Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Elfalas - 03.07.2007 10:06:06
-
Nimi: Valkoisen kuoleman maassa
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Fandom: Harry Potter
Yhteenveto:
Pääinkvisiittori Pimento sattuu olemaan kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan läheinen ystävä, ja lähinnä siksi Tylypahkan oppilaat pääsevät edustamaan kouluaan tämänvuotiseen T.O.S.I.-tapahtumaan. Tänä vuonna nuorisokokous järjestetään pikkuisessa Mintzin kylässä Sveitsin Alpeilla. Hopeahammas-vuori on oikea luonnon lasketteluparatiisi, ja kirkkaat talvipäivät kuluvatkin läpeensä rinteessä - ja hyvä niin, sillä Mintzin väki ei ole sitä ystävällisintä sorttia. Kylää kuitenkin terrorisoi pieni mutta sitkas sissiliike, joka ei kaipaa ulkopuolisia mailleen. Pian vieraat huomaavatkin joutuneensa ojasta allikkoon. Sitä paitsi Hopeahampaan velhoilla on hallussaan yksi lyömätön ase, jota alangon asukit eivät ole osanneet edes pelätä: valkoinen kuolema.
/Karolain lisäsi fandomin.
A/N: Luovutan. En kestä enää lukea tätä uudelleen ja miettiä, mikä tässä on vikana. Hitto, kun pelottaa julkaista tämä! Keskimmäinen osa on aina se vaikein. Oikeastaan ideoita tuppaakin tippumaan enimmäkseen siihen seuraavaan tarinaan. No, ensimmäiseksi täytyy selvitä tästä. Lyhyt, omituinen alkunäytös tutustuttaa meidät joukkoon pölkkypäitä. Nähtävästi tässä ollaan kuitenkin Alppien sijaan Etelämantereella, tai sitten ilmastonmuutos vain on yllättäen kääntänyt suuntaa.
A/N 2: Koska tämä jäi edellisessä Finissä kesken, on tietysti tärkeää saada se heti ensimmäiseksi näytille. Kuten myös Fini 2:ssa varoitin, minulla blokittaa kerta kaikkiaan, ja siksi päätin taukoilla tämän kirjoittamisesta ainakin siiheksi kunnes kesäteatteri on ohi (siis tämän viikon loppuun). Nähtävästi minun täytyy kuitenkin puida asiat selväksi blokkini kanssa ennen kuin kirjoittaminen taas luonnistuu, enkä osaa aavistaa, kuinka kauan siinä menee. Valmiina on viisi lukua. Julkaisen yhä viikoittain, ja jos teksti loppuu kesken, sitten se loppuu. Kestäkää.
Valkoisen kuoleman maassa
Licht kann jede Gefahr verbergen.
Prologi
Tam, tam, tam.
Tam, tam, tam.
Niin kuin joskus muinaisina aikoina, he käpertyivät vasten kiviseinää paksut turkikset peittonaan. Ulkosalla luonnonvoimat kävivät sotaa; kivi kohtasi jään, eikä kumpikaan suostunut perääntymään. Tuuli ulvoi vuorenseinämän onkaloissa, ja pakkasen polttaman kallion ratinan saattoi melkein kuulla. Tällaisessa paikassa ihmisten ei ollut tarkoitus olla. Silkkaa typeryyttään, ajatteli tuuli varmaan, ihmiset halusivat väkisin uhrata mielenrauhansa ja terveytensä. Silkkaa tiedonjanoaan he siellä olivat, onnettomat, paleltuisivat ehkä yöllä luolaan kuin kaljut, orvot sudenpennut. “Uteliaisuus vei kissan hengen”, sanottiin. Mutta paljonpa tuuli, joka vaelsi ulkona pakkasen kanssa, tiesi hulluista ihmisistä. Se eli vielä menneessä.
Tuhansia vuosia aiemmin asiat olivat olleet toisin. Matka Alppien yli oli vaatinut päiviä, jopa viikkoja, ja moni oli jäänyt sille tielleen. Silti elämän edellytykset olivat ajaneet ihmiset etsimään onneaan muualta. “Me olemme luomakunnan huipulla”, olivat hölmömmät sanoneet, “ei meihin pakkanen koske.“ Viisaammat olivat vaienneet ja etsineet nukkumapaikkaa. Hölmöt olivat jääneet pakkaseen, viisaat taas kehittäneet keinoja suojautua siltä. Nykyisin sitä sanottiin luonnonvalinnaksi. Nykyisin vuoria ylitettäessä oli kyse minuuteista, eikä pakkanen mahtanut mitään kerrostetuille keinoturkiksille, joissa olisi pysynyt lämpimänä Jäämeren aalloillakin. Viisaiden ihmisten opit oli lakaistu luolien nurkkiin yhdessä pölyisten, pengottujen luiden kanssa, ja siellä ne olivat säilyneet hyvässä tallessa ajan hampaalta.
- Sillä vanhoja konsteja tarvittiin vielä. Tänä iltana he olivat sytyttäneet tulen aataminaikuiseksi luullulla tekniikalla ja käärineet itsensä käsin parkittuihin taljoihin. Tarjolla oli itse leivottua leipää ja yksi laiha vuorijänis. Sitä mukaa kun tuli rohkaistui leimuamaan, he kaikki kuoriutuivat osin turkiksistaan ja ryömivät piiriin nuotion ympärille. Yksi soitti rumpua: Tam, tam, tam.
Toiset venyttelivät ja työnsivät käsiään lähemmäksi liekkejä. Käsiä oli kahdenlaisia: punaisia ja sinisiä. Punaisilla oli vielä toivoa, mutta ne, jotka olivat jo muuttuneet sinisiksi kuin jäämiehen kasvot, olivat mennyttä tavaraa. Seuraavana aamuna joku kirkuisi, kun isot miehet hakkaisivat irti paleltuneen sormen jos toisenkin. Silloin kaikki muut peittäisivät korvansa ja teeskentelisivät nukkuvansa.
Heitä oli ollut pari tusinaa, kun he olivat lähteneet liikkeelle. Joukko oli pienentynyt tipoittain; yksi oli jänistänyt ja palannut kotiin, toinen pudonnut jäärailoon ja katkaissut jalkansa. Nyt heitä oli kymmenkunta. Osa heistä oli kokeneita ja karaistuneita eränkävijöitä, jotka tunsivat vuoret kuin omat taskunsa, toiset taas nuoria, kiihkeitä ja ennen kaikkea varomattomia. Nuorille kävisi vielä huonosti, kuten vanhemmat sanoivat, elleivät he oppisi tottelemaan käskyjä. “Hopeahammas ei ole suuri eikä vaarallinen vuori”, he väittivät, “mutta typerälle lapselle se voi olla kuolemaksi. Katsokaa, lapset, esimerkkiä.”
Kiisla oli oppinut kantapään kautta tämän säännön. Jollei hän seurannut veljiä, hän oli poikkeuksetta vaikeuksissa. Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä vetäytyvä jääpeite oli näyttänyt houkuttelevalta ja halkeamat helposti vältettäviltä. Hän oli vain mennyt etsimään jäkälää aasin syötäväksi, viaton. Sen retken jälkeen hän ei ollut palannut kokonaiseksi.
Muisto puristavasta, musertavasta lumesta rinnan ympärillä pani yhä edelleen vatsan kiertämään. Hän oli maannut siellä varmasti tunteja ainoastaan pää lumen yläpuolella ja kuullut aasin tukahdutetut kuolinkorahdukset kaikuna tuhanteen kertaan. Seuraavana päivänä veljet olivat leikanneet hänen paleltuneen oikean kätensä. Kiisla itse ei muistanut siitä mitään; onnekseen hän oli menettänyt tajuntansa. Mutta olematonta kättä särki aina joskus, ikään kuin se olisi elänyt yhä omaa elämäänsä siinä pohjattoman syvässä rotkossa, johon veljet olivat sen viskanneet.
Liekit käänsivät äkisti suuntaa ja savupilvi hajosi; yksi vanhemmista nousi seisomaan. Kiisla näki, että häneltä oli mennyt tänään ainakin yksi sormi, ja kasvojen vasen puoli näytti yhtä lailla kurjalta. Mutta hän ei näyttänyt kipua. Hän virnisti ironisesti ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. “Ovatko kaikki kunnossa?” hän kysyi.
Kuului mutinaa ja muutama tyrskähdys. Vanhempi nyökkäsi ja veti turkisviittansa hupun kasvojensa peitoksi. Toiset tekivät samoin. Hetken aikaa ilmaa halkoi vain rummun yksitoikkoinen, lohdullinen tam, tam, tam. Sitten vanhempi suoristautui.
“Kettu?”
“Voin hyvin”, kuului vastaus.
“Kiisla?”
“Läsnä”, sanoi Kiisla hiljaa. Vanhempi katsoi häntä pitkään ja murheellisesti, muttei puhunut.
“Kaarne?”
“Täällä näin.”
“Mäyrä on vielä ulkona”, kuului jostain. Taas rumpu puhui itsekseen: Tam, tam, tam.
“Luuletteko, että hän palaa?”
Kukaan ei vastannut.
“Kuunnelkaa”, tokaisi Kiisla äkkiä. Toiset ryhdistäytyivät ja höristivät korviaan. Niin, ei kuulunut mitään, ei muuta kuin rumpu ja leiritulen rätinä. Tuuli oli tyyntynyt ja sen paiskomat jääpiikit lakanneet lentelemästä. Hitaasti, vain tuuma kerrallaan, valo alkoi ryömiä sisään suuaukosta. Se oli kirkasta keskipäivän auringonvaloa, ei jääseinän läpi heijastunutta kimmellystä. Myrsky oli laantunut, lumi laskeutunut paksuksi puuterikerrokseksi äiti Maan runneltujen kasvojen päälle. Joku huokasi, joku toinen nauroi helpottuneena. Kiisla nojautui seinään ja painoi poskensa kiveä vasten. Ei askelia. Ei Mäyrää. Jos tämä oli ehtinyt kaivaa itselleen kiepin, kaikki järjestyisi. Joku kai lähetettäisiin pian etsimään.
Vanhemmat nousivat, keräilivät tavaroitaan. Yksi poimi nurkasta vanhan luun ja heitti sen rummunsoittajalle kapulaksi. Se, joka aiemmin oli puhunut, katseli nyt mietteissään ympärilleen ja hieroskeli kädellään leukaansa. Niin hän aina teki. Sitten joku toinen painoi kätensä hänen olkapäälleen. “Tehdäänkö silti, kuten sovittiin?”
“Kyllä. He eivät osaa odottaa mitään näin pian myrskyn jälkeen”, sanoi vanhempi topakasti ja näytti palaavan takaisin hetkeen. Hän rypisti kulmiaan, kohotti kätensä ja alkoi viittoilla käskyjä. “Kettu, Kaarne - rumpu”, hän komensi. “Supi - valmista kelkka. Hirvi - hoida muonat.”
Kiisla nousi pudistellen tomua vaatteistaan. Nyt sitä taas mentiin. Oli kiire päästä seuraavalle etapille ennen pimeäntuloa. Suunnitelman toteuttaminen veisi aikansa, eikä tässä ollut kyse löytöretkileikistä. Tyhmä kuolisi pakkaseen. Kiisla kääri nahkaisen makuupussinsa rullalle ja alkoi sulloa sitä laukkuunsa. Sitten Kaarne hyppäsi hänen ohitseen ja painoi hänen päälakeaan molemmilla käsillään.
“Pysy sinä siinä”, hän määräsi tomerasti, eikä Kiisla pannut vastaan. Hän paneutui maahan ja nojautui laukkuunsa, keinahteli kyynärpäidensä varassa, kun Kettu tarttui rumpuun ja alkoi takoa samaa rauhallista, varoittavaa tahtia.
Tam, tam, tam.
Tam, tam, tam.
Ja jostain kaukaa kantautui jyrähdys, kun valkoinen kuolema nosti päätään.
-
1.
Valkoiset päivät
Vieraat olivat saapuneet jo aikapäiviä sitten, kun Markus Schwarz törmäsi sisään Schäärgistin kartanon ovesta. Ilta oli kirkas ja kuulas, ja aurinko kaukana mutkittelevassa horisontissa oli tummanpunainen. Ilmassa tuoksui jokin omintakeinen, eksoottinen, ehkä vaarallinenkin - sellainen tuoksu, joka kertoo poikkeuksetta siitä, että ahtaaseen vuoristokylään on saapunut vieraita.
Aamupäivän lumimyrsky oli peittänyt Mintzin ainokaisen kadun kyynärän mittaiseen untuvakerrokseen, jonka läpi tulijan oli harpottava edellisen kulkijan jälkiä pitkin, mikäli mieli päästä eteenpäin. Silti housunlahkeet upposivat lumeen, ja hiutaleet tunkivat saappaanvarsista sisään.
Kun kartanon paksu ovi aukeni, takkatulen lämmittämä, savuntuoksuinen ilma leyhähti vasten Markuksen kasvoja. Hän hengitti pari kertaa syvään ja pyyhkäisi pois lämpötilanmuutoksen ilmoille nostamat kyynelpisarat. Sitten hän pyyhki huolellisesti jalkansa, kopisteli lumet niskastaan, suoristi selkänsä ja harppasi sisään.
Vieraiden oli ollut tarkoitus saapua kylään jalkapatikassa. He olivat ensiksi matkanneet hormiverkon kautta läheiseen kylään vuoren juurella, sillä Mintzissä oli oma, yksityinen verkkonsa, ja jatkaa sieltä Hopeahampaan rinnettä kinttupolkua pitkin. Luudanvarret kun eivät arvaamattomien vuoristotuulien takia tulleet kysymykseenkään. Aamupäivällä kylän asukkaat olivat kuitenkin saaneet varoituksen ankarasta myrskystä sekä kehotuksen pysyä sisällä. Tuuli oli puhaltanut taukoamatta tuntikausia ja heitellyt irtoesineitä ympäriinsä. Vihreäksi maalatusta peltiämpäristä, jonka mukaan Markus tapasi mitata myrskyn voimakkuutta, oli maali hioutunut lähes kokonaan pois. He olivat odotelleet sormet ristissä Markuksen kotona, hän ja hänen sisarensa, ja toivoneet, että vieraat selviytyisivät ehjinä perille.
Tuuli oli alkanut heiketä kolmen maissa. Tuntia myöhemmin Mintzin kaupungintalolle oli saapunut viesti: tulijat olivat löytäneet suojapaikan ja olivat nyt enemmän tai vähemmän kunnossa matkalla kylään. Markus olisi juossut Schäärgistin talolle saman tien, ellei heidän oma talonsa olisi joutunut pienen lumivyöryn uhriksi. Isä oli pakottanut hänet lapioimaan lumen pihatieltä ennen kuin oli päästänyt hänet menemään.
Tylypahkan oppilaat olivat kerääntyneet takan ympärille. Heitä oli neljä. Kaksi heistä istui korkean lampaantaljapinon päällä lattialla, toiset kaksi taas Schäärgistin rouvan hatarilla antiikkituoleilla. Heillä oli päällään pyyhkeitä ja huopia, ja jokaisella oli käsissään höyryävä kaakaomuki. Siitä huolimatta he niiskuttivat, yskivät ja olivat punaisia kasvoiltaan. Markus pani merkille, että vasemmanpuolessa nojatuolissa retkottava tyttö kipristeli kivulloisen oloisesti varpaitaan paksujen villasukkiensa alla. - Toivottavasti ne eivät olleet paleltuneet.
Heidän valvojansa istuivat vähän loitompana. Nainen, pyöreähkö, kiharatukkainen rouva, oli kietonut paksun kylpypyyhkeen harteilleen. Sen sijaan synkänoloinen mies nosteli alituiseen kaapunsa kaulusta ja kyräili oppilaita massiivisen tuulenhalkojansa vieritse. Tämä kai yritti näyttää lähinnä arvokkaalta, mutta silloin tällöin nainen joutui tuuppaamaan tätä kylkeen, jotta tämä pyyhkisi happaman ilmeen kasvoiltaan.
Markus astui reippaasti eteenpäin ja ojensi kätensä lähimmälle oppilaalle, joka tarttui siihen hämmentyneenä. Markus hymyili. “Grüezi! Tervetuloa Sveitsiin.” Hän huokaisi; ainakin hän oli saanut keskustelun alkuun englanniksi. Sen sanottuaan hän oli aikeissa esitellä itsensä - mutta hänet keskeyttikin ääni varjoista, kärisevä iäkkään naisen ääni, joka sai jo itsessään Markuksen niskakarvat nousemaan pystyyn.
“Hattu pois päästä, nuoriherra Markus.” Markus riuhtaisi melkeinpä vaistomaisesti pipon päästään. Jos äänen omistaja olisi ehtinyt ensin, hän olisi pipon mukana saanut sanoa hyvästit myös suurelle osalle hiuksistaan.
Astra Sokeaski astui varjosta kasvot tavanomaisen yrmeinä. Hän piti käsiään siveellisesti ristissä, ja hänen pohjattomansinisen kaapunsa helmat liehuivat hänen ympärillään kuin hän olisi ollut lähdössä lentoon. - Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, miten vanha Sokeaskin suvun matriarkka oli. Markus olisi veikannut likemmäs sataa vuotta; sen verran syviksi olivat juonteet vanhan naisen suupielissä ehtineet tulla. Nenää Sokeaskin eukolla oli tuskin lainkaan, ja jalat tuntuivat lyhenevän viikko viikolta. Tämän silmätkin vetistivät - mutta silti niistä oli havaittavissa se Sokeaskin suvulle ikuiseksi taakaksi muodostunut kellanpunainen häivähdys. Ja niitä silmiä ei oikeastaan kukaan halunnut suunnattavan itseensä - ei vaikka olisi ollut itse Sokeaski.
“Frau Astra, tervehdys”, sanoi Markus muodollisesti ja kumarsi kevyesti, niin kuin äiti oli opettanut tekemään vanhemman ollessa paikalla.
“Sama se”, sanoi Sokeaskin harppu. Hän astui vielä pari askelta eteenpäin, siristi silmiään ja tarkasteli vieraita arvostelevin ilmein. Sitten hän tuhahti. “Tylypahkan edustajat.” Hän puhui saksaa, mutta hänen äänensävynsä oli niin käskevä, että englantilaiset alkoivat kiemurrella paikallaan.
Silloin isonenäinen opettaja suoristautui, ja Markus näki ensimmäistä kertaa tämän kasvot kunnolla. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli madella turvaan sohvan alle, mutta toisaalta hänestä tuntui, että Sokeaskin rouvan katse olisi vaivatta tavoittanut hänet sieltäkin. Siispä hän rohkaisi mielensä ja puristi reippaasti rasvatukkaisen miehen niljaista kättä.
“Kalkaros, Severus Kalkaros”, sanoi mies.
“Markus Schwarz”, Markus lausui selkeästi ääntäen.
“Astra Sokeaski”, murahti Sokeaski ja istutti arvokkaasti takamuksensa sirojalkaiseen rokokootuoliin.
“Frau Astra”, selitti Markus tapailevalla englannillaan ja tuijotti johonkin synkän miehen otsan suuntaan, “täällä Mintzissä meillä on ehkä kolme eri sukunimeä. Siksi me kutsumme kaikkia heidän etunimillä.”
“Vai niin”, sanoi opettaja Kalkaros.
“Minä olen Pomona Verso”, helkäytti pyylevä nainen pukkipenkiltä. “Olemme todella kiitollisia siitä, että suostutte ottamaan meidät tänne kahdeksi viikoksi muiden muassa. Ja kaakaokin on vallan mainiota… kiitoksia kokille.” Tämän sanoessaan professori vilkuili hämmentyneesti keittiön suuntaan. Markus hymyili reippaasti.
“Schäärgistin kotihenget varmaan”, hän sanoi, “he eivät mielellään näyttäydy.”
“Sille ei ole vaikea löytää syytä”, sanoi opettaja Kalkaros ja vilkaisi merkitsevästi Astra Sokeaskia. Rouva tuijotti takaisin tavanomaisen pistävästi.
“Severus”, hihkaisi opettaja Verso ja virnisti niin leveästi, että ikenistä pakeni veri, “emmekö menisi käymään keittiössä? Paras ilmoittaa rehtorille, että olemme selvinneet perille.” Vastausta odottamatta hän raahasi synkeän professorin mukanaan tuvasta. Markus katsoi hetken heidän peräänsä, kohautti sitten olkiaan ja istahti vapautuneelle puupenkille. Astra Sokeaski tuijotti edelleen eteensä murhaavasti ja suupielet kireinä.
Seurasi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten Markus yskähti, ja aika alkoi yllättäen taas liikkua. “Tuota”, sanoi Markus, “mitkä teidän nimenne ovat?”
Tyttö, joka avasi suunsa ensimmäiseksi, oli hätkähdyttävä näky. Kun villatakki, jonka hän oli vetänyt päänsä yli, putosi syrjään, Markus saattoi aistia Sokeaskin rouvan paheksunnan; tämä vetäisi terävästi henkeä, ja vaikkei Markus katsonut edes tämän suuntaan, hän tiesi, että tämän ilme oli muuttunut entistäkin vaarallisemmaksi. Tytöllä oli kirkkaanpunaiset hiukset, kirkkaammat kuin yhdelläkään Schäärgistin suvun edustajalla koskaan. Mutta hänen kasvonsa erottuivat vielä räikeämmin: ne oli maskeerattu paksulla puuterikerroksella sekä poskipunalla, ja silmiä reunustivat leveät raidat rajausväriä, joka tietenkin oli myrskyssä levinnyt pitkin poskia. Ehostuksen murheellinen olotila ei kuitenkaan tuntunut tyttöä pahemmin hetkauttavan. “Essy Maldini”, hän tokaisi turhia selittelemättä. Astra Sokeaski tuhahti itsekseen, ja Markus kurottautui kättelemään reippaasti brittityttöä. Nuoret hymyilivät rohkeasti, kunnes Sokeaski latisti tunnelman mulkoilullaan.
Seuraavaksi ääneen pääsi pörröpäinen, vaalea, pieni tyttö. Tämä tuntui lämmenneen aika lailla siitä, kun Markus oli astunut huoneeseen, ja keikkui nyt rauhattomana tuolillaan. “Kukas sinä olet?” kysyi Markus.
“MacKenzie”, tyttö heitti, “tai Cassie oikeastaan, mutta kaikki sanovat MacKenzieksi, joten sano sinäkin!”
“Selvä, MacKenzie”, sanoi Markus. Uusi nimi taipui kielellä hiukkasen omituisesti - mieluummin hän olisi käyttänyt Cassieta. Mutta oppimassahan tässä oltiin. “Entäs sinä sitten?”
Kolmannella tytöllä oli ketunväriset, lyhyet hiukset. Nähdessään tämän lukuisat lävistykset Markus tunsi pienen mustasukkaisuuden piston; hänen vanhempansa sentään hyväksyivät hänen ainokaisensa vain, koska Markus oli lupautunut tekemään tuplasti tavalliset kotityönsä sen saadakseen. Tällä tytöllä oli kaksi reikää korvassaan ja hakaneula kulmassaan. Markus olisi ottanut vaikka seitsemän, jos olisi saanut mahdollisuuden. Mutta se, mitä tyttö seuraavaksi sanoi, yllätti Markuksen täysin. “Ich heiße Eve und kann auch Deutsch reden”, hän vastasi kauniilla, huolitetulla saksan kirjakielellä.
Markus oli vielä sanaton, kun Sokeaskin rouvassa tapahtui jo välitön muutos. Hän kohotti leukaansa niin paljon kuin paksulta kaulaltaan pystyi, nielaisi näkyvästi ja tokaisi: “Mikä sinun oikea nimesi on?” Eikä hän tehnyt sitä saksaksi, mikä sai Markuksen vieläkin enemmän tolaltaan; hän puhui englantia terävällä brittiaksentilla!
“Evangeline”, sanoi saksalaistyttö häkeltymättä. “Äitini oli saksalainen.” Markus olisi halunnut kuulla lisää, mutta enempää Eve ei sanonut.
“Vai niin”, totesi Sokeaski. “Täällä sinä olet Eva.”
“Eve.”
“Eva.” Astra Sokeaski pisti kätensä puuskaan: asia oli loppuun käsitelty. Eve - tai Eva - näytti närkästyneeltä, mutta nieli kai syytöksensä Sokeaskin luontaisen arvovallan edessä. Markus virnisti ja oli kumartumassa neljännen ja viimeisen tulokkaan puoleen, kun Sokeaski äkkiä puhuikin taas.
“Sinun nimesi”, hän murahti ja osoitti ryhmyisellä, reuman käpristämällä sormellaan MacKenzietä. Tämä hymyili leveästi ja oli kai vastaamaisillaan jotain nokkelaa, ennen kuin tuli katsoneeksi Sokeaskin silmiin.
“Ca- Cassandra”, hän änkytti.
“Siis Sandra”, virkkoi Sokeaski itseensä tyytyväisenä. Vasta sitten hän kiinnitti huomionsa neljänteen tyttöön, joka istui lähellä takkaa yrittäen näyttää siltä, että kuului kalustoon. Hänen ei tarvinnut kuin siirtää sormensa osoittamaan tyttöä, kun tämä jo parahti:
“Adrianna Lioslaith Fearchara!”
Sokeaski näytti hiukkasen hämmentyvän nimilitaniasta, mutta kokosi kuitenkin pian itsensä. “Sveitsiläisittäin Drina”, hän totesi, eikä tyttö väittänyt vastaan. Markus nojautui polviinsa ja tarkasteli Adriannaa. Hänellä oli kummallisen väriset silmät, jotakin hyvin tumman sinisen ja violetin väliltä, ja hänen huulensa olivat suorastaan poikkeuksellisen tummat. Se oli hämmentävää. Onneksi sentään hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan eräänlaisena verhona. Mutta päällään hänellä oli jotain, joka näytti lähinnä… säkiltä.
“Sinullahan on poikien paita!” Markus uskalsi huomioida.
“Veljen vanha”, sanoi Adrianna ja painoi katseensa pörröisiin angorasukkiinsa.
“Suu suppuun, nuoriherra Markus”, tokaisi Sokeaski, ja Markus suoristautui jälleen. “Ja sinä. Essy ei ole oikea nimi.”
Essy kohautti harteitaan ja kallisti haastavasti päätään. “Niin, entä sitten? Se on silti hyvä nimi.”
“Kerrohan ristimänimesi, ole ystävällinen.”
“Tämä on typerää”, töksäytti Essy.
Sokeaskin suupieli alkoi nykiä uhkaavasti. Markus vetäytyi vaistonvaraisesti lähemmäksi seinää, pois orastavan raivokohtauksen tieltä. Jos halusi pärjätä Mintzissä, ensimmäinen askel oli opetella olemaan ärsyttämättä matriarkkaa! Vanha rouva saattoi olla heiveröinen, mutta hän käytti taikasauvaansa ennenkuulumattomalla taidolla!
Juuri silloin ovi narahti ja kylmä henkäys surffasi sisään. Sokeaski palkitsi Essyn julmimmalla korppikotkailmeellään.
-
Essy ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, ennen kuin pikkuiset käsivarret olivat jo kiertyneet hänen piipunrassinlaihan vyötärönsä ympärille. Hän oli kaatua takkatuleen äkillisen hyökkäyksen voimasta. Pelkästään vaistonvaraisesti hän sysäsi tulijan kauemmaksi. Tämä tupsahti takamukselleen paksulle lampaantaljalle ja heitti hiukset kasvoiltaan.
“Hei, mitäs nyt?” Essy huudahti ja suoristautui kiireesti.
Tyttö oli ehkä seitsemän tai kahdeksan. Hän näytti pyöreältä ja pehmoiselta kuin puhpallura, ja hänen tummanruskeat silmänsä tuikkivat aurinkoisesti kuin eivät olisi koskaan pakkasta nähneetkään. Hänellä oli kuultava, okransävyinen iho ja kullanruskeat hiukset, jotka kaartuivat korkkiruuveiksi latvoistaan. Ja sen pitempiä silmäripsiä Essy ei taatusti ollut nähnyt kenelläkään! Teki melkein mieli tarttua niihin ja nyhtäistä oikein kunnolla varmistaakseen, etteivät ne olleet keinotekoiset. Tyttö ei kuitenkaan jäänyt paikalleen kyllin pitkäksi aikaa; hän pomppasi miltei saman tien pystyyn ja oli kai loikkaamassa uudelleen Essyn kurkkuun kiinni, kun ääni pysäytti hänet:
“Vivian, do bliebe! ‘S geht need!”
Tyttö seisahtui vieden nopeasti kätensä selkänsä taakse. “Entscholdigung.”
Essy räpytteli silmiään. Hän tunsi kyllä saksan kielen perusteet ja ymmärsi puhettakin aivan hyvin, mutta nyt hänen oli vaikea uskoa, ettei puhuttu aivan eri kieltä. Hän ei käsittänyt sanaakaan! Hämääntyneenä hän kohotti katseensa vain kohdatakseen viileät, meripihkanväriset silmät aivan yläpuolellaan. Hän ei ollut edes huomannut naisen tuloa pikkutytön kanssa painiskellessaan. Tämä oli ehkä neljännellä vuosikymmenellään ja pukeutunut väljään, vaaleaan kaapuun. Telttamaisinkaan vaate ei kuitenkaan olisi riittänyt peittämään sitä, että nainen oli viimeisillään raskaana. Sen Essy kuitenkin sivuutti olankohautuksella. Hiukset häntä eniten kiinnostivat: ne olivat pitkät, tuuheat, kimmoisat ja ennen kaikkea punaiset. Unikonväriset suorastaan. Juurikasvua ei näkynyt, eikä mitään muutakaan merkkiä värjäämisestä - joko nainen oli huomattavan taitava värjäämään hiuksiaan taioin, tai sitten tuo oli hänen luonnollinen värinsä. Eikä kenenkään tukka voinut olla luonnostaan noin kirkas.
“Päivää”, sanoi Essy reippaasti, hämmennystään näyttämättä. Muut olivat tuskin toipuneet ensivaikutelmasta, kun Essy jo nousi ja ojensi kätensä tulijalle. Tämä ei tarttunut siihen, katselipa vain tapaan, joka oli yhtä vilpoinen kuin sää ulkona. Mutta pikkutyttö heittäytyi vähemmän kalseaksi. Hän tarrasi lupaa kysymättä ilmassa sojottavaan käteen ja ravisti sitä koko kehonsa voimalla. Sitten hän nyrpisti pientä nenäänsä ja katsoi Essyä silmiin kuin olisi siten pystynyt näkemään hänet läpikotaisin.
“Sei italiana?” hän kysyi äkkiarvaamatta.
Essy oli jälleen menettää puhekykynsä yllätyksestä. Lapsi oli kai kaksikielinen, kuten hänkin. Essyn isä oli italialainen; heillä puhuttiin kotona kumpaakin kieltä. Mutta koska Essy Maldini ei koskaan ollut vaiti, hän sanoi nopeasti: “Si. E tu?” Hänen äänensä sorahti epämiellyttävästi.
“Sono da Veneto -” ehti tyttö aloittaa, ennen kuin häneen tartuttiin takaapäin. Viileäkatseinen nainen kiskaisi hänet kauluksesta luokseen ja vangitsi käsivarrellaan rintaansa vasten. Essy mulkaisi tätä tyytymättömänä.
“Montako kertaa olen kieltänyt puhumasta italiaa?” nainen kivahti englanniksi.
“Monta, täti”, sanoi tyttö alistuneena, englanniksi hänkin. Tässä vaiheessa Essy lakkasi miettimästä, montako kieltä yksi lapsi voi osata.
MacKenzie heitti äkkiä lampaantaljansa nurkkaan. Se havahdutti Essynkin mietteistään; hän huomasi, että Adriannakin - korpinkynsityttö - oli noussut seisomaan lapsen puheen kuullessaan. Essy muisti hatarasti, että tälläkin olisi ollut sukua Italiassa.
“Hei, keitä te olette?” kysyi Mackenzie iloisesti.
“Niin, ja miksi ryntäilette sisään noin vain? Eikö äiti opettanut tapoja?” säesti Essy voimatta hallita suutaan.
Frau Astran tuolin suunnalta kuului rykäisy. Sen sävyssä oli jotain niin määräävää, että kaikki kääntyivät saman tien katsomaan - Essy muiden mukana. Rouva odotti itsetietoisesti, että sai kaikkien huomion kiinnitettyä itseensä, ennen kuin tokaisi: “Minkälaista käytöstä tuo on, nuori nainen?”
“Minä asun täällä, Frau Astra, toisin kuin sinä”, virkkoi punatukkainen nainen ärtyneesti. Naiset vaihtoivat katseen, joka sanoi: “Tästä keskustellaan vielä.”
Mutta pikkutyttö käyttäytyi kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Kun vangitsijan huomio hiukan herpaantui, hän räpisteli irti kahleistaan ja loikkasi puristamaan MacKenzien kättä. “Minun nimeni on Bibiana!” hän luikautti kuulostaen siltä, kuin maailmassa ei olisi sen parempaa uutista ollutkaan. Rouva kuitenkin kaappasi hänet tottuneesti rinnalleen, kierrätti katsettaan yleisössä ja lausui painokkaasti:
“Älkää hänestä välittäkö. Täällä hänen nimensä on Vivian Schäärgist. Ja minä olen Arielle - ottoäiti.”
Kaikki mutisivat jotain sensuuntaista kuin: “Hauska tutustua.”
Essy puolestaan tyrkkäsi kyynärpäällään heidän opastaan, Markusta, ja jupisi: “Teidän kylänne on ihan tolaltaan.” Poika ei kai edes ymmärtänyt, mitä sanottiin, sillä tämä ei tuntunut ottavan huomautuksesta itseensä. Essy tuhahti itsekseen, pisti kätensä puuskaan ja tutkaili vähintäänkin tympääntyneesti Arielle Schäärgistin otteessa kiemurtelevaa Bibianaa. Rouva Sokeaski pyöritteli silmiään sen näköisinä, kuin olisi ollut aikeissa räjähtää kohta kappaleiksi, ja oppilastoverit vilkuilivat vaivaantuneina ympärilleen. Itse kukin olisi kai halunnut paeta keittiöön opettajien luokse. Mitä he siellä yleensä touhusivat? Kalkaroksen ja Verson salasuhde tästä vielä olisikin puuttunut!
“Tuota”, köhi Markus, “joko lähdemme akatemialle?”
“Hyvä ajatus!” vahvisti MacKenzie yrittäen kiskoa ylös Adriannaa, joka oli kai suurin piirtein unessa päätellen siitä, ettei ollut sanonut juuri mitään sen jälkeen, kun he olivat saapuneet. Eve - luihuinen kai, koska Essy ei tuntenut häntä ennestään - irvisti ja mourusi:
“Hulluko täältä lähtee tuonne kylmään? Kiitos ei.”
“Kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan”, heläytti Bibiana.
Noin puolentoista sekunnin ajan kaikki toljottivat häntä, eikä koko huoneessa kuulunut muuta kuin takan rätinä ja Sokeaskin rahiseva hengitys.
“Nyt riitti”, puuskahti Arielle Schäärgist, “alkakaa mennä!” Ja niine hyvineen hän paimensi koko joukon eteiseen ja sitä kautta ulos.
Pihamaalla ratisi pakkanen. Helmikuinen sää oli niin kylmä, että huuletkin jäätyivät toisiinsa kiinni, ellei puhunut koko ajan. - Markus näytti sisäistäneen jutun idean varsin hyvin, mutta muilla tuntui olevan lämmittelemistä. - Essy tähysi kumpuilevaan horisonttiin, jota koristi useampi kuin yksi partaveitsenterävä vuorenhuippu. Iltarusko valutti punaansa niiden jäätasangoille. Jostakin korkeammalta, ehkä Hopeahampaan huipun tuntumasta, kuitenkin kantautui ääntä, ikään kuin joku olisi hakannut suurta ämpäriä.
Tam, tam, tam.
“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi Markukselta.
“Ai. Nuo taas”, totesi poika ja kohautti hartioitaan. “Tulkaa, jatketaan matkaa.”
-
2.
Valkoiset illat
Even aikomus esittää mykkää oli mennyt pieleen. Oliko sitä nyt väkisin pitänyt aloittaa saksaksi? Tästä eteenpäin häntä pyydettäisiin apuun aina, kun tarvittaisiin tulkkia - ja hän oli hyvin harvoin auttamistuulella. Sokeaskin eukon ja oppaan saksankielinen keskustelu vain oli ärsyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli halunnut näpäyttää näitä hiukan. Olettaa nyt sillä tavalla, ettei kukaan englantilaisista puhuisi sanaakaan saksaa? Hah. Tietysti Evellä oli aika ajoin vaikeuksia saada selkoa sveitsiläisten paksusta murteesta - hän itse kun puhui mitä kauneinta yleiskieltä - mutta loppujen lopuksi sekään ei vaatinut kohtuuttomia voimanponnistuksia. Eipä hän olisi vielä muutama kuukausi sitten arvannut, että hassahtaneiden Saksan-tätien perinnöstä tulisi vielä olemaan hyötyä!
Hakupaperitkin olisi ehkä voinut lukea tarkemmin. Ilmoittautuessaan mukaan matkalle Sveitsiin Eve oli ehkä pistänyt nimensä lomakkeeseen suklaalevynkuvat silmissään. Hän oli kai kuvitellut, että kansainvälisen taikayhteistyön liiton nuorisokokous pidettäisiin alangolla, siellä missä suurin osa ihmisistä oli, tai yleensä jossakin ihmisten ilmoilla. Jossain, missä olisi kunnon tavarataloja kilometrimittaisine suklaahyllyineen. Täällä kuitenkin ilmeisesti elettiin yhä täydessä vaihtotaloudessa; missään ei näkynyt edes kylttiä kyläkauppaan! Mintzin kylä näytti koostuvan kokonaisuudessaan yhdestä pitkästä kadusta, jonka molemmille puolin oli siroteltu jonkinlaisia vinoja hirsihökkeleitä. Kaikkien katot notkuivat lumesta - paitsi hiljan taakse jääneen Schäärgistin talon. Siinä ei edes ollut kattoa; professori Kalkaroksen tiivistetyn historiikin mukaan se oli rakennettu aikanaan koko kylän yhteiseksi suojaksi säätä vastaan. Siispä se oli louhittu kokonaan sokkeloiseen kallioluolaan. Seinät, lattiat, sisäkatto - kaikki ruskeanharmaata kiveä. Joku oli tietysti yrittänyt pehmentää vaikutelmaa matoilla ja taljoilla, mutta Eveä ei hämätty. Puuovi ja kaksi pikkuruista, ampuma-aukkoa muistuttavaa ikkunaa keskellä kallioseinää näyttivät lähinnä naurettavilta.
Mintzin asukkailla ei tuntunut olevan minkäänlaista elämää. Heidän seuruettaan lukuun ottamatta kadulla ei näkynyt ketään. Taloistakin taisivat olla valot jo sammuksissa. Sitä paitsi joka paikassa oli lunta, hengitys höyrysi ja rakko Even kantapäässä puski jo rakkoa itsessään. Vaelluskengissäkö tällaiselle reissulle olisi pitänyt lähteä?
Paikallisen oppaan nimi taisi olla Markus. Tämä oli hintelä, saukonkasvoinen poika, johon masentavanharmaa kulmakarvalävistyskään ei oikein tuonut eloa. Hän piti silmillään raidallista pipoa, jonka alta pilkisti sieltä täältä vaaleita hiustupsuja. Kaiken kaikkiaan hän oli ulkoisesti mahdollisimman tylsistyttävän oloinen - mutta jotakin sisäistä tenhoa hänessä ilmeisesti piili, sillä sen jälkeen kun he olivat päässeet Sokeaskin eukon valvovan silmän alta, tämän kielenkannat olivat herenneet kuin taikaiskusta. Huolimatta puutteellisista englannintaidoistaan hän oli uppoutunut tunteikkaaseen ja kovaääniseen keskusteluun riiviömäisen rohkelikkotytön, Essyn, kanssa. Kaksikko taapersi aivan etunenässä se toinen rohkelikko aivan kannoillaan. Eve kuljeksi jonkinlaisen hajuraon verran heidän perässään pitäen käsiään taskuissa, ja kolmas tyttö aivan viimeisenä, mahdollisimman huomaamattoman näköisenä.
“Minne me nyt tarkkaan ottaen olemme menossa?” tiukkasi Essy varistaen toisella kädellään huurretta hiuksistaan.
“Monnhuus-akatemialle”, kertoi Markus säteillen. “Se on meidän kylän ylpeys, paras koulu näillä main. Ja ainoa.”
“Vai niin”, tuhahti Eve vain, koska tunsi tarvetta osallistua keskusteluun.
“Onko se iso koulu?” tahtoi MacKenzie tietää.
“Sinne tulevat kaikki nuoret lähiseuduilta. Yksi italialainen patriarkka lahjoitti rahat sen perustamiseen. Tosi monet ovat lopettaneet kotiopetuksen sen jälkeen ja lähteneet oikeaan kouluun!” Tämän sanoessaan poika aivan säteili. Niin kuin siinä nyt muka olisi ollut jotain kummallista, että saatiin lahjoituksia porhoilta. Hän kuitenkin jatkoi: “Frau Astra ja muut taistelivat viimeiseen asti sitä vastaan. Heidän mielestä Mintz on hyvä sellaisena kuin on. Olemme aina pärjänneet omillamme. Minusta tämä on suuri askel. Muutaman vuoden päästä saamme ehkä jo lennättimen!”
“Lennättimen”, Eve puuskahti.
Essy kääntyi nopeasti olkansa yli ja sähähti: “Älä sinä viitsi!” Sitten hän jatkoi Markukselle: “Mikä sitä naista yleensä vaivaa? Miten te muka pidätte yhteyttä ulkomaailmaan?”
“Emme pidä”, sanoi Markus, “näin täällä on pärjätty viimeiset satakunta vuotta. Siitä lähtien, kun maanvieremä katkaisi kulkureitin naapurikylään. Kyllä tänne aina joskus joku eksyy.”
“Epäilemättä”, sanoi Essy.
Eve puolestaan huokaili tympääntyneesti toiselle tytölle, joka ei tahtonut pysyä reitillä alkuunkaan, vaan hyppeli vähän väliä hankeen. Siinä vaiheessa, kun puuterilumipilvet alkoivat saavuttaa hänet itsensä, hän poimi maasta jääkalikan ja viskasi sen tytön korvan vieritse. “Nouda”, hän lausui hiljaa. Toinen ei joko ymmärtänyt, mistä oli kyse, tai sitten ei välittänyt - palasi vain sosiaalisempien tovereidensa seuraan.
“Entä se pieni tyttö?” tenttasi Essy äkkiä. Evekin höristi korviaan.
“Vivian”, sanoi Markus, “hän on sen saman italialaisen tytär. Hänellä on huonot keuhkot. Hänen isä pyytää vastapalvelukseksi koulun rahoittamisesta, että tyttö saa parannella itseään täällä.”
“Mutta se nainen?”
“Frau Arielle on kasvattanut Vivianin käytännössä sylivauvasta. Hänen oma vauva kuoli ihan pienenä. Luultiin kauan, ettei hän pysty saamaan enää lapsia, mutta nyt esi-isät ovat antaneet hänelle -”
“Esi-isät?” toisti Eve ja rypisti kulmiaan.
“Sanonta”, mutisi Markus. Sitten hänen ilmeensä kirkastui yllättäen. “Katsokaa - tässä on Monnhuus-akatemia!”
Eve pysähtyi katselemaan ympärilleen. He olivat tulleet kadun loppuun. Viimeiset talot olivat jääneet noin sadan metrin päähän. Siinä, missä he nyt seisoivat, tie kaartui aavistuksen verran oikealle. Täällä tasaista lumikenttää rikkoi leveä vana kengänjälkiä. Ainakin yhdet sukset ja yhdet lumikengät olivat kulkeneet ohi. Tuuli oli lakannut tuntumasta. - Nähtävästi heitä suojasi nyt korkea, nouseva kallionkieleke. Taivaasta ei näkynyt enää kuin harmaa pilvikaistale.
“Monnhuus-akatemia”, virkkoi Eve ja kohotti kulmakarvojaan.
Ylpeydestä hehkuva Markus osoitti pikkuruista, lumen kattamaa alppimökkiä, jonka vino katto päättyi noin pikkusormenmitan verran kinoksen yläpuolelle. Ainoa ikkuna hohti kellertävää valoa, ja jostakin lumen keskeltä tuprusi laiha savuviiru. Koon puolesta se olisi voinut olla mikä hyvänsä asuintaloista, ehkä kuitenkin hiukkasen vähemmän haalistunut. Mutta loppujen lopuksi ainoa, mikä sen erotti tavallisesta mintziläiskopperosta, oli sievä graniittiplakaatti ovessa: “TÄMÄN RAKENNUKSEN ON MINTZIN HALLINNOLLE LAHJOITTANUT Sig. Cav. ARCANGELO KUUKOSKI.” Koulusta siinä ei puhuttukaan mitään. Epäilemättä kylän ainoa satavuotiasta nuorempi rakennus toimitti koulun lisäksi tuomioistuimen, kirkon ja urheiluhallin virkaa.
“Ei millään pahalla”, änkytti MacKenzie, “mutta miten te oikein mahdutte tuonne?”
“Meillä on tietenkin vuorot”, sanoi Markus niin kuin siinä ei olisi ollut mitään kummallista, “luokat yhdestä kolmeen ennen lounasta, neljästä kuuteen iltapäivällä ja seitsemäsluokkalaiset yksin illemmalla, koska heitä on niin paljon.”
“Vuorot?” Essy ja Eve tuijottivat molemmat opasta kuin vähäjärkistä - tai oikeastaan vain Essy tuijotti, koska Eve ei tietenkään tuijottanut samoja asioita kuin rohkelikot.
“Ai niin tietysti!” Markus läimäisi kevyesti otsaansa kädellään. “Teillä on toisin. Meillä opiskellaan neljä tuntia päivässä ympäri vuoden - paitsi tietysti pääsiäisenä ja venetsialaisina. Siitä tulee saman verran kuin mitä teillä luetaan vuodessa.”
“Loistokasta”, sanoi Eve. Muut olivat liian järkyttyneitä kommentoimaan.
Monnhuus-akatemian kuudes vuosiluokka käsitti tasan kuusi oppilasta. Ei ainuttakaan enempää.
Mökin ainoasta huoneesta oli raivattu tuolit ja pulpetit seinustoille. Niiden lomassa lojui makuupusseja, reppuja ja eväslaatikoita. Taikamaailman Oikeellinen Sivistys Ilmoille -nuorisokokouksen osanottajat, kaksikymmentä kappaletta, istuivat kuka missäkin, kierrättivät keskuudessaan lomakkeita ja materiaalinivaskoja ja puhuivat ehkä tusinaa eri kieltä englannin lisäksi. Eve tunnisti saksalaiset sekä yhden itävaltalaisen heidän joukostaan. Sen sijaan Monnhuus-akatemian neljä läsnä olevaa oppilasta kyhjöttivät yhdessä nurkassa kuin sillit purkissa ja näyttivät neuvottomilta. Eivät kai olleet tottuneet tällaiseen määrään uusia naamoja paikassa, jossa jokaista kadulla kohtaamaansa saattoi tervehtiä nimeltä. Pari vapaaehtoista hääräsi hiki hatussa ikkunan luona. Kun Tylypahkan edustajat astuivat sisään Markuksen vanavedessä, yksi heistä - mustatukkainen, kalpea poika, kenties vuoden verran muita vanhempi - astui eteenpäin vakavan näköisenä.
“Sind alle da?” hän kysyi kirjakielisellä saksalla, josta erottui hienoinen vieras korostus. “Ole kiltti ja esittele heidät kaikille. Meillä on täällä aika hektinen tilanne juuri nyt. Dirk on tuolla jossain...” Sitten hän tuli luoneeksi katseensa muihin tulokkaisiin. Hän vaihtoi vaikeuksitta kielen siroon, viilattuun englantiin ja selitti nopeasti: “Tervetuloa. Minä olen Vladimir Mitrofanov Arkangelin taikaopistosta. Olin osallistuja viime vuonna, nyt johdan kokouksen järjestelyjä.” Niine hyvineen hän kääntyi ja viipotti tiehensä. ”Dirk”, hän vielä muistutti mennessään. Markus nyökkäsi.
Akatemian oppilaat tuntuivat kutistuvan sitä mukaa, kun heitä lähestyttiin, niin kuin heidän selkäpuolensa olisi koko ajan valunut hirsien raoista pihamaalle. Kaikesta näki, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun T.O.S.I-kokous järjestettiin Mintzissä. Nuo reppanat eivät kai olleet eläessään nähneet ketään kylän ulkopuolelta tullutta sen Vivian-tytön lisäksi. Eve harkitsi hetken loihtivansa kasvoilleen kaameimman pikkusiskonpelotusirvistyksensä ja katsovansa, miten se käpykylän asukkaisiin vaikuttaisi - mutta Markus ehti valitettavasti ensiksi. Hepun suu kävi kyllä taukoamatta! Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan irvistänyt, vaan ojensi kätensä ja esitteli nurkassa kykkijät, jotka puolestaan nousivat yksi kerrallaan virnistellen avuttomasti, heilautellen käsiään ja yrittäen muuten näyttää mahdollisimman luonnollisilta.
“Mariä, Hydra, Gracchus, Konstantin”, luetteloi opas osoitellen toisia. “Schäärgist, Sokeaski, Schwarz, Schwarz.” Tylypahkalaiset tuntuivat kummeksuvan tapaa luetella sukunimet tuolla tavalla erikseen, mutta kukaan ei avannut suutaan, vaikka rohkelikot vaihtoivatkin merkitseviä katseita. Eve kävi kaikki pikaisesti kaikki läpi katseellaan; yksikään oppilaista ei ollut enemmän kuin tavallisen näköinen lukuun ottamatta muutamaa silmiinpistävää seikkaa. Ensimmäiseksi esitellyllä tytöllä oli samat kirkuvanpunaiset hiukset kuin Arielle Schäärgistillä, toisella taas omituiset, punaiset silmät. Tämä ei tehnyt Eveen vaikutusta. Kasvonpiirteet kirkkaiden hiusten alla olivat ihan yhtä tylsät kuin muillakin. Molemmat Schwarzin suvun pojat olivat nimensä mukaisesti mustatukkaisia ja tummasilmäisiä, eivät lainkaan samannäköisiä kuin Markus, joka nyt kai kuitenkin oli heille sukua jonkin mutkan kautta.
“Tässä Essy, Eva, Sandra ja Drina”, esitteli poika vielä. Hän käytti huoletta saksalaistettuja nimiä, eikä näyttänyt mitään merkkiä siitä, etteivät ne ehkä olleet esiteltävien oikeat nimet.
Sveitsiläiset. Aina yhtä itsetietoisia.
“Kuka se Dirk sitten on?” muistutti Essy naputtaen Markuksen olkaa. Mintziläiset puistelivat päitään ja mutisivat. Eve käsitti, ettei ainutkaan heistä osannut englantia.
“Hed öpper Dirk gsehe?” Markus tulkkasi. Heti syntyi elämää; oppilaat alkoivat hölpöttää innokkaasti toistensa päälle ja sohia molemmin käsin joka suuntaan. Rohkelikot liittyivät olemattomine saksantaitoineen yleiseen älämölöön. Eve sen sijaan harppasi askeleen kauemmaksi - suoraan Adriannan varpaille. Eve oli tiuskahtamaisillaan jotakin, mutta tuli sitten katsoneeksi toista silmiin; tämä vain hymyili typerästi kuin ei olisi ymmärtänyt tilanteesta mitään. Hän tyytyi nakkaamaan niskojaan tytön suuntaan ja siirtyi seinustalle.
Ei pitäisi olla noin töykeä hänelle. Ei sille mitään mahda, että ujostuttaa. Ajatus leijaili Even päähän jostakin väkijoukosta. Hän pudisti päätään.
Mitä minä välitän? Hiivatin neropatit.
Yritettäisiin nyt vain nauttia matkasta, ajatteli toinen puoli. Eve puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen sen. Tällaista sattui aina toisinaan. Joku oli ehkä leikannut hänen aivonsa puoliksi joskus hänen nukkuessaan. Yksi lohko oli yhtä mieltä, toinen toista, eivätkä ne koskaan - koskaan - tulleet toimeen keskenään. Se toinen oli ehkä vähän niin kuin omatunto, jonkinlainen yliempaattinen sössöttäjä. Onneksi se älykkäämpi Eve onnistui yleensä pääsemään niskan päälle.
Lässyttäjäpuoli oli kokoamassa ajatuksiaan vastaiskua varten, kun äänekäs räsähdys sotki molempien puolien pohdinnat. Hetkessä ylenmääräinen kiltteys oli tiessään. Eve rykäisi kevyesti tarkistaakseen, että kaikki särmä oli tallella - kaikki kunnossa - ja kohotti sitten katseensa opettajankorokkeen suuntaan. Puhujalla oli kädessään pitkävartinen lasi, josta puolet lojui nyt sirpaleina lattialla, sekä lusikka, ja hän virnuili nolostuneena. “Proscht!” kuului jostakin, ja tyttö haroi silmät sirrillään tuuheaa, kiharaista tukkaansa. Tällä oli kuparinruskea iho, ruskeat silmät sekä pitkä, aristokraattinen nenä.
“Hei kaikki”, hän aloitti englanniksi. Hänen puheensa oli sujuvaa, vaikka siinä olikin outo, kulmikas korostus. “Olen Danae Dimitrakopoulou Sortaman lyseosta. Viime syksystä olen ollut vaihto-oppilaana täällä Mintzissä - ja voitte uskoa että on ihanaa kuulla taas kreikkaa!” Yleisöstä purkautui jokunen naurunpyrskähdys. Tyttö otti ne arvokkaasti vastaan ja jatkoi: “Sortaman lyseo ei osallistu kokoukseen erinäisistä syistä, mutta on meillä edustajia Manner-Kreikan taikaopistosta sekä Rhodokselta.” Riehakkaita suosionosoituksia jostakin oven suunnalta. “Kiitos. Oli nyt miten oli, minut on värvätty pitämään teille jonkinlainen tervetuliaisluento ja kertomaan hiukkasen tästä kylästämme tulokkaan silmin.”
Hän viittasi nopeasti sille Vladimir-nimiselle hepulle, joka oli istunut lavan vieressä raapustamassa muistilehtiöönsä. Tämä napautti poissaolevasti liitutaulua taikasauvallaan, ja sille heijastui äkisti kuva Monnhuus-akatemian rakennuksesta. Eve nojautui seinää vasten ja risti käsivartensa. Tästä voisi tulla mielenkiintoista. Millainen mäihä vaihto-oppilaalla - kun olisi voinut päästä mihin hyvänsä suurkaupunkiin, joutuikin Alpeille peräkylään, josta ei päässyt edes alas ilman kolmen tunnin kävelyä edellyttäen, että sää oli hyvä.
“Mintz”, aloitti Danae, “on yksi Confoederatio Helvetican - Sveitsin valaliiton - pienimmistä asutuskeskuksista. Asukkaita meillä on kuusikymmentäneljä ynnä minä ynnä Arielle Schäärgistin tuleva pienokainen. Pääasiallisesti täällä eletään maataloudesta. Kesäaikaan majoitamme alarinteiden kylien lehmiä, ja kylässä on jonkin verran lampaitakin. Täällä ollaan ylpeitä juustoista, jotka eivät tosin saa ansaitsemaansa huomiota ulkomaailmassa, sillä meillä ei ole juurikaan yhteyksiä muualle maahan. Emme käytä hormiverkkoa, eikä pöllöposti kulje näin korkealla vuoristossa. Naapurikylään pääsee hyvällä onnella päivässä, ja vuoren alarinteellä olevalle metsänvartijan talolle on muutaman tunnin matka. Siksi Mintziä pidetään hyvin taantumuksellisena kylänä. Voin kuitenkin vakuuttaa, että ilmapiiri täällä on säästä huolimatta lämmin ja tiivis.
Kahdessa viikossa teidän on ehkä hankala päästä mukaan kylän elämänmenoon, varsinkin kun vietätte suurimman osan päivistänne täällä koululla. Työskentelette yhteistyössä koululaisten kanssa tutustuttaen heitä omiin kulttuureihinne ja opitte samalla tuntemaan sveitsiläistä elämäntapaa.
“Hopeahammas-vuori ei ole Alppien korkeimpia huippuja, ei lähelläkään. Sen sijaan se tarjoaa kylämme asukkaille mitä parhaat laskettelumahdollisuudet. Kylän tuntumassa on merkittyjä reittejä, joille oppaamme varmasti vievät teidät kaksiviikkoisen vierailunne aikana. Merkittyjen reittien ulkopuolella hiihtäminen on ehdottomasti kielletty. Haluatteko kuulla miksi? Helmikuu on täällä pahinta lumivyöryaikaa! Varoitus on voimassa kaikkialla puurajan yläpuolella. Mintz on kohtalaisen suojaisessa paikassa, mutta se ei tarkoita, etteikö kunnon äläkkä voisi nostattaa lumivyöryä. Ja silloin olette liemessä.”
Hetken dramaattinen hiljaisuus.
“Ja sitten kulttuuriasioihin”, heläytti Danae pirtsakasti, “Sveitsin viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retoromaani. Täällä Mintzissä me tosin puhumme lähes yksinomaan saksaa. Englannintaidot eivät välttämättä ole täydellisimmillään, mutta jos tarvitsette apua, oppaamme ovat täällä nimenomaan sitä varten…”
Vaikuttaa viihtyisältä. Omatunto nosti taas päätään ja ehdotti vaivihkaa, että mentäisiin lavan reunalle esittämään kysymyksiä. Eve tuhahti itsekseen.
Älä unta näe. Jos täältä pääsisi pois, olisin jo lähtenyt. Tuki nyt se leipäläpesi. Saat minut vaikuttamaan mielipuolelta!
Omatunto tyrskähti ja käpertyi kuoreensa. Eve painoi päänsä lankkuseinää vasten ja toivoi, että tämä jaaritteluosuus olisi pian ohitse ja päästäisiin syömään. Ja että joku siivoaisi pois lasinsirut, joita pyöri nyt jo hänenkin jaloissaan.
“… ja juhlapäivän kunniaksi Monnhuus-akatemia ja poissaoleva ystävämme signor cavaliere Arcangelo Kuukoski tarjoavat teille heti huomenna zöpfli- ja puuroaamiaisen täällä koululla. Tervetuloa kaikki!” päätti Danae puheensa. Eve oli ehkä innokkaimpana osoittamassa suosiotaan, kun tyttö keräsi rikkonaisen lasinsa ja hyppeli alas korokkeelta. Seuraavaksi hän suunnitteli etsivänsä käsiinsä sen oppaan ja selvittävänsä, mihin heidän tavaransa oli viety. Eväät tulisivat tarpeeseen. Hän alkoi jo menettää mielensä hallinnan! Eve äkkäsi rohkelikkotytön räikeän hiuspehkon toiselta puolelta huonetta, missä muut oppilaat näkyivät juttelevan Vladimirin kanssa. Hän riuhtaisi lankkukuvioille painuneen selkänsä irti seinästä ja harppoi heidän luokseen.
Äkkiä Eve tunsi kasvoillaan viileän ilmavirran. Pää kääntyi melkein automaattisesti ulko-oven suuntaan. Puheensorina ympärillä ei muuttunut miksikään, mutta silti joku tuntui kääntäneen volyymeja pienemmälle. Sisään harppasi kolme poikaa, pitkiä kuin aidanseipäät ja kasvoiltaan kauniita kuin seireenit. Yhdellä oli muutama partahaiven poskipäissään, toisella ohut, pikimusta leukaparta. Kolmannen posket oli ajeltu sileiksi. Tummansiniset silmät ja silmillä roikkuvat, tummat hiukset - oikeastaan kaikki näissä kolmessa miellytti Eveä. Paitsi asenne. Niin ylimielisesti ei katsellut edes Even äitipuoli! He huutelivat keskenään jotakin, josta Eve ei saanut selvää. Sitten yksi heistä, se kaikkein pisin, joka joutui kulkemaan melkein kumarassa täällä sisätiloissa, osoitti jotakin seinustalla. Even katse ehti kiertää hetken ympäri salia, ennen kuin hän käsitti, että pojan sormi oli suunnattu suoraan heidän porukkaansa.
-
A/N: Jes, tähän jäätiin. Jatkoa seuraa epäilemättä viikonloppuna. Ja kommentteja toivotaan sitä mukaa, kun tähän hahmon kehittäneet ilmiintyvät paikalle.
3.
Valkoiset aaveet
Poikajoukko lähestyi määrätietoisesti ja nopeasti väkijoukon halki heitellen teennäisiä, saksankielisiä anteeksipyyntöjä. He olivat kaikki tummaverisiä ja kirahvimaisen honteloita. Kaksi muuta vaikuttivat ylenmääräisen nokkavilta liikkeissään, mutta kolmannen egyptiläinen ryhti melkein onnistui herättämään Essyn mielenkiinnon - ja sellaista sattui nykyään varsin harvoin. Hän tunsi tahtomattaankin syyllisyyden piston. Paljonpa hänellä oli oikeutta olla täällä, nauttia kokemuksista ja tuoksuista ja äänistä!
Ei. Ei täällä.
Essy ravisti aaveet niskastaan. Hän oli luvannut olla kahden viikon ajan ajattelematta elämänsä epäkohtia. Oli aika keskittyä hetkeen. Nyt nämä kolme sveitsiläispoikaa olivat rakentaneet muodostelmansa aivan heidän eteensä. Välissä olivat vain Markus ja hän, sekä tietysti MacKenzie, joka pälpätti kreikkalaistytön kanssa maista ja taivaista. Essy rypisti kulmiaan, veti suunsa tiukaksi viivaksi ja suuntasi tulijoihin mahdollisimman luotaantyöntävän katseen. Pojat tuntuivat kuitenkin piittaavan lähinnä Markuksesta.
“Ich höre, do e Schlammblut isch”, sanoi yksi tulkitsemattomaan sävyyn.
Essy terästi aistejaan ja keskittyi saadakseen selvää toisen puheesta. Markus ilmeisesti huomasi sen, sillä kun hän vastasi, hän käytti kirjakieltä, jota toisetkin ymmärsivät.
“Ala vetää, serkku. Ei se sinulle kuulu.”
Serkkupoika ymmärsi vihjeen. “Tässä kylässä kaikkien asiat kuuluvat kaikille”, hän sanoi ja kohotti toisen kulmakarvansa puoleenväliin otsaa. MacKenzie huomasi tämän silmäkulmastaan ja ponkaisi vaikuttuneena pystyyn. Kulmakarvasta, hyvä luoja! Essyn oli pakko puuskahtaa väsyneesti. Tilanne ei kuitenkaan voinut olla lämpenemättä, kun yksi vieraista yhtäkkiä säntäsi paikalle lörpötellen englanniksi höystettynä muutamalla tuntemallaan saksan sanalla ja ravistaen uuden tulokkaan kättä kuin paraskin sähkövatkain. Tylypahkalaiset nauroivat vapautuneesti. “Idiootti”, lausahti luihuistyttö melkein hyväntahtoisesti.
Mutta poika, se kaikista pisin, ei vaikuttanut huvittuneelta. Äkkiarvaamatta hän tarrasi vapaalla kädellään MacKenzien kyynärvarteen ja pusersi sitä niin, että tyttö älähti sekä yllätyksestä että kivusta. Hän vei kasvonsa aivan MacKenzien kasvojen tuntumaan, tuijotti häntä tiiviisti ja kuiskasi lopulta: “Du bist ’s.” Tämän onnistui Essykin ymmärtämään.
“Mistä hän puhuu?” hän suhahti Markuksen korvaan.
“Siitä… miten se sanotaan? Kuraverinen?”
“Jästisyntyinen!” Essy korjasi vaistomaisesti, vaikka tiesi kyllä tismalleen, mihin merkitykseen tulokas oli sanansa tarkoittanut. Tällaisessa pikkukylässä kaukana kaikesta kai oletettiin, että kaikkien velhojen tuli olla puhdasverisiä, että jästien keskuuteen sattuneet taikojat olivat jonkinlaisia luontoäidin virheitä. Mutta olisi nyt luullut, ettei kansainvälisen taikayhteistyön kokousta olisi pidetty paikassa, jossa oli vaara joutua pahoinpidellyksi, jos suonissa sattui virtaamaan vähän jästiverta. Tällainen porukka kai kannatti Sveitsin taikaministeriötä henkeen ja vereen. Essy painoi mieleensä, ettei vastaisuudessa ilmaisisi jästi-isänsä olemassaoloa, ja nyhtäisi varovasti punamustaraitaisen puseronsa hihaa kämmenselkänsä peitoksi. Vasta rupeutunutta haavaa kirveli. Essy irvisti sulkakynän ja verisen, tuhruisen tekstin muistolle. Jälki-istuntoa oli ollut vasta edellisellä viikolla. Professori Pimento oli vapauttanut hänet siitä vain, koska kokoukseen lähtijöiden nimet oli silloin jo ilmoitettu.
Sveitsiläispoika irrotti otteensa MacKenzien käsivarresta ja likimain paiskasi tämän seinään. Tyttö kuitenkin saavutti tasapainonsa ajoissa ja jäi - kerrankin sanattomana - tuijottamaan eteensä. Adrianna jossakin joukon perukoilla haukkoi henkeään. Essy pudisteli taas kerran joukon aaveita niskastaan ja hyökkäsi ahdistelijan kimppuun. “Tuo ei ole reilua!” hän huudahti englanniksi edes ajattelematta, ettei toinen ehkä tuntisikaan hänen omaa kieltään. “Ikävä puhkaista kuplasi, mutta keskiaika päättyi viisisataa vuotta sitten, ja saattaa tulla yllätyksenä, että nykymaailmassa ihmisiä ei tuomita taustan perusteella!”
Tässä Essy olisi odottanut tukea Markukselta, mutta tämä oli taas ryhtynyt tuppisuuksi ja harpannut sivummalle. Ihan kuin häntä olisi nolottanut olla sellaisen seurassa, joka kyseenalaisti valtavirran. Valtavirran, joka oli muualla maailmassa kaikkea muuta kuin enemmistö. Tämän serkku silmäili Essyä pistävästi muutaman sekunnin ajan. Sitten hän äkkiä liikahti eteenpäin saaden Essyn miltei kavahtamaan hänen kurkkuunsa ja ojensi kätensä. Kohteliaasti, ei satuttaakseen.
“[/i]Schade[/i]”, hän sanoi saksaksi käyttäen tällä kertaa jotakin kirjakielen ja sveitsinmurteen välimuotoa, “das so ein schönes Mädli eine Betrügerin ist.”
“Älä yritä imarrella”, Essy sähähti, “minä en mene lankaan. Tampio.”
“Suosin nimeä”, lausui poika ja katsahti Essyä tutkivasti vielä kertaalleen, “Mesmer Schwarz.”
“Vähemmän hauska tutustua”, Essy kivahti ja käänsi selkänsä. Markus viittoili hänelle anteeksipyytävästi ja astui sitten serkkunsa eteen. He vaihtoivat muutaman kiihtyneen sanan saksaksi niin nopeaan tahtiin, ettei Essy ymmärtänyt keskustelusta mitään. Sitten Mesmer huusi jotakin ja lähti, ja hänen sosiaalimykät kaverinsa keräsivät luunsa saman tien. Markus huokasi ja lysähti voipuneena lähimmälle pulpetille.
“Suku on pahin”, sanoi MacKenzie hellästi.
“Sattuiko sinuun?” kysyi Markus. “En anna anteeksi itselleni jos teille sattuu jotain. Olen teistä vastuussa.”
“Emme ole enää päiväkoti-iässä, ystävä hyvä”, Essy sanoi, “pärjäämme kyllä. Mutta siihen yhdyn, että serkkusi on jästipää.”
“Puhdasverinen hän on”, Markus totesi yllättyneenä.
“Pah”, Essy huokasi. Markus katsoi häntä kysyvästi, mutta Essy ei jaksanut selittää - sillä hetkellä kielimuuri tuntui ylittämättömältä. Hän nojautui samaan pöytään ja kohotti kasvonsa kohti kattoa. “Miten joku vielä tällä vuosisadalla jaksaakin olla noin kaavoihinsa kangistunut?”
“Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, heläytti tuttu ääni jostain lattianrajan tuntumasta. Essy säpsähti, laski katseensa ja kohtasi pehkon kullanruskeita, kiharaisia hiuskutreja. Siinä hän nökötti kuin mitään luonnollisempaa ei olisi ollutkaan, kuin häntä ei olisi missään vaiheessa jätetty taakse: pikku Bibiana istui risti-istunnassa lattialla ja hymyili tietäväisesti.
“Mistä sinä siihen ilmestyit?” Essy ulvahti.
“Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, lapsi totesi pyöritellen pörröistä palloa kädestä toiseen kuin olisi ollut harvinaisen suuri ja leikkisä kissa. Essy toljotti häntä pöllämystyneenä aikansa. Sitten hän ravistautui hetkestä irti ja painoi takaraivonsa seinää vasten. Koko kylä oli järjiltään. Kerta kaikkiaan järjiltään.
Tällä välin Markus oli koonnut kanaemon tapaan katraansa sivummalle ja varmisteli nyt äänekkäästi, että kaikki olivat edellisen kohtauksen jäljiltä tolpillaan. Bibianalle ja Essylle hän soi vain pikaisen silmäyksen. Essy huokasi syvään ja hieraisi pikaisesti ohimoitaan. Halkeillut puuteripinta hilseili ropisten lattialle. Täällä Mintzissä oli kai sitten tavallistakin, että alle kymmenvuotiaat tupsahtelivat tuosta vain ilmoille milloin mistäkin. Ehkä se peräti kuului Monnhuusin opetussuunnitelmaan. Jostakin Essy oli lukenut, että ennen ajanlaskun alkua lapsetkin oli opetettu ilmiintymään - ja olihan Sveitsi tunnetusti patavanhoillinen maa. Mutta ehkei sittenkään. Essy vilkaisi vielä kerran lattialla huolettomana könöttävää tyttöä ja käänsi sitten luopuneena katseensa pois.
Seuraavaksi hän sai huomata hätkähtävänsä suurellisesti ja melkein humpsahtavansa takamuksilleen; hänen näkökenttänsä täyttivät ennestään tuntemattomat kasvot korkeintaan kyynärvarrenmitan päässä hänen omistaan. Pojan tukka oli apinamaisen pörröinen. Iho hänellä oli ehkä kutakuinkin samaa sävyä kuin Essyllä itsellään; se kertoi eteläeurooppalaisista sukujuurista. Tummansiniset silmät olivat ulkonurkistaan aivan aavistuksen verran vinot. Ja hän hymyili. Hymyili hiljaa niin, että hampaat pilkistivät ohuena, valkoisena kaistaleena huulten lomasta, eikä se hymy hyytynyt edes, kun poika astui kiirehdityn askeleen taaksepäin Essyn käden tieltä. Hän yksinkertaisesti kumartui ja kääntyi Markuksen puoleen.
”Be do. Was isch los?”
Essy ei ymmärtänyt, mutta Markus näytti hyvinkin sydämistyneeltä. Hän heitti molemmat kätensä ilmaan ja huudahti: ”Siehst du was für Ziit isch?” Sitten hänen puheensa haipui armottomaksi kalkatukseksi, josta Essy ymmärsi sanan sieltä, toisen täältä. Joku oli pahasti myöhässä, jossain oli vaarallista ja jotakuta tympäisi kovasti. Vastoin luontoaankin Essy pakottautui istumaan aloillaan ja seuraamaan sivusta tilanteen kehittymistä, vaikkei hän inhonnut mitään yhtä paljon kuin ymmärtämättömyyttä.
Jossakin vaiheessa toinen poika sitten keskeytti puheen kääntymällä sivuun. Markuksen nalkutus katkesi kuin joku olisi leikannut nauhan poikki. Sen sijaan uusi tulokas tarjosi kättään lähimmälle - Evelle - joka tarttui siihen puolittain kummastelevin, puolittain ylenkatsovin ilmein.
”Be Dietrich. Nur Dirk.”
”Eve…” aloitti toinen. Sitten hän pudisti päätään, ja hänen äänensä särähti, kun hän korjasi: ”Eva. Bin Eva.”
”Du redest Dütsch!” kuului, ja Markus virnisti rehvakkaasti tiedettyään ennestään jotain, mitä toinen ei tiennyt.
”Doch”, sanoi Eve.
Silloin Dirkiksi kutsuttu ravisti tukkaansa niin, että se kipusi kuin itsekseen vielä korkeammalle kattoa kohti, päästi otteensa Even kädestä ja vaihtoi kieltä. Hänen englantinsa oli äärimmäisen epävarmaa, eikä se välttämättä johtunut kielitaidon puutteesta. Jännityksen saattoi aistia ilmasta pojan ympäriltä. Hartiatkin kohosivat korkeuksiin hiusten perässä. ”Hei kaikki. Onpa hauska nähdä teidät viimein.” Kaiken aikaa hän hymyili sitä pelottavaa, jähmettynyttä hymyä, joka liiankin hyvin muistutti Essyä jostakin alitajunnan kätkemästä.
Ensimmäisen repliikkinsä päätettyään hän kiersi katseensa varpaidensa kautta Markukseen ja alkoi äkeästi elehtien selittää tälle jotakin - saksaksi ja niin nopealla tempolla, ettei Essy saanut siitä selvää sanan vertaa. Hän tavoitti MacKenzien katseen. Tämä kohotti ymmällään olkapäitään. Tässä asiassa he olivat samalla viivalla.
Markus ei kuunnellut hiljaa vaan aukoi suutaan lakkaamatta, keskeytti usein Dirkin lauseen ja pisti väliin kommentteja ja kysymyksiä. Täten keskustelu eteni valtavan nopeasti, ja muutamaa hetkeä myöhemmin molemmat pojat heittivät yhtaikaa kätensä ilmaan ja karjahtivat pari sanaa, joiden sävy olisi voinut olla mikä hyvänsä. Sitten Markus rykäisi ja kääntyi selittämään kuulemansa englanniksi muille.
”Dirk sanoo, että akatemian nukkumapaikat on täytetty. Tänne lattialle ei mahdu enää yhtäkään makuupussia.”
”Voi miten hienoa”, huudahti Essy siihen, ”ulkonako meidän oletetaan nukkuvan?”
”Ei, ei ollenkaan!” Markus puolustautui, ei kai käsittänyt ironiaa. ”Emme me sellaista pyytäisi. Te olette viimeisiä, joten se on vain reilua, niin - niin sen pitää olla. Juuri teidät jaetaan. Saatte nukkua kyläläisten kotona!”
Toiset olivat vähän aikaa hiljaa. Dirk kiinnostui äkisti kovin paljon eräästä oksankohdasta katossa.
”Älkää viitsikö, siitä tulee mukavaa”, Markus vakuutti. ”Teidän opettajat nukkuvat Sokeaskin talolla. Yksi mahtuu sinne…”
”Eiköhän sitten erotella heti alkuunsa jyvät akanoista”, lausahti Eve kylmästi ja harppasi eteenpäin Dirkin rinnalle. Markus möllötti tätä aika tovin ymmärtämättä lausetta, haki tulkintaa ympäriltään. Sitten hän näytti luovuttavan.
”Joka tapauksessa Arielle Schäärgist ottaa yhden luokseen. Ja loput tulevat meille.”
Eve puuskahti. ”Kai siellä saa illallista? Minä kuolen nälkään.”
”Illallisaikahan on jo ohitse…” suhahti Markus avuttomana. ”Tuota, varmaan kaikilla on keittiössä on jotain tarjolla. Leipää on ainakin jäänyt.” Hän haroi nolostuneena niskahiuksiaan. Eve venytti suupieltään kärsimättömästi.
”Pitihän se arvata. Tähteitä”, hän ärähti.
”Ei lapselle kahvia, eikä varsalle kauroja”, totesi siihen Bibiana. Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan häntä - pikkutytön olemassaolo oli kokonaan unohtunut. Hän vain katsahti tuijottajia pikaisesti pää kallellaan ja syventyi sitten taas karvapalloonsa.
”Olet sinäkin”, hönkäisi Eve.
”Anteeksi kamalasti”, Markus valitti luullen kai, että Eve oli tarkoittanut sanansa hänelle, ”me emme ole tottuneet järjestämään tällaisia tapahtumia.” Asiansa vakuudeksi hän nyökkäsi ponnekkaasti. Essy joutui pidättelemään naurua. He pääsisivät eroon hikisistä makuupusseistaan, eikä ainakaan tarvitsisi nukkua korisevien italialaispoikien välissä? Kyllä kiitos! Ja sitä vielä pyytelivät anteeksi. Saisivat he sitten kunnon sängyt tai eivät, kunnon talossa olisi varmasti pari kertaa lämpimämpää kuin tällaisessa onttoseinäisessä kopperossa. Sitä paitsi heille tarjoutuisi mahdollisuus tutustua perheisiinsä ja näiden tapoihin ja kulttuuriin… tai hitto vieköön, harjoitella kitaransoittoa kenenkään kuulematta!
Sen tietyn talven jälkeen Essy ei ollut soittanut yleisölle, ei kenellekään. Eivät edes vanhemmat tai sisarukset saaneet kuulla. Ilman Tonya kitarasta puuttui jotakin. Se ei koskaan tullut täysin vireeseen, aina soitti jokin kieli väärää nuottia. Ne tuntuivat elävän omaa elämäänsä, niin kuin käärmeet. Plektrat kirposivat käsistä kuin itsekseen, kitaran kaulaan painui syviä lommoja sormien jäljiltä. Jopa kitaran kopan kolahdus telinettä vasten kuulosti niin sietämättömän epämusikaaliselta, että Essy oli monesti harkinnut tukkivansa korvansa soittaessaan. Mutta harjoittelua hän ei lopettanut. Se olisi saanut Tonyn kääntymään haudassaan. Oli pakko soittaa, kaikki pitkät illat oli omistettava kitaralle ja Essylle. Kyllä tästäkin kuopasta vielä noustaisiin. Vielä hän ei ollut huumekierteessä eikä kokenut kuuttatoista avioeroa. Kaikki oli vielä mahdollista.
Ehkä.
”Essy?” sanoi ääni jostakin kaukaa. Se oli muuttunut metalliseksi, konemaiseksi, ennen kaikkea tunnistamattomaksi. ”Oletko kunnossa?”
”Olen”, hän vastasi. Hänen omakin äänensä oli hukannut särmänsä. Se purkautui ilmoille pelkkänä huokauksena. Salin seinä oli ensin lähellä, sitten sanomattoman kaukana. Essy yritti tukeutua siihen, mutta käsi kohtasi pelkkää ilmaa. Toinen ja kolmas yritys tuottivat yhtä vähän tulosta. Viimeisenä keinona hän tarrasi pöydänjalkaan kaikin voimin ja puri hampaansa yhteen. Ilmakuplat silmäluomien välissä poksahtivat päästäen verkkokalvoille kirkkaita, värikkäitä valonväläyksiä. Se oli liikaa. Teki mieli oksentaa. Mutta ennen sitä Essyn kaikki lihakset lakkasivat tottelemasta. Ote pöydästä kirposi, ja hän tunsi putoavansa.
Kului kauan, ennen kuin Essy havahtui. Kelloa hänellä ei ollut, eikä huoneessa ollut edes ikkunaa, josta olisi nähnyt auringon aseman, mutta ajan kulun saattoi aistia ilmasta. Huone oli tyhjillään ja pimeänä. Juuri pökertyneen ympärillä olisi ollut ihmisiä joka suunnasta, kun tutut ja vähemmän tutut ja kummin kaiman serkun koirat äkisti kiinnostuivat sairaasta. Mutta täällä oli tyhjää, ja ennen kaikkea pimeää. Ikään kuin Essy olisi nukkunut illan ohi ja tullut suoraan yöhön.
Taisinpa pyörtyä, hän totesi itsekseen. Se oli helppo päätellä siitä, että hänen päätään jomotti kuin hän olisi edellisenä iltana tyhjentänyt kokonaisen tuliviskipullon. Jokainen äännähdys, jokainen tuoksukin otti vaarin hänen haavoittuvuudestaan ja iski ohimoihin. Mitä minä muka teille olen tehnyt?
Essy ei vaivautunut käyttämään itsensä kokoamiseen montaakaan minuuttia. Kolmisenkymmentä sekuntia sen jälkeen, kun oli tiedostanut olinpaikkansa, hän rutisti itsepäisesti sormet ohimoidensa kuoppiin kipua hillitäkseen ja kampesi itsensä kylkiasennon kautta pystyyn. Vatsalihaksia kirveli, ne eivät totelleet sitten ollenkaan. Ne muutamat harjoitusliikkeet, jotka hän oli aiemmin jättänyt tekemättä, olisivat nyt tulleet tarpeeseen! Mutta koska Essy oli tarkalleen yhtä sitkas kuin antoi ymmärtää, hän pakotti itsensä nousemaan. Jalat siinä sotkeutuivat paksuun, karkeaan päiväpeitteeseen, ja yöpöydältä saattoi pudota jotakin - ehkä nenäliinapaketti - mutta aikansa ähkittyään Essy lopulta istui sängynreunalla molemmat jalat askeettisen ohuella kokolattiamatolla ja piteli päätään. Joku oli ottanut hänen kenkänsä; jalat olivat paljaat.
Selvä, hän ajatteli, seuraavaksi olisi mukava tietää, mihin sitä nyt on jouduttu.
Essyn pimeänäkö ei ehkä ollut huippuluokkaa, mutta sitä mukaa kun punaiset pilkut haihtuivat hänen näkökentästään, hän pystyi yhä paremmin erottamaan huoneen ympärillään. Ikkunaa ei todellakaan ollut; verhot taisivat roikkua seinällä lähinnä tyhjän panttina. Vastapäisellä seinustalla oli jyhkeän oloinen vaatekaappi, nurkassa tumma möhkäle, joka muistutti etäisesti arkkua, ja sängyn vieressä laatikkomainen yöpöytä, jonka yläpuolella riippui kynttilän- tai soihdunpidike. Muutama tyyny oli kasattu sängyn jalkopäähän. Muuta huoneessa ei sitten ollutkaan, vaikka se oli kooltaan samaa luokkaa kuin Maldinien kodin ruokasali. Vastapäiselle seinälle tuntui olevan loputtoman pitkä matka.
Yhtäkkiä jostakin vasemmalta päin kuului narahdus. Essyn pää kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan, mikä taas käynnisti ankaran, viiltävän kivunpuuskan hänen takaraivossaan. Asiaa ei auttanut myöskään ohut valojuova, joka kohta pisti esiin ovenraosta. Juova leveni sitä mukaa kun ovi avautui, osui lopulta Essyn silmiin ja pakotti hänet hautaamaan kasvonsa tyynyyn. Tulija ei kuitenkaan ollut turhalla empatialla pilattu. Askeleet lähenivät oviaukosta - hiipimättä ja hissuttelematta - ja pysähtyivät yöpöydän juureen.
”Arvelinkin, että olisit hereillä”, sanoi kylmänsävyinen ääni englanniksi. Taikasauva suhahti ilmassa, ja toinen lausui selkeästi: ”Lumos Maxima.” Essyn tyynyn tukahduttamaan tajuntaan tunkeutui itsepintainen kynttilänliekki. Hän veti syvään henkeä, ujutti kämmenensä silmiensä peitoksi ja vääntäytyi polvilleen.
Samassa kädet jo kiskottiin hänen silmiltään tukevalla, määräävällä otteella. Essy onnistui juuri ja juuri olemaan huudahtamatta. Sydän lakkasi takomasta vasta, kun hänen silmänsä tottuivat valoon ja hän huomasi katsovansa suoraan Arielle Schäärgistin kellanruskeisiin silmiin.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi.
”En osaa aavistaakaan”, vastasi nainen, ”muut toivat sinut tänne tajuttomana.”
”Missä he ovat nyt?”
”Nukkumassa. Kello on kaksi yöllä”, Arielle ynähti. Vasta nyt Essy huomasi, että tällä oli froteinen aamutakki päällään. Sekään ei täydellisesti verhonnut pompahtelevaa vatsaa, joka tuntui elävän omaa elämäänsä. Essy yritti välttää tuijottamasta sitä; ajatus tuntui jotenkin pelottavalta. ”Opettajasi kävivät aiemmin, mutta lähtivät, kun olit nukahtanut”, nainen vielä jatkoi.
”Nukahtanut?” Essy vingahti.
”Heräsit melko pian tänne tultuasi, hourailit hetken ja vaivuit uneen. Markus ja Jäger kantoivat sinut sänkyyn…” Lause jäi kesken, ja Arielle loi Essyyn puhtaasti arvostelevan katseen. Kai hänen puuterinjämistään oli jäänyt angoratyynyyn jokin jälki. ”…Mutta kai sinä sitten jäät tänne”, hän lopulta päätti. Sitten hän kumartui vaivalloisen näköisesti, otti kynttilän yöpöydältä ja vaappui tiehensä.
Essy laski päänsä lähimmälle tyynylle ja yritti hengittää syvään ja rauhallisesti, niin kuin takavuosien musiikinopettaja oli neuvonut tekemään silloin kun hermostutti. Kohta hänen oli kuitenkin pakko kääntyä kyljelleen. Ei hän ollut koskaan ennen pyörtynyt! Tällaista ei kerta kaikkiaan sattunut hänelle, hänhän oli aina kaikessa ensimmäinen, valpas, joskus ylienerginenkin. Sängyssä makaaminen ei kerta kaikkiaan soveltunut hänen imagoonsa. Vielä tästä puuttuisi, että Schäärgistit kutsuisivat lääkärin sorkkimaan häntä.
Schäärgistit, niin. Essy olikin kiinnostunut näkemään, millainen mies kesti avioliittoa Arielle Schäärgistin kanssa. Niin, ja Bibiana! Mahtoikohan tyttö olla talossa? Saattoihan tietysti olla, että tämä nukkui jossakin muualla. Ehkä Essy oli viety juuri hänen huoneeseensa - olisi kuulostanut nimenomaan tämän ottoäidin tapaiselta pitää lasta tällaisessa vankityrmässä. Yllättäen Essyn teki mieli hiipiä käytävälle etsimään pikkutytön makuuhuonetta. Jokohan se eukko nukahti?
Essy haukotteli. Jos hän oli nukkunut tuntikausia, miten saattoikin olla mahdollista tuntea olonsa näin voipuneeksi? Ja ennen kuin käsky nousta ylös ehti aivoista jalkoihin, hän oli jo unessa.
-
Uusi fini ja uusi luku, kerrassaan hieno päivä. :o
Minä rakastan edelleen kirjoitustyyliäsi ja toitotan sitä edelleen edelleen. Kirjoitusvirheitä ei ole ja teksti on sujuvaa ja niin mahottoman hyvin luettavaa. Voisin ihkuttaa tätä varmaan ensivuoteen asti x)
Mintz kylänä on suorastaan pienempi kuin mitä kuvittelin. Itse en vältämättä siellä haluaisi asua, mutta ei se oo ennenkään mitään haitannu. Suurin yllätys oli se, että olit ottanu Vladimirin tähänki mukaan. Se oli todella mukava yllätys. :) Dietrichin olet ottanut todella hyvin haltuusi, mikä oli hauksa myös huomata.
Tuo kieli sitten. Onko se jokin oma väännöksesi vai oikeaa Sveitsin saksaa? Aika huvittava huomata että vaikka olen asunut vuoden saksassa niin en siltikään saanut juuri mitään selkoa siitä. :) En käsitä miten jaksat paneutua yhden ficin vuoksi kaikkeen niin tarkasti. Siitä täysi kymppi sinulle. :o
En lepertele enempää, mutta odotan innolla jatkoa.
-
Jees, tämäkin sai jatkoa näin uudessa finissä. Vaikka niinhän sä kyllä lupasitkin.
Aika erikoinen hahmo, tämä Essy. Hyvässä mielessä. Häneen on jotenkin helppo samastua, ja hemmo vaan jotenkin vie mukanaan. Papukaijamerkki hänen tekijälleen, ja porkkana Ellelle, koska osaa kuvailla nämä tyypit nin hyvin.
Rakentava jäi lukemaan mangaa.
-
Vodkis; Kyllä se on pääosin ihan truu!sveitsinsaksaa, mitä nyt olen joissakin kohdissa kärjistänyt mintziläisemmäksi. Asiaan vaikuttaa tietysti se, että minä osaan vain Itä-Sveitsin murretta, ja Keski-Sveitsissä mongerretaan vielä kahta kauheammin. Anyway, pääpointti tässä nyt oikeastaan onkin, ettei siitä kukaan saa selvää. Sveitsissä puhutaan niin kummallisesti, ettei sitä ymmärrä aina syntyperäisetkään saksalaiset.
Mj; Minen ole edelleenkään kamalan tyytyväinen Essyyn. ;____; Minusta nämä hahmot jää jotenkin vaisummiksi kuin ansaitsisivat. Syytän blokkia. Nyt on onneksi esitykset ohi, niinnotta saatan joskus saada jotain kirjoitettuakin.
Noniin, luku neljä. Melkein tykkäsin tästä luvusta, kun pääsin siihen, mikä on koko tämän ficcitrilogian pointti. Sokeaskin kämpillä on aina yhtä hilpeää, Eve on aina yhtä hilpeä ja kahvipannu, pöytä sekä ovikello ovat poikkeuksellisen hilpeitä. Lisäksi myös Severus on hilpeä, mutta minun kuvaukseni hänestä on aika avuton.
Ai niin. Vladimirkin on hilpeä. Hahaa.
4.
Valkoinen talo
Asiat olivat sujuneet kiitettävän ripeästi sen jälkeen, kun rohkelikkotyttö oli tuupertunut. Hänet oli kannettu Schäärgistin taloon - sinne kuulemma vietiin kaikki sairaat siltä varalta, että iskisi lumivyöry. Kolme tajuissaan olevaa puolestaan oli jaettu huolettomasti. Toisen rohkelikon sekä korpinkynsitytön sveitsiläiset olivat kiikuttaneet Schwarzin talolle. Eve oli saanut tahtonsa läpi ja päätynyt Sokeaskin sukutaloon. Se ei ollut suuren suuri, mutta huoneita oli aivan riittämiin. Seinät olivat hirrestä, ja ne oli tilkitty jollakin, jonka alkuperästä Eve ei välittänyt kuulla, sekä paneloitu sisäpuolelta vaalealla puulla. Joka huoneessa lankkulattialla oli yksi tai useampi pilvimäisen pehmeä matto. Toisinaan ne lojuivat päällekkäinkin. Tämä ylenpalttisuus mahdollisti ensiluokkaisen hiiviskelyn talon käytävillä - jos Eve olisi ollut yhtään seikkailunhaluisempi, hän olisi saattanut kokeilla hiipiä ulos yöllä.
Kuitenkin koko rakennus oli täynnä varjoja. Täällä joka huoneessa oli ainakin yksi ikkuna, mikä oli huomattava parannus Schäärgistin sukukartanoon, mutta toisaalta kaikki ympäriinsä liihottelevat varjot - omistajan kanssa tai ilman - saivat Even mielen huomattavan levottomaksi. Hän oli jo illalla ehtinyt tutustua talonväkeen; yläkerran huoneita asuttivat Sokeaskin rouvan kaksi vanhapiikatytärtä sekä yksi vauvana orvoksi jäänyt lapsenlapsi - nyt liki kolmikymppinen. Alakerran komerossa piti majaa kokonainen kotitonttuperhe. Ja portaikon vierestä vei ovi huoneeseen, jossa asusti Astra Sokeaskin vanha äiti, hapertunut eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammasrivi ja käsittämättömät määrät villalankaa. Eve ei halunnut kuvitellakaan, kuinka vanha äiti todellisuudessa mahtoi olla, jos tyttärenkin hampaat jo putoilivat omia aikojaan.
Vieraille suotiin taloudessa kohtuullisesti huomiota - se ilahdutti Eveä. Häntä ei huvittanut olla häkissä ihmisten töllisteltävänä. Aikansa ihmeteltyään talonväki oli hajaantunut ja antanut kotitonttujen näyttää tulokkaille nukkumapaikat. Professori Verso nukkui oleskeluhuoneen sohvalla, Kalkaros pienessä kopperossa keittiön takana ja Eve Sokeaskin harpun kotoa muuttaneen pojan huoneessa.
Asuessaan jästien keskuudessa Lontoossa Eve oli tottunut siihen, ettei taikuus saanut näkyä ulospäin. Taloudessa piti olla kahvinkeitin, mikroaaltouuni ja monitoimikone niin kuin muillakin, pyykkikoneesta puhumattakaan, siltä varalta että naapuri sattuisi pistäytymään teelle. Valokuvat ja maalaukset oli pakko opettaa poseeraamaan paikallaan aina, kun ulko-ovi aukeni, ja kävelevät ruukkukasvit oli piilotettava suljettuihin huoneisiin. Täällä taikuus sai kuitenkin olla läsnä ja rehottaa kuin saniaispuska. Sokeaskin talon maalaukset heräsivät kuuleman mukaan aamulla noin kuuden aikaan ja aloittivat tauottoman teen ryystämisen ja kalkatuksen. Kotitontut viipottivat ihmisten jaloissa ja talouden ikioma räyhähenki saattoi pöllähtää katon läpi milloin hyvänsä. Kaikki talossa tuntui liikkuvan. Jopa sohva tapasi siirtyä takan äärestä nurkkaan, kun koki olevansa tarpeeksi lämmin. Even huoneen ikkuna oli nitissyt ja narissut koko yön, ja ennen nukahtamistaan hän oli joutunut käymään pitkällisen ja ikävystyttävän keskustelun rouva Sokeaskin hammasharjan kanssa. Aamulla hän heräsi siihen, kun yöpöydälle laskettu suojelusenkelin kuva löi siipensä kehykseen ja alkoi sadatella äänekkäästi. Eve murahti, käänsi maalauksen vasten pöytää ja kampesi itsensä istualleen.
“Mitä kello on?” hän kysyi ääneen.
“Viertel ab sächsi”, vastasi Sokeaskin vaappuva käkikello mekaanisella äänellään. Eve voihkaisi. Neljännestä yli kuusi! Ei kukaan täysjärkinen herännyt tähän aikaan kotonakaan!
Pari kertaa hän yritti kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen, mutta huone oli jo hereillä. Peitto pyrki itsekseen ryömimään hänen päältään ja sitten tukahduttamaan hänet “sijatessaan” itseään, ikkunaluukut repivät hakasiaan ja matto puisteli itsestään edellisiltaisia voileivänmurusia. Lopulta Eve ei voinut kuin luovuttaa. Silmiään hieroskellen hän veti aamutakin päälleen ja tassutteli aulaan.
Ruokasalissa tuoksui musta kahvi, ja Eve oli siitä kiitollinen. Ilman paljastavaa hajua hän tuskin olisi edes löytänyt oikeaan huoneeseen; ovet kun olivat yön aikana vaihtaneet paikkaa. Hän poukkasi sisään keittiön kautta ja oli jo istahtamassa pöydän ääreen karjuakseen kotitonttuja laittamaan aamiaista, kun huomasi lattialla pitkän varjon. Professori Kalkaros istui jo ennestään pöydässä selkä viivoittimensuorana, musta kaapu harteilla ja kaulus jo valmiiksi kasvoille vedettynä. Hänellä oli kahvikuppi käsissään, mutta enemmän kuin siitä hän tuntui olevan kiinnostunut Pyhästä Yrjänästä viereisellä seinällä.
Eve pysähtyi ja kietoi automaattisesti kätensä hartioidensa peitoksi. Se ei merkinnyt mitään, jos pari hassua sveitsiläistä näkisi hänet yöpuvussa, vaikka sitten aamutakki päällä, mutta oma opettaja… se olisi ollut jo liian omituista. Jos joku hänen tuvastaan sattuisi kuulemaan, hän olisi hukassa. Hänen maineensa muiden silmissä olisi iäksi mennyttä.
…Ja hitot, Eve totesi mielessään ja tepasteli muitta mutkitta huoneeseen. Hän veti itselleen tuolin ja rojahti istumaan mitään kysymättä. Hänen päänsä oli jo painunut kyynärpäiden varaan, kun Kalkaros huomasi hänet.
“Hyvää huomenta, professori”, Eve sanoi ilmeettömänä.
“Huomenta”, opettaja murahti.
“Onko kahvia?”
Vastaukseksi Kalkaros vain viittasi keittiön kaasulieden suuntaan ja siemaisi omasta kupistaan. Eve räpäytti pari kertaa silmiään, napsautti sitten taikasauvallaan pöytää ja sanoi: “Tulejo kahvipannu.” Samalla vaivalla hän loihti itselleen kupin. Sitten hän kaatoi itselleen koko mukillisen vahvaa, suorastaan tankeaa kahvia ja alkoi lipittää sitä sellaisenaan. Kalkaros katseli tätä touhua hetkisen sanomatta sanaakaan. Karvas kahvi poltti kurkkua, mutta siitä huolimatta Eve suorastaan tunsi energian virtaavan suoniinsa. Tummat laikut silmien alta hävisivät sitä mukaa, kun väri palasi hänen poskilleen. Hän ei ollut erityisen hyvä aamuissa.
Eve ei tuntenut tarvetta pöytäkeskusteluun, mutta Kalkaros kai alkoi piakkoin tuntea olonsa epämukavaksi oppilaan seurassa. Hetken aikaa hän tyytyi rummuttamaan tympääntyneesti pöytää sormillaan, mutta kun kahvipannu lopulta alkoi läikkyä yli äyräidensä ja Eve pyysi häntä lopettamaan, hän aloitti epäilemättä sopivimmasta keksimästään aiheesta:
“Mitä kummaa eilen tapahtui?”
“Hitostakos minä tiedän”, Eve inahti. “Se tyyppi vain kuukahti. Ehkä hän on jotenkin sairas.”
“Jos olisi, minä hyvin todennäköisesti tietäisin”, huomautti Kalkaros purevasti.
“Niinpä niin.” Eve ryyppäsi lisää kahvia. “Minä en joka tapauksessa tiedä mitään. Ei hän edes puhunut minulle koko päivänä.” Vähän aikaa he molemmat tuijottivat kuppejaan. Sitten Eve kysyi: “Milloin meidän pitää lähteä akatemialle?”
“Sinut haetaan sitten”, Kalkaros vastasi ja kohotti toista kulmaansa.
“Minutko vain? Opettajien piti osallistua myös.”
“En minä voi olla lapsenlikkanasi koko aikaa”, töksäytti Kalkaros, “minulla on töitä. Jos kaipaat seuraa, yritä hankkia itsellesi ystäviä.”
“Näiden hullujen joukosta!” Even ääni kohosi pari oktaavia ilman, että hän itse mahtoi sille mitään. Kahvikuppi jäi pöydälle ja pannukin lähti itsekseen leijailemaan kohti hellaa. “Sula mahdottomuus!”
“Sinulla on kaksi viikkoa aikaa”, sanoi Kalkaros ja poistui huoneesta ääntäkään päästämättä.
Yksin jäätyään Eve varmisti parilla vilkaisulla, ettei kukaan nähnyt häntä, ja iski sitten kaikin voimin otsansa pöytälevyyn. Kahvikuppi tärähti, läikytti pari pisaraa ja nousi närkästyneenä ilmaan. Eve ei viitsinyt lähteä sen perään; se liihotteli verkkaiseen tahtiin takaisin keittiöön ja kupsahti pesualtaaseen, missä oljesta koottu tiskiharja alkoi hinkata sitä puhtaaksi.
Taas kerran Eve kirosi hövelimpää puoltaan mukaan ilmoittautumisesta. Kaksi viikkoa täällä rohkelikkojen keskellä! Ei omaa rauhaa, ei suojapaikkaa eikä mitään parempaa tekemistä kuin typerät kulttuuriprojektit haisevassa hirsikopperossa. Hän oli tavallaan kestänyt ajatuksen toivoessaan, että Kalkaros kävelisi hänen perässään nyppimässä tupapisteitä jokaiselta, joka kehtaisi sanoa hänelle poikkipuolisen sanan, mutta nyt oli opettajakin kääntynyt häntä vastaan. Sitä paitsi Verso oli joka tapauksessa sanonut, ettei tällä reissulla vähennettäisi tupapisteitä. Selkärangaton mikä selkärangaton - Eve saattoi melkein sanoa kaipaavansa professori Pimentoa.
Eve puuskahti pari painokelvotonta sanaa ja löi vielä kerran päänsä pöytään.
“Hoi”, kuului alhaalta, “können Si bitte ufhören?” Se oli pöytä. Eve pyöritteli hetken päätään, etsi äänen lähdettä ja bongasi lopulta suunmuotoisen oksanreiän jossakin levyn keskivaiheilla. Hän tarrasi pöydällä lojuvan poppanan kulmaan ja veti sen reiän peitoksi. Ääni vaimeni epämääräiseksi muminaksi.
“Sei still”, Eve komensi kyllästyneenä.
Koko tässä retkessä oli ehkä yksi hyvä puoli sen lisäksi, että sen varjolla pääsi pois Tylypahkan hälinästä ja paineesta pitää yllä jonkinlaista keskustelua. Ja se ainut hyvä puoli oli Dirk Jäger. Koko sen ajan, kun joukko oli pyörinyt Schäärgistin kartanon kulmilla hätäilemässä Essyn takia, Markus-niminen opas oli kaakattanut lakkaamatta, pomppinut yhden oppilaan luota toiselle, yllättänyt kääntyessä taas toiselta puolelta ja yrittänyt parhaansa mukaan rauhoitella kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Tajuissaan oleva rohkelikko oli ollut täydellä sydämellä mukana tässä tohinassa, ja yleinen hermostus oli saanut jopa Adriannan avaamaan suunsa pariin otteeseen. Mutta toinen poika, Dirk, oli istunut kaikessa rauhassa Schäärgistin oleskeluhuoneen tummapuisella pukkipenkillä ja katsellut ympärilleen. Vaiti. Eve oli istunut hänen viereensä päästäkseen eroon tungettelevasta Markuksesta sekä pikkuriiviö Vivianista, jotka pyörivät hänen jaloissaan, eikä Dirk sittenkään ollut sanonut sanaakaan. Korkeintaan hän oli ilmaissut nyökkäämällä huomanneensa toisen olevan läsnä, eikä Eve ollut siitäkään eleestä aivan varma. Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.
Niin, Dirk Jäger oli ehdottomasti ainoa koko joukosta, joka ei saanut Eveä tuntemaan halua syödä kenkänsä.
“Guete Morge… Hetkinen. Mitä sinä luulet tekeväsi minun pöydälleni?” kärisi ääni ovensuusta. Eve nytkäytti päätään sen verran, että näki Astra Sokeaskin punertavat, pikkuriikkiset myyränsilmät. Tämä nojasi toisella kädellä ovenkarmiin ja läksytti toisella tiskiharjaa, joka oli katkaissut kahvikupista korvan. Kuppi itse lensi uikuttaen eukon persialaishuivin laskoksiin.
“Istun sen ääressä”, Eve vastasi ja kohotti kulmakarvojaan. Keskustelu oli lähtenyt kuin huomaamatta käyntiin saksaksi. Hän mietti, olisiko pitänyt vaihtaa englantiin ihan vain räähkän kiusaksi.
Rouva ei näyttänyt suosivan nenäkkäitä vastauksia, sillä hänen silmänsä kapenivat, jos mahdollista, vieläkin pienemmiksi, nuppineulanpään kokoisiksi suorastaan, ja ennen kuin Eve ehti edes huomauttaa asiasta, tämä seisoi jo pöydän vieressä. Hän riuhtaisi äkeästi pöytäliinan pöydän suun päältä ja mulkaisi Eveä korppikotkamaiseen tapaansa.
“Ganz härzliche Dank”, pisti pöytä väliin.
“Hiljaa”, sanoi Sokeaski. Yhä vielä hän piti silmänsä naulittuina Eveen, esti pelkällä katseella tyttöä kääntämästä päätään. Hän väänsi pöytäliinaa kuin pyyhettä niin, että sen langat alkoivat napsahdella poikki. Oli vaikea uskoa, että sellaisessa jääpuikossa piili niinkin paljon voimaa.
Eve oikaisi jalkansa, törkkäsi tuolin taakse ja nousi silmät edelleen kiinni Sokeaskin silmissä. Sitten hän peruutti ulos huoneesta varmoin askelin kompastumatta kertaakaan.
Mitä nyt käytävässä yhteen sateenvarjotelineeseen.
Eve oli ollut huoneessaan kymmenkunta minuuttia, kun oveen koputettiin. Vastausta odottamatta Sokeaskin tyttäristä vanhempi kurkisti sisään - hänen punaiset silmänsä hehkuivat hämärässä - ja ilmoitti ylimielisesti:
“Eva, du ‘st en Gast.”
Mitä hittoa? ajatteli Eve. Vieraita tähän aikaan? Hulluja nuo sveitsiläiset. Yksinkertaisesti hulluja.
“Tanke”, hän sanoi ääneen, “lähetä tänne.”
Täti ei kadonnut ovensuusta.
“Osaan huolehtia vieraista itse”, Eve sähisi hampaat yhdessä ja irvisti. Vasta nyt vanhanpiian pinokkiomaisen pitkä nokka sujahti ovenraosta. Hetkeä myöhemmin aulasta kuului sarja rytmikkäitä askelia. Ovi narahti jälleen, tyyny kiekaisi varoituksen ja sisään astui Vladimir - se venäläispoika, jonka he olivat tavanneet jo edellisenä päivänä.
“Hyvää huomenta”, tämä tervehti englanniksi ja istuutui töykeästi nojatuoliin, joka Evellä oli kirjoituspöydän edessä.
“Jos haluaisit minun lähtevän johonkin, et olisi tullut sisälle, joten oletan että et tullut hakemaan minua kokoukseen”, Eve totesi tyynesti.
“Näppärästi päätelty”, sanoi toinen vähintään yhtä levollisena. “Minulla on asiaa.”
“Huikeaa”, Eve tuhahti.
“Olet kai niitä tyttöjä, jotka menevät suoraan asiaan. Menkäämme siis - tiedät, että osallistuin viime vuonna Venetsian T.O.S.I-kokoukseen.”
Venetsian! Ah, olisipa Eve ollut vain vuoden vanhempi ja höveli puoli vielä vähän nykyistä hövelimpi! “Niin?” hän äännähti ilmeettömänä.
“Minulla ja koulusi oppilailla oli tietynlainen… selkkaus matkan aikana”, sanoi Vladimir. Tauko, jonka hän puheessaan piti, ei ollut epäröintiä - se oli harkittu liike, joka korosti seuraavan sanan epämääräisyyttä. “Ja epäilen, että se saattaa jossakin määrin heijastua teidänkin kokemukseenne.”
Eve tuijotti toista odottavasti. Tämä ei kuitenkaan häkeltynyt pienimmässäkään määrin edes Even “jos-katseet-voisivat-tappaa” -ilmeen edessä, vaan jatkoi:
“Tiedät Kuukosken, kansainvälisen taikayhteistyön liiton puheenjohtajan. Minä varoitan sinua hänestä. Hänellä on Tylypahkan oppilaista… huonoja kokemuksia, ja hän saattaa haluta kostaa teidän kauttanne niille, jotka piinasivat häntä viime talvena.”
Silloin Eve käsitti. Hänen ilmeensä valaistui äkkiarvaamatta, hän nousi seisomaan ja sähähti: “Sinä olet se Vladimir! Olen kuullut sinusta - se Thompsonin idiootti kertoi kaiken.”
Toinen näytti närkästyneeltä. “Sitten tiedät enemmän kuin luulinkaan.”
Totta vie. Raven Thompson, nyttemmin seitsemäsluokkalainen luihuinen, oli vasta edellisenä syksynä yrittänyt vokotella Eveä kertomalla jännittävistä kokemuksistaan Venetsiassa. Kasvottomien akatemia, kuolemanvaara Pyhän Markuksen aukiolla, salaseuran johtaja Kuukoski ja Pyhän Crocifissan haamu - Eve oli kuitannut tarinan olankohautuksella, koska se oli kuulostanut huonolta valheelta. Satoja vuosia piilotellut salamurhaajakiltako nousisi kapinaan juuri silloin, kun Tylypahkan oppilaat olivat Venetsiassa? Pah. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, joku todella vahvisti tarinan.
“Mitä Kuukoski sitten tekisi?” Eve tiukkasi ääneen.
“Viime vuoden hässäkän jälkeen hän tuskin näyttäytyy”, Vladimir sanoi, “mutta hänen tyttärensä on täällä - ja niin todennäköisesti joku muukin hänen kätyreistään. Teidän täytyy pitää varanne.”
“Hetkinen”, Eve keskeytti, “jos sinä olit mukana siinä ‘hässäkässä’, etköhän se ole sinä joka on välittömässä vaarassa. Jos nyt oletetaan, että se kääkkä vaivautuu kostamaan.”
“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”
“Arvattavaa”, Eve murahti.
Vladimir teki jo lähtöä, veti takkia niskaansa ja oikoi kauluksiaan. “Oletan, että varoitat muitakin”, hän sanoi ennen kuin astui ovesta.
“Toki”, vastasi Eve, ja ovi pamahti kiinni. “…Ei”, hän lisäsi hiljaa.
Kun Vladimir oli lähtenyt, Eve istui vähän aikaa paikallaan. Meteli Sokeaskin talossa oli kohonnut huippuunsa. Viimeisetkin maalaukset olivat heränneet, ja perheenjäsenet huutelivat toisilleen niiden pulputuksen yli - äläkkä kantautui selkeästi jopa Even huoneen oven läpi. Even ohimot tykyttivät jo ankarasti pelkästä ärtymyksestä. Elämä tympäisi häntä sillä hetkellä enemmän kuin milloinkaan edes kotona - kai se oli sitä kuuluisaa kulttuurishokkia, josta Even ei olisi edes pitänyt kärsiä, koska hän tunsi kohdemaan kielen täydellisesti. Miten hyvänsä, Eve inhosi sitä. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että ainoa vaihtoehto oli tuntojen purkaminen, ja kaivoi muistivihkonsa esille. Päiväkirjahan se tosin oikeastaan oli - Eve vain vältteli käyttämästä sitä nimeä, koska päiväkirjat olivat pikkutyttöjen juttuja. Koska hänen lähiympäristössään ei kuitenkaan ollut ketään tarpeeksi täysjärkistä kuuntelemaan häntä, hänen oli pakko uskoa kaikki salaisuutensa typerälle ruutukantiselle vihkolle. Hän kirjoittikin aina saksaksi, jotteivät pikkusiskot olisi voineet urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan.
Eve ei muistanut äitiään. Tämä oli repinyt ranteensa auki Berliinin keskussairaalan kylpyhuoneessa kaksituntisen tyttärensä uinaillessa viereisessä huoneessa. Äidin kuolintuskat kai olivat nukkuessa leijailleet Even korvista sisään, sillä hän ei muistanut koskaan olleensa erityisen ymmärtäväinen kanssaihmisiä kohtaan - hän oli jo sylilapsena kokenut jotakin sellaista, mikä imaisisi kohtalaisen kätevästi inhimillisyyden kenestä hyvänsä. Oli onnettomuudesta tosin hyötynsäkin: tämän ansiosta Eve ei säikkynyt koskaan mitään, ei surrut eikä tunteillut.
Kahden kuukauden ikään saakka Eve oli asunut isovanhempiensa luona, ja tädit ja setä olivat huolehtineet hänestä. Sitten oli tullut isä. Isä oli pelottava, saippuantuoksuinen mies, jonka sanan tielle ei asetuttu poikkiteloin - koskaan - joten hän oli vienyt Even mukanaan Englantiin. Hän ei ollut pitänyt isovanhempien antamasta Flora-nimestä, joten kutsumanimikin oli vaihdettu Evangelineksi. Ja olisi isä kai sen vaihtanut virallisestikin, jos olisi joskus ollut tajuissaan tarpeeksi kauan allekirjoittaakseen paperit! Eve oli tuotu isän pieneen, somaan narkkariluolaan ja laskettu turvaistuimessa huoneen nurkkaan. Monta kymmentä “uutta äitiä” oli hoivannut häntä hiukan kyseenalaiseen tapaan ja sekoittanut maidonvastikkeeseen ties mitä. Tuskin Eve olisi siellä kauaa sinnitellyt, ellei Jane-täti olisi ottanut häntä luokseen kymmenen kuukauden iässä. Siellä hän oli oppinut kävelemään ja puhumaan. Ajasta Jane-tädin ja Jack-sedän luona Eve ei oikeastaan muistanutkaan mitään - ainoastaan sen, mitä täti ja setä olivat kertoneet ja mitä heidän vanhoista valokuva-albumeistaan näkyi. Niissä albumeissa ei muuta näkynytkään kuin Eve kehdossa, Eve pinnasängyssä, Eve syöttötuolissa, Eve kylpyammeessa, Eve pelaamassa jalkapalloa Jack-sedän kanssa, Eve istumassa Jane-tädin matkalaukussa. Täti ja setä olivat todella omistautuneet hänelle niiden kahden vuoden ajan. Sitten oli taas tullut isä. Even ensimmäinen selkeä muisto oli se, kun hänet patistettiin autosta uuteen kotiin asumaan isän, Bellan ja Carrie-vauvan kanssa.
Nykyään heitä oli kotona kuusi: Eve, isä, Bella, Carrie sekä Laura ja Fiona, jotka olivat kumpikin liian pieniä ymmärtämään mistään mitään. Silloin kun Eve halusi riidellä isän kanssa, hän käski Carrien viedä pikkutytöt puistoon. Bella nyt ei muutenkaan tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, makasi vain kylpyammeessa ja valitti migreeniä. Kun Evellä oli huono päivä, he sulkeutuivat isän kanssa eteisen isoon vaatekomeroon ja huusivat niin, että seinät raikuivat ja naapurit valittivat, että ikkunat särkyisivät pian. Eve kulutti äänensä loppuun kesälomalla. Kouluvuoden aikana hän oli aina hiljaa.
Tämä on avutonta, kirjoitti Eve. Tässä loukossa ei ole muuta odotettavaa kuin että täältä pääsee pois. Kaksi viikkoa. Kaksi! Kysynpä vain, mitä ajattelin lähtiessäni mukaan. Olisi pitänyt hankkia jälki-istuntoa ja jäädä Pimennon eukon kanssa koululle. Sano minun sanoneen, joku kuolee ennen tämän jupakan loppua.
Toisaalta, paistaa se päivä välillä risukasaankin. Se Dirk saattaa olla tapaamisen arvoinen tyyppi. Paha vain, että hän säikkyy jokaista liikettäni -
Ei ehkä säikkyisi, jos olisit vähemmän häijy. Eve läimäytti oikealla kädellään otsaansa. Hän oli menettänyt kirjoituskätensä hallinnan. Ah ja voi, miksi omantunnon piti olla tuollainen aamuvirkku?
Älä sinä puutu tähän. Minä hoidan asiani itse, hän kirjoitti.
Takuuvarmasti. Tuolla taktiikalla et ikinä pääse siihen poikaan kiinni.
- Ja minähän saan mitä haluan! Eve hillitsi väkisin halun raapustaa muutama ylimääräinen huutomerkki viimeisen lauseen perään. Sitten hän jatkoi: Vai pystytkö itse parempaan?
Anna viikko, kirjoitti omatunto, niin näytän, että hän on meidän. Annat vain minun päättää.
Kohtuutonta! Eve huomautti. Korkeintaan silloin kun hän on paikalla.
Sovittu, omatunto kiirehti sievillä tyyppikirjaimillaan.
Sovittu. Eve kirjoitti viimeisen sanan tahallaan mahdollisimman suttuisesti.
Et saa tuosta itsekään selvää, omatunto kirjoitti.
Vaiti.
Juuri silloin Sokeaskin talon karhunpään muotoinen ovikello alkoi ulvoa kaiken yleisen hälinän yli. “Tüüüür!” se huusi.
“Ich geh’!” huikkasi Eve ja pinkoi aulaan ennen kuin kukaan ehti sanoa poikkipuolista sanaa. Hän repi oven auki melkein väkivoimin. Kun se raottui, hän sutaisi pikaisesti hiuksensa taakse ja kurkisti ulos pakkaseen. Siellä seisoi Dirk Jäger, joka hymyili sitä leppoisaa, järkkymätöntä hymyään. Hänellä oli yllään varmaan ainakin kolme paksua collegepuseroa eikä takkia ollenkaan. Eveäkin hymyilytti.
-
Jes, seuraava luku. Tämä ei ollut ehkä siitä tapahtumarikkaimmasta päästä, mutta silti mielenkiintoinen ja jollain kierolla tavalla huvittava. Voin jotenkin samaistua Eveen niin loistavasti, varsinkin siihen mitä hän ajattelee tuosta Sokeaskin talosta. Lähtisi järki minultakin :o Eve on jotenkin tuon kaiken angstinsa keskellä todella mielenkiintoinen hahmo. Harmittavaa kun kaikki hahmohakemukset hävisivät vanhan finin mukana niin ei pääse lukemaan noita hahmojen kuvauksia. >:(
Oli kuinka tahansa, poika vaikutti olevan tässä sekopääkylässä ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun sille oli tarvetta, ja Eve jos kuka arvosti sitä. Jos hänen nyt piti noudattaa Kalkaroksen ehdotusta ja hankkia ystäviä, hän kyllä tiesi, kenen kanssa ryhtyisi toteuttamaan suunnitelmaa. Ehkä he voisivat viettää yhdessä aikaa istumalla hiljaa ja paheksumalla kotkottavia sveitsiläisiä. Kun Even vielä onnistuisi pyyhkiä se sietämättömän rasittava hymy pojan kasvoilta, kaikki olisi hyvin.
Tuosta pätkästä minä pidin. :D Se oli jotenkin niin loistava, en tiennyt että pitäisikö itkeä vai nauraa. 8) Dirk on vain niin Dirk. Sinä vain jotenkin osaat, ei sitä voi mitenkään muuten selittää. :o
Kalkaros jäi tässä luvussa aika, hmmm, pinnalliseksi. Tai siis, häneen ei oikein päässyt samaistumaan. Kuitenkin, en ole koskaan aiemmin kyennyt kuvittelemaan Kalkaroksen tekemässä mitään niin inhimillistä kuin kahvin juonti. Tässä se nähtiin, sekin on mahdollista :D
“Minäkö?” Vladimir naurahti. “Minä lähden kahden tunnin kuluttua. Sain loppulukukaudeksi stipendin Spenderiin Espanjaan.”
Mikäköhän on Vladimirin pohjimmainen syy lähteä Spenderiin...
Mutta juu, seuraavaa lukua odotellessa. :o
-
Ekaksi on pakko sanoa, että kuin tuon kolmannen luvun tuosa uudelleen, ja älysin sitten, että Markus oli hyvin, hyvin... Markus. Ihan ällistyttävän Markusmainen, etten nyt sanoisi.
Mutsiisjoo, edellisestä luvusta. Evekin oli hyvin paljon itsensä. Eli angstinen, hitusen itsetuhoinen, itsensä kanssa riitelevä tyttö. Nyt kun tarkemmin ajatelen, hän taitaa ollakin vähän masentunutkin. Mutta miksi ihmeessä Vladimir kertoi tuon jutun Evelle, ihmettelenpä vaan. No, ehkä Sokeaskin harpun talo oli lähinnä...? Tai ehkä hän vain luuli, että Eve oikeasti kertoisi muille.
Ravenin lähestymisyritykset tulivat vähän yllätyksenä. En osaa kuvitella Ravenia sellaisena tyyppinä, joka tykkäisi jostain tytöstä sillä tavalla. Mutta kaikistahan paljastuu aina välillä jotain uutta, joten kait se on ihan mahdollista.
Vodkis, (saako muuten käyttää?) me kaikki (tai ainakin ne, jotka ovat lukeneet Kasvottomat) tiedämme, että mikä on Vladimir Espanjaan menon perimmäinen syy :D . Eikös?
-
Vodkis; Jeh, angstailen yhä sitä Seveä. Millähän minä saisin noita opettajia paremmin esille täällä?
Mj; Veikkaanpa että Vladimir vain kerta kaikkiaan teki virhearvion Even suhteen. n____n' Sitä sattuu. Eve on kai lempikertojani tässä.
Edellisestä luvusta vielä sellainen hupaisa yksityiskohta, että jouduin keskeyttämään kirjoittamisen naurukohtauksen takia tuossa aamiaiskohdassa: juuri kun Sokeaskin kääkkä ilmestyi oviaukkoon urputtamaan, Media Player alkoi huutaa notta caaaaan yoou feeeel teh loooove tonight...
Okei. Luku numero viisi. Tässä vaiheessa sellainen varoitus, etten minä ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi, ja kuudes luku minulla enää on valmiiksi kirjoitettuna. Toivottavasti pääsen viikon aikana vauhtiin, muuten meiltä loppuu julkaistava. O___o Tässä luvussa sählätään rinteessä, ulkomaalaiset ovat typeriä ja vuoristosissit jyräävät. Hah.
5.
Valkoiset liekit
Päästyään eroon alkukankeudesta, ilkeistä vanhoista eukoista ja pröystäilevistä serkuista Markuskin tunsi hiukkasen vapautuvansa. Kokouksen osanottajat olivat lähes poikkeuksetta vallan pystyvää sakkia, ja jos kaipasi juttuseuraa, kielitaitoinen löysi haluamansa miltä suunnalta hyvänsä. Markukselta sujuivat saksa, ranska ja englanti, ja oikeastaan hän oli vasta alkanut löytää jonkinlaista jutunjuurta Itävallan ainokaisen osallistujan kanssa, kun ilta oli yllättänyt.
Englantilaiset puolestaan olivat ensimmäistä kertaa rinteessä.
Päivä oli hyvin tavanomainen Mintzin seudulla. Kylä sijaitsi sopivasti sillä puolella vuorta, että mereltä puhaltava tuuli kuivui huippujen yli puhaltaessaan. Siispä nimenomaan Mintz oli lähiseudun lämpimin paikka - mikä tietysti näin helmikuussa tarkoitti alangon väen näkökulmasta melko vilpoista. Tänään tuulet olivat tyyntyneet ja antaneet tilaa paukkupakkasille, ja aikansa ilmaa maisteltuaan Sokeaskin vanhatäti oli julistanut lumivyöryvaaran olevan toistaiseksi mitättömän pieni. Ilmoitus oli kiirinyt pian koko kylään, ja riemu-uutisen innoittamina kokouksen osanottajatkin olivat yhteisesti sopineet vapaasta aamupäivästä ja lähteneet koko joukolla ulos. Aurinko paistoi täydeltä terältä, lumihanki heijasti päivänsäteitä yhtenä valtavana peilinä ja Euroopan pimeimmistä kolkista saapuneet vieraat valittelivat silmiään. Joku onneton oli jo lumisokeuden iskettyä joutunut lähtemään takaisin kylään.
Markuksen piti olla yksin vastuussa koko Tylypahkan nelihenkisestä osanottajajoukosta. Hänestä tuntui, ettei hänen katseensa yltänyt aivan kaikkialle, mutta kaikeksi onneksi Dirk oli päättänyt ottaa osan taakasta. Kaikki neljä olivat nimittäin suksilla ensimmäistä kertaa elämässään; pelkästään monojen saaminen vieraiden jalkoihin oli ollut puolen tunnin urakka. He seisoivat kaikki rivissä rinteen yläpäässä, Essy, MacKenzie ja Adrianna - sekä Eve hieman erillään muista - ja itse kunkin suhtautuminen uusiin kuluvälineisiin oli hiukan omalaatuinen. Yksi murjotti, toinen intoili ja kolmas valitti suureen ääneen, että hänen mononsa olivat liian suuret. Mutta yksi seikka heitä kaikkia yhdisti: kukaan heistä ei käsittänyt, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Markus oli jo pujotellut hieman alemmaksi ja viuhtoi nyt innokkaasti käsimerkkejä Dirkille.
“Onko täällä aina näin kylmä?” huikkasi Essy. Ääni kaikui vaarallisen oloisesti kivenlohkareista lähettyvillä ja sai Markuksen hypähtämään varpailleen valmiina pakoon. Muistettuaan, että lumivyöryvaara oli toistaiseksi kumottu, hän kuitenkin tyyntyi.
“Päivän mittaan ilma lämpenee”, hän huusi takaisin. “Sokeaskin täti lupaa koko päiväksi hyvää säätä. Yön jäljiltä on vielä vähän vilpoista - kuulithan kuinka nurkat paukkuivat viime yönä - mutta odotapa vain, kunhan nuo lohkareet tuossa pääsevät kiinni rytmiin. Iltapäivästä on varmasti jo kuuma. Ja varsinkin kun -”
“Ollaanko me täällä koko päivä?” keskeytti MacKenzie. Markus vaikeni hämmentyneenä huomatessaan, että toinen oli hänen kahden viime lauseensa ajan yrittänyt saada puheenvuoroa. Toisinaan Markukselle sanottiin, että hän puhui liikaa, ja sveitsiläiset olivat kuuleman mukaan itsessäänkin valtavan puheliaita. Ehkä hän sitten oli sosiaalisempi kuin mitä uskoi olevansa. Hän karisti äkkiä huolet harteiltaan ja jatkoi juttuaan:
“Niin pitkään kuin sää sallii! Me tulemme tänne toisinaan heti aamulla ja palaamme vasta kun tulee hämärää. Illalla ei saa enää lasketella, Sokeaski sen kieltää, koska pimeässä voi törmätä ihan mihin tahansa!”
“Kuten mihin?” tahtoi Essy tietää.
“No”, Markus lausahti, “kiviin. Ja kaikkeen.”
Essy ei kai kuullut viimeistä, mutta moiselle ei ollut aikaakaan, sillä MacKenzie oli omasta mielestään jo valmis lähtemään liikkeelle. Hän välttyi pomppimasta lumipallona rinnettä alas vain, koska Dirk nappasi häntä viime hetkellä kauluksesta ja nosti takaisin pystyyn. Adrianna kavahti taaksepäin väistäessään toisen huitovia käsiä, luisui suksillaan ja kupsahti polvilleen lumeen. Eve iski sauvansa ristiin eteensä ja nojautui niihin koko painollaan. Oli ihme, etteivät ne katkenneet.
“Mennään!” huusi Markus pelastaakseen tilanteen. “Seuratkaa minua!”
Vieraat seurasivat kuka mitenkin. Markus johdatti heidät ensimmäiseksi helpoimmalle merkitylle reitille. Se oli loiva rinne, tavallisesti hiihtolatuna käytetty, ja samalla oivallinen paikka harjoitella laskettelun perusasioita. Valitettavasti perusasioiden perusteetkin tuntuivat olevan tältä joukolta hukassa. Adrianna jäi kyydistä heti alkuvaiheessa. Essy sen sijaan jaksoi Dirkin opastamana ponnistella eteenpäin huikeat kymmenen metriä, ennen kuin osui lumen alla piilotelleeseen hyppyriin ja kiepsahti puolivoltilla ympäri. Ensimmäinen yritys oli lopulta pakko keskeyttää, kun MacKenzie toteutti lumipallofantasiansa ja pyöri hurjaa vauhtia muun porukan edelle. Dirk ja Markus joutuivat pysäyttämään muut keskelle reittiä ja taluttamaan eksyneen lampaan takaisin.
Eve oli oma lukunsa. Edellisillan jälkeen tämä oli käynyt läpi täydellisen muutoksen, ikään kuin hän olisi ollut aivan eri tyttö. Siinä kun hän oli vielä illalla panostanut kaiken tarmonsa yrmeään mulkoiluun, nyt hän nauroi ja jutteli lakkaamatta. Sen kymmenen metrin aikana, jonka Essy pysyi pystyssä, hän onnistui kaatumaan vähintään kuusi kertaa. Siitä huolimatta hän ei antanut periksi, vaan nousi joka kerta hihittäen pystyyn. Dirk oli kai lupautunut hänelle henkilökohtaiseksi ohjaajaksi, sillä poika pujotteli kaiken aikaa rauhalliseen tahtiin Even rinnalla ladellen ohjeita vakaaseen sävyyn. Näytti siltä, että Eve halusi tosiaan oppia laskettelemaan. Ehkä se johtui saksalaisista sukujuurista. Saksalaisethan halusivat aina Alpeille lomailemaan, tai niin ainakin Markus oli kuullut. Niin, ne joilla todella oli lomia.
“Se menee hyvin!” Markus huikkasi heidän kokoonnuttuaan puoleenväliin reittiä. “Te pärjäätte upeasti vaikka olette ensimmäistä kertaa suksilla. Vielä vähän harjoitusta, niin teistä tulee mestareita!”
“Just joo”, puuskahti Adrianna, joka ei oikeastaan ollut koko aamuna muuta sanonutkaan.
“Ihan totta, kyllä sinä pärjäät”, Eve sanoi ja taputti toista hyväksyvästi olalle. Moisesta eleestä Adrianna ällistyi niin, että meni kerta kaikkiaan mykäksi. Eve ja Dirk nauroivat, Markus heidän mukanaan.
“Milloin on lounas?” kysyi Essy. Hänen poskensa punoittivat siihen malliin, että todennäköisesti hän tiedusteli koko asiaa vain siksi, että pelkäsi lounasajan tulevan liian pian. Markus vei kätensä selkänsä taakse ja pisti peukalonsa pystyyn niin, että Dirk näki sen. Tämähän sujui loistavasti!
Yritys numero kaksi. Tällä kertaa Dirk paineli etunenässä Even kanssa, sillä tämä oli ehtinyt omaksua perustavimman tiedon ja opetteli nyt ohjaamaan liikkeitään. Markus sen sijaan luisteli perässä huudellen jälkijunassa laahaajille sellaisia kommentteja kuin: “Nojaa oikealle! Vasemmalle! Auraa!”
“Mitä se tarkoittaa?” kiljui Essy.
Markus ei ehtinyt vastata, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä MacKenzie ajautui liian kauas ladulta ja heitti täysvoltin lumipenkkaan. Huolestuneena Markus kaarsi lähemmäksi, ja hetken suksien kanssa tapeltuaan Essykin kompuroi perään.
“Kävikö pahasti?” Markus huhuili. Hangessa ei näkynyt liikettäkään, vaikkakin sieltä, mistä pisti esiin yksinäinen suksenkärki, kuului hentoa vaikerrusta.
“MacKenzie?” kutsui Essy luokkatoveriaan. “Hitto, tule pois sieltä!”
“Täällä näin!” kuului lumesta äkkiä, ja samassa MacKenzien valkoisen puuterin kuorruttama hiihtopipo pisti esiin hangesta kuin harvinaisen suuri ja punainen sieni. Hän ehti haukata henkeä pari kertaa, ennen kuin purskahti nauruun.
“Tässä mättää nyt joku ja pahasti”, Essy huomautti puoliksi vakavissaan.
“Tarvitaanko täällä apua?”
MacKenzie kavahti taaksepäin niin, että lensi melkein toisen voltin ympäri. Essy puolestaan kääntyi nopeasti, huitaisi huolimattomasti sauvallaan ja suojasi toisella käsivarrellaan aurinkolasejaan, kun pieni pilvi kimaltelevaa lumipuuteria pölähti vasten hänen kasvojaan. Oliivi-ihoinen kreikkalainen, Danae Dimitrakopoulou, lähestyi hallitussa kaaressa, jarrutti esimerkillisesti ja jäi rennosti nojaamaan sauvoihinsa. Hänellä oli suuret, oranssit laskettelulasit ja laaja villapipo, johon kaikki hänen hiuksensa hädin tuskin mahtuivat. Oikeastaan hän näytti Markuksen silmiin jonkinlaiselta pallopäiseltä lumihirviöltä omituisen värisine hipiöineen.
Danae antoi katseensa kiertää porukassa. Dirk ja Eve olivat taas unohtuneet kauemmaksi; viimeksi mainittu paineli jo hurjaa vauhtia latua pitkin ensimmäisen hiihdellessä rennosti perässä. MacKenzie oli taas kivunnut pystyyn ja irrotteli nyt parhaansa mukaan takkinsa nauhoja sauvoistaan. Adrianna oli heti tilaisuuden tullen lyyhistynyt maahan suksiensa päälle. Hän joutui tekemään kovasti töitä yleensä pysyäkseen paikallaan. Essy sen sijaan, ikuinen energiapakkaus kun oli, hyppeli paikallaan kuin sanoen: “Mennään jo, mennään jo!”
Danae naurahti. “Surullista”, hän lausahti puoliksi hyväntahtoisesti, puoliksi säälivästi. “Sinä Markus et taida olla paras mahdollinen opettaja.”
“Älä nyt sentään”, Markus sanoi, “olen minä kehittynyt viime vuodesta aika lailla!”
“Olisinpa ollut näkemässä!” puuskahti Danae. Markusta kismitti. Hänen runosuonensa toitotti ehtymistään, ja hänen kasvonsa punertuivat. Sillä välin Danae jatkoi muille: “Markus ei suoraan sanottuna ole parhaita laskijoitamme. Hävisi viime kisoissa Vivianillekin!”
“Se lapsi on yli-inhimillinen”, pisti Markus väliin.
“Niinpä juuri”, sanoi Danae. “Kuulkaas, minä näytän teille mallia. Tuo teidän kaverinne tuolla on kohta reitin päässä, emmekä me halua jäädä jälkeen, emmehän?”
Essy näytti siltä kuin olisi aikonut huomauttaa, ettei halunnut tulla nimitetyksi toisen tytön kaveriksi, mutta pudisti sitten viime hetkellä päätään. “Aletaan mennä!” hän huudahti, ja MacKenzie seurasi esimerkkiä. Danae lykkäsi itsensä hallittuun vauhtiin ja suihki tiehensä. Essy ja MacKenzie sutivat perään minkä kerkesivät, kömpelösti vaikkakin vielä entistäkin innokkaammin.
Markus tuhahti vahingoniloisena nähdessään MacKenzien tuiskahtavan taas kerran nenälleen. Tuollaisia ulkopuoliset aina olivat. Ylimielisiä. Luulivat olevansa muiden yläpuolella, koska olivat nähneet maailmaa. Mutta harvapa heistä oli selviytynyt myrskystä tai lumivyörystä, tai jahdannut karanneita vuohia Alppien rinteillä!
Vain Adrianna oli jäänyt jälkeen. Ei kai ollut uskaltanut liittyä seuraan, kun oli vasta tottunut Markukseenkin. Markus katseli häntä arvostelevasti, samanlaisin silmin kuin ulkomaalaisia yleensä, mutta tästä tytöstä hän ei löytänyt samoja vikoja. Hän oli hiljaa. Nöyrä, jos sillä tavalla oli sopivaa sanoa. Hän piilotteli aina otsatukkansa takana, niin ettei silmiä näkynyt. Sokeaskin eukko olisi pitänyt siitä; hän nyt likipitäen vaati, että tytöt palmikoivat hiuksensa ja peittivät kasvonsa huiveilla niin kuin kuuleman mukaan jossain kaukana idässä. Hänessä mahtoi olla jokin vikana. Siksi kai muutkin jättivät hänet aina taakseen.
“Hei”, sanoi Markus kumartuen lähemmäs Adriannaa, “oletko sinä ihan kunnossa? Olet kamalan hiljainen.”
“Ei minulla ole hätää”, Adrianna vastasi katse suksien kärjissä. Markus kumartui entisestään niin että lopulta tähysteli toisen kasvoja alhaalta käsin. Tyttö säpsähti ja suoristautui.
“Loukkasitko itsesi?” Markus jatkoi.
“En.”
“Kaaduit aika pahan näköisesti. Ihan totta, ei minullekaan ole ikinä käynyt noin, ja minä olen loppujen lopuksi aika avuton. Etkö tosiaan murtanut mitään?” Markuksen epäilyä vahvisti entisestään se, että toinen painoi kyynärpäätään rintaansa vasten kuin olisi kaivannut kantosidettä.
“Minulla on vain kurja tuuri.”
“Mitä se tarkoittaa? Puhu selvemmin, en saa selkoa murteestasi…”
“Huono onni.”
Markus pudisteli päätään. “Eikä ole. Mistä sinä semmoista?”
Adrianna puistelehti päästä varpaisiin niin, että sukset tuskin pysyivät jaloissa. Hän näytti tuskaiselta sanoessaan: “Mursin käteni viime vuonna, okei?”
“Okei, okei”, Markus myönteli. Molemmat olivat hetken hiljaa. Adrianna katseli johonkin kaukaisuuteen, tähysi maisemaa vuoren juurella. Lumi oli kuorruttanut kaikki Hopeahampaan käkkäräiset, puolikaljut männyt, ja alppijärvikin oli jäässä. Ei mitään elämää. Nähtävää ei kerta kaikkiaan ollut.
“Täällä on aika kaunista”, Adrianna lopulta kuiskasi.
“Niin kai”, Markus huoahti, “tai tylsää. Joskus kaipaan täältä jonnekin… Tai niin. Ei sen väliä.”
Jälleen hiljaisuus. Markus alkoi äkkiä tuntea olonsa vaivautuneeksi. Hänessä itsessään taisi olla jokin vialla. Kotioloissa hän puhui lakkaamatta, pikkusiskokin valitti alituiseen, ettei hän ollut sekuntiakaan vaiti. Ulkomaalaisten seurassa asiat olivat toisin. Hän ei vain… keksinyt sanottavaa. Eikä se kielestä voinut johtua. Omasta mielestään hän osasi hyvin englantia, ja päivä päivältä paremmin! Markus oli elänyt koko ikänsä kylässä, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, eikä hän kerta kaikkiaan kestänyt omituisuuksia.
“Haluatko vielä kokeilla laskemista?” hän kysyi lopulta.
“Okei”, sanoi Adrianna hiljaa.
Ennen kuin ehti kokea painetta vastata, Markus töytäisi itsensä liikkeelle rinnettä pitkin. Adrianna toikkaroi perässä vaivalloisen oloisesti, pysytellen niin kaukana jyrkänteen reunasta kuin suinkin mahdollista. Danae, johtotähti, pinkoi jo kaukana, toiset jäljessään kuin pienet ankanpojat.
Pakkanen kiristyi päivän mittaan, mutta kuten Markus oli ennustanut, laskettelijakokelaat lämpenivät sitä mukaa kun pääsivät mukaan rinteen menoon. Ensimmäiseksi jutun idean oivalsi Eve, josta oli muodonmuutoksen myötä tullut kokeilunhaluinen ja innokas nuori neiti. Kaatuessaan hän vain nauroi ja nousi uudelleen. Kohta hän jo näytti mallia muille, huuteli riemukkaasti ohjeita Essylle ja MacKenzielle, jotka tosin syystä tuntemattomasta tuntuivat yhä karsastavan häntä. Tämä äkillinen menestys tuntui kuitenkin herättävän Essyssä jonkinlaista kilpailunhalua, sillä vain muutamaa minuuttia sen jälkeen, kun Dirk oli uskaltanut jättää valvottavansa oman onnensa nojaan, Essy jo viiletti Danaen perässä loivinta varsinaista rinnettä pitkin. Kaikesta huonosta onnestaan huolimatta Adriannakin onnistui jo välttämään rumimmat kivenlohkareet ja pysyi pystyssäkin harjoittelulle pyhitetyn ladun päästä päähän. MacKenzie oli ainoa, joka ei tahtonut saada hiihtämisestä minkäänlaista otetta. Kerran toisensa jälkeen hän pomppi miniatyyrikokoisen lumivyöryn mukana Adriannan ohitse. Toisinaan hän onnistui tönäisemään mennessään jotakuta muuta aloittelijaa, mikä aiheutti varsinaisen kaatumisten ja erikielisten kirousten ketjureaktion.
Kun aurinko oli korkeimmillaan, Markus keräsi katraansa yhteen paikkaan, kutsui pitkin hampain seuraan myös Danaen ja ilmoitti: “Nyt pidetään lounastauko!”
“Eikä! Minä tahdon vielä rinteeseen!” valitti MacKenzie.
“Sinä tapatat vielä jonkun tuota menoa”, sanoivat Essy ja Danae yhteen ääneen, ja tällä kertaa Markuksen oli pakko purra kieltään, jottei olisi äitynyt epäkohteliaaksi. Eve onnistui tyynnyttämään joukon parilla sanaleikillä, joita Markus ja Dirk eivät käsittäneet, ja sitten he kaikki istuutuivat tukevalle kallionkielekkeelle, jonka Markus tiesi turvalliseksi, koska oli itse mutustellut siinä eväitään pikkutirriäisestä saakka. Dirk kävi noutamassa laavulta muutaman puupöllin ja Markus sytytti ne taikasauvallaan. Kohta pikku nuotio leimusi ja juustovoileivät sekä aamuisen zöpflin tähteet ruskistuivat poksahdellen sen liekeissä.
“Hitot tämän pakkasen kanssa”, Essy marisi puolitosissaan, “täällä kerta kaikkiaan jäätyy.”
Danae hymyili. “Siihen tottuu”, hän sanoi. “Uskokaa minua. Minä olen sentään vielä paljon lämpimämmästä maasta kuin te.”
“Ja kyllä täällä kesällä on oikein lämmintä”, uskaltautui Markus lisäämään. Tytöt katsahtivat häntä varoittavasti: Älä puutu asioihin, joista et mitään ymmärrä.
Juuri silloin se taas alkoi. Ääni kiiri korkealta puurajan yläpuolelta, tällä kertaa lännestä kylään nähden. He olivat taas vaihtaneet asemaa yön aikana. Markus kirosi mielessään; ääni voimistui vaarallisiin mittoihin saakka, suuren tynnyrin kokoisen rummun tam, tam, tam, joka kaikui seinämistä ja sai koko vuoren tärisemään. Hän tavoitti Dirkin katsetta. Tämä oli yhtä lailla haudanvakava siinä kun muut lähinnä pyörittelivät päitään.
Markus nousi. “Täytyy palata takaisin.”
“Ei!” MacKenzie protestoi, mutta Danae vaimensi hänet tyrkkäämällä hänelle toisen juustoleivän.
Dirkin hymy oli hyytynyt. “Vie sinä kaikki kylään. Minä menen ilmoittamaan Sokeaskille”, hän sanoi, veti päällimmäisen paitansa hupun päänsä yli, nappasi sukset kainaloonsa ja konkkasi matkoihinsa. Danae oli jo sammuttanut nuotion ja alkanut kerätä tavaroita.
Kello näytti yhtä, kun Markus ja englantilaiset saapuivat kylään. He jättivät hyvästit Danaelle, joka halusi palata Markuksen Janina-tädin kotiin vaihtamaan vaatteita, ja rymistelivät sitten lumisina sisään Schwarzin uuden sukutalon eteiseen. Tylypahkalaiset jaksoivat vielä olla riehakkaita, höpöttivät keskenään kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta Markus oli käynyt vaitonaisemmaksi. Pakkanen ulkona oli ehtinyt jähmettää hänen huulensa, ja hän joutui hörppimään viinimarjamehua melko pitkään ennen kuin kielenkannat taas kirposivat. Essy valitti suureen ääneen, ettei ollut kaakaota, ja Eve muistutti kylmästi, että kaakaojauhe saattoi olla näissä korkeuksissa melkoinen ylellisyystuote. Markuksen sveitsiläinen ylpeyskään ei estänyt kertomasta, että Sokeaskin eukko nouti kaakaota jostakin määrittelemättömästä paikasta ja panttasi sitä itsellään niin, ettei tippaakaan valunut Sokeaskin sukutalon ulkopuolelle. Tämän kuultuaan Essy aloitti kiivaan saarnan kylän hierarkian turhuudesta, MacKenzie säesti hilpeillä hihkaisuilla ja Adrianna vetäytyi nurkkaan mukinsa kanssa. Eve piteli korviaan.
“Wo ist denn Dirk geblieben?” hän kailotti lopulta Essyn ja MacKenzien metakan yli.
“Meni kai kotiin”, vastasi Markus, “minun vanhempani eivät halua häntä sisään taloon, joten ei kai hänellä oikein muutakaan vaihtoehtoa ole.”
“Miksi hitossa?” Eve puuskahti.
Markus kohautti hartioitaan. “Jägerit tulevat… muualta. Puhuvat ranskaa. Sellaista ei katsota oikein hyvällä silmällä täällä Mintzissä.”
Eve katsoi Markusta rauhallisin silmin, kiihkottomasti, jopa tylsästi. Aikaisempi ystävällisyys oli tiessään - ehkä hän oli suivaantunut, kun oli joutunut lähtemään rinteestä kesken kaiken. “Tiesittekö”, hän sanoi hitaasti, vailla sävyä, “että te olette kaikki idiootteja?” Sitten hän kääntyi mielenosoituksellisesti ja harppoi Adriannan seuraksi nurkkaan jättäen Markuksen tuijottamaan typertyneenä eteensä.
“Markus, hei Markus, Markus”, hoki Essy ravistellen Markuksen olkapäätä, “kerro nyt lopultakin - mikä se ääni oikein on? Se rummutus! Miksi kaikki alkavat käyttäytyä ihan tärähtäneesti joka kerta kun maa vähän järähtelee?”
Juuri silloin lattia vavahti. Markus sävähti automaattisesti puolittain pystyyn, valmiina juoksemaan ovelle. Sitten hän seisahtui pariksi sekunniksi kuuntelemaan; ryminä kantautui kauempaa. Ehkä toiselta puolelta kylää. Taas huti.
“Mitä tuo on?” Essy tiukkasi äkäisesti. MacKenzie oli työntänyt naamansa ihan lähelle ja odotti kieli pitkällä vastausta.
“Lumivyöry”, murahti Markus ja sysäsi molemmat kauemmaksi. Essy ei kuitenkaan päästänyt häntä, vaan piteli tiukasti kiinni hänen kauluksestaan.
“Ja se liittyy asiaan..?”
“Hyvä on.” Markus huokasi syvään ja suoristi selkänsä. “Niin kauan kuin olen elänyt, se ääni on ollut varoitus. Sen jälkeen tapahtuu aina jotakin pahaa. Tulipalo. Lumivyöry. Sortuma. Vanhukset sanovat aina, että huipulla asuu jonkinlaisia henkiä, räyhähenkiä tavallaan, ja että niiden on pakko ilmoittaa itsestään aina silloin tällöin. Tai sitten ne yrittävät varoittaa meitä. Niille ei mahda mitään - täytyy vain palata suojaan ja toivoa, että kaikki järjestyy.”
Essy tuhahti. “Onko kukaan koskaan oikeasti käynyt siellä ylhäällä? Sanokaa minun sanoneen, siellä piilottelee vain joukko vuoristosissejä. He ovat varmaan paenneet kylästä - enkä kyllä ihmettele.”
“Mutta miten minkään maailman vuoristosissit voisivat halutessaan aloittaa lumivyöryn?” Markus risti kätensä rinnalleen ja katsoi Essyä pitkään. Tämä tuijotti tiiviisti takaisin muutaman sekunnin ajan. Sitten hän pudisti päätään ja käänsi katseensa pois. Toisella kädellään hän siveli pirtin paksua hirsiseinää.
“Tämä talo vaikuttaa melko uudelta”, hän sanoi.
“Niin”, totesi Markus poissaolevasti, “se on vasta rakennettu.” Hän muisti liekit, muisti savun ja tuhkan, oman kodin mustuneet rauniot, sukulaisten kuvien kirkunan joka oli kuulunut Janina-tädin talolle saakka. Ja hän muisti äänen. Sinä yönä heidän koko elämänsä oli palanut maan tasalle, ja kaiken yllä oli kaikunut sama itsepintainen tam, tam, tam.
He istuivat Schwarzin olohuoneessa pitkälle iltapäivään. Neljän maissa itse kukin lähti omaan majapaikkaansa vaihtamaan vaatteita ja selittelemään valvojille, millä tekosyyllä olivat lintsanneet kokoustehtävistä koko iltapäivän. Markus söi illallista vanhempiensa ja sisarensa seurassa seitsemän maissa. Sen jälkeen hän ajatteli vielä pistäytyä akatemialla tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa. Seitsemäsluokkalaisten opetuskin oli loppunut pari tuntia aikaisemmin.
Siinä, missä tie kääntyi akatemiarakennuksen suuntaan, Markus pysähtyi hetkiseksi. Askeleet tuskin erottuivat, lumen narske oli suorastaan mitättömän hiljaista, kuin hiiri olisi kävellyt, mutta varjon nähdessään Markus seisahtui siihen paikkaan. Hän jäi pitkäksi aikaa katsomaan tummanpunaiseen viittaan kääriytynyttä hahmoa, joka harppoi kipakoin askelin vastakkaiseen suuntaan, rinnettä ylöspäin, kallioluolien suuntaan. Kuka kulkija olikaan, hän ei huomannut Markusta ollenkaan. Jotenkin tämän askelluksessa oli jotakin etäisesti tuttua, vaikkei kasvonpiirteitä pimeässä erottunutkaan! Markus seisoi paikallaan kunnes hänen jalkojaan alkoi paleltaa. Vasta sitten hän kopisteli kenkänsä ja astui koulurakennukseen. Kokouksen osanottajat pitivät parhaillaan loppupiiriä, kertasivat päivän tapahtumia. Markus istui Tylypahkan edustajien seuraan - mutta Eve ei ollut siellä.
-
Voianteeksikamalasti!
Nyt vasta huomasin, etten ole tätä pitkään aikaan (tai no, täällä uudessa finissä) kommentoinutkaan.
Adrianna on mun mielestä ainakin ihan sellainen, miksi olen sen kuvitellutkin. Markus on söötti ja tykkäsin tuossa viimesessä luvussa sen ja Rian keskustelusta. Essy on kyl aika ihana energiapommi ja Eve on kans mukava.
Vladimir oli kyllä kiva lisäys tähänkin tarinaan. Sait tätä ja kasvottomia yhdistettyä kivasti.
Vain Adrianna oli jäänyt jälkeen. Ei kai ollut uskaltanut liittyä seuraan, kun oli vasta tottunut Markukseenkin. Markus katseli häntä arvostelevasti, samanlaisin silmin kuin ulkomaalaisia yleensä, mutta tästä tytöstä hän ei löytänyt samoja vikoja. Hän oli hiljaa. Nöyrä, jos sillä tavalla oli sopivaa sanoa. Hän piilotteli aina otsatukkansa takana, niin ettei silmiä näkynyt. Sokeaskin eukko olisi pitänyt siitä; hän nyt likipitäen vaati, että tytöt palmikoivat hiuksensa ja peittivät kasvonsa huiveilla niin kuin kuuleman mukaan jossain kaukana idässä. Hänessä mahtoi olla jokin vikana. Siksi kai muutkin jättivät hänet aina taakseen.
Adrianna-rassu :) Onneksi Markus on sentään kaverina tilanteessa :D (miksi minä meinaan aina kirjottaa sen c:llä?) Oh ja saimme selville myös mikä tämä mystinen tam tam tam-ääni on.
-
Joujou, ilmoitusasiaa!
Minulla on huomenaamulla tällit Harry Potterin kanssa, ja DH:n vuotamisen, medioiden epäluotettavuuden ynnä muun paparazzitouhun takia pidän viikonlopun verran etäisyyttä Internetiin. Tänä aikana viilailen seuraavan luvun pikkuyksityiskohtia myöten kohdalleen. Ensi viikon puolelle siis menee jatkon kanssa (muttei hätiä, ette joudu ensi sunnuntaihin odottamaan kuitenkaan).
Elelkää ja koettakaa jaksaa kommenteerata, että minä jaksan paremmin kirjoittaa. n____n' Happy DH, everybody!
(Olen tavoitettavissa puoli yhdeksään asti tänä iltana, sitten menee kanavat kiinni.)
-
Edellisestä luvusta. Minäkään en tiennyt, että Eve voisi olla noin lälly, ja minä sentään loin kyseisen neidin. Päättyi jännään kohtaan, odotan jo innolla jatkoa.
Onnittelut vain, minä taas lähden sunnuntaina kidutusleirille Vierumäelle. Kahdeskymmeneskuudes päivä palaan, viikonpäivää en muista. Silloin uuden luvun pitäisi kai olla jo luettavissa?
-
Gah. Olen reippaana (ja p****t) ihmisenä taas aktivoitunut finin suhteen tämänkin viikon osalta joten vihdoin saan kerättyä laitimmaisetki voimanrippeet kommentoimiseen.
Tämä viides luku oli mielestäni mainio! Huvittavasti kuvailit Tylypahkalaisten lasketteluvaikeuksia, välillä alkoi pakostaki hymyilyttämään. Sinä se osaat edelleenkin. :o Tässä luvussa tuli kaikki keskeisimmät hahmot esille, tai ainakin nuoret. Hienoa että selvisi taas vähän enemmän niistä "vuorityypeistä" mutta jännitykseen silti jätit. Toivottavasti seuraavassa luvussa on heistä enemmän. Harmi että se seuraava luku viivästyy. Etkö voisi edes sen verran käydä koneella että lisäisit meille seuraavan luvun? *koiranpentukatse*
-
Suitsait, nyt on Kirja luettuna ja saaga päätöksessä, mikä johtaa siihen, että on aika jatkaa.
Carabella; Olen Adriannasta kovin huolissani. Se nyhjää niin ahkerasti ettei suostu esille ollenkaan. O.o Ja sille ollaan ilkeitäkin.
Mj; Joo, Even lällypuoli on hyvin lälly.
Vodkis; Näh, minä en nyt antanut spoilereille sijaa. Mutta onneksi nopeasti luin sentään kirjan. En tehnyt oikeastaan muuta kahteen päivään.
Tässäpä ei nyt ehdi höpöttämään pitempiä; todettakoon vain, että kuudes luku, johon en ole edelleenkään kamalan tyytyväinen, mutta jossa Bibiana on melko söötti. Jne. Niin, ja Essy on oikeastaan basisti, mutta basistivitseiltä välttyäkseni vaihdoin sen kitaraan. Selitys seuraa myöhemmissä osissa.
6.
Valkoisia henkiä
Parin päivän kuluttua Essyn korvat olivat jo alkaneet tottua murteeseen, jota ympärillä puhuttiin. Hän pystyi jo ottamaan pintapuolisesti osaa saksankieliseen keskusteluun, vaikka joutuikin joskus tarkistamaan Markukselta jonkin murresanan. Hän valitteli toisinaan MacKenzielle, että kun kokous päättyisi, hän ei enää osaisi puhua ymmärrettävää saksaa lainkaan. Loppujen lopuksi hän onnistui kuitenkin kiitettävän usein olemaan näkemättä koulutovereitaan; hänen majapaikassaan ihmettelemistä oli aivan riittämiin.
Schäärgistin talo oli todellakin louhittu suoraan kallioon. Siellä ei ollut tapetteja eikä kaakeleita; vain paikoin oli hassunharmaan kiviseinän peitoksi nostettu talja tai ryijy. Lattiat olivat epäilemättä hirrestä niin kuin kaikki muukin kylässä, mutta se sama kitsasteltu kokolattiamatto peitti koko kartanon permannot niin, ettei pohtimiselle jäänyt paljon varaa. Maton väri oli oksettava sekoitus okraa ja meripihkaa, samanvärinen kuin Arielle Schäärgistin silmät. Huonekalut olivat Ariellen isoäidin perintöä; varmasti vanhempia kuin Sokeaskin eukko itse. Mutkittelevan pääkäytävän joka nurkassa nökötti nojatuoli, pieni sohvapöytä ja maljakollinen alppikukkia, jotka eivät milloinkaan kuihtuneet. Talo tuoksui kauttaaltaan voilta, ikään kuin keittiössä ei olisi ollut ovea laisinkaan ja leipomusten haju olisi päässyt esteettä leviämään huoneesta toiseen.
Tosin niinä harvoina kertoina, kun Essy onnistui livahtamaan Ariellen valvovan silmän alta keittiöön, siellä ei tapahtunut kerta kaikkiaan mitään. Ei edes tavanomaista ruoanlaittoa, leipomisesta nyt puhumattakaan.
Schäärgistin kotihenget olivat jotakin sellaista, mihin Essy ei ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olihan kotona Manchesterissakin toki kotitonttuja; hän oli nähnyt niitä lukuisilla vierailuilla kaupungin silmäätekevien koteihin. Mutta Sveitsissä oli toisin. Schäärgistin koko taloa hallitsi yksi valtava, näkymätön poltergeist - oli hallinnut jo vuosisatoja. Sen läsnäolosta varoittivat antiikkiset puutarhasakset, joita säilytettiin talon keskushuoneessa ja jotka alkoivat hengen herätessä värähdellä ja nitistä mahdottomaan tahtiin. Tältä saksia kalistelevalta hengeltä suku oli saanut nimensäkin. Poltergeist oli hyvin paljon räyhähengen kaltainen, mutta toisin kuin Tylypahkan oma Riesu, se oli taioin kahlittu taloon ja isäntiinsä, mikä teki siitä rauhallisemman ja harkitsevamman kuin mitä sen luontoon kuului. Tietysti se sai toisinaan pieniä raivonpuuskia, heitteli esineitä ja käänteli kodinkoneita päälle ja pois - mutta tällaiset kohtaukset Schäärgistin väki kuittasi olankohautuksella.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Talouden pääpoltergeistin alaisuudessa työskenteli vielä joukko olentoja, joita Arielle nimitti kotihengiksi. Ne erottuivat eräänlaisina utuisenharmaina hahmoina ilmassa. Niitä ilmestyi sieltä täältä, seinien läpi, ikkunoiden raoista, ja iltaisin ne tanssivat piiriä talon ympärillä - puolittain vuoren sisällä! Niillä ei ollut silmiä eikä suita; ne eivät nähneet mitään eivätkä puhuneet koskaan. Sen sijaan ne tottelivat sokeasti käskyjä. Nämä pienet olennot pitivät huolta koko talosta. Ne lakaisivat lattiat, imivät itseensä pölyt kokolattiamatosta ja puistelivat ulos, tomuttivat muistoesineet ja laittoivat ruoan. Arielle käskytti niitä kuin kunnon orjapiiskuri ainakin, eivätkä ne koskaan niskuroineet. Pari kertaa päivässä Essy kuuli Bibianan vinkuvan, kun henget yrittivät kerätä hänen lelunsa kasaan ennen kuin hän oli ehtinyt lopettaa leikkinsä. Essyltäkin ne olivat vieneet käsistä muutaman kirjan, kun hän oli hetkeksi luonut katseensa kaukaisuuteen silmiään lepuuttaakseen. Talossa oli parhaimmillaan hyvin hämmentävää, mutta eipä Essyllä toisaalta ollut palvelustakaan valittamista.
Justinianus Schäärgist, kuten kertoi hänen vaimonsa, matkasi parhaillaan vanhapoikaveljensä Aristofaneen kanssa ympäri maata etsien uusia juustoreseptejä ja tutustuen kaikin puolin alankolaisten elämään. Essy remahti äänekkääseen nauruun tämän kuullessaan; vai oli Mintz päättänyt globalisoitua oikein kunnolla nyt, kun vieraat mahdit kerran olivat ujuttautuneet sisään? Hän itse arveli, että mies oli vain lähtenyt pakoon siippansa polttavaa katsetta. Aiheesta ei kuitenkaan pahemmin Schäärgistin päivällispöydässä keskusteltu; Arielle tuntui suhtautuvan puolisonsa matkaan vähintäänkin vastahakoisesti, ellei jopa hirvittävän karsaasti. Hän keskusteli mieluummin jopa tulevasta vauvastaan, jota hän puolestaan tuntui pitävän jonkinlaisena vaivalloisena, ylimääräisenä ulokkeena kehossaan. Kuuleman mukaan se ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, kääntyili ja potki kaiken aikaa, vaikka sisätilat alkoivat jo käydä sille kovin ahtaiksi. Niinpä niin: ennen kuin miehestään, Arielle Schäärgist keskusteli jopa kohtunsa tilavuudesta.
Sellainen oli tapana Mintzissä: siitä, mistä ei pidetty, vaiettiin. Mintziläisten käsitys vaikenemisesta piti kuitenkin sisällään sellaisen määrän ukkosenkarvaista kyräilyä, että kylänsisäiseen merkkikieleen perehtymättömänkin oli vaikea olla käsittämättä, mistä nyt tuuli.
Essy oli nähnyt parhaaksi lähteä liikkeelle kuulostelematta ja säälittelemättä kehoaan. Huimaus oli kai ottanut vinkistä vaarin, sillä ensimmäisestä illasta eteenpäin Essy oli pysynyt tolpillaan vallan mallikkaasti - aina kolmanteen iltapäivään asti.
Toisen kerran hän menetti tajuntansa Schäärgistin keittiön portailla. Hän oli juuri palaamassa ruokakomerolta toissapäiväinen voisarvi mukanaan, kun kuuli ilkeän, kimakan kilahduksen jostain oman huoneensa seutuvilta. Hän sävähti oitis varpailleen; tuollainen ääni saattoi lähteä vain katkeavasta kitarankielestä! Ja sen Essy oli parin viime päivän aikana oppinut, että tässä kylässä soitettiin korkeintaan alppitorvea - mikä taas johti väistämättä siihen, että kyseessä oli hänen oma kitaransa. Hän oli harppaamassa eteenpäin juuri, kun näki yhden kotihengistä kieppuvan paikalle katonrajaa pitkin ja yrittävän taivuttaa hänen vanhan, erilaisten luontosäätiöiden tarroilla koristellun kitaransa kaulaa. Se askel ei koskaan saavuttanut lattiaa. Seuraavan kerran Essy heräsi ankean nurkkahuoneensa vuoteelta.
Tarkemmin sanottuna Essy havahtui kuumaan henkäykseen kasvoillaan. Vaistomaisesti hän käänsi kylkeä pyyhkäistäkseen pois minkä lie, ehkä ötökän, ja huitaisi kädellään johonkin pehmeään. Mikä se olikaan, se vetäytyi heti kauemmaksi. Essy painoi sormensa silmäluomilleen ja pakotti silmänsä auki. Soihdut oli sytytetty; oli siis vielä päivä. Valo sattui silmiin, ja Essy kirosi taas kerran omaa avuttomuuttaan. Hän oli tarpeeksi ärtynyt kuristaakseen kenet tahansa - ja olisi kai sen tehnytkin, jos hänen käsivartensa olisivat suostuneet tottelemaan. Hän vääntäytyi kyynärpäidensä varaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Seinäsoihtujen liekit heittelivät lepattavia varjoja ympäriinsä. Näytti kuin vähäiset huonekalut itse olisivat liikkuneet. Mutta lattian puritaanisella matolla nökötti yhtä vähäpätöisenä - ja yllättävänä, kun hänet kerran oli huomannut - pieni, kultatukkainen tyttö. Hän oli kääriytynyt punaruudulliseen peitteeseen niin, ettei hänen raajojaan erottanut sen alta. Hän oli yksi punaisen ja valkoisen kirjava möykky lattialla! Essy päästi ilman pakenemaan hampaidensa lomitse ja lysähti koko painollaan vuoteelle. Patjan jouset natisivat äänekkäästi.
“Sinäkö se vain”, hän totesi. Bibiana kohotti katseensa enemmänkin kohteliaan kiinnostuneena kuin yllätettynä. Hänen tummat pöllönsilmänsä rävähtivät yhtäkkiä selälleen, ja hän loi Essyyn niin tiiviin katseen, että ilmakin tuntui sakenevan. Essy koetteli lihaksiaan; ne olisivat kai kantaneet hänet, jos hän olisi noussut ylös. Päätä vain jomotti. “Mitä touhuat?”
“Niente”, Bibiana laukaisi nopsaan ja jatkoi italiaksi: “Sinä pyörryit.”
“Niinpä taisin tehdä”, Essy murahti. Hän olisi purrut tyynyn päreiksi pelkästä turhautumisesta, mutta lapsen läsnäolo ikään kuin esti häntä. Pitihän pienelle näyttää esimerkkiä… siinä kuin Essystä, kurjasta, nyt esimerkiksi oli. Hän antoi kätensä pudota voimattomana lattianrajaan. “Eikös sinua kielletty puhumasta italiaa?” Ei sillä, ettei Essy olisi mielellään prepannut toista äidinkieltään pelkästään Ariellea ärsyttääkseen - hän nyt vain ei olisi halunnut joutua höykytetyksi.
Silloin Bibiana yhtäkkiä nousi ylös kevyesti kuin kolibri nousee siivilleen - kangas valahti mytyksi hänen jalkoihinsa - tarttui Essyn velttoon käteen ja kohotti sen hellästi hänen rinnalleen. “Älä itke ruma lapsi”, hän sanoi heleästi ja silitti varovasti hiuksia Essyn ohimolta, “ota rusinoita. Huomenna äiti vie sinut naamarikauppaan.”
“Mitä?” Essy räpytteli silmiään.
“Henget toivat sinun kanteleesi takaisin”, virkkoi pikkutyttö eikä näyttänyt edes muistavan edellistä repliikkiään, “ne pyytävät anteeksi. Eivät ne pahaa tarkoittaneet. Se vain kiinnosti niitä. Eivät ne tienneet, ettei siihen saa koskea.” Samalla hän viittasi nurkkaan, jossa kitara oli ollut nojallaan, kun Essy oli lähtenyt keittiöön. Siinä se nyt lepäsi, katkennut kieli kaulansa ympärillä kuin metallinen murattiköynnös. Kotihenkien improvisoitu ilmastointi sai karkulaisen vinkumaan surullisesti ehjiä kieliä vasten.
“Kyse ei ole siitä”, Essy aloitti kiivaasti ja kohottautui käsiensä varaan. “Ei se ole mikään muinaismuisto - mutta kitaraa pitää osata käsitellä! Minulla on vain yhdet varakielet ja -” Äkkiä hän vaikeni käsittäessään, että puhui parhaillaan pienelle tytölle samalla tavalla kuin olisi puhunut aikuiselle. Hänen suunsa napsahti nopeasti kiinni ja kurtistunut otsa silisi. “Se on muuten kitara eikä kannel”, hän huomautti.
“Mikä lienee”, Bibiana sanoi ja kohautti olkapäitään.
Essy ravisteli ylävartaloaan harteista alkaen. Ei voinut olla totta - eikö tässä takapajulassa todella tunnettu yksinkertaisiakaan asioita? Leivänpaahtimia, vesijohtoja tai tehosekoittimia ei kylässä tarvittu, mutta että kukaan ei ollut aiemmin nähnyt kitaraa? Liian paksua. Tyttönen sävelsi omiaan.
Essy vääntäytyi jaloilleen ja pudisteli viimeisetkin raukeuden hippuset harteiltaan. Kitara ikään kuin kutsui häntä; hän ei voinut vain jättää sitä alennustilaansa. Hän kävi hakemassa soittimen, vapautti sen ahdistelijastaan ja istahti sängylle kitara polvellaan. Bibiana suhahteli edestakaisin kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään sen hämmästyttävämpää. Essy veti henkeä ja yritti kaikesta huolimatta rauhoittaa mielensä. Silloin, kun hän soitti, hänen olisi pitänyt osata tyyntyä, se oli ainoa hetki, jolloin häneltä todella vaadittiin keskittymistä ja rauhaa. Silti hän kerta kerran jälkeen viritti kielen niin tiukalle, että se räpsähti poikki ja viilsi hänen rannettaan. Nyt oli pakko keskittyä.
Essy penkoi avoimesta matkalaukustaan paketillisen irtokieliä ja valitsi sieltä uuden, kiiltävän e-kielen. Hän kiersi sen huolellisesti paikoilleen. Sitten hän nappasi plektran, joka oli aina yöpöydällä, ja alkoi virittää.
Bibiana pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ja möllötti hänen touhuilujaan kuin kuu taivaalta. Pieni alahuuli värähti aina silloin tällöin, mutta silmät - ne tuskin rävähtivätkään! “Mitä sinä teet?” kysyi lapsi lopulta.
“Viritän”, Essy murahti.
“Mikset anna kotihenkien virittää?” Bibiana hämmästeli. “Minun kanteleeni on aina vireessä.”
Essy tuhahti. “Bibiana”, hän sanoi, “sinun henkesi veivät ja hajottivat tämän vain nähdäkseen, mikä se on. Minä en suoraan sanottuna enää luota niiden kitarankäsittelytaitoihin, ymmärrätkö?” Sitten hän käänsi taas katseensa kitarankieliin. Hän napautti soittimen runkoa ääniraudalla ja näppäili matalammista kielistä pari huiluääntä. Värinä oli rikkoa hänen tärykalvonsa.
Bibiana heilautti itsensä sängynreunalle ja kökötti hetken siinä jalkojaan heilutellen. Lopulta hän köhäisi vienosti ja kysyi: “Tiedätkö sinä yhtään, miksi pyörryit?”
“Ei, ei aavistustakaan”, Essy murahti nostamatta kasvojaan.
“Ai”, totesi Bibiana. Taas hetken hiljaisuus, jota rikkoivat kitaran epävireiset soinnut. “Saanko soittaa?”
“Sinä olet liian pieni käsittelemään kitaraa“, Essy määräsi. “Voisitko nyt jättää minut hetkeksi rauhaan?”
Lapsi mutristi huuliaan ja näytti harkitsevan jotakin. Hänen tummat silmänsä kiiluivat jotakin ennennäkemätöntä, ja hän potkaisi yhdellä liikkeellä itsensä alas vuoteelta. “Kaikki tiiliskiveä pienempi on rakkautta”, hän lopulta huoahti.
Se pysäytti. Vaikkei lapsen sanoissa järkeä ollutkaan, Essy käsitti äkisti, että Bibiana ei riippunut hänen seurassaan pelkkää tylsyyttään. Hänellä oli syynsä; epäilemättä hyvin kieroutuneet ja ahdasmieliset, mutta syyt kuitenkin. Essy tunsi itsensä kummallisen vaivautuneeksi tytön ollessa paikalla. Kun lapsi oli huoneessa, hän ei voinut käyttäytyä niin kuin tavallisesti. Mekkalointi ja hoilottaminen tuntuivat jotenkin turhilta, tai sittenkin hyödyttömiltä. Hän haroi nopeasti tukkaansa kädellään ja suoristi kaulansa. Bibiana oli nojautunut ovenpieleen. Parin sekunnin ajan heidän katseensa kohtasivat.
“Haen kanteleeni”, heläytti Bibiana. Essy nyökkäsi ja painoi päänsä kitaran koppaa vasten. E-nuotti tuntui kaikuvan kutakuinkin oikeankorkuisena. Ennen kuin Bibiana palasi, huoneessa soi jo Stairway to Heaven.
Illallispöydässä istuttiin hiljaa, kuten tavallista. Arielle näytti nyrpeää naamaa ja tähysteli vähän väliä ulos ikkunasta, kun Essy ja Bibiana lusikoivat hyvässä järjestyksessä lihalientä. Kotihenget kolistelivat omiaan olohuoneessa; olivat kai lopettelemassa päiväänsä lähteäkseen tanssimaan talon ympärille. Liemi oli kelvollista. Sen pinnalla lillui rasvaa suurina, keltaisina lampareina, mikä ei olisi voinut miellyttää Essyä enemmän - ehkei se ollut terveellisin keino kartuttaa lisää painoa, mutta ainakin harvinaisen miellyttävä.
Sitten hiljaisuus rikottiin.
“Per favore, vorrei latte”, lausui Bibiana terävästi, selkeällä italian kielellä. Essy säpsähti tahtomattaan, kun Ariellen murhaava katse äkkiä karahti hänen kurkkuunsa. Tosiaan! Niin kuin se muka hänen syytään olisi ollut, että lapsi halusi puhua omaa kieltään! Mutta ääneen hän ei sanonut mitään.
“Prego”, hän lausahti, irvisti Ariellelle ilkikurisesti ja ojensi maitotölkin Bibianalle. Tämä kiitti iloisesti ja jatkoi ateriointiaan. Arielle pisti kätensä puuskaan mahtavan vatsansa päälle ja veti huulensa kurttuun. Hän räjähti vasta paljon myöhemmin, kun Essy oli jo lähdössä takaisin Monnhuus-akatemialle iltaohjelmaa seuraamaan.
Essy ja hänen valtava tarvikerinkkansa hiiviskelivät pienellä sivukäytävällä, joka johti ulko-ovelle melkein suoraan hänen huoneestaan, kun Essyn sävelkorva äkkiä alkoi valittaa suurellisesti liian korkeasta nuotista. No, se oli Arielle, joka kiljui. Ensimmäistä kertaa koko vierailunsa aikana Essy kuuli emäntänsä menettävän malttinsa - eikä hän tietenkään voinut hillitä itseään hiipimästä lähemmäksi.
“Du dummes Chind, was dachtest du dabei? Ich hab ‘s schon tuusendmol gsagt!”
Arielle löytyi saman käytävän mutkasta. Hänen varjonsa peitti seinän melkein kokonaan, ja pikku Bibiana kyyrötti seinää vasten painautuneena ja näytti ensimmäistä kertaa edes hiukkasen pelokkaalta! Arielle puolestaan huitoi villisti käsillään, niin kuin sveitsiläiset tapasivat, ja saarnasi niin, että vuoren perustakin jo varmaan järisi.
Essy puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Minkälainen politiikka Mintzissä mahtoi olla perheväkivallan suhteen? No, Essy oli seisoi vakaasti nollatoleranssin kannalla, ja hän antoi sen myös kuulua. Jos Arielle nyt kohottaisi kätensä, hän menisi väliin. Saattaisipa ilmoittaa vielä Sveitsin sosiaalihuollollekin, ellei hänen kieltään leikattaisi poikki ennen sitä.
“Wisst du was? Verstoonst du wi gförlich daas isch? Mach daas noch einmol und breche ich dir d’ Tuumen…”
Tai mitä hittoa.
Essy rymisteli rinkkoineen näkyviin sellaisella metelillä, ettei edes täyttä kurkkua karjuva Arielle voinut olla häntä huomaamatta. Tämän mekkalointi lakkasikin oitis kuin seinään, ja sekä ottoäiti että lapsi kääntyivät katsomaan tulijaa - Arielle murhaavasti, Bibiana melko tutkimattomin ilmein. Ensiksi Essy yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei mitään erikoisempaa ollut meneillään, että hän oli vain ohikulkumatkalla akatemialle… mutta päästyään Ariellen kohdalle hän äkkiarvaamatta viskasi reppunsa nurkkaan ja kajautti englanniksi:
“Minä kuulin kyllä!” Hän rutisteli tuohtuneena rystysiään. “Noinko täällä kasvatetaan lapsia? Ihmekös, että kaikki täällä ovat niin kieroutuneita!” Puhuessaan Essy harppoi Bibianan ja Ariellen väliin suojatakseen tyttöä ottoäitinsä mulkoilulta. Nyt hän oli yksin alttiina Ariellen korppikotkakatseelle, mutta hän pysyi lujana. “Ja tuollaisen älyttömyyden takia! Jos lapsi kerran osaa kolmea kieltä, en ymmärrä, miksei hän saisi puhua niitä! Vai suunnittelitteko pitävänne häntä täällä koko ikänsä? Mitä?”
Arielle kuunteli rauhallisesti, silmät puoliummessa ja kulmakarvat niin alhaalla, että yläluomia tuskin erotti. Kun Essy oli saanut saarnansa loppuun ja hohkasi kuumuutta jo itsessään, hän kallisti päätään arvostelevasti ja lausui: “Sinun asemassasi - mikäli haluaisin, että yösija säilyy ennallaan, en puuttuisi emäntäni kasvatusmetodeihin.”
“Sehän nähdään”, kivahti Essy, tarttui Bibianaa kädestä ja raahasi tämän laukkuineen eteiseen. Kun hän kumautti oven kiinni heidän takanaan, Arielle seisoi yhä samassa paikassa käsivarret puuskassa ja sama jääkylmä ilme kasvoillaan.
Matkalla Monnhuus-akatemialle Essy lupasi epäsuorasti antaa Bibianalle kitaratunteja.
-
Oli hetkiä, jolloin Eve ei kerta kaikkiaan kestänyt.
Jossakin vaiheessa hänen hermonsa yksinkertaisesti räksähtivät poikki. Jossakin vaiheessa hän ei enää jaksanut Sokeaskin eukon ainaista kaakatusta, kuinka tämä jatkuvasti kutsui häntä Evaksi ja huomautteli joka seikasta; aina virheellisestä istuma-asennosta ensimmäisen aamun vaiennettuun pöytälevyyn. Saksan-tädit sentään puhuttelivat Floraksi, joka oli hänen oikea nimensä - sen saattoi vielä sietää. Mutta Sokeaskin talossa jokainen esinekin tuntui toistelevan matriarkan mielipiteitä. Siinä vaiheessa, kun omakaan huone ei enää ollut turvallinen paikka ja Even teki mieli potkaista palleaan jokaista vastaantulijaa, omatunto suostutteli hänet lähtemään ulos vaarantamasta muiden turvallisuutta. Hän kiipesi kallionkielekkeelle kylän yläpuolella, käpertyi huurtunutta kivenlohkaretta vasten ja melkein toivoi kuolevansa pois.
Verso ei ymmärtänyt mistään mitään. Kalkaros aavisti, muttei puuttunut asiaan. Kai hän arveli, että aika parantaisi haavat.
Monnhuus-akatemialla harvemmin oli muuta nähtävää kuin Dirk, eikä Eve saanut nauttia hänenkään seurastaan täysin rinnoin, kun omatunto jo oli työntämässä uteliasta nenäänsä väliin. Todellinen Eve sysättiin jonnekin pääkopan perukoille, eikä hän saanut edes tietää, mitä ulkopuolella tapahtui - hänellä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin hautoa synkkiä ajatuksiaan ja miettiä suunnitelmaa, jonka avulla murhata omatunto vahingoittamatta itseään. Eve oli jo onnistunut kehittämään jonkinlaisen vaiston pojan varalle; heti astuessaan sisään akatemian pääovesta hän saattoi yhdellä silmäyksellä kertoa, oliko huoneessa mitään huomionarvoista. Juuri nyt ei ollut; Dirk oli tapansa mukaan taas kadoksissa. Hän tapasi haihtua kuin tyhjään ilmaan monta kertaa päivässä, eikä kukaan muukaan tuntunut koskaan tietävän, missä hän oli. Jos edes välittivät. Ai niin - olihan hän ulkopuolinen! Miksi kertoa ulkopuoliselle toisen ulkopuolisen toilauksista?
Ei sillä, että nämä käävät olisivat muutenkaan nähneet nenäänsä pidemmälle.
Koska ulkona kuitenkin oli melkoinen paukkupakkanen, eikä Sokeaskin talokaan houkuttanut, Eve päätti osallistua iltaohjelmaan. Ihan vaihtelun vuoksi.
Muut olivat kerääntyneet takan ympärille. Makuupussien päällä istuskeltiin ja natusteltiin eväitä, joka maun rakeita vaihdeltiin, britannialaisia noidankattilakakkuja esiteltiin ulkomaalaisille ja niin edelleen. Tylypahkan edustajat loikoilivat lampaantaljojen seassa aivan tulen ääressä. Rohkelikot kätkättivät keskenään - Essy pidellen kädestä sitä Schäärgistin Vivian-tyttöstä - ja Markus päpätti omaa yksinpuheluaan väkinäisesti kuuntelevan Danaen korvaan.
Mutta sitten oli Adrianna! Hän oli yhä sama Adrianna ylipitkine etuhiuksineen ja rähjäisine vaatteineen, mutta. Jotakin oli silti vialla. Pääasiallinen ongelma näkyi olevan se, että tämä parhaillaan käveli omasta vapaasta tahdostaan Eveä kohti ja näytti kaiken lisäksi hymyilevän. Eve jähmettyi paikoilleen jonkinlaisen epäuskoisen ärtymyksen vallassa, pakkasviitta yhä edelleen puoliksi päällä. Ennen kuin hän ehti kehittää toimintasuunnitelmaa, toinen seisoi jo aivan hänen edessään. Eve hätkähti - hän saattoi nähdä Adriannan silmät!
“Hei”, tämä sanoi, “söitkö jo illallista? Markus väittää, ettei osaa pelata sanapeliä, ajattelin että…” Lause keskeytyi, kun Adrianna huomasi Even tyhjän, kalsean katseen. “Mitä?”
“Käsittääkseni en kutsunut sinua reviirilleni”, Eve sanoi rauhallisesti, “ja ei, minä en halua pelata kanssasi sanapeliä, mistä ikinä saitkin sellaista päähäsi.” Sitten hän kääntyi ja käveli pois jättäen Adriannan tuijottamaan ällistyneenä peräänsä. Päänsä sisällä hän kävikin jo kiivasta keskustelua.
Mitä sinä olet mennyt tekemään? hän tenttasi omaltatunnoltaan.
Älä viitsi, kuului vastaus, hän näytti niin surulliseltakin! Halusin vain vähän piristää häntä…
No varmista, ettei niin käy enää! Eve kivahti. Sopimus koski vain Dirkiä. En antanut lupaa hankkia uusia ystäviä!
Minusta…
Nyt hiljaa!
Pysähtyessään Eve tunsi selässään pienen silmäparin. Hän kääntyi äkäisesti pikkutytön puoleen. “Mitä sinä tuijotat?” hän tiukkasi.
Lapsi nyökäytti päätään niin kuin olisi muka ymmärtänyt tilanteesta jotakin. “Ei aatelinen eikö krapu menesty pohjolassa”, hän totesi.
“Äh”, Eve äännähti ja lysähti istualleen seinän viereen. Hän poimi lattialta palasen katkennutta liitua ja alkoi tarmokkaasti raapustaa sillä kehämäistä viivaa ympärilleen. “Tämä”, hän julisti niin, että ainoastaan Vivian kuuli, “on minun aluettani. En vastaa seurauksista, jos joku astuu sen sisäpuolelle. Sano se niille muille.”
Samassa ovi läimähti äänekkäästi kiinni. Eve kohotti katseensa. Ilmiömäinen havaintokyky teki tehtävänsä: Adrianna oli lähtenyt ulos. Oli kai loukkaantunut verisesti aiemmasta ja aikoi nyt etsiä lammikon, johon hukuttautua. No, ajatteli Eve, paha vain, että tuolta ulkoa et löydä pisaraakaan sulaa vettä! Sitten hän nojautui seinää vasten, ummisti silmänsä ja murahti: “Joku voisi haluta hakea hänet sisälle. Hän jätti takkinsa naulakkoon.” Vivian sävähti varpailleen kuin kauris ja hyppeli Essyn luokse.
Pitkään he kaksi saivat istua; Adrianna lumihangessa akatemiarakennuksen ulkopuolella ja Eve vasten samaa seinää sisäpuolella, molemmat ajatuksiaan selvitellen ja varmastikin mahdollisimman äkeinä. Kului varmasti monta minuuttia, ennen kuin kukaan edes reagoi. Pikku Vivian, kuten Eve näki silmänurkastaan, kykki melko pitkään vaitonaisena takan vieressä, ennen kuin katsoi asialliseksi ilmoittaa muille yhden seurueen jäsenen kadonneen. Even suureksi tympäännykseksi lapsi oli havainnoinut koko tilanteen alusta saakka, ja niin syy tapahtuneesta tuli harvinaisen kätevästi vieritetyksi hänen itsensä niskoille. Silloin vasta hässäkkä iski; vuoroin Markus, vuoroin Essy ravasivat ulkona huhuilemassa vastausta kuulematta. Oli pimeää, eikä Adrianna kai halunnut tulla löydetyksi. Eve oli tallessa; Eveä ei kaivannut kukaan. Aika ajoin MacKenzie vilkuili hänen suuntaansa, mutta nautti silti enemmän Danaen kuin hänen seurastaan.
Hyvä niin.
Adrianna oli ollut ulkona puolisen tuntia, kun Essy ja Markus viimein kokosivat komitean tämän saamiseksi takaisin sisälle.
“Hän nyhjöttää tuolla seinää vasten tuulen alla”, Markus selitti, “eikä suostu tulemaan sisään!”
“Hän paleltuu sinne pian”, Essy täydensi asiantuntijan elkein.
“Hölmö”, tuhahti Eve. Essy mulkaisi häntä julmasti.
“Sinun asemassasi en olisi noin suulasta”, hän tokaisi ja kääntyi taas muiden puoleen, “mitä me teemme?”
“Pitäisikö ilmoittaa professoreille?” keksi MacKenzie.
“Ja odottaa tunti, että he suvaitsevat nostaa lihavat ahterinsa Sokeaskin nojatuoleista, vai?”
Eve tuhahti. Sokeaskin talossa ei harrastettu nojatuoleja.
“Ehkä sitten, jos Eve pyytäisi häneltä anteeksi…”
“Ei”, tokaisi Eve.
Kaikki olivat hetken hiljaa.
Äkkiä piiristä, johon oli hiljalleen alkanut liittyä muitakin kuin tylypahkalaisia, helähti kirkas, nuori ääni. Kuin koko ajatuksessa ei olisi ollut mitään sen kummallisempaa, Vivian hypähti ylös ja ilmoitti: “Minä menen!”
“Bibiana…” ehti Essy aloittaa, mutta ensimmäistä kertaa pikkutyttö todella pisti hänelle jauhot suuhun.
“Etiäpäin, sanoi mummo lumessa!” hän hihkaisi ja kipitti saman tien ovelle vaivautumatta edes itse vetämään takkia niskaansa. Essy oli jo menossa perään, kun Danae tarttui häntä olkapäästä.
Heille ei missään vaiheessa selvinnyt, mitä ulkopuolella oikein tapahtui, mutta vain paria minuuttia myöhemmin sekä Vivian että Adrianna kopistelivat ovesta sisään pälpättäen innokkaasti italiaksi. Iltaohjelma jatkui, ja Eve sai ottaa rauhassa torkkunsa - tai siinä määrin rauhassa, kuin hänen onnistui vaientaa nalkuttava omatunto.
-
Jees, Millijoona is back to kommentoimaan.
Tämä luku oli aika omituinen, jos suoraan saan sanoa. Putosin kärryiltä pari kertaa, enkä oikein ymmärtänyt kaikkea. Olin ihan pihalla tuossa alkuvaiheessa, kun kerronta hyppäsi Essyyn ja mentiin Schäärgistin taloon. Myöhemmin tuli sitten vähän selvennystä asioihin, mutta olin silti vielä aika pihalla.
Juu, luku oli hiukan omituinen, mutta se ei silti tarkoita, ettei kerronta olisi jälleen ollut erinomaista. Rakastan noita hahmoja, jokaikistä.
-
Mj; En ihmettele jos se on sekava, se oli niitä pahimpia blokkilukuja, puoliväkisin kirjoitettua. n___n' Tästä eteenpäin tason pitäisi kohota hiukkasen.
No niin. Olen kaksi lukua edellä julkaisuaikataulusta ja taas kerran hyvin väsynyt, joten paras vain hoitaa tämä pian pois alta ja mennä käymään ulkona, jos saisin vielä kirjoitettua yhden luvun tänään. Suunnittelin tätä lukua melko pitkään etukäteen, mutta sitten se jäi jotenkin keskeneräiseksi ja kompuroin sitten kirjoittaessani. Haaaah. >_____< Tässä hiukean jännittävässä pätkässä me tapaamme uusia ihmisiä.
Tuolla murteella on ihana kirjoittaa. X___x
7.
Valkoinen vieras
“Riittää jo!” ulvahti Astra Sokeaski.
Eve nosti katseensa muistikirjastaan vain kohdatakseen Sokeaskin eukon hurjistuneen katseen. Tällaiset pikku raivonpuuskat eivät olleet mitään uutta; siinä kun Schäärgistin talolla lapsekkaita kohtauksia järjesti räyhähenki, Sokeaskin oma kiusanhenki oli talon emäntä itse. Eve katsoi eukkoa suoraan silmiin ja kohotti viileästi toista kulmaansa.
Sokeaskin suupielet vääntyilivät vaarallisesti.
“Niin?” äännähti Eve.
Muutaman sekunnin ajan koko Sokeaskin oleskeluhuone roikkui keinotekoisen hiljaisuuden varassa. Itsekseen liikuskelevat koriste-esineet jähmettyivät hyllyjen reunoille, osa puoliksi ilmaan, ja jopa takka tuntui vaimentavan rätinäänsä. Eve kallisti rauhallisesti päätään, kun Sokeaski kohdisti häneen ehkä tehokkaimman paineenkasauskatseensa. Hän venytti suupieltään hymyntapaiseen - kauempaa ilme näytti lähinnä kohteliaalta hymyltä, kun lähietäisyydelle keskittyi kaikki Even silmäkuoppiin varastoitu ivallisuus. Se oli Even bravuuri; sillä saattoi ärsyttää lähinnä istuvaa ja selitellä sitten muille, kuinka tämä oli pimahtanut ihan tyhjästä. Sokeaski kai ymmärsi jo jutun jujun - miksi muuten hän olisi kasvattanut katseensa murhaavuuskerrointa vielä muutamalla asteella? Eve ei ollut edes tiennyt, että oli mahdollista mennä näin pitkälle ilman, että silmämunat kääntyivät nurin.
Juuri silloin kuului hiljainen kilahdus jostain Sokeaskin takaa. Itse asiassa ääni johtui teekupista, joka hyppäsi professori Verson polvelta teevadille, mutta joka tapauksessa se aloitti melko paljon kaikenlaista. Ensinnäkin pari vaasia, jotka olivat jo ennestään heiluneet vaarallisen näköisesti paikoillaan, kierähti lattialle ja pirstoutui. Toiseksi professori Kalkaros laski lehteään sen verran, että huomasi aluillaan olevan kohtauksen, totesi sen kiinnostavammaksi kuin kaksikymmentä vuotta vanha huuhaalehti ja ryhtyi lehdenluvun sijaan tarkkailemaan tilannetta kyyniseen tapaansa. Kolmanneksi professori Verso kaappasi teekupin takaisin ja ryyppäsi oikein nopeasti suunsa täyteen kuumaa juomaa, jottei hänen tarvitsisi sanoa mielipidettään.
Neljänneksi Astra Sokeaski räjähti.
Hänen jo valmiiksi punertavat silmänsä näyttivät syttyvän, ja ryppyiset suupielet vääntyivät muodostamaan nurinkurisen s-kirjaimen. Kaikki kahdeksan kaksoisleukaa pullahtivat äkkiä näkyviin mustan röyhelökauluksen uumenista ja alkoivat tutista kuin keittiönpöydälle nostettu meduusa.
“Olen kyllästynyt kukkoiluusi!” Sokeaski rääkäisi. “Eva, onko sinulla pienintäkään käsitystä, paljonko vaivaa näemme sinun ylläpitosi eteen? Täällä sinä istut ja sanelet muille, mitä pitäisi tehdä, sysit huonekalujani, häiritset äitini unta, nyhjötät kasassa kuin mikäkin simpanssi… Jolleivät opettajasi olisi täällä, Eva, olisin jo aikoja sitten heittänyt sinut ulos!”
Eve kohotti taas kulmiaan. “Ei ole minun syyni, jos vanhus on herkkäuninen.”
Sokeaski vaikeni yhtä äkkiä kuin oli malttinsa menettänyt ja loi Eveen taas yhden kuuluisista odotahan-kun-olemme-kahden -katseistaan. Eve virnisti ja vaiensi omantunnon itsepintaisen jankutuksen siitä, että hän oli tosiaan lähettänyt sen eksyneen haarukan suoraan vanhantädin suljetulle ovelle aamuyöllä. Operaation tulokset eivät olleet kovinkaan suotuisat, mutta kaikeksi onneksi professori Verso oli viilentänyt suutaan kylliksi pistääkseen nykerönenänsä asiaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Eve sai puuskupuhista irti jotain hyödyllistä.
“Hetki pieni”, Verso luikautti englanniksi ja hymyili herttaisesti säkkäröiden otsasuortuviensa alta, “mistähän tässä mahtaa olla kyse?”
Eve puhahti. Olisi ollut niin helppoa vain puhua saksaa ilman, että kukaan muu ymmärsi…!
“Se ei kuulu teihin millään tavalla”, töksäytti Sokeaski, ja hänen kaikki kaksoisleukansa nyökyttelivät pontevasti. Eve laski taas silmänsä muistikirjaansa ja raapusti muutaman rivin vinolla peilikirjoituksella, josta kukaan ei ainakaan ensi hätään saanut selvää. Omatunto muistutti, että omien ajatusten salailu alkoi muodostua hänelle pakkomielteeksi.
“Käytin aamulla rajauskynää”, Eve sanoi ääneen.
Professori Verson ällistyksen saattoi kuulla, vaikka Even katse oli vieläkin tiukasti kiinni Sokeaskin kälyn vanhan sulkakynän kärjessä. “Mitä oikein tarkoitat?”
“Siitä tässä kiikastaa”, Eve totesi ykskantaan ja nuolaisi sulkakynän päätä. Musteen maku levisi hänen kielelleen, ja hän irvisti. Ensiksi kostutetaan, sitten kastetaan kynä musteeseen, nuija! “Ja ehkä myös siitä”, hän jatkoi ääneen, “että arvon rouva Sokeaski tässä olettaa, että minä vielä viiden kokonaisen päivän jälkeen säikkyisin hänen ‘paha silmä’ -numeroaan… Epäilemättä minun on sitten mahdoton sopeutua tämän kylän elämänrytmiin. Kaoottiseen nyky-yhteiskuntaan mukautuneet aivoni tikittävät kai liian nopeasti. Anteeksi heikkouteni.”
Even puhuessa Sokeaskin kasvot palasivat hiljalleen peruslukemille. Enää Eve ei mennyt tähänkään lankaan; vasta nyt hän tiesi, että räähkä oli todella käärmeissään. Oli aika suorittaa taktinen poistuminen. Molempien professorien toljottaessa enemmän tai vähemmän sanattomina Eve pamautti kirjansa kannet kiinni, laski sulkakynän pöydälle - joka puolestaan alkoi heti keinotella sitä pöytäliinalle, joka taas yritti työntää sen lattialle - ja asteli peilityynin ilmein ulos huoneesta. Sokeaskin ilme ei ollut paljonkaan raivokkaampi, mutta sähkön saattoi aistia ilmasta: kohta pari uutta vaasia tulisi tiensä päähän.
Verso kuului pyörittelevän päätään tuskastuneena. “Sano nyt sinä hänelle jotakin, Severus”, hän puuskahti.”
“Smith, tule takaisin”, kutsui Kalkaros yhtä kiinnostuneena kuin jos Eve olisi ollut karppi.
“Ryhmän moraali laskee tuota menoa”, Verso motkotti.
“Tuskin”, Kalkaros totesi, “hän ei ole häirikkötyyppiä. Saa nenilleen joka tapauksessa.” Heti perään kuului lehden rapinaa ja pitkällinen huokaus, kun Kalkaros palasi toimiinsa ja Verso antoi periksi. Kenkien kopinasta Eve tiesi vielä silloinkin, kun veti kenkiä jalkaansa eteisessä, että Sokeaski oli konkannut suorinta tietä yläkertaan pitämään neuvoa perhekuntansa kanssa. Takaisin tullessa Eveä odottaisi kelpo vastaanottokomitea. - Järkevintä oli siis pysytellä poissa kyllin pitkään. Ehkä muutama tunti riittäisi.
Kas niin, pohti Eve marssiessaan kilpakävelijän askelin pitkin Mintzin jään kuorruttamaa kylänraittia, mihinkä tästä sitten lähtisi? Täällä on melko vilpoista. Ei huvittaisi kyhjöttää jäälohkareiden seurassa koko yötä.
Toisaalta Monnhuus-akatemia oli poissa laskuista - sieltä häntä ensimmäiseksi tultaisiin hakemaan. Sitä paitsi siellähän ei ollut muutenkaan tilaa, ellei hän sitten savustaisi ulos muutamaa slovakialaista, eikä Eve ollut enää ihan painostustuulella. Schwarzin talolla häntä tuskin siedettäisiin mittaamattoman pitkään, Schäärgistillä vallitsi hengenvaarallisen korkea rohkelikkopitoisuus, ja sitä paitsi se kaamea Arielle tyttärineen oli siellä… Ei tainnut olla muuta vaihtoehtoa kuin kivuta kylän yläpuolelle ja jutella mukavia omantunnon kanssa. Hänen tavallisen paikkansa lähellä oli kelpo kallionkolo, johon hän voisi ryömiä, jos kylmä yllättäisi, eikä olisi välttämättä pahitteeksi, jos hän noutaisi muutaman pöllin polttopuiksi laskettelurinteen laavulta. Siten hän voisi viettää kohtalaisen mukavan illan itsensä seurassa.
Tähän johtopäätökseen tultuaan Eve poikkesi päätieltä ja lähti seuraamaan kyläläisten suosimaa hiihtolatua kohti lähintä puuliiteriä.
Kerättyään sylyksen puita Eve palasi samaa reittiä takaisin. Hänen teki melkein mieli hävittää jalanjälkensä niin kuin jossain seikkailuelokuvassa ja kadota jäljettömiin. Muut saisivat etsiä häntä niin kauan kuin halusivat, ja hän istuisi koko ajan mukavasti kotoisassa kallionkolossaan… vaikkakin viimeistään siinä vaiheessa, kun opettajat otettaisiin mukaan etsintöihin, he käyttäisivät taikuutta jäljittämiseen. Niin, Sokeaskin eukkoa ei välttämättä olisi kiinnostanut, mihin hänen ylimeikattu raggarisuojattinsa joutui, mutta professori Kalkaros joutuisi sen rusettipäisen rupikonnan, Pimennon, syyniin ja sitä kautta kadulle, jos yksikin seurueesta hukkuisi matkan varrella. Opettajilla oli sinä vuona melkoiset paineet pitää huolta oppilaistaan. Eve siis totesi yksinkertaisesti, ettei kätkeytyminen maksaisi vaivaa. Hän pysyttelisi piilossa siihen asti, että kylässä alkaisi ilmetä jonkinlaista huolta, ja tassuttelisi sitten takaisin niin kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Jos hyvin kävisi, Schwarzin väki olisi hänestä niin huolissaan että tarjoaisi hänelle illallista. Hän kääntyi tutulle reitille, joka vielä erottui railona hangessa, vaikka sen päälle oli vastikään satanut uutta lunta.
Siinä kun Mintz sijaitsi kohtalaisen suojaisassa paikassa, sen yläpuolella tuuli purevasti lähes lakkaamatta. Eve kiskoi punaista kaulaliinaansa tiukemmin kasvoilleen - nyt ei sentään oltu koulussa, jossa olisi pitänyt käyttää kaameaa tupahuivia, jota Eve inhosi ja joka sitä paitsi ei edes pitänyt tuulta. Ainakaan ei satanut, eivätkä Hopeahampaan huippua kiertelevät pilvetkään näyttäneet mitenkään uhkaavilta. Kaiken kaikkiaan oli harvinaisen rauhallista lukuun ottamatta tuulen suhinaa korvissa, ja Eve sentään tiesi, että siihenkin tottuisi pian. Sen verran useasti hän oli muutaman viime päivän aikana tänne ylös kiivennyt. Hänen mielipaikkansa oli sen kallionkielekkeen vieressä, joka suojasi kylää; aivan lähellä vuorenseinämää, kielekkeen juuressa. Juuri ennen kielekettä maasto muuttui helppokulkuisemmaksi, jotenkin keinotekoiseksi - ehkä siinä oli ollut kinttupolku, jonka satunnainen maanvieremä sitten oli tuhonnut. Eve pudotti polttopuut ja työnsi kätensä taskuihinsa heti, kun tasapainoilu ei enää ollut tarpeen. Tuulenpuuska törmäsi seinämään ja pöläytti hänen kasvoilleen kunnon tuiskauksen puuterilunta. Hän pyyhkäisi nopeasti silmänsä kuiviksi.
“Hitto”, Eve puuskahti ja potkaisi jääkimpaletta, joka oli pahaksi onnekseen sattunut väärään paikkaan. Ääni kaikui hiljaisena takaisin lähimmistä vuorenseinistä. Lunta oli tullut enemmän kuin hän oli edes uskonut; hän itse kahlasi nietoksessa nilkkojaan myöten, mutta hänen tavallinen piilopaikkansa näytti siltä kuin olisi joutunut myrskyn alle - tai jos ei sentään, ainakin hänen armaan kallionkolonsa suu näytti olevan mitä suurimmassa määrin lumen peitossa. Eikä Eveä alkuunkaan huvittanut ryhtyä leikkimään kaivinkonetta. Hän kirosi raskaasti ja rojahti suorin polvin istualleen hankeen niin, että lumi vain pölisi. Mikäs nyt eteen?
Mene takaisin kylään, ehdotti omatunto.
“Luulet vain“, pisti Eve takaisin, ja tällä kertaa hän teki sen pelotta ääneen, “minä pysyn tässä ja sillä siisti.“
Ja palellutat itsesi? Olisit nyt järkevä!
“Olen puhunut“, Eve puuskahti ja lakkasi kiinnittämästä huomiota nalkutukseen. Mutta omallatunnolla oli kieltämättä pointti; hän ei voisi jäädä samaan paikkaan kauaksi. Tämä tuuli puhaltaisi lämmön hänen iholtaan alta aikayksikön, ja sitten hän simahtaisi siihen paikkaan eikä jaksaisi enää herätä.
Tosiaan; ei kulunut kuin hetki, ennen kuin Even varpaat alkoivat kohmettua. Tuulikin pisteli ilkeästi kasvoja. Eihän siinä lopultakaan muu auttanut kuin nousta ylös ja lähteä liikkeelle. Eve survoi kätensä entistä syvemmälle viitantaskuihin tuntien, kuinka pohjasaumat ratisivat. Kasvot hukkuivat entistä syvemmälle hupun uumeniin, kun hän taivutti päätään sen verran, ettei tuuli riuhtoisi viittaa hänen yltään. Sitten hän suuntasi turhia mukisematta muinaiselle kulkureitille - ehkä ylempää löytyisi suojaisempi lepopaikka.
Vasta puolivälissä rinnettä Eve älysi, että puut olivat jääneet alas. Hän kirosi taas itsekseen - tyypillistä tuuria. Hän katsahti olkansa yli jalanjälkiään, jotka peittyivät jo kovaa vauhtia sivulta vierivään lumipölyyn. Tuuli oli tarpeeksi voimakas heittämään lehmän ilmaan, jos lehmärukka vain sattuisi sopivaan paikkaan. Omat jäljet eivät oikein houkutelleet. Silloin Eve teki jotain sellaista, mihin ei olisi julkisesti ryhtynyt vaikka olisi maksettu: huokasi pitkään, syvään ja epätoivoisesti.
Mitäs minä sanoin, intti omatunto.
“Pää kiinni.”
Mutta seuraavassa hetkessä hänen silmänsä äkkäsivät jotain uutta! Oikealla päin, ehkä vain pari metriä alempana, hohtelevanharmaata hankea halkoi suurehko musta laikku. Eikä vain suurehko - hyvin suuri. Valtava suorastaan, kuten Eve huomasi lähestyessään sitä. Luolan suu ulottui läheltä katsottuna kutakuinkin hänen päänsä tasalle, eikä sen
perää erottunut lainkaan. Eve oli ehkä katsellut liiaksi jalkoihinsa eikä lainkaan sivuilleen, kun tällainen aarre oli jäänyt huomaamatta! Hitto soikoon, jos hän olisi joutunut asumaan vuorilla itsekseen, hän olisi melko varmasti palelluttanut itsensä huolimattomuudessaan.
“Ja siellä olisi sitten parempi olla autiota”, Eve tokaisi ääneensä odottamatta kenenkään vastaavan.
Luuletko, että tuon kokoinen kolo olisi tyhjänä keskitalvella? Epäilen, huomautti omatunto.
“Mitäs sitten luulet, että siellä on? Karhuko?” Eve nauroi ääneen ja jatkoi tarpomista. Muutama hankala kivenlohkare vielä - ja sitten hän loikkasi kevyesti luolan suuaukolle ja kurkisti arvostellen sisään. “Sitä paitsi”, hän jatkoi, “mikä hyvänsä täällä pitääkin majaa, kaikkoaa yhdellä hyvin tähdätyllä pahalla silmällä.”
Mitä horiset?
“Jotakin siellä Sokeaskin kämpillä voi oppia”, Eve totesi ykskantaan ja virnuili pahansuovasti. Kunnes.
Tyttö oli pukeutunut yksinkertaisiin, koruttomiin, jopa alkeellisiin nahkavaatteisiin, pitkään tunikaan ja housuihin. Hänellä oli jalassaan villalla vuoratut, polvimittaiset saappaat sekä silmillään valtavan kokoinen karvalakki. Se teki hänen ikänsä vaikeaksi arvioida. Hänen vartalonsa oli treenattu, suorastaan poikamainen - missään, tasan missään ei ollut hiukkaakaan ylimääräistä rasvaa. Mutta hänellä oli sirot kasvonpiirteet, hämmentävän pitkät silmäripset ja hennot, lumen kuorruttamat kulmakarvat. Itse asiassa hän oli kauttaaltaan lumen kuorruttama. Lunta oli hatussa, tunikassa, saappaissa, kintaissa, kasvoilla ja yksittäisissä oljenkeltaisissa hiuksissa, joita pursuili hatun alta. Hän oli hyvin nuori, ei varmasti Eveä itseään vanhempi, vaikka olikin häntä pidempi. Hän kyyrötti kylki seinää vasten lähellä luolan suuta, havahtui kai Even yksinpuheluun ja säikähti kuin pikkuinen kili sutta.
Eve ei voinut sanoa yllättyneensä. “Hei, mitäs tämä on?” hän laukaisi melkein ivallisesti ja virnisti vinosti. “Pieni kissa? Hyvä. Katsos, toteutan uhkaukseni.” Ja hän peitti hetkiseksi kasvonsa käsiinsä, väänteli niitä aikansa, ja kun hän nosti katseensa, hänestä oli tullut pesunkestävä paholainen. Toinen tyttö kavahti hyökkäysasentoon ja kiskaisi vyöltään veitsen. Eve astui vaistomaisesti taaksepäin. Sitten hän huomasi, että tytön käsi tärisi.
“Lass mich allein!” Saksankieliset sanat olivat tuskin enempää kuin kuiskaus, jonka tuuli vei saman tien mennessään. Tyttö puhui Sveitsin murretta niin paksusti, että siitä ei meinannut saada hyvällä tahdollakaan selkoa. “Jätä miut rauhaan. Miulla on valkoinen kuolema.”
Eve kohotti aavistuksen verran toista kulmaansa. “Na und?” hän päästi. “En edes tiedä, mistä puhut.”
“Menes kauemmas”, ähisi toinen.
“Ihme hiippari”, Eve tokaisi ja istui alas. Kumpikaan ei värähtänytkään; valkoinen vieras ei laskenut asettaan, eikä Eve osoittanut häntä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Sitten tytölle valkeni jotain.
“Hetkonen. Siuhan olet saksalainen!” hän yskäisi äkisti.
“Entä jos olenkin?” Eve pisti kätensä puuskaan ja kallisti päätään vaativasti, mutta veistä pitelevä käsi ei laskeutunut vieläkään. Silloin omatunto kuitenkin päätti puuttua peliin.
Anna kun minä hoidan tämän.
“Hah”, Eve äännähti, mikä sai hänen tuoreen seuralaisensa entistä enemmän varuilleen.
iIhan oikeasti. Ole reilu. Haluan tietää jotain - päästän sinut kyllä takaisin.
“Siitä nyt ei ole epäilystäkään…” Eve mietti hetken. “Olkoon sitten.”
“Hiljaa”, älähti tulokas, “oles hiljaa!”
Pää selkeni äkkiä. Katse kirkastui. Lumikiteet lakkasivat polttamasta poskia. Eve tunsi äkkiä olevansa enemmän hengissä kuin aikoihin. Aivan kokeilun vuoksi hän rutisteli rystysiään - kaikki tuntui olevan taas hänen hallinnassaan. Loistavaa.
“Hei, kuule, kaikki on hyvin”, hän sanoi rauhallisesti.
“Hiljaa!”
“Jos minun läsnäoloni häiritsee, mikset lähtisi pois?”
Hei, Eve muistutti mielessään, mehän sovimme, että minä olen vallassa.
Pah, sanoi hänen pimeämpi puolensa.
Yhteistyötä! Edes tämän yhden kerran!
Tutkiva hiljaisuus. Hetken aikaa vieras toljotti Eveä kuin puulla päähän lyötynä. Sitten kuului nopea suhahdus, kun tytön vasen käsi sujahti takaisin vyölle, iski puukon tuppeensa ja singahti tyhjänä takaisin eteenpäin. Se oli kai jonkinlainen kömpelö tutustumisyritys.
“Kiisla”, sanoi tyttö.
“Eve”, sanoi Eve ja ojensi oikean kätensä kätelläkseen. Vähän aikaa tyttö taas tapitti häntä silmät selällään, vasen käsi edelleen ilmassa. Sitten Eve äkkiä käsitti, ettei tytöllä ollut oikeaa kättä. Toinen hiha oli sidottu kyynärpäästä nahkanauhalla, ja se roikkui tyhjänä ja velttona kyljen myötä. Pikaisesti Eve yskähti ja vaihtoi edustuskättä. Kiislan kasvot kirkastuivat.
“Siu olet saksalainen”, hän selitti, “siis liittolainen!”
“Mitä ihmettä?” Eve äännähti. Joko tässä nyt oltiin liittoja muodostamassa, vaikka oltiin vasta tavattu? “Tämä tulee nyt hiukan äkkiä”, hän sanoi ja naurahti päälle. Mutta Kiisla ei nauranut, oli kai täysin tosissaan.
“Täällä harvoin tapaa ulkopuolisia“, hän jatkoi, “kylä on suunnilleen ainoa yöpymispaikka, eikä sinne päästetä ketä tahansa. Mistä siu oikein tulet? Oletko vieras, tunkeilija?”
“Öh, vieras”, sanoi Eve. “Kelataanpa vähän taaksepäin. Keneen minulla siis on kunnia tutustua? Oletko sinä Schwarz, Schäärgist vai Sokeaski?” Ei hänellä ollut ainuttakaan kylän kolmen suvun tunnuspiirteistä; ei mustia hiuksia, punaisia silmiä tai kirkuvanpunaista tukkaa.
Ehkä hänen poskensa olivat jo valmiiksi punertuneet pakkasessa, mutta Evestä Kiisla näytti punastuvan hennosti. Hänen katseensa muuttui varovaiseksi, ikään kuin hän olisi juuri möläyttänyt jotain peruuttamattoman typerää. “Ei sillä oikeastaan ole väliä… unohda koko juttu”, hän ynisi. Eve kuitenkin tarttui häntä itsevarmasti olkapäästä ja pyydysti hänen katseensa. Siitä saattoi lukea, kuinka paljon Kiisla äkkiä halusi tutustua “ulkopuoliseen”. Niin kuin hän olisi kuullut ulkomaalaisista pelkkiä taruja! Eve kohotti kulmiaan - ei syyttävästi, niin kuin hänen julmempi puolensa tapasi, vaan yksinomaan kysyvästi. Sitten hän hymyili hiukan. Josko toinen siitä rohkaistuisi.
Kiisla nielaisi ja pyyhki silmiltään pari valkoista hiussuortuvaa. “Sanotaanko vaikka, että miu kuulun… heimoon. Asutaan täällä ylhäällä, lähellä huippua, milloin missäkin.”
“Jaha”, sanoi Eve silmiään räpytellen, “kylän väki kertoo meille vähemmän kuin aavistinkaan.”
“Ei, ei!” Kiisla kiljahti. “Tarkoitan, ettei kyläläiset tiedä meistä! Vietetään, sanotaanko, hiljaiseloa täällä… etsitään rauhaa ja hiljaisuutta. Ihan todella. Uskothan miua?”
Eve oli vähällä langeta tytön koiranpentuilmeeseen, aivan liian vähällä. Niin surkealta tämä näytti karvalakki puoliksi silmille valahtaneena ja lunta silmäripsissä, että hänen teki lähinnä mieli halata Kiislasta ilmat pihalle. Mutta ennen kuin hän ehti edetä siihen vaiheeseen, hän menetti ruumiinsa hallinnan. Taas. Jonokaupalla sanoja, joita hän ei ollut kutsunut, pursusi ulos hänen suustaan.
“Minä en usko sinua”, puhui toinen puoli rauhallisesti, itsevarmasti, kuin olisi pitänyt taikuuden historian esitelmää, “minä arvaan, että kyläläiset ovat hyvin perillä olemassaolostanne. Että sinä ja sinun heimosi olette ne vuorten räyhähenget, joita alhaalla pelätään. Aiheutatte kaikenlaista pientä ja suurempaa kiusaa, koska teillä on jotain hampaankolossa kylää vastaan, eikö vain? Olisipa mielenkiintoista tietää, paljonko teitä on ja missä pidätte majaa. Niin, ja saatan arvata jopa, mikä valkoinen kuolema on…” Lause katkesi kesken, kun valta vaihtui jälleen, ja lempeämpi Eve äyskähti: “Ole sinä jo kerrankin hiljaa!”
Toisen Even puhuessa Kiislan ilme oli jähmettynyt, ja hänen ainoa kätensä oli etsiytynyt vyölle ja veitsen kahvalle. “Sitten”, hän lausui tyynesti, “miun täytyy viiltää siun kurkkus auki.” Tuppi helähti, kun hän veti veitsen esille.
“Ikään kuin sinulla olisi kanttia siihen”, ehti toinen Eve huomauttaa, ennen kuin se lempeämpi otti vallan itselleen ja sulloi väsyttävän toisen persoonallisuutensa jonnekin aivopoimujen väliin. Ole nyt vaiti, hän intti.
Mutta toinen Eve oli oikeassa. Veistä pitelevä käsi ehti vavahdella ilmassa muutaman sekunnin, ennen kuin valahti lattialle ja terä kalahti kiveen. Kiisla, kuka ikinä olikin, oli liian kiltti ottamaan henkeä edes satunnaiselta muukalaiselta. Eve aisti joskus tällaiset asiat, eikä häntä pelottanut. Ja totta; sen sijaan, että olisi hyökännyt raivokkaasti Even päälle, Kiisla loikkasikin melkein epätoivoisena tutkimaan kiveä riipaissutta veistään. Hän nosti sen silmiensä tasalle, puri hampaansa yhteen ja huohotti tarkastellessaan sitä. “Voi hiivatti”, hän sopotti, “nyt miu sen tein! Kaarne nylkee miut!”
“Kaarne?” kysyi Eve.
“Miun veli”, Kiisla tarkensi kääntämättä katsettaan veitsenterästä. “Hää teki tämän puukon itse. Jos miu sen nyt tylsytin, on siitä oksat pois!”
“Kyllä se minusta on ihan tarpeeksi terävä”, uskaltautui Eve ehdottamaan ja hymyili typerästi. Lapsikin näki, ettei hän ymmärtänyt aiheesta mitään.
“Siu et tajua!” ulisi Kiisla. “Siitä ei ole mitään hyötyä, jos se ei ole terässä koko ajan! Mitä vaan voi tapahtua milloin vaan…” Hän osoitti merkitsevästi käsivarrentynkäänsä, ja Eve värähti myötätunnosta. “Miu en tiedä mitä miu teen nyt.”
Suurin piirtein ensimmäistä kertaa elämässään Eve alkoi tuntea olonsa enemmän tai vähemmän sanattomaksi. Tämä Kiisla oli kieltämättä kummallinen tuttavuus. Ensin vihamielinen, sitten ystävällinen, taas raivoissaan ja lopulta lähinnä murtunut - siinä tutkimista aloittelevalle psykologille. Mutta professori Kalkaroshan oli käskenyt hankkia ystäviä, ja tässä taisi olla suurin piirtein ainoa vaihtoehto sen jälkeen, kun orastava suhde Adriannaan oli niin ajattelemattomasti murskattu…
“Miun pitää nyt mennä”, Kiisla tokaisi äkkiä ja puristi veitsenkahvan käteensä. Sitten hän kääntyi Even suuntaan silmät kimaltaen. “Siu. Oles kiltti äläkä kerro kylässä että näit miut. Haukka saa hepulin. Miu lupaan kertoa siulle kaiken miun perheestä, jos vaan pidät suusi supussa. Joohan?”
“T-toki.” Even kieli takelteli. Kiisla teki jo lähtöä, pakkasi kätevästi yhdellä kädellä pikkuista nahkalaukkuaan ja heilautti sen käyttökelpoiselle olalleen.
“Muutes”, hän lausahti ja vilkaisi Eveä pikaisesti, “miu etsin miun ystävää, Mäyrää. Jos siu vielä vaeltelet täällä ja näet miun ikäistä tylleröä, niin sano että häntä vielä etsitään.”
“Joo”, sanoi Eve yhä hiukkasen pyörällä päästään. Tässä vaiheessa Kiisla oli jo ketterästi kiivennyt luolan sivun pikkukiviä pitkin suuaukon yläpuolelle. Hän otti kätevästi tukea maasta oikealla kyljellään. Sitten hän heilautti Evelle kättään. Toverillisesti, ei niin kuin elinikäiselle viholliselle, tai yleensä sellaiselle, joka on juuri saanut tietoonsa elintärkeitä salaisuuksia.
Ihan kuin Kiisla olisi lukenut Even ajatukset, hän muistutti: “Siun pitää pysyä hiljaa. Siitä riippuu ihan kaikki. Muistas. - Samaan aikaan huomenna?”
“Selvä”, ynähti Eve. Kiisla nyökkäsi, pinkaisi vauhtiin - ja oli poissa! Ikään kuin ketään muuta ei olisi koskaan paikalla ollutkaan. Vasta nyt Eve käsitti, että hänellä oli kylmä. Hänen sormensa tuskin liikkuivat enää.
No, oletko nyt tyytyväinen? Toinen puoli muistutti olemassaolostaan.
“Selvä, ymmärretty, sinun vuorosi…”
Hyvä sentään. Mutta mennään nyt hitossa tekemään se nuotio. Minuakaan ei huvita lähteä akatemialle kuuntelemaan, kun Maldini riitelee Mesmer Schwarzin kanssa.
-
Eikö ainuttakaan kommenttia tällä viikolla? Koettakaa nyt lapsoset kestää, tässähän ollaan jo puolivälissä! ;______; Kaipaan ihan tosissaan jotain huomioita Kiislasta kun se on niin random.
No, olen päässyt ihan kiitettävästi eteenpäin, työn alla parhaillaan luku 14. Teksti muuttuu koko ajan vähemmän kamalaksi, mutta toisaalta mukaan tunkee epäjohdonmukaisuuksia, joiden korjaaminen on jotenkin ylivoimainen juttu. Lisäksi tästä on ilmeisesti tulossa jopa pitempi kuin Kasvottomista, vaikka lukuja on vähemmän. (Mitä minä teen väärin? Käytänkö liikaa enteriä vai häh?) Palaute olisi siis tosiaan kultaa.
Tässä osassa alkaa tapahtua. Juoni lähtee hatarahkoista kantimista, mutta odotettavissa on paljon draamaa ja eläimellistä raakuutta, joten eiköhän se uppoa suureen yleisöön. Seuraavassa Maldini siis riitelee Mesmer Schwarzin kanssa.
8.
Valkoisia valheita
Bibiana oli kadonnut.
Arielle Schäärgist, joka tapasi herätä hiukan muuta taloutta myöhemmin, oli tarponut ensi töikseen aamulla Monnhuus-akatemialle tarkistaakseen, oliko Essy jälleen ottanut lapsen mukaansa. Kun akatemiarakennuksessa sitten ei ollut ainuttakaan hartiakorkuista pienempää, hän oli marssinut ulos mahdollisimman sulkeutuneen näköisenä. Kokousta oli jatkettu tavanomaisen kaavan mukaan: pari seuraleikkiä, esitelmä jostakin osanottajamaasta ja sitten puolitoista tuntia projektitöitä. He olivat lähteneet metsästämään lounasta tyytyväisinä, aivan autuaan tietämättöminä pahasta maailmasta - mutta kun he astuivat ulos koulun pääovesta, koko kylä oli sekaisin.
Bibiana oli kadonnut.
Essy oli viimeksi nähnyt hänet aamulla Schäärgistin eteisessä; lähtiessään akatemialle hän oli tapansa mukaan huolehtinut, että lapsi pukeutui asiallisesti lähtiessään ulos ikätovereidensa kanssa. Hän ja pari muuta mukulaa lähitaloista olivat leikkineet hippaa kinoksessa aivan lähellä taloa sen verran äänekkäästi, että olisi luullut Ariellenkin heräävän mekkalaan - eikä Essy olisi ollut siitä pahoillaan. Mutta naisen kehossa jytäävät hormonit toimivat kai kuin paraskin unilääke, sillä Arielle oli noussut vasta pitkään kello kymmenen jälkeen, ja silloin jäljellä oli ollut vain myllätty lumihanki ja pieni vuohennahkarukkanen, jonka omistaja ei ollut Bibiana. Muut lapset olivat kuulemma löytyneet yhden kotoa toiselta puolelta kylää. He olivat sanoneet, että Bibiana oli halunnut palata kotiin harjoittelemaan kitaransoittoa ja lähtenyt omille teilleen. Sen jälkeen hänestä ei ollut havaintoa.
Kun tieto tästä oli levinnyt, kokouksen aktiviteetit oli keskeytetty tilapäisesti, ja jokainen kynnelle kykenevä kylän rajojen sisäpuolella oli raahattu Schäärgistin kartanolle palaveriin. Heitä oli varmasti lähemmäs kolmekymmentä, ja he kaikki olivat ahtautuneet yllättävän kapea-alaiseen takkahuoneeseen; Essy itse kyhjötti niin lähellä takkatulta, että hänen selkänsä tuntui palavan. Toiset tylypahkalaiset olivat hänen ympärillään, tavallisen yltiöpositiivinen MacKenzie sekä täydellinen vastakohta Eve tietenkin - Markus ja Adrianna olivat hukkuneet väkijoukkoon ovella. Dirkiä ei ollut missään, mutta sen sijaan Danae Dimitrakopoulou nojaili seinään ja tarkasteli englantilaisia arvoituksellisesti. Schäärgistin kotihenget haahuilivat ympäriinsä kanniskellen lisätuoleja ja kuumaa maitoa.
“Ylireagointia, selkeää ylireagointia!” marmatti Markuksen serkku, joka oli vallannut jengeineen lähimmän nojatuolin. Essy huokasi oikein, oikein syvään, niin että äänen värinä tuntui kiirivän koko huoneen poikki ja tärisyttävän jopa kotihenkiä. Jollei tilanne olisi ollut, mikä oli, hän olisi huutanut koko maailmalle, että Mesmer Schwarz oli universumin ärsyttävin ihminen.
He eivät olleet tulleet toimeen missään vaiheessa, Essy ja Mesmer, vaikka Markus oli monta kertaa yrittänyt väkinäisesti sovitella heidän välejään. He vain olivat kuin kaksi samanmerkkistä napaa magneetissa: kummallakin oli omat näkemyksensä, ja he molemmat olivat tarkalleen yhtä vakuuttuneita niiden todenperäisyydestä ja yhtä valmiita puolustamaan niitä viimeiseen veripisaraan. Kirsikaksi kakun päälle tuli vielä se fakta, että Mesmer oli kerta kaikkiaan auttamaton sovinisti ja naistenmies, eikä näyttänyt sitten millään käsittävän, mitä sana “ei” tarkoitti. Eikä asiaa auttanut sekään, että Mesmer nimitteli kaiken aikaa MacKenzieä kuraveriseksi ja puhui saksaa tämän selän takana, jottei tämä olisi ymmärtänyt. Tunnettua ärsyttäjää ärsytettiin nyt olan takaa. Vasta edellisenä päivänä Essy oli saanut neljännen tai viidennen tajuttomuuskohtauksensa pelkästään Mesmerin takia!
He siis ottivat verissä päin yhteen joka kerta, kun T.O.S.I.-kokouksen osanottajat tuotiin akatemialle samaan aikaan seitsemäsluokkalaisten kanssa. He olivat eri mieltä ruuasta, vaatetuksesta, hierarkiasta, taiteesta, rakkaudesta - mistä hyvänsä! Mesmer sitä paitsi meni väitteissään kerta kaikkiaan äärimmäisyyksiin. Edellisiltapäivänä he olivat juuri olleet keskellä mitä eläimellisintä väittelyä filosofiasta, kun Mesmer oli äkkiä alkanut inttää, ettei taivas ollutkaan sininen! Siinä vaiheessa Essyn aivot olivat sanoutuneet irti, ja hän oli menettänyt tajuntansa - ja kun hän oli havahtunut, se luikuri oli jo aikoja sitten paennut paikalta.
Mutta nyt Bibiana oli tiessään, ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin muodostaa etsintäpartio Mesmer Schwarzin ja kenen tahansa kanssa, joka vain oli valmis auttamaan.
“Ylireagointia?” Essy kivahti. “Mitä itse tekisit, jos joku olisi uskonut lapsensa huostaasi, ja sitten tämä katoaisi noin vain, mitään sanomatta?”
“Jättäisin sille tielleen tietysti”, tokaisi Mesmer ja nosti nokkaansa, “ellen olisi jo itse heivannut sitä rotkoon.”
“Mätäpaise”, sanoi Essy kohteliaasti.
“Taulapää”, lausui Mesmer ja hymyili herttaisesti.
“Hei, lopettakaa jo!” huusi Markus jostain kaukaa, mutta hänen äänensä ei kantautunut serkkupojan korviin saakka niin kauan kuin hän oli mintziläisten puristuksessa jossain takaseinällä.
“Minä olen melkein samaa mieltä mätäpaiseen kanssa”, huomautti Eve, “ihan liioittelua. Pikkulikka voi vaatia vähän omaa aikaa silloin tällöin, varsinkin kun koti on tämmöinen.”
“Sinä et tajua!” Essy ärähti. “Jos hän ei ole kylässä, hän on väistämättä vuorilla, ja tyhmäkin tietää, että siellä on vaarallista. Mitä hän tekee siellä yksin, jos sattuu jotain?”
Eve kohotti kulmiaan. “Jestas, Elsa!” hän ulvahti teennäisesti. “Mikä kumma saa sinut kiinnostumaan tuolla tavalla kuusivuotiaasta?”
“Elsa?”
“Ai niin - unohdin mainita! Sokeaskiska keksi vihdoin käännöksen nimellesi. Pidätkö?” Tämän sanoessaan Eve hymyili julmasti. Essyn olisi tehnyt mieli läimäyttää häntä. Hän kuitenkin pakottautui pysymään rauhallisena, vaikkakin se vaati häneltä niin paljon voimia, ettei hän enää kyennyt keksimään sanottavaa.
“Sokeaskiska?” kysyi MacKenzie.
“Niin, rouva Sokeaski”, Eve vinoili, “niin kuin Norrisista Norriska, Sokeaskista tulee Sokeaskiska. Kelpo sanaleikki, eikö? Yritäpä sanoa se monta kertaa nopeasti!” MacKenzie teki työtä käskettyä, ja Eve taputti häntä päälaelle melkein hellästi. “Nyt sekin on vaiti.”
“Anna jo olla!” Essy tokaisi ja jatkoi puolittain itselleen: “Ja Bibiana on kahdeksanvuotias.”
Tässä vaiheessa Essy joutui aivan todella taistelemaan itsensä kanssa, jottei olisi kumauttanut Eveä oikein lujaa lähimmällä kynttilänjalalla. Hän olisi kai ennen pitkää toteuttanutkin aikeensa, ellei joku olisi ehtinyt ensin. Ennen kuin Essy ehti kissaa sanoa, oli Mesmer Schwarzin hienostunut nyrkki jo kajahtanut tyylikkäästi Even puolityhjään kalloon. Kuului jonkinlainen tukahtunut rusahdus, niin kuin joku olisi särkenyt vanhan folioilmapallon.
Essy ponnahti jaloilleen. “Sinä! Lakkaa runnomasta koulutovereitani!”
Mesmer rypisti kulmiaan. “Vasta äskenhän sinä raivosit hänelle. Olet sekava!”
Mutta ennen kuin Essy alkoi tehdä huomioita siitä, miten epäkelpo Mesmer oli koulukiusaajan jaloon toimeen, Eve oli jo ottanut ohjat käsiinsä. Hänen siro kouransa napsahti kuin munalukko Mesmerin ranteen ympärille, ja toinen käsi kahlitsi tämän vapaan käsivarren tuolia vasten. Hänen mykät henkivartijansa kohahtivat, kun Eve alkoi ääntäkään päästämättä vääntää Mesmerin rannetta vastapäivään. Hänen otteensa oli niin tiukka, ettei se liikahtanut milliäkään - ja eipä aikaakaan, kun Mesmerin sormenpäät alkoivat punoittaa.
Essy nojautui taaksepäin. Hänen moraalillaan oli jotakin henkilökohtaista tällaista vastaan, mutta toisaalta teki mieli vain katsella, kuinka nämä kaksi tyyppiä, joita hän niin syvästi inhosi, tappelivat keskenään. Pimennon liittolainen ja sovinisti, mikä loistava pari… ja arpea Essyn kämmenselässä vihlaisi taas.
“Minun täytyy oppia pitämään suuni kiinni”, hän ehti toistaa suu kierossa, ennen kuin hän käsitti, että hänen toiseksi parhaan bändipaitansa selkämys oli tulessa. Hän oli nojautunut liian lähelle takkatulta!
Yhdellä sulavalla liikkeellä hän sysäsi molemmat riitapukarit maihin ja kierähti itse selälleen vapautuneeseen tilaan - Schäärgistin kokolattiamatto ei ollut niin arvokasta alkuperää (tai esteettiseltä arvoltaan suuri), että sen kohtalosta olisi tarvinnut huolehtia. Essy keskittyi vain rutistamaan kuumuutta hohkaavan kohdan selkämyksessään niin tiukasti maata vasten kuin vain saattoi. Ympäristön hälinä muutti lievästi sävyä, kun ihmiset alkoivat jupista närkästyneinä joutuessaan tönityiksi.
Mekkala loppui, kun MacKenzie sai itsensä kootuksi ja langetti loitsulla kunnon vesisuihkun Essyn päälle, ja liekit sammuivat sihahtaen. Essy puuskahti ja kompuroi seisaalleen. Hän tunnusteli selkäänsä; iho ei tuntunut kamalan aralta, mutta paitaan oli tullut reikä, josta hänen rintaliivinsä paistoivat iloisesti läpi. Ei sillä, että hän olisi kauheasti piitannut. Saisipa Mesmer jengeineen hyvät naurut.
Jostakin yleisestä hälinästä kuului Even ääni. Vähän aikaa Essy uskoi tämän ilkkuvan hänen ahdinkoaan, joka ei suinkaan ollut ahdinko, koska Essy ei lopultakaan juuri kärsinyt siitä, mutta sitten: “Adrianna korjaa tuon, jos pysyt vähän aikaa paikallasi.”
“Mitä hittoa?”
“Hiirulaisen sormissa pysyy neula. Piski, hae hänet.” MacKenzie hypähti käskystä ja sukelsi mintziläisten sekaan.
Juuri silloin väkijoukosta nousi yksi kirkkaanpunainen pää, joka mitä todennäköisimmin kuului Arielle Schäärgistille. Yllättäen kaikki punasilmäiset Sokeaskit, mustatukkaiset Schwarzit ja punapäiset Schäärgistit vaikenivat kertaheitolla.
Arielle ei suinkaan pitänyt turhaa kiirettä puhuessaan. Hän aloitti puheensa toivottamalla rauhallisesti hyvää päivää ja kiittämällä paikalle saapuneita myötätunnosta. Hänen paasatessaan murteellisia, mahtipontisia kohteliaisuuksiaan, jotka epäilemättä koostuivat lähinnä juustoon liittyvistä metaforista, Essy kiristeli hampaitaan. Selkänahkaa kirveli, Mesmer ja hänen koulutetut kojoottinsa käkättivät kuin vanhat vuohet, ja nyt Arielle sitten käyttäytyi kuin kadonneen kasvattityttären etsiminen olisi ollut pelkkä muodollisuus!
Bibiana osasi kieltämättä olla väsyttävä: jollei hän halunnut leikkiä kuurupiiloa tai kiipeillä katossa, hän viipotti Essyn perässä joka suuntaan ja laukoi vähän väliä suustaan omituisia sanalaskuja, jotka eivät kaiken lisäksi sopineet tilanteeseen sitten alkuunkaan! Ikään kuin Essy olisi yllättäen saanut kauan toivomansa pikkusiskon, joka oli sitä paitsi täysi vastakohta hänen veljilleen kotona. Austin oli sentään samanikäinen kuin Bibiana, mutta häntä ei kotona paljon nähnyt. Mieluummin hän vältteli siskoaan - ja esimerkkiä seurasivat muut kaksi. Ajoittain Essy ei edes tiennyt, oliko tästä hyvillään vai pahoillaan.
Mutta oli miten hyvänsä, jos Essy kerran oli ominut Bibianasta itselleen yhdistetyn pikkusiskon ja holhokin, hänellä oli velvollisuus etsiä tämä, jos tämä oli vaarassa. Eikä pelkästään velvollisuus; hän halusi kuollakseen löytää Bibianan!
MacKenzie palasi raahaten Adriannaa käsipuolesta, ja kun Schäärgistin jemmasta vielä löytyi sopivasti neula ja lankaa, Adrianna alkoi kursia kangastilkkua paitaan kärventyneen reiän peitoksi. Essy kuunteli Ariellen puhetta käsi poskella piittaamatta edes siitä, että sai neulasta selkäänsä useamman kerran.
“Kuten jo kokoontumisen alussa totesin”, jatkoi Arielle posliininuken ilmein, “itse etsinnöillä ei ole kiirettä. Ensisijaisen tärkeää on selvittää, mikä on vetänyt Vivianin kylän ulkopuolelle. ‘Kyllä routa porsaan kotiin ajaa’, kuten hän itse sanoisi - mutta sikäli mikäli hänen reittiinsä on vaikuttanut, sanotaanko… tunnistamattomia voimia, meillä on vakava ongelma. Mitään syytä paniikkiin ei tietenkään ole. Pitäkää vain silmänne auki ja pysytelkää hyvässä järjestyksessä…”
“Vai silmät!” mölisi Astra Sokeaski, ja hänen mahtavat silmäpussinsa kiristyivät äkkiä, kun hän hytkähti seisaalleen. “Korvat tässä on pidettävä avoimina, sanon minä!”
Ariellen kasvot kivettyivät entisestään, ja hän risti kätensä vatsansa päälle. “Mitä tarkoitat, Frau Astra?”
“Tuota”, Sokeaski murahti kuulostaen hetken ajan vanhalta mieheltä ja osoitti epämääräiseen suuntaan vuorenrinteille päin, “tuota minä tarkoitan! Se vekara on syytä löytää ja poimia talteen ennen seuraavia rummunlyöntejä! Muuten… kuka tietää.”
“Olisin kiitollinen, jos et hermostuttaisi väkeä taikauskoisen löpinöilläsi, Frau Astra”, lausui Arielle tyynesti. Sitten hän kääntyi muina naisina suureen yleisöön päin ja jatkoi: “Ensimmäiseksi on syytä kulkea vielä kertaalleen kylän läpi. Jostakin löytyy varmasti pienet jäljet rinteille tai ylöspäin. Ja kun tiedämme, minne hän meni, meillä ei ole enää huolen häivää. Vivian on älykäs tyttö.”
“Tuossa säässä ei pitkälle pötkitä ilman suksia”, kuului jostakin.
“Siinä tapauksessa”, jatkoi Arielle, “tarkistamme ennen lähtöämme, ovatko hänen suksensa paikallaan.”
“Mitä tämä tekee kylälle?”
“Niin, tämä kaikki on pidettävä kylän sisäisenä! Jos ulkomaailmassa kuullaan, ne kaikki ryntäävät pää kolmantena jalkana tänne mekastamaan!”
“Asia järjestyy”, Arielle vakuutti.
“Onkos kukaan nähnyt Jägereitä? Jospa se lapsi on niillä!”
“Tuskin”, Arielle sanoi. “Jättäkäämme tarkemmat kysymykset myöhemmäksi. Menkää ja etsikää kylä läpikotaisin; hakekaa jalanjälkiä. Jos hän on yksin, hän palannee pian. Jollei… tiedätte, mitä tehdä.”
Kuului hyväksyvää mutinaa, ja mintziläiset alkoivat keräillä takkejaan valmistautuen lähtöön. Astra Sokeaski hautautui myrtyneenä entistä syvemmälle vakionojatuoliinsa ja sulloi kaikki leukansa kauluksensa alle. Arielle taas istuutui rauhassa harjaamaan hiuksiaan; parantaja oli kieltänyt häntä jättämästä taloa. Hänen piti levätä. Kaikkien muiden aikomus tuntui kuitenkin olevan seurata Ariellen suunnitelmaa. Kylä haravoitaisiin, ja kauemmaksi kukaan ei lähtisi. Kukaan ei riskeeraisi itseään lapsen takia, ei edes kasvatin, joka ei taatusti ollut kyllin typerä lähteäkseen yksin vuorille.
Essyn mitta keitti yli.
Mesmer yritti tarrata hänen käsivarteensa, kun hän pomppasi jaloilleen, mutta Essy ravisteli otteen kylmästi irti. “Noinko täällä kasvatetaan lapsia?” hän rääkäisi. Oleskeluhuone hiljeni kertakäskemällä. Kaikki pienet mintziläiset tupsahtivat takaisin takamuksilleen kuin koirat, joille oli juuri sanottu: “Istu.” Essy tuhahti tyytymättömänä.
Ainoana pystyyn jäi Arielle, joka kallisti päätään, pudotti hiusharjan ja lausui: “Mitä nyt? Luulen kuulleeni tuon ennenkin.”
“Ole sinä hiljaa”, Essy tokaisi kärsimättömästi. Hän levitti käsiään, tuuppasi Mesmeriä kylkeen ja nousi kursailematta tuolille, jota tämä vielä hetki sitten oli pitänyt vallassaan. Hän puhui kansalleen kuin olisi nostattanut vallankumousta:
“Pieni lapsi on yksinään tuolla jossain! Voi tapahtua mitä hyvänsä! Hän saattaa paleltua - ja entä jos iskee lumivyöry? Kuulkaa, Bibiana - Vivian - Bibiana on pakko löytää ennen pimeäntuloa! Jos hän olisi lähtenyt huvikseen, miksei hän tullut takaisin, kun häntä huudeltiin? Koko kylä on ihan raiteiltaan. Luuletteko, ettei kaikki tämä häly kuulu kilometrien päähän! Ja - pois se minusta, että jotenkin välittäisin - mutta mitä hänen vanhempansa sanovat, jos hukkaatte hänet? Ongelma on siinä, että te vain meuhkaatte ja saapastelette edestakaisin. Täältä puuttuu järjestys!”
Pääasiallisesti Essy osoitti sanansa Ariellelle, mutta koska pelkurin vikaa tuntui olevan muussakin kansassa, hän näki parhaaksi pitää kannustuspuheen kaikille. Astra Sokeaski nyökytteli myöntyväisesti, melkein kannustavasti - jos sellaisen vanhan huuhkajan muinaiset luut enää moiseen taipuivat. Markus tuntui olevan jokseenkin samaa mieltä, ja MacKenzie nyt oli samaa mieltä kaikkien kanssa. Adrianna taas lähinnä jupisi itsekseen, koska Essy oli katkaissut hänen lankansa noustessaan yllättäen pystyyn.
Eikä kukaan muu reagoinut.
Eikä ketään muuta kiinnostanut.
“Todellako?” Essy äännähti. “Tottelette mieluummin tuota pallomahaa?”
Kuului myöntyväistä muminaa.
“Hyvä on siis!” Essy tokaisi. “Minä lähden sitten vaikka itse! Suoraan vuorille.” Mintziläiset räpyttelivät ripsiään viattoman näköisinä. Arielle pyöritteli silmiään. Mesmer löi äänekkäästi kämmenensä otsaansa. “Kuka on mukana?”
MacKenzie nosti kätensä - ei kukaan muu.
“Noinko vähän teitä kiinnostaa pikkutytön kohtalo? Sydämetöntä.”
“Naurettavaa”, Eve kommentoi, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, tarkoittiko hän sillä Essyä vai kaikkia muita.
Silloin Arielle heilautti hiuksiaan ivallisesti - halveksuvasti suorastaan! Hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, kun hän lausui: “He ovat huolissaan omasta turvallisuudestaan. Hölmö tyttö, vuorille lähteminen olisi itsemurha!”
Essy tuijotti haastavasti takaisin.
“Totta se on”, Arielle jatkoi, “täytyy olla hullu kiivetäkseen tuota kallionkielekettä korkeammalle. Jos Vivian on hullu, me emme näytä hänelle huonoa esimerkkiä.” “Tuo kallionkieleke” tarkoitti epäilemättä kalliota, joka suojasi kylää tuulelta. Se oli niin suuri itsestäänselvyys, ettei Arielle vaivautunut edes elehtimään kielekkeen suuntaan.
Eve naurahti itsekseen. Tämä äännähdys, vaikka luihuisen suusta tulikin, tuntui antavan Essylle aivan uutta voimaa. Hän oli aloittamassa elämänsä saarnan, vuodattamassa jokaisen pisaran tarinaansa, syvimmistä murheista alkaen, siitä, kuinka Bibiana oli jollakin tavalla, aivan yllättäen, yhdistänyt hänet todelliseen maailmaan, ja että hän pelkäsi uppoavansa takaisin varjojen valtakuntaan, jollei saisi otettaan säilytettyä… Myöhemmin hän käsitti, ettei olisi koskaan toipunut nolostuksestaan, jos hän olisi silloin avannut suunsa, sillä jonkinlainen ylpeys hänelläkin oli. Mutta kaikeksi onneksi hänet keskeytti liki hampaaton, ketunnahkoihin kääriytynyt eukko, jonka silmät olivat niin syvällä ihopoimujen lomassa, että niistä erottui vain etäinen pilke.
“Schäävgist puhuu totuuden”, akka rääkkyi hitaasti. Pulina, joka oli hiljalleen kohottanut joukon melutasoa, katkesi kuin Schäärgistin hengen puutarhasakset olisivat leikanneet sen poikki.
“Tuo on Sokeaskin vanhatäti”, sihahti Eve, ja siitä, ettei huomautuksen sävy ollut pienimmässäkään määrin halveksiva, Essy päätteli, ettei vanhuksen sanoja ollut hyväksi kuitata olankohautuksella.
“Tuuli on pahaschta schuunnaschta”, vanhus jatkoi, “sche tavkoittaa paljon koschteaa ilmaa, ja sche taas…” Hän jätti lauseen lopun leijumaan ilmaan.
Arielle nyökkäsi hitaasti. “Lumivyöryjä.”
“Aivan.”
Asia oli loppuun käsitelty. Essy katseli äimistyneenä, kun mintziläiset alkoivat uudelleen koota tavaroitaan, valmistautua lähtöön. Tarvittiin pari sanaa vanhalta kääkältä, ja koko Essyn palopuhe oli niin vain kumottu, niinkö? Ennen kuin Arielle oli ehtinyt istuttaa takamuksensa nojatuoliin, oli etsintäpartio jo alkanut valua eteiseen ja sitä kautta ulos. Essy spottasi Markuksen jostain heidän joukostaan; hän olisi kai raahautunut muiden mukana pihalle, vaikkei olisi halunnutkaan. Mesmer sen sijaan virnisti pahankurisesti ja hoputti jenginsä liikkeelle, ja Essy näki hänen ilmeestään, ettei heillä ollut aikomustakaan ottaa osaa kylän tutkimiseen.
“Paras mennä”, sanoi Adrianna, ja muut nyökyttelivät.
Essy puristi kätensä nyrkkiin, ja kynnet painuivat tuskallisesti kämmenen ihoon. Hän tunsi itsensä niin kertakaikkisen avuttomaksi, kahlituksi, kuin joku olisi leikannut häneltä sormet pois… eikä sellainen sopinut hänen maailmankuvaansa.
“Minä lähden vuorille vaikka yksin, jos täytyy”, hän sanoi ääneen ja sylkäisi matolle.
“Et lähde, jos se minusta riippuu!” kuului jostakin kauempaa. Seuraavassa hetkessä professori Verson pomppiva kiharapehko putkahti näkyviin korkeaselkäisen tuolin takaa. Perässä seurasi Kalkaros muistuttaen enemmän korppikotkaa kuin koskaan. Ja ennen kuin Essy ehti kissaa sanoa, hänet oli istutettu lähimpään nojatuoliin puolittain korjattuine paitoineen, opettajat vastapäätä, ja koko muu seurue oli patistettu ulos. Professori Verson ilme oli valahtanut, melkein kuin moittiva, mutta kesympi. Kalkarosta näytti kiinnostavan enemmän Schäärgistin kirjahylly.
Tästä tulisi pitkä ja tuskallinen iltapäivä.
-
Pahoittelen sitä, etten ole kommentoinut. Laiskuus iski, ja lisäksi kone ei yhdessä vaiheessa näyttänyt Post Reply- nappulaa. Mistä lienee johtunut.
Mutta mutta, Eve on kyllä hyvin onnistunut saamaan kaikki rakastumaan itseensä tuolla pikkukylässä. Sokeaskin akkahan suorastaan toivoo, etä hän jäisi seuraavan lumivyöryn alle. Mutta olin aika ylättynyt, kun hän tutustui johonkin ihmehihhuliin ja vielä peräti jotenkuten ystävystyy sen kanssa! :o Kaikenlisäksi olen huomannut itsessäni Evemäisiä piirteitä. Se on kuule pelottavaa se (vaikka kyllä me muutenkin riidellään iskän kanssa aika paljon, kun ollaan molemmat joskus niin oman kannan takana).
Eve on lisäksi minulle oikeastaan enemmän oikea ihminen kuin joku kehittelemäni hahmo vain. Plussaa siitä sinun kertojanlahjoillesi, en usko että kukaan muu olisi saanut minut tuntemaan niin.
Edellinen luku oli ihana. Rakastin Essy-Elsaa. :)
Ei mitään järkevää tällä kertaa.
//edit. Woah, kolmaskymmenes viesti!
-
Mj; Even ja minun kemiat käy hyvin yksiin. Se inhoaa minua ja minusta on hauskaa kun sillä on ikävää. n____n' Pullamössö!Eveä ei tosin jaksa Erkkikään.
Tässä osassa pitäisi periaatteessa tapahtua, mutta minä kirjoitin tapani mukaan hiukan sekavassa mielentilassa, ja siinä se sitten puuroutui. Eve on suorastaan sadistinen, ja me tapaamme lisää uutta väkeä. Lisäksi Markus on pihalla asioista. Minulla taas on vaikeuksia pitää koko henkilökaarti hallinnassa.
Onko teistä muuten sekavaa, kun yksi kertoja sanoo Bibianaa Bibianaksi ja loput käyttää Viviania?
9.
Valkoisen heimon maat
Vähän aikaa he kaikki seisoskelivat enemmän tai vähemmän sanattomina Schäärgistin pihamaalla. Lumi oli tamppautunut mintziläisten jaloissa kovaksi ja tasaiseksi, ja englantilaisten jalat luistivat sillä niin, että he lähinnä liu’uttivat niitä edestakaisin. Markus pyöritteli päätään ja yritti bongata jostain puheenaiheen, minkä tahansa, vaikka linnun tai lumilapion, jos ei muuta. Mutta piha oli autio kuin koululuokka tuntien ulkopuolella.
“Minä luulen, ettei Vivianilla ole hätää”, hän lopulta heitti ainoasta keksimästään aiheesta, “hän varmaan leikkii jossakin. Piilottelee juustolaatikossa ja odottaa, että häntä tultaisiin etsimään - lapset tekevät sellaista toisinaan. Aloittavat piiloleikin ja jättävät sitten jonkun yksikseen.”
“Miksi kaikki nostavat heti tällaisen metakan?” kysyi MacKenzie. “Siitähän on vasta pari tuntia, kun hänet viimeksi nähtiin, eikö?”
“Tällaisia me olemme”, Markus sanoi kohauttaen hartioitaan. “Me huolestumme pienestä, varsinkin kun kyseessä on kunnia-asia, niin kuin Vivianin kasvattaminen on!”
Eve heitti päänsä taakse ja päästi suustaan muutaman kyynisen tirskahduksen. Englantilaisten mieliala tuntui laskevan entisestään, ja Markus mietti kuumeisesti tapaa laukaista kireä tilanne.
“Paljon turhanpäiväistä hälyä”, Eve virkkoi katsellen arvostelevasti sormenkynsiään, “täkäläiset ovat kyllin rohkeita uhoamaan aivonsa pihalle, mutta kukaan ei uskalla lähteä kotipihaa edemmäs. Kuin pikkulapset.” Hän naurahti taas.
“Ei se ole niin”, Markus ehti väittää, ennen kuin Even syyttävä silmäys hiljensi hänet ja pakotti siirtymään Adriannan taakse turvaan. Tällaisenko kuvan he itsestään antoivat? Tärkeileviä pelkureitako he olivat kaikki? Markus ei koskaan ollut ajatellut niin, ei edes silloin, kun kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet Schwarzin sukutalon eteen katsomaan, kuinka se räiskyi kirkkaanpunaisissa liekeissä. Hehän olivat vain lamaantuneet tilanteen yllättävyydestä. Niinhän?
“Hän oppi tuon ilmeen Pimennolta”, Adrianna suhahti katkerasti olkansa yli. “Riittäisi tappamaan muutamia pieneläimiä, eikö?”
“Mikä on Pimento? Luulin, että käytte kaikki Tylypahkaa”, Markus ihmetteli.
“Ei se ole mikään koulu, eikä edes se vaan hän”, MacKenzie heläytti. Samassa hänen äänensä kuitenkin muuttui teräväksi, suorastaan arvostelevaksi, yhtä ilkeäksi kuin Even ääni konsanaan - sellaista Markus ei ollut ennen tämän suusta kuullut. Ukkospilvet tuntuivat nousevan muidenkin tyttöjen ylle, kun MacKenzie selitti: “Dolores Jane Pimento on taikaministeriön oma pieni vasikka koulussamme. Hän viettää päivänsä kiduttamalla oppilaita ja laatimalla sääntöjä, joissa ei ole mitään järkeä.”
“Kiduttamalla? Liioittelet!”
“Kaikki on sekaisin hänen takiaan”, Adrianna myönsi.
“Akalla on naama kuin sammakolla ja kaamein vaatemaku ikinä, mutta muutoin kun variksenpelättinä hän on täysin turha”, Eve totesi niin kuin olisi keskustellut teen lämpötilasta. Ja aivan samanaikaisesti, kuin yhteisestä sopimuksesta, hän ja MacKenzie nostivat kätensä. Kummankin vasenta kämmenselkää viivoitti joukko siistejä pikku arpia, ikään kuin joku olisi yrittänyt kirjoittaa niihin sulkakynällä. Riveistä ei kuitenkaan saanut selvää.
Molemmat katsahtivat nopeasti toisiaan. Heidän silmänsä välähtivät, ja saman tien he pistivät kätensä taskuihinsa, ja huomattuaan, että MacKenzie teki samoin kuin hän itse, Eve alkoi näpertää pakkasviittansa kaulusta. MacKenzie tuhahti.
“Hän ei ole Evelle niin ankara, koska Kalkaros lellii luihuisia”, hän huomautti.
“Vai lellii!” Eve murahti. “McGarmiwa on koko ajan hyysäämässä teitä! Vauvat.”
Markus, jonka heittämät kysymykset oli kylmästi jätetty huomiotta, tyytyi viimein aukomaan hämmentyneenä suutaan. Adrianna puisteli päätään niin kuin olisi tottunut tällaiseen. Eikä Markuksella ollut harmainta aavistustakaan, mikä MacKenzieen oli yhtäkkiä mennyt. Even kummallisiin mielialanvaihteluihin hän oli ehtinyt jo tottua, mutta eikös MacKenzie ollut se, jolla oli aina hyvä sana sanottavana kaikesta ja joka myös sanoi sen jos sai siihen mahdollisuuden?
“Minä en vain käsitä, mitä teillä kahdella on toisianne vastaan!” hän lopulta puuskahti.
“Yksinkertaista”, ehätti Eve toteamaan, “hän on idiootti. Yhtä paljon järkeä kuin terrierillä.”
“Hei! Senkin…”
“Vuh!”
Adrianna ummisti hetkeksi silmänsä ja kohotti kasvonsa taivasta kohti. “Hän on rohkelikko ja hän on luihuinen”, hän lausui vaimeasti.
“Kuka on mikä?” halusi Markus tietää, ja samaan aikaan MacKenzie oli sitä mieltä, että koko maailman olisi kuulunut tietää ennalta, ja Adrianna toivoi hiljaisesti pääsevänsä mahdollisimman kauas koko paikasta.
Mutta Eve tempaisi äkkiä taikasauvansa esille ja kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Lumihiutaleet, joita ripotteli hiljakseen hänen hiuksilleen, sulivat silmissä, kun hänen päänsä kiehui. Sauvakäsi vapisi ja silmät kipinöivät. “Nyt vaiti tai minä loihdin teihin sellaisen löllösääriloitsun, etteivät koipenne kanna kuuteen viikkoon!”
Kaikki hiljenivät. Kuului vain yksinäisen pöllön huutelu jostain kulman takaa.
“Noin sitä pitää. Pysykää tuollaisina. Vaimennous.”
Markus nielaisi, mutta sekin ääni vaimeni tuskin kuultavaksi. Hän voisi ehkä halutessaan kuiskata, mutta tuuli veisi niin pienen äänen pian mennessään, eikä puhe kantaisi kenenkään korviin saakka. Eve hymyili rauhallisesti, melkein lempeästi, niin kuin olisi viimein saanut toteuttaa jotain, jota hänen oli tehnyt mieli jo pitkän aikaa. Hän kääntyi selin muihin niin, että viitta hulmahti, ja otti muutaman askeleen kohti Schäärgistin pihaporttia. Parin metrin päässä hän pysähtyi ja viittasi muita seuraamaan. “Nyt kun kerrankin olette hiljaa”, hän sanoi, “me menemme hakemaan sen tipusen, tai muuten se uskalikko ei ikinä lakkaa ulisemasta. Ja minun pitäisi opiskella hänen kanssaan vielä puolitoista vuotta! Alkakaahan tulla.”
Ja he seurasivat Eveä, kaikki kolme siistissä jonossa kuin ankanpojat. Ehkä tyttö oli langettanut heihin pari kirousta aivan salavihkaa, sillä he kaikki uskoivat kiltisti, että Eve tiesi tismalleen, missä heidän etsintänsä kohde oli, ja että kyläläiset eivät sitä keskenään löytäisi. Kun he suuntasivat akatemian ohitse huippua kohti, kävi selväksi, ettei heidän määränpäänsä ollut kylässä. Eikä edes lähellä.
Eve vapautti seurueen vaimennusloitsusta vasta, kun he olivat korkealla kylän yläpuolella. He tarpoivat nilkkasyvyisessä hangessa kompastellen kiviin ja kitukasvuisiin oksiin. Ilma haisi kummalliselta. Markus vaistosi savua, joka ei kuitenkaan ollut todellista - hän tiesi jo ennalta savunhajun olevan vain hänen mielensä keino varoittaa vaarasta. Ettei olisi käynyt samalla tavalla kuin viimeksi. MacKenzie ja Adrianna tuntuivat huomaavan saman, mutta pitivät äänensä alhaalla, jottei heidän oppaansa vain olisi uudelleen menettänyt hermojaan. Eve vain harppoi eteenpäin kuin kilpakävelijä. Markusta puistatti moinen päättäväisyys; hän oli tottunut verkkaisempaan elämäntyyliin. Jos oli kiire, pistettiin sukset jalkaan. Mutta tämä oli toisaalta ensimmäinen kerta, kun suunta oli ylös- eikä alaspäin.
Ylöspäin ei tavallisesti menty.
Pikimusta varis lensi heidän ylitseen kylää kohti kuin huonona enteenä - ja juuri silloin se taas alkoi. Jossakin korkealla joku otti esille suuren rummun ja alkoi takoa sitä voimiensa takaa, ja sen tam, tam, tam kaikui pitkälle alaspäin, tällä kertaa voimakkaampana kuin koskaan. Markuksen jalat tuntuivat muuttuvan joka askeleella painavammiksi, ikään kuin hänen sydämensä olisi jokaisella lyönnillään pumpannut enemmän ja enemmän lyijyä verisuoniin. Kun vaimeasta tam, tam, tamista oli tullut TAM TAM TAM, hän ei enää saanut kengänpohjiaan nousemaan hangen pintaa korkeammalle. Oli pakko pysähtyä. Adrianna ja MacKenzie seisahtuivat myötätuntoisesti, mutta Eve jatkoi kuin ei olisi huomannutkaan, ja jonkinlainen pieni, tumma pilvi näytti leijuvan hänen niskansa tuntumassa. Markus ja tytöt tollottivat hänen peräänsä melko pitkään, ennen kuin hän seisahtui noin kymmenen metrin päähän ja kailotti:
“Jos te jänishousut jäätte jälkeen, tuskin selviätte enää omin voimin takaisin kylään!”
“Selviämmehän”, MacKenzie sanoi iloiseen tapaansa, mutta hymyä vailla, “Markus tuntee seudun. Eikö vain?”
Pala nousi kurkkuun ja lumihiutaleet alkoivat yllättäen polttaa poskia. Eihän se ollut totta. Markus viihtyi kylässä, ei rinteillä, eikä varsinkaan siellä, minne ei saanut mennä. Sokeaskin rouvahan oli henkilökohtaisesti tarjoutunut nylkemään jokaisen, joka saataisiin kiinni tällaisesta rikkomuksesta… Sellaista ei sopinut uhmata… Ja tässä sitä mentiin.
“Ei onnistu”, Markus sanoi ääneen, “minä olen kulkenut vain kylän alapuolella. Ja täällä saattaa olla lumen peittämiä kuiluja. Tai maanvieremiä.” Hän kohotti silmänräpäyksen ajaksi katseensa taivaaseen, niin, että lumihiutaleet ehtivät kastella hänen kasvonsa. Kun hän taas kääntyi katsomaan muita, Adrianna ja MacKenzie tuijottivat häntä - pettyneinä, jolleivät muuta. Siellä jossain kauempana Eve virnisteli. Markus pudisti päätään. “Millähän poppakonstilla sinusta sitten on tullut täysinoppinut vuoristo-opas, jos saan tiedustella?”
“Se on minun oma henkilökohtainen asiani”, totesi Eve ja nakkasi niskojaan. “Sitä paitsi te näette kohta. Tietenkin siinä tapauksessa, että saatte jalkanne liikkeelle. Näissä lämpötiloissa kengänpohjat nimittäin jäätyvät nopeasti kiinni maahan.”
“Ei se niin mene”, pisti Markus väliin, mutta Even kommentti oli jo noteerattu. Adrianna kiljaisi ja hypähti ylös niin, että pari kiloa kiviä vieri rinnettä alas. Sitten hän punastui tajuttuaan, että hänen kenkänsä irtosivat lumesta mainiosti.
Eve nauroi ääneensä. “Aletaan mennä.” Sitten hän kääntyi vastausta odottamatta, heilautti kättään ja lähti kapuamaan ylös pitkin hataraa polkua, jota tuskin erottui vastasataneen lumen alta. Muutaman metrin päässä hänen ääriviivansa alkoivat haihtua; sumu oli laskeutunut huipulta kylän reunamille saakka. Silloin seurueeseen iski paniikki.
“Mutta entä rumpu?” valitti Markus. Äkkiä häntä kylmäsi enemmän kuin koskaan, vaikkei pakkasta varmasti ollut enempää kuin kaksikymmentä astetta.
“Tyhmä”, kuului jostain usvan seasta, “eivät ne ole tulossa tännepäin.”
“Mistä tiedät?”
“Minä tiedän.”
Niin he kiemurtelivat kyseenalaisen turvallista poluntapaista pitkin kivien ja kallioiden lomassa, väistelivät rinteen viimeisiä puita ja käyttivät lähes kaiken energiansa pystyssä pysymiseen. Eve varoitteli pysymään vaiti, koska alettiin lähestyä lumivyöryvaaraa. “Puhuminen ei haittaa”, hän sanoi, “mutta koska eräät tuntuvat olettavan, että keskusteluun kuuluu jatkuva rääkyminen…” Adrianna huokasi syvään ja jättäytyi muutaman askeleen jälkeen.
Markus yritti pitää keskustelua yllä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Jossakin vaiheessa aihe yksinkertaisesti kuivui kokoon; kummallisen muotoiset kalliot eivät kauaa jaksaneet kiinnostaa, ja Vivianin katoamisesta tai heidän tulevasta määränpäästään nyt ei kerta kaikkiaan sopinut puhua. Jossakin vilisti jänis, jota englantilaiset pitivät suloisena, mutta joka Markuksen mielestä näytti aterialta, ja vähäksi aikaa he saivat upotettua itsensä kiistelemään aiheesta. Sitten he väsyivät siihenkin. Markus kiinnitti katseensa kengänkärkiinsä ja yritti kuumeisesti kaivaa aivokopastaan jonkin mielenkiintoisen tiedonmurun.
Yhtäkkiä MacKenzie jättäytyi jonossa aivan hänen rinnalleen, antoi Even kaahata monta metriä edelle niin, ettei häntä tahtonut sumussa erottaakaan. “Mitä varten sinä säikyt kuin jänöjussi joka kerta, kun kuulet nuo rummut?”
Markus ehti päästää suustaan jonkin epämääräisen äänteen, ennen kuin toinen jatkoi: “Et varmasti pelkästään siksi, että ne aiheuttavat tyhjänpäiväistä pikkukiusaa kaikille, vai mitä?”
“Ei se ole pientä kiusaa!” Markus puuskahti. “Ne polttivat meidän talon!”
“Polttivat?”
Suurin piirtein ainoa tiedonhäive, jota Markus ei ollut jakanut uusien ystäviensä kanssa. Hän oli kertonut siskostaan, lempipipostaan, isästään, äidistään, kaikista tädeistään ja serkuistaan, Janina-tädin vaihto-oppilaasta. Kaikki tiesivät, että isä oli kyläpoliisi, piti järjestystä, oli varmasti nytkin Schäärgistillä selvittelemässä Vivianin katoamista. Kenellekään ei ollut jäänyt epäselväksi äidin kasvatusoppaiden menestys maailmalla. Kaikki olivat saaneet kuulla Mesmer-serkun noloimmat muistot, Mariän, Hydran, Gracchuksen ja Konstantinin - luokkatovereiden - uusimmat kouluarvosanat, eikä yksikään seurueesta varmasti unohtaisi julmia paljastuksia, jotka Markus oli aivan silkkaa häijyyttään tölvinyt ilmoille sisartaan koskien. Sillä silloin, kun Markuksen maailmaa ei vatkattu nurin vierailijoiden, ilkeiden tätien ja katoilevien pikkulasten toimesta, hän tunsi ja tiesi paljon, eikä hänen korviltaan pysynyt mikään salassa! Asiat vain kiinnostivat häntä. Ihmisillä oli sitä paitsi tapana paljastaa itsestään kaikenlaista kiivaan keskustelun aikana.
Mutta koskaan Markus ei ollut kertonut heille, eikä oikeastaan muillekaan, Schwarzin vanhan sukutalon kohtalosta.
“Minä olin silloin kymmenen”, hän aloitti kompuroiden - sekä sanoissaan että konkreettisesti - ja selvitti kurkkuaan, kun Adriannakin lähestyi hiljaa kuullakseen paremmin. “Therese ei muista mitään, hän oli vasta vauva. Me olimme koko perhe Janina-tädin luona iltateellä tai jotakin. Isä havahtui sitten hälytyskellon ääneen, ja me juoksimme keskelle kylää vain huomataksemme, että kotitalo oli ilmiliekeissä. Se oli hieno talo, kolme kerrosta ja kellari, ja meillä oli siellä kuusi ikivanhaa räyhähenkeä ja kaksi kotitonttua - tontut paloivat tuhkaksi, henget loukkaantuivat ja muuttivat saman tien Schäärgistille. Siellä kuulemma kohdellaan henkiä inhimillisemmin…”
MacKenzie rykäisi.
“Niin”, Markus palasi aiheeseen, “talo oli tulessa. Kukaan ei oikeastaan osannut tehdä asialle mitään. Seisoimme sitten katselemassa, kun talo paloi maan tasalle, ja toiset heräsivät vasta, kun liekit levisivät naapuritalon katolle. Meille ei jäänyt oikeastaan mitään. Äidin kirjojen ensipainokset, isän muistiinpanot, perintönä kulkenut pinnasänky, kaikki paloi. Me asuimme puoli vuotta Janina-tädin luona, kunnes isä ja enot saivat pystytettyä uuden sukutalon, sen jossa me nyt asumme.”
Adrianna katsoi Markusta pitkään otsatukkansa lomitse. Hänen silmänsä olivat selällään - niihin olisi voinut upota - ja silmäripsissä kimmelsi lumihiutaleita. Hän näytti nukelta.
“Mistä sinä tiedät, että ne olivat… ne?” tiukkasi MacKenzie.
“Tam, tam, tam”, matki Markus katkerasti ja värähti.
“Säästä kieltäsi”, lausahti Eve välinpitämättömästi, “olemme perillä.”
-
Eve oli tavannut Kiislan toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Viidentenä päivänä he olivat kohdanneet aamiaisen jälkeen, lounastunnilla ja vähän ennen päivällistä. Sinä aikana heidän välilleen oli ehtinyt muodostua side. Se ei oikeastaan ollut ystävyyttä eikä sielunsukulaisuuttakaan, enemmänkin kilpasisaruutta. Kiislalla oli kyllä mahtia tehdä Evelle mitä hyvänsä, se selvisi, kun hän kertoi enemmän heimostaan, mutta toisaalta Eve olisi voinut tehdä koko seurueesta lopun lipsauttamalla yhden sanan oikean korvan kuullen. He elivät jonkinlaisen valheellisen ystävällisyyden varassa, tasapainottelivat hämähäkinlangalla, jota he molemmat kannattelivat - paitsi silloin harvoin, kun Eve armollisesti antoi omantuntonsa hallita. Silloin heidän välinsä aina lämpenivät.
Kiisla oli vastaanottavainen persoona, jolla oli kyllä kiinnostusta ystävystyä, muttei kykyä luottaa ulkopuolisiin. Mutta hänellä oli tiukka moraali, ja sen mukaan kaikki hyvä, mitä hänelle tehtiin, tuli tarjota kolminkertaisena takaisin. Tällä periaatteella yksi ystävällinen sana omaltatunnolta johti halaukseen, tai Kiislan tapauksessa lempeään läimäykseen hartialle vasemmalla kädellä, koska oikeaa ei ollut.
Eräänä iltana Kiisla oli viimein heltynyt ja luvannut esitellä Evelle perheensä. Reitti oli ollut ensimmäisellä kerralla kovin jyrkkä ja vaativa, niin että Kiisla oli joutunut likipitäen kantamaan Even leiriin, mutta oli se ollut sen arvoista. Kiislan heimo oli ollut epäluuloinen, eikä tilanne ollut mihinkään muuttunut hänen vierailunsa aikana, mutta hän oli onnistunut onkimaan selville kaikennäköistä. Mäyrästä, atsuriliikkeen tarkoitusperistä ja heidän suunnitelmistaan - ja ennen kaikkea sen, että tämä leiri pysyisi tässä siihen saakka, että Mäyrä löytyisi.
Tämän poissaolevan ystävän poissa pysymisen varaan Eve oli laskenut koko omanarvontuntonsa raahatessaan taulapääkolmikon kauas kallioille.
Heitä oli kaiken kaikkiaan yhdeksän, atsuriliikkeen jäseniä siis - ynnä Mäyrä, josta ei näkynyt hännänpäätäkään. Heillä kaikilla oli kummalliset nimet, vähintäänkin oudot vaatteet sekä ihmeelliset, muodolliset tavat, joita ei olisi kuvitellut noudatettavan näin kaukana sivistyksestä. Mutta päinvastoin; atsuriliike ei koostunut villi-ihmisistä. Heillä oli kehittynyt hierarkia ja he pitivät tiukasti kiinni demokratiastaan. Kaikki asiat päätettiin yhteisvoimin, suurissa kokouksissa leiritulen ympärillä, ja heidän senhetkinen nokkamiehensä Haukka johti puhetta. Leirikin, nyt kun se oli tavallista pysyväisempi, oli äärimmäisen järjestäytynyt pienine nahkatelttoineen, metsästysryhmineen ja nuotio- ja vartiovuoroineen.
Haukka huomasi heidät ensimmäisenä. Hän oli seurueen vanhimpia, pitkälle yli nelikymppinen, ja hänet tunnisti helposti siitä, että hänellä oli muhkeampi karvalakki kuin kenelläkään muulla. Sen alta pisti esiin nenä, jonka muodosta ei ollut alkuunkaan vaikea päätellä, mistä hän oli nimensä saanut. Kun Eve, tytöt ja Markus saapuivat, Haukka istui parhaillaan tulen ääressä vuolemassa puupalikasta jotain, joka muistutti etäisesti pesäpallomailaa. Heidät huomatessaan hän nousi kiivaasti ylös ja iski jäänharmaan katseensa Eveen lukien hänet päästä varpaisiin.
“Siu taas”, sanoi Haukka ja kohotti kulmaansa hyvin samaan tapaan kuin Eve yleensä. “Miksi toit muita?”
“Pakon edessä”, Eve sanoi ja kohautti harteitaan.
“Siu tiedät kyllä mainiosti että meiän pitää lahdata siut nyt”, Haukka murahti ja mulkoili vaarallisesti Adriannaa, joka hipsikin vaivihkaa Markuksen selän taakse.
“Mietitään sitä sitten myöhemmin.” Itse asiassa Eveä ei pelottanut pätkän vertaa. Loppujen lopuksi heistä ei olisi tekemään naarmuakaan sellaiselle, josta ei ollut välitöntä vaaraa - ja hyvänen aika, näyttikö tämä seurue vaaralliselta? Pikkurillin mittainen MacKenzie, kalmankalpea korpinkynsi ja yksi mintziläinen, johon näytti jo valmiiksi iskeneen infarkti. Evekin olisi nauranut, jollei olisi pitänyt näytellä kovaa naamaa atsureille. “Me tulimme hakemaan Vivian Schäärgistiä.”
Eve olisi antanut mitä hyvänsä nähdäkseen Haukan naaman sillä hetkellä, mutta valitettavasti hänen näköyhteytensä katkaistiin varsin brutaalisti, kun toinen Kiislan veljistä harppasi heidän väliinsä. Nuorempi veli oli kai kolmekymmentä tai jotain sinne päin - hän oli energisempi kuin isoveljensä, ja hänet näki siksi lähes aina ensimmäisenä. Hän muistutti sitä paitsi hyvin paljon Kiislaa niin solakalta ruumiinrakenteeltaan kuin pitkälle, sotkuiselle saparolle sutaistujen hiustensa väriltä. Ja hänellä oli täydelliset mantelisilmät, puhtaat, atsurinsiniset.
“Eva”, veli lausahti reippaasti ja pisti kätensä puuskaan, “mitäs siu täällä toimitat? Luultiin että siu olit siinä kokoustouhussa.”
“Niin me kaikki olimme”, sanoi Eve tyynesti. “Vivian Schäärgist on täällä, eikö olekin?”
Mies räpsäytti täydellisiä silmiään. “No mistäs simskatista siu sen olet onkinut selville?”
“Sanotaanko, että se oli edistynyt arvaus”, Eve vastasi - ja puhui vaihteen vuoksi kaunistelemattoman totuuden. Hänen itsevarmuutensa oli kasvanut vasta matkan aikana, kun rummunlyönnit olivat alkaneet. “Drina, Markus ja Sandra ovat seurassani, ja voin vakuuttaa, etteivät heidän älynlahjansa riitä laverteluun edes yhdistettyinä. Saammeko nähdä hänet?”
“Totta kai - ei se meitä haittaa vaikka söisitte koko otuksen. Tuntuu tuovan pahaa ilmaa porukkaan”, huokaisi mies. Hän viittasi kaikkia neljää seuraamaan, jätti myrtyneen Haukan taakseen ja koilotti mennessään: “Supi piru, raahaa se korea ahteris tänne näin, nämä tirriäiset tahtoo nähdä sen noidan tytön!”
“Syö pääs ja mene itse”, vastasi jostain tytön ääni. Toinen virnisti.
“Tuo meinaa Supin kielellä, että se passaa. Tulkaa.”
Eve kiskaisi kuuliaisesti viittansa helmat kainaloihinsa saakka ja viipotti perään, ja koska Haukka tuntui varsin ansiokkaasti järkyttävän muun seurueen mielenrauhaa, he vaappuivat heti kohta jäljestä. Markus kuului pälättävän kulunutta vitsiä Grindelwaldista ja hevoskotkasta tilannetta rauhoittaakseen.
Ohi harppoessaan mies läimäytti äänekkäästi ohimoon pukkipenkillä torkkuvaa veljeään, joka hätkähti ja pudotti päänmyötäisen pikku karvalakkinsa niin, että ärsyttävällä tavalla luonnonkihara, miltei rastoiksi huopunut tukkapehko paljastui. “Kettu siu apina, etkö siu taaskaan tee täällä mitään?”
“Miu menen metsälle illalla!” toinen älähti närkästyneenä.
“Niin varmaan. Hei kaikki, tämä torvikorva tässä on miun isoveikka Kettu, miua aika iloisesti arvoasteikossa alempana”, nuorempi veli taputti Kettua hyvittelevästi olalle ja ojensi karvalakin takaisin, “ja miu, niin - miu olen Kaarne!”
Seurue änkytti jotain sellaista kuin: “Hauska tavata.” Eve huokasi - tuollaisella asenteella ei atsuriliikkeen mailla pitkälle pötkittäisi. He saattoivat olla tuttavallisia keskenään, mutta vieraat olivat aina uhka, ja uhka pidettiin aisoissa ainoastaan pakottamalla se tiettyihin raameihin - etikettiin tässä tapauksessa.
Kaarnetta ei pieni töykeys kuitenkaan tuntunut häiritsevän. Hän oli jo unohtanut edellisen aiheen ja vilkuili nyt tyytymättömänä ympärilleen. “Kiisla!” hän huusi, ja ääni kaikui niin, että Markus jo hypähti päkiöilleen lumivyöryä peläten. “Missä se tyär nyt taas kuppaa?”
“Kumman nokkelaan se vilistää noin yksikätiseksi”, totesi Kettu ja heitti palasen naurista hampaisiinsa.
”Kai se sieltä ilmaantuu. No, mennäänkö sitten?”
Aivan heidän edessään aukeni suuri luolansuu, johon kulkiessaan ei edes veljeään päätä pitemmän Ketun tarvinnut kumartua. Luolan reunat olivat rosoiset ja terävät, ikään kuin se olisi aivan vasta revennyt kiinteään kallionseinään. Sisällä oli mustaa, mutta jostakin syvemmältä kajasti soihdunvaloa. Eve nuuhkaisi tyytymättömänä, mutta luola tuoksui samalta kuin atsuriliikkeen leiri aina: säntilliseltä ja puhtaalta. Ehkä hiukan savultakin, jos nuotio oli sammutettu huonosti.
Muutamaa sekuntia myöhemmin sekä Kettu että Kaarne olivat kadonneet onkalon syövereihin. Eve kohensi vielä viittansa kaulusta ja marssi perään jättäen järjestelmällisesti huomiotta kaikki seuralaistensa kysymykset Kiislasta, leiristä ja järjestöstä.
-
Vivian vai Bibiana, sama se kumpi on. Minua ei ainakaan häiritse.
Edellisessä luvussa oli ainakin tapahtumia. Toivottavasti se Haukka nyt ei sentään niitä lahtaa, siitähän vasta soppa syntyisi (ja rakkaan Kalkaroksen pää joutuisi vadille)!
Mitenkäs tämän nyt sanoisi... No, sinulla tuntuu olevan jonkinlainen teema näissä lukujen nimissä. Kasvottomissa jokainen luku oli jonkin kaupunki. Kyyhkysten kaupunki jne. Tässä taas kaikki on valkoista. Valkoiset illat, Valkoinen talo... Ei siinä mitään pahaa ole, pisti vain vähän silmään.
Ja lisäksi on pakko kysyä, että lienetkö koskaan lukenut Rosvoruhtinasta? Mainio kirja, ja olin huomaavinani siinä jotain tuttua. Mutta lieneekö oman mielikuvitukseni tuotetta?
Noin. Anteeksi ettei kovinkaan asiatekstiä, itsetunto lahaa mudassa juuri nyt.
-
Mj; Rosvoruhtinas on kyllä luettu, mutta siitä on jo sen verran aikaa, etten muista koko kirjasta mitään. Olisinko ottanut alitajuisesti vaikutteita? Non lo so. Anyway, kiitos kommentista. Lukujen nimissä on tosiaan kaava, jonka otin käyttöön hetken mielijohteesta enkä voi nyt hyvän maun nimissä sitä katkaistakaan. Tähän toiseen osaan on kuitenkin ollut vaikea keksiä nimiä.
Tässä olisi taas yksi luku, jonka kirjoittamista odotin innolla. Siitäkin tuli hiukkasen sekava, koska en ollut miettinyt asioita valmiiksi. Yrittäkää saada selkoa jutuista. Tämä on oikeastaan lähinnä lyhyt selitysluku, hengähdystauko, jonka jälkeen lähinnä räiskitään ympäriinsä. Lisää selityksiä seuraa siis kahdessa viimeisessä luvussa.
10.
Valkoinen kansa
Vivian istui onkalon syvimmässä nurkassa jalat ristissä ja turkisviitta harteillaan. Hän oli ajatuksissaan. Hän hymyili itsekseen ja löi epäsäännöllisin väliajoin vaimeita säveliä kellopelin kaltaisesta soittimesta edessään. Kaikesta päättäen hänen päästään ei ollut taitettu hiuskarvaakaan.
Luolan suuaukon jälkeen oli tullut kapeampi osuus, jonka aikana Markuskin oli joutunut kumartumaan, mutta täällä perällä katto kohosi korkeammalle kuin kukaan erotti. Kammiota valaisi yksi ainut tulenliekki, joka oli sijoitettu paksuun, puiseen soihdunjalkaan seinän vierelle. Siitä lähtevä valo oli punertavanoranssia, ikään kuin se olisi ollut kuolemaisillaan. Ensi töikseen astuttuaan sisään Kettu kaivoi palttoonsa taskusta kourallisen sytykkeitä ja heitti ne tulelle ruoaksi. Liekki virkistyi välittömästi. Elämäänsä kaikesta päättäen täysin tyytyväisen pikkutytön kasvoilla leikkivät valoläntit vaalenivat kullankeltaisiksi, kirkkaammiksi kuin hänen hiuksensa. Vivianin herttaiset korkkiruuvikiharat heijastivat valon takaisin kullanpunaisena, auringonlaskun värisenä. Hänen vaalean oliivinvärinen ihonsa oli yhä puhdas ja virheetön.
Vakuututtuaan siitä, että lapsi todellakin oli viimeistä varpaankynttä myöten ehjä, Markus harppoi ensimmäiseksi Even luokse. Tämä katseli häntä takaisin tavallisen välinpitämättömänä, niin kuin he olisivat tulleet tänne rutiinivisiitille, saaneet kutsun ja vastanneet pelkästä kohteliaisuudesta.
“Mistä on kyse?” Markus tiukkasi.
“Te olitte huolissanne tipusesta. Minä etsin hänet teille.” Eve kohautti olkapäitään. “Jos se teitä miellyttää, voin eksyttää teidät niin, ettette enää löydä tänne takaisin.”
“Mutta…” Markusta epäilytti enimmäkseen se, että hänelle tuttu Eve ei olisi suurin surminkaan liikauttanut eväänsäkään muiden huolta lieventääkseen. Hänen mielialansa saattoi vaihdella yrmeästä nauravaiseen, mutta koskaan häntä ei voinut sanoa huomaavaiseksi. Hän ei ollut suostunut edes noutamaan keittiöstä vesipannua heidän ollessaan Schwarzin talolla - mistä siis tämä yhtäkkinen ystävällisyys? Ei se voinut johtua pelkästään siitä, ettei Eve uskonut jaksavansa Essyn valitusta kokouksen viimeisiä päiviä. Tämä ei ollut hänen tapaistaan. Markuksella ei kuitenkaan ollut aikaa pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hänet keskeytti Kaarne, yksi kummista, karvahattupäisistä muukalaisista.
“Se siun sopisikin tehdä”, nuorimies sanoi rauhallisesti, “eksyttää nämä siis. Haukka sisuuntuu oikein tosissaan jos nämä jää tänne kauaksi.”
“Se on sen ajan ongelma”, sanoi Eve. Hän katseli ympärilleen, kunnes äkkäsi seinustalta Adriannan, joka oli kai vetäytynyt sinne suojaan vierailta miehiltä. Eve viittasi hänelle. “Osaat italiaa. Mene puhumaan tytölle.”
Adriannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä; hän pyrähti viitanhelmat tupruten suoraan pikkutytön luokse ja kyyristyi tämän viereen. Vivian nosti katseensa yllättyneenä, hymyili sitten ja tervehti iloisesti. Tytöt alkoivat pulputtaa matalalla äänellä yhteistä kieltään, jota Markus ei ymmärtänyt sitten millään. Niin ainoastaan Markus ja MacKenzie jäivät seisomaan Even rinnalle enemmän tai vähemmän närkästyneinä.
“Sanopa yksi asia, Kettu.” Eve osoitti kai tietoisesti sanansa sille veljeksistä, joka ei puhunut enempää kuin täytyi, ehkä asiallisempien vastausten toivossa. Tyhjät tynnyrithän kolisivat eniten, niin kuin Vivian olisi sanonut. “Mitä varten te yleensä vaivaudutte hinaamaan tuollaista pikkutirppaa ympäriinsä? Sehän osaa hädin tuskin syödä itse!”
Kettu mietti hetken käsi poskella samalla tulta kohennellen. “Kyllä hää on yllättävän nokkela”, hän sanoi lopulta, “eikä pelkää sitten mitään. Kiltisti tuli mukaan kun pyydettiin, ei tarvinnut uhatakaan. Kumman nätti luonto on, vaikka on sellainen äiti.”
Eve rypisti kulmiaan. “Onhan Arielle ilkeä, mutta en silti oikein ymmärrä, mitä tarkoitat.”
“Ei se punapäinen korppu meitä kiinnosta”, huoahti Kaarne päätään pudistaen, “vaan typpänän oikea äiti. Se noita.”
“Jos tyttö on noita, eikö ole syytä olettaa, että ainakin jompikumpi hänen vanhemmistaan on samanlainen?”
“Ei sillä tavalla noita!”
Silloin Vivian äkkiä nosti päätään. Adrianna vetäytyi turhautuneena kauemmaksi. “Minä olen Bibiana Kuukoski”, pikkutyttö sanoi herttaisesti, “Arcangelo ja Desideria Kuukosken tytär.”
Kettu ja Kaarne vaihtoivat yhden pikaisen katseen ja nyökkäsivät.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin koko kylästä saapunut seurue istua kyhjötti tummanpunaisen leiritulen ympärillä. Karvalakkipäiset miehet ja naiset hääräsivät ympärillä: yksi nylki jänistä, toinen vuoli sytykkeitä ja kolmas sulatti kahden karkean taikasauvan avulla lunta pataan. Toisinaan he loivat ihmetteleviä katseita Markukseen ja muihin. Kaikki tuntuivat olevan kahden vaiheilla, mennäkö lähemmäs muukalaisia vai loikkiako karkuun kuin kaniinilauma. Markus tunsi olonsa vähintäänkin vaivautuneeksi tällaisessa syynissä, varsinkin, kun Haukaksi kutsuttu mies oli kieltänyt häntä enää kertomasta Grindelwald-vitsejä. Ne kuulemma hermostuttivat hänen heimoaan. Vivian istui polviensa päällä lumessa ja puuhasteli jotain apunaan paksu kaarnalohkare ja pikkuinen, tylsä puukko, jonka Kettu oli antanut hänelle viihdykkeeksi. Markus ihmetteli, miten joku yleensä saattoi olla noin rauhallinen.
Kohta heitä lähestyivät varmat ja reippaat askeleet; Kaarne tepasteli nuotion äärelle ja viskasi sylistään muutaman kuivan oksan tuleen. Sitten hän istahti rempseästi puupöllille Even viereen. “Mitä siu siis haluat tietää?” hän kysyi Eveltä.
“Kaiken”, vastasi tämä, “nuo kolme eivät tiedä mistään mitään. Ja minä puolestani kuulisin mielelläni, missä ne kaksi juoksevat.”
“Kaipa ne Mäyrää etsii”, Kaarne murahti ja kohautti hartioitaan, “tiedäthän. Jos joku putoaa jäärailoon, se voi elää siellä viikkokausia sulattamalla lunta. Ne pitää vieläkin toivoa yllä.”
“Mäyrä?” kysyi Markus, kun ei tiennyt, puhuttiinko eläimestä vai ihmisestä.
“Pää kiinni”, Eve tokaisi. Markus vaikeni suosiolla; Kaarneen käsivarret vaikuttivat paksummilta kuin hänen oma kaulansa. Oli paras olla ketkuilematta tytölle, joka istui sellaisen körilään vieressä.
Kaarne nyökkäsi leppoisasti, vaikka tunnelma oli kiristynyt entisestään. Markus vavahti äkkiä tuntiessaan jonkin koskettavan ohimennen kämmenensä sivua; Vivian oli jättänyt leikkinsä ja nojautunut maasta käsin penkkiin. Hän piteli kyynärvarttaan penkillä ja leukaansa sen varassa ja katseli tavanomaisen tyynenä, kohteliaan kiinnostuneena hulinaa ympärillään.
“Me ollaan atsuriliike”, Kaarne lopulta totesi. Hän lausui nimen sellaisella kunnioituksella, että Markus jo ihmetteli, mikseivät kaikki läsnäolijat langenneet polvilleen. “Ketun te jo tiedätte. Tuolla on Karhu, Lokki ja Piiskujänis”, hän osoitti ohimennen miehiä, jotka olivat kerääntyneet takaseinälle kuiskuttelemaan, “ja tytöt on Supi ja Hirvi. Haukka tuolla on meidän presidentti. Vaaleihin ei ole kamalasti aikaa, siksi hää on niin kärttyinen. Sitten on Mäyrä, mutta hää on ollut kateissa melkein kaksi viikkoa. Ei paljon toivoa enää.” Hän nojautui taaksepäin, kun Kettu heitti hänen polvilleen pienen turkispeitteen. “Meitä oli vähän aikaa sitten enemmän, mutta meitä on viime aikoina verotettu oikein olan takaa. Ansoja. Onnettomuuksia. Vain yhdellä on vielä kaikki sormet tallella - mutta Pika nyt onkin semmoinen vilukissa.”
“Ja mitähän atsuriliike sitten päätoimisesti tekee?” pisti Eve väliin lähinnä ohjatakseen luentoa oikeaan suuntaan.
Kaarne nosti ylväästi nenänsä pystyyn. “Me suojellaan sitä, mikä tässä maailmassa on vielä jäljellä hyvää”, hän täräytti.
“Mahtipontista, kovin mahtipontista”, huomautti ääni jostain kauempaa. Kaikki päät kääntyivät automaattisesti äänen suuntaan - Markuksen ehkä hieman hitaammin kuin muiden, sillä hän luuli tunnistaneensa äänen. Eikä hän voinut uskoa kuulemaansa. Hän joutui hieromaan silmiäänkin pari kertaa, ennen kuin käsitti näkymän todeksi. Siinä hän seisoi pörröisine peikonhiuksineen ja kaikkine viisine puseroineen ja hymyili, eikä Markus voinut enää kieltääkään.
“Dirk!”
Sen huudahtivat yhtaikaa Markus ja Eve. Viimeksi mainittu ponkaisi samassa jaloilleen, juoksi suoraan tulokkaiden luokse ja halasi Dirkiä tiukasti. Tämä sävähti ja nytkähti taaksepäin kuin olisi ollut lähdössä pakoon, mutta iski sitten päättäväisesti kantapäänsä hankeen. Hän hymyili tavanomaista kolkonpuoleista hymyään ja taputti toverillisesti Even selkää. MacKenzie tirskahti tahtomattaankin - seuraavaksi kuului vaimea tussahdus ja ähkäisy, kun Adrianna muksautti häntä varoittavasti kylkeen.
Riemukkaan jälleennäkemisen vielä kestäessä Dirkin niskan takaa ilmestyi näkyviin toinen pää. Tämä kuului vaaleapäiselle, hoikalle tytölle, joka katsahti Eveä tutkimattomasti ja harppasi sitten askeleen eteenpäin niin, että Markus saattoi erottaa hänen taivaansiniset silmänsä. Markus irvisti; hän saattoi vain kuvitella, mikä oli vienyt tytöltä tämän oikean käden. “Eva”, tämä lausahti muodollisesti ja kumarsi pienesti, melkein nyökäten.
Eve irrotti otteensa Dirkin hartioista ja loi toiseen katseen, johon sekoittui kiinnostusta ja ärsyyntymistä. “Kiisla.”
Markus ei ollut pysyä nahoissaan. Mitä ihmettä Dirk täällä toimitti? Hän paloi halusta pommittaa tätä kysymyksillä niin kauan, että tämä lopulta kyhjöttäisi voimattomana nurkassa. Hän halusi tietää mitä oli meneillään, eikä tahti, jonka mukaan asioita nyt paljastui, miellyttänyt häntä alkuunkaan.
Dirk kai huomasi hänet ja luki hänen ilmeensä, sillä tämä ehdotti pian: “Istutaanko puhumaan?”
“Atsuriliike”, Dirk aloitti, “koostuu kokonaisuudessaan omien heimojensa hylkiöistä. He ovat nähneet kaikkea perheväkivallasta suoranaisiin murhiin”, hän vilkaisi yhtä leirin kodista ja Haukkaa, joka säpsähti, “mutta kokeneet olevansa viattomia. Heidät on tavalla tai toisella häädetty kotoaan, ja ennen pitkää… no niin, heitä alkoi vaellella vuorilla niin paljon, että he pakostakin törmäsivät toisiinsa ja alkoivat muodostaa liittoja. Varsinaisen ‘atsuriliikkeen’ perusti Haukan nyttemmin edesmennyt veli.”
“Suojelemaan sitä, mikä tässä maailmassa on hyvää”, keskeytti Kaarne niin kuin olisi pelännyt, että Dirkiltä jäisi koko tarinan pointti kertomatta.
“Itse asiassa”, Dirk ynähti purevasti, “atsuriliikkeen pääasiallinen tarkoitus oli levittää yleistä suvaitsevuutta; että tytöllä saa olla vain yksi käsi ja poika saa tykätä toisesta pojasta sillä tavalla - sitä tavallista sateenkaari- ja antaa-kaikkien-kukkien-kukkia-tyyppistä liirumlaarumia - mutta jonkin ajan kuluttua he löysivät kutsumuksen: puoliveriset ja jästisyntyiset velhot, maailman epäreiluuden huippu.”
“Mintz on meidän kohteena”, jatkoi Kiisla, “koska sen tunkkaisempaa porukkaa ei löydä mistään maailmankolkasta. Me halutaan, että ne näyttää esimerkkiä muille!”
“Tämä tarkoittaa selkokielellä sitä, että Kiisla on katkera koska hänet itse karkotettiin juuri Mintzistä”, totesi Dirk tarkkasilmäisesti.
“Ole siu hiljaa!” Kiisla kivahti ja piilotti kasvonsa isoveljensä olkapäähän. Kettu taputti lohdullisesti hänen selkäänsä. Dirk ynähti myötätuntoisesti ennen kuin jatkoi kertomustaan.
“Atsurit ovat kaikki karkulaisia. Kenelläkään ei ole kotia tai siteitä; kaikki ovat kuin sisaruksia keskenään. Paitsi Kettu, Kaarne ja Kiisla - he ovat melkein läheisempiä. Jollei olisi Kettua ja Kaarnetta, tuskin olisi Kiislaakaan.”
“Miten niin?” kysyi Markus. Eve hänen vieressään pyöritteli silmiään, niin kuin tarina olisi ollut ikivanha.
Kiisla nyyhkäisi katkerana. “Miu en kelvannut pienenä Mintziin, ja ne lähetti miut vuorille kasvatettavaksi. Miua hoiti joku vanhus, jolla ei parempaakaan tekemistä ollut. Mutta kun miu olin kolme, miun veljet pelasti miut sieltä! Siitä lähtien ne on holhonneet miua väsymättä, vaikka miu olen kaikista nuorin, nuorempi kuin Mäyrä jopa. Ne ei jättäneet vaikka miu tein mitä ja vaikka Kotka vastusti, käski viemään miut takaisin.”
“Miksi sinä et kelvannut?” kysyi Markus. Häntä puistatti; oliko joku hänen kylänsä asukkaista ollut seitsemäntoista vuotta sitten kyllin julma hylätäkseen pikkutytön? Hän kävi mielessään läpi läheisiään. Ei varmasti kukaan hänen perheestään. Arielle Schäärgist taas olisi ottanut lapsen mieluummin kuin mitään muuta. Sokeaskit sen sijaan… No, heistähän ei koskaan tiennyt pintaa syvemmälle.
“En miu tiedä!” Kiisla kivahti. “Ehkä miu olen jonkun puoliverisen äpäräpentu ja häpeä koko kylälle! Mutta te olette nähneet ne kaikki - ne on pahoja!”
“Ne lähetti meidät siihen samaan koppiin kasvamaan”, Kettu murahti. “Ei olisi päästäneet ennen kuin miu olisin seitsemäntoista, ellei olisi karattu. Ei haluttu Kiislalle samaa.”
“Selvennys”, keskeytti Dirk taas, “meillä ei ole mitään henkilökohtaista hampaankolossa Mintziä vastaan. Tai kaikilla meistä. Mutta me tahdomme tehdä lopun kaikesta siitä ahdasmielisyydestä. Tiedätte, millaista siellä on - kumma kun eivät ole vielä polttaneet minun perhettäni roviolla siksi, että olemme muualta!”
“Eikä se noita yhtään auta asiaa”, tokaisi Kaarne.
“Eläs siu taas aloita siitä noidasta!” Kiisla tokaisi, ja Vivian melkein purskahti itkuun tajutessaan, että puhe oli hänen äidistään. Adrianna riensi rauhoittelemaan häntä italiaksi, mutta tuttu kieli tuntui vain pahentavan koti-ikävää.
“Atsuriliike ei katso hyvällä Kuukoskien tunkeutumista kylään. Ikään kuin he yrittäisivät ottaa sen valtaansa”, Dirk selvensi sillä välin, kun toiset tohisivat pikkutytön ympärillä, “se on epäilyttävää. Ja kun he vielä kannattavat samoja arvoja…” Pahaenteinen hiljaisuus. “Ette ehkä usko, mutta Mintziin kätkeytyy kaikkea salaperäistä, eikä sen välttämättä ole hyvä levitä ulkomaailmaan.”
“Räyhähenget, itsekseen liikkuvat esineet, munkkivelho”, oivalsi Adrianna äkkiä, ja Markus säpsähti kuullessaan omaa kotiaan hallinnoivan aaveen mainittavan.
“Niin”, Dirk sanoi ja näytti helpottuneelta. “Minä tiedän, mitä on meneillään, enkä pidä siitä alkuunkaan. Olen auttanut liikettä - se on ehkä ainut tapa.”
“Muuten”, sanoi Eve, joka oli suurimman osan aikaa kuunnellut hiljaa, “jollei meillä olisi Dirkiä, olisimme hyvin todennäköisesti jo kuolleita.” Markus jäykistyi paikalleen. Adrianna ja MacKenzie höristivät korviaan. Eve puolestaan näytti täysin tyyneltä, niin kuin olisi valmistautunut juomaan teetä. “Niin. Vasta Dirk onnistui vakuuttamaan kaikki. Ulkopuoliset ovat olleet useammin uhka kuin liittolaisia. Siksi käytäntö on, että ulkolaiset tapetaan.”
“Jos ne ei pysty osoittamaan arvoaan”, huomautti Haukka, joka ei myöskään ollut puhunut pitkään aikaan.
“Se on suurin piirtein sama asia!” Eve sähähti.
“Mutta hetkinen!” huudahti silloin Adrianna. “Miksi te sotkette tähän lapsen? Bibiana ei ymmärrä mitään äitinsä kieroiluista, tai isänsä, miten tahansa!”
“Sitä paitsi”, lisäsi Eve, “mies se tässä varsinainen pääpiru on.”
“Mistäs tiedät?”
“Minulla on lähteeni.”
“Sopimus”, Haukka kajautti äkkiä, kuin estääkseen alkavan väittelyn. “Me haluamme tehdä sen naisen… miehen kanssa sopimuksen.”
“Ei mutta nyt minulle riittää!” tokaisi MacKenzie äkkiarvaamatta englanniksi. “Nyt te saatte selittää minulle ihmisten kielellä, mistä on kyse!” Adrianna huokasi syvään ja kumartui tulkkaamaan koko keskustelun englanniksi.
-
“Esmeralda”, ääni kuiskasi, “oletko täällä?”
“Mene tiehesi”, Essy inahti, “minä olen arestissa.”
“Et taatusti ole”, sanoi ääni. “Heillä on muuta ajateltavaa.”
Essyn huone Schäärgistin talossa oli pimeänä. Essy itse makasi sängyllä turhautuneempana kuin ikinä. Hän olisi rynnännyt ulos saman tien, jolleivät opettajat olisi varmistaneet lukkoja taioilla. Niin olisi pitänyt tehdä vain äärimmäisessä hätätilanteessa - sehän soti ihmisoikeuksia vastaan - mutta molemmat olivat tehneet selväksi, etteivät halunneet joutua minkäänlaiseen kärhämään Pimennon kanssa. Essy pysyisi siellä, missä oli. Niin hän oli siis sulkeutunut huoneeseensa ja rääkännyt kitarasta riitaisia sointuja, kunnes korkea e-kieli oli jälleen räpsähtänyt poikki. Hän oli yrittänyt korjata sen taikasauvallaan, mutta kitarankielistä ei sitten millään saanut uudenveroisia korjausloitsulla. Kun vire ei vain ollut ottanut asettuakseen kohdalleen, Essy oli viimein luovuttanut ja lysähtänyt sängylle toivoen, että lisätietoja saataisiin mahdollisimman pian.
“Esmeralda?”
“Kukaan ei sano minua Esmeraldaksi!” Essy kivahti.
“Minä sanon.”
Silloin ovi raottui hitaasti. Lukko ei pannut vastaan - ei pienintäkään kalahdusta - ja saranat vain nitisivät hiukkasen. Aulasta tunkeutui Essyn turvalliseen pimeyteen yksi surkea valojuova, ja sen valossa hän erotti Danae Dimitrakopouloun syvänruskean hiuspilven. Tämä seisoi ovensuussa verhonaan paksu kaapu, jonka hihansuissa ja kauluksessa oli turkista. Hän ei varsinaisesti näyttänyt anteeksipyytävältä, enemmänkin siltä, että tungettelu oli hänen elämänsä suola.
“Mitä asiaa?”
“Tulin hakemaan sinut akatemialle. Justinianus ja Aristofanes ovat palanneet.”
“Ketkä niin?”
“Ariellen puoliso ja hänen veljensä.”
Essy vääntäytyi jaloilleen. Itse asiassa hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kahden maailmanmatkaajan paluu kylään vaikutti hänen elämäänsä, elleivät he sitten olleet nähneet Bibianaa matkalla, mutta jos se oli tarpeeksi merkittävää keskeyttämään hänen vankeustuomionsa, oli kai paras katsastaa, mistä oli kyse. Toisaalta lähteminen kuvotti. Arielle ja hänen vatsansa olivat epäilemättä siellä missä mieskin, eikä Essyä huvittanut tavata kumpaakaan. Mutta mitäpä hänellä oli menetettävänä?
Danae virnisti itsetietoisesti, ojensi Essylle kätensä ja puolittain ohjasi, puolittain raahasi hänet eteisaulaan. Siellä hän sai niskaansa Ariellen vanhan talviviitan, joka ei tämän nykyisessä tilassa tälle sopinut. Essyn oma viitta oli tiessään - Kalkaros oli kai ottanut sen mukaansa ihan piruillakseen. Essy melkein toivoi, että Pimento antaisi professorille potkut.
Matka akatemialle oli lyhyt ja yllättävän tuskaton. Kalkaros ei ollut sittenkään kironnut ovenkarmeja romahtamaan Essyn niskaan kun hän kulkisi ulos - tai kenties hän oli yrittänyt, mutta unohtanut, että Schäärgistin ovenkarmit olivat umpikiveä - eikä hän lopultakaan tuntenut kaipaavansa takaisin suojaisaan kamariinsa. Loppumatkasta hän huomasi juoksevansa, jättävänsä rauhallisesti käveleksivän Danaen kauaksi taakseen. Hän tempaisi akatemiarakennuksen oven auki käsittämättömän hengästyneenä, posket punaisina ja selkä mutkalla pelkästä rasituksesta.
Koko pitkä huone kihisi tyrmistyneistä mintziläisistä. He olivat siellä kaikki, tai ainakin yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttia heistä; Markusta ja Dirkiä ei sentään näkynyt. Lisäksi siellä täällä vipelsi jokunen kokouksen osanottaja - he yrittivät parhaansa mukaan pelastaa tavaroitaan rymisteleviltä aikuisilta. Essy huokasi syvään ja survoi itsensä kyynärpäätaktiikalla väkijoukon sekaan.
Veljekset Schäärgist verenpunaisine hiuspehkoineen seisoivat opettajankorokkeella liitutaulun edessä. Toinen puristi puolityhjää liitupakettia kourassaan, toinen huitoi kiivaasti käsillään ja selitti jotain hyvin paksulla sveitsinmurteella. Essy runnoi itsensä lähemmäksi kuullakseen, mistä oli kyse - sitä päätöstä hän tosin katui saman tien, sillä Arielle Schäärgist istui kaikkine mahoineen korokkeen reunalla ja näytti happamelta. Välillä hän kurottautui vaihtamaan sanasen miehistä huitovaisemman kanssa; tämä oli kai hänen puolisonsa.
“Oletko varma?” Essy kuuli naisen kysyvän.
“Vuorenvarma”, vastasi Justinianus.
“Sitten meidän täytyy kertoa muille.”
“Kerro heille, Aristofanes.”
Veljeksistä pitempi rykäisi, rykäisi toisen kerran ja kolmannenkin, ennen kuin viimeinenkin hölöttävä mintziläinen saatiin vaikenemaan. Sitten hän painoi arvokkaasti sormenpäänsä yhteen. “Arvon toverit”, hän lausui mahtipontisesti, “me olemme palanneet kaukaa. Olemme oppineet matkallamme paljon, ja osa saamastamme tiedosta tuottaa meille suurempaa tuskaa kuin arvaattekaan.” Hän veti syvään henkeä; Essyn mielessä käväisi, että kylä oli joutumassa maantiejyrän alle. Mutta ei: “Vaikuttaa siltä, että me olemme koko tämän ajan hoivanneet kylässämme puoliveristä.”
Sellaista äläkkää Essy ei ollut vielä ikänään nähnyt. Pelkästään kuullessaan sanan “puoliverinen” mintziläiset kavahtivat kannoilleen, alkoivat äänekkäästi karjua vastalauseita, ehdotuksia puoliverisen kohtaloksi tai aivan karjumisen vuoksi ja tömistelivät lattiaa niin, että seinähirret hädin tuskin pysyivät liitoksissaan. Kuului sanaharkkaa, kiljahtelua - riitelyä! Ikään kuin nämä yllättävät uutiset ulkomaailmasta olisi tuonut jonkinlainen riidankylväjä. Jossain kuulosti orastavan kunnon nyrkkitappelukin.
“Ahdasmielisyys” oli aiemmin juolahtanut ensimmäisenä Essyn mieleen; nyt sen paikan sai viedä “vaino”. Ilmeisesti puoliverisen luikkiminen heidän ylimmän luottamuksensa piiriin oli sellainen petos, että sen edestä oli soveliasta joutua giljotiiniin saakka. Essy tunsi hiljaista sääliä tuota onnetonta kohtaan, yritti etsiä katseellaan yksiä kasvoja, jotka eivät olisi ilmentäneet vihaa vaan kauhua… mutta ainoa muista poikkeava ilme kuului Danae Dimitrakopouloulle, joka seisoksi ovensuussa ja seurasi tapahtumia kohtelias hymynkare huulillaan.
“Arvon toverit”, kajautti Aristofanes Schäärgist vielä kerran, “millä hinnalla hyvänsä: meidän täytyy löytää Vivian Schäärgist!”
Essyn silmissä pimeni.
-
Krääh, kerkeänkö vielä?
Mitämitä, enää kaksi lukua? Saaaaaad...... Niin surullista. Tätä on ollut niin ilo lukea. Olen pitänyt jopa enemmän kuin Kasvottomista, joka oli huippu myös.
Kröh, juu. Edellisessä luvussa tosiaan seliteltiin asioita vaikka miten paljon, mutta nyt sain minäki jotain tolkkua asioihin. Ymmärsin tiettyjä juttuja paremmin jne.
Enempää en nyt laita, mutta pahoittelen kommentin viivästyneisyyttä.
-
Mj; Kiitos kun jaksat aina kommentoida meikäläistä. Olisin kyllä tosi hilpeä, jos joku muukin hahmon tehneistä välillä pistäytyisi tarkistamassa tilanteen (hint, hint), mutta sinä pidät meikäläisen pinnalla tässä. Itse asiassa on suunniteltuna vielä seitsemän(kö? - pitää tarkistaa) lukua. Olettaen tietysti, että minä pääsen ikinä eteenpäin neljästätoista ja puolesta.
Tämä oli taas niitä outoja lukuja. Mintziläiset ovat kummia, Markuksen isä tekee visiitin ja Seve on epäseve. Toisaalta tämä on taas kerran alkusoittoa tilanteelle jonka kirjoittamista odotin innolla. Mesmerin idea hukkui johonkin. O____o Anyway. Ja kommentoikaa nyt hyvät kansalaiset ihan tosissaan. Tarvitsen palautettanne.
11.
Valkoisten kapina
“Esmeralda! Älä nyt viitsi! Avaa silmät!”
“Gib uf! Si hört gar nix!”
“Was wisst du darüber? Sei still.”
“I säge nur was war isch!”
Tällä kertaa herääminen oli hidas ja vastahakoinen. Jokin osa Essystä olisi halunnut jättää kuulemansa kutsut huomiotta ja vaipua takaisin unenkaltaiseen horteeseensa, todellisuutta pakoon. Ensimmäistä kertaa häntä ei huvittanut herätä ja nähdä, mikä ulkopuolella odotti. Muisto hälisevistä mintziläisistä riitti hyvin.
“Esmeralda!”
Sitten hän tunnisti toisen äänistä. Hän ei edes hallinnut reaktiotaan; silmät rävähtivät itsestään auki vain nähdäkseen Mesmer Schwarzin turhautuneen ilmeen. Tämä kyyristeli Essyn yläpuolella sauvakäsi puoliksi koholla, hiukset sekaisina ja märkinä roikkuen, kuin hän olisi tullut suoraan ulkoa. Kun Essy sai tarkennettua katseensa, hän erotti korkeuksissa Danaen kasvot. Taustahäly ei ollut muuttunut; tuskin kukaan muu oli edes huomannut hänen pyörtymistään.
“Sanopas se nimi vielä kerran ja kuole”, Essy ähkäisi. Mesmer nytkähti ensiksi taaksepäin ja hänen silmänsä laajenivat; sitten hän taas virnisti ylenkatseelliseen tapaansa.
“Onko hän hereillä?” Danae vaihtoi samassa englantiin.
“Ja murhaavassa mielentilassa”, valisti Mesmer.
“Ole sinä vaiti ja hae jotain syötävää”, Danae komensi, tyrkkäsi Mesmerin syrjään ja kumartui Essyn ylle. Essy irvisti jonkinlaisesta vastentahtoisesta väsymyksestä noustessaan istumaan - ja Danae painoi hänet saman tien hartioistaan seinää vasten. Hän teki sen itsetietoisesti, ylpeästi, muttei oikeastaan vihamielisesti. Se tavallaan riitti pitämään Essyn temperamentin aisoissa.
“Milläs minä nyt ruuaksi muutun?” Mesmer mutisi.
“Ei ole minun ongelmani”, sanoi Danae ja kohautti olkapäitään. “Siirrä hunajapurkki kotoa. Kunhan keksit jotain.” Mesmer vastusteli, mutta Danaella tuntui olevan yliote häneen; pari mutistua vastalausetta, jotka tyttö jätti kylmästi huomiotta, ja sitten hän olikin poissa.
“Sinä pysyt siinä”, Danae tokaisi.
“En ollut lähdössäkään”, mumisi Essy vastaan. Ohimoita kivisti niin kuin hänen päänsä olisi isketty ruuvipenkkiin, ja sisäinen ääni kutsui häntä kaiken aikaa takaisin vapauttavaan pimeyteen. Hän joutui suorastaan taistelemaan, jotta hänen vajoava tietoisuutensa olisi pysynyt pinnalla. Ehei, hän ei olisi pikku hetkeen menossa minnekään!
“Hyvä. Haluat ehkä kuulla, mitä he puhuvat.”
Vasta nyt Essy ymmärsi kiinnittää huomionsa mintziläisten järjestämään metakkaan. He eivät olleet rauhoittuneet sitten alkuunkaan - päinvastoin, meteli oli vain yltynyt! Yleinen vihamielisyys oli niin voimakasta, että sen saattoi suorastaan maistaa kitkeränä ilmassa. Vaikutti siltä, että tilanne oli kerta kaikkiaan riistäytynyt käsistä.
“Mistä on kyse?” Essy supatti - tai metelin vuoksi pikemminkin kailotti - Danaelle, kun ei ollut varma, kuinka kauan oli ollut tajuttomana.
“He yrittävät päättää, mitä tekisivät”, Danae kuiskasi vastaan. Hän tuijotti huolestuneena opettajankorokkeelle päin; siellä muuan Sokeaskin suvun aliedustetuista miehistä selitti, miksi heidän olisi ollut viisainta jäädä sinne, missä he olivat, ja odottaa, että heidän etsintänsä kohde palaisi takaisin omia aikojaan. Essy pudisti tiukasti päätään siitä huolimatta, että se sai aikaan viiltävän kivunväläyksen hänen takaraivossaan.
Väkijoukossa kuhistiin hetken aikaa. Sitten lavalla seisovan Sokeaskin syrjäytti yksi Schwarzin perheen mustatukkaisista - jos Essy oikein muisti, mies oli isänsä puolelta kohtalaisen läheistä sukua Markukselle, serkku tai pikkuserkku ehkä. “Kyllä me kaikki tiedämme, mistä tässä on kyse!” hän huudahti, ja melutaso salissa laski lievästi, kun kyläläiset pohtivat hänen sanojaan. “Ne toiset tuolla vuorilla, ne tämän takana ovat!”
Essy valpastui. “Ne toiset” tuntui viittaavan johonkin aivan muuhun kuin vanhan kansan tarinaan vuorten aaveista. Saman tien kaksi ajatusta lukkiutui yhteen hänen päässään: henget ja ne vuoristosissit, joista hän oli aiemmin lähinnä vitsaillut. Hän räpytteli typertyneenä silmiään - sehän oli ollut pelkkä heitto!
“Ei lasten kuullen!” Arielle Schäärgist elämöi. Hänet jätettiin kylmästi huomiotta.
Ilmeisesti kuitenkin hyvin osuva heitto, Essy totesi itsekseen. Jotkut Mintzin nuorison edustajista korottivat äänensä vastalauseeseen: heille ei ollut kerrottu mitään “niistä toisista”! Essyn mielestä kaikki kävi jotenkin järkeen. Jos Mintzin asukkaat olivat tietoisia jostakin, joka edes mahdollisesti uhkasi heidän turvallisuuttaan, oli pelkästään odotettavissa, että he peittivät sen lapsiltaan kertomalla satuja. Niin asia jätettiin huomiotta. Kukaan ei vaivautunut tutkimaan sitä. Se oli mintziläisille refleksi. Kieltäminen.
“Mitä sitten ehdottaisit?” loilotti joku Schäärgistin seurueen keskeltä. “Ratsiaa vuorille?”
Mies korokkeella hymyili kylmästi. “Aivan niin.”
Jotenkin Essy osasi odottaa yleisön reaktiota. Yhtä ainutta vastustavaa lausetta ei kuulunut, korkeintaan tarkentavia kysymyksiä! Haluttiin tietää, mistä “ne toiset” löydettäisiin, miten heidät saataisiin yllätettyä, kun heillä oli niin paljon taikuutta hallussaan, ketkä lähtisivät matkalle, millä tavalla pitäisi varustautua! Jostakin syystä Essy tunsi kannattavansa ajatusta. “Ne toiset”, keitä olivatkaan, olivat vieneet Bibianan - ja päällimmäisenä hänen mielessään oli nyt ajatus lapsen hakemisesta takaisin.
Nyt korokkeelle kapusi tummatukkainen, pitkä mies, jolla oli juhlallinen, sininen virkakaapu yllään. Puku ei ollut tuttu, mutta paksuista viiksistä Essy tunnisti Waldo Schwarzin, Markuksen isän ja kylän poliisipäällikön. Tämä rykäisi äänekkäästi ja tyrkkäsi kanssapuhujansa vaivihkaa syrjemmälle. Mintziläiset mutisivat närkästyneinä, mutta vaikenivat kuitenkin.
“Kaikki seitsemäätoista vuotta nuoremmat jäävät tänne”, Schwarz ilmoitti. “Joka perheestä jääköön yksi aikuinen huolehtimaan heistä. Muut ovat vapaita seuraamaan meitä ylös - ja me teemme, mitä meidän täytyy.”
Danae sähähti omalla kielellään jotain, jonka äänensävystä tunnisti painokelvottomaksi. Essy hätkähti, väänsi selkänsä irti seinästä ja kumartui tämän puoleen.
“Mitä nyt?”
“Meillä on iso ongelma”, Danae urahti ja peitti silmänsä kämmenellään.
“Mutta he hakevat lopultakin Bibianan takaisin!” Essy muistutti näreästi. Olisi pitänyt olla tyytyväinen! Hän oli lopulta saanut tahtonsa läpi, tytön ei tarvitsisi paleltua itsekseen jossain kaukana kaikesta.
Danae katsoi takaisin silmät tummina kiukusta, ja ehkä huolestakin. “Ja mitähän kuvittelet heidän tekevän, kun he löytävät hänet?”
Lause jäi leijumaan ilmaan, kun mintziläiset alkoivat kiivaasti organisoida ryöstöretkeään. Kaiveltiin taikasauvoja viittojen kätköistä, järjesteltiin pikkulapsia ryhmiin vastahakoisten lapsenvahtien silmien alle. Taikasauvan puutteessa tempaistiin välillä esille lumilapio tai harava. Silmittömän raivon tuoksu ilmassa tiheni entisestään - alkoi tuntua, ettei vihalle ollut enää syytä, että se oli vain vuosisatojen aikana kertynyttä patoutumaa, joka nyt purkautui edes piittaamatta kohteestaan. Toiset kirosivat Kuukosken perheen, joka oli tuonut ulkopuoliset kylään, toiset taas pikku Bibianan itsensä. T.O.S.I-kokouksen osanottajat oli sentään unohdettu, sillä viimeisetkin heistä olivat viimein ottaneet vaarin Danaen äänettömistä vihjeistä ja paenneet rakennuksesta odottamaan parempaa hetkeä. Ainoina ulkopuolisina akatemialla pysyttelivät Essy, joka ei pystynyt liikkumaan vapinaltaan, ja Danae, joka ei ilmeisesti ollut aikeissa lähteä minnekään muuten kuin jalat edellä. Opettajankorokekin tyhjeni, kun Schwarz pakotti seurueensa alas lattiatasoon joukkoja järjestelemään.
Essy tunsi lamaantuvansa, niin kuin myrkky olisi levinnyt hitaasti sormenpäistä sydäntä kohti. Hitaasti raivoon sekoittui toinenkin haju. Toivottomuus.
Sitten, äkkiä, alkoi kuulua ryminää ja kaatuilevien mintziläisten elämöintiä. Oven suunnasta lenteli ilmaan hattuja, takkeja ja kirkkaankeltaisia kipinöitä, kun tulijat - kaksi kappaletta - raivasivat tietään kohti salin takaseinää ja liitutaulua. Essykin unohti hetkeksi kaiken heikkoutensa ja nousi seinään tukeutuen ylös nähdäkseen, mistä päin tuuli. Danae siristeli silmiään lähinnä epäuskoisena. Sitten hän puristi luomensa umpeen kuin sanoakseen: “Nyt tuli ruumiita.”
“Maldini!” Matala ääni erottui mintziläisten hurmeen kiristämien kiljaisujen joukosta kuin alppitorven töräys vuorenrinteellä - professori Kalkaros! “Mitä sinä toimitat täällä?”
“Olen vihainen!” Essy täräytti takaisin.
“Ala sitten vaihtaa olemusta ja kiireellä!” Kalkaros varoitti. Essy ehti juuri ja juuri nähdä hänen kätensä kohoavan mintziläisten päiden ylle, kun hän osoitti taikasauvallaan ulko-ovea. Essy puisti päätään edes muistamatta päänsärkyään. Vieressä Danae hiveli mietteliäästi taikasauvaansa etsien loitsua, jolla tämän kaiken voisi lopettaa.
“Maldini!” huusi Kalkaros uudestaan. “Sinulla on viisi minuuttia aikaa hankkiutua takaisin kartanolle, ennen kuin tyhjennän Rohkelikon pistesaldon koko lukuvuodelta, onko selvä!?”
“Minä…” Essy aloitti. Hetken hän pyörähteli kahden vaiheilla - pelastaako tilanne tupamestaruuden kannalta vai Bibianan kannalta? Oppilaat, joiden kanssa hän joutuisi elämään vielä puolitoista vuotta, vaiko pikkutyttö, jonka elämästä hän viis veisaisi muutaman päivän kuluttua? Merkityssuhteet alkoivat haipua, muuttaa suuntaa.
Sitten arpea Essyn kämmenselässä vihlaisi - “Minun täytyy pitää suuni kiinni” - ja samassa hän näki edessään Dolores Pimennon kasvot yhtä elävinä, kuin tämä olisi seissyt samassa huoneessa koko rupikonnamaisessa olemuksessaan.
Hän ei välittänyt Tylypahkasta enää.
Essy puristi kätensä nyrkkiin, ja pari kyyneltä pusertui hänen silmänurkistaan. Hän ei menisi minnekään.
Tällä välin molemmat Tylypahkan professorit olivat tyrkkineet tieltään kylliksi mintziläisiä ja kavunneet liitutaulun eteen. Verso, lyhyt kun oli, pomppasi opettajanpöydälle. Kalkaros pölähti aivan korokkeen reunalle runsaassa, mustassa kaavussaan ja onnistui muistuttamaan niin elävästi ankeuttajaa, että lähimmät mintziläiset loikkivat vaistonvaraisesti kauemmaksi. Essy painautui muuatta pystyhirttä vasten ja yritti näyttää niin huomaamattomalta kuin suinkin. Kalkaros suorastaan ärisi.
“Mikä hyvänsä tämän äläkän takana onkin”, aloitti Kalkaros englanniksi ja näytti arvuuttelevan, oliko kiistakapulana koira vai paistettu kalkkuna, “se, mitä te juuri nyt teette, vaarantaa oppilaidemme turvallisuuden. Sitä me emme salli!” Opettajan ikirasvaiset hiukset leyhähtivät, kun hän käänsi päätään, kiepsahti ympäri ja harppoi opettajanpöydän taakse.
“Olkaa ymmärtäväisiä”, yritti Verso, jolla tuntui olevan jonkinlainen käsitys kiistan luonteesta, “asiat voidaan ratkaista toisellakin tavalla! Tyttö voidaan hakea takaisin rauhanomaisesti ja…”
“Ja me voimme hyvin jättää rauhaan puoliveriset sekä jästisyntyiset velhot, joille Sveitsin taikaministeriö takasi täydet ihmisoikeudet vuonna 1890, sivumennen sanoen viimeisenä Euroopan maana”, Kalkaros lisäsi kylmästi.
“Severus, sinä yllytät heitä”, Verso tokaisi.
“Tiedän. Minua vain sapettaa”, sanoi Kalkaros ja nyhti yllättävän tyynesti viittansa kaulusta leukansa peitoksi. Verso pudisti toivottomana päätään.
“Nämä nuoret”, hän viittoi, “ovat meidän tulevaisuutemme, teidän tulevia hallinnoijianne, meidän yhteiskuntamme kulmakiviä - joten millaista esimerkkiä me tahdomme heille näyttää? Haluammeko me, että he pitävät meitä vanhoina käpyinä, joille ajatus pienimmästäkin muutoksesta merkitsee kuolemantuomiota? Ja ennen kaikkea: haluammeko heidän kasvavan samanlaisiksi?” Tämä synnytti lähinnä seisovien joukossa vaitonaisuuden hetken, mutinaa, jonka luonteesta Essy ei ottanut selvää. Danae, joka oli lähempänä, kuitenkin puristi pakonomaisesti paksua kaulahuiviaan huomaamatta edes, että paksu tukko hänen hiuksiaan oli kiertynyt sen ympärille.
Waldo Schwarz nousi ylös taluttaen käsipuolessaan hurmaavaa Schäärgist-vaimoaan Sofiaa. Hän kallisti päätään katsoessaan professori Versoa, silmäili tätä melkeinpä hellästi ja vei kätensä sille rintataskulle, jossa säilytti taikasauvaansa. “He ei voi ymmärtää sanaakaan”, hän sanoi sametinpehmeällä äänellä kömpelöksi englanniksi, “tuo on hyödytöntä.”
“Siinä tapauksessa te voitte epäilemättä toimia tulkkina”, pisti Kalkaros tietäväisellä nenä-äänellä.
Schwarz ei menettänyt itsehillintäänsä, vaikka Kalkaroksen ääni suorastaan tihkui sarkasmia. “Jospa me aloittaa sillä”, hän sanoi, “että te ojentaa minulle taikasauvanne. Te molemmat.”
“Syystä että?” sanoi Kalkaros.
“Syystä että me sulkee teidät arestiin. Te vaarantaa kylähengen kapinoitsijan puheilla. Olkaa ystävällisiä ja luovuttakaa sauvanne.”
Kalkaros katsoi Schwarzia pitkään, näytti harkitsevan. Hänen silmänsä vaihtoivat ilmettä tiuhaan tahtiin. Muutaman sekunnin Essy ehti jo luulla, että tämä hyväksyisi tarjouksen, tottelisi kauniisti kuin ensiluokkalainen puuskupuhtyttö. Mutta sitten professori Kalkaros lausui jotakin niin ennenkuulumatonta, että pelkkä sanavalinta oli suistaa Essyltä jalat alta:
“Älä - unta - näe.”
“Hyvä on.” Schwarzin ilme oli melkeinpä murheellinen. Sitten hän veti esiin taikasauvansa. “Accio Zuuberstab!”
Mutta Kalkaros oli valmiina. “Antaa mennä, Pomona!” hän huudahti, ja tarkalleen samaan aikaan hän ja professori Verso iskivät sauvansa tanaan. Verso huusi jotain sensuuntaista, että tekisi mitä tahansa oppilaita suojellakseen, Kalkaros mainitsi jotain Dumbledoresta, mutta mikä tärkeintä, he ärjäisivät yhteen ääneen: “Karkotaseet!”
Waldo Schwarzin käsi irtosi vaimon käsipuolesta, kun hän lensi komeassa kaaressa vastapäiseen seinään.
Mutta seuraava Schwarz odotti jo tilaisuutta seivästää Kalkaros. Tämä hyppäsi eteenpäin, kun Kalkaros väisti näppärästi tähdätyn kirouksen ja tähtäsi takaisin karjuen: “Keholeijus!” Onneton uhri kohosi korkealle lattian yläpuolelle, keikahti ylösalaisin ja menetti itsekontrollinsa silkasta hämmästyksestä. Sauva kolahti lattiaan. Samaan aikaan joukko äkämystyneitä Schäärgistejä lakosi Verson estokirousten edessä.
Tässä vaiheessa Essyn lihasten hallinta palautui, ja hänkin tempasi taikasauvansa viitanlaskoksista. Kalkaros ja Verso eivät koskaan olisi menneet näin pitkälle toimissaan, elleivät olisi käsittäneet, että kyse oli jostain todella pahasta - kuin kuolonsyöjäliike olisi syntynyt uudelleen Sveitsin syrjäseuduille ja pitänyt siellä yllä pientä, julmaa oligarkiaansa. Koko kylä oli yksi huutava vääryys! Essy ehti tainnuttaa yhden epäonnisen mintziläisen, ennen kuin hänen hartiaansa tartuttiin kovakouraisesti. Hän oli vähällä räjäyttää Danaen pään irti.
“Kuuntele, kuuntele, Esmeralda!” kreikkalainen kimitti. “Heitä on kaksi, heistä ei ole vastusta kaikille. He voittavat sinulle aikaa - mene kun vielä pystyt!”
“Lakkaa olemasta noin pahuksen järkevä!” Essy älähti.
“Ala painua!”
Ja Essy juoksi. Hän koikkelehti mennessään ties kuinka monen mintziläisen yli - osa oli tajuttomia saatuaan harhaan osuneen kirouksen päälleen, osa taas tappeli maan tasalla, epäilemättä silkkaa juopumustaan - töni seinää vasten koko Monnhuus-akatemian kuudennen vuosikurssin ja ryntäsi ovelle. Hän ehti juuri ja juuri pamauttaa tajun kankaalle nuorelta Sokeaskilta, joka esti häntä, ja kaataa tämän suoraan Sokeaskin vanhantädin syliin, ja sitten hän oli ulkona. Ovi pamahti kiinni hänen perässään, ja päätellen siitä, miten seinät pullistelivat sisäpuolelta, ketään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mihin hän oli juossut. Hän veti Ariellen talviviitan hupun korvilleen, puristi tiukemmin taikasauvaansa ja kompuroi eteenpäin.
Ikäväkseen hän ehti kulkea noin kolme metriä, ennen kuin törmäsi oikopäätä Mesmer Schwarzin rintaan. Hän hyppäsi vaistomaisesti ainakin kaksi pitkää harppausta taaksepäin ennen kuin jäi paikalleen haukkomaan henkeään. Tauko tuli tarpeeseen, se oli pakko myöntää. Mesmerillä oli käsissään kulhollinen kotitekoista suklaata, johon upotetut minttukiteet räjähtelivät suussa.
“Mitä siellä tapahtuu?” tämä tiukkasi.
“Pahoja, pahoja asioita”, Essy kuittasi nopeasti, “täytyy kiirehtiä!”
“Mitä? Mihin sinä olet menossa? Sinun suklaasi…” Mesmer oli enemmän kuin ymmällään, vaihteeksi unohtanut kaiken yliolkaisuutensa.
“Sinne mihin täytyy!”
Essyn kädet jähmettyivät puolimatkassa kohti taivasta. Hitto, eihän hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli lähdössä! Schäärgistin talo ei tullut kysymykseen, kotihenget kavaltaisivat hänet tuossa tuokiossa, ja matka kylästä alas oli liian pitkä tehtäväksi silloin, kun taustajoukkoja tarvittiin heti. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät siis… “Ne toiset.”
“Mistä sinä yleensä puhut?” Mesmer vänkäsi hiven tavanomaista ylenkatsetta äänessään. “Selitä äläkä vain kailota kuin päätön!”
Essy ravisti lumipuuterin olkapäiltään. “Mesmer, minä inhoan sinua ja niin edelleen, mutta tämä on tärkeää. Sinun pitää ilmiintyä vuoren juurelle, etsiä lennätin ja ilmoittaa reht- jollekin, että täällä on helvetti irti. Tämä kylä tarvitsee apua!”
“Hetkinen. Mitä sinä aiot tehdä?”
“Minä etsin Bibianan!” Tämän sanoessaan Essy juoksi jo kaukana. Hänen jalkansa pöllyttivät lunta mahtavaksi sumupilveksi, ja hän tunsi juoksevansa keskellä suunnatonta, jäätävää pensaspaloa. Taikasauvaa hän puristi yhä kaikin voimin - siitä riippuisi nyt hänen elämänsä. Alkoi olla iltapäivä. Ehkä hän löytäisi etsimänsä ennen iltaa.
Mesmerin ääni kuului jostakin kaukaa, toisesta maailmasta, kylästä, kun Essy painoi jo täyttä kaasua kohti vuorenhuippua. “Mutta Esmeralda!” se pauhasi. “Eihän Hopeahampaalla voi ilmiintyä!” Sitten, kun vastausta ei kuulunut: “Esmeralda!” Ja vielä: “ESMERALDA!”
Ääni kaikui yksinään vuorenseinämistä, ja sekin hukkui pian akatemiarakennuksesta kantautuvaan rytinään.
Essy pysähtyi vasta kaukana kylän yläpuolella, kun hänen uskolliset jalkansa vihdoin tekivät lakon ja lakkasivat kantamasta. Hän soi niille tauon; olivathan ne sentään tehneet kaikkensa ja kestäneet pitkälle, vaikkei Essy ollut aina kohdellut niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Nilkkoja kivisti, kengät tuntuivat hiertäneen ihoa ja lihaa luuhun saakka. Keuhkot olivat tulessa. Jos Essy ei tämän jälkeen kärsisi astmasta, hän joutuisi ehkä liittymään kirkkoon ihmeen varjolla. Polvet olivat vetelät ja jalat tuntuivat turvonneen. Hän lysähti rintaansa painaen lumeen. Sydämenlyönnit tuntuivat koko kehossa, ja Essy tärähteli kauttaaltaan niiden tahtiin. Hän yritti hengittää syvään niin kuin isä oli opettanut aina joogatunneilta palattuaan, pallea sisään ja uloshengitys keuhkojen pohjia myöten, jotta olisi rauhoittunut. Pian häntä alkoi kuitenkin huimata - hän hengitti liian nopeasti. Oli pakko painaa pää polviin.
Vasta vähitellen laukkaava sydän alkoi osoittaa tyyntymisen merkkejä.
Seuraava ongelma: missä hän nyt oli? Essyllä ei ollut aavistustakaan, kauanko hän oli juossut. Se oli tuntunut ikuisuudelta, mutta toisaalta hän oli kivunnut ylämäkeen koko ajan ohenevassa ilmassa. Joka suunnassa näytti samalta. Lohkareita, lunta, liukkaita, jäisiä penkereitä, ei polkua missään. Hän oli ilmeisesti kulkenut jonkin verran sivuun kylää suojaavasta kielekkeestä. Missä ilmansuunnassa se oli? Idässä ehkä. Jos hän siis oli vuoren itärinteellä…
Hetkinen. Ilmansuunnista ei ollut apua, jollei hän tiennyt, minne ylipäätään oli menossa.
Turhaan Essy etsiskeli ympäriltään pikkuisia jalanjälkiä; hanki oli koskematon ja heijasti sitä paitsi aurinkoa niin voimakkaasti, että näkökentän reunamilla alkoi hyppiä pieniä, sateenkaarenvärisiä pisteitä. Tai saattoihan se tietysti johtua vuoristotaudistakin. Tosiasia oli kuitenkin, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mihin suuntaan hän oli matkalla.
Pieni epätoivon terä välkähti jossakin hänen sydämensä tuntumassa; tähänkö matka nyt jäisi? Hän oli sentään yrittänyt - paljon - rikkonut luultavasti ainakin kolmea alaikäisten velhojen taikuudenkäytön säädöstä, mikä ei tietysti vaikuttaisi mihinkään, koska Sveitsi ei ollut kansainvälisen noitaneuvoston jäsen, ja hankkinut itselleen hyvin todennäköisen porttikiellon Mintzin kylään. Sepä olikin sen arvoista.
Mutta luovuttaa ei saanut! Essy tajusi sen yllättäen. Ensimmäistä kertaa Tonyn jälkeen hänen elämällään oli jotain muutakin merkitystä kuin pojan vanha kitara, josta hän ei mitenkään saanut ulos siedettävän kuuloisia sointuja. Hän saattoi olla sekava, käyttäytyä kuin vieras ja kärsiä kroonisesta vuoristotaudista, mutta Bibiana oli auttanut häntä kömpimään sen kaiken yli. Oli pakko yrittää.
“Bibiana!” hän huusi kokeeksi. Muutamaa sekuntia myöhemmin kaiku vastasi jostain kaukaa, sieltä, missä viereinen huippu kajasteli kirkasta taivasta vasten. “BIBIANA!”
Ylhäällä oli aavistamattoman lämmintä. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta, ja vitivalkoinen lumi heijasti sen jokaisen säteen takaisin. Harmillisen suuri osa niistä imeytyi Essyn ruumiiseen. Kun kaiku vielä lopetteli puheenvuoroaan, hikikarpalot alkoivat hiljakseen norua hänen kasvojaan pitkin. Hän huokasi syvään, veti lakin päästään ja aukaisi viittansa kauluksen. Nyt oli helpompi hengittää. Hän kutsui Bibianaa vielä kerran.
Tällä kertaa vastasi kaiku - ja vaimea jyrähdys kaukaa ylhäältä.
-
Yes yes, hear again. Mikä pakkomielle mulla oikein on jättää kommentointi näin viimetinkaan? Omituista.
Seitsemän lukua vielä? Hyvä, olen siis lukenut jossain kohtaa erittäin väärin. Sellaistakin sattuu aina välillä, varsinkin kun ajatukset ovat jossain muualla.
Mutta edellisessä luvussa oli ainakin äksöniä! Suloinen pikku vuoristokylä paljastuuki rasistiseksi pieneksi vuoristokyläksi, ja pääpiruna on itse yhden päähenkilön isä. En kyllä olisi uskonut, että Waldon on niin ilkeä hemmo. Mutta perhettään ei voi valita, joten mitä sille sitten voisi tehdä?
Kalkaros sai minut nauramaan. Erittäin hilpeä tyyppi.
-
Mj, kiitos taas kommentista. En sanoisi, että Waldo on varsinaisesti pääpahis. Se nyt vain ylimmäisenä kurinpitäjänä heijastaa kylän yleistä mielipidettä.
Noniin, tässä luvussa tapahtuu sitten taas jotain. Tapaamme uuden henkilön (TAAS yhden), kärsimme sanoinkuvaamattomia tuskia ja teemme läpimurtoja. Olkaapa hyvät!
12.
Valkoisessa helvetissä
Jyrinää.
Pakonomainen ärjäisy, jota ei voinut päästää mikään inhimillinen olento, ja kirkunaa kuin kallio itse olisi antanut periksi.
“Onko tuo ukkonen?” MacKenzie kysyi.
Ääni sai koko atsuriliikkeen leirin kavahtamaan pystyyn. Kiisla kaapaisi saman tien laukkunsa rintaansa vasten ja alkoi kääriä turkispeitettään rullalle. Joku vanhemmista miehistä sammutti tulen ja veti kasaan lähimmän teltan. Viereisestä kömpi esille Haukka, joka alkoi kiireesti osoitella ihmisiä ja komennella matalalla äänellä. Toiset vetivät kukin palttoonsa kätköistä kaksi taikasauvaa ja alkoivat niillä viuhtoen pakata leiriä kasaan.
“Mitä nyt tapahtuu?” halusi Markus tietää. Kukaan ei vastannut.
“Voi hemmetti”, kuittasi Kiisla, “voi hemmetin hemmetin hemmetti.”
“Anna siu nyt olla ja katso tyllerön perään vähän aikaa”, Kaarne komensi. Tavanomainen hilpeys oli kadonnut hänen kasvoiltaan, otsa oli rypistynyt ja vaaleat kulmakarvat sulautuneet yhdeksi. Toinen hänen taikasauvoistaan pakkasi jo lähintä kotaa kasaan. Kettu ujutti tottuneesti suksia jalkaansa.
Evellä oli hatara aavistus siitä, mitä oli meneillään, mutta häntä raivostutti tapa, jolla hänet jätettiin huomiotta. Hän nappasi Vivianin Adriannan sylistä helmoihinsa ja alkoi kiivaasti tökkiä Kiislaa tavalla, joka olisi voinut sopia Essylle, jos tämä olisi ollut paikalla. “Mitä te teette?” hän tiukkasi.
“Lumivyöry”, selitti Kiisla poissaolevasti. “Pitää suojautua.”
Markus ähkäisi. “Ettekö te hallitsekaan niitä?” Eve pyöräytti silmiään moiselle taikauskolle; eikö tuolle nyt vieläkään ollut valjennut, etteivät he olleet tekemisissä minkään maailman haltioiden tai henkien kanssa? Mutta Kiisla ei kuunnellut: hän tallasi tulta sammuksiin pelastaakseen polttopuista ne, joista vielä saisi jotain irti. Dirk naurahti kuivasti ja selitti hiljaa:
“Joskus, mutteivät aina. Joskus vyöry iskee ilman ennakkovaroitusta, ja niistä me tiedämme, että on aika vaihtaa leiriä. Tuo ei tule enää tänne - jos tulisi, olisimme jo kuolleita kaikki. Mutta ne tulevat usein peräkkäin.”
“Miksette te asetu vaikka luolaan?”
Dirk jäykistyi, kiepahti nopeasti ympäri, laski kätensä raskaasti Even molemmille olkapäille ja katsoi häntä suoraan kasvoihin hehkuvilla silmillään - vasta nyt Eve käsitti, että nekin olivat atsurinsiniset! Hänen suunsa oli tiukka viiva, ja hän puhui käheällä, karhealla äänellä: “Ajattele, miltä tuntuu, kun vyöry iskee ja jäät loukkuun pikkuruiseen onkaloon, kun ilmaa on vähän ja ruokaa vielä vähemmän, ja lumikerros kovettuu paksuksi jääksi eikä kukaan tässä maailmassa tiedä, että olet siellä…”
Eve nielaisi; puolittain mielikuvan pelossa, puolittain siksi, että Dirkin taivaansiniset silmät hermostuttivat häntä lähietäisyydeltä katsoen. “Ymmärrän.”
Kaikeksi onneksi - tai onnettomuudeksi - Kiisla sai urakkansa valmiiksi, kuuli Dirkin viime repliikin ja nyökkäsi lyhyesti. “Melkein parempi luistella suoraan surman suuhun kuin jäädä sinne vangiksi.” Samalla hän veti sukset jalkaansa. “Osaatko siu hiihtää?”
“En.”
“Nyt pitäisi opetella. Me ei voida jättää teitä alankolaisia tänne, teette kumminkin jotain typerää. Eikä me teidän takia kävelemään ruveta.” Hän ripusti rinkan selkäänsä.
“Osaathan sinä“, sanoi Dirk rauhallisesti. “Sen verran uskallan luottaa omiin kykyihini.” Samassa hän nappasi yhdet yksinäiset sukset seinustalta ja alkoi sovittaa niitä Even jalkoihin. Ne olivat kummalliset sukset: ne kiinnitettiin suoraan jalkoihin, eikä monoja ollut laisinkaan. Evellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että Dirk puuhasi hänen nilkkojensa parissa; siksi hän ei väittänyt vastaan eikä valittanut edes siitä, että muu seurue tuskin lasketteli aivan yhtä hyvin.
“Kettu, otatko siu tenavan?” kysyi Kiisla. “Hää kulkee varmaan ihan kätevästi selässä, tuommoinen tirriäinen. Miu jätän Mäyrälle viestin.”
Vain muutamaa minuuttia myöhemmin paikalla ei ollut jälkeäkään siitä, että siellä joskus olisi ollut atsuriliikkeen säntillinen leiri. Lumikinos oli tasainen, tuhkaakaan ei ollut. Jäljellä oli enää siisti latu, jota pitkin olisivat voineet kulkea yhtä hyvin yhdet kuin kymmenetkin sukset. Kauempana jytisi jo.
-
Essy makasi, seisoi, istui syvällä valkoisessa helvetissä. Kädet ja jalat, jokainen sormi, kaikki olivat nauliutuneet paikoilleen. Raskas, valkoinen massa ympäröi häntä joka puolelta, puristi rintakehää, rusensi keuhkot rusinoiksi ja esti hengittämästä. Valkoista oli silmänkantamattomiin: kaikkialla paksuja, hehkuvia lumilohkareita, joiden kyljistä vääristyneet kasvot virnuilivat hänelle. Tuntemukset olivat kerta kaikkiaan ristiriitaisia. Päätä kivisti kuumuus, ohimot hikoilivat ja hiukset liimautuivat märkinä poskia vasten - hiusvärikin valui - ja alaruumista taas poltteli kylmä. Essy tunsi niin kirvelevää pakotusta jokaisessa ruumiinosassaan, että olisi voinut heittää henkensä siinä paikassa, mutta toisaalta, kun hänelle vihdoin alkoi valjeta, mitä oikein oli tapahtunut, hän oli käsittämättömän iloinen siitä, että oli yleensä selvinnyt hengissä.
Kysymys kuului, kuinka kauan tätä tuuria jatkuisi.
Hän ei enää uskaltanut huutaa, eikä hänestä olisi ääntä lähtenytkään. Hän muisti jyrinän, kuinka koko vuori oli vavahdellut ja maa pettänyt alta, ja sitten valtaisan, valkoisen pyörteen, lumisen hyökyaallon, joka oli riistänyt hänet mukaansa. Hän oli kieppunut ympäriinsä kivenlohkareiden seassa, lyönyt päänsä useaan niistä ja viiltänyt poskensa neulasiin. Hetkiin hän ei ollut saanut happea lainkaan, ainoastaan suunsa täyteen polttelevaa, pistelevää lunta. Hän oli jo ehtinyt luulla, että peli olisi ohi.
Sitten vyöry oli pysähtynyt, ja Essy oli havainnut retkottavansa äärimmäisen epämukavassa asennossa selkäranka kiveä vasten, vasen käsi ojossa lumen puristuksissa ja jalat tiukasti yhteen pakkautuneina, mutta pää - taivaan kiitos! - hangen yläpuolella. Hän haukkoi henkeä ja yritti saada ruumiintoimintonsa uskomaan, että oli yhä elossa. Toinen silmäkulma oli osunut ilkeästi särmikkääseen kiveen, ja nyt se turposi kovaa vauhtia. Olo ei ollut hyvä, mutta pahempi olisi ollut hangen sisällä. Ainakin hän pystyi yhä hengittämään.
Essy harvemmin myönsi virheitään, mutta vuorille juokseminen aivan omin päin oli saattanut olla pienenpieni harha-askel.
Taikasauvasta ei ollut tietoa; se oli saattanut särkyä, tai sitten se oli vain jossain lumen seassa. Vyöry oli iskenyt niin nopeasti, ettei hän ollut edes saanut vedettyä sitä esille.
Sääriluu oli saattanut murtua. Kaikki raajat olivat jumissa; Essy pystyi liikuttamaan korkeintaan oikeaa peukaloaan, ja sitäkin vain ihan hiukkasen. Hän keskitti kaiken voimansa liikkeeseen, jotta sormi raivaisi liikkumatilaa itselleen ja ehkä koko kädelle. Ainakin olo helpottuisi hiukkasen, kun pääsisi verryttelemään sormiaan.
Kun lumi kämmenen ympärillä alkoi tiivistyä valkoiseksi jääksi, Essy alkoi miettiä, oliko henkiinjääminen ollut enemmän kirous kuin siunaus.
Hän makasi siinä ikuisuuden, katseli silmäkulmastaan auringon lipumista itäiselle taivaalle ja yritti kaikkensa saadakseen lumen sulamaan koko ajan hiipuvalla ruumiinlämmöllään. Hän toivoi sydämestään, että olisi joskus onnistunut kasvattamaan itselleen edes jonkinlaisen rasvakerroksen, niin kuin hylkeillä, jottei kylmä olisi tuntunut niin purevana.
Essy makasi hiljaa ja ajatteli, ajatteli kotia, isää ja äitiä, pikkuveljiä, heidän bändiään, Tylypahkaa ja kaikkea. Hän muisteli varhaisia vuosiaan, kun äiti oli vielä ollut kotona ja kertonut tarinoita siitä, kuinka taikaministeriö oli pakottanut hänet konttorirotaksi, syyttänyt niitä unelmiensyöjiksi, ankeuttajien kädenjatkeiksi. Kuinka äiti oli tuonut Michaelin sairaalasta ja hiljennyt kahdeksi vuodeksi, kunnes Austinin syntymä oli taas herättänyt hänen sisäisen purnaajansa. Hän näki isän kuvankauniit kasvot ja pehmoiset, ruskeat silmät, joihin teki aina mieli upota. Austinilla ja Jessellä oli rehellisen ruskeat silmät, niin kuin isällä. Essyn silmät olivat siniset ja ruskeat, tummat, kuin eivät olisi osanneet päättää. Koripallopelejä isän kanssa etupihalla. Pojat pelasivat aina isää ja Essyä vastaan, ja isä halusi antaa pienten voittaa. Michael oli jo kyllin iso tajuamaan petkutuksen, mutta teeskenteli, ettei ymmärtänyt, jottei Jesse olisi alkanut itkeä.
“Kylläpä sinä soitat kauniisti, Esme. Haluaisitko aloittaa soittotunnit?”
Hän ajatteli musiikkia. Miten bändille kävisi ilman häntä? Kun ei enää ollut ketään soittamassa kitaraa, eikä kohta olisi enää basistia ja laulajaakaan. Ja opettajat Tylypahkassa - he olisivat kai helpottuneita! Pimento ei ainakaan kaivannut ketään huutelemaan vastauksia viittaamatta, muistuttelemaan pimeyden lordin olemassaolosta ja vaatimaan, että tunneilla opetettaisiin pimeyden taikojen torjuntaa. Ehkä oleskeluhuoneessakin olisi hiljaisempaa.
Sitten hän ajatteli Harry Potteria, poikaa, joka oli häntä vuotta nuorempi ja joka ei ikinä väsynyt panemaan vastaan Pimennolle. - Essyn perhe oli alusta asti ollut Potterin puolella. Heillä ei luettu Päivän Profeettaa, eikä yksikään heistä ollut epäillyt, kun huhu hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluusta oli alkanut levitä. Cedric Diggory oli kuollut; Cho Chang, jonka Adrianna melkein tunsi jonkin mutkan kautta, oli seurustellut hänen kanssaan, ja hänkin uskoi Potteria. Essy toivoi, että heillä kaikilla olisi kanttia taistella häntä-jonka-nimeä-ei-pidä-mainita vastaan.
Koska ei ollut alkuunkaan varmaa, kannattiko sellaiseen maailmaan palata.
Viimeiseksi hän ajatteli Bibianaa, tämän leikkitovereita - ja vanhempia. Rikas isä, joka lennätti tyttärensä kauas pohjoiseen astmaansa parantelemaan - pystyisikö tämä ostamaan jostain korvikkeen Bibianalle, jos kyläläiset nyt heittäisivät hänet lähimpään rotkoon? Tai ehkä hänet vain lähetettäisiin kotiin, tunkkaiseen Venetsiaan, jossa homesienen hiukkaset tukkisivat hänen keuhkorakkulansa…
Aurinko oli jo laskenut, kun viimeinenkin lämmönhitunen alkoi vedellä viimeisiään Essyn ruumiissa. Hän ei enää tuntenut vasemman kätensä sormia - oikea oli pysynyt pitempään lämpimänä, sillä se oli lukkiutunut kylkeä vasten. Mutta nyt, kun tuli pimeää, alkoi tuulla jäätävästi alarinteiltä päin, ja Essyn paljaat korvanlehdet alkoivat sinertää. Sen suorastaan tunsi, kun veri virtasi mahdollisimman kauas kudoksista, jotka ehkä oli jo menetetty. Korvat tuntuivat käpristyvän kokoon. Hän yritti liikauttaa päätään, mutta hiukset olivat jo jäätyneet kiinni kinokseen.
Sitten jostain kauempaa alkoi kuulua rasahtelua, kun lumihankeen kasvanut ohut kuori antoi periksi. Kulkija ei tullut lähelle, vaan kierteli turvallisella etäisyydellä kuin saalistaja, joka varmisti uhrinsa olevan kyllin heikossa tilassa. Tästä Essy olisikin ollut helppo poimia kuin kypsä hedelmä! Tulijalla tuntui kuitenkin olevan muuta mielessä. Hetken hiippailtuaan tämä löysi aseman sopivan lumikumpareen takaa, nojautui siihen ja puhui vaimealla äänellä leveää sveitsinmurretta:
“Wer bist?”
Essyn mielestä se oli ehkä typerin mahdollinen kysymys tässä tilanteessa, mutta hänellä ei toisaalta ollut paljon vaihtoehtoja. “Nimeni on Essy Maldini”, hän sopotti vaimeasti - äänijänteetkin olivat jäässä - ja jatkoi, “olen täällä pienessä liemessä.”
“Kai miu nyt sen näen”, vastasi toinen. Kun Essy oikein pinnisti korviaan, hän saattoi päätellä äänen kuuluvan tytölle tai nuorelle pojalle; se oli matala muttei möreä, ja siinä oli jonkinlainen soiva poljento. Tämä mietti hetken. “Pysy siinä”, hän lopulta lausahti.
“Yritän parhaani”, Essy mutisi sarkastisesti. Kuului pari rasahdusta, ja samassa vieras oli poissa.
-
Atsuriliikkeen uusi, väliaikainen leiri koottiin vuoren alemmalle rinteelle, lähemmäksi kylää kuin ikinä ennen. Paikka oli eräänlainen kapea sola, jonka suu oli sortunut umpeen - siellä he olivat suojassa tuulelta. Nuotiota he eivät tehneet; he loihtivat jäljellä oleviin polttopuihin siniset liekit, jotka eivät tietysti lämmittäneet niin kuin kunnollinen leirituli mutta jotka eivät toisaalta kavaltaneet heitä savulla.
Kielekkeeltä näki alas laaksoon. Pikkuisen alppijuustolan ja sen ympärille kasvaneen kyläpahan katot erottuivat punertavina ja tummanruskeina pikku pisteinä. Siellä alhaalla ei ollut luntakaan, ainoastaan vihertävänruskea - nyt yön tullen tummansininen - maa. Vasta nyt Evelle todella valkeni, kuinka korkealla Mintz loppujen lopuksi kituutti, eikä hän voinut kuin miettiä, millainen hullu meni perustamaan asumuksensa tällaiseen paikkaan.
Dirk oli lähtenyt tiedusteluretkelle ja noutamaan lisää polttopuita.
MacKenzie ja Adrianna tuntuivat olevan entistä enemmän kylmissään, ja Markuskin loi kaihoisia katseita kotikylän suuntaan, sinne, missä kallionseinämä peitti näkyvyyden. Vivian ainoana vaikutti tyytyväiseltä. “Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku”, hän oli julistanut ja vetäytynyt omiin oloihinsa kellopeleineen. Jossain vaiheessa hän oli kysynyt Essyn perään, mutta kun kukaan ei ollut osannut vastata, hän oli jatkanut soitantoaan. Kettu oli huolekkaasti vuorannut koko kellopelin nahalla, jotta sen sävelet pysyisivät kyllin vaimeina.
Kiisla puolestaan vaikutti vaipuneen jonkinasteiseen horrokseen: hän istui tulen ääressä nojaten leukaansa kämmeneensä ja tuijotti liekkeihin. Hän näytti aavemaiselta siinä kyyhöttäessään, kun nuotio maalasi hänen kasvoilleen ohuita, sinisiä varjoja. Kukaan muu ei kiinnittänyt häneen huomiota. Atsuriliike jatkoi arkisia toimiaan niin kuin he eivät olisi koskaan muuttaneet paikkaa.
“Miu tiesin!” kuului jostain äkkiarvaamatta. MacKenzie kavahti kahdelle jalalle saman tien, mutta Eve ei vaivautunut kulmakarvaansa kohottamaan. Tuollaista murretta puhuivat ainoastaan atsuriliikkeen jäsenet. Jos joku tiesi maagisen miu-sanan, hän ei voinut olla vaaraksi.
Kiislan reaktio kuitenkin onnistui yllättämään heidät kaikki. Sillä sekunnilla, kun ääni saavutti hänen korvansa, hänen silmänsä laajenivat teevadinkokoisiksi. Hetken hän näytti kaniinilta, joka oli huomannut ketun vaanivan itseään: silmät selällään, suu aavistuksen verran raollaan, jokainen lihas ruumiissa värähdellen. Sitten hän poukkasi pystyyn kuin jännittynyt jousi, kompuroi tuhatta ja sataa kallionseinämän suuntaan ja näytti ensimmäistä kertaa unohtavan, että häneltä puuttui käsi. Matkan varrella hän ehti tyrkätä kumoon molemmat veljensä, Haukan sekä MacKenzien, joka tosin nousi saman tien tolpilleen, ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin hän heittäytyi pitkänhuiskean, korkeintaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön käsivarsille.
“Mäyrä!” hän huokasi.
“Mäyrä!” hihkaisi Kaarne.
“Mäyrä”, mutisi Haukka ja rypisti kulmiaan.
Mäyrä, kauan kadoksissa ollut lapsi, oli tummahiuksinen, ruskeaihoinen tyttö, jolla oli poikamainen käytös ja äänensävy. Hän oli kauttaaltaan hyvin tummanpuhuva - lukuun ottamatta leveää, valkoista raitaa, joka kulki hänen hiuspehkonsa poikki. Siitä hän oli kai saanut nimensä. Hänen tunikansa oli puolet kärsineempi kuin kenelläkään muulla, mutta siihen nähden, että hän oli ollut kaksi viikkoa hakoteillä, hän näytti olevan harvinaisen hyvässä kunnossa. Eikä hän arastellut haudatessaan kasvonsa koko leveydeltään Kiislan hiuksiin. Kaarne irvisti vaivautuneena ja poimi Kiislan karvalakin maasta.
“Missä siu olit?” Kiisla henkäisi heti irrottauduttuaan syleilystä.
“Nyt ei ehdi”, sanoi Mäyrä, “tuolla ulkona on yksi - vieras, ulkolainen, en miu tiedä - lumessa kiinni. Se jäätyy sinne heti kohta. Se pitää hakea kuin olis jo, muuten se kuolee sinne.”
Atsuriliike tuijotti tyhjin ilmein, kun Mäyrä esitelmöi pelastussuunnitelmastaan. “Pää sillä on ulkona, se hengittää kyllä, mutta haipuu koko ajan - se tuskin puhui kun miu sen löysin. Miu tarvitsen kolme: kaksi auttaa kaivamaan ja toiset pitää vahtia. Mitä siinä pällistelette?”
Haukka rykäisi. “Miksi meiän pitäisi välittää? Se on ulkolainen.”
“En miu tiedä, mutta ei sitä voi sinne jättää!” Mäyrä puuskahti takaisin.
“Tuon takia oltiin melkein iloisempia, kun se oli pois”, mutisi joku vanhemmista atsurilaisista toverilleen. Eve kurtisti epäuskoisena kulmiaan - luulisi nyt atsuriliikkeen edes haluavan tarkistaa, mistä oli kyse! Mutta ennen kuin hän ehti asiaa tarkemmin pohtia, hänen kasvoilleen lensi aika tuprahdus lunta, kun Adrianna yhtäkkiä pyrähti liikkeelle ja paiskautui Mäyrää vasten.
“Miltä hän näytti? Se ulkolainen?”
Mäyrä, joka näytti lievästi hämmentyneen tästä äkillisestä huomionosoituksesta, puhumattakaan siitä ettei ollut koskaan ennen nähnyt Adriannaa, kangerteli: “En miu tiedä, siellä oli pimeää! Pieni, kylmissään. Pitkä, punainen tukka.”
Adrianna kääntyi kasvot graniitinharmaina. “Se on Essy”, hän sanoi.
“Eikä!” MacKenzie huudahti.
“Ei kai hän lähtenyt yksinään kylästä?” huolestui Markuskin.
Eveä sapetti. Hänellä ei oikeastaan ollut suunnitelmaa tämän retken suhteen, mutta jos hänellä olisi sellainen ollut, asiat eivät takuuvarmasti olisi menneet sen mukaan. Nyt, kesken kaiken, heillä olikin niskoillaan yksi lumivyöryn uhriksi joutunut rohkelikko. Niin, rohkeitahan ne olivat, mutteivät vain osanneet pysyä erossa vaikeuksista! “Varmaan aloitti omia aikojaan koko vyöryn”, hän murahti ja naksautti niskojaan.
Mutta silloin Adrianna kasvatti itselleen selkärangan kuudessa sekunnissa, toista kertaa kokouksen aikana. Eve ei osannut odottaa vastarintaa, ei edes minkäänlaista kielteistä kommenttia, sillä hänet oli totuttu jättämään huomiotta. Mutta tällä kertaa - ennen kuin Eve itse ehti edes ymmärtää, mikä häneen iski - Adrianna oli jo marssinut parilla harppauksella hänen luokseen ja tarrannut hänen viittansa kauluksiin. Hänen silmänsä kipinöivät nyt ennennäkemättömällä tavalla, ja ei, hän ei hymyillyt. Even ylähuuli alkoi yllättäen nykiä.
Adrianna puhui nopeasti ja niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut, mutta ehdottomasti hänen äänensävynsä tihkui myrkkyä. “Minä olen kyllästynyt kuuntelemaan sinua”, hän sähisi, “minä en jaksa enää sanaakaan. Tästä eteenpäin sinä olet vaiti - selvä? Ja nyt me menemme hakemaan Essyn takaisin - selvä?”
Asia ei missään nimessä ollut selvä, mutta Eve joutui myöntämään olevansa liian häkeltynyt panemaan vastaan. Adrianna irrotti otteensa, ja hän rojahti maahan kuin puolityhjä perunasäkki. Sitten tämä kääntyi uudelleen Mäyrän puoleen. “Montako sanoit tarvitsevasi?” hän kysyi sievällä, kirjakielisellä saksallaan.
-
Kun äänet alkoivat lähestyä, Essy luuli niiden kuuluvan unimaailmaan. Energia oli valunut hänen ruumiistaan kuin elohopea pakkasella, ja ennen pitkää häntä oli alkanut nukuttaa, eikä oikeastaan vain nukuttaa, vaan unettaa aivan sietämättömästi! Silmäluomet, niin jäiset kuin olivatkin, pyrkivät vain painumaan yhteen. Essy tiesi sen johtuvan korkeintaan hypotermiasta; hän oli korkealla vuorilla, keskellä lumihankea, kohtalaisen kevyissä vaatteissa ja sitä paitsi ilman hattua. Huulten iho hilseili jo pois. Jos hän nyt nukahtaisi, uni veisi hänet pitemmälle kuin hän arvaisikaan.
Mutta kapinointi ei auttanut kauaa. Ei ollut ketään, kenen kanssa puhua. Jollei hän olisi pelännyt toista lumivyöryä, hän olisi laulanut pysyäkseen valveilla. Oli jo aivan pimeää; hangesta heijastuivat enää tähdet.
Sitten äänet alkoivat. Osa niistä oli tuttuja, osa uusia, ehkä hänen itse keksimiään. Oli askeleita ja vaimeaa puheääntä. Ne puhuivat saksaa vahvalla murteella, mutta sanoja hän ei erottanut. Viimeiseksi hän kuuli saman hiipparin äänen, joka oli yksi ikuisuus aiemmin kulkenut ohi.
Essy ihmetteli, miksi juuri hänen äänensä.
-
“Täällä näin!”
“Drina kiltti, antaisitko siu sen lapion?”
“Mikset käytä taikasauvaasi?”
“Ei lumeen! Varo lunta! Anna vain se lapio!”
“Näkyykö siellä mitään?”
“Nix.”
“Lapio, kiitos - meillä ei ole paljon aikaa enää. Se tuskin hengittää!”
“Essy? Essy, kuuletko sinä minua? Minä tässä, Adrianna!”
“Oles nyt kiltti ja anna se lapio!”
“Tässä.”
“Kiitos paljon, Eva.”
“En tunne hänen pulssiaan.”
“Jos miu olisin maannut lumessa yhtä kauan kuin tämä tyär, miu en tuntisi edes omaa pulssiani! Auttakaa kun miu nostan tämän - varo sormia, ne voi mennä rikki jos ne on jäässä -”
“Auuh!”
“Älä viitsi olla neiti.”
“Hänet pitää saada leiriin ja lämpimään. Nopeasti.”
“Eva on oikeassa. Miu en tiedä, ollaanko me myöhässä.”
-
Keskeytämme lähetyksen tärkeän tuplapostaustiedotuksen vuoksi.
3.9.2007 kello 23:25 Valkoisen kuoleman maassa valmistui. Lopputuloksena oli
17 osaa
119 sivua
48366 sanaa
Se on siis todellakin pitempi kuin Kasvottomat, vaikka lukuja on vähemmän. Ja ei, en ole painellut liikaa enteriä. Julkaiseminen jatkuu sitä tahtia kuin on jatkuakseen, sillä minä vaihdan asemapaikkaa Saksanmaalle tuossa viikonloppuna, enkä tiedä varmasti kuinka tolkuissani olen tämän jälkeen.
Kiitos.
-
Eräs Elle-niminen tonttu (tai mikä nyt oletkaan) on tehnyt paljon töitä! Pakko nostaa hattua sinulle, minulla kuluisi ikuisuus kirjoittaa noin paljon. Ja hatunoston jälkeen Suoraan eteenpäin! (Enkä ole lukenut One Pieceä viime aikoina. Ainakaan kovin paljoa.)
Se hivenen rasittavaa olla ainoa kommentoija. En voi olla samaa enkä eri mieltä kenenkään kanssa, en voi quottailla tai mitään. Ja käyn nykyään muutenkin harvoin finissä. :o Mistäköhän se johtuu?
Aah, siirryn viimein edelliseen lukuun. En järkyttynyt kovinkaan paljon, kun Essy jäi lumivyöryn alle. Olin osannut jo odottaa sitä. Mutta Adrianna! Se tyttö otti itseään viimeinkin niskasta kiinni, ja Eve jäi sanattomaksi. :o Hatunnosto Adriannallekin.
Lopussa ollut dialogiosa oli ihmeen piristävä. Jaa, miksikö? Enpä tiedä. Se vaan oli.
Mj aka Riia painuu tanssien yläkertaan. (Sitä se väsymys teettää...)
-
Meikä ilmoittaa vain, että on lukenut tähän asti ja pitänyt. Tulen väkertämään isompaa ja kattavampaa kommenttia, kunhan olen selvinnyt enkunkirjoituksista.
-
Tulinpahan ilmoittamaan että luen ficciäsi, ja tykkään siitä!
Sinäkin osaat kirjoittaa pitkiä lukuja. Miksiköhän huomauttelen tuosta kaikille? En itse saa kirjoitettua kovin pitkiä lukuja kerrallaan - se johtuu kyllä osittain koneen huonosta tallennus kyvystä, joten kaikki pitäisi periaatteessa kirjoittaa yhdeltä istumalta.
Joka tapauksessa takaisin asiaan.
Ficci on hyvä ja pidän tästä pääinkvisiittori Pimennosta. Jos kirjoitin sen nyt oikein. Kaikin puolin hyvä ficci, ja saksa on mielenkiintoinen lisäys - vaikken sitä osaakkaan.
Parhaat kohdat ovat tosiaankin:
"Älä - unta - näe"
"Antaa mennä Pomona!"
ja
"Ala painua!"
Miksiköhän minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tämän aiemminkin?
-
Pikainen informaatio tähän väliin; muutin juuri Saksaan enkä kykenen juuri nyt lisäämään seuraavaa osaa. Täytyy vielä pikkuisen säätää tuolla omalla läppärillä. Vaihto-oppilaat eivät muutenkaan paljon koneella hengaa, ja tuo host-äiti on pikkuisen epäluuloinen kun en osaa saksaksi selittää mikä tämä sivusto on. (Ei osaa englantia.) Anyway, tämän angstin pointti oli nyt että lisään uuden osan sitten kun elämäntilanne ja WordPad sen sallivat, ensi viikon mittaan luullakseni. Kiitos kärsivällisyydestä ja kommenteista, joihin vastaan henkilökohtaisesti kunhan aivoni toipuvat viidentoista tunnin reissaamisesta.
-
[off]Est ist ein plats wohin man schreibst fanfiction
nimim. en mä saksaa osaa mut sovellan....[/off]
-
Jesh, tää toimii! n_____n Tällä koneella on ihan väärä kirjoitusohjelma ja saksalainen näppis sukkaa, mutta edistyn. Nyt niihin kommentteihin.
Mj; Hm, eikö tähän sitten kulunut ikuisuus? Alkukesästä ajattelin että kirjoitan alta kuukauden koko jutun, mutta nöööö.
Carabella; Aijoo, kirjoitukset. Pitäisi kieltää. -___- Onnea matkaan!
Afael; Kiitos paljon kommentista! Tässä on vähän OOC-Seve, koska opettajat näissä teksteissä on vähän niin kuin huumoriobjekti.
Tässä osassa päivitellään, riidellään ja sössötetään - oikeastaan aika paljonkin juttuja. Mutta noteeraattehan sitten kanssa, että seuraava luku sisältää hieman tavallista shokeeraavampaa materiaalia. Bitte schön.
13.
Valkoiset kasvot
“Ei, yksinkertaisesti ei! Minä en käy nukkumaan ennen kuin…” MacKenzien kasvot olivat valkoisemmat kuin Essyn konsanaan.
“Ennen kuin mitä? Näet sen puoleksi vainaana teltannurkassa?” Kiisla oli tyyni kuin viilipytty, oli ollut siitä saakka, kun kalmankylmä, sinertävä Essy oli kannettu vierasvoimin leiriin. Hän oli valmistanut sairaalle teltan ja ryhtynyt omakätisesti lämmittämään tätä varpaista alkaen; hän ja Mäyrä olivat käyttäneet siihen vähintään tunnin. Eveä hämmästytti moinen huolehtivaisuus; mitä se heitä liikutti, mitä tyhmänrohkealle alankolaistytölle tapahtui? Silti hänkään ei voinut välttää kurkkimasta telttaan aina silloin tällöin, kohottamasta turkispeiton kulmaa nähdäkseen, että vitivalkoinen rohkelikkotyttö yleensä oli siellä. Hän oli joko tajuton tai hyvin, hyvin syvässä unessa. Kiisla väitti, että hänen piti antaa nukkua niin kauan, että ruumiinlämpö tasaantuisi. Siihen saakka atsuriliikkeen jäsenet valvoisivat hänen vierellään. Juuri nyt Kiisla piti vapaata, kun Kettu ja Kaarne tutkivat potilasta. Eikä ollut mitään takeita siitä, että Esmeralda Maldini yleensä eläisi aamuun.
Adrianna oli kuluttanut loppuun kaiken tarmonsa ja vetäytynyt saman tien omiin oloihinsa, mutta MacKenzie oli ottanut vallan kärkkäästi hänen paikkansa. Ensimmäistä kertaa retken aikana kaikki korpinkynsistä alkaen tölvivät Eveä ympäriinsä; aiemmin hän oli saanut olla rauhassa, jollei kunnioituksesta, sitten puhtaasta pelosta. Joka kerta, kun hän yritti puuttua keskusteluun, MacKenzie käski hänen olla vaiti ja jatkoi riitelyään Kiislan kanssa tämän huonoa englantia manaillen. Markus lateli väliin enemmän tai vähemmän ällistyneitä kommentteja. Mäyrä istui sivummalla kasvot haudanvakavina ja vuoli sytykkeitä epämuodostuneesta polttopuusta. Ohuiden puulastujen pino oli noussut jo miltei hänen polviensa tasalle, mutta loppumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Vaikka kenelläkään seurueesta ei kai ollut kelloa, sekuntien tikityksen saattoi miltei kuulla.
He olivat istuneet ja palelleet kotien keskellä puolisen tuntia, kun Kaarne lopulta laahusti ulos sairasteltasta molemmat taikasauvat kyynärtaipeeseen niputettuna. Kettu seurasi perässä kiinnittäen huolellisesti paikalleen oven virkaa toimittavan nahankappaleen. Tämä näytti tavalliselta itseltään, rauhalliselta ja analyyttiseltä, mutta Kaarneen kasvot olivat hälyttävän jäiset, graniitinharmaat. Kiisla jätti äkisti MacKenzien huomiotta ja katsahti veljiään kysyvästi. Kaarne naksautti kieltään ja teki pikkuisen eleen vasemman olkavartensa poikki. Kiisla irvisti kuin häneen olisi äkkiä iskenyt fyysinen kipu.
“Mitä? Mikä nyt?” tiukkasi MacKenzie. Hänen päänsä pyöri kuin ylienergisellä varpuspöllöllä. Evekin paransi asentoaan pukkipenkillä.
“Onko kaikki kunnossa?” kysyi Markus.
“Kaikki hyvin”, Kettu sanoi, ja hänen joka eleestään näki, että jollei hän suoranaisesti valehdellut, hän ainakin jätti jotakin oleellista kertomatta. Eve ei mennyt halpaan, eikä edes vanha terrieri MacKenzie; tämä alkoi saman tien räksyttää ääneensä pyörähdellen kiivaasti Ketun ja Kaarneen ympärillä. Nämä hakivat apua Kiislalta, joka vain kohautti avuttomana olkapäitään. Kukaan ei ollut liki kahden viikon aikana onnistunut löytämään MacKenziestä virtakatkaisinta.
Häly lakkasi vasta, kun Mäyrä nousi ylös niin kiivaasti, että pukkipenkki, jolla he Even kanssa istuivat, keikahti vaarallisen lähelle tulta. Eve katsoi parhaaksi seurata esimerkkiä.
“Selviääkö hää?” tiedusteli Mäyrä pehmeällä äänellään. Näennäisen rauhallisuuden takaa kuulsi kuitenkin kireys. Eve tunsi merkit: sitä sanottiin empatiaksi. Se tarkoitti sitä, ettei joku voisi antaa itselleen anteeksi, jos jollekin toiselle sattuisi jotakin.
Kaarne nyökkäsi vakaasti. “Hää ei kuole. Mutta me joudutaan tekemään sille…” Hän piti pienen tauon ja vilkaisi huolestuneesti korvat höröllä kuuntelevia vieraita. “… Pieni toimenpide.” Repliikillä oli toivottu vaikutus. Eve ja seurue eivät käsittäneet, mistä oli kyse, mutta kaikki kuulolla olevat atsurilaiset irvistivät kovin samaan tapaan kuin Kiisla aiemmin ja naksauttivat kieliään.
“Mikä toimenpide?” Markus kysyi.
Silloin Kiisla tarttui häntä olkapäästä; kauempaakin näki, että otteella oli muutakin sanottavaa kuin: “Pysy siinä.” Markus ei ottanut uskoakseen vihjettä, mutta Kiisla piti ohjat tiukasti käsissään ja sanoi varmasti: “Teidän ei ole hyvä kuulla sitä. Menkääs nukkumaan. Kettu ja Kaarne huolehtii sillä välin kaikesta.”
Niinhän siinä lopulta kävi, että he kaikki joutuivat nukkumaan; kello oli kenties neljä tai viisi aamulla. Haukka ja muut vanhemmat patistivat tylypahkalaiset omaan telttaansa. Mutta Eve jäi huomaamattomana jälkeen niin kauaksi, että Kiisla lopulta laski kätensä Mäyrän käsivarrelle johdattaakseen tämän heidän yhteiseen telttaansa. Silloin Eveenkin tuli liikettä. Hän teeskenteli keräävänsä kiireellä petitarpeita itselleen, kyyristeli tulen ääressä muka puolivalmiina ryömimään telttaan.
Äkkiä hän tunsi olallaan vakaan käden. Hän käänsi pikaisesti päätään; Mäyrän tumma katse oli vanginnut hänet paikalleen. Kiisla näytti siltä, että olisi mieluummin jo painunut pehkuihin, mutta itsepäisesti hänen toverinsa kumartui kuiskaamaan Evelle:
“Äläs huolehdi. Siu olit hyvä ja rohkea siellä lumen seassa. Miu olen ylpeä.”
Sitten he molemmat kääntyivät ja olivat poissa ennen kuin Eve ehti edes käsittää, mitä Mäyrä oli sanonut.
Kaarne ja Kettu olivat saaneet toimensa loppuun nuotion äärellä. He katselivat ympärilleen, tarkkailivat iltapuuhiaan suorittavia atsurilaisia. Haukka oli vahtivuorossa; hän oli kiivennyt kallionseinämän huipulle ja piti katseensa tiukasti Mintzissä. Hänen hartiansa olivat pingottuneet. Alhaalla oli jotain meneillään.
“Aloitetaanko?” kysyi Kettu veljeltään.
“Nyt tai ei koskaan”, Kaarne myönsi jonkinlaista peiteltyä inhoa äänessään. He nousivat ylös rinta rinnan; tämän Eve todisti jo vierasteltan oven raosta. Kettu punnitsi huolellisesti taikasauvojaan kuunvalossa. Kaarne taas kokeili karkean kirveen terää pukkipenkin kulmaan. Sitten he katsahtivat toisiaan, nyökkäsivät ja astuivat Essyn telttaan.
Eve nielaisi äänekkäästi ja veti nahkaisen makuupussinsa hupun päänsä yli.
-
(A/N: Seuraavan kappaleen materiaali saattaa järkyttää herkempiä lukijoita. Pidäthän järjen kädessä.)
Essy heräsi. Ehkä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa kuului: Näinkö minua nyt rangaistaan? Hänen kehonsa jokainen neliömillimetri kihelmöi, särki, tykytti tai muuten vain hohkasi nimeämätöntä tuskaa. Tuntui kuin kipu olisi ollut hänen ruumiinsa, ja hän itse olisi vain leijunut sen ulkopuolella. Tuska kumpusi jostakin syvältä sisäelimistä ja jäi kihelmöimään ihon pintaan. Varpaita pisteli vähintään kaksituhatta neulaa, ja pääparasta tuntui, kuin sitä olisi kaiken aikaa viillelty veitsellä! Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oli, oliko turvassa vai vaarassa ja oletettiinko hänen tekevän asialle jotakin, mutta päätellen siitä, että hän kärsi kaiken aikaa helvetillisiä tuskia, hän oli mitä suurimmassa määrin elossa.
Essy räpsäytti silmiään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä - valo, vaikka himmeää olikin, iski verkkokalvoihin kuin rypäs tulinuolia. Hän nipisti taas luomensa kiinni, mutta se puolestaan sai poskien ihon pistelemään kuin ihosolut olisivat yksi kerrallaan ottaneet hatkat.
“Hää on hereillä”, kuului jostain. Ääni puhui saksaa vahvalla murteella. Essy ymmärsi, mutta vain vaivoin. Jos joku olisi muutamaa sekuntia myöhemmin kysynyt häneltä, mitä oli sanottu, hän tuskin olisi kyennyt vastaamaan.
“Hemmetti”, sylkäisi toinen ääni. Essy, joka erotti himmeänoranssin valon vielä luomiensakin läpi, tunsi varjon kumartuvan ylleen. “Olisit vaan pysynyt tajuttomana”, se sanoi, “se tekisi tästä siulle niin pirun paljon helpompaa.”
Essy yritti väittää vastaan - oliko hän panttivankina? Ympärileikattavana? - mutta huulet eivät liikkuneet.
“Sattuuko siuun?” kysyi ensimmäinen ääni äskeistä lempeämmin.
“Kaikkialle”, Essy inahti heikosti. Hänen oli ollut tarkoitus sylkäistä se mahdollisimman temperamenttisesti, sarkastisesti jopa, mutta äänijänteet tuntuivat jäätyneen.
“Sen parempi, usko vain”, ääni tyynnytteli, “se meinaa että siu olet toipumassa. Mitä enemmän sattuu, sen vähemmän paleltumia.”
Tämän innoittamana Essy tunnusteli oloaan. Hän saattoi tuntea jonkin liikkuvan vasemman olkapäänsä tuntumassa. Se oli viileä möhkäle, ikään kuin hyvin suuri ja painava makkara suoraan jääkaapista. Se ei liikkunut itsekseen, vaan joku nosteli sitä. Essy pohti, mitä tekemistä sillä mahtoi olla hänen olkapäänsä kanssa, mutta silmiään hän ei voinut avata.
Joku piirsi sormella viivan aivan olkapään juureen. “Se täytyy ottaa tästä”, sanoi ääni jostain kaukaa, “muuten kuolio leviää.”
Äkkiä Essy oli täysin hereillä. Hänen ruumiinsa alkoi sätkiä kauttaaltaan, silmäluomet halusivat väkisin avautua ja pää tahtoi esittää tuhannen tuhatta kysymystä, päällimmäisenä “kuka mikä missä miksi ja minkä hemmetin takia minä olen täällä!?”
TSAK.
Ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi iskenyt lihaveitsen puupöytään. Essy kurtisti kulmiaan; tehtiinkö hänelle makkaravoileipää?
“Ei mennyt läpi asti”, kuului ylhäältä.
“Miu olen sanonut, että se pitää vetää kerralla”, vastasi toinen ääni, “pian nyt uudelleen!”
TSA-TSAK.
Essy tunsi ruumiiseensa leviävän jonkinlaisen valheellisen hyvänolontunteen. Pistely laantui ja hän alkoi turtua kauttaaltaan. Toisaalta hänen voimansa tuntuivat hupenevan hiljakseen, kuin joku tai jokin olisi valuttanut häntä kuiviin.
“Anna taikasauva, miu tyrehdytän tämän.”
Tyrehdytät minkä?
Sitten tuli kipu.
Ja pimeys.
***
(A/N: Vaara ohi.)
“Esmeralda. Come sta?”
Jokin kosketti Essyn vasenta olkapäätä. Kipu sinkosi aaltona solisluihin ja koko rintakehään. Tällä kertaa Essy hätkähti todella hereille. Joku puhui hänen isänsä kieltä.
“Come?” hän äännähti heikosti ja kohotti oikeaa kättään silmiensä peitoksi. Joku painoi sen kärsivällisesti alas.
“Sono Bibiana. Tutto bene.”
Essyn silmät rävähtivät auki. Bibianan pehmoiset pöllönkasvot leijuivat jossakin kaukana ylhäällä. Välillä niitä oli vain yksi, välillä taas kaksi. Essy painoi silmäluomensa lähes umpeen tarkentaakseen katseensa.
“Dove sono?” hän kysyi. Hetken mietittyään hän vielä lisäsi: “Mitä on tapahtunut?”
Bibiana päästi otteensa hänen kädestään ja asettui polvilleen Essyn viereen. “En minä tiedä. Sinut tuotiin tänne yöllä. Heräsin. Sanottiin, että sinulle kävi pahasti. Ja nyt sinusta puuttuu iso palanen.”
Muistot hetkistä ennen kuin hän oli jälleen kerran vaipunut tiedottomuuteen palasivat rytinällä Essyn mieleen, ja sitä mukaa, kun hänen päänsä selkeni, asioiden välille alkoi muodostua järkiyhteyksien verkko. Ketjun muotoutuminen vei muutaman sekunnin. Sitten hän jo kavahtikin puoliksi istualleen, haparoi tukea mistä hyvänsä ja päätyi lopulta puolittain Bibianan syliin, johon hänen päänsä tuskin mahtui. Oikea käsi eksyi kuin itsestään kohtaan, josta kipu säteili kaikkialle yläruumiiseen; siihen, missä vasen käsivarsi liittyi olkapäähän.
Sitä ei ollut. Pelkkä tyhjä paikka. Puseron hiha roikkui tyhjänä. Puristava tunne rinnassa johtui kaikkialle kiedotuista siteistä.
“Älä koske siihen”, Bibiana varoitti, “toiset käskivät olla varovainen.”
“Ketkä toiset?” kysyi Essy, mutta tiesi sen turhaksi jo avatessaan suunsa. Bibianan ilmeestä oli mahdollista nähdä, milloin hänestä ei saisi irti järkevää vastausta.
“Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”, pikkutyttö lausui juhlallisesti ja kumartui silittämään Essyn otsahiuksia. He lepäsivät siinä hetkisen ja odottivat, että Essyn hengitys tasaantuisi. Essy huomasi pian, että kipu laantui, jos hän kykeni olemaan täysin liikkumatta. Niinpä hän tuskin liikutti palleaansa, vaikka isä aina sanoikin, ettei pinnallinen hengitys ollut hyväksi. Tällä kertaa se auttoi; Essyn näkö sumeni entisestään, mutta ainakin pakotus keskittyi käsivarren tynkään. Koko ajatus “tyngästä” ällötti. Makuulla ei tosin voinut tuntea huimaustakaan.
Oviaukko rasahti ja muutama valonsäde tunkeutui sisään. Vasta nyt Essy huomasi, että tilassa yleensä oli ovi. Jossakin sanomattoman kaukana oli kellertävänharmaa katto, ehkä nahkainen, ja seinät olivat niin lähellä, että hän tuskin olisi kunnolla mahtunut suoristamaan raajojaan.
Mies kurkisti sisään - korkeintaan kolmenkymmenen vanha, vaaleatukkainen mies, jolla oli huolimattomasti ajettu parransänki. Hän katsahti Essyä nopeasti ja hymyili. Hän puhui murretta, jota oli entistä vaikeampi ymmärtää. “Wie goht’s dir? Tuet ‘s weh?”
“Doch”, Essy vastasi, kun ei oikein muutakaan osannut. Sattuihan häneen. Vieläpä aika pirun paljon. Hän ei edes jaksanut miettiä, oliko tämä nyt oikein - tunsiko hän tämän miehen, tämän paikan, oliko tämä kaikki olemassa ainoastaan hänen päässään. Tärkeintä oli nyt pitää tuska etäällä.
“’S tuet ma leid”, sanoi mies, “meidän oli pakko tehdä se. Siun käsi paleltui, olisi vaan mädäntynyt siihen, jollei olisi leikattu pois.”
Essyä puistatti pelkkä ajatuskin! Hän tärisi kauttaaltaan. Ei enää kättä. Ei enää koskaan “Minun täytyy pitää suuni kiinni.”
“Olkaa vaan rauhassa”, mies totesi, “miu kerron muille että siu olet hengissä.” Kasvot katosivat ovensuusta. Ja niin oikeastaan teki kaikki muukin, sillä Essy upposi taas kerran syvälle tiedottomuuteen.
Kun hän heräsi, Bibiana katseli häntä. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta jokin hänen ilmeessään sai Essyn värisemään. Hänet oli tuettu puoleksi istuvaan asentoon muutaman säkkikankaisen tyynyntapaisen varaan. Yksi tyynyistä taisi olla jonkun reppu. Kaikki tuntui kovin improvisoidulta, aivan kuin he olisivat olleet tutkimusretkellä jossakin Siperian takamailla.
Paitsi että he olivat - ehkä - yhä Sveitsin Alpeilla.
“Tiedätkö mitä?” sanoi Bibiana.
“No mitä?”
“Äitini sanoi minulle joskus, että silloin kun on sisällä oikein paha olla ja yrittää väittää, että niin ei olekaan, ruumis alkaa joskus tehdä kummia juttuja. Se on psykosomaattista.” Bibiana puhui kasvot täydellisen ilmeettöminä, silmät suurina ja tarkkaavaisina. Essy ei ensiksi tajunnut, mistä tämä puhui.
“Sinä tiedät, miksi pyörtyilet.” Hetkeksikään pikkutyttö ei irrottanut katsettaan Essyn silmistä. Essy olisi kääntänyt katseensa, jos olisi pystynyt liikuttamaan päätään ilman viiltävää kivunpuuskaa. Terävät, valppaat pöllönsilmät lävistivät hänet kuin kaksi minikokoista vakoilusatelliittia, skannasivat hänet päästä varpaisiin.
“Hän oli minun paras ystäväni”, hän lopulta puuskahti.
Bibiana risti kätensä syliinsä ja katsoi odottavasti takaisin.
Essyyn koski ehkä vielä käden amputoimistakin enemmän, kun hän lopulta avautui siitä, minkä oli tottunut piilottamaan hinnalla millä hyvänsä - oli kuulija sitten pikkutyttö tai ei. Hetkittäin hän tuntui menettävän ruumiinsa hallinnan, mutta Bibianan tiukan tuijotuksen alla hän jatkoi juttuaan. Tämä tilapäinen heikkouden hetki, kuka tietää, saattoi koitua hänen pelastuksekseen.
“Minä tutustuin häneen hyvin pienenä, paljon nuorempana kuin sinä nyt. Hänen nimensä oli Tony.” Nimen lausuminen poltti huulia. “Me olimme erottamattomia. Meitä kammottiin alakoulussa, ja myöhemmin Tylypahkan opettajat saivat harmaita hiuksia takiamme. Kun minun runosuoneni ehtyi, hänellä oli aina jokin sutkaus varastossa. Olimme… läheisempiä kuin ystävät.” “Rakastavaisia” kuulosti liian rajulta lausuttavaksi tässä tilanteessa, ja Essy arveli, ettei Bibiana käsittäisi seurustelun päälle. Kunhan pääpointti tulisi selväksi. “Silloin oli lunta, ei niin paljon kuin täällä, mutta kuitenkin. En edes muista paljoa.”
Niin - pari kermakaljaa liikaa, mutta sitä ei tarvinnut sanoa lapsen kuullen.
“Tony lähti yksin jäälle - minä yllytin. Haastoin hänet siihen, me löimme vetoa. Kaikki sujui hyvin, hän olisi taatusti kulkenut minun puolestani koko hemmetin järven poikki. …. Mutta puolimatkassa jää petti. Hän joutui jään alle. Apu ei ehtinyt ajoissa.”
Hetken hiljaisuus.
Alkuaikoina Essy oli syyttänyt Tonyn kuolemasta kaikkia paitsi itseään: rehtoria, opettajia, jotka eivät olleet estäneet heitä livahtamasta yöllä ulos, jättiläiskalmaria, joka oli ollut jonkinasteisessa talvihorroksessa. Vasta useita viikkoja myöhemmin hänelle oli valjennut, että kaikki oli alkanut hänestä. Hänen kermakaljansa, hänen typerä vetonsa ja…
“… ja kaikkein pahinta oli se, että kun hän katosi näkyvistä, minä en tehnyt mitään! Minä tunsin, että olisi pitänyt toimia, mutta jokin osa minusta ajatteli, että ehkä löytyisi jokin muu keino, ehkei minun tarvitsisi ryhtyä sankariksi!”
Kitara ei ollut koskaan ollut Essyn soitin. Hän oli perehtynyt siihen vain ja ainoastaan Tonyn muistoksi. “Hänen” vanha kitaransa oli ollut aiemmin Tonyn.
Essy oli lukuisia kertoja käynyt tarinan mielessään läpi. Tavallisesti hän alkoi itkeä tässä vaiheessa. Mutta tällä kertaa Bibianan tuijotus piteli häntä aloillaan, ja hetken kuulosteltuaan hän totesi, ettei kyyneliä ollut. Hän oli tyhjä.
Bibiana kumartui lempeästi hänen puoleensa ja otti hänen ainokaisen kätensä omiensa väliin. “Rakkaus ja hernerokka ovat ruumiille häiriöksi”, hän lausui painokkaasti, ja kerrankin hän oli pahuksen oikeassa.
-
Kun Kaarne kääntyi teltan suulta, koko leiritulen ympärille kokoontunut joukko kohahti odottavasti. Tämä hymyili pienesti, ehkä huvittuneena, ehkä helpottuneena. Eve tuuppasi pelkästään paineita purkaakseen Adriannaa kylkeen - pahus sitä kirjoitusvihkoa, joka oli jäänyt Sokeaskin talolle!
“Hää on nyt hereillä”, Kaarne ilmoitti, ja tämä kirvoitti hermostuneista ulkolaisista koko joukon huokauksia ja hihkaisuja. MacKenzie oli jo valmiiksi jaloillaan.
“Tuskin hää vielä vähän aikaan on ihan oma itsensä, mutta hää ei menettänyt verta juuri ollenkaan, joten hää toipuu kai pian. Kiisla, vietkö kiltti sille ruokaa?”
“Aina”, lausahti Kiisla ja irrotti vastahakoisesti kätensä Mäyrän käsipuolesta.
“Voin miukin viedä”, yritti Mäyrä väliin. Kiislan katseessa välähti jokin tutkimaton, joka sai Ketun yhtäkkiä ryhdistäytymään.
“Miu hoidan!” Kettu tokaisi äkkiä, ja ennen kuin vastaväitteitä ehdittiin esittää, hän oli kadonnut kaivelemaan ruokavarastoa. Kiisla ja Mäyrä seisahtuivat väräjävään välitilaan, miltei koskettivat toisiaan, mutteivät aivan. Even mielestä oli hyvä idea vetäytyä vähän syrjemmälle ja antaa pariskunnalle hieman omaa rauhaa, ja muut olivat enimmäkseen samaa mieltä - mitä nyt MacKenzie olisi vaatinut päästä Essyn telttaan.
“Nyt”, sanoi Kiisla kuuluvasti ja tarttui molemmin käsin Mäyrän hartioihin, “missä siu olet ollut kaiken tämän ajan?”
Mäyrä virnisti nolona. “Miu tein vähän tutkimusta.”
“Tutkimusta!?” Kiisla ärjäisi.
“Ethän ole vihainen?” Mäyrä yritti näyttää mahdollisimman viattomalta kosteine, ruskeine silmineen. Kiislaa ei kuitenkaan hämätty.
“No totta hemmetissä miu olen vihainen! Me on huolehdittu itsemme kipeiksi siun takiasi, ja siu olet taas pyörinyt ties missä! Siu kuulit mitä Haukka viimeksi sanoi! Sen pitää loppua!”
“Me luotettiin siuun”, täydensi Kaarne luonnottoman synkästi.
Koko atsuriliikkeen seuratessa syyttävin ilmein Mäyrän puolustus alkoi viimein horjua. Hän vetäytyi kauemmas Kiislasta, irrotti kätensä tämän hartialta ja laski katseensa. “Mutta kun piti mennä”, hän mutisi.
“Siu et saa”, sanoi Kiisla, “koska miu en aio menettää siua. En millään.”
“Kiisla on etsinyt sinua tauotta kaksi viikkoa.” Päät kääntyivät; ääni oli Vivianin. Tämä oli putkahtanut kenenkään huomaamatta ulos teltasta ja takoi nyt jo kellopeliään osoittamatta millään tavoin, että oli yleensä huomannut ympärillä vellovan suuttumuksen.
Mäyrän silmät kapenivat. “Siu!” hän sähähti ja otti pari pitkää askelta pikkutyttöä kohti. Kiisla kiirehti estämään häntä kiertämällä kätensä hänen kaulansa ympäri. Havaittuaan, ettei eteenpäin ollut menemistä, Mäyrä kääntyi ja silmäili toden teolla ympärilleen. Hänen katseensa kiersi Even, turkiksiin kääriytyneen Adriannan, pomppivan MacKenzien sekä Markuksen, joka epäilemättä yritti keksiä vitsiä, joka ei mainitsisi nimiä “Grindelwald“ ja “Voldemort“.
“Siullakin on selitettävää.”
“Miu selitän kyllä”, Kiisla rauhoitteli, “istu.”
Eveä raivostutti - ei siksi, että hän olisi piitannut asiasta, vaan siksi, että Mäyrän käytös yleensä otti häntä kovasti pannuun. Aiheuttaa sillä tavalla huolta läheisilleen, ja olla sitten kuitenkin vain liesussa kaksi viikkoa! Ja kaikesta päättäen tämä vielä harrasti sitä - millä perusteella muut yleensä olivat uskoneet, että yksi heistä oli kuolemanvaarassa? Jos Mäyrän tapaus olisi millään tavoin liikuttanut häntä, hän olisi luultavasti järjestänyt karkulaiselle pari ilkeää mustelmaa!
Ennen kuin hän ehti ryhtyä tuumasta toimeen, askeleet takaapäin havahduttivat hänet. Piiskujänis, käyräselkäinen mieshenkilö, joka sattui olemaan vahtivuorossa, vihelsi, ja joku leiristä vastasi matalasti. Eve kääntyi Dirkin puoleen saman tien, kun tämä saapasteli muina miehinä paikalle. Hän hymyili yhä sitä raivostuttavan kolhoa hymyään, mutta tänään siinä oli melkeinpä ironinen säväys.
“Huomenta”, Eve tervehti tasaisesti.
Dirk jätti hänet huomiotta. “Tiesittekö te, mitä kylässä tapahtuu?” hän kysyi ei keneltäkään.
“Mitä nyt?” lausahti Kettu, joka pyyhkäisi ohitse keittokulho käsissään.
“En osaa sanoa. Kaikki ovat olleet valveilla koko yön, eikä kukaan puhu minulle mitään!”
Mitä sellaisesta olisi pitänyt päätellä? Että mintziläiset olivat kaiken lisäksi tulleet kuuhulluiksi? Eve olisi sanonut tämän ääneen, jollei omatunto olisi äkisti puuttunut asiaan. Vastahakoisesti hän antoi vallan paremmalle puoliskolleen, kun Dirk viittasi hänet luokseen ja johdatti hänet loitommaksi, sinne missä muut eivät kuulleet. He istuivat vieretysten kohtalaisen lumettomille kivenlohkareille.
Hetken aikaa kumpikin oli vaiti - sitä, mitä he molemmat osasivat parhaiten. Tuuli puhalteli vaihteeksi tavallista hiljaisemmin, ja aurinkokin tirkisteli vuorta tavallisesti verhoavan pilvipeitteen lomasta.
Dirk rikkoi hetken ensiksi. “Toin sinulle jotain”, hän sanoi samettisella äänellä.
“Todellako?” sanoi Eve, kun ei muuta sanottavaa keksinyt. Ei saanut olla liian innokas - se vaikutti ahneelta - mutta välinpitämättömyys olisi ollut kohtalokasta. Oli edetty vaiheeseen, jossa ei aivan riittänyt se, että oli oma itsensä.
Dirk penkoi laukkuaan. Se, mitä hän siellä säilytti, oli kuitenkin huolella järjestetty, sillä Eve pani merkille, että tämä otti haluamansa syrjään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Muu oli pelkkää lavastusta, yritystä vaikuttaa sopivasti välinpitämättömältä. Eve olisi halunnut sanoa, ettei Dirkin olisi tarvinnut vaivautua.
“Tässä”, sanoi Dirk, “toin tämän Sokeaskin talolta. Taitaa olla sinun.”
Even pimeämpi puoli olisi siepannut hänelle ojennetun esineen rintaansa vasten ja sähissyt kiukkuaan, mutta tämä Eve oli kärsivällisempi. Hän kiitti, hymyili hiukan ja otti vastaan tutun, ruutukantisen vihkon - hänen ikioman salaisen päiväkirjansa. Hän ei huolehtinut siitä, oliko Dirk kenties lukenut sitä. Sen verran piti itse kunkin lähimmäisiinsä luottaa.
“Mistä tiesit, että kaipaisin tätä?” Eve tiedusti hetken hiljaisuuden jälkeen.
Dirk kohautti hartioitaan. “Näin sinut usein sen kanssa. Olen tarkkaavaisempi kuin arvaatkaan.”
Eve hymähti. “Mistä tiedät, etten arvannut?”
“Kuten sanoin”, Dirk äännähti, ja hänen silmänsä pilkahtivat, “olen tarkkaavainen. Tiedän asioita.”
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
“Miten sinä päädyit atsuriliikkeen mukaan?” Eve kysyi äkkiä.
“Samalla tavalla kuin sinäkin”, Dirk sanoi, “törmäsin yhteen täkäläiseen kiipeillessäni. Sen sijaan, että olisivat teloittaneet minut, he aivopesivät minusta liittolaisen.”
“Aivopesivät?”
“Vitsi, vitsi.”
Seuraava hiljaisuus kesti kauan - vähän liian kauan Even pimeän puolen sietää. Taas kerran tämä alkoi muistutella heidän vetonsa määräajan umpeutumisesta, josta oli sentään jo kolme päivää aikaa. Eikö Eve jo ollut tehnyt selväksi, ettei aikonut antaa periksi?
Sinähän harrastat lupausten pitämistä, paha puoli intti.
“Hitot!” ärähti Eve ääneen ja nousi saman tien jaloilleen. Dirk katsoi häntä hyvin samaan tapaan kuin autonvaloissa yllätetty peura, kun hän laski molemmat kätensä tämän hartioille ja painoi huulensa lujasti tämän huulia vasten.
Hämmästys muuttui hetkessä joksikin muuksi - ei ehkä kiihkeydeksi, uteliaisuudeksi korkeintaan, mutta joka tapauksessa pojan huulet raottuivat aavistuksen verran, ja ylimääräinen käsipari kiertyi Even vyötäisille. Hetkeä kesti ikuisesti.
Sitten äkkiä:
“Dirk! Eva!”
He vetäytyivät erilleen melkein vaivaantuneina - tosin lähinnä siksi, että tulija oli Kiisla. Tämä laukkasi muutamalla askeleella heidän väliinsä mulkoillen heitä epäluuloisesti.
“Teidän pitää tulla heti. Se tyttö kertoi kylästä - meidän pitää vaihtaa leiripaikkaa. Juuri nyt.”
-
Saksaan vaihtariksi? Epistä, minäkin haluan! En Saksaan, mutta vaihtariksi kylläkin! Nykkiin tai jonnekin.
Eve pääsi viimeinkin asiaan. Eikä se enää taida edes vihata toista minäänsä (Kuulostaa Yuugilta, vaikka se on kyllä ihan kirjaimellisesti jakautunut kahtia, kun taas Evellä on periaatteessa kaksi mieltä yhdessä ruumissa). Taitaapi tyttönen pitää pehmo-Eveä lähinnä rasittavana. Tai pitäisikö sanoa vain? Ihansama.
Essy parka. Mutta pakko on pakko, kaiketi?
Sori, kommentissa ei ole mitään järkevyyttä. Olen tänään katsonut Kellopeliappelsiinin, rakastunut Kirjasto kymppiin, ollut sarjakuvafestareilla ja siellä sortunut überkalliiseen Death Noteen. Mutta kaippa se oli sen arvoista.
-
Ag. Ilmoittaudun lukevaksi. En vain ole saanut mitään järkevää kommenttia aikaiseksi, enkä saa nytkään :/ Mutta kirjoitan oikein pitkän palautteen sitten viimeistään viimeisen luvun jälkeen. :o
-
Mj; Sullahan on hei hyvin aikaa. Ala nyt jo puhua porukoita ympäri niin järjestyy. n____n
Vodkis; Kiitos noteerauksesta, se ilahduttaa minua kovin. Syvempää kommenttia jään innolla odottelemaan.
Väsytiväsyti, tässä on luku, siinä tapahtuu jotain ja se on todennäköisesti aika kamala, mutta mää en jaksa piitata, öitä. x____X ßßß
14.
Valkoisten varjot
Niin kuin Bibiana oli ennustanutkin, Essystä tuntui kuin hänen rintakehänsä päältä olisi nostettu paino. Lisäksi nämä vuoristolaiset, jotka olivat ottaneet heidät huostaansa, tuntuivat osaavan asiansa aika pirun hyvin. Juotuaan pari mukillista kummaa, kitkeränmakuista teetä Essy alkoi jo tuntea olonsa paljon paremmaksi. Kipeä olkapää turtui, eikä käden menetys enää tehnyt niin kipeää. Vähän niin kuin hän olisi jo pitänyt sille hautajaiset mielessään. Kaarneeksi esittäytynyt mies oli kysynyt, halusiko hän nähdä käsivarsivainaan, mutta hän oli vastannut kieltävästi. Oli paras vain jatkaa eteenpäin suunnitelman mukaan - sikäli kuin hänellä suunnitelmaa oli - nyt kun menneistä oli kerran päästy irti.
Reilut seitsemän tuntia sen jälkeen, kun hänen kätensä amputoitiin, Essy Maldini oli jo jalkeilla ja pyöri atsuriliikkeen pienen, huomaamattoman nuotion tuntumassa mukillinen kuumaa maitoa ainoassa kädessään. Adrianna, Markus ja MacKenzie, jotka kaikeksi yllätykseksi olivat löytyneet teltan ulkopuolelta, seurasivat häntä katseellaan ja tuijottivat suut auki roikkuen kohtaa, jossa hänen kätensä oli ennen ollut. Töllötys lakkasi vasta, kun Essy tiuskahti, että hän oli tietoinen asiasta ilmankin, ja vetäytyi kauemmaksi mutisten jotain liikuntarajoitteisten syrjimisestä.
Vähän tämän jälkeen Kaarneen Kiislaksi esitelty sisar palasi ystävineen. Essy ei erityisemmin pitänyt tästä, vaikka tämä olikin ikätoveri ja lisäksi menettänyt vielä kätensäkin, mutta yhdessä hän ja hänen tumma ystävänsä selittivät juurta jaksain, minkä takia he kaikki olivat nyt täällä. Atsurilaiset muodostivat jonkinlaisen piskuisen vastarintaliikkeen, joka yritti Essyn suureksi iloksi murtaa Mintzin keskiaikaista pikku tyranniaa etäältä käsin. Bibiana oli tuotu ylös vuorille esimerkkinä ja varoituksena hänen puhdasverisille vanhemmilleen.
“Mutta Bibiana on puoliverinen!” Essy huomautti räväkästi, ja kuullessaan sanan lapsikin pongahti entistä hienostuneempaan istuma-asentoon. Todettuaan, ettei vaaraa ollut, tämä kuitenkin jatkoi hiljaista soitantoaan. Kellopeli oli Kaarneen isoveljen, Ketun, omakohtainen mestariteos, ja Bibiana oli ilmiselvästi korviaan myöten rakastunut siihen.
Atsuriliikkeelle Essyn ilmoitus tuntui kuitenkin olevan enemmän kuin uutinen. Kun Essyn sanat upposivat muiden tajuntaan, vaihdettiin paljon hätäisiä katseita ja kiireisiä sanoja. Etäämmällä joku kirosi niin raskaasti, että Essy olisi peittänyt Bibianan korvat, jollei tämä olisi jo kuurouttanut itseään ympäröivältä maailmalta pimputtamalla kellopeliään. Kiisla pisti kuin huomaamattaan ainokaisen peukalonsa kynnen hampaidensa väliin ja puri ne yhteen niin lujaa, että kynsi päästi ilkeän raksahduksen. Välinpitämättömästi toinen pyyhki lohjenneen kyntensä palaset lumeen.
“Näinkö on?” tarkensi Kaarne. “Miten ihmeessä?”
“Ei voi olla”, Markus täydensi, “olen nähnyt hänen vanhempansa!”
“Mistäs minä tiedän”, Essy sanoi kohauttaen olkapäitään, “mutta tuolla alhaalla ne tuntuvat olevan aika äkeissään siitä faktasta. Saivat ihan vasta tietää itsekin…” Seurasi noin kolmen sekunnin mittainen tauko, jonka aikana Essyn lumivyöryn pehmentämä mieli äkkiä havahtui, kokosi itsensä ja järjestäytyi jälleen siksi piinkovaksi veitseksi, joka se yleensä oli. Muistot liittyivät yhteen kuin rautamolekyylit metallihilaan. Heti kohta Essyllä oli tarkentunut kuva koko edellisillasta.
Se ei ollut kaunis.
Ensimmäiseksi muistot herättivät hänessä puhdasta ärtymystä, melkein raivoakin. Epäreiluus paistoi tarinan joka käänteestä… mutta seuraavaksi hänelle välähtikin, että jollei pian ryhdyttäisi toimiin, kaikki muuttuisi vielä entistäkin epäreilummaksi.
“Oletko siu nyt ihan kunnossa?” kuului Kaarne kysyvän. Essy pudisti päätään niin kuin turtumus olkapäästä olisi levinnyt koko ruumiiseen. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään vaikutti siltä, että hänen pienestä pelistään saattoivat olla elämät vähissä. He olivat heittäytyneet ylen väkivaltaisiksi Kalkarosta ja Versoa, täysinoppinutta velhoa ja noitaa, kohtaan - entäs sitten pari kuudesluokkalaista oppilasta? Heidäthän pyyhkäistäisiin hetkessä tieltä!
“Meillä on pieni ongelma”, hän sanoi ääneen. Toiset killistelivät häntä kuin kotieläintarhan ponia, joka oli yhtäkkiä alkanut puhua. Ja Essy selitti.
Mintziläiset olivat suunnitelleet ratsiaa jo edellisenä iltapäivänä. Siitä oli nyt lähes kaksikymmentä tuntia aikaa. Heillä oli ollut mielin määrin aikaa järjestää jäljitysloitsu, naarata vaikka koko vuori läpeensä ja koota varusteet kasaan. Oli ihme, etteivät he olleet jo marssineet näkyviin jonkin harjanteen takaa! Toisaalta heillä oli vankeja. Kalkaros ja Verso olivat pistäneet pystyyn melkoisen esityksen - ehkä he olivat sillä voittaneet aikaa. Mutta silti.
Kun Essy lopetti, Kettu, Kaarne ja Kiisla tuijottivat häntä pienen hetken kuin vähäjärkistä. Sitten kaikkien katseet kääntyivät Bibianaan, (“Hyvin menee, herrat nauraa!”) ja lopulta sisarukset muodostivat oman tiiviin piirinsä. Kenenkään kasvoilla ei näkynyt merkkiä siitä, etteikö Essyä olisi otettu vakavasti.
“Siis ovat tulossa tänne?” kysyi Adrianna.
“Niin”, Essy sanoi ja nyökkäsi.
Markus oli paikallinen. Olisi luullut hänen nousevan puolustamaan kotikyläänsä, mutta sen sijaan hän kalpenikin ja veti rakasta pipoaan tiukemmin silmiensä päälle. Hän ei sanonut mitään - hän oli kuulemma ollut tavallista vaitonaisempi koko retken ajan, mutta tämä meni liioitteluksi. Se yksin oli hermostuttavaa.
“Mitä? Mitä nyt?” peräsi MacKenzie englanniksi, ja huokaisten Adrianna kumartui tulkkaamaan hänelle koko tilanteen.
Kaarne nousi ensiksi. “Se on sitten leirin vaihto ja pian”, hän julisti ja vilkaisi syrjäsilmällä Haukkaan, heidän johtajaansa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Ympärillä vedettiin esille taikasauvoja ja suksia ja alettiin kiireellä pakata tavaroita Ketun jaellessa keskittyneesti ohjeita. Kiisla sen sijaan jätti kaiken pakkaamisen ystävälleen ja naulitsi palavan katseensa Essyyn, vaikkakin hänen päättäväisyytensä hieman horjui, kun kohde ei värähtänytkään.
“Mikset siu kertonut aiemmin?” tämä tivasi takahampaat kirskuen.
“Ihan huvin vuoksi, teitä ärsyttääkseni”, sanoi Essy sarkastisesti vastaan, “jollet huomannut, minulta hakattiin juuri käsivarsi poikki!”
“Miksi siu sitten tätä luulet?” Kiisla ojensi oikean kätensä tynkää. Ilme ei ollut muuttunut.
Essyn silmät kapenivat. “Minä olin tajuissani. Koko ajan.”
Silloin Kiisla kavahti taaksepäin. Hänen silmänsä laajenivat, ja koko vartalo tuntui taipuvan kuvotuksen voimasta. Se, mitä hän ei ollut itse kokenut, aiheutti hänelle vieläkin painajaisia.
Kaarne katsoi asialliseksi puuttua välikohtaukseen kietomalla käsivartensa tukevasti sisarensa rintakehän ympäri. “Nyt on pääasia, että selvitään vähän äkkiä pois täältä. Rauhoitu.” Sitten hän kohotti kasvojaan ja korotti ääntään. “Kuunnelkaa! Mitä ikinä teettekin, tyärtä pitää suojella kaikin keinoin! Hää on viaton, vain meidän virheen takia täällä. Me ei voida antaa sille tapahtua mitään.” Kuului hyväksyvää muminaa, ja Bibianaan luotiin katseita, melkein helliä. Siitä huolimatta, että oli vanki, pikkutyttö oli onnistunut valloittamaan omakseen kohtalaisen monta sydäntä. Essy tiesi, miltä heistä tuntui. Jollei hän olisi nähnyt Bibianaa jo aiemmin täysissä ruumiin ja sielun voimissa, hän olisi varmaankin syössyt pari atsurilaista jyrkänteeltä alas heti jalkeille päästyään.
“Suojellaan sitä”, sanoi Kaarne. Bibiana jatkoi leikkiään autuaan tietämättömänä pahasta maailmasta.
“Ufpassen!” huudahti äkkiä nuori nainen, joka oli huolehtinut Bibianasta tähän saakka, Supi nimeltään. Jokin hänen äänensävyssään sai muut atsurilaiset hyppäämään varpailleen silmää nopeammin, Kiislan etunenässä. Kaarne veti mitään puhumatta esille molemmat taikasauvansa ja pyöräytti niitä yhtä aikaa vasemmassa kädessään. Ketun kasvot kivettyivät valppaaseen ilmeeseen, kulmakarvat hiukkasen yhteen taipuneina ja silmät tarkkaavaisina. Kiislan ystävä yritti kahmaista Bibianan syliinsä, mutta Essy mulkaisi häntä vaarallisesti ja kiersi itse jäljellä olevan käsivartensa lapsen hartioiden ympäri. Tämä jatkoi puuhiaan kuin ei olisi mitään kuullutkaan. Kiislan ystävä sen sijaan vaihtoi kohdetta ja ryhtyi paimentamaan Markusta ja tylypahkalaisia pois jaloista.
“Was isch?” Kaarne varjosti silmiään kädellään ja loikki ketterästi kohti kallioista harjannetta, jonka päällä Supi vielä hetki sitten oli pitänyt vahtia. Samalla toiset atsurilaiset sulloivat kiireen vilkkaa reppuihinsa viimeisetkin tarpeet - sairastelttakin katosi kaikkine sisustuksineen sekunnin murto-osassa! - ja alkoivat sitoa suksia jalkoihinsa.
Supi kompasteli yllättävän kömpelön näköisesti alas kalliolta. Essy ei olisi koskaan uskonut näkevänsä sellaista tämän sulavaliikkeisen sakin jäseneltä, mutta tämä toisaalta retuuttikin kainalossaan pitkää, tummaa poikaa, jonka mainittavan arvokas egyptiläinen ryhti oli kaikeksi ikäväksi vääntynyt säkkärän s-kirjaimen muotoon. Essy toljotti suu ammollaan, kun Supi raahasi Mesmer Schwarzin niskavilloista kiinni pidellen Kaarneelle, joka sitoi nopealla loitsulla tämän kädet ja opasti vuorostaan Haukan eteen.
Mesmerin katse oli sanalla sanoen vauhko. Hänen silmänsä pyörivät vinhempaan tahtiin kuin hänen kieppuva päänsä, kunnes hän yhtäkkiä huomasi tutut kasvot ja naulitsi silmänsä Essyyn.
“Ne saivat sinutkin!” hän sähähti hieman turhan kovalla äänellä siihen nähden, että oli vangin asemassa. Tämä kostautui, kun Kaarne näpäytti Mesmeriä taikasauvansa lappeella päähän.
“Sievempi sävy neidille”, hän varoitti kuivakasti, ja sekä Adrianna että MacKenzie naurahtivat pitkälti sankkaa hämmennystä hälventääkseen. Mesmer siristeli silmiään ällistyksestä ja kivusta. Essy antoi hänen kitua aikansa ennen kuin saapasteli hänen luokseen ja kumartui irrottamaan Kaarneen laittaman suukapulan. Kukaan ei estellyt.
“Mitä sinä täällä toimitat?” hän tivasi, ennen kuin Mesmer ehti huomauttaa hänen käsivarrestaan.
“Lähettivät minut tarkkailemaan”, Mesmer yskäisi, “melko lailla valmistautuneempana kuin neiti Kaikkitietävä vähän aiemmin. Koitui melkein onneksi että nämä raakalaiset nappasivat -”
“Suu kiinni”, Essy tokaisi. Sitten hän kääntyi Kaarneen puoleen ja nyökäytti päätään. Hurjistuneen oloinen nuori mies kumartui Mesmerin ylle törkkien suksisauvalla maata tämän ympärillä. Essy taas vetäytyi hienotunteisesti kauemmaksi varmistaakseen, ettei Bibiana vain näkisi mitään sopimatonta. Ehkä ihan pikkuisen kidutusta. Ei mitään anteeksiantamatonta tietenkään.
Toisten keskittyessä tuoreen panttivangin häiriköintiin Essy, Adrianna, MacKenzie ja Markus muodostivat oman pienen piirinsä, jonka sisällä puhuttiin rohkeasti englantia. Essyä lukuun ottamatta kaikki vaikuttivat enemmän tai vähemmän hermostuneilta. MacKenzie hyppeli hervottomana paikallaan ja Markus vaikutti siltä kuin joku olisi langettanut häneen vaiennuskirouksen.
“Mitä he aikovat tehdä hänelle?” vinkui Adrianna.
“Kai he kuulustelevat häntä, yrittävät ehkä selvittää, missä muut kulkevat”, Markus arvasi. Essy irvisti.
“Minua huolestuttaa”, Adrianna sanoi.
“Vaan minua ei”, ilmoitti Essy nenä pystyssä, “eivätköhän he osaa asiansa!”
“Minä en ajattelisi heistä noin varsinkaan jos he olisivat leikanneet käteni!” MacKenzie huomautti.
“MacKenzie”, Adrianna varoitti, kun Essyn silmät alkoivat kiilua.
“Enkä minä yleensä käsitä, miten olet noin nopeasti tolpillasi. Sinuna -”
“MacKenzie!” Adrianna ärähti. “Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että puhut liikaa?”
He kaikki vaikenivat; Adrianna silkasta järkytyksestä, koska oli tullut ajatelleeksi ääneen, Markus, koska häneen oli mitä ilmeisimmin langetettu vaiennuskirous, ja MacKenzie, koska hiljennys oli tullut täysin yllättävältä taholta. Essy taas pysyi hiljaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että tajusi ettei olisi voinut langettaa vaiennuskirousta, vaikkei sellaista olisi vielä ollutkaan: hänellä ei ollut taikasauvaa! Ensiksi pintaan nousi ajatus siitä, että atsuriliike olisi vienyt sen; mutta pian hänen mieleensä muistui, että sauva oli ollut kadoksissa jo heti lumivyöryn jälkeen. Se oli rikki, tai sitten se makasi jossain hangen keskellä sopulien kaluttavana!
“Hemmetti”, hän sanoi ääneen.
Siihen havahtui Kiisla, joka oli istunut penkillä kasvattamassa taikasauvallaan auringonkukkaa lankun päähän. Hän nousi ja liittyi seurueeseen, joka pohdiskeli mitä uutukaiselle vangille tehtäisiin kuulustelujen jälkeen.
“Nirri pois”, oli hänen ensimmäinen repliikkinsä, ja samalla ensimmäinen, joka kantautui Essyn korviin. Hän hylkäsi mietteet taikasauvansa kurjasta kohtalosta saman tien ja hyökkäsi äänekkäästi protestoiden vangin ja vartijoiden väliin.
“Ei tasan!” hän älähti. Haukka, joka oli tähän saakka kuunnellut keskittyneesti Kiislaa, kääntyi hänen puoleensa ja kallisti päätään kohtelias ilme kasvoillaan. Kiisla puristi kätensä nyrkkiin ja heristi taikasauvaansa Mesmerin kurkkua kohti.
“Ne on säännöt”, hän perusteli, “ulkopuoliset pitää tappaa!” Haukka nyökytteli.
“Et sinä meitäkään tapattanut”, huomautti Essy. Lisää nyökyttelyä.
“Se on eri asia!” Kiisla kivahti. “Ette te ole Mintzistä. Ette vihollisia…” Hän vaikeni, kun Essy nyökäytti pikaisesti leukaansa Markuksen suuntaan. Huulet nipistyivät kapeaksi viivaksi ja silmät alkoivat hehkua atsurinsinistä tulta.
“Älkää ymmärtäkö väärin”, Essy jatkoi, “henkilökohtaisesti en ole ikinä tavannut iljettävämpää tyyppiä kuin Mesmer Schwarz” - hän vilkaisi Mesmeriä, joka ei järkytykseltään uskaltanut äännähtääkään - “mutta ihmiset eivät ansaitse kuolla vain sen takia, että sattuvat olemaan idiootteja. Tai siksi, että lauma tahvoja lähettää heidät juoksentelemaan pitkin maita ja mantuja puolestaan, eikö niin? Tuhlaamalla aikaanne häneen pelaatte vain mintziläisten pussiin!” Essy suorastaan yllättyi huomatessaan atsurilaisten - Kiislaa lukuun ottamatta - kuuntelevan tarkkaavaisesti, vaikka hänen saksansa oli parhaimmillaankin ensiksi kirjakielistä ja toiseksi melko kömpelöä. Menestyksen rohkaisemana hän jatkoi: “Juuri nyt on paras vain suojella niitä, jotka eivät osaa suojella itseään - kuten nyt vaikka niitä, joilla ei satu olemaan taikasauvaa. Maailmassa, josta minä tulen, asiat selvitetään puhumalla! Tiedätte, missä vihollisella on tukikohta, eikö niin? Hyvä! Siinä tapauksessa me suuntaamme sinne ja puhumme hitto vieköön niihin paksuihin päihin järkeä! - Ja sinä, Mesmer, lähdet tasan tarkkaan mukaan.”
Puhuttuaan suunsa puhtaaksi Essy nappasi kiinni Bibianan käsivarresta ja suoristautui silmät kipinöiden. Hän viittasi Markukselle ja tylypahkalaisille, jotka liittyivät hänen rinnalleen näyttämään esimerkkiä. (“Miksei kukaan kerro minulle mitä tapahtuu?” MacKenzie valitti.)
Atsurilaiset toljottivat vuoroin johtajaansa, vuoroin Essyä tietämättä oikeastaan, mitä itse ajattelivat. Sitten Haukka, joka oli luonut arvoituksellisen katseen taivaalla purjehtiviin pilvenretaleisiin, risti kätensä rinnalleen - ja nyökkäsi kevyesti.
Seurue järjestäytyi kuuliaisesti kaikkine tavaroineen Essyn ja hänen tovereidensa ympärille. Kaikki ne laukut ja nyssäkät, eikä ainuttakaan taikasauvaa esillä - he näyttivät enemmän kiertolaisporukalta kuin järjestäytyneeltä vastarintaliikkeeltä, jonka he olivat vielä hetki sitten muodostaneet. Mutta nytpä tulisikin maailmankirjoihin muutos. Nyt Essy Maldini marssittaisi joukot alas kylään ja pitäisi heille oppitunnin edistyneestä diplomatiasta!
Kiisla seisoi ainoana maagisen rajan tuolla puolen ja töllötti alahuultaan pureksien tovereidensa muodostamaa rintamaa, johon olivat sentään liittyneet jo hänen veljensä ja rakkain ystävänsäkin. Hiljaisuus kahden puoliskon välillä venyi sanoinkuvaamattomaksi jännitteeksi, kun liikkeen nuorin ja kiihkein itsepäisesti kieltäytyi hyväksymästä äkillistä suunnanmuutosta. Hän rutisteli ainoan kätensä rystysiä niin, että veri pakeni ranteista saakka. Hänen sormensa muuttuivat punaisen ja valkoisen kirjaviksi.
“Jos ne on ulkona kylästä, voitaisiin vallata niiden kodit ja näyttää niille missä kaappi seisoo”, hän yritti vaatimattomasti. Essy tunsi äkillisen myötätunnon pistoksen käsittäessään, ettei Kiisla todennäköisesti ollut koko elämänsä aikana nähnyt kaappia.
Bibiana ojensi pehmoista, pulleaa kämmentään kohti etäällä vääntelehtivää Kiislaa ja hymyili palleroista hymyään. “Lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa”, hän virkkoi pehmeästi ja kieltäytyi katkaisemasta katsekontaktiaan välttelevään Kiislaan. Tämä loi katseensa jalkoihinsa ja vaikutti siltä kuin olisi pelkästään silmiensä voimalla aikonut sulattaa koko vuoren lumihupun. Sitten hän äkisti nosti katseensa.
“Miu haen Dirkin ja Evan”, hän sanoi alistuneena.
He marssivat alas hiukan kello neljän jälkeen, he, joukko metsäläisiä, muutama kouluikäinen nuori sekä yksi ymmärtämätön pikkutyttö, eivätkä he alkuunkaan näyttäneet siltä, että heillä olisi ollut yhtään mitään, mistä neuvotella. Mutta Esmeralda Maldinilla oli ainoastaan yksi käsi, ja sen myötä tuplasti tarmoa, ja kun jopa Eve oli kaikkien yllätykseksi liittynyt hänen rintamaansa, heidän yhteishenkeään ei voinut latistaa oikeastaan mikään. Osa heistä hiihti, osa taas käveli. Bibiana tallusti Kiislan vierellä pidellen tämän kättä, kun Essyllä oli täysi työ pitää näkyvillä vanhasta t-paidasta hätäisesti kasattua valkoista lippua. Mesmer Schwarz, yhä melko kangistuneena, opasti heitä vastahakoisin elkein. Markus yritti rauhoitella serkkuaan Grindelwald-vitseillä, joita kukaan ei ymmärtänyt. Ja Dirk käveli leppoisasti Adriannan ja MacKenzien takana tavallista mietteliäämpi - tosin sitäkin arvoituksellisempi - hymy kasvoillaan.
Sää oli selkeä ja ilma lämmin, ja siksi he saavuttivat mintziläisten väliaikaisen tukikohdan kielekkeen tuntumassa kohtalaisen nopeasti. Yhteensä heitä oli seitsemäntoista Mintzin kolmeakymmentä vastaan. Tilanne olisi kieltämättä ollut surkea, jos edessä olisi todella ollut taistelu ja jos kymmenen seitsemästätoista ei olisi ollut karaistuneita, kokeneita taikureita kahden taikasauvan kera kukin.
Mintzin seurueella oli nuotio - oikeastaan enemmänkin rovio - alarinteellä lähellä kylää. Järjestely oli melko lailla samankaltainen kuin atsuriliikkeen leirissä, paitsi että mintziläisillä ei ollut telttoja; yksi piti vahtia sillä välin kun muut puuhastelivat leirin ylläpitotointen parissa. Oli silkkaa sattumankauppaa, että juuri sillä hetkellä vahdissa sattui olemaan Waldo Schwarz. Essy puraisi huultaan nähdessään Markuksen ilmeen, kun tämän isä nousi seisomaan. Itsepäisesti hän heilutti valkoista lippuaan.
“Neuvottelu!” hän kailotti.
Schwarz kohotti toista kulmaansa. Hänen soma, punapäinen vaimonsa istui vähän etäämmällä opastaen nuoremmille jotain näppärää kirousta.
“Mesmer!” kuului jostain. Äänen lähteeksi paljastui toinen punatukkainen nainen, Mesmerin äiti kai, sillä seuraavaksi poika jo valitti:
“Mama! Be do!”
-
Markus harppasi eteenpäin. “Papa, mach ‘s uf, bitte”, hän aneli. “Tässä ei ole järkeä. Ei millään suunnalla.” Häneen koski nähdä isänsä sellaisena, suoranaisena sotajoukon kapteenina. Ja hänen äitinsä! Hän istui tuolla ja vaikutti aivan yhtä valmiilta tekemään tuhojaan kuin isäkin. Tästä ei voinut seurata hyvää. Markus yritti kuumeisesti kaivella aivolohkoistaan osuvaa Grindelwald-vitsiä, mutta pääkoppa tuntui kohmettuneen.
Isä kohotti kättään. “Poika. Tule heti tänne.”
“Ei onnistu”, Markus väitti, “minä pidän pääni. Tällä kertaa te olette väärässä.”
Äiti nousi. “Markus, älä viitsi. En kestä nähdä sinua tuon roskasakin seassa!” Hän pisti kätensä puuskaan ja, kun Markus ei vieläkään taipunut, turvautui patenttikikkaansa - syyllistämiseen. Tämän keinon mainioutta hän oli korostanut useissa kirjoissaan ja soveltanut molempiin lapsiinsa jo lähes seitsemäntoista vuoden ajan. “En käsitä, mikä sinun kasvatuksessasi meni pieleen!” hän valitteli. “Sinä olet teini-ikäinen, sinua pitäisi ymmärtää ja niin edelleen, mutta kun sinun takiasi Therese-rukkakin on jo valmiiksi aivan kieroutunut! Milloin sinä oikein lakkaat aiheuttamasta traumoja siskollesi?”
Markus irvisti. Jos oli hänen syytään, että hänen siskonsa oli sellainen riiviö kuin oli, hänet todellakin olisi sietänyt hirttää. Vaan ei. Hän ei nyt vaihtaisi puolta. Hän tunsi Mintzin, muisti jokaisen sen asukkaan nimeltä. Hän tiesi, että he osasivat olla vaarallisia. Ja nyt hän tiesi myös, mistä tuo vaara kumpusi ja mihin he pystyisivät sitä käyttämään. Hän ei hitto vieköön halunnut olla osa sitä!
“Jättäkää hänet rauhaan”, Essy kailotti, “me tulimme tänne sopimaan, emme seuraamaan perheriitaa.”
“Meidän sukumme asiat eivät kuulu sinulle pätkän vertaa, Fräulein Elsa”, lausui isä kylmästi. “Annan vihjeen: mene matkoihisi ja lakkaa puuttumasta asioihin, jotka eivät sinuun kuulu.”
“Tuo on hyvin epäkohteliasta”, Eve huomautti ja kohotti moittivasti kulmiaan.
“Asianne ovat kuuluneet meille siitä saakka kun vangitsitte opettajamme!” Essy puuskahti suureen ääneen. “Turha väittää, että olisitte itse puhtaita kuin pulmuset - tässä asiassa tai missään! Taikaministeriökin on jo teitä vastaan!”
“Siinä tapauksessa”, sanoi isä ja nuolaisi huuliaan. Hän piti pikku tauon, kun Markus taas hoki mielessään: Ei sitä ei sitä ei missään nimessä sitä. “… Tarjoan sopimusta. Opettajanne pääsevät vapaiksi sillä ehdolla, että häivytte täältä. Heti. Niin kauas kuin mahdollista.”
Kiisla pomppasi eteenpäin ja olisi kai rynnännyt molempine taikasauvoineen suoraan mintziläisten päälle, ellei Eve olisi tarrannut hänen hartioihinsa. Hän tärisi. “Että pettäisitte meidät!” hän sähisi. “Että lähtisitte nyt ja jättäisitte… noita vastaan!”
“Kiisla kiltti”, Eve kuului maanittelevan, mutta Markuksen huomio kiinnittyi äitiin muun joukon kuhistessa keskenään.
“Ja sinä, lapsi, tulet kotiin hoitamaan sisartasi. Nyt, saman tien, sinä kelvoton!” marmatti Markuksen äiti.
“Mama, minä en ole lapsi enää!” Markus selitti kärsivällisesti. “Minä täytän seitsemäntoista.” Ja olen vapaa lähtemään tästä kirotusta kylästä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, hän lisäsi itsekseen.
“Ja tarjoukseenne”, täydensi Essy, “emme hyväksy.”
“Voi”, sanoi isä, “toivoin niin, että tulisimme toimeen.”
Essyn leukaperät kiristyivät. Ehkäpä hän oli sittenkin hiukan turhan intohimoinen ja äkkipikainen diplomaatiksi. Markus oli puuttumaisillaan peliin - eiväthän vanhemmat loppujen lopuksi lastaan satuttaisi - mutta ennen kuin hän ehti aloittaakaan, Essy jo iski valkoisen lipun suksisauvasta improvisoituine salkoineen hankeen ja kohotti kättään.
“Katsokaa”, hän lausui juhlallisesti, “katsokaa mitä minä olen tehnyt teidän takianne! Ja vielä uskotte, että minä aikoisin olla teille vahingoksi! Kuulkaa, minä en oleta, että te vanhemmat ehti ymmärtäisitte, mutta entä te muut? Me olemme samanikäisiä - miksei teillä olisi vielä sydäntä? Mariä, Hydra, Gracchus, Konstantin - te edes? Kuulkaa, teitä rakastetaan kylässä. Te voisitte muuttaa kaiken, jos vain yrittäisitte!”
Monnhuus-akatemian nuoret oppilaat, kukin vastikään seitsemäntoista täyttänyt, nousivat yksitellen ylös. Kolme heistä osoitti taikasauvoillaan suoraan Essyyn, neljäs tuntui epäröivän. Essy loi häneen vetoavan katseen ja Markus liittyi kuoroon, mutta siitäkään ei ollut apua, kun Markuksen isä läimäisi kapinoitsijaa selkään. Neljäs taikasauva kohosi oikeaan kulmaan. Ilmeisesti peli oli menetetty.
Kukaan ei oikeastaan ehtinyt edes käsittää, mitä tapahtui. Yhtenä hetkenä MacKenzie valitteli tulkkina toimivan Adriannan vieressä, että hänen olisi tosiaan pitänyt opetella saksaa ennen lähtöä, ja toisena hän kohotti suksisauvaa vähän liikaa, ja kolmantena sukset luistivat hänen allaan. Hän ei enää valvotun yön jäljiltä hallinnut lihaksiaan, ja muutamaa sekunnin kymmenesosaa myöhemmin hän pomppi tutuksi käyneenä lumipallona rinnettä alas pyyhkäisten Essyn huolella vaaliman neuvottelulipun mennessään.
Siitä puhkesi myräkkä.
Nopeasti Mäyrä kaahasi suksineen mintziläisten joukkoon kaapatakseen MacKenzien turvaan, eikä sekuntiakaan liian aikaisin.
Mitntziläiset hyökkäsivät ensiksi. Aluksi heidän ainut aikeensa oli kenties kaapata Schäärgistin Vivian takaisin, itselleen, mutta taistelun päämäärä muuttui nopeasti mahdollisimman yleisluontoiseksi runnomiseksi ja hajottamiseksi. Atsuriliike ei voinut kuin puolustautua. Jokainen heitti sukset pois tieltä ja iski kahden taikasauvansa kanssa lähimmän mintziläisen kimppuun saadakseen tämän pois tovereidensa niskoilta. Pian puolustustaiston tunnelma kuitenkin ylikuumeni; Kiislasta tuli yllättäen pyörivä väkkärä, joka jakeli joka puolelle tainnutuskirouksia, ja hänen veljensä talloivat mennessään maahan kaatuneiden kasvot. Tämä ei ollut edes sotaa.
Tällä ei ollut päämäärää.
Kaarneen silmien kiilto välähti jostakin pölyävän puuterilumen seasta, ja hän harppasi pari askelta Markukseen päin. Puheensa hän kuitenkin suuntasi Essylle, joka suojasi ällistynyttä MacKenzietä yksinäisellä suksisauvalla. “Ota siu pikkutirri ja toiset ja mene! Tässä voi vielä käydä köpelösti - juoskaa takaisin kylään ja hankkiutukaa suojaan johonkin. Mutta huolehtikaa pienestä!”
Vastoin kaikkea järkeä ja omaa luontoaan Essy nyökkäsi rivakasti. Hän kumartui antaakseen Vivianin nousta selkäänsä, viittasi muille nuorille ja lähti kompuroimaan alamäkeen. Adrianna, MacKenzie, Eve ja Dirk seurasivat auttaakseen kantamaan pikkutyttöä.
Mutta Markus jäi taakse.
Markus jäi taakse, sillä hän oli huomannut Kiislan lopettaneen taistelun. Tämä oli lyönyt maahan viimeisen tielle osuneen vastustajan, Mariä Schäärgistin, ja loikkinut veljiensä huomaamatta sivuun. Keksittyään Markuksen vähän ylempänä rinteellä tämä ravasi voimiensa takaa yläviistoon ja tarrasi kaikin voimin hänen olkapäähänsä. Hänen karvalakkinsa oli pudonnut, ja hänen hiuksensa hulmusivat kurittomana pörrönä ilmassa. Hänen katseensa ei ollut niinkään kauhistunut kuin pettynyt.
“En miu tätä halunnut”, hän selitti kiireesti.
“Kukapa olisi”, myönsi Markus, joka oli vähän aikaa sitten luullut Kiislan haluavan nimenomaan tätä.
“Ihan totta, miu en tahtonut tätä!” Nyt Markus ei olisi hämmästynyt, vaikka toinen olisi alkanut itkeä, mutta hänen omat kielenkantansa eivät vain lauenneet. Mutta sitten Kiislan silmiin levisi yllättäen päättäväisyys.
“Miu tiedän mitä pitää tehdä”, hän sanoi nopeasti. “Mutta miu tarvitsen apua. Oletko mukana?” Hän ojensi kätensä.
Markus katsoi hetken, rypisti kulmiaan ja tähyili pöllyävään lumipilveen alempana. Hänen isänsä ja äitinsä olivat siellä joutumassa ties mihin! Hänen olisi pitänyt olla auttamassa, tai vähintäänkin kylässä tukemassa siskoaan, niin raivostuttava kuin tämä olikin, ja tämä tyttö tässä oli sitä paitsi ollut mukana polttamassa hänen kotiaan…
“Mukana”, hän tokaisi ja läimäisi kätensä vasten Kiislan kämmentä. Tämä hymyili nopeasti ja kääntyi sitten tähyämään alemmaksi etsien taistelevien atsurilaisten joukosta sitä kaikkein tutuinta naamaa. Hän vihelsi äänekkäästi, ja yhdet silmät kääntyivät häntä kohti.
“Kaarne!” hän huusi. “Rumpu!”
Hänelle vastasi toinen vihellys, ja samassa heitä kohti lensi pitkässä kaaressa nahasta väsätty, huolella pehmustettu repuntapainen, jonka Kiisla auttoi kiireesti Markuksen selkään. Sitten hän läimäisi Markuksen olkapäätä, tarttui hänen käsivarteensa ja pakotti hänet mukaansa. Rähinän äänet vaimenivat, kun häntä kiskottiin korkeammalle, kohti kiellettyä ja sitä paitsi muutenkin saavuttamatonta huippua.
-
Ihanaa tähän on tullut taas luku!
Essy kyllä parani kieltämättä nopeasti, ja no... olisi pitänyt arvata ettei diplomatia tehoa Mintziläisiiin. Markus näkökantaa taas pitkästä aikaa, mutta tällä kertaa hieman huonompana.
Mutta kun ei mitään rakentavampaa tule mieleen...
...jatkoa.
-
Noninoninoni! Vihdoinkin päästiin koko homman ratkaisevaan lopputaisteluun. Tai ainakin melkein
Kuvittelinko muuten vain, vai olivatko luvut 13 ja 14 kirjoitettu vähän sillai kivasti päällekäin? Luvussa kolmetoista Eve ja Dirk suutelivat jo, mutta luvussa neljätoista Kiisla meni kanssa hakemaan niitä. Tulkitsenko siis oikein, että nämä samat hetket kirjoitettiin Even ja Dirkin näkökulmasta luvussa 13 ja Essyn ja muiden luvussa 14? Korjaa, jos olen tulkinnut päin honkia.
Adjö,
Mj.
-
Afael; Jokos mää mainitsin miten hauska on saada kommentteja sellaiselta jolla ei ole omia hahmoja ficissä mukana? No kuitenkin. Nämä on väkipakolla kirjoitettuja lukuja nämä viimeiset ja hahmot on riistäytyneet vähän käsistä. Näillä mennään.
Mj; Jep, siinon päällekkäisyytä. Näkyy hyvin tämä meitin yksi-näkökulma-kerrallaan-politiikka.
Tämä on taas niitä lukuja, joiden kirjoittamisesta intosin etukäteen niin paljon, että vedin koko jutun lopulta pipariksi. Kuviot menee entistä kummallisemmiksi eikä kukaan enää oikein tiedä mistä on kyse. Rumpu RLZ.
(Saksalainen näppis ei RLZ)
15.
Valkoinen kuolema
Ilma kylmeni rajusti sitä mukaa, kun Hopeahampaan kylkeä kulki ylöspäin. Kuinka Markus ei ollut sitä aiemmin huomannut? Siinä kun kylän luona oli vielä ollut harvinaisen siedettävää, jopa lämpöistä, ylempänä vuorella lumi tuntui heijastavan viimeisenkin lämmönhitusen suoraan ulkoavaruuteen. Jopa Markusta, joka sentään oli hitto soikoon elänyt täällä ylhäällä koko ikänsä, paleli. Kylmät aallot kulkivat pitkin ja poikin hänen ruumistaan, eikä hän enää olisi kyennyt puhumaan hampaidensa kalinalta, vaikka olisi yrittänytkin. No, ainakaan hän ei tuntenut paineita pitää keskustelua yllä, kun hän ja Kiisla ryntäsivät melkeinpä sokeasti pitkin lumihankea.
Ei kai tuntenut Kiislakaan.
Laakson yksityiskohdat kaukana alhaalla olivat haipuneet miltei näkymättömiin. Siellä täällä punertavanruskeat laikut kertoivat asutuksen olemassaolosta, ja alppijärven rannan tuntumaan heittyi erityisen syvä varjo; muualla maisemaa verhosi metsä. Markusta huvitti ajatella, että mintziläiset saattoivat elää koko ikänsä näkemättä noita kaukaisia kattoja - tai edes metsää! - lähempää kuin kilometrien päästä.
Kiisla pysähtyi taas kerran haukkaamaan happea. Tällä kertaa kohteena oli auringon kellastama, sileä kallio, jonka pinnasta Markus sai imeä itseensä lämpöä. Hän tarvitsi sitä; hengityksestä tiivistynyt huurupilvi oli alkanut kietoutua tuskallisesti hänen päänsä ympärille. Hän nojautui kiveä vasten ja yritti hengittää rauhallisesti; hän ei ollut kylänsä urheilullisin mies, ja Kiisla, joka omasta puolestaan ravasi päivät läpeensä edestakaisin, pystyi juoksemaan hengästymättä muutaman tovin pitempään kuin hän.
“Jaksatko siu?” tämä kysyi hienotunteisesti. Markus irvisti itsekseen - mutta eihän raavas mies toki voinut paljastaa heikkouttaan.
“Kyllä minä pärjään”, hän sanoi urheasti.
“Hyvä”, Kiisla puuskahti, vaikka vaikutti siltä, ettei ollut kuullut sanaakaan. “Me tarvitaan nyt aika nopeasti sukset.”
“Sukset?” Markus hengitti vilpoista ilmaa niin voimakkaasti, että hampaita vihlaisi.
“Ei voida tehdä mitään ennen”, Kiisla totesi, “tai toki, mutten miu ainakaan tahdo kuolla.”
“Sehän nyt ei ainakaan tule kysymykseen”, Markus sanoi ja ajatteli äitiään ja isäänsä, joita parhaillaan runnottiin ja tallottiin joka suunnalta tuolla alhaalla. Leikki oli pakko lopettaa - ja jos hän jotain tiesi, oli varmaa, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäisi vetäytyä ajoissa. Olisi pönkittänyt suvun kunniaa ja sellaista, jos hän olisi ollut vihoissaan, mutta nähtyään toisen puolen asioista hän ei viitsinyt enää edes teeskennellä. Hänen kotikylänsä oli läpimätä paikka. Olihan se tiedetty jo vuosien ajan.
Kiisla katsahti häneen melkein myötätuntoisesti ennen kuin työnsi itsensä liikkeelle. Markus voihkaisi; hän oli hädin tuskin alkanut toipua kaikesta juoksemisesta, ja nyt oltiin jo uudelleen menossa! Kiisla, onnenpekka, sentään singahti pystyyn kevyesti kuin mikäkin kummituseläin. Hän pyöräytti käsivartensa kokonaan ympäri ja viittasi suunnan. Tällä kertaa mentäisiin sivuttain, ei ylöspäin.
“Sukset on vanhassa leirissä”, hän sanoi nopeasti, “haetaan parit ja pistetään sitten toimeksi. Vähän äkkiä.” Hän seisahtui paikalleen hetkeksi, näytti miettivän ja päästi sitten suustaan kimakan kiljahduksen, joka olisi riittänyt pelottelemaan pois kaikki eläimet kahden kilometrin säteeltä. Ääni tuntui vapisuttavan koko vuorta! Vasta sitten hän saattoi uudelleen pinkaista nuolennopeaan juoksuun.
“Mitä varten tuo oli?” Markus peräsi kiiruhtaen hänen kannoilleen.
“Pelkkä muistutus pojille”, Kiisla totesi välinpitämättömästi ja kiihdytti askeliaan, “älä siu siitä piittaa.”
Huuto kaikui vielä liian pitkään, ja Markus tunsi niskakarvojensa kohoavan yksi kerrallaan. Hän yhdisti äänen johonkin turhankin tuttuun, hyvin mahdollisesti epämiellyttävään. Hän ei oikeastaan ollut varma, halusiko tietääkään. Ainakaan juuri nyt.
-
Kielekkeen länsipuolella oli pakko pitää pieni tauko.
Essy tipautti Bibianan selästään suoraan pehmoiseen hankeen, ja tämä päästi vaimean inahduksen pudotessaan takamukselleen. Heti perään hän kiepahti ympäri varmistamaan, ettei heitä vain ollut seurattu. Nyt elettiin jättikokoista toimintapeliä, jonka tapahtumapaikka oli rajattu, eikä mintziläisillä taatusti olisi vaikeuksia löytää heitä omalta kotikentältään. Oli tietysti olemassa toivo siitä, että atsurilaiset pitäisivät vihulaiset kyllin kiireisinä. Siihen mahdollisuuteen Essy nyt luotti. Hän heitti sukset jalastaan ja iski sauvan pystyyn lumeen.
“Ovatko kaikki yhtenä kappaleena?” kuului Dirk kysyvän.
“Täällä kaikki hyvin”, Essy tokaisi tarkastettuaan Bibianan kunnon; pikkutyttö itse täydensi lausuntoa heläyttämällä: “Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse!”
“Nimenomaan”, Dirk puuskahti ja hymyili pienesti. Hän auttoi kinokseen pyllähtäneen Even jaloilleen ja istutti Adriannan ja MacKenzien lähimmälle paljaalle kivelle. Sitten hän veti laukustaan oman taikasauvansa lisäksi toisen ja muutamalla yksinkertaisella sauvanliikkeellä loihti jokaisen käteen pienen kupin höyryävää kaakaota.
“Vein tämän Sokeaskin eukolta”, hän selitti, “juokaa pian. Se palauttaa voimanne. Sitten on pakko jatkaa edemmäs.”
“Emmekö me voisi vain jäädä tähän?” Adrianna ynisi unisesti. MacKenzie muksautti häntä kylkeen ja muistutti pysymään hereillä, joskaan yrityksestä ei ollut merkittävästi apua. Oli tosiaan kylmempää kuin laki salli, eikä kukaan heistä ollut varsinaisesti nukkunut edellisenä yönä.
“Ei onnistu”, Essy uskalsi väittää, “jos jonkun pieneen mieleenkään juolahtaa katsoa meidän peräämme, olisi parempi olla jo valmiiksi kaukana täältä.” Hän haki vahvistusta Dirkiltä, ja tämä nyökkäsi.
“Kylässä on kai turvallisinta. Minun vanhempani ovat takuuvarmasti kotona, heitä tuskin edes kutsuttiin - niin kuin he nyt yleensä lähtisivät tällaiseen.”
Heidän pieni hengähdystaukonsa kesti juuri ja juuri niin kauan, että he ennättivät puhaltaa kaiken tunkkaisen ilman keuhkoistaan ja vetää ne täyteen uutta happea. Sitten taivaanrannan halkaisi vuorenseiniä myöten kaikuva kiljahdus: “Ku-kuui!” Se kuulosti aivan linnun huudolta, ja sellaisesta Essy olisi kai antanut sen mennäkin, jollei Dirk olisi reagoinut siihen valpastumalla. Hän urahti, veti alimmaisen hupputakkinsa hupun päänsä yli ja alkoi hoputtaa seuruetta liikkeelle. Hän tarttui Even hartioihin melkein hellästi ja sysäsi tätä eteenpäin juuri niin lujaa, että tämä ymmärsi lähteä liikkeelle muttei ollut vaarassa kaatua. He vaihtoivat pikaisen katseen; ikään kuin kysymyksen, johon ei vastattu. Sitten Eve kääntyi pois.
Essy ei olisi antanut tällaisen eleen mennä ohitse, edes luihuisen ollessa kyseessä, jos tilanne olisi ollut mikä hyvänsä muu. Nyt oli kuitenkin muuta miettimistä. Ilma tuntui äkkiä ohuemmalta kuin aiemmin; niin kuin vuoristotauti, josta kukaan heistä ei ollut kärsinyt, olisi ollut iskemässä vasta nyt!
“Mitä nyt?” Essy tiukkasi, kun Dirk tarttui vuorostaan Bibianan käteen. “Seurattiinko meitä sittenkin?”
Dirk katsahti häntä ja hymyili pienesti. “En tiedä. Mutta usko minua; on paras vaihtaa asemaa nyt.” Hän kyyristyi, jotta Bibiana pääsi nousemaan hänen selkäänsä. Kun Essy kohotti kätensä vastustaakseen, Dirk napautti merkitsevästi vasenta olkapäätään ja väläytti vinon hymyn. MacKenzie, niin uuvuksissa kuin olikin, hypähti vaistomaisesti paikallaan; Essyn reaktio oli melko lailla määrätty.
“Mitä!” hän kivahti ja puristi ainoan kätensä nyrkkiin. “Minun käteni tila ei kuulu sinulle pätkän vertaa! Minä voin ihan hyvin…”
Eve astui eteenpäin. “Se tihkuu sinun takkisi läpi”, hän sanoi keskustelusävyyn.
“Mikä?”
“Veri.”
Essy vei kiireesti sormensa leikellylle olkapäälleen - ja vasta nyt pistelevä kipu saavutti hänen aivonsa. Kipu kulki aaltona olkaluuta pitkin kaulan sivulle saakka, ja kaulasuoni sykki pahaenteisesti. Kun Essy nosti kätensä kasvojensa eteen, sormenpäät olivat punaiset. Hänen hartiansa - tai se osa, mikä niistä oli jäljellä - lysähtivät.
Toiset suihkivat jo muutamaa askelta edellä. Essy pakottautui pistämään jalkaa toisen eteen - loppujen lopuksi yksi rikkinäinen olkapää ei vetäisi vertoja hänen ongelmilleen, jos harhailevat mintziläiset saisivat heidät kiinni. Onneksi Hopeahampaalla ei sentään ollut mahdollista ilmiintyä! Takana tulijat etenisivät yhtä lailla madellen kuin hekin.
Kaikesta päättäväisyydestään huolimatta Essy koki vaikeaksi pysyä muiden perässä nyt, kun hän kerran oli tiedostanut kivun olkapäässään. Haava, vaikka se oli ommeltukin, tykytti ilkeästi, ja jokainen liike tuntui siltä, että tikit olivat repeämäisillään irti. Loppujen lopuksi hän ei uskaltanut liikuttaa hartioitaan ollenkaan, mikä teki hiihtämisen lähes mahdottomaksi.
Hämärästi hän tajusi, ettei vanha Essy olisi koskaan varonut itseään tällä tavoin. Ihmepelastuminen lumivyörystä oli opettanut hänelle taidon, jota hän ei ollut omaksunut edes lukuisissa jälki-istunnoissaan Pimennon kanssa - hän oli oppinut pelkäämään kipua. Ei kuolemaa, kärsimystä vain. Alistuneena Essy pysähtyi ja aukaisi takkinsa kiristääkseen sidettä. Kun seuraavan kerran seisahduttaisiin, pitäisi pyytää jotakuta, jolla oli taikasauva, sitomaan hänen olkapäänsä uudelleen -
Välähdys.
Välähdys vuorenrinteellä.
Tuli se sitten suksisauvoista tai aurinkolaseista, se oli väärällä puolella heihin katsoen. Lähestyi sieltä, mistä he olivat vasta hetki sitten paenneet, ja saavutti heitä nopeaa tahtia. Sen parin sekunnin aikana, joka Essyltä kului ajatuksen sisäistämiseen, epämääräinen heijastus oli jo ehtinyt paljastaa altaan tumman pään ja topatut hartiat.
Juuri sillä hetkellä Adrianna kääntyi tarkistamaan, että Essyllä oli kaikki hyvin. Hän tarjosi käsivarttaan tueksi mitään kysymättä, mutta hänen leukansa loksahti auki, kun Essy äkkiä syöksähtikin eteenpäin jättäen hänet ja MacKenzien taakseen. Essy sauvoi pari askelta Dirkin edelle, melkein tuuppasi Even kumoon puoliksi tahallaan ja suhahti: “Meitä seurataan!”
Ajatus upposi heidän kalloihinsa puolessa sekunnissa.
Sitten he työnsivät itsensä liikkeelle kaikella voimallaan.
-
Vanha leiri oli kaikeksi onneksi välttynyt lumivyöryltä, vaikka he olivat toista pelänneetkin. Hanki oli sileä luolan ympärillä, jossa Viviania oli pidetty vain päivää aiemmin. Tuuli oli puhaltanut olemattomiin heidän jättämänsä jäljetkin! Siinä vaiheessa, kun he saavuttivat leiripaikan, Markus olisi voinut katketa silkasta uupumuksesta. Hän nojautui koko painollaan kalliota vasten ja hengitti syvään ja epätasaisesti. Ilma tuntui ohuemmalta kuin normaalisti, vähän niin kuin happiatomit olisivat pyrkineet pakoon hänen ympäriltään. Markus kompuroi ja lysähti polvilleen lumeen. Kiisla sen sijaan päätti juoksunsa tyylikkääseen loikkaan ja laskeutui kissamaisen taidokkaasti kyykylleen. Samassa hän olikin jo pystyssä, kun Markus vielä keräsi selkärankaansa kokoon maan tasalla.
“Mitä… Mitä varten te yleensä säilötte sukset tänne?” Markus huohotti. “Miksei niitä otettu mukaan?”
“Kaikki ei aina mahdu mukaan”, Kiisla totesi terävästi. “Siu näit, että kaikki meidän sukset oli pojilla siellä. Me jätettiin muutamat vanhemmat mutta silti käyttökelpoiset tänne. Juuri - tällaisen - varalta.” Viimeinen lause kävi katkonaiseksi, kun Kiisla joka sanan välissä hutkaisi koko voimallaan pilvellisen lunta ilmaan. Markus veti kauluksen kasvoilleen ja toikkaroi tolpilleen auttaakseen. Kun hän upotti kätensä kinokseen, Kiisla kuitenkin yllättäen tarttui häntä ranteista ja sysäsi syrjemmälle.
“Ei”, tyttö varoitti, “siulla ei ole hansikkaita. Siun sormet kohmettuu alta aikayksikön, jos pistät ne lumeen, ja me tarvitaan niitä vielä.” Hän ei edes katsonut Markukseen puhuessaan, jatkoi vain tarmokkaasti touhujaan. “Pidä siu tuota”, hän vielä lisäsi ja heitti Markukselle reppunsa. Se päästi kumean kolauksen osuessaan hänen rintaansa. Pakkaus oli kevyt, mutta silti se tuntui täyttävän repun ääriään myöten. Astia? Kannen alla Markuksen käsi hipaisi sileää puuta. Hän hillitsi halun avata reppu ja katsoa, mitä sisällä oli; nyt ei ollut aikaa.
Hetkeä myöhemmin kaikki luolan suulle kasautunut lumi oli pöllynnyt pilvenä ilmaan ja Kiisla kadonnut pimeään. Seuraavaksi päivänvalon näki pari lyhyitä, puisia suksia, jotka lennähtivät yksi kerrallaan siististi kuin heittokeihäät maahan Markuksen jalkoihin. Sauvat seurasivat perässä; sitten niiden viereen toinen suksipari. Viimeisenä esiin ilmestyi Kiisla, joka laskeutui ketterällä loikalla omien suksiensa väliin ja alkoi tottuneesti köyttää niitä jalkoihinsa. Hän vilkaisi Markusta turhautuneena.
“No, mitä siu siinä vielä vanut? Sukset jalkaan ja töppöstä toisen eteen!”
“Kyllä, kyllä”, Markus mutisi. Hän oli laskemaisillaan repun sylistään lumeen, kun Kiisla puuttui siihenkin ja kahmaisi koko pakkauksen äkäisesti rintaansa vasten, ennen kuin se ehti koskettaa hangen pintaa. Markus katsoi häntä kerran ja kohotti kulmakarvaansa, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Hän sitoi kaikessa hiljaisuudessa sukset jalkojensa ympärille ja pujotti kuuliaisesti ranteensa sauvojen lenkkeihin, kun Kiisla ne hänelle ojensi. Sitten hän nousi; hän oli käyttänyt suksiinsa kahdesti niin paljon aikaa kuin toinen, ja Kiisla odotti jo kärsimättömänä lähtöä. Hän oli heittänyt repun selkäänsä ja vetänyt palttoonsa hupun karvalakkinsa suojaksi.
Markus lykkäsi itsensä liikkeelle saman tien ja ohjasti suksenkärjet Kiislan osoittamaan suuntaan. Hän pysähtyi kuitenkin yhden työnnön jälkeen; toinen viivytteli vielä. Hän kääntyi katsomaan Kiislaa olkansa yli; tämä nojasi ainoaan sauvaansa ja puri huultaan. Sitten hän sauvoi itsensä vaivalloisesti Markuksen rinnalle.
“Anteeksi”, hän sanoi hiljaa, “me ollaan pahassa jamassa täällä. Siksi miu kärttyilen.”
Markus nyökkäsi, ja he molemmat sauvoivat loivasti alamäkeen.
-
Tauolle olisi ollut tarvetta jo pitemmän aikaa, mutta he eivät uskaltaneet pysähtyä. Essyn rintaa pisti, puhumattakaan nyt siitä, että hänen olkapäänsä oli veren määrästä päätellen revennyt uudelleen auki. Hän ei merkittävämmin nauttinut asiaintilasta. Oikeastaan hän vihasi sitä niin paljon, että melkein unohti pelätä. Tämä sai hänet toivomaan, että hän olisi aikoinaan ottanut isänsä neuvosta vaarin ja ilmoittautunut joogatunneille. - Silloin hän olisi ehkä ollut paremmassa kunnossa ja kykenevämpi suihkimaan pitkin poikin vuorenrinnettä.
Tunnistamaton mintziläinen - taatusti mintziläinen, sillä atsurilaiset eivät käyttäneet aurinkolaseja - seurasi tasaisessa tahdissa, ei saavuttanut muttei jäänyt jälkeenkään. Essy melkein arvasi, että tämä luotti väsytystaktiikkaan; ulkomaalaiset eivät olleet tottuneet liikkumaan vuoristossa. Heistä ei olisi pitkään vastusta sellaiselle, joka oli elänyt siellä koko ikänsä. Ja jos Dirk ehkä olikin keskimääräistä kykenevämpi, hänellä oli pikkutyttö huolehdittavanaan!
He kulkivat sentään lievästi alaviistoon, mikä helpotti Essyn taakkaa huomattavasti. Yhdellä kädellä hiihtäminen jos mikä oli temppu! Heidän pakomatkansa aikana Essy oli jo jotenkuten oppinut hallitsemaan liikkeitään, eikä ollut koko ajan menettää tasapainoaan, mutta ainut ehjä olkapää oli jo turtumuksen puolesta lähes halki pätkäistyn kaksosensa tasolla silkasta rasituksesta. Ja mitä raskaammaksi hengitys kävi, sitä tiuhempaan tahtiin veri tihkui takin läpi kastellen hihaa. Siinä vaiheessa, kun Essy putosi muun joukon hännille, hänen koko vasen kylkensä sykki jo kivusta.
“Tiedän, tiedän!” hän mutisi itsekseen, mutta ruumis ei ottanut kuunnellakseen. Kaikki hermopäätteet tekivät parhaansa tiedottaakseen, että nyt oli jokin vialla, eivätkä ne paniikiltaan käsittäneet, milloin viesti meni perille.
Dirk paahtoi eteenpäin tasaisin vedoin, käänsi välillä suuntaa ja aurasi kevyesti säästääkseen voimiaan. Bibiana riippui käytännössä reporankana hänen selässään; pikkutyttö oli sulkenut silmänsä, ja hänen vaaleanruskeat kiharansa hulmusivat niskassa pitkänä, kurittomana vanana. Korvalappujen virkaa toimittamaan oli hänelle löytynyt Even punainen huivi, mutta muuten oli ihme, ettei lapsi ollut jo paleltunut tyystin. Tietysti oli aurinko ja kaikkialla heijasteleva lumihanki, mutta kylmä ilmavirta oli sentään saanut asiallisesti pukeutuneen Essynkin kiemurtelemaan.
Tämä muistutti Essyä ihmeen paljon tunneista, jotka hän oli maannut lumessa. Toisaalta oli niin kuuma, että nivelet tuskin pysyivät liitoksissaan, ja toisaalta taas paleli niin, ettei voinut kuvitellakaan vähentävänsä vaatetusta. Ei tietenkään sillä, etteivät kaikki Essyn jäljellä olevat kädet olisi olleet tarpeeksi kiireisiä ohjastaessaan suksia oikeaan suuntaan - ei hänestä olisikaan ollut näpertelemään vetoketjuja tai sullomaan pipoa laukkuun.
“Pysykää tarkkoina!” Dirk valisti niin matalalla äänellä kuin saattoi. Essy sai äkillisen tarmonpuuskan, puri huultaan ja lykki itsensä aivan pojan rinnalle katsoakseen Bibianan kostuneisiin kasvoihin. Ehkä ne olivat vain sulaneita jääkiteitä. Ehkä.
“Tutto bene?” hän sihahti vielä varmuuden vuoksi.
“Tutto bene”, vastasi tyttö heikosti. Hänen pöllönsilmänsä olivat yhä puoliummessa, ja silmäripsissä oli huurretta. Liian vähän unta, liian paljon kidnappauksia ja amputaatioita, kuului diagnoosi.
“Lakatkaa sössöttämästä”, kommentoi ääni takaapäin, sävystä päätellen Even. “Tässä on muutakin ajateltavaa kuin teidän tunteilunne!”
Essy irvisti. “Syö pääs”, hän tokaisi vastaan - hyödyllinen pikku fraasi, jonka hän oli oppinut atsurilaisten leirissä. Vastausta ei kuulunut; isku oli kai tavannut kohteensa. Essy pukkasi sauvalla vauhtia kummaltakin puolelta niin kuin olisi melonut kanoottia. Silmäkulmastaan hän pani merkille, että Eve hiihti hiukkasen Dirkin edellä.
Kaikesta huolimatta voimat alkoivat ehtyä. Juuri, kun Essy luuli, ettei olkapäiden ollut mahdollista jäykistyä yhtään enempää, hermot hänen lapaluidensa välissä alkoivat hälyttää; viiltävä pieni impulssi toisensa jälkeen kulki silmänräpäyksessä yläselästä niskaan ja takaraivolle. Jokainen pään nytkähdys taaksepäin ainoastaan vahvisti tuntemusta. Hengitys muuttui yhä raskaammaksi, pistos rintalastasta oli levinnyt kainaloon saakka. Reisilihakset olivat varmaankin jo revenneet, siinä määrin haluttomasti ne vastasivat käskyihin liikkua eteenpäin.
“Minä haluan vain käpertyä maahan ja kuolla”, MacKenzie valitti.
“Usko pois, et sinä sitä tahdo”, sanoi Dirk, joka ei osoittanut vieläkään väsymyksen merkkejä. Trimmattu pirulainen.
Essyn jalat alkoivat lakkoilla, ja hän sai tehdä töitä estääkseen itseään kieppumasta suoraan surmansyöksyyn päin kallioita. Hän alkoi jäädä entistä enemmän jälkeen muista; välimatkat hiihtäjien välillä venyivät joka vedolla. Silti he eivät pysähtyneet. Dirk pyyhälsi jo melko kaukana edellä, kun viimeinen isku lopulta tuli vasten kasvoja. Bibianan pienenpieni ääni, joka syystä tai toisesta kantoi suksien suihkeen ylitse:
“Minä en jaksa enää pitää kiinni!”
-
“Täällä ollaan.”
Kiisla jarrutti hallitulla kaarteella ja iski sauvan hankeen. Markus oli jo heittämässä sukset jalastaan, mutta toisen katse esti häntä. Hän siis matki Kiislaa, tälläsi sauvat lumeen ja keskittyi katselemaan ympärilleen. He olivat korkeammalla kuin olisi sopinut mihinkään sääntöihin; lähimmät vuorenhuiput kuulsivat hälyttävän lähellä. Täällä ne olivat todellisuutta, eivät vain harhakuvia jossakin taivaanrannassa. Markus jopa erotti jäätyneet alppilammikot naapurivuoren rinteiltä! Muuten ympäristössä ei ollutkaan mitään erikoista. Oli melko paljasta, vain joitakin kiviä ja lumivyöryjä hillitsemään istutettuja puuntaimia siellä täällä. Oikeastaan täydellinen ympäristö syöksylaskulle.
Paha aavistus nosti päätään Markuksen mielen perukoilla.
“Mitä sinä aiot nyt?”
Kiisla ei sanonut mitään, vinkkasi vain silmää - ei leikkisästi vaan varoittavasti. Sitten hän viskasi repun selästään hankeen ja kiersi sitä sulkevat nyörit auki yhdellä kätevällä kädenliikkeellä. Markus kiilasi suksensa sivusuuntaan, jotta olisi päässyt lähemmäksi, kun tyttö nosti esille repun tarkkaan varjellun sisällön.
“Rumpu?”
Se oli tehty ohuesta, vaaleasta puusta, ja kalvo oli kireää, tuoretta nahkaa. Kokoa rummulla oli kuin keskiverrolla pesusoikolla. Sen kylkiin oli kaiverrettu alkeellisia kuvioita, kuin luolamaalauksia, ja koko komeus oli lopuksi valeltu sinisellä maalilla. Atsurinsinisellä. “Tämä on meidän”, se sanoi.
“Tätä varten miu sinut tänne hain”, Kiisla totesi kumartuen rummun puoleen ja hivellen sen pintaa sormenpäillään.
“Mitä?” kysyi Markus. “Pitämään konserttiako?”
“Pöljä.” Kiisla napautti rumpukalvoa varovasti mutta päättäväisesti kolme kertaa ja vaimensi äänen sitten kämmenellään. Rytmi oli tuttu. “Tällä tavalla nostatetaan valkoinen kuolema”, tyttö jatkoi Markuksen haukkoessa henkeään, “ja miu tiedän että se on ainoa, millä nuo tuolla alhaalla saadaan tolkkuihinsa.”
“Hautaamalla ne lumeen”, Markus henkäisi.
“Elä siu pojista huolehdi”, Kiisla sanoi tyynesti. “Kaikki järjestyy.”
Hetken hiljaisuus.
“Mutta siu olet täällä ainoa, jolla on kaksi kättä. Siun pitää soittaa sitä.” Kiisla penkoi reppua vielä ja kaivoi esille kaksi karkeaa taikasauvaa, melko tasapaksua, hyvin rumpupalikoiksi sopivaa. Markus otti ne mykkänä vastaan. Yrittikö toinen tosiaan sanoa, että hänen pitäisi noin vain nostattaa lumivyöry, joka ehkä hautaisi koko hänen perheensä? Ystävänsä? Kotinsa? Ei, hän ei ollut menettämässä enää toista kotia vuoristolaisille! Hän puri hampaansa yhteen ja loi Kiislaan tumman katseen. Tämä vastasi vähintään yhtä uhkaavasti.
“Voi kaikkien henkien tähden! Rummuta nyt - luuletko siu etten miu tiedä mitä miu teen?” Ja hän löi ainoalla kädellään ensimmäisen iskun, kuin haastaakseen.
Markus sulki toisen palikan yhteen kouraan ja toisen toiseen. Hän puristi silmänsä kiinni ja alkoi takoa rumpua verkkaiseen tahtiin. Voi kyllä, hän tunsi rytmin!
Tam, tam, tam.
Tam, tam, tam.
Rummutusta jatkui ikuisuuden. Kiisla tarkkaili taivaanrantaa; Markus yritti olla välittämättä käsivarsiensa puutumisesta.
TAM, TAM, TAM.
Sitten Kiisla kiskaisi hänet äkisti jaloilleen, sulloi rummun reppuun ja lykkäsi heidät molemmat mielipuolisen nopeaan syöksylaskuun.
Jyrähdys.
-
Tam, tam, tam.
Tam, tam tam.
“Voi hemmetti. He tekivät sen.” Dirkin kasvot olivat yhtäkkiä haudanvakavat.
“Minkä?” kysyi Eve, vaikka kenelläkään heistä tuskin oli enää moisesta epäselvyyttä.
He olivat pysähtyneet vain pieneksi hetkeksi antaakseen Bibianan levätä ja juodakseen itse. Pikku kiistan jälkeen he olivat päätyneet siihen, ettei Essystä enää olisi hiihtäjäksi - hänet täytyisi kantaa, samoin kuin Bibianakin. He olivat juuri saaneet asemoitua hänet Dirkin selkään ja kiistelivät parhaillaan siitä, kuka jaksaisi ottaa pikkutytön taakakseen, kun…
Jyrähdys.
“Valkoinen kuolema - tulkaa!” Dirk huudahti, ja kaikki tekivät työtä käskettyä. Mistään säädöksistä välittämättä he antautuivat rinteen vietäviksi, kiihdyttivät vauhtia ja antoivat ilmavirran riuhtoa kulmakarvat lähestulkoon irti. Suuntana oli kotoisa Mintz ja ainoa paikka, jossa täällä saattoi olla suojassa lumivyöryiltä. He saattoivat vain toivoa, että tappelupukarit toisella puolella rinnettä ymmärtäisivät paeta ajoissa.
Essy ei ehtinyt edes käsittää, mitä oli tapahtumassa. He olivat jo pitkällä, ennen kuin hän älysi kaivata Bibianaa - kukaan ei ollut kantamassa tätä! “Bibiana!” hän huudahti ääneen saadakseen Dirkin, vuoren itsensä, minkä hyvänsä reagoimaan ja antamaan heille mahdollisuuden, mutta aika oli käymässä vähiin.
Kuului natinaa, kun kovettunut hanki heidän takanaan alkoi liikkua. Se oli hidasta, vastahakoista liikettä, ei samanlaista kuin lumivyöryt yleensä - varsinainen vaara oli muualla. Silti verkalleen mateleva lumikumpare saavutti heitä ja olisi kai saanut kiinnikin, ellei vauhti rinteessä olisi kiihtynyt jatkuvasti.
He laskettelivat kaikki pitkin Hopeahampaan rinnettä lumivyöryä pakoon ja toivoivat sydämestään, että olisivat voineet ilmiintyä. Vain pientä hetkeä myöhemmin he rantautuivat Mintziin hyllyvä lumilautta aivan kannoillaan, ja etunenässä kaarteli ja pujotteli pikkuinen Bibiana Kuukoski, joka oli ehtinyt napata Essyn sukset heidän lepotaukonsa aikana.
-
Tämä käy pelottavaksi. Siis pelottavaksi pelottavaksi. Tai ehkä pikemminkin jännittäväksi. Mutta hei, enää kaksi lukua, joten kaiken on pakko ruveta menemään hyvin piakkoin hyvin. Siis hyvin hyvin.
Markus parka. Essy parka. Ja sitten on Eve, joka ei yllätys kyllä ole ilkimys muttei myöskään lässyttäjä. Se on tainnut viimeinkin päästä sinuiksi kahden minänsä kanssa. Tai sitten ilkimys-Eve vain pitää breikkiä, koska nyt ei ole hyvä aika haastaa riitaa.
Eikä mitään järkevää. Taaskaan.
-
Et ole sanonut, enkä minä edes ole tajunnut, että tämä on - miten se nyt meni - sellainen johon on haettu hahmoja - noinkohan?
Mutta lopetus viimeisessä luvussa oli kyllä loistava.
-
Ag, milloin saamme jatkoa? ^^
-
Hi Leute, informoitakoon taas tähän väliin, että mulla on pieniä teknisiä ongelmia. Meitillä vaihtui kämppä ja tajusin noin kolme sekuntia sitten, että kirjoitusohjelma on tuolla toisella koneella jolla host-siskoni lorvii nyt, joten jatko viivästyy taas ihan pikkiriikkisen. -___-' Anteeksi että hommasin tälle ficille niin aivottoman kirjoittajan. Onneksi se on pian ohitse, kaksi osaa enää.
-
Onnistuukos tämä nyt? Kyllä, niin se taitaa tehdä! Iloitkaamme!
Mj; Joo kyllä se siitä. Even suhteen tulee konkluusio tässä seuraavassa luvussa. n___n
Afae; Mutta mitäs tää nyt muuten täällä FinFanFun-ficeissä tekisi? O.o
Vodkis; Anteeksi tosiaan viivästys. Nyt saatte jatkonne. n___n'
Okei, tässä luvussa asiat saavat omituisen käänteen. Jos ei muuta niin se on niin kuin saippuasarjasta repäisty. Kiisla mainitsee ensimmäistä kertaa veljiensä nimet saksaksi: Fuchs = Kettu, Rabe = korppi (Kaarne). Schwalbe meinaa sitten muuten pääskystä.
16.
Valkoinen aamunkoi
Aamun valjetessa vaara oli ohi.
Lumivyöry oli iskenyt keskelle kylää. Vierivät lumi- ja jäämassat olivat syöksyneet suoraan Mintziä suojaavan kallionkielekkeen yli ja ryöpynneet suoraan pääkadulle alapuolellaan. Kaksi kolmannesta pääkadusta oli nyt vyötärönsyvyisen, tiukkaan pakkautuneen lumikerroksen peitossa. Talot olivat liikahdelleet perustuksiltaan, ja sieltä täältä oli pieni piharakennus kokonaan tiessään. Sokeaskin epäonnisesta sukutalosta puuttui itäinen siipi.
Aamu oli selkeä ja kylmä. Juuri sellaisena aamuna kaikki vuorten pienet eläimet värisyttivät pikku kuonojaan, haistelivat ilmaa ja totesivat, että oli vielä syytä jatkaa talviunia. Aurinko vaalensi taivaanrantaa kalpeana ja etäisenä, vaikka taivas oli ominut mitä kesäisimmän atsurinsinisen sävyn. Lähivuoret kuulsivat siniharmaina taivaanrantaa vasten. Koko kuolemanhiljainen Mintzin kylä oli saanut kimaltavan, huurteisen kuorrutuksen. Oli kuin koko vuori olisi koottu sokerista!
Schäärgistin talossa oli ollut edellisyönä ahdasta. Järähtely oli lakannut vasta pitkään pimeäntulon jälkeen, ja kun vuoristolaiset sitten olivat todenneet lumen tukkineen etuoven, ainoaksi vaihtoehdoksi oli jäänyt yöpyminen kylän omassa lumivyörysuojassa. Mintzin kuusikymmentäkolme ja puoli asukasta, yhdeksän rähjääntynyttä vuoristosissiä ja iso joukko ulkomaalaisia - niin, he olivat tosiaan joutuneet ahtautumaan. Lattian jokaisella paljaalla neliösentillä tuntui nukkuvan joku. Kotihenget olivat muuttaneet huovaksi suurin piirtein jokaisen talosta löytyneen kangaskaistaleen, ja saksienkalisuttaja oli kolistellut tohkeissaan pitkälle yöhön niin, ettei kukaan ollut pystynyt nukkumaan. Muuten talossa olikin vallinnut kireä hiljaisuus. Nimenhuuto oli pidetty - kuolonuhreja nolla - haavoittuneet oli hoidettu, ja sitten kaikki olivat kuin yhteisestä sopimuksesta vaienneet. Kettu ja Kaarne olivat asettuneet vieretysten pukkipenkille ja tuijotelleet kaukaisuuteen. Sofia Schwarz oli rutistanut tyttärestään ilmat pihalle. Kynnelle kykenevät olivat hoitaneet askareensa kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kaikki lopulta oli saatu ruokittua, pestyä ja lämpöisiksi, olivat vieraat alkaneet hiljalleen sammahdella siihen, missä kukin sattui olemaan.
Kun professori Verso oli touhunnut Essyn ympärillä tarpeekseen, hänen kädentynkänsä oli sidottu uudelleen ja Kalkaros oli antanut hänelle turruttavaa lientä. Hän oli saanut sohvan omaan yksityiseen käyttöönsä ja tarkkaillut voipuneesti heidän isäntiään; Ariellen ilme oli nyreä, mutta hän pysyi vaiti niin kauan kuin hänen miehensä piti kättään hänen olallaan. Bibiana taas oli käpertynyt takanedusmatolle sohvan juurelle ja leijunut unimaailmaan. Pikkulapsen täydellinen välinpitämättömyys ympärillä vallitsevasta tukahdutetun vihan ilmapiiristä hämmästytti. Essyn olisi tehnyt mieli puhua ja selvittää asiat siltä istumalta, mutta kipulääke puudutti myös kielen. Oli ollut pakko odottaa aamua.
Kello oli ehkä kahdeksan, kun Essy havahtui siihen faktaan, että oikea käsi, jonka hän oli ennen nukahtamistaan laskenut Bibianan kutreille, oli tyhjä. Hän räpytteli silmiään; huone oli kirkkaampi kuin hän muisti. Parempien ideoiden puutteessa hän kuitenkin pakotti silmänsä auki ja nytkäytti varovaisesti yläselkäänsä tukeakseen itsensä edes puolittain istumaan. Kokemuksesta hän oli jo oppinut olemaan tekemättä äkkinäisiä liikkeitä ja varomaan kädentynkäänsä - mutta kaikeksi onneksi Kalkaroksen lääkitys vaikutti yhä, ja ainut kivuntapainen tuntemus säteili huonoon asentoon vääntyneestä niskarangasta. Havainnon rohkaisemana Essy uskaltautui istumaan.
Huoneessa oli toden totta enemmän soihtuja ja kynttilöitä kuin aiemmin, mutta ne oli kaikki ripustettu kattoon pois tieltä, ikään kuin takkahuone olisi yritetty yllättäen muuttaa lapsiystävällisemmäksi. Takkatuli räiskyi iloisesti, kun joutilas kotihenki ruokki sitä. Ketään muuta huoneessa ei ollutkaan.
Essy tassutteli paljasjaloin eteiseen huomatakseen, että ovi lepatti apposen avoinna ja kiusoittelevan kirpeä ilmavirta puhalsi sisään. Hän seisoi siinä värjötellen ja silmiään hieroen, kunnes sai unihiekan sikäli kuriin, että huomasi joutilaat huopatöppöset ovensuussa. Hymyillen hän sujautti jalkansa niihin. Kaikki olivat kai jo lähteneet. Heidän oli täytynyt nousta aikaisin raivaamaan lumikinosta oven edestä.
“Kyllä sopu sijaa antaa”, kuului jostakin. Essy ei viitsinyt enää edes hätkähtää katsoessaan alas; hän oli jo tottunut siihen, että tuo pieni, ruskea hiuspehko ilmaantui milloin mihinkin sopimatta asioista erikseen fysiikan lakien kanssa. Hän vain kumartui ja kiersi käsivartensa Bibianan hartioiden ympärille.
“Tutto bene?” hän kysyi jälleen kerran.
“Si”, tyttö sanoi mutkattomasti.
“Missä muut ovat?”
Bibiana viittasi epämääräisesti oven suuntaan. Essy katsoi; ja tottapa niin, yllättäen Mintzin surkea pikku pääkatu olikin täynnä elämää. Toppavaatteisiin puetut hahmot viipottivat ympäriinsä kuin hyvinvarustellut pingviinit kanniskellen ympäriinsä lumi- ja jäälohkareita. Toiset paloittelivat katua kuorruttavaa lumipeitettä taikasauvoillaan. Lapsetkin osallistuivat puuhaan lumilapioineen. - Ja Essy ei voinut olla panematta merkille, että ulkona auringossa oli myös sellaisia, joilla oli kaksi taikasauvaa! Hän tunnisti Markuksen vanhemmat ja sisaren, jotka seisoivat tienposkessa juttelemassa - ja kenen kanssa! Kiislan isoveljet vilkuilivat puhuessaan huolestuneesti vuorelle päin, mutta yhtä kaikki he olivat tiiviisti mukana keskustelussa. Tässä nyt ei ollut mitään järkeä!
“Mitä täällä on tapahtunut?” Essy kysyi enemmänkin itseltään - olisiko Bibiana nyt moiseen osannut vastatakaan? Vaikka olisikin, tämä ei tuntunut uskovan, että hänen oletettiin tietävän: pikkutyttö vain kohautti hartioitaan ja keskittyi puseronsa nauhoihin. Essy keskittyi lähinnä olemaan hölmistynyt.
Sitten äkkiä koko lumivyöryryhmä keskeytti työnsä. He oikoivat selkiään ja venyttelivät käsiään. Joku vilkutti. Ilmaa halkoi äänekäs surina, joka olisi ylempänä vuorilla riittänyt aiheuttamaan taas yhden lumivyöryn. Puhtaasta mielenkiinnosta Essy hipsutti lähemmäs ovea ja kurottautui kurkistamaan huurteen peittämän kuistin yli. Juuri silloin kallionkaarteen takaa ilmestyi näkyviin tumma hahmo, liian suuri, nopea ja meluisa ihmiseksi. Se läheni vinhaa vauhtia, eikä kestänyt kauan, ennen kuin sen saattoi tunnistaa lumikelkaksi. Mintziläisten töllistellessä kelkka pöristeli hangen läpi kuin mitään sen kummempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, lensi pienestä hyppyristä siinä missä siivoustyöläiset olivat menossa ja jarrutti tyylikkäällä kaarteella kuin Danae Dimitrakopoulou parhaimmillaan. Sillä sekunnilla, kun ajaja pysäytti moottorin, matkustaja, joka istui tämän takana, ponkaisi jaloilleen ja kiskoi kypärän päästään. Sen alta paljastui rypäs platinanvaaleita, sileitä hiuksia ja mahdollisimman huolestunut ilme.
Silloin Bibiana äkkiä kavahti, hyppäsi puolisen metriä ilmaan ja katosi siinä samassa Essyn syleilystä. Hänellä ei ollut edes kenkiä jalassaan, villasukat ainoastaan, ja tukka viuhui jäljessä villinä ja kesyttämättömänä, eikä tyttö tuntunut sitä edes huomaavan. Hän pomppi menemään, levitti kätensä ja hihkui: “Mamma, mamma! Sono qui! Sono Ana!”
Vaaleapäinen nainen kiepahti alta aikayksikön tyttöön päin ja puuskahti helpottuneena: “Amore!” Sitten hän sulki lapsen syliinsä ja pyöritti tätä ympäri kuin parastakin väkkärää.
-
Vyöryn jälkeen vuorenrinteelle oli laskeutunut pahaenteinen hiljaisuus. Ei loukkaantuneiden valitusta, ei uhrien etsinnästä kertovaa huutelua; se saattoi olla hyvä asia. Tai huono. Markus ja Kiisla olivat palanneet leiriin vain löytääkseen sen tyhjänä. Kiisla oli ollut suunniltaan - kaiken järjen mukaan atsurilaiset olisivat tulleet kotiin mintziläisten paettua vyöryn alta. Rinteillä ei ollut ketään eikä olisi pitänytkään olla. Ainoa mahdollisuus oli siis Mintz, ja vaikka Markus salassa iloitsi kotiintulostaan, häntäkin huolestutti, mitä he kylästä löytäisivät. He odottivat päivänkoittoon saakka - pimeällä vuoret olivat yksi surmanloukku, ja kylmäkin oli - ja laskettelivat sitten yhtä jalkaa kylään. Markuksen rannekello oli pysähtynyt, mutta Kiisla arvioi auringon asemasta, että kello oli kenties yhdeksän. He viivyttelivät pikku hetken kylän reunamilla tilannetta tarkkaillen. Kun asiat eivät siitä parempaan suuntaan muuttuneet, he lopulta parkkeerasivat suksensa Schwarzin uutta sukutaloa vasten ja astelivat keskelle untuvaista hyvän olon ja sopusoinnun pyörrettä.
Kumpikaan heistä ei ollut odottanut vyöryn vaikuttavan tällä tavalla! He eivät olleet osanneet arvatakaan, että atsuriliike kenties päätyisi sattumankaupalla Schäärgistin lumivyörysuojaan ja että he viettäisivät siellä yön mintziläisten seurassa. He eivät olleet nähneet ennalta, että joku lapsista aloittaisi ymmärtämättömänä keskustelun, yksi asia johtaisi toiseen ja lopulta siihen, että Mintzin johto istuisi koko yön ylhäällä pitämässä neuvoa atsuriliikkeen presidentin kanssa. Seitsemän tunnin riitelyn jälkeen, sanoi joku, johtajat olivat lopulta väsyneet. He olivat lyöneet kättä päälle pelkästään siitä ilosta, että sanaharkka oli ohi. Ja aamulla he kaikki olivat lyöttäytyneet yhteen korjaamaan vyöryn jälkiä.
Kun Markus ja Kiisla saapuivat paikalle, suurin osa katua kuorruttavasta lumesta oli jo leikelty kuutioiksi ja raahattu sivummalle. Lumipenkoissa leikki lapsia. Tylypahkalaiset juttelivat Danae Dimitrakopouloun ja parin muun kreikkalaisen kanssa. Kiislan veljet pyörivät keskelle katua pysäköidyn lumikelkan ympärillä, tökkivät sitä joka puolelta ja selittivät kiihkeästi jotakin selkeästi vaisummalle Haukalle. Kelkan vieressä - silti omassa maailmassaan - touhusi vaaleatukkainen nuorehko nainen, jota Markus ei ollut aiemmin nähnyt. Hänellä oli käsivarsiensa suojassa Vivian Schäärgist, eikä hän irrottanut otettaan tästä vaikka vaihtoi asemaa ja työnkuvaa ehkä kolmen sekunnin välein.
Pienen hetken Markus ja Kiisla saivat seisoskella paikallaan ilman, että kukaan kiinnitti heihin huomiota. Sitten, ikään kuin heidän tuoksunsa olisi vasta alkanut levitä jäiseen ilmaan, Kiislan veljet havahtuivat ja unohtivat lumikelkkansa saman tien. Markuksen äiti säpsähti paikallaan, päästi hänen pikkusiskonsa irti ja juoksi punainen letti liehuen poikansa luokse. Isä tepasteli perässä itsehillintänsä säilyttäneenä, mutta kuitenkin. Tylypahkalaiset - sekä Dirk - kompuroivat jostain kauempaa ja liittyivät kuoroon. Ilmassa leijui puuterisia lumihiutaleita, kuin hehkuvaa sumua, joka antoi kaikelle unenomaisen ilmeen.
Kaiken halailun ja hössötyksen keskelläkin Markus erotti Kiislan, joka tervehti veljiään totutun muodollisesti ja antoi kärsivin ilmein Kaarneen pörröttää tukkaansa. Karvalakki, joka oli pudonnut jo matkalla ylös, oli yhä edelleen kadoksissa, joten tytön päätä peitti pari paksua pellavahuivia. Sitten veljet palasivat lumikelkan pariin. Haukka nyökkäsi hänelle pehmeästi, melkein hymyillen. Sitten tyttö olikin lentää kaaressa hankeen, kun Mäyrä äkkiä syöksyi hänen kimppuunsa ja rutisti häntä niin lujaa, että hänen silmänsä näyttivät pullistuvan päästä.
“Mitä siu teet?” Kiisla kähisi keuhkojensa pohjalta.
“Älä siu viitsi”, Mäyrä valisti, “meillä on nyt aselepo. Oletko siu -”
“Olen. Ollaan me.”
“Sitten”, Mäyrä huokasi melkein ääneti - tässä vaiheessa Markus karisti kalkattavat ystävänsä pois niskastaan ja käski näiden kuunnella, “jollakin on siulle asiaa.”
Ja jostakin valkoisen usvan keskeltä purjehti esiin Arielle Schäärgist verenpunaiset hiukset nutturalle kierrettynä ja vesimelonivatsa paksulla talviviitalla paikalleen vyötettynä. Hän katsoi Kiislaa hetken meripihkansävyisillä silmillään - ei sanonut mitään, katsoi vain - eikä kerrankaan näyttänyt siltä, että olisi halunnut kuristaa jonkun. Markus katseli arvostelevasti heidän sivuprofiilejaan, vertaili linjoja jotka liittivät otsan nenänvarteen, sivistyneitä suupielten kaaria ja kapeita silmänurkkia. Sitten hänelle valkeni. Ja sen sijaan, että olisi viimeaikaisen tapansa mukaan pitänyt suunsa kiinni, hän möläytti ääneen:
“Ariellen vauvalla oli vaaleat hiukset!”
Näitä sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jonka Markus tulkitsi kehotukseksi jatkaa.
“Schäärgistin suvussa kaikilla on punaiset hiukset ja keltaiset silmät, niin se on aina ollut. Puna on periytyvää lajia muttei pysyvää; aina joskus sattuu niin, että lapsella on syntyessään mustat hiukset niin kuin vauvoilla yleensä, eikä punaiset. Schäärgistin talossa on maalauksia, joilla on vaaleat hiukset ja siniset silmät.”
“Siis mitä?” änkytti Eve. Danae näytti mietteliäältä - Adrianna puolestaan tulkkasi puhetta MacKenzielle, joka ei tapansa mukaan ymmärtänyt mitään. Kiisla tuijotti mykkänä Ariellea, joka ei vieläkään puhunut.
Markus jatkoi: “Ariellen vauvan hautajaisissa oli suljettu arkku - sanottiin, etteivät vanhemmat kestäneet katsoa lapsensa kasvoja. Mutta sillä tavalla ei tehdä meillä. Tämä oli poikkeus, koska Ariellen vauva ei kuollutkaan. Vääränvärisillä hiuksilla hän ansaitsi itselleen karkotuksen kylästä.”
“Lakkaisit tekemästä päätelmiä”, tokaisi Danae. “Tuossa nyt ei ole enää -”
“Hys”, Markus sanoi. “Katso nyt heitä! Hehän ovat kuin kaksoisolentoja!”
Kaikki katsoivat. Arielle ja Kiisla tuijottivat yhä toisiaan silmät hyvin samalla tavalla sirrillään, katseet naulittuina toisiinsa, sininen ja meripihkankeltainen. Ei kyyneleitä, ei merkkiä katumuksesta, ei edes pettymyksestä. Kumpikin oli ylpeä.
Lopulta Arielle puhui.
“Schwalbe”, hän lausui hiljaa, niin kuin nimi olisi ollut tabu viimeiset seitsemäntoista vuotta, “Schwalbe. Es tuet ma leid.”
Kiisla nyökäytti päätään ylöspäin, sävähti kuin häntä olisi pistetty. “Warum?” hän kivahti äkkiä.
“Vaaleat hiukset”, Arielle jatkoi vaimeasti, “se on vuosisatainen perinne. Perheessä ei voi olla pellavapäistä lasta. Sinun isoäitisi… on nyt kuollut. Se voi loppua tähän.” Kiisla kääntyi pois. “Schwalbe!”
Mutta toinen nipisti huulensa viivaksi, loi kauan unohdettuun äitiinsä myrkyllisimmän katseensa ja riistäytyi irti Mäyrän otteesta. “Fuchs! Rabe!” hän kutsui, ja molemmat veljet kohottivat katseensa hämmästelynsä kohteesta. “Gohn wir. ‘S gibt nix für uns do.”
“Na klar”, vastasi Kaarne ja katsoi ihmeissään, kun Kiisla kiepahti kannoillaan ja lähti harppomaan kohti paikkaa, johon hän ja Markus olivat suksensa jättäneet. Kettu kääntyi vielä hyvästelemään Markuksen perheen ja Mintzin vanhimmat. Markus sen sijaan ravisteli Danaen käden olkapäältään ja pinkaisi juoksuun. Kiisla huomasi sen ja kiihdytti askeleitaan kuin varoittaakseen, mutta Markus olikin itsepintainen ja saavutti hänet pian.
“Kiisla, Kiisla hei. Oikeasti. Anna hänelle mahdollisuus!”
“Mene tiehesi”, toinen sähähti.
“Kiisla, Arielle on kamala ja vaikka mitä, mutta sinulla olisi mahdollisuus -”
“EI!” Kiisla kiepahti ympäri käsi nyrkkiin puristettuna ja suuntasi Markukseen liekehtivän katseen. “Syö pääs. Siu työnnät nenääsi liiaksi toisten asioihin. Onko kukaan koskaan sanonut sitä siulle?”
Markuksen ilme valahti. Kiisla vetäisi terävästi henkeä, tuhahti ja harppoi matkoihinsa. Pari askelta hänen jäljessään juoksi Mäyrä, joka mulkaisi Markusta vähintään yhtä vaarallisesti. Sitten tulivat Kettu ja Kaarne, jotka eivät ymmärtäneet mitään mutta joihin ilmapiiri oli selvästi tarttumassa. Markus katsoi parhaaksi vetäytyä. Ei ollut järkevää hermostuttaa sellaista, jolla oli kaksi taikasauvaa.
-
Dirk kidnappasi Even kaiken yleisen älämölön keskeltä noin tuntia sen jälkeen, kun kukaan ei ollut muistanut syödä lounasta. Sillä verukkeella, että Eve muka näytti kalpealta - mikä tässä omenaposkipakkasessa olisi ollut ihme - Dirk nappasi häntä käsivarresta ja raahasi suoraa päätä kotiinsa muka etsimään jotain verensokeria nostattavaa. Ei tietenkään sillä, ettei Eve olisi odottanut mielenkiinnolla näkevänsä Jägerin talon sisältäpäin, mutta hän oli oikeastaan yrittänyt vältellä Dirkiä viime aikoina.
Jägerin koti oli suurehko muihin Mintzin taloihin verrattuna, ja se oli rakennettu ehkä enemmän maanpinnan tasalle kuin niin, että mahdollisimman monta kerrosta saatiin mahtumaan mahdollisimman pienelle pinta-alalle. Heillä oli kaksi kerrosta ja ullakko; alakerrassa sijaitsi perheen pieni ravintola, yläkerrassa asuinhuoneet. Eveä suorastaan hämmästytti, miten tavalliselta sisällä näytti. Kuin olisi astunut sisään tavanomaiseen jästiasumukseen! Täällä ei liikkunut levottomia henkiä, tavarat eivät lennelleet itsekseen eikä hiljaisuutta rakastava velhon haamu kuljeksinut ympäriinsä vaimentamassa pienimmänkin metelin. Oli vain… seesteistä. Seinät olivat vaaleanharmaat, eivät aivan lumenvalkoiset, ja lattialistat olivat rauhoittavaa kermansävyä. Alakerrassa oli parketti, ylhäällä taas rusehtavanvaalea kokolattiamatto.
He riisuivat kengät ja takit vasta portaiden yläpäässä. Sitä ennen Dirk ei puhunut mitään, puristi vain Even kättä, mutta hänen perusvakavasta ilmeestään saattoi arvata, että hän oli mahdollisimman pahalla päällä. Eveä pelotti olla tyytyväinen elämäänsä tällaisessa seurassa.
He kiipesivät tikapuita ullakolle, Dirkin pelkistettyyn, matalakattoiseen huoneeseen, jonka seinänraoista tursui olkia. Dirk viittasi mitään puhumatta Even istumaan lattialle levitetylle taljalle, sulki itse huolellisesti lattialuukun ja veti ainoan ikkunan eteen paksun salusiinin. Sitten hän asettui polviensa varaan lattialle kuin paraskin karatetaistelija ja katsoi Eveä pitkään kirkkaansinisillä silmillään.
“No?”
“Mitä no?” kysyi Eve osaamatta oikein päättää, säilyttääkö ystävällinen linja vai kasatako puolustus uudelleen heittäytymällä häijyksi.
Dirkin katse valahti hetkeksi lattiaan. Hän näytti keräävän voimia johonkin - sen näki pienistä eleistä, selän asennosta, nyrkkiin puristuneista käsistä. Oljentuoksu alkoi kutittaa Even nenää.
“No”, Dirk toisti, “se on ohi nyt.”
“Niin kai”, Eve vastasi. “Kaikki on järjestyksessä.”
“Entäs me?”
Niin. Hyvä kysymys. Eve oli useita kertoja palannut aiheeseen niinä hetkinä, kun ei ollut pakoillut henkensä edestä seonneita sveitsinsaksalaisia tai yrittänyt estää näitä tappamasta toisiaan. Sen jälkeen, kun he olivat jättäneet atsuriliikkeen leirin, Dirk ei ollut esittänyt pienintäkään merkkiä tuntemuksistaan - ei sitten mitään. Hän oli ollut liian keskittynyt huolehtimaan kömpelöistä ulkomaalaisista, jotka olivat aina vähän päästä tapattaa itsensä! Eve oli miettinyt, oliko tämä ehkä sivuuttanut jyrkänteellä sattuneen kohtaamisen taistelua edeltävän illan pariutumispakkona tai jonain vielä satunnaisempana.
Ilmeisesti ei.
“Sitä sopii kysyä”, Eve sanoi varovasti. Ilmassa oli selvästi olkipölyä! Henki ei tahtonut kulkea kunnolla, mutta ei hän toisaalta olisi halunnut katkaista katseyhteyttä aivastamalla. Hänen silmänsä alkoivat kostua. Dirk huomasi eleen ja tulkitsi sen pahasti väärin.
“Älä itke”, hän yritti kömpelösti, “me voimme järjestää kaiken. Sopia niin kuin sinä haluat.”
“En minä tiedä mitä haluan!” Eve puuskahti ja nipisti saman tien huulensa yhteen aivastusta estääkseen.
Dirk ojensi kätensä ja painoi sen Even poskelle, siveli peukalollaan ihoa hänen silmäkulmansa vierestä. Eve nytkähti vaistomaisesti kuin olisi valmistautunut loikkimaan karkuun, mutta pakottautui pysymään paikallaan. Sen sijaan hän painoi oman kätensä kevyesti Dirkin kämmenselälle. Molempien kasvot olivat vakavat. Jostain syystä hyvä tuuli ei tuntunut sopivalta selvittämään tätä tilannetta.
“Sinä lähdet huomenna”, Dirk totesi hiljaa. Hän oli pysäyttänyt peukalonsa liikkeen, muttei siirtänyt kättään. Toisaalta hän ei tehnyt elettäkään mennäkseen pitemmälle, mistä Eve oli kiitollinen. Häntä tavallaan ujostutti.
“Kirjoitatko?” hän lopulta kysyi.
“En tiedä.”
Tässä vaiheessa Eve katsoi sopivaksi käyttää kutisevaa nenäänsä tekosyynä ja hukkua hetkeksi ravistelevaan aivastusten puuskaan, ettei olisi tarvinnut vastata mitään. Tarkoittiko “en tiedä” todellakin “en tiedä” vai enemmänkin “kyllä, mutten halua kuulostaa liian innokkaalta”? Vai ehkä epäsuora “ei”? Eve antoi pärskimisensä tarkoituksella kuulostaa siltä, että hänen keuhkonsa olisivat olleet kääntymässä nurin. Hän jatkoi sitä hyvän aikaa; olkipölyä oli huoneilmassa aivan kotitarpeeksi. Hän olisi voinut aivastella tuntikausia! Hän epäili kuitenkin, että Dirk päätyisi soittamaan parantajan paikalle noin puolen tunnin kuluttua, eikä hän oikeastaan kaivannut ylimääräistä seuraa.
Kun viimeinen aivastus lakkasi vavisuttamasta rintakehää ja Eve kaivoi puseronsa taskusta nenäliinan, Dirk oli hivuttautunut hänen taakseen ja laskenut kätensä kevyesti hänen olkapäilleen. Hetken tunnelma oli ihmeen tiheä ja jännittynyt. Sitten Eve käsitti, että hänen hartialihaksensa olivat kuin terästä, ja antoi niiden rentoutua. Dirk uskalsi kumartua hieman lähemmäs ja painaa päänsä Even olkapäälle. Eve, kun ei muutakaan osannut, hipaisi pikaisesti huulillaan pojan nenänpieltä, mutta käänsi heti päänsä pois, kun tämä reagoi. Dirk vetäytyi hiukan - vain sen verran, että hänen hengityksensä poltti solisluiden sijaan Even korvaa.
“Kun minä olin kymmenvuotias”, hän aloitti.
“Ei taas näitä”, Eve ynähti puoliksi leikillään. Dirk hymähti.
“Isovanhemmillani on pieni kerrostaloasunto aika lähellä Pariisin keskustaa. Kuvittelehan; kello kolmetoista viisikymmentä heinäkuun kolmantenatoista päivänä kohde, Dietrich Oliver Jäger, lähtee majapaikastaan sanoen menevänsä torille. Usean tunnin kuluttuakaan häntä ei kuulu takaisin. Kello kaksikymmentä viisitoista hänen äitinsä soittaa poliisille. Kello kaksikymmentäkolme samana iltana Dietrich ilmoitetaan kadonneeksi.”
Eve äännähti kysyvästi, kun tunsi Dirkin rintakehän kiristyvän takanaan. Tämä jatkoi silti urheasti kertomustaan, yritti saada aikaan hiukan leikkimielisen sävyn kuin vähätelläkseen tapahtunutta.
“Ranskan media ei piittaa tapahtuneesta, mutta kun Sveitsin lehdistö saa vihiä asiasta noin viikon kuluttua pojan katoamisesta, alkaa hillitsemätön pyöritys. Pariisin keskuspoliisi raapii päätään. Sitten elokuun alussa saapuu kirje; siihen on kiinnitetty tukko kohteen hiuksia ja varoitus siitä, että sieppaajat leikkelevät enemmän kuin mielellään muutakin. He vaativat kolmea miljoonaa. Elokuun yhdeksäntenä kohteen isä vetoaa yleisöön ympäri Eurooppaa. Hänen liikuttavan puheensa seurauksena kansan mielipide kääntyy, ja lopulta Interpol liittoutuu kansainvälisten poliisivoimien kanssa. Kuudentenatoista päivänä elokuuta koko Jägerin perhe laskeutuu Tunisin lentokentälle noutaakseen puolitiedottoman poikansa.” Tässä vaiheessa Dirk pysähtyi hetkeksi; kun Eve käänsi katseensa, tämä osoitti leveää arpea ohimossaan. “He palaavat Pariisiin lehdistön riemusaatossa, mutta median pettymykseksi asianosainen on kykenemätön kommentoimaan kokemuksiaan. Kun kohde alkaa säikkyä omaa varjoaankin, hänen psykologinsa ehdottaa ympäristönvaihdosta. Ja tuumasta toimeen. Jägerin perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja vaihtaa asemaa rauhallisimpaan paikkaan, minkä vain löytävät. Kylässä on noin kuusikymmentä asukasta; juuri ja juuri niin paljon ihmisiä kuin kohde kestää kolmen vuoden terapian jälkeenkin nähdä.”
Hän hiljeni, ja hänen hartioidensa jännitys lieveni. Siitä Eve päätteli hänen lopettaneen. Mutta mitä hänen oletettiin sanovan? Se oli selvä, että aihe oli Dirkille arka. Hän yritti osoittaa luottamustaan - ja Even olisi kai pitänyt vastata samalla mitalla. Miten?
“Miksi sinä kerrot tämän minulle?”
“Lähinnä siksi”, Dirk kohautti olkapäitään, “että sattuneista syistä johtuen allekirjoittanut taantuu noin kerran kuukaudessa täydelliseksi psykopaatiksi ja pureskelee kaikki talon kengännauhat piloille. Siinä kuulit. Mikä on sinun synkkä salaisuutesi?”
Eve katsahti häntä silmäripsiensä lomasta ja kohotti kevyesti kulmiaan.
“Minä kasvoin huumeluolassa.”
“Eikä.”
“Oikeasti.”
Se haihdutti viimein Dirkin pahan tuulen, ja Evekin tunsi löytäneensä hymynsä jälleen.
Vähän myöhemmin Eve palasi Sokeaskin talolle laittautumaan valmiiksi T.O.S.I-kokouksen improvisoituun päättögaalaan. Hän istuutui peilipöydän ääreen, varmisti, ettei Sokeaskin eukko ollut lähettyvillä, ja alkoi penkoa rajauskynää laukustaan. Silloin hän tunsi vienon koputuksen jossain mielensä perukoilla. Hänen ilmeensä venähti oitis.
No, oletko tyytyväinen? tenttasi ilkeämpi puoli, josta Eve oli jo luullut päässeensä.
“En varsinaisesti”, Eve huokasi ääneen.
Joko tämä leikkiminen riittää? Päästä minut. Kohta palataan kouluun, ja sikäläiset odottavat näkevänsä ihmisjääpuikon joka pukeutuu kuin rohkelikko. Emmehän me voi pettää fanien odotuksia, vai mitä?
“Olet vain katkera”, Eve sanoi.
Itse olet. Sinä mokasit, neiti flirttikuningatar.
“En olisi välttämättä mokannut, jollet sinä olisi tunkeutunut joka väliin!”
Hetken hiljaisuuden aikana Eve ehti rajata oikean silmänsä. Hän luuli jo, että häijympi puoli olisi saanut keskustelusta tarpeekseen. Mutta ei - Eve lähestulkoon puhkaisi silmänsä säikähdyksestä, kun ääni yhtäkkiä kysyi pohjattoman tympääntyneeseen tapaansa:
Lopetetaanko tämä?
“Kyllä.”
Eve ummisti silmänsä eikä välittänyt siitä, että silmänaluset värjäytyivät mustiksi. Ja sen jälkeen ei ollut enää enkeliä ja paholaista; oli vain yksi Evangeline Smith.
-
Jeesjees, toiseksi viimeinen luku ja kaikki asiat alkavat viimein olla pihvejä.
Mitään järkevää minusta ei nyt taida saada irti, olen valvonut joka yö liian myöhään (sen siitä saa kun lukee Uhrilampaita ja Kärpästen herraa sekaisin. Suosittelen kumpaakin kirjaa, mutten todellakaan yhtäaikaa luettavaksi).
Se kohtaus edellisessä luvussa, jossa paljastui että Kiisla onkin Ariellen lapsi, oli mielestäni hyvin kaunis. Kaarne ja Kettu eivät siis ole Kiislan verisukulaisia? Minulta on tainnut mennä se jossain vaiheessa ohi, joten nyt on pakko tarkistaa. Ja Bibiana on ihana.
Enkeli ja paholainen elävät aina minun Evessäni. Siinä mielikuvitusystävässäni, johon tutustuin jo ennen koko tarinaa. Mutta tämän tarinan kannalta heidän taisi olla välttämätöntä kuolla. Evangeline taitaa tarvita rauhan.
-
Joo, täällä on taas joku todella järkevä ihminen. Minä en sitten ikinä tajua yhtään mitään.
Ihana. Kerta kaikkiaan ihanaa. Niin sovinto, Kiislan suuttumus, Dirkin ja Even tapaus kuin lopetus. Aivan mahtavaa. Kerta kaikkisesti. Enää pari lukua jäljellä.
-
Mj; Kettu ja Kaarne on kyllä Kiislalle sukua, mutta ei sen veljiä. Ne on Schäärgistin suvusta pihalle potkittuja blondeja niin kuin Kiislakin.
Afael; O_O Kiitosta paljon, kiva kun uppoaa. (Sanoo hän joka tuskaili kaksi viikkoa kun ei saanut luvusta haluamansalaista.)
Nyyhkis. Tässä se nyt tulee, se ihan vihoviimeinen osa. Onhan se fiilis tietysti helpottunut kun ei tarvitse enää huolehtia aikatauluista, mutta toisaalta haikea. Projekti oli iso ja pitkä. Taas ollaan askeleen verran lähempänä maalia.
Tässä vaiheessa luonnollisesti jaetaan kiitokset kaikille proggikseen osallistuneille. Hahmojen luojat, kommentoijat, hahmot itse. Harry auf Deutsch -sivuston sanakirja. Sukulaiset joilta opin sveitsinsaksani.
Saapi nähdä nyt sitten, milloin trilogian viimeiseen osaan ehdin paneutua. Se kaipaa hiukkasen suunnittelua vielä, ja me vaihto-oppilaat olemme tunnetusti kiireisiä (enkä mää enää edes osaa mitään hitsin suomea). Kiitos seurastanne, ja kommentteja otetaan yhä mieluusti vastaan. Tästä lähtee.
17.
Viimeinen valkoinen
Kokouksen päättöpäivä valkeni harmaana, myrskyä enteilevänä, kovin samanlaisena kuin heidän ensimmäinen aamunsa. Paksut pilvet peittivät jopa Hopeahampaan huipun kylässä olijoilta, ja kun ympäröivät vuoret kätkeytyivät harmaaseen vaippaan, vuorta piiritti silmänkantamattomiin pelkistetty, harmaanvalkoinen tyhjyys. Hopeahammas ei ollut koskaan vaikuttanut yhtä yksinäiseltä. Tuuli oli olematon, mutta pilvet tummuivat aste asteelta varoitellen lumisateesta.
Sinä päivänä Sokeaskin vanhatäti ennusti, että pakkaset päättyisivät pian. Kuukauden sisällä alkaisi sataa räntää.
Monnhuus-akatemia oli ollut puolityhjä jo silloin, kun tylypahkalaiset olivat saapuneet. Itävallan, Saksan ja Ruotsin taikakoulujen edustajat olivat lähteneet jo edellisiltana, heti gaalan jälkeen, ja ani varhain aamulla olivat kreikkalaisetkin ottaneet jalat alleen. Danae Dimitrakopoulou, joka selkeästi kärsi äkillisestä koti-ikävästä maanmiesten jätettyä hänet, lyöttäytyi tylypahkalaisten seuraan ja auttoi heitä korjaamaan kokouksen jälkiä. Edellisillan juhlat olivat hiukan venähtäneet, ja sitten pari bulgarialaista oli keksinyt mielenkiintoisen pelin, johon kuului räjähteleviä pilashakkinappuloita, vessapaperia ja jonkun salakuljettamaa viskiä - pähkinänkuoressa heillä oli paljon kuurattavaa, varsinkin kun asianosaiset olivat livistäneet pakkaamaan. Englantilaisten lähtöaika olisi vasta myöhään iltapäivällä. He saapuisivat Hopeahampaan juurelle arviolta kahdeksan aikoihin, ja sieltä he matkustaisivat hormiverkon kautta takaisin koululle.
Professorit olivat vaatineet, ettei Essy rasittaisi itseään; oli kummallista, miten hän itse oli jo päässyt yli kätensä kurjasta kohtalosta, mutta opettajat suunnittelivat edelleen lähettävänsä velhoneuvoston tihulaisten kimppuun. Oli miten oli, Essy lekotteli enemmän kuin mielellään nojatuolissa sillä välin kun toiset lakaisivat serpentiinejä lattialta ja hinkkasivat tuhkaa lattialistoista. Tänään ei ollut kiirettä mihinkään. Schäärgistin kotihenget olivat jo pakanneetkin hänen puolestaan. Enää ei tarvinnut kuin hyvästellä Mintz. Ja Hopeahammas. Ja atsuriliike. Ja kaikki muistot tarinasta, jonka kaikki kuulisivat mutta jota kukaan ei ottaisi tosissaan.
Ulkoa kantautui kirkasta pulputusta, vähän niin kuin kevään ensimmäiset sulamisvedet olisivat kasvattaneet kielen ja alkaneet puhua. Ääniä oli kuitenkin vain yksi; siitä Essy arvasi, kuka tulija oli. Hän ei edes päätään nyökäyttänyt, kun Markus törmäsi sisään riuhtoen puolitosissaan tavallisen vaitonaista Dirkiä käsipuolesta. Eve kohotti katseensa suuresta, vaaleasta laikusta, jonka oli jo onnistunut hankaamaan hirsiseinään, ja nyökkäsi kevyesti Dirkille. Adrianna ja MacKenzie puolestaan olivat niin uppoutuneet lattian kuuraukseen, etteivät edes huomanneet tulijoita.
Danae suoristautui ja heilautti hiuksensa niskaan. Hän ei vaivautunut ottamaan askeltakaan; kun Markus oli hihkaissut tervehdyksensä kaikille muille erikseen, poika hyppeli suoraan hänen luokseen. Ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, hän ojensi tälle kätensä ja puristi sitä lämpimästi.
“Hyvää syntymäpäivää”, sanoi Danae.
“Niin!” kailotti Essy tuolistaan. “Hyvää syntymäpäivää! Tervemenoa aikuisten maailmaan!”
Markus höpötti yhteen hengenvetoon jotain kiitosten suuntaista, istahti sitten lattialle ja alkoi kiivaasti huitoen selittää Sokeaskin vanhantädin sääennusteesta. Sikäli kuin Essy ehti käsittää, vallitsi suuri huoli siitä, että ilma lähiaikoina lämpenisi vaarallisen nopeasti, jolloin sulamisvedet huuhtoisivat irtainta maata kylän ympäriltä ja mahdollisesti vyöryttäisivät sitä massoina kadulle. Sellaista kuulemma sattui joskus keväisin. Seuraavassa hetkessä hän jo vaihtoikin aihetta vanhempiinsa, uuteen lumilautaan ja lopulta syntymäpäiväjuhliinsa, joihin tosin oli tulossa kaksi ihmistä, koska pääosa hänen ystävistään palaisi Englantiin tänä iltana.
“No”, huomautti Danae Essylle, kun Markus piti taukoa hengittääkseen, “tuohon Markukseen minä tutustuin. Hyvä saada hänet takaisin.”
“Mitä?” Essy ynähti.
“Täällä olikin liian hiljaista. Huomio herpaantuu”, Danae napsautti sormiaan, “kun ei ole tarpeeksi ärsykkeitä.”
Essy oli hyvin keskittynyt pyörittelemään silmiään, kun Markuksen seuraava huomio äkkiä nappasi hänen mielenkiintonsa.
“Niin muuten - Ariellella on tytär!”
“Tiedetään jo. Hylättiin vauvana vuorille, liittyi vuoristosisseihin ja niin edelleen ja niin edelleen”, Eve kailotti jostain. Hän irvisteli kuin olisi ollut kovinkin kyllästynyt, mutta ainakaan hänen korvistaan ei noussut höyryä eikä hän ollut uhannut vähään aikaan noitua ketään sammakoksi. Se oli merkittävä parannus.
“Ei kun”, jatkoi Markus hämääntymättä, “hän sai sen vauvansa yöllä. Sen nimi on Nerthus.”
Essylle tämä ei ollut varsinainen yllätys. Hän oli herännyt iltayöstä vaimennetun lähtöhässäkän ääniin ja huomannut pian olevansa yksin talossa lukuun ottamatta kotihenkien seuraa. Aamulla hän oli huomannut, että lastenhuoneen ovi oli avattu - ja kaikki verhot ja drapeeraukset olivat vaaleanpunaisia! Kaikesta päätellen lapsi oli kaikin puolin täydellinen, sillä merkkiä järkyttävästä kuolemantapauksesta tai surevista vanhemmista ei ollut kuulunut. Ariellen puoliso oli käväissyt kotona aamusella, mutta ainoastaan hakeakseen tuoretta maitoa vaimolleen.
“Onko se…” Eve ehti aloittaa, mutta Danae tunki väliin kommentoimalla:
“Sittenhän teillä on sama syntymäpäivä!”
“Tiedän!” Markus hehkutti. “Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun kahdella tämän kylän asukkaalla on viimeksi ollut sama syntymäpäivä.”
Seuraavat kaksikymmentä minuuttia tylypahkalaiset nauraa räkättivät katketakseen, eivätkä sveitsiläiset mitenkään käsittäneet, mistä moinen huvittuneisuus oli peräisin. Sitten Markus tuli kysyneeksi, kuinka Essyn käsi jaksoi, ja Essy puolestaan alkoi pitkällisen valituksen siitä, että jos hänellä vain olisi ollut taikasauvansa, hän ei olisi kaivannut käsivainaata ollenkaan. Tietysti hän jätti mainitsematta sen seikan, että oikeastaan hänen sauvansa oli ollut vanha ja ansainnut päästä eläkkeelle - vietti se sitten vanhuudenpäiviään jäniksenkolossa tai vitriinissä.
Akatemiarakennus kiilsi putipuhtaana jo lounasaikaan, ja siinä vaiheessa noin kolmasosa pikku eteisessä vielä lojuneista matkalaukuista oli kadonnut. Markus ja muut päättivät mitä ilmeisimmin viettää iltapäivänsä ihmettelemällä, mihin Sig. Cav. Arcangelo Kuukosken lahjoituskyltti oli kadonnut akatemian ovenpielestä. Essy sen sijaan livisti tilaisuuden tullen Schäärgistin talolle. Koko Schäärgistin perhe oli yhä jossakin keskikylällä pienen Nerthus-vauvan lumoissa, ja kotihengetkin olivat lopulta oppineet jättämään hänet rauhaan silloin kun käskettiin. Kalkaros ja Verso olivat olleet koko aamun jossakin neuvottelemassa Dumbledoren kanssa kotiinpaluun järjestelyistä - Essy ei odottanut tulevansa häirityksi.
Hän oli juuri ehtinyt levittäytyä varsin mukavasti sängylle ja pyytää kotihenkiä tuomaan lounasta makuuhuoneeseen, kun oveen koputettiin. Se ei ollut varsinaisesti vaativa koputus, lähinnä kysyvä, mutta ärsyttävä kuitenkin, joten Essy katsoi tarkkaan, että hänen turhautunut huokauksensa kuului varmasti ulos saakka. “Ich bin ’s”, hän huikkasi.
Ovi narahti uhmakkaasti, ja kaksiulotteiseksi kutistunut Mesmer Schwarz luisui sisään. Kaikkine egyptiläisine ryhteineen hän muistutti nyt lähinnä faraon haamua - traumatisoitunut poikaparka. Eikä hän edes ollut tässä se, joka oli menettänyt käden.
“En tiennyt, että kotihenget avaavat oven nilviäisillekin”, Essy ilmoitti melkein hellästi ja vääntäytyi istumaan.
“Kaikki tekevät virheitä”, pisti poika nopeasti. Hän vilkaisi vauhkosti olkansa yli ja hipsi sitten vaivihkaa peremmälle. Kun hän yritti istuutua sängynlaidalle, Essy kohotti varoittavasti kättään. Mesmer nielaisi ja kyyristyi lattialle.
Siinä kyhjöttäessään hän muistutti niin läheisesti märkää paperinukkea, että Essyyn iski äkillinen myötätunnon puuska. “Kaikki kunnossa?” hän kysyi unohtamatta terävää äänensävyä.
“Aina”, sanoi Mesmer. Koska hänellä näytti olevan vielä sanottavaa, Essy vältti vaihtamasta puheenaihetta yksinkertaisesti olemalla hiljaa. Sen sijaan hän seurasi toisen katsetta ympäri huonetta, kun tämä etsi epätoivoisesti aasinsiltaa haluamaansa aiheeseen. Mikä se sitten olikin. Sitten hänen silmäänsä pisti nahkainen, pitkäkaulainen kotelo seinustalta.
“Sinä et kai voi enää soittaa”, Mesmer aloitti varovasti, “nyt kun sinulla on… tuo.”
“Voi älä viitsi”, Essy tokaisi ärtyneenä, “minun käteni on amputoitu. Siinä ei ole mitään häpeämistä, joten voit yhtä hyvin sanoa sen suoraan.”
“Hyvä on”, myönsi Mesmer sanomatta asiaa suoraan, “mutta eikö sinua ollenkaan harmita?”
“Ei varsinaisesti.”
Essy jätti tarkoituksella mainitsematta sen seikan, ettei hän loppujen lopuksi ollut koskaan ollut kitaraihmisiä. No niin, bassonsoittokin saattaisi vastedes tuottaa vaikeuksia, mutta oli kai sitä pahemmastakin oikealla asenteella selvitty. Olihan hänellä sitä paitsi äänensä. Yksikätinen keulakuva saattaisi tehdä hyvää bändin imagolle. “Voin yhä laulaa.”
“Vai niin.”
He istuivat vähän aikaa hiljaa ja tuijottivat vastakkaisiin suuntiin.
“Kuule”, Essy sanoi lopulta, “me tiedämme molemmat, että minä inhoan sinua ja sinä minua. Eiköhän sovita, että pidetään asiat siinä jamassa, ja sillä selvä.”
Mesmer kohotti kysyvästi kulmaansa, mutta vastasi lopulta ojentamalla kouransa. “Kättä päälle.” He paiskasivat juhlallisesti kättä. “Ja kirjoitellaan.”
“Ja kirjoitellaan”, Essy myönsi hymyillen vinosti.
Iltapäivällä, kun harva lumisade alkoi osoittaa päättymisen merkkejä, tylypahkalaiset kokoontuivat Schäärgistin talon pihamaalle kääriytyneinä pörröisimpiin talvivaatteisiinsa. Edellisestä patikkamatkasta oli otettu oppia, eikä kukaan heistä aikonut enää palelluttaa itseään tai hiertää jalkojaan rakoille saakka. Saattojoukot olivat mitä olivat; Danae, joka retuutti Mesmeriä korvasta, Waldo ja Sofia Schwarzin koko perhe, joka otti viisaasti etäisyyttä kaakattavaan esikoispoikaansa, seitsemän hupputakkia päälleen kiskonut Dirk sekä Astra Sokeaski, joka näytti siltä kuin hänet olisi riuhtaistu keskelle värielokuvaa vanhasta 1800-luvun valokuvasta. Kalkaros ja Verso kättelivät ja mulkoilivat vuoron perään; heillä tuntui olevan hitonmoinen kiire päästä pois koko kylästä. Eikä Essy sitä ihmetellytkään. Kuka tahansa, Kalkaroksesta nyt puhumattakaan, olisi viimeaikaisten tapahtumien jälkeen halunnut luikkia usuttamaan kansainvälisen velhoneuvoston patavanhoillisen pikkukylän kimppuun. Essy tosin epäili, mahtaisivatko nämä kiinnittää asiaan huomiota. Sveitsihän oli tunnetusti patavanhoillinen maa, eikä se kuitenkaan kuunnellut velhoneuvoston mielipiteitä.
Lumihiutaleita hartioillaan ja huurretta hiuksissaan, siellä keskellä Schäärgistin pihamaata, Essy näki Bibianan viimeistä kertaa.
Lapsi näytti terveemmältä kuin tavallisesti, ja ainakin nyt siistimmältä: hänen hiuksensa oli kammattu kahdelle symmetrisesti kihartuvalle saparolle, ja nuhjuisen haalarin sijaan hänellä oli yllään vaaleanpunainen duffelitakki, jossa oli satiininauhat. Hänen vaaleapäinen äitinsä talutti hänet paikalle valkoisen pörrölapasen peittämästä kädestä pitäen ja oikoi hajamielisesti yhteensopivia korvalappuja. Bibianan silmäripsissä oli lunta, ja iirikset säteilivät pehmeänruskeina. Hän näytti enemmän pieneltä tytöltä kuin koskaan ennen.
“Hei”, Essy sanoi hiljaa. Bibiana kurottautui kuiskaamaan jotain äidilleen, joka nyökkäsi, ja tassutti sitten Essyn luokse.
“Nyt sinä sitten lähdet”, hän sanoi suorasukaisesti, mutta silti jonkinlainen pehmoinen sävy äänessään - vähän niin kuin hän olisi kertonut satua.
“Niinpä”, Essy virkkoi. “Maassa maan tavalla, tai maasta pois.”
Bibiana hymähti. Hän laski kätensä pikkuvanhaan tapaansa Essyn käsivarrelle ja puristi sitä kuin vanha täti ainakin. Kun Essy katsoi alas hänen pieniin kasvoihinsa, hänen silmissään oli viekas pilke. “Hyvää matkaa. Opiskele ahkerasti.” Sitten hän kääntyi pois.
Essy seisoi oikein hiljaa ja yritti näyttää sivistyneeltä, vaikka häntä kuinka hymyilytti: kun Bibiana oli saanut asiansa sanottua, hänen äitinsä astui eteenpäin ja tarjosi hänelle kättään. “Desideria Kuukoski”, tämä esittäytyi.
“Essy Maldini”, vastasi Essy ja puristi reippaasti naisen kättä. Tämä oli kalpea, ei alkuunkaan italialaisen näköinen, ja tällä oli haaleansiniset silmät. Silti nainen puhui täydellistä italiaa vailla minkäänlaista korostusta. Hänen äänensävynsä oli tavallaan lempeä, mutta toisaalta hän puhui hyvin nopeasti antamatta Essylle tilaisuutta keskeyttää.
“Oletan, että sinä olet se, joka on paimentanut tytärtäni näiden… erikoislaatuisen sekavien päivien läpi. Kiitos siitä. Et voi käsittääkään, mitä tunsin, kun jäljitysloitsuni katkesi. Pitkään olen nähnyt tyttöäni ainoastaan lomien aikana. Saan hänestä valokuvan joka syntymäpäivänä ja jouluisin. Hän on Kuukosken huoneen viimeinen noita. Jos hänelle sattuisi jotain…” Pahaenteinen hiljaisuus.
“Mitä nyt tapahtuu?” Essy kysyi ja raaputti ohimoaan. Hän ei ollut varsinaisesti ymmärtänyt edellistä puheenvuoroa, mutta kaipa sen pääsisältö oli tiivistettävissä siihen, että Desideria Kuukoski rakasti tytärtään.
Nainen nyökkäsi kevyesti. “Me lähdemme kotiin. Kaikki ovat tyytyväisiä.”
Essy ja Desideria Kuukoski kättelivät vielä kerran, ennen kuin Essy palasi tovereidensa seuraan. Nämä olivat jo aloittaneet pakolliset halailuriittinsä, ne joihin turvauduttiin silloin, kun ei ollut enää sanoja eikä osoitteita vaihdettavana. “Andiamo, Ana”, kuiskasi Kuukoski tyttärelleen, ja kohta he olivat poissa. Essy huomasi silmänurkastaan, että Kuukoski piteli kyynärtaipeessaan vaaleaa marmorikylttiä, jossa seisoi hänen puolisonsa nimi.
Viimeiset viisi minuuttia Mintzin kamaralla olivat täynnä helliä hyvästejä, lupauksia kirjoittaa, toiveita siitä, että vielä jonakin päivänä tavattaisiin. Toisten ilo oli vilpitöntä, toisten katkeransuloisella sävyttynyttä. Essylle millään ei oikeastaan ollut enää merkitystä. Hän tiedosti hämärästi, että joku lupautui kantamaan hänen rinkkansa ja varmisteli noin tuhannenteen kertaan, että hän varmasti oli kunnossa. Jostain usvan keskeltä leijuivat Justinianus Schäärgistin kasvot, jotka pahoittelivat sitä, ettei hänen vaimonsa voinut olla edustamassa perhettä ja vakuuttivat, että tämä lähetti parhaat terveisensä. Essy mutisi vastaan onnentoivotuksia.
“Kauluksesi on kurtussa”, sanoi Astra Sokeaski ja lisäsi vielä, “Essy.”
“Pannaanpa sitten töppöstä toisen eteen”, totesi professori Verso tomerasti.
“Mikään ei voisi miellyttää minua enempää”, vastasi Kalkaros melankolisesti. Hän painoi kouransa vastustamattomasti Even olkapäälle, kun Verso puolestaan otti hoitaakseen Essyn. Häntä käsiteltiin kuin hän olisi ollut posliinia.
Kun Adriannan ja MacKenzien hyppelevät askeleet lakkasivat kaikumasta kallionkielekkeestä, lumihiutaleet putoilivat suoraan alaspäin. Tuuli oli tyyntynyt.
-
Markusta huolestutti. Hän yritti parhaansa mukaan peittää sen puhetulvan alle, mutta äänen värinää silloin tällöin oli vaikea hallita. Onneksi kukaan ei tuntunut huomaavan. Hän oli koko yön odottanut merkkiä, edes jotakin, olemattoman linnun huudahdusta tai jopa tuttua tam tam tamia, mutta vuoret olivat hiljenneet. Atsuriliike oli kadonnut jäljettömiin - se oli menettänyt tarkoituksensa todettuaan, ettei Mintz ollut kaiken sen kapinoinnin arvoinen. Ehkä he vaeltaisivat alangolle, opettelisivat sivistyneen maailman tavoille ja pyrkisivät Sveitsin taikaministeriön johtoon. Keksisivät jonkin muun keinon vaikuttaa.
Sitten oli Kiisla, Schwalbe, Ariellen pieni pääskynen. Markus oli viime päivinä nähnyt ja tajunnut kaikenlaista kammottavaa, mutta palatessaan perheensä luokse hän oli lopullisesti ymmärtänyt, minne hän kuului. Hän oli uskaltanut toivoa, että Kiisla olisi käsittänyt saman.
Kun tylypahkalaiset vaihtoivat viime kuulumisia kylän johdon kanssa ja heidän opettajansa marmattivat katkerina, Markus päätti viimein panna pisteen höpötykselleen. Kaiken muun taustalla sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Hän kääntyi katsomaan poispäin lähtijöistä, oman kylän suuntaan. Sokeaskin talon ikkunat tuijottivat kellanpunaisina ja hehkuvina silminä hämärtyvään iltapäivään. Yhdestä ikkunasta tähyili liikkumaton, meripihkasilmäinen silhuetti - se oli Arielle, joka piteli vastasyntynyttään rintaansa vasten. Oli hän sentään jo jalkeilla.
Sitten Markukselle valkeni, ettei hän katsellut silhuettia. Ariellen lapsella vain oli mustat hiukset.
Kun Markus kääntyi vilkuttamaan loittoneville englantilaisille, varjoihin verhoutunut, hoikka hahmo jossakin kauempana loi pitkän, mietteliään katseen lähtijöihin. Hän ei oikeastaan ollut tullut jättämään hyvästejä. Rumpu vain oli ollut Markuksella, kun hän oli pyyhkäissyt äkisti pois edellisenä päivänä. Hänen oli pitänyt murtautua pojan huoneeseen saadakseen sen takaisin - mutta eihän sitä sopinut jättää, perintöesinettä!
Hahmo epäröi hetken, tähysteli vuorille ja yritti kuulostella sanomaa veljiltään. Kun mitään ei kuulunut, hän kiersi käsivartensa tukevasti rummun ympäri ja lähti tarpomaan kohti kutsuvia, kellanpunaisia ikkunoita.
-
Parahin päiväkirja,
Minusta tuntuu kovin kliseiseltä kirjoittaa “rakas”. Loppujen lopuksihan sinä olet vain vihko, eikä vihkoihin kannata tuhlata rakkauttaan. Ellei lasketa sitä, kun puretaan kaikki tuntemukset paperille - mutta sehän on vain arkistoimista, ei varsinaista tuhlaamista, eikö niin?
Istun oleskeluhuoneessa; on ensimmäinen ilta perillä Skotlannissa. Kaikki seinävaatteet ja kalseat seinänraot ovat tietysti mukavia, kotoisia tarkoitan, mutta minä jotenkin kaipaan enemmän valoa. Pyysin kotitonttuja sytyttämään lisää kynttilöitä; se ajanee asian ennen pitkää. Ja pianhan kevät jo tulee.
Rehtori oli meitä vastassa. Kaikki olivat aivan suunniltaan viime päivien pikku sattumusten takia, kuten nyt sen, että Maldini hävitti kätensä. Suurin osa opettajista haluaisi palata Mintziin saman tien ja nylkeä pari päänahkaa. Kaikki on periaatteessa samoin kuin ennenkin…
Mutta käytävillä on valoisampaa. Ilma on lämpimämpää. Kirjaston pöydille heijastuu kuunvaloa, kun vain ymmärtää pysytellä siellä niin kauan, että Prilli sammuttaa kaikki soihdut. Haluaisin tuoda saman tunteen tyrmiin, mutta Draco ja hänen pölkkypääjenginsä vastustavat. Ajattelin järjestää äänestyksen.
Ja minä nautin yksinolosta. En olisi koskaan uskonut, että tuntuu näin turvalliselta olla vain hiljaa omien ajatustensa kanssa.
Me olimme poissa kaksi viikkoa. Sillä välin tilalle tuli toinen maailma.
DAS ENDE
-
Tämä oli yksi sellainen loppu, joka vetää hiljaiseksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta kuitenkin oikeastaan lopetus on surullinen. Kaikista parhain kuvaus olisi ehkä realistinen. Ihan sama mitä tapahtuu, se on ohi ennen pitkää ja elämä jatkuu. Turhauttavaa mutta todellista.
Kaunista, upeaa, ja Draco on idiootti - ainakin tässä.
Mutta...
...mitä muuta siinä voisi sanoa?
-
Jäiks, en ole kommannut! *järkytys* No, syytän taas finittelytaukoa, jonka aikana pelasin Gold Strikea ja muita tyhmiä mutta koukuttavia nettipelejä.
Viimeinen luku tuli ja meni. Jäi vähän tyhjä olo. Nyt minulla ei ole sunnuntaisin enää mitään odotettavaa. Mätänen koneen ääressä ihan muuten vaan.
Viimeinen luku oli mielestäni kovin kaunis. En osaa selittää miten, mutta jotenkin niin vain oli. Kaikki keskeneräiset asiat saatiin päätökseen, ja Markuksesta tuli se sama kaakattava hanhi kuin mitä hän oli ennen koko tuota sessiota. Nyt minä vain mietin, että mitäköhän hänelle seuraavaksi tapahtuu. Ainakin jotain hyvin erilaista, kuin jos rakkaat hahmomme olisivat jättäneet tulemasta siihen pikkukylään. Essynkin tulevaisuus varmaan muuttuu. Ja Eve, Evestä taisi tulla inhimillinen ihminen tuon matkan aikana.
-
Joujou, törkeä tuplapostaus nostaa päätään. Pakko kuitenkin varmistaa.
Siis, katsoimme koulussa hissantunnilla videota luonnonkatastrofeista. No, lumivyöryjen kohdalla mainittiin nimi valkoinen kuolema. Lisäki sanottiin, että eniten lumivyöryjä on juuri Sveitsissä. Siis, tässä ficissäkin ollut Valkoinen kuolema on itse lumivyöry? Ja nämä vuoristosissit nostivat lumivyöryjä herättääkseen ihmiste pikkuvanhoillisuudestaan? Eivätkö ne tienneet, miten vaarallista moinen peli oikein oli? Ja koko helahoito tapahtui Sveitsissä?
Liikaa informaatiota yhdellä kertaa. Pääni räjähtää.
-
Vastataanpa sitten taas vaihteeksi kommentteihin.
Afael; Kiitoksia kun jaksoit lukea ja kommentoida. n___n Lopetuksen oli tarkoitus olla surullinen, vähän niin kuin ratkaisua vailla muttei kuitenkaan. Jos joku sen huomasi, saan olla tyytyväinen.
Mj; Kah, en edes tiennyt että ilmausta "valkoinen kuolema" käyttää joku muukin. O.o Mää uskon että atsurilaiset on hyvin perillä aseensa vaarallisuudesta. Taikuus, jolla lumivyöryjä hallitaan, on kuitenkin aika pirun vanhaa sisäpiirin tietoa. Luulisin että Haukka on oppinut veljeltään joka taas on oppinut isältään jne. Ja pääasiallisesti karvalakkikomppania tietää mitä tekee, ne ei siis vain rymistele ympäriinsä vaan hallitsee niitä lumivyöryjään. Sitä en tosin kiellä etteikö se olisi karmivaa. Mutta kiitos kommenteerauksesta anyway.