Arte, kiitos paljon kommentistasi, se ilahdutti minua kovasti! Ja kiva, että otsikko herätti mielenkiinnon, mietin aika kauan, että onko se vähän tylsä. Mun otsikot muuttuvat koko ajan yhä arkisemmiksi, mistä sekin johtuu!
Hehee, hyvä pointti tuo, että tuliviski ehkä on turhan tujua esseepinon kaveriksi
. Noo, ehkä Minerva on harjoitellut tarpeeksi...
Ja juu, yritän pysyä canonille uskollisena. Severuksesta on minusta niin viehättävää kirjoittaa ihan jo siksikin, että kirjoissa kuvataan hänet niin traagiseksi hahmoksi. Mutta pakko hänelläkin on jotakin iloa elämässään olla, kuten vaikka perjantai-illat ystävän seurassa.
Kiitos vielä <3.
------
A/N: Toista lukua oli yllättävän haasteellista kirjoittaa, kahden aikatason samanaikaisuus oli paikoin vaikeaa mahduttaa samaan hetkeen. Pyrin olemaan mahdollisimman selkeä ja lukijaystävällinen, mutta vähän jännittää, että pysyykö lukija Severuksen mukana Minervan ajatuksissa vai tarvitsisivatko esimerkiksi siirtymät muistosta toiseen enemmän avaamista. Kuulisin mielelläni kommentteja tästä! (Ja toki mistä tahansa muustakin
.)
Toinen luku,
Minervan muistoissaSeverus oli varautunut siihen, että Minervan kaltaisen voimakkaan noidan muistoihin olisi vaikea tunkeutua, mutta hän yllättyi, miten yhteistyöhaluinen Minervan mieli oli. Heti, kun loitsu oli osunut, Minerva oli retkahtanut vasten työpöytää käsiensä varaan. Ja välittömästi hänen muistonsa avautuivat Severuksen eteen – yhtä helposti kuin jos hän olisi levittänyt Päivän Profeetan pöydälle ja ruvennut etsimään sieltä mielenkiintoisia artikkeleita. Ero oli oikeastaan ainoastaan siinä, että Minervan muistot kiinnostivat Severusta, toisin kuin Päivän Profeetan nykyään suoltaman kura.
Mutta sen verran sokkeloinen Minervan mieli oli, että Severus ei löytänyt heti oikeaa muistoa. Noidan mieli oli täynnä kaikkea; värejä, maisemia, tuoksuja, tunteita… Keskittymiskykynsä hetkeksi herpaantuessa Severus tunsi, miten putosi johonkin sattumanvaraiseen muistoon.
Severus huomasi olevansa Tylypahkan huispauskentällä. Hetken vanhanaikaisiin kaapuihin sonnustautuneita kilpailijoita ja katsojia tarkasteltuaan hän uskoi arvaavansa, mistä muistosta oli kyse, vaikka ei ollut vielä syntynytkään tuona keväisenä päivänä. Mutta Minerva oli kertonut Severukselle tuosta päivästä monta kertaa, varsinkin aina silloin, kun Rohkelikon ja Luihuisen välinen huispausottelu lähestyi, eikä Severus jaksanut uskoa, että Minervan mielessä olisi nytkään mikään muu kuin eräs tietty loppuottelu.
1940-luvun huispaus ei tuntunut poikkeavan mitenkään nykypäivän huispauksesta. Vihreisiin ja punaisiin kaapuihin sonnustautuneita noitia ja velhoja sinkoili luudilla sinne ja tänne ja yleisö hurrasi. Severus siristi silmiään nähdäkseen paremmin kevätauringossa. Aikansa etsittyään hänen katseensa löysi 17-vuotiaan Minervan, Rohkelikon etsijän. Vaikka Severus toki tiesi, että Minerva oli aikoinaan haaveillut urasta huispaajana, hän yllättyi, miten taitavasti nuori noita käsitteli luutaansa, suorastaan kissamaisen ketterästi. Mutta Severus myös tiesi, miten Rohkelikon ja Luihuisen tupamestaruuden ratkaiseva ottelu tulisi päättymään, eikä hän välittänyt nähdä, miten Minerva… mutta oli jo liian myöhäistä. Yllättäen kirkkaansinisellä taivaalla välähti jotakin kultaista. Minerva ja Luihuisen etsijä näkivät siepin täsmälleen samaan aikaan. Molemmat lähtivät sen perään, mutta Minerva oli nopeampi. Hän oli jo kurottamassa kättään kohti sieppiä, kun Luihuisen isokokoinen lyöjä lensi suoraan häntä päin. Severus ei voinut olla irvistämättä, kun korkealla huispauskentän yläpuolella Minerva lennähti luudaltaan kuin räsynukke. Katsojat ulvoivat kauhusta ja opettajien aitiossa Dumbledore oli vetänyt sauvansa esiin ja mutisi kiivaasti jotakin, luultavasti loitsua, joka hidastaisi Minervan putoamista. Mutta loitsu ei ollut tarpeeksi tehokas – Minerva rysähti nurmikolle elottomana myttynä. Isku näytti niin rajulta, ettei Severus voinut kuin ihmetellä, että Minervalle ei ollut turmasta jäänyt muuta pysyvää haittaa kuin lähes huomaamaton ontuminen. Kun huispaustuomarit ja sairaalasiiven hoitajat juoksivat Minervan luo, ja etäämmällä Rohkelikon jahtaaja kajautti luudanvarrellaan Luihusen etsijää kasvoihin, Severus päätti nähneensä tarpeeksi. Hän tiesi katsomattakin, että seuraavaksi alkaisi ruma ja kauaskantoinen tappelu Luihuisen ja Rohkelikon oppilaiden välillä. Niinpä Severus veti syvään henkeä ja palasi etsimään oikeaa muistoa.
Niin järjestelmällinen kuin Minerva olikin, hänen mielestään ei voinut sanoa samaa. Severuksen ympärillä viuhuivat häiritsevästi keskenään sekoittuvat kirkkaat värit ja satunnaiset lauseet (
Albus, minä pyydän... Tuliviski maistuisi... Ota keksi, Potter.) Severus ehti jo miettiä, että Minerva oli sittenkin liian voimakas noita, jotta hänen muistoissaan voisi seikkailla miten halusi, mutta sitten värit tasaantuivat ja liike pysähtyi. Severus huomasi heti, että ei ollut vieläkään oikeassa muistossa, mutta hänen oli pakko vetää hetken henkeä, ennen kuin hyppäisi taas värien ja lauseiden sekamelskaan.
Tämä muisto tapahtui Tylypahkan pöllötornissa. Minerva oli muutaman vuoden vanhempi kuin edellisessä muistossa. Severus tiesi, että ennen muodonmuutosopettajan pestiä Minerva oli työskennellyt kaksi vuotta Taikaministeriössä, joten ehkä tämän muiston aikoihin hän oli ensimmäistä syksyään opettajana. No, vuodesta Severus ei voinut olla varma, mutta vuodenajasta kyllä: syksytuuli vinkui korkeassa pöllötornissa ja sai Minervan mustat, paksut hiukset sotkuun sekä skottiruutuisen aamutakin liepeet lepattamaan. Severuksen tuli kylmä pelkästä näystä: pöllötornissa oli aina koleaa, koska ikkunoissa ei ollut laseja. Mitä Minerva teki tornissa yöllä keskellä syysmyrskyä?
Syy selvisi Severukselle pian. Minerva, katsahdettuaan vielä ovelle, kaivoi aamutakkinsa taskusta savukkeen. Se syttyi välittömästi Minerva nostettua sen huulilleen. Yksi tunturipöllöistä huhuili ja Minerva loi siihen ruman katseen. Sitten nuori noita kumartui nojaamaan ikkunakaiteeseen ja veti nautinnollisesti savua keuhkoihinsa.
Severus hymähti. Tällaista Minervaa hän ei tuntenut. Severus oli juuri poistumassa muistosta, kun hän kuuli askeleita pöllötornin rappusista. Niin kuuli Minervakin. Nopeasti hän pudotti savukkeen alas tornista ja muuntautui raidalliseksi kissaksi. Samalla hetkellä ovi avautui ja Dumbledore astui pöllötorniin. Miehen katse osui välittömästi keskellä pöllötornia istuvaan kissaan, joka heilutti häntäänsä suuressa kaaressa puolelta toiselle. Dumbledore naurahti eikä näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä siitä, että hermostuneesti huhuilevien huuhkajien joukossa istui jäykkäselkäinen kissa.
”Minerva, en opettanut sinua animaagiksi siksi, että voisit tervata pöllöjen keuhkot”, Dumbledore myhäili ja sai kissan pörhistämään turkkiaan. Pienen poksahduksen saattelemana kissa muuttui nololta näyttäväksi naiseksi.
”Mistä tiesit, että olen täällä?”
”En tiennytkään. Tulin lähettämään kirjeen. Sen vuoksi valtaosa meistä käy pöllötornissa, rakas Minerva.”
Severus naurahti Minervan suivaantuneelle ilmeelle, mutta ei jäänyt katsomaan muistoa pidemmälle. Pöllötornin pimeydessä hän oli saanut kerättyä ajatuksensa niin, että ohitse viuhuvat värit eivät nyt herpaannuttaneet hänen keskittymiskykyään läheskään yhtä pahasti kuin aiemmin. Äkkiarvaamatta Severus putosi uuteen muistoon ja joutui haukkomaan henkeään, kun huomasi tuijottavansa nuorta Lilyä suoraan silmiin. Kuin aavistaen Severuksen katseen (mikä ei tietenkään ollut mahdollista) tyttö laski katseensa ja hautasi päänsä käsiinsä. Hän istui samalla tuolilla, jolla Severus istui nykyään joka perjantai-ilta.
Minervan toimisto oli suurin piirtein samanlainen kuin nykyäänkin: paljon kirjakaappeja, Skotlannin nummia esittävä suuri taulu, taikamaailmankartta ikkunan vieressä. Mutta Minerva ei näyttänyt samalta, hänellä ei ollut silmälaseja ja hänen hiuksensa olivat vielä kiiltävän mustat, mutta toisin kuin edellisessä muistossa, nyt ne oli solmittu jo tiukalle nutturalle.
Mutta työpöytänsä takana istuva Minerva ei ollut se, joka Severusta kiinnosti. Severus käänsi katseensa takaisin Lilyyn. Tytön kaavussa kiilteli johtajatytön merkki. Lily oli siis 17-vuotias, ja tytön takana oleva ikkuna paljasti keväisen Tylyahon: oli siis hyvinkin mahdollista, että Severus oli löytänyt oikean muiston. Mutta se tuntui tässä hetkessä toisarvoiselta, paljon tärkeämmältä tuntui nähdä Lily. Rakas Lily, joka näytti siinä isossa tuolissa tavattoman pieneltä ja surkealta. Severuksen olisi tehnyt mieli koskettaa tyttöä, mutta se ei ollut mahdollista. Severus istuutui työpöydän reunalle niin, että näki molemmat noidat. Hiljaisuus noiden kahden välillä tuntui oudolta, Severus oli ilmeisesti tullut keskelle jotakin vaikeaa keskustelua. Lopulta Lily nosti katseensa Minervaan ja katsoi häntä kysyvästi. Minerva selvitti kurkkuaan ja sanoi:
”Olen pahoillani, mutta minä en ymmärrä… minä en näe mitään ongelmaa. Kaikki kertomasihan on lähes täydellistä.”
Minervan ääni kuulosti paljon kirkkaammalta kuin nykyisin, tuliviski ei ollut vielä ehtinyt polttaa sitä tummaksi.
”Mutta kun kaikki ei ole sitä, miltä näyttää!” Lily parahti ja Severus säpsähti. Lilyn ääni oli niin tuttu, mutta samalla niin mahdottoman kaukainen.
”Sinulle on tulossa hyvät arvosanat, tiedät, mitä haluat tulevaisuudelta ja seurustelet James Potterin kanssa, mitä muuta voisit vielä toivoa?” Minerva kysyi ja Severus loi häneen ruman katseen. Lily huokasi. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän laski jälleen päänsä käsiensä varaan ja mumisi:
”Minä rakastan kahta miestä.”
Severuksen kurkkua kuivasi. Äkkiä hän ei ollut lainkaan varma, halusiko nähdä muistoa. Tuntui liian kipeältä nähdä, miten pieninä palasina Lily oli. Ja miten Sverus ei ollut osannut tuolloin muuta kuin painostaa Lilyä eroamaan Jamesista. Ei, hän ei pystyisi katsomaan Lilyn ahdistusta enää. Severus kohotti jo sauvaansa purkaakseen lukilitiksen, mutta Minervan yllättävä toteamus sai hänet muuttamaan mielensä:
”Severus?”
Lily nosti katseensa ja sanoi juuri sen, mitä Severuskin mietti:
”Mistä sinä tiedät?”
”Kunhan arvasin. Rakastaako Severus sinua?” Minerva kysyi jutustelevaan sävyyn. Lily rypisti kulmiaan ja mietti hetken.
”Uskoakseni”, Lily sanoi ja sai Severuksen tuhahtamaan:
Uskoaksesi? Mistä luudanvarresta se sinulle olisi pitänyt vääntää?”No tämä mutkistaa asioita. Tietääkö James?”
”Ei tietenkään. Minä… pitäisikö minun kertoa hänelle?” Lily kysyi ja pureskeli hermostuneena alahuultaan. Severuksen sydämessä muljahti hassusti. Hän ei ollut moniin vuosiin muistanut, että Lily oli tehnyt noin aina hermostuessaan. Miten hän oli saattanut unohtaa!
Ja mitä kaikkea muuta hän oli unohtanut?
”Tuota… se onkin monimutkaisempi asia”, Minerva sanoi. Lily nyökkäsi ja punastui hivenen. Sitten hän käänsi katseensa ikkunaan ja mutisi:
”Ja vielä monimutkaisemmaksi sen tekee, että minä… minä rakastelin Severuksen kanssa”, Lily sanoi ja punastui.
Severus unohti hetkeksi hengittää. Hän joutui keskittymään, että ei joutuisi pois Minervan muistosta, koska hänen oma, kaunis muistonsa alkoi vallata hänen mieltään. Severus ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella sitä kevätiltaa vuosiin, sen muisteleminen teki aivan liian kipeää. Mutta nyt, kun punasteleva, huultaan pureva Lily oli tuossa, hänen edessään, tuntui kuin…
”Voi Merlinin karvat”, Minerva parahti ja palautti Severuksen omasta muistostaan Minervan omaan. Samalla hetkellä Severus myös tajusi, miksi Minervalle oli ollut niin tärkeää varmistaa, ettei Harry näkisi Severuksen muistoihin… Minerva tiesi Lilystä ja hänestä paljon enemmän kuin mitä Severus oli kuvitellut.
”Minä tiedän! Olen keittänyt kamalan sopan”, Lily sanoi ja Minerva yskäisi. Sitten hän suoristi ryhtiään ja otti sen ilmeen, mikä oli hänen kasvoillaan aina, kun hän rupesi selvittämään jotakin vaikeaa muodonmuutosongelmaa:
”No niin, mietitäänpäs… meillä on siis kaksi koulun parasta liemimestaria ja yksi huispaussankari samassa liemessä… vaikka minä en osaa keittää edes kunnollista unilientä, niin sanoisin, että tuossa sinun keitoksessasi on yksi ainesosa liikaa.”
”Niin on! Mutta kuka?”
”Minä olen sitä mieltä, että kahta velhoa ei voi rakastaa. Ei ainakaan yhtä kovasti. Ehkä sinun pitäisi olla nyt hetki itseksesi ja miettiä, mitä haluat”, Minerva sanoi ja Lily nyökkäsi surkeana. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoi jotakin, mihin Severus ei todellakaan ollut valmistautunut:
”Kyllä minä tiedän, että rakastan Severusta enemmän.”
Severuksesta tuntui kuin hänen niskaansa olisi kaadettu noidankattilallinen jäävettä. Nyt hän ymmärsi, miksi Minerva oli halunnut näyttää hänelle tämän muiston. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, että miksei Lily ollut koskaan sanonut tuota samaa ääneen hänelle. Miten paljon se olisi muuttanut! No, käytännössä se ei olisi muuttanut mitään, jos Lily olisi silti päättänyt valita Potterin, mutta miten paljon Severuksen oloa olisi helpottanut, jos hän olisi tiennyt, että Lilyn valinta ei ollut ollut niin helppo kuin hän oli aina luullut.
”No niin, siinähän se tuli”, Minerva sanoi ja kuulosti siltä kuin Lily olisi vastannut väärin johonkin helppoon muodonmuutoskysymykseen. Severus loi vihaisen katseen Minervaan, tuohon ikuiseen Rohkelikko-suosijaan, mutta Lily laski taas katseensa alas.
”Ei se ole niin yksinkertaista. Kun rakastan minä Jamesiakin”, Lily sanoi ja Severuksen sisuksissa tuntui kylmältä. ”Pitäisikö minun sinun mielestäsi kertoa Jamesille, mitä tein ja katsoa, mitä tapahtuu?”
”James tekisi Severuksen elämästä helvetin”, Minerva sanoi ykskantaan ja Severus oli hänen kanssaan ehdottoman samaa mieltä, vaikka tuolloin, 17-vuotiaana, mikään ei olisi ilahduttanut häntä niin kovasti kuin se, että Potter olisi saanut kuulla hänen rakastelleen Lilyn kanssa.
”Äh, minä en kestä tätä tilannetta! James on hauska, komea ja turvallinen. Severus taas… hän on halutessaan maailman ihanin, mutta… minä pelkään, että pimeä kiehtoo häntä liiaksi”, Lily sanoi ja lukitsi katseensa Minervan silmiin. Lily näytti helpottuneelta, siltä, että tämän asian ääneen sanominen oli ollut suurin syy sille, että hän oli tullut tapaamaan Minervaa.
”Niin. Niin se taitaa kiehtoa”, Minerva sanoi raskaasti. Severuksen suuta kuivasi taas. Yllättäen tuntui äärimmäisen tukalalta olla läsnä keskustelussa, joka koski häntä, mutta jonka lopputulokseen hän ei voinut enää mitenkään vaikuttaa.
”Minä pelkään, että Severus on kuolonsyöjä”, Lily kuiskasi. Minerva vetäisi henkeä terävästi ja Severus kivahti huomaamattaan:
”17-vuotiaana? Lily, valois päälle nyt!”
”Mikä saa sinut ajattelemaan noin?” Minerva kysyi. Hänen äänensä oli pingottunut ja hänen otsansa oli lähes yhtä ryppyinen kuin mitä se oli nykyään.
”Hänen jästivastaisuutensa. Hänen epäilyttävät ystävänsä. Hän… oletko nähnyt, onko hänellä pimeän piirtoa?” Lily kysyi ja Severuksen olisi tehnyt mieli ravistella tyttöä. Minkä Merlinin tähden Lily kyseli näitä asioita opettajaltaan eikä suoraan Severukselta!
”Uskoakseni sinä olet meistä kahdesta se, joka on nähnyt hänen kyynärvartensa”, Minerva virkkoi yllättävän rennosti. Se sai Severuksen hymähtämään ja Lilynkin virnistämään pienesti. Mutta tyttö kuitenkin vakavoitui nopeasti ja sanoi:
”Niin, mutta onko jotakin loitsua, jolla pimeän piirron saa piiloon?”
”Ei minun tietääkseni. Enkä minä jaksa uskoa, että Severus olisi niin tyhmä, että riskeeraisi… kaiken liittymällä kuolonsyöjiin.”
Lily näytti silminnähden helpottuneelta, mutta Severuksen olo tuntui raskaalta.
Riskeeraisi kaiken. Sen hän totisesti oli tehnyt.
”Hyvä. Ehkä minä teen, kuten sanoit: keskityn miettimään, mitä haluan.”
”Niin. Ja nautit viimeisistä viikoistasi Tylypahkassa. Älä anna kahden hölmön velhon pilata niitä.”
”En anna. Voi professori, miten minä tulen kaipaamaan sinua!” Lily puuskahti ja sai Minervan kasvoille siellä harvoin viihtyvän hymyn.
”No, minä en katoa täältä minnekään.”
Mutta Lily katoaisi. Katoaisi ikuisesti, eikä Severus koskaan saisi mahdollisuutta yrittää vakuuttaa häntä siitä, että loppujen lopuksi valo kiehtoi Severusta paljon enemmän kuin pimeys.
Kun Lily alkoi lörpötellä Minervalle kesäsuunnitelmistaan, Severus päätti nähneensä tarpeeksi. Raskaasti huokaisten hän pudottautui alas pöydältä, seisoi vielä hetken lähellä Lilyä (jonka silmiin oli syttynyt nauru hänen kertoessaan, miten Sirius Musta suunnitteli ilmestyvänsä Evansien pihaan lentävällä moottoripyörällään Petunian ja Vernonin kihlajaispäivänä) ja purki sitten lukilitiksen.
