoisin silloin.
A/N: Kommenttia ;)
-
rrrrrakastan tätä:D Wendy on ihana ja Edward tosi söpö. Alice on ihanan ärsyttävä ja repesin niin tuolle kohdalle, jossa Wendy meni Rosyn ja Emmettin huoneeseen.
Kirjoitusvirheitä löysin aika paljon (anteeksianteeksianteeksi olen laiskalla tuulella enkä jaksa poimia niitä tähän) ja kuvailua voisi olla enemmän, kun varsinkin tuossa yhdessä kohtaa tämä meni kokonaa vuoropuheluksi.
Haa, haluan että Carlisle ja Esme kuulee tuosta:D
Äkkiä jatkoa!!! Olen koukussa!
-
^Yritän kuvailla enemmän, ja etsikää ne kirjoitus virheet mulla on aivot nyt niin vaahtomuovia etten millään pysty etsimään niitä. Väsymys saa ihmisen sekaisin :D
-
<3 ihana <3
Rakastan tätä <3<3<3<3
Wendy on huippu, Wendy on huippu <3
Ediki nii ihana <3
Ei osaa kommataa 8D
Se on vielä vähän työn, mutta älä huoli keksin jotain”, vastasin, ja aloin miettiä.
^^toi lause on oudosti kirjotettu, en saa selville oikein sitä..
-
En tiiä mikä tässä mättää, mutten pysty korjaamaan tuota kohtaa. Se aina palaa ennalleen. :( En varmaan pysty korjaamaan muitakaan virheitä vaikka ne siellä olis.
-
A/N: Muistakaa kommentoida ;) Ja laittakaa miten voin parantaa, koska parannettavaa varmasti on. :) Ja toivottavasti ei oo kirjotusvirheitä taas ihan kamalasti :D Hyviä lukuhetkiä ;D
3. Väärinkäsityksiä
“Voisitko toistaa?” Carlisle sanoi hämmentyneenä, hän ei selvästi ymmärtänyt puhetulvastani mitään.
“MinähyökkäysruumisrajaEdward”, papatin hätääntyneenä, viittilöin samalla vimmatusti käsilläni.
“Ruumis ja Edward”, Esme kysyi kulmat kohollaan.
“Niin”, sanoin palakurkussa, “tai eieieieieieieijei.” eihän se nyt niin mennyt. Yritin kasata ajatukseni, ja muodostaa uuden lauseen.
“Pitäisikö sinun istua?” Esme sanoi huolissaan., mutta minulla ei ollut nyt aikaa istua.
“Siitä on jo pari päivää”, sain sanotuksi. Hengitin syvään, ja aloitin. “Minä suutuin Edwardille ja Alicelle, ja lähdin silloin ulos. Ulkona haistoin veren, en tiennyt että se oli ihminen, minä sitten hyökkäsin, ja niin. Sitten minä kannoin hänet Tanyan reviriin rajalle, ja jätin sinne.”
“Mitä?” Carlisle sanoi silmät selällään, minähän tiesin että tämä oli huono juttu, ei olisi kannattanut kertoa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä.
“Anteeksi etten kertonut heti”, sanoin katse lattiassa, yritin pitää Edwardin ja Alicen erossa tästä. Riitti että minä saisin haukut, ja sen mitä tästä seuraisikin.
“Ymmärräthän sinä että tapoit jonkun ihmisen?” Esme kysyi surullisena, ai että ymmärsinkö? Oliko tämä jotain pilaa?
“Ymmärrän”, sanoin pahoittelevasti, ei kai se apinakaan ollut. “Anteeksi.”
“Olen vähän pettynyt sinuun”, Carlisle sanoi surullisesti. “Luulin että tulit meidän luoksemme ettet tappaisi ketään.”
“Se oli vahinko”, vastasin, “eikä tule toistumaan.” yritin parhaani mukaan vakuutella heitä asiasta, eivät kuitenkaan täysin luottaisi minuun enää.
“Olen iloinen ettet salannut asiaa loputtomiin”, Esme sanoi hymyillen surumielisesti, molempien kasvoilta paistoi silti pettymys.
“Mutta kaikki erehtyvät joskus”, Carlisle sanoi hymyillen hieman. Minä erehdyin vähän turhankin useasti, pahin erehdys oli ollut haaveilla Kaliforniasta, ja yrittää lähteä sinne.
“Voinko mennä?” kysyin heiltä, halusin omaan huoneeseen, mutta se kyllä tarkottaisi Edwardin mäkättämisen kuuntelemista.
“Kyllä voit”, Carlisle sanoi, muttta jatkoi vielä. “Etkö sinä kertonut kenellekään?”
“En”, sanoin, minähän en kertonut kenellekään, kolme sai sen itse selville. Sitä ei tarvitsisi mainita. “En ole ajatellut sitä, joten Edward ei tiedä. Alice varmaan ei nähnyt, tai ei hän mitään ole sanonut.”
“Selvä”, Esme sanoi. “Mutta tiedäthän ettei sinun tarvitse suojella heitä?”
“Tiedän”, sanoin hymyillen, tiesinhän minä mutta halusin suojella heitä tältä. Halusin, että Esme ja Carlisle luottaisivat heihin.
Yläkerrassa Edward odotti huoneessani, ja tiesin hänen alkavan kohta kysellä.
Voisitko odottaa hetken, ajattelin ja istuin sohvalle hänen viereensä.
“Miksi sinä valehtelit?” hän kysyi.
Koska teidän ei tarvitse kärsiä tämän takia, Alice ei ole tehnyt mitään, ja et sinäkään. Anna koko homman olla, ajattelin turhautuneena.
“Mutta sinun ei olisi tarvinnut ottaa koko juttua niskoillesi”, hän vastasi.
Se oli minun syyni, ei sitä voi kiistää. En jaksa nyt pakoilla vastuuta, joten voitko antaa olla.
Oloni oli henkisesti niin väsynyt, mutta en edes pystynyt nukahtamaan. Kukaan ei sanoisi että aamulla kaikki näyttäisi paremmalta, en voinut itkeä pahaa oloa pois, ja kaikki tuntui nyt niin harmaalta. Elämässäni oli kaikki ihan hyvin, ja silti olo tuntui masentuneelta. Ajatuksetkin tuntuivat sumeilta, ja millään ei ollut mitään merkitystä, ehkä se oli alkanut jo silloin kun muutuin. Olisin halunnut osata nauttia vampyyrin elämästä, muttei mitään nautittavaa juuri ollut. Minulla ei ollut yksin kertaisesti mitään, minkä takia eläisin ikuisesti, ja samalla tajusin ajatelleeni liikaa.
“Sinulla on meidät”, Edward sanoi pörröttäen hiuksiani. Yritin saada hänet lopettamaan työntämällä kauemmas.
“Lopeta”, yritin kuulostaa vakavalta. “Hiukset menee ihan sekaisin.” Edward ei ottanut kuuleviin korviinsa. Pakenin sohvalta äkkiä, juoksin Emmettin ovelle, sekä hakkasin sitä molemmilla käsillä.
“Mitä?” Rosalie ärähti minulle ovenraosta.
“Auta”, sanoin nauraen. “Edward sekosi.” vilkaisin taakseni, ja tämä seisoi ovellani. Pujahdin ovenraosta Rosalien taakse, Edward käveli häntä kohti.
“Haluatko varmasti sekaantua tähän?” hän kysyi kulmat kohollaan, nauroin Rosalien selän takana.
“En ole ihan varma”, Rosalie vastasi kummissaan, vilkuilin hänen olkapäänsä yli.
“Nyt on liian myöhäistä”, Edward sanoi nauraen, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Pakenin taemmas, ja nauroin. Rosalie saisi nyt kunnolla selkäänsä, hän manaili, ja yritti saada Edwardin käsistä otetta.
“Tarvitsetko apua?” huusin Rosalielle nauraen. Hän ei vastannut mitään, mutta hän ei näyttänyt enää niin vakavalta.
“Taidan pärjätä itse”, hän sanoi vähän ajan kuluttua, ja yritti ilmeisesti kampittaa Edwardia. Nauroin kuinka tavallisesti niin tyylikkään Rosalien hiukset harottivat joka suuntaan.
Päätin livahtaa heidän ohitseen, ja mennä huoneeseeni. Nauroin kun he jäivät vieläkin nahistelemaan, ja katsoin pääty ovea. Kuulin kuitenkin naurua myös alakerrasta, ja menin katsomaan portaiden kaiteen yli. Esme, Emmett ja Jasper istuivat sohvalla. Kipaisin portaat alas, ja menin heidän luokseen.
“Mistä te puhutte?” kysyin uteliaana, istuin sohvan käsinojalle, ja katselin heitä kiinnostuneena.
“Muistin vasta nyt sen sinun keskeytyksesi”, Emmett sanoi iloisesti. Voi Jeesus! En todellakaan ollut toivonut kuulevani siitä yhtään kertaa, mutta Emmett kai halusi pitää huolen että tunsin oloni vaivaantuneeksi. Onneksi juuri silloin soi puhelin, ja Esme meni vastaamaan.
“Se on sinulle Wendy”, hän sanoi hymyillen. Kukakohan minulle halusi soittaa? Kävelin puhelimen luokse ja nostin luurin korvalle.
“Hei Wendy”, kuului tuttu iloinen ääni, se oli Emily, olinkin miettinyt mitä heille kuuluu.
“Emily!” kiljaisin vastaukseksi. “Miten teillä menee? Mitä te olette tehneet?” kyselin innoissani.
“Me olemme taas lähellä Seattlea”, hän sanoi iloisesti. Mieleeni tulvi Dave, äiti ja Justin. En olisi halunnut ajatella heitä. “Me olemme vain kierrelleet”, hän vastasi toiseen kysymykseeni.
“Mitenkäs auto?” kysyin vähän hämilläni, kuuntelin mielessäni takaluukun inisemistä
“Korjautimme takaluukun”, hän sanoi nauraen. “Miten sinulla menee?”
“Hyvin”, vastasin vähän vaisusti. “Kaikki ovat mukavia.”
“Sehän kuulostaa hyvältä”, Emily vastasi iloisesti. “Etkä kadu että jäit sinne?” hän kysyi vakavana. Mietin hetken aikaa ennen vastaamista.
“En kadu”, sanoin lopulta. “Täällä on mukavaa.” se oli totta.
“Haluatko puhua Michaelille?” hän vielä kysyi, ja halusinhan minä.
“Okei”, sanoin innoissani.
“Michael”, kuului nyt luurin toisesta päästä.
“Wendy täällä”, sanoin hymyillen itsekseni. “Milloin tulette käymään?” tiesin että Michael ei varmasti haluaisi tulla tänne.
“Ööh…tuota”, hän änkytti, tiesin hänen yrittävän jotenkin kohteliaasti luistaa koko jutusta.
“Vitsailin vain”, sanoin iloisesti. “Ei teidän tarvitse tulla.” olisinhan minä halunnut heidät käymään, mutta annoin Michaelille vähän armoa.
“Kyllä me tulemme joskus käymään”, hän sanoi vakavasti, hänelle tuon sanominen ei varmasti ollut helppoa.
“Lupaatko?” kysyin innoissani, halusin kertoa heille kaikenlaista, tai ehkä en ihan kaikkea.
“Lupaan”, hän vastasi huokaisten. “Me olemme juuri lähdössä tästä hotellista, joten soittelemme sinulle taas myöhemmin.” olisin halunnut jutella hänen kanssaan pidempään, mutten jaksanut inttää vastaan.
“Sano Emilylle vielä heipat puolestani”, sanoin murheellisesti.
“Sanon”, hän vastasi ja sulki luurin. Laskin puhelimen, ja kävelin olohuoneeseen, Emmett katsoi minua virnistellen.
“Haista home”, sanoin ärtyneenä. En halunnut jäädä kuuntelemaan enempää naljailua, ja painuin ylös. Menin Edwardin huoneeseen, ja aloin riuhtoa lukollista laatikkoa auki. En uskaltanut vetää sitä ihan täysillä voimillani, pelkäsin sen hajoavan käsiin.
“Miksi sinä olet taas sen kimpussa?” kuulin Edwardin kysyvän, sehän oli itsestään selvää: halusin nähdä mitä sisällä oli. Riuhdoin kahvasta mutta mitään ei tapahtunut.
“Ei ole sinun asiasi”, hän sanoi kiukkuisesti. Ei ollutkaan, mutta halusin silti tietää. Nirhasitko muuten Rosalien?
“En, ja siellä ei ole mitään kiinnostavaa”, hän vastasi. Onpas, ei se muuten olisi lukossa. Kerro mitä täällä on, Edward ei vastannut mitään, ja riuhdoin laatikkoa tuloksetta. Yhtäkkiä kahva jäi käteeni. Voi rähmä, mitähän hän nyt sanoisi.
“Mitä sinä teit?” hän kysyi vihoissaan, ja tuli luokseni. Yritin piilotella kahvaa, ja ajatella ehjää laatikostoa.
“En yhtään mitään”, vastasin ääni hieman väristen, yritin tunkea kahvaa takaisin, mutta se ei onnistunut.
“Anna se tänne”, Edward marisi, piilottelin kahvaa selkäni takana, ojensin sen hänelle nolona.
“En minä tahallani..” yritin selitellä, hän katsoi minua kiukkuisesti.
“Ja nyt”, hän sanoi osoittaen huoneensa ovea. Mutta en minä tahallani, ajattelin pahoitellen, Edward vain heristi sormea, joka osoitti ovea.
“Älä nyt”, yritin puolustella, Se ei näyttänyt tehoavan, koska hän alkoi työntää minua ulos huoneestaan. Hän sulki oven vielä nenäni edestä. “Ei ole noin vakavaa”, huusin hänelle.
“En kuule sinua”, hän huusi takaisin suljetun oven takaa. Miksi pitää ottaa kaikki niin vakavasti, minä vain vetäisin kahvan irti, sen voi kyllä korjata. Alice ilmestyi viereeni hymyillen iloisesti.
“Mitä sinä olet taas tehny?” hän kysyi nauraen. Hahahaa… tämähän olikin taas niin hauska juttu, voisiko Alice edes joskus esittää normaalia?
“En mitään vakavaa”, sanoin kovalla äänellä, toivoin Edwardin kuulevan, tämä ei nimittäin ollut vakavaa.
“Tavaroiden rikkominen on vakavaa!” kuului huuto huoneesta, mutta ei silti olisi tarvinnut ylireagoida noin älyttömästi. “Minä en ylireagoi!” hän vielä huusi.
“Älä huijaa itseäsi!” kiljuin vastaukseksi, lähdin painelemaan huoneeseeni, mutta käännyinkin takaisin. “Olet ääliö!” huusin ovelle, ja painuin alakertaan.
“Mitä sinä teit?” Esme kysyi varuillaan. Joo, nyt ne ajattelivat että murhasin taas jonkun, Rosaliekin oli ilmestynyt alas. Kaikki muut tuijottivat minua kysyvästi, vain Edward mökötti huoneessaan.
“Vetäisin yhdestä lipastonlaatikosta kahvan”, sanoin vihaisesti. “Ei ole niin vakavaa.”
“Edward on aika tarkka tavaroistaan”, Emmett sanoi kohauttaen olkiaan.
“Huomasin”, mutisin vastaukseksi.
“Miksi se lähti irti?” Alice kysyi, ja asettui istumaan Jasperin viereen. Seisoin sohvan edessä vihastuneena.
“Se oli lukossa, ja…” en kerennyt sanoa lausettani loppuun, kun Jasper puuttui puheisiini.
“Eli riuhdoit lukollista laatikkoa auki?” hän kysyi kulmat kohollaan.
“Niin”, vastasin ärtyneenä. Edward ei edes kieltänyt minua, muistaakseni ainakaan.
“Olisit vain antanut olla”, Esme sanoi huokaisten. En minä tehnyt mitään kamalaa, se oli ihan puhdas vahinko, olihan tässä viimepäivien aikana tullut töppäiltyä pahemminkin.
“Olisi pitänyt”, vastasin hänelle, nyt Edward vain mököttäisi ja marmattaisi. Ehkä hän tyytyisi vain mököttämiseen.
Oli jo viikko siitä, kun Edward suuttui minulle. Hän ei suostunut puhumaan kanssani, eikä muutenkaan huomioinut minua mitenkään, olin lähentynyt hieman Rosalien kanssa, koska hän ei käyttäytynyt enää niin vihamielisesti. Olimme Alicen kanssa käyneet pari päivää sitten metsästämässä, ja silmäni olivat alkaneet muuttua jo vähän ruskeammiksi. Olin jo innosta hihkuen menossa kertomaan Edwardille, mutta muistinkin ettei hän puhunut kanssani, ärsytti kun paraskaveri ei suostunut edes vilkaisemaan.
Istuin Rosalien huoneen sohvalla, ja marmatin heille Edwardista.
“Miksi hän mököttää vieläkin?” huokaisin nyreissäni, ja heitin sohvatyynyn lattialle.
“Ei hän ole yleensä kovin pitkävihainen”, Emmett sanoi. En tiennyt yrittikö hän lohduttaa, vai masentaa minua entisestään, jälkimmäisessä hän ainakin onnistui.
“Miksi hän sitten ei puhu minulle”, marisin, ja olin viskaamassa toisen tyynyn lattialle.
“Älä pura sitä tyynyhin”, Rosalie totesi varoittavasti, ja otti tyynyn itselleen.
“Minä en ymmärrä”, sanoin vetäen polvet rintaani vasten, miten tämä juttu oli pystynyt paisumaan näin suureksi?
“Kai sinä pyysit anteeksi?” Emmett kysäisi ohimennen, katsoin häntä silmät pyöreinä, ja suuni ammotti auki.
“Etkö sinä pyytänyt anteeksi?” Rosalie kysyi katsoen minua vihaisesti, ei minulle ollut tullut koko asia mieleen kuluneen viikon aikana.
“Totta puhuen”, aloitin nolona, “minä en ole ajattellut edes koko anteeksi pyyntöä.” Emmett pyöräytti silmiään.
“No sehän tässä sitten luultavasti kiikastaa”, Rosalie sanoi äkäisesti. “Sinä tolvana et ole edes ajattelut pyytäväsi anteeksi.”
“Pitäisiköhän minun..” sanoin epäluuloisesti, olisi aika noloa pyytää näin pitkän ajan jälkeen anteeksi.
“Mene”, Emmett sanoi, kai sitä sitten pitää, vai olisiko muuta mahdollisuutta?
“Ei hän voi olla puhumatta minulle enää koskaan”, yritin keksiä tekosyytä.
“Otatko riskin?” Rosalie kysyi hymyillen ivallisesti, voisin helposti pyytää anteeksi, ei kai se nyt niin kamalaa olisi.
“En”, vastasin hymyillen. “Menen pyytämään anteeksi heti.” istuin silti edelleen sohvalla, Emmett katsoi virnistellen.
“Kyllä minä pystyn tähän”, sanoin ja nousin sohvalta. “Ihan helppoa.”
Kävelin hitaasti käytävään, ja keräsin rohkeutta. Olin koputtamassa oveen, mutta tiesin ettei siitä olisi mitään hyötyä, lukihan hän kuitenkin ajatuksiani, ja tiesi sen olevan minä.
“Olen aika varma, mistä tässä nyt on kyse”, sanoin itsevarmasti. “Minä olen unohtanut pyytää anteeksi.” minkäänlaista vastausta ei kuulunut. “Anteeksi, että se kahva lähti irti ja että haukuin sinua ääliöksi.” vastausta ei kuulunut vieläkään. “Minä pyysin anteeksi, sitähän sinä kuitenkin koko ajan olet odottanut.” minua rupesi jo ärsyttämään, miksi hän ei nyt voinut vain lakata mököttämästä. “Potkaisen oven säpäleiksi, jos et avaa”, vitsailin aluksi, mutta hän ei kuitenkaan avannut. Rupesin laskemaan mielessäni, jos kolmeen mennessä hän ei avaisi, niin kyllä potkaisisin oven sisään. Yksi..katsoin ovea silmääkään räpäyttämättä. Kaksi.. nostin jalkaani valmistautuen potkuun. Kolme.. potkaisin, mutta ovi aukesi ja potku osui suoraan Edwardia mahaan, hän kaatui potkuni voimasta selälleen maahan.
“Anteeksianteeksianteeksi”, hoin ja yritin auttaa häntä maasta ylös. Minulta kyllä onnistui kaikki aina niin hyvin.
“Minä olen ihan kunnossa”, hän sanoi nousten ylös. “Sinä sitten ihan oikeasti potkaisit.”
“No sinä et avannut”, vastasin nolona. “Mitä luulit?”
“Että lähtisit jos en avaisi”, hän vastasi oikoen paitansa ryppyjä.
“Luulitko oikeasti minun luovuttavan niin helposti?” kysyin nauraen, hänhän luki ajatuksiani.
“Toivoin”, hän vastasi virnistäen.
“Miksi?” kysyin ihmeissäni, nythän hän puhui minulle ihan normaalisti, ja olisi kuitenkin toivonut minun lähtevän.
“Olisin pistänyt sinut kierimään tuskissasi vielä hetken”, hän sanoi nauraen. Ei olisi ollut kovin reilua kituuttaa minua enempää.
“Miksi et voi kertoa mitä siellä on?” vinisin hänelle, kun huomasin hänen korjanneen piirongin kahvan.
“Alatko taas riehua, jos en kerro?” hän kysyi turhautuneena.
“Kertoisit nyt”, pyysin ja katsoin häntä anellen. Hän huokaisi turhautuneena, ja otti avain nipun taskustaan. Hymyilin innoissani: saisin oikein nähdä mitä siellä on. Hän toi minulle pienen mustan rasian, olin varma sen sisältävän sormuksen, ja avasin kannen hymyillen. Se oli kultainen, ja ihastelin kantaan upotettuja jalokiviä.
“Kaunis”, sanoin hymyillen. Minkähän takia oli niin vaikeaa näyttää jotain sormusta minulle?
“Se ei kuulunut sinulle”, hän vastasi toruen, mutta en jaksanut nyt välittää marmatuksesta.
“Mistä sinä sait tämän?” kysyin kiinnostuneena, oliko Edwardilla ollut vaimo…
“Se on äitini vanha”, hän sanoi, jättäen kerrankin ajatukseni huomiotta.
“Sinulla on äiti”, totesin innoissani, ja samalla hän nappasi rasian.
“Totta kai minulla oli äiti”, hän sanoi nauraen.
“Onko hän…” en viitsinyt esittää kysymystä loppuun, en halunnut edes ajatella niin.
“Kuollutko?” hän kysyi hymyillen surumielisesti.
“Niin” mutisin nolona. En halunnut kysellä häneltä yksityisiä asioita, inhosin sitä niin kovasti itsekkin.
“On”, hän vastasi vakavana. “Vanhenpani ja minä sairastuimme kaikki espanjantautiin. Äiti pyysi Carlislea pelastamaan minut, ennen kuin kuoli.”
“Ja hän muutti sinut”, sanoin surullisesti.
“Onko se sinusta paha asia?” hän kysyi kiinnostuneena.
“Ei, en vain toivoisi tätä kenellekään. Mietin joskus…” voi hemmetti. Olin jo meinannut ruveta vuodattamaan tuskiani. Ehei, ei käy. “Tarkoitan vain, että…” suljin suuni. En halunnutkaan lisätä enää mitään.
“Tiedän”, hän vastasi lähtien viemään rasiaa piironkiin. Oveen kuitenkin koputettiin, ja hän heitti sen minulle nopeasti. Nappasin rasian ilmasta, avasin sen uudestaan, ja juutuin ihastelemaan upotuksia.
“Katso kuka tuli!” kuulin Alicen hihkuvan käytävässä, halusin mennä katsomaan itsekkin, ja hivuttauduin lähemmäs ovea.
“Hei Edward”, kuulin kauniin helisevän äänen. Yritin kuikuilla Edwardin olkapään yli, mutta hän oli liian pitkä. Avaa enemmän ovea, ajattelin nyreissäni.
“Tämä on Tanya “, Edward sanoi viereensä ilmaantuneesta naisesta. Hänen vaaleat hiuksensa punersivat hyvin hennosti, ja totta kai hän oli kaunis. Minä olisin mennyt siis hänen luokseen, jos Cullenit olisivatkin olleet ihan kahjoja.
“Hei, olen Wendy”, sanoin iloisesti hymyillen, muta käänsin kuitenkin katseeni takaisin rasiaan. Kuuntelin ihmeissäni hiljaisuutta, jonka Tanya tulollaan oli saanut aikaan. Napsautin rasian kiinni, katselin kummastuneena Edwardia joka näytti tutkivan katseellaan kattoa, Tanya taas vilkuili rasiaa, ja Edwardia.
“Sinun pitäisi laittaa tämä paikoilleen”, totesin Edwardille tyrkyttäen rasiaa, oliko tämä hänen tyttöystävänsä tai jotain? Halusin niin kovasti tietää, ehkä minun olisi kuitenkin parasta lähteä.
Olin juuri kävelemässä pois, kun Edward syöksyi piirongilta, ja nappasi minut kainaloonsa. Mitä ihmettä hän teki? Nyt tässä oli kyllä jotain mätää, miksi hän käyttäytyi näin hölmösti.
“Wendy on asunut meillä kohta kuukauden”, hän totesi Tanyalle iloisesti. “Me tulemme varsin hyvin toimeen.”
“Joo, mutta…” yritin pistää väliin, ja Edward tallasi jalalleni. Se kai oli merkki pitää suu supussa, sekä leikkiä mukana, mistä ihmeestä tässä nyt oli kyse?
“Taidankin mennä juttelemaan Carlislen kanssa”, Tanya sanoi hymyillen teennäisesti. Minä olisin ihan hyvin voinut lähteä, ja hän olisi saanut jutella Edwardin kanssa.
Oven sulkeuduttua Edward päästi minusta irti, ja näytti nololta. Yritin hillitä tuloillaan olevaa raivokohtaustani.
“Älä ala huutamaan”, hän hyssytteli minua. “Oli ihan pakko, hän ei usko millään etten ole kiinnostunut.”
“Sinä mitä?” ärisin suutuksissani, miksi minut oli pitänyt vetää mukaan! Kohta kaikki luulisivat meillä olevan jotain meneillään. Menin istumaan sohvalle rauhoittuakseni.
“Hän ajatteli itse jo jotain sen suuntaista, kun näki sinulla sen sormusrasian”, hän selitteli nolona. “En viitsinyt korjata käsitettä, kun pääsisin koko jutusta tällä eroon.” tuijotin häntä raivoissani.
“Oletko sanonut suoraan?” kysyin vihaisena, toivoin todella, että minun mukaan ottaminen tähän hulluuteen oli edes välttämätöntä.
“Vihjaillut”, hän yritti selittää. “Selviä vihjauksia.”
“Et ole edes sanonut, ettet pidä hänestä”, sanoin haudaten kasvot käsiini.
“En halunnut loukata”, hän yritti selittää. “Älä nyt viitsi näyttää niin surkealta.”
“Edward”, mumisin puhuen käsiini.
“No?” hän kysyi varuillaan.
“Olet ihan uskomaton nössö”, sanoin naurahtaen, hänellä ei ollut edes pokkaa torjua ketään.
Nousin sohvalta, ja lähdin huoneesta nauraen hillittömästi. Menin koputtamatta Rosalien ja Emmettin luo, kuten jo monena päivänä. Huomasin myös Jasperin ja Alicen.
“Mikä kokous täällä on?” kysyin nauraen vieläkin, en vain voinut uskoa minkälaiseksi nössöksi Edward oli osoittautunut.
“Ei kokousta”, Alice sanoi iloisesti. “Miksi naurat?”
“Edward on niin nössö”, totesin hymyillen. Samalla hän tuli huoneeseen, ja näytti vihaiselta.
“En ole mikään nössö”, hän intti vastaan. “En vain halua loukata ketään.”
“Olet sinä kyllä vähän”, Emmett totesi virnistäen, leikitellessään Rosalien vaaleilla hiussuortuvilla.
“Miten kohteliaisuus liittyy nössöyteen?” Edward kysyi nyreissään.
“Muistatko kun pari vuotta sitten rikottiin yksi Esmen vaasi?” Emmett kysyi virnistäen. Katselin heitä kiinnostuneena, en ollut juuri kysellyt ajasta ennen tuloani.
“Muistan”, Edward vasti katsoen kummissaan. “Miten se liittyy tähän?”
“Se ei ollut edes lempi vaasi, tai mitään sen suuntaista”, Emmet jatkoi virnistellen. “Sinä menit heti kantelemaan.”
“No en halunnut valehdella”, Edward puolustautui. Niin hänen tapaistaan: mennä heti itkemään sielu puhtaaksi. Hän mulkoili minua pahasti.
“Me oltaisiin voitu vain odottaa, että hän joskus huomaa, ja tunnustaa sitten”, Emmett jatkoi.
“Ei se olisi ollut sama asia”, Edward sanoi raivoissaan.
“Toimit nössömäisesti”, Emmett sanoi nauraen, hän oli tainnut löytää uuden pilkan kohteen.
“Mitä Edward on sitten nyt nössöillyt?” Alice kysyi hihittäen. Katselin Edwardia hymyillen ilkikurisesti, kertoisin heille varmasti, hän tyytyi katsomaan minua vihaisesti.
“Hän ei uskaltanut torjua Tanyaa”, sanoin hymyillen, “hän on vain esittänyt selviä vihjauksia.” Emmett purskahti nauruun Alicen hihitellessä.
“Te olette julmia”, Edward tiuskaisi vihaisesti, mutta istuutui kuitenkin nojatuoliin.
“Miksi me ollaan täällä?” kysyin yleisesti kaikilta, en ollut juuri ennen nähnyt kaikkia viettämässä aikaa samassa paikassa.
“Ei syytä”, Jasper totesi. Kaipa se kävi järkeen, mutta kukaan ei edes keskustellut mistään, tunsin kuitenkin oloni rauhalliseksi ja tyyneksi, hän varmasti muokkasi tunteitani.
“Tanya on lähdössä”, Alice sanoi hymyillen. Edward näytti piristyvän, luulin Jasperin kyvyn myös vaikuttaneen asiaan, ettei hän murjottanut enää.
Oli hieman outoa katsella kaikkien unenomaisia ilmeitä, ja istua siinä sanomatta mitään, muille se ei näyttänyt olevan ongelma. Olin aikeissa lähteä puuhailemaan jotain, kun kuulimme Esmen huutavan minua alakertaan. Nousin vaalelta sohvalta, ja lähdin madellen alakertaan, pelkäsin saavani haukut jostakin.
“Miksi sinulla kesti niin kauan?” hän kysyi säteillen.
“Ei erityistä syytä”, valehtelin hymyillen.
“Olen niin onnellinen puolestanne”, hän jatkoi vetäen minut halaukseen. Mistähän tässä oli kyse? Ja keidenkä puolesta?
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” kysyin hänen irrotettua otteensa.
“Sinua ja Edwardia tietysti”, Esme totesi nauran, minua ei naurattanut yhtään.
“EDWARD!” kiljuin, “TULE HETI ALAS!”
A:N: Muistakaa kommentit!
-
IHANA <3<3<3<3<3<33<3<3<3<3<3<<3<33 Rakastan tätä <3 Ei edes haittaa se et Edward "on" toisen kaa 8DD Ihana <3
-
Hyvään kohtaan jätit :'D
Huono puoli tässä on se, että nyt joudun tuskissani odottelemaan jatkoa.
-
Kiitos kommenteista. Teidän iloksenne, uuden osan ilmestymiseen menee vielä aikaa ;D
-
A/N: Neljäs osa on nyt sitten ilmestynyt, ja kirjoitusvirheet eivät toivottavasti kamalasti hypi silmille. :) Muistakaa kommentoida! ;D
4. Perhe
“Sinä tiesit”, sanoin Edwardille vihaisesti. “Ainahan sinä tiedät.”
“Unohda jo koko asia”, hän ilmoitti turhautuneesti. “Selvitin sen Esmen ja Carlislen kanssa, joten unohda.”
“Sinä pilaat aina kaiken”, vastasin istuen kivellä metsän keskellä. Olimme olleet metsästämässä, ja halusin nauttia vapaudentunteesta aina viimeiseen asti.
“Olipa taas nätisti sanottu”, hän tuhahti, ja näytti kärttyiseltä. “Voitaisiin mennä jo.” huokaisin raskaasti, mutta nousin ylös.
Esme katseli meitä kiinnostuneena olohuoneessa, ja sai minut ärtymään, mutta tiesin hänen toivovan vain Edwardin parasta. Miksi se piti silti kohdistaa minuun? Vaikka tämä oli toivottoman erakoitunut eikä löytänyt ketään. Carlisle oli suhtautunut paljon paremmin, ja antanut meidän olla rauhassa. Esme taasen tuntui pakottavan meitä yhteen, millä tekosyyllä tahansa. Nousin toiseen kerrokseen, ja Alice näytti niin iloiselta, että tiesi pakostakin mitä hänellä oli mielessään.
“Anna minun tulla mukaan”, sanoin hänelle ennen kuin hän kerkeäisi kadota portaikkoon.
“Inhoat shoppailua”, Alice sanoi iloisesti.
“Haluan ulos”, vastasin kiukkuisesti, tiesin ettei kukaan mielellään ottanut minua minnekään mukaan, koska pelkäsivät minun tekevän jotain tyhmää. He eivät halunneet vahtia minua, ja vastata Carlislelle jos jotain tapahtuisi.
“Jos lupaat olla varovainen”, Alice vastasi hieman vakavoituen.
“Olen aina”, kivahdin, totta kai pitäisin huolen itsestäni.
“Kyse onkin ihmisistä”, kuulin Edwardin huutavan alhaalta. Olisiko todella liikaa vaadittu että hän tukkisi turpansa ihan vain hetkeksi. “Kyllä”, kuului vastaus alhaalta.
“Ota minut mukaan”, anelin Alicea, oli pakko päästä tuulettumaan.
“Otan”, hän vastasi iloisesti, “jos et syö ketään.” hän syöksyi kikattaen alakertaan. Tuhahdin ja painuin perään.
***
“Alice”, nyyhkytin kuivaa itkua. “Miksi otit tuon mukaan?”
“Koska kahdestaan pidämme sinut paremmin kurissa”, hän vastasi ääni väristen naurusta.
“Oltaisiin pyydetty Rosalie”, kitisin pelkääjän paikalta.
“Olen paljon vahvempi”, kuului takapenkiltä, ja tuijotin Edwardia vihaisesti.
“Ole hiljaa!” kiljuin vihaisena, minulle ei suotu hetken rauhaa. “Leikitään ettet ole paikalla niin kaikki menee paremmin.”
“Mut-” Edward yritti sanoa vastaan., tuijotin häntä vihaisesti selkänojan yli.
“Ehkä sinun on parempi leikkiä näkymätöntä”, Alice sanoi nauraen iloisesti.
“Ei ole hauskaa”, sanoimme Edwardin kanssa yhtä aikaa, Alicen nauru vain yltyi.
“Te tappelette ihan koko ajan”, hän kikatti, me emme tapelleet koko ajan.
“Eikä tapella”, mutisin ja ristin käteni rinnalle, tuijotin kiukkuisesti ulos ikkunasta.
Alice parkkeerasi auton, ja johdatti meidät kadulle joka oli täynnä pieniä putiikkeja. Ensimmäisessä liikkeessä hän kasasi syliini hirveästi vaatteita, joita minun pitäisi kokeilla. Rupesin toivomaan, että olisin jäänyt kotiin. Yritin olla hengittelemättä paljoa, mutta ihmisten tuoksu leijui vahvana ilmassa. Oli ehkä sittenkin huono idea lähteä pois talosta, mutten todellakaan… Edward katsoi minua tarkkaillen. Myöhäistä en olisi halunnut näyttää hänelle etten voinut hyvin, mutta peli oli jo menetetty, pysyisi nyt edes hiljaa.
“Jos haluat meidän lähtevän-” Edward aloitti, en jäänyt kuuntelemaan vaan sulkeuduin nopeasti vapaaseen pukukoppiin. Kokeilin hameita joita Alice oli tunkenut minulle, en pitänyt monestakaan, mutta kelpuutin itselleni pari samantapaista mikä Emilylla oli ollut yllään. Hymyilin itsekseni, ajatellen miten hyvälle vampyyrina näytin. Kuulin tuhahduksia oven takaa, se oli varmasti Edward. Valitsin itselleni vielä pari paitaa, ja vaihdoin omat vaatteeni päälle.
“Otan nämä”, tungin ostokset seinään nojailevalle Edwardille, ja kipaisin viemässä hylkäämäni vaatteet takaisin. En vain voinut sille mitään, mutta vedin vieressä seisovan naisen tuoksua sisälleni. Lähdin vaivalloisesti etsimään Alicea, löysin hänet ja Edwardin pienen kenkäosaston läheltä.
“Haluan nuo”, sanoin vaivalloisesti ja osoitin mustia korkokenkiä.
“Hienoa”, Alice vastasi tunkien lisää tavaraa Edwardille. “Siinä on sitten kaikki.”
“Menen maksamaan”, Edward mutisi lähtien kassaa kohti. “Menkää te jo autoon.”
“Sopii minulle”, sanoin Alicelle, ja lähdin kulkemaan edeltä ovea kohti.
“Wendy”, käännyin odottamaan häntä. “Katso”, hän hihkaisi ja näytti punaista paitaa. “Tämä olisi sinulle sopiva.” samalla näin kuinka hänen katseensa valahti tyhjäksi, paita luiskahti hänen otteestaan, ja henkari osui lattiaan kolahtaen. Hän näki jotain, menin äkkiä nostamaan paidan takaisin rekkiin, ja odotin kärsimättömänä.
Alice liikahti hetken kuluttua, ja näin Edwardin painelevan meitä kohti nopeasti ostoskassien kanssa.
“Mitä sinä näit?” kysyin malttamattomana.
“Ulos”, Edward sihahti Alicelle, hän avasi meille oven voimalla, ja kello kilisi äänekkäästi. Hän tarttui vapaalla kädellä minua käsivarresta, mutta antoi Alicen kävellä vapaasti, minuahan aina piti paapoa. Yritin nykäistä itseäni irti autolla, mutta hän tunki minut takapenkille ostosten kanssa. Alice yritti mennä ajamaan, mutta Edward käski hänet eteen istumaan.
Kaikki piti aina salata minulta, Edward oli lukenut Alicen mielestä kuitenkin tämän näyn, ja nyt minua pidettiin pimennossa, koska haluttiin pitää joku perhepalaveri.
“Ei”, Edward sanoi rauhallisesti edestä. “Haluan vain kertoa Carlislelle ensin.”
“Plaaplaaplaa”, mutisin näyttäen hänen selkänojalleen kieltä. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa takaisin kotiin, mikä oli erikoista, sillä Alice yleensä puhui taukoamatta. Pihassa Edward nousi nopeasti autosta Alicen pinkoessa perässä, molemmat luultavasti suunnistivat Carlislen työhuoneeseen. Olin menossa itsekin, mutta he vetivät oven perässänsä kiinni.
Että minua suututti: Miksi minut suljettiin ulkopuolelle perheen keskeisistä asioista? Jos tämä nyt oli perheen keskeinen, saattoihan se olla yksityinenkin, mutta silti. Astelin olohuoneeseen, ja lysähdin sohvalle. Rosalie ilmestyi portaisiin, ja oli hetkessä luonani.
“Mitä ostit?” hän kysyi kuulostaen innokkaalta, minua ei olisi nyt voinut vähempää kiinnostaa vaatteiden esittely.
“Jäivät autoon”, sanoin kyllästyneesti, mutta Rosalie viiletti samantien ovesta ulos. Hän tuli hetken päästä takaisin ostoskassien kanssa, mutta ei alkanut tutkia niitä vielä.
“Masentaako?” hän kysyi hymyillen ilkikurisesti, minä vain urahtelin ärsyyntyneenä ja suljin silmäni.
Yritin ajatella jotain muuta, kuin Alicen näkyä. Loin mieleeni kuvan pilvettömästä sinisestä taivaasta sekä auringonpaisteesta.
“Nämä kengät ovat ihanat”, kuulin Rosalien huokaisevan vierestäni. Aukaisin silmät nousten samalla istumaan, katsoin häntä suu mutrussa.
“Sinä et saa niitä”, vastasin hänen katseelleen.
“Alice on kantanut sinulle tavaraa kaupoista hirveästi”, hän sanoi yrittäen vedota kengistä pursuaviin kaappeihini.
“Valitsin nuo ihan itse”, huudahdin vihaisena. “Alice on vain tuonut vaatteita, en ole pyytänyt niitä. Nuo minä itse halusin, ja aion pitää ne”, turha toivo Rosalie, ajattelin vihaisena. Hän näytti tiukentavan otetta kengistäni. Minun kengistäni! Pomppasin ylös sohvalta, ja aloin lähestyä häntä hitaasti.
“Haluan nämä”, Rosalie aneli.
“Anna ne tänne”, vastasin ojentaen kättäni kenkiä kohti.
“En!” hän rääkäisi, ja syöksyi portaikkoon. Uskomatonta!
“NE OVAT MINUN!” huusin hänen peräänsä. “SINULLA ON PUOLI MINUUTTIA AIKAA TUODA NE TAKAISIN!” yläkerrasta ei kuulunut vastausta. “MINÄ ODOTAN!” kiljuin. Oikeastaan en edes odottanut vaan juoksin portaat ylös. Tottakai Rosalie piileskelisi omassa huoneessaan MINUN kenkieni kanssa, ja Emmett sössöttäisi että minun pitäisi luopua niistä.
Kokeilin avata heidän oveaan, mutta se oli poikkeuksellisesti lukossa. Kukaan ei yleensä pitänyt ovea lukossa tässä talossa, mikä minusta oli hieman outoa, mutta olin oppinut jo elämään kaikkien outouksien kanssa. Silti Rosaliella ei ollut oikeutta varastaa kenkiäni.
“Tulen sisään!” huusin lyöden nyrkeillä ovea.
“Et saa rikkoa ovea”, kuului huoneesta, niin kyllä se varmaan olisi kiellettyä, mutta voisin silti rikkoa sen.
“En niin”, mutisin valmistautuen rynnimään oven läpi.
“Lopeta”, kuulin takaani.
“Painu helvettiin”, sanoin Edwardille, miksi hän ei voinut keskittyä perhepalaveriinsa.
“En voi”, hän naurahti takaani.
“En menisi vannomaan”, mutisin rynkyttäen ovea, oletin hänen tarkoittaneen helvettiin painumista. “Sinut otetaan varmasti avosylin vastaan.”
“Älä riko sitä ovea”, hän sanoi.
“Aina kiellät rikkomasta paikkoja”, kivahdin mutta en uskaltanut särkeä ovea.
“Koska se on järkevää”, hän sanoi nauraen.
“En kysynyt miksi”, vastasin ja lähdin marssimaan alas. “Onhan Esme kotona?”
“Carlislen huoneessa”, hän vastasi, “muttet voi mennä sinne vielä.”
“Lyödäänkö vetoa?” mutisin virnistellen, minä menisin kantelemaan NYT Rosaliesta.
“Ne oli vain yhdet kengät”, Edward huokaisi.
“Yhdet mahdottoman kauniit kengät”, vastasin kävellen Carlislen huoneen ovelle. “Jos et aio puolustaa minua, voisitko pysyä erossa asiasta?”
“Hyvä on”, hän huokaisi lähtien paikalta.
“Carlisle, voinko tulla?” kysyin oven läpi, jos minä en saisi kenkiäni, pistäisin koko perheen kärsimään. Ovi avautui Esmen tullessa ulos huoneesta.
“Voit”, hän hymyili minulle, ja aikoi lähteä.
“Rosalie varasti minun kenkäni”, sanoin hänelle vihaisena, hän vain hymyili.
“Kyllä hän varmaan ne pian antaa takaisin”, oliko hän niin varma? Mutta ei kai se heitä liikuttanut jos minun kenkäni jäivät Rosalielle.
“Joo, unohda vaan koko juttu”, sanoin vihaisena. Esme oli hyväsydäminen, ja hän ajatteli aina kaikkien etua. En olisi varmasti viihtynyt yhtä hyvin Culleneilla ilman häntä, mutta toisaalta hän oli ihan liian lepsu. Olisi hän voinut joskus sanoa muiden toimiessa väärin, vaikka tapaus ei olisikaan mikään murha… Esmella oli kädessään kirja, en edes katsonut sitä tarkemmin napatessani sen.
“Taidan lukea tämän”, sanoin hänen yllättyneelle katseelleen.
Menin poikkeuksellisesti keittiöön, joka oli oikeastaan täysin koskematon. Istahdin työtasolle, ja katsoin etukantta: Kotiopettajattaren romaani. En ollut lukenut sitä aikaisemmin, olisin kyllä muistanut. Tarina itsessään ei vaikuttanut mitenkään kiinnostavalta, mutta ei minulla ollut muutakaan tekemistä, joten aloin selata sivuja.
Ihan kuin kaikki olisivat jo unohtaneet Alicen näyn, ja siitä ei enää puhuttaisi, mutta minäkin olisin halunnut tietää. En uskonut kyllä heidän kertovan sitä minulle, tuntui että olin ulkopuolinen. Varmasti kaikki muut olivat jo saaneet tietää, ehkä minuun ei luotettu, tai asiaa ei pidetty minulle kuuluvana. Hienoa! Elä ikuisuus perheessä, johon sinua ei oteta mukaan.
Laskin kirjan ja laskeuduin työpöydältä, kävelin katsomaan ikkunasta ulos. Heinäkuu alkoi olla lopuillaan, ja tiesin koulujen alkavan kohta. Toisaalta sillä ei ollut väliä, minun oli kuitenkin jäätävä kotiin. Ulkona oli pilvistä, ja ikkunaan alkoi ilmestyä pisaroita.
Ehkä saisin kenkäni jo takaisin, ajattelin kävellessäni portaita ylös. Sateen rummutus kuului katossa, ja katsoin pahvilaatikkokasaa portaiden yläpäässä. Koputin päätyhuoneen oveen, ja Alice avasi.
“En voi kertoa-”hän yritti aloittaa keskeyttäessäni sen pudistellen päätäni, antaisin kerrankin olla. Olo tuntui niin surkealta.
“Miksi nuo pahvilaatikot?” kysyin viittilöiden päällä taakse.
“Me olemme asuneet täällä jo valmistumiseen asti”, hän sanoi hymyillen ilkikurisesti.
“Muutetaanko me?” kysyin yllättyneenä, en ollut odottanut että me muuttaisimme jo näin nopeasti tuloni jälkeen.
“Kyllä”, hän sanoi iloisesti. “Sinäkin saatat aloittaa jo koulun.” miten minä voisin muka aloittaa koulun, enkö olisi liian herkkä verelle? En viitsinyt kysyä, tuskin minulle kerrottaisiin. Tiesin että olin synkistelevä luonne, ja aina kaikki tuntui tuplasti pahemmalta kuin mitä oikeasti oli.
“Minä otan tuosta pahvilaatikoita”, vastasin apeasti, ja käännyin takaisin hakemaan niitä.
“Wendy”, kuulin takaani ja pysähdyin.
“Niin?” kysyin selkä häneen päin.
“Oletko ihan kunnossa?” Alice kysyi huoli kuultaen äänestä hennosti. Juoksin nopeasti hakemaan pahvilaatikot ja syöksyin huoneeseeni. Naksautin poikkeuksellisesti lukon kiinni, ja heitin pahvilaatikot vaatekaapin eteen. Avasin kaapin ovet ja riuhdoin paitoja henkareista vihaisena. Pari paitaa risahti inhottavasti, mutten välittänyt. Lapoin hameet ja housut yhteen laatikkoon, ja pamautin kaapin vihaisesti kiinni. Alusvaatelaatikon vedin lipastosta kokonaan irti, ja kaadoin sen sisällön yhteen pahvilaatikkoon. Kenkäni mahtuivat myöskin yhteen erilliseen laatikkoon.
En omistanut mitään muuta, kuin sen älyttömän vaatekasan. Muistin samalla kengät jotka Rosalie varasti. Avasin oveni ja lukitsin sen ulkopuoleltakin kaiken varuilta. Menin jyskyttämään hänen oveaan, ja riuhdoin kahvasta. Kukaan ei edes osoittanut olevansa sisällä, ja minua suututti hyvin paljon. Kohtahan sitä muutettaisiin, ajattelin pamauttaessani nyrkin oven läpi. Tunnustelin oliko avain toisella puolella, muttei sitä tuntunut, eli huone oli tyhjä. Meinasin potkia oven säpäleiksi, mutta tajusin että voisin vain mennä sen läpi. Peräännyin pari askelta, ja ryntäsin huoneeseen oven läpi. Säpäleitä lenteli sinne tänne, ja tiesin kaikkien tulevan kohta katsomaan.
“Mitä ihmettä sinä teit?” kuului ovelta Alicen ääni, joka kerrankin vaikutti kauhistuneelta. En halunnut vastata mitään.
Tunsin kuinka raivo laantui, ja olo alkoi tuntua utuiselta, meinasin unohtaa miksi raivosin. Kengät, kengät, hoin itselleni. Raivo pysyi silti kurissa, ja tiesin Jasperin puuttuneen peliin.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” kuulin Carlislen kysyvän, kun etsin kenkiä Rosalien vaatekaapista.
“Wendy”, kuulin Edwardin äänen. “Wendy tapahtui.” aivan, aina tarvitaan Edward selvittämään tilanne, hän on tämän perheen valopää.
“Wendy, mitä sinä oikein teet?” kysyjä oli tällä kertaa Esme, enkö minä jo sanonut haluavani ne kengät takaisin. Kuulin Edwardin huokailevan äänekkäästi.
“Ne kengät”, mutisin enemmän itselleni kuin heille. Aloin tonkia lipaston laatikoita, jotka olivat niin pieniä ettei edes yksi kenkä olisi mahtunut sinne.
“Wendy!” kuulin Rosalien kiljuvan, hän oli ilmeisesti vasta ilmestynyt paikalle.
“Palautatko ne kengät?” kysyin rauhallisesti ja siirryin tarkastelemaan sängyn alusta.
“Enkö saisi lainata niitä vähän aikaa vielä?” hänkin kysyi aivan rauhallisena. Jasper siinäpä ovela poika, ajattelin. Rosalie olisi varmaan ollut kurkussa kiinni muuten tällä hetkellä. Tajusin Rosalien puheista hänen käyttävän kenkiäni juuri nyt.
Nousin lattialta ja katsoin häntä seisomassa ovensuussa, minun kengät jaloissansa. En edes pystynyt raivoamaan.
“Anna ne nyt vain”, vastasin rauhallisesti, ja katsoin itseäni hänen kokovartalopeilistään. Pöyhin sotkuisia hiuksiani, ja katselin hennon ruskeita silmiäni. Rosalien vaaleat hiukset eivät oikeastaan olleet läheskään niin kivat kuin minulla.
Kukaan ei vaikuttanut asettuvan minun puolelleni koko sopassa. Yritin lähteä huoneesta, mutta he tukkivat tieni. Minun siis selvästi pitäisiä sanoa hänen saavan pitää ne.
“Antakaa minun mennä”, sanoin voimattomasti kun yritin kammeta Esmen ja Carlislen välistä. “Pidä ne”, huikkasin Rosalielle vihaisena. Kukaan ei näyttänyt väistävän, en tajunnut missä ongelma nyt kyti. Tuskinpa se silputussa ovessakaan oli, ja mehän muuttaisimme.
“Et sinä voi aina tehdä näin”, Carlisle sanoi vakavana..
“Tehdä mitä?” kysyin ymmälläni, en kai minä yleensä kenkiäni lahjoitellut.
“Mennä pistämään kaikki asiat päreiksi, kun et saa mitä haluat”, Edward vastasi hänen puolestaan.
“Pistetäänpä korvan taa”, sanoin hymyillen pirteästi, ja kävelin pois huoneesta kenenkään asettumatta tielleni.
Otin mustekynän yöpöydältä kirjoittaakseni laatikoihin nimeni. Minun olisi pitänyt pyytää Rosalielta anteeksi oven takia ja antaa ne kengät lainaan. Olin toiminut ihan yhtä tyhmästi kuin aina, ongelma oli siinä etten halunnut pyydellä anteeksi. Kokosin pahvilaatikot torniksi, ja nostin ne helposti maasta. Minun oli hieman vaikea nähdä eteeni niiden takaa, mutta selviydyin silti omasta huoneestani pois, ja saman tien alakertaan. En tiennyt tarkemmin minne jättää niitä, joten laskin ne vain lähelle ulko-ovea.
Menin olohuoneeseen, jossa Emmett jutteli Edwardin kanssa hiljaisella äänellä. Erotin siitä vain yhden sanan, joka särähti korvaani.
“Miksi te puhutte minusta?” kysyin kulmat kurtussa, ja ilmeeni oli varmasti hyvin hapan.
“Koska ovi yläkerrassa on säpäleinä”, Emmett sanoi hieman tuohtuneena, ei hän yleensä suuttunut mistään, tai kellekkään.
“Haistakaa-” meinasin manata heidät molemmat, koska minua sorrettiin koko ajan, mutta Edward keskeytti minut.
“Miksi koko ajan välttelet totuutta?” hän kysyi vihaisena.
“En välttele totuutta”, murahdin hänelle loukkaantuneena. Edward nousi seisomaan, hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, ja huulet puristuivat yhteen vihasta.
“Kaikki ajattelevat vain sinun parastasi”, hän sihahti.
“Te ajattelette omaa parastanne”, vastasin. “Te yritätte elää jossain ihmemaassa, ja kukaan ei saa tehdä virheitä.”
“Kukaan muu ei toimi niin kuin sinä”, Edward sanoi astuen askeleen lähemmäs minua.
“Et voi olla tosissasi?” kysyin täristen raivosta, miten hän kehtasi väittää tuollaista, kaikki tekivät virheitä joskus.
“Olen kyllä”, hän sylkäisi sanat suustaan. “Sinä et yrittääkään sopeutua meidän sääntöihimme.”
“Minä olen täysin sopeutunut”, totesin hänelle ristien käteni rinnalle. Edward tuhahti pudistellen päätään, ja Emmett istui sohvalla suu mutrussa.
“Haluatko edes olla osa perhettämme?” Edward kysyi, ja tunsin kuinka epätoivo alkoi kasvaa sisälläni.
”Sinä luet ajatuksiani!” huusin. “Tiedät, että haluan.” käännyin kannoillani, ja olin syöksymässä portaikkoon.
“Sinä et halua olla, etkä ole osa tätä perhettä”, hän karjui vielä perääni.
En tiennyt mitä niin pahaa olin tehnyt, että hän sanoi minulle tuollaisia asioita. Minä en ollut antanut kertaakaan olettaa, etten haluaisi elää täällä. Olin hyvin onnellinen, elämä oli kerrassaan täydellistä! Asetuin selälleni lattialle, ja tuijotin kattoa. En tiennyt mitä tekisin seuraavaksi. Pitäisikö lähteä Culleneilta? En uskonut, tai oikeastaan halunnut uskoa, että he eivät pitäisi minua perheenjäsenenä. Suljin silmät, ja yritin olla ajattelematta mitään.
Se ei onnistunut kovin kiitettävästi, ja mieleeni tulvi väkisinkin Edwardin vihaisia sanoja. “Haluatko edes olla osa perhettämme?” minua alkoi suututtaa vielä enemmän kuin alhaalla. Hän kehtasi kyseenalaistaa minua, ja väittää etten kuulunut tänne. Minähän kuuluin! Kuuluin todella! Puristin käteni nyrkkeihin ja taoin lattiaa. Avasin silmäni, ja nousin ylös. Olisin halunnut mennä sanomaan suorat sanat, muttei siitä mitään hyötyä olisi. Edward oli Edward, eli aina oikeassa.
Olin niin raivoissani, mutten uskaltanut edes polkea jalkaa, pelkäsin hajottavani taas jotain. Yritin padota vihaa, mutta tuntui kuin se kohta vyöryisi yli. Purin tiukasti huultani, ja katsoin toisella puolella huonetta olevaa peiliä. Silmäni olivat tummenneet, ja nyrkkiin puristetut kädet eivät hievahtaneetkaan. Tuijotin raivon vallassa kuvaani silmää räpäyttämättä, ja yhtäkkiä se pirstoutui palasiksi. Silmäni laajenivat kauhusta katsellessani kuinka peili särkyi. Ainoastaan tumman ruskeat kehykset jäivät seinälle, sirpalekasa lattialla peilasi kattoa.
Avasin huoneeni oven, ja yritin epätoivoisesti hakea katsellaan ketä vain.
”Voisiko joku tulla auttamaan?” huusin peloissani, katsoin kuinka päätyovi aukesi Jasperin astuessa käytävään.
”Mikä hätänä?” hän kysyi.
”Peili särkyi”, sanoin nolona, ihan kuin en olisi aiheuttanut jo tarpeeksi vahinkoa.
”Sinun ehkä kannattaisi purkaa turhautumista johonkin muuhun, kuin tavaroiden rikkomiseen”, Jasper huokaisi, mutta astui kuitenkin huoneeseeni, ja katsoi sirpaleita lattialla. ”Mietinkin kyllä mistä se ääni kuului”, hän vielä lisäsi.
”En lyönyt sitä”, sanoin epätoivoisesti.
”Kyllä minä uskon”, hän vastasi hymyillen hiukan. ”Eikä Edward tarkoita mitä sanoi”, Jasper sanoi tasaisella äänellä, kun alkoi kerätä peilin sirpaleita lattialta.
”Ei se siltä kuulostanut”, vastasin kyykistyen myös poimimaan siruja , minusta hän oli vaikuttanut olevan harvinaisen tosissaan.
”Ei hän tarkoittanut”, Jasper toisti, minusta se oli hyvin epätodennäköistä.
”Miksihän sitten sanoi niin?” kysyin turhautuneena, ja nousin laittaakseni sirpaleita roskikseen.
”Hän ei tarkoittanut sitä”, Jasper totesi vielä kerran. ”Miksi minä valehtelisin?”
”Puhut ehkä ilman parempaa tietoa”, totesin heittäen loputkin sirpaleet pois, nyt lattialle jäi vain pieniä murusia. ”Tarvitsen rikkalapion ja harjan”, ajattelin ääneen.
”Siivouskaapissa on varmaankin”, Jasper neuvoi pyyhältäen pois huoneesta, hän palasi nopeasti, ja alkoi siivota lattiaa.
”Ei sinun tarvitse siivota”, sanoin yrittäen ottaa harjaa häneltä.
”Miksiköhän tämä meni rikki?” hän vain kysyi, jättäen sanani huomiotta. ”Sinä olit silloin aivan raivoissasi, tunsin sen”, Jasper vaikutti kiinnostuneen asiasta.
”En minä tiedä, tuijotin sitä ja sitten se vain hajosi”, sanoin ymmälläni.
”Mielenkiintoista”, hän sanoi ja karisteli lapiosta murut roskikseen. ”Tästä pitäisi mainita Carlislelle.”
”Ihan miten vain”, mutisin kohauttaen olkapäitäni, en mielelläni olisi kertonut rikkoneeni taas jotain.
Jasper oli lähdössä huoneestani, mutta kääntyi vielä takaisin, ja katsoi minua ilmeettömästi. Silmistä paistoi ehkä hieman huoli, en ollut varma. Häntä oli hirvittävän vaikea lukea.
”Tiedäthän olevasi perhettä?” hän kysyi.
”Kyllä”, vastasin hieman epävarmana. ”Minä olen perhettä.”
”Me kaikki pidämme sinua osana perhettä”, hän totesi lähtien huoneesta. Uskalsin epäillä, koska Edward vaikutti niin vihaiselta aikaisemmin.
A/N: Muistaka kommentoida! Anteeksi niistä virheisä jos paljon löytyy (=
-
Aww, jatkoa, loistavaa. Tämä ficci muuttuu vaan koko ajan mielenkiitonisemmaksi.
Olen kauhean utelias, että mitä Alice näki. Edward on ilkeä kun se sanoo Wendylle tuollaista.
Hmm, tuo peilin rikkominen. Olisiko se Wendyn kyky. Hui, voisi olla aika vaarallista.
Wendy on paras.
Jatkoa äkkiä, joohanjoohanjoohan?
-
Yritän ainakin kirjoittaa nopeasti, ei silti kannata odottaa liikoja ;D
-
lisääää!!!
tää on aivan ihana <3
-
A/N: Viides osa. Suurimmat pahoittelut hitaasta tahdista, mutta nyt se on täällä. Toivottavasti pidätte, mutta kommentoikaa vaikka ette pitäisikään ;D
5. Räjähdysvaara
Alaska oli niin suuri, ettei meidän tarvinnut kuulemma muuttaa kuin sen sisällä. Olimme siirtyneet Barrowin kaupunkiin Pohjois-Alaskaan. Uusi talomme oli ihan kiva, ja pidin huoneestani, vaikka se olikin alakerrassa. Toisilla huoneet olivat yläkerrassa, ja minä sain sen mitä jäi jäljelle. En nostanut siitä melua, pidin kaiken sisälläni, samalla olin onnistunut rikkomaan maljakon huoneessani En tiennyt tajusiko kukaan muu, kuin Jasper etten heittänyt sitä lattialle tai seinään. Yritin salailla myös ajatuksia parhaani mukaan, Edward kyllä ei vaikuttanut enää kiinnostuneen asioistani. Taisi ottaa kunnon pultit siitä riidastamme, herra Herkkä…
”En minä voi mennä sinne!” intin Carlislelle. ”Enkö muka hyökkää jonkun kimppuun?”
”Olet elänyt jo jonkin aikaa ilman ihmisverta”, hän vastasi minulle rauhoitellen. En voinut uskoa, että minut oli ilmoitettu kouluun.
”Minun pitää ainakin käydä metsästämässä”, vastasin naputtaen jalalla lattiaa, turha minun oli toisaalta inttää vastaan. Suututtaisin vain kaikki.
”Se olisi järkevää”, hän vastasi hymyillen, varmasti tuntui mukavalta kun suostuin nykyään melkein kaikkeen.
”Entäs jos en pysty olemaan siellä”, kysyin yrittäen etsiä jotain, jolla saisin jäädä kotiin. Minut oli ilmoitettu lukion ensimmäiselle, kuten Edward ja Alicekin. Näytin kuulemma niin nuorelta, se taisi olla totta. En ollut ihmisenäkään näyttänyt kahdeksantoista ikäiselle.
”Mietitään sitä sitten”, Carlisle vastasi taputtaen minua rohkaisevasti olalle. Koulu alkaisi huomenna, ja minun pitäisi mennä metsästämään ennen sitä, mietin kenet pyytäisin mukaan. Rosalie vaikutti järkevältä ratkaisulta, olimme saaneet kenkäsotkun jo sovittua. Edwardia en pyytäisi, en vaikka maksettaisiin! Me emme olleet muuton jälkeen puhuneet toisillemme oikeastaan mitään. Alice, Jasper ja Emmett olivatkin tainneet käydä metsästämässä jo pari päivää sitten.
Etsisin Rosalien käsiini, ja lähtisimme metsästämään, jotta voisin edes harkita huomenna kouluun menoa. Juoksin portaat ylös, ja avasin Rosalien huoneen oven.
”Yllätys!” huusin iloisesti, kun hän nojasi Emmettiin sohvalle. He näyttivät puhuvan jotain hiljaisella äänellä, molemmat käänsivät katseensa minuun. Eivät näyttäneet hirvittävän ilahtuneilta, mutta se oli nyt vain toissijaista. ”Rosalie, lähdetään metsälle”, sanoin pirteästi, tiesin kuulostavani hölmöltä. Iloisuus nyt vain ei sopinut minulle.
”Nytkö?” hän kysyi kulmat kohollaan.
”Ei vaan heti” hihkaisin hymyillen jääden odottamaan oven suulle.
”Tiedäthän, että ne ovat sama asia?” Emmett kysyi muka vakavissaan, ilmeeni suli ärtymykseen. Ei sillä etten kestäisi vitsailua, minä vain en kestänyt sitä Emmettiltä.
”Taidan odottaa alhaalla”, sanoin hymyillen teennäisesti, ”katsokin tulevasi.”
Rosalie ei puhunut mitään koko aikana, hän vaikutti olevan ihan maassa. Yleensä hän oli ihan sosiaalinen, ei mitään Aliceen verrattuna, mutta nyt hän vaikutti oikeasti surulliselta. Tuskin pilvinen taivas, sade tai märkä metsä sitä teki. Rosalien luuli ainakin tottuneen tällaiseen ilmastoon, ja minun kuuluisi olla se joka ei puhunut kuljeskellen suunpielet kaartuneena alaspäin. Olin kuolla uteliaisuuteen, halusin niin kovasti tietää mikä häntä vaivasi.
Metsästäminen oli minusta ikävää, en olisi halunnut nähdä eläimen kuolevan. Yritin pyyhkiä sen mielestäni mahdollisimman nopeasti, yleensä onnistuinkin aika hyvin, varsinkin kun aistit ottivat täyden vallan. Rosalie näytti ihan yhtä surulliselta, kuin lähtiessämme, minua häiritsi hirveästi hänen tyhjä masentunut katseensa. En pitänyt utelusta, joten yritin parhaani mukaan hillitä itseäni. Pihassa tunsin kuinka uteliaisuuteni vain kasvoi ja kasvoi. Juuri ennen kuin Rosalie käänsi oven kahvaa, minun oli kysyttävä.
”Rosalie!”, sanoin nopeasti, hän avasi oven raolleen ja kääntyi katsomaan minua. ”Miksi vaikutat niin surulliselta?” Rosalie katsoi minua pitkään aukaisten suunsa parikertaa, mutta käveli silti sisälle sanomatta mitään.
”Hienoa” huokaisin astellen sisään. Asetin vettä valuvan takkini naulakkoon, mutta katsoin kauhuissani jälkiä joita kengistäni jäi. Riisuin kengät jalastani ja juoksin ne kädessä huoneeseeni. Huomasin
sohvapöydälläni kirjekuoren, joten tiputin kenkäni sittenkin lattialle huolettomasti. Nappasin kirjeen käteeni ja luin kuoren.
Se oli osoitettu Wendy Halelle, niin minusta tehtiin Hale. Menin kuulemma paremmin läpi Rosalien ja Jasperin siskona. Avasin kirjeen nopeasti ja aloin lukea.
Hei Wendy
Terveisiä Euroopasta! Päätimme Michaelin kanssa lähteä hieman reissuun, kun kyllästyimme kiertelemään tutuissa paikoissa. Olemme olleet Ranskassa, Saksassa ja Englannissa. Nyt asetuimme Norjaan, täällä on mukavan pilvistä joten jäämme pidemmäksi aikaa. Olen huono kirjoittamaan, joten en osaa kuvailla kaikkea mitä olen nähnyt. Liitän oheen uuden osoitteemme, jotta voit kirjoittaa. Toivoisin sinun tulevan käymään, ja terveisiä myös Michaelilta.
P.S. Tule milloin vain haluat.
Emily
Ei ollut kovin pitkä kirje, ajattelin hieman loukkaantuneena. Tungin kirjeen takaisin kuoreensa, ja katsoin eri lapulla olevaa osoitetta. Laitoin molemmat ylimpään lipastonlaatikkoon, mietin miten mukavaa olisi itsekin päästä matkustelemaan. Asetuin matolle selälleni.
Olin välttämättä halunnut pitää vanhat tavarani muutossa. Muut olivat uusineet aika paljon kalustusta, mutta minä vain tahdoin säilyttää kaiken, vaikka muutimmekin. Suljin silmäni, olisin tietysti voinut alkaa kirjoittamaan vastausta, mutta kerkeäisi sen myöhemminkin.
”Wendy!” Esmen huuto kuului suljetun oveni läpi. ”Onko tämä kura sinun kengistäsi?!” nousin turhautuneesti ylös lattialta. Kävelin siivouskaapille ja otin mopin käteeni, juoksin eteiseen. Esme katsoi minua hieman tuimasti.
”Minä siivoan”, sanoin alkaen pyyhkiä likaa lattiasta, hän asteli pois eteisestä jättäen minut kuuraamaan.
Vilkuilin koko ajan aulaan, josta johti portaat ylös. Yritin parhaani mukaan esittää kaikille, ettei riita Edwardin kanssa vaikuttanut minuun, oikeasti olisin niin halunnut sopia hänen kanssaan. Yleensä Edward antoi ymmärtää tietävänsä minun ajatuksistani, mutta nykyään hän käyttäytyi ihan eri tavalla. Jasper tuo perheemme psykologi, yritti koko ajan saada meitä sopimaan. Hän yritti saada minut myös kertomaan Carlislelle tavaroiden räjäyttämisestä, en tiennyt mikä siinä tuntui niin vaikealta. En vain toisaalta tiennyt mitä sanoa. ”Carlisle, tavarat vain räjähtelevät”, ei kuulostanut kovin hienolta. Minun oli parempi olla vain hiljaa.
”Se on hyvä”, mutisin katsellessani tuhruista lattiaa. Olin viemässä likaista moppia kaappiin, mutta ajattelin sittenkin puhdistaa sen ensin. Otin sangon ja täytin sen keittiössä, liotin mopista liat irti ja kaadoin veden pois.
Katsoin portaikkoon levottomana, voisin mennä ja yrittää selvittää välit Edwardin kanssa. Astelin portaita ylös hänen ovelleen, mutta käännyin kuitenkin takaisin aulaan. Laskin käteni huoneeni ovennupille, mutta käännyin sittenkin takaisin juosten hänen ovelleen. Nyt selvitetään tämä, ajattelin meinaten koputtaa. Päädyin kuitenkin takaisin aulaan tuijottamaan portaita, ja juoksemaan vielä kerran Edwardin oven eteen. En koputtanut taaskaan vaan säntäsin takaisin aulaan, koko tilanne sai minut tuntemaan oloni erittäin sekavaksi.
Tunsin vihaa Edwardia kohtaa, koska hän sai minut epäröimään, ja olin surullinen ettemme enää voineet jutella. Pudistelin päätäni ja polvistuin lattialle, tuntui että pääni räjähtäisi kohta niistä kaikista padotuista tunteista. Olisin niin kovasti halunnut kertoa Edwardille kaipaavani häntä, ja että viikkojen takaiset sanat olivat satuttaneet minua vaikken halunnut näyttää sitä. Painoin pääni käsiini karjaisten, halusin pahan oloni pois. Suljin silmäni ja aloin kuulla räsähdyksiä ja posahduksia, en ollut varma mutta taisin kuulla kankaankin repeytyvän. Yhtäkkiä melu lakkasi ja tunsin oloni keventyneen huomattavasti, aivan kuin hirttolenkki sydämen ympärillä olisi löystynyt. En vielä halunnut nousta ylös tai avata silmiäni, pelkäsin oloni palaavan ennalleen.
”Wendy!” kuulin vierestäni. ”Wendy, onko kaikki hyvin?” se oli Esme, minun olisi pakko nousta.
”Kaikki on ihan hyvin”, mutisin, niin minä vastasin aina. Aina minulla oli ”kaikki ihan hyvin”. Avasin silmäni, mutta nousin ylös hitaasti. Katsoin aulaa järkyttyneenä; seinä vaate oli repeytynyt, kukkaruukut palasina, lattia oli täynnä multaa ja kasvien lehtiä. Lasivitriinin lasiovet olivat myöskin särkyneet ja muuten tumma kaappi halkeillut kauttaaltaan. ”Voi ei”, henkäisin.
”Mitä tapahtui?” Esme tivasi huolissaan.
”Wendy-” Carlisle yritti aloittaa, en tiennyt oliko hän vihainen vai ymmällään.
”Vannon, vannon, etten tee tätä tahallani”, kuiskasin järkyttyneenä, hirttolenkki sydämessäni alkoi jälleen kiristyä.
”Onko tätä tapahtunut ennenkin?” hän huudahti. Olisi pitänyt kertoa, minun olisi pitänyt kertoa, ajattelin. Näin kuinka Jasper nyökkäsi Carlislelle, ja tämä näytti pudistelevan päätään. ”Miksi ette kertoneet?” hän kysyi katsoen minua vetoavasti.
”En tiedä”, mutisin hämilläni. ”En tiedä mistä tämä edes johtuu.”
”Minä luulen”, käänsimme kaikki katseemme Jasperiin, ”että Wendy ei osaa hallita tunteitaan.” Jasper näytti olevan ihan tosissaan. ”Alice ei ole varmasti nähnyt yhtään kertaa Wendyn räjäyttävän mitään.” Alice nyökkäsi kiinnostuneen näköisenä. ”Wendy ei siis aio räjäyttää mitään. Sitä sattuu vain kun hän on vihainen, tai tunteet ovat muuten sekaisin. Hän ei ikinä puhu meille tunteistaan, tai muutenkaan pyri tuomaan niitä esille. Luultavasti et ole tehnyt sitä ihmisenäkään, kärsit vain hiljaisuudessa. ”
”Ja näin ne sitten purkautuvat ulos”, Carlisle totesi. ”Käy järkeen.”
”Mitä jos tätä tapahtuu enemmän?” Rosalie kysyi vihaisena. ”Aina kun Wendya ottaa päähän hän räjäyttää talon?”
”En tee sitä tahallani”, huusin kiukkuisena, aloin koko ajan tuntea oloni pahemmaksi.
”Rosalie, lopeta”, Jasper sanoi tuijottaen minua tiiviisti.
”Mitä?” kivahdin hänelle, Jasper ei vastannut. Kaikki katsoivat minua kuin häkkieläintä.
”Rauhoitu”, Edward murahti kärttyisästi, käänsin katseeni häneen. Hän vain seisoi siinä kukkaruukun palasten keskellä käskien minun rauhoittua. Menin aina suunniltani, koska hän oli niin mahdoton. Olin vielä halunnut tehdä sovinnon, ennen kuin homma kirjaimellisesti räjähti käsiin. Päätäni alkoi taas särkeä. ”Rauhoitu”, Edward toisti kyllästyneen kuuloisena. Katsoin vain häntä kylmästi päänsärkyni yltyessä ja yhtäkkiä hän ulvahti., aivan kuin kivusta. Tunsin pakotuksen pääni sisällä jälleen lievenevän.
”Mitä sinä teit?” Edward sähähti vihaisena hieroen olkapäätään.
”En tiedä”, vastasin järkyttyneenä. Juoksin suoraan huoneeseeni ja napsautin oven lukkoon.
Kävin lattialle makaamaan, tunteiden sekamelska ei ottanut helpottaakseen, pelkäsin jälleen räjäyttäväni jotain. Jokainen rikkoutunut tavara sai minut entistä sekaisemmaksi, ja taisin onnistua satuttamaan Edwardiakin. Toisaalta miksi taitoni ei toiminut myös elolliseen, jos onnistuin kerran posauttelemaan maljakoita. Eikä Edward edes ollut elossa.
Yhtäkkiä tunsin kuinka olo helpottui, ja vedin syvään henkeä. En ollut hajottanut mitään, joten Jasper luultavasti oli puuttunut asiaan. Miksi hän ei sitten muuttanut tunteitani ennen kuin hajotin aulan? Tahallaan kumminkin, että Carlisle saisi tietää.
”Joo, niinhän teki”, hieman huvittunut ääni kuului oveni takaa. Käännyin kyljelleni, että tuijotin suoraan ovea. Ääni oli kuulostanut aivan Edwardilta. ”Kyllä, se olen minä”, hän sanoi vielä huvittuneempana. ”Jasper on tässä vieressä.”
”Hei”, Jasper tuntui sanovan myös.
”Hei vaan”, vastasin kuuluvasti.
”Päästät sisään, tuntuu tyhmältä puhua ovelle”, Edward narisi.
”Miksi?” kysyin hieman yllättyneenä.
”Koska seinälle puhuminen vain tuntuu tyhmältä”, hän valitti nyreissään.
”Ei”, sanoin nauraen, ”vaan miksi haluat puhua?”
”Päästä sisään, saat tietää sitten”, hän vastasi alkaen koputtaa ovea.
”Hyvä on”, mutisin nousten ylös samalla ja avasin oven. Katsoin Edwardin kullanruskeisiin silmiin, muistaen samalla kaiken mitä olin tehnyt tai sanonut hänelle. Muistin jokaisen riitamme, sekä ensimmäisen tapaamisemme.
”Älä ajattele enää sitä, mitä sanoin sinulle”, hän sanoi hieman nolona luoden katseen lattiaan.
”Ei riidellä enää”, pyysin hymyillen surumielisesti, en tiennyt mikä teki hänen ystävyydestään minulle niin tärkeää.
”Ei, lupaan sen”, Edward vastasi hymyillen silmillään, vaikka ilme pysyi vakavana. Kunpa olisinkin silloin tiennyt lupauksen olevan täyttä hevon paskaa. Silloin pystyin vain olemaan onnellinen hänen lupauksestaan, ja helpotuksen tunteesta. Sitten muistin Edwardin olkapään, ja jäin tuijottamaan sitä. ”Siihen sattui vain silloin,” hän totesi vetäen oven perässään kiinni. Jasper ei ilmeisesti ollut tulossa. Edward meni makaamaan lattialle, ja menin itse viereen.
”Pystynköhän ikinä hallitsemaan tätä?” kysyin kääntäen kasvoni lattialla häneen päin. Ajattelin kykyäni, toivoin todella hänen tietävän asiasta jotain.
”Luulen niin”, hän sanoi kääntäen päätään niin, että katsoi minua silmiin.
”Et ole varma”, murahdin pettyneenä.
”Minullakin oli alussa vaikeuksia ajatusten lukemisen kanssa, kuulin päässäni kaikkien lähellä olevien ajatukset. Nykyään osaan vaimentaa muut, ja valita ketä kuuntelen”, Edward selitti. Tunsin pienen toivon kipinän kuolleessa sydämessäni, ehkä oppisin hallitsemaan kykyäni.
Me kaikki autoimme aulan siivoamisessa, jonka pilaamista pyysin Esmelta ainakin tuhat kertaa anteeksi, hän ei silti vaikuttanut vihaiselta. Kaikki tuntui taas olevan radallaan; en meinannut räjäyttää yhtään mitään ja elimme ihan normaalisti. Paitsi tietysti kaikkia olettamuksiani vastaan, minut pistettiin kouluun. Olin ollut varma etten joudu sinne, kun olin räjähdys altis. Carlisle selitti asian niin, että Jasper oli aina lähettyvillä. Hermostuessani hän siis rauhoittaisi minut, ainakin toivoin niin. Olin ollut koulussa jo viikon, se tuntui niin erilaiselta kuin ihmisenä. Jouduin keskittymään kovasti, että ihmisveren tuoksun aiheuttama polttelu kurkussa pysyisi aisoissa. Onneksi tiesin Jasperillakin olevan vaikeuksia, koska hän oli elänyt ennen Culleneita pitkään ihmisverellä.
Rosalien masennukseenkin sain tietää syyn. Edward kertoi, että hänen muuttumispäivänsä oli ollut lähellä, Rosalie inhosi oloa vampyyrina. Pakko myöntää, ettei se mitään herkkua minullekaan ollut
Oli ruokatunti, istuimme kaikki katsellen eri suuntiin. Meitä tuijotettiin edelleen paljon, vaikka ei mitään ensimmäiseen päivään verrattuna. Kaikista hauskinta oli kuulla ihmisten kuiskuttelu: melkein yksikään ei onnistunut juoruamaan niin hiljaa, etten olisi kuullut. Yritin keskittyä kuuntelemaan viereisen pöydän tyttöjen keskustelua, he kihersivät ja supisivat nopeasti. Onnistuin kuulemaan, kuinka he yllyttivät yhtä mustahiuksista tyttöä pyytämään Edwardia ulos. Sitten he hiljenivät ja kuulin kuinka yksi tuoleista kirskui lattiaa vasten, kun mustahiuksinen nousi ylös.
En malttanut odottaa Edwardin vastauksen kuulemista, nauroin ääneen innosta. Kaikki pöytäkunnastamme kääntyivät katsomaan minua kulmat kohollaan, mutta käänsivät sitten nopeasti katseet tyttöön, joka oli juuri kipittänyt seisomaan pöytämme viereen. Olisin niin halunnut kysyä, mitä asiaa hänellä oli, mutta keskityin näyttämään luonnilliselta tytön tuoksusta välittämättä.
”Niin?” Edward kysyi hieman ylimielisesti, mutta samalla hyvin hunajaisella äänen sävyllä. Tyttö vain tuijotti häntä silmiin lumoutunut hymy huulillaan, kunpa vain olisi tiennyt Edwardin kuulevan jokaisen ajatuksensa. Tai, minustahan oli vain hauskaa. Hihitin taas itsekseni, tyttö katsoi minua hieman paheksuvasti. Nopeasti hän kuitenkin käänsi katseen takaisin Edwardiin.
”Ajattelin vain, että oletko kiireinen tänä viikonloppuna?” tyttö kysyi hymyillen hieman. Hän oli ihan nättikin: mustat laineikkaat hiukset kehystivät pyöreähköjä kasvoja, hän ei ollut mikään langan laiha, mutta ihan normaali kokoinen. Reilusti hän näytti ainakin meikanneen, tuuheiden ripsien takaa katseli kaksi vaaleansinistä silmää. Huomasin heti ettei tämä ollut tyhmä. Pikemminkin tytön katseesta huomasi, että hän osasi tulkita ihmisiä, ehkä jopa paremmin kuin hyvin.
”Olen pahoillani, mutta minulla on suunnitelmia”, Edward totesi, hän nauroi silmillään, mutta hymyili tytölle pikaisesti.
”Saanko kysyä kenen kanssa?” tyttö ei enää edes hymyillyt, hän oli kääntynyt tuijottamaan minua.
”Älä minua katso”, naurahdin pilkallisesti.
A/N: Toivottavasti piditte, iteltäni jäi olo kamalan epävarmaksi tästä luvusta (:
-
Jee, on jatkoa jo odotettukin :D
Minusta Wendy on ihana ja olet tässä jotenkin saanut Edwardiinkin tietynlaista syvyyttä.
Rakastin. Jatkoo, äkkiii :D:D
-
Yritän kirjotella nopeesti ;D
-
A/N: Tämä on lyhyempi kuin muut ja aika reilusti. Mutta halusin jättää näin kivaan kohtaan. ;D Kommentoikaa! Ja vielä kerran kommentoikaa!
6. Poissa silmistä, poissa mielestä
Tyttö yritti ja yritti, mutta Edward torjui hänet aina. Huomasin kuinka Edward muuttui tylymmäksi, joka kerta. Minä vain nauroin ja nauroin, joka kerta. Se otti tyttöä aivoon, otti se kyllä Edwardiakin. Kolme viikkoa koulua oli takana, ainakin yhdeksän epätoivoista treffipyyntöä. Opin tytön nimenkin, se oli Amanda. Amanda oli ihan kiva nimi, liian kiva tälle tytölle. Edward suki kuparinruskeita hiuksiaan ennätys paljon päivässä, se oli suuren turhautumisen merkki. Emmettkin nauroi heille, me molemmat olimme löytäneet yhteisen pilkankohteen.
Edward oli aivan totaalisen huono näissä asioissa, torjunta torjunnan perään, mutta Amanda ei lopettanut. Edward ei sanonut ettei ollut kiinnostunut, hänellä oli vain aina muuta tekemistä.
”Sano hänelle”, Edwardin otsa rypistyi hänen pudistellessa minulle päätään. Amanda oli tulossa meitä vastaan juuri käytävällä. ”Olet idiootti”, mutisin.
”Edward-”
”Amanda, minulla on nyt vähän kiire”, hän mutisi kiiruhtaen käytävää eteenpäin. Kipitin kiireesti perään. Odota, marmatin hänelle ajatuksillani.
”Mikset sinä sanonut?” kysyin turhautuneena. Amanda ei koskaan jättäisi häntä rauhaan tällä menolla.
”En halua loukata”, Edward sanoi kuulostaen vilpittömältä.
”Minua sinä ainakin voit loukata ihan milloin vain”, tämä, jos jokin oli loukkaavaa, Amandalla oli väliä, muttei minulla.
”Ei se ole noin mustavalkoista”, hän yritti korjailla tilannetta, minä taas yritin tulkita hänen ilmeitään.
”Eikö?”
”Sinähän olet perhettä.”
”Edward, tuo oli hyvä”, hänen selityksensä oli taas ihan surkea, mutta hän sentään sanoi minun olevan perhettä.
”Totta se on, en pidä ulkopuolisten loukkaamisesta”, hän selitteli edelleen. Kai minä voisin uskoa, hänestä ei saanut taas mitään muutakaan irti.
”Edward”, aloitin vakavasti, ”sinun on jätettävä hänet.”
”Miten jätetään joku, jonka kanssa ei olla yhdessä?” hän kysyi pyöritellen silmiään.
”Tiedän ettet kannata avioeroja-”
”Turpa kiinni”, Edwardin ärsyttämisessä oli kyllä oma hohtonsa.
Kävelimme matikanluokkaan ripeästi, ja istuimme vierekkäisissä pulpeteissa luokan takaosassa. Inhosin matikkaa, mutta vampyyrinmuistilla se oli helpottunut huomattavasti. Tarvitsi kuunnella opettajan selostukset vain kerran.
Minusta meidän matikan opettaja oli ihan kiva, semmoinen leppoisa mummeli. Hän ei huutanut kellekään, tai käyttäytynyt ärsyttävästi. Hänen harmaat hiuksensa olivat löysähköllä nutturalla, toisaalta hän oli aika mitään sanomattoman näköinen. Kuitenkin vasemmassa nimettömässä kimalteli sormus, muutenkin pidin ihmisten tutkailusta tarkoilla silmilläni. Amanda oli varsin kiinnostava yksilö, hänen silmiensä itsevarma katse ei näyttänyt murentuvan millään. Hän ei pitänyt minusta, no, en minäkään hänestä. Inhosin kaikkia, joille Edward ei sanonut suoraan mielipidettään.
Edward tuhahti vieressäni, hän nojaili käsiinsä. Minä en osannut käyttäytyä niin luonnollisesti, en meinannut aina muistaa räpäytellä, tai näyttää hengittävän. Ihmisten tuoksu sai poltteen kurkussa aina pahenemaan, mutta minä hillitsin itseni hyvin. Paremmin, kuin normaalit vastasyntyneet, silmänikin olivat muuttuneet jo meripihkanvärisiksi. En siltikään näyttänyt luonnolliselta, tiesin istuvani jäykän näköisenä. Ongelma oli, että oloni tuntui aina yhtä rennolta, istuin kuinka jäykästi tahansa.
”Mitä tuo ajattelee?” kuiskasin Edwardille. En edes miettinyt ketä tarkoitin, aloin vain hieman pitkästyä.
”Kuka?” tästä pelistä hän ei pitänyt, olin alkanut harrastaa sitä liikaa. Halusin vain jotain viihdykettä.
”No…” mietin hetken aikaa, ajattelin vaaleahiuksista tyttöä edessä.
”Matikkaa”, no olipa taas kuivaa, hän voisi joskus edes värittää totuutta, jotta saisin hupia. ”No”, Edward jatkoikin nyt kiinnostusta herättävällä äänellä. Kuuntelin silmät kiiluen innosta. ”Näetkö tuolla tuon pojan”, hän mutisi hiljaa ja nyökäytti luokan etuosaa kohti.
”Ruskeat hiukset?” Edward nyökytteli.
”Hänen äitinsä…” hän aloitti, mutta piti dramaattisen tauon. Odotin kärsimättömänä. ”….on ufo.” innokas ilmeeni vaihtui murjotukseen. Puhuimme aina niin hiljaa, että muut eivät kuulleet. Puheitamme olisiv armasti ihmetelty.
”Ei naurata”, murahdin.
”Kyllä se tavallaan naurattaa”, hän vastasi hykerrellen. Edward ja hänen huono huumorinsa.
Päivä jatkui ihan samalla tavalla, kuin aina. Me menimme syömään samaan pöytään, jossa aina istuimme. Jokaisen ruoka vain odotti koskemattomana edessä, Alice selitti innoissaan viikonlopun tulevasta ostosretkestä.
Katselin ympäröivää elämää. Ihmisten seuraaminen oli toisaalta aika tylsää, mutta onnistuessani poimimaan näköpiiriin jotakin kiinnostavaa, sain uutta puhtia. Huomasin kuinka hieman kauemmassa pöydässä istuva poika tuijotti enkelikiharaista tyttöä.
”Mitä tuo ajattelee?” kysyin taas Edwardilta hiljaa. Typerys ei vastannut, tuijotti vain eteensä. ”Pässi”. mutisin kiukkuisena.
”Wendy”, Alice sanoi helisevällä äänellä, ”sinun on lähdettävä ostoksille lauantaina.”
”Ei todellakaan ole”, Rosalie totesi nyrpistäen nenäänsä. Emmett tirskahti, mutta pysyin täydellisen tyynenä, kiitos Jasperin.
”Edward?” kuulin raivostuttavan tutun äänen takaamme. Amanda vain ei tajunnut lopettaa.
”Etkö voi jo luovuttaa”, totesin kovalla äänellä. Edwardin silmät laajenivat lautasen kokoisiksi.
”Anteeksi?” Amandan hieman noussut ääni värisi hieman. Käännyin katsomaan häneen päin tuolillani.
”Edwardia ei kiinnosta. Etkö tajua, hänhän torjuu kaikki yrityksesi?”
”Onko tuo muka totta?” Amanda kysyi katsoen Edwardin takaraivoa, tyttö oli osoittautunut tyhmemmäksi kuin odotin.
”Kyllä se tavallaan on…” hyvä Edward, kannustin mielessäni. Hän mulkaisi minua pahasti.
Luulin Edwardin suuttuvan minulle kovasti, mutta vastoin kaikkia odotuksia hän tyytyi vain kieltämään minua sekaantumasta asioihinsa. En luvannut mitään tietenkään, mutta suostuin harkitsemaan aina hieman ennen kuin avaisin suuni. Hän vain pudisteli päätään jättäen asian sikseen.
Otin kaiken kunnian siitä, ettei Amanda enää ahdistellut Edwardia. Ei ahdistelua kahteen viikkoon, sehän oli minun ansiotani! Hän tyytyi vain tuijottamaan minua inhottavasti sinisillä silmillään. Ei se edes kiusannut minua, tai ehkä hieman. Yritin pyytää Edwardia kertomaan mitä tyttö ajatteli. Ei kertonut, hän ei kertonut enää kenenkään ajatuksia.
Ensimmäisen kerran aloin vatvoa menneisyyttäni, kun kuulin kahden tytön juttelevan äideistään. Molemmat vain valittivat miten kamalia heidän äitinsä olivat, miten he asettivat koko ajan rajoja rajojen perään. Oikeastaan niin minäkin olin käyttäytynyt, ennen kuin isäni kuoli, mutta silloin äidistä tuli välitön. Ei häntä kiinnostanut mitä tein, tai kenen kanssa, hän vain oli. Itki ja nukkui, minä yritin tehdä ruokaa ja pitää hänet elossa. Viimeiset viisi vuotta ihmiselämästäni, minä olin ollut ilmaa. Sitten sain tarpeekseni, mutta yritykseni lähteä aurinkoon oli epäonnistunut aivan täysin. Niin, ja nyt olin tässä. Alaskassa.
Kaikesta huolimatta kaipaus muuttui pahemmaksi, hän oli sentään äitini. Mielessäni minä en nähnyt hänen kasvojaan, en muistanut isänkään kasvoja. Ihmiselämäni oli pelkkää sumua, se oli niin ahdistavaa. Muistin vain pääpiirteet, en yksityiskohtia. Pinnistelin, että saisin heidän kasvonsa mieleeni muistini kätköistä, mutten saanut. Oloni alkoi helpottaa aivan yhtäkkiä. Jasper, ajattelin. Kerrankin halusin tuntea kipua ja ahdistusta, se olisi minulle oikein. Ei minun olisi pitänyt jättää äitiä, mitä väliä sillä oli välittikö hän minusta. Minun olisi pitänyt välittää hänestä. Jos olisin päätynyt Floridaan, olisin voinut tulla takaisin tajuttuani virheen. Nyt kaikki oli menetetty, en vain voisi palata pitämään hänestä huolta. Halusin niin kovasti nähdä hänet, jotta edes muistaisin hänen kasvonsa. Niin kauan kuin eläisin.
Aloin kaivella lipastoni laatikkoa löytäen mustan suuren lompakkoni, sen välissä säilytin kaikkia tärkeitä lappusia. Tietenkin myös rahaa, jota olikin ihan rutkasti. Tungin sen käsilaukkuuni. Meinasin vaihtaa vaatteeni, mutta kuulin kuinka joku yritti avata lukossa olevan oveni.
”Hetki”, kuka tahansa sitten olikin, voisi odottaa hetken.
”Minä en muista kunnolla vanhempiani, ei tarvitse sinunkaan. Älä lähde!” Edwardin viimeiset sanat kuulostivat selvästi käskyltä. Heitin käsilaukkuni sohvalle, mutten päästänyt häntä sisään. Avasin lukon tuupaten häntä oven edestä kauemmas, jotta pääsisin ulos huoneesta.
”Miksi?” jos hänen muistonsa olivat pelkkää usvaa, miksi minunkin piti kärsiä?
”Sinulle tulee kuitenkin vain pahempi olo. Jos menet, muistat aina. Jos et mene, lopulta unohdat.”
”En olisi niin varma.”
En silti lähtenyt. Pelkäsin, hänen sanojensa olevan totta. Mitä jos ikävä muuttuisi pahemmaksi? En sitten ehkä osaisi pysyä poissa?
Joten jatkoin niin kuin ennen, menin viikonlopun jälkeen kouluun, se oli alkanut käydä hieman tylsäksi. Muistini oli niin hyvä, että väkisinkin osasin kaiken. Ihmisenä olin ollut ihan surkea, joten kai se loi jotain hohtoa tylsään lukioon.
Amanda oli lakannut välittämästä meistä viimein. Käyttäytyi kuten muut: pysytteli erossa meistä, mikä oli ihan hyvä. Tai niin minä luulin, sitten hän puhui minulle. Varmaan halusi ärsyttää, etsiä heikkoja kohtiani, mutta onnistui aivan liian hyvin.
”Hei Wendy?” kuulin äidinkielen tunnilla hänen huutavan luokan peräosasta. En vastannut. Ei minua kiinnostanut mitä hän aikoisi sanoa. ”Olen aina miettinyt, että miltä tuntuu olla adoptoitu?” hän jatkoi. Ajatukset äidistäni alkoivat taas nostaa päätään ikävästi, se sai minut ahdistumaan hieman. Hän tietysti odotti minun raivostuvan.
”Ei erikoiselta”, totesin tarpeeksi kuuluvalla äänellä. Yritin olla antamatta kuvaa, että sanat vaikuttivat minuun. Amanda oli hiljaa, pystyin tuntemaan kuinka hän porasi takaraivoani katseellaan. Edward tuijotti minua silmää räpäyttämättä, hän tiesi että minuun koski. Olo alkoi kuitenkin taas helpottua, kiitos Jasperin. En edes tiennyt mikä tunti hänellä oli menossa, mutta hän näkyi vahtivan minun tunteitani koko ajan.
Ruokatunnilla tein päätöksen salaman nopeasti, toivoin ettei Edward huomannut. Alice varmasti näkisi, mutta se ei estäisi yrittämästä. Toisaalta miksi he estäisivät minua, tämä ei kuulunut tippaakaan heille. Juoksin autolle niin nopeasti, kuin ihmisten katseiden seuratessa pystyin. Onneksi minulla oli Edwardin auton avaimet: olin pyytänyt saada ajaa aamulla. Tulimme kyllä aina kahdella autolla, mutta eivät he lähtisi perään. Miksi muka lähtisivät? Minulla oli kyllä vahva aavistus, ettei ainakaan Edward katsoisi lähtöä hyvällä. En vain käsittänyt miksi.
Olin juuri työntänyt avaimet virtalukkoon, kun Edward syöksähti istumaan etupenkille.
”Älä mene”, hän aneli. Edwardin tyyliin ei kuulunut anelu, hänen tyylinsä oli katsoa auton perää murhaavasti, kun olisin jo lähtenyt. Ja mennä kotiin murjottamaan, kun en totellut. Olla kuukausi tuppisuuna ja sitten palataan entiseen. Hän oli joko muuttunut, tai sitten tässä oli jotain mätää?
”Menenpäs”, totesin käynnistäen auton. En katsonut Edwardiin, kun aloin ajaa autoa pois parkista. Pysäytin hetkeksi kun olin saanut käännettyä.
”Joko lähdet mukaan tai jäät?” totesin tuijottaen tuulilasin läpi. En halunnut katsoa häntä silmiin, koska pelkäsin perääntyväni. Edward avasi oven ja poistui autosta. Vilkaisin autonpeiliä ja näin kuinka hän seisoi katsoen perääni. Hän ei näyttänyt vihaiselta, pikemminkin toivonsa menettäneeltä. Painoin lujaa kaasua, ja toivoin että osaisin ajaa Seattleen.
Edward
”Hän saa tietää”, huusin Carlislelle hänen huoneessaan, tämä oli hänen vikansa. Meidän olisi pitänyt kertoa koko juttu Wendylle jo aikaa sitten.
Ei kukaan voinut tietää, että hän päättäisi palata Seattleen. Carlisle ajatteli naputtaen samalla työpöytäänsä levottomasti.
”Meidän olisi pitänyt kertoa, Wendy suuttuu kamalasti!” huudahdin, ja minun teki mieli kumota pari kirjahyllyä nurin. Minun olisi pitänyt mennä hänen peräänsä, ja suostutella hänet kääntymään takaisin. Carlisle vain istui siinä työpöydän takana tyynenä, en edes jaksanut kuunnella hänen ajatuksiaan.
Lähdin Carlislen huoneesta ovet paukkuen, mutta en itsekkään tiennyt mitä tehdä. Mielestäni, Wendy ei ollut arvaamaton, oli alusta asti ollut pelkona, että jotenkin hän saisi selville. Hän toimisi samalla tavalla, kuin ennenkin: suuttuisi todella pahasti. Varmasti paljon pahemmin, kuin ikinä ennen. Meinasin pilata välimme asian takia jo kerran ennenkin, hän ei vain tiennyt mistä oli kyse. Nyt hän saisi tietää, hän osaisi yhdistää asiat.
Aika tuntui etenevän kuin tervassa, kun Wendysta ei kuulunut toisenkaan päivän jälkeen mitään. Hypistelin Rosalien autonavaimia koko ajan, mutta en vain saanut aikaiseksi lähteä, ehkä uskoin Wendyn soittavan minä hetkenä hyvänsä. Niin, minä istuin aulassa puhelimen vieressä näpräten avaimia. Vaikka kyllä Alice näkisi, ennen kuin Wendy soittaisi.
Rosalie ei päässyt lähtemään minnekään autollaan, joten hän oli poikkeuksellisen kiukkuinen, en silti luovuttanut avaimia.
Kului toiset kaksi päivää, eikä soittoa kuulunut. Jasper istuskeli vieressäni, vaikka hän ei edes pitänyt masentuneiden läheisyydestä, siksi Jasper oli vältellyt Wendya alku aikoina. Nyt, hän kuitenkin yritti rohkaista minua ajatuksillaan.
”Kun Wendy saa tietää, hän ei ikinä tule takaisin. Hän tekee jotain tyhmää”, totesin Jasperille pudistellen päätäni. Tiedän, hän ajatteli surullisena.
Wendy
Seattlessa ei satanut, mutta pilvinen taivas oli aivan tuttu näky. Ilma oli alkanut kylmetä. Ajoin sinne monta päivää putkeen, pysähtyen vain tankkaamaan. Jano raastoi kurkkua, muttei minulla ollut aikaa käydä metsästämässä, oli muutakin tekemistä. Minä olin pysäköinyt auton aivan entisen kotini lähelle, naputtelin nyt rattia odotellen milloin uskaltaisin mennä kurkistamaan ikkunasta.
Tarkkailin kotiani päivän, mutta jano ei antanut mielen rauhaa. Minun oli pakko murtua, ja lähdin etsimään jostain riistaa. Jouduin juoksemaan aika kauas, ennen kuin sain janoni hiljenemään. Se kuitenkin jatkui hiljaisella poltteella, niin kuin aina.
Istuessani takaisin autoon, ja tajutessani kotini näyttävän kuolleelta. Ihmettelin etten ennen ollut tajunnut sitä. Valot eivät syttyneet, eikä sisällä näkynyt liikettä. Alkoi hämärtyä, ja katulamput syttyivät. Ehkä minun pitäisi jo hoitaa homma loppuun.
Edward
”Hän soittaa! Wendy soittaa!”, kuului huuto ylhäältä, juuri ennen puhelimen pirinää. Jäykistyin hetkeksi, mutta minun pakko nostaa luuri ja painaa se korvalleni.
A/N: Kommenttia sitten vaan. Tiedän, että tapahtumat etenevät aika nopeast, mutta tämä ja seuravaa luku ovat tosi tärkeitä tulevaisuuden kannalta. Niin ne kommentit on sitten ihania ::)
-
:O :O ei tälläiseen kohtaan saa jättää! Iiks, mistä nyt on kysymys? Kuolen tänne, jollen saa jatkoa!!!
Nopsaa lisää!!!
-
A/N: Seitsemäs luku! Toivottavasti miellyttää, ja ei ois hirveesti virheitä. :D Kommentit tosi toivottuja :D
7. Hieman hulluja
Huone oli täynnä kivikasvoja, jokainen kätki ajatuksensa ja tunteensa taidokkaasti. Oli vaikea sanoa olivatko he uteliaita vai eivät, ehkä näin muutaman katseessa pilkahduksen, joka kertoi mielenkiinnosta, mutten voinut sanoa varmaksi.
Vain yksi hymyili salaperäisesti silmäillen minua, kuin haluten ratkaista arvoituksen, ja se arvoitus olin minä. Viimein hän nousi ylös valtaistuimen näköiseltä tuoliltaan, ja käveli minua kohti käsi ojennettuna. Kavahdin vaistomaisesti hänen kalpeiden sormiensa ulottumattomiin, silloin hän alkoi nauraa hersyvästi.
”Joten, kuka sinä olet kaunokainen?” hän kysyi naurahtaen, mutta kohotti kulmiaan odottavasti.
”En kukaan”, totesin yrittäen pitää kasvoni peruslukemilla. Hän alkoi jälleen nauraa, kukaan ei lähtenyt siihen mukaan, ei ollut lähtenyt missään vaiheessa. Sen täytyi olla joku sanaton sopimus.
”Vai et kukaan”, hän totesi astellen minua ympäri, nauraen koko ajan. Viimein hän pysähtyi ojentaen minulle kättään, tuijotin valkeita sormia miettien kuumeisesti. Tiesin mitä tapahtuisi, jos tarttuisin noihin pitkiin täydellisiin sormiin. Ojensin oikeaa kättäni hitaasti, hänen sormenpäitään kohti, ja juuri kun ne olivat kohtaamassa pysähdyin. Käänsin katseeni hänen punaisiin silmiinsä, hän oli vakavoitunut hieman, mutta hymy näytti juurtuneen hänen kasvoihinsa. Liikautin kättäni sen verran, että sormemme hipaisivat kevyesti toisiaan, se riitti. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, sitten hän tarttui käteeni kunnolla. Yritin peittää säpsähdykseni, mutta hän nauroi taas ja kumarsi minulle liioitellusti.
”’Ei kukaan’ on Wendy”, hän huudahti kovaan ääneen, haluten jokaisen kuulevan, vaikka olisivathan he kuulleet vähemmälläkin. ”Meidän kaikkien pitäisi toivottaa hänet tervetulleeksi.”
”Onko tämä aivan tarpeellista?” kysyi äkkiarvaamatta paikelle pyyhältänyt valkohiuksinen vampyyri. Hänen verenpunaiset silmänsä kirkuivat niin valkoisissa kasvoissa, joita hiukset vain korostivat. Kädestäni pitävä herra alkoi jälleen nauraa, mikä ei huvittanut toista ollenkaan.
”Hyvä Caius, hän on vallan erikoinen!”
”Aro”, Caius totesi kiristellen hampaitaan.
”Usko minua”, Aro vastasi hymyillen.
”Marcus!” Caius huudahti kimpaantuneena. ”Mitä mieltä olet?”
”Aina on tilaa yhdelle”, puisella valtaistuimella istuva vampyyri vastasi, hänen äänensävystään päätellen asia ei kiinnostanut tippaakaan.
”Suotko meille kunnian jäädä?” Aro kysyi minulta hymyillen. ”Lupaan, että meistä on apua.”
”Jäädäksenihän minä tulin”, totesin hymyillen mielistelevästi.
”Rakastan tätä tyttöä!” Aro huudahti ja alkoi nauraa jälleen. Nyt kasvoilleni levisi oikea hymy, ehkä tämä oli minun paikkani, ehkä löysin sen viimein.
Kolme kuukautta myöhemmin
Volturien opetusmetodi: syvältä, syvältä, todella syvältä. Opetusmetodin nimi: Jane ja Alec.
”Inhoan teitä”, mutisin maatessani kovalla kivilattialla, jälleen kerran. Janen ällöttävä kiherrys kaikui korvissani. Toisaalta, tätä vartenhan tänne tulin, että oppisin hallitsemaan kykyäni. ”Nousen ihan kohta.”
”Sinun on noustava nyt”, Alec sanoi ja repäisi minut ylös.
”Tauko?” kysyin toiveikkaana.
”Ei taukoja, tiedät säännöt”, Jane hymyili ivallisesti.
”Inhoan teitä”, sitten en enää kuullut, nähnyt, tuntenut mitään. Olin vain loukussa pääni sisällä. Yritin vapauttaa voimat, mutta en ollut näinä kuukausina harjaantunut paljoakaan. Alec oli paljon pahempi, kuin Jane. Jane sai minut heti raivostumaan, mikä vapautti räjähdykset.Nyt haluan posauttaa Alecilta pään irti, ajattelin mutten uskonut ulkomaailmassa tapahtuneen mitään erikoista. Pää irti, pää irti, pää irti, jankutin mielessäni. Puhekykyni menettäneenä en voinut edes kysyä, oliko pää lähtenyt. Kaivelin mieleni perukoita, mutten vain osannut hallita kykyäni itse. Silloin räjähti, milloin räjähti. Onnen kauppaa. Viimein palasin maanpinnalle, Alec näytti tyytyväiseltä itseensä.
”Eikö mitään?” huokaisin.
”Hiuskarvakaan ei taittunut”, Jane ylpeili veljensä puolesta. Nyrpistin nenääni, mikä akka. Ja sitten olikin Janen vuoro. Kiljumisesta olin jo päässyt, luojan kiitos. Jane kihersi jossain, sitä ärsyttävää nauruaan. Minä kouristelin lattialla nöyryytettävänä, hetken ajan pään sisällä jyskytti. Sitten kuului vinkaisu, ja olin taas vapaa. Nyt en aikonut jäädä lattialle makaamaan. Hyppäsin pystyyn kohdaten Janen raivoisan katseen, ja tunsin kuinka kipu valtasi minut jälleen. Mutta pääni sisällä jokin takoi seiniä, ja päästin raivon valloilleen Janen huudahtaessa uudelleen. Tuijotin häntä vihaisena, ja ilmaa halkoi metallin kirskahdus. Jane parkaisi, ja minä menetin näkökykyni ja kaikki muut aistini, juuri kun pääsin vauhtiin. Oli vain minä ja kiukku, joka hiipui.
Näköni selkeytyessä, Jane ja Alec näyttivät molemmat vihaisilta.
”Tuo ei ollut reilua”, kivahdin, miksi Alecin piti tulla väliin, hänen siskonsa piti kestää välillä höykytystä. Jane katsoi veljeään vihaisesti.
”Olisin pärjännyt itsekkin”, hän tiuskaisi, mihin Alec vastasi olan kohautuksella. Janen kääntyessä taas minuun, kipu sai vallan. Purin hampaita yhteen, mutta tiesin etten saisi mitään aikaan. Pää tuntui niin tyhjältä. Viimein hän lopetti , ja makasin jälleen selälläni kivilattialla. Helisevä nauru kaikui suuressa huoneessa, se taisi olla Volturien sairaus: mielipuolinen nauru.
”Oleeet heeeeikkoo”, Jane rällätti venyttäen sanoja ikävästi.
”Nautit tästä hieman liikaa.”
”Enkä siltikään tarpeeksi.”
Nousin ylös ja nyrpistin nenääni tytölle. Tämän päivän treenit olivat nyt ohi, en jaksaisi katsoa hänen lärviään enää hetkeäkään. En edistynyt, olin toivoton tapaus, mikä johtaisi hirvittävin ikäviin asioihin. Minusta ei koskaan tule hyödyllistä, joten he…päätin olla ajattelematta asiaa nyt.
Lähdin marssimaan suurta ovea kohti, mutta tunsin kuinka jompikumpi sisaruksista tarttui olkapäähäni.
”Ei tämä vielä loppunut”, Alecin ääni kuului ihan liian läheltä. Jäykistyin patsaaksi.
”Näpit irti”, sähisin. Ote ei ollut edes tiukka, se oli vain sellainen: älä lähde sovittua aikaisemmin, ote. Tartuin olkaapäni päällä lepäävään käteen, ja heilautin hänet voimieni takaa kivilattialle. Paukahdus oli korvia huumaava. Epäilin, että lattiaan tulisi jälki, mutta juoksin huoneesta nopeasti ulos, ettei Jane kiduttaisi minua hengiltä.
En voinut kuvitellakaan selviäväni ilman seurauksia, mutta oli se silti ihan uskomattoman siistiä. Culleneilla ei saanut koskaan tehdä mitään, sitä vaan oltiin yhtä suurta perhettä. Joskus kun olisi saanut höykyttää Edwardiakin ihan kunnolla…
Juoksin linnankäytävää pitkin ja ensimmäisten ovien kohdalla syöksyin sisään, tiesin päätyväni kirjastoon. Saisivathan he minut käsiinsä, mutta voisin yrittää pitkittää aikaa ennen sitä. Laitoin kirjaston ovet kiinni, niin hiljaa kun pystyin. Mutta ilmassa leijui vampyyrintuoksu, täällä oli joku muukin, kävelin hyllyjen välejä äänettömästi. Demetri istui sohvalla selaillen vanhannäköistä kirjaa.
”Mitä se mekkala oli?” hän ei edes kohottanut katsettaan kysyessään.
”Alec”, vastasin hymähtäen.
”Mitä hän teki?”
”Kaatui, tavallaan”, sivelin kirjojen sileitä selkämyksiä.
”Vampyyrit eivät kaadu.”
”Kerta se on ensimmäinenkin”, mutisin lueskellen kirjojen italiankielisiä nimiä. ”Kannatatko väkivaltaa?”kysyin ajankuluksi.
”Miksi kysyt?” Demetri murahti.
”Koska haluan tietää.”
”Ei se välttämättä ole oikea keino, mutta tehoaa se yleensä puhetta paremmin.”
”Perheessä, jossa ennen asuin-”
”Cullenit”, tapa, jolla hän lausui nimen kertoi halveksunnasta.
En ehtinyt alkaa tivaamaan enempää, kun kirjaston ovet paukahtivat auki. Alec marssi sisään. Kerrankin hän oli jättänyt siskonsa jonnekin, toivottavasti todella kauas. Vaistomaisesti selkäni painui kumaraan ja aloin murista varoittavasti. Hän hymähti pilkallisesti, yhdellä loikalla Alec oli edessäni. Suoristauduin hieman, jotta pystyin katsomaan häntä silmiin.
”Uskallat sittenkin kävellä täällä ilman siskoasi”, tietysti hänen ärsyttämisestään -tässä tilanteessa- ei olisi hyötyä.
”Sinun ei pitäisi pelleillä kanssani”, hän vastasi katsoen minua halveksuen.
”Taidan olla ongelmissa”, mutisin kääntyen Demetrin puoleen, Alecin mentyä.
”Olet”, hän naurahti kääntäen sivua, tämähän se vasta hauskaa olikin.
A/N: Kommentoithan? ;D Seuraavassa luvussa selviää miten Wendy päätyi Volterraan.
-
IIII!!! Wendy Volterraan :D Tykkäsin kauheesti. Jane ja Alec on ihanan pirullisii ja Aro juuri niinkuin kirjoissa.
Pidempäänkin olisin voinut lukea, mutta eipä tuo mitään. Palan halusta saada tietää lisää.
Haluaisin kirjoittaa pidempää, koska sinä ansaitset sen ja minulla olisi lisääkin hehkutettavaa, mutta koeviikko (IIIIKS!!) ja pakko mennä lukemaan enkkua
Jatkoa!!
-
Luin koko fikkisi tänään ja pakko kyllä sanoa, että kirjoitat aivan valtavan hienosti! Wendy on ihana henkilö, jotenkin niin aidon tuntuinen ja persoonallinen hahmo. Hänen suhteensa Edwardiin on mielestäni hyvä, sillä he ovat parhaita ystäviä, eikä väleihin kuitenkaan sotketa mitään romanttista (aivan, minusta Edward kuuluu Bellalle).
Juoni menee aina vain mielenkiintoisemmaksi. Hykertelin täällä aika huvittuneena, tuolle Wendyn suhtautumiseen noihin Volturin vampyyreihin. Mitenköhän tyttö tuonne Volterraan päätyi? Päättelin tekstistä sen verran, että Wendy haluaa opetella hallitsemaan kykyään? Onnistuit herättämään mielenkiintoni.
Hei, täällä odotellaan jatkoa! Pistäthän sitä pian :)?
-
Ihanaa!!!Kaks kommenttii!!!!!!Jatkan jatkon kirjottamista supervauhilla!!!!! ;D Jos saisin ens luvusta pitemmän ku edellinen. :)
-
Iiks, hei arvaatko mitä?
No rakastuin. Miksikäs en, kun Wendy on niin loistava hahmo ja sinulla on todella kiva tyyli kirjoittaa ja sitten vielä jätät noin törkeisiin kohtiin, ettei voi kuin olla seuraamatta aina ja sitten vielä kiva jos Wendy pääsee Volterraan ja sitten vielä Edwardin ja Wendyn kiusottelu on jotain niin hauskaa ja sitten vielä kirjoitat todella nopeasti ja sitten vielä ai niin Wendyllä muuten mielenkiintoinen kyky ja ai niin Jasper myös ihana kuten myös muut hahmot ja sitten vielä olet täysin sekoittanut pääni tällä ihanalla tarinalla ja sitten myös tällä hetkellä mietin kuumeisesti miten jatko menisi, mutta en kuitenkaan ole oikeassa ja sitten olet vielä todella ihana ihminen jos Volturitkin saavat jonkun ison roolin tässä tarinassa ja sitten ja kun se tapahtuu toivottavasti Wendy löytää vaikkapa jostain Alecista tai muusta Volturista itselleen parin ja sitten jollei löydä niin jostain muualta ja sitten olisi myös hauska jos pääsi ei sekoaisi tästä kommentista.
Jatkathan rakas?
- Annabelle
-
A/N: Jatkan tietysti!Kiitos kaikille jotka tykkäätte, tätä on niin ihana kirjoittaa. Kiitos pitkistä kommenteista. :D Joten tässä olisi kahdeksas luku, ja ihanaa jos kommentoisitte sitäkin. Voisi olla parempikin ja yritin tehdä pitkän ja kaikkea. Mutta sanokaapa te.. ;)
8. Pohjalla
Rehellisesti, en ikinä kuvitellut joutuvani tekemään mitään tällaista. Yritin kuunnella tarkkaan ja haistella, mutta särky oikeassa kädessä sumensi aisteja. Olin etsinyt jo niin tarkkaan, totta kai se jostain tulisi vastaan, mutta tarvitsisin sitä aika äkkiä. OllessaanVoltureista hirveimpien silmätikku, joutui todella tottumaan kaikkeen, aivan kaikkeen.
Palasin suurehkoon huoneeseen, jossa Jane ja Alec odottivat. Molemmat hymyilivät pirullisesti, he olivat niin häiritsevän samannäköisiä.
”En löy-”, lopetin lauseen kesken, koska Jane kikatti niin rasittavasti.
”Ehkä meidän ei kannata jatkaa vielä, et varmaankaan pysty keskittymään”, Alec naurahti ilkeästi.
”Jatkan siis etsimistä”, että heitä pystyikin vihaamaan. ”Ettekö oikeasti voi kertoa missä se on?”
”Tottakai”, Jane hymähti,”mutta asia erikseen haluammeko kertoa.”
”Taidan arvata vastauksen.”
”Mennään Alec”, Jane nauroi. Astelin heidän perässään pois huoneesta, ja minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ruveta etsimään uudestaan.
Koluttuani pari tornia päätin käydä katsastamassa oleilu huoneen, mikä olikin aika täynä vampyyreitä. Huomasin Demetrin, kun hän istui punaisessa nojatuolissa, ehkä hänestä olisi apua.
”Sinä osaat jäljestää”, totesin pyyhällettyäni hännen lähelleen.
”Niin?” Demetri ei ollut kamalan puhelias tapaus.
”Minä tavallaan hävitin yhden jutun….tai oikeastaan se piilotettiin…en löydä sitä.”
”Mitä hävitit?”
”Se..vähän noloa..oikeastaan…” mumisin epämääräisiä, hän tuijotti odottaen vastausta. En vain voinut sanoa sitä ääneen, ettei kukaan vain kuulisi. Vilautin hänelle pikaisesti oikeaa kättäni, mikä sai hänet nauramaan kovaäänisesti, kaikki kääntyivät katsomaan.
”Tämä ei ole yhtään hauskaa”, sihahdin. Demetri ei lopettanut hohottamista, mutta nousi ylös tuolistaan. Hän käveli verkkaisesti ovea kohti ja yritin tuuppia häntä ehjällä kädelläni, kaikki tuijottivat edelleen.
Demetri näytti johdattavan meitä kirjastoon, hohotuksensa lomassa. Kun viimein paukautin kirjaston ovet kiinni, aloin kypsyä häneen.
”Voitko auttaa löytämään sen?” ärähdin hiljaa, koska pelkäsin vieläkin jonkun kuulevan.
”Ehkä”, hän sai pihistyä naurunsa lomasta.
”Sinähän muutenkin löydät jokaisen ja ihan mistä vaan”, anelin.
”En ole erikoistunut ru-”
”Älä”, kiljahdin, hän ei saisi sanoa sitä ääneen, joku kuulisi kuitenkin.
”Osasit todella ärsyttää väärää henkilöä”, Demetrillä oli pakko olla todella kieroutunut huumorintaju, koska hän ei vain voinut lakata nauramasta.
”Auttaisit nyt”, pyysin nyyhkyttäen.
”Autan, autan”, hän naurahti. ”Haistan sinua, jotta pystyn jäljittämään sen.”
”Miksi?” olin luullut, että hän pystyi jäljittämään toisia enemmänkin mielen kautta.
”Jos et sattunut tietämään, niin etusormilla on aika vähän ajatustyötä”, hän katsoi minua virnistellen. Yritin olla, kuin en olisi huomannut älyäni ivaavaa äänensävyä.
Onneksi hän löysi sormeni ja toi sen minulle. Se oli kuulemma ryöminyt kolmannessa kerroksessa, en tiennyt että vampyyrien osat yrittivät palata takaisin. Se sulautui heti takaisin käteeni, mutta juureen jäi valkeaa ihoa vasten vielä valkeampi arpi. Ei sitä ihmissilmällä luultavasti huomaisi.
Demetri vietti välillä aikaa kanssa, en tiedä tekikö hän sitä säälistä vai muuten vain. Epäilin vahvasti, että hän yritti olla ystävällinen, kun Jane ja Alec kiduttivat minua minkä kerkesivät.
Toivoin kovasti, etten menettäisi enempää ruumiinosia, mutta kyllä tunnelin päässä näkyi hieman valoakin. Osasin jo hieman itse hallita taitoani, sain sen nopeammin vapautumaan, ei se aina toiminut. Edistystä kuitenkin tapahtui, vaikka Jane ei sitä ainakaan hyväksynyt millään. Joskus saisin hänet kiemurtelemaan lattialla paikallani, tai ainakin niin toivoin. Mutta en tänään, ajattelin kun kipu lävisti ruumiini, kuten jokaisena muunakin päivänä. Pystyiköhän sille tulemaan immuuniksi?
Samana iltana istuskelin muiden kanssa, olin lievästi sanottuna ulkopuolinen. Minua ei ollut olemassa heille, ja se oli varmasti Alecin aikaan saannosta, minua välteltiin luultavasti hänen pyynnöstään tai käskystään. Kukaan ei sentään tullut häätämään minua paikaltani pois. Havahduin lievästä horroksestani kun Heidin ja Chelsean puheet kääntyivät kiinnostavampaan suuntaan.
”Tiesitkö, että Lewis on tulossa takaisin?” Heidin silmät suurenivat, kun hän kuuli Chelsean kysymyksen.
”Lewis, Lewisko on muka tulossa takaisin?” hän kuulosti järkyttyneeltä.
”Kuulin kun Jane ja Alec puhuivat siitä”, Chelsea kuiskasi hiljaa. Epäilin vahvasti, ettei hänen olisi pitänyt kuulla sisarusten keskustelua.
”He mahtavat olla kauhuissaan”, Heidi hymähti pilkallisesti.
”Hieman, mutta paljon vähemmän kuin odotin”, Chelsea tuhahti. Minun olisi pakko kysyä kuka Lewis oli, aivan pakko.
”Anteeksi”, sanoin uteliaana, ”mutta kenestä te puhutte.” molemmat tapittivat minua ihmeissään, ehkä minun ei oletettu puhuvan.
”Periaatteessa hänelle voi puhua”, Heidi totesi, he olivat kyllä kamalia. Miksi minulle ylipäätänsä ei voinut puhua?
”Mutta Alec sanoi-”
”Kun Lewis astuu tänne, hänen käskynsä menettävät merkityksensä”, Heidi tiuskaisi keskeyttäen Chelsean vastaväitteen. Lewis taisi olla aikamoinen heppu, kun saisi noin suurta aikaan.
”Kerrotteko vai ette?” kysyin pyöritellen silmiäni.
”Aro, Caius ja Marcus muuttivat hänet ensimmäisenä”, Heidi papatti innoissaan, hän taisi rakastaa juoruja. No, kuka ei rakastaisi, minä ainakin nautin niiden kuulemisesta. ”Hän on heille oma, varsinkin Arolle. Ei ehkä uskoisi, mutta hän on heidän lapsensa.”
”No ei tosiaan uskoisi”, Aro ei vaikuttanut miltään isähahmolta, vaikka käyttäytyikin limaisesti.
”Heidän tilannettaan ei paranna ollenkaan se, että sinä saavuit”, Chelsea jatkoi kertomista.
”Enhän edes tunne sitä Lewisia”, totesin ymmälläni.
”Ei se ole siitä kiinni. Olet uhka: oppiessasi hallitsemaan kykyäsi, Jane ei ole niin tärkeä, kuin ennen. Lewis ja sinä saatte sisarukset tarpeettomiksi ja siitä he eivät tykkää”, hän puhui niin kuin Volterrassa vallitsi suuri salaliitto. Ja silloin tajusin mikä pelastaisi minut, Lewis. Hankkiutuisin hänen kaverikseen ja se olisi sillä selvä: Alec ja Jane menettäisivät ylivoimansa, heillä ei olisi enää otetta minuun.
”Milloin hän tulee?” kysyin Heidiltä säteillen.
”Viikon sisään kai”, se olisi aika pitkä aika… Kuinkahan monta sormea siinä ajassa pystyisi menettämään?
Tilanteeni ei ollut kovinkaan huono Volterrassa, olisi voinut olla huonomminkin. Sain uuden viitankin, koska entinen ”katosi”. Tiesin pirun hyvin minne se hävisi, mutta en halunnut vaikuttaa avuttomalta, joten en kertonut Arolle tai muillekaan. Hän olisi kuitenkin vain nauranut, ja se olisi ärsyttänyt. Silti halusin parannusta tilanteeseen ja takerruin tuntemattomaan henkilöön aivan liikaa. Laskin päiviä milloin salaperäinen Lewis saapuisi, häntä odottaen jaksoin päivästä toiseen. Minusta tuli hyvin varovainen, en halunnut kestää kidutusta. Piileskelin parhaani mukaan ja odottelin pelastajani saapumista. Rymysin jokaisen linnannurkan ajankuluksi ja katselin ällöttäviä maalauksia. Kului viikkoja. Lewista ei näkynyt.
Masensi, kolmen viikon odotuksen jälkeen sain tarpeekseni ja viha nousi pintaan. Olin juonut harvoin, vältellyt Janea, Alecia ja monia muita parhaani mukaan, raahautunut harjoituksiin, kaikki ihan turhaan. Lewis oli varmaankin keksitty hahmo, ja Alec ja Jane olisivat vain keksineet hänet, minun kiusakseni.
Katsoin kallista kultakelloani surullisena, se näytti kahtatoista, ilta tai aamu, ihan sama. Olisi aika saada päivän annos kidutusta, astelin tuttua huonetta kohti.
”Täällä ollaan”, mutisin, etsien varjoista samalla vampyyreita.
Minuun iskettiin aivan yllättäen ja yritin pitää silmät auki. Kipu repi heikkoja hermojani riekaleiksi.
”Etkö edes yritä puolustautua? Eikö olekin todistettu taas, ettei sinusta ole mihinkään.” Alec olisi saanut minut itkemään, jos vain olisin siihen pystynyt, mutta samalla yritin vapauttaa pään sisällä myllääviä tunteita. Epätoivo muuttui raivoon ja kivusta huolimatta yritin keskittyä ainoastaan siihen. Jane ivalliset huudot olivat viimeinen tikki, ja hänen kirkaisunsa myötä kipu loppui, kuin seinään.
Kipu oli pitänyt tunteet tavoittelemattomissa, mutta mieleni ollessa vapaa, saatoin tuntea kaiken kuluneilta viikoilta ja kohdistaa sen Janeen. Puristin silmät kiinni ja keskityin, mikä ei ehkä ollut kovin hyvä idea. Alkoi kuulua melua ja Alec manasi kovaan ääneen, en halunnut avata silmiäni ennen kuin pää tuntui tyhjältä. Paukahdusten ja metallisten kalahdusten hiljetessä avasin silmät räpäyttäen pari kertaa.
”Helvetin helvetti”, totesin katsoessani hävitystä. Alec oli kyykyssä selällään retkottavan Janen vieressä, hiippailin katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Sinä revit hänet”, Alec sähähti. Katsoin hänen viittaansa, joka oli repeytynyt monesta kohtaa, mutta hänen siskonsa vaatteet olivat kerrassaan riekaleina.
”Miten?” kysyin tyrmistyneenä.
”Pystyt tekemään näköjään mielelläsi aiheuttamaan aikamoista tuhoa.”
”Sinä et repeytynyt”, vastasin, tunsin suurta onnistumisen iloa, vaikka olinkin melkein tappanut jonkun.
”Juoksin pois täältä”, Alec murahti, katsoin ovea, siitäkin osa lojui puusäleenä lattialla.
”Hän ei näytä revityltä”, totesin, en kyllä koskaan ollut nähnytkään repeytynyttä vampyyria.
”Palaset ehtivät jo kiinnittyä takaisin”, hän vastasi, Jane näytti aika kuolleelta, mutta niinhän me kaikki.
Lähdin astelemaan pois huoneesta ja hypähtelin lattian lohkeamien yli. Musta, raskaan näköinen kattokruunu lojui vääntyneenä keskellä huonetta, mikä sai minut hymyilemään leveästi. Olin matkalla ilkeäksi sadistiksi. Ajatus sai minut nauramaan. Pitäisi heti kertoa Arolle.
Luulin, että hän olisi arkisempaan käyttöön tarkoitetussa valtaistuinsalissa, mutta ei siellä ketään näkynyt. Koputin siis oikean valtaistuinsalin oveen ja odotin, että ovet vedettiin auki. Kaikki kolme ylimystä istuivat tuoleillaan ja melkein kaikki muut Volturit seisoivat sivustoilla. Kävelin Aron eteen ja kumarsin pienesti, koska tilaisuus vaikutti niin muodolliselta. Hän ojensi kättään ja kävelin niin lähelle, että saatoin hipaista sitä , sen jälkeen kävelin reunustalla Demetrin viereen.
Aro kuiskasi Caiukselle ja Marcukselle jotain, ennen kuin kuului koputus. Tunnelma olikin ollut aivan kuin odotettaisiin jotain. Felix veti oven auki ja sisään käveli siistiin valkoiseen nappipaitaan ja mustiin housuihin pukeutunut vampyyri. Kengät kiilsivät uutuuttaan, hänen askeltensa tahdissa.
Hämärästi valaistussakin huoneessa, hänen vaaleat hiuksensa välkehtivät kullansävyissä. Silmät olivat kauniin pyöreät, mutta synkänpunaiset. Tummat,paksut kulmakarvat olivat mietteliäästi hienoisesti rypyssä. Huulet juuri sopivan täyteläiset leukaan nähden. Hän näytti hyvin lempeältä, punaisista silmistä huolimatta. Hän katseli ympärilleen silmäillen jokaista Volturia, kohdallani hänen katseensa pysähtyi. Kasvoille nousi ehkä hieman huvittunut ilme.
”Tuo on siis se uusi pentu”, hän tokaisi naurahtaen, ja ensivaikutelma pirstoutui mielessäni. Katsoin häneen vihaisesti. Mies sävähti hieman ja näytti purevan huultaan, pitikö hän minua ällöttävänä tai jotain? Tuijotin häneen, nyt hän rutisti silmänsä kiinni kivuliaan näköisenä ja tajusin mitä tein. Käänsin äkkiä katseeni pois.
”Hei olen-” hän jätti lauseensa kesken irvistäen. Olin kääntynyt jälleen hänen puoleensa, hän puhui minulle niin ällöttävän ylimielisesti. Se ei ollut samanlaista kuin Alecilta ja Janelta, jotka olivat vain epävarmoja asemastaan ja käyttäytyivät siksi niin. Tämä mies piti minua oikeasti jonain todella alhaisena. Katsoin poispäin taas, että hän saisi sanoa asiansa loppuun. ”Olen Lewis”, ja suuttumukseni katosi savuna ilmaan. Lewis, Lewis oli oikeasti olemassa. Nopeasti hän kuitenkin harppoi pois.
”Menkää”, Marcus murahti istuimeltaan ja kaikki aloimme lipua ulos salista.
”Hän on myöhässä”, kuiskasin Demetrille, joka tajusi ilmeisesti heti minun puhuvan Lewisista.
”Ja aika rutosti”, hän tuhahti avaten meille kirjaston ovet. ”Mistä kuulit edes, että hän tulisi?”
”Heidi ja Chelsea kertoivat.”
”Alec kielsi meitä nimenomaan kertomasta sinulle mitään.”
”Luulin, että me olemme kavereita”, sanoin järkyttyneenä. En olisi uskonut Demetrin tottelevan Alecia ja Janea.
”Tiedän silti, mikä on hyväksi minulle”, hän nauroi ja vilkaisi sormeani.
”Hyvä pointti”, niin minäkin olisin tehnyt, sormet oli ihan mukava säilyttää. ”Heidin puheista päätellen, Lewis on jotain todella erikoista. ”
”Hän on älykäs ja muuta sellaista. Ei erikoistaitoja, mutta Aro, Marcus ja Caius pitävät häntä vertaisenaan, tai ainakin melkein”, Demetri valitsi kirjoja hyllystä puhuessaan. ”Hän oli ensimmäinen, jonka he muuttivat.”
”Hän näyttää mukavalta”, totesin valiten itsekin kiinnostavilta näyttäviä kirjoja. Demetri kääntyi katsomaan minua silmiin, ja hänen suunpielensä nyki.
”Silti savustit aivoja ulos hänen päästään.”
”No en kyl-”
”No kyllä”, Demetri jatkoi räkättäen ja käveli sohvapöydän luokse, hän laski kirjat kädestään nauraen.
”Ehkä, mutten sanonut hänen olevan mukava. Sanoin, että hän näyttää mukavalle”, aina joutui selittämään sanomisensa. Hyvällä tuurilla vain kerran, huonolla kolme.
”Hän todellakin maailman hirvein vampyyri”, Demetri hekotti.
”Onko sinun turvallista puhua tuollaisia, jos et halunnut ongelmia muutenkaan”, kysyin närkästyneenä.
”Hän ei häpeile sitä, hän vain on todella ilkeä ja suorasanainen. Sellainen hän haluaa olla”, Demetri vastasi. ”Etkä sinä halua lukea tuota.” katsoin ihmeissäni kirjaa, jota pidin kädessäni.
”Mikä vika?” nurisin, ja aloin lukea takakantta. Irvistin, ja tungin kirjan takaisin hyllyyn. ”En todellakaan halua lukea tuota.”
Seuraavat päivät yritin päästä Lewisin puheille, mikä ei ottanut onnistuakseen. Arokin tiesi varmasti mitä suunnittelin, muttei osoittanut ainakaan tietävänsä. Ehkä hän ei viitsinyt huolehtia toisten asioista. En tiennyt missä Lewis edes yleensä oleili, joten seilailin vain ympäri linnaa mahdollisimman usein. En enää harjoitellutkaan säännöllisesti, joten vapaa-aikaa oli riittämiin.
Luin kirjastoa kovaa vauhtia läpi, ja olin oppinut kieliä vaikka muille jakaa. Suunnistinkin tapani mukaan kirjastoon, jossa harvoin oli muitakin minä tai Demetri.
Nyt haistoin kuitenkin iljettävän hajun. Se oli Alec. Hän istui minun sohvallani, lukien minun kirjojani… tai okei, mikä täällä olisi minun? Olin vain itsekkäästi ajatellut, että kirjasto olisi reviirini.
”Hei Cullen”, katsoin Alecia nolona, kukaan ei kutsunut minua Culleniksi. Hän sai sen kuulostamaan pahimmilta nimeltä, millä toista pystyisi haukkumaan. Sillä kertaa muisto pulpahti pinnalle, ikävien asioideni merestä.
”Voinko lainata puhelinta?”
”Mikäs siinä, se on tuossa takahuoneessa”, nuori rättipäinen tarjoilijapoika vastasi. Oli aika vastuutonta päästää tuntematon liikkeen takahuoneeseen, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.
Valitsin numerot ja puristin luuria tiukasti. Tuut… tuut… tuut…..
”Wendy?”
”Hei Edward”, vastasin aralle äänelle.
”Tuletko kohta takaisin?”
”Se vähän riippuu”, sormeilin hermostuneena puhelimen johtoa, ”kun mietin miksi en olisi saanut lähteä?” langan toisessa päässä oli hiljaista. ”Tiesitkö sinä, mitä minä löytäisin täältä?”
”Kukaan ei ollut varma”, Edwardin ääni kuulosti kimeämmältä, kuin ikinä ennen, ehkä puhelin vääristi hieman.
”Joten, et siis tiennyt minua odottavasta hautakivestä?”
”Wendy, emme olleet varmoja…”
”Muistat varmaan kun oltiin ostoksilla, ja Alice näki näyn.”
”Kyllä.”
”Sama päivä on hautakivessä, sinä päivänä äitini kuoli”, varoin etten murskaisi luuria puristuksellani.
”Alice ei tiennyt yhtään kuka se oli, hän vain mietti miksi näki sen . Itse olin nähnyt äitisi ajatuksissasi, mutta en ollut varma olivatko he silti sama henkilö. Carlisle kielsi kertomasta, koska olit muutenkin hieman masentunut”, hän puhui nyt mahdollisimman rauhoittelevasti.
”Edward sinä olet aina varma, te tiesitte”, olisin voinut hakata päätäni seinään.
”Näyt eivät aina edes toteudu!” hän huudahti, mutta jatkoi heti perään: ”Silloin haastoin riitaa kanssasi, että unohtaisit koko näyn!”
”Ajattelitko, ettei se riita masentaisi minua?” hän osasi olla joskus niin tyhmä.
”Ei niin paljoa.”
”Olit minulle ainoa, jonka tunsin perheenjäseneksi!” karjahdin, minun olisi pitänyt hillitä itseni paremmin, ettei koko ravintola kuulisi riitaa.
”Tule kotiin”, Edward pyysi hiljaisella äänellä. ”Anteeksi, että valehtelin.”
”Norja kuulostaa ihan helvetin kivalta paikalta, Alaskaan verrattuna”, totesin laskien luurin takaisin kädet täristen.
”En ole Culllen”, tuhahdin Alecille. ”Eikä sinun kannattaisi olla minulle ilkeä.” mikähän ihme minut saikaan sanomaan noin? Alec katsoi minua odottavasti, pitihän hänen kuulla, miksi minulle ei kannattanut ryppyillä. ”Tiedäthän”, totesin vaatimattomasti, ”minä ja Lewis. Olemme ystäviä, joten-”
”Anteeksi mitä?” kuului hyllyjen takaa. Miksi Lewisin juuri nyt piti tulla kirjastoon.
A/N: Kommentoikaa, kiltit :)
-
Ihhihhihhihhiii, arvaa kuka huomas vast ny et tähä o tullu jatkoo
Kamala Edward, olisi pitänyt kertoa Wendylle, että sen äiti on kuollut.
Lewis on mielestäni mielenkiintoinen ja Jane ja Alec edelleen mahtavia. Varsinkin Jane on jotenkin paremmin toteutettu kuin missään aikaisemmin lukemassani fikissä, juuri tuollainen ilkeä ja pirullinen.
Äkkii sitä jatkkooooo??? Kiltti?
-
Kiitos. :D Kirjoittelen jatkoo nopeesti. ;D
-
A/N: Eipä menny ihan kuukautta. Anteeksi etten tämmösessä ajassa saanu enempää aikaan, mutta inspiraatio tulee ja se menee. :( Tämä luku nyt ei oo erityisen hyvä, mutta sanokaapa te. Kommentoikaa ja antakaa kritiikkiä nii tietäsin missä parantaa. :) Ja kommenteista inspiroituu tietenkin ja inspiraationi on tällä hetkellä vähän hukassa. Kiitos jo etukäteen. ;D
9. Ajatus karkuteillä
Valehtelu, valehtelu ei kannata, ei siitä koskaan näyttäisi olevan mitään hyötyä. Huonot valehtelija, ne jotka aina jäivät kiinni, niille siitä luonnollisesti oli vielä vähemmän hyötyä. Onneni oli kuulua viimeisenä mainittuun alisuoriutujien ryhmään, joita rangaistiin.
”Sattuuko?” Jane kysyi iloisena, kun nousin seisomaan lattialta.
”Ei tietenkään”, mutisin, vaikka päätä korvensi vielä hänen hyökkäyksensä jälkeenkin.
”Valehtelee, kuten hänelle on tyypillistä ”, Alec totesi ja sai siskonsa nauramaan.
”Eikö teille riitä, että harjoittelua lisättiin reilusti?” kysyin turhautuneena.
Alec naurahti. ”Ei.”
”Vihaan, vihaan”, mutisin kiukkuisena.
Yritin juuri kasata ajatuksiani, kun ovet pamahtivat auki ja Lewis asteli sisään. Kauhu kaksikosta taisi juuri tulla kolmikko, ajattelin murheellisena. Kaikki vain sen typerän sekaannuksen takia, joskus minun pitäisi oppia pitämään suuri suuni kiinni.
Kolmessa viikossa kidutusta kertyi tilille varmaan yhdeksän viikon määrä. Mieleni herkistyi kivun takia ja onnistuin satuttamaan toisia hieman helpommin. Hurjalla kidutuksella oli siis positiivista vaikutusta, mutta jotenkin se varmasti vaikutti älyyni. Tunsin oloni tyhmemmäksi, vaikka tuskin vampyyrien aivosolut tuhoutuisivat mistään. Demetri arveli minun tokenevan kunhan harjoituksia vähennettäisiin ja mieleni saisi ”parantua”.
”Miten jokin, mitä ei voi vahingoittaa voi parantua?” kysyin häneltä ihmeissäni.
”Mieli on monimutkainen”, hän vastasi. ”Kyllä vampyyritkin tuntevat iloa ja surua, siinä missä ihmiset. Sinua vain stressaa ainainen harjoittelu ja se vaikuttaa reaktiokykyyn ja muuhun. Sinä vain tunnet olosi tyhmemmäksi, en usko sinun oikeasti olevan tyhmempi. Ei kenenkään äly hiivu, sinulla on vain niin paljon muutakin ajateltavaa. ”
Säpsähdin pienestä horroksestani, en ollut keskittynyt hänen sanoihinsa ihan täysin. Tätä juuri tarkoitin, en jaksanut ajatella ollenkaan, olin vain.
”Juuri tuota tarkoitan”, Demetri saarnasi. ”Et ole ihan täällä”, hän sanoi ja osoitti kirjaston lattiaa. ”Olet jossain tuolla”, hän lisäsi osoitellen huolimattomasti kattoa.
Kohotin kulmiani. ”Mitä?” kysyin ihmeissäni.
”Elät pilvilinnoissa”, hän vastasi.
”Pilvilinnat ovat unelmia”, murahdin. ”Minä en ajattele unelmiani, en ajattele yhtään mitään. ”
Demetri kohautti olkiaan. ”No, joka tapauksessa, et ole ihan tässä maailmassa.”
Olisin oikeassa maailmassa, jos pääsisin helvettiin täältä, ajattelin vihaisena. En ollut ihan varma, miten Volterrasta lähdetään, ilman että vihainen vampyyrilauma seuraa perässä. Tosiasia oli se, että aloin inhota paikkaa. Saisinpa palata Norjaan, miksi pitikin lähteä. Kurkkuakin raastoi, en muistanut milloin viimeksi olin saanut verta.
”Milloin saa ruokaa?” kysyin kiukkuisena.
”Huomenna kai, tai niin Heidi sanoi”, Demetri vastasi, mutta lisäsi. ”Sinua harvoin näkee ihmisten kimpussa.”
”Se on julmaa teurastusta”, mutisin. Demetri tuhahti, hän ei välittänyt ihmisistä ollenkaan
Kävellessäni paripäivää myöhemmin harjoitushuonetta kohti huomasin, kuinka kuollut koko linna oli. Seinät olivat kiveä ja hohkasivat kylmää, vaikka ei se oikeastaan haitannut. En tiennyt kuka piti yllä linnan siivoamista, mutta puutteita siitä löytyi. Pöly teki ilmasta epämiellyttävää hengittää ja lamppujen keinotekoisessa valossa saattoi nähdä selvästi leijailevat pölyhiukkaset. Linnassa ei ollut edes yhtään viherkasvia, jokaisessa asuinrakennuksessa piti olla viherkasveja. Se oli kirjoittamaton sääntö. Siirryin kauemmassa seinästä punasävyisten seinävaatteiden kohdalla, niissä saattoi pesiä jotain epämiellyttävää.
Volturien viitatkin olivat huonoja, niiden kanssa juokseminen oli hankalaa. Ilmavirran tarttuessa viittaan vauhti hidastui, en muutenkaan tajunnut niiden ideaa. Ainoastaan hupusta oli hyötyä auringonpaisteessa ulkona, mutta kukaan ei mielellään mennyt ulos aurinkoon. Kukaan ei halunnut riskeerata henkeään, vain ulkoilman takia.
Joten, sitä elettiin tunkkaisessa linnassa ja odoteltiin Volturien tautia. Oireita olivat sekopäinen nauru, sumeat silmät ja hassu iho. Olin alkanut vasta lähiaikoina pelätä ympäristön vaikutusta minuun ja tuijottelinkin peiliin usein. Väitin Demetrille usein, että silmäni olivat jo utuiset, hän ei ottanut sitä vakavasti. Eihän ottanut mitään valituksen aiheitani vakavasti, varsinkaan viherkasveja. Hän käski lakata olemasta vainoharhainen ja ajatella koko linnaa hieman positiivisemmin. Demetrin mukaan maailmassa ei ole ketään yhtä negatiivista, kuin minä. Hän onkin idiootti. Ihan mukava idiootti.
Valittaminen oli melkein yhtä hyvää viihdettä, kuin harjoittelu. Osasin jo kaksi kuukautta kestäneen yliharjoittelun jälkeen satuttaa, silloin kuin halusin. Minun ei tarvinnut enää odottaa raivostumista mutta en osannut säädellä voimakkuutta. Odotin silti, että harjoittelua alettaisiin vähentää, mutta Lewis-joka-tietää-kaiken-kaikesta ei halunnut.
”Parempi, ettei päästetä sitä karkaamaan”, hän sanoi hymyillen ’ystävällisesti’.
Mulkoilin, häntä vihaisena. ”Ei se mihinkään karkaa.”
”Ei oteta riskiä”, hän nautti muiden alistamisesta ihan liikaa. Mieleni teki hajottaa hänet pieniin palasiin, sulloa jokainen pala erilliseen tulitikkuaskiin ja lähettää ne ympäri maailmaa.
”Voisin repiä sinut tähän paikkaan”, ärisin vihaisena.
Lewis naurahti ivallisesti. ”Ei kannata. Saattaa mennä puoli linnaa mukana”, hän totesi hymyillen.
Jätin hänet naureskelemaan Heidinsä kanssa sohvalle, että vihasin kaikkia. Jane ja Alec haluaisivat kuitenkin lopettaa harjoitukset, menisin etsimään heidät. He vihasivat Lewisia, joten suostuisivat ehkä harjoitusten lopettamiseen. Pieni ääni päässäni yritti muistuttaa heidän vihaavan myös minua.
En ikinä ollut joutunut vapaaehtoisesti etsimään heitä, minulle ei ollut hajuakaan missä he viettivät aikaansa. Koko paikassa oli varmasti satoja huoneita, joista jokainen pitäisi koluta. Olin harrastanut heidän takiaan hortoilua huoneesta toiseen jo ihan tarpeeksi.
”Missä he ovat?” mutisin vihaisena ja painelin vaativasti hissin nappeja. Tuntui, ettei rottelo ikinä tulisi kolmanteen kerrokseen.
Kun hissi hetken odottelun jälkeen ilmestyi paikalle, avasin oven ja astuin sisään nopeasti. Painoin alimman kerroksen painiketta, ja odottelin saapuvani pohjakerrokseen. Aloittaisin alhaalta ja toivoin todella heidän ilmestyvän eteeni mahdollisimman nopeasti.
Pohjakerros oli melkein kokonaan autotallia, siellä oli mitä erikoisempia työkaluja. Tai minusta ne olivat erikoisia, en tajunnut ruuveista tai muusta autoihin liittyvästä mitään. Kaikki autot olivat mustia, ja kiilsivät kuin uudet. Olisi kiva ajaa joskus, mutta en uskonut valtuuksiini kuuluvan päristely ympäri kaupunkia.
Olin varastanut auton Culleneilta, he tuskin sitä lähtisivät hakemaan takaisin. Olin saanut sen mukanani laivalla Norjaan, mutta jätin sen sinne. Olin matkustanut enemmänkin junalla Euroopan halki.
Kuulin metallin kolahduksia auton luota ja menin katsomaan kuka se oli. Felix teki jotain kumartuneena avonaisen konepellin ylle. Hän oli älyttömän suuri. Enemmän lihasmassaa, kuin Emmettillä. Huomattavasti huumorintajuttomampi tyyppi kylläkin.
”Oletko nähnyt Janea?” kysyin arasti, en juuri jutellut koko tyypille. Muskelimieshengaili joskus Demetrin kanssa.
”Miksi olisin nähnyt?” hän murahti pitäen katseensa auton sisuksissa.
Pakenin hissille, joka onnekseni oli vielä paikoillaan. Etenin kerros kerrokselta, kunnes löysin heidät sieltä mistä lähdinkin: kolmannesta kerroksesta. Tai ainakin toisen puolikkaan, ei ainakaan tarvitsisi
järjestää kohtausta. Alec ei ollut niin dramaattinen, kuin Jane.
Huokaisin helpotuksesta. ”Etsinkin sinua ja kauan”, sanoin istuen lattialle vapaiden paikkojen puutteessa.
”Miksi?” Alec kysyi ja hänen leukapielensä kiristyivät. Hän ei tosiaan pitänyt minusta, en ollut edes tehnyt mitään. Tiesin kyllä olevani rasittava ja jo minuun katsominen saattoi ilmeisesti saada sapen kiehumaan.
”Tai siis teitä”, yritin korjailla puheitani, mutta kaikki tuoleissa istuvat keskeyttivät juttelunsa ja kääntyivät minuun. ”En tarkoita teitä”, korjasin taas.
”Se on sekaisin”, Chelsea totesi muille.
”Sinua ja Janea”, yritin todella olla välittämättä muista, jotka keskustelivat avoimesti vaatetuksestani ja ”kamalasta” hiustyylistäni. Sitten yksi miehistä sanoi silmistäni näkyvän, ettei mitään liiku päässä.
”Olen täällä edelleen”, kivahdin Alecille, joka nauroi kommentille.
Hän kohotti leukaansa. ”Mitä haluat?”
”Vähentää harjoittelua”, tokaisin ja yritin näpertää kihariani. Eivät ne niin pahat olleet, ja kyllä nyt jostain mallitoimistosta pölläistyllä vampyyrilla saattoi olla hienot hiukset. Mutta mitä pahaa oli normaaleissa? Hiukseni olivat ihan hienot, niin, ihan hienot. Ei mitään vikaa.
”Käy minulle. Tuskin Janeakaan haittaa jättää sinun näkemisesi vähemmälle.”
”Mutta Lewis”, huokaisin.
”Ei hän meitä voi pakottaa”, Alec tuhahti tarkoittaen varmasti Janea ja häntä. ”Ja kenestä muusta sinulle olisi vastusta”, Alec lisäsi hieman hiljempaa.
Hymyilin. ”Mitä?” kysyin, vaikka olin kuullut ihan hyvin. Muutkin olivat kuulleet, mutta kuka tuollaista mutinaa ottaisi tosissaan. Alec, joka oli Volturien kultaa, myönsi minun olevan heti heidän perässään.
Alec mutristeli huuliaan. ”Kuulit kyllä”, hän sanoi.
”No olisin halunnut sinun toistavan sen.”
”En aio toistaa”, hän kivahti.
”Egosi on varmasti saanut hirvittävän kolauksen”, sanoin iloisesti.
”Sinä et vaikuta egooni”, Alec ei edes katsonut minuun puhuessaan ja puristeli nojatuolinsa käsinojia.
”Egosi olikin liian suuri”, totesin ja kävin selälleni lattialle välittämättä muista.
”Ei ollut ja se ei ole muuttunut.”
”Kaikilla tämän paikan miehillä on liian iso ego”, sanoin tietäväisellä äänellä.
”Totta”, yksi Alecin vieressä istuva nainen sanoi, hän oli juuri haukkunut hiuksiani. Hiuksissani ei ole mitään vikaa, hoin mielessäni epävarmana.
Nousin nopeasti seisomaan. ”Pitää etsiä Demetri”, sanoin ja lähdin kirjastoon. Hän ei koskaan ollut missään muualla, kaavoihinsa kangistunut. Hän lukikin taas jotain tiiliskiven kokoista kirjaa, jonka kuitenkin oli lukenut aikaisemmin.
Repäisin kirjan hänen käsistään. ”Onko hiuksissani jotain vikaa?”
”Miten niin?”, hän kysyi ja otti kirjan takaisin itselleen.
”No, onko?” ristin käteni rinnalleni ja odotin vastausta.
”Ei oikeastaan”, Demetri kohdisti katseensa kirjaan.
Nappasin kirjan uudestaan ja hänen ilmeensä synkkeni. ”Oikeastaan?” kysyin vaativasti.
”Hieman räjähtäneet, mutta sellaiset ne ovat olleet aina”, hän vastasi kärttyisänä ja rupesi riuhtomaan kirjaa itselleen. En päästänyt irti, vaan pitelin sitä lujasti.
”Päästä irti tai rikon tämän”, kivahdin hänelle. ”Minun hiukseni eivät ole räjähtäneet. Sinun hiuksesi ne tässä rumat ovat. Ymmärrän, että Caius ja muut vanhukset pitävät tuollaisia, mutta sinulle liehuletti ei vain sovi.”
”Minun hiukseni eivät liity tähän mitenkään ja ovat ihan hyvät”, Demetri puolustautui, hänen mustat pitkät hiuksensa olivat minusta ällöttävät, tai ainakin nyt ne alkoivat näyttää ällöttäviltä.
”Rumat ne on. Leikkaisit lyhyiksi.”
”Omiisi pesisi lintu, jos vain pysyisit liikkumatta hetken”, hän murahti ja purin huultani vihaisena.
”Menen käymään kaapilla”, sanoin ja kävelin kirjastosta mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä.
”Nokka pystyyn vaan”, Demetri huudahti perääni. En edes huomannut leukani kohonneen ylimielisesti.
Tongin kaappia jonka olin saanut tavaroiden säilytykseen. Samassa huoneessa oli kaikkien kaapit, mutta itse harvoin pengoin tavaroitani.. Löysin pyöreän peilin, se oli hopeaa ja takana kohokuvioisia koukeroita. Olin ostanut sen Norjasta ja Michael oli marmattanut jotain varojen tuhlaamisesta, vaikka peili oli ollut ihan halpa.
Hiukseni saattoivat olla hieman liian pöyheät, takussa ja sojottaa joka suuntaan. En muistanut milloin ne olisivat menneet niin kurittomiksi, en ollut kiinnittänyt huomiota.
Avasin kaapissa olevan pahvilaatikon ja etsin harjan. Yritin selvittää takkuja, mutta ne olivat päättäneet juurtua päähäni. Menin kylpyhuoneeseen ja kastelin hiukset vesihanan alla. Takut selvenisivät paremmin kosteista hiuksista. Aikani tuherrettua uskoin päässeeni edes jonkinlaisiin tuloksiin ja kuivasin hiukset pyyhkeeseen. En vaivautunut kuivattelemaan niitä enempää ja etsin pahvilaatikosta hiuslenkin. Sidoin hiukset niskaani nutturalle. Menkööt, ajattelin. En jaksanut ajatella ulkonäköäni sen pidemmälle.
Meni päiviä. Päiviä, joiden aikana Demetri ei leikannut hiuksiaan, eikä Jane ollut kimpussani, eikä kukaan valittanut mistään. Paitsi minä, lempiaiheestani: linnan pölyisyydestä. En mennyt Lewisin harjoituksiin, koska olin päättänyt pitää lomaa. Ajattelin, että voisin ottaa oikeaa lomaa, mennä Norjaan. Michael kyllä saisi hepulin, hänestä toin epäonnea, mikä ei muuten pidä paikkaansa. Pitäisi pyytää Arolta, jos saisin mennä lomalle. Se saisi kestää ainakin kaksi kuukautta, vähintään. Saikohan täältä puolenvuoden lomia, tai koko elämän kattavia lomia? Pitäisi pyytää lomaa ennen, kuin Lewis päättäisi ruveta vainoamaan minua harjoitusten takia. Tai niiden lopettamisen takia.
Joten seisoin jälleen kolmikon edessä. Pitäisi muotoilla asia oikein, ei niin, että vaikuttaisin karkurilta. Hitto, ajattelin huomioonottaessani Aron kyvyn. Minä olisin karkuri hänen mielestään, mutta ottaisin riskin. Hipaisisin häntä, ja homma kerralla selvä, tai niin ainakin toivoin.
Aro siis ojensi tutusti kättään ja kävelin tuolia kohti. Toivottavasti hän unohtaisi, että halusin lopullisesti lähteä, tai jättäisi sen taka-alalle tällä kertaa.
”Loma”, hän naurahti. En osannut päätellä oliko se ivallista. Caius siristi silmiään, he tajusivat varmaan toisiaan aika helposti.
Marcus hymyili ivallisesti, sen huomasin. ”Hänellä ei ole kovin hyvät suhteet muihin. ”
”Ei se oikeuta lomaan”, Caius tiuskaisi.
”Hän tulee takaisin”, Aro totesi katsoen minua. Se oli käsky.
A/N: Kommentit on kivoja. ;D
-
IIIIIIHHHIHHHIHHHIIII, jatkoa, melkeen missasin tämän.
Ihana toi Alec tuossa yhessä kohtaa. Tykkään myös tosi paljon Wendyn ja Demetrin ystävyyssuhteesta, jotenkin tollainen vähän epävarma, mutta aito.
Lewis kiinnostaa. Ihme hiippari.
Jatkooooo!!!??? Näännyn, ellei tule.
-
Yritän pitää niin, etten toistas sitä Edward ja Wendy ystävyys juttua Demetrillä ja Wendyllä. Lewisiinkin tulee selvyyttä, koska sille on selvä tarkotus vaikka se saattaa vaikuttaa hieman turhalta hahmolta. Mutta niin ei ole. ;D Opettelen tässä vastamaan kommentteihin kunnolla. Jatkoa tulee kyllä sitten. ;D
-
A/N: Viimein olen kirjoittanut uude osan. Inspiraatio oli kertakaikkiaan jäässä! Mutta nyt olen palannut tai ainakin olen kiinnostunut taas kirjoittamaan tätä. :D Luku iloa odottaneille. ;D Muistakaa kommentoida.
10. Puolitoista vuotta myöhemmin
En mennyt takaisin. Enkä mene, ajattelin kun puin hotellihuoneessani uutta mekkoa. Poissa ollessa Volterrasta, he eivät vaikuttaneet läheskään yhtä pelottavilta. Jos minua tultaisiin kovistelemaan voisin posauttaa pari kovanaamaa alkajaisiksi, sitten katsottaisiin haluaisiko vielä joku yrittää. Pyörähdin uudessa mekossani kokovartalopeilin edessä ja sen punainen väri toi silmäni vielä tehokkaammin esiin. Istuin sängylle kikattaen ja laskin rahoja, jotka olin varastanut liikemieheltä. Pari viettelevää sanaa ja hän oli tullut perässäni hotellihuoneeseen, kuin koiranpentu. Kikatin vielä enemmän. Minulla oli kolmesataa dollaria kädessä. Se oli liian vähän, mutristin huultani mietteliäästi. Miehen ruumiin olin asettanut tuoliin, pää retkotti rentona taakse.
”Miksei sinulla ollut enempää rahaa kädessä?” kysyin harmistuneelta. Tanssahtelin hänen luokseen ja tungin tyhjäksi kolutun lompakon puvuntakin taskuun. ”Aika mennä herraseni”, nauroin kuljettaen valkeaa sormeani hänen amorinkaartansa pitkin.
Nostin miehen syliini ja hänen kaulassaan oli puolikuun muotoinen haava, siitä tihkui hiljalleen verta. Hän oli komea, melkein niin komea, että oli ollut sääli tappaa hänet.
”Sinusta olisi tullut ihan nätti”, kuiskasin hänen korvaansa, kun astelin parvekkeelle mies kantamuksenani.
Olisi ollut ihan kiva luoda kumppani, mutta jumalaton huuto herättäisi huomiota missä tahansa. Onnistuin vaimentamaan uhrit yleensä helposti juodessani, ei tarvinnut kuin tunkea käsi hellästi suun eteen. Näin hämärässäkin hyvin, mutta katselin silti ympärilleni, ettei vain kukaan huomaisi. Laskeuduin parvekkeelta helposti alas ja kävelin paljasjaloin mukulakivikatua pitkin. Kuuntelin tarkkaan, mutta sydämien lyönnit kuuluivat tarpeeksi kaukaa. Vein miehen pimeälle sivukujalle ja hoidin hänet siihen kuntoon, että ihmiset luulisivat ryöstön uhriksi.
Liian vähän rahaa, valitin mielessäni, kun juoksin varjoja pitkin takaisin hotellille. Ei samassa kaupungissa saa olla liian montaa uhria, muistutin itselleni. Hyppäsin kevyesti takaisin parvekkeelle. Sitten pitää vaihtaa kaupunkia. Keräsin tavaroitani pienehköön nahkaiseen selkäreppuun. Jätin vanhimmat vaatteeni hotellin kaappiin ja varmistin, ettei mikään paikka ollut tuhriutunut vereen.
En käyttänyt kenkiä useinkaan, ne päästivät liikaa ääntä. Paljain jaloin olin huomaamaton. Pyörähtelin kadulla vielä kikattaen uudessa mekossani. Olin jättänyt huoneeni avaimen vastaanottotiskille ja maksanut jo tullessani. Nyt voisin rauhassa jättää Pariisin, mutta en keksinyt vielä minne menisin. Vaihtaisin kyllä maata, minun pitäisi pysyä liikkeellä.
”Lontooseenko?” kysyin itseltäni hiljaa. Siellä olisi varmasti paljon ihania vaateliikkeitä ja muutenkin paljon nähtävää. ”Lontooseen”, vastasin kysymykseeni ja nauroin.
Pitäisi juosta tai varastaa auto, jolla menisin Ranskan rannikolle. Ei se olisi edes pitkä matka kulkea jalan, mutta autot olivat kivoja. Kävelin ihmisten hajujen perässä, mutta näin yöllä olisi vaikea huijata keltään autoa.
”Haluan auton”, kitisin kiukkuisena ja kävelin katua eteenpäin. Tiesin, missä rikkaampi väestö asui. Heillä oli autoja.
Kierreltyäni hajujen perässä, kuulin viimein moottorin äänen herkillä korvillani. Se ei tullut ihan läheltä, mutta lähdin ääntä kohti. Se ei tullut lähemmäs, eikä mennyt kauemmas. Mikä tuuri, ajattelin, kun näin auton, joka kävi tyhjäkäyntiä talon pihassa. Kuulin sydämen sykkeen ja miehen, joka käveli autoa kohti. Talon sisästäkin kuului sydämen sykettä, hän ei asunut yksin. Kiristin tahtia ja juoksin ihmiselle nopeasti, mutta vampyyrille raivostuttavan hitaasti. Mies ei kuullut askeliani ja oli avaamassa kuljettajan puoleista ovea. Napautin häntä takaraivoon hellästi, mutta niin, että mies pyörtyi. Laitoin miehen istumaan viereiselle penkille, niin, että hän näytti nukkuvan ikkunaa vasten. Heitin laukkuni takapenkille. Hänen vaimonsakaan tuskin huomasi mitään. Mies tuoksui herkulliselle, mutta en tappaisi, vielä.
Käänsin auton kadulle ja painoin kaasua nauraen, aurinko nousisi kohta. Kyllä mies pysyisi tajuttomana vielä jonkin aikaa. Ajoin ulos Pariisista ja varmasti oikeaan suuntaan. Olin tutkaillut Volterrassa karttoja ihan tarpeeksi. Lauleskelin Ranskassa oppimiani lauluja hymyssä suin ja aurinko nousi hiljalleen. Kuuntelin miehen hengitystä ja sydämen sykettä, molemmat toistuivat tasaisesti.
Auringonsäteet tunkeutuivat autoon ja saivat ihoni kimaltelemaan. Mutristin huuliani, halusin, että mies olisi hereillä näkemässä kauneuteni. Olisiko liikaa pyydetty? Nipistin hänen poskeaan hellästi, mutta tämä ei reagoinut. Nipistin uudelleen hieman kovemmin, poskeen jäi punainen jälki. Mies ei vieläkään vironnut ja suutahtaneena pysäytin tiensivuun odottamaan.
Katselin häntä tarkemmin. Kapeat kasvot eivät olleet erityisen komeat, hän oli aika tavallisen näköinen. Kapeahkot huuletkin olivat kaartuneet hieman alaspäin ja mustat kiharahkot hiukset olivat juuri korvan taakse ylettävät. Olisi mukavaa nähdä hänet vampyyrina. Raivostuttavaa, että vastasyntyneet olivat niin holtittomia ja pitkän aikaa. Minulta se vaihe vain jäi väliin, eikä harmittanut yhtään.
”Mikset typerys herää?” kivahdin ja ravistelin häntä olkapäästä. En ollut lyönyt hirvittävän kovaa takaraivoon, joten uskoin hänen virkoavan nopeammin.
Painelin kylmillä kämmenilläni hänen kasvojaan. Viimein hän alkoi osoittaa heräämisen merkkejä: silmäripset värähtivät hiukan ja valitus pääsee huulilta. Löinköhän liian kovaa, ajattelin. Arvioin mielestäni lyönnin voiman tarkkaan. Mies alkoi virota ja päätin jatkaa matkaa. Minun pitäisi kyllä kehitellä jotain, jos autoja tulisi vastaan. Kimalteluni näkyisi heille selvästi.
Starttasin moottoria ja se hyrisi tyytyväisenä. Lähdin ajamaan jälleen ja avasin ikkunan, koska en pitänyt auton tunkkaisesta hajusta. Se koostui tupakasta ja penkkien pölyisyydestä. Ilmavirta ikkunasta tuli suoraan kasvoilleni, se hyväili lämpimästi poskiani. Kuuntelin miehen sydämen sykettä tarkasti, odottaen sen kiihtymistä.
Hän räpytteli hetken ja ravisteli päätään hiukan. Syke alkoi kiihtyä, kun hän tarkensi katsettaan minuun. Vilkuilin tietä välillä, mutta olin täysin keskittynyt mieheen. Rakastan sitä ilmettä heidän kasvoillaan, he eivät usko minua todelliseksi. Ihmiset ovat siksi paljon parempaa seuraa, kuin vampyyrit. Vampyyrina olen tavallinen. Ihmisille olen ainutlaatuinen ja täydellinen.
Mies vaikutti hätääntyneen, sydän jyskytti kovaa ja nopeasti. Hänen ilmeensä oli sekainen ja hän kokeili kädellä takaraivoaan ja rutisti kulmiaan kivusta.
”En ole harhaa”, naurahdin sujuvalla ranskalla. Mies ei vastannut vaan tuijotti minua suurin silmin. ”Mikä on sinun nimesi?” kysyin ystävällisesti ja hymyilin kauneinta hymyäni.
Hän ei vastannut ja se sai minut suutahtamaan. Silti kasvoillani pysyi hymy. Painoin kaasua vielä rankemmin ja maisema vilisi nopeasti. Veivasin ikkunan kiinni ja kuuntelin miehen sydäntä, se läpätti edelleen. Miehen veri tuoksui hurmaavalle, vedin henkeä syvään.
”Mikä sinä olet?” hän kysyi lopulta ja sydän hakkasi kiivaasti. Mies pelkäsi, mitä tulisi kuulemaan.
”Vampyyri”, vastasin mutkittelematta ja paljastin hampaani hymyillessäni hänelle.
”Et voi olla..” mies kähisi ja katsoi ulos jo korkealle noussutta aurinkoa.
Naurahdin. Hän oli lukenut kaiken maailman huuhaata tietysti. Hän oli ollut tajuttomana paljon pidempään, kuin oletin ja matka olisi kohta taitettu. En ehtinyt pelleilemään miehen kustannuksella juurikaan. Voisin kertoa hänelle totuuden, kun muutenkin homma oli jo pilalla.
”Ei ole enää pitkä matka rannikolle”, totesin iloisena.
”Minne viet minua?” hän huudahti.
”En minnekään”, naurahdin heleästi. ”Halusin vain matkalle seuraa.” miehen sydän alkoi pamppailla taas hulluna. ”Et kai olettanut selviäväsi hengissä takaisin kotiin”, kysyin esittäen surumielistä. ”Ei ole hyväksi minulle, jos juoksentelet ympäri Pariisia kertoen salaisuuttani. ”
”En kerro kenellekään, vannon”, hän aneli. Mies ei ollut vielä epätoivoinen, ehkä viesti ei mennyt perille järkytyksestä.
”Kuolleet eivät kantele”, vastasin iskien silmää. Miehen kasvot kalpenivat kauhusta ja hän alkoi hamuilla oven kahvaa.
”Älä nyt”, kielsin ja löin häntä uudestaan päähän. ”Vielä on matkaa.”
Olin täydellisen virkeä, kun rannalla pujotin mieheltä sormusta vasemmasta nimettömästä. Se pysyisi tallessa ja saisin siitä Lontoossa käteistä.
Minun pitäisi ylittää Englanninkanaali ja rahani tulisivat kastumaan. Se harmitti suunnattomasti, mutta onneksi en nähnyt niiden eteen hirveästi vaivaa. Tongin reppuni sisällön tarkkaan, mutta siellä ei ollut mitään haitallista, voisin hyvin jättää sen rannalle lojumaan. Rahat kuitenkin pitäisi hävittää, kohtuullisen iso tukku tuohta herättää aina huomiota.
Jätin kauniin reppuni rannalle ja rutistin rahat tiukasti nyrkkiini. Katselin taakseni, mutta ketään ei näkynyt. Kahlasin vedessä ja se kasteli polvipituisen mekkoni. Kun vesi ulottui vyötärölle, sukelsin. Uiminen oli vapauttavaa. Arvelin olevani puolessa välissä matkaa, kun silppusin rahat veden alla ja annoin niiden ajelehtia virran mukana. Kun viimein saavutin rannan tuntuman, jäin veden alle kuuntelemaan kuuluuko rannalta sydämien ääniä. Veden alle oli vaikea kuulla, mutta olin varma, että rannalla olisi ihmisiä. Vielä oli pimeää ja nousin pinnalle.
Näin rannalle sytytetyn nuotion ja ihmisiä ympärillä. Heidän kirpeä hajunsa tunkeutui nenääni ja suljin silmäni hymyillen. En saanut antaa aistien viedä, heitä oli liian monta, en halunnut herättää huomiota nyt . Sukelsin uudestaan ja uin lähemmäs rantaa. Nostin pääni pintaan ja olin polvillani matalassa vedessä. Eivät he huomaisi päätäni, mutta jos nousisin ylös kuuluisi valuvan veden ääni. En pääsisi heidän ohitseen huomaamatta. En olisi halunnut uida kauemmas, mutta minun olisi pakko.
Nousin rantaan kauempana ihmisistä, mutta he olisivat nähneet minut, jos olisivat katsoneet oikeaan suuntaan. Olin kuitenkin nopeasti poissa.
Juoksin Lontooseen saakka, en aina ollut varma suunnasta ja jouduin miettimään. Mutta muistiini oli jäänyt selkeä Britannian kartta. Mieleeni muistui Volturien kirjasto ja Demetri. Toivottavasti, hän ei ollut ongelmissa takiani. Hän suostuisi jäljestämään minut, koska ajatteli omaa parastaan, mutta ei välttämättä tekisi sitä helpoimman mukaan. Elättelin toiveita, että hän voisi viedä heitä loputtomasti harhaan, mutta ei hän pystyisi. Lopulta minut löydettäisiin, mutten ajattelisi asiaa enempää nyt.
Pujotin sormuksen irti peukalostani se oli ollut liian iso, joten jouduin litistämään sitä keskeltä. Taivutin sen kuitenkin takaisin pyöreäksi, ja se näytti tarpeeksi pyöreältä. Eivät ihmissilmät huomaisi mitään.
Astelin kaduilla paljain jaloin ja kesäisessä mekossa. Hassua, että ilma oli viileämpää, kuin Ranskassa, joka kuitenkin oli niin lähellä. Myisin sormuksen ja ostaisin uusia vaatteita. Halusin myös löytää jostain vampyyreja, mutta se ei olisi ongelma. Lontoo ei varmasti ollut vampyyrivapaa vyöhyke. Hymyilin itsekseni tyytyväisenä. Olin jo melkein unohtanut, millaista ilo oli.
A/N: Kommentit? ;D J
-
Oi ihanaa, yhteen mun lempifikeistä on tullu jatkoa!
Hyvä et Wendy pääs pois Volterrasta. Kiva lukea et sil on vaihteeks hauskaa vaik vähä ihmetyttiki ku jossai vaihees Wendy oli vaa et ihmisten tappo on julmaa teurastusta ja nyt se sit vaa tappaa niitä. Mut jotenki on kiva, et Wendy nauttii vapaudestaan. Tykkäsin erityisesti tuosta "kuolleet eivät kantele", lauseesta, jotenkin niin Wendymäinen ja pirteä, vaikka tuo mies tuskin ajatteli samaa. Toivon, että Demetri ei löydä Wendyä.
Koita pistää jatkoo mahdollisimman pian:) käyn joka päivä kyttäämäs tätä.
-
ihana ficci ! En bongannut kun muutaman virheen siellä täällä mutta en muista enää että missä :D Osaat tosi hyvin kirjottaa Wendystä, jotenkin.. luonnollisesti , ihan ku se olis stephenie meyersin keksimä ;D
ah , kiitos ja jatkoa kehiiin !
- annamaU-
-
Ihana ficci! Virheitäkään ei juuri löytynyt, ja laiskuuttani en nyt jaksa etsiä niitä muutamia jotka onnistuin bongaamaan. Pidän Wendystä todella paljon, ja toivottavasti jatkoa tulee pian :)
-
Eara, Kiitos kommentista ja oon tosi imarreltu, että tää kuuluu sun lempificceihin. Wendyn ajatusmaailma on tosiaan vähän muuttunu ja siihen tulee selvyyttä tulevissa luvuissa. ;)
annamaU- , kiitos kommentista ja kehuista. :)
ppuhpallura, kiitos ja hyvä jos ei kirjotushäröt hypi silmille pahasti. ;D
Jatkoa olen alkanut kirjoittelemaan, toivottavasti ei nyt mene ikuisuutta sen tekemiseen. :D
-
Ihana ficci! Vähän aikaa sitten aloin tätä lukemaan ja kuuluu ehdottomasti mun lempificceihin, toivottavasti tulee pian jatkoa! :)
-
ihana ficci, miksen ole lukenut tätä aijemmin :o
pidän wendystä kovasti, hän on mielenkiintoinen persoona :)
olisikohan jatkoa tulossa pian ?
jennumiu
-
Oon jo hetken aikaa seurannut tätä ficciä, pahoittelen etten ole kommentoinut! Tää on aivan loistava ficci, Wendy on ihana hahmo. Toivottavasti jatkoa on pian luvassa :)
-
A/N: Anteeksi kun on taas pitkä aika viime luvusta. Ja tääkin taitaa olla aika lyhyt. Hyvät ja huonot palautteet otetaan ilomielin vastaan. ;D Kirjoitushäröja saattaa olla :D
11. Vapaa ja yksin
”Paljonko se on dollareina?” kysyin kolmannen kerran vanhalta harmaahapsiselta mieheltä, joka tuijotti kultaista sormusta linssin läpi, hän ei edelleenkään vastannut. ”Vastaa!” kivahdin napaten sormuksen takaisin.
”Mistäs hemmetistä mä tietäisin”, hän murahti ja alkoi kaivaa rahaa esiin.
”Minun on pakko ajatella dollareissa”, marmatin ja yritin miettiä valuutan kursseja.
”Mä en tiiä sun dollareista mitään”, ukko murahti ja ojensi rahatukkoa. Yritin miettiä jäisinkö häviölle. ”Ota tai jätä”, mies ärähti ja tartuin rahoihin.
”Tässä on parempi olla oikea määrä”, sanoin vielä sormus kädessäni, ”muuten et pidä putiikkiasi kovin kauaa pystyssä. ”
”Menes jo siitä tyttö”, ukkeli murahti ja tipautin sormuksen hänen kämmenelleen.
Laskin ulos kävellessäni rahoja ja siinä oli suurin piirtein kolmekymmentä puntaa. Yritin miettiä, mitä se olisi dollareina, muttei minulla ollut varmaa tietoa.
En metsästäisi enää tänään, vaan hankkisin hotellihuoneen. Motelliin sinä joudut, ajattelin nyrpistäen nenääni rahatukolle. Siitä pitäisi riittää vielä vaatteisiin, olin sentään kesäisessä mekossa ja ilma oli ihmisille kolea. Syksy oli alkanut karisuttaa puistojen lehtipuita ja kadut olivat kuraiset. Tarvitsisin kengätkin, kukaan täysjärkinen ei kävelisi paljasvarpain näillä kaduilla.
Hetken seilailtuani pimenevässä illassa löysin lupaavaan yösijan. Menisin sinne heti, ennen aamua ja katsoisin alkaisiko aurinko paistaa pilven takaa. Käyttäisin yön kuitenkin hyödyksi ja etsisin vampyyreita huvitukseksi.
Pysähdyin. Suljin silmäni ja annoin kaikkien hajujen tunkeutua tajuntaani. Päällimmäisenä nenääni poltteli tupakan savu, joka yökötti suunnattomasti. Sen alta paljastui kuitenkin kosteiden lehtien tuoksua, joku käristi läheisessä talossa rasvaa ja parin korttelin päästä tuoksui vanhojen rouvien yleisesti käyttämä parfyymi. Haistoin kissat ja koirat, viemärin löyhkän, märän nurmikon ja jokaisen lähiseudun ihmisen veren. Heikkona pohjalla, kuitenkin tunsin vampyyrin tuoksun, mutta oli vaikeaa erottaa mistä se tuli.
Kuuntelin pitkän aikaa. Tuuli kuljetti, vain ihmisten humaltunutta mölinää. Katsoin edessäni olevaa kerrostaloa ja sen paloportaita. Kohta jo kiipesin äänettömästi kohti kattoa hymy huulillani.
Katsoin katolta Lontoota, se ei ollut mitään Ranskan rinnalla. Ärsyyntyneisyys sai nenäni nyrpistymään. Painoin silmäni kiinni ja haistelin ilmaa. Vampyyrin tuoksu tuli jostain, mutta minä en osannut jäljestää. Minulla ei ollut vaistoa, miten löytäisin hänet. En oikeastaan tarvinnut tai kaivannut seuraa, se oli vain uusin päähän pinttymäni. Minun täytyi löytää vampyyri ja tietysti vaatekauppa.
Meni kuukausi ja toinen. Varastin ihmisiltä rahaa ja elin suurimmaksi osaksi kadulla. En löytänyt vampyyreitä, joten keskityin viettämään iltaa pubeissa, joista narrasin miehiä mukaani. He menettivät rahansa, mutta ei sitä hautaan voikaan viedä mukanaan.
Volterrasta lähtiessä aistini olivat ottaneet vallan lupaa kysymättä. Metsästin ihmisiä minkä kerkesin ja tunsin itseni alhaisemmaksi, mitä kuvitella saattaa. Lopulta se meni ohi, tukahtui, kaiken sen uuden kokemani rinnalla. Saalis kerrallaan, ihmiseni tukahtui. Minussa ei ollut enää edes omatunnon rippeitä, saati myötätuntua mitään elollista kohtaan. Ihmismieli oli ollut vankila, josta olin vasta onnistunut itseni vapauttamaan. Elin nautinnolla, jota sain ihmisveren juomisesta. Muuten olin vain kuori, vailla tunteita. En kyennyt vihaan, rakkauteen, suruun tai onnellisuuteen. Se oli äärettömän vapauttavaa, mitkään kahleet eivät painaneet sydäntäni. Volturit, eivät herättäneet pelkoa, olisin vielä valmis kohtaamaan heidät. En silti kuvitellutkaan palaavani takaisin, juuri yhteisö johon olin itseni pakottanut, oli pitänyt minua otteessaan, kaltereiden takana. En myöskään kaivannut Culleneita, he olivat olleet myös vankila, vaikkakin hyvin erilainen. Halusin karistaa kaiken menneisyydestäni. Aloin kutsua itseäni uudella nimellä, Catherin Rose. Olin aina ollut kateellinen Rosalielle, joka oli nimetty niin kauniisti. Sukunimelläni varastin palan hänen kauneuttaan, ainakin se oli tarkoitus.
Ja minä olin ahne, paljon ahnaampi, kuin koskaan ennen. Halusin kaiken, minkä näin kaupoissa. Oli se rumaa tai kaunista. Minulla ei ollut vakituista asuinpaikkaa, mutta olin vuokrannut vähällä rahalla itselleni varastotilaa. En välittänyt montako ihmistä tyytyväisyyteni tähden jouduin tappamaan.
Mutta sitten huomasin sanomalehtiin hiipivät otsikot. Salaperäinen murhaaja Lontoon kaduilla. Minun oli aika vaihtaa kaupunkia. Volturit eivät antaisi asian vain olla, ellei sitten tilanne rauhoittuisi ja nopeasti.
Lähtisin parinpäivän kuluessa. Pitäisi hankkia matka-arkku, että voisin ottaa edes osan vaatteista mukaan.
Olin pakannut seuraavaan iltaan mennessä parhaimmat vaatteeni mukaani ja käveli pimeää katua hyräillen. Kurkkua kaihersi jano ja saalistaisin ainakin yhden ihmisen, ennen matkaa Norjaan. Maa ei erityisemmin kiinnostanut, mutta ei ollut hirveästi vaihtoehtoja. Varastaisin auton ja ajelisin satamaan, en varmasti pilaisi uimalla kalliita vaatteitani. Ne tulisivat mukaani hinnalla, millä hyvänsä. Olin joutunut jättämään taakse jo liian monta ihanaa vaatekertaa.
Oli riskialtista mennä samaan paikkaan, jossa olin jo käynyt mutta en jaksaisi pyöriä Lontoota ympäri etsien mukavaa kuppilaa teurastukseen. Baarimikko oli sama ja laskin laukun tiskin viereen, kun istuin jakkaralle sulavasti.
Mies katsoi minua pistävästi puhdistaessaan lasia. Hymyilin sädehtivästi, muttei se tavalliseen tapaan sulattanut hänen ilmettään.
”Lasi vettä”, tilasin hymyillen, muttei hän vastannut hymyyn.
Laski vain kraanasta vettä lasiin ja pamautti ilman alusta eteeni. Hän tuijotti minua tiukasti ja tuijotin takaisin, enkä enää hymyillyt.
”Muistatko sen miehen, jonka kanssa lähdit viimeksi?” hän murahti hiljaa. Muistin minä.
Nyökkäsin hymyillen jälleen. Se uhri olikin maistunut aika hyvältä, muistelin kirpeää makua, joka toi mieleen kesän. Nyt baarimikko otti tiskin alta sanomalehden ja etsi sieltä sivun jonka näytti minulle. Pieni kuva ja muistokirjoitus.
”Löytyi seuraavana aamuna lähes tunnistamattomaksi runneltuna”, mies totesi minulle.
”Elävältä se vaikutti vielä minun kanssani”, hymyilin ja iskin silmää.
”En tiedä mihin rikollis-liigaan sinä kuulut mutta…” en kuunnellut hänen puhettaan enää kun tuttu tuoksu hiipi nenääni ja iski salamanlailla kun oven sarana narahti. Tartuin matka-laukun kahvaan liian myöhään. Käänsin kasvoni ovelle päin ja hänen virnistyksensä olisi saanut sydämeni pysähtymään kauhusta, jos se vain olisi lyönyt enää moneen vuoteen.
Rosalie
Katsoin Edwardia tylsistyneenä. Hän soitti flyygeliä otsa kurtussa ihan, kuin se olisi todella vakavasti otettavaa puuhaa. Hän lakkasi soittamasta ja otsa silottui.
”Se on vakavaa”, hän naurahti ja siveli soittimen mustaa sileää pintaa.
”Sinulle kaikki on vakavaa”, valitin ja ravistelin kynsilakka purkkia. Edward oli jo vieressäni sohvalla.
”Elämä on vakavaa.”
”Ei, jos se ei lopu ikinä”, totesin ja lakkasin oikean käden peukalonkynnen kirkkaan punaiseksi.
Vampyyrin etuihin kuuluu, että vasen käsi toimii aivan yhtä hyvin, kuin oikea. Muuten elämä olikin aika helvetin rasittavaa. Mikään ei tuonut tyydytystä tylsään, vakavaan, harmaaseen elämään. Silti sopeutui kaikkeen. Lapsettomuuteen, iättömyyteen, virheettömyyteen.
”En ymmärrä, miksi he näkevät vaivaa”, Edward murahti ja katsoi kattoa, kuin yrittäen nähdä sen läpi toiseen kerrokseen.
He ovat hyväuskoisia hölmöjä, ajattelin lakaten jo vasenta kättäni.
”Olen nähnyt saman, kuin Alice”, hän sanoi, ”hänen pitäisi antaa olla rauhassa.”
Ei suunnitelmia koskaan tulla toteuttamaan, Edward. Hymyilin hänen valitusvirrelleen. Joskus Edwardkin osasi olla älyttömän tyhmä.
”Jaahas”, hän murahti.
Homma meni niin, että muu perhe koki auttavansa, kun suunnittelevat tytön pelastamista pahalta maailmalta. Kukaan ei varmasti lähtisi Ranskaan tai Lontooseen, missä hän mahtaisi ollakaan. Wendyä ei saisi edes Voltureiden uhkauksella paattiin ja takaisin Amerikkaan. Jos hän olisi tullakseen, hän tulisi, muttei meille. Siitä olin varma. Kukaan ei edes erityisemmin kaipaisi häntä, ellei koko Volterran väki olisi hänen kintereillään. Se herätti pelastusvimman kaikissa, paitsi minä ja Edward jättäydyimme pelastus suunnitelmista jo alkuvaiheessa.
Alice oli keskittänyt kaiken voimansa, Wendyn seuraamiseen, jotta tiedettäisiin, missä hän milloin oli. Operaatio alkoi, kun hän lähti ”lomalle” Italiasta. Nyt Carlislen huoneessa oli korkkitaulu täynnä tietoja Wendystä.
Kaikki yläkerrassa olivat myös kiistäneet yhden ratkaisevan asian. Edward oli tietysti nähnyt myös Alicen näyt ja yrittänyt toitottaa Carlislelle, ettei Wendyä enää ollut. Hänestä tuli ihmisiä saalistava ja nopeasti mieltään muuttava, hallitsematon vampyyri. Kaiken alle oli peittynyt, se tyttö, joka joskus oli osa meidän perhettämme. Catherine Rose, se nimi oli heidän mielestään ainoastaan korkkitaululla.
A/N: Kommentit? ;)
-
Oi ihanaa. On tässä jo jatkoa odotettukin.
Voi Wendy, Wendy, mihin oletkaan itsesi sotkenut. Ihana tuo rahakohtaus muuten, Wendy on taas niin itsensä.
Culleneista oli taas kiva kuulla. Rosalie on ihana.
Jatkoa äkkiä :)
-
Hei ihanaa, tähän on tullut jatkoa :)
Rakastan tuota Wendyä, ihanaa huumoria olet saanut ujutettua tähän.
Hyvä että Wendy lähti Volturien luota, vaikka toivonkin, että joskus kuullaan heistä vielä.
Oikein ei ole nyt aikaa kertoa, mitä kaikkea tässä rakasta, mutta jatkoa toivon nopeaan :)
-
Eara
Kiitos kommentista! Ja ei se Wendy taida itsekkään ymmärtää, mihin on onnistunut sotkeutumaan. ;D
Lilijana
Kiitos kommentista, ja kyllä niistä Voltureista vielä kuullaan. ;)
-
A/N: Tässäpä uusi luku ja ihan uudesta näkökulmasta. Toivottavasti miellyttää. Muistakaa kommentit. ;D ;D
12. Se toinen vaihtoehto
Lewis
Välissämme oli vain hutera pöytä, jonka valkoinen liina oli pinttynyt ja punaviini läiskien kirjaama . Hän tuijotti minua suoraan silmiin ja toivoin, että naisen päässä liikkui jotain, koska olimme istuneet näin jo tunnin.
Sen tunnin aikana huomasin, että hän oli muuttunut. Katse oli kova ja kylmä. Se ei enää kuulunut pikkutytölle, joka oli yrittänyt hallita voimiaan Volterrassa. Kirkkaan punaisten silmien takana ei ollut enää haavoittuvaisuutta. Ne tuijottivat kiinteästi minuun, eivätkä pälyilleet ympäriinsä pelosta.
Puhtaudesta kiiltävä kiharapilvi ulottui melkein olkapäille. Ne eivät tavalliseen tapaan töröttäneet joka suuntaan, vaan olivat hallitusti paikoillaan. Jokainen piirre tuli hänen kasvoistaan paremmin esiin ja hennosti punatut huulet korostuivat lisää silmien myötä. Sininen mekko oli tahraton ja tuoksui uudelle.
Aloin tuskastua odottamiseen. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, kuinka vaikea muka oli valita?
”Aikasi loppui”, totesin ärtyneenä. Naputin pöytää kärsimättömänä. Hän loi minuun myrkyllisen katseen.
”Voisin vain tappaa sinut”, hän ärähti.
Naurahdin pilkallisesti. ”Kyllä he silti hakevat sinut. ”Katsoin hänen ilmettään, joka ei muuttunut. ”Eikä silloin tarjota vaihtoehtoja.”
”Et ole kertonut edes, mikä vaihtoehtosi on”, Wendy kivahti nousten nopeasti pystyyn.
”Kerronkin vasta, kun olet suostunut”, nousin itsekin seisomaan.
”Miten voin suostua, jos huijaat minut johonkin Volterraa pahempaan?”, hän kysyi.
Hymyilin vampyyrille ivallisesti. Olin voittanut kamppailun. ”Mikä tahansa on Volterraa parempi, kun otit vuoden vapaata ja herätit huomiota tappamalla jokaisen vastaantulevan.”
Wendyn ilme ei vieläkään värähtänyt. ”Hyvä on”, hän vastasi ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi.
Ideani ei juurikaan herättänyt suurta ihastusta. Hän oli ilmeisesti oppinut ajattelemaankin ja yritti kovasti keksiä kaikkia mahdollisia aukkoja suunnitelmassani. Ei minun suunnitelmassani kyennyt olemaan aukkoja. Olin varma että saisin suunnitelman toteutettua, mutta tarvitsin hänen apuaan. Tai oikeastaan hänen kykyään.
”Aiotko tosiaan pettää Aron?” Wendy kysyi ja katsoi minua kuin hullua.
”Et ole ihan paras saarnaamaan siitä aiheesta”, sanoin hymyillen pilkallisesti.
”Jos hän saa tietää”, tyttö piti pienen tauon. ”En edes halua ajatella, mitä Aro tekisi.”
”Aro tietäisi jo, jos hän kykenisi saamaan tämän selville”, vastasin kyllästyneenä.
”Mitä tarkoitat?”, Wendy kuulosti tuskastuneelta.
Purin hampaitani yhteen ja mietin pitäisikö minun kertoa. Onnistumisen salaisuus piili siinä ja vampyyri, joka tuijotti minua ärsyyntyneenä ei ollut kaikista luotettavin tai tasapainoisin tapaus. Jos hän juoksisi Volterraan kantelemaan minusta, olisi loru lopussa.
”Sinun pitää luvata, ettet paljasta minua kenellekään”, painostin häntä ja astelin lähemmäs ja pujotin sormeni hänen hiuksiensa lomaan.
”Ja jos en lupaa?”, hän uhmasi ja hymyilin hänen tympääntyneelle ilmeelleen.
”Minun pitää repiä sinut palasiksi”, vastasin ja kiristin otettani hänen hiuksistaan.
”Et pysty siihen”, hän vastasi paljastaen hampaansa.
”Älä ota riskiä”, naurahdin nykäisin lujasti hänen hiuksiaan. Hän yritti pyörähtää irti otteestani, mutta lukitsin hänen kaulansa kyynärvarrellani. ”Lupaa”, ärähdin ja tiukensin otetta.
”Lupaan”, hän murisi. En kuitenkaan uskonut, että hänen sanallaan olisi paljoa painoa. Siksi en saisikaan päästää häntä karkaamaan.
Nopeasti selitin, miten mielessäni oli eräänlainen suoja. Pystyin piilottamaan ne ajatukset, joita en halunnut kenenkään tietävän. Ne olivat, kuin verhon takana, jonne kukaan ei voinut kurkistaa. Edes Aro. Ellen sitten raottanut verhoa ja antanut hänen nähdä. Kykenin myös vääristelemään muistojani ja ajatuksiani.
Jos kosketin toista henkilöä saatoin rajata heidänkin ajatuksiaan toisten ulottumattomiin, mutta se onnistui vain lujalla keskittymisellä. Luikertelin toisen mieleen ja kuulin utuisesti hänen ajatuksiaan pystyen langettamaan suojan. Olin onnistunut selvittämään kykyni rajat Volterrassa Janen uhreilla. Siksi kaikki ei ollut täysin varmaa. En ollut kertonut kokeiluista kellekään. Keskittyessäni suojaamaan jonkun mieltä, häneen ei sattunut läheskään yhtä paljon, kuin irrottautuessani heistä. Kosketus oli ratkaisevaa, muuten yhteys katkesi.
Kykyni oli tärkeässä osassa suunnitelmaani. Aioin perustaa oman yhteisön. Mahtavamman, kuin Arolla. Tiesin pystyväni siihen, mutten tietenkään yksin. Minun pitäisi kerätä vampyyreitä ympäri maailmaa, mielellään erikoiskykyjä omaavia. Wendy olisi ensimmäinen. Eikä Aro saisi tietää mitään.
Tilaisuuteni koitti, kun Aron maltillisuus Wendyn odottamisessa loppui. Demetri ilmoitti säännöllisesti, missä tyttö milloinkin oli ja tiedustelijat kertoivat samoissa kaupungeissa tapahtuvan paljon outoja kuolemia. Ei tarvinnut kauaa miettiä, kuka hölmö rellesti Euroopassa.
”Meidän pitää soittaa Arolle”, murahdin, kun havahduin ajatuksistani.
”Miksi?” Wendy äyskähti ja penkoi matkalaukkuaan.
”Kerron, että löysin sinut ja minulla on asioita hoidettavana, joten menee muutama kuukausi ennen, kuin tulemme Volterraan”, vastasin ja tönäisin hänet pois kovakouraisesti. Napsautin laukun kiinni ja tartuin häntä olkavarresta.
Lainasin vastaanottoaulasta puhelinta ja selvitin asiaa nopealla Italialla. Sihteeri lupasi välittää tiedon eteenpäin. Toivon mukaan nopeasti. Tyrkkäsin Wendyn vasta ostamaani autoon ja heivasin laukun takapenkille.
”Minne me olemme menossa?”, hän kysyi, muttei juuri kuulostanut kiinnostuneelta, joten en vaivautunut vastaamaan. Eikä hän toistanut kysymystään.
Pitäisi etsiä vanhoja tuttavia ja heidän kauttaan löytää uusia vampyyreita, jotka odottivat talteen keräämistä. Aloittaisin Oxfordista, jossa eräs ystäväni oleskeli. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa, mutta se alkoi ärsyttää minua. En ollut mikään erityisen puhelias, silti painostava hiljaisuus alkoi käydä hermoille.
”Kerro Culleneista”, käskin, kun en keksinyt muuta. Olin muutenkin utelias tietämään, miksi tyttö jätti enkeliperheen.
”Ei heissä ole mitään kerrottavaa”, hän murahti ja tuijotti eteensä ilmeettömänä.
”Jaahas”, en enää edes yrittänyt keskustella hänen kanssaan.
Vuoden aikana emme saaneet mitään merkittävää aikaan. Kävimme säännöllisin väliajoin ilmoittautumassa Volterraan. Aro ei koskaan vaatinut nähdä Wendyn ajatuksia ilman minua. Hän uskoi sokeasti kaikkeen, jota syötin hänen mieleensä, kuten aina.
Volterrassa uskottiin minun ja Wendyn rakastuneen palavasti. Halusimme elellä kahdestaan kierrellen Eurooppaa. Yksinkertainen ja uskottava selitys. Kaikki tosin eivät nielleet sitä. Varsinkaan Demetri. Hän oli kuitenkin tarpeeksi fiksu ja piti suunsa kiinni. Aro ei olisi pitänyt minun kyseenalaistamisestani. Olin onnistunut luikertelemaan hänen suosioonsa valheilla ja mielistelyllä.
Me olimme edelleen kahden, emme olleet löytäneet ketään, joka olisi tarpeeksi pätevä joukkooni. Se turhautti varmasti Wendyä, mutta hän oli patsas. Valittava, kitisevä, raivostuttava patsas, jonka eleistä ei voinut silti lukea minkäänlaisia tunteita. En ollut nähnyt hänessä mitään aitoa yhdessä vuodessa. Hän saattoi hymyillä saalistaessaan ja pelotellessaan ihmisiä tai valittaa kaikesta, mistä keksi. Kaikki oli silti onttoa. En sano, etteikö hän vaikuttanut omalla tavallaan onnelliselta tai vähintäänkin tyytyväiseltä.
Ensimmäisinä kuukausina, hän jankutti Catherine nimestä, jota halusi kaikkien käyttävän. Muttei jaksanut välittää enää, kun kutsuin häntä edelleen Wendyksi. Hän halusi silti kaikki henkilöpaperinsa uudella nimellään. Minusta se oli tyhmää, mutta ei mielipiteelläni ollut väliä.
Olin ihmeissäni myös, ettei hän koskaan yrittänyt karata tai hyökätä kimppuuni. Ehkä hän halusi olla mukanani. Mutta en koskaan saanut tilaisuutta kunnolla tutkiskella hänen päätään. Volterraa lukuun ottamatta, hän vältteli kosketustani. Luultavasti juuri siksi, että saisi pitää ajatuksensa ominaan.
Wendyllä oli pakko mielle materiaan. Hän halusi minun ostavan itselleen kaiken, minkä näki. Melkein kaiken minä aina ostinkin. Se oli tyhmää, mutta halusin pitää hänet tyytyväisenä. Matkustaminen oli hankalaa, niin järkyttävän tavaramäärän kanssa. Hänen valituksensa vain oli niin raivostuttavaa kuunneltavaa. Sen estämiseksi osti mielellään, vaikka kuun taivaalta.
A/N: Kommentiit? ;D
-
Hahaa... Wendy kayttä Lewistä hyväkseen! ;D
Pidin kovasti. JAtkoa!
-
ooh, ihanaa <3 pidin paljon.
jatkoa jatkoa taas pian !
(anteeksi lyhyt kommentti)
- jennumiu
-
A/N: Kiitos kommenteista jennumiu ja Lööperiikka ;). Uusi luku on täällä ja muistakaa laittaa kommentit. ;D
13. Unelma vai painajainen
Wendy
Näpertelin uutta helminauhaani. En tiennyt oikein pidinkö siitä, vai en. Ihmissilmällä jokainen helmi olisi ollut täydellisen pyöreä, mutta vampyyrina erotin pienimmätkin kuprut niiden pinnoissa. Laitoin sen takaisin rasiaan ja tuhahdin. Auoin kampauspöytäni laatikoita ja etsin jotain toista korua kaulaani. Kyllä niitä riitti, muttei mikään oikein tahtonut miellyttää. Turhautuneena laitoin helmet kaulaani ja otin taas pois. Ilman korua olisi ehkä paras. Punnitsin vaihtoehtoja, mutten osannut millään valita.
”Lewis!”, huusin juosten portaita alas. ”Lewis!” toistin, kun hän ei vastannut huhuiluuni.
”Tiedät, että olen täällä”, hän murahti olohuoneesta. Päivän sanomalehti oli taiteltuna sohvapöydällä.
Huone oli sisustettu melko tummilla väreillä ja Lewis inhosi koko taloa. Tummasta puusta valmistetut huonekalut olivat kamalia ja hän inhosi raskaita verhoja ikkunoiden edessä. Makuuhuoneen tummanpunainen päiväpeite oli liian hallitseva. Keittiölle en vaivautunut tekemään mitään, joten se oli luultavasti hänen lempihuoneensa.
Lewis ei edes koskaan halunnut ostaa meille asuntoa. Minä halusin ja tarvitsin talon. En pitänyt elämästä tien päällä. Oli pakko olla paikka johon palata, vaikkei siellä kauaa viipyisikään. Mankumalla sain hänet hankkimaan sen pienen luukun johon sisältyi makuuhuone, olohuone, keittiö ja kaksi kylpyhuonetta. Kylpyhuoneetkin olin muuttanut vaatehuoneiksi.
”Helminauha vai ilman?” kysyin totisena ja esittelin kaulakorua.
”Helminauha”, Lewis vastasi vilkaisemattakaan suuntaani.
Kurtistin kulmiani vihaisena. ”Et edes katsonut.”
”Ostin sen ihan vasta, joten pidät sitä”, Lewis ei hirveästi valittanut rahan käytöstä, mutta ei hän voinutkaan olla täydellinen.
Hänen hermojensa venyttäminen oli todellista hupia, hän suuttui harvoin, eikä koskaan raivonnut. Yleensä hän poistui huoneesta ja katosi jonnekin lyhyeksi ajaksi. Riidasta ei puhuttu sen jälkeen mitään, eikä anteeksi pyydelty. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi tai käskenyt minun pyytää anteeksi. Ei edes silloin, kun heitin häntä kalliilla vaasilla, jonka olin halunnut ehdoitta. Lewis oli parasta seuraa, mitä olin koskaan kuvitellut. En halunnut lähteä hänen luotaan tai kertoa Voltureille hänen suunnitelmastaan.
Emme vain oikein olleet päässeet eteenpäin. Kyvykkäitä vampyyreja oli harvassa, koska Aro oli kerännyt joukkoihinsa mittavan määrän. Eikä Lewis halunnut kertoa aikeitaan kenellekään, ilman varmuutta, että he olisivat luotettavia. Aro olisi varmasti mestauttanut meidät molemmat, jos olisi tiennyt pienestä projektistamme.
Kiinnitin helminauhan niskani taakse ja Lewis tuijotti tyhjää televisiota. Istuin hänen viereensä ja nostin jalkani sohvapöydälle. Mies pudisteli päätään, katsoessaan paljaita varpaitani.
Hän ei näyttänyt erityisen mietteliäältä. Katsoi mustaa ruutua liikkumattomana. Pari vaaleahkoa laineikasta hiusta oli karannut tarkkaan asetellusta kampauksesta. Lewis ei aina ollut ihan viimeistelty, eipä sillä ulkonäöllä tarvinnutkaan.
”Pitäisikö käydä metsästämässä?” Lewis mumisi puoliääneen. Kuulin silti hyvin.
Kohautin olkapäitäni. ”Ei nyt välttämättä”, minulla oli aina jano, ja se ei läheskään aina pysynyt hallinnassa .
”Sitten ei tarvitse”, hän totesi ja korjasi valuvaa paidan hihaansa. Hänellä oli aina tapana kääriä kauluspaitojen hihat kyynärpäihin asti. Mauttoman näköistä.
Lewis ei suosinut turhaa teurastusta. Metsästimme joskus hirvittävän kaukana Berliinistä, jossa pieni asuntomme sijaitsi. Mitä laajemmalla alueella kuolemia tapahtui, sitä vähemmän niihin kiinnitettiin huomiota.
Berliini ei ollut paras vaihtoehto. Sää ei ollut hirvittävän pilvinen ja jouduimme liikkumaan hämärän aikaan. Saksa sijaitsi hyvällä paikalla Euroopassa, muuten sinne ei olisi muutettu.
“Seuraavasta reissusta saattaa tulla pitkä”, hän mumisi ja haroi hiuksiaan. Kampaus alkoi harottaa hölmösti.
“Kuinka pitkä?”, kysyin. Kurottauduin hymyillen korjailemaan hänen kampaustaan. Asettelin pystyssä olevia hiuksia hänen korvansa taakse. Hän ei vastannut.
Lähtiessämme viikkoa myöhemmin olin pakannut Lewisin kehotuksesta kolme matkalaukullista vaatteita. Hän ei usein suositellut sellaista tavara määrää, joten sivelin taloni oven karmeja pitkään. En olisi halunnut lähteä. Se oli kiva talo. En silti kääntynyt edes katsomaan sitä astellessani autolle.
Lewis ei koskaan kertonut tarkkaan minne olimme menossa. En minä erityisemmin välittänyt, mutta olisin halunnut tietää kauanko olisimme poissa. Mies osasi kyllä varoa, jos matkasta oli kääntymässä hälyttävän pitkä, hän ei tosiaan kertoisi sitä minulla.
Istuimme Ranskalaisessa ravintolassa ja Lewisin mukaan tarkkailimme. Olin korviani myöten kyllästynyt koko maahan. Siellä vierailtiin monta kertaa kuussa. Ja harjoitimme tarkkailua. Ikinä en huomannut mitään tarkkailtavaa.
Kahdessa vuodessa Lewis ei ollut huomannut mitään tarkkailemisen arvoista. Kaikki vampyyrit olivat liian mitättömiä miehelle. “Hänestä ei ole hyötyä”, hän yleensä vastasi närkästykseeni. Pitäisi osata kiduttaa ihmisiä pelkällä katseella tai aiheuttaa aistit turruttavia myrkkypilviä.
“Lewis-” olin aloittamassa, mutta hän hiljensi minut katseellaan. Tarkkailua ei sopinut häiritä.
Vakiovampyyrimme, käveli vähän ajan päästä sisään erikoisen näköinen yksilö perässään. Minun toiveeni eivät juuri nousseet, hän ei saisi kuitenkaan mitään merkittävää aikaan ja me ajaisimme Aasian halki etsimään tappajia, tai jotain yhtä typerää.
Tuttumme viittasi meidät takahuoneeseen ja tarjoilijat eivät kiinnittäneet mitään erityistä huomiota. Kuljimme keittiön läpi tyhjään toimiston tapaiseen huoneeseen, sen kalusto oli raahattu jo kauan sitten pois. Keskellä oli kaksi tuolia ja niihin sidottuina pahaa aavistamattomat uhrit. Olihan se julmaa, muttei mitään Volterraan verrattuna.
Ehdokas oli tyttö, joka ei varmasti ollut kuuttatoista vanhempi. Mustat hiukset valuivat epätodellisen suorina olkapäiden yli. Ne eivät kihartuneet lainkaan. Otsatukka oli yli pitkä, mutta sen takaa tuijotti kaksi viininpunaista silmää. Hänellä ei ollut kenkiä mutaisissa jaloissaan ja hänen hameensa vaaleanruskea kangas oli pinttynyt. Lyhythihainen paita paljasti ohuet käsivarret. Nyrpistin nenääni hiukan.
“No mitä osaat?” Lewis äyskähti vampyyrille tylysti. Hänen ystävänsä napsautti valot päälle ja tyttö ei sanonut mitään.
“Voi luoja”, narisin tympääntyneenä. Hirvittävä vaiva oli tämänkin tapaamisen takana.
“En voi näyttää sitä ainakaan heillä”, tyttö totesi terävällä äänellä. “Ette te ymmärrä, ellen näytä teille”, hän jatkoi ja käänsi synkän katseensa minuun. Ohuilla huulilla karehti heikko hymy, joka ei ollut lähelläkään ystävällistä.
Käännyin Lewisin puoleen, muttei hän ollutkaan siinä. Koko huone oli muuttunut. Sen valkeat seinät ja avarat ikkunat saivat hengitykseni kiihtymään. Flyygeli seisoi tutulla paikallaan ja jokainen maljakko oli ehjänä kirjahyllyn päällä.
Katseeni lipui portaisiin, jonka yläpäästä pystyi kuulemaan nahistelun ääniä. Tunnistin niistä jokaisen helposti.
“Siitä onkin jo aikaa Wendy”, Edward naurahti.
Hän oli ilmestynyt istumaan flyygelin penkille tyhjästä. Kuparin ruskeat hiukset olivat sotkuiset, kuten muistoissani. Poika painoi kosketinta huoneen haihtuessa pois.
Räpyttelin kiivaasti, kun tunkkainen toimisto palasi silmieni eteen. Lewis tuijotti mustahiuksista tyttöä ja minä yritin saada hengitystäni tasaantumaan. Kohdatessani tytön katseen hänen hymynsä paljasti pienet valkoiset hampaat. Virnistyksessä oli jotain hullua.
“Teitkö sinä sen?” kysyin hiljaa.
“Voin piinata uhriani hänen pahimmilla painajaisillaan”, hän vastasi mahtipontisella äänellä, “tai tuudittaa heidät suurimpiin unelmiinsa. “
Minulla ei ollut hajuakaan, kumman hän oli minulle näyttänyt. Se teki oloni hyvin epävarmaksi. Tytöstä huokui voima ja Lewis oli varmasti huomannut sen.
“Viimeinkin toit näytille jotain hyvää” Lewis sanoi tylysiintyneellä äänellä, hän kaivoi taskustaan rahatukon ja ojensi sen ystävälleen. “Sinä, tyttö”, hän jatkoi ja viittasi kädellään ovelle. “Lähdet meidän mukaamme.”
Hän luuli pääsevänsä Volterraan, mutta joutuisi pettymään. Lewis selitti kaikille kiertävänsä Eurooppaa ja etsivänsä lisää vampyyreja Arolle. En uskonut hänen edes kertovan tytölle omasta suunnitelmastaan. Matka Italiaan vain viivästyisi ja viivästyisi ja viivästyisi… Ehkä hän olisi tyhmä, eikä arvaisi mitään tai pahimmassa tapauksessa lähtisi omin lupineen Aron tykö. Lewis tekisi kyllä kaiken estääkseen sen.
Me istuimme hotelli huoneessa. Se oli kaunis, viehättävä, hienostunut ja kallis hotelli. Sisustettu luonnonvalkealla ja kullalla. Silittelin päiväpeitettä, johon oli kirjailtu vaaleanpunaisia ruusukuvioita.
Lewis kantoi matkalaukut sisään mulkaisten minua pahasti. Ei paino ollut ongelma, mutta mies ei pitänyt tavastani juoksuttaa , häntä omilla asioillani. Menin hakemaan laukut ovelta ja muistutin kolmannesta, joka oli vielä alhaalla. Vastaukseksi sain ärtynyttä mutinaa.
Lajittelin vaatteitani värien mukaan pinoiksi sängylle. Olisi pakko pukea tyttö uudestaan ryysyjen sijaan. Ei tämän seurassa kehtaisi muuten näyttäytyä.
Punainen näyttäisi ehkä parhaalta, tai vaaleanpunainen. Mietiskelin itsekseni ennen, kuin he astuivat sisään: Lewis kantaen omaa salkkuaan, mutta myös minun kolmatta laukkuani. Tyttö seurasi perässä, kuin aave.
“Saat valita näistä kaikista”, sanoin hänelle tekopirteästi. Hän hymyili oudosti pyyhkäisten otsatukkaansa hiukan sivuun.
“Et vaikuta kovin anteliaalta”, hän totesi tuijottaen vaate röykkiötä. Olin juuri tarjonnut ilmaisia merkkivaatteita, enkä vaikuttanut anteliaalta. Jätin tytön typerän kommentin omaan arvoonsa.
Näpersin nukkaa irti paidastani. “Mikä nimesi on?”
“Rochelle”
“Koko nimi?” täydensin kysymystä.
“Olen vain Rochelle”, hän mutisi myllertäen vaatteitani, jotka juuri olin asetellut nätteihin pinoihin.
Otsatukka valahti takaisin silmille, kun hän tutki hameitani. Rochellella oli terävä leuka, joka korostui otsatukan myötä erikoisesti. Ohuilla pienillä huulilla karehti kissamainen hymy, kun hän valitsi käsivarrelleen vaatteitani.
Olin jo tarttumassa punaiseen mekkoon, jota rakastin, mutta hillitsin itseni. Lewis ostaisi uusia.
A/N: Kommentit?:D
-
Oho, luin tän nyt kokonaan putkeen ja tykkäsin (;
tää Wendy on musta kiva hahmo, kun se ei ole turhan cullenmainen, ei oo sellanen kiltti
siihen on helpompi samaistua, kun sillä ei ole paljoa omatuntoa (:
jatkoa toivon ja kiitos tästä ♥
-
Minkähän takia mä en ole lukenut tätä aikaisemmin? Olisi kyllä pitänyt. Tämä on upea ficci.
Ei muuta kuin jatkoa kehiin. Tulen takuulla lukemaan ja kommentoimaan.
-
Sinikeiju
Uusia kommentoijia! Jeees! Kiitos kehuista ja jatkoa kirjoittelen pikapikaa. Muistakki kommentoida seuraavaa lukua ;)
phoebeZ
Kiitos kommentista! ;) Hyvä, että Wendy on mielestäsi onnistunut hahmo. Pelkään aina, että se menee pilalla. :D Jatkoa on tulossa, älä jätä lukematta/kommentoimatta :)
-
Uusi lukija ilmoittautuu ;D tää on todella hyvä, luin kaikki luvut putkeen tänään!
Piristi todellakin mun päivää, kun on ollut pari päivää kipeen niin ei ole ollut tekemistä...
Tätä jään todellakin seuramaan ja kommentoimaan, jos on aikaa ;) Wendy on mun mielestä mahtava henkilö ja toi sen kyky on just hyvä, oot keksiny Wendylle mahtavan luonteen! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3
Ja vielä...
...jatkoa nopeasti ! ! ! :D
-
IggyEatsCupcake
Kiitos kiitos. :) Jatkoa on tulossa :D
Jasmiina
Kiitos kommentista! :D Tulekkin kommentoimaan seuraavia lukuja :D
-
oho, kolme lukua on tullut enkä minä ole huomannut mitään :o
eli siis. rakastan wendyä, hän on mielenkiintoinen persoona.
hyvä vaan, että se lähti volturien luota, vaikka olishan se kiva, jos niistäkin kuultaisiin vielä.
niin ja tulevatko cullenitkin jossain vaiheessa mukaan ? :D
jatkoa odotellen,
ppuhpallura
-
A/N: Kestipä kauan saada jatkoa aikaan. Anteeksi siitä. Toivon lukijoiden pysyvän silti mukana matkassa. :)
saghapo: Kiitos. En tahdo paljastaa liikoja jatkosta, mutta ehkä toiveesi toteutuvat ;)
14. Kuihtuvia kukkasia
Lewis
“Rochelle!”, kuulin Wendyn huudon olohuoneesta. En viitsinyt enää keskeyttää heitän riitojaan, koska tytöt osasivat selvästi ratkaista ne itse.
He olivat eläneet jo puolivuotta yhteiseloa, yleensä yhdistäen pahat voimansa minun ärsyttämiseeni. Rochelle piinasi kuitenkin Wendyä ahkerasti unelmilla tai painajaisilla. Hän ei koskaan kertonut, kummalla kiusasi ystäväänsä. Se selkeästi piinasi Wendyä eniten, hän ei maininnut jälkeenpäin mitään, mitä oli nähnyt. Yritti vain saada tytön kertomaan vaivihkaa, mitä tämä syyti hänen mieleensä.
Wendy ilmestyi viereeni ilmoittelematta. Hän silitti punaista päiväpeittoa katse harhaillen. Minulla oli pieni pelko, että Rochelle jättäisi Wendyn mielenterveyteen parantumattomia jälkiä, ainakin tytöstä oli tullut vielä oudompi hänen johdostaan.
Vierustoverini katse lasittui taas ja hän jähmettyi liikkumattomaksi patsaaksi. Tyttö ei huomannut ympäröivää maailmaa. Ravistin häntä olkapäästä ilman minkäänlaista reaktiota. Puristin tiukasti olkapäästä ja yritin saada hänen ajatuksistaan kiinni.
Rochelle tuijotti Wendyä ovenraosta hymyillen tyytyväisenä. Hän tuli istumaan sängylle, Wendyn jalkojen juureen, irrottamatta katseettaan tästä. Nopeasti vetäisin käteni irti tytöstä. Liian nopeasti, näin Rochellen silmien siristyvän ja hymyn leviävän, mutta en tiennyt mitä hän kuvitteli minun tehneen.
“Lopeta jo”, äyskähdin.
“Älä puutu”, tyttö sanoi välittämättä vastalauseistani. Potkaisin häntä jalallani katkaisten katsekontaktin. Hän sähähti ja huulet vetäytyivät hampaiden tieltä, mutta tyttö painui silti alakertaan.
Wendy pysyi edelleen kohtuullisen liikkumattomana. Hengitti tasaisesti ja mutta silmät kääntyivät tuijottamaan ikkunasta ulos. Nopeasti hän hyppäsi ylös sängyltä ja repäisten minutkin.
“Ulos”, hän hoputti.
“En vie sinua ulos”, totesin repien hänen pieniä kouriaan irti käsivarsistani.
Wendy pyöräytti silmiään. “Ulos huoneesta! Nyt!”
Kävelin hitaasti ja ovi paukahti heti perääni kiinni. Jäin kuuntelemaan uteliaana, miksi hän oli häätänyt minut jälleen kerran pois.
“Tiedän, että olet siellä!” hän huudahti. Lähdin alakertaan, mutta kuuntelin tarkasti istuessani sohvalla.
Kuulin lukon kilinää ja paperin rapinaa, kuten monena muunakin kertana. Mustekynän terä rahisutti paperia, kertoen että, hän kirjoitti kiivaasti. Enempää en osannut sanoa. Ehkä tytöllä oli päiväkirja.
Rochelle istui nojatuolissa polvet vedettyinä rintaansa vasten. Mustia hiuksia karkaili pitkästä letistä kehystämään marmorinvalkeita kasvoja. Tyttö käänsi suunpielensä aina ivalliseen hymyyn, kun huomasi minun vilkaisevan itseään.
Heissä oli niin paljon yhtäläisyyksiä. Olin huomannut sen heti alussa, Rochellen kyvyn käydessä selväksi. Molemmilla oli tehokas puolustusmekanismi. He eivät varmasti tajunneet näyttävänsä sitä, mutta jo ilmeet ja kehonkieli kertoivat kuinka paljon heidän sisimpäänsä koski. Molemmat estivät tunteitaan paljastumasta hymyilemällä aina, he välttelivät jopa ilmeettömyyttä. Molemmat sävähtivät kosketusta ankarasti ja pitivät usein käsiä ristissä rinnalle, kuten kilpenä.
Paloin halusta tietää, mikä heidän sielujaan oli repinyt rikki niin pahasti, että vampyyriksi muuttuessaan heille muodostui kyky pitää muut loitolla. Mieltäni kaihersi myös, miksi Wendyssä ei enää ollut jälkeäkään räjähdysvaarasta. Tytön käyskennellessä Volterrassa lamput olivat rätisseet hänen lähestyessään. Minä vielä silloin savustin kykyä ulos hänestä, mutta nyt se oli kadonnut kokonaan.
Wendy paukautti makuuhuoneen oven kiinni ja istui lähes samassa vierelläni. Rochelle käkätti innoissaan ja tyttö mulkaisi häntä pahasti. Huomasin lipastonlaatikon avaimen roikkuvan hänen kaulastaan. Yritin tarttua siihen, mutta Wendy läimäytti minua sormille.
“Ajattelin mennä metsästämään”, hän totesi kierittäen samalla kiharoitaan keskisormensa ympäri.
“Siksi avain”, murahdin.
“Siksipä hyvinkin”, hän kivahti siristäen lähes mustia silmiään. Käänsin oman katseeni pois, koska en pitänyt hänen pistävästä tuijotuksestaan. “Rochelle lähtee mukaan”, hän hymyili ponkaistessaan pystyyn.
Tytöt vilahtivat ohitseni, etupihalta kuului Wendyn motkotus Rochellen sotkuisesta kampauksesta.
Vilkuilin rannekelloani kymmenen minuutin ajan, miettien huomaamattominta tapaa päästä Wendyn kirjoituksiin käsiksi. Huomaamatonta tapaa ei kuitenkaan tahtonut löytyä, jättäisin papereihin kuitenkin hajujälkeni. Tytön tuntien, hän saattoi nuuhkia niitä aina, kun tiesi minun oleilleen yksin talossa.
Päätin painua kävelylle. Se ei saisi ajatuksiani pois ratkaisemattomasta arvoituksesta, mutta hillitsisin itseni paremmin pienen etäisyyden päästä. Ihmisiä oli harvakseltaan liikkeellä huonolla säällä.
Kukkaistutukset olivat jo alkaneet lakaistua syksyisen sään ansiosta, tuijotin karisseita puita istuessani penkillä, kauppoja täynnä olevan kadun varrella. Tihkuttava sade alkoi hiljalleen täplittää vaaleanruskeahkoa takkiani. Ruosteisten pyörien kitinä kantautui korviini ja tuijotin naista, joka lähestyi lastenrattaiden kanssa. Rattaan luonnonvalkeassa kuvussa oli kellastuneita läikkiä ja nitinä sai kylmät värähdykset kulkemaan selkääni pitkin.
“Onko tämä varattu?” hän kysyi hymyillen, kun nosti nyyttiä rattaistaan.
“Ei”, vastasin suoden hänelle pienen hymyn. Katujen varsilla oli varmasti paljon penkkejä, joten miksi hänen piti valita juuri tämä, ajattelin tuskaisena. Olin halunnut viettää iltapäivää ilman naisseuraa, uppoutuneena ajatuksiini ja suunnitelmiini.
Nainen hymyili, mutta hänen ilmettään kiristi jokin. Hän leperteli vauvalleen ja esitteli sen jälkeen itsensä Birgit Werneksi. Keksin itselleni hatusta uuden sukunimen, kuten aina joutuessani kertomaan itsestäni jotain.
“Et taida olla Saksassa syntynyt”, hän vastasi tapittaen minua sinisillä silmillään, lähes huomaamattomat tummat renkaat varjostivat niitä. “Puhut hassusti”, nainen lisäsi hymyillen.
“Totta, olen asunut kauan Italiassa”, vastasin tuijottaen vaaleanpunaista vauvaa hänen sylissään.
Birgit nauroi hersyvästi, siinä oli jotain niin aitoa, että se nosti hymyn väkisinkin huulille. Wendyn ja Rochellen kolkosti helisevä kikatus oli vain kaiku hänestä.
“Eikö vauvasi palellu täällä?” kysyin kuunnellen pientä säännöllistä sydämen jyskettä, joka kantautui huopien läpi. Pienet luomet pysyivät kiinni, kun vauva veti tuhisten henkeä.
“Ei ole niin kylmä”, hän vastasi silittäen pientä poskea. “Saanko kysyä, mistä sinä olet tulossa?” kysymys oli nopea ja uteliaisuus paistoi hänen ilmeestään.
“Kuinka niin?” murahdin, tuollainen tuntemattomilta oli ärsyttävää.
Birgit nauroi taas. Kohotin kulmiani kysyvästi. “Olet…”, hän aloitti purren huultaan, kuin miettien sanaa kuvaamaan minua. “…hieman resuinen.”
Tietenkin, ajattelin, en ollut kiinnittänyt vaatteisiini juuri huomiota lähtiessäni kotoa. En ollut napittanut kauluspaitaani loppuun saakka ja olin vielä jättänyt puvuntakkinikin auki. Kravatti roikkui löysennettynä kaulassa ja housut olivat todella ryppyiset.
“Pitkä juttu”, mutisin kohauttaen olkapäitäni. En viitsinyt selittää, että en vain sattunut välittämään vaatteistani.
Birgitillä itsellään oli päällään haaleanvihreä takki, napitus oli kahdessa rivissä ja olkapäiden kohdalla niin paljon tyhjää, oli helppo päätellä ettei sitä oltu tehty naisille. Takki ulottui yli polvien ja mustasta yksinkertaisesta hameesta näkyi vain hiukan helmaa. Luultavasti hän oli keskiluokkaista köyhempi. Kenties saanut vaatteita ystäviltään tai sukulaisiltaan. Hänellä oli viivasuora nenä, kapeat huulet, tummat mutta lyhyet ripset. Hän haroi lyhyitä hiuksiaan korvansa taakse ja heikko puna kohosi poskille, ehkä tuijotukseni vuoksi. Käänsin katseeni hitaasti pois likaisenoranssiin kukkaan, jonka nuutuneilla lehdillä kimalsi pieniä vesipisaroita.
“Pidätkö lapsista?” hän kysyi korjaillen huopaa vauvansa ympärillä.
Se oli vaikea kysymys. En ollut koskaan joutunut niiden kanssa juurikaan tekemisiin. Varsinkaan vauvojen. Jos ihmisillä oli vauvoja, jopa minä yleensä säästin ne. Niin alussa olevaa elämää ei ollut helppo tuhota. Tuokaan pieni nyytti ei ollut vielä kunnolla kokenut mitään, saati nähnyt, maistanut tai haistanut.
“En tiedä…” vastasin hieman epävarmasti. “En oikeastaan tai en ole tavannut montaakaan lasta.”
Birgit katsoi minua räpytellen. “Vai et ole tavannut lapsia”, hänen suunpielensä nyki.
Oloni oli hieman kiusaantunut. “En liiku sellaisessa seurassa. “
Hän pudisteli päätään. “Haluatko pidellä?” nainen kysyi innoissaan tarjoten vauvaansa.
“Jos ei”, sanoin nopeasti.
“Miksi?” hän kysyi katsoen minua oudosti. “Ota nyt.” hän melkein tunki lapsen minulle.
“Jaahas”, mutisin tuuditettuani lasta vähän aikaa. Se oli avannut silmänsä ja katsoi minua hampaaton hymy kasvoillaan. Pelkäsin palelluttavani sen kylmillä käsilläni.
“Sinun pitää haistaa häntä”, Birgit hymyili ja kurottautui itse nuuhkaisemaan vauvaa sylissäni. Hänen kaulansa tuoksu sai huuleni puristumaan tiukaksi viivaksi, kun yritin olla hengittämättä, jottei veren makea aromi tanssisi kohta kielelläni. “Haista”, hän sanoi vetäytyen pois. “Haista nyt”, hän maanitteli.
Tuhahdin, mutta painoin nenäni lähemmäs vauvan vaaleanpunaisia kasvoja.
“Eikö tuoksukin ihanalle”, nainen hihkui vieressäni.
Ainakin se tuoksui erilaiselta. Veri, jota pieni sydän puski ympäri vauvan kehoa, tuoksui raikkaalle. Sitä ei ollut pilannut vielä mikään. Tuoksu oli melkein kuin talvi, yhtä kirkas ja kirpeä. Toisaalta edes lumisateen raikkaus ja jokaisen hiutaleen ainutlaatuisuus ei riittänyt sitä kuvaamaan.
A/N: Kommentoikaa kiltit :) Lewiksesta kirjoittaminen on kuitenkin hyvin erilaistaaa :D Joten mieluusti otan siitä kommentteja vastaan. :)
-
Höh, en ymmärrä miksen oo kommentoinut tätä aikasemmin kun oon kuitenkin lukenu tätä :o Tyhmä minä. Mutta asiaan, kirjotat tosi hyvin, tykkään tästä ficistä. Toivottavasti saat pian jatkoa tulemaan :)
-
Höh, en ymmärrä miksen oo kommentoinut tätä aikasemmin kun oon kuitenkin lukenu tätä :o Tyhmä minä. Mutta asiaan, kirjotat tosi hyvin, tykkään tästä ficistä. Toivottavasti saat pian jatkoa tulemaan :)
^^ Näin juuri