Nimi: Boe
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who/Torchwood
Tyylilaji: Tää on tämmönen nyyhkyficletti.
Ikäraja: S
Paritus: Jack Harkness/Ianto Jones
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Kuuntelin jonkun kuusi tuntia putkeen
Boe-teemaa Doctor Whon soundtrackilta ja itkin.
BoeViisi biljoonaa vuotta on niin pitkä aika olla elossa, ettei sitä järin pysty ihmismielin käsittämään. Silti, olenhan joskus ollut kai ihminen itsekin, vaikken kenties olekaan enää. Milloinkohan se loppui? Milloin minä aloin? Nyt minusta oli jäljellä vain suuret, pyöreät kasvot… ja sehän oli sopivaa, sillä niin moni kääntyi puoleeni kuin rukoillakseen.
Paviljongin ulkopuolella, labyrinttipuiston istutusten katveessa parveili uteliaita pikkuotuksia. Palvelijat koettivat hätyytellä heitä pois. Se oli ikävää.
”Anteeksi, herrani, mutta uutinen vierailustanne on päässyt vuotamaan julkisuuteen. Valmistelenko salongin vetäytymistänne varten?” kysyi hän, jota lähimmäksi Sisareksi kutsutaan. Tuima, kissankasvoinen nainen, nöyrä, kaunis. Minä katsoin puutarhaan. Hiippalakit piileksivät nurmikossa.
”Antakaa heidän tulla tyköni”, minä sanoin.
”Mutta, herra - ”
”Lasten on
aina sallittava tulla.”
”Kyllä, herrani.”
Ensimmäinen, joka uskaltautui lähelleni, oli niin pieni. Hän katsoi minua varuillansa vapisten, vaikken minä häntä olisi saattanut, saati voinut satuttaa. Hän muistutti minua jostakin lämpimästä… muisto aikojen takaa.
”Mikä tuo sinut luokseni, lapseni?” kysyin. Pikkuolento katsoi minua silmiin, eikä sanonut mitään. Hän kosketti lasia poskeni kohdalta. Vaikken tuntenutkaan kosketusta, ymmärsin hänen tahtovan vain kokeilla, olenko todella olemassa. Miten kaunis lapsi. Sitten hän juoksi kikattaen pois.
Luonani kävi sinä iltana kymmeniä, ellei peräti satoja olentoja. Harva puhui, vaikka puhuttelin. He tahtoivat vain käydä koskemassa minua ja laskemassa eteeni jonkin lahjan. Palvelijani kiittivät ja kestitsivät vieraat. Enhän tahtonut olla epäystävällinen.
Kuulin myöhemmin tarinan lempeästä jumalasta, joka laskeutui airuineen taivaasta tavallisen kansan keskuuteen.
”Kyläläiset tahtovat väen vängällä istuttaa paviljonkinne paikalle puun”, kertoi Sisar närkästyneenä.
”Puut ovat veljiäni, hekin elävät muuta maailmaa pidempään”, sanoin, ja niin minun tiluksilleni kasvoikin puu. Sen hedelmistä sai tuhat viisautta, eikä yhtään kirosanaa. Niin sanottiin.
Tiedä sitten. Minä en ole jumala. Minun nimeni on Boe.
Satakin elinvuotta on monille liikaa. Siinä kyynistyy, tuhannessa vuodessa turtuu, kahdessa kyllästyy, mutta minä en. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan, niin kuin jokainen heistä olisi se oikea. Enkä ketään ole unohtanut, vaikka hautaan olen lapsenikin saattanut.
Yhtä muistan erityisesti. Hänen nimensä oli Ianto. Se oli kauan, kauan sitten.
En enää pelkää kuolemaa, sillä pakkohan sen on minunkin luokseni tulla, vaikkei loppua näy. Mietin, olisiko hän siellä, vai onko minulla enää paikkaa siellä, minne ihmisten käy tie? Vai onko Boen paikka aina muista erillään, niin kuin olen ollut ja tulen aina olemaan?
Minä rakastan sinua. Sanon sen jokaiselle, jota koskaan olen tarkoittanut, mutta erityisesti sinulle, Ianto, koska olet mielessäni juuri nyt. Tuo lapsi paviljongissa oli kuin sinun kuvasi, olisiko kenties ollut jälkeläisesi? Jumala kenties tietää, mutta minä en ole sinun jumalasi.
Minun nimeni on Jack. Tulkaa kasvojeni eteen, sillä minä olen vanha aurinko. En ole ollut, enkä aio ollakaan yksin.
FIN
