seuraava »

[Pics]

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Kanssasi lennän tähtiin
Author: Picca
Beta: Arte
Rating: K-13
Pairing: Harry/Draco, tulkinnanvaraista Ron/Hermionea erittäin sivuosassa
Genre: Huumori, draama
Summary: ”Te ette sitten ikinä voi vaan antaa olla! Kunpa olisitte jossakin todella kaukana, että täällä olisi kerrankin rauhallista!”

A/N Tästä sopii syyttää chattilaisia. En enää muista, oliko ajatus alun perin minun ja minua vain yllytettiin, vai lähtikö ajatus joltakin toiselta. Luultavasti ensimmäistä, ikävä kyllä. Joka tapauksessa uhkasin survoa Harryn ja Dracon avaruusrakettiin ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Ööh.

Betana toimi Arte, hänelle kiitoksia taas kerran hyvistä huomautuksista. Toivon mukaan saan tähän loppuosan kirjoitettua piakkoin.

Aprillihaaste sekä FF100-haasteen sana 046. Tähti.




Tylypahkassa

Hermione odotti aamun postia tavallista malttamattomammin, ja kun pöllöt lehahtivat suureen saliin, hän olisi halunnut hypähdellä ylös ja alas. Ehtisikö se tulla vielä tänään? Fred ja George lupailivat, että heidän puotinsa tuotteet saapuisivat heti seuraavana päivänä tilauksesta, mutta Hermione ei tiennyt, luottiko kaksosiin varmasti.

Ron yritti saada kiinni Possua, joka sinkoili sinne tänne taakkanaan paketti, joka oli varmasti painavampi kuin pöllö itse. Lopulta hän sai yli-innokkaan postintuojan pyydystettyä kämmeniensä väliin, missä se huhuili hiljaa. Ron hyökkäsi onnellisena paketin kimppuun miltei työntäen nenänsä sen sisään, mitä koko rohkelikkopöytä sai pian katua. Laatikosta räjähti jotakin harmaanruskeaa ja limaista, joka haisi mädiltä kananmunilta ja laskeutui peittämään pöytää sekä sen ääressä istujia tiiviinä mattona.

”Aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle”, lallattelivat Fredin ja Georgen äänet, jotka kuuluivat laatikon jäännöksistä.

”Ääh”, Ron valitti pyyhkiessään tahmaa naamastaan. ”Olisipa minulla fiksumpia veljiä! Tietysti koko maailmankaikkeudesta juuri minulla pitää olla veljinä keppostelevia idiootteja.”

Harry puhdisti limaisia silmälasejaan paitansa helmaan ja pudisteli päätään. Hän näytti oudolta, kun hänen kasvonsa olivat aivan harmaanruskeat lukuun ottamatta linssien muotoisia puhtaita läikkiä silmien ympärillä.

”En tajua, mitä iloa on edes pilailla kanssani, kun he eivät ole täällä näkemässä!” Ron jatkoi.

”Mutta me kuulemme oikein hyvin”, ilmoitti paketista tuleva ruumiiton ääni. ”Huudot suorastaan hivelivät korviamme.”

”Ääh, päät kiinni”, Ron sanoi ja rypisti laatikon, joka vastusteli käyttäen hämmästyttävän värikkäitä kirosanoja. Niiden vuoksi McGarmiwa otti Rohkelikolta kymmenen pistettä.

”Eikä hän tietenkään uskonut, että se en ollut minä”, Ron totesi surkeana. ”Miksi kaikki tällainen sattuu aina juuri minulle? Olisipa jollakulla muullakin joskus yhtä kurjaa…”

Hermione virnisti huomatessaan myöhään saapuneen pöllön, joka kantoi sekin pakettia, kovin samannäköistä kuin Ronin saama. Hän ei erehtynyt avaamaan sitä pöydässä, vaan työnsi sen kaapunsa taskuun ja säntäsi saman tien lähimpään tyttöjen vessaan tarkastamaan sisällön.

Hän pesi ensin moskan kasvoistaan ja käänsi sitten katseensa poispäin repäistessään paketin auki – vaikka hän olikin maksava tilaaja, kaksoset olivat sentään kaksoset ja oli aina mahdollista, että nämä olisivat sujauttaneet mukaan pienen bonuksen ystävälle. Kun mitään ei tapahtunut, hän uskaltautui katsomaan ostostaan. Pikkuisen pullon etiketti varmisti, että hän oli saanut juuri sitä, mitä oli halunnutkin.

TOIVOMUKSIUUTE

Toivot vielä, ettet olisi mitään toivonutkaan.

Hermionen hymy ylettyi jo melkein korvasta korvaan. Tänään Ronin jatkuvalle valitukselle sekä mahdottomille toivomuksille tulisi loppu. Ainakin vähäksi aikaa.

Lounaalla Ron oli jo toipunut veljiensä aprillipilasta ja vaahtosi totuttuun tapaan Harrylle, että olisi paljon parempi huispaaja, mikäli hänellä vain olisi parempi luuta käytössään. Kun Ron levitti käsivartensa eloisasti kuvailemaan, miten pitkän luudanvarren olisi halunnut, kaikki seurasivat hänen liikkeitään. Hermione oli jo vähän aikaa pitänyt avattua pulloa piilossa pöydän alla ja käytti tilaisuuden hyväkseen.

Ron näytti tulleen paasaamisesta janoiseksi ja kulautti kurkkuunsa loput kurpitsamehustaan. Hermione seurasi suurella mielenkiinnolla nesteen huljahtamista avonaiseen suuhun, ja hetken kuluttua aataminomena pompahti Ronin kaulassa, kun hän nielaisi.

Täydellistä.

Lounaan jälkeen Hermione kiirehti Ronin ja Harryn mukana salista mennäkseen yrttitiedon tunnille. Ehkä Hermione keskittyi liiaksi tarkkailemaan Ronia ja odottamaan, milloin tämä esittäisi väistämättömän toiveen siitä, että professori Verso olisikin kipeänä ja tunti siten peruttu. Hän ei huomannut, että innostuksissaan tallasi Draco Malfoyn laukun hihnalle.

”Varo sitä, kuraveri!” Malfoy kiljahti ja kaappasi laukun äkkiä syliinsä. ”Lattia on jo tarpeeksi likainen, en kaipaa enää sinua sitä tallomaan!”

Hermione avasi suunsa kysyäkseen, minkä vuoksi Malfoy ylipäänsä oli kyykkinyt lattialla, mutta ehkä tämä oli sitonut kengännauhoja tai etsinyt jotakin laukustaan. Miten vain, hän ei saanut tilaisuutta kysyä asiaa, sillä Harry astui hänen eteensä taikasauva valmiina.

”Älä nimittele Hermionea”, Harry sanoi.

”Miksen? Eikö Potta tykkää siitä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä?” Myös Malfoy oli saanut taikasauvansa esille ja hänen leukansa oli työntynyt eteenpäin uhmakkaasti.

”Entä itse, kuolonsyöjän kakara?”

”Tuosta maksat vielä, Potta.”

”Hah, sen kun näkisi.”

Malfoyn ja Harryn ympärille oli jo alkanut kerääntyä väkijoukkoa, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään erottaakseen heidät toisistaan. Oli tunnettu tosiasia, että näiden kahden vihamiehen ottaessa yhteen mahdollinen sovittelija saisi vain nyrkistä tai kirouksesta. Helpointa oli antaa heidän selvittää välinsä itse, miten huonosti he sitten näyttivätkin siitä selviytyvän.

Eikä pitänyt unohtaa sitä, että tappelut olivat aina viihdyttäviä.

Ron näytti hiukan pahoinvoivalta ja piteli vatsaansa. Hän ei näyttänyt kovin kiinnostuneelta tappelusta ennen kuin Harry sai otteen Malfoyn kaavun rintamuksesta ja heilautti pojan rajusti syrjään. Malfoy kompasteli suoraan Ronia päin ja kaatoi tämän lattialle.

”Hei!” Ron kiljaisi, kun Malfoy tökkäsi hänen vatsaansa horjahtaessaan. Poika saavutti nopeasti tasapainonsa ja ryntäsi koko massallaan Harrya päin, selvästi yrittäen puolestaan kaataa tämän lattialle.

”Onko teidän aina ihan pakko?” Ron huomasi kiljuvansa. ”Te ette sitten ikinä voi vaan antaa olla! Kunpa olisitte jossakin todella kaukana, että täällä olisi kerrankin rauhallista!”

Kaikki paikalle kokoontuneet ihmiset räpyttelivät silmiään useita kertoja. Oppilaiden keskellä oleva tila, jossa tappelu oli hetki sitten raivonnut, oli tyhjä. Harrya ja Malfoyta ei näkynyt missään.


Jossakin todella kaukana

Harry terästäytyi ottamaan vastaan Malfoyn ryntäyksen ja nojautui tätä kohti jalat tukevasti harallaan. Hänen tasapainonsa heilahti, mutta ennen Malfoyn törmäystä, jota ei koskaan tullutkaan. Lattia katosi hänen jalkojensa alta ja hän katsahti närkästyneenä ympärilleen – kuka oli kehdannut nostaa hänet ilmaan loitsulla?

Ympärillä ei vain enää näkynyt Tylypahkaa eikä muita oppilaita, pelkkä Malfoy, joka näytti hänkin typertyneeltä ilmaan kohoamisestaan.

He leijuivat paikoillaan tilassa, joka oli tuskin kylpyhuonetta suurempi. Kaikki ylhäällä, alhaalla ja sivuilla näytti olevan metallia. Itse asiassa oli vaikea sanoa, mikä oli ylhäällä ja mikä sivuilla, kuin suunnat olisivat kadonneet kokonaan. Ilmassa ei tuntunut minkäänlaista hajua, kuin kaikki olisi ollut täydellisen steriiliä. Liioin ei kuulunut mitään muuta kuin oman hengityksen hiljainen rytmi.

”Mitä sinä teit?” Harry kysyi.

”En mitään! Tämän on pakko olla jollakin tavalla sinun vikasi”, Malfoy vastasi. Kiukkuisuus ei täysin riittänyt peittämään hänen säikähdystään.

”Missä me olemme?”

”Mistä minä tietäisin?”

Harry kurkotti kättään seinää kohti, mutta joutui potkaisemaan jaloillaan kuin uidessa päästäkseen sen luo. Saatuaan otteen hän alkoi seurata seinässä olevaa pientä ulkonemaa, josta sai hyvän otteen. Oli helppoa hilata painottomalta tuntuvaa vartaloa eteenpäin. Hän pääsi jonkinlaisen ikkunan ääreen ja nielaisi.

”Sinun olisi varmaan parasta tulla katsomaan tätä.”

Hän katsoi taakseen ja näki Malfoyn potkaisevan itselleen vauhtia seinästä. Sen turvin Malfoy liukui tasaisesti ilman halki ja pysäytti vauhtinsa asettamalla kätensä ikkunaa vasten ja ottamalla painonsa vastaan.

He katsoivat ikkunasta näkyvää valkean-, sinisen- ja vihreänkirjavaa palloa. He katsoivat taas erikoista tilaa ympärillään ja tuijottivat palloa uudelleen. Kun he vilkaisivat toisiinsa, he näkivät kasvoilta saman säikähtäneen oivalluksen kuin itse tunsivat, ja se varmisti asian lopullisesti.

Kumpikin huusi, kunnes keuhkot tyhjenivät.

*

Harry tuijotti epäuskoisena, kuinka Afrikan manner hiljalleen kiertyi näkyvistä maapallon toiselle puolelle. Hän leijui ikkunan ääressä painottomana ja olisi saattanut nauttia harvinaisesta tunteesta suurestikin, ellei tilanne olisi ollut liian kammottava käsitettäväksi. Hän oli Maata kiertävällä radalla jonkinlaisella avaruusasemalla eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, miten oli sinne joutunut.

Kaiken lisäksi hän oli siellä Malfoyn kanssa. Kaikista tuntemistaan ihmisistä Harry halusi toiseksi vähiten viettää aikaansa Malfoyn kanssa – vain Voldemort olisi ollut epämieluisampaa seuraa. Tai no, tarkemmin ajatellen hän ei suuremmin pitänyt myöskään Bellatrix Lestrangesta eikä muistakaan kuolonsyöjistä.

Tylypahkassa olevista ihmisistä Malfoy oli silti ehdottomasti pohjanoteeraus. Vorokin olisi saattanut olla mukavampi, vaikka luultavasti olisikin alkanut narista, että oli luvatonta lähteä avaruuteen kesken koulupäivän.

Tukahdutettu tyrskähdys karkasi Harryn kurkusta. Malfoy kääntyi katsomaan häntä kireä ilme kasvoillaan.

”Sinustako tämä on hauskaa?”

”Ei vähääkään”, Harry vastasi ja alkoi nauraa entistä hillittömämmin.

”Tämä on taatusti joku sinun juonesi, jolla pääsit kahden minun kanssani”, Malfoy valitti.

Harry ei voinut sille mitään – naurukohtaus paheni niin, että hengittäminen alkoi käydä tuskalliseksi ja hänen oli pakko kiertyä kerälle vatsaansa pidellen. Hän huomasi, että ilmassa taisi olla vähemmän happea kuin maanpinnalla, sillä olo kävi nopeasti heikoksi ja pökkyräiseksi. Se auttoi saamaan naurun hallintaan, mutta hän ei uskaltanut vilkaista Malfoyhin päin, sillä arveli repeävänsä uudelleen, jos näkisi tämän närkästyneen ilmeen.

Ikkunasta näkyvä sinivihreä planeetta vakavoitti Harryn hyvin nopeasti. Se oli niin mielettömän kaukana, ettei etäisyyttä oikein voinut kuvitellakaan, ja näytti lelupallolta. Jossakin siellä oli Eurooppa ja Iso-Britannia, jossakin oli Tylypahka ja hänen kotinsa. Hänen ystävänsä. Kaikki.

”En tiedä, miten jouduimme tänne”, hän sanoi. ”Mutta minusta oleellisempaa on se, miten me pääsemme täältä pois.”

”Olisiko ilmiintyminen mitään?” Malfoy ehdotti alentuvaan sävyyn.

”Voiko näin pitkiä matkoja ilmiintyä?”

”Kukaan ei kai ole kokeillut. Mutta miksei voisi?”

Harry ajatteli asiaa ja niitä muutamia harvoja kertoja, joina oli ilmiintynyt. Lyhyt matka tuntui sillä tavalla aivan samalta kuin pitkäkin, etäisyyksillä ei tuntunut olevan minkäänlaista merkitystä. Ehkä se olisi mahdollista. ”En haluaisi jäädä puoliväliin”, hän sanoi.

”Pelottaako, Potter?”

Totta kai pelotti. He olivat aivan yllättäen joutuneet avaruuteen, hitto vie! Mutta Harry olisi mieluummin suudellut Voroa kuin myöntänyt sen. ”Villeimmissä toiveissasi ehkä.”

”Ilmiinnytään sitten.”

”Okei.”

Harry mietti Tylyahon kylää, johon epätoivoisesti tahtoi siirtyä. Hän näki mielessään puodit kummallakin puolen katua, pöllöpostikeskuksen sekä matami Puddifootin teehuoneen. Hän halusi sinne, halusi seistä Kolmen luudanvarren edessä ja sitten kävellä sinne sisään ja ostaa kermakaljan, jota juodessaan voisi yrittää palautua tästä kaameasta yllätysmatkasta. Aivot tuntuivat nyrjähtävän keskittymisestä, mutta hän ei vain onnistunut siirtymään.

Loputtomalta tuntuneen yrityksen päätteeksi hän otti tukea ikkunaruudusta, jotta pystyi kääntymään painottomuudessa, ja katsoi Malfoyta. Hän ei yllättynyt siitä, ettei myöskään Malfoy ollut onnistunut siirtymään mihinkään, ei vaikka tämän kasvot olivat alkaneet punoittaa ponnistuksesta.

”Ehkä matka on liian pitkä”, Harry sanoi.

”Tai sitten täältä ei vaan pysty ilmiintymään jostakin syystä”, Malfoy sanoi.

He vaipuivat kurjaan hiljaisuuteen ja Harryn takana Maa kiertyi yhä hiljalleen akselinsa ympäri, liian hitaasti, jotta sitä olisi voinut huomata, ellei tuijottanut näkymää pitkään ja keskittyneesti. Valtavat valkeat pilvimassat liikkuivat nopeammin peittäen välillä osia mantereista kokonaan.
 
”Onkohan täällä vessaa?” Malfoy sanoi hiljaa ja vastentahtoisesti.

Harry kohautti harteitaan ja toivoi, ettei Malfoy olisi ottanut asiaa puheeksi. Se sai hänet huomaamaan, että hänelläkin oli hätä, ja mahdollisuudet saada sitä helpotettua jollakin siedettävällä tavalla vaikuttivat hyvin vähäisiltä.

”Kai tämän on pakko olla ihmisiä varten”, Malfoy jatkoi. ”Tai siis, onhan täällä esimerkiksi ilmaa hengitettäväksi. Ja ikkuna on sitä varten, että joku katselisi siitä ulos. Joten kai täällä on oltava sellaista, mitä ihmiset tarvitsevat.”

”Kai”, Harry vastasi. Kieltämättä Malfoy puhui järkeä, mutta toisaalta avaruusasemassa tuntui olevan jokin pahasti vinossa. Hän ei ollut juuri perehtynyt asiaan, mutta oli silti aika varma siitä, etteivät jästien asemat olleet tällaisia. Mutta jos eivät olleet, tapaus muuttui entistäkin älyttömämmäksi.

”Katso sinä sieltä puolelta, niin minä katson toiselta”, Malfoy sanoi ja huiskautti kädellään kohti sitä tilaa, josta Harry oli löytänyt ikkunan.

Vaikka käskyjen ottaminen Malfoylta olikin inhottavaa, vastaan väittäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta, sillä ei voinut saavuttaa mitään. Juuri nyt heillä oli samanlaiset tavoitteet ja tappelu vain viivästyttäisi niiden saavuttamista. Vaikutti siltä, että Malfoykin oli huomannut sen, sillä oli puhunut melkein epävihamielisellä tavalla.

Harry lähti liukumaan seinää pitkin pidellen kiinni siinä olevasta ulkonemasta, joka tuntui olevan paikoillaan juuri liikkumisen helpottamiseksi. Hän tarkkaili seiniä löytääkseen mitä tahansa ovelta tai luukulta näyttävää, jonka takana voisi olla jotakin hyödyllistä. Kun hän siirtyi kauemmas ikkunasta, hänen oli pakko sytyttää taikasauvaansa valo nähdäkseen eteensä.

Vain parin metrin etenemisen päätteeksi Harry näki etsimänsä, mutta se ei ollut vähääkään sellainen kuin hän oli kuvitellut. Metalliluukku oli halkaisijaltaan ehkä metrin ja siihen oli kiinnitetty pieni kyltti, jossa pikkupojan hahmo virtsasi pottaan. Tutun kuvan näkeminen keskellä avaruutta oli niin outoa, että se oli jo huvittavaa.

Hän avasi luukun ja liukui sisään. Pieni tutkailu paljasti, että pöntön virkaa toimittavaan kapineeseen saattoi kytkeä imun, joka esti jätöksiä kohoamasta leijailemaan painottomina. Pieni kuvittelutuokio sai hänet hyvin kiitolliseksi tästä seikasta.

Olon kevennyttyä Harry siirtyi takaisin ikkunan ääreen tuijottamaan pilvien kiitämistä planeetan ylitse ja mietti kuumeisesti, mitä voisi tehdä tilanteen kohentamiseksi.

[February]

Tässä on ihan mielenkiintonen alku, ja todella omaperäinen idea.
Hermione ja Ron on kyllä niin omia itsejään, että huh huh.
Sujuvaa tekstiä ja herätti mielenkiinnon tosiaan. :p Odotan innolla jatkoa!

[April]

Oijoi!
Kuinka hieno idea. Ei ainakaan tähän mennessä kliseinen. Hahmot ihanan IC.
Siun kirjoitustyylistä olen kyllä aina pitänyt. (: Teksti sujuvaa ja virheetöntä.
Otsikosta tykkäsin. Ja muutenkin koko ficistä. Tästä tulee vielä vallan... kiehtova! ♥

Vorokin olisi saattanut olla mukavampi, vaikka luultavasti olisikin alkanut narista, että oli luvatonta lähteä avaruuteen kesken koulupäivän.

Hehee... Tolle hajosin. Dunno why.

Alan ehdottomasti seuraamaan. Odottelen innolla jatkoa.

~April kiittää

[Pics]

February ja April, suuret kiitokset kommenteistanne. Tykkään itse tämän ideasta kovasti, mutta toteutuksen kanssa onkin saanut sitten taistella tosissaan. Tämä ei vain millään halunnut tulla ulos päästäni, ja en ole vieläkään loppupuoleen tyytyväinen. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että skitsahdan, jos joudun vatvomaan sitä vielä pidempään edestakaisin, joten tässä se on kuitenkin. Artelle suuret kiitokset betaamisesta.



Tylypahkassa

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Hermionella oli vaikeuksia seurata oppitunnilla. Muodonmuutosten sijaan hänen huomionsa oli kiinnittynyt Roniin sekä omituisiin sattumuksiin tämän ympärillä. Parhaillaan Ronin sulkakynä kirjoitti kiivasta vauhtia hävyttömyyksiä tämän pergamentille ja poika hekotteli niille itsekseen saaden professori McGarmiwan katsomaan pahasti ja ottamaan Rohkelikolta viisi pistettä. Hermione epäili, että Ron oli toivonut kynän kirjoittavan muistiinpanot itsekseen, mutta toive oli vääntynyt kierosti, kuten kaikki muutkin.

Hermionen oli myönnettävä, että hän oli aluksi hiukan säikähtänyt Harryn ja Malfoyn katoamista. Se oli tullut liian odottamatta ja liian äkkiä, hän ei ollut ennättänyt lainkaan varautua sellaiseen. Hän oli kuitenkin onnistunut lopulta rauhoittamaan mielensä. Vaikutus lakkaisi ajallaan, kaipa Harry sen aikaa pärjäisi Malfoyn kanssa.

Hänen mielessään jopa käväisi, että ehkä pojat oppisivat sietämään toisiaan, kun olisi pakko, mutta kielsi sitten itseään toivomasta liikoja. Kunhan he vain olisivat tappamatta toisiaan...

Ehkä sekin olisi liikaa toivottu.

Tunnista oli kulunut vasta vajaa puolet, kun McGarmiwa yhtäkkiä ilmoitti, että opetus päättyisi siltä erää. Hän näytti huonovointiselta määrätessään oppilaille kolminkertaisen määrän läksyjä tavalliseen verrattuna ja poistui luokasta hiukan vihertäen.

Hermione vilkaisi Ronia, joka oli varmasti toivonut tunnin loppumista. Oppilaat huokailivat raskaasti merkitessään kotitehtäviään muistiin.

Tehtävien määrä ei kiusannut Hermionea, mutta kaikkia muita kyllä. Seamus kiroili ääneen Deanin kanssa, kun he pakkasivat kirjojaan laukkuihin. Ron näytti äärimmäisen kurjalta kiertäessään mustepullonsa korkkia kiinni.

”Minä voin tehdä esseesi”, Hermione kuuli sanovansa.

Ronin ilme kirkastui kuin aurinko olisi tullut esiin pilven takaa. Sitten Hermione huomasi, mitä oli tullut luvanneeksi, ja hänen teki mieli iskeä otsansa pulpettiin. Toivomuksiuute aiheutti sen verran outoja asioita, että hän toivoi jo Ronin palautuvan normaaliksi.


Maata kiertävällä radalla

Harry katseli mietteliäänä maapalloa, joka oli täysin hänen ulottumattomissaan. Hän ei ollut lainkaan piristynyt siitä, että Malfoy oli avaruusasemaa tutkiessaan löytänyt runsaasti tyhjiöpakattua ruokaa sekä vettä juotavaksi. Varastot tuntuivat vihjaavan ikävällä tavalla siihen, että he joutuisivat viipymään avaruudessa kauan.

He eivät vielä olleet nälkäisiä, sillä olivat joutuneet tänne juuri aterian jälkeen. Harry oli varma siitä, että muona maistuisi kammottavalta.

Malfoy jurnutti pienen tilan toisella laidalla kelluskellen ilmassa selällään. He olivat pohtineet, pystyisivätkö taikomaan toisensa siirtoloitsulla takaisin Tylypahkaan. Kumpikin oli väittänyt pystyvänsä. He olivat riidelleet asiasta, mutta oli käynyt ilmiselväksi, ettei kumpikaan oikeasti luottanut itseensä eikä varsinkaan seuralaiseensa riittävästi, jotta asiaa olisi voitu kokeilla. Tämän kinan jälkeen asemalla oli vallinnut hyytävä hiljaisuus.

Se oli pahimman lajin hiljaisuutta, mitä Harry oli ikinä kokenut. Se ei ollut pelkkää äänien puuttumista, sillä tuntui olevan oma antiäänensä, joka soi korvissa kuin sitkeä tinnitys. Mikäli hänen omia hiljaisia uloshengityksen ääniään ei olisi ollut, hän olisi luullut tulleensa kuuroksi.

Näkymä hänen edessään oli uskomattoman kaunis. Kapselin ikkuna oli nyt kohti maapallon päiväpuolta, aurinko oli takanapäin. Kirkkaana hohtavan planeetan lisäksi hän saattoi nähdä lukuisia mustuudessa tuikkivia tähtiä, joiden muodostamat kuviot olivat tästä näkökulmasta vieraita.

Tähdet olivat kirkkaampia ja selkeämpiä täällä, ilmakehän yläpuolella. Niitä näytti olevan moninkertaisesti enemmän, kun heikommatkin valopisteet erottuivat. Kirkkaimpien tähtien välit olivat täynnä pikkuruisia valkeita täpliä, jotka ilma ja valosaaste tavallisesti himmensivät.

Harry ei kuitenkaan halunnut katsella tätä näkymää loppuelämäänsä ja huoahti raskaasti.

Huokaukseen vastattiin kaikuna. Harry kääntyi katsomaan Malfoyn suuntaan ja huomasi, että tämä oli kääntynyt häntä kohti. Vaikka hän itsekin leijui painottomuudessa, oli silti hätkähdyttävää nähdä Malfoyn loikovan ei-missään, kädet levällään kuin tämä olisi kellunut veden pinnalla. Ikkunasta tuleva valo riitti leikkimään vaaleissa hiuksissa, mutta ilmeitä ei voinut erottaa.

Jännite suorastaan rätisi ilmassa ja Harrysta tuntui, että hän menettäisi järkensä, jos joutuisi kuuntelemaan hiljaisuutta vielä hetkenkin. Kumpikaan ei silti vaikuttanut haluavan puhua ensimmäisenä.

Harry päätti olla rohkelikko ja kokeilla jäätä kepillä. ”Täällä on vähän tylsää, eikö sinustakin?”

”Ai jaa”, Malfoy tuhahti. ”Olipas nerokas huomio sinulta. Olen ällistynyt.”

Ivan läpi Harry saattoi kuulla, että Malfoy oli huojentunut hiljaisuuden rikkoutumisesta. Se nosti pienen hymyn hänen kasvoilleen eikä hän yrittänytkään peittää sitä. Ainut valo tuli ikkunasta hänen selkänsä takaa, Malfoy ei ikinä pystyisi näkemään hänen ilmeitään.

”Olisiko sinulla sitten mahdollisesti jokin ehdotus tämän ongelman ratkaisemiseksi?” hän kysyi kuivasti.

Jonkin aikaa oli hiljaista. Malfoy heilutteli laiskasti jalkojaan painottomuudessa ja niiden liikkeet saivat hänen vartalonsa huojumaan keveästi. ”En ole ikinä tullut ajatelleeksi, miten kuluttaisin aikaani, jos joutuisin yhtäkkiä avaruuteen koulun raivostuttavimman rillipään kanssa.”

Harry tyrskähti. Noin sanottuna heidän tilanteensa kuulosti niin mielettömän absurdilta, että sille oli pakko nauraa, ellei tahtonut seota. ”Paremmin sinun asiasi ovat kuin minun”, hän sanoi. ”Minä joudun kuitenkin viettämään aikaani maailman luihuimman hillerin kanssa.”

Hän odotti, että Malfoy raivostuisi, mutta tämä vain tuhahti jälleen. Tilanteen täytyi olla vakava, mikäli tämä ei polttanut päreitään hilleriksi kutsumisen vuoksi.

”Huvitusmahdollisuudet vaikuttaisivat olevan olemattomat”, Malfoy sanoi lopulta.

”Totta”, Harry myönsi. ”Ei mitään lukemista. Ei ainuttakaan peliä. Ei täällä voi tehdä muuta kuin tuijottaa maapalloa.”

”Tai nukkua. Ja totta puhuen minua ei väsytä lainkaan.” Malfoy potkaisi itselleen seinästä hiukan vauhtia, mikä sai hänet pyörimään paikoillaan ilmassa. Mikään voima ei hidastanut kieppumista, joka jatkui jatkumistaan. Harry mietti juuri seuraisiko esimerkkiä ja yrittäisi huvittaa siten itseään, mutta tuli toisiin ajatuksiin, kun Malfoy näytti tulevan pyörimisestä hiukan huonovointiseksi ja pysäytti liikkeensä. Hän huokasi raskaasti.

”Tai puhua”, Harry sanoi. ”Merlin, minun täytyy olla todella tylsistynyt, jos pidän sinun kanssasi puhumista jonkinlaisena huvina.”

”Samat sanat, arpinaama.”

”Liimaletti.”

”Rillipää.”

”Itserakas idiootti.”

”Tumpelo takkutukka.”

Harry huokasi keskeyttäen innottoman loukkauksien vaihdon. ”Ei tämäkään johda mihinkään. Huomaatko? Voisimme tietysti huvitella haukkumalla toisiamme, mutta mitä iloa siitä oikeastaan on? Olemme kuulleet samat nimitykset jo sataan kertaan.”

Malfoy hymähti myöntävästi. Se oli ääni, jota Harry ei ollut ikinä uskonut kuulevansa Malfoyn päästävän.

”Halusimme tai emme – ja emmehän me tietenkään halua – me jouduimme tänne jotenkin yhdessä, joten meidän on kaiketi vain pakko sietää toisiamme.”

”Minun tuuriani”, Malfoy valitti. ”Loppuelämä sellaisen ihmisen seurassa, jota vihaan.”

Kapseliin laskeutunutta hiljaisuutta olisi voinut melkein kutsua toverilliseksi. He olivat yhtä naurettavan surkeita ja yhtä vastahakoisia viettämään aikaansa toistensa seurassa, ja se tarkoitti sitä, että he olivat samalla viivalla. Kummallakaan ei ollut tilanteessa etua toiseen nähden.

”Mikä siinä on niin kauheaa?” Harry lopulta kysyi. ”Tarkoitan, minussa?”

Pitkän aikaa Malfoy vain vääntelehti paikoillaan. Harry kääntyi kohti ikkunaa ja alkoi katsella uskomatonta tähtien määrää sekä tuon kirkkaiden tähtien täplittämän mustuuden keskellä loistavaa maapalloa.

Tylypahka. Se oli jossakin tuolla, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästä sinne.

”Luulen, että tiedät vikasi luettelemattakin”, Malfoy sanoi kyllästyneeseen sävyyn.

”Niinkö?” Harry katseli valkoisten pilvilauttojen ajelehtivan mantereiden poikki. ”Tarkoitatko ehkä sitä, että minun takiani Voldemort kukistui, kun olin vauva? Joo, minä suunnittelinkin kaiken menevän juuri sillä tavalla. Olinhan jo yksivuotias...”

Malfoyn suunnalta säteili pelkkää valpasta hiljaisuutta.

”Vai tarkoitatko sitä, että en tunne kaikkia velhomaailman käytäntöjä sen takia, että jästit kasvattivat minut? Se onkin sitten minun vikani, että minut sysättiin tätini hoiviin. En myöskään pyytänyt, että Voldemort yrittäisi tappaa minut uudelleen!”

”Mikä tahansa noista käy.”

”Älä viitsi, väitätkö että olisit itse vain suostunut kuolemaan?”

Harry saattoi miltei tuntea, kuinka kysymys repi Malfoyta kahtaalle. Jos hän sanoisi, että olisi kuollut Voldemortin tahdosta, hän olisi mestarinsa tossun alla luikerteleva selkärangaton otus. Jos hän taas olisi vastustanut Voldemortia, hän joutuisi myöntämään, että oli samanlainen kuin Harry.

Vastaukseksi kuului pelkkää hiljaisuutta. Malfoy alkoi jälleen kieputtaa itseään ympäri, tällä kertaa huomattavasti hitaammin. Keskipakovoima sai hänen hiuksensa hulmuamaan hiukan.

Harry pyöritteli taikasauvaansa sormissaan ja mietti, harjoittelisiko loitsuja. Hän päätti olla harjoittelematta siltä varalta, että jokin menisi pieleen ja rikkoisi kapselista jotakin. Pahimmillaan seinä saattaisi repeytyä auki, jolloin he kuolisivat avaruuden tyhjiössä oitis. Hän ei kuitenkaan ollut varma siitä, olisiko se sen hirveämpi kohtalo kuin loppuelämä jumissa Malfoyn kanssa syömässä tyhjiöpakattua ruokaa.

Ei... ei se voisi mennä niin. Ei vain voisi. ”Joku saa selville, missä olemme, ja palauttaa meidät Tylypahkaan”, hän sanoi ääneen. ”Dumbledore tai joku. Niinhän?”

”Mh”, Malfoy sanoi ennen kuin hiljaisuus laskeutui jälleen. Harry ei saanut selvää siitä, oliko se myöntävä vaiko ylenkatseellinen vastaus.



Tylypahkassa

Noidankattiloista nouseva höyry kiemurteli ilmassa ja kutitteli Hermionen nenää. Hän hämmensi kattilaansa vuoroin myötä- ja vastapäivään seuraten tarkasti Kalkaroksen taululle kirjoittamia ohjeita. Syrjäsilmällä hän tarkkaili Ronia, joka sähläsi oman liemensä kanssa niin, että se vaikutti palavan pohjaan. Poika hikoili ja huokaili yrittäen pelastaa keitoksen, mutta siitä kohoava savu oli liian sankkaa ja haisi palavilta autonrenkailta.

Kalkaroksen huomio kiinnittyi mustaan savuun ja hän lähti kohti Ronia jättäen huomiotta Zabinin keitoksen. Mustatukkainen poika irvisti, kun hänen kehumisensa keskeytettiin liian aikaisin.

”Mitä tämä on olevinaan, Weasley?” Kalkaros kysyi kurkistaessaan kattilaan koukkunenä nyrpistyneenä.

”Värinvaihtolientä”, Ron vastasi pienellä äänellä.

Ilkeä hymy kohosi Kalkaroksen kasvoille. ”Vai niin. Jos tuo todella muuttaa värin, annan Rohkelikolle kymmenen pistettä”, hän lupasi pehmeästi. Koko luokan huomio oli nyt kiinnittynyt häneen ja Roniin, rohkelikot pidättelivät hengitystään ja luihuiset valmistautuivat nauramaan sydämensä kyllyydestä. Kaikki tiesivät, ettei Ronin liemi voisi toimia.

Kalkaros otti jostakin kaapunsa kätköistä vihreän kangastilkun, jonka kastoi Ronin kattilaan.

Kangas muuttui välittömästi räikeän oranssinpunaiseksi, hyvin lähelle Ronin hiusten väriä. Värin vaihtuminen ei kuitenkaan jäänyt vain liemen kyllästämään kankaaseen, vaan levisi siitä Kalkaroksen käteen, kulki käsivartta pitkin ylemmäs, peitti pään ja vartalon ja loputkin raajat. Kauttaaltaan kirkkaanoranssi liemimestari tuijotti itseään hetkisen typertyneenä, sitten hänen kasvonsa tummuivat raivosta kirkkaanpunaisiksi.

”Kymmenen pistettä Rohkelikolle”, hän sanoi hiljaa. ”Kuten lupasin. Ja Weasley – viikko jälki-istuntoa joka ikinen ilta toimistossani.”

Oppilaat jäivät tuijottamaan värjäytyneen professorin perään, kun tämä marssi ulos luokasta jakamatta edes läksyjä.

Hermione huokasi raskaasti. Hänestä todellakin tuntui siltä, että hän halusi Ronin palautuvan ennalleen. Onneksi liemen pitäisi hajota melko pian.



Maata kiertävällä radalla

”Tiedätkö, mikä tässä on kaikkein pahinta?”

Kapselissa oli ollut hiljaista niin kauan, että Harry hätkähti pahemman kerran kuullessaan Malfoyn puhuvan. Hän työnsi syrjään mietteensä ja kosketti ikkunaa, joka oli jotakin lasin kaltaista mutta luultavasti vahvempaa materiaalia, ja siitä tukea ottaen käänsi itsensä jälleen kohti Malfoyta, joka tällä kertaa leijui kutakuinkin pystyssä asennossa. ”No mikä?”

”Kaikki ne asiat, joita en voi ikinä tehdä”, Malfoy sanoi. ”Jos me kuolemme tänne, en saa ikinä... no, tehdä mitään sellaista kuin normaalit ihmiset tekevät.”

Harry ajatteli elämää Tylypahkassa. Läksyjen tekemistä takkatulen ääressä, huispaamista sekä kauniilla että surkealla säällä, oppitunneilla istumista, mielenkiintoisia keskusteluja aterioiden ääressä, torkkumista lämpimässä vuoteessa sunnuntaiaamuisin, tappeluita luihuisten kanssa...

Hän katseli Malfoyta, jonka kanssa oli juuri ollut parhaillaan tappelemassa, kun he olivat joutuneet kapseliin. Malfoy yritti saada kampauksensa asettumaan aloilleen, mutta se oli lähes mahdotonta, kun hiukset eivät totelleet painovoimaa.

”Mitä sinä tuijotat?”

”Sinua”, Harry sanoi.

”Kai minä nyt sen tajusin! Mutta näytit miettivän jotakin.”

”En mitään ihmeellistä... sitä vain, että olet ollut koko kouluaikani hyvä vihamies.”

Malfoyn silmät kapenivat ja jäivät kokonaan varjoon, kun vähäinen valo lakkasi heijastumasta niistä. ”Mitä tarkoitat?”

Harryn teki mieli hypistellä kaapuaan hermostuksesta, mutta hän pakotti kätensä pysymään paikoillaan. Hän ei aikonut näyttää ulospäin, miten hankalaa ajatuksia oli laittaa sanoiksi. ”Tarkoitan juuri sitä, että olet ollut hyvä vihamies. Meillä on ollut monta loistavaa riitaa ja tappelua, sinua on ollut sopivan helppo ärsyttää, olet riittävän nokkela keksiäksesi kunnollisia vastajuonia. Olen oppinut monta ilkeää herjaa ihan vain sen takia, että olen halunnut taikoa ne sinuun.”

”Oh”, Malfoy sanoi, ja oli jonkin aikaa hiljaa. ”Minä voisin sanoa samat sanat sinulle, Potter. En tiennyt, että tunsit samoin.”

”Se on molemminpuolista.”

”Kuulostaapa romanttiselta.”

Harry alkoi hihittää ja nauru tarttui myös Malfoyhin. Se kuitenkin laantui nopeasti ja jäljelle jäi kapselin hiljaisuus. Kun sitä kuunteli oikein tarkkaan, saattoi kuvitella hyvin hentoisen huminan, josta ei osannut sanoa, oliko se olemassa vaiko ei. Kenties se oli elossapitojärjestelmä, joka puhalsi kapseliin happea hengitettäväksi.

”Mitä sinä toivoisit tehneesi ennen kuin... ennen elämäsi päättymistä?” Harry ei saanut itseään sanomaan sanaa ’kuolla’, se oli liian lähellä ajatuksia juuri silloin. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Dumbledore pelastaisi heidät. Ihan varmasti.

”Kaikenlaista. Mitä nyt yleensä. Huispata, syödä hyvää ruokaa, olla kavereiden kans-”

”En tarkoita tuota”, Harry keskeytti. ”Tarkoitin jotakin sellaista, mitä et ole tehnyt ikinä, mutta minkä haluaisit kokea.”

Malfoy vääntelehti ilmassa jonkin aikaa, mutta päätti sitten ilmeisesti kysymyksen olevan liian henkilökohtainen. Ehkä se olikin. Jostakin syystä Harrylle tuli mieleen Dumbledore ja Iseeviot-peili. Peilistä puolestaan tuli mieleen se, mitä hän siinä oli nähnyt.

Hänellä oli ikävä peiliä, hän toivoi, että tietäisi minne se oli joutunut. Olisi ollut ihanaa viettää jonkin aikaa istumalla sen ääressä ja katselemalla sukunsa jäseniä, joita hän ei ollut koskaan saanut oppia tuntemaan.

”Minä toivoisin, että olisin saanut perheen”, hän sanoi hetken mielijohteesta ääneen. ”Sellaista minulla ei ole ik-”

”Joo, tiedetään”, Malfoy puolestaan sanoi väliin. ”Orpo maailmanpelastajasankari, voi miten traagista.”

Harryn jalka potkaisi vauhtia ikkunasta, hän singahti tilan poikki kohti Malfoyta ja tarrautui tämän kaavun rintamukseen. Hänen liikevoimansa paiskasi heidät vasten seinää, mistä he kimposivat jälleen toiseen suuntaan edelleen toisiinsa takertuneina. Harry ravisteli Malfoyta, joka puolestaan yritti kaikin voimin irrottaa Harryn otetta ja vääntää tämän rannetta mahdollisimman kipeästi.

Painottomassa tilassa tappeleminen oli erikoinen elämys. Vastustajaa ei pystynyt heittämään, kamppaamaan eikä taklaamaan maahan, sillä mikään suunta ei ollut ylhäällä eikä alhaalla. Harry huomasi pian, että hyvä taktiikka oli yrittää potkia vauhtia seinistä niin, että hän sai työnnettyä Malfoyn vasten seinää mahdollisimman suurella voimalla, ja samalla lyödä ja potkia sen minkä vain pystyi. Malfoy huomasi myös saman ja pian he kimpoilivat ympäriinsä survoen toisiaan seiniä vasten.

Rysäykset tuntuivat selkärangassa saakka, lyönneistä jäisi varmasti mustelmia ja omia nyrkkejä pakotti. Harry virnisti puristaessaan kädellään Malfoyta niskasta, hän tunsi olevansa todella elossa. Aistit olivat terävämpiä kuin tavallisesti, reaktiot nopeita ja vaistomaisia. Se muistutti tunnetta, jonka saattoi kokea, kun ohjasi luutansa hallittuun äkkisyöksyyn maata kohti.

Kumpikaan ei saanut toisesta yliotetta, Harry hengitti kiivaasti ja korvissa sykki pulssin tahtiin. Ilma oli todellakin ohuempaa kuin maanpinnalla, väsymys ja heikotus iskivät liian nopeasti. Harry kurottui tarttumaan ulokkeeseen, jotta sai vauhtinsa pysäytettyä. Malfoy teki saman irrotettuaan ensin kätensä Harryn kaavusta.

He tasasivat hengitystään vieretysten, kasvot punottaen ponnistuksesta. Nyt, kun Harry osasi etsiä sitä, hän pystyi erottamaan Malfoyn kasvoilla tyytyväisen ilmeen. Tai ehkä Malfoy näytti sen nyt vapaammin, kun he olivat puhuneet suhteestaan.

Suhteestaan. Se kuulosti niin väärältä, siitä saattoi saada niin väärän mielikuvan, että Harry oli vähällä nauraa jälleen.

”Minä toivoisin, että olisin joskus suudellut kunnolla”, Malfoy yllättäen sanoi.

Lausahdus sai Harryn hetkeksi ymmälleen, sitten hän muisti, mistä he olivat keskustelleet ennen kuin hän oli raivostunut siitä, miten Malfoy oli vähätellyt hänen perheettömyytensä aiheuttamaa tuskaa. ”Joo. Niin minäkin”, hän tunnusti.

Jossakin heidän selkänsä takana maapallo kiertyi akselinsa ympäri hitaan, majesteettisen baletin pyörteissä. Nyt näkyvissä oli myös hiukan yöpuolta, joka erottui vain heikosti avaruuden mustaa samettia vasten. Koti oli siellä. Täällä olivat vain he kaksi, ja Harry melkein aisti Malfoyn mietteet. He kaksi. Vain he kaksi.

Eikä kysymystä tarvittu, sillä vastaus oli ilmiselvä. He kurottuivat toisiaan kohti ja painoivat suunsa vastakkain. Siinä ei ollut minkäänlaista epäröintiä, pelkkä varmuus siitä, että he tahtoivat kumpikin koettaa, miltä se tuntuisi.

Se tuntui ällistyttävältä. Huulet Harryn omilla olivat kuivat mutta silti pehmeät, ne liikkuivat tunnustellen ja varovasti, yrittivät löytää miellyttävintä mahdollista kulmaa, johon jäädä. Sieraimista puhkuva hengitys oli edelleen hiukan kiivasta ja kutitteli poskella, ja kun Harry raotti silmiään, hän saattoi nähdä edessään kiinni painuneet silmät, joiden vaaleat ripset hipoivat ihoa.

He vetäytyivät hetkeksi erilleen ja tarkkailivat toisiaan nähdäkseen, mitä mieltä olivat olleet. Nähty ja koettu vaikutti miellyttävän kumpaakin, sille he lukitsivat huulensa uuteen suudelmaan, joka oli huomattavasti ensimmäistä syvempi ja läheisempi.

Harryn kädet kohosivat Malfoyn harteille ja siirtyivät sieltä niskaan. Hiukset oli ilmeisesti siistitty sieltä ajamalla, hyvin lyhyt sänki kutitteli kättä mukavasti. Ylempänä hiukset olivat pidemmät ja pehmeämmät, sellaiset, joiden sekaan oli ilo kaivaa sormet.

Hänen kielensä lipaisi Malfoyn huulia, jotka raottuivat vastauksena eleeseen. Hän työnsi kielensä sisään Malfoyn suuhun tietämättä tarkalleen, mitä teki. Se vain tuntui kutsuvalta ajatukselta. Kielten kärjet koskettivat toisiaan ja Harry hiukan kauhistui rohkeuttaan. Hän ei todella tahtonut irrottautua, mutta teki niin silti saadakseen hiukan aikaa miettimiseen. Pieni hidastaminen voisi olla hyvä ajatus, sillä hänen vartalonsa reagoi tilanteeseen nolostuttavalla tavalla.

”Tajuathan sinä”, Malfoy aloitti hengästyneellä äänellä, ”että teimme tuon vain siksi, ettei paikalla ole ketään muita vaihtoehtoja.”

”Totta kai. Älä vain kuvittele, että pitäisin sinusta tai mitään sellaista.”

”En todellakaan. Luulen, että oksentaisin, jos sanoisit pit-”

Malfoyn lause katkesi, sillä yhtäkkiä jossakin oli jälleen sellainen suunta kuin ’alas’, ja he rysähtivät sinne sekavaksi kasaksi.



Tylypahkassa

Hermione oli juuri voitelemassa itselleen leipää, kun Harry ja Malfoy putosivat korpinkynsien tupapöydälle murskaten yhden mehukannun ja liemikulhon, joiden sisällöt läiskyivät yllätyksestä kirkuvien oppilaiden päälle. Pojat olivat jälleen toistensa kimpussa takertuneina toisiinsa. He kierähtivät alas pöydältä eivätkä tahtoneet irrottaa otteitaan vielä silloinkaan, kun yrittivät selvittää kenen jalka mikäkin oli.

Harry näytti olevan aivan kunnossa, aivan ennallaan. Hänen tukkansa oli yhtä sekaisin kuin aina, kaapu rytyssä, silmät kirkkaina. Kuin hän olisi ollut juuri rajussa tappelussa, ja kun otti huomioon kenen kanssa hän oli aikaansa viettänyt, luultavasti niin olikin. Malfoy näytti yhtä rähjäiseltä, mikä oli hiukan yllättävää, sillä yleensä hän onnistui säilyttämään ulkonäkönsä joten kuten siistinä senkin jälkeen, kun oli viettänyt yrttitiedon tunnin kaatosateessa möyrimässä mullassa.

Molemmat pojat näyttivät typertyneiltä huomatessaan, että olivat jälleen Tylypahkassa. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet huomiota heitä tarkkaileviin ihmisiin, vaan suuntasivat katseet toisiinsa. Otteet kaavuista kiristyivät, sen näki rystysten vaalenemisesta.

”Onko tämä sitten loppu?” Harry kysyi.

Hiljaisuus heidän välillään oli niin raskasta, että myös ympärillä olijat huomasivat pidättävänsä hengitystään.

”Ei helvetissä”, Malfoy sanoi ja päästi hitaasti irti Harrysta. ”En halua sitä. Pidäkin se mielessäsi.”

Jostakin käsittämättömästä syystä Harry hymyili.

Hetken Hermione tunsi pienen toivon liekin lepattavan rinnassaan. Kenties he olisivat sittenkin oppineet sietämään toisiaan... Mutta sitten Malfoy vilkaisi tupakavereihinsa ja nopealla jalkaliikkeellä pyyhkäisi Harryn tasapainosta.

Harry takertui kaatuessaan Malfoyhin, jonka kanssa hän horjahti vasten puuskupuhien pöytää. Siitä he tömähtivät lattialle alkaen mukiloida toisiaan.

Hermione huokasi raskaasti. Hän ei luultavasti koskaan saisi tietää, mitä heille oli tapahtunut päivän aikana, mutta se oli varmaa, etteivät he olleet oppineet mitään.

[Venomous]

Tämä oli todellakin hyvä. idea oli loistava, harrmi että ne eivät pitempään siellä avaruudessa pysyneet...

Vorokin olisi saattanut olla mukavampi, vaikka luultavasti olisikin alkanut narista, että oli luvatonta lähteä avaruuteen kesken koulupäivän.

  en ihmettelisi jos sellainenkin sääntö löytyy...

kiitos vain tästä, tämä oli mielenkiintoinen lukea

[Pics]

Deehoo, kiitoksia sinulle kommentoimisesta. Tämän ficin kirjoittaminen oli yhtä tuskaa, joten on mukava nähdä, että joku on jaksanut lukeakin. Ja ah, minä osaan niin hyvin kuvitella Voron narisemassa tuosta avaruuteen lähtemisestä... olisi muuten aika hauska spinnarin aihe, jota en toivottavasti ikinä kirjoita. Mutta mistäs minusta ikinä tietää.

[April]

Oooh, hienoa, hienoa!
Tässä on kyllä niin kiwa idea että. En ole ikinä lukenut ficciä, missä HP-fandom ja avaruus olisi yhdistetty millään tavalla.
Tommonen jollain tapaa avoin loppu sopi kyllä tähän erittäin hyvin. Toisaalta tähän taas sopisi jatko tai vaikka epilogi.
Eipä tässä muuta kuin että tykkäsin. Tykkäsin oikein kovasti. ♥
Niin, ja oli ihanaa lukea virheetöntä tekstiä.

~April kiittää