Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin.Tämä on ihan lempikohta kaikista näistä luvuista. Jotenkin niin kaunis.
”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi.Tämä kohta itkettää jotenkin tosi paljon. Olen itse ihan kamala perfektionisti ja täydellisyyden tavoittelu tuottaa hirveää stressiä ja ahdistusta, ja jotenkin tämän lukeminen toi tunteet pintaan. Jonkinlaisen helpotuksen, ehkä.
Haluatko tulla mukaan?” Elka kysyi kaikkien yllätykseksi. Kaikkien katseet lensivät heti Elkaan. Oli harvinaista, että Elka pyysi ketään mukaansa metsälle. Oikeastaan Valona ei ollut kuullut niin käyvän koskaan.!! No niin! Kai seuraavaksi tai ainakin kohta nähdään näiden kahden yhteinen metsästysretki? Kummanhan näkökulmasta se tulee olemaan, kovin jännityittävää. :D Ihanan hämmästynyt Kilve. <3 Kiitos paljon uudesta luvusta, jään odottamaan jatkoa! Metsästysretkeä eritoten, heh.
”Ai oikeasti?” Kilve ihmetteli vähintäänkin yhtä hämmästyneenä. Hänen perunanpalasensa tipahti hänen huomaamattaan haarukasta lautaselle.
Nytkin Kilvestä tuntui siltä, että hän oli hieman hukassa. Hän ei oikein tiennyt mihin edetä taikuutensa kanssa. Hänestä tuntui, että hän oli junnannut aloillaan jo vuoden, saavuttamatta oikeastaan mitään edistystä.Voi Kilveä, samaistun hänen ajatuksiinsa paikallaan junnaamisesta ihan liikaa. :( Hän osaa olla todella epävarma, vaikka koettaakin muiden kanssa olla vitsaileva ja rempseän hyväntuulinen.
No, Kilve piti Elkan sinisestä valosta. Se toi sinisen esiin myös tämän hiuksissa. Katsellessaan Elkan sinistä valoa hänen teki kovasti mieli koskettaa sitä ihan vähän, saadakseen tietää mahtoiko Elka olla hänen sielunkumppaninsa. Typerä lastensatuhan se koko juttu oli, mutta silti. Hän ei ollut tainnut ikinä koskettaa Elkan taikuutta ja sen unen jälkeen häntä tietysti oli alkanut mietityttämään.<3 Ja sisimmässään Kilve on myös pehmeä romantikko, rakastan. Kuumailmapallo-haaveilu oli myös viehättävä yksityiskohta, toivottavasti se joskus toteutuu. Kiitos ihanasta luvusta, jään odottamaan jatkoa. :)
Halhe nosti katseensa lihan kimpussa työskenteleviin miehiin ja naiseenTämä ei siis ole kritiikki vaikka äkkiseltään saattoi siltä kuulostaa. Ymmärrän että joukon yksinkertaistava kuvaus oli tilanteeseen nähden haastava, enkä tiedä millä olisin sen itsekään ohittanut. Mutta aiemmista pohdinnoistani johtuen kiinnitin tähän huomiota. :D
Hän oli pistäytynyt elektroniikkakauppaan ja yrittänyt etsiä internetin avulla paikkaa, joka sopisi hänen muistikuvaansa hänen lapsuudestaan, mutta yksinkertaisesti keltainen savupiippu järven rannalla ei riittänyt rajaamaan tulosta tarpeeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä enää.Tämä oli niin surullista jotenkin. :'( Tiedän sanoneeni viime kommentissa, että näiden hahmojen vanhanaikaisuus elektroniikan suhteen viehättää, mutta uuden luvun alkua lukiessa ajattelin vain sitä, että antakaa nyt joku Halhelle kunnon välineet perheen etsimiseen! Oivoi. Tykkään toisaalta tosi paljon siitä, kuinka päättäväinen hän on sen suhteen, että saa tietää totuuden, vaikka se konfliktia mökin asukkaiden kesken aiheuttaakin. Seeri-kommentti oli kyllä aika ikävä, mutta oli toisaalta todella mielenkiintoista lukea näitä eriäviä mielipiteitä - tilanne ei ole mitenkään helppo tai mustavalkoinen, mistä pisteet. Todella jännittävää nähdä, mitä tästä kaikesta seuraa! Ai niin, ja kun miettii tätä tarinaa kokonaisuutena, niin minusta tässä on hienosti rakennettu tämänhetkistä tarinakaarta vähän kerrallaan, arkielämän kuvauksen lomassa. Oli kiva huomata, että Valonakin otti osaa keskusteluun, vaikkei hänen kantaansa vielä niin vahvasti kuultukaan (tai ainakaan hän ei ollut kauhean halukas sitä ilmaisemaan). Kiitos jälleen uudesta luvusta! :) Minulle näkyy tulevan muuten aina nälkä kun luen tämän tarinan ruokailu-kohtauksista, vaikka kuinka olisi draamaa mukana. Tahdon kanssa syödä sienikastiketta ja kesäkurpitsaa...
Vaikka ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeä keväästä, hän näki ja tunsi, kuinka Kilve oli osa luontoa. Ehkä hän jotenkin tunsi toisen taikuuden, vaikka ei oikeastaan yrittänyt, mutta Kilve vain tuntui… turvalliselta, sellaiselta, josta hän ei ikinä halunnut luopua.
”Nyt minä haluan. Sinut”, Elka sanoi. Hänen sydämensä hypähti hieman, sillä sanat tulivat ulos vähän eri tavalla kuin hän oli ne tarkoittanut. Tai ehkä ne tulivat ulos juuri sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut.
Halhe nousi istumaan risti-istuntaan sängylleen. ”Haluan sinut mukaamme”, Halhe päätti. ”Olet ainoa, joka ymmärtää minua todella.”<3 Tykkään näistä kahdesta yhdessä edelleen tosi paljon, ihanaa että täillainenkin hetki mahtui mukaan konfliktien keskelle. Valona on joku, jolle Halhe voi todella uskoutua tästä asiasta, ja toisaalta hän tsemppaa Valonaa ja luottaa tämän pystymiseen juuri nyt. Sen luulisi virkistävän häntä, toivon. Hienoa että Valona suostui lähtemään apuun, toivottavasti kaikki sujuu hyvin ja reissu on tätä aiempaa tuloksekkaampi. :) Halhen ja Meltan suhde vaikuttaa ainakin tällä hetkellä sujuvan varsin huonosti, saas nähdä miten sen suhteen käy.... Tykkäsin tosi paljon taas siitä, miten vuodenajan muuttuminen hahmoihin vaikuttaa, tällä kertaa Halheen, ja miten sitä kuvailit. Taikuuden tuntuminen ihon alla jähmeältä jäi erityisesti mieleen siltä osin, ja esmes lämpimän mehun tarvitseminen oli kanssa viehättävän arkinen ja aito yksityiskohta. Kiitos jälleen, ja tosi mukavaa muuten, että uusia lukuja on tullut näin tiuhaan. :)
Valonan huulille nousi pieni hymy. ”Tulisin mielelläni… mutta hidastaisin teitä varmasti.”
”Kuule minä vaikka kannan sinut reppuselässä”, Halhe huomautti hymy suupielillään. ”Enkä edes vitsaile”, hän lisäsi, kun Valona naurahti.
”Aha”, Kilve sanoi jotenkin kylmästi tuijotellen lehteään, vaikka silmät eivät liikkuneet sanojen yllä. ”Ai ihan etunimiasteella olette.”...eih, en ollut varma tätä kohtaa lukiessani, pitäisikö itkeä vai nauraa. :D Nyt Kilve järki käteen, jooko! Ja vielä Elkakin on mustasukkainen omalla tahollaan, mutta kumpikaan ei pysty puhumaan suoraan tunteistaan, joten tämä on lopputulos. Nyyh. Eipä silti, tällainen draama on myös herkullista luettavaa, koska todelliset tunteet tulevat ilmi niin vahvasti. Oli kieltämättä kiva huomata, että Elkakin osaa olla näin mustankipeä Kilvestä. Voin vain kuvitella Kilven järkytyksen, jos asia koskaan tulee ilmi. Vielä kun asianomaiset ymmärtäisivät, mistä on kysymys - sitä odotellessa, ja niin päin pois. ;D Kiitos jälleen paljon luvusta, ja onnittelut ansaituista pikareista. <3 Ai niin, pitää lainata taikuudesta vielä tämä kohta, pidin paljon:
”Eihän meillä olekaan sukunimiä”, Elka huomautti. Miksi he edes puhuivat tästä?
Vaikka mentori Siilio oli sanonut, ettei taikuus ollut pitkävihainen, hänestä tuntui siltä niin kuin hän olisi jotenkin loukannut taikuuttaan ja se oli sen takia mennyt syvemmälle piiloon.
”Mutta sekin on vain teoria, ihan kuten sielunkumppanuus”, Valona intti ja astui puoli askelta lähemmäs. Hän tunsi taikuutensa valittavan ihonsa alla, työntävän häntä lähemmäs Siiliota, jonka taikuuden auran hän vaistosi. Tuntui kuin hänen jokainen solunsa olisi nälkäinen. ”Kaikki taikuuden säännöt ovat vain teorioita. Mikään taikuudessa ei ole varmaa”, Valona muistutti. Kyllä Siilion pitäisi se taikateorian opettajana tietää.
Halhe antoi itsensä hengittää vasta, kun Melta oli kadonnut nurkan taakse. Hän laski kätensä ikkunasyvennyksen kylmälle kivipinnalle. Hän räpytteli pois kyyneliä, sillä hän ei saisi itkeä vielä, koska hänellä oli vielä tehtävää. Hän hengitti syvään tasatakseen tärisevää hengitystään ja katsahti ikkunasta ulos, yrittäen keskittyä mihin tahansa muuhun.Ahh, surullinen mutta hieno lopetus, pakko lainata tämä kokonaisuudessaan, koska tykkäsin tosi paljon. Tämä oli Halhen tapauksessa jotenkin kovin katkeransuloinen luku - yritys löytää vanhemmat ja saada lisätietoa menneisyydestä eteni hienosti, mutta ei silti ilman seurauksia. Välirikko Meltan kanssa ei sinänsä tullut yllätyksenä, mutta ikävää silti, ettei heidän suhteensa onnistunut toisellakaan kerralla, ja että he erosivat näin ikävissä merkeissä. :( Mutta onneksi on Valona, hänen ja Halhen hetket olivat taas ihania. Se miten Valona kutsui Halhea parhaaksi ystäväkseen, oi että, lämmitti minun sydäntäni myös. <3 Ja Valona avautui hiukan Siiliostakin! Pystyn kyllä ehdottomasti samaistumaan Halhen uteliaisuuteen tässä asiassa. :D Jätti mietittymään myös, että mitenhän Halhe asiaan loppujen lopuksi suhtautuisi, jos tietäisi Valonan tunteiden kohteen... Valona on kyllä hienosti reipastunut tarinan aikana, tulee hyvä mieli, kun vertaa lähtötilanteeseen. Kiitos jälleen luvusta!
Ulkona oli alkanut sataa lunta.
Halhen iholle nousi kylmänväreitä. Ihan niin kuin viimeeksikin, heidän suhteensa oli jäänyt syksyyn.
Se ensilumi ei ollut rauhallinen, vaan oikeastaan aika väkivaltainen, sillä lumi pöllysi kuuraisen nummen yllä verhomaisina pyörteinä, vieden myös Elkan mustat hiukset mukaan leikkiin. Hänen kätensä ja kasvonsa hehkuivat vaaleansinistä. Elka huokaisi tuntiessaan taikuuden leikin ihollaan. Hänen mielestään vaihdos alkoi kunnolla vasta ensilumen aikaan ja taikuus tuntui olevan samaa mieltä.
Tuulen kiidättäessä lunta maanpintaa pitkin, se näytti melkein valkoiselta savulta. Välillä tuulen ja lumen leikki muodosti ilmaan hahmoja ja kuvioita. Niitä kutsuttiin talven hengiksi. Kukaan ei tietysti ollut täysin varma mitä kuoleman jälkeen odotti, mutta sanottiin, että luonnossa saattoi välillä nähdä entisten luonnon lapsien henkiä. Toisaalta kävi kyllä järkeen, että he palaisivat kuoltuaan osaksi luontoa.
Valona vilkaisi Siiliota varovasti kulmiensa alta. Tämän kädet liikahtelivat hieman pöydän päällä, sormet piirsivät edestakaisia kuvioita puupintaan. Kurkottivat lähemmäs pöydänreunaa – Valonaa – ja vetäytyivät taas puristumaan nyrkkeihin.<3 <3 Kaikki tällaiset jutut oli tosi hienosti toteutettu läpi luvun, äää. Ja taikuuden läsnäolo oli taas tosi hieno lisä, miten se koko ajan veti heitä toisiaan kohti -- ja silti kuitenkin, Siilio hengähti hivenen naurahtaen ja katseli Valonaa silmissään niin intiimi katse, että se sai Valonan tuntemaan taikuuden halujen lisäksi ihmisten haluja. En kestä. Noin muutenkin hyvä tietää, että mukana on muutakin kuin taikuus-aspekti. :D Ai niin, tämä oli taikuuden suhteen hienosti ilmaistu, jotenkin tosi kuvaava: Taikuus otti tuoksun vastaan ja tuntui kietoutuvan siihen kiinni kuin nälässä pidetty koira, joka nuoli viimeisetkin murut ruokakupistaan. Tuo lopun taikuuden kohtaamien oli puolestaan kaunis ja voimallinen, tämä etenkin:
Siilion taikuus oli hieman erilaista kuin hänen omansa, se oli kolikon toinen puoli, peilikuva, mutta mitä kauemmin meni, sitä enemmän se alkoi tuntua hänen omaltaan. Sitä enemmän taikuus sekoittui kuin kaksi eriväristä maalia, jotka muodostivat yhdessä uuden värin. Valona näki keltaista ja vihreää. Hän tunsi, haistoi ja maistoi sitä.Ihanaa, että Valona sai lopussa myös vastauksensa, tietyiltä osin - ja hyvä että hän kokee jaksavansa odottaa, itsestäni en kyllä tiedä. ;D Jännää nähdä, tuleeko asiaan välissä mutkia matkaan vai mitä tapahtuu. Kiitos jälleen, tykkäsin tästä luvusta todella paljon. <3
Halhe painoi kasvonsa yksisarviseen. Yksisarvisen turkki kuivasi hänen kyyneleensä niin kuin se oli tehnyt useasti ennenkin. Tästä oli epäilemättä tulossa vaikea taistelu, mutta sitä suuremmalla syyllä hän aikoi antaa sille kaikkensa. Jottei kenekään muun enää tarvitsisi tuntea samaa surua, jota hän tunsi.Tuota viimeistä kohtausta lukiessa tuli kyllä niin surullinen olo Halhen puolesta. :( Toivottavasti hän onnistuu tavoitteessaan ja saa ehkä jopa vielä yhteyden vanhempiinsa. En kyllä pitäisi yhtään kaukaa haettuna, että heidän muistonsa Halhesta on taiottu pois, mutta jospa niin ei silti ole. Kiitos jälleen paljon luvusta!