Kirjoittaja Aihe: Aurinkopölyä (S • elämänmullistuksesta ja siitä selviämisestä, Lilli/Olli • shotti)  (Luettu 103 kertaa)

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • ***
  • Viestejä: 672
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50


S • pieni tarina erään pariskunnan kohtaamasta elämänmullistuksesta ja siitä selviämisestä




Kun Olli veti makuuhuoneen oven kiinni päiväunille mennessään, Lilli antoi itselleen luvan hylätä keskeneräisen käännöstyönsä hetkeksi, kaivautua sohvannurkkaan ja hautautua viltin alle.

Lillistä tuntui, että hänen olisi pitänyt iloita. Ollin monta viikkoa kestänyt sädehoito oli vihdoin ohi ja kortisonilääkitystä oli alettu vähentää. Seurantavaihe, sitä sanaa ne sairaalassa käyttivät. Tiedossa olisi magneettikuvauksia, verikokeita, poliklinikkakäyntejä ja soittoaikoja, mutta mitään ei enää aktiivisesti tehtäisi. Mitään ei leikattaisi tai sädetettäisi tai lääkittäisi; tilannetta vain seurattaisiin, kunnes se vaatisi jälleen toimenpiteitä.

Ehkä siksi Lilli tunsi olonsa niin tyhjäksi ja avuttomaksi. Tuntui kuin taistelu olisi päättynyt ja jäljellä olisi ollut vain autio ja pölyinen tanner kamppailun jälkineen. Sädehoidon aikana hänen mieltään oli rauhoittanut tieto siitä, että jotain sentään tehtiin koko ajan kasvaimen nujertamiseksi, sillä Olli oli käynyt hoidossa kuuden viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siihen verrattuna seurantavaiheen tyhjyys oli suorastaan kammottava.

Pahinta oli, ettei taistelua kai voinut voittaa kokonaan. Oligodendrogliooma, gradus II, niin Ollin potilaspapereissa luki. Kasvain oli hitaasti kasvava, ja se sijaitsi aivolohkojen välissä. Sitä ei voitu leikata, koska halvaantumisriski oli liian suuri. Yli kymmenen vuotta on Ollin tapauksessa hyvinkin todennäköistä, oli onkologi kertonut ennusteesta rohkaisevasti hymyillen. Sen olisi kai pitänyt olla hyvä uutinen, kun oli kyse pahanlaatuisesta aivokasvaimesta, mutta Lillille se oli maailmanloppu.

Hän painoi poskensa pehmeää vilttiä vasten ja katseli, miten sälekaihtimien välistä siivilöityvä kevätaurinko raidoitti ruskeaa fleecekangasta hänen jalkojensa päällä. Ilmassa leijaili pienenpieniä pölyhiukkasia. Aurinkopölyä, Olli tapasi sanoa. Lilli tapasi pyöritellä silmiään, koska hänestä pölyssä ei ollut juuri mitään aurinkoista.

Huulilta karkasi huokaus. Pahinta oli sekin, että Olli vaikutti sairaammalta kuin koskaan. Sädehoidolla ei ollut ollut juuri muita sivuvaikutuksia kuin hiustenlähtö, mutta aivopainetta laskevan kortisonihoidon lopettaminen aiheutti monenlaisia oireita, vaikka se tehtiinkin asteittain ja hillitysti. Olli oli niin väsynyt, että hän oli vihdoin joutunut jättäytymään sairauslomalle, vaikka koko sädehoidon ajan hän oli sinnikkäästi pitänyt kiinni päivärutiineistaan ja IT-asiantuntijan työstään. Hän kärsi ajoittain niin voimakkaasta pahoinvoinnista, että pelkkä ruoan hajukin sai hänet yökkimään. Hän oli kalpea ja laihempi kuin koskaan sinä aikana, kun Lilli oli hänet tuntenut, ja se värisytti Lilliä. Toisinaan Lilli ajatteli epätoivoisena, että hoidot olivat tehneet Ollista sairaan. Ollihan oli ollut elämänsä kunnossa ennen niitä – terve 31-vuotias mies, jonka elämäntavat olivat mallikelpoiset ja joka ei juuri koskaan potenut flunssaakaan.

Niin – Olli oli ollut elämänsä kunnossa ennen sitä tammikuista iltapäivää, kun hän oli saanut epileptisen kohtauksen ja tuupertunut työpaikkansa kahvihuoneeseen. Olli oli ollut elämänsä kunnossa ennen kuin hänet oli viety sairaalaan tutkimuksiin ihan vain varmuuden vuoksi. Ennen kuin lääkäri oli lähettänyt hänet pään tietokonetomografiaan ja sen jälkeen magneettikuvaukseen, koska kuvissa näkyi jotain. Ennen kuin kasvaimesta oli otettu näyte.

Sitä oli vaikea käsittää. Heidän tuttu ja turvallinen elämänsä oli mullistunut täysin odottamattomalla tavalla, vaikka Lilli oli varautunut siihen, että seuraava mullistus olisi heidän esikoisensa syntymä neljän kuukauden kuluttua. Hän oli ollut niin innoissaan sisällään versovasta uudesta elämästä – kunnes Ollin sairaus oli todettu. Nyt jossakin hänen rintalastansa alla pusersi aina kun hän silitti vatsakumpuaan, ja vaikka hän kuinka yritti järkeillä, ei hän voinut estää itseään pelkäämästä tulevaa.

Keskity hyvviin asioihin, kulta, olisi Olli muistuttanut häntä jos olisi saanut tietää hänen ajatuksensa. Susta tullee äiti.

Ja Ollista isä. Mutta kuinka pitkäksi aikaa? Niin pitkäksikö, että heidän lapselleen ehtisi muodostua pysyviä muistoja isästä? Ehtisikö Olli osallistua uuvuttavaan uhmaikään ja murrosiän myllerryksiin? Pääsisikö hän peruskoulun päättäjäisiin, olisiko hän kantamassa muuttolaatikoita lapsen ensimmäiseen omaan asuntoon?

Yli kymmenen vuotta on Ollin tapauksessa hyvinkin todennäköistä. Hyvinkin todennäköistä. Se ei vain ollut tarpeeksi; se lohdutti suunnilleen saman verran kuin lohdutuspalkinto hiihtokisoissa viimeiseksi tulleelle. Lilli oli etsinyt vimmatusti tietoa niin netistä kuin kirjoistakin sen jälkeen, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet Ollin ennusteesta, ja hän oli lukenut, että pieni osa oligodendroglioomapotilaista selviää tiiviin seurannan ja aggressiivisen hoidon avulla pitkänkin aikaa ja yli ennusteen. Kuuluisiko Olli siihen pieneen osaan? Kukaan ei voinut tietää. Lääkäritkään eivät voineet tarkalleen ennustaa, miten Ollin kasvain käyttäytyisi. Onkologi oli maininnut, että oligodendrogliooma oli suorastaan lottovoitto verrattuna esimerkiksi glioblastooma multiformeen, joka yleensä tarjosi keskimäärin yli vuoden elinajan diagnoosin jälkeen – mutta sekään ei juuri lohduttanut Lilliä. Häntä olisi lohduttanut, jos kasvain olisi yhtäkkiä hävinnyt tyystin ja Olli olisi ollut taas terve. Ei seurannassa tai remissiossa tai kuratiivistyyppisissä hoidoissa – mitä termejä ne ikinä käyttivätkään – vaan terve. Terve, elinajanodote niin pitkä kuin sen ikäisellä terveellä miehellä keskimäärinkin. Sen Olli olisi ansainnut. Sen he olisivat ansainneet.

Lilli puristi kätensä nyrkkiin ja puri rystysiään. Rinnassa pusersi. Vaikka yhden taistelun pölyt laskeutuivat parhaillaan, edessä siinsi hiekkamyrsky. Horisontti oli hämärän peitossa. Miten sellaisesta saattoi ikinä selvitä?

x

Yhtäkkiä makuuhuoneen ovi avautui ja Olli asteli olohuoneeseen haukotellen ja käsiään venytellen. Lilli hypähti refleksinomaisesti ylös sohvalta, pudotti viltin käsinojalle ja vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan. Puoli kolme – hän oli lojunut sohvalla puoli tuntia! Mikä häneen oli taas mennyt? Tietokoneella odotti keskeneräinen käännöstyö, jonka pitäisi olla valmis kolmen päivän kuluttua, eikä freelancer-kääntäjän ollut varaa löysäillä varsinkaan, kun Ollin hoidot ja sairausloma ynnättiin jo valmiiksi epävarmaan taloudelliseen tilanteeseen. Lilli suki lyhyitä hiuksiaan järjestykseen, katsoi Ollia ja toivoi, ettei näyttänyt yhtä syylliseltä kuin miltä hänestä tuntui.

”Hei”, Lilli sanoi. ”Onko sulla parempi olo?”

”Vähän. Enpä mää oikeen unta tahtonu saaha, mutta kyllähän tuo hetken pötköttely ihan hyvvää teki.”

Lilli hymyili vastaukseksi ja meni keittiönpöydän ääreen järjestelemään käännökseensä liittyviä papereita. Ennen kuin hän ehti istuutua koneen ääreen, tutut käsivarret kietoutuivat takaapäin hänen ympärilleen ja vetivät hänet lempeään halaukseen. Lilli päästi äänettömän huokauksen ja nosti kätensä Ollin käsille.

”Oishan tuolla munki vieressä tillaa ollu”, Olli hymähti Lillin korvaan.

”Mm. Mää ihan hetkeksi vaan oikasin. Pittää saaha nää käyttöohjeet taputeltua.”

Olli käänsi Lillin ympäri ja painoi suudelman otsalle. Lilli kohotti katseensa puolisonsa kasvoihin, lempeänruskeisiin silmiin joiden nurkissa oli hymyryppyjä, päähän jonka Olli oli ajellut kokonaan kaljuksi hiustenlähdön vuoksi.

”Kaikki hyvin?” Olli kysyi.

”On on. Elä sää musta huolehi.”

Lilli viritti kasvoilleen hymyn mutta antoi sen hiipua, kun Olli veti hänet jälleen itseään vasten.

Hän oli itsekäs. Keskittyi murehtimaan omia menetyksiään ja pelkojaan, huolehtimaan heidän lapsensa tulevaisuudesta ja raha-asioista, maalailemaan kauhukuvia – mitä hyötyä sellaisesta muka oli. Hänen olisi pitänyt keskittyä Olliin ja kaikkeen siihen hyvään, mitä heillä oli. Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonipahoinvointiaan pois? Olivathan he molemmat olleet aluksi järkyttyneitä ja sokissakin, mutta Olli oli niin kovin pian alkanut asennoitua tulevaan myönteisesti. Tullee mitä tullee, ei se murehtimalla parane.

Lilli yritti pitää vartalonsa rentona kamppaillessaan kyyneleitä vastaan. Olli silitteli hänen selkäänsä. Lilli katseli Ollin olan yli valossa leijailevia pölyhiukkasia, niiden hiljaista ja kaikesta riippumatonta tanssia, kunnes näkökenttä hämärtyi kyynelistä.

Aurinkopölyä, hän sanoi itselleen ja sulki silmänsä. Aurinkopölyä.




Sain idean tähän tarinaan kun olin viime syksynä harjoittelussa mammografiassa ja lueskelin luppoajalla jostain kansiosta löytyneitä Suomen Syöpäpotilaat ry:n potilasoppaita. Tietoa aikuisten aivokasvaimista -oppaan potilastarina kosketti ja inspiroi minua, ja olenkin hyödyntänyt tässä tekstissä joitakin siinä olevia tietoja. Jokaisen syöpäpotilaan hoitopolku on niin yksilöllinen, että autenttisesta potilastarinasta oli minulle paljon hyötyä tämän tarinan kirjoittamisessa.

Kiitos kovasti jos luit! Kaikenlaisista kommenteista ilahtuisin myös kovin paljon. ♥
« Viimeksi muokattu: 21.04.2017 11:34:53 kirjoittanut Waulish »

Bluji

  • viemärinaukaisija
  • ***
  • Viestejä: 604
Pari ajatusta.

- Niin sanottuja "asiantuntijatekstejä" on aina kiva lukea; sehän on oikein hienoa, jos voi myös kirjoitusharrastukseensa välittää oppimiaan asioita. Vaikka osa tämän oneshotin syöpäaiheisesta sanastosta oli täysin vierasta mulle, se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Oikeastaan se vain lisäsi tekstin ja kirjoittajan arvoa silmissäni, koska tarkkuus yleensä tarkoittaa tietoa. :>

- Tykkäsin tämän dialogista tosi paljon. Usein puhekielinen vuoropuhelu teksteissä on aika samanlaista, joten tämän hieman eroava murre (tai mikä lie puheen sävy tms :D) oli mukava yksityiskohta.

- Edelleenkin pidän äärettömän paljon sun teksteissä siitä, että ne yleensä kertovat jo vähän varttuneemmista hahmoista. Kaikkien teinislashien ja muiden vastaavien, joita toki myös arvostan ja joista pidän suuresti, keskellä ne antavat kivan raikkaan tuulahduksen.

- Pöly toimi kiinnostavana "motiivina" tässä - ensin aurinkopölynä, sitten tässä sitaatissa: "Vaikka yhden taistelun pölyt olivat laskeutumassa, edessä siinsi hiekkamyrsky." Ylsipä onnistuneesti otsikkoonkin, joka on myös erityisen kiva. :)

Kaikkiaan mukava pieni teksti, jonka aihe on sopivan melankolinen. Kiitokset tästä. <3
and now I'm covered in the colors
pull apart at the seams
and it's blue

Tomsessed

  • #58
  • ***
  • Viestejä: 308
Ettei vaan unohdu, niin täältä pesee kommenttia, ota koppi! Tämä oli ihan taattua sua, tyylin tunnisti heti ekoista virkkeistä alkaen. Pidin tästä kovasti, vaikkei tämä mikään iloisin ja suloisin ficci ollutkaan. Kaiken hötön vastapainoksi näitäkin tarvitaan. :}

Vaikka osa tämän oneshotin syöpäaiheisesta sanastosta oli täysin vierasta mulle, se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Oikeastaan se vain lisäsi tekstin ja kirjoittajan arvoa silmissäni, koska tarkkuus yleensä tarkoittaa tietoa. :>
Bluji jo tiivisti hienosti myös mun ajatukset tuosta sanastosta, joten komppaan tätä täysillä!

Pituus oli musta juuri sopiva - kaikki tarpeellinen sanottiin jaarittelematta kuitenkaan turhia. Lillin tuntema tyhjyys ja ahdistuneisuus välittyy hienotunteisesti, mutta toisaalta tuossa lopussa Ollin välittäminen tuo kivasti vastapainoa Lillin synkälle mielelle. Kuinka ei tarvita paljoa sanoja, vaan läsnäolo ja muutama pieni, lämminhenkinen ele riittävät. Katkeransuloista. <3 Tuossa tulee hienosti myös esiin Lillin havainto siitä, kuinka Olli niin pian alkoi asennoitua positiivisella mielellä tulevaisuuteen, kun taas Lilli näyttää vielä potevan järkyttyneisyyttä uutisesta.

Hän oli itsekäs. Keskittyi murehtimaan omia menetyksiään ja pelkojaan, huolehtimaan heidän lapsensa tulevaisuudesta ja raha-asioista, maalailemaan kauhukuvia – mitä hyötyä sellaisesta muka oli. Hänen olisi pitänyt keskittyä Olliin ja kaikkeen siihen hyvään, mitä heillä oli. Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonipahoinvointiaan pois?
Tästä on melko hyvin huomattavissa se, kuinka Olli taitaa elää enemmän hetkessä, kun taas Lilli murehtii juuri tulevaa ja ehkä erityisesti aikaa, jolloin Ollia ei enää ole. Vaikka se varmasti tuntuu Lillistä itsekkäältä, pitäisihän hänen nauttia jäljellä olevasta ajasta miehen kanssa (ja sitähän on vielä ennustettu olevan runsaasti, pahemminkin voisi olla), ymmärrän Lilliä ja hänen "itsekkyyttään". Varmasti ketä tahansa mietityttäisi, jos saisi tietää, ettei oma mies välttämättä tule näkemään lapsen tärkeitä saavutuksia ja ole puolisonsa rinnalla vanhuuteen asti. Hetkessä eläminen on kovin vaikeaa, kun mieltä painaa pelko tulevaisuudesta, eikä Lillin raskaus varmaan helpota asiaa ollenkaan. Ehkä syöpä tekee kaikesta niin lopullisen tuntuista, vaikka elämässä mikään ei ole ikuista. Aivan hyvin Olli voisi menehtyä vaikka auto-onnettomuudessa, vaikkei kasvainta olisi koskaan ollutkaan. Ja nimenomaan Lilli on se, kenen täytyy Ollin kuoleman jälkeenkin pitää huolta lapsesta, joka varmasti muistuttaa isästään ja tekee kipeää siksi. Tässä ei mennä ihan niin syvälle, ja asia on aika tuore, mutta Lillin tunteita pystyy kuitenkin ymmärtämään. Asian käsittely on selkeästi kesken, mutta onneksi Olli on vielä läsnä ja varmasti auttaa niin hyvin kuin vain kykenee.

Tuo aurinkopöly on tässä mielenkiintoinen yksityiskohta, joka tavallaan sitoo tekstiä yhteen. Se on pieni positiivinen lisä ja sopii tähän hyvin! Vaikka sillä ei niin suurta roolia olekaan, luo se yhtenäisyyttä tähän, ja lukijana on myös kiva huomata, kuinka sama, pieni juttu toistuu useamman kerran. :}

Muutenkin tää on hienotunteisella tavalla koskettava. Vaikkei olisi itse koskaan kokenut syöpää millään tasolla, niin lähestulkoon jokainen kuitenkin tietää, kuinka tuhoisa sairaus voi olla kyseessä. Tässä on myös monia aihioita jatkoficciin, jos sua joskus inspaisi kertoa näistä kahdesta (ja tulevasta kolmannesta) lisää! En oikein tiedä, mitä muuta sanoisin, joten sanon kiitos. Toivottavasti saat tästä jotain irti. :}

Bannu Ingridiltä ♥

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • ***
  • Viestejä: 672
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Apua mitä ihania kommentteja! ♥

Bluji, hienoa kuulla että sanaston osittainen vieraus ei häirinnyt lukukokemusta. Mietin kirjoittaessani, onkohan realistista että Lilli ylipäätään tietää kaikki nuo sanat, mutta ehkä se selittyy sillä, että hän on huolestuneena puolisona etsinyt tietoa ja perehtynyt asiaan niin hyvin. Ja ehkä hänellä on kääntäjänä luontainen tarve ottaa selvää kaikista termeistä ja niiden merkityksistä. ;D

Ihanaa että pidit dialogista! Minä olen suuri murteiden ja puheenparsien ystävä, joten halusin kerrankin kokeilla jotain muuta kuin sellaista peruspuhekieltä ja päätin sitten tavoitella synnyinseutuni puheennuottia. Tai no eihän siellä kaikki noin voimakkaasti murra, mutta osa kyllä, ja minunkin puheestani selvästi kuulee että olen kotoisin jostain muualta kuin täältä asuinseudultani.

Kiitos valtavasti ihanasta kommentista, ilahduin siitä kovin! ♥

Tomsessed, koppi otettu! Ihanaa kun löysit tänne ja päätit kommentoida. Teit minut kovin iloiseksi.

Huiui, olen niin otettu siitä että tunnistit tyylini heti ekoista virkkeistä. ;D Sitä on ite vaikea arvioida, ja tuntuu välillä, että tyyli vaihtelee samankin tekstin sisällä, varsinkin jos on pidempi tauko kirjoittamisrupeamien välillä. Mutta ilmeisesti siellä jotakin tunnistettavaa sitten on säilynyt!

Hyvä kuulla, että tämä oli mielestäsi sopivan pituinen ja ettei ollut liikaa jaarittelua. Vähän pelkäsin tuota jaarittelua, kun tarina kuitenkin niin pitkälti keskittyy Lillin ajatusmaailmaan ja tunteisiin. Hienoa siis, jos lukeminen ei käynyt ihan puuduttavaksi ja kaikki oleellinen kuitenkin tuli selväksi.

Ihanaa lukea pohdintojasi hahmoista. Olen pitkälti samoilla linjoilla kanssasi heidän suhteen. Kuka tietää, ehkäpä joskus vielä inspiroidunkin palaamaan Lilliin ja Olliin ja tähän tulevaan kolmanteen. Se ei ole mitenkään mahdoton ajatus, koska tykästyin ja tavallaan kiinnyinkin näihin hahmoihin tätä pikkushottia kirjoitellessani.

Kiitos paljon kivasta kommentista! ♥