|
Pics
|
 |
« : Joulukuu 22, 2008, 18:10:06 » |
|
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Title: 3 kertaa monijuomaliemi
Author: Picca
Beta: Arte
Rating: Sallittu
Pairings: Yhdessä pätkässä lievää Hermione/Gilderoyta, mutta etupäässä parituksetonta trion seikkailua.
Genre: Huumoridraama
Summary: ”Mitä jos tehtäisiin niin, että jaetaan tuo kolmeen osaan ja jokainen tekee omalla osallaan mitä lystää?"
A/N Tämä ficci on vastaus Parodiahaasteeseen, jossa nappasin aiheekseni Harryn, Ronin ja Hermionen monijuomaliemineen. Mitä he tekivätkään liemen lopuilla? Samoin tämä osallistuu 3 kertaa kun -haasteeseen, josta otin aiheeksi 3 kertaa monijuomaliemen vaikutuksen alaisena. FF100-haasteessa tämä on sana 006. Tunnit. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.)
Tämä ficci oli työläs kirjoitettava ja työläs korjattava, mutta toivottavasti sain tämän nyt paranneltua siedettäväksi. Artelle suuret kiitokset betauksesta ja parannuspohdinnoista, yritin muuttaa logiikkaa hivenen toimivammaksi. <3
Esinäytös
Kolme hahmoa kumartui noidankattilan puoleen hylätyssä tyttöjen vessassa, jossa kummitteli.
”Kylläpä sitä jäi paljon”, Hermione sanoi. ”Varmaan saman verran kuin joimmekin.”
”Kolme annosta siis”, Harry pohdiskeli. ”Olisi sääli heittää se pois.”
”Mutta emme oikeastaan tarvitse sitä enää.”
”Entä sitten?” Ron kysyi. ”Näimme hirveän vaivan sen keittämisessä. Meillä on oikeus käyttää se.”
”Oikeastaan ei ole. Se on luvatonta...”
”Mutta olemme jo käyttäneet sitä. Sama se olisi joutua vaikeuksiin kahden kerran vuoksi kuin yhdenkin.”
”Mutta vaikuttaa siltä, ettei kukaan keksinyt ensimmäistä kertaa!” Hermione esteli.
Ron tuhahti. ”Ja luuletko, ettei matami Pomfrey epäillyt mitään, kun jouduit sairaalasiipeen sen hännän kanssa?”
”Älä muistuta siitä!”
He kyräilivät toisiaan hetken, kunnes Harry puuttui puheeseen. ”Mitä jos tehtäisiin niin, että jaetaan tuo kolmeen osaan ja jokainen tekee omalla osallaan mitä lystää? Sinä voit kaataa omasi pois, jos haluat, Hermione.”
Ron kannatti ehdotusta täydestä sydämestään, mutta Hermione siirteli jalkojaan hiukan levottomana. ”Mitä jos joku jää kiinni?”
”Jos emme kerro toisillemme, mitä teemme, vaan toimimme ihan yksin, se on vain kiinni jääneen ongelma. Sinä olisit turvassa.”
”No, ehkä... olkoon. Mutta minä kyllä heitän omani pois!”
”Ihan miten haluat. Kunhan annat meidän pitää hauskaa.”
Ron
Lasillinen monijuomalientä kuplahteli Ronin kädessä kirkkaanviolettina ja hän terästäytyi hörppäämään sen. Se ei mitenkään voisi maistua pahemmalta kuin Crabben liemi, mutta hän empi silti hetken. Muuttuminen ei tuntuisi mukavalta.
Hän vilkaisi vielä kerran vessanpytyn kannelle laittamaansa laukkua, jossa pesulasta kähvelletty kaapu odotti. Kaikki oli valmista, joten hän kulautti liemen kurkkuunsa nopeasti ennen kuin ehtisi tulla katumapäälle. Se maistui miedolta hiusvedeltä.
Kun kuvottava venymisen ja vääntymisen tunne oli lakannut, Ron vilkaisi alaspäin ja huomasi riemukseen, että hänen rintaansa pitkin ryöppysi pitkä ja tuuhea valkoinen parta. Hän silitti sitä kädellään ja hymyili. Tuntiessaan partakarvat suunsa ympärillä hän hymyili vieläkin leveämmin. Muutos oli mennyt nappiin, hän oli juuri se henkilö, joksi oli halunnutkin muuttua. Hän oli joutunut etsimään Dumbledoren hiusta päiväkausia, mutta oli lopulta löytänyt sellaisen suuresta salista, missä se oli tarttunut kiinni rehtorin käyttämän tuolin selkänojaan. Oli vaatinut hienoista rohkeutta nyppäistä se talteen, mutta tässä hän nyt oli.
Ron kaivoi laukusta violetin kaavun ja puki sen ylleen. Hän istuutui pöntön kannelle ja tarkasteli mukanaan tuomiaan leikkisilmälaseja, jotka oli saanut kaksosilta muutama vuosi sitten. Nevillen yöpöydälleen unohtama taikasauva apunaan hän muokkasi linssit puolikuun muotoisiksi. Hänen onnekseen Dumbledoren näkö ei ollut hirvittävän huono, sillä hän ei pystynyt lisäämään laseihin vahvuuksia. Asetettuaan ne nenälleen hän oli valmis.
Hän astui ulos vessakopista ja pysähtyi vilkaisemaan itseään peilistä. Tyytyväisenä hän pani merkille, että oli koukkunenää myöten täydellinen Dumbledore.
Havainto täytti hänet myös oudolla kauhulla. Oliko hän täysin päästään vialla, kun uskaltautui esittämään rehtoria? Jos hän jäisi tästä kiinni, hänet erotettaisiin nopeammin kuin hän ennättäisi sanoa monijuomaliemi. Hän saattoi vain toivoa, että oikea Dumbledore viipyisi pitkään kasvihuoneilla professori Verson kanssa, näillä oli ilmeisesti tarkoituksena tutkia alruunoiden kehitystä tarkasti ja varmistaa, että niistä pystyttäisiin mahdollisimman pian keittämään parantavaa lientä.
Piti vähältä, ettei Ron rynnistänyt takaisin koppiin ja sulkeutunut sinne odottamaan, että tunti kuluisi ja vaikutus loppuisi. Mutta hän oli nähnyt liian paljon vaivaa tämän eteen, olisi tosiaan ollut sääli jättää tilaisuus käyttämättä. Niinpä hän sipaisi partaansa vielä yhden kerran ja uskaltautui astumaan käytävälle.
Ajankohta oli täydellinen. Suurin osa oppilaista oli tunneilla, samoin opettajista. Ron oli saanut vapautuksen, koska oli väittänyt vatsansa olevan kipeä. Käytävillä ei liikkunut ketään muuta kuin Puuskupuhin tupakummitus, joka nyökäytti rehtorille kohteliaasti päätään ohi lipuessaan.
Varmistettuaan, että aavekin oli poissa näkyvistä, Ron kohotti taikasauvan ja loitsi käytävän tylsänharmaaseen seinään valtavan sateenkaaren väreissä loistelevan kirjoituksen, jossa luki VORO HAISEE.
Nauruntyrskähdys karkasi Ronin kurkusta hänen kuvitellessaan, miltä tilanne näyttäisi, jos joku sattuisi huomaamaan. Rehtori kirjoittamassa seinälle hävyttömyyksiä vahtimestarista. Mutta kukaan ei huomannut ja hän työnsi taikasauvan kaikessa rauhassa violetin kaapunsa taskuun.
”Argus!” hän huusi tyhjään käytävään. Se tuntui omituiselta, hän ei ollut koskaan kuvitellut, että vapaaehtoisesti kutsuisi Voroa paikalle. Oli myös hölmön tuntuista karjua tyhjyyteen, mutta hän oletti Voron kuulevan. Tällä kun oli tapana ilmestyä luonnottoman nopeasti sinne, missä tapahtui jotakin.
Eikä Ronin tarvinnut kauan odottaakaan, kun vahtimestari jo tupsahti paikalle salaovesta, jonka olemassaolosta Ronilla ei ollut koskaan ollut aavistustakaan. Pieni luukku seinässä avautui ja Voro kömpi siitä ulos hienoisesti läähättäen.
”Mitä nyt, rehtori?” Voro hinkui. Sitten hänen silmänsä osuivat kirjoitukseen ja kasvot muuttuivat niin punaisiksi, että olivat lähes violetit.
”Satuin kulkemaan tästä ohi ja huomasin tämän herjaavan tekstin”, Ron sanoi samalla, kun yritti painaa salakäytävän sijaintia tarkasti mieleensä. Koskaan ei voinut tietää, milloin siitäkin voisi olla hyötyä.
”Ette sattunut näkemään, kuka vihulainen se oli?”
”Valitettavasti en.” Ron näytti niin viattoman leppoisaa naamaa kuin suinkin osasi ja oli kiitollinen parrasta, joka kätki hienoisen hymynkareen.
”Ei se ole kauas voinut päästä!” Voro kiljahti ja melkein jo kääntyi lähteäkseen ryntäilemään pitkin käytäviä.
”Älähän nyt hätäile, Argus.” Oli kumman nautinnollista nähdä, kuinka Voro jähmettyi aloilleen hänen sanojensa voimasta ja odotti hänen jatkavan.
”Minusta meidän kannattaisi paneutua enemmänkin tämän ongelman ytimeen”, hän jatkoi yrittäen saada sanansa kuulostamaan dumbledoremaisen syvällisiltä ja arvoituksellisilta.
”Anteeksi kuinka?”
”Tarkoitan, että meidän on kysyttävä, miksi kukaan oppilaista kirjoittaisi seinälle mitään tällaista.”
”Sehän on selvää!” Voro rääkäisi. ”Ne pikkupirut vain ovat ilkeitä ja kapinallisia, ja vihaavat järjestystä sekä minua ja –”
”Täsmälleen, Argus hyvä”, Ron keskeytti. ”Mutta miksi he vihaavat sinua? Voisiko olla mahdollista, että joskus olisit esimerkiksi antanut heille tarpeettoman ankaria rangaistuksia tai kieltänyt hauskuuden jonkin pikkusyyn nojalla?”
Niin mahdotonta kuin se olikin, Voron kasvojen puna syveni entisestään.
”Kenties kurinpitosi on ollut hiukan liian tiukkaa.”
”Mutta... mutta luulin, että olitte hyväksynyt linjani...” Voro änkytti.
”Kun tällaisia tekoja tapahtuu, täytyy linjausta tarkastaa”, Ron lausahti. Hän oli äärettömän tyytyväinen itseensä ja esitykseensä, joka näytti menevän Voroon aivan täydestä. Ja miksikäs ei olisi mennyt? Hän teki parhaansa käyttäytyäkseen kuin rehtori. Kiusaus pakottaa Voro tekemään jotakin äärimmäisen nöyryyttävää oli melkoinen, mutta se paljastaisi hänet. Täytyi pysytellä kohtuudessa.
”Hyvä on, rehtori. Jos haluatte riistää vanhalta mieheltä hänen ainoan ilonsa, olkoon niin.” Täysin yllättäen Voron silmään kihosi kyynel, joka muistutti siitä, että hänen kissansa oli edelleen kangistettuna ja odotteli alruunalientä.
Ron ei tuntenut sääliä, palkintohuoneen kuuraaminen kangasteli hänen mielessään edelleen liian kirkkaana. ”Kyllä, juuri sitä minä haluan”, hän sanoi napakasti. ”Voit mennä etsimään puhdistusainetta tuon kuuraamista varten.”
Voro lähti laahustamaan kohti käytävän päätä tavallista kumaraisempana. Ron odotti hänen katoavan kokonaan näkyvistä ja tanssahteli sitten pienen voitontanssin.
Hermione
Tyttöjen makuusali oli autio ja sen ovi tiukasti lukittu, kun Hermione kaiveli matka-arkustaan esille oikeista hiuksista valmistetun peruukin. Hänen vanhempansa olivat hiukan ihmetelleet, kun hän oli pyytänyt heitä tilaamaan sellaisen sekä toimittamaan sen Tylypahkaan, mutta hän oli selittänyt tarvitsevansa sitä koulunäytelmässä. Onneksi hänen vanhempansa eivät tienneet velhomaailmasta riittävän paljon käsittääkseen, että joku olisi voinut helposti muuttaa Hermionen hiukset halutunlaisiksi kampausloitsulla.
Vaaleista, kiharista hiuksista valmistettu peruukki löytyi arkun pohjalta ja Hermione nyppäisi siitä irti yhden hiuksen, jonka tipautti pullotetun monijuomaliemen sekaan. Liemi sihisi, muuttui hennon vaaleanpunaiseksi ja alkoi levittää ympärilleen ruusun tuoksua.
Hermione toivoi hartaasti, että hiukset omistanut nainen oli ollut kaunis, ja hörppäsi sitten juoman nopeasti. Hänen olisi pitänyt vain kaataa se viemäriin, mutta houkutus oli ollut liian suuri. Eivätkä Harry ja Ron saisi koskaan tietää, ettei hän ollutkaan toiminut oman neuvonsa mukaisesti.
Jokin tuntui kuplivan ja paisuvan hänen ihonsa alla, sormet pitenivät kuten myös niiden kynnet, lantio leveni, pikkuiset rinnannuput kasvoivat täyteläisen pyöreiksi aikuisen naisen rinnoiksi. Päänahka kutisi, kun hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat tuuheasta pehkosta silkoisiksi laineiksi.
Hiukan empien hän katsoi suureen seinäpeiliin, josta katsoi takaisin melko lyhyt mutta äärimmäisen viehättävä noin kolmekymmentävuotias nainen. Hän ei ollut hoikka, vaan enemmänkin naisellisen pyöreä ja kurvikas. Silmät olivat utuisen siniharmaat, huulet täyteläiset, nenä suora. Vaaleankultaiset hiukset laskeutuivat puoleen selkään.
Hermione virnisti muuttuneelle muodolleen ja alkoi pukeutua. Hän joutui muuttamaan vaatteiden kokoja, mutta taiat toimivat yhtä hyvin kuin harjoitellessa ja pienen vaivannäön päätteeksi hänellä oli yllään musta minihame, joka jätti muodokkaat sääret näkyviin sekä jäänsininen kauluspaita, jonka kaulus oli melkoisen avoin paljastaen hiukan rintojen väliä. Hetkeksi hän juuttui tuijottamaan sitä seikkaa, että hänellä todellakin oli selkeä rintojen väli, sitten hän kiskaisi vielä korkokengiksi muunnetut tossut jalkoihinsa. Oli sääli piilottaa koko komeus pitkän viitan ja hupun alle, mutta se oli välttämätöntä.
Kukaan ei ollut paikalla ihmettelemässä, kuinka tuntematon nainen laskeutui alas tyttöjen makuusaleista ja suuntasi oleskeluhuoneen poikki käytävään. Hermione oli ajoittanut toimintansa tarkasti, suurin osa linnan väestä olisi jo illallisella. Kukaan ei pitänyt kummallisena sitä, että Hermione oli sanonut tekevänsä ensin hiukan läksyjä ennen kuin liittyisi muiden seuraan.
Käytävillä muutama oppilas kiirehti hänen ohitseen kohti suurta salia, mutta kukaan ei katsonut häneen kovin pitkään. Kaikilla oli kiire huolehtia vain omista asioistaan, joten kukaan ei nähnyt, kuinka hän seisahtui erään oven eteen ja koputti siihen arasti.
Pulssi tuntui kiihtyvän jokaisen kuluvan sekunnin myötä ja hän ihmetteli, mitä tekisi, jos oli sittenkin laskelmoinut väärin. Mutta ei hän ollut. Pienen odottelun päätteeksi huoneesta kuului liikehdintää ja ovi raottui. Gilderoy Lockhart kurkisti käytävään ja hänen hiuksissaan oli vielä muutama papiljotti.
Piti vähältä, ettei Hermione kikattanut hermostuksesta ja innosta, kun Lockhartin suu vetäytyi sädehtivään hymyyn.
”No mutta”, Lockhart aloitti. ”Mikä tuo noin viehkeän ladyn ovelleni?”
”Minä... Minulla on pieni, tuota, ongelma, ja ajattelin...”
”No mutta totta kai! Käykää sisään, käykää sisään. Minä voin varmasti auttaa.”
”Voi, olette niin ystävällinen”, Hermione sanoi eikä pystynyt estämään punaa kohoamasta poskilleen. Hän astui professorin työhuoneeseen, jonka seiniltä tämän muotokuvat katselivat häntä uteliaina ja selvästi hänen ulkomuotoaan arvostaen.
Hän istuutui tuoliin, jota kohti Lockhart viittasi, ja risti säärensä sulokkaasti. Lockhartin silmät seurasivat liikettä kertaakaan räpyttelemättä.
”Suokaa anteeksi pikku hetkinen”, Lockhart sanoi ja katosi hyllyn taakse, varsin luultavasti kiskomaan loputkin papiljotit hiuksistaan. Hermione katseli hymyillen muotokuvia ja onnitteli itseään siitä, että oli tullut huomanneeksi professorin alituisen illalliselta myöhästelyn.
Kesti jonkin aikaa ennen kuin Lockhart ilmestyi näkyviin, tällä kertaa hänen hiuksensa olivat moitteettomilla laineilla ja hän olisi sopinut kansikuvaan. Ei ollut vaikea käsittää, minkä vuoksi Lockhart oli voittanut Me Noitien hurmaavimman hymyn palkinnon viisi kertaa. Kun tuo hymy kohdistui täydellä voimalla pelkästään Hermioneen, sen vaikutus tuntui moninkertaistuvan ja sai pään täysin pyörälle.
”Kas niin.” Lockhart istuutui työpöytänsä ääreen. Pöydällä oli koko hänen tuotantonsa sekä pino kortteja, joita hän ilmeisesti lähetteli signeerattuina ihailijoilleen. Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän reunaan ja katsoi Hermioneen. ”Millainen ongelma mahtaa olla kyseessä, ja miten toivotte minun voivan auttaa?”
Hermione oli harjoitellut tätä repliikkiä moneen kertaan, mutta kauhukseen hän huomasi sanojen pakenevan hermostuneesta mielestään. ”Kun tuota, minä, öö...”
Professori Lockhart vain odotti ja hymyili.
”Hutsuja!” Hermione sai lopulta suustaan omituisena vingahtavana huudahduksena. Hän oli lukenut paljon taikatuholaisista ja päättänyt, että hutsut sopisivat hänen tarkoituksiinsa hyvin. Ne olivat sopivan sitkeitä häädettäviä. ”Ne eivät suostu katoamaan, vaikka olen kokeillut varmasti jokaista Joka kodin tuholaisoppaassa mainittua keinoa.”
”Aah.” Lockhartin hymy venyi vielä leveämmäksi, vaikka sen olisi pitänyt olla mahdotonta. ”Joka kodin tuholaisopas, kenties yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Pikku tihulaisista on niin hankala päästä eroon, lukemattomat ihmiset kaipaavat kunnollisia vinkkejä, ja minähän niitä osaan heille antaa.”
”Aivan”, Hermione sanoi. ”Mutta kuten sanoin, koetin jokaista keinoa ja silti...”
”Hutsut ovat yksi pirullisimmista kodin tuholaisista”, Lockhart jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. ”Niiden kanssa pitää olla kovana, niitä ei pidä aliarvioida! Lepsu loitsinta johtaa tappioon!”
”Olen varma siitä, että en loitsinut lepsusti!” Hermione kimpaantui. Hän ei kylläkään ollut ikinä karkottanut hutsuja, mutta kukaan ei koskaan ollut moittinut hänen loitsujaan lepsuiksi.
”Sitä on kovin vaikea huomata itse. Mutta ei syytä huoleen! Minä voin tarkastaa loitsintanne ja kertoa, kuinka saada siihen tarvittavaa jämäkkyyttä.”
”En usko, että tarvitsen...”
”Älkää suotta ujostelko! Olen opettanut satoja noitia käyttämään sauvaa kunnolla.”
Jostakin syystä Hermionen mielessä käväisi ajatus, ettei Lockhart enää puhunut taikasauvoista, vaan jostakin ihan muusta. Miehen häikäisevä hymy alkoi tuntua hiukan teennäiseltä eikä tämä vaikuttanut lainkaan kuuntelevan, mitä Hermione sanoi.
”Olisin vain toivonut, että olisitte tiennyt jonkin kätevän pikku tempun, jolla saisin ne...”
”Tiedän lukuisia käteviä pikku temppuja.” Kiilto Lockhartin silmissä alkoi käydä maaniseksi, katse oli liimautunut Hermionen rintojen väliin.
”Sellaisen, joka karkottaisi hutsut”, Hermione täsmensi napakasti.
”Hutsut? Niistä on kokonainen luku Joka kodin tuholaisoppaassa, joko olette vilkaissut siitä?”
Hermionen suu avautui ja sulkeutui sitten ilman, että ääntäkään pääsi ulos. Hänhän oli sanonut aivan selkeästi lukeneensa kirjan? Eikö Lockhart muistanut lainkaan asiaa, oliko tämä niin itsensä lumoissa?
”Minä katson sitä”, hän sanoi vaisusti ja nousi sitten tuolilta.
”Mitä? Joko olette lähdössä?” Lockhartin hymy hiipui hivenen. ”Tahtoisitteko nimikirjoitukseni?”
”Kiitos, mielellään.” Hermionen vastaus oli konemainen ja hän odotti, että Lockhart raapusti koukeroisen nimikirjoituksensa korttiin ja ojensi sen hänelle. Hän astui käytävään ja alkoi kulkea kohti lähintä naisten vessaa, sillä muuttuisi aivan pian omaksi itsekseen.
Kaikkein eniten häntä masensi se, ettei Lockhart ollut kertaakaan edes huomannut ihmetellä, mitä hän oli tehnyt Tylypahkassa.
Harry
Sydän tykytti kiivaasti Harryn rinnassa, kun hän koputti oveen, johon ei koskaan ollut uskonut koputtavansa vapaaehtoisesti. Huoneesta kuului kolinaa ja kahinaa, siellä selvästi valmistauduttiin oppituntia varten.
Yllättävän pian ovi avautui. Piti vähältä, ettei Harry purskahtanut nauruun ajatellessaan, että tämä tempaus oli riskin arvoinen jo Kalkaroksen ilmeen vuoksi. Professori näytti typertyneen täydellisesti löytäessään hänet käytävästä, silmät olivat levällään ja suu roikkui auki.
”Saanko tulla sisään?” Harry kysyi. Kalkaros oli niin lamaantunut, ettei tehnyt elettäkään vastustaakseen, joten Harry astui hänen ohitseen ja veti oven perässään kiinni.
”Potter – mitä – ?”
”Uinuos!” Harry loitsi. Professori retkahti pitkäkseen lattialle äänekkäästi kuorsaten eikä muistaisi muutamien viime minuuttien tapahtumia ainakaan, jos Hermionen opettama loitsu toimisi kuten piti. Jos ei... no, sitten Harry olisi pulassa.
Hän leijutti hervottoman Kalkaroksen työpöydän ääreen niin, että tämä näytti nukahtaneen töitä tehdessään. Oli naurettavan helppoa nyppäistä yksi hius Kalkaroksen päästä ja sujauttaa se monijuomaliemipulloon. Pienen poreilun päätteeksi liemi muuttui myrkynvihreäksi ja alkoi haista voimakkaasti yrteiltä. Harry ei yllättynyt vähääkään.
Silmät tiukasti kiinni puristettuina hän kumosi liemen kurkkuunsa ja köhi hetken yrttien pistävää makua. Muutokset alkoivat välittömästi, hän venyi pituutta, hiukset kasvoivat kutisten, nenä vääntyi kyömyksi. Maailma muuttui sumeaksi, mutta kirkastui jälleen, kun hän otti lasit pois.
Huoneessa ei ollut peiliä, mutta eräällä seinustalla oli ovi, joka saattoi johtaa vessaan. Harry avasi sen, totesi arvauksensa oikeaksi ja vilkaisi itseään pesualtaan yllä olevasta peilistä. Se todisti, että hän todellakin oli Severus Kalkaros, Tylypahkan liemimestari. Vain sopiva kaapu puuttui.
Harry katseli hetken ympärilleen työhuoneessa, kunnes huomasi sen nurkassa pienen kaapin. Sinne oli survottu pari mustaa kaapua ilmeisesti siltä varalta, että Kalkaros kaataisi päälleen jotakin lientä ja tarvitsisi kesken päivää puhtaan. Harry veti niistä toisen oman lyhyeksi käyneen kaapunsa päälle ja harjoitteli hetken kalkarosmaista kävelyä. Kun hän sai kaavun hulmuamaan takanaan niin, että muistutti valtavaa lepakkoa, hän päätti olevansa valmis ja kokosi opetusmateriaalit työpöydältä mukaansa.
Oppitunnin olisi pitänyt jo alkaa, mutta Harry ei piitannut siitä. Oikeastaan oli vain hauskaa laittaa Kalkaros kerrankin myöhästymään tunnilta. Tavallisesti Kalkaros oli luokassa etuajassa ja mulkoili paheksuvasti kaikkein viimeisinä saapuvia oppilaita, vaikka nämä olisivatkin ajoissa. Oli korkea aika antaa pieni näpäytys professorin ylitäsmälliselle maineelle.
Luokassa oli yllättävän hiljaista, kukaan ei uskaltanut riehua kovin paljon siltä varalta, että Kalkaros sattuisi tulemaan. Oppilaat vain puhelivat hiljaa vierustoveriensa kanssa, selailivat kirjojaan ja vilkuilivat hermostuneina tyhjää opettajanpöytää.
Kun Harry avasi oven, jokainen silmäpari luokassa kiinnittyi oitis häneen ja jokainen selkä suoristui. Hän ennätti nähdä vilaukselta, kuinka Malfoy ja Nott olivat jutelleet päät yhdessä ennen kuin huomasivat hänet.
”Kymmenen pistettä Luihuiselta”, Harry ilmoitti luoden kaksikkoon tuikean katseen.
Epäuskoinen kohahdus kulki läpi luokan.
Malfoylta pääsi omituinen korahdus. ”Mutta – mutta –”
”Muutkin puhuivat!” Nott kiljahti.
”Ja kovempaa kuin me!”
Harry rypisti kulmiaan. ”Väitättekö, että olen muka epäoikeudenmukainen?”
Malfoy ja Nott liikahtelivat tuoleillaan, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään. Rohkelikkojen joukossa oli alkanut hienoinen sipinä, joka vaimeni heti, kun Harry käänsi katseensa siihen suuntaan.
”Tänään pidämme kertaustunnin”, hän sanoi. Epäuskoinen kohahdus toistui, sillä Kalkaros ei koskaan vaivautunut kertaamaan opeteltuja asioita. ”Pidämme pienen tietokilpailun aiheista, joita olemme tänä vuonna käsitelleet. Jakautukaa kahteen joukkueeseen.”
Kukaan ei liikahtanutkaan ja se olisi ollutkin tarpeetonta, sillä rohkelikot ja luihuiset istuivat jo nyt omilla puolillaan luokkaa mahdollisimman kaukana toisistaan.
Harry istahti opettajanpöydän taakse ja nosti sille jalkansa. Hän selaili laiskasti sylissään olevaa liemikirjaa ja etsi sopivia kysymyksiä. Oppilaat etsivät sillä välin pergamentteja, joille voisivat kirjoittaa vastauksensa.
”Ja ensimmäinen kysymys”, Harry aloitti. ”Kuuluuko luottaruoho paisutusliuokseen?”
Rohkelikot ja luihuiset sipisivät hiljaa. Harry ei yllättynyt nähdessään, että rohkelikot olivat valinneet Hermionen kirjaamaan vastaukset ylös. Luihuisten kirjanpitäjänä toimi Zabini. Kun raapustus oli loppunut, hän esitti seuraavan kysymyksen, sitten jälleen seuraavan. Kysymyksiä oli yllättävän helppo keksiä kirjaa katselemalla.
Ron ja Hermione vilkuilivat välillä häntä, mutta eivät sanoneet mitään. Hän oli arvannut, ettei pystyisi huijaamaan heitä, mutta sillä ei ollut väliä. Tämä hetki oli kyllä Hermionen läksytyksen arvoinen, ja sitä paitsi tyttö ilmiselvästi nautti tietokilpailusta täysin siemauksin. Ehkä tämä ei olisi aivan hirvittävän vihainen.
Harry alkoi juuri nauttia olostaan täysin siemauksin, kun luihuisten joukossa kohonnut häly kiinnitti hänen huomionsa. Hän kiinnitti tuikean katseensa oppilaisiin ja pian Parkinson kiirehtikin selittämään.
”Professori, Brown yritti kurkkia meidän vastauksiamme!”
Harry vilkaisi Lavenderia, joka istui kahden pulpetin päässä Parkinsonista eikä olisi varmasti nähnyt mitään muuta kuin sekavaa sotkua, vaikka olisikin sattunut vahingossa vilkaisemaan luihuisia päin. Eikä sekään näyttänyt todennäköiseltä, sillä Lavender oli täysin uppoutunut sipisemään Hermionen kanssa ja ilmeisesti kinaamaan tämän kanssa jostakin vastauksesta.
”Kaksikymmentä pistettä luihuisilta”, Harry ilmoitti.
”Mitä?” Parkinson rääkäisi. ”Eikö ennemminkin rohkelikoilta? Miksi?”
”Valehtelemisesta. Ja jos jatkat vastaan väittämistä, lähtee pian lisää.”
Luihuiset mulkoilivat hyvin kiukkuisesti, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään. Rohkelikot sen sijaan näyttivät kerrankin pitävän professoristaan.
”Palataanpa tehtävämme pariin. Minkä väristä on hiustenlähdetysliemi?”
Opetus sujui niin rattoisasti, että Harry melkein unohti ajankulun. Hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa ohimennen ja tyrmistyi huomatessaan, ettei hänellä olisi enää kuin kymmenen minuuttia jäljellä. Eikä hän vielä ollut saattanut Kalkarosta millään tavalla naurunalaiseksi, mikä oli ollut hänen päällimmäinen tavoitteensa. Toki pisteiden napsiminen luihuisilta oli sekin ollut varsin nautittavaa.
”Palauttakaa permanentit!” hän huusi. Oli vaikeaa olla nauramatta tahalliselle virheelle.
Oppilaat hihittelivät hiukan epävarmoina siitä, olivatko kuulleet oikein. Hermione ja Zabini toivat pergamentit opettajanpöydälle. Harry piti katseensa tiukasti pöydässä, kunnes Hermione oli lähtenyt jälleen kohti pulpettiaan, hän ei halunnut kohdata tyttöä silmästä silmään.
Ei ollut yllättävää, että rohkelikkojen jokainen vastaus oli oikein, Hermionen siistillä käsialalla kirjoitettuna. Myös luihuiset olivat suoriutuneet yllättävän hyvin, vain pari vastausta oli väärin, mutta Harry ei aikonut palkita heitä siitä. Sen sijaan hän julisti, että Rohkelikko oli ansainnut kolmekymmentä pistettä hienosta suorituksesta.
”Luihuiset sen sijaan voisivat hiukan kerrata”, hän ehdotti häijysti. ”Koetehtävät eivät tule olemaan näin helppoja.” Vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, millainen koe tulisi olemaan, Kalkaroksen tuntien hän oli varma siitä, ettei valehdellut.
Katse sattui jälleen seinäkelloon, joka oli lennähtänyt eteenpäin hänen tarkastaessaan vastauksia.
”Uh! Siinä kaikki!” Harry keräsi materiaalit nopeasti syliinsä ja juoksi ulos luokasta mutisten samalla jotakin siitä, että voi hiukan huonosti.
Jälkinäytös
”Ja meidän ei siis pitänyt tietää, mitä kukakin teki juomallaan?” Hermione tokaisi Harrylle, kun he olivat tekemässä läksyjä.
”Ei siitä ollut puhetta. Sovittiin vain, että emme kerro toisillemme.”
”Eikä kukaan jäänyt kiinni”, Ron huomautti.
”Mutta te olisitte voineet jäädä! Tajuatteko, Parvatin sisko näki Dumbledoren steppaamassa käytävällä, ja koko luokka näki Kalkaroksen käyttäytyvän todella oudosti!”
”Kukaan ei arvaa mitään, jos sinä vain pidät suusi kiinni”, Harry sanoi.
Hermione näytti hyvin nyreältä.
”Entä sinä?” Ron kysyi. ”Et varmasti kuitenkaan kaatanut lientä pois. Kerro meille, nyt se on turvallista.”
”Kaadoinpas!”
”Hmm. Miksi et ole pariin päivään puhunut kertaakaan Lockhartista?”
”Se ei kuulu teille! Ja onneksi tämä typerä liemijuttu on nyt ohi.”
|
