Lapin taikaa, K-13

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
En omista myöskään ficissä esiintyvää biisiä, sen tekee Bon Jovi.
Minä kuitenkin omistan tarinan naispäähenkilön.

Title: Lapin taikaa
Author: Picca
Beta: Eipäs muuten ole
Rating: K-13
Pairing: Harry/Picca (OFC)
Genre: Romanssi, fluffy, angsti, songfic, one-shot
Summary: Hiihtolomaa vietetään lasketellen Lapissa.

A/N Tämän ficin on inspiroinut Sinun Potterisi! -haaste, jossa paritin itseni aikuisikäiselle Harrylle. Tämä on myös toinen ficcini albumihaasteeseen Bon Jovin biisistä Something For The Pain. FF100-haasteessa tämä on sana 067. Lumi. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.)

Tämän fluffypläjäyksen myötä toivotan itselleni onnea vanhenemisen johdosta. Pitihän minun varmistaa, että saan lahjaksi jotakin. Toivottavasti joku muukin tästä pitää, etenkin kun tekstistä tuli yllättävän henkilökohtainen. Mutta kuten tavallista, kaikenlaista palautetta otetaan vastaan oikein mielellään.

*

“En ole ikinä nähnyt näin paljon lunta”, Harry sanoi silmät niin pyöreinä, että niiden hämmentävä vihreys oli tavallistakin ilmeisempää. En saanut silmiäni irti niistä, ne olivat paljon vangitsevammat kuin joka puolella ympärillämme kohoavat nietokset, jotka ylettyivät vyötärööni saakka.

”Minähän sanoin”, huomautin virnistäen.

”Niin. Mutta on ihan eri asia nähdä tämä omin silmin.” Hänen katseensa seurasi tietä, joka halkoi lumista maisemaa syvänä viiltona. Hän kietoi puna-keltaraidallista kaulaliinaa paremmin suojakseen ja venytteli sitten käsivarsiaan eteen ja taakse.

Seisoimme sinisen pikavuoron bussipysäkkikyltin vieressä, väsyneinä ja lihakset kipeinä pitkän matkan jälkeen. Niskani naksui, kun kallistin päätäni puolelta toiselle – niin ihanaa kuin Harryn hartian käyttäminen tyynynä olikin ollut, se ei taatusti ollut ergonominen asento. Kaipasin kahvia, kuusisatasta Buranaa, kuumaa kylpyä, ja jos hyvin kävisi, rentouttavaa hierontaa.

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua Harry sai katseensa riuhdottua Lapin lumipeitteisestä tunturimaisemasta. Nostimme laukut ja suksien kuljetuspussit jaloistamme ja lähdimme tarpomaan pitkin tietä, jonka pakkaslumi narisi jalkojen alla kotoisasti. En voinut olla hymyilemättä. Viihdyin kyllä Englannissa – olisin viihtynyt aivan missä tahansa, kunhan Harry vain olisi siellä kanssani – mutta Suomi oli silti kotini ja jollain lailla olisi aina. Ja nyt edessä olisi viikon hiihtoloma Lapissa laskettelemassa. Voisiko elämä enää muuttua paremmaksi?

Mökkikylä avautui eteemme heti tienristeyksen jälkeen. Lumiset harjakatot ja puunvärisiksi jätetyt hirsiseinät olisivat voineet olla joulukortista. Menimme suurimpaan rakennukseen, missä kirjauduimme sisään ja saimme avaimet omaan vuokramökkiimme.

Jos minun ei olisi tarvinnut raahata matkatavaroita, olisin luultavasti juossut koko matkan mökillemme, olin niin utelias näkemään sen sisältä. Harry kantoi raskaimmat laukut, mutta suksia ja monoja oli yksinkertaisesti liikaa yhden taakaksi. Lopulta rojautin kuljetuspussit maahan ja taistelin hetken verran lukon kanssa, kunnes ovi suostui avautumaan ja lämmin sisäilma höyrysti silmälasini.

Naurahtelimme kumpikin, kun seisoimme ahtaassa eteisessä laukkujen keskellä ja hankasimme lasejamme nenäliinoihin, jotta näkisimme niiden läpi. Suomen talvessa silmälasit olivat usein pahuksenmoinen riesa.

Onnistuimme kuoriutumaan paksuista takeistamme sekä lumisista kengistä ja pääsimme vihdoin katsomaan mökkiä, jossa viettäisimme viikon. Se ei ollut iso, mutta näytti todella mukavalta. Suurehkossa huoneessa oli takka, jonka ääressä kaksi nojatuolia, ikkunan vierellä oli pirttipöytä ja kaksi penkkiä, hämärässä nurkassa parisänky. Puunvärinen ovi vei luultavasti pesutiloihin. Kurkistin sisään – kylpyamme ja sauna! Ihanaa. En muistanut, milloin olin viimeksi päässyt saunaan.

Saman tien ryntäsin ovelta sängyn luo liukuen lakatulla puulattialla ja heittäydyin sängylle, jonka jouset pompauttivat mukavasti. Harry hyppäsi perääni yrittäen kutittaa kylkiäni, hänen sormensa olivat kylmät ja saivat minut puoliksi kirkumaan, puoliksi nauramaan. Tuntui kuin läkähtyisin nauruun, mutta onnistuin ylettymään varpaillani hänen jalkapohjaansa, mikä sai hänet kavahtamaan hihittäen kauemmas.

Kauhean kutituskamppailun jälkeen emme voineet tehdä muuta kuin haukkoa avuttomasti henkeä vatsalihakset nauramisesta särkien.

”Hyvä, että osaamme käyttäytyä kuin kypsät aikuiset”, Harry totesi virnistys äänessään.

”Eikö olekin?” Katselin tarkasti hänen lähestyvää kättään siltä varalta, että se päättäisi hyökätä kainalooni, mutta se asettui vain hartialleni ja kohosi siitä silittämään poskeani. Kostutin huuliani, kun hän kierähti lähemmäs, ja pian huomasin joutuneeni varsin perinpohjaisesti suudelluksi. En ollut varma, mitä tahdoin, toisaalta halusin vain antaa mennä, toisaalta olin nälissäni pitkän matkan jäljiltä ja halusin ehtiä tänään vielä rinteeseenkin. Tätä olin suunnitellut vasta illaksi... mutta ei sellaiseen suudelmaan voinut olla vastaamatta. Kaivoin sormeni hänen paksuun, mustaan hiuspehkoonsa ja kiskoin häntä lähemmäs.

Oli täytynyt kulua minuutteja ennen kuin huulemme erkanivat toisistaan. Tunsin omillani ääliömäisen höperön hymyn, samanlaisen, jonka näin hänen kasvoillaan.

”Halusit kai mennä tänään vielä laskettelemaan?” Harry kysyi vilkaistuaan kelloa.

”Joo... jos se käy sinulle?” Räpyttelin hetken silmiäni miettien, oliko Harry sittenkin parempi lukilitiksessa kuin oli antanut ymmärtää. Vai osasiko hän vain lukea mielialojani, ymmärtää niitä paremmin kuin itsekään kykenin?

”Käy.” Hän nousi sängyltä ja kiskoi minutkin ylös sen pehmeästä syleilystä.

Kun olimme tehneet selvää jälkeä lopuista matkaeväistämme ja olin huuhdellut särkylääkkeen alas mukillisella pikakahvia – ja kun Harry oli jälleen kerran kiusoitellut minua kofeiiniriippuvuudestani ja pelotellut vievänsä minut katkaisuhoitoon – kiskoimme toppapuvut päällemme, nappasimme laskettelusukset mukaamme ja menimme takaisin bussipysäkille.

Laskettelukeskukseen oli matkaa viitisen kilometriä. Kulutin ajan tuijottamalla ulos ikkunasta. Kuuset näyttivät miltei mustilta valkeaa lunta vasten. Muistelin peruskouluaikojani, sitä, miten vanhempani olivat miltei joka hiihtolomalla reissanneet laskettelulomalle Lappiin. Minä istuin takapenkillä äidin takana, kun isä ajoi. Matka tuntui loputtoman pitkältä ja kesti melkein koko päivän. Kysyin puolen tunnin välein, ollaanko jo kohta perillä, ja kasettisoitin kertasi J. Karjalaista yhä uudelleen, kunnes osasin kaikkien kappaleiden sanat ulkoa. Ankkurinappi. Tulppaani ja sadepisara.

Viimeisestä perhematkasta taisi olla yli kymmenen vuotta. Niitä aikoja en todellakaan kaivannut takaisin. Kolme cowboyta. Elina, anna tukkasi kasvaa.

”Näytät mietteliäältä”, Harry sanoi nyhjäisten hartiaani.

Ulkonaisesti katsottuna minulla oli kaikki hyvin. Ainoana lapsena sain vanhempieni kaikki hemmottelut osakseni. Menestyin koulussa. Minulla oli ihana paras ystävä, joka tiesi kaikki salaisuuteni ja jonka kaikki salaisuudet minä tiesin. Mutta pinnan alla... kuka olisi voinut ymmärtää niitä paineita, joita laihoille harteilleni kasaantui, kun menestyksen odotettiin jatkuvan, kuka olisi ymmärtänyt luokkakavereiden jatkuvaa kiusausta ja sitä, miten pelkäsin kaikkia juhlapyhiä ja lomia, koska tiesin, että vanhempani olisivat varmasti jälleen ympäripäissään? Välillä tunsin olevani perheen ainoa aikuinen, ja minun olisi pitänyt viettää huoletonta lapsuuttani.

Hyvin harvat ymmärsivät. Mutta yksi niistä harvoista istui vierelläni, itsekin rikkinäisen ja ahdistavan lapsuuden kokeneena. En tiedä, vetikö meidät yhteen se, että näimme toisissamme peilikuvat omista haavoistamme. Vai se, että niiden vuoksi ymmärsimme toisiamme, vaiko kenties se, että tahdoimme parantaa toisemme.

Eikä sillä ollut väliäkään. Pääasia oli, että se oli tapahtunut.

Happiness, it’s been no friend to me
But forever after ain’t what it’s all cracked up to be
Yeah, I had a taste, you were my fantasy
But I lost my faith when I hit reality
I don’t need no Guru to tell me what to do
When your feeling like a headline on
Yesterday’s news

Come on, come on, come on
Give me something for the pain
Give me something for the blues
Give me something for the pain when
I feel I’ve been danglin’ from a hang-man’s noose
Give me something for the pain
Give me something I can use
To get me through the night
Make me feel all right
Something like you

“Kaikki hyvin?” Harry kysyi.

Hymyilin hiukan. Kyllä, nyt kaikki oli hyvin.

Astuimme ulos bussista ja menimme ostamaan liput sekä vaihtamaan kengät monoihin. Olin miettinyt, ottaisinko lumilaudan, mutta päätin kuitenkin aloittaa suksilla, jotka hallitsin paremmin. Katselisin rinteet läpi ja muistuttelisin itselleni, miten laskettelu oikein menikään, ehtisin kaatuilla laudan kanssa vielä monena päivänä. Pian jo istuimme tuolihississä matkalla tunturin laelle.

Olin melkein unohtanut, miten mahtavaa lasketteleminen oli. Ensimmäisen hiukan varovaisen laskun jälkeen muistin kaiken, lihakseni toimivat itsestään tarvitsematta ajatella yhtään mitään. Paino siirtyi vaivattomasti puolelta toiselle, pian huomasin etsiväni jyrkimpiä rinteitä, joissa vauhti kasvoi niin hurjaksi, että nosti veden silmiin.

Joka laskun päätteeksi odotin Harrya alhaalla, jotta voisimme mennä taas ylös samalla hissillä. Hän oli paljon kokemattomampi suksilla kuin minä, mutta oli silti saanut helposti jujusta kiinni. Kenties suksien ohjaaminen ei kovin paljon poikennut luudan ohjaamisesta. Kaulaliina lepatti hauskasti hänen perässään, kun hän mutkitteli rinnettä alas leveä hymy naamallaan.

Tunsin melkein lentäväni rinteitä alas, lumi pöllysi perässäni. Tuskin huomasin, että viima hiljalleen muutti posket tunnottomiksi. Kun Harry kysyi, käytäisiinkö tauolla, tyrmistyin huomatessani ajan kulumisen.

Kolistelimme kahvion yläkertaan kömpelöinä monojen vuoksi. Tuijotin hänen monojensa kantoja, kun ne nousivat ja laskivat edessäni. Miten monta kertaa olin samalla tavalla seurannut isääni hiihtomajaan juomaan kuumaa kaakaota? Muistin jopa, millaiset monot isällä oli ollut – mustat, joissa oli harmaat soljet. Olin aina lasketellut nimenomaan hänen kanssaan, mennyt ylös samalla hissillä hänen kanssaan, käynyt tauolla yhtä aikaa hänen kanssaan. Äiti hidasteli loivissa rinteissä sillä välin, kun minä kävin isän kanssa tutkimassa kaikkein vaikeimmat rinteet, syöksylaskurinteestä lähtien. Useammin kuin kerran olin luisunut useita kymmeniä metrejä jäisellä rinteellä alaspäin selälläni, kyljelläni tai vatsallani, isän kootessa irronneet sukseni ja sauvani ja tuodessa ne luokseni. Se ei koskaan ollut hidastanut minua yhtä laskua kauemmin.

”Mitä otat?”

Hätkähdin todellisuuteen ja tajusin, että Harry oli jo kiskonut minut jonoon.

”Ja minä en osta sinulle kahvia”, hän lisäsi.

Väänsin suupieleni alaspäin leikkimökötykseen, ja hän tökkäsi sormellaan nenänpäätäni. ”Ei sitten. Kuumaa kaakaota.”

Hän päätyi kuumaan mehuun, ja pian istuimme pöydän ääressä löysäämässä monoja tunnottomiksi käyvissä jaloissamme. Kylmät sormet kietoutuivat kuuman mukin ympärille, lämmin ilma pisteli poskilla. Olin niin elossa ja onnellinen, että se melkein sattui.

*

Illalla satoi lunta. Istuimme ikkunan ääressä kynttilän valossa ja odotimme, että sauna lämpenisi. Hiutaleet olivat pieniä, kevyttä pakkaslunta, joka kinostui sinisessä iltahämärässä ja välkkyi kuin timantit valon osuessa siihen.

Lämmin käsi etsiytyi niskaani ja jäi paikoilleen raskaana ja rentona. ”Kun tietäisi, mitä oikein ajattelet. Olet ollut niin ajatuksissasi koko päivän”, kuulin Harryn sanovan ja huokaavan pehmeästi.

”Sori. Ei ole tarkoitus.”

”Mietin vain, onko sinulle hyväksi muistaa niin paljon...”

”On minulla hyviäkin muistoja.”

”Kerro joku?”

Pengoin muistiani ja työnsin syrjään jouluaatot, joina isä sammui sohvalle ja yöllä oksensi lattialle, äidin hysteerisen dramaattiset itkukohtaukset ja syyllistämiset, tukahduttavat sukujuhlat, joissa lapset olivat ainoina selvin päin. Luokan pikkujoulut, joissa kaikki nauroivat minulle, koska satuin voittamaan arpajaisista parranajokoneen.

”Kävimme yhdeksännen luokan luokkaretkellä Lapissa”, sanoin lopulta. ”Laskettelukeskuksessa. Ei täällä, vaan Länsi-Lapissa... Se oli suurimmaksi osaksi kivaa.”

Tietenkin minä ja paras ystäväni olimme olleet pääjoukosta syrjässä, ja silloin, kun suurin osa luokkakavereista kokoontui joihinkin huoneisiin mellastamaan, minä makasin yläsängyllä mahallani ja luin Virginia Andrewsin kirjaa, ja jonnekin sisälleni sattui ja sattui, vaikkei olisi pitänyt. Sillä luokkaretki oli sujunut hyvin eikä meitä kaiken hässäkän keskellä muistettu edes kiusata. Kaikki olivat yllättyneitä siitä, että laskettelin, ja hyvin, sillä suurin osa luokasta piti minua toivottomana nössönä, joka ei varmasti uskaltautuisi rinteeseen.

”Meidän huoneemme vieressä oli muutamien poikien huone”, kerroin. ”Parvekkeet olivat vierekkäin. Pojat hyppivät parvekkeen kaiteelta vähän matkan päässä alhaalla olevaan korkeaan lumikasaan, ja ystävälläni on yksi valokuva senaikaisen ihastukseni jaloista, jotka sojottavat ylöspäin hänen hypättyään voltilla alas.” En voinut olla nauramatta, sille kuvalle oli naurettu muutenkin jo monta kertaa.

Harry naurahti. ”Kuulostaa joltain, mitä sen ikäiset pojat tekevät.”

Vauhtiin päästyäni kerroin moottorikelkka-ajeluista ja korvatulpista, joita eräs kavereistani piti saadakseen nukkua yöllä metelissä. Eräs toinen kaveri puolestaan esitteli ylpeänä lompakossaan olevaa kondomia ja virnuili, ettei ikinä voi tietää, milloin semmoista tarvittaisiin.

Niin paljon muistoja. Niin paljon, ja silti niistä niin pieni osa hyviä.

Eikä edes paras ystäväni, se, joka tiesi minusta muuten kaiken, tiennyt, mitä ajattelin maatessani valveilla loputtomia öitä. Loputtomia, ja aina valveilla – niin pitkälle kuin pystyin muistamaan, olin aina ollut huono nukahtamaan, pikkulapsenakin. Päiväkodissa, kun kaikkien oli pakko rauhoittua päiväunille, en koskaan nukkunut. Makasin vain tylsistyneenä valveilla ja odotin, milloin saisi nousta ylös ja mennä leikkimään. Tuntui kuin olisin koko elämäni ajan valvonut puolet jokaisesta yöstä.

Noina yön pimeinä tunteina en juuri koskaan itkenyt. Olin liian tyhjä ja surkea edes itkemään, edes kyynelten tuomaa huojennusta ei minulle annettu. Rakentelin pilvilinnoja hetken, kunnes todellisuus iski mieleeni ja romutti ne, ja sen jälkeen ajattelin kuolemaa. Ainoaa asiaa, joka voisi rauhoittaa mieleni ja tehdä lopun ikuisesta kivusta ja yksinäisyydestä. Tuhat kertaa kuvittelin omat hautajaiseni, itseni arkussa kalpeana, vihdoinkin levollisena, kukkia rinnallani, ja mietin, itkisikö kukaan perääni. Yleensä en uskonut, että itkisi.

Luoja, niin paljon muistoja.

Loneliness has found a home in me
My suitcase and guitar are my only family
I’ve tried to need someone, like they needed me
I opened up my heart, but all I did was bleed
I don’t need no lover, just to get screwed
They don’t make a bandage, that’s going to cover my bruise

Come on, come on, come on
Give me something for the pain
Give me something for the blues
Give me something for the pain when
I feel I’ve been danglin’ from a hang-man’s noose
Give me something for the pain
Give me something I can use
To get me through the night
Make me feel all right
Something like you

Tarkoitukseni ei ollut itkeä, mutta niin vain kavala kyynel karkasi silmäkulmastani ja vierähti poskelleni. Harry pyyhkäisi sen pois peukalollaan.

”Luulen, että se sauna on nyt tarpeeksi lämmin”, hän sanoi.

Nyökkäsin, kaivoin taskustani nenäliinan ja niistin. Vedin verhot kiinni, etsin pyyhkeen ja riisuin vaatteeni lattialle sotkuiseksi kasaksi. Harry teki samoin.

Saunan lämpö tuntui ylimaallisen ihanalta väsyneissä ja kireissä lihaksissa. Istuimme lauteen vastakkaisissa päissä jalat väliimme nostettuina emmekä juuri heittäneet löylyä. Minä en ollut ikinä pitänyt kovista löylyistä eikä Harry ollut kovinkaan tottunut saunomiseen ylipäänsä. Katselimme vain toisiamme hämärässä lämpimyydessä, kunnes oli pakko päästä viileämpään.

Vaikka olin aiemmin päivällä katsellut kylpyammetta kaipaavasti, olin nyt liian väsynyt jaksaakseni lojua siinä, vaan päätin tyytyä suihkuun. Kurkottelin shampoopulloa käteeni puolisokkona, mutta Harry ennätti napata sen ennen minua, kaatoi siitä kämmenelleen ja alkoi hieroa sitä lyhyisiin hiuksiini. Päätin vain pitää silmäni kiinni ja nauttia tästä odottamattomasta päänahkahieronnasta.

Huuhdeltuaan shampoon hiuksistani Harry jatkoi saippualla, jota levitti huolellisesti joka puolelle vartaloani. Enää ei ollut kipeitä muistoja eikä parantumattomia arpia, vain kädet liukumassa herkullisesti kostealla iholla. Vaihdoimme suudelman, joka maistui saippualta – se sai meidät molemmat pärskimään naurusta ja huuhtelemaan suutamme veden alla ennen kuin yritimme uudelleen.

Peseydyimme hiukan kiireisesti, halusimme päästä pois trooppiseksi muuttuneesta kylpyhuoneesta. Ilma oli niin kosteaa, ettei iho tuntunut kuivuvan lainkaan, vaikka sitä hankasi pyyhkeellä. Jätimme lattialle vanan märkiä jalanjälkiä.

Tuvan puolella äkkäsin mustan laukun, jossa läppärini lojui, ja muistin, että minun olisi pitänyt tarkastaa sähköpostit.

Harry huomasi katseeni suunnan ja käänsi sen erittäin tehokkaasti tiputtamalla lanteilleen kiedotun pyyhkeen lattialle. ”Ehdit dataamaan huomennakin”, hän sanoi heittäytyen sängylle selälleen.

Hitot sähköpostista. Hitot koko maailmasta.

Hyppäsin sänkyyn ja ryömin hänen päälleen leveästi virnistäen.

Pull me under (help I’m falling)
Run through my veins (night is calling)
To a place (feels like I’m flying)
Where I feel no pain (Christ I’m dying)
Be the pillow under my head
Give me cover when I’m in my bed
Take me higher than I’ve ever been
Take me down and back again
Come to me, be my disguise
Open your coat, let me crawl inside
Come on, come on, come on

Come on, come on, come on
Give me something for the pain
Give me something for the blues
Give me something for the pain when
I feel I’ve been danglin’ from a hang-man’s noose
Give me something for the pain
Give me something I can use
To get me through the night
Make me feel all right
Something like you