”Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen”, Sherlock sanoi ja ellei John olisi yhtäkkiä tuntenut olevansa kuin heikoilla jäillä, hän olisi varmaan vääntänyt lausahduksen vitsiksi.Ahhahahaa, on myös oikein ihanaa, etten mä ole ainoa, joka ajattelee dik- ja öö sen sellaisia! Kiitos John!
John ei ollut koskaan ollut hyvä soittamaan yleisön edessä ja Sherlock oli luultavasti pahin mahdollinen yleisö, mitä kuvitella saattoi.
Kaanon D-duurissa oli kuitenkin kappale, johon he aina palasivat. Tavallisesti he soittivat sitä tapausten välissä, palattuaan vihdoin asunnon rauhaan juostuaan päiväkausia ympäri Lontoota vihjeiden ja epäiltyjen perässä. Soittamiseen muodostui oma rutiininsa: Sherlock sanoi aina: “Minä otan ykkösäänen, jos sinä otat kakkosen” ja kiitti häntä jälkeenpäin. John alkoi odottaa keskeneräisten tapausten ratkeamista ja paluuta Baker Streetille tuttujen sävelten pariin. Ne tuntuivat kuin tutulta kiintopisteeltä nopeasti muuttuvassa maailmaassa.Miten ihana tekstikappale! Kaunis ja syvällinen ja hauskakin (koska kakkonen ;D), ja musta on hassun ja erikoisen söpöä että Sherlock kiittää joka kerta. Varsinkin tuo viimeinen virke on hyvin kaunis suomeksi ja piti ihan tarkistaa, miten se meni enkuksi, koska se kuulosti suomeksi niin paljon alkuperäisteoksissa (Goodreadsin mukaan His Last Bow'ssa) olevalta tosi ihanalta replalta: "Good old Watson! You are the one fixed point in a changing age." Mutta oijoi, ei se aivan ollut se! Joka tapauksessa, tykkäsin tästä suomenkielisestä versiosta enemmän! ;D
Siitä lähtien John harjoitteli erityisen paljon oppiakseen kappaleet ulkoa, vaikkei osannutkaan nimetä syytä, miksi.Minäpä taidan osata, hihii! <3
”Luoja, oletpa tosiaan terävä tänään. Suorastaan säkenöit”, Sherlock sanoi, hymyillen hänelle raivostuttavasti kahvikuppinsa takaa. John vastusti halua heittää häntä jollakin.Hehee! Arvostan näitä Sherlockin flirttailutaitoja! Näillä kommenteilla saa poskeensa joko pusun tai lentävän esineen. :')
Mutta sitten ajatusvirta toi hänen mieleensä vuosien takaisen tyttöystävän, joka oli kiljunut ja kiemurrellut hänen näykkäistessään herkkää ihoa aivan naisen korvan alta. Virta loiskahti uomassaan, kun hän huomasi pohtivansa, mahtoiko Sherlock reagoida samalla tavalla, ja tulvi lopulta yli äyräittensä Johnin tajutessa, että hän halusi epätoivoisesti ottaa asiasta selvää, mieluiten käytännön kokein.Oo aaaa, miten kutkuttava mielikuva! Huvittava ja herkkä samaan aikaan!
Säveltäjä olisi varmasti esittänyt kappalettaan, jos olisi uskonut sen saavan hyvän vastaanoton. Kyseessä oli siis yksipuolinen rakkaus ja äkkiä John tunsi kasvavaa myötätuntoa tuntematonta muukalaista kohtaan.Liikuttavuudessaankin tää kohta hymyilytti mua, koska olisikohan John kuitenkin vähän vetänyt mutkia suoriksi ja projisoinut tähän juttuun omia tunteitaan ja pelkojaan yksipuolisesta rakkaudesta. ;D
Yhdessä kohdassa, jossa bassoklarinetti ja fagotti näyttivät dynamiikkamerkintöjen ja useiden aksenttien perusteella väittelevän kiiihkeästi keskenään, John oli varma, että viulu soitti häilyvästi pari tahtia Hound Dogia.Hihii, hauska yksityiskohta! :D
”Se olet sinä, etkö olekin?” John kysyi varovasti, ääni kovan ja kömpelön kuuloisena musiikin jälkeisessä hiljaisuudessa. ”Sinä olet viulu.”Aaaahhh, voi että! Tää on kovin kaunista ja suloista ja myös huvittavaa, että John kuulee musiikissa vain Sherlockin, ihana John!
”Niin”, Sherlock vastasi tuskin kuiskausta kovemmin.
”Ja kappaleen osat… ne ovat tapauksiamme. Ne ovat kaikki tapauksia. Olet hemmetti soikoon kirjoittanut konserton itsestäsi!” John ei voinut estää hysteeristä naurua pulppuamasta suustaan. Hän katui sitä välittömästi, kun huomasi Sherlockin vakavoituvan.
”Ei se kerro minusta”, hän sanoi hieman loukkaantunut sävy äänessään. ”Se kertoo meistä.”
Sherlock ei sanonut mitään, vaan vetäytyi kauemmaksi, kädet yhä Johnin olkapäillä. Hän näytti hirvittävän paljon siltä, miltä Johnista tuntui: sekavalta, hämmentyneeltä ja hieman pelokkaalta. Sitten hän nosti kätensä Johnin poskelle ja oli kuin koko maailma olisi hiljennyt heidän ympärillään. Johnin sydän löi patarumpuna vasten kylkiluita, säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä. Oli tuhat asiaa, jotka hän olisi halunnut sanoa: Olet mahtava. Olet ihana. Saat minut tuntemaan, kuin olisin elossa. Rakastan sinua. Olen rakastunut sinuun. Haluan olla kanssasi koko loppuelämäni. Mutta hän ei saanut tilaisuutta sanoa mitään, sillä juuri silloin Sherlock suuteli häntä.Oijoi! Kauniita kohtia riittää! Sydämeni tykkäsi erityisesti tuosta toteamuksesta "olet ihana", koska miehet eivät kutsu toisiaan ihaniksi ollenkaan tarpeeksi usein, tai sitten mä luen ihan vääriä fikkejä! Tykkään myös kuinka tässäkin mukana kulkee vahvasti tämä musiikkiteema, aivan ihanaa, ja todella kauniisti muotoiltu tuo "säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä". <3
”Kävisikö sinulle, jos minä ottaisin tällä kertaa ykkösäänen?”Aaah, jee, miten ihanasti sanottu, tässäpä tämä näiden ydin taas on, vaikka jo luulin, että tässä fikissä näiden dynamiikat olisivat aika erilaiset kuin mihin olen vuosien varrella tottunut (ja sanoisin myös että on hyvä ravistella juurtuneita ja sammaloituneita käsityksiään aika ajoin), miten ihanaa yllättyä tästä lopputwististä!
Sherlock kääntyi hänen puoleensa, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä johdat ja minä seuraan”, ja sillä kertaa John tiesi ilman epäilyksen häivääkään, ettei kumpikaan heistä puhunut musiikista.
”Minä rakastan sinua”, John sanoi vasten Sherlockin huulia, joille levisi hymy.Aaaa, kuinka söpöä! Voi että <3 Varmasti se onkin Sherlockille maailman yksinkertaisin asia. Ja vielä säveltää toiselle ihan konsertto, Sherlock on niin mennyttä miestä.
”Tietenkin. Sinähän sanoit sen jo.”
John rypisti otsaansa. ”Sanoinko?”
”Kun soitit”, Sherlock totesi, kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia.