Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)

[Kaira]

Jippu, kiitos paljon ihanasta kommentista, kivaa että ehdit kommentoimaan! Writers block, tuo ilmiöistä pirullisin, on kiristänyt otettaan myös minusta viime aikoina. Taistelkaamme sitä vastaan kiitos vielä kauniista tsemppaavista sanoista!

nominal, voi kiitän taas kovin kommentistasi Joo, ymmärrän kyllä että ryyppäyskohtaukset voivat herättää lukijoissa ristiriitaisia tunteita. Hmm... jotenkin ehkä itse näen tuliviskikokeilut melko luonnollisena osana juuri täysi-ikäistyneiden nuorien elämässä. Toisaalta, kyllä linnan käytävillä läträäminen sotii vähän minun lapsuuden unelmakoulu -mielikuvaani vastaan. Toivottavasti tulevat luvut ovat enemmän sinun mieleesi!

Gernumbli, oi , uusi lukija, kiitos kommentista, ja tervetuloa mukaan! Ihanaa kuulla että olet tykännyt, toivottavasti luet jatkossakin

Chuva, suuret kiitokset aivan ihanasta ja pitkästä kommentista, joka ilahdutti minua kamalasti. Olipa todellinen kirjoittajan onnenpotku että satuit avaamaan Lentäjän. Ilostuin aivan erityisesti James-analyysistasi, joka kävi hirveän hyvin yhteen omien ajatusteni kanssa. Hauskaa myös että pidät Lenasta, se on nimittäin herättänyt lukijoissa varsin ristiriitaisia tunteita. Kirjoittajana olen sitä mieltä, että kaikki tuntemukset ovat tervetulleita, mutta onhan se kivaa että joku päähahmosta tykkääkin! Toivottavasti jatkat lukemista, kiitos vielä vaivalla tehdystä kommentista!

Herttuatar, vautsi, jo toinen upean pitkä ja perusteellinen kommentti, kiitos hurjan paljon! Mukava kuulla, että bongannut erinäisiä hahmohistoriallisia yksityiskohtia, niitä on ollut hauska ripotella ympäriinsä. Olen myös erityisen otettu siitä, että sanot tarinasta löytyvän "hiljaista huumoria" - se on ehkä paras ja liioitelluin kehu jota voin toivoa Myös se, että olen saanut lukijan nauramaan tuntuu hauskalta! Toivottavasti pidät seuraavasta luvusta!

A/N: Eli, uutta lukua pukkaa näin yömyöhään. Olin jotenkin kovin ahdistunut tämän kirjoittamisesta ja pelkään sen näkyvän jäljessä. Ehdottomasti vaikein luku kirjoittaa tähän mennessä. Toivottavasti kuitenkin lopputulos on luettava




8. Kirje kotoa



”Brown! Jos näen sinulta vielä yhden tuollaisen tempun olet penkitetty koko syyskauden. Pestaan vaikka Riesun etsijäksi tilallesi, mutta minun joukkueessani ei tuohon tyyliin lennetä!”

Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta harjoituskauden alun jälkeen kun James menetti malttinsa Lenaan. Koko joukkue näytti perin pohjin kyllästyneeltä joka kerta kun pilli soi ja kapteeni viittoi Lenan lähemmäksi läksyttääkseen tätä milloin mistäkin, yleensä liian vaarallisesta lentämisestä tai ohjeiden täydellisestä sivuuttamisesta.

”Ymmärrätkö sinä, Brown, että tämä on joukkuelaji! Joukkuelaji, hemmetti soikoon, ei mikään Loistavan Lenan Lentoshow!” Jamesin ääni kaikui komeasti tyhjän huispausstadionin katsomoissa. He olivat tehneet lämmittelylentoja, joiden aikana Lena oli innostunut heittämään muutaman voltin. Pienikokoinen jahtaaja Allison Finnegan oli tehnyt näyttävän viimehetken väistön ja pelastunut varmalta reissulta sairaalasiipeen.

”Se kuuluu lajiin”, Lena sanoi Jamesille kädet puuskassa. ”Vaarallisia tilanteita tulee koko ajan!”
James pudisti turhautuneena päätään. ”Vaarallisia tilanteita saattaa tulla, mutta se ei ole itseisarvo; niihin ei ikinä pyritä! Eikä niitä varsinkaan kuulu aiheuttaa omille joukkuekavereille jok’ikisissa harjoituksissa.”
”Eikö sinusta ole tärkeää, että Rohkelikon pelaajat ovat taitavia lentäjiä?” Lena tiuskaisi.
”Onhan se plussaa, mutta mieluummin otan joukkueellisen hyvin yhteen pelaavia keskivertolentäjiä, joista jokainen on lentokunnossa vielä ensimmäisessä matsissa!”

Lena tunsi olonsa hyvin turhautuneeksi. Hän oli mennyt karsintojen jälkeisiin harjoituksiin itsevarmalla asenteella, haaveillut ehkä pääsevänsä sovittamaan joukkueen uuden huispaustähden viittaa hartioilleen varsin pian. Todellisuus löi vasten kasvoja kuin Tällipaju tietämättömiä ensiluokkalaisia. Kuluneiden viikkojen aikana Lena oli oppinut Jamesin valmentavan joukkuettaan raudanlujin ottein ja selkeällä visiolla, jossa hänellä ei tuntunut olevan mitään roolia.

Ei Lena ollut osannut etukäteen pelätä joutuvansa kapteenin silmätikuksi, sillä vaikka hänen ensitapaamisensa Jamesin kanssa olivat olleet kylmiä, hänestä tuntui, että onneton tuliviski-ilta oli lähentänyt heitä edes jollakin tasolla. Kuitenkin, harjoitus harjoituksen jälkeen, Lena huomasi seisovansa kädet puuskassa kuuntelemassa Jamesin vihaista ääntä pojan kerratessa kaikki virheet ja typerät päähänpistot, joihin Lena oli sillä kertaa sortunut.

James ei näyttänyt käsittävän, että huispaus oli Lenalle Se Juttu. Jotkut, kuten Era, olivat hyviä näyttämään veeloilta. Toiset, kuten Karen, olivat kunnianhimoisia, ihania ja erinomaisia ystäviä. Eräät, kuten James, omasivat ihailtavan keuhkokapasiteetin, joka mahdollisti ohjeiden mylvimisen kovassa myrskytuulessa. Lenalla ei ollut mitään edellä mainituista kyvyistä; lentäminen oli ainoa asia, jossa hän oli koskaan ollut hyvä. Hän ei ollut koskaan pärjännyt koulussa, hän ei liioin ollut huomattavan hauska saati säkenöivän terävä. Noitien niksiringin runoillassa hänet olisi naurettu kuoliaaksi. Huispaus oli ainoa asia, missä hän oli kiistatta hyvä näköjään kaikkien muiden kuin joukkueen kapteenin mielestä.

Lenan oli vaikeaa ymmärtää, miksi James niin kovasti halusi muuttaa hänen lentotyyliään. Ensin hän oli arvellut pojan olevan kateellinen hänen taidoistaan, mutta seurattuaan tämän lentoa muutamissa harjoituksissa oli selvää, ettei kyse ollut siitä. Lenan oli pakko myöntää, ettei James missään nimessä ollut huono. Lentotekniikka oli puhdas ja peliäly veitsenterävä, joskin, Lena tuumi, ratkaisut usein ennalta-arvattavia ja riskittömiä.

Lena ei osannut eikä oikeastaan halunnut selittää miksi lensi kuten lensi ja miksi Jamesin neuvoja oli niin vaikea ottaa vastaan. Lapsena Will oli sanonut Lenan lentävän kuin hevoskotka: itsepäisesti ja vapaasti vaistojen varassa.  Sellaisella lentämisellä saatiin tuloksia, siitä Lena oli varma. Hänen oli vaikeaa ottaa vastaan Jamesin kritiikkiä, joka tuntui niin epäreilulta.

Kuitenkin jossain syvällä hänen mielessään pienen puhpalleron kokoinen ääni supisi, miten kutkuttavaa oli saada Jamesilta niin paljon huomiota ja tuntea Jamesin katseen seuraavan hänen jokaista liikettään. Kannattaisiko tehdä silmukka tai pari ihan vain saadakseen kuulla matalan äänen huutavan hänen nimensä? Kuin seurauksena näistä vaaleanpunaisista ajatuksista Lenan maha oli alkanut hulmahdella joka kerta kun James tuli lähelle julistamaan kädet huitoen tytön lentävän kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena. Lena pyöritteli silmiään, oli ärsyyntynyt ja loukattu, mutta ei myöskään voinut olla tuijottamatta hieman pidempään Jamesin hartioita, silmiä, kulmia, huulia, takapuolt – siis, öhm, poskipäitä.



Ensimmäiset viikot eivät totisesti olleet sujuneet odotetusti. Oliver ei ollut puhunut hänelle kertaakaan harjoituksissa, mistä Lena oli tavallaan helpottunut, vaikka toisaalta olisi ollut mukavaa, jos joukkueessa olisi ollut edes yksi kaveri. Muut pelaajat tuntuivat ärsyyntyvän häneen koko ajan enemmän ja enemmän. Olisipa Lily päässyt joukkueeseen, Lena huomasi toivovansa. Lily olisi ehkä osannut myös toimia James-Lena-James –sanakirjana.

Keskiviikkoisten harjoitusten jälkeen pukukopissa oli hiljaista. Pelaajat vetivät hikisiä kaapuja päältään vaihtamatta sanaakaan. Lena istui penkillä, nojasi käsillään polviinsa ja tuijotti maahan. Harjoitukset olivat menneet hänen osaltaan aivan erityisen huonosti, ja James oli lopulta käskenyt hänet katsomoon seuraamaan muiden lentämistä.

”Brown”, James sanoi. ”Jäisitkö vielä hetkeksi juttelemaan.”
”Ai kiva, open puhutteluko?” Lena sanoi kuivasti. Joku tirskui ja Oliver vilkuili häntä aika epäystävällinen hymy huulillaan.

Muut pelaajat poistuivat paikalta yksitellen. Kun viimeinen oli huikannut hyvästit ja kadonnut ovesta tummaan iltaan, James istuutui Lenaa vastapäätä (käytävä oli niin kapea että James polvet melkein hipoivat Lenan polvia) eikä sanonut hetkeen mitään.

”Tiedätkö, en oikein tiedä mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”

Lena tuijotti Jamesia. Pukuhuoneessa haisi märille vaatteille ja nurmikolle. Katonrajassa veti, lamppu keinui hiljalleen luoden hassuja varjoja seinille. Puhpalluraääni hänen päässään huomautti tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän oli Jamesin kanssa kahdestaan.

”Olemme harjoitelleet jo kolme viikkoa. Neljä kertaa viikossa. Ensimmäinen peli on muutaman viikon päästä. Koko joukkue antaa kaikkensa joka harjoituksissa, mutta sinä… Sinä et tottele ohjeita, lennät vaarallisesti etkä osaa pelata lainkaan yhteen muiden pelaajien kanssa.”
Lenan kurkkua kuristi.
”Ymmärräthän, miten ison riskin otin valitessani sinut Eltonin sijaan. Osa muista pelaajista on pelannut yhdessä jopa kolme kautta. He ovat tasaisen varmoja; heidän hyökkäyksensä on täydellisen harkittua ja pelikirjan mukaista. Uudet pelaajat ottavat heistä mallia, kuuntelevat ohjeita ja ovat päässeet nopeasti mukaan”, James hieroi niskaansa toisella kädellään. ”Minusta tuntuu, etten saa sinuun yhteyttä. Että et ota ohjeita lainkaan vastaan.”
”Niitä onkin tosi helppo ottaa vastaan silloin kun ne karjutaan päin naamaa”, Lena sanoi. Poika ei hätkähtänyt hänen äänensävystään vaan katsoi vakavasti takaisin. ”Minä teen parhaani!” Lena jatkoi. ”Minä yritän koko ajan! Luuletko, että on helppoa muuttaa sitä miten on lentänyt viisivuotiaasta asti?”
”Sepä siinä onkin. Minusta tuntuu, ettet sinä oikeasti edes yritä”, James sanoi matalasti.
”Sinä et ole pitänyt minusta alunalkaenkaan.”
”Lena”, James sanoi turhautuneena, ”en ymmärrä yhtään mitä höpötät. Voisitko unohtaa henkilökohtaisen draamasi ja vain keskittyä pelaamaan kuten käsketään? Millään muulla ei ole väliä kuin että Korpinkynsi saa kunnolla selkään kauden ensimmäisessä matsissa. Jos vain voisimme… jos vain voisimme pelata samoihin salkoihin tässä asiassa?”
Lena ei vastannut, joten James jatkoi: ”Haluan kokeilla kanssasi uutta lähestymistapaa: tulevissa harjoituksissa sinun tulee laskea tehoja kahdeksankymmentä prosenttia. Sinä istut luudanvarrella ja katselet mitä muut tekevät. Lennät vain sen verran kuin on pakko. Yhdestäkin ylilyönnistä otan Eltonin pelaamaan tilallesi Korpinkynsi-matsiin.”
Jamesin synkeä katse oli liikaa. Lena nappasi Tulisalamansa ja marssi ulos pukuhuoneessa kiukun siivittämin askelin. Hän ei jaksanut kuunnella Eran ja Jo’n jutustelua ja turhanpäiväistä naurua vaan painui suihkun kautta sänkyyn sanomatta sanaakaan.

Aamiaisella harmaa kyyhkyspöllö toi hänelle kirjeen.

Rakas Lena,

Miksi et ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni näiden kuluneiden viikkojen aikana? Enkä laske vastaukseksi niitä appelsiinimehutahraisiin lautasliinoihin kirjoitettuja ”kaikki ihan ok” –viestejä. Ne eivät ole kunnollista kirjeenvaihtoa, nuori neiti.
Elämä kotipuolessa on sujunut aika mallikkaasti, vaikka tietenkin ikävöimme sinua kovasti. George käy töissä siinä hirvittävässä putiikissa mutta tuntuu olevan onnellinen. Tunnen omistajan kouluajoiltani ja olen hieman huolestunut hänen kyvyistään johtaa noin isoa yritystä; voin vain toivoa, että jonkinlaista luonteenlaadun kehittymistä on tapahtunut kahdessakymmenessäviidessä vuodessa. Will voi myös hyvin, hän suunnittelee muuttavansa omaan asuntoon Viistokujalle joulun jälkeen.
Oletko käyttänyt sitä viehättävää rusettia jonka pakkasin sinulle sivutaskuun? Muistathan pesettää likaiset huispauskaavut aina harjoitusten jälkeen?
Toivon sinun todella keskittyvän opintoihisi tänä vuonna, Lena. En halua yhtään kirjettä McGarmiwalta koskien huonoa koulumenestystäsi.
Opin Noitain nikrisingissä mitä viehättävimmän uuden neulontakuvion, ja liitän oheen simppelin ohjeistuksen sinullekin. Sain muuten kuulla, että eräs vuosikurssilaisesi on niksiringin Lontoon osaston aktiivijäseniä. Hänen äitinsä on upea noita, oikea kansainvälinen kaunotar. Tytär kuulostaa tutustumisen arvoiselta nuorelta naiselta!
Rakkain terveisin,
äitisi
P.S. Mikäli tunnet vetoa öisin, voit aivan hyvin pyytää kotitontuilta kuumavesipulloa etuajassa.
P.P.S. Sano terveiseni professori Longbottomille.

Lena rypisti kirjeen ja tunki sen kaavuntaskuun. Vai vielä neulontaohjeita. Äiti oli sekaisin.

Seuraavat harjoitukset olivat sunnuntaina. Ilta oli kirkas ja selkeä: ihanteellinen lentoilma. Järvi oli kuulas ja tyyni, Tällipaju ravisteli oksiaan rivakasti kuin patistaakseen syksynkellastamia lehtiä jo tippumaan.
 Lena ei ollut nähnyt Jamesia pukuhuonekeskustelun jälkeen.
Muutaman päivän mietiskelyaika oli auttanut häntä rauhoittumaan hieman. Hän oli kertonut Jamesin uhkauksesta Karenille, joka ei ollut erityisen kiinnostunut huispauksesta mutta jaksoi silti tunnollisesti kuunnella hänen paasaustaan.
”Entäpä jos kokeilisit hillitä vaistosi ja lentää Jamesin haluamalla tavalla yksien harjoitusten verran? Minä uskon, että sinun tapasi on parempi”, hän kiirehti jatkamaan Lenan avatessa suunsa, ”mutta näyttäisit Jamesille, että pystyt kyllä muuhunkin halutessasi. Se voisi tehdä hyvän vaikutuksen.”
”James?” Era oli ilmeisesti salakuunnellut heitä viereisessä nojatuolissa. ”Onko Jamesilla jokin ongelma joukkueen kanssa?” Era mulkaisi Lenan suuntaan varsin merkitsevästi. ”Miksi hän ei ole puhunut asiasta minulle?”

Lena tuli stadionille ennen muun joukkueen saapumista. Hän oli menossa pukuhuoneisiin, mutta pysähtyi nähdessään pienen hahmon istuvan kentänlaidalla luuta kädessään, taivaita tähystellen.
”Lily?”
”Lena! Ai, hei”, Lily hätkähti ja nousi seisomaan näyttäen vähän nolostuneelta, ikään kuin Lena olisi saanut hänet kiinni jostakin kielletystä puuhasta. ”Minä, hmm, olin vähän lentämässä.”
”Sehän on mukavaa”, Lena sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Lily näytti niin kovin pieneltä – oliko tyttö laihtunut viimenäkemästä? – entistä kalpeammalta ja suurisilmäisemmältä. Hän vilkaisi Lenaa säikysti ja kääntyi sitten tähyilemään tyhjää kenttää.
”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi varovaisesti.
”Oi, on toki”, Lily sanoi ja naurahti. ”Tämä on vain vähän noloa. Siis että olen täällä lentämässä yksin vaikka en edes päässyt joukkueeseen. Aika säälittävää.”
”Mitä? Ei, ei ollenkaan!” Lena sanoi nopeasti ja pudisti sanojensa vakuudeksi rivakasti päätään. ”Kyllähän sinun kannattaa treenata ensikautta varten, eikö vain? Pitää lentotaitoa yllä?”
Lily katsoi maahan ja näytti surkealta. Lena arveli, että joukkueesta ulos jääminen oli ollut tytölle isompi pala kuin kukaan oli aavistanut.
”Kuule, Lily”, Lena sanoi, ”jos sinä puhuisit Jamesille –”
”Puhuisin?” Lily sanoi hysteerinen häivä äänessään. ”Luuletko etten ole puhunut, raivonnut ja anellut?”
”Minusta sinun ei kannata luopua toiv-”
”Oli tosi kiva nähdä Lena”, Lily keskeytti, nosti luutansa maasta. ”Tsemppiä harjoituksiin.”
Lena katseli avuttomana kun tyttö marssi pois stadionilta.

Hän ei ehtinyt pohtia Lilyn tilannetta kovin kauaa; muut pelaajat alkoivat valua kentälle rupatellen rennosti keskenään. Oliver näytti kertovan juttua Alicelle, joka kikatti äänekkäästi käsi suun edessä. James tuli muiden perässä syventyneenä pergamentinpalaan johon oli ilmeisesti kirjoitettu muistiinpanoja tulevia harjoituksia varten.
Lena tunsi tutun hulmahduksen mahassaan, ja kirosi omaa typeryyttään. Ehkä häneen todella oli langetettu hyytelöaivokirous.
”No niin, tulkaapas kaikki tänne”, James sanoi. Pelaajat kerääntyivät tottelevaisesti hänen ympärilleen.
”Vuoden ensimmäiseen peliin Korpinkynttä vastaan on puolitoista viikkoa. Vaikka me olemme treenanneet lujaa, nyt on jokaisen pelaajan aika ylittää itsensä ja puristaa irti ekstratehoja. Tänään harjoituksissa keskitytään pelinomaisiin harjoitteisiin. Enkä halua nähdä keneltäkään teistä”, James vilkaisi merkitsevästi Lenaa, ”mitään sooloilua. Onko ymmärretty?”
Hyvä on.
Jos James todella halusi hänen tarkkailevan syrjässä osallistumatta peliin, hän tekisi juuri niin. Siinäpähän poika näkisi miten typerä hänen ”uusi lähestymistapansa” (Lena matki päässään kimeästi Jamesin puhetapaa) oli. Lena pakotti itsensä pysymään ulkopuolella koko harjoitusten ajan. Se oli vielä puuduttavampaa kuin hän oli arvellut. Kaksi tuntia suorastaan mateli ohitse, katse harhaili väkisinkin yli katsomoiden Kiellettyyn metsään ja pilviin, ajatus professori Binnsin antamiin kotitehtäviin ja Eran kaunotaräitiin.
Kun James viimein vihelsi harjoitukset päättyneeksi, hän vaikutti todella iloiselta.
”Kiitos kaikille”, James sanoi tyytyväisesti joukkueelleen. ”Erinomaista lentämistä kaikilta. Erityisesti Brown, ihailtava parannus viimeharjoituksiin.”

Lena närkästyi. Miten niin ”ihailtava parannus”? Oliko tämä todella se, miten James halusi hänen treenaavan? Hän oli kirjaimellisesti tehnyt niin kuin pyydettiin, istunut luudanvarrellaan kymmenen metrin päässä muista näyttämässä parasta rouva Brownilta oppimaansa osoitanpa-olevani-oikeassa –naamaa. Kai James ymmärsi miten hyödytöntä moinen pelleily oli. Hyvänen aika, tällainen naurettavuus sai hänet jopa kaipaamaan Iloisen Härklöntin huispauskollektiivin lentoretkiä. Ja ne sentään koostuivat lähinnä yhteislauluista ja hippaleikeistä.

”James. Olisi vähän asiaa”, Lena sanoi ja elehti katsomoiden suuntaan. James kohautti olkiaan ja nyökkäsi samaan aikaan – ele, joka näytti varsin huvittavalta, mutta joka ei saanut Lenaa sillä hetkellä edes hymyilemään.
Muu joukkue jäi taakse Jamesin kipittäessä yllättävän säyseästi etsijänsä perässä. Lena harppoi aina katsomoon asti ja kääntyi sitten poikaan päin.
”Minä en ymmärrä”, Lena sanoi vakavasti. ”Haluatko sinä todella, että mi –”
”Haluan”, James sanoi.
” -nä en tee mitään?” Lena lopetti lauseensa James keskeytyksestä huolimatta
”Haluan sinun tekevän samalla tavalla kuin tänään jokaisissa tulevissa harjoituksissa ensimmäiseen peliin asti. Haluan sinun istuvan sivussa ja tarkkailevan muuta joukkuetta.”
”Miksi?” Lenan ääni nousi hieman, vaikka hän ponnisti pitääkseen sen tyynenä.
”Olisin kertonut tämän sinulle keskiviikkona ellet olisi marssinut ulos kesken kaiken. Sinä et tarvitse lentoharjoitusta. Sinä tarvitset ymmärrystä joukkuepelistä ja, ennen kaikkea, sinun pitää rauhoittua.”
Lena nojasi katsomoon. James odotti hetken olisiko Lenalla enää muuta sanottavaa, mutta koska tyttö vaikutti hiljentyneen kokonaan, hän kääntyi palatakseen muun joukkueen luokse.
”Odota!” Lena sanoi. James pysähtyi ja katsoi taaksepäin. Lenan oli pakko kysyä kysymys, joka oli poltellut hänen mieltään karsinnoista asti. ”Miksi sinä ylipäätään otit minut etsijäksi Eltonin sijaan? Sinä selvästi vihaat minua ja lentämistäni. Pelkkä minun läsnäoloni tuntuu ärsyttävän sinua suunnattomasti. Miksi sinä halusit minut joukkueeseesi, James?”

James katsoi Lenaa pitkää pitkään ennen kuin sanoi mitään. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän otti yhden, kaksi, kolme, neljä askelta kohti tyttöä, kunnes oli aivan lähellä. Jossain aivojensa perukoilla Lena tunnisti miellyttävän tuoksun, saman, joka oli kutittanut hänen aistejaan huispauskarsinnoissa. James katsoi alaspäin hänen silmiinsä, Lena näki jokaisen tumman ripsen, näki päivettyneen ihon ja muutaman pisaman nenänvarrella, vain toisesta poskesta lymyilevän hymykuopan, tummanruskeiden hiuksien kehystämät korvannipukat. Hänen päässään pyöri.
”Minä en vihaa sinua”, James sanoi matalasti, kuin varoen ettei kukaan kuulisi. Mutta eihän kukaan voinut kuulla, koko Britanniassa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta kuin Lena ja James, vain he kaksi, muutaman sentin päässä toisistaan, syksyisen illan syleilyssä.
”Minä valitsin sinut, koska en ole koskaan elämässäni nähnyt yhtä lahjakasta, yhtä potentiaalista lentäjää. Valitsin sinut jo silloin kun näin sinut ensimmäisen kerran kesällä, kun lensit yöpuvussa omenapuiden yllä.”
Lena toivoi, ettei James kuullut hänen pulssiaan. Vai olivatko he niin lähekkäin että poika pystyi tuntemaan sen? Noloa.
”Nyt”, James madalsi ääntään entisestään, nojasi vielä lähemmäksi, Lenan poskille nousi puna, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, hän vain katsoi ja hengitti katkonaisesti ja odotti, odotti, ”minun täytyy enää kuoria loistavasta lentäjästä loistava huispaaja.”

Ja sitten, aivan liian nopeasti ja silti niin tuskaisen hitaasti James vetäytyi kauemmaksi, suloinen tuoksu lakkasi ympäröimästä Lenaa, raitis tuuli täytti hänen keuhkonsa. Lena ravisteli päätään kuin yrittäisi ravistella itseään irti loitsusta, maailman pehmeimmästä ja pakahduttavimmasta loitsusta, sellaisesta, joka turrutti kaikki aistit.

James käveli muun joukkueen luokse katsomatta taakseen.

Myöhemmin Lena meni sovitusti kirjastoon tapaamaan Karenia, joka oli halunnut heidän perehtyvän loitsuläksyihin yhdessä. Lena ei ollut varma tarvitsiko Karen varsinaisesti apua loitsuissa vai oliko se vain ovela tapa varmistaa että Lenakin teki läksyt. Joka tapauksessa Lena vaelsi rohkelikkotornista kirjastoon yhä vain samassa unenomaisessa ja sekavassa tilassa. Hän tervehti Karenia, istuutui samaan pöytään, avasi ensimmäisen käteen osuvan kirjan (”Yrittääkö pöllösi myrkyttää sinut? Paljastusloitsuja arkipäivän pulmiin”) ja alkoi lukea ymmärtämättä mitään.
”Lena, onko jotakin sattunut”, Karen kysyi suoraan tyyliinsä.
”Ei”, Lena sanoi hyvin epäuskottavasti.
Karen kohautti olkiaan, eikä alkanut inttää vastaan. He opiskelivat vielä muutaman tunnin – Karen opiskeli, Lena rapisteli sulkakynäänsä pergamenttiin ja huokaili merkitsevästi – kunnes Karen lopulta paukautti kirjat kiinni ja marssi takaisin oleskeluhuoneeseen Lenan laahustaessa perässä.
Makuusalissa Lena tuijotteli ikkunasta ulos eikä selvästi ollut juttelutuulella, joten Karen pelasi Jo’n kanssa raivokkaan pelin räjähtävää näpäystä. Lena tavallaan toivoi, että olisi voinut jutella tapahtuneesta ystävälleen, mutta se tuntui liian nololta, liian ihmeelliseltä, liian polttavalta ja ennen kaikkea kiusalliselt. Niinpä hän vain tyytyi seuraamaan muiden hauskanpitoa ja kylpemään yksin omassa tunnekuohussaan.
Kun muut lopulta kävivät nukkumaan, Lena ei tietenkään saanut unta vaan makasi valveilla tuijottaen vuoteensa katoksen samettikangasta.
Kuunvalo valaisi siivun makuusalia verhojen raosta. Hän kuuli Jo’n vaimean kuorsauksen, Karenin tuhinan ja Eran keijukaishengityksen ja tiesi olevansa ainoa heräillä.
Hän muisti yllättäen äidin kirjeen ja tunsi harvinaisen syyllisyyden pistoksen. Hän nousi hiljaa vuoteestaan, kaivoi matkalaukusta likaiset ja hyvin pahanhajuiset käytetyt huispauskaavut ja siirsi ne pyykkikoriin. Sitten hän tutki sivutaskua ja löysi sieltä rouva Brownin kirjeessään mainitseman karmaisevan purppuraisen rusettinauhan, joka näytti muodostuvan kahdesta perhosesta. Juuri kun Lena oli vannonut, ettei tulisi ikinä käyttämään moista kapistusta, hänen kätensä osui johonkin kylmään ja metalliseen: äiti oli sujauttanut taskuun sen rimpsuisen medaljongin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi.
Lena otti kylmän korun käteensä ja tunsi äkkiä omituista ujoa kaipausta kotiin.
Hänen kirjoittaisi äidille oikean kirjeen heti huomenna.
Mutta ensin hänen täytyi tehdä jotakin sille pakahduttavalle tunteelle rintalastassa, sille joka oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa mutta jonka merkityksen hän oli ymmärtänyt vasta tänään. Hän hiipi Karenin vuoteen luokse ja ravisti varovaisesti tyttöä olkapäästä. Karen avaisi tokkuraisen näköisenä silmänsä ja yllättyi nähdessään Lenan.
”Lena! Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?”
”Voi Karen”, Lena kuiskasi, huomasi jostain käsittämästä syystä vapisevansa ja naurahti omalle typeryydelleen, ”minä olen ihastunut James Potteriin.”
Karen huokaisi, rojahti takaisin tyynylleen ja mutisi:
”Lena Brown, sinä olet läpinäkyvä kuin aaveen alusvaaatteet. Luuletko todella että minä en tiennyt?”
 

[Nyyhti]

Jeee uusi luku! En kyllä (taaskaan) huomannut mistään, että tätä olisi ollut vaikea kirjoittaa, koska päinvastoin tätä oli aivan älyttömän kiva lukea!

Luin luvun bussissa puhelimelta, ja toivoin välillä, että olisipa tämä kirjamuodossa, jotta kanssamatkustajat eivät ihmettelisi, miksi tuijotan pitkään puhelimen näyttöä ja virnuilen tyhmästi itsekseni Ai että pidän tässä niiin paljon siitä, että Lenan huispausura ei suju niin kuin hän oli odottanut! Lisäksi tämän luvun myötä ihastuin Jamesiin ihan kunnolla, kun hän on niin älyttömän viisas <3 Tajusin myös, että jos tai kun Lenasta ja Jamesista tulee pari, sehän on melkein kuin James ja Lily, koska Lenakin on nelikirjaiminen L:llä alkava sana :'D (Olennaiset mietinnän aiheet ja silleen!) Ja siitä tulikin mieleeni, että Lilyn lyhyt visiitti tässä luvussa oli erittäin mielenkiintoinen, ja odotan kovasti, että siitä kuullaan lisää.

Jotkut, kuten Era, olivat hyviä näyttämään veeloilta. Toiset, kuten Karen, olivat kunnianhimoisia, ihania ja erinomaisia ystäviä. Eräät, kuten James, omasivat ihailtavan keuhkokapasiteetin, joka mahdollisti ohjeiden mylvimisen kovassa myrskytuulessa.

Tämä oli ihana kohta! Tykkäsin kyllä koko kappaleesta, mutta lainasin vain tämän, koska tässä kerrottiin niin hienosti näistä Lenan kavereista ilman, että se olisi ollut liian osoittelevaa. Ja muutenkin tämä koko juttu oli tosi kivasti kirjoitettu!

Hän oli mennyt karsintojen jälkeisiin harjoituksiin itsevarmalla asenteella, haaveillut ehkä pääsevänsä sovittamaan joukkueen uuden huispaustähden viittaa hartioilleen varsin pian. Todellisuus löi vasten kasvoja kuin Tällipaju tietämättömiä ensiluokkalaisia.

Tämä oli myös aivan mahtava! Vaikka luulisi minun jo näin lukijana oppineen muuta noiden karsintojen jälkeen, odotin samaa kuin Lena Ja haha, tällipaju ja ensiluokkalaiset, huikea vertaus! Tässä koko luvussa (tai no, koko ficissä) on muutenkin ihan mahtavia vertauksia, hihittelen niille aina onnellisena.

[Gernumbli]

Moi taas! Sanoin tämän jo varmaan aiemmin, mutta Lena on niin upee hahmo! Aito, ajattelevainen ja vähän naiivi:

”Lena Brown, sinä olet läpinäkyvä kuin aaveen alusvaatteet. Luuletko todella että minä en tiennyt?”

Vaikka miten muka voi olla ihastumatta tuollaiseen Jamesiin...

Ja sitten nämä kaikki ääneen-hymyilyttävät, huvittuneen ärtyneet kohdat tekstin seassa:

jossain syvällä hänen mielessään pienen puhpalleron kokoinen ääni supisi

tytön lentävän kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena

”Yrittääkö pöllösi myrkyttää sinut? Paljastusloitsuja arkipäivän pulmiin”

Hyvänen aika, tällainen naurettavuus sai hänet jopa kaipaamaan Iloisen Härklöntin huispauskollektiivin lentoretkiä. Ja ne sentään koostuivat lähinnä yhteislauluista ja hippaleikeistä.

...ja kuitenkin tämmöstä voi-sentään-miten-herttasta:

Lena otti kylmän korun käteensä ja tunsi äkkiä omituista ujoa kaipausta kotiin.

Kiitos taaskin!

Terveisin Gernumbli

[Kaira]

nominal, iso kiitos jälleen kommentista!! Hauskaa, että tykkäsit ensiluokkalaiset ja Tällipaju -vertauksesta, pelkäsin nimittäin sen olevan hieman liian raju. Ja totta, en koskaan ollut tajunnut että Lily ja Lena on aika samanlaisia nimiä! Tosin, eihän tässä tiedä päätyvätkö James ja Lena yhteen vai ei Nautin muuten vertausten kirjoittamisesta niin paljon, että on tosi ilahduttavaa kuulla että ne huvittavat myös lukijoita.

Gernumbli, kiitos paljon kommentista!! Jeee, aina kiva kuulla että Lenasta tykätään vaikka se on niin naiivi ja muuta. Hauskaa myös, että olit poiminut tekstistä kaikki lempivertaukseni, joita kirjoittaessa hihittelin typerästi. Kiitos!

A/N: Voi kamala kun aika onkin vierähtänyt, viimeluvustahan on viikkoja! Anteeksi, anteeksi. Syytä yliopistoa ja syyskiireitä. Olen kyllä kirjoittanut kaikkea muuta kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena, mutta tuntuipa hyvältä palata Lenan kepeään maailmaan. On melkein terapeuttista saada kirjoittaa aina tällaista hyvänmielen-matskua kaiken draamafikkailun seassa. No mutta, toivottavasti pidätte uudesta luvusta





9. Rusetti ja seuraukset


Kun Lena tulevina aamuina heräsi, hän ajatteli James Potteria. Kun hän söi aamupalaa, hän ajatteli James Potteria. Hän ajatteli Jamesia Potteria loitsutunneilla ja etenkin taikuudenhistoriassa. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että pimeyden voimilta suojautumisessa hän ajatteli poikaa paljon vähemmän, mutta se johtui siitä, että James oli samassa luokassa, eikä tuijottamiseen tarvittu hirveästi aivotoimintaa. Kaiken kaikkiaan näytti siltä, että tummatukkainen, salaperäinen poika oli varastanut huispauksen paikan hänen ykköspakkomielteenään.

James. James. James.

Lena oivalsi, ettei ollut koskaan aikaisemmin ollut ihastunut, tai jos olikin, kyse oli aivan eri mittaluokan kihelmöinnistä. Tämä oli hulmahtelevaa, kokonaisvaltaista hullaantumista, sellaista, josta kirjoitettiin novelleja Noitain Niksiringin kuukausilehdessä. Novelleja, joita lukiessa rouva Brown poikkeuksetta itki.

Lena olisi saattanut nauttia uudesta tunteesta, ellei todellisuus olisi niin kaukana pilvilinnoista. James Potter ei ollut ihastunut häneen. James seurusteli Eran kanssa. Kauneinta, mitä Lena oli pojan suusta kuullut, oli ”en minä sinua vihaa”. Ei kehumista, siis. Mitä Lena oikeastaan Jamesilta halusi? Ainakin haistaa poikaa uudestaan, se oli selvää, mutta sitä ajatusta hän ei kehdannut sanoa edes Karenille, joka alkoi muutenkin osoittaa kyllästymisen merkkejä joka kerta kun Lena alkoi puhua Jamesista.

Muu koulu tuntui ajattelevan Rohkelikon huispauskapteenin sijaan tulevaa Tylyaho-viikonloppua. Lenan innostuksen puutteen syy oli helposti jäljitettävissä: kyseessähän oli jonkinlainen treffiviikonloppu, jonne James tulisi viemään Eran.

Kaikkien yllätykseksi Karen oli ryhdistäytynyt ja pyytänyt seurakseen erään kauniin korpinkynnen, Maisie Ainsworthin. Lena tunsi hieman huonoa omaatuntoa siitä, että Karen sai hoidettua sydämenasiansa niin vaivattomasti ja tyylikkäästi, ilman viikkokausia vellovaa ahdistusta ja jatkuvaa asian puimista. Toivottavasti Maisie osoittautuisi mukavaksi, sillä Karen jos kuka ansaitsi vain parasta.

Lena ihastusta seurasi yksi ikävä sivupakkomielle, joka nukkui joka yö samassa makuusalissa hänen kanssaan. Mitä James näki Erassa? Tai no, mitä James nyt ei näkisi Erassa, tyttöhän sai lemmenjuoman tuntumaan turhalta keksinnöltä. Olennainen kysymys oli, miten Lena voisi olla enemmän kuin Era, jos James kerran piti sellaisista tytöistä.

Jos Lena olisi syventynyt oppitunteihin puoliksikaan yhtä tehokkaasti kuin hän keskittyi Eran liikkeiden, ilmeiden ja olemuksen tarkkailuun, hän olisi ollut Tylypahkan paras oppilas kautta aikain. Keskiviikkona hän herätti yleistä hilpeyttä yrittäessään laittaa hiuksia samaan tyyliin kuin Era. Lena tietenkin ymmärsi näyttävänsä varsin naurettavalta, mutta koki silti sen, että Lihava Leidi ei päästänyt häntä Rohkelikkotorniin ennen kuin oli kutsunut kolme kaveria katsomaan hienoisena liioitteluna.

 Illalla oleskeluhuoneessa Lena tuijotti maanisesti vuorotellen Jamesia ja Eraa, joka vitsaili ystävilleen ja nauroi kepeästi kuplien, jokainen liike niin eleganttina, harkittuna ja viimeisteltynä.

Ehkä huolestuttavinta oli, että vaikka Lena ei tavallisesti murehtinut ulkonäköään tai vartaloaan, hän alkoi ensimmäistä kertaa pohtia, olisiko sittenkin parempi, jos hän kuuden leivän ja puuron sijaan söisi aamuisin pari hedelmää ja joisi kupin teetä? Era oli niin hoikka, ja niin siro. Täydellinen vastakohta hänen jäntevälle kömpelyydelleen.

Uuden ruokavalion noudattaminen ei osoittautunut helpoksi. Perjantaisella taikuudenhistorian tunnilla Lena oli vaipunut syvään horrokseen. Maha kurni uuden aamupalakontrollin vuoksi, ja koko päivä tuntui olevan erityisen harmaa ja mitäänsanomaton. Binnsin opetus oli vain taustahälinää, kuin ärsyttävän kärpäsen surina korvanjuuressa.  Lena leikitteli ajatuksella, että James jättäisi Eran mitä kylmimmin huomenna Tylyahossa, mielellään kaikkien edessä, julistaisi roihuavan tunteidenpalonsa Lenaa kohtaa ja sanoisi vielä, ettei koskaan ole nähnyt yhtä taitavaa lentääjää. Mehukas ajatusleikki tyssäsi professori Binnsin sahaavaan ääneen, joka kutsui häntä nimeltä.

”Neiti Brown? Neiti Brown? Saisimmeko jo kuulla valintasi?” Binns sanoi. Koko luokka (eli kaksi lievästi kiinnostunutta silmäparia) katsoivat Lenaa, jolla ei ollut aavistustakaan mitä häneltä juuri kysyttiin.
”Anteeksi?” Lena sanoi.
”Sanoin, että uutena oppilaana saat kunnian valita esitelmäsi aiheen ensimmäisenä. Minkä esitellyistä vaihtoehdoista valitset, ensimmäisen, toisen vai kolmannen?”
”Öhöm”, Lena sanoi älykkäästi, aivoihin koski, ”toisen, kiitos.”
”Selvä sitten, lähihistoriaa neiti Brownille: Tylypahkan taistelu vuodelta 1999!”
Professori Binns jakoi muut aiheet, jotka kuulostivat Lenan korviin paljon mielenkiintoisemmilta, sillä lähihistoria oli ollut aina hänen heikkoutensa. Lopputunnin Lena ponnisteli ymmärtääkseen tehtäväannon. Kellon soidessa hän luuli olevansa kartalla: professori Binns vaati seitsenluokkalaisilta laajaa itsenäistä tutkielmaa jostakin merkittävästä taikahistoriatapahtumasta. Palautus olisi joululomaan mennessä, ja tutkielman arvosanalla olisi suuri vaikutus S.U.P.E.R.-arvosanaan. Lena lupasi pyhästi itselleen, ettei tutkielma tällä kertaa jäisi viimetippaan, vaan hän aloittaisi sen jo ensimmäisen huispausottelun jälkeen.

Harjoitukset kulkivat samaan tuttuun tapaan Lenan istuessa tylsistyneenä luudalla ja muiden pelatessa. Jamesin valmennustyyli oli rauhoittunut huomattavasti nyt kun kentällä ei ollut enää ketään kelle huutaa. Huono puoli oli se, että Jamesin ja Lenan välinen kanssakäyminen oli rajoittunut satunnaisiin ”hyvää työtä” –kommentteihin ja olantaputuksiin.

Perjantai-iltana oleskeluhuoneessa oli varsin iloinen tunnelma. Lena oli lainannut kaksi Tylypahkan taistelua käsittelevää kirjaa kirjastosta – kyllä äiti olisi ylpeä - ja istui nyt takkatulen edessä lukemassa niistä ohuempaa ja luomassa pahantuulisia vilkaisuja Jamesiin ja Eraan. Kun Lena oli huokaissut kolmannentoista kerran hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan (oli vaikeaa olla hyväntuulinen kun oli niin kova nälkä koko ajan), Karen tarttui häntä käsivarresta ja veti sivummalle.

”Mitä sinä teet”, Karen sanoi ja tuijotti Lenaa syyttävästi silmiin.
”Miten niin”, Lena sanoi.
”Että mitä ihmeen peliä sinä oikein pelaat? Voisin vannoa, että yrität loitsia Eraa ja Jamesia pelkällä katseellasi. Et ole syönyt päiväkausiin. Yrität kihartaa itsellesi afroa. Naurat omituisen korkealla ja pingottuneella äänellä. Että annapa nyt kuulua, mikä on.”
”No”, Lena sanoi, näytti juuri niin syylliseltä kuin kiinnijääneen sopii olettaa, ”eikö se ole aika itsestään selvää. Eralla on, James. Minulla ei.”
Lenaa nolotti, mutta ennen kaikkea harmitti; hän kyllä kuuli itsekin sanojen säälittävyyden.
”Minä voin tältä seisomalta kertoa sinulle, ettei James tule ikinä kiinnostumaan sinusta, jos muutut halvaksi Era-kopioksi.”
”Luuletko, että James voisi muuten kiinnostua minusta?” Lena kysyi heti.
Karen huokaisi. ”En tiedä. Mutta huomattavasti todennäköisempää se on silloin kun olet oma itsesi. Enkä sitä paitsi tiedä mitään epäviehättävämpää kuin liika yrittäminen. Anna niiden tajuta, miten mahtava sinä olet.”

Lena tuijotti Karenia. Ei todellakaan ollut reilua, että eräille jaetaan niin huomattava annos hyvää maalaisjärkeä ja hän jäi kokonaan ilman. Oikeassahan Karen tietysti oli, oikeassa tietenkin, seisoi siinä hänen edessään nappisilmineen ja keijumaisine poskipäineen ja lateli auliisti suuria totuuksia.
”Ja herrantähden, Lena Brown, alkaisit nyt taas syödä. Kaikki rohkelikot ovat olleet viimepäivät aivan äimistyneitä, kun aamupalapaahtoleipiä onkin riittänyt kaikille.”
Lena tähtäsi Karenia tyynyllä, mutta tyttö oli liian ketterä ja nauroi helisten juostessaan karkuun.

Seuraavana aamuna, kun Suuren Salin katto oli kirkas ja tuulinen, Era sanoi, että taikaministeriön ulkomaapolitiikka on ollut etenkin Transylvanian osalta kovin epäonnistunutta. Karenin edellisiltaisen saarnan jälkeen Lenan oli helppo pyöräyttää silmiään ja vastata (suu täynnä rapeaa paahtoleipää), että siitä voi syyttää ainoastaan kansainvälistä taikalainsäädäntöä ja Transylvanian diplomaatin verenhimoa.

”Miten sinä tiedät tästä mitään? Oliko Huispaajat-lehdessä jokin poliittinen vertailu?” Era sanoi aika pisteliäästi.
”Ei, olen kuullut tästä isältä”, Lena sanoi ja virnisti hävyttömästi.
”Mitä sinun isäsi tekee?” James kiinnostui.
Lena selitti, ja James näytti oikein kiinnostuneelta.
”Rosen ja Hugon äiti on myös hyvin korkeassa virassa Ministeriössä. Hermione Granger, oletko kuullut hänestä isältäsi?”
”Olenpa hyvinkin!” Lena sanoi. ”Granger-Weasley töistä! Hetkinen – me olemme olleet heidän luonaan illallisella. Siitä on varmaan jo kymmenen vuotta. Muistan sen erinomaisen bouillabaissen.”
”Yllätys, että Lenalle jäävät juuri ruoka-asiat mieleen”, Karen huikkasi sivummalta ja vinkkasi hyväksyvästi silmää.
”Hetkinen – Weaslyen hääpäiväjuhlissa kymmenen vuotta sitten?” James sanoi ja näytti yllättyneeltä. ”Mekin olimme siellä, koko suku. Luulen… luulen että leikin siellä veljesi kanssa. George, eikö olekin?”
”Joo, George”, Lena sanoi. ”Minä – minäkin luulen muistavani. Joo! Sinulla oli upea lastenluuta, sellainen joka nousee vain parin jalan korkeuteen.”

Era näytti aika ärsyyntyneeltä, kun James välttämättä halusi, että Lena kävelisi heidän kanssaan Tylyahoon. Sää oli erinomainen, ja Lena yllättyi, miten helppoa Jamesin kanssa olikaan jutella. Poika tuntui unohtaneen kylmän kuorensa ja kapteenin arvonsa hetkeksi, ja vitsaili ja väitteli varsin eloisaan tahtiin. Kun he olivat saapuneet kylään, Era lopulta ilmoitti, että he menisivät nyt nauttimaan virkistävän kupposen teetä läheiseen kahvilaan.
”Tee kyllä maistuisi”, Lena sanoi.
”Siis me, Lena, minä ja James”, Era tarkensi, loi Lenaan merkitsevän katseen, tarttui poikaystäväänsä käsikynkästä ja marssitti heidät sisään hyvin romanttisennäköiseen teehuoneeseen.

Lena kävi tutkimassa Tylyahon huispausliikkeen, Weaslyn Welhowitsit ja Hunajaherttuan, ja kun paikat tuntuivat loppuvan kesken, kävi hän ihastelemassa postitoimistoakin. Tuijoteltuaan aikansa silmiin erityisen sympaattista hiiripöllöä Lena päätti, että päivän voisi käyttää paremminkin ja suuntasi takaisin linnaan.

*

”Hei Lena!”
Lena kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja näki Albuksen, joka oli kävellyt todellista mittaansa pidemmän matkan Luihuisten pöydästä aina Rohkelikon pöydille asti. Illallinen oli lopuillaan, ja ihmiset valuivat tyytyväisinä takaisin oleskeluhuoneisiinsa.
”Ai moi, Al!”
”Jännittääkö tuleva matsi?”
”Noh, onhan siihen vielä viikko”, Lena sanoi ja yritti olla huomioimatta muljahtelevaa vatsaansa.
”Korpinkynnen joukkue on kova tänä vuonna”, Albus sanoi, ja vaihtoi puheenaihetta. ”No, oliko kiva päivä Tylyahossa?”
”Oi, oli”, Lena hymähti. ”Minulla oli kuumat treffit postitoimiston pienimmän ja lurppasilmäisimmän pöllön kanssa.”
”Ällöttävää. Ja laitonta. Otanko yhteyden taikaeläintensuojeluun?”
”Heh heh. Oliko sinun päiväsi sitten parempi?”
”No joo, sen voit uskoa”, Albus virnisti, vilkaisi tupapöytäänsä päin, ”mutta puhutaan siitä toiste. Oletko nähnyt Lilyä tai Jamesia?”
”James on varmaan jossakin Eran kanssa.”
”Siinäpä vasta viehättävä neito”, Albus sanoi, ja Lena olisi voinut pussata poikaa poskelle äänestä erottuvan sarkasmin vuoksi. ”Äiti ja isä lähettelevät meille säännöllisesti kirjeitä, haluavat kuulla enemmän Jamesin mysteerityttöystävästä. James ei ilmeisesti ole kertonut heille kovin paljoa.”
”Era on ehkä tyttö, jossa on enemmän nähtävää kuin kerrottavaa”, Lena sanoi ennen kuin ehti hillitä itsensä. Albus näytti onneksi huvittuneelta.
”Miksi minulla on tunne, ettet sinä erityisemmin välitä hänestä?”
”Ei, Era on kyllä ihan… mukava”, Lena sanoi niin välttelevään sävyyn, että Albus taisi katsoa, että on parasta jättää asia sikseen. Hän istui Lenan viereen ja alkoi tentata tyttöä joukkueen vahvuuksista ja heikkouksista.
”Moi Lena”, Jo ilmestyi heidän viereensä. ”Moi, Potter. Todistin juuri veljesi ja hänen tyttöystävänsä välistä kiusallista riitaa.”
”Kappas vain”, Albus sanoi kuivasti. ”Tuota… minä taidan lähteä katsomaan löytäisinkö Lilyn jostakin. Nähdään taas, Lena.”
Jo kävi läpi riidan yksityiskohtia niin antaumuksella, että Lenan oli pakko hämmästellä. Eikö hänen pitänyt olla Eran paras kaveri? Vaikka Lenaa jossakin määrin ilahdutti kuulla, että unelmaparin suhde ei ole pelkkää onnea, hänen oli vaikeaa nauttia Jo’n mässäilevästä juoruilusta.
”…ja sitten Era taisi itkeä vähän ja paiskata kirjan Jamesia päin”, Jo lopetti ja hörppäsi kurpitsamehua. ”Tapaileeko Oliver ketään, satutko tietämään?”
”Täh?” Lena hätkähti. ”En, en todellakaan, mistä minä sen tietäisin?”
Jo kohotti olkapäitään. ”Joka tapauksessa, odotan innolla teidän ensimmäistä peliä. Korpinkynnen etsijä on todella söpö.”
Lena hillitsi silmienpyöräytyksen vain vaivoin.

Seuraavana aamuna tuttu sarvipöllö toi Lenalle kirjeen kotoa.

Rakas Lenani,

Kylläpä isäsi kanssa ilahduimme kirjeestäsi. Hienoa kuulla, että kaikki sujuu siellä mukavasti. Oletko käyttänyt lähettämääni rusettia? Voisin ommella sinulle toisen ensiviikon huispausottelua varten, punakultaisissa Rohkelikon väreissä tällä kertaa, mitä sanoisit, kultaseni?
Minulla onkin sinulle pieni yllätys: puhuin rehtori McGarmiwan kanssa, ja sain luvan tulla katsomaan teidän kauden ensimmäistä peliä! Eikö olekin ihanaa, kultaseni? Tunnistat minut sitten suurista ruusukkeista ja punaisesta kannatuskaavusta!
Willillä on tyttöystävä, voitko kuvitella! Pankkialalla, kivan oloinen tyttö, jolla on synnyttäjän lanteetkin. Pyydän heitä käymään joululomalla että voitte tutustua. Oletko sinä löytänyt ketään kiinnostavia poikia sieltä Tylypahkasta? Muistathan, että hyväkin maine voi olla mennyttä yhdessä illassa, ja hyvä maine on nuoren noidan arvokkain ominaisuus!
Ensiviikonloppuna näemme, kentaurinvasani!

äitisi,
 Lavender Brown


Lenan ei ollut tarkoitus kiroilla ääneen, mutta taisi kuitenkin kirota, sillä lähellä istuvat rohkelikot kääntyivät katsomaan häntä kysyvästi.
”Mikä on?” kysyi hämmentyneen näköinen Karen, heräsi hätkähtäen onnistuneita treffejä seuranneista vaaleanpunaisista ajatuksista.
”Ei mikään”, Lena sanoi ja nousi pöydästä. Nyt oli pakko tuulettaa ajatuksia. ”Käyn vähän lentämässä. Nähdään iltapäivällä.”

Hän kävi makuusalissa vaihtamassa päälleen vähiten haisevan ja ryppyisen huispauskaapunsa, kietaisi hiukset sotkuiselle sykerölle niskaan ja oli marssimassa läpi oleskeluhuoneen kohti muotokuva-aukkoa, kun kuuli tutun äänen kutsuvan häntä nimeltä.

”Lena?”
Lena kääntyi ja näki Jamesin.
”Moi”, sanoi James.
”Moi”, sanoi Lena.
He tuijottivat toisiaan hetken.
”Oletko – oletko sinä menossa lentämään”, James kysyi lopulta, silmät lukittuna Tulisalamaan Lenan kädessä.
”Joo”, Lena sanoi. Hänen teki kovasti mieli vitsailla pojan päättelykyvyistä, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan.
”Voisinko minä tulla mukaan? Pitäisi vähän hakea tuntumaa.”
Lena oli äimistynyt, mutta sanoi, että tietenkin poika voi tulla jos haluaa. James juoksi makuusaliinsa vaihtamaan vaatteet ja hakemaan luudanvartensa, ja sitten he suuntasivat yhtä matkaa kohti stadionia.

He eivät juurikaan puhuneet, mutta se ei tuntunut kiusalliselta. Kun he pääsivät luudilleen, he ottivat muutamat lentokisat, harjoittelivat tekniikkaa ja heittelivät kaatoa. Lena nauroi hillittömästi Jamesin tarinalle noidutusta ryhmystä, joka oli kerran jahdannut Rohkelikon etsijää koko pelin ajan. James näytteli hulvattomasti kertomuksensa mukana, elehti ja ilmehti niin vaivattomasti, että Lena ei voinut kuin ihmetellä, miten erilainen kuva hänelle oli pojasta ensin tullut.

Kun he olivat lentäneet sydämensä kyllyydestä, he menivät istumaan hengästyneinä katsomon alimmalle penkille.
”Lena”, James sanoi, ”olen pahoillani jos olen ollut… epäystävällinen sinulle.”
”No, pakko kyllä myöntää, ettei kukaan ole koskaan huutanut minulle samalla tavalla kuin sinä.”
”En puhu huispausharjoituksista”, James sanoi ja virnisti. ”Merlin soikoon, ne huudot sinä olet kyllä ansainnut. Tarkoitin… tarkoitin käytöstäni aikaisemmin.”
”Ai.”
”Tätä on aika vaikea selittää. Minun vanhempani ovat melko kuuluisia, kuten ehkä tiedät. Ei ole helppoa olla Harry Potterin esikoinen. Tiedän, tiedän, tämä kuulostaa todella itserakkaalta –”
”Ei, ei kuulosta”, Lena sanoi.
”Pienestä asti – syntymästäni asti – toimittajat ovat seuranneet perhettämme kaikkialle. Tylypahkaan on monta kertaa tullut ties minkä lehden edustajia pyytämään haastatteluja yksinoikeudella. Monet ihmiset haluavat tutustua meihin vain vanhempiemme takia. On ollut aika vaikeaa yrittää löytää ne oikeasti hyvät tyypit.”
Lenasta tuntui, että James oli äärimmäisen kiusaantunut, ja hänen teki mielensä laskea käsi pojan kädelle rauhoittaakseen tätä, mutta epäili, ettei se olisi ollut sopivaa.
”Kun Lily sairasteli”, James sanoi, piti pitkän tauon, nielaisi, ”toimittajat saivat siitä vihiä ja repivät lööppejä viikkokausiksi. Luulen että sen takia olen välillä niin varautunut. Ja sinä – sinä olet aika persoonallisuus, tiesitkö sitä?”

Lenasta tuntui, että hänen pitäisi loukkaantua, mutta hän oli liian kiinnostunut kuulemaan Jamesin ajatuksista, joten hän tyytyi nyökkäämään.

”Sinä ilmestyit kuin sattumalta keskelle meidän huispauspelejä ja ylpeilit taidoillasi ja vaikutit niin ylimieliseltä ja… lahjakkaalta, että olin varma, että kyseessä oli taas vain yksi pyrkyri, joka halusi päästä hyötymään perhetaustastamme.”

James näki Lenan ilmeen ja kiirehti sanomaan: ”Tietenkin sain huomata olleeni aivan väärässä! Albus pitää sinusta valtavasti – tosin hän nyt pitää kaikista– ja Lilykin näytti tykästyvän sinuun. Lisäksi minusta tuntuu, että en ole koskaan tavannut ketään, jota kiinnostaisi vähemmän niin sanotusti, öh, päästä piireihin.”

He olivat hetken hiljaa. Lena yritti kokoilla ajatuksen palasiaan yhteen. James ei todella inhonnut häntä. Se oli helpotus, totta kai. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa on kuulua Britannian kuuluisimpaan velhoperheeseen. Eikä hän suoraan sanottuna ollut ollenkaan niin kiinnostunut Harry Potterista kuin Ginevra Potterista.

Ja James näytti niin suloiselta istuessaan siinä hiukset tuulentuivertamina, poskissa syksynpurema puna.

Ensimmäistä kertaa Lena ajatteli, että vaikka James Potter ei ikinä kiinnostuisi hänestä, voisi olla aika mukavaa olla pojan ystävä. Sitten James kääntyi katsomaan häntä niin ilkikurinen ilme tummissa silmissään, että Lenan sydän hypähti hurjaan itsemurhasyöksyyn kohti mahaa ja aivot humisivat.

”No, oletko valmiina antamaan Korpinkynnelle kovaa turpaan viikon päästä?” James kysyi ja kokeili leikkisästi Lenan hauista (iho sormien alla kihelmöi). Lenan ilme synkkeni.
”Pakko olla. Äiti on tulossa katsomaan.”
”Sinun äitisi? No mutta sehän on kivaa, eikö olekin?”
”Hän pakottaa minut pitämään eräänlaista, öhöm, rusettia pelatessa.”
”Sen minä kyllä haluan nähdä.”
”Ei naurata.”
”Ehkä minä voin tehdä asialle jotakin näin kapteenina? Osaan olla aika suostutteleva”, James sanoi, katsoi Lenaa alta kulmain ja Lena tiesi, että suostuisi sillä hetkellä kaikkeen mitä poika vain keksisi pyytää.
”Herra kapteeni ei olekaan tavannut äitiäni.”

[Nyyhti]

Äääää nyt ei irtoa mitään järkevää kommenttia, kun naputtelen kiireessä puhelimella, mutta olipa ihana luku! Tapahtui niiiin paljon kaikkea jännää! Paahtoleivät, tylypahkan taistelu, lavender tulossa tylypahkaan, isän työt ja treffit pöllön kanssa täytyy nyt ainakin tässä minikommentissa mainita   Hihittelin tätä lukiessa ihan innoissani! Toivottavasti jatkoa tulee pian, mutta no, vaikkei tulisikaan, niin kyllä tätä kannattaa aina odottaa

[Aewyn]

Jes, jatkoa! Minäpä olen monesti meinannut kommentoida tätä ja nyt aika tuntuu kypsältä siihen.

Ensinnäkin haluan tuoda julki, että olen lukenut ne draamallisemmatkin tekstisi ja täytyy kyllä sanoa, että ihalen todella paljon muuntautumiskykyäsi. Kirjoitat tällaista kepeämpää juttua ihan yhtä uskottavasti, kuin sellaista pakahduttavaa draamaa, mikä on ihan todella upeaa ja vähän kadehdittavaa!

Ja siis Lenan maailmaan oli kyllä lukijanakin taas tosi kiva uppoutua pitkästä aikaa. Käytät rikasta kieltä (asia, josta olen ennenkin varmasti jossain kommentissa maininnut) ja teksti on höystetty älykkäällä huumorilla, ihan niin pitkälti, että välillä hörähdin ääneenkin tätä lukiessani. Tämä luku oli sellaista humoristisuudella ja kielikuvilla ilottelua ja voi juku, kuinka sitä on mukava lukea Ihan lempparijuttujani oli ainakin päällimmäiseksi mieleen jäänyt vastauskirje rouva Brownilta. Kentaurinvasani ja synnyttäjän lanteet naurattavat vieläkin

Tapahtumat itsessään ovat menossa toivomaani suuntaan, mikä on ihanaa ja näin ollen olin aika onnellnen siitä, että James ja Era riitelivät. Era on muuten tosi taitavasti rakennettu hahmo, en vain kykene olemaan vihaamatta sitä! Tässä on nyt ilmeisesti tulossa mielenkiintoisia aikoja myös sen suhteen, että Lena alkaa nyt oppia Tylypahkan taistelusta - en malta odottaa mitä se tuo mukanaan. Muuttuuko Lenan suhtautuminen esimerkiksi äitiinsä jne. Muutenkin nämä fikkisi tapahtumat ja juonenkäänteet ovat tosi kutkuttavia, esimerkiksi kuka on tämä Lentäjän tytär, mikä Lilyllä on, kun se on sairastellut, kuka on Lenan isä ja tietysti tärkein, milloin James jättää Eran

Joo. Tykkään aivan hulluna sun draamajutuista, mutta tuot kyllä tällaisen "teinihömpänkin" ihan uudelle tasolle - ei voi kuin ihastella. Ja nauttia lukuhetkistä tietenkin. Kiitos tästä luvusta, viihdyin sen äärellä erittäin, erittäin hyvin!

[Isfet]

Oivoi, siitähän on pieni ikuisuus kun tätä viimeksi kommentoin. Nyt täytyy ottaa itseään niskasta kiinni!

Muutkin luvut toki ansaitsisivat huomiota, mutta keskityn nyt tähän viimeisinpään. Lena on ihanan kepeä hahmo, sellainen vähän höslö jonka kanssa voi viettää aikaa enemmänkin, ainakin lukijana (kirjoittajasta ei nyt tiedä...) ja teksti pysyy kiinnostavana. Muutkin hahmot ovat ihania, Jameskin alkaa avautua Lenalle enemmän.

Hän ajatteli Jamesia Potteria loitsutunneilla ja etenkin taikuudenhistoriassa.

^ Miksiköhän... Hienoa että Lena sai aiheekseen Tylypahkan taistelun (eikös se muuten ollut 1998?) niin oppiipahan jotain olennaista... Ehkä hän rohkaistuu kysymään äidiltäänkin, mistäs sitä tietää. Onneksi Lenalla on Karen, joka antaa fiksuja elämänohjeita. Maailma ei kaipaa Era-kopiota, eikä Jameskaan.

Tyylillisesti kielesi on edelleen ihastuttavan monipuolista, kuten olen sanonutkin. Albus -kohtaus oli aika dialogipainotteinen, mutta ei se ole paha asia. Sitä paitsi se tulee melkein itsestään...

[Kaira]

nominal, kiitos jälleen tosi paljon kommentista, on niin ilahduttavaa että olet jaksanut kommentoida niin aktiivisesti! ♥ Joo, edellisessä luvussa taisi tosiaan tapahtua yllättävän paljon tässä luvussa ehkä vähän vähemmän.
Aewyn, kiitos hirveästi ihanasta kommentista jota en usko lainkaan ansainneeni kivaa, että huumori uppoaa ja juonenkäänteet tuntuvat kutkuttavilta. Ja musta elämään tarvitsee sellaista tasapainoa, että välillä kirjoittelee draamaa ja välillä tällaista hyväntuulisempaaa kamaa. Ihanaa, että olet tykännyt molemmista, olen kovin kovin otettu!
Isfet, oi, kiitos ihanasta kommentista, kiva että jaksoit taas kommata! Ja voi ei, olet ihan oikeassa, Tylypahkan taistelu oli tietysti 1998, olipa nolo typo... pitää mennä korjaamaan!
Rae, jee ihanaa, uusi lukija, kiitos paljon kommentista, ne ilahduttavat aina!! Hauskaa kuulla, että tää on sellaista helppolukuista ja kevyt tunnelmaista, siihen juuri on pyritty. Toivottavasti viihdyt jatkossakin tämän parissa!



10. Valmiina – luudillenne - pelatkaa



Stadion tuntui muuttuneen isoksi, eläväksi olennoksi, joka hengitteli raskaasti ja intoutui välillä karjumaan kohti harmaata syystaivasta. Lena seisoi keskellä kenttää puolikaaressa muun joukkueen kanssa, tuijotti epäuskoisena ääriään myöten täysiä katsomoita ja tupaväreissä aaltoilevaa oppismerta. Stadionin nurkissa kaikui rupattelu ja nauru, ja Lena tunsi epämääräistä närkästystä siitä, että joidenkin mielestä tässä tilanteessa oli jotenkin sopivaa nauraa. Huispausottelu oli juuri alkamassa, Merlin sentään. Tämä saattoi hyvinkin olla hänen elämänsä vakavin hetki, ellei sitten otettu huomioon eräitä kesähäitä viisi vuotta sitten (hän oli tullut suoraan huispausharjoituksista aivan hikisenä ja mutaisena, minkä seurauksena rouva Brown oli uhannut polttaa hänen luudanvartensa takassa ja, no, kyyneleet olivat virranneet puolin ja toisin).

Pieni ja kurttuinen matami Huiski käveli ripein askelin joukkueiden väliin, viittasi kädellään kapteeneita lähemmäksi. Tuuli vei mukanaan sanat, mutta Huiski näytti puhuttelevan ensiksi Korpinkynnen kapteenia, erittäin atleettisen näköistä ja pitkää tyttöä ja sitten Jamesia, ja lopuksi kapteenit kättelivät. Lena tiesi, että jahtaajana pelaava Korpinkynnen kapteeni oli yksi koulun parhaista pelaajista, ja oli helpottunut, ettei tyttö pelannut etsijän paikkaa. Korpinkynnen etsijä, Hooks, oli viidennellä luokalla, hoikka ja pienirakenteinen, Jamesin sanojen mukaan vanhankoulukunnan etsijä. Lena mittaili poikaa katseellaan ja huomasi, että Hooks teki samoin hänelle. Vaikka poika oli häntä hieman pidempi, Lena arveli painavansa enemmän. Siitä saattoi olla apua.

Tuuli läpsäytti jotakin Lenan silmille, ja tyttö pyyhkäisi ison, kirjavan punaisen rusetin kärsimättömästi takaisin hiustensa sekaan. Rouva Brown oli tullut aamulla Tylypahkaan omana rönsyilevänä itsenään, kätellyt rehtorin ja professori Longbottomin, syleillyt Lenaa hysteerisesti nyyhkyttäen ja solminut rusetin omin käsin tyttärensä palmikkoon. Vaikka Lenasta olikin ollut mukavaa nähdä hieman kiusaantuneesti hymyilevää Georgea, oli perheen tupsahtaminen tiluksille pääasiassa vain nolostuttavaa. Hän oli saanut vakuutella aamupalalla yhdelle jos toisellekin epäilevälle tupakaverilleen, että rehtorin vieressä istuva vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut noita todella oli hänen äitinsä. Lenan mieltä ei ollut parantanut myöskään se, että toivottaessaan onnea peliin Era oli tuijottanut yksinomaan jättimäistä rusettia hänen päälaellaan, ja jopa Karenin suupielet olivat nykineet kurittomasti.

Lena tiesi tarkalleen missä kohtaa stadionia hänen äitinsä ja veljensä istuivat, varoi visusti katsomasta sinnepäinkään ja piti katseen tiukasti kiinni kapteeneissa ja Huiskissa. Nyt ei ollut oikea aika murehtia hänen kummajaisperheensä edesottamuksia. Nyt oli aika pelata huispausta. Lena veti syvään henkeä. Tätä hän oli odottanut.

”No niin, arvon pelaajat”, Matami Huiski huusi tuuleen, kulmakarvat niin tuimassa rypyssä, että ne näyttivät yhdeltä yhtenäiseltä viivalta, ”odotan kaikilta rehtiä peliä ja hyvää urheiluhenkeä.”

Lena vilkaisi Jamesin ilmettä, joka oli vakava mutta yllättävän tyyni. Lena ei tuntenut oloaan yhtä rauhalliseksi: rinnassa sydän pumppasi verta raajoihin valmistaen lihaksia tulevaan koitokseen, hengitys kävi kiihkeämmäksi. Hän odotti malttamattomana kun Matami Huiski vapautti siepin pienestä nahkaisesta rasiasta. Kultainen pallo siritti hetken naisen korvanjuuressa ennen kuin ponkaisi kohta harmaita pilviä ja katosi näkyvistä.

”Valmiina –” Matami Huiski sanoi, ja pelaajat terästäytyivät.
” – luudillenne –”, Lena istui luudanvarrelleen, pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja veti keuhkot täyteen happea.
” - LENTÄKÄÄ!”

Kimeä pillinvihellys toimi lähtölaukaisuna: neljätoista jalkaa polkaisi maata lähes yhtä aikaa, neljätoista luutaa nousi ilmaan. Lena otti reippaasti korkeutta. Hän halusi saada selkeämmän kuvan pelistä ennen kuin päättäisi mitä tehdä.

Stadionin yläpuolella oli kummallisen hiljaista. Lena erotti hänelle tuntemattoman selostajan tervetuliaissanat ja julistuksen pelin alkamisesta, mutta yleisöstä ei kuulunut juuri mitään. Oli omituista, että kauan odotettu kauden avajaisottelu oli viimein koittanut ja hän, Lena Brown, todella istui luudanvarrellaan Rohkelikon kaapu päällään satojen ja taas satojen silmäparien edessä. Kuten tavallista, kihelmöinti ja vellonta mahassa oli loppunut heti kun hän oli päässyt ilmaan: lentäminen ja pelaaminen tuntuivat rauhoittavan mieltä paremmin kuin mikään rentoutusloitsu. Silloin kun oli kyse huispauksesta, huoli siitä näyttääkö jättimäinen rusetti typerälle päässä vai ei tuntui mitättömältä ja turhanpäiväiseltä.

”Ja peli alkaa Rohkelikon hyökkäyksellä, kaato liikkuu näppärästi jahtaajalta jahtaajalle – Potter – Finnigan – Potter – upea harhautus Jenkinsiltä, kaato taas Finniganilla. Potter on onnistunut kokoamaan varsin potentiaalisen joukkueen täksi kaudeksi. Monia Rohkelikon faneja on hätkähdyttänyt luottoetsijä Eltonin tippuminen joukkueesta. Eltonin paikalle nostettiin Lena Brown, uusi tuttavuus meille tylypahkalaisille. Lenan huomattavasta ansioluettelosta voisi nostaa esille esimerkiksi Iloisen Härklöntin lentokollektiivin.”

Selostaja pidätti vain vaivoin pärkähdyksensä. Lena kuvitteli yleisön naurun päässään ja punastui.

”Hei Lena, jätä se omaan arvoonsa”, Oliver huikkasi kiitäessään ohi maila ojossa. Lena hymyili kiitollisena pojalle. Nyt ei pidä antaa minkään päästä ihon alle, ei, nyt pelataan. Sitä paitsi, Lena ajatteli kapinallisesti, tuntien äkkinäistä lojaaliutta entistä kouluaan kohtaan, hän ei ollut koskaan maistanut yhtä herkullisia tuulihattuja kuin lentokollektiivin kesäretkillä.

”JA ROHKELLIKKO TEKEE ENSIMMÄISEN MAALIN, syöttäjänä Jenkins, maalintekijänä Potter! Korpinkynsi lähtee vastahyökkäykseen, mutta – auts, tuo sattui – erinomaista ryhmynkäsittelyä Rohkelikon lyöjältä, kaato siirtyy jälleen punakultaiseen syliin.”

Lena tunsi riemua. Hyökkäys näyttää sujuvan, hyvä. Kyllähän se oli arvattavissakin, olihan hän seurannut muiden yhteen hitsautunutta lentämistä jo monta viikkoa putkeen. James oli näyttänyt melko tyytyväiseltä viimeisten harjoitusten jälkeen, sanonut että hyvä tästä vielä tulee, paukapäät, ja jokin oli kehrännyt Lenan sisällä tyytyväisesti, aivan kuin tulla kutsutuksi paukapääksi olisi kaikki, mitä hän oli ikinä elämältään halunnut.

Jahtaajat pelasivat virheetöntä peliä, ja Lena hymyillen seurasi sivusta, kuinka Jenkins tuuletti villisti tehtyään ottelun toisen maalin. Lena vilkaisi Rohkelikon maalisalkoja ja näki Ted Jonesin nyppivän melkein kyllästyneen näköisenä nukkaa kaapunsa hihasta. Peli oli käynyt Rohkelikon kenttäpuoliskon ilmatilassa vain muutaman kerran, eikä Jonesilla totisesti ollut paljon tekemistä. Muutama kuvio lisää, ja Rohkelikon katsomo huusi ihastuneena. Lena vilkaisi pistetaulua, joka näytti jo 40-0 Rohkelikolle.

”Brown näyttää kokeilevan aivan uudenlaista taktiikkaa, jossa etsijä istuskelee luudanvarrellaan kaivelemassa nenää muun joukkueen tehdessä kaiken työn.”

Tällä kertaa Lena saattoi erottaa katsomosta kantautuvan naurun.

”Onneksi Brown edes pukeutunut näyttävästi. Ehkäpä persoonallisen rusetin koko kompensoi lentotaitojen puutetta.”

Lena käänsi luutansa ympäri ja yritti nähdä, kuka älykääpiö selostajankoppiin oikein oli päästetty, mutta selostuskopin lasi heijasti takaisin, eikä hän erottanut mitään. Miksi selostaja nälvi yksinomaan häntä? Hän oli yrittänyt pitää mielessään Jamesin ohjeet liittyen rauhalliseen ja hallittuun lentämiseen, mutta ei mahtanut itselleen mitään; sisällä kupliva ärsytys sai hänet kääntämään luudan ensiksi hurjaan nousuun ja sitten äkkijyrkkään tiputukseen. Hän kuuli yleisön hengähtävän kuin yhdestä suusta kun hän kävi lähellä maanpinta, ja tunsi tyytyväisyyttä. Siitäpä sai arvon herra selostaja vähän esimakua lentotaitojen puutteesta.

”Näyttää siltä, että neiti Härklöntti on saanut jonkinlaisen kohtauksen”, taioin vahvistettu laiska ääni kaikui ympäri stadionia. ”Toivottavasti hän pysyy luudallaan tuosta päämäärättömästä venkomisesta huolimatta. Ja kaato jälleen Rohkelikolla, jahtaajien nopea syöttely pitää Korpinkynnen puolustusta pilkkanaan –”

Rohkelikko teki jälleen maalin. Tilanne oli 70-0, todellinen murska-aloitus Lenan joukkueelle, mutta hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin selostajan sanoja ja sitä kamalaa kalvavaa ääntä takaraivossa, joka kuiski selostajan olevan tavallaan oikeassa: eihän Lena ole saanut juuri mitään aikaan. Kun oli istunut harjoituksissa sivussa tarkkailemassa, peliin osallistuminen olikin yhtäkkiä aika vaikeaa. Korpinkynnen etsijä Hooks oli käyttänyt ottelun alun kiertelemällä tunnollisesti ympäri stadionia sieppiä etsien.

Tuntui kuin Lena olisi kadottanut kyvyn pelata. Lenan teki mieli syyttää Jamesin valmennustaktiikkaa, joka oli pakottanut hänet pelkäksi koristeeksi harjoituksissa. Lenan teki mieli syyttää rouva Brownia, jonka oli ollut pakko tunkea katsomaan hänen aivan ensimmäistä huispausotteluaan ja vielä koristella hänet kuin lemmikkipuhpalluran. Lenan teki mieli syyttää typerää selostajaa, vaikeaa säätä ja sitä, että alushousut olivat varsin epämukavasti. Mutta pelissä ei auttanut syytellä, kyllä hän sen tiesi. Pelaa nyt, paukapää, Lena komensi itseään.

Hän päätti kokeilla vanhaa kunnon peesaustaktiikkaa ja kiisi lähelle Hooksia, joka lensi parhaillaan Puuskupuhin katsomon yllä. Heikommalle lentäjälle peesaustaktiikassa oli riskinsä, mutta Lena luotti kykyihinsä sen verran, että uskoi pysyvänsä Hooksin perässä tiukoissakin harhautuksissa. Hooks näytti ärsyyntyvän melko nopeasti perässä lentävästä vastustajasta ja yritti karistaa Lenan muutamilla terävillä silmukoilla, mikä oli Lenasta lähinnä huvittavaa.

”Ja viimeinkin Korpinkynsi kaventaa pelin 80-10-tilanteeseen!” Lena vilkaisi nopeasti maalisalkoihin päin ja näki, että Jones näytti erityisen ärsyyntyneeltä pitäjänkypäränsä alla. Onneksi vielä ei ollut mitään hätää, he johtivat yli seitsemällä maalilla.

Sitten yhtäkkiä, Lenan yhä katsoessa maalisalkoihin päin, Hooks painautui vasten luudanvarttaan, ohjasi sen vasemmalle alaviistoon.

”Hyvät katsojat, Hooks on havainnut siepin!” selostaja kiljui, ja Lenan vatsanpohjassa muljahti. Heidän johtonsa ei riittäisi voittoon jos Hooks todella saisi siepin kiinni. He häviäisivät pelin. Hän käänsi luutansa samaan suuntaan, mutta oli auttamattomasti jäljessä. Miten hän oli saattanut antaa huomionsa herpaantua sillä tavalla? Hän saavutti Hooksia, mutta hän ei ehtisi – ei ehtisi – ei millään –

Kuului viuh, ja jokin harmaa lensi suurella voimalla kohti Hooksia, joka joutui väistämään ja ajautui pois lentoradalta. Ryhmy kiisi heidän ohitseen, Hooks sai tasapainonsa takaisin ja kirosi. Lena tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut nauraa ääneen.

”Ja Rohkelikon päivän pelasti lyöjä Oliver Pearson, joka sai taitavasti tähdätyllä ryhmyllään pakotettua Korpinkynnen etsijän pois lentoradaltaan. Brown oli todella myöhässä tilanteessa, ja ilman Pearsonin apua peli olisi ollut sillä selvä.”

Lena mulkaisi taas selostajakoppia kohden, sai sitten katsekontaktin Oliveriin, joka nosti kannustavasti peukun pystyyn. Lena nyökkäsi kiitokseksi. Oliverin kaltaisten pelaajien hyvä puoli oli se, että tapahtuipa huispauksen ulkopuolisessa elämässä mitä vain, he todella elivät joukkueelleen ja huispaukselle, eivätkä antaneet ihmissuhteiden vaikuttaa peliin. Kiitollisena Lena etsi katseellaan jälleen Hooksin, joka oli palannut jatkamaan säntillistä etsimistään. Lena päätti lähteä etsimään sieppiä toiselle puolelle stadionia, mutta piti Hooksia jatkuvasti silmällä siltä varalta, että poika jälleen paikantaisi kultaisen pallon.

Rohkellikon jahtaajat tuntuivat olevan pysäyttämättömiä. Peli ratkesi ensin yhdeksäänkymmeneen, sitten sataan, sitten sataankymmeneen pisteeseen Korpinkynnen kymmentä pistettä vastaan. Lena kuunteli rohkelikkojan lauluja ja huutoja ja mietti, ettei hän voinut olla joukkueen ainoa epäonnistuja. Tämä on se ainoa asia, missä minä olen hyvä, Lena muistutti itselleen, se ainoa asia. Minun täytyy onnistua tässä. Korpinkynnen pääty sai aihetta juhlaan, kun sinikaapuiset kavensivat pistetaulun lukuihin 20-110, mutta näytti varsin epätodennäköiseltä, että Korpinkynsi mahtaisi enää mitään Rohkelikon ylivoimaista hyökkäystä vastaan. Lena tiesi aivan hyvin mitä se tarkoitti: pelistä tulisi etsijöiden peli. Mikäli Hooks ehtisi napata siepin ennen kuin Rohkelikko pääsee yli sadan viidenkymmenen pisteen johtoon, Korpinkynnellä olisi vielä mahdollisuudet voittaa.

Lenan oli pakko napata sieppi ennen Hooksia. Se oli elinehto.

Tilanne oli 140-20, ja rohkelikkojen mylvintä oli yltynyt korviahuumaavaksi. Lenan lentovauhti oli kiihtynyt, hän pyöri ja sahasi stadionia edestakaisin, etsi epätoivoisesti.

150-20.

Jokainen aisti tuntui terästyneen; kovasta vauhdista huolimatta Lenan aivot surisivat ylikierroksilla, tekivät jatkuvia havaintoja ympäristöstä. Meidän pelaaja, niiden pelaaja, ryhmy, Oliver, James, kaato, selostajaääni, Hooks, katsomo, luihuiset, meidän pelaaja, niiden pelaaja.

160-20.

Lena puristi luudanvarttaan niin kovaa, että sormia alkoi kivistää, hän kiristi hampaitaan yhteen, yritti pakottaa silmien lihakset toimimaan tarkemmin, näkemään kaiken. He eivät häviäisi peliä hänen takiaan, hemmetti soikoon, se jos jokin oli varmaa.

170-20.

Lena näki silmäkulmastaan, että Hooks näytti erityisen hermostuneelta, eikä ihme. Nyt oli Korpinkynnen viimeinen tilaisuus voittaa peli nappaamalla sieppi, sillä tämän jälkeen sataviisikymmentä lisäpistettä ei enää riittäisi voittoon. Tasatilanteessa siepin kiinni saanut joukkue voittaisi pelin, ja se oli nyt Korpinkynnen ainoa toivo. Lena ei antaisi sieppiä Hooksille, hän heittäytyisi vaikka pojan niskaan jos ei muuta, mutta sieppiä hän ei antaisi.

Sitten Lena näki sen itse; sieppi lepatteli lähellä Rohkelikon maalisalkoja, vain muutaman metrin Jonesin vasemman jalan alapuolella.

Sydän jätti lyömättä muutaman iskun, Lena tunsi puristavan tunteen rinnassaan, kuristuksen kaulassaan. Kaikkein vaikein hetki etsijän pelissä on se, kun sieppi on havaittu ja on tehtävä päätös siitä, kannattaako pallon perään lähteä ja paljastaa aikeet toiselle etsijälle vai kenties odottaa parempaa tilannetta. Maailman pisimmän sekunnin aikana Lena katsoi Hooksia, joka oli aavistuksen verran lähempänä heidän maalisalkojaan, mutta jonka luuta oli hitaampi ja lentotaidot heikommat. Jos Hooks huomaisikin siepin itse ja saisi sen kiinni, he häviäisivät pelin. Päätös oli tehtävä nyt.

Lena kumartui luutansa ylle, sulautui yhdeksi sen puisen, kylmän varren kanssa ja kannusti sen hurjempaan vauhtiin kuin koskaan.  Tuuli vinkui korvissa, Lena erotti juuri ja juuri selostajan sanat: ”Brown on havainnut siepin, kyllä vain, Brown ottaa riskin ja lähtee tavoittelemaan sieppiä huomattavasti huonommasta asemasta ja kauempaa kuin Hooks, noh, kai se on helppoa silloin kun lentää Tulisalama Kympillä – Hooks seuraa esimerkkiä, he lentävät rintarinnan, kysymys on vain kuka eht – oho –”

Lena kuuli yleisön kiljuvan yhtäkkiä kovempaa, tulkitsi sen kannustukseksi, lähestyi sieppiä, ojensi kätensä, hän oli niin lähellä, Hooks ojensi kätensä myös. Sitten iso kangaspala lävähti hänen kasvoilleen peittäen näkökentän kokonaan, hän kiljaisi ja haparoi kädellä ilmaa, joutui laskemaan käden takaisin luudanvarrelleen ettei tippuisi, pyyhkäisi typerän rusetin pois kasvoilta ja näki, miten Hooksin sormet kiertyivät siepin ympärille.

Aika pysähtyi. Lena tuijotti eteensä lamaantuneena, kuuli katsomon huudon, näki Hooksin tuulettavan sieppi kädessään, mutta jähmettyvän sitten epäuskoinen ilme kasvoillaan. Lena yritti ymmärtää mitä oli tapahtunut. Oliko Rohkelikko todella hävinnyt hänen vuokseen kauden ensimmäisen pelin?

”USKOMATONTA! USKOMATONTA”, mylvi selostajaääni stadionin hälyn yli, ”James Potter tekee Rohkelikon ratkaisevan maalin viimesekunnilla ennen kuin Korpinkynnen Hooks saa siepin kiinni! Rohkelikko voittaa pelin pistein 180-170! Potterin maali on ehdottomasti Tylypahkan huispaushistorian hienoimpien suoristusten joukossa. Eihän tällaista tapahdu ikinä! Hyvät katsojat, ottelun todellinen sankari, James Potter! Minulla on aavistus, että tänään juhlitaan Rohkelikkotornissa!”

Lena käänsi luutansa kohti Korpinkynnen maalisalkoja ja näki, kuinka muu joukkue lensi holtittomasti halaamaan Jamesia, joka tuuletti käsi ilmassa luudanvarrellaan. Lenakin lensi joukkuetta kohti huomattavasti hitaammin, tärisi hieman, pidätteli kyyneleitä. Onneksi, voi onneksi he olivat voittaneet. Mutta miten huonosti hän olikaan pelannut. Finnigan näki Lenan ja halasi lujasti, ja he laskeutuivat yhtenä ryppäänä maahan. Joukkue oli hurmiosta sekaisin, kaikki halasivat ja taputtivat Jamesia, joka nauroi helpotuksesta. Rohkelikot tulivat katsomosta kentälle onnittelemaan heitä.

Lena ei pystynyt katsomaan ketään silmiin.

Sen sijaan hän näki, kuinka Era purjehti katsomosta kentälle yhtenä ruusuisena hymynä, juoksi suoraa päätä Jamesin käsivarsille ja suuteli poikaa pitkään muiden vislatessa ja naureskella ympärillä. Lenan mahaa kuristi. Hän yritti urheasti hymyillä Oliverille, joka katsoi häntä kysyvästi, ja lähti mahdollisimman huomaamattomasti vetäytymään kauemmaksi väkijoukosta. Kun hän pääsi pukuhuoneeseen, hän itki lohduttomia ja itsekkäitä kyyneliä. Miten hän oli saattanut pelata niin huonosti? Pettää joukkueen sillä tavalla? Tarvittiin vuosisadan huispausihme pelastamaan hänen mokansa. Entä jos hänet nyt potkittaisiin pois joukkueesta, entä jos James vaihtaisi hänet Eltoniin? Lena pyyhki kyyneleet ja rään pois kasvoiltaan ja ryhtyi kiireesti vaihtamaan vaatteita. Hän halusi ulos pukuhuoneesta ennen kuin muu joukkue ehtisi paikalle.

”Hei Brown.”
Lena kääntyi hätkähtäen katsomaan ovelle päin, jossa seisoi tuntematon, komea poika, jolla oli Luihuisen kaapu päällä. ”Aika paska peli sinulta.”
”Kuka sinä olet?” Lena niiskautti nenäänsä eikä jaksanut edes puolustaa itseään.
”Scorpius Malfoy. Piditkö selostuksestani?”
Lena katsoi poikaa, inho taisi näkyä hänen kasvoiltaa, sillä poika virnisti ja kohautti olkapäitään.
”Enpä olisi uskonut, että sinun huispausmaineellasi voi tyriä kiinnioton noin pahasti”, Scorpius jatkoi venyttelevään sävyyn, sipaisi vaalean hiussuortuvan korvan taakse. ”Aika noloa. Onneksi oli sentään tukka hyvin sen rusetin ansioista.”

Lenan teki mieli heittää poikaa kengällä, mutta onnistui hillitsemään itsensä. Poika kohotti toista kulmakarvaansa, naurahti vähän ja sanoi: ”No, minun pitää mennä. Nähdään taas, Brown. Toivottavasti olet vähän treenannut sitten kun me pelaamme vastakkain.”

Scorpius poistui pukuhuoneen ovelta, Lena lysähti penkille ja hautasi kasvot käsiinsä. Hänen sormensa osuivat pahanonnen rusettiin, ja hän kiskaisi sen pois tukastaan sellaisella voimalla, että tukko vaaleita hiuksia lähti mukana. Lena kirosi, keräsi kaapunsa ja tavaransa mytyksi syliinsä ja poistui pukuhuoneesta. Hän oli ehtinyt hyvän matkan päähän stadionilta kuullessaan Jamesin äänen.

”Lena! Lena hei, odota!”

Lena arveli olevansa tarpeeksi kaukana, että saattoi esittää, ettei kuule huutoja ja jatkoi ripeästi kävelyään. Silti hän huomasi toivovansa, että James juoksisi hänen peräänsä, ottaisi hänet kiinni. James ei juossut.

Eteisaulassa häntä odottivat rouva Brown, George ja rehtori McGarmiwa. Lena taisi näyttää aika surkealta, sillä rehtorin tuima perusilme suli hieman.

”Parempi onni ensikerralla, Brown”, McGarmiwa sanoi, ”Ei ole mitään syytä näyttää noin masentuneelta, Rohkelikkohan voitti.”
”Eihän se kyllä ihan putkeen mennyt”, George virnisti ja näytti vähän vaivaantuneelta, ”mutta me kaikki tiedetään, että pystyt kyllä paljon parempaankin.”

Lena käänsi katseensa äitiinsä. Nyt jos joskus hän voisi kaivata äidillistä huolenpitoa, lämmintä syliä johon painautua ja lohduttavia sanoja. Rouva Brown katsoikin tytärtään selvästi liikuttuneena, avasi käsivartensa kutsuvasti ja sulki Lenan halaukseen.

”Voi Lena”, rouva Brown nyyhkäisi, ”kuulitko mitä se hurmaava selostaja sanoi rusetistasi? Persoonallinen, niin hän sanoi, voi että minä olin ylpeä! Näytit kerrassaan tyrmäävältä, kultaseni.”

Lena irrottautui äidistään niin epäuskoisen järkyttynyt ilme kasvoillaan, että rehtori katsoi parhaaksi rykäistä ja ehdottaa, että josko he kaikki siirtyisivät teelle hänen huoneeseensa.

”Minun pitää mennä suihkuun”, Lena sanoi happamasti.

Illalla muiden rohkelikkojen juhliessa Lena pysyi tiukasti makuusalissa, verhot vedettyinä sängyn ympärille.

[Chuva]

Voi tyttöparkaa!

En nyt oikein osaa muuta sanoa

Säälin Lenaa kovasti näiden viimeisimpien lukujen aikana. Epäonnistunut Eran matkiminen, koko koulun edessä kekkaloiminen isossa rusetissa hyysäävän äidin kanssa ja sitten pelissä totaalinen jäätyminen. Säälin Lenaa ja koin vahvaa myötähäpeääkin, mutta oikeastaan silti tykkäsin tästäkin luvusta tosi paljon. Toki ois ollu kivaa, jos Lena ois ollu täydellinen ja päässyt heti huispaussankariksi ekan matsin jälkeen, mutta jotenkin tää luku teki kaikesta - ja erityisesti Lenasta hahmona - aidompaa, ja omaks yllätyksekseni mä tykkäsin siitä . Tarkemmin ajatellen alkuperäisessä kirjasarjassa kaikki Rohkelikon huispaushäviöt tais olla aina (korjatkaa toki jos oon väärässä, kirjojen lukemisesta kun on aikaa) Harrysta riippumattomia. Ankeuttajat tai ryhmy hyökkäs, joku kiros salaa jne... Ikinä se häviö ei johtunu siitä, että Harry ois jäätyny tai että sillä ois ollu huono päivä tai että vastapuolen pelaaja ois vaan ollu sillä kertaa parempi.
Mut Lena jääty mahtavista taidoistaan (tai niiden luomista paineista?) huolimatta. Kiinnostava käänne.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että Oliver otti vähän kontaktia Lenaan. Toivottavasti ne rupeais kavereiks (ja sit jossain sopivassa hetkessä aiheuttaa mustasukkaisuutta Jamesissa), sillä Oliver vaikutti pussausyrityksestään huolimatta kivalta tyypiltä, joka vois olla hyvää friendzonattua kaverimateriaalia.

Nyt vaan toivon kovasti, ettei tästä seuraa hirveästi harmia Lenalle. Pahimmillaanhan se voi joutua herkästi tuomitsevaisen tupansa silmätikuksi tai jopa lentää joukkueesta, tosin epäilen (=toivon pliis pliis, pliiiis) Jamesin antavan sille ainakin vielä yhden jos toisenkin mahdollisuuden. Toivottavasti tästä ei myöskään kehity Lenalle mitään aiempaa suurempaa kammoa yleisön edessä huispaamiseen tai koko lajiin ylipäätään, vaan se saa jostain (tai joltain krhm James krhm) tarpeeks positiivista vahvistusta selviytyäkseen seuraavasta erästä tätä paremmin.
Erän jälkeen estradille saapui myös tuorein Malfoy. En oikein vielä saanut selvää otetta siitä, että onko se oikeasti kusipäinen koulukiusaaja vai kovaa esittävä hyvä tyyppi, joka pitää kovaa meteliä itsestään epävarmuutensa vuoksi. Toivon salaa toista vaihtoehtoa, sillä pinnan alla ystävällisiksi kirjoitetut Malfoyt on meikäläisen guilty pleasure. Mutta kävi miten kävi, niin hauskaa saada Scorpius mukaan, oli se sitten millainen hyvänsä.

Muistanko muuten väärin, vai oliko Lavenderilla itsellään joku iso rusettihökötys Puoliverisen prinssin elokuvaversiossa? Vai muistanko senkin väärin? No mutta, mielikuva Lenan rusetista oli kuitenkin vahva ja lisää myötähäpeää aiheuttava . Onnittelut siitä!

Lenan ja Jamesin välien kehittyminen on ollut kivan luonnollista ja hiljaista. Erityiskiitosta saat siitä, että kaksikosta tuntuu ainakin jossain määrin tulleen ystäviä. Usein kirjoissa/fikeissä painostetaan niin paljon enemmän siihen fyysiseen vetovoimaan ja "kipinään", ettei hahmoilla tarkemmin ajateltuna ole sellaista oikeaa yhtetyttä muuten kuin fyysisesti ja riitelyn tai vitsailun tms muodossa. Tässä kuitenkin mun mielestä sitä aitoa yhteyttä on ainakin jo vähän avattu sillä, että Lena ja James oikeasti tuntuvat viihtyvän yhdessä ihan vaan hyvän keskustelun ja vitsailunkin tähden.

Jään taas odottamaan jatkoa mitä suurimmalla mielenkiinnolla, en tiedä yhtään mitä odottaa!

[roserock]

En ole hyvä kirjottamaan kommentteja ja muutenkin täällä uusi, mutta kerran sanotaan että ne tuo motivaatiota jatkamaan ja todellaki haluan että jatkat, tykkään sun tyylistä kirjottaa, ja tykkään muutenkin tästä ficistä, tempas mut heti mukaan ei mulla varmaa risuja ees ollukkaa, jos on virhe jossai ollu nii seon kyllä unohtunu lukiessa (anteeks kirjotusvirheet, kirjotan puhelimella nii niitä voi vähän tulla)

[Kaira]

Chuva, ää sun pohdintaa on niin kamalan mielenkiintoista lukea! Voi kun voisin vastata siihen, mutta en tietenkään voi, mutta kiitos paljon ihanan pitkästä ja pohdiskelevasta kommentista! Kivaa että luet ja tykkäät. Ja tiedätkö, minustakin Lavenderilla oli sellainen rusettihökötys, siitä alunperin sainkin idean aikuisikään asti jatkuneeseen rusettivillitykseen Poimit kommentissasi esille monia asioita, joista olen niiiiiin iloinen että joku on huomannut ne, jee. Kiitos vielä!

roserock, kiitos paljon kommentistasi, ne todellakin tuo aina motivaatiota jatkaa! Tervetuloa foorumille, toivottavasti viihdyt täällä ja Lentäjän tyttären parissa!

11. Ei sellainen noita


”Lena, sinä olet dramaattinen.”
”Enkä ole. Minä olen realisti.”
”Ihan totta, Lena, kaikki on hyvin. Kaikki puhuvat vain Jamesin upeasta maalista. Kukaan ei sanonut sinusta mitään pahaa illalla.”
”Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Kaikille on kyllä selvää, että Rohkelikon etsijä ei saa sieppiä kiinni.”
”Tule syömään, jooko?.”
”Karen”, Lena katsoi ystäväänsä tuimasti. ”Sinä et ymmärrä huispauksesta mitään. Sinä et ymmärrä tästä tilanteesta mitään! Anna olla!”

Karen puristi huulet yhteen. Lena veti verhot sängyn ympärillä kiinni ja kuunteli, miten tytöt lähtivät päivälliselle. Hän ei ollut poistunut makuusalista koko päivänä. Hän oli herännyt aikaisin omituiseen ahdistukseen muistamatta ensin syytä, ja sen jälkeen uni ei ollut enää palannut. Hän oli katsellut vaitonaisena kun lievästi krapulaiset kaverit heräilivät, alkoivat käydä juhlien yksityiskohtia läpi ja yrittivät piristää onnetonta Lenaa. Era tarjoutui ”korjaamaan Lenan hiukset” (olivatko ne rikki?), Jo vitsaili tavallista riehakkaammin, Karen yritti puhua järkeä. Lopulta tytöt olivat huomanneet, ettei Lena ollut lohdutettavissa.

Lena viihtyi hyvin omassa sängyssään, jota hän alkoi pian ajatella pesämäisenä luolana. Auringonvalo ei päässyt sinne, se oli hyvä. Hänen pääasiallisena ravintonaan toimivat suklaasammakot ja jokamaunrakeet. Hiuksissa oli aikamoinen takku, niitä kai tulee kun makaa sängynpohjalla vuorokauden ympäri. Niin kauan kuin hajutilanne pysyi siedettävänä, Lenalla ei ollut aikomustakaan poistua ulkomaailmaan. Täällä hänelle pitivät seuraa itsesääli ja polvet, joita hän aika ajoin halaili. Niin kauan kuin James ei häntä löytäisi, häntä ei voitaisi potkaista pois joukkueesta.

Illalla Karen osoitti ihailtavaa rohkeutta ja työnsi päänsä verhojen välistä sisään. Tyttö nyrpisti nenäänsä (sänky oli täynnä suklaasammakkokääreitä, sukkia ja Lenan myrtynyttä naamaa) ja sanoi:
”Kuulepas nyt, Lena Brown. Lopeta tämä marttyyrileikki ja liity meidän tavallisten kuolevaisten seuraan.”
”Mene pois”, Lena sanoi, ymmärtäen kyllä kuulostavansa suunnilleen kolmetoistavuotiaalta.
”Lena, se on vain peli, ei mikään maailmanloppu”, Karen taisi heti tajuta, että näillä sanoilla oli turha lohduttaa niin tärähtänyttä huispaajaa kuin Lena.
”Karen, huispaus ei ole vain peliä. Se on kaikki”, Lena tiuskaisi ja näytti aika hurjalta hiukset sekaisin, silmät kiiluen. ”Jätä minut rauhaan.”
”Sinä olet kyllä tosi rasittava ja itsekäs välillä, tiesitkö sitä”, Karen sanoi. ”Kävikö mielessäsi edes onnitella Jamesia? Ei, kaikki pyörii vain sinun ja sinun henkilökohtaisen onnistumisesi ympärillä. En ehkä ymmärrä mitään huispauksesta, mutta tiedän sen sentään olevan joukkuelaji.”

Karenin pää hävisi verhojen raosta, mutta tyttö tähtäsi vielä toiselta puolelta viimeisen kirouksen: ”Sitä paitsi, Lena, siellä alkaa haista jo aika pahalta.”

Lena käänsi kylkeään ja risti kädet rinnalle. Itsekäs? Hyvän pelaajan täytyi olla itsekäs. Tosin hän oli tainnut menettää oikeuden kutsua itseään hyväksi pelaajaksi. Lena tunsi jotakin kovaa selkänsä alla ja ilahtui löytäessään sieltä vähän liiskaantuneen suklaasammakon. Hän voisi aivan hyvin jäädä loppuelämäksi sänkyynsä. Ehkä hänet löydettäisiin sieltä vuosikymmenten jälkeen lihavana ja suklaamurujen peitossa. Saihan sitä toivoa.
 
”Lena”, Eran seesteinen ääni kutsui, ”James haluaisi puhua sinun kanssasi.”
”Sano sille, että minä olen kipeä”, Lena sanoi ja haukkasi sammakolta pään pois. Kyllä pakoilu oli paras puolustus.

Yö tuli aika ahdistavana. Ei ollut helppoa nukkua kun oli oikeastaan maannut sängyssä koko päivän. Kun muista vuoteista kuului tasainen tuhina, Lena avasi verhot ja katsoi kuunvalossa kylpevää makuusalia. Oli pakko saada jaloitella vähän. Hän laittoi jalkoihin sukat – eriparia, tietenkin, hän oli onnistunut kadottamaan toisen parin kaikista sukistaan jo ensimmäisten viikkojen aikana – ja hipsutti alas oleskeluhuoneeseen. Tulisijassa oli hiillos, ja oleskeluhuone oli tyhjä. Lena istahti muhkeaan nojatuoliin takan eteen ja työnsi varpaat niin lähellä kyteviä hiiliä kuin mahdollista. Linnan kivilattiat olivat hyvin kylmät. Tuoli oli upottava ja jotenkin lohdullinen. Lena sulki silmänsä, hetkeksi vain, ja venytteli nautinnollisesti.

Hän hätkähti hereille kuullessaan muotokuva-aukon avautuvan. Kello oli melkein neljä aamuyöllä, kuka saattoi liikkua linnassa tähän aikaan? Lena tähyili vähän varuillaan sisäänkäynnin suuntaan, muttei nähnyt ketään. Oliko hän kuvitellut koko jutun? Ehkä kotitontut olivat jo tulleet aamupuuhiinsa. Lena rentoutui ja painoi päänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten.

”Lena hei, mitä sinä täällä teet?”
Sydän hypähti kurkkuun ja Lenakin hypähti hieman, kääntyi kohti ääntä vauhko ilme kasvoillaan.
”Ai, Lily”, Lena sanoi helpottuneena. Tyttö seisoi aika tyynen mutta vakavan näköisenä hänen edessään. ”Tulitko sinä juuri sisään? Aivan kuin olisin kuullut muotokuva-aukon äänen.”
”Joo”, Lily sanoi, ”tykkään käydä silloin tällöin iltakävelyllä kun – kun on – kun on vaikea nukkua.”
”Ahaa”, Lena sanoi, ja hänen katseensa osui kaapumyttyyn tytön sylissä. ”Hei onko tuo Welhowitsejen näkymättömyysviitta?”
”Tämä?”, Liy katsoi viittaa sylissään, puri huultaan. ”Tuota – juu, on.”
”Toimiiko se?” Lena kysyi kiinnostuneena.
”Toimii”, Lily sanoi. ”Sinä et vastannut, mitä sinä teet täällä tähän aikaan?”
”Minäkään en saanut unta”, Lena sanoi.
”Ahaa. Ymmärrän. Painaako peli vielä mieltä?”
”Joo.”
Lily ei yrittänyt lohduttaa ja sanoa, että ihan hyvinhän se meni, eikä taputtaa Lenaa olkapäälle, ja Lena oli siitä onnellinen. Sen sijaan tyttö istahti viereiseen nojatuoliin ja huokaisi syvään.

”Ainakin sait olla kentällä”, Lily sanoi ja tuijotti mustaa takkaa. Koska tyttö oli säästänyt Lenan latteuksilta, Lena arveli tytön arvostavan suoruutta.
”Sinä lensit hyvin karsinnoissa”, Lena sanoi. ”Pääset varmasti joukkueeseen ensi vuonna. Nyt on kuitenkin turhaa murehtia asiaa, jolle et voi mitään.”
”Ai vähän niin kuin huonosti pelattua peliä?” Lily sanoi, ei vihaisesti, mutta ei järin ystävällisestikään.
”Ah, mutta minulla ei olekaan tulevia vuosia aikaa näyttää 'todellisia kykyjäni' ja pelata paremmin”, Lena sanoi ja huokaisi. ”Kuulin, että ammattijoukkueiden kykyjenetsijät käyvät silloin tällöin katsomassa Tylypahkan pelejä. Jos joku tärkeä huispausvaikuttaja näki eilisen pelin, voin saman tien heittää hyvästit uralla lajin parissa.”
”Sinäkö todella haluat huispaajaksi?” Lily sanoi. ”Äiti sanoi, että se ammattihuispaajan elämä on rankkaa ja epävarmaa.”
”Minä en vain halua huispaajaksi, Lily, se on ainoa vaihtoehto”, Lena sanoi väsyneesti. ”Mitä sinä haluat tehdä koulun jälkeen?”
”En tiedä. Nyt haluan selvitä V.I.P.:sta.”
”Hyvä tavoite.”

Tytöt olivat hetken aikaa hiljaa. Lena mietti, pitäisikö hänen palata takaisin makuusaliin tai ehkä ylittää itsensä ja käydä suihkussakin.
”Olet varmaan aika vihainen Albukselle”, Lily sanoi katsomatta Lenaan.
”Albukselle?” Lena hämmästyi.
”James ainakin on.”
”Miksi ihmeessä?”
”Uskoakseni saat kiittää rakasta veljeäni saamastasi erityishuomiosta matsissa. Scorpius on Albuksen hyvä kaveri.”
Lena tuijotti tyttöä järkyttyneenä. Oliko Abus käskenyt Scorpiuksen provosoida ja kiusata häntä? Ei voi olla, Albus oli ehdottomasti mukavin ihminen, jonka hän oli Tylypahkassa tavannut. Miksi Albus haluaisi hänen epäonnistuvan? Siinä ei ollut mitään järkeä. Lilyä ei erityisesti näyttänyt kiinnostavan hänen paljastuksensa aiheuttama reaktio, sillä tyttö tutki kynsiään eikä kiinnittänyt Lenan epätoivoon mitään huomiota. Oli kummallista, miten paljon Lily oli muuttunut siitä räiskyvästä ja reippaasta tytöstä, johon Lena oli kesällä tutustunut.

”Minun – minun täytyy kysyä tästä Albukselta itseltään”, Lena sanoi päättäväisesti.
”Ihan miten haluat”, Lily sanoi, yritti nousta nojatuolista ylös. Lena ei voinut olla näkemättä, miten vaivalloista tytön liikkuminen oli; nivelet näyttivät jäykiltä ja lihakset tottelivat hitaasti. Lena hypähti ylös ja tarjosi apua, mutta Lily työnsi hänen kätensä pois.

”Lily –”, Lena nielaisi, hänen oli pakko kysyä, ”oletko sinä terve?”
Silloin Lily katsoi häntä, katse leiskahti kuin liekki, poskilihakset kiristyivät.
”Kuka kertoi sinulle?” Lily sanoi.
”Ei kun – minä vain – kun sinä näytät…”
”Miltä?” Lily naurahti kolkosti. ”Sairaalta? Väsyneeltä? Hauraalta? Jos olet oikein huolestunut, laitapa vaikka pöllö äidilleni ja kysy. Minä voin aivan hyvin.”

Lena jäi hetkeksi katsomaan tytön perään, mutta päätti sitten, että hänen oli aika palata makuuhuoneeseen. Hän ei voinut ottaa riskiä, että kotitontut löytäisivät hänet nukkumasta nojatuolista, sillä ne luultavasti yrittäisivät pestä hänet.

*

Seuraavana aamuna tytöt eivät käyttäneet yhtä paljon energiaan Lenan liikkeelle saamiseen. Jo sanoi viisaasti – ja totuudenmukaisesti – että Lena kyllä ilmestyisi suureen saliin jahka suklaasammakkovarastot ehtyisivät. Lena näytti Jo’lle rumaa käsimerkkiä verhon takaa.

Onneksi hänellä ei ollut koulua maanantaisin! Lena oli luvannut itselleen, että hän aloittaisi taikuudenhistorian tutkielmansa heti ensimmäisen ottelun jälkeen, suorastaan muuttaisi kirjastoon ja kahlaisi läpi jokaisen Tylypahkan taistelua käsittelevän kirjan, mutta koska uusi murjotussuunnitelma oli syrjäyttänyt kaikki vanhat, hän päätti viettää tämänkin päivän makuusalissa.

Kesken kolmannen suklaasammakon Lena kuuli napakan koputuksen makuusalin ovelta. Hän nousi vastentahtoisesti ylös ja lampsi ovelle, jolla ei kuitenkaan ollut ketään. Lena katseli ympärilleen, tunsi itsensä typeräksi, kysyi kerran kokeilevasti ”kuka siellä”, mutta palasi sitten sängylle ilman vastausta. Sitten koputus toistui. Lena alkoi epäillä omaa järkeään - olihan hän viettänyt jo kaksikymmentäneljä tuntia yöpuvussaan, ja se jos jokin oli vaaraksi ihmisen järjenjuoksulle – mutta katsahti sitten ikkunaan.

James Potter luudanvarsineen leijui paksun lasin takana. Poika viittilöi aika kiihkeästi Lenaa avaamaan ikkunan. Lena epäröi. Hän ei halunnut puhua Jamesin kanssa epäonnistuneesta pelistä, mutta toisaalta, pojan hiukset olivat niin suloisesti sekaisin ja ilme niin kamalan vaativa… Lena huitoi käsillään, yritti viittoa poikaa väistämään, sillä ikkunaa ei ollut hänen kokemuksensa mukaan helppo avata. Hän hyppäsi ikkunalaudalle (jotenkin se, että hänellä oli päällään vaaleanpunainen kauhtunut pyjama, jonka lahkeet olivat liian lyhyet ja jonka rinnassa luki ”She’s a keeper”, pääsi lipsahtamaan hänen mielestään) väänsi kaikella voimallaan säpistä ja sai kuin saikin lukon auki. Hän työnsi ikkunan selälleen ja kohtasi Jamesin huvittuneen ilmeen.

”Lena… kello on yli puolen päivän, ajattelin, että olisit jo pukeissa”, poika sanoi ja katsahti varovasti Lenan paljaita nilkkoja ja takkuista hiuskuontaloa.
”Ai, minä olen, tuota, meditoinut täällä ja sen sellaista”, Lena sanoi.
”Hmm, Eran tulkinta tilanteesta oli vähän toinen”, James hymähti. Lena oli loukkaantunut siitä, että Era oli näin röyhkeästi rikkonut makuusali nelosen salassapitosopimuksen ja mennyt lavertelemaan hänen tilastaan poikaystävälleen.
”Lähtisitkö pienelle lennolle kanssani”, James sanoi.

Voi miten Lena olikaan haaveillut kuulevansa nuo sanat Jamesin huulilta, mutta kuvitteellisissa tilanteissa hetkeen ei koskaan liittynyt pelkoa siitä, saako hän jatkaa etsijänä joukkueessa. Lena mietti nopeasti, pystyisikö kieltäytymään minkään tekosyyn varjolla. James odotti kiltisti.

”Hyvä on”, Lena sanoi, ”mutta minun pitää vaihtaa vähän vaatteita.”
”Totta kai”, James virnisti, lensi lähemmäksi ikkunalautaa ja laskeutui sille varovaisesti, otti tukea verhoista, ettei kaatuisi taaksepäin ja hyppäsi sitten ketterästi sisälle makuusaliin.
”Voi veljet, jos olisimme poikien kanssa tajunneet vitosluokalla, että tyttöjen makuusaliin voi päästä tätäkin kautta”, James pyöritti päätään ja vilkuili ympärilleen. ”Anna kun arvaan: tuo, joka on täynnä vaatteita on Jo'n sänky – tuo Karenin – Eran tämä järjettömän siisti ja”, James käänsi katseensa Lenan pesäluolaan, ”voi puhpalluran persaus sentään, Lena, edes meidän makuusalissa kenenkään sänky ei näytä tältä.”
”Miten sinä ajattelit minun vaihtavan vaatteita, jos sinä seisot siinä vieressä”, Lena sanoi sivuuttaen Jamesin sanat. Poika virnisti taas.
”No, en minä voi tuolla ulkonakaan odottaa, sillä kuten muistat, tiluksilla lentäminen on ankarasti kielletty. Kuvittele rakkaan rehtorimme ilme jos hän kesken iltapäiväteensä näkisi minut nenä kiinni tyttöjen makuusalin ikkunassa. En voi myöskään mennä ovesta ulos, sillä se vasta epäilyksiä herättäisikin.”
”Et sinä silti voi vain siinä seisoa toljottamassa”, Lena puuskahti. ”Sinun pitää mennä kylpyhuoneeseen odottamaan.”
”En todellakaan mene, neiti Brown”, James sanoi. ”Voin kääntää selkäni.”
”Enpä tiedä”, Lena sanoi.
”Luuletko tosiaan, että haluaisin nähdä etsijäni alasti”, James sanoi, ja yhtäkkiä Lena tunsi itsensä aivan erityisen onnettomaksi. Sitten hän otti poikaa reippaasti hartioista kiinni ja alkoi työntää kylpyhuonetta kohti. James alistui kohtaloonsa ja sulki oven perässään.

Lena etsi nopeasti siistin paidan ja housut (kaikki lentokaavut olivat yllättäen likaisia), riisuutui, vilkaisi kylpyhuoneenovea päin, pettyi vähän kun se pysyi tiiviisti kiinni, pukeutui, yritti kammata hiukset mutta ei saanut takkuja auki, joten sipaisi ne sotkuiselle nutturalle niskaan.
”James”, Lena huikkasi, mutta ei saanut vastausta. ”James? Minä olen valmis. James?”
Lena koputti kevyesti kylpyhuoneen oveen, mutta James ei vastannut. Hän raotti varovasti ovea ja näki pojan istumassa pöntöllä (housut jalassa, onneksi) ja selailemassa Eran Noitain Niksiringin kuukausijulkaisua.
”James, meidän piti mennä lentämään”, Lena sanoi.
”Ihan kohta”, James mutisi, ”minun on saatava tietää, miten Ricuardon ja Annabellan rakkaustarina päättyy. Kuuntelepa tätä: ’Annabellan povi kohoili kiihkeästi Ricuardon varman kosketuksen alla. Oli kuin nainen olisi ollut nauttinut kattilallisen lemmenjuomaa – tällaisesta rakastajasta hän oli voinut vain haaveilla. Välittämättä siitä, mitä kreivi sanoisi Annabella alkoi ujuttautua ulos korsetistaan –’”
”Kiitos riittää!” Lena sanoi nopeasti.
”Ah niin, sinä varmaan tiedätkin miten tämä päättyy”, James sanoi.
”Se on Eran. Minä en koske tuohon roskaan pitkällä tikullakaan. Ei millään pahalla”, Lena lisäsi kiireesti.
”En ottanut sitä pahalla, minä ja Era emme ole sama ihminen. Sinä siis olet valmis”, James sanoi ja nousi seisomaan. ”Eiköhän mennä.” Poika käveli ikkunan luokse ja taputti leikkisästi luudanvartensa takaosaa. ”Raahaa takapuolesi tänne, Brown.”
”Luuletko ihan tosissasi, että minä lennän sinun kyydissäsi?” Lena kysyi aidosti huvittuneena. Hän ei ollut sellainen noita.
”Eihän sinulla ole omaakaan luutaa täällä.”
”Totta kai on. Säilyttäisin enemmin vaikka äitiäni yleisessä luutakomerossa kuin Tulisalama Kymppiä”, Lena sanoi ja pyöräytti silmiään. ”Tiedän kyllä mitä siellä tapahtuu.”
”Tiedätkö”, James sanoi toinen kulmakarva koholla. Lena punastui yhtäkkiä niin perinpohjaisesti, että hänen oli pakko kääntyä toiseen suuntaan. Miten poika saattoikaan olla niin – niin –

”Nappaa nyt se armas luudanvartesi niin mennään”, James sanoi.
Lena otti Tulisalaman sängyn alta ja suuntasi Jamesin perässä ikkunalaudalle. Poika hyppäsi ensin ja Lena perässä.
Ilma oli kylmä ja kirpeä, tuoksui jo vähän talvelta. Olisi kannattanut laittaa enemmän päälle, Lena tajusi, mutta se oli nyt myöhäistä.
”Kaikki hyvin?” James lensi hänen viereensä.
”Joo”, Lena huijasi, odotti, että James kääntyy ympäri ja puhalsi sitten lisää lämpöä sormiinsa.
”Seuraa minua”, James sanoi ja lähti Lenan yllätykseksi lentämään linnan seinän viertä eteenpäin.

He väistelivät taitavasti ikkunoita ja torneja, ettei kukaan vain näkisi heitä. Lena ei irrottanut katsettaan Jamesin selästä. Häntä pelotti, mitä sanottavaa pojalla olisi. James kyllä vaikutti hyväntuuliselta, mutta ehkä se oli hänen tapansa pehmentää huonojen uutisten tuomaa järkytystä. Kylmä kutitteli Lenan paljasta kaulaa, mutta hän ei aikonut valittaa. Hän kestäisi kaiken mitä eteen tuli, kylmän ja Jamesin sanottavan. Sellainen noita hän oli.

Lena ei ollut koskaan tajunnut miten järjettömän iso Tylypahka oikeastaan oli. Kun he olivat hänen arvionsa mukaan kiertäneet puolet linnasta, James viittasi kädellään vasemmalle. He lensivät ylöspäin ja päätyivät pienelle tasanteelle. James hyppäsi pois luudaltaan ja auttoi Lenan viereensä. He istuutuivat sammaloituneelle katolle, ja Lena henkäisi ihastuksesta pystyessään näkemään koko maiseman. Vuori kohosi jylhänä ja synkkänä, tumma metsä ja järvi loivat kauniin kontrastin harmaalle taivaalle. He olivat todella korkealla. Oli omituista, miten luudanvarrella korkeanpaikankammo tuntui lähinnä vitsiltä, mutta siinä katolla Lena ei uskaltanut edes vilkaista alas.

Jameskin katsoi maisemaa hiljaa. Koska tasanne ja alusta eivät olleet kovin isoja, he joutuivat istumaan lähekkäin. Lena tunsi, miten hänen ulkoreitensä kosketti kevyesti Jamesin ulkoreittä, ja värähti.

”Löysin tämän paikan Oliverin kanssa kolmosluokalla”, James sanoi. ”Aika upea, eikö vain. Katoissa on sitä jotakin. Pääsee niin lähelle taivasta kuin vain voi, mutta on silti yhteydessä maahan.”
”Aika runollista.”
”Minä olen aika runollinen”, James sanoi.
”Mitä asiaa sinulla oli?” Lena lopulta kysyi. Hän ei pystynyt enää odottamaan.
”Ajattelin, että sinä ehkä haluat puhua”, James sanoi. ”Näytit aika murheelliselta pelin jälkeen. Et tullut juhliin. Era sanoi, ettet poistunut makuusalista lainkaan eilen. Et tullut tänään aamupalalle. Mikä on?”
Lena tuijotti Jamesia. ”Minä en saanut sieppiä kiinni”, hän selitti hyvin hitaalla ja selkeällä äänellä. ”Me melkein hävittiin sen takia.”
”Mutta ei hävitty.”
”Minä… epäonnistuin etsijän ainoassa tehtävässä”, Lena nieleskeli kovasti.
”Etsijällä on useampi kuin vain yksi tehtävä pelissä”, James sanoi.
”Joka tapauksessa, liian hilkulla se oli. Häviö siis. Oli suoranainen ihme, että sait sen maalin tehtyä aivan viime hetkellä.”
”Voi Lena”, James huokaisi. ”Tietenkin viimesekunnin maalit ovat harvinaisia koulutasolla, mutta niitä tapahtuu verrattain usein maailmanluokan peleissä. On taktisesti typerää lopettaa hyökkääminen silloin kun etsijä havaitsee siepin. Sitä paitsi, kuten varmasti huomasit, Korpinkynnen puolustus oli ihan kuraa. Se viimeinen maali ei ollut edes koko pelin hienoin – Jenkinsin neljäs maali sen sijaan, huh huh – se vain sattui harvinaisen näyttävään paikkaan.”
”Se ei poista sitä faktaa, että minä en saanut sieppiä kiinni”, Lena sanoi.
”Niin, et saanutkaan. Voinko ehdottaa, että ensi pelissä et laita päähäsi rusettia, sanoipa äitisi mitä tahansa?”
Lena räpytteli. ”Ensi pelissä? Sinäkö et potki minua pois joukkueesta.”
”Mitä? No en!” James näytti hämmästyneeltä. ”En tiedä on kukaan ikinä kertonut sinulle, että tämä on joukkuelaji. Me hävitään tai voitetaan joukkueena. Jos sinulla ei ole hyvä olla kentällä, se on koko joukkueen ja ennen kaikkea myös minun ongelmani. Meidän on tehtävä muutamia muutoksia valmennukseen… ehkä kokeilla uusia harjoitteita… voisin kysäistä äidiltä neuvoa, hän – Lena, ovatko nuo kyyneliä?”
”Hemmetti”, Lena nauroi, ”lupasin itselleni, että en itke vaikka erottaisit minut joukkueesta. En ajatellutkaan, että tässä voisi käydä näin. Olen vain niin helpottunut.”
”En voi uskoa, että todella pelkäsit minun erottavan sinut joukkueesta yhden heikon pelin vuoksi”, James sanoi kulmat kurtussa. ”Millaisena kapteenina sinä minua oikein pidät?”
”Huutavaisena”, Lena sanoi.

James oli loukkaantuvinaan, ja he vitsailivat jonkin aikaa sillä, että Lena muka tönäisisi pojan alas kattotasanteelta. Sitten James aivan yllättäen kietaisi oikean kätensä Lenan hartioille.

”Onneksi sinä et ole niin kamala mitä pelkäsin, Brown.”

Lenan sydän aloitti taas varsin rytmikkään cha-chan, ja hän toivoi kovasti, ettei James tuntisi sitä. Varovaisesti, kokeillen, hän painautui hieman tiukemmin Jamesin kylkeä vasten, hieman syvemmälle kainaloon. Tuttu herkullinen tuoksu kutitteli nenää, sillä oli huumaava vaikutus. Lena nautti siitä, miten kiinteältä ja varmalta Jamesin vartalo tuntui häntä vasten. He istuivat siinä hetken. Sitten yhtäkkiä, nojatessa päätään Jamesin hartiaa vastaan, pyyhkiessä kuivuneita helpotuksen kyyneleitä poskiltaan, Lena kuuli Jamesin pulssin, joka hakkasi myös aika nopeaan tahtiin. Kuvitteliko Lena vain? Sen täytyi olla kuvitelmaa. James liikutti varovaisesti kättään, ikään kuin silitti Lenan käsivartta. Yhtäkkiä Lena muisti Eran, tajusi, miten kamalan väärin oli istua siinä Jamesin kainalossa, vaikka viattomastihan he, kavereina vain, joukkuekavereina, ei tässä sen kummempaa, ei syytä huoleen. Mutta silti Lenan oli pakko ponnahtaa pystyyn, esittää, että kylmä oli hänelle liikaa, ehdottaa, että he palaisivat linnaan.

James näytti oudolta, katsoi Lenaa aika pitkään, nyökkäsi sitten. Se olisi varmaan parasta, poika sanoi, haroi kädellä hiuksiaan. He hyppäsivät luudilleen ja suuntasivat takaisin linnaan hiljaisuuden vallitessa. Lenan sydän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän hyvästeli Jamesin katsomatta silmiin ja hyppäsi yhä vain avonaisesta ikkunasta sisään kylmettyneeseen makuusaliin. Muut tytöt eivät olleet vielä palanneet tunneilta, ja hyvä niin. Hänellä oli ajateltavaa.

*

Suhteellisen lyhyen anelun jälkeen Karen unohti ja anteeksiantoi kaikki Lenan synnit ja pyysi ystäväänsä nousemaan ylös polviltaan. He halasivat, Lena yritti selittää käytöstään ja pahaa mieltään, kertoi tapaamisesta Jamesin kanssa, mutta jätti mainitsematta Jamesin käsivarren hänen harteillaan ja tuoksun ja pulssin. Karen kuunteli ja nyökytteli. He menivät yhdessä päivälliselle ja sieltä kirjastoon. Karen perehtyi muodonmuutoksiin ja Lena alkoi viimein etsiä tietoa Tylypahkan taistelusta. Lopulta he istuivat hiljaa pöydän ääressä ja lukivat kummatkin tahollaan huomattavan järkälemäisiä opuksia.

”Tylypahkan taistelo – syyt ja seuraukset” oli paljon kiinnostavampi kirja kuin Lena oli ennalta osannutkaan arvioida. Vai että 1998, siitä ei todella ole kauan. Lena selaili kiinnostuneena kirjaa, tutki järkyttäviä kuvia räjähtäneistä käytävistä ja patsaista, pysähtyi nähdessään mustavalkoisen kuvan ruumiista, jotka oli asetettu riviin suureen saliin. Ruumiiden ympärille oli kerääntynyt surevia omaisia. Lenaa kylmäsi katsoa kuvaa; hän oli juuri näyttämässä sitä Karenille, kun hänen huomionsa kiinnittyi kauniiseen tummatukkaiseen tyttöön, joka itki kumartuneena maassa makaavan hahmon yläpuolelle. Hahmo näytti jotenkin tutulta, Lena siristi silmiään ja painoi nenän melkein kiinni kuvaan.

Se näytti aivan – aivan – Parvati-tädille.

Ei. Ei se voinut olla. Höpsö, hilpeä Parvati-täti ei varmasti ole taistellut missään sodassa, ehei. Ei, ei, ei, se on vain joku, joka näyttää samalta. Joku oikea taistelija. Sitä paitsi, Parvati oli rouva Brownin koulukavereita, ja sehän tarkoittaisi –

Kylmä tunne tuntui valuvan Lenan selkää pitkin ja leviävän koko vartaloon. Hän selasi nopeasti kirjaa eteenpäin, kunnes löysi viimeisiltä luvulta luettelon.

TYLYPAHKAN TAISTELUSSA TAISTELI

Ja siinä se oli, listan alkupäässä, yksinkertaisin mustin kirjaimin.

Brown, Lavender.

[Nyyhti]

Äääääääääääääää!!!! <333

En ehtinytkään lukea tuota edellistä lukua loppuun ennen tätä uutta (tyhmät opiskelut, kun haittaavat ficcailua ), joten sain lukea tällä kertaa vähän enemmän. Olen seuraillut aika paljon ficcejä, joita on kyllä kiva lukea, mutta joita ei jaksa lukea sitä yhtä lukua enempää. Tämä ei kyllä onneksi kuulu niihin, vaan tämä on juuri sellaista tekstiä, jota voi lukea kymmeniä lukuja putkeen väsymättä.

Tuo edellinen luku oli ihan huikea. Olen itse harrastanut joukkuelajia, jossa siis myös kilpailtiin, mutta kyseessähän ei ollut mikään peli. Silti pystyin ymmärtämään nuo kaikki tunteet aivan täydellisesti, ja olit kirjoittanut koko pelin ihan loistavasti! Ja itsehän en kisaamisessa ollut kovin tavoitteellinen, mutta muissa kovasti tavoitelluissa jutuissa on itsekin tullut vedettyä ihan pohjanoteeraus, ja sitten taas samastuin ihan täysillä Lenan fiiliksiin pelin jälkeen. Toisin sanoen oli aivan huippua nähdä Lenasta näitä uusia puolia, ja täytyy sanoa, etten kyllä enää yhtään vihaa häntä! Rakastan taitoasi kirjoittaa hahmoista monipuolisia, sellaisia, että he käyttäytyvät aivan yhtä epärationaalisesti kuin ihmiset yleensäkin, mutta eivät kuitenkaan niin kummallisesti, ettei heitä enää tunnistaisi samoiksi hahmoiksi.

Aaaah mä oon jotenkin ihan fiiliksissä näistä luvuista nyt! Rakastin tuota rusettia yksityiskohtana, varsinkin, kun sillä oli vielä ihan oikea roolikin tuossa pelissä. Lisäksi minäkin tykkäsin siitä, että Lena nimenomaan itse sössi tuon pelin - tai no, aika paljonhan tuollainen on tuuristakin kiinni - eikä niin kuin Potter-kirjoissa usein, että häviö johtuu jostain ulkopuolisesta jutusta.

Lilyn juttu oli tosi mielenkiintoinen! Toivottavasti siitä kuullaan vielä lisää. Ylipäätään hän on hahmona tosi jännä.

”Millaisena kapteenina sinä minua oikein pidät?”
”Huutavaisena”, Lena sanoi.

Hahahaaa ihana! <3

Lenan ja Jamesin lentojuttu oli niiiin jännä ja ihana ja oijoijoi! Erityisesti pidin siitä, että Lena tunsi Jamesin pulssin. Sehän on tosi klisee (joskin ihan ymmärrettävästi), että ihminen toivoo, ettei toinen huomaa hänen nopeaa pulssiaan - mutta tässä olitkin kääntänyt sen myös toisin päin, kun sitten Lena oikeasti tunsi sen! Hienoa! Ihanaa! Äääääähhh oon ihan rakastunut Jamesiin <33 Mun btw on vaikea sisäistää, että hän on Harryn lapsi eikä isä, ja jouduin usein muistuttelemaan itseäni asiasta Tyhmä Harry kun meni nimeämään Jamesiksi lapsensa

Ja tämän luvun lopetus oli niiiiin parasta, oijoijoijoijoioi oon odottanut tuota niin paljon!

[Kaira]

nominal, ihan superihana kommentti, kiitos! Oon tosi iloinen, että tykkäsit huispausluvusta, sillä vaikka minä todella nautin sen kirjoittamisesta, pelkäsin vähän, että se saattaisi olla tylsä. Ja siis mulla on koko ajan vaikeuksia unohtaa, että tässä on kyseessä James Potter jr eikä suinkaan Harry isä Tosiaan olisi voinut Rowling käyttää vähän enemmän mielikuvitusta noiden lasten nimissä ihan vain meitä ficcaajia ajatellen.

A/N: Kolmas luku viikon sisään! Täähän voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, eli tenttiviikkoa Kun pitäisi opiskella, kirjoittaminen sujuukin varsin vaivattomasti. Kovasti lähestyy loppuaan tämä fikki... onneksi vielä joitakin lukuja jäljellä, en raaskisi vielä lopettaa!



12. Professorin työhuoneessa

Karen suhtautui kärsivällisesti Lenan selitysryöppyyn, joka kerran alettuaan ei ollut loppuakseen. Rouva Brown oli osallistunut Tylypahkan taisteluun! Oikeaan sotaan! Hänen äitinsä, hänen hupsu, turhanpäiväinen äitinsä. Nainen, jonka mielestä onnistunut päivä koostuu onnistuneista tuulihatuista ja uudesta neulontamallista. Hänen äitinsä, joka oli koko Lenan elämän ajan korostanut sitä, että hienon naisen tulee käyttäytyä hillitysti ja elegantisti. Se mielikuva ei sopinut lainkaan yhteen sen taistelijan kanssa, joka äiti oli ollut. Vai sopiko? Kuinka paljon ihminen saattoi muuttua? Ja ennen kaikkea, kuinka huonosti tytär saattoi oman äitinsä tuntea?

Miten Lena ei ollut tiennyt? Miksi rouva Brown ei ollut koskaan kertonut mitään?

Karen tuumaili hetken, hörppäsi kurpitsamehua ja sanoi, että sota on kovin traumatisoiva kokemus sen kokeneille. Ehkä rouva Brown ei yksinkertaisesti pystynyt puhumaan Lenalle asiasta.
”Tietävätkö veljesi?”
Lena ei tiennyt sitäkään ja tunsi itsensä typeräksi. Olisihan hän voinut laskea vuosia ja huomata, että Tylypahkan taistelu todella osui hänen äitinsä viimeiselle kouluvuodelle. Mutta se ei ollut ikinä käynyt hänen mielessäkään. Hänen äitinsä kouluajat koostuivat lähinnä ihastuksista ja tanssijaisista rouva Brownin itsensä mukaan.
”Minun on kirjoitettava hänelle”, Lena päätti.
”Se on varmaankin hyvä idea,” Karen sanoi ja yritti kovasti pitää huomionsa Lenassa, ”mutta sinuna ehkä odottaisin hetken, että rauhoittuisin ja pääsisin sinuksi asian kanssa.”
”En voi uskoa, että hän salasi tällaista minulta. Kyseessä on toinen Britannian suurista velhosodista! Hän kyllä jaksaa kertoa jokaisesta kahakasta ja väittelystä Noitan Niksiringissä, jossa pikkusieluiset matamit juoruilevat toisistaan minkä ehtivät.”
”Mmm-hmm”, Karen sanoi ja tuijotti niin intensiivisesti Korpinkynnen pöytää kohti, että Lena tiesi keskustelun olevan ohi. Maisie vilkutti veikeästi Karenille, joka virnisti takaisin.

He lähtivät aamupalalta kummatkin omiin suuntiinsa, Karen numerologian tunnille ja Lena kohti oleskeluhuonetta. Koulun käytävillä kävely tuntui yhtäkkiä erilaiselta. Lena yritti tunnistaa kirjan kuvissa esiintyneitä tuhoutuneita kohtia, mutta korjaukset oli tehty erinomaisesti. Oli hurjaa ajatella, että hänen äitinsä oli saattanut taistella henkensä edestä juuri tällä käytävällä. 
Muodonmuutosluokan edessä hän törmäsi professori Longbottomiin, joka oli uppoutunut pitkään pergamenttiin hajamielisen näköisenä. Lena sai idean.
”Professori Longbottom!”
”Kas hei, neiti Brown. Miten opiskelut ovat sujuneet?”
”Ne – ihan hyvin, kiitos”, Lena empi vähän, professori Longbottom nosti hyväntahtoisesti kulmiaan ja odotti, että tyttö saisi sanottua asiansa. ”Voisinko… minulla olisi hieman asiaa teille. Olisiko mahdollista, öh, sopia tapaaminen että voisimme jutella?”
”Ahaa, opinnonohjaustako?”
”Ei vaan, ööm, muita juttuja”, Lena sanoi älykkäästi. Professori näyttä vähän hämmästyneeltä mutta ei missään nimessä pahastuneelta.
”Totta kai se onnistuu. Katsotaanpa, tänään olen aika kiireinen – alruuna-aika on pahimmillaan – mutta huomenna aamupäivällä voisi sopia.”
”Huomenna sopisi mainiosti, kiitos professori”, Lena sanoi.
”Sitä varten minä olen täällä, neiti Brown. Tiedätkö missä työhuoneeni on?”
Longbottom antoi Lenalle ohjeet, tyttö kiitti ja lähti hyppelemään poispäin outoa keveyttä askelissaan. Professori oli äidin koulukaveri – ”Sano terveisiä professori Longbottomille” – hän tietäisi varmasti yhtä ja toista sodasta ja taistelusta ja osaisi ehkä valaista Lenaa siitä, mitä Tylypahkassa oikein tapahtui. Lena vietti iltapäivän selaillen historiankirjoja ja yrittäen kuvitella hänen äitinsä tekemässä loitsuja, joiden tarkoitus ei ollut saada permanenttia kestämään pidempään vaan puolustautua, ehkä vahingoittaakin. Tappaa? Lena värähti ja kielsi itseään ajattelemasta sellaista. Sen sijaan hän yritti miettiä, miten saisi parhaiten lypsettyä tietoa irti mukavasta, mutta selvästi hieman varautuneesta professori Longbottomista.

Ennen päivällistä Lena havahtui Jo’n ja Eran keskusteluun.
”Onhan hän mukava, en minä sitä, mutta jotenkin niin – saamaton.”
”Ymmärrän täysin mitä tarkoitat”, Jo vastasi nyökytellen.
”En kiistä, etteikö hän täyttäisi vaatimuslistani useimmat kohdat. Perhetausta, ulkonäkö… mutta jokin uupuu.”
”Selvästi.”
”En osa edes sanoa mikä se on. Ehkä se, että pelkään ettei hänestä tule todella menestyvä.”
”Työelämässäkö?”
”Elämässä ylipäätään! Hän ei suhtaudu mihinkään vakavasti – paitsi, no, huispaukseen. Kerroin hänelle äidin uudenvuoden illallisista – tiedäthän, itse taikaministeri oli siellä toissa vuonna – ja hän vain kohautti olkiaan. Ikään kuin häntä ei edes kiinnostaisi luoda hyviä suhteita tulevaisuutta varten.”
”Hänellä on varmaan ihan hyvät suhteet omasta puolestaan”, Jo sanoi. ”Luulen, että Potterit ovat illastaneet useammankin taikaministerin kanssa.”
”Niinhän sitä luulisi, mutta kun eivät ole! Kysyi sitä suoraan ja James sanoi, että hänen vanhempansa välttelevät ”pintaliitäjiä” – kyllä vain, hän todella käytti tätä sanaa – eivätkä ole koskaan pyrkineet piireihin. Sano minun sanoneeni, Jo, että James ei voi rakentaa koko tulevaisuuttaan sukunimensä varaan. Miten lapsiemme käy, jos – anteeksi Lena, huvittaako sinua jokin?”

Lena oli tyrskähtänyt äänekkäästi siinä kohtaa kun Eran ja Jamesin tulevat lapset nousivat keskusteluun. Era ja jo kääntyivät katsomaan häntä varsin tympeät ja yllättävän samanlaiset ilmeet kasvoillaan. Lena ravisteli huvittuneesti päätään.
”Era, pitäisikö teidän ensiksi vaikka valmistua? Hankkia töitä? Asunto? En näe syytä menettää yöunia murhetien lasten kohtaloa, jotka eivät tule syntymään vielä vuosiin”, Lena sanoi.
”Tämä ei taida varsinaisesti koskettaa sinua, Lena-kulta”, Era sanoi niin pilkalliseen ja uhkaavaan sävyyn, että Lena olisi perääntynyt ellei olisi istunut tukevasti nojatuolissa.
”Jamesia ne ainakin koskettavat, tietääkö hän suunnitelmistasi?”
”Minun lapseni ansaitsevat hyvän, luotettavan ja kunniallisen isän, ja olen varma, että James Potter tulee  –”
”Anteeksi, mutta mistä hemmetistä täällä oikein puhutaan?”
Suhteellisen järkyttyneen näköinen James oli ilmestynyt heidän taakseen. Poika tuijotti Eraa niin peittelemättömän äimistyneenä, että Lena sai toden teolla pidätellä toista tirskahdusta. Era veti naamalleen mairean hymyn ja tervehti Jamesia siirappisella hellittelynimellä, ja jopa Jo näytti hieman vaivaantuneelta. Lena pyöritti jälleen päätään ja uppoutui lukemaan kirjaa. Tylypahkan taistelun uhrilukema oli kamala. Niin monta hyvää ja nuorta noitaa ja velhoa oli menettänyt henkensä puolustaessa tätä koulua. Ja vain siksi, että Eran ja Jo’n kaltaiset fletkumadonpapanat saisivat märehtiä tulevan aviomiehensä sosiaalista asemaaa.
”Joka tapauksessa”, James sanoi hieman kuuluvammalla äänellä irrottautuen varovaisesti tyttöystävästään, ”me ajattelimme Oliverin kanssa järjestää kunnon pippalot kurpitsajuhlailtana.”
”Ainahan meillä on pippalot kurpitsajuhlailtana”, Jo sanoi.
”Niin onkin, mutta ajattelimme tehdä kaiken isommin tänä vuonna. Viimeisen vuoden kunniaksi”, James sanoi omahyväinen ilme kasvoillaan. ”Kysyimme jo lupaa rehtorilta ja professori Longbottomilta. He tuntuivat innostuvan ajatuksesta, koulun kurpitsajuhlaperinne on pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä. Saamme käyttöömme huispausstadionin ja kotitontut auttavat järjestelyissä.”
”Kulta, ymmärrän että sinun käsityksesi juhlista saattaa olla huispaus, mutta me muut –” Era aloitti, mutta James keskeytti tytön vähän kärsimättömään tyyliin.
”Ei, ei, ei tässä ole huispauksesta kyse. Suunnitelmat ovat vielä vähän auki, mutta rehtori McGarmiwa lupasi meille melko vapaat kädet.”
”Olikohan hän nauttinut teräviä iltateensä seassa?” Jo sanoi. ”Vapaat kädet juhlien järjestelyyn sinulle ja Oliverille? Tämän täytyy olla vitsi.”
”Siitä tulee upeaa”, James vakuutti. ”Me ripustetaan valoja ympäri stadionia, hoidetaan sinne musiikit ja ruoat ja kaikki. Se on avoin kaikille viidennestä vuodesta eteenpäin.”
”Kuulostaa tosi siistiltä”, Lena sanoi ja sai Jamesilta vastaukseksi hymyn, johon verrattuna takassa roihuava tuli tuntui korkeintaan kädenlämpöiseltä.
Era vilkaisi Lenaa ja sitten taas Jamesia, puristi huulensa yhteen päättäväisesti, otti Jamesia kädestä kiinni ja sanoi ”Kuulostaa taivaalliselta, James-rakas”. James hymyili myös Eralle, ja Lena painoi päänsä takaisin kirjaan.
Kun James ja Oliver lähtivät makuusalia kohti ja Era ja Jo palasivat puimaan Eran suhdetta kuin mitään keskeytystä ei ikinä olisi tullutkaan, Lena paukautti kirjansa kiinni ja nousi tuolista.
”Kuule Era, tiedän, ettei tämä vieläkään ole minun asiani, mutta pakko huomauttaa, että minusta sinun poikaystäväsi vaikuttaa varsin oma-aloitteiselta ja ahkeralta tyypiltä. En ymmärrä, miten kehtaat valittaa.”
Era katsoi Lenaa suoraan silmiin, ja Lenasta tuntui, että tyttö sai jonkinlaisen oivalluksen, eikä pitänyt siitä yhtään. Hyvin hitaasti ja laskelmoivasti Era nyökkäsi ja sanoi ”Hyvää yötä, Lena”, ja jatkoi taas keskustelua Jo’n kanssa. Kun Lena kääntyi katsomaan makuusalin portailta, hän näki tyttöjen supisevan jotakin hyvin kiivaasti päät yhdessä.

*

”Huomenta!” Karen karjaisi Lenan korvan juuressa ja hörähti hervottomaan nauruun. Lena hätkähti, vaikeroi ja painoi tyynyn päänsä päälle.
”Nyt ei ole aikaa nukkua, kentaurinvasa, höpönassu, sinun on lähettävä aamupalalle, että ehdit treffeillesi professori Longbottomin kanssa.”
”Onko Lena menossa treffeille professori Söpöliinin kanssa”, pöllämystyneen näköinen Jo nosti hänkin päänsä tyynystä.
”On”, Karen sanoi ja katsoi Jo’ta toinen kulma koholla, ”ja kuumille treffeille onkin. Kynttilän loimua ja hehkusimaa sekä Selestina Taigor, Jo, hyvin romanttista.”
”Tosi hauskaa, Karen”, Lena sanoi ja haukotteli. Perhanan aamut.
Era astui ulos suihkusta kuivaten hiuksiaan.
”Minusta tuntuu, että Lenalle voisi tehdä ihan hyvää saada oma poikaystävä.”
Karen loi Lenaan kysyvän katseen, ja Lena pyöritti merkitsevästi päätään. Myöhemmin, hän yritti viestiä. Nyt oli aivan liian aikaista draamalle.

Aamupallalla tunnelma Eran ja Lenan välillä oli hieman kireä. Karen kertoi hymy huulillaan treffeistään Maisien kanssa, jotka olivat ilmeisesti olleet oikea menestys. James ja Oliver liittyivät seuraan ja saivat hyvään tuulisella vitsailullaan Lenankin nauramaan.
Lenan vatsaa väänsi. Oli jännittävää mennä puhumaan professori Longbottomille jostakin näin henkilökohtaisesta. Hänen pitäisi olla varovainen ja asiallinen, sillä jos professori saisi tietää, ettei Lena tiedä asiasta mitään, hän luultavasti kehottaisi tyttöä kääntymään äitinsä puoleen. Lenan oli saatava varmistus asialle, ennen kuin voisi puhua rouva Brownille. Hän vilkaisi opettajainpöytää, jossa professori Longbottom rupatteli hyväntuulisesti taikajuomien professorin kanssa.

Kun muut olivat syöneet ja alkoivat tehdä lähtöä päivän ensimmäiselle oppitunnille, Lena jäi istumaan vielä pöytään. Salin tyhjetessä täysin pieni ja ystävällinen kotitonttu tuli kysymään Lenalta, olisiko hän voinut jotenkin auttaa neitiä ja jos ei, voisiko neiti poistua paikalta.
Lena käveli hermostuneesti edestakaisin professori Longbottomin työhuoneen edessä, kunnes kello viimeinkin tuli yksitoista. Lena koputti oveen, ja ystävällinen toivotus tulla peremmälle toivotti hänet tervetulleeksi.
Professorin työhuone oli hyvin kiehtova. Se oli täynnä erikoisia kasveja ja kattoon asti ylettäviä kirjahyllyjä. Ilmassa leijaili omituisen makea tuoksu, jonka Lena oletti tulevan jostakin kasvista. Lena näki yhdellä seinällä Kadlein Kanuunoiden julisteen ja piristyi hieman: huispausta seuraava professori ei voinut olla kovin pelottava, joskin hänen joukkuevalinnastaan saattoi olla monta mieltä. Lisäksi hän ehti panna merkille takanreunukselta löytyvän kehystetyn kuvan, jossa hymyili professorin lisäksi muutamia muita ihmisiä. Lena tunnisti välittömästi Ginny Potterin ja tummatukkaisen miehen, jonka hän oletti olevan Harry Potter. 

”No niin neiti Brown, kuinka voisin auttaa sinua tänään”, Professori tiedusteli ja kasteli pientä limaista kasvia.
”Minä – tuota noin”, Lena sanoi ja nielaisi. ”Ajattelin vain, että – olisinko voinut kysyä muutaman kysymyksen, hmm, koulun historiasta?”
”Koulun historiasta”, professori Longbottom kurtisti kulmiaan. ”Minä en ole mikään ekspertti sillä saralla. Historiaa koskevissa kysymyksissä kehottaisin sinua kääntymään professorin Binnsin puoleen, hän –”
”Ei kun – ei kun Binns nimenomaan ehdotti, että”, Lena veti syvään henkeä. ”Antakaa kun aloitan alusta, professori. Suoritan taikuudenhistorian S.U.P.E.R.-tutkintoa, ja siihen kuuluu johonkin taikatapahtumaan perehtyminen ja tutkielman laatiminen aiheesta.”
”Vai niin, sepä mielenkiintoista.”   
”Kyllä vain”, Lena sanoi rohkaistuneena professorin mukavuudesta. ”Ja minä selailin erästä kirjaa – Tylypahkan taistelo, olettekohan lukeneet? Ette? – no, joka tapauksessa, löysin sieltä teidän nimenne ja mietin, että voisinko saada teiltä ikään kuin haastattelun aiheesta. Liittäisin sen osaksi tutkielmaani.”
”Vai niin”, professori Longbottom sanoi ja näytti varsin mietteliäältä. ”Eiköhän se onnistu, neiti Brown. Istuisitko alas? Voisinko tarjota teetä?”
Lena tunsi olonsa hieman kevyemmäksi istuessaan professorin hänelle osoittamalla tuolille. Eräs lonkeromainen kasvi yritti luikertaa hänen olkapäälleen, mutta professori Longbottom torui sitä sauvalla osoittaen ja kasvi vetäytyi kiireesti takaisin ruukkuunsa. Toisella sauvanheilautuksella vesi pannussa alkoi kiehua, ja pian Lenan kädessä olikin jo kuppi höyryävää teetä.
Professori Longbottom otti mukavamman asennon työpöytänsä takana, asetti pitkät sormet vastakkain ja katsoi Lenaa tyynesti.
”Ole hyvä”, hän totesi ykskantaan. Lena tajusi, että hänen odotettiin aloittavan, hörppäsi teetä nopeasti ja tunsi kielensä palavan.
”No niin, te siis – te siis todella osallistuitte Tylypahkan taisteluun?”
”Osallistuin minä. Sinä kaiketi kuulit tästä äidiltäsi?”
”Kyllä vain”, Lena sanoi nopeasti tuijottaen teekuppiaan. ”Muistatteko sen hyvin?”
Professori kallisti päätään. ”Itse taistelua en muista kovinkaan hyvin. Se oli hyvin sekasortoista, kammottavaa, epäinhimillistä. Muistan joitakin hetkiä kirkkaasti, osa on – onneksi – sumentunut ja hälventynyt muistoistani ajan myötä.”
”Jäikö jokin hetki erityisesti teidän mieleenne?”
”Eikö sinun pitäisi tehdä muistiinpanoja? Jos tämä todella tulee sinun tutkielmaasi.”
Lena laski teekupin kädestään niin nopeasti, että kuuma neste läikähti reunan yli ja poltti hänen kättään. Hienoa, tässä sitä ollaan aivan palovammojen peitossa, Lena ajatteli ja kiroili mehevästi mielessään, kiirehti kaivamaan laukustaan pergamentin ja sulkakynän ja kääntyi sitten katsomaan professoria odottavasti.
”Erityisesti mieleeni on jäänyt se hetki, kun selvisi, ettei Harry Potter olekaan kuollut”, professori sanoi. ”Seisoimme vastakkain, me ja ne, ja hyvänen aika, hetken luulin jo maailman loppuvan siihen paikkaan. Tietenkin tästä on kirjoitettu paljon ja löydät kattavammat ja luotettavammat yksityiskohdat jostakin historiankirjasta.”
Lena kirjoitti ylös professorin sanat hieman vapisevalla kädellä.
”Tunsitteko te hyvin Harry Potterin, professori?” Kuinka henkilökohtaisia kysymyksiä hän saattoi kysyä? Professori ei näyttänyt pahastuvan vaan haroi toisella kädellään hiuksiaan.
”Haluaisin sanoa, että hyvin. Me olimme samalla vuosikurssilla ja taistelimme rinta rinnan monta kertaa. Olemme yhä lämpimissä väleissä”, professori nyökkäsi kohti kuvaa takan reunalla. Lena katsoi sitä tarkemmin ja huomasi, että professorin sylissä oli vastasyntyneen näköinen lapsi. Hän tajusi, että kyseessä saattoi olla joku Potterin lapsista, mutta ei kehdannut kysellä tarkemmin. Entä jos se olikin James?
”Te – te menetitte varmasti paljon tuttuja?”
”Tuttuja? Ystäviä, neiti Brown, rakkaita ystäviä, hienoja velhoja ja noitia.”
Lena ei pystynyt katsomaan professoriin seuraavan kysymyksen aikana:
”Muistatteko mitään minun äidistäni taistelussa?”
”Sinun äidistäsi”, professori sanoi hieman terävämmällä äänellä. ”Kai sinun äitisi on kertonut sinulle oman tarinansa Tylypahkan taistelusta?”
”On tietenkin”, Lena sanoi, ”mutta hän ei tykkää puhua siitä, joten kuulisin mielelläni toisen näkökulman.”
”Niin”, professorin ilme synkkeni. ”Äidilläsi ei ole varmasti ollut helppoa sen jälkeen. Onneksi kehittyneet parannusloitsut ovat mahdollistaneet – no, ei sillä väliä, sinä varmasti tiedät asianlaidan paljon paremmin kuin minä. Sinun äitisi on hyvin urhea noita, neiti Brown. Hän teki arvokasta työtä Tylypahkan ja kaiken sen hyvän eteen, mitä vaalimme jokapäiväisessä elämässämme. Hänelle kuten meille kaikille annettiin mahdollisuus lähteä koulusta ennen taistelun alkua, mutta hän jäi.”
Lena katsoi professoria. Miksi, hän halusi kysyä, miksi hän jäi? Miksei hän lähtenyt? Mitä professori tarkoitti sanoessaan, että äidillä ei ollut ollut helppoa sen jälkeen? Oliko äiti loukkaantunut pahasti? Lena arveli, että paljastaisi itsensä kysymällä sellaisia kysymyksiä, joten kysyikin sen sijaan:
”Jos pyytäisin teitä kuvailemaan taistelua vapaasti, mitä haluaisitte siitä sanoa?”
Professori Longbottom näytti yhtäkkiä aika vanhalta. Silmissä oli lasinen heijastus, ääni tuli hieman tukkoisesti. Lena mietti kauhuissaan, harmaantuisiko rouva Brownkin silmissä samasta aiheesta puhuttaessa. Siksikö hän ei koskaan puhunut siitä tyttärelleen?
”Se oli ehdottomasti elämäni käännekohta. Meidän kaikkien elämän. Sellaiset asiat muuttavat ihmistä - määrittelevät ihmisen. Minä toivon tietenkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut. Mutta kun se kerran tapahtui, olen iloinen, että saatoin olla paikan päällä tekemässä oman osuuteni.”

Lena kirjoitta sanat pergamentille, sulkakynä liikkui niin hitaasti kuin mahdollista, osti hänelle aikaa miettiä seuraavaa kysymystä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli saanut paperin täyteen professori Longbottomin muisteloita, osa surullisia, osa suorastaan sydäntä särkeviä. Lena tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, hän halusi päästä pois siitä omituisen makean tuoksuisesta ilmasta, joka johtui ilmeisesti eräästä muhkeasta ja röyhtäilevästi kukkivasta kasvista. Tuntui omituiselta nähdä professori Longbottomin masentuvan lisää jokaisen kysymyksen myötä. Ehkä tämä ei ollutkaan paras tapa selvittää taistelun yksityiskohtia.
”Voisinko kysyä vielä yhtä asiaa, professori?” Lena sanoi. Kuvitteliko hän vain vai näyttikö professori helpottuneelta kuullessaan, että haastattelu loppuisi pian.
”Kysy pois, neiti Brown”, Longbottom sanoi ja hymyili hieman.
”Millainen minun äitini – Lavender – oli kouluaikoina?”
Longbottom hieroi leukaansa ennen kuin vastasi.
”Sinun äitisi oli rohkea ja iloinen noita. Hän tunsi syvää kiintymystä asioihin ja välitti todella ystävistään ja rakkaistaan.”
”Kiitos”, Lena sanoi ja nousi ylös tuolista. ”Kiitos oikein paljon, professori Longbottom, tästä tuleekin mainio lisä tutkielmaani, minä –”
”Voinko minä puolestani kysyä sinulta yhtä asiaa?”
”Tietenkin!”
”Millainen sinun äitisi on nykyään?”
Lena katsoi äimistyneenä professoria, jonka silmissä oli omituista kiihkeyttä. Mitä professori haluaisi hänen vastaavan? Että hän ei pystynyt tunnistamaan omaa äitiään kouluaikaisen kaverin kuvauksesta? Että hänen äitinsä oli nykyään turhamainen, pinnallinen, vanhanaikainen ja hössöttävä?
”Hän on juuri sellainen kuin kuvailitte”, Lena sanoi.
”Sepä ilahduttavaa kuulla. En ole ollut Lavenderin kanssa yhteyksissä vuosiin. Oli mukavaa nähdä häntä huispauspelissä. Hienoa ettei hän ole muuttunut siitä – siitä huolimatta. Moni muuttui.”
Lena nyökkäsi ymmärtämättä mitään, kiitti vielä professoria, ja kompuroi ulos huoneesta niin nopeasti kuin vain kehtasi. Käytävällä hän nojasi hetken seinään ennen kuin jatkoi matkaa.
Kirjastoon. Hänen oli saatava tietää lisää.

*

Lena istui nojatuolissa syventyneenä uuteen aihetta käsittelevään kirjaan, kun viereen ilmestynyt hahmo sai hänet havahtumaan.
”James”, Lena sanoi ja katsoi huispauskapteenia yllättyneenä.
”Hei Lena”, James sanoi ja istuutui käsinojalle. ”Kevyttä iltalukemista, huomaan?”
”Joo”, Lena sanoi ja esitteli tarkemmin ”He kuolivat meidän vuoksemme” -teosta, joka käsitteli toisen velhosodan uhreja. ”Taikuudenhistorian tutkielmaa varten.”
”Olen joskus lukenut tuon kirjan”, James sanoi. ”Hermione-tädin kirjahyllystä. Äiti ja isä ovat laittaneet meidät lukemaan suunnilleen kaiken julkaistun materiaalin aiheesta.”
”Vai niin”, Lena mutisi. ”Minun vanhempani eivät ole juuri puhuneet siitä.”
”Joillekin se on varmasti vaikeaa”, James sanoi.
”Milloin huispausharjoitukset jatkuvat?” Lena kysyi vaihtaakseen aihetta. Hän ei halunnut jakaa Jamesin kanssa liian pitkiä hiljaisuuksia.
”Ensi viikon maanantaina”, James sanoi. ”Siitä minä tulinkin kanssasi juttelemaan. Meidän olisi varmaan hyvä alkaa pitää yksilöharjoituksia sinulle. Mitä sanoisit? Kerran viikossa, sinä ja minä. Katsottaisiin perusasiat kuntoon, tehtäisiin harjoituksia ja puhuttaisiin vähän siitä, miten käsitellä painetta pelissä.”
Kerran viikossa kahdenkeskeiset treenit Jamesin kanssa? Lenan suupieli nyki hassusti, hän yritti hillitä sen. Era ei tulisi ilahtumaan.
”Kuulostaa hyvältä. Viikonlopun moka ei saa toistua.”
”Ei se toistu”, James sanoi varmasti. ”Aiotko lukea vielä kauan?”
”En”, Lena sanoi ja sulki kirjan. Eiköhän hän ollut viettänyt tarpeeksi aikaa historian parissa yhdelle päivälle.
”Miten olisi erä räjähtävää näpäystä?”
Lena myöntyi. Hänen mahansa hulmahteli tuttuun tyyliin, kun James haki tuolin hänen viereensä ja he aloittivat pelin. Lena yritti olla tuijottamatta, mutta ei mahtanut itselleen mitään. Hän imi itseensä pojan jokaisen liikkeen ja virnistyksen ja käden heilautuksen. James kommentoi Lenan peliä sarkastiseen sävyyn ja Lena vastasi niin kipakasti, että poika nauroi ääneen. Lena olisi antanut mitä vain, jos olisi sillä hetkellä voinut kiivetä Jamesin syliin ja suudella poikaa. Koska se ei ollut mahdollista, hän päätti piestä arvon kapteenin niin perinpohjaisesti, ettei James oikein itsekään tietäisi mikä häneen iski.

Kun oleskeluhuoneessa lopulta paukahti, James näytti niin suloiselta ja hölmistyneeltä naama noessa, että Lena kikatti ja ohi kulkeva Lilykin nauroi ja kommentoi veljensä naamaa siihen sävyyn, jonka vain pikkusiskot osasivat. James heitti Lenaa sohvatyynyllä, Lena väisti ja juoksi karkuun. James otti hänet kiinni, kietoi kädet ympärille, nosti Lenan hetkeksi ilmaan ja esti tyttöä liikkumasta. Lena tunsi itsensä hengästyneeksi seisoessaan siinä tiukasti Jamesin vartaloa vasten.
”Mitenkäs ajattelit tästä päästä”, James virnisti, silmät väikkyivät lempeinä takkatulen valossa.
Se olisi ollut täydellinen hetki, jos -
Lena pakotti ulos naurun ja työnsi Jamesin kauemmaksi. He istuivat sohvalle ja alkoivat puhua huispauksesta. Oli yllättävän helppoa esittää, että kaikki oli hyvin.

[Nyyhti]

Mitäääääääähh, lähestyy loppuaan? Eikä, miten se on mahdollista? En usko

Taas oli aivan superihana luku! Professori Longbottom oli ihan huikea <3 Hienosti on Neville vanhentunut ja professoroitunut, juuri tuollainen olisin itsekin ajatellut hänen olevan! Ja voi miten ihanaa, että hänellä oli kuva, jossa olivat Harry ja Ginny. Tässä ficissä rakastan jostain syystä Harrya ihan älyttömän paljon, mikä on tosi hassua, koska Harrysta ei puhuta tässä käytännössä mitään Ehkä se johtuukin juuri siitä!

Lenan ja Jamesin kohtaamiset olivat taas ihania, ja ei luoja että naureskelin idiootille Eralle, ahah

”Kuulostaa tosi siistiltä”, Lena sanoi ja sai Jamesilta vastaukseksi hymyn, johon verrattuna takassa roihuava tuli tuntui korkeintaan kädenlämpöiseltä

Tämä piti lainata, koska tämä oli hurjan kaunis kohta ja nerokas kuvailu! Mutta sitten pöljä Erakin sai hymyn

--ohi kulkeva Lilykin nauroi ja kommentoi veljensä naamaa siihen sävyyn, jonka vain pikkusiskot osasivat. James heitti Lenaa sohvatyynyllä, Lena väisti ja juoksi karkuun. James otti hänet kiinni, kietoi kädet ympärille, nosti Lenan hetkeksi ilmaan ja esti tyttöä liikkumasta. Lena tunsi itsensä hengästyneeksi seisoessaan siinä tiukasti Jamesin vartaloa vasten.
”Mitenkäs ajattelit tästä päästä”, James virnisti, silmät väikkyivät lempeinä takkatulen valossa.
Se olisi ollut täydellinen hetki, jos -

Awww mikä lopetus! Tämä koko tilanne oli niin ihana, kaksinkeskeisiä harjoituksia ja räjähtävää näpäystä ja sitten tämä. Niin ihana ajatus, että James ja Lily ovat sisaruksia (ei, en tajunnut tätä vasta nyt, vaan jotenkin se tuli tästä niin ihanasti esille ) ja Lily heittää jonkun superpisteliään kommentin. Uskallan veikata, että kun James ja Lena päätyvät yhteen, Jamesin sisarukset ovat tyytyväisiä valintaan Ja sitten tuo jahtauskohta ja Jamesin kommentti ää <3 Lainaukseen pääsi vielä tuo kaiken tämän vähän pilaava lause, koska nyyhkis

Voi elämä kun on sekava kommentti Mutta en jaksa yrittää ilmaista itseäni selkeämmin, joten jään vain odottelemaan jatkoa!

[Chuva]

Hymistelen täällä tyytyväisenä, joskin kauhistuin nominalin lailla siitä, että onko tämä muka lähestymässä loppuaan? Ei käy!

Senkin suhteen oon samalla linjalla nominalin kanssa, että tykkään tässä tarinassa Harrysta ihan naurettavan paljon . Ehkä se johtuu vaan siitä, että kaikki kunnioittaa sotasankariaan ja puhuu siitä lämmöllä. Ja onhan Harry siis ihan sympaattinen hahmo kirjoissakin (joskin välillä vähän huutavainen) ja todellakin urheasti toiminut henkilö, eli kyllä se on hyvän asemansa ansainnut. Hämmennyin vaan siitä miten paljon mä fanitan Harrya tarinassa, jossa se ei oo esiintynyt juuri lainkaan, ja salaa toivon että Lena sais jossain vaiheessa tavata Jamesin vanhemmat.

Täytynee myös tähän väliin mainita, että viimeisimmässä luvussa säälin taas Lavenderia. Surullista, että se ei ole voinut puhua sodasta perheelleen, vaan on todennäköisesti tukahduttanut kaiken hössöttäväisen asenteensa ja rusettien alle. Kyllä sille tekis varmasti hyvää puhua asioista ja kertoa menneisyydestä lapsilleen. Ansaitsis Lenaltakin varmaan ihan uudenlaista kunnioitusta (ja mahdollisesti alkuun kiukkuakin totuuden piilottamisesta) ja se vois varmaan parantaa niiden välejä.

Era on kyllä ärsyttävä. Muuta sanottavaa mulla ei siitä nyt tähän hätään oikein ole. Paitsi se, että mä toivon sen ja Jamesin eroavan mahdollisimman pian. Juu.

Mä aina vaan tykkään siitä, miten Lena on ihastumisestaan huolimatta lenamainen ja lenamaisuudestaan huolimatta ihastunut. Kummaltakaan puolelta se käytös ei mene epäuskottavaksi, vaan tasapaino pysyy. Se ei anna Jamesin katella vaatteiden vaihtoaan, mutta salaa pahastuu kun James ei halua nähdä sitä ilman vaatteita  (juu juu James, kyllä lukijat melkein uskoo). Hupaisan ristiriitaista!
Ja Lenasta päästäänkin kätevästi sen ja Jamesin suhteeseen, joka saa mut aina hymyilemään ääliömäisesti. En osaa enää valita suosikkikohtausta, kun ne kaikki on ihania. Toki harmittelen kovasti Lenan tapaa keskeyttää romanttisiksi muuttuvat hetket, mutta toisaaltahan se on ihan ymmärrettävää. Varmaan. Joo, on se. Ihmettelen tosin Jamesin syitä seurustella Eran kanssa, kun siinä olis Lenakin tarjolla. Eikö Era ole juuri sellainen pintaliitäjä, jollaisia James haluaa välttää? Vai onko James liian sokea Eran kauneudelle? Mua kiinnostais tietää.

Sit mä mietin kanssa Lilyä. Onko se sen sairaus uusiutunut taas? Tietääkö Ginny ja Harry, että miten huonossa kunnossa se tuntuu olevan? Vai onko se vaan masentunut erinäisistä syistä ja vaikuttaa siks huonokuntoiselta?

Hmmh. Nyt mun ajatukset katkes. Oli mulla vielä jotain analysoitavaa näitä lukuja ajatellen, mutta en saa sitä enää päähäni. Äh.

No mut kiitos taas näistä, ja jatkoa odottelen innolla!

[läjis]

Moro! En tähän oo tainnu kommentoida vaikka tätä oon seuraillu pidemmän aikaa. En kauheesti välitä kolmannen sukupolven ficeistä (kelmit on suuri rakkauteni) mutta tän tarinan kohdalla teen poikkeuksen! Ihan törkeen hyvä tarina ja hienosti oot rakentanu Lenan hahmona. Mietin alkuun et eikös Lavender kuollut siinä taistelussa, mutta tarkemmin ajateltuna siinähän vaan mainittiin eloton tms joten voihan se vaan ollu pyörtyny Harmaaselän hyökkäyksestä. Ja se mua kiinnostaakin että mitä oot keksiny Lavenderille et mitä sille oikeen tapahtu sodassa  Lisäks tietenkin Lenan ja Jamesin suhteen kehittyminen on mukavaa seurattavaa, ootan innolla ku James eroaa Erasta, en tykkää Erasta sitten yhtään  Hyvin kirjoitettu siis  Jatkoa odottelen innolla!

läjis

[Kaira]

nominal, kiitos kommentistasi! <3 tämä fikki on odotellut aika pitkään, että jotakin romanttista tapahtuisi, joten minäkin olen tosi innoissani joistakin pienistä kohtauksista joita saan kirjoittaa Hauskaa, että tästä luvusta välittyi jotakin Harry-viboja, haha, ajattelin, että tokihan Pojasta-joka-elää on kasvanut Isä-joka-on-hyvä-tyyppi..

Chuva, voi kiitos taas kommentista, tosi ihanaa ja mielenkiintoista lukee pohdintaa hahmojen kohtalosta! Kiva kuulla, että luku on miellyttänyt ja Lenan lenamaisuus säilynyt Ja haha, toinen Harry-fiilsitelijä! Toivottavasti pidät myös tulevasta meiningistä.

läjis: ihanaa kuulla, että olet seurannut tätä, kiitos tosi paljon kun kommentoit!! Ja joo, kirjassa mainittiin Lavenderin makaavan loukkaantuneena tai mahdollisesti kuolleena maassa, mutta siitä ei ikinä kerrottu sen enempää eikä Rowlingkaan ole asiaa myöhemmin valottanut. Otin sitten vapauden olettaa, että mimmi on elossa ja voi paksusti

A/N: Voi JÄRKYTYS miten pitkä aika viime luvusta on, yli kuukausi! Tähän minulla on kyllä kerrankin hyvä selitys, tietokoneeni on nimittäin ollut koko marraskuun huollossa, enkä ole saanut sitä VIELÄKÄÄN TAKAISIN (oikeuteni tiedostavana kuluttujana liikkeeseen on kyllä oltu yhteydessä varsin myrkyllisissä merkeissä). Olen siis naputellut tämän luvun välillä poikaystävän koneella, välillä kirjastossa ja ties missä, ja edistyminen on ollut todella hidasta. Pahoitteluni siis, toivottavasti jaksatte vielä hypätä kyytiin, olen nimittäin yhä innoissani kirjoittamassa Lenan tarinan loppuun Kunhan vain saisin sen koneen takaisin jo tässä kohtapuoliin... No mutta, tässä uusi luku!


13. Pieniä valoja


Ensimmäisellä kahdenkeskeisellä lentotunnilla ei hikoiltu. Innostunut James istutti Lenan katsomoon, kaivoi muutaman huispauskaavion kaapunsa taskusta, sanoi “No niin, Brown, kuuntele tarkkaan”, ja alkoi lähes samantien puhua huispauksen sijaan tulevista juhlista. Lena katseli kuinka poika selitti kädet heiluen ideoitaan, pörrötti välillä hiuksia, kumartui lähemmäksi Lenaa, nojasi taas taaksepäin, sai tytön melkein kiemurtelemaan ihastuksesta.

"…ja koko katsomon ylle tulee pieniä valoja", James sanoi ja piirsi kädellään kaaren heidän yläpuolelleen. "Yritän vielä saada bändin, jos budjetti antaa myöten. McGarmiwa on kyllä tähän mennessä ollut varsin ymmärtäväinen, mutta -"

"Minkä bändin?" Lena kysyi. "Kohtalottaret?" Hän oli kuullut äidiltään, että Kohtalottaret oli suosittu yhtye täälläpäin maailmaa, ja vaikka Lena itse kuunteli lähinnä ranskalaista musiikkia, hän halusi osoittaa tietävänsä yhtä sun toista.

"Kohtalottaret?" James nauroi. "Ehkä jos meidän vanhemmat tulevat myös juhlimaan."

James uppoutui esitelmöimään sen hetken parhaista bändeistä ja Lena uppoutui katselemaan Jamesin huulia, silmiä, poskipäitä. Välillä hänen silmänsä osuivat hylättyihin huispauskaavioihin heidän välissään, eikä hän voinut olla hymyilemättä. Ei lainkaan hullumpi tapa viettää tiistai-iltaa.
 
Seuraavalla kahdenkeskeisellä lentotunnilla he lensivätkin. Lena sanoi olevansa varma, että olisi parempi jahtaaja kuin James jos vain saisi mahdollisuuden. James haistoi ilmassa tilaisuuden antaa koppavalle etsijälleen opetuksen, haki kaadon varastosta ja käski Lenan todistaa sanansa. He lensivät toista tuntia, Lena selosti kuvioitaan matkimalla Scorpius Malfoyn laiskaa ääntä, James nauroi välillä niin, että joutui painumaan kaksinkerroin luudalleen. Kun Lena esitteli viimeisimmän jahtaajakuvionsa, jossa kaato pukattiin letkeällä lanneliikkeellä läpi maalisaloista, James julisti, että eiköhän tämä nyt ollut tässä, kävi kaappaamassa kaadon Lenan nenän edestä, teki muutaman käärmemäisen nopean harhautuksen ja jätti tytön haukkomaan epäuskoisena henkeään.
 
"Hyvä on", Lena myönsi heidän kävellessään kohti linnaa, "ehkä sinä olet parempi jahtaaja."

"No totta hemmetissä olen", James sanoi tyynesti, vilkaisi Lenaa ja taisi sääliä tyttöä hieman, koska lisäsi ystävälliseen sävyyn, "mutta en ikinä pärjäisi sinulle etsijän paikalla."

"Et", Lena totesi ykskantaa. He hyvästelivät oleskeluhuoneessa, Lena ojensi kätensä kätelläkseen Jamesiä leikkisästi, mutta poika kurottautuikin halaamaan häntä. Se ei ollut rakastava tai lempeä halaus, vaan ripeä, ystävällinen ja nopeasti ohi, ja silti Lenan vartalon läpi kulki muutama kutkuttava värähdys.

Makuusalissa Karen loi Lenaan merkitsevän katseen nähdessään hymyn tytön kasvoilla. 
 
"Taisi olla hyvät huispausharjoitukset. Saitteko kuviot kuntoon?"

"Me ei taidettu harjoitella etsijän kuvioita ollenkaan", Lena sanoi ja virnisti. Hän odotti myös Karenin naurahtavan, mutta tyttö näyttikin vakavalta, vilkaisi muutaman kerran ympärilleen ja otti Lenaa kevyesti kädestä.

"Lena. Yritäthän muistaa, että Jamesilla on tyttöystävä. Sinä et voi käyttäytyä aivan miten haluat."

"Kyllä minä sen tiedän.” Lena kiskaisi kätensä pois. Hänestä tuntui, että Karenin epäily pilasi hänen hauskan päivänsä, teki siitä jollakin tavalla likaisen. "Me olemme kavereita, Karen. James ei ajattele minua sillä tavalla."

"Miten sinä voit olla siitä varma?”

"Voi, kyllä minä tiedän."

Karen näytti siltä, että halusi sanoa vielä jotakin, epäröi, kohautti olkiaan ja meni suihkuun. Lena veti kärsimättömästi huispauskaapunsa pois päältään ja heittäytyi sänkyyn. Typeryyksiä! Hän ei saanut antaa moisten ajatusten pilata ystävyyttä, jonka hän oli onnistunut luomaan Jamesin kanssa. Vaikka James ei ikinä ihastuisi häneen, Lena kyllä kestäisi. Sitä paitsi, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä.

 Lena kaivoi esiin esiin Tylypahkan taistelu – Aikamme sankartarina –kirjan ja otti sen välistä pergamentinpalan, johon oli kirjoittanut sanat "hei äiti" muutama päivä sitten. Miten hän edes voisi jatkaa? "Hei äiti, miksi olet valehdellut minulle koko ikäni? Hei äiti, oletko osallistunut aikamme suureen velhotaisteluun? Hei äiti, voisitko hetkeksi unohtaa keikauskakkuohjeet ja kertoa minulle merkittävästä roolistasi taikahistoriassa?"

*

Kaikki oppilaat viidesluokkalaisista ylöspäin odottivat tulevia kurpitsajuhlia. Keskiviikkona omahyväisesti hymyilevä Oliver kävi kiinnittämässä suuren, kirkuvanoranssin julisteen ilmoitustaululle ja kieltäytyi vastaamasta edes Eran ja Jo’n uteluihin.
”Sittenpä näette”, poika sanoi ja iski silmää röyhkeästi.

Lauantaina Lena heräsi siihen, että Jo kiljui eläimellisesti: "TÄNÄÄN! TÄNÄÄN JUHLITAAN!"

Lena yritti hautautua tyynynsä alle, veti peitonkin päänsä suojaksi, mutta Jo'n äänihuulet olivat kuin yliääniloitsulla vahvistetut, eikä huutoa pystynyt pakenemaan useankaan untuvakerroksen alle. Lena kiroili puoliääneen, nousi ylös ja sai osaaottavan virnistyksen Karenilta.

”Toisaalta, sinä olet aivan samanlainen pelipäivinä”, Karen sanoi ja näytti kieltä, eikä Lena oikein voinut väittää vastaankaan.


Era ja Jo kävivät suihkussa, kiharsivat ja väkersivät hiuksensa, ehostivat kasvojaan mitä ihmeellisimmillä aineilla (yksi vaaleanpunainen purkki kikatti joka kerta kun sen kantta nostettiin) ja tekivät viimehetken päätöksiä siitä, mitä laittaisivat päälle. Lena avasi toisen laatikon torahammastoffeeta ja selaili huispauslehteä, Karen yritti vimmatusti löytää jotakin päällepantavaa.

"Tiedättehän te, että juhlat järjestetään huispauskentällä", Lenan oli pakko varmistaa siinä vaiheessa, kun tytöt vertailivat hyvin pieniä ja kepeitä kenkiä.

 ”Pitäisikö sinun mennä suihkuun”, Era sanoi. ”Tiedäthän, edes kerran viikossa?”

Lena irvisti matkalla kylypyhuoneeseen. Kun hän palasi, Jo ja Karen puoliksi pakottivat hänen päälleen sinisen kellohameen, joka oli ehdottomasti naisellisin vaatekappale, jonka hän oli ikinä päällensä laittanut.

”Kappas vain, Brown, sinähän näytät aivan tytöltä”, Karen sanoi ja virnisti.
”Ei”, Lena sanoi ja tuijotti surkeana peiliin, ”minä näytän aivan äidiltäni.”


Kun kello tuli kahdeksan, rohkelikot alkoivat valua tasaisena rupattelevana virtana kohti huispausstadionia. Aulassa joukkoon liittyi puuskupuheja, korpinkynsiä ja luihuisia, ja mitä suuremmaksi joukko kasvoi, sitä innostuneemmaksi ilmapiiri muuttui. Lena värähti keveän yöilman heilauttaessa hameenhelmaa.
 
Huispausstadioni oli koristeltu lukuisin pienin valoin, jotka hehkuivat himmeästi tummassa illassa. Niitä oli ripustettu katsomoihin ja ilmaan, ja ilmassa roikkuvat näyttivät liikkuvan hitaasti kuin valssin tahtiin. Musiikki kantautui vaimeana heidän korviinsa. Ihmiset huokailivat ja osoittelivat valoja ja koristeluja. Lena unohti miltä näytti, unohti, että hänen päällään oli, luoja varjelkoon, hame. Stadion näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Omituinen kutittava tunne rinnassa sai hänet hihittämään ja kiljahtelemaan muiden mukana.
 
Kun he pääsivät porteista sisälle, Lena näki kaikkialla pieniä pöytiä täynnä erilaisia ruokia ja koristeita, kuuli lempeästi rullaavaa musiikkia, joka ei varmastikaan ollut Kohtalottarien tuotantoa. Aaveet olivat myös saapuneet paikalle, stadionin valaistus heijastui niistä kelmeästi ja loi hassuja varjoja ja heijastuksia ympäristöön. Kentän toiseen päähän oli rajattu tanssilattia.

 Paikan täyttyessä hitaasti juhlijoista Lena, Karen, Jo ja Era valtasivat itselleen yhden pienistä pyöreistä pöydistä. Jo’n kaataessa heille boolia Era kertoi Jamesin uhkauksesta terästää kaikki juotavat McGarmiwalta salaa. Lena naurahti ja nosti lasin huulilleen: juoma oli herkullista, kuplivaa ja raikasta. Lena epäili terästyshuhujen pitävän paikkaansa, sillä jo puolen lasillisen jälkeen hän tunsi olonsa huomattavasti rennommaksi ja vitsikkäämmäksi.

Heidän pöydässään pistäytyi tämän tästä poikia, joita Karen nimitti Eran ihailijakerhon jäseniksi. Era hymyili kaikille niin etäisen jumalaisesti, että poikaparat lähtivät pöydästä hyvin vastentahtoisesti. Lena nautti ja naureskeli ystäviensä mukana, mutta hänen katseensa harhaili väkijoukossa.

”Oliver! Oliver! Ja James!” Jo huusi ja vilkutti. ”Tulkaa tänne!”

Kummatkin olivat pukeutuneet todella juhlavasti ja kammanneet hiuksensa siistille jakaukselle, mikä huvitti tyttöjä.

"Kas vain, keitäs täältä löytyikään", James sanoi, suuteli tyttöystäväänsä, kierrätti katsettaan Karenissa ja Jo'ssa, pysähtyi Lenaan. ”Miten te tytöt olette viihtyneet?” hän kysyi, piti huomionsa Lenassa

”Erinomaisesti.”

”Näytät komealta, James”, Era sanoi.

”Kiitos”, James sanoi silmät tiukasti Lenan silmissä.

”Mitä pidät tästä puserosta?” Era kysyi ja räpytteli silmiään.

”Kaunis”, James sanoi, ja hymyili Lenalle, ja hymyili Lenalle.

Era tarttui poikaystäväänsä leuasta ja käänsi tämän pään kohti omia kasvojaan.

”Kiitos”, tyttö sihahti ja suuteli vaativasti.

Lena laski katseensa tyhjään lasiinsa.

”James, muutamat puuskupuhit ovat ottaneet boolia aika rankalla kädellä”, Oliver sanoi ja tähyili väkijoukkoon.

”Hemmetti”, James manasi ja nousi varpailleen nähdäkseen paremmin.

”Toivottavasti McGarmiwa ei huomaa mitään”, Oliver sanoi. ”Boolin terästys koulun virallisissa juhlissa voisi saada meidät todelliseen kiip –”

”Hiljempaa, Oliver!” James ärähti ja vilkaisi ympärilleen huispaajan nopeudella.

”Älkäähän nyt, pojat, ei tässä mitään käy”, Jo sanoi ja tutki hänkin huvennutta lasiaan. ”Nämä kaipaisivat täyttöä.”


James ja Oliver hävisivät väkijoukkoon tervehdittyään ensin iloisesti kikattavia korpinkynsityttöjä (joista ainakin kaksi oli tapaillut Jamesia viidentenä vuonna, Karen tiesi kuiskata Lenalle). Lena näki Lilyn ja Rosen keskustelevan jonkin matkan päässä, ja aikoi juuri mennä kysymään tyttöjen kuulumisia, kun huomasi Albuksen.


“Hei Lena”, Albus sanoi. “Meidän pitää varmaan jutella.”
Lena nyökkäsi ja seurasi poikaa hieman syrjemmälle katsomon varjoihin.

“Haluan pyytää anteeksi”, Albus sanoi, tuijotti katuvaisena maahan. “Scorpius – minun hyvä… ystäväni – käyttäytyi todella sopimattomasti viime ottelussa ja luulen, että se on osaksi minun syytäni.”

“Vai niin”, Lena sanoi vähän kylmästi, oli laittamassa käsiään kaapujen taskuun ja muisti kesken kaiken, ettei typerässä kellohameessa ollut edes taskuja.

“Joo. Minä olin puhunut hänelle paljon huispauksesta ja sinusta ja sinun – tavoitteistasi joukkueessa ja hankaluuksista ja hän – hän varmaankin näki tilaisuuden koittaneen saadessaan selostusvastuun ja ajatteli, että pystyisi vaikuttamaan peliinne niin, että te häviätte.”

“Se ei ole okei”, Lena sanoi, ohittaen täysin sen tosiasian, että hänkin oli valmis ryhtymään suhteellisen likaisiin keinoihin tavoitellessaan voittoa.

“Ei, ei missään nimessä”, Albus kiirehti sanomaan. “Ja sanoin siitä hänelle. Hän on oikeasti todella, hmm, kiva ihminen me olemme, tuota, hyvin läheisiä.”

Punastuiko Albus? Lena ei ollut varma.

“Yritin saada hänet ymmärtämään, että hän ei voi tehdä tuollaisia temppuja.”

“Ei, ei todellakaan voi”, Lena sanoi.

“Hän on vain hyvin kunnianhimoinen ja valmis tekemään mitä vain voittaakseen”, Albus sanoi ja vilkaisi toiveikkaasti Lenaa silmiin.

“No”, Lena sanoi hitaasti, “siihen minä voin tavallaan samaistua.”

He olivat hetken hiljaa. Lena hörppäsi hieman boolia.

“Oletko sinä kamalan vihainen minulle?” Albus kysyi anelevaan sävyyn. “James sanoi, että olet raivoissasi.”

“Mitä?” Lena sanoi. “Ei, en ole. Tai no, en kamalan vihainen.”

Albus pyöritti silmiään. “Tyypillistä Jamesia. Tiedätkö, hän on kiusannut minua koko ikäni.”

“Niinkö?” Lena kysyi, eikä mahtanut mitään sille lempeälle hymylle, joka kipusi hänen huulilleen.

Albus huomasi sen, epäröi vähän ja sanoi: “Lena, minun ihan pakko kysyä  erästä –“

“Albus!”

Ystävällinen ääni keskeytti Albuksen lauseen. Professori Longbottom asteli heitä kohti hymy huulillaan.

“Ja kas, hei vain neiti Brown.”

“Iltaa, professori.”

“Moi Neville!”

“Saiko äitisi lähettämäni viekkupensaan lehdet, Albus?”

“Sai, minun pitikin esittää sinulle hänen kiitoksensa.” Albus sanoi. Lena tuijotti poikaa, joka jatkoi keskustelua professorin kanssa niin luontevaan sävyyn, että heidän on täytynyt olla pitkään läheisissä väleissä. Hän kuunteli jonkin aikaa vaivaannuttavan sivullisena keskustelusta, sanoi sitten palaavansa ystäviensä luokse, toivotti professorille hyvää illanjatkoa ja lähti etsimään Karenia.

Karen, Era ja Jo löytyivät samasta pöydästä. He olivat tainneet ehtiä nauttia muutaman lasin boolia lisää, sillä nauru raikui muihin pöytiin asti ja äänentaso oli aika kova. Lena liittyi heidän seuraansa ja päätti olla antamatta enää minkään vaikuttaa hänen hyvään mieleensä. Illasta oli tulossa oikein hauska.

Jossain vaiheessa musiikki alkoi muuttua menevämmäksi, ja ihmiset valuivat kentän keskelle tanssimaan. Rajattu alue stadionin toisessa päässä ei ilmeisesti ollutkaan tanssilattia, sillä sitä ei oltu avattu vieläkään. Era keinui viehkosti edestakaisin, Jo hytkyi kuin kohtauksen kourissa, mutta Karen otti Lenaa kädestä, veti hänet tanssilattian keskelle hurjaan ja villiin tanssiin, jossa he heittelivät jalkoja ylös, huitovat käsillä kuin kutitusherjan alaisina ja nauroivat katketakseen toistensa liikkeille. Lena tunsi muiden ihmisten katselevan heitä, paheksuen vai hyväntahtohtoisesti ihaillen, sillä ei ollut väliä. Oli ihanaa tanssia parhaan ystävän kanssa niin sekopäisesti kuin vain suinkin saattoi, ja tuntui hyvältä nähdä Karenin nauravan. Boolin kuplat virtasivat hänen elimistössään ja saivat päänkin kupilmaan kevyesti.

“Sinä olet kyllä aikamoinen”, James sanoi tultuaan myös tanssilattialle. Lena vinkkasi pojalle silmää ja hyppeli musiikin tahtiin, heitteli hiuksiaan puolelta toiselle ja sai Jamesin nauramaan. James otti häntä yllättäen kädestä, veti lähemmäs, pyöräytti pari kertaa ympäri.  Lena hämmentyi, mutta nautti tilanteesta ja pyöri Jamesin otteessa parhaan kykynsä mukaan. Hän ei todellakaan osannut tanssia, mutta James selvästi osasi. Lena oli pohjattamon onnellinen. Ehkä se johtui boolista, ehkä leijailevista pikkuvaloista, jotka sekoittuivat tähtiin, ehkä hyvästä musiikista, ehkä Karenista, ehkä Jamesista, ehkä ajatuksesta että James sitten voisi – voisi –

James vetäisi hänet kiinni vartaloonsa ja naulitsi katseen hänen silmiinsä. Lena yritti vilkaista näkyikö Eraa missään, mutta tanssilattia oli niin täynnä, ettei kukaan huomannut mitä muut tekivät.

”Lena”, James kuiskasi, Lena kuuli pojan äänen vain siksi, että he olivat niin kovin lähekkäin, Jamesin silmät kulkivat hänen kasvoillaan, kädet selässä, ”minun on pakko sanoa –”

“No niin hyvät naiset ja herrat”, Oliverin taioin vahvistettu ääni kajahteli katsomon rakenteissa musiikin yli. James hätkähti ja päästi irti Lenasta kuin tyttö olisi polttanut hänen käsissään.  “Kuten näette, olemme rajanneet kentän toiseen päähän pienen alueen illan erityisaktiviteettia varten. Pyydämme teitä muodostamaan seitsemän hengen joukkueita parhaista ja vinksahtaneimmista kavereistanne, kyseessä on nimittäin…  KURPITSAJUHLAHUISPAUS!”

Innostuneita huudahduksia kaikui ympäri stadionia. Ihmiset keskeyttivät syömisen ja tanssimisen muodostaakseen joukkueita. Lena kääntyi hämillään virnistämään Jamesille, joka virnisti takaisin, jos mahdollista, vielä hämmentyneemmän näköisenä. Lena oli juuri sanomassa jotakin – mitä tahansa rikkoakseen oudon tunnelman - kun Era vetäisi Jamesia kädestä.

”Huispausta, James? Emmekö voisi saada edes yhtä hiton vapaailtaa siitä kirotusta huispauksesta? Etkö olisi voinut järjestää yksiä juhlia ilman tätä typerää pakkomiellettäsi?”

Lena vilkaisi Erasta Jamesiin ja takaisin, peruutti varovasti pois tilanteesta ja katosi ihmisjoukkoon. Era oli sekaisin, kurpitsajuhlahuispaus näytti todella hauskalta. Pojat olivat loitsineet luudat nousemaan vain parinmetrin korkeuteen ja lentonopeuden todella hitaaksi. Pelaajat heittelivät toisilleen oljilla täytettyä pehmeää palloa, joka huusi hävyttömyyksiä aina sille, jonka käsissä milloinkin oli ja aiheutti suurta hupia katsojille. Harvemmin huispausottelussa kuulee pelivälineen kirkuvan ”no nyt on kyllä syöty valkosipulia, vampyyreitako pelkäät” tai ”jos pelitaitosi ovat yhtä vakuuttavat kuin muodonmuutoskokeesi tulokset, vastustajille ei ole mitään hätää”.

Albus ilmestyi Lenan viereen ja kysyi tyttöä hänen joukkueeseensa. Lena oli jo suostumassa, kunnes tajusi, että Scorpius olisi varmastikin samassa joukkueessa. Vaikka hän olikin antanut pojalle anteeksi, ei hän ollut valmis vielä lähempiin väleihin, eikä Lena keksinyt monta intiimimpää tilannetta kuin samassa joukkueessa pelaaminen.

Korpinkynnen joukkue ”Sulkakynällä silmään” pelasi parhaillaan Rohkelikon ”Sontapommisotaa” vastaan (Lena oli todella ylpeä tuvastaan), kun toiselta puolelta kenttää kuului ensin varoittavia huutoja, sitten kovempi kiljaisu ja valtava rysähdys.

Koko stadion hiljeni.

Sitten kuului äänekäs ”EI!”-karjaisu, ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin mitä oli tapahtunut, väkijoukosta kuului levotonta supinaa. Lena etsi vimmatusti katseellaan Jamesia, löysi hänet jonkin matkan päästä vasemmalta. Poika oli valahtanut aivan kalpeaksi ja kampesi ihmisiä edestään yrittäessään päästä lähemmäksi ääniä. Lena seurasi Jamesia ajattelematta sen tarkemmin.

Päästyään tarpeeksi lähelle Lena erotti maassa ihmishahmon, jonka kaikki raajat olivat vääntyneet luonnottomiin asentoihin. Pään vieressä maassa oli lammikko verta. Ihmiset ympärillä nyyhkyttivät järkyttyneinä, mutta kukaan ei näyttänyt tietävän mitä tehdä.  Lena voi pahoin. James tuijotti poikaa hetken, kääntyi sitten katsomaan vauhkona ympärilleen ja karjui:

”PROFESSORI MCGARMIVA? PROFESSORI LONGBOTTOM?”

Professorit raivasivat tiensä väkijoukon läpi. Lena ei uskaltanut katsoa rehtoriin päin. Professori Longbottom läpsäytti käden suunsa eteen, kiirehti sitten pojan viereen ja alkoi pikaisesti tutkia tilannetta. Sitten hän veti sauvan esiin, piirsi sillä hitaita, tasaisia ympyröitä pojan vartalon päällä, mumisi pitkää litaniaa. Professori McGarmiwa taikoi paarit, sanoi sitten ”Odotum suojelius”, sauvankärjestä soljui esiin hopeinen kissa, jolle McGarmiwa antoi nopeat ohjeet. Kissa hävisi yöhön. Lena oletti, että professori lähetti sen varoittamaan matami Pomfreya tulevasta potilaasta. Olihan poika vielä hengissä? Kyyneleet kutittelivat Lenan silmiä. Hän nielaisi.

Kun poika oli leijutettu hyvin varovaisesti paareille, professori McGarmiwa kääntyi oppilaisiin päin ja sanoi erityisen tiukkaan sävyyn: ”Sanomattakin selvää, että juhlat päättyvät tähän. Pyydän kaikkia oppilaita palaamaan makuusaleihinsa. Paitsi Potter ja Pearson – menkää välittömästi kansliaani odottamaan, että saavun paikalle. Meillä on keskusteltavaa.”

Kukaan ei väittänyt vastaan. Oppilaat lähtivät tasaisena, hiljaisena virtana kohti linnaa. Lena yritti löytää Karenia, Eraa ja Jo’ta, mutta törmäsi heihin vasta makuusalissa. He kävivät nopeasti läpi sen, mitä oli tapahtunut. Era oli erityisen huolissaan siitä, mitä seurauksia onnettomuudesta tulisi Jamesille. Jo lohdutti ystäväänsä vaisusti, mutta kukaan ei oikein ollut juttelutuulella, ja pian he kävivät vaitonaisina sänkyihinsä.

Muiden jo nukkuessa Lena tuijotti ulos ikkunasta. Ilta oli kaartunut omituisen suuren onnentunteen kautta jonkin todella ihanan reunalle ja siitä täydelliseen katastrofiin. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että loukkaantunut poika olisi kunnossa.

Ja että James ei saisi syytä niskoilleen.

*

Lena heräsi siihen, että Era ravisti häntä kevyesti olkapäästä.

“James haluaa puhua joukkueelle”, tyttö sanoi. “Sinun täytyy mennä oleskeluhuoneeseen.”

Lena puki päälleen nopeasti, vilkaisi peiliin – siinä, ettei yleensä käyttänyt meikkiä oli ehdottomasti se huono puoli, että sitä ei muistanut pestä pois illalla – ja kiirehti portaat alas oleskeluhuoneeseen.

Muut rohkelikot näyttivät olevan aamupalalla, mutta huispausjoukkue istui ikkunanvieressä. Jokaisilla kasvoilla oli kireä ja vakava ilme. Lena tervehti joukkuekavereitaan varovasti ja istui vapaalle tuolille. Hän ei saanut silmiään irti Jamesista, joka näytti siltä, ettei ollut nukkunut koko yönä. Poika katsoi hitaasti heitä kaikkia ja ennen kuin avasi suunsa.

“Kuten varmasti tiedätte, eilisten juhlien päätös ei mennyt ihan putkeen. Vitosluokkalainen puuskupuh loukkaantui vakavasti törmättyään humalassa katsomoon täydellä lentonopeudella.”
”Miten se on mahdollista?” Lena puuskahti. ”Tehän olitte loitsineet luudat hitaiksi ja matalalentoisiksi!”

”Kyseinen oppilas oli ilmeisesti käynyt hakemassa normaalin luudan luutakomerosta ja päättänyt näyttää kavereilleen pari temppua.”

”Eihän se ole sinun vikasi!”

 ”No, se osa ei olekaan. Rehtori halusi tietää, kuka oli tuonut juhliin alkoholia ja terästänyt boolin ja minä – minä otin siitä täyden vastuun.”

“Mitä?”

“Ei!”

“James, mitä tämä tarkoittaa?”

Lena vilkaisi Jamesin vieressä istuvaa Oliveria, joka tuijotti ilmeettömänä maahan.

“Rangaistukseksi saan jouluun asti jälki-istuntoa ja… pelikiellon.”

Koko joukkue oli tyrmistyksestä hiljaa.

”Pelikiellon?”

”Mitä? Pelikiellon? Sinä olet hemmetti meidän kapteenimme!”

“Olen pahoillani”, James sanoi voimattomasti. Lena saattoi kuvitella hänen vääntäneen asiasta koko yön rehtorin kanssa. “McGarmiwa myöntyi siihen, että voin valmentaa teitä, mutta uusi jahtaaja meidän on löydettävä minun tilalleni mitä pikimmiten.”

”Entä Oliver?” Lena kysyi.

”Sovimme ennen rehtorin tuloa, että on parempi, että vain yksi ottaa syyn niskoilleen. Emme voi menettää kahta pelaajaa. Lisäksi kelvollista korvaajaa lyöjälle on huomattavasti vaikeampaa löytää kuin kelvollista jahtaajaa.”

“Onko meillä mitään mahdollisuuksia voittaa luihuisia ilman sinua?” kysyi Allison Finnigan heikolla äänellä.

James painoi pään käsiinsä vasten eikä vastannut mitään.

[Chuva]

Ääh, onko pakko hämmentää lukijaparan tunteita joka suuntaan!

Tää luku oli ihana ja tää luku oli kamala (siis hyvällä tavalla kamala), enkä mä nyt tiedä yhtään että miten mä reagoisin tähän kaikkeen . Päällisin puolinhan tämä oli tosi ihana, ihana luku, ja jos ei mennä sen syvemmälle, niin voi kun oli suloista!
Lena ja James on niin hyvin toisiaan täydentävä, sympaattinen ja hauska parivaljakko. Niiden keskustelut on luontevia ja yhteiset hetket sydäntä lämmittäviä, ja tykkään siitä miten selkeesti James tykkää Lenasta. Ne on jotenkin niin välittömiä ja leppoisia keskenään, mutta sit kuitenkin siellä on taustalla se romanttinen jännite, kun ne tykkää toisistaan, mutta eivät voi/uskalla tehdä mitään asian eteen.

Mut Era. Äh. Miksi mun täytyy tuntea myötätuntoa sellaista ihmistä kohtaan, josta en pidä ollenkaan? Mä en vaan voi sile mitään (ja se varmaan onkin sun tarkoitus?), että aina kun Lena ja James on lähekkäin, niin mulle tulee Eran puolesta hirveän syyllinen ja myötätuntoinen olo. Kun ei se kuitenkaan ole läpimätä ihminen ja vaikka oliskin, niin ei oo oikein, että James samaan aikaan seurustelee sen kanssa ja sitten tykkääkin salaa (ja ainakin viimeisimmässä luvussa ei-ihan-niin-salaa) enemmän sen kaverista. Tietysti tässä eniten nyt hämmentää se, että minkä ihmeen takia James sitten edes seurustelee enää Eran kanssa?
Johtuuko se siitä, että kun se ei voi olla ihan varma Lenan tunteista, niin se sitten haluaa ns. pitää itsensä turvassa ja pysyä Eran kanssa, vaikka samalla haikailee toisaalle? Vai eikö se muka ymmärrä vielä omia tunteitaan ja käsitä, että nyt on siellä tyttöystävätittelin takana vähän väärä naisihminen? Mä en ymmärrä yhtään, että mitä James tässä ajaa takaa. Jos se jatkaa samaan malliin, niin pahimmillaan se vaan sit satuttaa sekä Eraa että Lenaa.

Ja totta puhuen vähän ihmettelen sitäkin, että miten se ei näytä käyvän tuon enempää Eran itsetunnolle, että sen poikaystävä haluais tykkää enemmän Lenasta, jonka Era itse alusta asti arvioi alapuolelleen. Vai eikö se pidä Lenaa varteenotettavana kilpailijanaan? Vai onko se niin jääräpäisesti päättänyt naida Potterin, että ei sitten piittaa siitäkään, jos James on jo noin lyhyen seurustelun jälkeen ihastunut toiseen? Hmmh. Paljon on mahdollisuuksia tähänkin.

Nuo juhlat oli kuvattu tosi kivasti! Vähän ihmettelin sitä, että miten James&Oliver uskaltautuivat terästämään boolia kun opettajiakin on paikalla, mutta onhan nuoret pojat toisaalta vähän yllytyshulluja. Tanssikohtaus oli tosi kiva, etenkin Lenan ja Jamesin tanssi ja romanttinen hetki (vaikka toki siinäkin oli meikäläisen takaraivossa se hiljainen "mut... se seurustelee " -ajatus).
Juhlien koristelu oli kuvailtu tosi hyvin ja ilostuin siitä, että Lenan kaverit sai sen vähän pynttäytymään (tietenkin poikamaisuus ja hällä väliä -asenne on osa sen hahmon viehätystä, mut tykkään kyl siitä, ettei se suhtaudu tyttömäisyyksiin ihan liian kielteisesti). Ja voin kyllä samaistua Lenan seuraavan aamun harmiin, kun harvoin meikkaavana ei muista pestä sotamaalauksiaan ennen nukkumaanmenoa .

Juu. Eipä mulla taida tähän hätään olla muuta. Tärkein lienee kuitenkin se, että tykkäsin tästä luvusta tosi paljon ja odotan jatkoa innolla (ja toivon, että Era jättää Jamesin hetipianäkkiänytjooko, että James ja Lena sitten saavat toisensa kaikessa rauhassa ja tyyneydessä)! Toivottavasti saat koneesi (tai uuden koneen) piakkoin ja asia selviää ilman sen suurempaa sudenkuoppia.
Kiitos taas tästä!

[Jippu]

Minä täällä taas moi!

Olen tosi pahoillani että on jäänyt useampi luku kommentoimatta, jotenkin huomaan käyväni täällä aina vaan heittämässä uuden luvun omaan tarinaani jos sellaisen saan kasattua... Mutta en ole unohtanut tätä, en missään nimessä ja jokaisen luvun olen tunnollisesti käynyt lukemassa!

Tykkään kirjoitustyylistäsi yhä ihan älyttömän paljon, kuten olen aikaisemminkin sanonut. Tätä on niin helppo lukea, harmittaa aina kun luku loppuu ja tietää että pitää odottaa (pieni ikuisuus) taas seuraavaa. Tykkään myös kovasti hahmoista, etenkin James on jotenkin ihana, taidan itsekin olla vähän ihastunut  Olen vähän yllättynyt miten, hmh, tyttömäinen Lena on ihastuneena, varsinkin kun hän muuten on niin poikamainen. Mutta ehkä se onkin ideana että hän löytää naisellisia puolia itsestään, en tiedä. Vähän samoilla linjoilla edellisen kommentoijan Chuvan kanssa tuosta Era-asiasta, hän ei kuitenkaan ole paha ihminen niin tavallaan harmittaa miten paljon James kiinnittää huomiota Lenaan. Mutta eihän sitä aina järjellä ajattele, varsinkin jos on 17v ja ihastunut. Toivottavasti Jamesin ja Lenan suhde etenee pian, en malta odottaa! Enkä myöskään malta odottaa miten Lavender suhtautuu tähän Tylypahkan taistelu -asiaan!

Tässä uusimassa luvussa ainoa asia josta en niin hirveästi pitänyt oli tämä humalaisen puuskupuhin loukkaantuminen, se meni niin nopeasti ohi ja luin kohdan ainakin viisi kertaa läpi, että puuttuuko tästä nyt jotain vai enkö nyt muuten vaan oikeasti käsitä että mitä hittoa tapahtui. Selitettiinhän se sitten tuossa lopussa, mutta olisin ehkä siihen kohtaan kaivannut vähän jotain... lisää? Muuten tosi kiva luku, odotan innolla seuraavaa! Ja yritän seuraavalla kerralla jättää taas jonkun kommentin! 

[Nyyhti]

Jeejee jatkoa <3 Älä huoli, en usko, että kukaan jättää ficin lukemisen, jos luvussa kestää kuukausi En itse edes huomannut, että siinä olisi kestänyt jotenkin erityisen pitkään (vaikka tietysti aina kestää ikuisuus, tahdon ahmaista tämän kerralla!).

Lenan yritykset kirjoittaa äidilleen olivat aika suloisia, ja nauroin niille mahdollisuuksille, mitä hän pyöritteli. Olisi laittanut kirjeen menemään vaan! Minua kiinnostaa tosi paljon tämä Lenan perhekuvio ja sotajuttu, joten toivon, että siitä kuullaan taas jotain lisää.

Tykkään siitä, kuinka solmussa tämä Era-James-Lena-kuvio on. Se on niin aitoa! Kaikille on ihan selvää, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää, mutta kenelläkään ei ole silti pokkaa tehdä asialle oikeasti mitään.

James on kyllä tosi ristiriitainen hahmo, eli toisin sanoen todella hyvin kirjoitettu. Tavallaan se on aivan ihana, mutta sitten taas toisaalta aikamoinen itseään täynnä oleva kusipää Ainakin mun mielestä. Jännä käänne tuo pelikielto - odotan suurella mielenkiinnolla, kenet valitaan Jamesin tilalle! Minulla on jälleen arvaukseni, mutta saa nähdä, olenko oikeassa

Sitä en kyllä Jamesin ja Eran suhteessa tajua, että kun Era niin selkeästi raivoaa Jamesille huispauksesta, niin miten Jamesilla ei ole mennyt vielä hermot siihen Ehkä sekin on edessä!

Jään odottelemaan malttamattomana jatkoa. Toivottavasti saat konejutut pian kuntoon!