Ame: Kiitos kommentista! Kiva että tykkäät mun raapaleista, niitä on kiva kirjoittaa, etenkin kun olen löytänyt tuon lyhyiden tekstien ihanuuden vihdoinkin ihan tosissani. Ne tarjoaa kivaa vaihtelua ja raapalesarjassa pystyy sanomaan tosi paljon kaikenlaista. Ja kiva että tykkäät kielikuvista, niitä on vielä tulossa ja paljon, luulisin.
Crywell: Kiitos kommentista! Ihanaa, että otsikot kelpaa. Yleensä en jousu miettimään niitä kovin kauan ja vain joskus vaihtelen raapaleiden työnimiä (tämän seuraavan nimi piti vaihtaa kks kertaa, mutta poikkeus vahvistaa säännön). Pimeänpelot on hauska aihe, koska olen itse päässyt niistä yli vasta muutama vuosi sitten. Kiitos kaikesta positiivisesta, on kiva tietää, että jaksat lukea mun tekstejä.
Kaito: Kiitos sinullekin kommentista. Katsotaan, mitä tästä tulee.
Varjoteatteri
Sanoja x 200
Pimeys on kuin mustaa massaa, muovailuvahaa, josta voi muotoilla hahmoja. Kun avaan silmäni pimeässä, minä näen ne. Kaikki pimeydestä muotoillut hahmot, niiden venytetyt vartalot, kädet ja jalat. Ne ojentelevat raajojaan minua kohti ja minä suljen nopeasti silmäni. Luomeni ovat verhot, varjoteatterin esirippu. Mutta väliaika ei koskaan kestä ikuisesti, esityksen täytyy jatkua.
Avatessani silmäni ne ovat edelleen siinä. Niiden muodottomat päät ja suut, jotka roikkuvat ammollaan. Niillä ei ole kieliä, ne eivät osaa puhua. Silti minä kuulen niiden äänet. Pimeyden ääni on hiljaista hyrinää, soittorasian sävelmä. Hahmojen kasvoissa ei ole silmiä, vain tyhjät silmäkuopat. Silti minä tiedän niiden näkevän minut, aivan kuten minäkin näen ne, vaikka kukaan muu ei näe.
Hahmot tarttuvat minuun, niiden sormet sivelevät vartaloani. Kun yritän huutaa, yksi niistä painaa kätensä suulleni ja tukehduttaa huudon kurkkuuni. Minä olen avuton, riipun niiden otteessa käsistäni ja jaloistani, kunnes valo pyyhkii ne pois ja sulattaa niiden sormet yksi kerrallaan. Ne sulkevat suunsa ja niiden suupielet liimautuvat yhteen. Niiden kasvot alkavat valua ja silmäkuopat täyttyvät nestemäisellä pimeydellä, joka on kuin tahmeaa steariinia. Minä nielen katkaistut sormet ja huudan.
Tiedän, että jonakin aamuna ne eivät enää päästä minusta irti.
Silloin minustakin tulee sellainen kuin ne. Pala mustaa yötä, josta pimeys muovailee oman kuvansa.
Kaito: Kiitos kommentista! Oli kiva kuulla että tykkäsit noista kahdesta viimeisimmästäkin, olen ollut vähän laiska tämän topicin kanssa, katsotaan jos motivaatio paranisi jatkossa.
Ame: Kiitos kommentista, saa ihkuttaa ja tykätä, tuun hyvälle mielelle. Musta oli kivaa lukea sun huomioista, ehkä sanatoisto tulee pimeyden personifiomisen mukana vähän kuin kaupanpäällisenä, tiedä siitä sitten.
Peilikuvakasvot
Sanoja x 200
Kun mä herään keskellä yötä siihen, että mulla on jano, mä kuvittelen olevani vampyyri. Mä kuljetan mun kieltä vasten mun ylähampaita ja mietin, miltä veri maistuu. Mä tuijotan mun huoneen kattoa, jonka pimeys maalaa mustaksi, vaikka se on oikeasti valkoinen. Vampyyrit eivät pelkää pimeää, mutta mä pelkään. Mutta enhän mä olekaan oikea vampyyri.
Mä työnnän peiton pois mun päältä ja nousen sängystä. Mä seison pimeässä ja yritän saada mun jalat liikkumaan niiden tärinältä. Mä livahdan mun huoneen ovenraosta ja hiivin kylpyhuoneeseen herättämättä äitiä. Mä nimittäin tiedän, että se nukkuu muutenkin unilääkkeillä. Mä otan peilikaapista muovimukin silmät kiinni, koska pimeässä mä pelkään jopa mun omaa peilikuvaa.
Mä lasken mukiin vettä ja nostan sen mun huulille. Mä juon sen nopeasti tyhjäksi, vaikka pimeys mun ympärillä puristaa mun laihaa rintaa niin lujaa, että mua oksettaa. Mä lasken mukin lavuaarin viereen pöydällä ja palaan takaisin mun huoneeseen peiliin katsomatta. Mä vedän peiton mun pään yli ja puristan silmät kiinni.
Mä kuulen hiljaisen askelet, ja tunnen jonkun kiipeävän mun päälle sängyssä. Sen jonkun sormet raottaa peittoa mun kasvoilta ja avaa mun silmät ottaen kiinni ripsistä. Mä näen mun omat kasvot, jotka irvistää silmät lautasen kokoisina ja pupillit suurina ja mustina.
Mä huudan äitiä.