Otsikko: Parempaa hissimusiikkia metsästämässä
Kirjoittaja: Lilyan
Ikäraja: S, sallittu
Fandom: Percy Jackson
Vastuuvapaus: Rick Riordan on Percy Jacksonin takana.
Haasteet: FF100 - sanalla 020: Väritön.
A/N: Nyt en kyllä ihan oikeasti tiedä, mikä osa minun aivoistani suoltaa tällaista tekstiä...
______________________________
Ei voi olla totta.Se taisi olla kutakuinkin ensimmäinen ajattelemani asia, kun kiisimme kolisevalla ja rämisevällä hissillä ylös Tartaroksesta kohti kuolevaisten maailmaa. Me olimme onnistuneet katkaisemaan Kuoleman ovea paikoillaan pitelevät ketjut, mutta oma pelastumisemme oli napin painaman varassa. Emme voineet kuin luottaa siihen, että kaverimme Argo II:sta olivat kutakuinkin mahdottoman taipaleensa takaa selvinneet pelastamaan meitä.
Minun olisi siis kuulunut olla onnellinen siitä, että me olimme tehneet voitavamme, pelätä sitä että emme pääsisi tästä kamalasta hissinrotiskosta milloinkaan pois, keskittää kaikki minulta liikenevät ajatukset uhkaavasti erilleen liukuviin parioviin tai itkeä Annabethin kanssa Bobia ja Damasenia, hyvää titaania ja hyvää jättiläistä jotka eivät sittenkään näkisi tähtiä. Oli miljoona muuta, päivänpolttavampaa asiaa, joita minun olisi pitänyt miettiä, mutta sen sijaan minun pääni valtasikin suurin piirtein tällainen ajatus:
“Ei ihme, että hirviöt ovat heti kuolevaisten maailmaan päädyttyään valmiit surmaamaan vaikka koko ihmiskunnan, kun kerran joutuvat kuuntelemaan kaksitoista minuuttia tällaista hissimusiikkia.”
Eikä se ollut viimeinen kerta.Voi hyvät jumalat, (ja erityisesti eräs tietty lyyrajumala) eikö ole olemassa parempaa hissimusiikkia? Kiidimme jälleen kerran ylöspäin, tällä kertaa kohti Olymposvuorta Empire State Buildingin 600. kerroksessa. Karmea ja yksitoikkoinen musiikki kaikui korvissani ja tunkeutui aivoihini saaden koko kroppani väsyksiin. Jos musiikilla olisi ollut jokin väri, tämä nimenomainen ei ainakaan hehkunut neonloisteessa.
Kun pakolliset keskustelut maailman pelastamisesta ja meidän elämämme jatkamisesta (tai paikoin päättämisestä) oli saatu alta pois, saimme me jäädä Olympoksen pitoihin. Kuten olen jo aiemminkin tainnut mainita, raisuista, erittäin raisuista, päättömistä bileistä ja Olympoksen bileistä kannattaa aivan ehdottomasti valita se jälkimmäisin. Missään ei ole niin villiä menoa kuin jumalten pirskeissä.
Satuin kuin satuinkin bongaamaan itse runon ja musiikin jumala Apollonin juhlakansan seasta. Oma oletukseni oli, että hän henkilökohtaisesti vastasi kaikkien yleisten tilojen musiikkielämyksistä, jotain siihen suuntaan hän oli ainakin tullut maininneeksi joitakin aikoja sitten. Ja minulla oli antaa hiukan palautetta eräiden tiettyjen tilojen kappalevalinnoista.
“Kas, Percy Jackson, mitä kuuluu?” Apollon sanoi omaan luontevaan ja äärimmäisn rentoon tapaansa. Hän näytti kovin vallattomalta kultaisine kiharoineen ja veikeine, hitusen lapsekkaine kasvoineen. Hänen lapsissaan oli hirmuisesti samaa näköä.
“Ai, ihan hyvin kiitos”, minä vastasin. Jumalille puhuessa kannattaa aina aloittaa mielistelystä, se on varmempi tapaa säilyä hengissä kuin suoraan ikävään asiaan pureutuminen. Kokemuksen tuomaa viisautta kaikki tyynni.
“Minullakin menee loistavasti”, Apollon sanoi painottaen viimeistä sanaa. “Tämä juhlahumu oikein inspiroi minua kirjoittamaan uuden haikun, haluatko kuulla? Se menee näin: Oi Apollon, sä…”
“Kiitos kunniasta, mutta ei kiitos. Minulla olisi itse asiassa vähän asiaa musiikillisiin, tuota, asioihin liittyen”, sanoin nopeasti. Ystävän neuvo: älä ikinä, siis
koskaan anna Apollonille aihetta lausua haikujaan. Olkoonkin runouden jumala, mutta haikuihin asti hänenkään kykynsä eivät taida yltää. Usko huviksesi.
Vilkaisin muuhun juhlakansaan päin. Musiikki soi ja tanssit olivat alkamassa. Annabeth tulisi kohta hakemaan minut parketille, joten minulla oli vain hetki aikaa.
“No, Apollon, sinä sanoit joskus olevasi vastuussa yleisten tilojen… Miten se menikään; musiikkikokemuksista.”
“Kyllä, kyllä”, Apollon riemuitsi.
“Hissimusiikitkin siis kaiketi kuuluvat repertuaariisi?”
“Toki, toki. Miksi sellaista kyselet?” Apollon näytti hieman hämmentyneeltä, kuin olisin juuri kiistänyt hänen oikeutensa näppäillä lyyraa ja tanssia samalla kansantansseja pitkin Olympoksen katuja. Eikä sillä, olisin mielelläni kiistänytkin jos vain suinkin olisin ehtinyt.
“Mietin vain, että onko niiden pakko olla niin… värittömiä.”
Apollonin suu meni mutruun kuten aina, kun hän mietti jotain oikein kovasti. Lopulta hän vastasi:
“Minä olen pyrkinyt tekemään niistä mahdollisimman huomaamattomia. Sellaista taustamusiikkia”, hän päätti pohdintansa.
“Hyvä, mutta onko sen taustamusiikin pakko olla, öh, tylsää? Miksei se voisi olla jotain, minkä tahtiin tekee mieli vaikka tanssia?” En edes tiedä miksi sanoin noin. Kai minä vain katselin musiikin tahtiin pyörähteleviä pareja ja valssia tanssahtelevia pareja ja hullusti bailaavia tyyppejä… Ja siinä se! Olympoksen musiikki oli ainutlaatuista; jokainen kuuli sen juuri sellaisena kuin itse halusi. Ei kiistoja, ei huonoa musiikkia. Jokaiselle soitettiin heidän lempikappaleitaan.
“Kuule Apollon, miksei hissimusiikki voisi olla enemmän Olympoksen musiikin tyylistä?” kysyin varovasti. En halunnut enää yhdenkään jumalapersoonan vihastuvan minulle. Ares, Athene, Hekate ja muutama muu siinä rinnalla riittivät minulle joksikin aikaa. Apollon pohti jälleen sanojani otsa harkitsevassa rypyssä.
“Olisiko se sinusta jees?”
“Olisi, ihan sikajees”, minä vastasin.
“Sikajees? Minä en ole kyllä koskaan liiemmin pitänyt porsaista… No, ehkä minä voisin…”
En kuullut lauseen loppua, koska juuri silloin oli Annabeth päättänyt nykäistä minut mukaan tanssimaan jumalten, puolijumalten, nymfien, satyyrien ja ties keiden kaikkien muiden kanssa. Myönnettäköön, että minulla oli ihan hauskaa enkä uhrannut enää ajatustakaan typerille hissimusiikeille.
Pidot olivat auttamatta liian nopeasti ohi. Me puoliksi kannoimme, puoliksi raahasimme Groverin mukanamme uloskäynnille, kiitimme kaikkia mahtavista bileistä ja astuimme jälleen huojuvaan hissikoppiin, jotta pääsisimme alas kuolevaisten keskuuteen. Olin niin poikki, etten edes kiinnittänyt enää huomiota siihen kamalaan renkutukseen, joka kaiuttimista yleensä tulvi. En, ennen kuin Annabeth sanoi:
“Ihana kappale.” Hän huitaisi päänsä yläpuolella sijaitsevaa ristikkoa, josta ääni kuului.
“Mikä kappale tämä on?” kysyin kuin huomaamattani. Annabeth kurtisti kulmiaan.
“En osaa sanoa. Se kuulostaa… Se kuulostaa melkein kaikilta minun lempikappaleiltani. Hitsi, en oikeasti tiedä!”
Minä annoin täydellisen musiikkikappaleen virrata sisään korvista, turruttaa aivot ja keinuttaa minua hiljaa. Suljin silmäni ja nautin koko sen ajan, jonka me kiisimme alas Olympokselta rivikansalaisten pariin. En tiennyt, että musiikki voi saada noin paljon ihmeitä aikaan muutaman minuutin aikana. Hissikopista astuessamme minä päätin hiljaa mielessäni, että seuraavan kuukauden ajan minä uhraisin puolet ruoastani musiikinjumala Apollonille.
