seuraava »

[Pics]

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Ukkosmyrskyn alla
Author: Picca
Beta: ei ole
Pairing: Sirius/Harry
Rating: Sallittu
Genre: Fluffy, one-shot
Warnings: Chan-matskua
Summary: Kaikki oli erilaista niinä hetkinä, joina kaatosade moukaroi ikkunoita kappaleiksi ja virtasi ruutujen tummuudella harmaina helminauhoina, joita ei aivan voinut poimia käsiinsä.

A/N Jotakin, mitä vain teki mieli kirjoittaa sadepäivän ratoksi. Osallistuu FF100-haasteeseen sanana 069. Ukkonen. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)

Itse ajattelin tämän sijoittuvan Feeniksin killan alkupuolelle.

*

Sade piiskasi ikkunaa niin rankasti, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin lasia pitkin valuvaa vettä, helmenharmaita virtoja sarastavan aamun ankeassa harmaudessa. Tuulen voima sai virrat juoksemaan ruutujen poikki miltei vaakasuorina noroina, jotka yhtyivät toisiinsa ja erkanivat jälleen loputtomana, muuttuvana ja silti samanlaisena pysyttelevänä kuvakudoksena.

Salama välähti täyttäen huoneen silmänräpäyksen ajaksi sokaisevalla sinisenvalkoisella valolla, joka poltti vesivirtojen kuvat Harryn verkkokalvoille. Ukkonen jyrähti yläpuolella äkillisenä ja huumaavana.

Harry ei ollut koskaan osannut nukkua ukkosmyrskyn raivotessa. Myrskyn voima kiehtoi ja pelotti häntä tavalla, joka vaati seuraamaan tilannetta ja värisemään vuoteessa hermostuneena. Miettimään, oliko hänen onnensa vihdoin käytetty loppuun, kuolisiko hän salamaniskuun – hänen arpensa huomioon ottaen se olisi ollut hyvin ironista, ja Kohtalo, johon hän ei uskonut, mutta jota hän silti mielellään syytti, vaikutti pitävän ironiasta.

Hän naurahti hiljaa, tunsi äänen värähtävän kurkussaan, vaikka ei pystynyt itsekään kuulemaan sitä taukoamattoman syvän jylinän lävitse. Tuuli hyökkäsi ikkunaa vasten raivokkaana puuskana, jonka miltei saattoi pelätä pirstovan lasin.

Jos Kalmanhanaukiolla oli muita hereillä, myrskyn äänet peittivät heidän äänensä. Puristiko Hermione unissaan tyynyään hiukan tiukemmin itseään vasten kuin lohtua hakien, kaivautuiko Ron peiton alle niin, että hänestä näkyi vain punainen hiustupsu hänen yrittäessään vaimentaa häiritsevän äänen? Kenties Ginny istui kynttilän valossa pöydän ääressä kirjoittamassa päiväkirjaansa, tai ehkä Molly laittoi keittiössä teeveden tulelle. Jos niin oli, Harry ei tiennyt siitä mitään.

Myrskyn raivotessa kaikkialla ympärillä hän tunsi oudonlaista rauhaa, yksityisyyden tunnetta. Vanha talo, joka tavallisesti nitisi ja natisi hiljaisimpienkin askelien alla ja jonka seinien läpi matalin äänin käydyt keskustelut kuuluivat, oli niin täysin luonnon riepoteltavana, ettei se enää jaksanut ilmiantaa öisiä hiiviskelijöitä.

Kaksi salamaa iski jonkin matkan päähän peräjälkeen ja koko rakennus tärähti. Harry tunsi sylissään lepäävän pehmoisen, lämpimän pään liikahtavan hiukan ja alkoi silitellä koiran silkkisiä luppakorvia.

Myöskään Sirius ei osannut nukkua, kun ulkona myrskysi. Sirius oli sanonut sen muistuttavan jollakin tavalla Azkabanista, vaikka Harry ei koskaan ollutkaan täysin käsittänyt yhteyttä. Sen hän kuitenkin pystyi ymmärtämään, että ukkosella Sirius mieluiten muuttui animaagihahmoonsa, jossa tunteet eivät olleet niin monimutkaisia, ja käpertyi johonkin turvalliseen paikkaan odottamaan.

Pehmeäturkkinen eläin huokui lämpimyyttä ja turvallisuuden tunnetta Harryn reittä vasten. Sormet upposivat pehmeään karvaan hellien ja rauhoitellen.

Harry ei osannut olla näin välitön ja läheinen Siriuksen kanssa, kun tämä oli oma itsensä. Siriuksen riutunut ja kärsivä olemus, Azkabanin piinaamat kolkot kasvonpiirteet ja synkästi leimuavat silmät eivät rohkaisseet silittämään liian pitkiksi kasvaneita vanuttuneita kiharoita. Joskus Harry huomasi haluavansa tehdä niin, mutta ei koskaan rohjennut. Muita oli aina paikalla, tai sitten Sirius sanoi tai teki jotakin juuri, kun hän oli kokoamaisillaan itsensä, tai hetki tuntui muuten vain väärältä.

Hän pelkäsi ja oli hämillään, vaikkei olisi tahtonut.

Kaikki oli erilaista niinä hetkinä, joina kaatosade moukaroi ikkunoita kappaleiksi ja virtasi ruutujen tummuudella harmaina helminauhoina, joita ei aivan voinut poimia käsiinsä. Ensimmäiset kaukaiset jyrähdykset kuullessaan Harry hymyili ja varmisti, että jäisi yksin. Hän jätti huoneen oven raolleen, asettui vuoteelle katselemaan lähestyviä pilviä ja odotti. Sateen ropina peitti koiran kynsien rapseen lattialla, kun se livahti sisään ovenraosta ja loikkasi vuoteelle. Syvään huokaisten se kiertyi kerälle ja lepuutti kuonoaan hänen reidellään.

Harry mietti, rakastiko Sirius näitä myrskyisiä öitä yhtä paljon kuin hän itse. Hän hypisteli koiran korvaa sormiensa välissä hienoisesti hymyillen ja päätti, ettei sillä ollut väliäkään, ettei hän koskaan uskaltaisi kysyä.

Väliä oli sillä, että juuri nyt hän sai helliä ja pidellä Siriusta niin paljon kuin tahtoi.

[Hannah Black]

Voih, ihanaa <3 Sirius oli NIIIN jotain u se makas tyytyväisenä Harryn sängyllä Harrya vasten ja lepäili siinä. Jotain niin ihanaa <3<33m hyvää kuvailua ja rakastan muutenkin Sirius/Harry- paritusta, ja se sai mut avaamaan tän, ja voin kyllä sanoa että kannatti! Muutenkin tykkään sun kirjotuksista ja tyylistä jolla kirjotat. Lisää samanlaista


Kiittäen Hannah

[agvatica]

Suloinen. Tosi ihana idea. aww. ^^

Osaat kirjoittaa todella hyvin. Tekstisi on sujuvaa ja helposti ymmärrettävää, ja nuo kielikuvat! Todella upeita.  Esimerkiksi heti ensimmäinen kappale, todella hienosti ilmaistu se, miltä vesisade todella saa ikkunat näyttämään.

Ensin kun ficciä luki, luulin pitkään että Harry oli yksin huoneessaan. Mutta sitten kun mainittiin koira, niin en voinut enää muuta kuin awwitella. Sirius tuli Harryn luo turvaan <3 Tuo oli minusta todella ihanasti laitettu tuohon, että Harry ei voinut hellitellä Siriusta samalla tavalla kun tämä oli ihmishahmossa, mikä on todellakin ymmärrettävää. Sirius on aika pelottava näky Azkabanin jälkeen. Mutta koiraa on helppo silittää. Ja vaikka aluksi saikin sellaisen käsityksen, että Harry pelkäsi myrskyjä, niin sitten kuitenkin kävi ilmi että hän piti niistä juuri tuon Siriuksen hellittelyn takia. Minusta tuo on aina ollut tosi suloinen ajatus, että Sirius on tavallaan kuin Harryn lemmikkikoira. Se tepsuttelee Harryn luo kun sitä pelottaa. Todella suloista.

Kaikin puolin siis teksti oli tosi monipuolinen, ja minä ainakin tykkäsin tästä tosi paljon. Pelottavissa ukkosenilmoissa on siis jotain hyvääkin! Ainiin, ja yksi kohta joka pisti hymyilemään ironiallaan:

Miettimään, oliko hänen onnensa vihdoin käytetty loppuun, kuolisiko hän salamaniskuun – hänen arpensa huomioon ottaen se olisi ollut hyvin ironista, ja Kohtalo, johon hän ei uskonut, mutta jota hän silti mielellään syytti, vaikutti pitävän ironiasta.

Näinhän se juuri on. 8D

[Pics]

Hannah Black: Minusta tuo mielikuva oli niin söpö, että se oli ihan pakollista toteuttaa. Sirry on mukava paritus, ei ihan suosikkini, mutta jotkut ideat vaativat juuri tiettyä paritusta ja tämä oli yksi niistä tapauksista, joihin en olisi voinut kuvitella mitään muuta.

agvatica: Juu, minä mietin kanssa, että tästä alusta saa sellaisen kuvan kuin Harry olisi yksin, ja mietin, että onko se huono juttu, mutta jätin kuitenkin noin, tarkoittaen että Harry kiinnittää Siriukseen huomiota vasta myöhemmin ja se paljastuu siksi silloin. Onneksi tämä ei ilmeisesti häirinnyt. Mietin myös sitä, miten paljon helpompaa koiraa on hellitellä, ne ovat vain niin paijattavia.

Kiitoksia teille kovasti kommenteistanne. <3

[Ringo]

Nams.
Tämä oli suoraansanoen herkullista luettavaa. En ole parituksen ylin ystävä, mutta mielenkiintoni heräsi ja ajattelin kokeilla hieman jotain erilaista. Vaihteluhan tunnetusti virkistää, ja sitä tämä todellakin teki.
Rakastan ukkosmyrskyjä. Niissä on jotain sellaista salaperäistä ja ihanaa voimaa, mistä pidän todella paljon.
Tämä fic oli jotenkin todella luonnollinen, tämä tilanne voisi voinut tapahtua melkeimpä itse kirjassa. Harry oli jotenkin Harrymainen näiden ajatustensa kanssa, (mitä monen olisi varmasti vaikea toteuttaa) ja muutenkin.

Siitä on jo toista viikkoa, mutta silti kyyneleet valuvat pitkin entistä kapeampia poskiani. Olen jo tottunut kyyneleisiin. Sinun kanssasi kyyneleistä ei tule ikinä loppua. Ensin onnesta ,sitten surusta, joka tapauksessa joudun valuttamaan kyyneleitä

agvatica sanoi kaiken juuri puolestani. (:
Järkevämpää kommenttiahan en osaa tämmöisille ficeille kirjoittaa. Menen aina sanattomaksi. Pidin tästä valtavasti, kiitos tästä!