Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), valmis 6.9  (Luettu 8989 kertaa)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Fandom: ACD-Canon!Holmes (tosin aineksia vähän kaikista versioista)
Paritus: Watson/Holmes,(Watson/Mary Morstan)
Ikäraja: K-11
Genre: Erittäin paatoksellinen & draamaisa romance/mystery/mikälie. Jatkis (Prologi + 7 lukua).
Disclaimer: En omista alkuperäishahmoja, jotka kuuluvat Arthur Conan Doylelle.
Varoitukset: Ikärajan puitteissa aikalailla kaikkea väkivallasta ja murhista kaikensorttiseen tunteiluun. Viktoriaanisia asenteita homoseksuaalisuudesta.

Summary: Sherlock Holmes saa surmansa kukistaessaan Professori Moriartyn Sveitsissä. Sen sijaan että jäisi lepäämään laakereilleen, Watson päättää lähteä epätoivoiselle kostomatkalle jakaakseen oikeutta Moriartyn vielä vapaana oleville kätyreille, mysteeriselle Neljälle. Mutta tuoko kosto sittenkään rauhaa särkyneeseen sydämeen? Ja liikkuuko Watsonin edellä jo joku toinenkin samalla asialla?

Eli: Viktoriaaninen Kill Bill-pastissi, ripauksella Monte Criston kreiviä (joista kummastakaan ei tarvitse tietää mitään pysyäkseen kärryillä).

A/N: Osallistuu A Softer World –haasteeseen alla olevalla stripillä, joka löytyy myös täältä. Alkuperäinen tarkoitus oli kirjoittaa joku vähän lyhyempi tekele, mutta kävi taas perinteiset ja koko homma levähti seitsenosaikseksi saagaksi.

Koska olen pilkunviilauksen suuri ystävä, päätin pyrkiä mahdollisimman realistiseen ajankuvaukseen ja tein rehellisesti sanottuna naurettavan määrän taustatutkimusta kaikesta mahdollisesta, alkaen 1800-luvun lopun poliittisesta tilanteesta ja reitin varrelle osuvien kohteiden maantiedosta. Näin ollen kaikkien mainittujen faktojen pitäisi pitää paikkansa ja myöhemmissä osissa nimetyt laivat ynnä muut ovat oikeasti seilanneet kuvattuja reittejä. Watsonin hit-listille päätyvät nimet ovat sen sijaan kaikki puhtaasti fiktiivisiä.




Viimeiseen mieheen


Prologi - Kaiku

4. Toukokuuta, 1891

Siinä vaiheessa kun pienikokoisen etsintäpartiomme muut jäsenet lopulta saivat suostuteltua minut palaamaan takaisin Meiringenin kylään, olin suorittanut edestakaisin patikkamatkan putouksille jo kolmesti. Jalkani ulvoivat rasituksesta, jolla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kivun kanssa, jonka kourissa koko muu ruumiini ja mieleni oli.

Majataloon päästyämme joku henkilökunnasta istutti minut alas ja toi minulle lasillisen vettä.  Lasi oli jo huulillani – kunnes äkkiä mielessäni näin välähdyksen jylisevistä vesimassoista, putouksen hiidenkirnumaisista pyörteistä – ja laskin sen kolahduksen saattelemana takaisin pöydälle. Yritin miettiä, mistä paikalliset oikein saivat vetensä; olinko nähnyt pihalla kaivoa? Oliko baarin tiskin takana hana? (”Sinä näet, Watson, mutta et huomioi.”) Yrittäessäni muistaa puristin silmäni tiukasti kiinni, ja kun avasin ne taas, kaikki näytti hetken vääristyneeltä ja säkenöivältä; seinällä riippuvat perinteikkäät vuoristolaistorvet irvokkailta; lasissa oleva vesi hennosti punertavalta.

Lääkäri minussa katsoi oleelliseksi laskea, kauanko voisin pitäytyä juomasta vettä ennen nestehukan iskemistä. Mielessäni näin Reichenbachin putoukset sinä sydämenä, joka pumppasi verta paikallisiin pohjavesiin – Holmesin verta. Ajatus oli kaikessa katolilaisuudessaan naurettava; ehtoollisen yhteydessä tarjottava viini ei muuttunut sen enempää jumalalliseksi vereksi kuin oman lasini sisältökään. Olin juuri ehtinyt kyseisen ajatusketjun loppuun, kun muistini syövereistä tunkeutui äkisti tieto, että ensitapaamisemme hetkellä kymmenen vuotta sitten Holmes oli juuri kehittänyt kemiallisen yhdistelmän, joka erotteli veden ja veren toisistaan. Muistin katselleeni kuinka hän pisti itseään jotta sai ihon pinnalle nousemaan rubiininpunaisen pisaran, ja kuinka tuo samainen pisara hetkeä myöhemmin oli nähtävissä ruosteisina hiutaleina viereisen vesitankin pohjalla.

Hotellinpitäjä palasi silloin ja kurtisti kulmiaan koskemattomalle lasilleni. ”Ehkä jotakin hieman vahvempaa?” hän ehdotti.

Annoin miehen kaataa itselleni tuplaviskin, jota siemailin mekaanisesti odottaessani paikallisten viranomaisten saapumista. Iltapäivällä nämä vihdoin tulivat ja käynnistivät tutkimukset, haastatellen minut ja hotellin vähäisen henkilökunnan. He myös kävivät kävellen putouksella, ja palatessaan heillä oli antaa sama päätelmä, jonka itsekin olin jo tehnyt:

Sherlock Holmes oli kuollut.

*

1881 – 1891

Valitettava totuus oli, että olin ollut rakastunut Holmesiin lähes yhtä kauan kuin olin hänet tuntenut.

En tietenkään voinut väittää tunteneeni niin kun katseemme ensikerran kohtasivat St. Bartsin sairaalan askeettisen kellarihuoneen poikki. Silloin olin ollut vain epätoivoisesti kanssavuokralaisen tarpeessa ja tietystä eksentrisyyden aurasta huolimatta Holmes oli vaikuttanut tarpeeksi siedettävältä hepulta sitä tarkoitusta varten. Luonteenpiirteitään listaavassa mainospuheessa hän tuli maininneeksi ajoittaisen erakkoluonteisuutensa, ja koska itsekin arvostin mahdollisuutta vetäytyä niin halutessani omaa rauhaani, muistin typerästi ajatelleeni etten olisi ainakaan vaarassa saada kontilleni asuinkumppania joka ripustautuisi seuraani kuin takiainen.

Moinen optimismi alkoi maistua karvaalta siinä vaiheessa, kun vain muutama viikko yhteenmuuton jälkeen Holmesista kaikkine elämänsä osa-alueineen oli tullut uusi harrastukseni. Heikossa jamassa olevan terveyteni, sodan riekaleiksi repimine hermojeni ja köykäisen kukkaroni vuoksi vietin paljon aikaa kotona, salaa kiitollisena siitä, ettei kanssavuokralaisellani tuntunut olevan mitään sitä vastaan – pikemminkin päinvastoin. Holmes oli aina valmis selostamaan mitä kemiallista koetta oli milloinkin suorittamassa tai viihdyttämään minua ajoittaisella viulukonsertilla. Ja tietenkin hän myös puhui: moraalista ja etiikasta, tieteestä ja kemiasta, elämästä ja kuolemasta. Hänen älykkyytensä teki minuun suuren vaikutuksen, ja hiljalleen huomioni varastivat myös hänen liikuttavan arkiset tapansa. Ei mennyt kauankaan ennen kuin täytin jo muistikirjani sivuja näitä asioita käsittelevillä listoilla, omistautuen tälle puuhalle samalla paneutuneisuudella kuin joku järkevämpi esimerkiksi lintutieteilylle. Jälkikäteen voin vain todeta olleeni kaikin puolin mennyttä miestä jo ennen kuin minulle edes selvisi, mitä Holmes varsinaisesti teki työkseen. Loppu on tietenkin Strandin sivuilta luettavaa historiaa.

(Noina ensimmäisinä viikkoina tuppasin yhtenään ajatella, että se syy miksi Holmes oli ottanut minut niin varauksetta osaksi elämäänsä, oli sekoitus vieraskoreutta ja sääliä, halua olla mieliksi raajarikkoiselle veteraanille.  Vasta kuukausia myöhemmin – kun en enää kieriskellyt itsetunnon syvimmässä alhossa – ymmärsin, että ehkä hän oli itsenäisen ulkokuorensa alla salaa tuntenut olonsa yhtä yksinäiseksi kuin minäkin.)

Huolimatta siitä, että olin jopa julkaissut pakkomielteeni ensiaskeleita kuvaavan tekstin valtakunnallisessa sanomalehdessä, tunteideni todellinen luonne pysyi minulta itseltäni piilossa. Olimme asuneet yhdessä jo jokusen vuoden, kunnes eräänä päivänä löysin itseni seuraamasta typerä hymy huulillani, kuinka Holmes konttasi sadatellen ympäri olohuoneemme lattiaa kadonnutta tohveliaan etsien, ja tajusin että olin antanut pahimman mahdollisen tapahtua.

Paniikkini ei varsinaisesti ollut sitä itsestään selvintä laatua; olin aikanani sekä yliopistossa että sittemmin armeijassa toteuttanut itseäni naisten ohella myös miesten kanssa siinä määrin, ettei ajatus lietsonut minussa tuomionkatkuista epätoivoa. Oli kuitenkin varsin eri asia huvitella asuntolan tai teltan hämärässä ja unohtaa sitten yhteistuumin seuraavana päivänä koko homma, kuin ymmärtää kehittäneensä tunteita jotakuta sellaista kohtaan, jonka kanssa jakoi asunnon lisäksi myös yhteistä yritystä lähentelevän harrastuksen.

Yrittäessäni epätoivoisesti keksiä, miten minun tulisi asian kanssa edetä, olin pian rajannut vaihtoehtoni kolmeen. Ensimmäinen niistä oli se, että yksinkertaisesti kertoisin Holmesille tunteistani. Toisen kohdalla taas pitäisin ne visusti omana tietonani ja toivoisin, että ajan kuluessa niistä haalistuisivat pois kaikki epätoivotut vivahteet. Kolmas merkitsi Baker Streetiltä lähtemistä.

Ensimmäinen vaihtoehto karsiutui melko nopeasti pois sulan mahdottomuutensa vuoksi. Tunsin Holmesin jo kyllin hyvin, etten uskonut taipumusteni mitenkään järkyttävän tai kuvottavan häntä, saati sitten että hän hälyttäisi poliisit perääni. Hän otti usein vapauksia sellaisten asioiden suhteen kuin toverilliset kosketukset ja henkilökohtainen tila, mutta olin jo ajat sitten oppinut niiden olevan osa hänen boheemiuttaan, enkä elätellyt minkään sortin harhakuvia niiden motiiveista. Hän oli toistuvasti ilmaissut olevansa romanttisten tunteiden ulottumattomissa, eikä edes hänen työlle omistautunut ruumiinsa koskaan tuntunut altistuvan niiden oikuille. Äkillinen tunnustukseni voisi siis herättää parhaimmillaan vain hienoista hämmennystä ja pahimmillaan suurta epävarmuutta. Välillämme vallitseva, suuresti vaalimani ystävyys voisi surkastua kokoelmaksi kiusaantuneita hiljaisuuksia ja epävarmoja sanoja. Epäilemättä se kaikki merkitsi sitä, että joutuisin kaikesta huolimatta ennen pitkään turvautumaan vaihtoehtoon kolme.

Koska olisin kuitenkin mieluummin leikannut irti toisen käteni (jopa sen, jonka vaivana ei ollut sotavammalla varustettu olkapää) kuin muuttanut pois, päädyin lopulta ratkaisuun numero kaksi.

Monet tuttavani – Holmes mukaan lukien – olivat aikojen saatossa kuvailleet luonnettani sanalla ’itsepäinen’, ja seuraavat neljä vuotta todistivat kuinka sama piti paikkansa myös sydämeni kohdalla. Samalla kun Holmes teki itselleen nimeä ratkomalla toinen toistaan mutkikkaampia mysteerejä, yritin itse löytää vastausta paljon arkisempaan ongelmaan. Juoksin hänen perässään halki Lontoon labyrinttimaisten katujen ja maaseudun usvaisten nummien, poikki veritahraisten kartanonlattioiden ja myrkynkatkuisten ullakoiden, yrittäen siinä samalla karistaa matkasta sitä osaa itsestäni, jolla oli aina aikaa pysähtyä ihailemaan miten majesteetilliselta hänen profiilinsa näyttikään kuunvaloa vasten.

Tietenkään kaikki se ei ollut vain vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kaikesta näennäisestä neroudestaan huolimatta Holmes ei ollut mies, jolle oli helppo menettää sydämensä. Oli pitkiä, mustia viikkoja, jolloin hän retkotti sohvalla ja kinasi kanssani kokaiininkäytöstään, samalla kun vanhojen pistojälkien pataljoona tuijotti minua ilkkuen hänen ylöskäärityn hihansa alta, todisteena menneistä häviöistäni. Oli lukemattomia ivallisia ja julmuutta lähenteleviä kommentteja, joiden tarkoitus oli pilkata kaikkea kyseenalaisesta älykkyydestäni aina naismakuuni asti. Olisi helppo kuvitella, että siinä vaiheessa kun näin sen superihmisen naamion taakse, jota Holmes ulkomaailman silmissä kantoi, ja opin tuntemaan kuolevaisen miehen kaikkine vikoineen, olisin tajunnut syyllistyneeni silkkaan sankaripalvontaan. Mutta onnettomuudekseni huomasin rakastavani yhtälailla molempia: miestä, joka ratkaisi poliisia viikkoja kiusanneen murhamysteerin yhden mutapaakun perusteella, ja myös sitä toista, jolla toisinaan oli aamiaispöydässä vaikeuksia kerätä tarpeeksi energiaa napauttaakseen lusikallaan munankuori rikki.

Neljä vuotta sen jälkeen kun olin pyhästi vannonut itselleni pääseväni eroon tunteistani Holmesia kohtaan, ne hallitsivat minua kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin, kuin sisuskalujeni läpi versova puu, jonka näkymättömät oksat tiukensivat otettaan aina silloin, kun hän soi minulle yhden sädehtivistä hymyistään.

Koska vaikutti siltä, että me olimme Holmesin kanssa naimisissa kaikessa muussa mielessä paitsi paperilla, oli ratkaisu pitkäaikaiseen ongelmaani lopulta varsin yksinkertainen: päätin mennä naimisiin jonkun muun kanssa.

Olin aina epäillyt, että Mary oli ollut tietoinen tunteideni todellisesta luonteesta Holmesia kohtaan alusta asti. Luoja yksin tietää miksi hän oli silti lupautunut naimaan minut: kenties olin ollut sopiva yhdistelmä villiä seikkailuelämää ja luotettavaa lääkäriä, ikään kuin jännittävä mutta potentiaalisen vakaa pohja, jolle valaa kunniallisen elämän perusta. Taustamme Skotlannissa ja Intiassa takasivat sen, että meillä oli alusta asti paljon yhteistä, ja olihan hän mukana todistamassa myös sitä kuinka Holmes ratkoi hänen isänsä katoamista käsittelevän mysteerin. Olin tietenkin myös hyvin ihastunut häneen – tunne, joka rinnastui rakkauteeni Holmesiin kuin yksinäisen kynttilän liekki aurinkoon. Meillä oli hyvin hauskaa yhdessä ja häihimme mennessä olimme jo toistemme parhaat ystävät, siinä mielessä kuin Holmesin ja minun olisi kuulunut olla. Mary herätti minussa halun olla hänelle vertainen ja toivon siitä, että joku päivä saattaisin vielä löytää itseni katsomasta häntä samoin silmin kun nyt katsoin Holmesia.

Siinä missä itse oli melko tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen, Holmesin reaktio oli varsin toista laatua: töksäytettyään ettei hän missään nimessä kyennyt onnittelemaan minua kihlaukseni johdosta, hän heittäytyi suin päin kokaiinin syleilyyn ja sulkeutui viikoksi huoneeseensa. Nauttiessani päivällisen toisensa jälkeen yksin, mielessäni oli jopa käväissyt hullu epäilys siitä, että ehkä en sittenkään ollut tunteideni kanssa yksin. Seitsemäntenä päivänä Holmes kuitenkin ilmestyi oleskeluhuoneeseen siistinä ja suittuina, käyttäytyen kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut ja vakuuttaen minut siitä, että hänen voimakas ensireaktionsa oli kummunnut ainoastaan muuttuvien rutiinien pelosta eikä suinkaan mustasukkaisuudesta. Kuten hän oli toistuvasti todennut, romantiikka oli hänelle vierasta, joten oli täysin normaalia etteivät heilasteluni uudet käänteet juurikaan kiinnostaneet häntä. Olin toki myös salaa pettynyt että pohjoisessa tapahtunut kaksoissurma pakotti hänet matkustamaan pois Lontoosta juuri häideni alla, mutta Holmesin maailmassa työ tuli aina ensin ja siihen minun oli jo pitkään ollut tyytyminen.

Naimisiinmeno tarkoitti tietenkin myös muuttoa pois yhteisestä huoneistostamme. Olin kammoksunut Baker Streetiltä lähtemistä niin paljon, että tieto iskostui tajuntaani kunnolla vasta sinä aamuna, kun kiipesin tutut seitsemäntoista askelmaa hakeakseni viimeiset tavarani vietäväksi uuteen osoitteeseen. Yorkshiren kaksoimurha piti edelleen Holmesin kiireisenä, joten ylös ehdittyäni minua odotti pelkkä tyhjyyttään kumiseva asunto. Siellä täällä näkyi sisustuksessa muutostani kieliviä aukkoja ja niistä näkyvin oli se tila, jonka poisviety kirjoituspöytäni oli ikkunanpuoleiseen nurkkaan luonut; tupakansavulta suojassa olleet tapetit olivat siltä kohdin vaaleammat ja lattialaudat lähempänä neitseellistä alkuperäisilmettään.

Pakatessani vähiä tavaroitani katseeni eksyi toistuvasti tuon nimenomaisen tyhjän tilan suutaan. Jokin siinä vaivasi minua tavalla, jota en varsinaisesti osannut selittää. Olin ollut niin omistautunut sille ajatukselle, että olin kääntämässä elämässäni uuden lehden, etten ollut varsinaisesti pysähtynyt ajattelemaan, mitä se konkreettisesti merkitsi Holmesin kannalta. Olin kokenut ajattelevani itseni ohella myös hänen parastaan ja säästäväni meidät molemmat tulevilta epämukavuuksilta – mutta nyt ratkaisuni täplittivät yhteistä pyhättöämme kuin avohaavat. Siinä missä itse kykenin pakenemaan niitä uuteen kotiini Kensingtoniin, Holmes olisi pakotettu elämään niiden kanssa niin kauan kuin hän suvaitsi asunnossa viipyä.

Vaikka olin vakaasti päättänyt pysyä osana Holmesin elämää, tasapaksu arki velvollisuuksineen tempoi minut ennen pitkään mukaansa. Tapauskertomusten sijaan löysin itseni kirjoittamasta loputonta joukkoa reseptejä ja vastauskirjeitä juhlakutsuja kantaviin sähkeisiin. Lopulta havahduin siihen, että kahden naimisissaolovuoteni aikana olin ollut todistamassa vain murto-osaa Holmesin viikoittain tutkimista tapauksista. Aina toisinaan lehdissä mainittiin hänen nimensä ja menin niinä iltoina nukkumaan vakuuttaen itselleni, että tyhjä tunne sisälläni oli vain pettymystä siitä, että jouduin nyt tyytymään hänen saavutuksistaan lukemiseen samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Olin aikanani uhannut tekeväni hänestä sen tunnustuksen arvoisen, jonka hän todella ansaitsi, ja nyt kun se oli tapahtunut, ei minua enää kaivattu.

Ehkä olisin onnistunut valehtelemaan itseni lopulta turraksi, ellei Holmes olisi päättänyt eräänä huhtikuun lopun iltana ilmestyä työhuoneeseeni. Hänen laiha olemuksensa hehkui outoa, hermostunutta energiaa, hänen säpsähdellessä ympäri huonetta kuin sisään eksynyt elosalama. Hän kurkki kaihtimien välistä kadulle ja tempaisi ne sitten kiinni, teljeten samalla ulkopuolisen maailman pois siitä hetkestä, jonka me parhaillaan jaoimme – ja samalla kaiken toivoin siitä, että minulla koskaan olisi mitään mahdollisuutta todella irrottautua hänen kiertoradaltaan.

Kun hän sitten jakoi tarinan Moriartyn imperiumista ja aikomuksestaan paeta tämän agentteja seuraaviksi päiviksi Eurooppaan, olin lähestulkoon helpottunut; totuus kun oli, että tarvittaessa olisi seurannut häntä läpi vaikka itse Tuonelan porttien.

Kahta viikkoa myöhemmin kävi tietenkin ilmi, että juuri se oli lupaus jota en saattanut pitää.
« Viimeksi muokattu: 17.04.2016 22:26:45 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), prologi
« Vastaus #1 : 26.06.2015 17:53:19 »
"Viktoriaaninen Kill Bill-pastissi" kuulosti niin hulppealta konseptilta, että ihan pakko lukea. <3 Alku vaikuttaa todella lupaavalta, tykkäilin hurjasti tyylistä, josta tuli sellainen... öh, vanhanaikainen tunnelma, fandomiin sopivasti.

Hyvin tulee kyllä selville, ettei Watson osaa ajatella yhtään mitään muuta kuin Holmesia ja sitä mitä tämä sanoisi missäkin tilanteessa ym.

Lainaus
löysin itseni seuraamasta typerä hymy huulillani, kuinka Holmes konttasi sadatellen ympäri olohuoneemme lattiaa kadonnutta tohveliaan etsien

Aww, kuulostaa liian suloiselta.

Prolon lopetus oli vaikuttava ja ja. Siis kiitoksia. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


ultramariini

  • evening botanist
  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), prologi
« Vastaus #2 : 27.06.2015 22:58:02 »
Iski harvinainen mieliteko lukea jotakin suomeksi ja tämä osuikin juuri sopivasti silmään. En ole lukenut tästä fandomista tai parituksesta ikinä mitään, vaikka kirjat olen ahminut joskus kauan kauan sitten ja Elementaryt/Sherlockit/uudet elokuvat on kaikki tullut tuijoteltua (haha, ajattelin suhtautuvani tosi intohimottomasti tähän Holmesin kulttuuriseen uuteen tulemiseen, mutta selkeästi siinä on jokin viehätys).

Vaikka kirjojen lukemisesta on itselläni jo vierähtänyt aikaa tässä sävy nosti jotenkin tosi elävästi mieleen tarinoille ominaisen tyylin. Kirjoitat mielestäni ihailtavan tasaisesti, kaikki tuntuu etenevän mukavasti omalla, luonnollisella painollaan, vaikka ajallisesti tämä prologi kattaa paljon. Joitakin kirjoitusvirheitä oli jäänyt tekstiin, mutta ei kuitenkaan mitään, mikä olisi haitannut lukemista. Siellä täällä oli sellaisia pieniä, ylös ponnahtavia sanavalintoja tai ilmaisuja (vieraskoreus ja pistojälkien pataljoona ja sisään eksynyt elosalama), jotka värittivät kauniisti kirjoitustasi.

Ryhdyin tässä miettimään, että tämän parituksen dynamiikka on varmasti kirjoittajalle tosi haastava. Olen hieman vastahakoisesti seurannut BBC:n sarjaa kiristellen samalla hampaitani Sherlockille, joka tuntuu välillä aivan sietämättömältä ihmishirviöltä. En usko, että sarjan kirjoittajat ovat tarkoittaneet, että katsoja kannustaa jatkuvasti Watsonia ottamaan kävelykeppinsä ja juoksemaan karkuun, mutta siinä varmaan onkin tällaisen suhteen (romanttisen tai platonisen, kuinka vain) esittämisen vaikeus. Se raja, missä katsojan/lukijan sympatiat Sherlockia kohtaan katoavat kokonaan on veteen piirretty viiva. Koska tuorein yhteyteni Sherlock Holmesiin on juuri BBC:n sarja, tykkäsin lukea tätä Watsonin näkökulmaa siksikin, että se pehmentää hyvin Sherlockin luonteen terävyyttä.

Kuvauksesi tulevasta kuulostaa houkuttelevalta, jään odottelemaan mielenkiinnolla jatkoa. :)
baby, that is not a righteous groove.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), prologi
« Vastaus #3 : 29.06.2015 21:04:39 »
Oho, kiitos molemmille kommenteista. Täytyy myöntää että olen suuresti yllättynyt kun meikeläisen näperrys herätti jo näin varhain tämänkin verran kiinnostusta. Mitä tulee Pics Watsonin tapaan ajatella Holmesia about jokatoisen hengenvedon yhteydessä, niin lienee paikallaan huomauttaa että kyse on varsin patologisesta vaivasta, joka tästä pisteestä eteenpäin vain pahenee entisestään (viktoriaanista romantiikkaa vai obsessio? you say tomayto, I say tomatoh). Komppaan ultramariini sanomisiasi siitä, että BBC:n versiossa Sherlockin persoona voi helposti vieraannuttaa katsojan hahmosta - itse elän jotain uutta renesanssia tämän parituksen suhteen ja olen siksi palannut takaisin ihan tänne juurille. Tämänkaltaisessa ficissä, jossa toinen parituksen osapuolista ei juurikaan ole läsnä, voi olla hieman vaikeaa tehdä oikeutta hahmolle, mutta onneksi Watsonilla on pitkä historia Holmesin hehkutuksessa.

Sitten eespäin ensimmäisen luvun merkeissä, tällä kertaa vähemmin flashbackein. Luku sisältää pari suoraa lainausta ACD:n alkuperäistarinasta + kaikki kaupungit esiintyvät silloisilla nimillään.



We should forgive our enemies, but not before they are hanged.
― Heinrich Heine


I. Päätös

8. Toukokuuta, 1891


Kevätmyrskyn harmaaksi tekemä taivas roikkui kaupungin yllä kuin suruhuntu, sinä iltana kun viimein saavuin takaisin Lontooseen. Mary oli kuin olikin ehtinyt saada mantereen puolelta lähettämäni sähkeeni ja oli minua vastassa Victorian asemalla. Junasta ulos purkautuvien, pitkän matkan uuvuttamien matkustajien täyttämällä laiturialueella vaimoni pisti silmään kuin hiilikuiluun tiputettu helmi, kuulaana ja vaaleana. Voin vain arvata miltä itse näytin, kun halauksen sijaan pikemminkin rojahdin hänen ojennetuille käsivarsilleen.

”Olen niin pahoillani, John”, hän sanoi korvaani, eikä välittänyt, vaikka en pystynyt kuin vaivoin nyökkäämään vastaukseksi.

Matkalla asemalta kotiin emme puhuneet juuri mitään sellaista, mitä kykenin jälkikäteen muistamaan. Vaunujen ikkunasta näin vilaukselta muutaman lehtikojun otsikot ja ymmärsin, että uutinen Holmesin kohtalosta oli kiirinyt edeltäni. Mary huomasi tuijotukseni ja mainitsi jotakin edellispäivänä järjestetystä julkisesta muistotilaisuudesta, joka oli kuulemma kerännyt kaduntäydeltä väkeä, mutta huomasin tuskin kuuntelevani. Vedin kaihtimen alas ja keskityin loppumatkan tuijottamaan käsiäni.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuimme vihdoin Kensingtonissa sijaitsevalle asunnollemme. Olin aikanani mieltynyt talossa nimenomaan siihen, että se muistutti mahdollisimman vähän Baker Streetiä niin ulko- kuin sisäpuolelta. Katu koostui pikkupuotien sijaan muista kotitalouksista ja talo itse oli rakennettu vain jokunen vuosi sitten, joten sen valkea maalipinta hohti yhä kuin vastasatanut lumi. Sisällä talossa huoneet olivat yhtälailla vaaleat ja tilavat, isojen ikkunoiden antaessa kohti etelää. Helpottavana lisänä saatoin vihdoin ottaa potilaita vastaan kunnollisessa toimistossa tunkkaisen oleskeluhuoneen sijaan.

Muuttohetkellä muistin ajatelleeni, että rakennus näytti juuri sellaiselta talolta, jossa asui onnellinen pariskunta ilman mitään salattavaa. Nyt, kun laahustin jalkakäytävän poikki ja sisään Maryn pitelemästä ovesta, se valkoisine rappauksineen ja hillittyine sisustuksineen toi mieleeni lähinnä hautaustoimiston.

Silloin kun olin lähtenyt Holmesin kanssa Eurooppaan, oli Mary ollut vierailemassa ystävänsä luona, ja olin kyennyt ilmaisemaan lähtöaikeeni vain lyhyellä sähkeellä. Olin lähettänyt toisen Brysselistä ja selvittänyt siinä hieman pidemmin kuinka ehdottoman tärkeää oli, että Holmesilla oli joku turvanaan seuraavien viikkojen aikana. Vasta nyt, kotitakan edessä, kykenin tekemään tarkemmin selkoa Moriartyn hiljalleen punomasta rikollisuuden verkosta. Vaimoni kuunteli kertomustani hiljaa ja kättäni omassaan pitäen, ja minä puhuin, kunnes tuli aika puhua siitä päivästä jolloin suuntasimme yhdessä Holmesin kanssa kohti putouksia, enkä äkisti kyennytkään enää jatkamaan. Lopulta tyydyin vain ojentamaan hänelle Holmesin viimeisen kirjeen, jonka hän oli omien sanojensa mukaan kyennyt kirjoittamaan Moriartyn suostumuksella. Lyhyt viesti ja sen painona toiminut, tuttu hopeinen savukerasia olivat odottaneet minua sillä kielekkeellä, jonka alla avautuivat putousten korviapauhaavat kuohut.

Keskiyön tienoilla Mary sai minut lopulta talutettua vuoteeseen - jotakin johon suostuin siksi, että saatoin kerätä edes hieman voimia suoriutuakseni kunnialla siitä viimeisestä tehtävästä, jonka Holmes oli osakseni uskonut.

*

’Ilmoita tarkastaja Pattersonille, että paperit, joiden nojalla koko järjestö voidaan tuomita rangaistukseen, ovat lokerossa M olevassa sinisessä kotelossa, johon on kirjoitettu Moriarty.’

Tarkastaja Pattersonin silmät lipuivat hitaasti rivistä toiselle, hänen lukiessaan lyhyttä kirjettä läpi. Koska itse osasin Holmesin viimeisen viestin sisällön jo ulkoa, saatoin antaa katseeni sillä aikaa kiertää ympäri askeettista toimistoa. Vaikka Scotland Yard olikin muuttanut uusiin tiloihinsa jo viime vuoden puolelle, tämä oli ensimmäinen kerta kun kävin rakennuksessa sisällä.  Sen suunnitellut arkkitehti oli skotlantilainen – fakta, joka tässä tapauksessa ei juuri tehnyt syntyperälleni kunniaa. Prameasta ulkokuoresta huolimatta huoneet olivat tunkkaisia, käytävät puolestaan niin kapeita että ihmiset törmäilivät niillä jatkuvasti toisiinsa. Mikäli valaistus vaikutti sinä sateisena kevätaamuna lähes olemattomalta, saatoin vain kuvitella mitä se oli keskellä pahinta talvea.

Kaikkia näitä seikkoja enemmän minua kiusasi kuitenkin kaiken läpitunkeva vieraus. Vuosien ajan olimme Holmesin kanssa vierailleet poliisipäämajan tutussa osoitteessa Whitehall Placen varrella, nuokkuneet toisiimme nojaten sen vastaanottoaulassa etsintälupaa odottaen ja kuluttaneet puhki etenkin Lestraden toimiston tuolit. Nyt jokainen poikkeavuus vanhasta oli jälleen uusi todiste siitä, että minulta oli viety jotakin, jota en koskaan voisi saada takaisin; kuin Holmesin menetyksen myötä olisi myös yhteinen menneisyytemme pyyhitty pois, ja nyt jo todellisuus itse pyrki mukailemaan tätä faktaa.

Patterson laski kirjeen käsistään, saaden huomioni siirtymään taas häneen; uurteille valuneine kasvoineen ja tummine silmineen hän toi mieleeni pitkän uran tehneen vihikoiran. Vuosien yhteistyön myötä moni Scotland Yardin poliiseista oli tullut minulle enemmän tai vähemmän tutuksi, mutta rakennuksen itsensä lailla tämä oli ensimmäinen kerta kun me kaksi tapasimme. Viimeisen parin vuoden aikana olin ollut todistamassa vain muutamaa Holmesin ratkaisemaa tapausta ja käsitykseni oli, että Holmesin ja Pattersonin välinen yhteistyö oli saanut alkunsa juuri tuona aikana. Muistin Holmesin maininneen miehen nimen usein etenkin niiden tapausten yhteydessä, jotka käsittelivät järjestäytynyttä rikollisuutta.

”Kansio, jonka herra Holmes viestissään mainitsee, on tässä.” Patterson nosti työpöytänsä laatikosta sinikantisen mapin ja laski sen pöydälle. ”Olen jo ehtinyt käydä sen läpi ja voin luvata, että kaikki ne henkilöt joiden kohdalla se on suinkaan mahdollista, tullaan tuomaan oikeuden eteen.”

Olin jo automaattisesti nyökkäämässä, mutta jokin sanavalinnassa sai minut epäröimään. ”Miten niin ’suinkaan mahdollista’?”

Joku toinen olisi saattanut vastaavassa tilanteessa näyttää kiusaantuneelta. Patterson sen sijaan vain huokaisi raskaasti. ”Suurin osa tässä olevista todisteista on vedenpitäviä”, hän sanoi, naputtaen sormellaan kansiota. ”Mutta se sisältää myös pienen kokoelman nimiä – eräänlaisen hahmotelman Moriartyn lähimpään sisäpiiriin kuuluneista henkilöistä – joiden kohdalla heidän osallisuutensa minkään sortin rikolliseen toimintaan on enemmänkin arvailujen varassa.”  Synkkenevän ilmeeni nähdessään Patterson kiirehtiessään lisäämään, ”Älkää ymmärtäkö väärin – en ikinä syyttäisi herra Holmesia valheellisen tiedon luovuttamisesta. Valitettava tosiasia kuitenkin on, ettei hänellä yksinkertaisesti ollut tarpeeksi aikaa kerätä yhtä kattavaa aineistoa jokaisesta sellaisesta henkilöstä, jolla tuntui olevan kytköksiä Moriartyyn. Asiaan luultavasti vaikutti sekin, että heti kun Professori tajusi Holmesin olevan perillä hänen toimistaan, hän antoi alaisilleen käskyn peittää jälkensä entistäkin tarkemmin.”

”Ymmärrän”, kuulin itseni toteavan, vaikka tietenkään asia ei ollut niin. Oma ääneni kuulosti korvissani vieraalta. ”Jos teille käy, ottaisin kuitenkin mielelläni sen listan mukaani. Olen menossa käymään Baker Streetillä ja tuli mieleeni, että Holmesilla voisi olla siellä vielä joitakin muistiinpanoja, joista kenties saattaisi paljastua lisätietoa.”

Patterson näytti hetken aikaa miettivältä. Sitten hän työnsi koko kansion pöydän yli suuntaani. ”Kaikki sen sisältämä materiaali on jo kopioitu poliisiarkistoihin. Tässä tilanteessa lienee vain sopivaa, että alkuperäiskappaleen saatte te.”

Koboltinsiniselle kansilehdelle oli Holmesin elegantilla käsialalla kirjoitettu Moriartyn nimi. Hitaasti kurkottauduin ottamaan kansion pöydältä, päättäen kuvitella, ettei Patterson kiinnittänyt huomiota käsieni tärinään. Kun nivaska lopulta oli hyppysissäni, kannattelin sitä hartauden jäykiksi tekemin sormin, kuin uurnaa pidellen.

Patterson selvitti vaimeasti kurkkuaan. ”Tuli tässä mieleeni”, hän aloitti hitaasti, ”että luullakseni se oli Machiavelli joka on joskus sanonut, että jos aikoo satuttaa toista ihmistä, kannattaa se tehdä niin perustavanlaatuisella tavalla, ettei takaisinmaksun mahdollisuutta jää.” Hänen murheelliset koiransilmänsä katsoivat minuun kiinteästi. ”Holmes piti huolen, että meillä on vielä se mahdollisuus.”

Poistuessani hetken kuluttua toimistosta huomasin miettiväni, oliko hänen kommenttia seurannut nyökkäyksensä kohdistettu käsissäni olevalle kansiolle, vai sittenkin minulle.

*

Aikeeni vierailla Baker Streetillä oli jotakin, josta olin itsekin varmistunut vasta siinä vaiheessa kun olin ilmaissut sen ääneen. Matkalla vaunuissa yritin keksiä, mitä oikein kuvittelin periltä löytäväni, muuta kuin kaiun jostakin jonka olin vapaaehtoisesti jättänyt taakseni jo kauan ennen viimeaikaista tragediaa.

Havaitsin että vaunut olivat pysähtyneet vasta siinä vaiheessa, kun kuljettaja koputti kärsimättömästi väliseinään. Haparoidessani oven auki vedin samalla syvään henkeä, ennen kuin kohotin katseeni – ja saman tien keuhkoni sylkäisivät järkyttyineinä kaiken sen ilman ulos.

Muistin kyllä Holmesin maininneen pakomatkamme alussa, että joku Moriartyn kätyreistä oli yrittänyt polttaa huoneiston, olettaen virheellisesti sen asukkaan olevan myös paikalla. Holmesin mukaan tuli ei kuitenkaan ollut ehtinyt aiheuttaa mainittavaa vahinkoa – arvio, jota minun oli sillä hetkellä hankala uskoa.

Kahden rikkinäisen ikkunan perusteella palon syttymissyyksi oli helppo päätellä jonkinmoiset polttopullot, jotka niistä oli viskottu sisään. Talon sokaistujen silmien alla virtasivat paksut nokivanat, kuin mustat kyyneljuovat, halki tiilisen rappauksen. Jopa itse osoite oli vailla muotoaan, sitä kantaneen lyhdyn lojuessa maassa sirpaleina, jotka joku oli lakaissut pieneksi keoksi kadunvarteen.

Pysyttelin sillä tavalla pitkään paikallani, toinen jalka kivetyksellä ja toinen vielä vaunuissa, tuijottaen mykistyneenä edessäni vallitsevaa häväistystä. Lopulta kuljettajan hermostuneiden kehotusten onnistui kuitenkin tunkeutua tajuntaani ja peruutin takaisin istuimelle. Avoimesta ovesta annoin miehelle kotiosoitteeni. Oli ollut kyllin kamala ajatus palata Baker Streetille sen tietoisuuden vallassa, etten enää koskaan kuulisi Holmesin askeleiden tuttua ääntä portaissa ja joutuisin vaeltamaan yksin autioiden huoneiden läpi muinaisia elonmerkkejä tapaillen; mutta astuminen tuohon tuhkan kyllästämään mielenmaisemaan oli yksinkertaisesti liikaa. Ymmärsin sillä hetkellä, että Moriarty ei ollut ainoastaan raivannut tieltään Holmesia, vaan varmistanut myös sen, ettei edes tämän muisto saisi levätä rauhassa.

Kun vaunut nytkähtivät jälleen liikkeelle, otin salkustani koboltinsinisen kansion ja avasin sen.

Kuljettajan pysäyttäessä kotitaloni eteen olin ehtinyt selata jo neljäsosan sen sisältämistä papereita. Siirryin sisälle ja jatkoin urakkaa työhuoneessani, perehtyen ensimmäistä kertaa kunnolla siihen, millaista hirviömäisen monipäistä vastustajaa vastaan Holmes todella oli taistellut viimeisen vuoden.

Kansilehdelle oli Patterson lisännyt tiedot kaikista niistä henkilöistä, jotka poliisi oli jo tähänastisissa tutkimuksissaan pidättänyt. Takanreunuksella oleva kello näytti kahta yöllä, kun viimein pääsin kansion loppuun ja otin sitten esiin uuden paperin, alkaen hahmotella sille toista listaa nimistä.

*

Kesän myötä Moriartyn moninaisten alaisten oikeudenkäynnit alkoivat. Loppupeleissä ne paljastivat liigan varsinaisesta johtajasta hyvin vähän; Holmesin ennusteen mukaisesti vain muutama yksittäinen henkilö kykeni varmasti sanomaan, että oli tavannut henkilökohtaisesti miehen, joka vastasi Moriartyn kuvausta. Oikeutta edeltävät kuulustelut kuitenkin ilmiantoivat lisää nimiä ja toivat ajoittaisia todisteita. Ranskassa tehtiin muutama nimekäs pidätys, samoin Belgiassa.

Siinä vaiheessa kun viimeinenkin asiaan liittyvä oikeudenkäynti saatiin päätökseen, oli moni aikanaan laatimani listan nimistä vedetty yli. Ainoastaan neljä niistä oli jäljellä – Pattersonin mainitsema sisäpiiri, yhtälailla lain kouran ulottumattomissa kuin Moriarty itse.

Tuloksetta kävin läpi sinisen kansion sisältöä yhä uudelleen ja uudelleen, yrittäessäni löytää minkä tahansa johtolangan, joka auttaisi todistamaan jonkun noista neljästä syyllisyyden. Mutta kaikki mitä papereissa oli, oli kokoelma arvauksia ja kuultua huhupuhetta, Holmesin tekemiä päätelmiä ja yhteenlaskelmia, jotka olivat liian osuvia ollakseen sattumaa. Asiaa ei suinkaan auttanut se, että vain kaksi listalla olevista henkilöistä oli Brittein kansalaisia.

Kesän kääntyessä syksyksi sanomalehdet hiljalleen unohtivat entisen matematiikanprofessorin johtaman rikolliskartellin ja siirtyivät muihin aiheisiin - rikolliset oli tuotu oikeuden eteen ja imperiumi saattoi taas nukkua yönsä rauhassa. Minä puolestani vietin ne valvoen, kuvitellen kuinka jossakin neljä mieleeni polttomerkittyä kasvoa alkoivat hitaasti mutta varmasti kutoa entiselleen riekaleiksi revityn verkon säikeitä, tehden tyhjäksi kaiken sen, minkä puolesta Holmes oli antanut henkensä.

En jakanut huoltani kenenkään kanssa, en edes vaimoni, mutta tietenkin hän päätteli sen itse; mieltymykselläni itseäni älykkäämpiin ihmisiin on ollut tapana kostautua. Eräänä elokuisena iltana, palatessani päämäärättömältä kävelyltä halki Lontoon, löysin Maryn työhuoneestani lukemasta sinisen kansion sisältöä. Näin heti että päällimmäinen paperi oli viimeisin yhteenvetoni Neljästä, kuten olin heitä alkanut mielessäni kutsua.

”Sinä aiot lähteä heidän peräänsä, etkö?” hän kysyi.

Olin parhaillani ripustamassa takkiani naulaan ja onnistuin kysymyksen kuullessani siinä vasta kolmannella yrityksellä. Riisuin hansikkaani – parin vuoden takainen joululahja Holmesilta – ja tulin sitten vihdoin istumaan siihen pöydän toisella puolella olevaan tuoliin, jossa potilaani yleensä istuivat. Tiesin että vaimolleni valehtelu oli hyödytöntä, mutta jokin osa minussa koki silti tarpeelliseksi pelata aikaa. ”Tuntuuko sinusta sitten siltä, ettei minun pitäisi?”

Mary ei luonnollisesti mennyt ansaan. ”Sinulla on tässä kasapäin todisteita toinen toistaan kammottavimmista rikoksista. Kaiken sen rinnalla olisi minulta melko itsekästä vaatia, ettet sinä yrittäisi tehdä parastasi saattaaksesi niihin syyllistyneitä henkilöitä vastuuseen teoistaan.”

”Mutta?”

”Mutta”, Mary huokaisi, ”oletko miettinyt, onko se ylipäänsä mahdollista? Kaikella rakkaudella, John: mikäli edes Holmesin ei onnistunut löytää tarpeeksi todisteita, millä todennäköisyydellä sinulla on yhtään parempi onni?”

Joku herkkänahkaisempi mies olisi voinut pahastua kyseisestä kommentista, mutta vuosien altistuminen Holmesin piikittelyille takasi sen, etten minä ollut yksi heistä. Mary oli kaiken lisäksi oikeassa: vaikka todistusaineiston laihuus joissakin tapauksissa johtui siitä kiireestä, jolla Holmes oli ollut pakotettu sitä kasaamaan, oli useimmiten syynä ollut se, ettei mitään löydettävää ollut ollut. Olin hyvin tietoinen kuinka kylmiä jälkiä olin lähtemässä seuraamaan ja kuinka varuillaan oleva vihollinen minua oli vastassa - ja silti harkitsin lähtemistä. Se jo yksinomaan kertoi ratkaisuni luonteesta jotakin.

”Kuka sanoi mitään todisteista?” Pakotin ääneni pysymään vakaana. ”Kuten sinä jo itse mainitsit, meillä on kansiontäydeltä materiaalia rikoksista, jotka automaattisesti takaisivat hirttotuomion. Ainut ongelma on se, etteivät nämä todisteet ole riittävän pitäviä oikeudessa.”

Hippokrateen vala, lääkärien pyhin käsky: älä tee vääryyttä tuottamalla vahinkoa. Mutta toimiessani lääkärinä olin samalla ollut myös sotilas, ja se ristiriita joka vallitsi kun omat käteni olivat kykeneväiset sekä pelastamaan että viemään elämän, oli jotain, mitä olin kantanut mukanani kauan ennen tätä hetkeä.

”Holmes…” – antoi henkensä – ”piti huolen siitä, ettemme me kumpikaan joutuisi kärsimään Moriartyn vuoksi. Olen hänelle velkaa sen, että teen parhaani viimeistelläkseni sen mitä hän aloitti. Tietenkin teen kaikkeni jotta asian voisi jättää viranomaisten käsiin, mutta jos se ei onnistu…”

Kaiken sen aikaa kun puhuin, Mary katseli minua ilmekään värähtämättä. Mikään siitä, mitä sanoin, ei luonnollisesti ollut soveliasta kuultavaa naisille – mutta vaimoni oli jo kauan sitten todistanut olevansa kylmähermoisempaa sorttia kuin monet raavaat miehet, eikä meillä enää pitkään aikaan ollut ollut tarvetta salata mitään toisiltamme. Sillä hetkellä ymmärsin täydellisesti, miksi Holmes oli tuhlannut kallisarvoisia sekunteja päättämällä viimeisen kirjeensä sanoihin, ’Vie terveiset rouvallesi’. Hän ei ehkä ollut ikinä arvostanut päätöstäni avioitua, mutta edes hän ei ollut voinut kiistää sitä tosiasiaa, että Maryn vertaista naista oli hankala löytää. Vaimoni ilme paljasti, että hän näki läpi oikeudentunnolla kuorrutetuista tekosyistäni suoraan siihen sisimpään osaan minusta, joka ei voinut levätä, ennen kuin kaikki ne jotka olivat vastuussa Holmesin kohtalosta olisivat saaneet maksaa.

Hän todisti sen painamalla kämmenensä hellästi vasten poskeani ja sanomalla, ”Minä en tuomitse sinua mistään. Mutta jos sinä tosiaan koet että tämä on sinun velvollisuutesi, on sinun ehkä hyvä miettiä, olisiko Holmes samaa mieltä. Kuten sinä jo itsekin sanoit, hän varmisti ratkaisuillaan sen, ettei sinulle koitunut harmia. Tämä mitä sinä aiot – se kuulostaa kovasti harmien kerjäämiseltä.”

*

Koko ajatus määrittelemättömän pitkästä matkasta olisi voinut olla toteutukseltaan haastava tai jopa mahdoton, ellen olisi syyskuussa saanut tietoa, että Holmes oli testamentissaan päättänyt jättää huomattavan osan omaisuudestaan minulle ja Marylle. Tietoa tuli kotiimme tuomaan Holmesin veli Mycroft, jota harvoin olin nähnyt Diogenes –klubin seinien ulkopuolella. Huomattavine elopainoineen hän vaappui ympäri olohuonettamme kuin äärimmäisen varovainen norsu posliinikaupassa ja kuittasi vähättelevällä kädenheilautuksella kaikki vastusteluyritykseni rahojen ottamisesta. Hän puhui arvostavaan sävyyn merkityksestäni Holmesille sekä hänen ystävänään että lääkärinään, ja vaikka olin etukäteen varautunut esittämään hänelle suruvalittelut hänen veljensä poismenon johdosta, oli se lopulta Mycroft itse joka vaivaantuneesti taputti olkapäätäni kun kaikki sanat sitten kaikkosivat kieleltäni.

Lähtöpäätöksen tehtyäni oli vielä ratkaistava, millä tavalla salaisin aikeeni muilta. Keskustelimme asiasta Maryn kanssa ja tulimme yhdessä siihen tulokseen, että meidän oli luotava jonkinlainen harhautus mahdollisten tarkkailijoiden varalta. Ennen pakomatkaamme Holmes oli jatkuvasti toitottanut minulle kuinka vihollisella oli silmiä kaikkialla, mutta hänen ohjeistaan huolimatta olin käyttäytynyt varomattomasti. Nyt kuitenkin tiesin tarkkaan miten ovela vastustajani osasi olla; oli hyvin todennäköistä että vielä tälläkin hetkellä joku piti minua silmällä, varmistuakseen siitä, etten aikonut aiheuttaa lisäharmia jäljellä oleville Neljälle. Mikäli vain yksi päivä ottaisin ja katoaisin ilman sen suurempia selityksiä, osaisivat he olla varuillaan, tai pahimmassa tapauksessa lähestyä yksin jäänyttä vaimoani.

Muutto Amerikkaan oli Maryn ehdotus. Joitakin kuukausia sitten hänen lähin ystävänsä oli nainut erään entisen armeijatoverini jonka oli tavannut järjestämillämme kutsuilla, ja tuore aviopari oli muuttanut New Yorkiin. Vaimollani ei siis tulisi pulaa tutuista kasvoista poissaoloni aikana. Virallinen tarina tietenkin oli, että me suunnittelimme muuttoa yhdessä: viimeaikaiset tapahtumat olivat rohkaisseet meitä jättämään Englannin taaksemme – päätös, jota ennestään vahvisti se, ettei meillä kummallakaan ollut täällä jäljellä sukua.

Sähkötin Atlantin yli ja palkkasin paikallisen asiamiehen, joka ensitöikseen avasi nimiini tilin, jolle siirsin valtaosan Holmesin meille jättämistä rahoista, ja johon Marylla oli täysi käyttöoikeus. Seuraavaksi oli vuorossa keskikaupungilta vuokrattu asunto, joka sijaitsi samassa rakennuksessa kuin tuttavapariskuntamme, sillä halusin taata että Mary oli kaikenaikaa luotettavien ihmisten ympäröimänä. Kun uusi asunto oli tiedossa, laitoimme Kensingtonin kotimme myyntiin. Vaikka en itse osannut kuvitella sitä päivää kun palaisin takaisin, yritin Maryn mieliksi vastustella tätä päätöstä ja ehdotin sen sijaan vuokralaisia. Hän kuitenkin piti napakasti kiinni siitä näkemyksestä, että tulevaisuutta olisi hyvä suunnitella vasta sitten kun oli sen aika. Ajatuksieni pyöriessä niin vahvasti tulevien koitoksien ympärillä, en voinut olla taipumatta samalle kannalle.

Kaikesta kiireestä huolimatta matkavalmistelut etenivät tuskallisen hitaasti. Sen lisäksi että jouduin jatkuvasti oleman yhteydessä Amerikkaan, huomiotani vaativat myös kotoisammat järjestelyt. Talon myyminen ei käynyt hetkessä ja kun sopiva ostajaehdokas lopulta löytyi, oli jo joulu. Vaikka tein parhaani kieltäytyäkseni kaikista juhlakutsuista, pyhät olivat sinä vuonna harvinaisen ankeat; asiaa pahensi entisestään Holmesin syntymäpäivä, joka koitti pian vuodenvaihteen jälkeen.

Helmikuu oli jo kääntynyt kohti loppuaan, kun vihdoin nousimme laivaan Liverpoolin satamassa. Suunnitelma oli loppupeleissä varsin yksinkertainen: matkallaan New Yorkiin aluksenamme toimiva SS Teutonic teki pysähdyksen Irlannin etelärannikon Queenstownissa, mistä se poimi mukaansa paikallisia siirtolaisia matkalla kohti uutta elämää Atlantin tuolla puolen. Siellä minä puolestaan jäisin huomaamattomasti pois ja Mary jatkaisi yksin eteenpäin, vakuuttaen matkan kestävän viikon ajan kaikille mahdollisille ihmettelijöille, kuinka olin liian merisairas poistuakseni hytistä. Minä puolestaan hakeutuisin seuraavalla mahdollisella laivalla takaisin Liverpooliin ja sieltä kohti ensimmäistä etappiani – Ranskaa.

Matka Liverpoolista Irlantiin oli ohi hujauksessa ja pian edessämme häämötti piskuinen satama, jonka ympärillä kohosivat vihreät nummet niitä pitkin pengertyvine taloineen. Ilma oli yksinkertaisesti hyytävä, ja vaatimattomalla laiturialueelle värjöttelevät ihmiset monine kantamuksineen silmäilivät laivaa toiveikkaasti, epäilemättä vartoen mahdollisuutta siirtyä sen lämpöön.

Säästä huolimatta Mary halusi tulla saattamaan minut kannelle asti. Odottaessamme hieman sivussa, että pahin ruuhka maihin johtavalta rampilta hellitti, Mary järjesteli takkini liepeitä ojennukseen ja kiristi kaulaliinaani. Olin matkan aikana miettinyt monta eri versiota siitä, mitä hänelle halusin tässä hetkessä sanoa, mutta nyt kun hetki oli aidosti käsillä, en tuntunut saavan kylmän kangistamia huuliani auki.

Jälleen kerran vaimoni todisti olevansa minua verrattain kyvykkäämpi. ”Oli se sitten mitä tahansa”, hän sanoi, kumartuessaan lopuksi suutelemaan minua poskelle, ”toivon, että löydät sen mitä etsit.”

Päästyäni laiturialueelle käännyin vielä viimeisen kerran katsomaan taakseni. Erotin Maryn hahmon seisomassa lähellä kaidetta rampin yläpäässä: olematon talviaurinko hävitti hänen vaatteistaan kaikki kirkkaammat sävyt pois, tehden niistä kauttaaltaan mustat, ja hetken ajan mielessäni käväisi omituinen ajatus siitä, että hän olisi voinut käydä leskestä, ellei hymy hänen kasvoillaan olisi ollut niin toiveikasta sorttia. Näin hänen koskettavan hansikoidulla kädellä suutaan, vilkuttavan sormiaan suuntaani – ja sitten hän oli poissa, sulautuen osaksi niiden ihmisten virtaa, jotka rohkeasti jättivät kaiken tutun taakseen ja suuntasivat kohti tulevaa.

Itse käänsi selkäni ja lähdin tapailemaan omia askeleitani taaksepäin, kohti menneisyyttä.

« Viimeksi muokattu: 17.04.2016 22:48:36 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Ah, ihanaa että Holmesin ajatteleminen joka käänteessä jatkuu, se on hirveän suloista ja tässä yhteydessä myös sydäntäsärkevää, miten hanskoistakin tulee Sherlock mieleen. </3

En yhtään ihmettele sitä, ettei sinne poltetulle Baker Streetille sitten kyennytkään menemään, kun John on tilanteessa muutenkin ihan muussina emotionaalisesti. Ja siitä sitten kostoa jahtaamaan. Ihailtavan kylmäpäisesti ja järkevästi hommaa on järjestelty muuttoineen kaikkineen kyllä, siitä tulee selvästi esiin se että nyt ollaan tosissaan eikä kyseessä ole mikään hetkellinen houre.

Marya on pakko vähän sympata, hänellä on todella ymmärtäväinen asenne miestään kohtaan, vaikka varmaan tietää olevansa aina kakkonen Holmesin rinnalla. Tuohon ei kovin moni taivu.

Kiitoksia loistavasta luettavasta. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Aaahh, tää on ihan sairaan herkullinen ja koukuttava! Mitään kovin tähdellistä en tälleen kirjallisesti osaa tähän muotoilla, mutta kai tässä nyt täytyy edes ilmaista lukeneensa ja tykänneensä ihan kympillä, vaikka mun suhde koko fandomiin nyt on mitä on.

Varmaan koko ficin nautinnollisin pointti on se, miten ajankuva ja hahmon mielenmaisema piirtyy esiin sun käyttämästä kielestä; sanavalinnat, tapa tehdä huomioita sekä ennen kaikkea vertauskuvat luo tässä fiilistä vahvasti. Erityisesti polttoyrityksen jälkeinen Baker Streetin kämppä sekä se, miten Watson siitä puhuu, on jo itsessään hiton symbolista, ja vastaava ote kantaa tässä läpi tekstin. Wanhoja hyviä aikoja ja nykyhetkeä alituisesti rinnastava kipeä suru huokuu ficistä kautta linjain, mutta jotenkin oot saanut sen kikkailtua tonne viktoriaanisena melankoliana ja sellaisena tyyliteltynä tukehtumisen tunteena, ettei lukija halua pyöritellä silmiään överin angstaamisen äärellä. Menetykset ja kuolema on sellaisia aiheita, joita yleensä välttelen ficeissä kuin ruttoa, koska niistä lukeminen alkaa nopeasti puuduttaa. Tässä on kuitenkin mielettömän hyvin tasapainoiltu niiden musertavien fiilisten sekä eteenpäin kulkevan tarinan välillä.

Musta on myös siistiä se, miten tekstissä on ihan hirveästi pientä nippeliä, johon voisi halutessaan takertua, mutta joka ei kuitenkaan huuda lukijalle, että hei kai huomaatte kaiken tän taustatutkimuksen mitä kirjoittaja on tehnyt?!?!!!! Kaikkea on juuri sopivasti -- puitteita, tilanteita, yksityiskohtia kuvataan, mutta ne ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta, eivät itse tarkoitus.

Äh dähm, en nyt jotenkin osaa tarttua sen ihmeemmin mihinkään, voisin vaan hokea uudestaan ja uudestaan, miten homma pelitti kaikin puolin pirun oivallisesti  :D  Ehkä joskus toiste musta voi irrota perusteellisempaa puimista, mutta nyt vaan sanon, että loistokamaa, tässä ficissä on mielettömän hyvä imu. Harvemmin tulee luettua ficci-puolella näin juonipainotteista kamaa, joten tuntui tosi freesiltä.
sano mua rovastiks

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Jee, kiitos taas molemmille kommenteista! Tällaisena välihuomiona Marysta sen verran, että halusin edetä canonin puitteissa johon Maryn ja Johnin avioliitto kuuluu, mutta en halunnut jyrätä jälleen yhtä naishahmoa miesromanssin kustannuksella. Mary on melko kick-ass hahmo ensimmäisen esiintymisensä puitteissa (ennen kuin sulautuu osaksi tapettia myöhemmissä tarinoissa) ja suhtautuu täysin tyynesti mm. siihen, kun miljoonaomaisuus menee sivu suun suvun aarrearkun paljastuessa tyhjäksi. Veikkaan että sellaisen rinnalla lupaavan aviomiesehdokkaan melko läpinäkyvät hotsit miespuolisen kämppäkaverin suuntaan eivät enää paljon hetkauta. Voipi myös olla että Marylla itselläänkin paloi käpy tylsänsovinnaiseen englantilaiselämään ja villi sinkkuvuosi Amerikassa vaikutti hyvältä vaihtoehdolta. Jokainen voi fantasioida tän spinnarin kuten mielii.

Seuraavaksi vuorossa Pariisi ja kill-listin eka nimi. Tekstissä esiintyvä hauta sijaitsee mainitussa paikassa ja sitä voi halutessaan pällistellä täältä.


II. Naamioista


1. Simon Faudree


Siitä, kun olin viimeksi ollut Pariisissa, oli vierähtänyt pieni ikuisuus. Rakkauden kaupunki värjötteli hyytävän tihkusateen kourissa sinä varhaisaamun hetkenä, kun nousin asemalta vaunuihin ja annoin kuskille hotellini nimen. Olin valinnut mahdollisimman huomaamattoman majoittumispaikan keskustan liepeiltä, joka oli kuitenkin tarpeeksi lähellä tähtäimessäni olevaa osoitetta. Muita kriteereitäni oli lähinnä ollut se, että henkilökunta ei kyselisi minulta liikaa, mutta ei kuitenkaan olisi sitä sorttia joka hämmentyisi mikäli joskus joutuisinkin poistumaan aulan halki vähän paremmissa pukimissa.

Vaikka Pariisissa vierailustani oli jo kulunut jo tovi, sama ei kuitenkaan pätenyt Ranskaan itseensä, sillä vasta viime keväänä olimme paenneet Holmesin kanssa maan poikki kohti eteläistä Sveitsin rajaa ja vältelleet parhaamme mukaan pääkaupunkia siinä toivossa, että se olisi karistanut Moriartyn jäljiltämme. Täydellistä ranskaa puhuva Holmes oli ohjannut meitä junasta toiseen ja tikettiluukulta seuraavalle rutiinin silaamin elkein, ja se oli saanut minut muistamaan kuinka vasta joitakin kuukausia aikaisemmin olin pelännyt menettäneeni hänet fransmanneille kokonaan. Ranskan hallitus oli palkannut hänet alkutalvella yhdeksänkymmentä ja vannottanut hänet pitämään tarkemman tehtävänkuvansa salassa – ennen kuin hän ilmestyi työhuoneeseeni seuraavan huhtikuun lopussa Moriartyn luomasta uhasta kertoen, olin kuullut hänestä vain kahdesti, enkä edes tiennyt hänen palanneen Englantiin. Näistä kahdesta viestistä, jotka Holmes oli suvainnut minulle lähettää, oli ensimmäinen saapunut tammikuussa Narbonnesista ja toinen maaliskuun lopussa Nîmesistä.

Näistä ensimmäinen oli Holmesille varsin tyypillinen viesti, lyhyt ja asiallinen selonteko siitä, että hän oletti nykyisen työtehtävänsä pitävän hänet kiireisenä vielä pitkälle kevääseen. Nîmesistä saapui sen sijaan vain yksinäinen postikortti vailla muuta viestiä, pääteltävissä Holmesin lähettämäksi ainoastaan siksi, että osoitteeni oli kirjoitettu sen taakse hänen tutulla käsialallaan. Etelä-Ranskasta kielivästä postileimasta huolimatta kortin kuvapuoli esitti kaksi vuotta sitten valmistunutta Eiffel-tornia. Oli toki mahdollista, että hän oli ostanut kortin läpikulkumatkalla ja ollut liian kiireinen lähettääkseen sitä kuin vasta monta kaupunkia etelämpänä, mutta jokin kortin ja sen lähetysajankohdan välisessä viiveessä oli kiehtonut minua. Muistin joskus ohimennen ilmaisseeni Holmesille haluni mennä katsomaan tätä valmistumisensa myötä maailman korkeimman rakennuksen tittelin lunastanutta spektaakkelia, ja se mahdollisuus, että hän oli muistanut sanani, oli yhtäaikaisesti kutkuttava ja turmiollinen. Olin vielä Lontoossa ollessani säilyttänyt korttia työpöydälläni ja usein potilasaikojen välissä olin saanut itseni kiinni kääntelemästä sitä ympäri käsissäni, jääden yhä uudestaan ja uudestaan tuijottamaan tervehdykselle varattua, Holmesin tyhjäksi jättämää tilaa. Oliko samainen, lähettämiseen vaikuttanut kiire estänyt häntä kirjoittamasta pidemmin? Tai – mikäli viestin puuttuminen oli tarkoituksellista – mitä hän oli halunnut sillä ilmaista?

Nyt enemmän kuin koskaan ennen, vastaukset näihin kysymyksiin olivat ulottumattomissani.

Päästyäni hotellille asti, kyllästyneen oloinen aulavirkailija tarjosi minulle vieraskirjaa allekirjoitustani vasten. Olin junamatkan aikana harjoitellut tätä nimenomaista tarkoitusta varten ja raapustin paperille rutinoituneeksi tekeytyvin elkein nimeni. Kun olin valmis, virkailija kiepautti kirjan ympäri ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tervetuloa, monsieur Wilmore.”

Muun ikäpolveni lailla olin varttunut lukien Alexander Dumasin Monte Criston kreiviä. Nykytilanteen valossa petturimaisille ystävilleen kostoa havitteleva Edmond Dantes luonnollisesti puhutteli minua aivan uudella tavalla, ja pseudonyymikseni olikin lopulta valikoitunut yksi Dantesin valepersoonista, eksentrinen englantilainen hyväntekijä. Jakamastamme yhteisestä sukunimen alkukirjaimesta ei myöskään ollut haittaa.

Vastaanotossa minua ei vaivattu sen enemmillä kysymyksillä, mutta minut huoneeseeni johdattava nuori portieeri oli sen sijaan uteliaampaa sorttia. ”Mikä tuo teidät Pariisiin, jos saan kysyä?” tämä uteli, kantaessaan matkalaukkuani kohti oikeaa kerrosta.

Turvauduin jälleen yhteen valkeaan valheeseen. ”Aion kirjoittaa kirjan.”

”Ah”, hän lausahti ymmärtävästi, ikään kuin Pariisiin tulo olisi ollut luonnollinen seuraus moisesta päätöksestä. ”Millaisen kirjan? Ei, antakaa kun arvaan; se kertoo rakkaudesta, oui?

Vaikka olimme päässeet jo porrastasanteelle, vatsanpohjassani notkahti ikävästi. ”Se on jännityskirja”, murahdin. ”Lopussa joku pääsee hengestään.”

”Mutta eihän se vielä sulje mitään pois, pikemminkin päinvastoin! Täällä Ranskassa ihmiset murhaavat toisiaan jatkuvasti rakkauden vuoksi – tai sen puolesta.” Portieeri vinkkasi minulle leikkisästi silmää, samalla kun käänsi avainta huoneeni lukossa. ”Le crime passionnel, tiedättehän.”

En vastannut mitään. Viimein portieeri ymmärsi ottaa vinkistä vaarin ja poistui vähin äänin takaisin sitä tietä mitä oli tullutkin. Itse jäin seisomaan keskelle huonetta ja tarkastelemaan uuden tukikohtani vaatimattomia puitteita. Vaatekaapin ja vuoteen lisäksi huoneen dominoivin piirre oli vastakkaisella seinällä oleva ikkuna: havaitsin tyytyväisenä, ettei siitä suinkaan avautunut näkyvää Eiffel-tornille, vaan kohti vastakkaisen talon seinämää.

Se kuitenkin muistutti minua Nîmesistä tulleesta postikortista. Pienen pohdinnan jälkeen päädyin kätkemään sen seinälle ripustetun peilin taakseni. En vieläkään varsinaisesti osannut sanoa, mikä oli saanut minut ottamaan kortin mukaani, muuta kuin että se oli konkreettinen todiste siitä, että Holmes oli joskus ollut tässä samassa kaupungissa ja hengittänyt samaa ilmaa jota nyt vedin keuhkoihini; kuin näkymätön lanka, jonka toinen pää oli minulla ja jonka vastakappaletta hän edelleen piteli jossakin menneisyyden tutkimattomilla rajamailla.

Lähtöä edeltäneiden kuukausien aikana olin yrittänyt parhaani mukaan kehitellä taktiikoita, joiden avulla suoriutuisin edessä olevasta koitoksesta saattamatta itseäni täysin naurunalaiseksi vihollisteni silmissä. Olin lukenut uudelleen läpi monia vanhoista tapauskuvauksistani, ja vaikka sydäntäni olikin raastanut palata niiden onnellisten aikojen äärelle jotka olin viettänyt Holmesin rinnalla, koin myös saaneeni hänen metodeistaan monia hyödyllisiä vinkkejä. Tavaroita purkaessani aloitin tekemällä inventaarion siitä, mikä kaikki hallussani oleva omaisuus paljasti henkilöllisyyteni. Joihinkin vaatteisiin oli kirjailtu nimikirjaimeni ja ratkoin ne kynäveitsen voimin pois; hopeinen savukekoteloni oli Holmesin peruja ja täten kantoi hänen nimikointiaan omani sijaan. Lompakkoni kulki jatkuvasti mukanani, joten siitä minun piti pitää erityistä huolta, mutta muutoin kukaan huoneeseen luvatta eksynyt utelias ei ollut vaarassa päästä jäljilleni.
 
Seuraavan parin viikon aikana poistuin huoneestani vain harvoin. Voisi kuvitella, että koska olin viimeiset kymmenen vuotta onnistunut salaamaan todelliset tunteeni maailman terävimmältä mieheltä, olisi valehenkilöllisyyden omaksuminen ollut yhtä helppoa; mutta siinä missä Holmes oli ollut pettämättömien valepukujen kruunaamaton kuningas, minä sain pinnistellä kaikkeni luodakseni tutuksi käyneen nahkani. Päätin aloittaa helpoimmasta, eli ulkoisista tuntomerkeistä. Olin saapumiseni jälkeen lopettanut tarkoituksella joka-aamuisen parranajon, ja koska omistin jo ennestään viikset, saatoin pian uusine partoineni kadota kaupungin muiden kirjailijanalkujen joukkoon. Muistin Holmesin toistuvasti maininneen kuinka sotilasmenneisyyteni saattoi lukea ryhdistäni, jota yritin nyt karistaa kävelemällä kädet taskuissa ja hartiat kevyesti kumarassa ympäri huonettani. Lakkasin polttamasta yleensä suosimaani savukemerkkiä ja hankin kokoa liian suuret kengät. Vähä vähältä jätin John Watsonin taakseni, kykenemättä kuitenkaan karistamaan sitä osaa, joka todella määritti minut, sillä eihän se ollut kuulunut minulle itselleni enää pitkään aikaan.

Kun minua lopulta katsoi peilistä takaisin sangen vieras mies, suuntasin etsimään listallani olevaa ensimmäistä nimeä.

Tarvottuani hyvän tovin pitkin kaupungin loppumattomalta tuntuvia, viivasuoria bulevardeja, löysin viimein perille: toimisto sijaitsi juuri siitä osoitteesta, missä Holmes oli muistiinpanoissaan sen maininnut olevan. Heltymättömänä jatkuva tihkusade piiskasi massiiviseen pyökkioveen naulattua kylttiä, jossa luki: S. Faudree – asianajaja.

Toimenkuvansa mukaisesti Simon Faudree oli esiintynyt Holmesin keräämässä aineistossa lakimiehen irvikuvana. Aina, kun joku Moriartyn Manner-Eurooppaan yltäneen verkoston astetta tärkeämpi jäsen oli löytänyt itsensä ongelmista poliisin kanssa, oli hän pelmahtanut paikalle mukanaan kourallinen todistajalausuntoja, jotka kertoivat syytetyn olleen rikoksen tapahtumahetkellä aivan jossakin muualla. Faudreen tapa pysyä itse pois ongelmista pohjasi hyvin yksinkertaiseen faktaan: jokainen oli syytön kunnes toisin todistettiin, eikä maksavan asiakkaan auttamisessa ollut mitään rikollista. Niissäkin tapauksissa, joissa todistusaineiston pitävyys oli kiistaton, oli Faudree selkeästi auttanut syytettyjä neuvottelemaan itselleen parhaan mahdollisen sopimuksen, eikä kovinkaan moni ollut viipynyt vankilassa vuotta kauempaa.

Rakennuksen aulassa minua tervehti sihteerikkö, joka asiani kuultuaan pyysi minua odottamaan sen hetken, kun hän itse poistui ilmoittamaan tulostani. Jonkin ajan kuluttua minut viittilöitiin astumaan sisään Faudreen toimistoon.

Faudree oli minua hieman lyhyempi, jokseenkin hintelä mies, jolla oli ruskea, huolella kammattu tukka ja tummat silmät. Mikäli tarkastaja Patterson oli muistuttanut minua ajokoirasta, olivat Faudreen kasvot puolestaan viekkaan ketun. Ojentaessani hänelle Wilmoren nimeä kantavan käyntikortin, hän tarkasteli sitä imelänkärkäs hymynkare huulillaan.

Viitatessaan minut istumaan vastapäiseen tuoliin, Faudree virkkoi sointuvalla aksentillaan, ”Ennen kuin käymme asiaan, minua kiinnostaisi kuulla mikä sai teidät kääntymään nimenomaan minun puoleeni. Kuten varmasti huomasitte, tämä on pieni toimisto ja asiakaskuntani on jokseenkin vakiintunutta. Kokemukseni mukaan te englantilaiset tuppaatte luottaa mieluummin isompiin firmoihin.”

”Itse asiassa eräs tuttavani suositteli teitä minulle. Käsitykseni mukaan te autoitte noin vuosi sitten hänet pois pulasta, hänen jouduttuaan… sanokaamme vaikka lainopillisen väärinkäsityksen uhriksi”, vastasin, sommitellen sanani tarkasti. ”Mahdatteko muistaa Henry Allardia?”

Holmesin muistiinpanot mainitsivat Allardin yhtenä niistä monista, jotka Faudree oli auttanut kuiville rötössyytteestä valheellisen todistajanlausunnon nojalla. Olin tehnyt parhaani kuulostaakseni siltä, että Allardin todellinen syyllisyys oli minulla kyllä hyvin tiedossa ja juuri siitä syystä olinkin kääntynyt hypoteettisine ongelmineni Faudreem puoleen.

”Ah, aivan. Kyseisessä tapauksessa oli helppo osoittaa, että kyse oli silminnäkijän erehdyksestä. Voimme varmasti olla yhtä mieltä siitä, että herra Allardin piirteet ovat sitä sorttia, joita mahtuu – mitenkä se sanonta kanavan toisella puolella kuuluukaan? – kolmetoista tusinaan. Kaikeksi onneksi se, että sattuu muistuttamaan etsintäkuulutettua rikollista, ei ole lainvastaista.” Faudreen hymy ei herjennyt hetkeksikään. ”Olen iloinen että herra Allard oli niin tyytyväinen apuuni, että saattoi suositella minua ystävilleen. Jospa te nyt puolestanne kertoisitte, mikä tuo teidät tänään tänne.”

Faudreen kehotuksesta siirryin kertomaan fiktiivisen elämäntarinani ja sen hetkisen pulmani puitteet. Olin joitakin kuukausia aikaisemmin muuttanut Lontoosta Pariisiin ja perustanut pienen apteekin, jossa työskenteli lisäkseni nuorempi apulaiseni, harjoitteleva apoteekkari Francois Garcon.

”Tähän asti minulle ei ole ollut mitään aihetta valittaa herra Garconin työstä, ei ennen kuin hän muutama päivä sitten sai päähänsä väittää, että olen kaupannut niin sanoaksemme tiskin alta erinäisiä tuotteita niitä kaipaaville asiakkaille. Monia näistä tuotteista ei virkavalta katso hyvällä ja jotkin niistä ovat jopa täysin laittomia sellaisten henkilöiden hallussa, jolla ei ole lääketieteellistä koulutusta. Nyt hän onkin asettanut minulle uhkavaatimuksen: joko ilmiannan itseni vapaaehtoisesti poliisille tai hän tekee sen puolestani.”

Olin harjoitellut valhetta useasti hotellihuoneessani peilin edessä ja koettanut päättää, millä tavalla minun tulisi se toimittaa halutun lopputuloksen saavuttamiseksi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olin päättänyt jättää äänensävyistä paheksunnan ja pelon sikseen, ja tyydyin yksinomaan listaamaan faktat soinnittomaan sävyyn. Luotin Faudreen kyllä käsittävän, että syytön mies ei olisi katsonut tarpeelliseksi saapua hieromaan kauppaa paholaisen kanssa.

”Ymmärrän. Entä onko herra Garconilla esittää minkälaisia todisteita väitteensä tueksi?”

”Vain hänen sanansa siitä, mitä hän on nähnyt. Hänen mukaansa tilauskirjasta ja myyntilistoista myös näkyy, että joitakin tuotteita on tilattu enemmän kuin niitä on merkattu virallisesti myydyiksi.”

”Ja tässä kaikki? Siinä tapauksessa en teinä suotta huolehtisi. Kokemukseni mukaan kaikenlaiset myynneistä kielivät kirjat joutuvat varsin usein hävöksiin ja niitä voidaan joutua korvaamaan uusilla. Herra Garcon voi myös harkita kantaansa uudelleen, mikäli te teette hänelle varsin selväksi, miten epämääräisissä kantimissa hänen todistajanlausuntonsa on. Mikäli tapaus tosiaan etenisi oikeuteen asti,” Faudree tuumasi ja kallisti päätään; liike sai valon kilpistymään hänen pomadan silaamista hiuksistaan kuin se olisi heijastunut giljotiinin terältä, ”kuka voi mennä sanomaan, ettei herra Garcon itse ollut vastuussa väitettyjen tuotteiden katoamisesta. Ei olisi ennenkuulumatonta, että pariisilainen nuorimies pitäisi yllä pientä sivubisnestä myymällä opiaatteja paheellisille teille joutuneelle ystäväpiirilleen.”

En tiedä mitä olin odottanut, mutta se ei missään nimessä ollut tämä. Olin varautunut viikkojen, kenties kuukausien mittaiseen tiedonkeruuseen, joka voisi lopulta tarjota todistusaineiston murusen. Olin luvannut itselleni etten antaisi vihan sumentaa arviointikykyäni ja toimisi täten hätiköiden. Mutta katsoessani nyt Faudreen viekkaita kasvoja, minulle oli äkisti päivänselvää, että kaikki mistä Holmes oli häntä syyttänyt, oli totta. Hän oli yksinkertaisesti syyllinen.

Ja aivan kuten oli tapahtunut Holmesin kohdalla, ei minulla olisi koskaan mitään mahdollisuutta todistaa sitä. Faudree tunsi lain liian hyvin; hän oli auttanut useita Moriartyn verkoston pikkutekijöitä pakenemaan poliisin pitkää kouraa ja oppinut siinä samalla piilottamaan omat jälkensä tehokkaasti.

Mutta armeijakokemukseni olivat opettaneet minulle, että Faudreen kaltaisissa miehissä oli yksi perustavanlaatuinen vika: heidän oma egonsa teki heidät haavoittuvaisiksi. Mikäli he tajuaisivat olevansa vaarassa menettää kaiken, he usein panikoivat. Oli toki totta että tällä hetkellä Faudree näytti varsin rauhalliselta, mutta saatoin veikata sen johtuvan suureksi osaksi siitä, ettei hän ollut missään vaiheessa kuluneen vuoden aikana kokenut itseään uhatuksi. Moriartyn kuolema oli toki vienyt häneltä lupaavan työnantajan, mutta loppupeleissä rikollisia tuli aina uusia ja ennen pitkään nämä tekivät jotakin kyllin typerää jäädäkseen kiinni. Sitä odottaessa Faudree istui tyynenä norsunluutornissaan, jonne poliisin valta ei yltänyt.

Se antoi minulle idean.

Kiitin Faudreeta hänen neuvoistaan ja lupasin olla jälleen yhteydessä, mikäli kuvitteellisesta apulaisestani koituisi lisää ongelmia. Jätin tekaistun osoitteen sihteerille konsultointilaskua varten ja palasin sitten takaisin hotellilleni.

Siinä missä en vuotta aikaisemmin ollut ollut tietoinen Holmesin työnkuvan laadusta, Moriartya koskeva kansio oli myös valottanut sitä, missä merkeissä hallitus oli hänen apuaan tarvinnut. Parina viime vuosikymmenenä oli tasavallan asema ollut Ranskassa heikkenemään päin, ja viime talven aikana oli Holmesin onnistunut päästä sellaisen ryhmittymän jäljille, joka aktiivisesti ajoi monarkistista aatetta ja pyrki tukemaan väkivaltaisia radikaaleja. Tähän ryhmään oli näemmä kytkeytynyt useita korkeaprofiilisia henkilöitä jopa armeijan puolelta, ja näiden todellisten intressien paljastamisesta oli Holmesille lopulta myönnetty hallituksen toimesta useita kunniamainintoja. Hänen muistiinpanoistaan kävi kuitenkin ilmi hänen epäilevän, ettei kaikkia syyllisiä olut saatu paljastettua.

Yksi tapauksen yhteydessä toistuvasti esiin nousseista nimistä oli Faudreen. Hänellä oli kytköksiä sekä alamaailmaan että moniin tuomituista upseereista; ennen täydellistä siirtymistään julkiselle puolelle, oli Faudree rekisterin mukaan toiminut sellaisten oikeusjuttujen parissa, jotka ristesivät sotilasoikeuden puolelle. Oli luultavaa, että hän oli saattanut tyytymättömiä osapuolia saman neuvottelupöydän ääreen Moriartyn käskystä, joka myös halusi nähdä kuningasmielisten onnistuvan.

Oli totta, että Holmesilta oli puuttunut lopulliset todisteet saattaa Faudree edesvastuuseen teoistaan, mutta se ei tarkoittanut etteikö hänen papereissaan esiintynyt tarpeeksi nimiä vakuuttavan syytöksen luomiseksi. Mikäli onnistuisin huijata Faudreen siihen uskoon, että olin aikeissa kääntyä poliisin puoleen vedenpitävän ja varsin kattavan todistusaineiston kera, voisin painostaa hänet ilmiantamaan itsensä jonkin vähäisemmältä vaikuttavan rikoksen nimissä. Lopulta voisin myös harkita Holmesin keräämän aineiston luovuttamista paikallisen virkavallan haltuun.

Päädyin laatimaan Faudreelle kirjeen, jossa esitin lyhyen uhkauksen ja vaatimuksen tulla henkilökohtaisesti tapaamaan minua samana iltana keskiyön aikaan valitsemaani tapaamispaikkaan. Toimitin kirjeen hänen sihteerilleen ja palasin sitten takaisin hotellille valmistautumaan iltaa varten.

*

Olin valinnut tapaamispaikaksi yhden kaupungin suurista hautausmaista, Montmartren – marttyyrien kukkulan – länsipuolella sijaitsevan Cimetière de Montmartren. Sinne oli haudattu Holmesin isoeno, kuuluisa maalari Horace Vernet, ja juuri tuolle haudalle olin viestissäni pyytänyt Faudreeta saapumaan.

Monien sielujen leposija labyrinttimaisine katuineen oli kooltaan pikemminkin kuin kokonainen kuolleiden kaupunki. Saapuessani paikalle taskukelloni näytti muutamaa minuuttia vaille tasan. Vernetin hautapaasi kohosi maasta ristin muotoon sulautuvana monumenttina, enkä voinut olla kokematta suurta tyytyväisyyttä sitä katsellessani. En ollut ikinä saanut mahdollisuutta haudata Holmesia, joten tuntui ainoastaan oikealta, että edes joku joka oli ollut hänen lihaa ja vertaan olisi todistamassa oikeuden tapahtumista.

Vähän sen jälkeen kun läheisen kappelin kello oli lyönyt puolenyön merkiksi, erotin askeleiden lähestyvän äänen. Pian Faudree pujahti esiin viereisen enkelireliefin varjosta ja pysähtyi vähän matkan päähän tarkastelemaan minua pää kallellaan. Kuun heikossa valossakin saatoin nähdä, että hänen kasvoiltaan oli vihdoin pudonnut niillä aiemmin alituiseen värjynyt hymy ja ne olivat nyt hermostuksesta kalpeat.

”Ketä te todella olette ja mitä te haluatte?” hän tenttasi kiihtyneesti.

”Nimelläni ei ole teille merkitystä. Tärkeää on se, että minä satun tietämään siitä tapaamisesta, joka teillä oli eversti Duchampsin kanssa Nîmesissä toissavuoden joulukuussa. Paikallinen todistaja kuuli teidän keskustelevan erinäisistä tasavallan vastaisista hankkeista.” Totuus oli, että kyseinen todistaja oli tosiaan ollut olemassa, mutta tämä oli tapaturmaisesti menehtynyt ennen kuin Holmesin oli ehtinyt haastatella tätä henkilökohtaisesti. Ei kuitenkaan ollut olemassa mitään todisteita, että Faudree olisi tiennyt sitä. ”Sen lisäksi minulla ja yhteistyökumppaneillani on hallussa muutakin todistusaineistoa siitä, että vastaavanlaisia tapaamisia on ollut useita, ja että olette järjestäneet niitä Professori Moriartyn nimellä tunnetun rikollisen laskuun.”

Everstin nimen kuullessaan Faudree oli alkanut näkyvästi vapista ja Moriartyn kohdalla hän suorastaan sävähti kuin näkymättömän piiskan lyömänä. ”Entä mitä te aioitte tehdä näillä tiedoilla?”

”Se riippuu täysin teistä”, totesin. ”Ilmiantakaa itsenne poliisille ja myöntäkää osallisuutenne Moriartyn toimiin; kertokaa, että hänen käskystään lahjoitte useita todistajia monien eri tapauksien yhteydessä. Jos teette sen, vältätte hyvässä lykyssä maanpetossyytteet.”

Näin kuinka Faudree hautasi kasvonsa käsiinsä, samalla kun hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä. Sitten hän äkisti heitti päänsä takakenoon – ja nauroi.

”Pahoittelen”, Faudree nikotteli, tyrehdyttäen naurunremakkansa lopulta pelkkään veitsenterävään hymyyn. Hetkessä hänen käytöksensä oli muuttunut täysin; poissa oli se hermorauniona vapissut miespolo ja tilalla se tyynenviekas repo, jonka olin tavannut aiemmin päivällä. ”Minusta oli huvittavaa leikkiä mukana pikku juonessanne nyt ja aiemmin, mutta aikansa kutakin. Hän aina sanoi teidän olevan uskollinen pikku rakki, mutta kukaan meistä ei varsinaisesti uskonut että te olisitte aivan näin typerän lojaali – tohtori Watson.

Nimeni kuullessani tunsin kuinka kylmät väreet juoksivat pitkin niskaani. Pakottauduin pysymään rauhallisena. ”Hyvä on, te siis tiedätte kuka olen. Se ei muuta mitään siitä, mitä juuri sanoin.”

”Päinvastoin, se muuttaa kaiken. Ensinnäkin, tiedän että naurettava kunnianne on varmistanut sen, että olette tänään paikalla yksin – sama kunnia, joka pisti teidät ehdottamaan tätä sopimusta, sen sijaan että olisitte valinneet jonkun vähemmän sovinnollisen vaihtoehdon. Toiseksi, tiedän varsin hyvin, ettei Nîmesissä ole jäljellä mitään todistajaa, siitä yksinkertaisesta syystä, että minä ja arvon eversti hoidimme hänet päiviltä. En näe mitään syytä ilmiantaa itseäni, koska aion tehdä samoin teille”, Faudree veti jotakin taskustaan, ”– juuri nyt.”

Hautausmaan ikihiljaisuutta halkoi kaksoislaukausten terävä ääni. Niiden johdosta korvani valtasi kimeän vihellyksen säestämä humina; tinnituksen läpi kykenin haistamaan nenässäni ruudin ja veren tutunkarvaan katkun. Tuijotimme Faudreen kanssa toisiamme silmiin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta näin kuitenkin hänen pistoolia pitelevän kätensä värähtävän, ja oli kuin joku olisi leikannut marionetilta langat poikki, sillä seuraavassa hetkessä hänen polvensa pettivät ja hän rojahti kasvot edellä maahan.

Vapisevin askelin kävelin hänen luokseen ja polvistuin kokeilemaan kaulalta pulssia. Vasta kun varmistuin siitä, ettei sitä löytynyt, työnsin oman revolverini taskuuni. Käännyin kannoillani ja jätin hautausmaan ruumiineen taakseni.

Hotellille palatessani yöportieeri loi minuun kummeksuvan katseen, mutta pidättäytyi kommentoimasta. Syy miehen ihmetykseen selvisi kun pääsin huoneeseeni: peiliin katsoessani havaitsin, että koko vasen puoli kasvoistani oli kuivuneen veren peitossa, joka oli peräisin siitä poskipäältä ohimolle kulkevasta haavasta, jonka luoti oli raapaissut mennessään.

Täytin viereiselle pöydälle asetetun pesuvadin karahvista ja aloin puhdistaa haavaa mekaanisin liikkein. Sitä tehdessäni pakottauduin käymään tilanteen läpi sotilaan analyyttisyydellä: Faudree oli ampunut ensin, mutta hänen tähtäyksensä oli ollut sormenmitan väärässä. Hänen vetäessään aseen esiin en ollut edes vielä tiennyt ampuvani, mutta sodassa kehittämäni refleksit olivat ottaneet vallan ja toisin kuin Faudree, olin pään sijaan tähdännyt sydämeen.

Aivoni jylläsivät edelleen käytännöllisiä uria. Tiesin, että laukaukset olivat varmasti kuuluneet lähitienoon asukkaiden korviin, ja että olisi vain ajan kysymys milloin Faudreen ruumis löydettäisiin. Vaikka itsemurhan mahdollisuutta ei heti voisi laskea pois, poliisi etsisi pian tapahtumaan osallisia henkilöitä, ja tällöin paluutani todistanut portieeri voisi muuttua epäluuloiseksi. Niinpä päätin pakata vähät tavarani ja vaihtaa hotellia jo samana yönä.

Olin jo kirjautunut ulos ja puolimatkassa katua, kun ymmärsin unohtaneeni Holmesin postikortin piilopaikkaansa peilin taakse.

« Viimeksi muokattu: 17.04.2016 23:17:02 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Lämpenin kovasti tekosyylle tulla Pariisiin, kirjan kirjoittaminen. :D <3 Intohimoinen murharomaani näyttää tosiaan olevan herralla työn alla... Tuon lisäksi erityisesti kolahti kaikki yritykset riisuuntua henkilöllisyydestään uutta nimikirjoituksen harjoittelua myöten.

Lainaus
En ollut ikinä saanut mahdollisuutta haudata Holmesia, joten tuntui ainoastaan oikealta, että edes joku joka oli ollut hänen lihaa ja vertaan olisi todistamassa oikeuden tapahtumista.

Romanttista. <3 Tapahtumapaikka oli kierosti tosi tunnelmallinen.

Loppu jäi mielenkiintoiseen kohtaan, kun virheitä alkaa vähitellen kerääntyä ja siis, kiitoksia taasen. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


ultramariini

  • evening botanist
  • ***
  • Viestejä: 88
Jes, jatkoa!

Yhdyn Verisen Paronittaren aikaisempaan kommenttiin siitä, että juonipainotteisuus tuntuu tässä tuoreelta ja vetää lukijan mukaansa. Jotenkin olen ajautunut lukemaan paljon täysin juonettomia tunnelmointi-fiilistely -juttuja viime aikoina ja tämä on tosi mukavaa vaihtelua. Taustatyön paljous näkyy ficissä hyvällä tavalla, lukijana on sellainen olo, että tarina on varmoissa käsissä. Ehkä tätä tunnetta lisää myös se, että hallitset tekstin rytmityksen niin hyvin. Kuvailun ja tapahtumien edistämisen välillä vallitsee myös hyvä tasapaino. :)

Eipä tässä tällä erää muuta, nautin paljon lukemisesta ja jään jälleen jännäilemään jatkoa, varsinkin kun tuo cliffhangeri oli niin makeasti tuohon loppuun isketty. :D

baby, that is not a righteous groove.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Kiitos taas molemmille! Ilo kuulla että juoni pitää pintansa, vaikka useimmiten itsestä tuntuu siltä kuin koko tekstiä kuvastaisi enemmän lause "elämänsä rakkauden menettänyt mies angstaa ympäri maailmaa ja murhaa siinä sivussa pari tyyppiä". Tosin ACD:n alkuperäistuotannossa se action tuppaa aina jäämään jalkoihin kun on niin kiire jaaritella ja kertoa niitä traagisia elämäntarinoita, joten ehkä tässäkin vain jatketaan samalla linjalla.

Mitä tulee taustatutkimukseen, niin tähän osaan sitä upposi ehdottomasti eniten ja uskoisin että puolet siitä on ihan turhaa nippelitietoa joka pääsi mukaan vain kirjoittajan omaksi riemuksi. Löysin myös sattumalta sivuston, joka sisälsi väriversioiksi muutettuja valokuvia määränpäänä toimivasta etapista vieläpä relevantilta vuodelta. Voisin jaaritella enemmänkin kaikesta mahdollisesta, mutta todettakoon että tykkään antaa pahiksille aitoja motiiveja ja teorioida vähän sitäkin, mikä niissä Moriartyn toimissa nyt muka oikeasti oli niin rikollisneron tittelin arvoista. Tällä kertaa lähdetään merta edemmäksi kalaan (aka kokeillaan miten sujuu japanilainen tukkakauhu viktoriaaniseen aikaan) ja jouduin tekemään itselleni kostokartan pitääkseni kirjaa siitä missä oikein seilataan - sitä voi halutessaan vilkaista täältä. Jälleen kaikki satamat esiintyvät silloisilla nimillään, mm. Ceylon tunnetaan nykyään tutummin nimellä Sri Lanka. Lopussa vielä pari spoilaavaa lisähuomiota.



When a doctor does go wrong he is the first of criminals. He has nerve and he has knowledge.
- Sir Arthur Conan Doyle, "The Adventure of the Speckled Band"


III.  Aaveita


1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa



Asetuttuani uuteen hotelliin kaupungin toiselle laidalle, pakottauduin lopulta kohtaamaan tekoni todellisen luonteen.

Oli totta, että olin aikoinani sodassa tappanut jotten itse tulisi tapetuksi, eikä minulle ollut koskaan tuottanut sen suurempia tunnuntuskia kantaa Holmesin pyynnöstä asetta mukanani niille tapauksille, joiden luonteen hän katsoi olevan astetta vaarallisempi. Kaikesta siitä huolimatta en vieläkään tiennyt mitä ajatella Faudreen kuolemasta; tunsinko vastenmielisyyttä itseni kohtaan koska en katunut, vai kaduinko koska vastenmielisyys oli sittenkin helpommin kuviteltavissa kuin voitonriemu? Koska tuntemukseni vaikuttivat jääneen tällaisen omituisen välitilan vangiksi, tein parhaani ollakseni ajattelematta asiaa laisinkaan. Päivä hotellinvaihtoni jälkeen lehtien etusivut kuitenkin täyttyivät tunnetun juristin kuolemaa puivista lööpeistä; vaillinaisella ranskallani sain selville, että poliisi tutki kuolemaa rikoksena, mutta ei toistaiseksi omannut sen enempää johtolankoja.

Tunnuntuskien sijaan päällimmäisin tunteeni oli ärtymys, joka kohdistui täysin itseeni, ja ensimmäistä kertaa saatoinkin täysin allekirjoittaa Holmesin monet letkautukset kyseenalaisista älynlahjoistani. Salanimiä ja keskiyön kohtaamisia aavemaisella hautuumaalla – olin kohdellut tätä matkaa juuri sellaisena jännityskertomuksena, josta edellisen hotellini utelias portieeri oli ilakoinut. Nyt mieleeni iskostui ensimmäistä kertaa kunnolla se tieto, ettei yksinkertainen kostyymi tai pikkunäppärä alias riittäisi onnistumisen takeeksi, ei kun vihollinen oli todistetun tietoinen tekemisistäni. Faudreen kommentti oli osoittanut, että Neljä oli perillä luonteeni heikkouksista, eikä epäröinyt käyttää niitä minua vastaan. Sillä, miksi olin onnistunut päihittämään Faudreen, oli enemmän tekemistä hänen egonsa kuin omien taitojeni kanssa, ja oli selvää, ettei seuraava vastustajani ottaisi vastaavaa riskiä. Suorittaakseni tehtäväni kunnialla loppuun asti, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin lakata olemasta John Watson, tavalla jolla ei ollut mitään tekemistä ulkoisten tekijöiden kanssa.

Seuraava nimi listallani oli Faudreeta vaikeampi tavoittaa. Tein joitakin tiedusteluja paikallisella ranskalais-japanilaisella klubilla ja sain tietää, että kyselemäni henkilö oli matkustanut jo edellisen kesän alussa takaisin kotimaahansa. Tämän tiedon varassa pakkasin jälleen tavarani ja valmistauduin lähtemään kohti matkani seuraavaa vaihetta, kiirehtien jo siksikin, että unohtamani kortin mahdollinen löytyminen kummitteli mielessäni.

Olin kulkemassa aulan halki, kun kuulin portieerin huutavan nimeäni.

Viitottuaan minut luokseen hän selitti, ”Meillä on telefoonin päässä eräs herra, joka kuvauksesta päätellen tuntuu kysyvän teitä.”

Hänen johdatti minut tiskin sivulla olevan pisteen luokse ja ojensi sitten minulle kuulokkeen ennen poistumistaan. Nostin epäileväisenä laitteen korvalleni. ”Haloo?”

Ääneni sukelsi eetteriin ja katosi. Hetken ajan toisesta päästä vastasi vain ulvova, väkivaltaisen tuulen lailla rätisevä kaiku. Mutta sitten – ”Tohtori Watson?”

Ähkäisin hämmästyksestä. Hetkellisesti tutunkuuluinen ääni sai mieleni villiksi, sen luodessa mahdottomia toiveita, jotka kuitenkin pian romahtivat kasaan totuuden valjetessa: kanavanalaiset puhelinkaapelit oli vedetty Englannin ja Ranskan välille tasan vuotta aikaisemmin, ja täten puhelu tuli jonkin rajatilan sijaan Lontoosta. Samoin linjan toisessa päässä oli Holmesin veljeksistä se minulle vähemmän tuttu.

”Mycroft”, huokaisin luuriin.

”Valitettavasti”, hän totesi, ohittaen sulavasti etikettivirheeni käyttää hänen etunimeään. ”Olen iloinen, että viimein tavoitin teidät.”

Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, miten hän oli sen tehnyt. Silti, mikäli Holmesin sanoja oli uskominen, hänen veljellään oli paljon vaikutusvaltaa muuallakin kuin Britannian hallituksessa; vahvin veikkaukseni oli, että hän oli lähettänyt jonkun perääni. Tunsin pientä tyytyväisyyttä ymmärtäessäni, että kommentin muotoilusta päätellen tuolla henkilöllä oli mennyt tovi tehtävänsä suorittamiseen.

Jossakin muussa yhteydessä olisin ollut jopa iloinen kuullessani hänestä. Tällä hetkellä se sai minut vain epäluuloiseksi. ”Miten voin auttaa?”

”Itse asiassa hyvinkin helposti. Aluksi lienee kai olennaista mainita, että olen perillä viimeaikaisista… no, sanokaamme hankkeistasi, enkä tietenkään paheksu niitä millään tavalla – päinvastoin. On kuitenkin elintärkeää, että lopetat niiden jatkamisen heti tänään ja palaat takaisin Lontooseen.”

Hetken ajan kykenen vain mykistyneenä pitelemään kuuloketta vasten korvaani. Linjan hiljettyä kuuntelin kuinka pulssini takoi korvissani kiihkeään rytmiin. ”En ymmärrä”, sain lopulta sanottua. ”Yritätkö sinä kertoa, että minä olen vaarassa? Sillä jos tässä on kyse siitä, niin minä olen tiennyt sen kaiken aikaa. Vai onko joku kenties uhkaillut sinua?”

”Ei, ei mitään sellaista”, Mycroft toppuutteli nopeasti. ”Nähdäkseni sinun tilanteesi ei ole mitenkään ratkaisevasti muuttunut siitä mitä se on kokoajan ollutkin. Silti suosittelisin mitä suurimmin, että noudattaisit neuvoani.”

Totuus oli, että me olimme kokeneet Mycroftin kanssa oman osamme jännitystä, ja hänen oli täytynyt tietää, mitä Holmes oli merkinnyt minulle. Ehkä tämä oli vain hänen viimeinen yrityksensä kunnioittaa veljensä muistoa.

”Olen kiitollinen huolenpidostasi”, aloitin, ”mutta valitettavasti en voi tehdä kuten pyydät. Olen pahoillani.”

Asettaessani kuulokkeen paikalleen olin kuulevinani hänen vielä huudahtavan nimeni, mutta sitten messingin kilahdus pyyhki äänen mennessään.

Lähdin hotellista ja suuntasin kohti rautatieasemaa, aikeenani ottaa juna etelään.

*

Kaksi päivää sen jälkeen kun olin saapunut Marseilleen, ostin toisen luokan lipun höyrylaiva Djemnahiin, lopullisena määränpäänäni Jokohaman satama Japanissa. Laivan irtautuessa laiturista seisoin monien muiden matkustajien lailla kannella, mutta sen sijaan että olisin vilkuttanut jollekulle rannalle jäävälle tutulle kasvolle, olin jo kääntynyt tähystämään kohti ulappaa. Laiva eteni verkkaisesti, kunnes vähän ennen avovedelle pääsyään se ohitti paapuurin puolelle jäävän saarirykelmän, joista pienimmällä kohosi myös oman mielenkiintoni kohde: Château d'If, Ifin kuuluisa vankila.

Alkukeväisessä auringonpaisteessa saaren vaaleat kalkkikivikalliot ja linnake itse näyttivät yllättävän kauniilta, eikä näky juurikaan muistuttanut sitä epätoivoista loukkoa, jonka syövereistä Dumasin nimikkohahmon oli onnistunut monen vuoden jälkeen pelastautua. Tiesin että kyse oli fiktiosta, mutta laivan lipuessa saaren ohi tuijotin vallin ja vedenpinnan välistä pudotusta, voimatta olla kuvittelematta kuinka kuolleeksi uskottu Edmond Dantes viskattiin ruumissäkissä mereen, ja kuinka Dantesin sijaan pintaan oli sittenkin uinut vain tämän koston ja katkeruuden ruumiillistuma, uudelleensyntynyt Monte Criston kreivi.

Satunnaisia kanavanylityksiä ja Irlantiin tehtyä harhautusmatkaa lukuun ottamatta olin tuskin astunut viimeisten kymmenen vuoden aikana laivaan. Siitä huolimatta olin kuitenkin elämässäni purjehtinut verrattain paljon – ja usein hyvinkin pitkiä matkoja. Yliopistosta valmistuttuani olin käynyt kääntymässä Australiassa, vain todetakseni, ettei kullankaivajan ammatti ollutkaan yhtä hohdokasta kuin mitä aiheeseen liittyvä sensaatiokirjallisuus oli antanut ymmärtää. Lääketieteellisten opintojeni jälkeen liityin armeijaan juuri parahiksi silloin kun Toinen afgaanisota oli puhjennut ja tulin lähetetyksi Intiaan. Vain vuosi sen jälkeen kun olin seikkailunintoa uhkuen astunut Englannissa laivaan, palasin samaa reittiä takaisin, tällä kertaa taisteluiden ja niitä seuranneen pitkän sairaalajakson kuluttamana. Näin ollen suhtautumiseni merimatkoihin oli vähintäänkin ristiriitainen. Itse matkan pituus – lähes kaksi kuukautta per suunta – ei huolettanut minua, mutta pelkäsin jo valmiiksi, missä tunnelmissa tällä kertaa reissulta palaisin – mikäli palaisin.

Djemnah seilasi halki Välimeren ja eteni pian Suezin kanavaan. Ihmisen kädenjälki näkyi seudulla kaikkialla minne katsoin, keinotekoisen joenuoman halkoessa sen ympärillä leviäviä kuivia tasankoja, joita täplittivät ahkeran kastelun myötä vihreäksi puhjenneet plantaasit. Höyrylaivat tungeksivat ahtaassa kanavassa, antaen vain vaivoin tilaa niiden välissä puikkelehtiville, pienemmille lautoille, jotka kuljettivat paikallisia kauppiaita ja raskaassa kuormassa olevia kameleita vastarannalta toiselle. Lähdettyämme Port Saidista meiltä kesti viisi päivää päästä kanavan etelänpuoleiseen päähän, Suezin satamaan, ja siitä viimein Punaisen Meren puolelle.

Saavutettuamme Intian valtamerelle aloin voida huonosti, ja kun hyttini avoimesta ikkunasta ajelehtivat pian sisään niiden kaupunkien tuoksut, jotka edelleen toistuivat elävinä painajaisissani, olin jo niin sairas että kykenin vain retkottamaan velttona punkassani. Djemnah ei pysähtynyt paikallisissa satamissa, mutta reittimme kulki niin läheltä Intian eteläkärkeä, että ennen pitkään jokin selittämätön kiusaus sai minut taistelemaan itseni pystyyn ja ikkunan ääreen. Palvelusvuoteni oli aikanaan vienyt minut huomattavasti pohjoisemmaksi, mutta horisontissa häämöttävien Tamil Nadun rantojen näkeminen sai silti vanhat arpeni vihlomaan, ja mieleni palasi elävästi niihin Peshawarin sairaalassa viettämiini epätodellisiin viikkoihin, jolloin trooppinen kuume oli jyllännyt elimistössäni. Nyt, matkan jatkuessa kohti Ceylonin saarta, heittelehdin hien märiksi muuttamissa lakanoissa vastaavien houreiden kourissa: hyttini seinillä varjot kasvoivat ja ottivat aavemaisia muotoja, jotka tuijottivat minua pistävin silmin yön pimeimpinä tunteina, laivan nitistessä korvissani kuin kuoro yhteen kirskuvia hampaita.

Joukon englantilaisia viljelijäpioneereja oli onnistunut varmistaa se, että Ceylon oli viime vuosikymmenen aikana muuttunut yhdeksi Britannian johtavimmista teentuottajista. Colombon ja Point Gallen satamat notkuivatkin teelaatikoista, jotka laiturille aseteltuina toivat lähinnä mieleeni ruumisarkkujen rivistön. Mielikuva ei hellittänyt edes siinä vaiheessa, kun laivan henkilökunta – kasvavan huolissaan voinnistani – toi minulle kupin toisensa jälkeen vastapoimituista lehdistä haudutettua teetä. Tee helpotti oloani ja rauhoitti vatsaani, jossa mikään ei ollut moneen päivään pysynyt kunnolla sisällä, mutta sen tuoksu koetteli hermojani. Laiturilla teelaatikoiden lastausta organisoivat maamieheni huutelivat ohjeita palkollisilleen, mutta meripeninkulmat ja heikko kuntoni olivat saattaneet mieleni siihen tilaan, että käsitin tutut fraasit vain vaivoin. Suuni oli kuiva ja kielelläni kaikki kotoinen aina teestä sanoihin maistui vieraalta. Täällä, Brittiläisen imperiumin rajamailla, kohtasin myös oman minuuteni rajat, ja kun laiva otti kurssin kohti Singaporea, tunnuin astuvan niiden yli.

Singaporen jälkeen edessä häämötti Kiinanmeri monine välisatamineen. Niiden myötä vointini alkoi viimein parantua, mutta siinä vaiheessa kun viimein saavuimme toukokuun ensimmäisenä päivänä perille Jokohamaan, olin laihtunut useita kiloja ja näytin varmasti partoineni ja kuihtuneine kasvoineni oikeita ikävuosiani huomattavasti vanhemmalta. Matkatovereideni suosituksesta kirjauduin sisään ulkomaalaisten suosimaan Grand Hotelliin sataman kupeessa. Vastaanottovirkailija ei virkkonut mitään, mutta silmäili pitkään sotilaspassiani, jota koristi ennen palvelukseenastumista otettu nuoruuskuva, ja sitten jälleen minua, kunnes lopulta tarjosi vieraskirjaa kuitattavaksi ylitsevuotavan myötätuntoinen ilme kasvoillaan.

*

Seuraavat kaksi päivää totuttelin maahan jalkojeni alla ja kiertelin ympäriinsä. Monessa suhteessa (paitsi talojen korkeudessa) Jokohama muistutti minua Lontoosta: kaupunki oli monien kansalaisuuksien sulatusuuni, jonka klubitalojen tupakkasalongeissa miehet lukivat neljällä kielellä toimitettavia sanomalehtiä, samalla kun keskustelivat hevoskisoista ja tulevasta kesäkaudesta, jolloin helteiden myötä kaupungissa puhkeavat koleraepidemiat ajoivat rikkaamman väen maaseudun kesäasunnoille. Oli teesalonkeja ja puutarhoja, ravintoloita ja teattereita, sekä ilotaloja, joiden näyteikkunoissa kasvonsa vaaleiksi maalanneet naiset istuivat puisten kaltereiden takana kuin eksoottiset linnut ja loivat ohikulkeviin miehiin kutsuvia katseita. Hevosten sijaan kärryjä vetivät ihmiset, riksojen puikkelehtiessa ketterästi halki puisten rakennusten muodostaman labyrintin.

Kolmantena päivänä otin viimein junan Jokohamasta Shinbashiin, Tokion keskustaan. Holmesin muistiinpanot sisälsivät tietyn klubin nimen, mutteivät osoitetta - aikani kyseltyäni onnistuin kuitenkin löytämään perille. Kirjoitin oikealla nimelläni varustetun käyntikortin taakse lyhyen viestin ja jätin sen henkilökunnan toimitettavaksi eteenpäin.

Paluumatkallani takaisin asemalle eksyin puistoon, jossa kirsikkapuut olivat juuri alkaneet kukkia, ja vaeltaessani puiden alla vaaleanpunaiset terälehdet satoivat ylleni kuin lumi.  Erään pylvään kylkeen liimattu juliste kertoi englanniksi, että pian olisi paikallisen hanamin aika. Annettu päivämäärä muistutti minua jostakin, ja kun puistossa vallitsevan rauhan keskellä ynnäsin mielessäni yhteen menneitä päiviä, ymmärsin äkisti, että oli toukokuun neljäs.

Holmesin kuolemasta oli kulunut tasan vuosi.

Olin elämässäni useaan otteeseen kuullut sanonnan siitä, kuinka aika ennen pitkään paransi kaikki haavat. Sillä nimenomaisella hetkellä se kuulosti törkeämmältä valheelta kuin koskaan aikaisemmin, sillä oli kuin olisin tippunut mitä omituisimpaan limboon ajassa: kellon tikittäessä väistämättä eteenpäin maailma tuntui muuttuvan kokoelma tapahtumia, edistysaskelia ja löytöjä, jotka ovat jääneet Holmesilta näkemättä; lehtiotsikoista oli tullut kiteytymiä, jotka kaiken järjen mukaan hänen olisi odottanut kertovan minulle.

Se kaikki sai minut muistamaan kuinka Holmesilla oli ollut tapana sanoa, että minä olin ainut paikallaan pysyvä piste alati muuttuvien aikojen keskellä. Kuten oli asian laita monien muidenkin hänen kommenttiensa suhteen, en varsinaisesti ollut tiennyt mitä ajatella moisesta; oliko minun otettava se kehuna ikuisesta luotettavuudestani vai ivana vanhanaikaisia arvojani kohtaan. Kaikki nämä vuodet olin yrittänyt keksiä, pilailiko hän jälleen kerran kustannuksellani, vain havaitakseni nyt että todellinen vitsi piilikin tässä: huomasin jääneeni vangiksi niihin hetkiin jotka me vietimme yhdessä, kykenemättä liikkumaan eteenpäin kuluvien vuosien mukana. En tiennyt, onnistuisinko siinä enää koskaan. En myöskään ollut varma, halusinko niin tapahtuvan.

Näistä mietteistä minut ravisteli seurue, joka oli juuri astunut puistoon. Joukko hienosti pukeutuneita, paikallisia miehiä ja naisia vaelsi iloisesti rupatellen edellä, mutta näiden jäljessä kulki kaksistaan nuorempi pariskunta, jotka olivat kaikesta päätellen vastanaineita. Mies kannatteli päivänvarjoa tuoreen morsiamensa yllä, jonka pitkänmallinen kimono hehkui oranssina kuin nouseva aurinko, samalla kun kankaan kirjailuista pyrähtelivät lentoon lukuisat kurjet; onnellisuuden ja pitkäikäisyyden symbolit, muistin lukeneeni jostain – kaksi minulle tällä hetkellä hyvin vierasta asiaa. He nyökkäsivät minulle kohteliaasti ohittaessamme, mutta katsoessa taakseni näin heidän taas kääntyneen toisensa puoleen minut jo unohtaneena, kuin en olisi koskaan siinä ollutkaan.

Lähdin puistosta pian sen jälkeen. Mikäli oli tuntunut väärältä potea niin suurta surua ja vihaa niin kauniissa paikassa, sitä epäsopivampaa oli valmistautua toisten ilon liepeillä siihen, mitä aioin pian tehdä.

*

Meneillään olevan vuosikymmenen puolivälissä erakoitunut Japani oli viimein suvainnut avata ovensa muulle maailmalle – päätös, joka oli käynnistänyt maassa alati kiihtyvän modernisaation aallon. Tämä oli näkynyt myös vanhanaikaisen armeijakaluston uusimisessa, erityisesti laivaston puolella; Japani oli ottanut mallia sekä Britannian että Ranskalta, ja useita massiivisia sota-aluksia oli valmistettu kummankin maan varustamoilla. Siirtomaahaaveet olivat löytäneet tiensä myös japanilaisten valtaapitävien mieleen ja ääneen lausumaton totuus olikin, että ennen pitkään nämä laajentumistoiveet ajaisivat maan sotaan Kiinaa vastaan. Mikäli kyseinen sota olisi Japanille voitokas, kasvaisi valtion vaikutusvalta itäisellä pallonpuoliskolla huomattavasti. Holmesin muistiinpanoista oli pääteltävissä, että Moriarty oli jälleen kerran vaistonnut tilaisuuden hyötyä kytevästä konfliktista ja pyrkinyt istuttamaan oman agenttinsa tapahtumien keskiöön.

Osamu Ishikawa oli tuo mies.

Paperilla hänellä oli näennäisen virheetön palvelushistoria: hän tuli nimekkäästä sotilasperheestä ja oli vuosien varrella kivunnut tasaisen varmasti laivaston arvoasteikossa, kunnes oli tätä nykyä yksi sen arvostetuimmista kapteeneista. Viittä kieltä sujuvasti puhuva Ishikawa oli ollut läsnä niin britti- kuin ranskalaisdelegaatioiden kanssa käydyissä neuvotteluissa ja vieraillut viime vuosien aikana useaan otteeseen Euroopassa seuraamassa sotilasalusten rakentamisen edistymistä. Kun saksalaiset oli vuorostaan kutsuttu Japaniin Meckel-delegaatio muodossa, oli Ishikawa jälleen ollut läsnä näissä suljettujen ovien takana käydyissä keskusteluissa.

Mikäli Holmesin epäluulot osuivat oikeaan, oli totuus kuitenkin varsin toinen. Monet koboltinsinisen kansion faktoista viittasivat siihen suuntaan, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Ishikawa oli kaupannut sotilassalaisuuksia muiden hallitusten edustajille; saksalaisten tietoja ranskalaisille, japanilaisten venäläisille, ranskalaisten englantilaisille. Moriartyn rooli näissä kaupoissa oli ollut esitellä osapuolia toisilleen, ja – kun vastustajien valloitusaikeista villiintyneet maat sitten pyrkivät varustautumaan parhaan kykynsä mukaan – suositella näille niitä asevalmistajia ja telakoita, joihin itse oli sijoittanut. Kiitos tämän diabolisen yhteistyön, koko maailman kattavan sodan mahdollisuus värjyi nyt todellisena uhkakuvana tulevaisuudessa.

Olin Ishikawalle jättämässäni viestissä pyytänyt häntä tapaamaan minut teehuoneella, joka sijaitsi Jokohaman liepeillä. Paikka oli mukautunut palvelemaan myös kaltaisiani paikallisista tavoista tietämättömiä ulkomaalaisia ja täten sisustus korkeine pöytäryhmineen lähenteli sitä mihin olin tottunut Englannissa. Valittuani muista asiakkaista hieman kauempana sijaitsevan paikan, tilasin tarjoilijalta kannullisen teetä ja jäin odottamaan seuralaistani.

Tee oli vain hetkeä aikaisemmin tullut pöytään, kun Ishikawa myös saapui. Olin nähnyt hänestä lehdessä julkaistun kuvan, joka oli otettu muutamaa vuotta aikaisemmin panssariristeilijä Matsushiman vesillelaskutilaisuudessa, eikä hän ollut sen suuremmin muuttunut: hänellä oli edelleen samat, täysin hopeiseksi iän myötä patinoituneet hiukset, ja merituulen ahavoittamat, tuimat kasvot.

Kohotin kättäni pienesti tunnistamisen merkiksi. Kun Ishikawa sitten tuli luokseni ja istuutui pöydän toiselle puolelle, näin hänen silmissään yllätyksen häivähdyksen; mikäli kasvoni olivat olleet hänelle joskus tutut, niin ei enää ollut. En varsinaisesti voinut syyttää häntä.

Pian kävi kuitenkin ilmi, että hänen reaktioonsa oli myös toinen syy. ”Täytyy tunnustaa, etten osannut odottaa juuri teitä. Oletin että hän saapuisi ensin - onryō”, Ishikawa selvensi, nähdessään kummeksuvan ilmeeni.

Vieraskielinen sana ei itsessään merkinnyt minulle mitään, mutta kommentti herätti minussa levottomuutta yhtä kaikki. Mielessäni käväisi huoli Maryn puolesta. ”Voin vakuuttaa teille, että toimin täydellisen yksin.”

”So desu ka?” Ishikawa katseli minua pitkään tulkitsemattomien ilmein. Viimein hänen jäyhillä kasvoillaan käväisi kuitenkin omituinen hymy, joka oli poissa ennen kuin arvasinkaan. ”Hyvä on, uskon teitä.”

Turhaksi osoittautunut kissa-hiiri-leikki Faudreen kanssa oli jättänyt kärsivällisyyteni riekaleiksi ja päätin käydä suoraan asiaan. ”Tiedän kaikista niistä kaupoista, joita Professori Moriarty auttoi teitä järjestämään. Kiistättekö osallisuutenne niihin?”

”En.”

Olin varautunut valheeseen, vain havaitakseni, että kohtaamani rehellisyys oli huomattavasti pahempaa. ”Te olette Keisarillisen Laivaston jäsenenä vannoneet palvelevanne maatanne”, jyrähdin, pitäen vain vaivoin ääneni niin matalana ettei se kantanut viereisiin pöytiin. ”Missä on teidän uskollisuutenne?!”

Ishikawa kohtasi syytökseni samalla kylmänviileällä rauhallisuudella kuin aikaisemminkin. Hän täytti teekuppinsa uudelleen, ennen kuin virkkoi, ”Uskollisuus? Uskollisuuteni Japanille maksoi minulle molemmat poikani; he kaatuivat Boshin-kapinassa keisarin puolesta. Mikään määrä mitaleita tai kunniamerkkejä ei tuo heitä takaisin. Sellainen menetys muuttaa ihmistä, vaikka en oletakaan teidän sitä ymmärtävän.” Hänen katseensa pyyhki yli kuihtuneen olemukseni ja hän hymähti. ”Tai ehkä te sittenkin tiedätte siitä jotain.”

”En olisi nyt tässä, jos niin ei olisi.”

”Oletettavasti te olette vastuussa siitä, mitä Faudree-sanille tapahtui Rankassa.” Ishikawa tulkitsi hiljaisuuteni myöntäväksi vastaukseksi. Hän nyökkäsi hitaasti ja otti uuden siemauksen teestään. ”Ja nyt olette täällä tehdäksenne samoin minulle. Se on varsin ymmärrettävää. Pelkään kuitenkin, että matkanne on ollut turha: en usko että haluatte jäädä teostanne kiinni ja tulette pian huomaamaan, että jonkun minun asemassani olevan henkilön ampuminen täällä Japanissa on liki mahdotonta ilman että niin kävisi.”

”Kuka sanoi mitään ampumisesta?”

Ishikawa oli ollut laskemassa teekuppia takaisin asettimelle, mutta pysähtyi nyt kesken liikkeen. Hänen katseensa lennähti tuijottamaan posliinin syövereihin, ja kun hänen silmänsä jälleen kohtasivat omani, niissä tähän asti pesinyt rauha oli vihdoin väistynyt ymmärryksen tieltä. Kun hän viimein laski kupin alas, hänen kätensä olivat alkaneet täristä.

”Mutta me olemme juoneet samasta kannusta koko tämän ajan”, hän aloitti.

”Niin”, myönsin. ”Mutta toisin kuin te, minä olen nauttinut tarkoituksella samaa ainetta jo viikkoja. Elimistöni on tottunut siihen ja kehittänyt toleranssin varsin isojenkin annosten varalle.”

”Ymmärrän. Saanko kysyä, mitä se on?”

”Gelsemiumia. Sitä käytetään lääkeaineena useaakin tarkoitukseen, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että nostettu annos voi aiheuttaa erittäin vakavia sivuoireita. Erityisesti kasvin aasialainen lajike, Gelsemium elegans, on pieninäkin määrinä kohtalokas.”

”’Särkyneen sydämen ruoho’”, Ishikawa virkkoi lähes tyynesti. ”Niin tietysti.”

Sen sanottuaan hän suistui tuoliltaan.

Totuus oli, että itsekin pysyin enää vain vaivoin tolkuissani: sumeaksi muuttuneessa näkökentässäni Ishikawan lattialla kouristeleva hahmo moninkertaistui, samalla kun päänsärkyjen aalto toisensa jälkeen murtui vasten kalloni etulohkoa. Noustessani ylös tuoliltani kuulin sen kaatuvan ryminällä, mutta siinä vaiheessa koko ravintolan huomio oli jo muutenkin kiinnittynyt meihin. Auttajien joukko – tarjoilija etunenässä – oli lähestymässä, hämmentyen kun äkkiä hoipertelinkin heitä vastaan.

”Lääkäri”, sain sanottua, viitaten Ishikawaan, joka oli äkisti lakannut liikkumasta, ”hän tarvitsee lääkäriä – menen kutsumaan –” Ja niine hyvineni hoipuin eteenpäin, puskien ohi ihmismassan joka tungeksi välikohtauksen kutsumana ristiaallokkona minua vastaan, kunnes lopulta putkahdin ulos kadulle.

Valitsin suunnan sattumanvaraisesti ja aloin kävellä. Säälimätön aurinko porotti taivaalta ja tunsin kuinka suunnattomat hikikarpalot valuivat pitkin niskaani, vaatteideni liimautuessa vasten ihoani. Näin kaiken edelleen kahtena; vatsassani tuntui siltä kuin olisin nielaissut kasan kekäleitä. Kun olin varma, etten selviäisi enää askeltakaan, käännyin pienelle sivukujanpahaselle ja romahdin kontilleni maahan. Sitten keskityin tyhjentämään vatsalaukkuni sisällön niin perusteellisesti kuin vain mahdollista.

En ollut nauttinut teetä läheskään yhtä runsaasti kuin Ishikawa, vain tarpeeksi hälventääkseni mahdolliset epäluulot, ja näin ollen tämänkertainen annos ei juuri poikennut siitä määrästä jota olin parhaimmillani annostellut itselleni pitkän merimatkan aikana. Kun saatoin olla melko varma  siitä, että pysyisin tajuissani ja vatsani sisältö siellä missä sen oli tarkoitus, etsiydyin takaisin kadulle ja pysäytin lähestyvän riksan. Antaessani hotellin osoitteen kärryjä vetävä mies loi minuun huonosti peiteltyä inhoa tihkuvan katseen, mutta – kuten olin toivonutkin – ei osoittanut sen suurempaa kummeksuntaa ulkoasuani kohtaan: juopuneet ulkomaalaiset olivat epäilemättä varsin arkinen näky Jokohamassa.

Hotellille päästyäni ajoin ensitöikseni partani, pyrkien karistamaan yhdennäköisyyden mikäli paikalliset viranomaiset keksisivätkin etsiä Ishikawan seurassa ollutta ulkomaalaista. Käteni tärisivät edelleen holtittomasti (aloin epäillä, että vasemman käteni hermot olivat kärsineet pysyvästi itselääkintäni tuloksena) ja partaveitsi nirhaisi vähän väliä ihoani, niin että lopettaessani pesuallas oli täynnä verensekaista karvasilppua. Sen yläpuolisesta peilistä minuun tuijottavat kasvot olivat alastomat ja hurjat: syvälle uponneiden silmien alla iho pingottui terävien poskipäiden ylle, joista vasemman poikki juoksi luodin jättämän jäljen haamu. Muistin näyttäneeni mielestäni sairaalta silloin kun palasin sodasta kotiin, mutta peilissä olevaan hahmoon verrattuna se mies oli ollut terveyden perikuva. Sillä hetkellä en tunnistanut omasta kuvajaisestani mitään. Ehkä niin oli parempi; se samainen John Watson, joka joskus olin ollut, tuskin olisi hyväksynyt hengen viemistä jollakin niin pelkurimaiseksi katsomallaan tavalla kuin myrkky.

Holmes sen sijaan oli aina pitänyt myrkkyä lääkäreille ideaalisena murhavälineenä. Yhteisten vuosiemme aikana olimme törmänneet lukemattomaan määrään tapauksia, joiden puitteissa lääkealan ammattilaiset – kirurgit ja apteekkarit, hoitajat ja sairaaloiden kasvitarhurit – olivat turvautuneet ammattinsa myötä karttuneeseen tietotaitoon kääntyessään pois kaidalta tieltä. Koska Holmes oli itseoppinut kemisti (ja sen lisäksi harrasteleva narkomaani), hän oli usein tuntenut jonkinlaista vääristynyttä kunnioitusta näiden murhaajien kekseliäisyyden äärellä ja ottanut asiakseen puolustaa heitä kritiikkiäni vastaan.

”Kukaan ei voi väittää, että se mitä he tekevät olisi oikein”, hänellä oli ollut tapana sanoa, ”mutta pelkurimaista? Ei, päinvastoin; jonkun myrkyttäminen vaatii älyä ja suunnitelmallisuutta – oikean annoksen laskemista ja sen tavan keksimistä, jolla antaa se uhrille. Monesti pelkkä yksi annos ei kuitenkaan riitä, ja tekijältä kaivataankin erityistä pitkäjänteisyyttä ja rautaisia hermoja seuratessaan kuinka rikoksen kohde hiljalleen heikkenee. Tästä voimme päätellä, että myrkyttäjät ovat usein rikollisista omistautuneempia ja heidän motiivinsa erittäin painavia, monissa tapauksissa jopa varsin henkilökohtaisia.”

Kuten yleensä, hän oli jälleen kerran oikeassa.

*

Paluumatkalla olimme ehtineet Eteläiselle Kiinanmerelle, kun laivamme joutui eräänä yönä ankaran myrskyn kouriin. Huoneen keinuessa puolelta toiselle makasin punkassani ja kuuntelin aaltojen väkivaltaisia potkuja vasten aluksen kylkiä. Jostakin ylemmältä kannelta kuului huutoa; seinän toisella puolella joku rukoili kielellä, jota en tuntenut, mutta sanojen sävystä ei voinut erehtyä. Tiesin, että vain muutamaa vuotta aikaisemmin toinen ranskalaisalus oli kadonnut jäljettömiin näillä samoilla vesillä, vieden mukanaan vetiseen hautaan montakymmentä ihmistä. Oli täysin mahdollista, että meille voisi käydä samoin. Ymmärrys ei ollut vailla omaa ironiaansa ja sai mieleni jälleen palaamaan näkyyn jyrisevästä putouksesta, jonka nielusta ei ollut ollut mahdollista naarata enää mitään arkkuunpantavaa ylös. Hauta kuin hauta, totesin – loppujen lopuksi kaikki vesi virtasi samaan paikkaan. Kun asiaa ajatteli tältä kannalta, se olisikin ainut tapa, jolla Holmes ja minä ikinä saisimme yhteisen leposijan.

Jos kuitenkin katoaisin kartalta sinä yönä, tehtäväni jäisi kesken. Kuka pistäisi listani kaksi jäljellä olevaa nimeä vastuuseen teoistaan, jos en minä? Ehkä sen kysyminen oli jonkinlainen haaste, tai ehkä oikeutuksen kalastelu - keneltä, sitä en osannut sanoa. Sillä hetkellä heitin kuitenkin kohtaloni tämän mystisen korkeamman tuomarin käsiin ja vaateeni näin esitettyäni jäin odottamaan ratkaisua.

Ennen pitkään aluksen keinunta tuuditti minut uneen. Kun aamulla heräsin ja katsoin ulos hyttini ikkunasta, havaitsin, että jossakin vaiheessa yön aikana tuuli oli kokonaan tyyntynyt.





(* Jälki A/N: Ishikawan käyttämä japaninkielinen sana onryō on paikallisessa folkloressa ja kauhutarinoissa esiintyvä kostonhaluinen aave/henki, joka palaa kuolleista kostamaan eläessään kokemansa vääryydet. Vihollisen suoran vahingoittamisen tai tappamisen lisäksi onryō saattoi olla kykeneväinen aiheuttamaan myös luonnonkatastrofeja, kuten myrskyjä.

Gelsemium on ihan oikea kasvi, josta voi lukea lisää wikipediasta ja jonka esiintymiseen tässä liittyy neljättä seinää rikkova stoori. Gelsemiumia on käytetty ja käytetään ilmeisesti edelleen lääkeaineena, mutta viktoriaaniseen aikaan se oli erityisen kovassa suosiossa mm. hermokivun hoidossa. Vuonna 1879 19 –vuotias lääkäriopiskelija nimeltä Arthur Conan Doyle kuitenkin julkaisi British Medical Journalissa kuvauksen siitä, kuinka oli käyttänyt itseään koekaniinina ottaen tietyn koejakson aikana alati kasvavia määriä gelsemiumia. Seurauksena olivat niin vakavat sivuvaikutukset, että jossakin vaiheessa Doylen oli keskeytettävä koe. Artikkelissaan ACD kuitenkin teorisoi, että ihmisen olisi mahdollista pitkäaikaisen käytön seurauksena kehittää aineen varalle samantapainen toleranssi kuin esimerkiksi oopiumin. Yleisesti hyväksytyn aikajanan mukaan Watson ollut opiskelemassa lääkäriksi artikkelin julkaisuajankohtana, joten tällainen nippelitieto on hyvin voinut jäädä opintovuosilta korvan taakse. Sen lisäksi, ettei allekirjoittaneella ole tohtoritutkintoa, spekulaatiolinjalle mennään siinä, voisiko ACD:n kuvaamia tuloksia saada ottamalla elegansia Briteissä yleisemmän, huomattavasti miedomman rankiniin sijaan.

Kuten samaiselta sivulta käy ilmi, Gelsemiumilla on tapettu ihmisiä ihan lähivuosina: 2011 kiinalainen miljonääri Long Liyuan menehtyi syötyään nimenomaan gelsemium elegansilla terästettyä kissasoppaa; vuotta myöhemmin venäläinen informantti joutui ilmeisesti poliittisen salamurhan uhriksi, kun joku soluttautui tämän Englannissa sijaitsevaan turvataloon ja piikitti gelsemiumia suoraan tämän suoneen.)
« Viimeksi muokattu: 17.04.2016 23:48:53 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Ah, pidin Japanista kovasti. <3 Murhatapa tuntui uskottavalta ja kekseliäältä, ja teehuoneessa on tunnelmaa. Watsonilla taisi kyllä olla todella hauska merimatka tuonne päin toleranssia kasvattaen... :D

Sherlockin sanat myrkyttäjistä iskivät tuolla oikein erityisesti, niin häijyä ja tilanteeseen sopivaa.

Vähän sellainen fiilis, etteivät tapot muutu tästä ainakaan helpommiksi, kun jäljellä olevat ovat enemmän varuillaan. Mycroftin puhelu herätti myös kivasti uteliaisuutta, joten jatkoa odotellaan ja kiitoksia taasen. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Kiitos jälleen Pics. Veikkasinkin että Japani voisi miellyttää - vaikka tässä nyt lähinnä mukaillaankin Kill Billin rikolliskaartia mitä tulee inspiraatioon (Faudree on enemmän Sofie Fatale kuin Vernissa Green, mutta silti) niin oli silti hauska käydä jossakin noinkin pitkällä, ja teehuoneessa on tosiaan tunnelmaa.

Tää tarina on kyllä sellainen melodramatiikan loputon kaivo että oksat pois - juuri siksi tätä onkin kyllä niin viihdyttävää rustata, kun voi suosiolla antaa itselleen luvan olla ihan niin överi kuin haluaa. Seuraava chapter sisältää melko pitkän, suoran lainauksen ACD:n 'Viimeisestä tapauksesta' Watsonin kirjoituksen muodossa. Samoin lienee reilua mainita, että inspiraationa ja lähdemateriaalina on käytetty Gyles Brandrethin Oscar Wilde & the Vatican Murders -kirjaa, jonka puitteissa kirjan nimikkohahmo ja itse ACD heiluvat Roomassa vieläpä samana vuonna ja kuukautena.  Lisäksi syyllistetään erinäisiä rautatiebisneksessä vaikuttaneita herroja, jotka varmasti olivat oikeasti oikein mukavia eivätkä suinkaan vehkeilleet aikansa rikollisnerojen kanssa.

Tämänkertainen tappolistan nimi on myös mainittu canonissa. Kuten yleensä, ACD:llä on ollut vähän vaikeuksia pitää kirjaa omista faktoistaan ja niinpä kyseisen perheen veljeksille on molemmille tarjottu tarinoissa samaa etunimeä. Tämän voi nyt halutessaan ajatella niin, että toinen Jameseista on ollut alun perin John (tai irlantilaisvastike Seamus) ja nimi on sitten vain brittitradition hengessä väännetty toiseen muotoon. Kyseisen miehen ammatiksi myös annetaan sivulauseessa rautatieaseman asemamestari, mutta sehän nyt olisi liian tylsää.


IV. Lepo


1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa

3. Everst. James Moriarty


Liki kahdeksan merillä vietetyn viikon jälkeen jättäydyin pois aluksen kyydistä Napolissa, Etelä-Italiassa, ja otin sieltä junan kohti Roomaa.

Koko päivän kestäneen matkan jälkeen Ikuisen kaupungin muurit olivat lopulta minua vastassa, auringonlaskun värjätessä ne punaiseksi kuin veri. Suuntasin asemalta englantilaisten suosimalle Via del Babuinolle ja majoituin yhteen sen varrella sijaitsevista pensioneista. Majatalonpitäjä oli tuskin painanut huoneen oven kiinni takanani, kun jo vaivuin täysissä pukeissa vuoteelle ja suljin silmäni. Nukuin luihin asti väsyneen unetonta unta, ja kun seuraavan kerran heräsin, oli uusi päivä parvekkeelle johtavan lasioven takana kääntymässä jälleen iltaan.

Matkallani idässä olin jo saanut esimakua lämmöstä, mutta siinä missä ilma oli siellä ollut kosteaa ja raskasta, nyt se sai kuivuudellaan keuhkoni rahisemaan kuin silkkipaperin. Helteinen heinäkuu oli nostattanut vain paikoitellen päällystetyiltä kaduilta ilmaan pölyn, joka viipyili vaatteiden laskoksissa vielä uutteran pudistelun jälkeen. Paikalliset taluttivat toreilla aaseja, jotka huiskivat laiskasti lämmön kutsumia kärpäsiä, ja lounastivat ravintoloissa, jotka eivät koskaan vaikuttaneet sulkeutuvan. Jokaisella aukealla tai sisäpihalla kuului solisevan suihkulähde, jokaisessa kadunkulmassa kohosi kirkko tai basilika. Kaupungin käsinkosketeltava historia takasi sen, että kadotin pian täydellisesti kaiken ajantajun, antautuen uupuneine mielineni ja ruumiineni ihmisvirtojen kuljetettavaksi.

Voisi kuvitella, että kahden miehen kuolema oman käteni kautta olisi saanut minut vähintäänkin vainoharhaiseksi, erityisesti kun univormuihin pukeutuneet viranomaiset partioivat majapaikkani ohittavaa katua harvasen päivä. Tässä vaiheessa matkaa alun hermostuneisuuteni oli kuitenkin tylsistynyt jo silkaksi uppiniskaiseksi uhmaksi; kohtasin noiden miesten katseet rävähtämättä ja seurasin kuinka ne sitten lipuivat eteenpäin minut ohittaen, kuin aaveen jollaiseksi itseni tunsinkin. Luottavaisuuteeni oli olemassa myös paljon käytännönläheisempi syy: paikallinen poliisivoima oli tunnettu sen riveissä jylläävästä korruptiosta, oikeuden silmä välttäessä ja muuttuessa sokeaksi kunhan hinnasta sovittiin. Yleensä sama päti myös intoon ylipäänsä käynnistää minkään sortin tutkimuksia. Vaikuttikin siltä, että täällä me – niin minä, rikolliset kuin carabinieri – olimme kaikki lainsuojattomia.

Italia oli tunnettu ruuastaan, mutta pitkän merimatkan aikana harjoittamani asketismi oli vaatinut veronsa ja ruokahaluni oli lähes olematon. Vuosikausia Holmes oli ollut meistä kahdesta se, joka oli suostunut syömään tuskin murustakaan silloin kun hänellä oli ollut tutkimus kesken, ja nyt ensimmäistä kertaa – muutettuani oman kehoni koston välineeksi – koin voivani ymmärtää, mistä moinen käytös saattoi kummuta. Alkuun surun, myrkyn ja meripeninkulmien riuduttama elimistöni kapinoi rasvassa uivien patojen äärellä, mutta pikkuhiljaa minun onnistui kerätä takaisin edes osa entisestä elopainostani. Istuin pikkutunneille asti kadunvarsien ravintoloissa yksinäistä viinilasia hautoen ja pikkupurtavaa napostellen, enkä ajatellut juuri mitään muuta kuin toisinaan sitä, kuinka paljon mukavampaa se kaikki olisi ollut jakaa jonkun toisen kanssa.

Rooma ja etenkin sen keskellä sykkivä Vatikaani oli paikka, jonne ihmiset saapuivat täynnä vakaumusta. En ehkä ollut yksi Pietarinaukiolla tungeksivista pyhiinvaeltajista, mutta tunsin silti olevani kaltaisteni parissa, vaikka moinen vertaus olikin vääristyneisyydeltään omaa luokkaansa lukemattomista syistä. En ikinä ollut ollut järin uskonnollinen, saati sitten katolinen, mutta ymmärsin kyllä mikä ihmiset kaupungissa oleskellessaan sai huolestumaan kuolemattoman sielunsa puolesta. Ennen pitkään monituiset kirkot saivat jopa minut leikittelemään sillä ajatuksella, että kävisin yhteen niiden rippituoleista ja vuodattaisin anonymiteetin turvin ulos kaiken, aina viimeistä syntiä myöten. Hylkäsin lopulta idean – en suinkaan sen sulan älyttömyyden vuoksi – vaan koska en aidosti kokenut katuvani mitään, lukuun ottamatta jotakin sellaista, mitä halusin pyytää anteeksi joltakulta aivan muulta kuin Kaikkivaltiaalta.

Eräänä iltapäivänä kävin heittämässä kolikon vasemman olkapääni yli Trevin suihkulähteeseen. Useimmat muut tekivät sen toivoen paluuta Roomaan, mutta itse toivoin mahdollisuutta vielä joskus kohdata Holmes jossakin toisessa elämässä ja kertoa hänelle tunteistani. Lupaukseni oli loppupeleissä hyvin itsekäs, mutta päätin vihdoin sallia sen itselleni. Jopa sen tiedostaminen helpotti – armahdin viimein itseni siitä, että olin kantanut tunnetta niin kauan kuin häpeällistä salaisuutta, vaikka en tosiasiassa koskaan ollut suostunut olemaan yhteiskunnan silmissä pahoillani siitä, mitä tunsin häntä kohtaan.

Jos ei mitään muuta, niin mielestäni Holmes ansaitsi kuulla edes sen.

*

Eräänä elokuisena aamuna läksin käymään kaupungin protestanttisella hautausmaalla, joka tunnettiin paikallisten kesken myös Cimitero degli Inglesinä – englantilaisten hautuumaana. Setripuiden ja valtavan pyramidiveistoksen varjoon oli haudattu muiden joukossa useita nimekkäitä kirjailijoita, kuten myrskyssä hukkunut Shelley ja sekä yhtälailla nuorena nukkunut Keats. Palatessani rauhaisasta lehdosta takaisin kaupungin elämään, olivat ajatukseni vielä niin tuon paikan lumoissa, etten edes aluksi kiinnittänyt huomiota uutiskojujen lehtiotsikoihin. Totuus kaikessa makaaberiudessaan valkeni vasta kun istuin erään kahvilan kulmapöytään ja tuttu nimi tuijotti minua viereiselle pöydälle hylätyn, kotokielisen ukaasin kansilehdeltä.

EVERSTI MORIARTYN USKOMATON VÄITE: ”VELJENI LAVASTETTIIN!” – UUDET TODISTEET KYSEENALAISTAVAT RIKOLLISNERON SYYLLISYYDEN?

Useille englantilaissanomalehdille osoittamassaan kirjeessä Eversti James Moriarty (Hänen Majesteettinsa Rautateiden Tarkastamosta) saattaa kyseenalaiseksi ne viime keväänä julki tulleet todisteet, joiden mukaan hänen vanhempi veljensä, Professori J. Moriarty, olisi ollut maineikkaan rikollissyndikaatin todellinen johtaja. Kesäasunnoltaan Firenzestä käsin Moriarty katsoo nyt veljensä kunnian nimissä asiakseen rikkoa pitkään kestäneen hiljaisuutensa.

”Oman maineenikin uhalla olen nyt aikeissa puolustaa edesmennyttä veljeäni ja tuoda täten päivänvalon erinäisiä seikkoja, josta niin viranomaiset kuin skandaalinnälkäiset lehtilevikit ovat tähän asti vaienneet. Kun riisumme pois paisuneen huhumyllyn tuoman lisälastin ja keskitymme faktapohjaiseen todistusaineistoon, saatamme huomata, että mitä meillä todellisuudessa on, on oikeusasiakirjojen täydeltä toinen toistaan epämääräisempiä todistajanlausuntoja veljeni osallisuudesta niihin rikoksiin, joita hänen koetaan orkestroineen. Ei ole olemassa yhtäkään veljeni nimellä varustettua paperia, ei hänet tuomitsevaa kirjettä, joka saattaisi hänet syytöksenalaiseksi väitettyjen käskyläistensä rinnalla.”

Erityisen rajusti Moriarty hyökkää kirjeessään edesmennyttä salapoliisia Sherlock Holmesia vastaan. Huhtikuussa 1891 Holmesin itsenäisesti suorittamat tutkimukset Professorin toimista saivat Scotland Yardin pidättämään useita tämän alaisiksi myöhemmin tituleerattuja henkilöitä. Holmesin oli oletettavasti määrä todistaa niitä kesällä seuranneissa oikeudenkäynneissä – aikumus, jonka esti hänen ennenaikainen kuolemansa. Holmesin oletetaan saaneen surmansa Professorin kanssa käydyssä kaksinkamppailussa Sveitsin Alpeilla, mutta varsinaisia silminnäkijöitä ei tapahtumalla ollut. Samaten myös viranomaiset ovat tähän asti pysytelleet harvinaisen vaitonaisina kummankin osapuolen oletettuun kuolemaan johtaneista olosuhteista.

Moriarty haluaakin nyt nostaa esiin sen mahdollisuuden, että Holmes olisi erehtynyt syytöstensä kohteesta tai häntä olisi tarkoituksella johdettu harhaan. Ennen väitettyjä kytköksiä rikollismaailmaan, Professori Moriarty tunnettiin nimekkäänä akateemikkona ja matemaatikkona, jonka tunnetuin julkaistu teos käsittelee asteroidien liikkeitä avaruudessa. Useat Professorin entisistä kollegoista kertoivat olleensa rikollispaljastuksesta syvästi järkyttyneitä, sillä tätä ennen hänen nimeensä ei ollut liitetty minkäänsorttista skandaalia.

”Ymmärrän Holmesin tehneen uransa aikana useita merkittäviä palveluksia Englannille, mutta kun kyseessä on jotakin niin arvokasta ja haurasta kuin miehen maine – hänen koko akateeminen elämäntyönsä – pitäisi meillä mielestäni olla moisten syytösten takeena muutakin kuin kuolleen miehen sana”, Moriarty painottaa. ”Tämänhetkinen käsitykseni on se, ettei ole olemassa edes varmoja todisteita siitä, mitä veljeni ja Holmesin oletetussa kohtaamisessa oikein tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä. Heidän äänensä näin loistaessa poissaolollaan, ovat nämä niin kutsutut ’todisteet’ ottaneet asiakseen puhua Holmesin puolesta; koenkin nyt, että on vain oikein, että joku tekee niin myös veljeni nimissä.”



Huolimatta siitä, että Eversti James Moriartyn nimi oli seuraavana listallani, ja että hän oli nimenomaan se joka oli alun perin tuonut minut Roomaan, olin muutamana kuluneena viikkona löytänyt itseni ajattelemasta häntä vain harvoin. Osittain tämä vastentahtoisuus oli tietenkin luonnollista seurausta Ishikawan kuolemasta ja kuinka sen toteuttaminen oli hetkellisesti saanut koston maistumaan kaikin puolin karvaalta, sekä saanut minut jälleen miettimään, olinko sittenkin haukannut suuremman palan kuin kykenin järjissäpysymisen nimissä nielemään. Sillä oli kuitenkin tekemistä myös sen seikan kanssa, etten tätä ennen ollut pitänyt Everstiä kovin suurena uhkana. Jopa hänen tarkempi roolinsa veljensä pahamaineisessa koneistossa oli minulle mysteeri ja sitä se oli vaikuttanut olevan myös Holmesille.

Koboltinsininen kansio tunsi Everstin the Royal Engineersienin kasvattina ja Krimin sodan veteraanina. Sen jälkeen hän oli ilmeisesti konsultoinut erinäisten siirtomaissa suoritettujen rautatiehankkeiden yhteydessä ja matkustellut kohdemaissa projektien etenemistä valvoen. Toukokuussa 1870 hänet oli värvätty takaisin kotimaahan ja Hänen Majesteettinsa Rautateiden Tarkastamon riveihin. Sen jälkeen kun rautatiebuumi oli pari vuosikymmentä aiemmin kokenut huippunsa, oli kyseinen jaosto perustettu valvomaan kiskorakenteiden ja junakaluston turvallisuutta; samoin sen toimenkuvaan kuului myös onnettomuustutkinta.

Ennen Everstin palkkausta Tarkastamon tilastot raportoivat yhdestä tai kahdesta suuronnettomuudesta vuodessa – hänen liityttyä jaokseen, oli niitä vielä saman vuoden loppupuolelle osunut kokonaiset kuusi. Kyse saattoi tietenkin olla silkasta sattumasta ja moinen tilastopiikki lähti laskuun tulevien vuosien kohdalla, mutta muistiinpanoista päätellen Holmesilla oli ollut omat epäilyksensä. Se, mikä oli Everstin tarkka yhteys näihin varhaisiin onnettomuuksiin, jäi kuitenkin vielä silloin epäselväksi.

Sen sijaan koko Britannian historian kuuluisimmaksi junaonnettomuudeksi tituleerattuun, vuonna 1870 tapahtuneeseen Tay Bridgen katastrofiin hänet saattoi suoraan yhdistää. Skotlannissa sijainnut silta sortui hirmumyrskyn paineessa, juuri silloin kun matkustajia täynnä oleva juna oli ollut ylittämässä leveän joen päällä lepäävää kohtaa – vaunujen pudotessa kiskojen mukana aaltoihin, kaikki seitsemänkymmentä matkustajaa saivat surmansa. Myöhempi tutkimus oli havainnut sillan suunnittelussa ja rakennusmateriaaleissa useita puutteita, jotka yhdessä poikkeuksellisen sään kanssa olivat johtaneet sen luhistumiseen. Moisista laiminlyönneistä ei kuitenkaan ollut mitään mainintaa sen kuntotarkastuksen yhteydessä, jonka HMR:n Tarkastamo oli Parlamentin määräystä noudattaen suorittanut ennen sillan lopullisia avajaisia. Kyseisen tarkastuksen oli tällöin tehnyt Kenraalimajuri Charles Hutchinson – yhdessä nuoremman kollegansa, Eversti James Moriartyn kanssa.

(Mielenkiintoinen kuriositeetti oli myös se, että rakennusvaiheessa mahdollisesta tuulenvastuksesta huolestunut sillan pääsuunnittelija Sir Thomas Bouch oli konsultoinut alansa osaavimmiksi tunnustettuja matemaatikkoja, näiden joukossa myös silloinen matematiikanlehtori Professori Moriarty. Saamiensa neuvojen perusteella Bouch oli todennut silloisen kantokyvyn riittäväksi, tuhoisin seurauksin.)

Koska Tarkastamon onnettomuuksia koskevat raportit olivat julkisia, ne toimivat epävirallisina suuntaviivoina koko ratateollisuuden kehitykselle: ne ylistivät toisia toimijoita ja tuomitsivat toiset, vaikuttaen suuresti siihen, kuka lukuisista radanrakentajista oli kulloinkin suosiossa. Yhden virallisen rautatielaitoksen sijaan lukuisat yksityisfirmat kilpailivat rahoittajista ja yksi laajasti uutisoitu onnettomuus saattoi riittää takaamaan sen, että koko yritys pyyhkäistiin pois pelilaudalta. Näin kävi myös Bouchin suhteen: tragedian jälkeen niin uusi Tay Bridge kuin toinen vasta tekeillä oleva silta siirrettiin molemmat kilpailevalle rakentajalle, William Arrowlle & kumppaneille, Bouchin itsensä kuollessa parin vuoden jälkeen köyhyydessä ja häpeässä. Arrown yritys oli vain muutamaa vuotta aiemmin perustettu, eikä se ennen kahden sillan huippusopimusta ollut rakentanut kuin yhden isomman ylityspaikan Skotlantiin. Holmesin löytämä pankkivekseli osoitti Professori Moriartyn sijoittaneen kyseiseen yritykseen vain hieman ennen ensimmäisen Tay Bridgen käyttöönvihkimistä.

Everstin esimies, tarkastusta johtanut Hutchinson oli tätä nykyä Tarkastamon ylin tutkinnanjohtaja ja hän oli vain paria vuotta aikaisemmin saanut erityisen kunniamaininnan kuningasperheeltä. Kunhan Hutchinson jäisi muutaman vuoden päästä eläkkeelle, Moriartystä oli kovasti povattu hänelle seuraajaa, mutta oli helppo uskoa, että uutinen veljen rikollisista toiminnasta oli ajanut ne haaveet karille.

Näiden tietojen lisäksi koboltinsininen kansio mainitsi Moriartyn irlantilaiskatolisessa suvussa kulkeneen loma-asunnon, joka sijaitsi Firenzessä, ja jolle Everstillä oli aina kesäkausiksi tapana vetäytyä. Juuri tuo tieto oli tuonut minut junamatkan päässä sijaitsevaan Roomaan, jossa tarkoitukseni oli ollut kuulostella omaatuntoani ja päättää, miten toimia Everstin suhteen.

Sen lisäksi, että Eversti oli mahdollisesti laiminlyönyt asemaansa valtion virkamiehenä ja täten avittanut veljeään taloudellisesti, oli myös hyvin mahdollista, että hän oli auttanut tätä paljon myöhemminkin. Kun me olimme Holmesin kanssa paenneet Lontoosta junalla, oli Moriarty seuraavan vuoron vartomisen sijaan hankkinut jotenkin käyttöönsä yksityisen veturin vaunuineen ja lähtenyt peräämme. Vain Holmesin nopea järkeily oli saanut meidät jäämään pois oman junamme kyydistä jo aiemmin ja seuraamaan piilopaikastamme Canterburyn asemalla, kuinka vuokrattu veturi syöksyi sen ohi takaa-ajon merkeissä. Ja silti olin naivisti kuvitellut, että ehkä siinäkin – kuten onnettomuustilastojen kohdalla – oli kyseessä silkka ylivilkas mielikuvitukseni. Kunhan olisin toipunut tarpeeksi, olisin ottanut junan Firenzeen ja käynyt itse toteamassa, ansaitsiko Eversti paikkansa Neljän joukossa.

Ja sillä aikaa, omaa saamattomuuttani hyödyntäen, hän oli iskenyt pahimmalla mahdollisella tavalla ja todistanut kertaheitolla, että rikollisuus, kuin myrkky, virtasi tuon perheen suonissa.

Hetkeäkään en suostunut uskomaan, että Everstin luotto veljensä viattomuuteen oli aitoa; vielä vähemmän uskoin hänen valheitaan Holmesista. Oli tietenkin totta etten ollut sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan itse tavannut Professoria, mutta olin junan ikkunasta nähnyt hänen pistävät kasvonsa ja tietämättäni tavoittanut hänen hahmonsa sillä vuoripolulla, joka johti Reichenbachin putouksille. Sitä enemmän mielipiteeseeni vaikutti Holmesin työhuoneessani antama kuvaus siitä iltapäivästä, jolloin Professori oli poikennut Baker Streetille häntä uhkailemaan. Mikäli veljekset tosiaan olivat yhtä läheisiä kuin Eversti kirjeessään antoi ymmärtää, ei Holmesin tuona hetkenä kuvailemaa pahuutta ollut kenenkään perheenjäsenen mahdollista sivuuttaa ottamatta siihen itse osaa.

Silti minun oli myönnettävä lähes ihailevaan sävyyn, että Eversti puki valheensa vakuuttavaan huntuun. Hänen toistuvasti esiin nostamansa näkemys siitä, ettei Holmesin väitteillä ollut takaajaa, sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään, kuinka olin tehnyt itsestäni kanssasyyllisen tuohon hiljaisuuteen. Niin kova oli ollut kiireeni lähteä taistelemaan sitä taistelua joka Holmesilta oli jäänyt kesken, etten ollut hetkeksikään pysähtynyt miettimään, miten muuten olisin saattanut tehdä hänelle oikeutta.

Kun me olimme ensimmäisen kerran tavanneet, olimme molemmat olleet nuoria miehiä ja Holmes oli vasta aloittamassa uraansa; hänen uskomattomat kykynsä huomioon ottaen oli täysin mahdollista, että hän olisi noussut maineeseen aivan omillaan. Vaikkei hän koskaan harrastuksestani suoraan protestoinutkaan, hän ei missään vaiheessa pyytänyt minua kirjoittamaan toimistaan sanallakaan. Hän saattoi olla imartelulle perso, mutta suhtautui loppuun asti kuuluisuuteen ja sen myötä tulleeseen menestykseen täysin välinpitämättömästi.

Minä sen sijaan olin aina tuntenut ylpeyttä hänenkin edestään. Aikanaan minut oli saanut kynäilemään kuvauksen hänen omintakeisista metodeistaan se, että olin aidosti uskonut niiden ansaitsevan tulla tunnustetuiksi – että Holmes ansaitsi sen. Järjellisesti tiedostin kyllä kirjoituksieni kasvattaneen hänen asiakaskuntaansa huomattavasti, mutta vaatimattomaan tapaani en ollut halunnut ottaa kiitosta jostakin sellaisesta, joka loppupeleissä oli vain hänen itsensä asioita, minä kun vain kirjasin ylös hänen neroutensa esiintymät. Koin olleeni niin etuoikeutettu saadessani mahdollisuuden olla hänen ainut läheinen ystävänsä ja uskottunsa, että vähin mitä saatoin tehdä olivat vähäpätöiset sepustukseni. Ja siinä ongelma kenties piilikin: olin aina lähestynyt kirjoituksiani siltä kannalta mitä olin velkaa Holmesille, sen sijaan että olisin koskaan pysähtynyt miettimään, mitä olin velkaa hänen uskollisille lukijoilleen.

Tutkimiensa tapausten yhteydessä Holmes oli eittämättä tavannut suuren määrän ihmisiä, mutta silti kyseessä oli vain murto-osa niistä, jotka tunnistivat hänet niin nimeltä kuin maineelta. Kymmenen vuoden ajan kokonaiset perheet olivat lukeneet kirjoituksiani ja eläneet mukana seikkailuissamme. Tiedostamattani olin kutsunut heidät tapauksillemme ja ennen pitkään myös kotimme seinien sisäpuolelle, jossa he olivat pitäneet meille seuraa olohuoneen takkavalkean ääressä ja kuunnelleet samoja viulukonserttoja kuin minäkin. He olivat olleet läsnä todistamassa Holmesin lukuisia onnistumisia ja harvoja erehdyksiä. Kun hän sitten oli kuollut, en äkisti ollutkaan pyytänyt heitä ottamaan osaa siihen suruun – ja silti, ymmärsin nyt, he olivat tulleet.

Kaduntäydeltä väkeä, niin Mary oli vuosi sitten luonnehtinut Holmesin muistoksi järjestettyä epävirallista tilaisuutta. Kun minä olin vellonut yksin surussani ja hylännyt vaieten kynäni, he olivat muistaneet häntä omalla tavallaan. Huolimatta todisteiden puutteesta, he olivat uskoneet että Holmes kuoli sankarina.

Ja nyt olin vähällä pettää heidän uskonsa salliessani Everstin julkaista kirjeensä, vain koska kaiken tämän ajan olin kokenut liian kivuliaaksi muistaa, mitä todella tapahtui Holmesin kuolemaa edeltäneinä päivinä.

Näissä mietteissä jätin kahvilan, vaeltaakseni sen lyhyen matkan joka erotti sen majapaikastani. Alennustilastani kertoi jotakin jo se, että jouduin paperin ja kirjoitusvälineiden toivossa kääntymään isäntäni puoleen.

Viimein saatoin asettua sen pienen työpöydän ääreen, joka seisoi vuokratun huoneeni nurkassa. Annoin kynän seisahtua aavistuksen ennen kuin se kosketti paperia ja tapailin sen tuskan muotoa, joka vielä silläkin hetkellä yritti pidätellä minua antautumasta musteen vietäväksi. Ymmärsin silloin, että jollakin oudolla tapaa vastentahtoisuudellani muistaa oli todellisuudessa enemmän tekemistä illuusion säilymisen kuin pelkän surun kanssa. Niin uskollinen kuin olinkin aina yrittänyt olla totuudelle, tiedostin kyllä, että tarinoideni miljöö oli täysin oma maailmansa; niin kauan kun kieltäydyin pistämästä pistettä Holmesin uralle, hän eli yhä tuolla jossakin, seikkailuita pursuavilla sivuilla ja niitä lukevan yleisön sydämissä. Holmesin kuolemasta kirjoittaminen teki siitä peruuttamattomalla tavalla totta ja pakotti minut myöntämään, että oli aika päästää irti.

Kun viimeinenkin sana olisi paikallaan, minun olisi laskettava hänet lepoon.

’Raskain mielen tartun nyt kynään kirjoittaakseni nämä rivit, viimeisen kuvauksen niistä ainutlaatuisista hengenlahjoista, joista ystäväni Sherlock Holmes oli kuuluisa. Vaikka tulokset ovatkin jääneet hajanaisiksi ja puutteellisiksi, minkä syvästi pahoitellen myönnän, olen joka tapauksessa yrittänyt parhaan kykyni mukaan selostaa muutamia hänen seurassaan kokemiani harvinaislaatuisia elämyksiä Tulipunaisesta tutkielmasta – jonka yhteydessä tutustuimme toisiimme – Laivastosopimukseen saakka – siihen tapaukseen, joka ilman hänen väliintuloaan olisi varmasti johtanut vakaviin valtiollisiin selkkauksiin.

Tarkoitukseni oli päättää tämä kokoelma siihen eikä puhua mitään siitä tapahtumasta, joka repäisi omasta maailmastani pois niin suuren osan, että sen paikka on vieläkin tyhjä, vaikka tuosta tapahtumasta on kulunut jo kohta toista vuotta. Mutta Eversti James Moriartyn äskettäin julkaisemat kirjeet, joissa hän puolustaa veljeään, pakottavat minut kuitenkin nyt saattamaan asian julkisuuteen juuri sellaisena kuin se tapahtui. Vain minä tiedän ehdottoman totuuden tästä asiasta, ja olen hyvilläni siitä, että vihdoinkin on tullut aika, jolloin sen salaaminen ei ole eduksi enää kenellekään…’


Ja niin olin jälleen palannut siihen kuolevan huhtikuun hetkeen, jolloin Holmes äkkiä ilmestyi toimistooni, vaikka edelleen kuvittelin hänen olevan Ranskassa. Hän liikkui ympäri huonetta vangittuun elosalamaan verrannollisella tehokkuudella, tähyili ilmakiväärien tähtäintä kaihdinten välistä, enkä minä voinut hetkeksikään irrottaa silmiäni hänestä, katseeni ahmiessa häntä yhtä nääntyneesti kuin miltä hän näytti.

Päivä kääntyi seuraavaan ja kynäni kiisi paperilla, vieden meidät Brysseliin ja siitä Strasbourgiin, jossa sijaitsevassa hotellissa meidät tavoitti tieto siitä, että Moriartyn oli onnistunut paeta Englannissa tehtyä massapidätystä. Puolen tunnin ajan me väittelimme Holmesin kanssa siitä, oliko minun kannaltani liian vaarallista seurata häntä enää pidemmälle, nyt kun oli oletettavaa ettei Moriarty lepäisi ennen kuin olisi tehnyt hänestä lopun. Kirjoituksessani soin tuolla riidalle tuskin lauseenmittaisen maininnan, mutta silti totuus oli kätkössä sen takana; Holmesin kimpaantunut huoli, kun hän vaati minua palaamaan takaisin kotiin Lontooseen, ja minun pyhä lupaukseni siitä, että ellei hän sallisi minun jatkaa matkaa kanssaan, en liikkuisi enää minnekään, vaan jäisin vartomaan juuri siihen nimenomaiseen paikkaan Moriartyn saapumista. Koska seuraavassa kappaleessa juna kuljetti meidät kohti Geneveä, oli helppo päätellä, kumpi meistä lopulta voitti tuon kyseisen väittelyn.

Pian me jalkauduimme ja ylitimme Sveitsin rajan. Päivien ajan me vaelsimme pienten vuoristokylien välisiä polkuja. Vaikka tiesin että meillä oli paholainen kannoillamme, noissa hetkissä oli silti paratiisimaista lumoa: vihreistä niityistä versovat, lumihuippuiset vuoret tuntuivat kurkottavan taivaisiin asti, eikä poluilla satunnaista lammaslaumaa lukuun ottamatta näkynyt lisäksemme ketään. Tietysti minut riitti tekemään onnelliseksi jo ainoastaan se, että pitkästä aikaa saatoimme viettää yhdessä aikaa kuten ennen, mutta henkeäsalpaavat maisemat toivat tilanteeseen vielä oman lisänsä. Sillä hetkellä en surrut edes sitä, ettemme voisi hyödyntää moista lomaa siinä mielessä kuin sydämeni olisi todella halajannut; riitti että Holmes oli huolettomampi kuin pitkään aikaan, ikään kuin jokin raskas taakka olisi nostettu hänen harteiltaan. Useaan otteeseen hän mainitsi kuinka Moriartyn kukistaminen olisi arvoisansa loppu hänen uralleen, ja kuinka sinä päivänä jolloin se tapahtuisi, myös muistelmani tulisivat päätökseensä.

Viimein me seisoimme yhdessä Reichenbachin putouksen ylle kaartuvalla kielekkeellä, ja sinne minä myös hänet lopulta jätin, lähettipojan kiirehtiessä tuomaan sitä valheelliseksi osoittautunutta viestiä, että läheiseen kylään oli saapunut kiireellistä lääkärinapua kaipaava nainen.
 
Kun viimeisen kerran vilkaisin olkani yli, näin Holmesin yksinäisen hahmon seisomassa ärjyvien vesimassojen muodostamaa taustaa vasten, vesihöyrynpilven aaltoillessa hänen jaloissaan kuin meren vaahdon. Hän näytti epätodelliselta ja tuonpuoleiselta, kuin hän jo sillä hetkellä olisi lakannut olemasta maallista alkuperää ja astunut kehon muodostamasta vankilasta osaksi sellaisia luonnonvoimia, jotka aina olivat tuntuneet jylläävän hänen sisällään.


Kirjoitin läpi yön. Siinä vaiheessa kun viimein lopetin, oli ikkunoiden takana alkanut jo sarastaa. Vuorokausi oli vaihtunut niin nopeasti, että tuntui kuin kyseessä olisi edelleen ollut se sama aurinko joka vasta hetki sitten hiveli selkääni seisoessani Cimitero degli Inglesillä Keatsin haudalla. Runoilijan itsensä toivomuksesta oli paadesta kokonaan jätetty pois hänen nimensä, ja kun nyt painoin vapisevin käsin viimeisen pisteen edessäni lepäävälle paperille, en voinut olla miettimättä sitä arvoituksellista säettä, joka kiveen oli sen sijaan aikanaan ikuistettu:

Tässä lepää Hän, jonka nimi on kirjoitettu veteen.

*

KOHTALOKAS ONNETTOMUUS FIRENZESSÄ – Englantilaismies putosi kuolemaansa

Siitä, kun kahvilan henkilökunta oli tuonut minulle päivän lehden, oli kulunut jo hyvä tovi, mutta en vieläkään ollut päässyt etusivua pidemmälle. Uutisotsikko tuijotti minua mustin painokirjaimin ja kieltäytyi itsepintaisesti muuttamasta muotoaan, huolimatta siitä kuinka monta kertaa räpäytin epäuskoisesti silmiäni. Pöydällä koskematon kahvini oli epäilemättä jo liian jäähtynyttä juotavaksi.

Artikkelin mukaan Eversti Moriarty oli ollut vierailemassa paikallisessa kirkossa, jonka parhaillaan käynnissä olevaa restaurointia hän oli rahallisesti tukenut, kun sen parvekkeen kaide johon hän oli ilmeisesti nojannut oli äkisti pettänyt hänen altaan. Vaikka tapahtumalla itsellään ei ollut varsinaisia silminnäkijöitä, alhaalla työskennelleet työmiehet raportoivat kuulleensa kiven murtumisesta kertovan räsähdyksen ja Everstin sitä seuranneen huudon. Onnettomuuspaikan tutkineet viranomaiset yhtyivät kirkon henkilökunnan näkemykseen siitä, että kirkon rakenteet olivat paikoitellen hyvinkin heikossa kunnossa – jotakin, mistä kaikki kirkossa liikkuvat, Eversti mukaan lukien, olivat olleet tietoisia.

Kenties jonkinasteisen hyvän maun nimissä ainoastaan kaksi artikkelin viimeistä riviä oli omistettu käsittelemään Everstin skandaalinkäryisiä sukulaissuhteita; lehti mainitsi tämän olevan ’Englannissa viime vuonna laajaa huomiota herättäneen’ Professori Moriartyn veli. Tämän vastikään tehdyistä väitteistä koskien kyseisen veljen viattomuutta ei sen sijaan pukahdettu halaistua sanaa.

Pintapuolisesti tapaus oli varsin yksinkertainen: olin tuominnut Everstin musteen voimin ja sallimus oli pannut kyseisen tuomion täytäntöön iskien hänet alas. Olin kyllä varsin tietoinen siitä vanhasta sanonnasta, jonka mukaan kynä oli miekkaa mahtavampi, mutta tilanteen saama käänne vaikutti silti mukailevan liiaksi kreikkalaisen tragedian sääntöjä ollakseen tosi. Mikäli kaikenlaiset korkeammat voimat jätettiin pois laskuista, ja mikäli minun ei ollut uskominen että olisin jossakin tiedostamattomassa tilassa vaeltanut liki kolmesataa kilometriä pohjoiseen ja sitten takaisin, oli itsestään selvää ettei minulla ollut mitään tekemistä Everstin kohtalon kanssa. Ja silti olin halunnut hänen maksavan, ja maksamaan hänet oli laitettu. Mustetahraiset käteni olivat veriset, vaikka vain ajatuksen tasolla.

Käsityskykyni yritti vieläkin kiertyä tapahtuneen ympärille, kun katua pitkin kiirehti luokseni tuntematon mies.

Signore Watson?”

Koska mies selkeästi vaikutti tietävän henkilöllisyyteni kyllin hyvin poimiakseen minut joukosta, asian kieltäminen tuntui melko turhalta. Valmistautuen mihin tahansa seuraukseen, nyökkäsin.

Uhkailun tai suoran väkivallan suhteen hän kuitenkin vain ojensi minulle taitellun viestin, joka sen avatessani paljastui sähkeeksi. Tehtävänsä näin toimitettuaan mies nyökkäsi minulle ja katosi takaisin väkijoukkoon.

Lyhyessä viestissä luki:

PYSY SIELLÄ MISSÄ OLET. HÄN ON TULOSSA.

M. H.

Mycroft Holmes
, tulkkasin allekirjoituksen päässäni. Tuijotin viestin kolmea viimeistä sanaa ja yritin turhaan ratkoa, keneen hän siinä oikein viittasi. Kenties mielleyhtymä kumpusi yhtäläisestä salaperäisyydestä, mutta äkisti mielessäni käväisi muisto Ishiwakan oudosta tervehdyksestä, tuosta mysteerisestä onryōsta, jota hän oli odottanut saapuvaksi ennen minua.

Hetken arpomisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kaikella todennäköisyydellä kyseessä oli sama Mycroftin palkkaama asiamies, jonka tehtävä oli ollut jäljittää minut jo aikanaan Ranskassa. En voinut käsittää kuinka heidän oli onnistunut jälleen paikantaa minut, mutta toisaalta tällä kertaa olin omaehtoisesti hakeutunut englantilaisturistien suosimaan majapaikkaan. Jos Mycroft kätyreineen tosiaan odotti minun olevan yhtä huolimaton jatkossa, niin he joutuisivat pettymään karvaasti. Niine hyvineni taittelin lehteni kasaan, join kylmän kahvini loppuun ja läksin pakkaamaan.

Tuntia myöhemmin olin laittanut kirjoitukseni postiin ja istuin junassa kohti pohjoista. Aivan kuten olin vuotta aikaisemmin Strasbourgissa kieltäytynyt tottelemasta Holmesin käskyä jäädä, minulla ei ollut nyt pienintäkään aikomusta tehdä niin hänen veljensä kohdalla.
« Viimeksi muokattu: 18.04.2016 00:18:21 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
No niin, vähiin käy ennen kuin loppuu: tämän osan jälkeen on luvassa enää yksi luku + lyhyt epilogi, jotka julkaistaan kaikella todennäköisyydellä samaan aikaan.

Yleensä olen tämän ficin puitteissa yrittänyt mukautua historiaan, mutta tällä kertaa historia mukautuikin stooriin. Olin jo valmiiksi päättänyt mihin kaupunkiin tällä kertaa suunnattaisiin ja mahdollista syytä etsiessäni törmäsin ihan täydelliseen alibiin. Mainittakoon jälleen, että siinä missä pätkän pahis on ACD:n teoksista tuttu (fiktiivinen) heppu, niin Tsekin kansallissankarin asemaa nauttiva Emil Holub oli varmasti ihan mukava tyyppi, joka ei veljeillyt rikollisten kanssa.


V. Jahti


1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa
3. Everst. James Moriarty
4. Everst. Sebastian Moran



Italiasta takaisin Eurooppaan rautateitse mielivälle mahdollisia linjoja oli oikeastaan vain yksi ja se sai alkunsa Milanosta. Reitissä oli omasta näkökulmastani katsottuna ainoastaan yksi perustavanlaatuinen vika: se vei suoraan Sveitsin poikki.

Matka Zürichiin kesti koko yön ja olin sitä varten varannut makuupaikan. Juna ei onneksi ollut täynnä ja täten toinen kabinetin pedeistä pysyi tyhjänä, säästäen jonkun onnettoman seuraamasta kuinka uni karkasi ulottuviltani sitä kauemmas mitä lähemmäksi me tulimme sen maan rajoja, jolle aikanaan olin menettänyt Holmesin. Ennen pitkään kiskot kulkisivat vain muutaman kymmenen kilometrin päästä Meiringenistä – ja sen lähellä sijaitsevilta putouksilta.

Samainen reitti vei meidät myös kymmenen vuotta aikaisemmin valmistuneen Gotthardin tunnelin kautta; viisitoista kilometriä pitkä rata oli raivattu läpi vuoren ja se oli valmistuessaan edustanut alansa huippua. Kenties edesmenneen Everstin ammatti sai minut ajattelemaan sitä, mutta muistin lukeneeni jostakin, että kymmenvuotisen rakennusurakan aikana rata oli vaatinut useita kuolonuhreja, niistä nimekkäin tunnelin suunnitellut pääinsinööri, joka oli lyyhistynyt aorttansa revetessä vuoren itsensä sydämeen. Hänen laillaan tunnelia vainosivat niiden lähes kahdensadan työmiehen kaiut, joista suurin osa oli menehtynyt kiven sisältä paljastuvan pohjaveden syöksyessä sisään puolivalmiisiin tunneleihin.

Vain hieman aiemmin, Roomaan saapumiseni aikoihin, oli Sveitsi noussut näkyvästi otsikoihin katastrofaalisten tulvien merkeissä; vuorensisäinen järvi oli odottamatta ryöstäytynyt ilmoille ja pyyhkäissyt mennessään kokonaisen lomakylällisen nukkuvia turisteja, paikallisista puhumattakaan.

Maan historian ja oman tragediani valossa vaikuttikin siltä, että ennen pitkään Sveitsin väkivaltaiset vedet pyrkivät hukuttamaan meidät kaikki.

*

Tulevina viikkoina tein hidasta matkaa halki Saksan. Valitsin tarkoituksellisen ristiriitaisia reittejä ja nousin jo liikkeelle nytkähtäneiden junien kyytiin, karistaakseni kannoiltani mahdolliset varjostajat, työskentelivätpä nämä sitten minkä tahon laskuun tahansa. Italiassa viettämäni aika oli taannut sen, että näytin huomattavasti inhimillisemmältä kuin Napoliin rantautumiseni hetkellä, mutta silti yksi jos toinenkin hotellivirkailija ja majatalonisäntä koki minut nähdessään asiakseen suositella jotakin maan lukuisista kylpyläkaupungeista, joiden parantavat vedet olivat laajasti tunnetut. Heidän ylitsepursuavan ystävällisyytensä edessä katsoin paremmaksi jättää mainitsematta, miten sillä hetkellä ajatus moisista vesistä oli mielestäni kaikkea muuta kuin mieltäylentävä.

Muutaman viikon jälkeen lakkasin vilkuilemasta yhtenään olkapääni yli Mycroftin asiamiehen varalta. En ehkä enää jaksanut uskoa alati kannoillani seuraavaan varjoon, mutta se johtui lähinnä siitä, että olin nyt seuraavan, paljon suuremman ongelman äärellä. Puolen vuoden uurastuksen jälkeen neljä nimeä sisältäneestä listastani vain yksi oli enää yliviivaamatta: Eversti Sebastian Moran, mies jota Holmes oli muistiinpanoissaan nimittänyt Moriartyn oikeaksi kädeksi ja Lontoon toiseksi vaarallisimmaksi mieheksi. Mikäli Moriarty oli ollut rikollisverkoston aivot, oli Moran epäilemättä sen likaisia rattaita pyörittävä lihas. Toisin kuin muiden kohdalla, Holmes ei myöskään ollut joutunut tyytymään pelkkään arvailuun ja myyräntyöhön todistusaineiston toivossa, vaan – tietäessään mitä etsiä – oli nähnyt Moranin kädenjäljen useakin omituisen kuolemantapauksen yhteydessä. Holmesilla ei ehkä ollut ollut keinoa linkittää Morania tekoihin, mutta ei ollut olemassa mitään epäilystä siitä, etteikö hän olisi ollut rikoksiin syyllinen.

Ongelmani olikin se, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, missä Moran sillä hetkellä oikein oli.

Vaikkei Morania itseään syytetty virallisesti mistään, oli hän todennäköisesti viime keväänä paennut Eurooppaan yhdessä Moriartyn kanssa. Teoriaa tuki myös se, kuinka varuillaan Holmes oli jaksanut olla vielä autioilla vuoristopoluillakin, katse alati pälyillen kohti vuorenrinteiden mahdollisia tähystyspaikkoja. Se, mitä Moran oli tehnyt Professorin äkillisen kuoleman jälkeen, oli kuitenkin hämärän peitossa. Olin sähköttänyt Lontooseen niihin kahteen klubiin, joihin tiesin hänellä olevan jäsenyyden, ja saanut kaksin kappalein vastauksia, joissa molemmissa kerrottiin ettei Morania ollut nähty niissä yli vuoteen. Koboltinsininen kansio ei osannut tarjota hänelle Brittien ulkopuolisia tukijoita, enkä tiennyt uskaltaisiko hän sellaisten puoleen nyt kääntyä, kun uutiset Neljän muiden jäsenten kuolemista olivat ilmestyneet lehdessä.

Kun syyskuu alkoi kääntyä kohti loppuaan ja päivät hiljalleen kävivät viileiksi, aloin menettää kaiken toivoni siitä, että onnistuisin viemään tehtäväni loppuun. Niin olisi todennäköisesti ollutkin, ellei Moran itse olisi päättänyt astua takaisin estradille.

Saksankielinen lehti sattui silmääni dresdeniläisen hotellin ravintolassa. Todellisuudessa se oli artikkelin yhteydessä julkaistu valokuva joka kiinnitti huomioni, ja jouduinkin pyytämään ohikulkevalta tarjoilijalta että hän kääntäisi niin jutun kuin kuvan alla olevan kuvatekstin minulle englanniksi. Hänen mukaansa jälkimmäinen kuului:

’Näyttelyn isä, Tohtori Emil Holub, poseeraa kokoelmansa edessä yhdessä vierailevan brittiläisen asiantuntijan, Eversti Sebastian Moranin kanssa.’

Valokuvassa kaksi viiksekästä miestä seisoi täytetyistä kissapedoista koostuvan taustan edessä. Itse artikkeli käsitteli Prahassa käynnissä olevaa suurnäyttelyä, jonka aiheena oli Holubin monilta Afrikan-matkoiltaan tuoma laaja esineistö ja trofee-kokoelma. Morania oli pyydetty näyttelyn konsultiksi nimenomaan jälkimmäisen perusteella: vaikka hänen oma historiansa ja kaksi aiheesta julkaistua kirjaa (Suurriistanmetsästyksestä Läntisellä Himalajalla ja Kolme kuukautta viidakossa) tekivätkin hänestä ekspertin lähinnä aasialaisriistan metsästyksessä, oli hän ehtinyt ampua paikallista eläimistöä myös Afrikan Brittiläisissä siirtomaissa. Kaiken lisäksi hänen asetietämyksensä oli vertaansa vailla – jotakin, mistä olin hyvin tietoinen koboltinsinisen kansion listaamien ampumatapauksin valossa.

Lehden mukaan näyttely olisi käynnissä vielä muutaman viikon, ennen kuin sen esineistö jaettaisiin paikallisten museoiden kesken. En tiedä oliko lehtiesiintymisessä Moranin kannalta kyse pelkästä varomattomuudesta vai sittenkin tarkasti suunnitellusta siirrosta, mutta niin kauan kuin viivyin siellä missä olin, ei minulla ollut toivoakaan päästä asiasta perille.

Näin ollen kirjauduin ulos hotellista ja suoriuduin kohti rautatieasemaa, aikeenani ottaa juna etelään.
 
*

Tšekkiläinen Böömin kuningaskunnan alue oli esiintynyt mainintana eräässä Strandissa julkaistuista kertomuksistani, sen tapauksen yhteydessä jonka aikana Irene Adleriin oli tehnyt Holmesiin suuren vaikutuksen. Toisin kuin olin tarinassa väittänyt, ei puoleemme kääntynyt arvovaltainen asiakas kuitenkaan ollut Böömin silloinen hallitsija, vaan erään paljon pienemmän ruhtinaskunnan monarkki. Hänen henkilöllisyyttään suojellakseen olin yksinkertaisesti vaihtanut hänen ja hänen kuningashuoneensa ohella myös koko maan nimen. Holmes oli sen johdosta jaksanut nälviä minulle kokonaisia viikkoja siitä, etteivät böömiläiset katsoisi ratkaisuani hyvällä – jotakin, mistä tulin epämukavan tietoiseksi junan ylittäessä maan ja Saksan välisen rajan.

Tieto siitä, että Moran yksin oli enää jäljellä Neljästä, oli omiaan herättämään sisimmässäni ristiriitaisia tunteita. Panokset olivat nyt kovemmat kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla en voinut olla ajattelematta, että mikäli onnistuisin päihittämään hänet, olisin vastoin kaikkea todennäköisyyttä onnistunut urakassani – tehdäkseni sitten mitä? Matkani alussa olin tehnyt tietoisen päätöksen olla ajattelematta tulevaa, olihan ollut kaikin puolin epätodennäköistä että sellaista ylipäänsä näkisin. Nyt kun mahdollisuus paluusta arkeen värjyi valona pitkän tunnelin päässä, tunsin epäröiväni; miten voisin mennä takaisin kaiken sen jälkeen, mitä olin tehnyt ja kokenut? Ajatukseni karkasivat meren toisella puolella olevaan Maryyn ja varoitukseen, jonka hän oli esittänyt sinä iltana kun olin ensikertaa lausunut ääneen haluni lähteä viimeistelemään Holmesin hanke. Vaikutti äkkiä todennäköiseltä, että hän oli osannut ennustaa  tuntemukseni tapahtuviksi vaatiessaan että luopuisimme elämästämme Lontoossa, aavistaen jo silloin, ettei minusta enää olisi astumaan takaisin sen miehen kenkiin jonka silloin jätin taakseni.

Näiden mietteiden vallassa katselin junan ikkunasta, kuinka satojen tornien kaupunkina tunnetun Prahan katedraalinhuiput kohosivat kohti syksyistä taivasta kuin kultaisten keihäiden armeija. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun vierailin Euroopan itäisellä puoliskolla, enkä juuri tiennyt mitä odottaa. Mielikuvissani kaupunki tuntui kiteytyvän sitä halkovaan Vltavan jokeen ja sen moniin kuuluisiin viuluntekijöihin, joiden käsityötaitoja Holmes oli jaksanut aina ylistää, vaikka hänen oma Stradivariuksensa olikin italialaista alkuperää.

Junasta päästyäni tulin pian siihen tulokseen, että kaupunki oli kaunis mutta lähestyvän talven kynnyksellä kolea. Asemalta ostamastani kartasta yritin painaa mieleeni sen yksityiskohtia ja lukuisia siltoja, toriaukeita toisensa jälkeen. Siellä täällä katuja halkoivat kiskot, joita pitkin kulkivat hevosten vetämät raitiovaunut, jotka hotellivirkailijani mukaan olivat kuitenkin jo väistymässä historiaan sähköistettyjen versioiden tieltä. Kaiken ylle kohosi kukkulalle pystytetty linna, jonka siluetti erottui alituisen valvovana hahmona vielä yötaivastakin vasten.

Saapumistani seuranneena iltana eksyin lasillisella kapakkaan, joka sijaitsi kaupungin juutalaiskorttelin Josefovin rajalla. Siellä hankkiuduin juttusille erään tuttavallisen paikallisen kanssa, ja ennen kuin huomasinkaan, oli keskustelumme ajautunut suunnistusohjeiden ääreltä kaupunkilegendojen maailmaan. Mies kertoi minulle tarinan kaupungissa aikanaan asuneesta rabbista, joka juutalaisyhteisön hädän hetkellä otti kourallisen savea Vltavan penkalta ja muovasi siitä yliluonnollisen olennon – golemin – jonka asetti sitten suojelemaan kansaansa. Mutta näennäisestä elämästään huolimatta golem ei omannut sielua eikä se täten kyennyt keskittymään kuin tehtäväänsä, ja ennen pitkään sen hautoma raivo kävi niin suureksi, ettei sen tehneellä rabbilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tuhota luomuksensa.

Kirjailija minussa oli luonnollisesti viehättynyt moisesta tarinasta. Samana iltana hotellivuoteessani löysin kuitenkin itseni viipyilemästä kertomuksen äärellä aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Ajattelin Morania ja ajattelin itseäni, ja ajattelin sitä raivonsekaista tyhjyyttä jonka hänenkin täytyi tuntea koko ruumiissaan, nyt kun ne miehet joita me olimme tottuneet seuraamaan olivat poissa. Meistä oli tullut onttoja ja vihan kyllästämiä, ja vaikka kaiken järjen mukaan tarkoituksemme oli jo täytetty, niin siltikin me vaelsimme eteenpäin, verisiksi käynein käsin ja kuolemaa kylväen.

Tarpeetonta kai sanoa, ettei uni sinäkään yönä tavoittanut minua kuin vasta lähempänä aamua.

*

Vaikka lehtiartikkeli kuvineen oli johdattanut minut Prahaan, en vieläkään ollut sen paremmin selvillä Moranin senhetkisestä olinpaikasta. Paremman johtolangan puutteessa suuntasin kaupungin pohjoislaidalle, jossa sijaitsi aiempana vuonna keisarin juhlanäyttelyä varten rakennettu Výstavištěn messupuisto. Aluetta hallitsi art nouveau -henkinen Teollisuuspalatsi, joka tälläkin kertaa toimi meneillään olevan näyttelyn pääjuhlatilana.

Kuvankaunis rakennus lukuisine koristeikkunoineen ja teräskaarineen tuntui olevan täydellisessä ristiriidassa senhetkisen mielentilani kanssa, eikä se kaikessa moderniudessaan tukenut myöskään meneillään olevaa näyttelyä. Sisään astuessani kohtasin aivan toisenlaisen maailman kuin se, jonka olin juuri jättänyt taakseni. Rakennus jakautui kahdeksi huikaisevan pitkäksi siiveksi, joista kumpainenkin esitteli kävijöille Afrikan elämää. Halleihin oli lavastettu kokonaisia asetelmia majoineen päivineen, joiden tomuisilla pihamailla pronssiset patsaat havainnollistivat niiden asukkaita jähmettyneinä kesken jonkin arkiaskareen. Ihmisasutuksien lisäksi esillä oli lukematon määrä toinen toistaan eksoottisempia, täytettyjä eläimiä, sekä pääasiassa puusta tehtyä esineistöä rummuista keihäisiin.

Vaelsin tuon keinotekoisen tropiikin halki kasvavaa epämukavuutta tuntien. Koska oli sunnuntai, oli yleisöä tavallista enemmän; lukemattomien jalkojen tamppaus nostatti näyttelyasetelmien pohjaksi levitetyn hiekan ilmaan ja teki sen tukalaksi hengittää. Ja elleei siinä olisi ollut jo tarpeeksi, vakuutuin pian siitä että minua pidettiin silmällä. Aluksi pidin tunnetta vain pysyväksi seuralaisekseni asettuneen vainoharhan kaikuna, mutta mitä pidempään kiersin esineeltä toiselle, sitä varmemmaksi tulin siitä, etten ainoastaan kuvitellut omiani. Toistuvasta vilkuilusta huolimatta minun ei kuitenkaan onnistunut päästä perille tarkkailijani henkilöllisyydestä

Pysähdyin lopulta pohtimaan vaihtoehtojani erään sellaisen asetelman eteen, joka esitti leijonaa karkuun pyrähtäneiden gasellien laumaa; niiden lasisista silmistä heijastuva pelko olisi yhtä hyvin voinut olla omaani. Siinä seistessäni ohitseni työntyi mies, joka minuun törmättyään pahoitteli nopeasti, ennen kuin jatkoi matkaansa väkijoukkoon.

Minulta kesti naurettavan pitkään tajuta, että mies oli esittänyt anteeksipyyntönsä englanniksi. Samaten takkini taskussa tuntui nyt rahisevan jokin, jota siellä ei kohtaamista ennen ollut ollut.

Hitaasti vedin taskusta esiin paperinpalan, joka paljastui taitelluksi viestiksi. Siihen oli kirjoitettu:

Tiedän että etsitte minua. Tulkaa tapaamaan minua huomenna keskiyöllä kartan osoittamaan paikkaan.

S.M.


Viesti oli kaikesta päätellen Moranilta. Nimikirjainten alle oli piirretty yksinkertainen kartta, jossa oleva ruksi merkkasi erästä joentörmän kohtaa hieman keskustan ulkopuolella.

Katsoin näin ollen tarkoitukseni täytetyksi ja lähdin näyttelystä. Kun olin palannut hotellihuoneeni rauhaan, otin viestin jälleen esille ja harkitsin uudestaan sen sanomaa.

Niin paljon kuin Morania halveksinkin, minun oli myönnettävä, että hänen vapaaehtoisesti tarjotussa kutsussaan oli jotakin puhuttelevaa. En hetkeäkään epäillyt etteikö hän halunnut tappaa minut yhtä suuresti kuin minä hänet, mutta ainakin olimme nyt molemmat asettaneet korttimme avoimesti pöydälle. Pohdin, oliko Moranin päätökseen vaikuttanut se, että me olimme molemmat sotilaita, vieläpä saman afgaanisodan veteraaneja. Siinä missä menneisyytemme samankaltaisuus kaikkine osatekijöineen oli ennen tehnyt oloni ainoastaan kiusaantuneeksi, nyt se soi sentään pientä lohtua.

Samanaikaisesti oli kuitenkin tietoinen siitä, kuinka äärimmäisen vaarallista ja kenties jopa typerää olisi kohdata vastustajani hänen valitsemallaan maaperällä. En voinut jättää kaikkea onnettaren käsiin kuten Faudreen kohdalla, en tehdä viikkojen ennakkovalmisteluja kuten Ishikawan suhteen, enkä tyytyä seuraamaan sivusta, kuinka viholliseni iskettiin alas, niin kuin oli käynyt James Moriartylle. Kävisin taistelukentälle sokkona, turvanani vain omat taitoni ja uskollinen revolverini.

Vaarana kuitenkin oli, että mikäli en tarttuisi tarjottuun mahdollisuuteen, saattaisi Moran livistää käsistäni ja kadota jälleen kartalta. Kaikkien järkisyiden ohella en myöskään voinut kiistää, ettenkö olisi muuttunut kärsimättömäksi. Everstin kuolema Firenzessä oli herättänyt sisälläni levottomuuden, joka ei ottanut talttuakseen; oli kuin näkymätön silmukka olisi alati kiristynyt kaulani ympärillä, enkä enää tiennyt kauanko minulla olisi aikaa jäljellä tehtäväni suorittamiseen, ennen kuin –

Ennen kuin mitä? Siihen kysymykseen en omannut vastausta. Tiesin vain, että viivyttelyn aika oli ohi. Oli tullut hetki viimeistellä se mitä olin aikanaan aloittanut ja katsoa mitä tuleman piti.

Näissä mietteissä livautin illan tullen revolverini taskuuni ja lähdin hotellihuoneestani, kohti yötä.

*

Haltuuni toimitettu kartta vei minut erääseen Vltavan suojaisaan joenmutkaan. Pengermää vahvistava kivivalli oli muutoin sileä, lukuun ottamatta kapeita portaita ja niiden päässä häämöttävää tasannetta. Sille ennätettyäni havaitsin, että muurin puhkoi miehenmentävä viemäriaukko, joka sisällään ammottavan pimeyden sokaisemana tähysti mitään näkemättömänä silmänä kohti edessä avautuvaa jokea.

Viemärin suulle oli asetettu rautainen ristikkoportti, joka normaalisti olisi kaikesta päätellen ollut suljettu. Nyt se kuitenkin lepäsi auki ja lukkopesän taakse oli ujutettu jotakin, mikä lähemmän tarkastelun yhteydessä osoittautui aiemmin vierailemani näyttelyn mainokseksi. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö vastustajani olisi kutsunut minua käymään peremmälle.

Kun lähdin kävelemään pitkin pimeää tunnelia, mieleeni nousi äkisti kohtaus toisesta Moranin kynäilemästä kirjasta. Siinä hän kuvasi kuinka oli viikkoja jäljittänyt Intiassa paikallisia kyläläisiä tappanutta tiikeriä, ja kuinka vihdoin oli ahdistanut jo kertaalleen haavoittamansa pedon viemäriverkoston sydämeen. Nyt kun kahlasin nilkkoihin asti ulottuvassa liejussa alati eteenpäin, uskollinen revolverini tähtäysvalmiudessa, saatoin ikään kuin kuulla pimeydestä kantautuvan murinan joka merkitsi tehtäväni loppua.

Pian kävi ilmi, että viemärit olivat tasapohjaiset ja ahtaat, virtausten haperoisiksi kuluttamien seinätiilten murentuessa käteen kun yritin hakea niistä tukea. Epäilemättä vedenpinta kohosi tunnelissa kattoon asti aina silloin kun Vltava tulvi yli äyräiden, kuten niin usein tapasi keväisin käydä. Tämän epämukavan tiedon valossa pakottauduin jatkamaan matkaani yhä vain syvemmälle.

Olin juuri kääntynyt mutkasta ja ottanut joitakin askelia, kun kuulin takaani liikettä. Kohotin aseeni ja käännyin ympäri, mutta silloin askeleet tulivatkin päinvastaisesta suunnasta, ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, jotakin raskasta iskeytyi täydellä voimalla vasten takaraivoani. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin pysymään pystyssä, mutta revolveri kirposi hervottomaksi valahtaneesta kädestäni ja katosi pimeyteen.

Kun näkökenttäni äkillisesti täyttänyt usva hieman hellitti, havaitsin että käytävän suulle oli syttynyt piskuinen lyhty: sen heikossa valokeilassa seisoi kaksi tuntematonta miestä. Vilkaisu olkapääni yli osoitti, että kolmas seisoi takanani, sulkien tien yhtälailla siihen suuntaan.

”Eversti Moran lähettää terveisensä”, totesi yksi miehistä silloin; hänen murrettu englantinsa kimpoili käytävän matalista seinistä ja jopa sen kaiku oli uhkaava. ”Hän pahoittelee ettei voi olla läsnä tänään. Hän kuitenkin katsoi asiakseen lähettää meidät huolehtimaan teistä, Tohtori.”

Nämä sanat kuullessani totuus lopulta valkeni. Liian myöhään ymmärsin kuinka naurettavan väärässä olikaan ollut ajatellessa itseni urhean metsästäjän osaan, vaikka kaiken tämän ajan Moran oli varannut minulle tiikerin roolin. Nyt, luodin arpeuttamine poskineni ja tärisevine käsineni, liian vähäpätöisenä saaliina Moranin itsensä lopetettavaksi, edessäni oli enää ansaan ajetun eläimen viimeinen, epätoivoinen taisto.

Hyökkäsin ensimmäisenä; päättelin ettei miehillä ollut ampuma-aseita, koska muuten he olisivat jo katsoneet asiakseen käyttää niitä. Muutamalla tarkasti tähdätyllä iskulla onnistuin tuomaan yhden vastustajistani maahan, mutta senkin jälkeen kaksi oli yhä kimpussani. Oli pahasti alakynnessä, jopa ennen kuin yksi miehistä kaivoi taskustaan jotakin, jonka terä välähti uhkaavana lyhdyn valossa. Kolmannen miehen noustessa takaisin jaloilleen minut puolestaan pakotettiin polvilleni: takanani seisova mies nykäisi pääni kovakouraisesti takakenoon, samalla kun toinen etummaisista sommitteli veistä kaulalleni.

Sitten ilman läpi vihelsi jokin. Kuului särkyvän lasin ääni, ja äkisti koko käytävä suistui pimeyteen; lyhty oli sammunut.

Käytin vastustajieni hetkellistä hämmennystä hyväkseni ja heittäydyin koko painollani taaksepäin, kaataen takanani seisoneen miehen maahan. Jopa siinä vaiheessa kun hapuilin tiukan otteen hänen kauluksenliepeestään vasemmalla kädellä ja seurasin liikettä kohti kasvoja tyrmääväksi tarkoitetulla oikealla (jonka osumisesta kieli kipu rystysissäni), odotin jatkuvasti saavani kaksi jäljellejäänyttä miestä kimppuuni. Pimeydessä olikin äänistä päätellen käynnissä kahakka, mutta jostakin syystä se tuntui etenevän ilman minua. Olin tuskin ehtinyt rekisteröidä asian, kun käytävässä kaikui kivun älähdys, joka ei tuntunut istuvan kenenkään uhkaajistani suuhun. Saatoinkin vetää asiasta ainoastaan sen johtopäätöksen, että joku viides oli liittynyt tappeluun – ja taisteli parhaillaan puolestani.

Niin paljon kuin halusinkin auttaa tuota laupiasta samarialaista, teki vallitseva pimeys siitä erittäin haasteellista. En halunnut heittäytyä nujakkaan mukaan vain havaitakseni, että olin sokeassa tilassani vahingoittanut sen sijaan häntä. Mutta juuri tätä tuskaillessani yksi identtisistä varjoista tönäistiin suuntaani; kuulin miehen kiroavan äänellä, joka oli minulle tuttu aiemmasta uhkauksesta. Täten saatoin turvallisin mielen käydä hänen kimppuunsa, jättäen edessäni taistelevan kaksikon painimaan keskenään.

Tasaväkistä iskujen vaihtoa kesti tovin. Lopulta minun onnistui ainakin hetkellisesti lamaannuttaa vastustajani, ja äänestä päätellen pelastajani oli tehnyt juuri samoin. Haparoin häntä kohti, astuen yli miehen, joka nyt makasi maassa ja valitti hiljaa kotokielellään.

Siinä samassa pimeydestä ojentua käsi, joka takertui hihaani. ”Pystytkö kävelemään?” Ääni joka puhui oli verestä ja rasituksesta paksu, tunnelin oudon akustiikan vahvistaessa vaikutelmaa entisestään.

Kun vastasin myöntävästi, käsi alkoi kiskoa minua perässään. Tämä hapuilu vei meidät pienempään käytävään, joka erkani siitä isommasta tunnelista missä olimme juuri olleet. Loputtomalta tuntuvan ajan vuoroin kiirehdin, vuoroin kompuroin eteenpäin, kannustimenani takaa-ajajien pelko ja edellä kulkevan oppaani askelten kaiku. Näkymättömän virvatulen lailla tuo tuntematon taho kuljetti minua pimeyden halki, ja juuri kun olin alkanut epäillä että ehkä hän sittenkin vain suunnitteli eksyttävänsä minut tuohon tukahduttavaan labyrinttiin, jostakin yläpuolelta kajasti äkisti valoa. Kaukaisen katulampun kajo siivilöityi viemärikannen säleikön läpi, aina alas meihin asti. Seuralaiseni selviytyi ketterästi ylös johtavista tikkaista ja työnsi kannen syrjään, viittilöiden minua sitten seuraamaan hänen perässään pinnalle.

Aluksi kuvittelin että olimme putkahtaneet teräväreunaiseen louhikkoon, joka oli jostakin syystä löytänyt tiensä keskelle kaupunkia. Kun silmäni sitten tottuivat siihen vähään valoon mitä vallitseva yö tarjosi, ymmärsin etteivät kivet olleetkaan päätyneet sinne luontoäidin toimesta, vaan ihmisen käden kautta; tarkemmin sanoen hautausurakoitsijoiden. Tämä hautuumaa oli kuitenkin aivan toista maata kuin se huippuunsa veistetyn kiven ja kliinisen marmorin muodostama maailma, jonka olin kohdannut Pariisissa. Täällä hautoja oli niin monta, että niiden määrää oli pikaisella silmällä mahdotonta edes arvioida, paasien taistellessa tilasta ja ikään kuin tuuppiessa toisiaan kumoon, toisten jo rapistuttua ajan kalvamina kaltaistensa jalkoihin. Pimeässä rosoreunaisten kivien siluetit näyttivät kuin jonkin maan sisällä lepäävän jättiläisen valtaiselta hammasrivistöltä. Kun puikkelehdin seuralaiseni perässä kohti kauempana häämöttävää porttia ja sen takaista tietä, näin välähdyksen erästä hautaa koristavasta kuusikulmaisesta tähdestä, ja ymmärsin meidän tulleen jälleen Josefoviin.

Takaisin kadulle päästyämme jatkoimme vielä tovin. Vaikka vain hetkeä aiemmin olin onnistunut paikantamaan senhetkisen sijaitsimme mieleen painamaltani kartalta, kadotin jälleen pian kaiken tajun suunnasta loputtomien katujen sokkelossa. Seuralaisena tuntui kuitenkin tietävän mihin olimme menossa, enkä kokenut että minulla oli muuta vaihtoehtoa kuin seurata.

Viimein edelläni hölkännyt mies hidasti erään laudoista kootun aidan vierellä, vain työntääkseen muutaman irronneista lankuista sivuun ja kadotakseen ilmestyneestä aukosta pihan puolelle. Kömmin perässä huomattavasti hitaammin, nähdäkseni viimeisen vilauksen tumman takin liepeestä miehen pujahtaessa auki jätetystä ovesta viereisen talon uumeniin.

Astuessani kynnyksen yli sisälle taloon, kasvojani vasten löi ummehtunut haju, joka kieli siitä ettei kyseisessä rakennuksessa ollut hetkeen asunut ketään. Mielikuvaa tukivat laholta vaikuttavat lattialaudat ja huonekalujen näennäinen puute. Eteiseen jossa seisoin tunkeutui kuitenkin heikkoa valoa viereisen huoneen puolelta, ja kun seurasin sitä kuin kohti liekkiä suunnistava koi, havaitsin valon tulevan pelastajani sytyttämästä kynttilästä. Katsellessani hän kumartui ulos rikkinäisestä ikkunasta ja sylkäisi pihalle suuntäydeltä jotakin, joka oli arvatenkin verta, tulosta aiemmasta käsirysystä.

”Olen luultavasti sinulle henkeni velkaa”, totesin hänen kääntyneelle selälleen, ”enkä tiedä edes nimeäsi.”

Pyyhkäisten suunsa kämmenselkäänsä, mies suoristautui ja kääntyi ympäri.

”Luulen, että tiedät”, sanoi Sherlock Holmes.

« Viimeksi muokattu: 18.04.2016 00:45:40 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), päiv. 2.8
« Vastaus #13 : 04.08.2015 03:27:05 »
Aaaaaaa! <3<3 Jostain syystä oli sellainen kutina lukiessa että arvasin kuka tuo pelastaja oli, ja olinpas hurjan iloinen siitä, että aavistus meni oikeaan. Koska niin romanttista ja dramaattista. <3 Ja onhan se viemäri pahuksen ihku kohtaamispaikka. :D

Lainaus
niin kauan kun kieltäydyin pistämästä pistettä Holmesin uralle, hän eli yhä tuolla jossakin, seikkailuita pursuavilla sivuilla ja niitä lukevan yleisön sydämissä.

Tämä sattui silmään ja tuli väkisin mieleen ajatus Watsonista Holmes-ficcarina, jostain syystä. Mikä taas ajatuksena huvitti suunnattomasti. :D <3

Vakavammin tuo muistelopätkän kirjoittamisosuus ja vastahanka alkaa sitä kirjoittaa oli koskettavaa kamaa, vähän sellainen padon murtumisen fiilis muistojen osalta.

Viimeinen hautausmaa kuulosti hurjan tunnelmalliselta ja odotan suurella innolla mitä tuon uusimman käänteen myötä seuraavaksi tapahtuu, koska <3<3 eli kiitoksia tästä. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


ultramariini

  • evening botanist
  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), päiv. 2.8
« Vastaus #14 : 07.08.2015 23:39:11 »
Olen taas nautiskellut useamman luvun putkeen, ja loppua kohden vain paranee. Olen tykästynyt siihen, miten osaat ajatella erityisesti miljöön suhteen sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat lukijalle tapahtumat eläviksi. Esimerkiksi tämä:

Vaelsin tuon keinotekoisen tropiikin halki kasvavaa epämukavuutta tuntien. Koska oli sunnuntai, oli yleisöä tavallista enemmän; lukemattomien jalkojen tamppaus nostatti näyttelyasetelmien pohjaksi levitetyn hiekan ilmaan ja teki sen tukalaksi hengittää.

Olisin voinut lainata vaikka kuinka monta muutakin kohtaa, mutta tykkäsin erityisesti siitä, miten kuvasit näyttelyn ja tämä oli sellainen hyvin ajateltu yksityiskohta, joka herätti huomioni. Olen myös tykännyt siitä, miten teksti versoo useaan suuntaan (vaikkapa rautatielaitoksen toimintaan tai kaupunkilegendoihin), ajautumatta kuitenkaan koskaan harhateille.

Tää tarina on kyllä sellainen melodramatiikan loputon kaivo että oksat pois - juuri siksi tätä onkin kyllä niin viihdyttävää rustata, kun voi suosiolla antaa itselleen luvan olla ihan niin överi kuin haluaa.

Musta on lukiessa ollut viihdyttävää se, miten tavallaan tiedostaen tyylitelty ja, kyllä, melodramaattinen tämä ficci on. Itselleni jää ainakin lukiessa sellainen olo, että kirjoittajalla on myös ollut hauskaa, mikä on pelkkää plussaa.

Hienolla tahdilla olet tätä jatkanut, odotan lopetusta mielenkiinnolla. :)
« Viimeksi muokattu: 08.08.2015 11:01:58 kirjoittanut ultramariini »
baby, that is not a righteous groove.

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), päiv. 2.8
« Vastaus #15 : 19.08.2015 15:44:48 »
Olen nyt lueskellut tätä hiljalleen eteenpäin, ja jäipäs kyllä muikeaan kohtaan! Lopetusta odottelen minäkin innolla.

Kuten jo silloin aiemmin sanoinkin, niin tuonpuolisesta kantautuvalta kuulostava puhelu oli tosi herkullinen yksityiskohta, enkä varmaan ihan hetkeen lakkaa ihkuttamasta tuota rahisevaa linjaa. Samalla tavalla varsin odotettavasti golem-rinnastus, kostonjanoiset vihaiset henget sekä sallimuksen puuttuminen eversti Moriartyn kohdalla vetosivat muhun aika hiton kovaa; on ihan mielettömän makeaa, kuinka tätä stooria värittävät lukuisat viittailut yliluonnolliseen, kai se rakentaa tähän sellaista tietynlaista välitilan tuntua. Tämä Holmesin "kuolleista nousemine" täydentääkin sitten kuvaa oikein kauniisti  :D

Myönnettäköön, että rautatie-politiikka juonitteluineen oli vähällä nitistää mut, kyseinen osio ei vaan ollut kovin lempeä kaltaiselleni lukijalle. Muutoin nippelitieto ja tunnelmakuvaus kulkevat tässä jopa minun silmääni niin kauniisti käsi kädessä, että välillä sitä haluaakin pysähtyä makustelemaan jotain tiettyä kohtaa, kun mielenmaisema ja ympäröivä todellisuus värittävät niin loisteliaasti toinen toisiaan. Olen myös tykännyt älyttömästi siitä, kuinka eri kohteissa vallitsee omanlaisensa ilmapiiri, ja selkeästi paikkaa vaihtamalla siirrytään myös erilaiseen maailmaan. Diggailin kovasti Japanista kimonoineen ja teehuoneineen, ja sitä Watsonin poistumista tapaamisesta lukiessa alkoi jo itseäkin vallan etoa, se pahoinvoinnin ja kuumuudeen tukahduttava yhdistelmä tunki naamalle tekstistä sen verran elävästi. Peribrittiläinen Hänen Majesteettinsa valtakunta limittyi jännästi sen italialaisen tunnelman kanssa, jotenkin ne aina auki olevat ravintolat jäi mieleeni erityisen tunnelmaa luovana yksityiskohtana, ja nyt sitten tää viimeisin iski kovaa loisteliaana ja samalla pahaenteisen goottilaisena kaupunkikuvauksena. Kaikki noi suurnäyttelyt ja kuvaukset great white hunterin saavutuksista oli mulle kovasti mieleen, taisin tykätä tästä lokaatiosta eniten.

Lainaus
Koska Holmes oli itseoppinut kemisti (ja sen lisäksi harrasteleva narkomaani)

Tämän enempää quoteja en nyt osaa poimia, koska tää on hengästyttävän täynnä herkullisia yksityiskohtia, jotka vetoaa eri tavoin -- jotkut erityisen hienona sanakikkailuna, jotkut hyvänä hahmokuvauksena tai tunnelmanluojana -- mutta tälle repesin niin saatanan railakkaasti, että naurattaa vieläkin. Ei luoja :''D  Täällä on musta hetkittäin muutenkin tiettyä hirtehishuumorin makua, joka ei ehkä Watsonille itselleen samalla tavalla avaudu, mutta jonka uskon olevan kirjoittajalta tarkoin harkittua, ja on varmaan erittäin selvää, että pidän moisesta kovasti. Tuo quote nyt osui omaan hermoon ehkä mallikkaimpana esimerkkinä vastaavasta, jestas mitä läppää hahmon ominaisuuksista.

Jooh. Tää on mahtava. Kiitos.
sano mua rovastiks

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Vs: Sherlock Holmes: Viimeiseen mieheen (H/W, K-11), päiv. 2.8
« Vastaus #16 : 19.08.2015 22:35:41 »
Kiitos kaunis jälleen kaikille kommentaattoreille, yhdessä ja erikseen. Jaksan aina ilahtua siitä että miljöökuvaus tuntuu viihdyttävän, välillä kun hirvittää että onko tässä vähän liikaakin viktoriaanisen matkailumainoksen vikaa. (Rautateistä sen verran, että se oli kyllä kohta jossa itsekin tuli mietiettyä että tää ei oikeasti kiinnosta ketään, mutta olin uhrannut jo sen verran aikaa taustatutkimukseen päädyin lopulta vain kaatamaan sen kaiken sinne sekaan. Pidätteköön tota lukua kunninosoituksena sille wikipediaa päivittävälle ihmiselle, joka on puolestaan uhrannut omaa vapaa-aikaansa laittamalla nettiin Britannian rautateiden onnettomuustilastot parin vuosisadan takaa - pitihän niiden oudolle heittelylle joku syy keksiä.)

No niin, eli tarkoitus oli tosiaan julkaista tämä luku ja lyhyempi epilogi yhdessä, mutta metsään meni. Tästä luvusta tuli jo tällaisena pitkä kuin nälkävuosi, joten päätin suosiolla jättää tietyt asiat vielä kokopituiseen loppulukuun. Ei siis ihan vielä nuolaista, tämän jälkeen luvassa vielä yksi chapter. Tämä luku sisältää pari suoraa repliikkilainausta alkuperäistarinasta The Empty House/Autio talo.


They do not sin at all
who sin for love

- Oscar Wilde, “The Duchess of Padua”


VI. Hän


1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa
3. Everst. James Moriarty
4. Everst. Sebastian Moran



Puristin silmäni kiinni. Hetken aikaa kaikki mitä näin oli läpäisemätön, armollinen mustuus. Sitten avasin luomeni, ja yhä vain Holmes seisoi edessäni. Hänen edelleen verenkarvaat huulensa olivat kiristyneet ohueksi viiruksi, hänen selkeästi vartoessa reaktiotani.

”Olenko minä kuollut?” Olin lopulta löytänyt ääneni. Nostin käden tunnustellakseni takaraivoani, jota edelleen jomotti iskun jäljiltä; haava ei vaikuttanut tarpeeksi syvältä ollakseen kohtalokas. ”Olemmeko me Taivaassa? Siitäkö tässä on kyse?”

Holmes tuijotti minua sen näköisenä kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä juuri sanoin. Mutta sitten hän äkisti heitti päänsä taakse ja nauroi. ”Tämän talon nurkat vilisevät rottia, Watson! Voisi kuvitella, että Taivasten valtakunnassa puitteet olisivat hieman paremmat.”

”Mutta sinä olet täällä”, minä intin kiivaasti.

Se riitti vaientamaan hänet.

Olin muuttunut, mutta niin oli Holmeskin: hän oli laihempi kuin koskaan aikaisemmin ja se sai hänen poskipäänsä pistämään esiin terävinä, korostaen hänen nenänsä kyömyä. Hänen tummat hiuksensa, jotka hänellä yleensä oli ollut tapana kammata huolella sivuun, olivat nyt öljyiset ja suittu hätäisesti taakse, antaen vaikutelman nälkiintyneestä korpista. Yli vuoden päivät olin ollut näkevinäni hänen kasvonsa väkijoukossa minne ikinä maailmassa meninkin, ja jopa unissani ne olivat vainonneet minua; mutta nyt minusta tuntui kuin olisin nähnyt ne ihka ensimmäistä kertaa, ja mielelläni oli sen mukainen kiire painaa muistiin niiden jokainen yksityiskohta, kunnes lopulta tunsin hukkuvani kuivalla maalla siinä aistimusten ylitsepursuavassa tulvassa.

Jossakin vaiheessa jalkani olivat alkaneet täristä ja näkökenttäni laitamat hämärtyä. En tiedä olisinko pysynyt enää pitkään pystyssä saati tajuissani, ellei Holmes olisi silloin astunut lähemmäs ja tarttunut minua juurruttavalla otteella olkapäästä.

”Watson?” Hänen äänensä oli korvissani vaimea, ikään kuin olisin kuunnellut sitä veden alla. ”Mikä on? Oletko haavoittunut? Olen pahoillani etten huomannut tarkistaa aiemmin, katsoin että meidän oli paras keskittyä karistamaan takaa-ajajamme kannoiltamme ennen kuin he toipuisivat kylliksi seuratakseen, mutta saatoin siinä rytäkässä aliarvioida…”

Yhä vain hän puhui, jatkaen hermostunutta litaniaansa kimppuumme hyökänneistä miehistä. Hänen sanansa huuhtoutuivat ylitseni merkityksettöminä, sillä olin paljon kiinnostuneempi hänen kädestään, joka ei missään vaiheessa hellittänyt otettaan minusta. Takkini läpi tunsin hänen kämmenestään hohkaavan lämmön, ja siinä kohtaa missä hänen sormensa olivat puristuneet lähes kivuliaasti hauikseni ympäri, pulssimme hakkasivat yhteen tahtiin, kuin edelleen takaa-ajon tiimellyksessä. Hän selkeästi teki parhaansa tukeakseen minua, mutta saatoin silti aistia, että hänen otteensa oli epävarma. Lukuisissa unissa ja haaveissa hän oli aina pidellyt minua varmasti, alitajuntani suomin valtuuksin, mutta nyt omituinen reaktioni oli selkeästi saanut hänet kyseenalaistamaan, oliko hänellä ylipäänsä oikeus koskettaa minua. Se oli tuo inhimillinen epäröinti joka lopulta vakuutti minut siitä, että hän todella oli siinä – elossa – eikä vain loppuun palaneen mieleni harhainen toive.

”Holmes.” Oman nimensä kuullessaan hän vaikeni viimein. Pidin huolen että katsoin häntä suoraan silmiin, lausuessani seuraavat sanat niin selkeästi kuin siinä tilanteessa suinkaan kykenin. ”Minä kävin sillä paikalla missä sinä putosit… minä todistin sitä pudotusta joka siltä kielekkeeltä oli alas… minä katsoin niihin syövereihin ja kuvittelit kaikki ne pinnanalaiset kivet ja virtaukset… Kukaan ei voisi selviytyä moisesta. Joten pyydän, kerro minulle: miten ihmeessä sinä olet elossa?”

”Se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten ikinä joutunutkaan siihen rotkoon”, Holmes myönsi hiljaa. Ilmeestä päätellen hän vaikutti viimein ymmärtäneen, ettei senhetkisellä järkytykselläni ollut mitään tekemistä aiemman yhteenoton kanssa. ”Professori Moriarty ei sen sijaan ollut yhtä onnekas.”

Tuntui kuin mieleni olisi äkillisesti jakautunut kahtia: siinä missä toinen puoli oli yhä shokin halvaannuttama, toinen oli jo kiirehtinyt menneeseen, jälleenanalysoidakseen putouksilla sinä päivänä näkemäni asiat. Muistin mutaiseen maaperään painuneet jalanjäljet, jotka selkeän kahakoinnin jälkeen päättyivät kielekkeen reunan yli, ilman että niistä kummatkaan palasivat takaisinpäin. Mutta tietenkin kaikista kattavin johtolanka oli ollut jotakin paljon konkreettisempaa, jotakin sellaista, jota olin voinut kantaa mukanani todisteena siitä että hän todella oli poissa, niinäkin päivinä kun en olisi halunnut sitä muistaa.

Holmesin katsellessa kurkotin käteni takkini povitaskuun, jonka sisältö oli säilynyt paikallaan aiemmasta yhteenotosta huolimatta. Sormeni tapasivat metallia ja vedin käteni ulos, esittäen löytöni Holmesin silmille. Nähdessään mitä pitelin, hänen leukaperänsä kiristyivät ja hänen harmaat silmänsä tummenivat, ja tunsin kuinka hänen kätensä ote viimein kirposi olkapäästäni.

Hopeisen savukerasian kannesta lähti ontto kaiku kun naputin sitä sormellani. Sen aikanaan sisältämä viesti oli tätä nykyä tallessa kevyeksi käyneessä matkalaukussani, mutta en tarvinnut sitä muistaakseni siihen kirjoitettuja sanoja, sillä oli kuin ne olisi polttomerkattu tajuntaani. ”’Kirjoitan nämä rivit herra Moriartyn suosiollisella luvalla – hän odottaa hyväntahtoisesti siksi kunnes minulle sopii ruveta hänen kanssaan viimeiseksi tarkoitettuun välienselvittelyyn. Olen jo selittänyt sinulle, että olen saavuttanut elämänurani huipun ja haluan päättää sen juuri tällä tavalla’.” Näin että Holmes yritti sanoa jotakin, ja kiirehdin hänen edelleen. ”’Ollakseni täysin rehellinen sinua kohtaan, tunnustan että olin heti varma Meiringenistä tuodun viestin valheellisuudesta, ja että annoin sinun mennä, koska aavistin että jotakin tämäntapaista voisi seurata.’”

Olin kantanut mukanani Holmesin viimeisiä sanoja kuin pyhiinvaeltaja vakaumuksestaan kertovaa simpukkaa, mutta aina tuo omistautuneisuus ei ollut ollut pelkästään helpotus. Viestin sanat olivat olleet kivi sydämelläni – todiste siitä, että jäämällä hänen rinnalleen putouksille olisin ehkä voinut pelastaa hänet lähestyvältä kuolemalta, ja kuinka hän itse oli ratkaisullaan tuon mahdollisuuden minulta riistänyt. Ele oli luonnollisesti jalo, mutta en silti kyennyt arvostamaan sitä sellaisenaan. Kun uskoin hänen kuolleen, en ollut osannut vihata häntä hänen tekonsa vuoksi; mutta nyt kun hän oli elossa, ymmärsin äkisti, etten ollut ainoastaan pettynyt – olin yksinkertaisesti pakahtua raivosta.

Vihani edessä Holmes värähti ja kiersi sitten kätensä ympärilleen, hänen käsivarsiensa noustessa esteeksi välillemme. Ristiriidassa moisen kehonkielen kanssa oli hänen ilmeensä, joka jossakin vaiheessa oli käynyt suorastaan surulliseksi. ”Ole kiltti ja usko minua kun sanon, että kyseinen viesti oli vilpittömästi kirjoitettu. Minulla ei sillä hetkellä ollut mitään epäilystä siitä, etteikö kaikki tulisi menemään juuri kuten siinä sinulle kerroin. Ja Moriarty tekikin parhaansa että niin kävisi, mutta loppupeleissä minun onnistui päästä kamppailussa voitolle ja hän horjahti lähellä reunaa. Loput voit varmasti arvata.”

”Ja sen sijaan että sinä olisit jäänyt odottamaan minua sille kielekkeelle tai palannut Meiringeniin, sinä päätit teeskennellä kuollutta”, minä listasin koruttomasti.

”Moriarty oli ehkä poissa, mutta hänen uskollisimmat seuraajansa olivat vielä vapaalla. Mikäli olisin palannut takaisin Lontooseen, he olisivat pitäneet huolen siitä, etten olisi saanut hetken rauhaa. He tiesivät että olin säilynyt hengissä – yksi heistä oli ollut Moriartyn seurana ja tarkkaillut tapahtumia putouksen laelta. Kun jalanjälkien jättämisen pelossa kiipesin kallionseinämää ylemmälle polulle, hän yritti vyöryttää irtolohkareita niskaani.” Holmesin huulet kaartuivat ilottomaan hymyyn. ”Pelkäänpä että Eversti Moranilla on tämäniltaisen epäonnistumisen lisäksi useampikin syy vihata minua, ei vähiten siksi, että hänen ei onnistunut surmata minua tuona päivänä.”

”Moran oli siellä?” ähkäisin. Ja sitten hänen aikaisemmat sanansa tekivät itsensä tiedetyiksi, ja tunsin kaiken sisälläni jähmettyvän. ”Hän – ja muut Neljästä – he tiesivät kaiken aikaa. He tiesivät että sinä olit elossa.”

Eivätkä he kertoneet siitä minulle, teki mieleni jatkaa. Mutta miksi he olisivatkaan? Epäilemättä Faudreelle ja Ishikawalle oli suonut jonkin sortin tyydytystä todistaa, kuinka kurjassa jamassa olin kokemani menetyksen myötä. Kuka tietää, ehkä he olivat ajatelleet, että he surmaisivat minut ja kruunaisivat sitten Holmesille toimitetun suru-uutisen lisämaininnalla siitä, millaisiin järjettömyyksiin tieto hänen kuolemastaan oli minut ajanut. Mikäli olisin menehtynyt tehtävälläni, olisi Holmes joutunut elämään lopun elämäänsä tietäen, että hänen hiljaisuutensa oli maksanut henkeni.

Ajatus kylmäsi sisintäni. Vihani antoi periksi, ja sen haihtuessa aloin nähdä asiat selkeämmin. Koska olin itse käynyt ristiretkelle Neljää vastaan, en voinut syyttää Holmesia turhasta varovaisuudesta. Hän oli oikeassa: mikäli hän olisi palannut Lontooseen, he olisivat ennen pitkään löytäneet keinon tuhota hänet, joten luonnollisesti hänen oli pitänyt kadota ja tekeytyä kuolleeksi maailman silmissä.

Mitä en voinut käsittää, oli se, miksi hänen oli pitänyt tehdä samoin myös minun kohdallani.

Olen useasti saanut kuulla Holmesilta palautetta ilmeikkäistä kasvoistani, ja onpa hän joskus jopa harjoittanut ajatustenlukuun verrannollista päättelyä senhetkisistä mielenliikkeistäni. Jälleen kerran hän todisti tuon taidon olemassaolon. ”Toisin kuin ehkä kuvittelet, sillä etten voinut uskoutua sinulle ei ole mitään tekemistä luotettavuuden kanssa. Uskoisin henkeni käsiisi silmänräpäyksessä vaikka tällä samaisella sekunnilla, kuten olen tehnyt jo vuosia.” Olisin voinut syyttää häntä imartelusta, ellei hänen ilmeensä olisi kielinyt kaikesta muusta. ”Itse asiassa syy on varsin päinvastainen. Pelkäsin, että mikäli Professorin tukijat saisivat vähäisintäkään syytä epäillä että sinä olit perillä liikkeistäni, he eivät epäröisi kääntää huomiotaan sinuun ja vaimoosi. Ajattelin, että mikäli surunne olisi tarpeeksi aitoa, ei minkäänlaisia epäilyksiä syntyisi. Aioin kukistaa vastustajani ajan kanssa, enkä halunnut kenenkään muun joutuvan sillä aikaa tulilinjalle. Joten jätin Sherlock Holmesin rotkon pohjalle ja läksin uuden identiteetin turvin Norjaan. Tein siellä ratkaisun sähköttää Mycroftille ja kerroin hänelle totuuden, sillä tarvitsin liittolaisekseni jonkun jolla oli valtuudet päästä käsiksi testamentin ulkopuolisiin rahoihini ja joka saattoi kontaktiensa kautta ottaa selville erinäisiä henkilötietoja Moranista ja muista.”

Mycroftin nimen mainitseminen sai uuden ärtymyksen aallon läikähtämään sisälläni. Muistin kuinka hän oli tullut käymään kotonamme testamentin merkeissä: hän oli istunut sohvalla ja katsonut minua silmiin, katsonut ja nähnyt yhtä tarkasti kuin veljensä, kuinka suru oli raadellut sisintäni kuin jokin hysteerinen eläin – ja kaiken sen aikaa hän oli tiennyt, että voisi lopettaa sen kaiken muutamalla sanalla. Muistin hänen kömpelöt lohdutusyrityksensä ja sen vaivaantuneen tavan, jolla hän oli pyrkinyt ilmaisemaan merkitykseni Holmesille. Halusin löytää hänen käytöksestään jotakin vihiä piilevästä ivasta, mutta nyt näin muistoissani vain salaisuuden kuormittavan miehen. Päätin uskoa, että hän oli halunnut kertoa minulle, mutta kallistunut lopulta veljensä järkeilyn kannalle. Hyvin tietämäni tosiasia oli, ettei Holmeseilla ollut tapana antautua tunteiden oikuille kylmien tosiasioiden äärellä.

Juuri silloin Holmes jatkoi, ”Olin juuri päässyt kunnolla asettumaan Osloon ja alkanut suunnitella seuraavaa siirtoani, kun Mycroftilta saapui viesti ettet sinä ollut saapunut samalla laivalla Amerikkaan yhdessä vaimosi kanssa. Lienee ehkä tarpeellista mainita, etten ennen sitä edes tiennyt sinun olevan matkustamassa pois Englannista.”

Kohotin hämmästyneenä kulmiani. ”Mutta sinun veljesihän tiesi siitä vaikka kuinka pitkään. Miksei hän katsonut tarpeelliseksi mainita siitä sinulle?”

Äkisti Holmes teki jotakin outoa: hän jähmettyi hetkeksi täysin, ennen kuin hänen hartiansa sitten nytkähtivät mekaaniseen jäljitelmään olkienkohautuksesta. ”En ole varma. Ehkei hän halunnut turhaan kuormittaa minua yksityiskohdilla, tietäen kuinka omistautunut sillä hetkellä olin meneillään olevalle tapaukselle ja tarvittavien valehenkilöllisyyksien luomiselle. Luultavasti hän aikoi mainita siitä vasta sitten kun saattoi olla varma, että te olitte päässeet turvallisesti asettumaan New Yorkiin. Hän olisi ehkä pitäytynyt ottamasta asiaa esille vielä tovin ja yrittänyt metsästää sinut käsiinsä itse, ellei Simon Faudreen kuolema olisi noussut äkisti otsikoihin.”

Nyt oli minun vuoroni jähmettyä. Oli kuin oma järkähtämättömyyteni olisi synnyttänyt Holmesissa vaaditun vastavoiman, sillä hän nytkähti liikkeeseen; hän alkoi tarpoa ympäri huonetta ikiliikkujan tarmolla, kiertäen minua samalla kun puhui. ”Kun Mycroft otti minuun yhteyttä, hän oli huolissaan – ei vähiten siksi, että sinä olit äkisti tuntunut kadonneen jäljettömiin. Vaimosi väitti kivenkovaan kaikille kyselijöille, että olit ollut kaiken kokemasi jälkeen levon tarpeessa ja lähtenyt määrittelemättömän pituisella lomalle yhtä määrittelemättömään kohteeseen. Mutta samaan aikaan eräs toinenkin kuriositeetti vaati huomiotani: vaikutti nimittäin siltä, että joku muu hankkiutui vastustajistani eroon ennen minua.”

En sanonut mitään. Holmes piti hiljaisuuttani merkkinään jatkaa säälimättä eteenpäin, luetellen faktoja kuin tapaus ei olisi koskettanut häntä millään tavalla. ”Kuten varmasti hyvin muistat, Mycroftin onnistui lopulta paikantaa sinut Pariisista. Kertomansa mukaan hän ehti vaihtaa kanssasi muutaman sanan puhelimessa ennen kuin sinä jälleen karistit hänen onnettoman tiedonantajansa kannoiltani. Sitten seurasi kahdeksan hiljaista viikkoa, joiden aikana saatoin jo tuudittautua siihen uskoon, että ehkä sittenkin olin kaikesta huolimatta ollut väärässä. Ja sitten eräänä aamuna lehdessä ollut pienuutinen kertoi uudesta kuolemasta kaukana idässä. ”

Kaiken sen aikaa Holmes oli kerinyt näkymätöntä vyyhtiä ympärilleni, mutta nyt hän vihdoin seisahtui eteeni ja kohdisti katseensa minuun. Olin kirjoittanut lukemattomia kertoja kuinka pahaa-aavistamattomat epäillyt joutuivat tuon samaisen tuijotuksen naulitsemiksi, ja kuinka yksi toisensa jälkeen he murtuivat sen edessä. Sillä hetkellä kävi hyvin selväksi, etten tulisi olemaan poikkeus heidän joukossaan.

”Onnittelen”, vastasin, niin vakaasti kuin kykenin. ”Olet ratkaissut minut.”

”Päinvastoin: en ole koskaan ollut kauempana totuudesta”, Holmes puuskahti. ”Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä oikein ajoi sinut näin mielettömään yritykseen!”

Ja kun hän puhui, hänen ilmeensä muuttui; poissa oli äskeinen terä ja sen tilalla jotakin aivan muuta. Toinen hänen käsistään oli nyt löytänyt tiensä hänen hiuksiinsa ja raastoi niitä kiivaasti. Kun ymmärsin, että Holmes vastoin kaikkea todennäköisyyttä vaikutti pelokkaalta, se antoi äkisti minulle uutta voimaa.

”Eikä se ole itsestään selvää?” ihmettelin, järkyttyneenä siitä ettei hän vieläkään ymmärtänyt totuutta. ”Sinä – sinä olet se syy!”

”Minä?”

”Sinä uhrasit henkesi – tai niin minä kuvittelin – pysäyttääksesi Moriartyn. Kun sain selville että oli olemassa tahoja, jotka voisivat vesittää sen kaiken, minun oli pakko toimia. Tiedän että se mitä minä olen puuhannut olisi monien mielestä väärin, mutta kaiken sen jälkeen mitä he ovat tehneet – mitä he tekivät sinulle – en vain voinut kääntää sille kaikelle selkääni. En yksinkertaisesti voinut.”

Holmesin suu näytti tapailevan sanoja, mutta loppupeleissä mikään niistä ei löytänyt tietään ulos hänen huuliltaan. Tätä epäluonteenmaista epäröintiä todistaessani kamala ajatus valtasi mieleni. 

”Onko tässä sittenkin Moranin sijaan kyse minusta?” Nyt omakin ääneni oli enää käheä kuiskaus. ”Oletko sinä täällä pidättääksesi minut?”

Holmes ei myöntänyt mitään, mutta hänen reaktionsa ei myöskään tehnyt oloani yhtään sen rauhallisemmaksi. Yhä vain hän tuijotti minua, ikään kuin kasvoni uurteet sisältäisivät totuuden siihen kysymykseen jota hän parhaillaan yritti ratkaista, ja jonka luonteesta minulla ei ollut harmainta aavistusta.

Ja sitten, aivan äkisti, hän kysyi, ”Luitko siitä mitä Moriartyn veljelle tapahtui Italiassa?”

Aiheenvaihdoksen nopeudesta johtuen minulta kesti pieni ikuisuus käsittää hänen sanojensa sisältö. Hämmennyksestäni huolimatta sain kuitenkin vihdoin nyökätty. ”Lehtien mukaan poliisi piti sitä onnettomuutena. Mutta haluan sinun tietävän, että minä en -”

”Minä olin sen tapahtuma-aikaan myös Firenzessä”, Holmes jatkoi, puhuen ylitseni. ”Yritin tavoittaa sinut Roomasta, mutta oletan että Mycroftin lähettämä viesti säikäytti sinut liikkeelle ennen kuin ehdin sinne.”

’Hän on tulossa’ - korvani täytti epämääräinen humina, käsittäessäni kehen Mycroft oli sähkeessä viitannut; hän oli kuin olikin yrittänyt kertoa minulle totuuden, mutta siinä vaiheessa en enää ollut halunnut kuunnella. ”Sinä olit…”

Holmes näytti epäluonteenomaisen kiusaantuneelta. ”Olin varjostanut Everstiä jo tovin kahdestakin syystä: koska olin saanut vihiä että hän aikoisi julkaista sarjan veljeään puolustelevia kirjeitä, ja koska luonnollisesti oletin että ennen pitkään myös sinä löytäisit tiesi hänen luokseen. Sinä päivänä kun hän kuoli, olin seurannut häntä sisään erääseen kirkkoon, enkä ollut turhaan salannut läsnäoloani, ajatellen että voisimme ehkä vihdoin puhua tulematta häirityiksi. Hän tulikin luokseni eräällä parvekkeella – näin meidän kesken, en ymmärrä mikä patologinen viehtymys sillä perheellä oikein on hoitaa tämän sortin keskustelut korkeilla paikoilla…”

”Holmes.”

”Hyvä on, me siis olimme parvekkeella. Hän pilkkasi minua; hän sanoi että olisi vain ajan kysymys ennen kuin hänen onnistuisi puhdistaa edesmenneen veljensä maine ja todistaa koko maailmalle, että olin huijari. Hänen mukaansa päätökseni lavastaa oma kuolemani vain tuki moista väittämää. Sitten hän otti puheeksi sinut.” Holmes vaihtoi painoa jalalta toiselle niin, että parempia päiviä nähnyt lattia valitti hänen allaan. Hän enää katsonut minua silmiin. ”Hän sanoi tuhoavansa sinut kuten oli tuhoava minut. Kun hän puhui, hän nojasi takanaan olevaan kaiteeseen ja… ja sitten hän putosi.”

Hänen kuvailemanaan tapahtumaketju ei juuri poikennut lehtien silloisesta versiosta. Mutta ilman hänen omituista käytöstäänkin oli selvää, että kaiken taustalla piili jotakin muuta. Tiesin varsin hyvin, että Holmesin huomiokyky oli vailla vertaa; oli enemmän kuin mahdollista, että hän oli nähnyt miten huonossa kunnossa kaide Moriartyn takana oli – miten se vaatisi vain pientä lisävoimaa pettääkseen ja näkemistäni kuvista päätellen Moriarty oli ollut varsin isokokoinen mies…

Kun totuus valkeni, Holmes näki sen katseestani. ”Joten, vastaukseni aiempaan kysymykseesi: ei, en ole täällä pidättämässä sinua – jos en mistään muusta syystä niin siksi, että voisin saman tien lyödä käsiraudat myös omiin ranteisiini.” Hänen seuraavassa hymyssään oli pilkallinen särmä. ”Sitä paitsi, olisiko se muka oikea tapa palkita sinut tekemästäsi korvaamattomasta työstä? Sanoinhan jo että aikeenani oli palata elävien kirjoihin heti kun jäljellä olevat vastustajani eivät enää olisi uhka, ja kiitos sinun ahkeruutesi, ainoastaan yksi mies seisoo enää sen tavoitteen tiellä.”

”Ahkeruuteni? Pikemminkin typeryyden”, murahdin. ”Moranin kätyreineen olisi onnistunut raivata minut tänään tieltään ellet sinä olisi ilmestynyt paikalle. Oletan ettei kyse ollut silkasta onnekkaasta sattumasta?”

Holmes kurtisti kulmiaan, ja hetken ajan mielessäni käväisi omituinen ajatus, ettei hän jostakin syystä katsonut itsesoimaustani hyvällä. Mutta lopulta hän kuitenkin vain pudisti päätään vastauksena kysymykseeni. ”Olen ollut täällä jo viikon päivät, aina siitä asti kun Mycroft sai selville että Moran tulisi avustamaan näyttelyssä. Olen vakoillut häntä erinäisissä valeasuissa ja monista tämän kaltaisista taloista, ja heti kun sain selville keitä hänen apurinsa olivat, aloin pitää silmällä myös heitä. Siksi näin tänään kun sinä saavuit näyttelyyn, ja kuinka yksi heistä livautti taskuusi jotakin. Seurasin sinua hotellille ja harkitsin jo silloin että tulisin puhumaan kanssasi, mutta silloin läksitkin jo takaisin ulos. Kun katosit siihen viemäritunneliin, jäin sen ulkopuolelle vartomaan ja pian näinkin Moranin miesten seuraavan. Saatoin hyvin kuvitella mitä oli tapahtumassa, joten katsoin parhaaksi pujottautua tunneleihin hieman etäämpänä ja rientää avuksesi.”

Sen jälkeen sanat tuntuivat vihdoin tyrehtyvän väliltämme. Tuijotimme toisiamme seuranneessa hiljaisuudessa, jota leimasi oudon hämillinen särmä, nyt kun kollektiiviset syntimme oli yhtälailla tuotu päivänvaloon. Osa minusta piti edelleen tapahtunutta hulluutena – unena – mutta yhä suurempi osa alkoi hiljalleen uskoa siihen. Hänen poismenonsa oli aikanaan tuntunut minusta mahdottomalta hyväksyä, kenties siksi, etten ollut osannut kuvitella maailmaa ilman häntä. Mutta nyt kun hän oli palannut kuin taikuri lavalle ja vetänyt esiripun syrjään, paljastanut taitonsa salat kuten hänellä tutkimustensa lopussa oli aina tapana tehdä, lopputulos vaikutti itsestään selvältä. Hän oli huijannut kuolemaa, koska jos joku siihen kykeni, niin hän.

Myös Holmes katsoi minua kiinteästi; olin ollut niin hänen äkillisen ilmestymisensä vallassa, että vasta hänen kulmiensa väliin ilmestynyt ryppy sai minut ensimmäistä kertaa pohtimaan, miltä itse mahdoinkaan näyttää hänen silmissään sillä hetkellä. Lähes ajattelematta kosketin ylähuuleni kaarta, jonka yllä viikseni olivat vain varjo entisestään ja puskivat tätä nykyä ennenaikaista harmaata, kuten tekivät myös ohimoni, hänen menetyksensä kirjattuna jokaiseen päivänvalon värittömänä näkevään karvaan. Varmasti Holmesin alati katalogisoivilta silmiltä ei jäänyt myöskään huomaamatta Faudreen jäähyväislaukauksen suuteleman poskeni.

”Entä nyt?” Kun puhuin, Holmes säpsähti. ”Onko sinulle suunnitelma Moranin varalle, vai olenko vahingossa pilannut kaiken?”

Vastaukseksi hän sähähti, mutta vasta hänen sanojensa myötä ymmärsin ettei hän ollut niinkään ärtynyt minuun kuin siihen, mitä olin juuri todennut. ”Sanoinhan jo, että sinun olisi hyvä olla vähättelemättä itseäsi. Ja tietenkin minulla on suunnitelma, voin pistää sen täytäntöön heti kun saan käsiini kirjoitusvälineet. Sitä ennen meidän lienee kuitenkin parasta turvautua muutamaan varatoimeen.”

Siltä varalta että Moran miehineen sattuisi olemaan tietoinen siitä missä asuin, Holmes ehdotti että meidän kannattaisi hankkia vaunut ja ajaa ensin minun hotellilleni tavaroitani varten, jonka jälkeen muuttaisin hänen turvalliseksi katsomaansa majapaikkaan. Näin toimimmekin – Holmes etunenässä kiipesimme aidassa olevasta raosta takaisin kadulle, ja varmistuttuamme siitä ettei seuraajiamme näkynyt missään, kävelimme niin kauan kunnes vastaamme tulivat vapaat vaunut ajureineen.

”Kunhan Moran kuulee mitä tänään tapahtui, hän epäilemättä vetää sen oikean johtopäätöksen että minä olen myös kaupungissa ja me kaksi olemme yhdistäneet jälleen voimamme”, Holmes järkeili, kun me istuimme kohti hotelliani kolistelevissa vaunuissa. ”Hän tietää, että on vain ajan kysymys milloin minun onnistuu kaivaa esiin todisteita erinäisistä rikollisista hankkeista joita hänellä on parhaillaan meneillään tässäkin kaupungissa. Se jättää hänelle vain kaksi vaihtoehtoa: paeta mahdollisimman nopeasti maasta – tai tappaa minut. Uskallan veikata että Moran alkaa jo olla varsin kyllästynyt alituiseen ajojahtiin, ja kaiken sen harmin jälkeen mitä olen tuottanut hänelle, hän epäilemättä janoaa vertani. Nähdäkseni varmin tapa saada hänet houkuteltua esiin onkin soveltaa hänen omaa taktiikkaansa ja esittää suora kutsu, tällä kertaa minulta hänelle.”

”Tarkoitatko että sinä ryhtyisit vapaaehtoisesti syötiksi?” parahdin. ”Tajuatko miten vaarallista se on?”

Vaunujen hämärässäkin näin Holmesin kohottavan toista kulmaansa. ”Myönnän kyllä että moisessa hankkeessa on omat riskinsä, mutta käsittääkseni sinä itsekin olit vain muutama tunti sitten valmis suuntaamaan suoraan leijonan luolaan saman lopputuloksen toivossa. Ja sitä paitsi, en tietenkään olisi yksin, sillä onhan minulla sinut – ja muutama luotettava mies paikallisesta poliisista.”

Kävi ilmi, että hän oli kuin olikin aikanaan suorittanut maan nimekkäille tahoille sellaisia palveluksia, että ne automaattisesti takasivat hänelle tarjouksen virka-avusta. Hänen puheistaan sain myös sen käsityksen, että Mycroft oli jälleen soveltanut kattavaa vaikutusvaltaansa, tällä kertaa ulkoministeriön suuntaan. Olin operoinut niin pitkään lain ulkopuolella, että ajatus yhteistyöstä virkavallan kanssa ei sillä hetkellä kuulostanut aivan yhtä rauhoittavalta kuin se oli ollut aina Englannissa. Kaiken epävarmuuteni riitti kuitenkin hukuttamaan alleen alati korostuva tietoisuus siitä, että Holmes oli jälleen rinnallani ja kontrollissa tapahtumista. Hänellä oli suunnitelma – tietenkin hänellä oli. Mielessäni välähti kerralla koko mennyt vuosi ja äkkiä oma jääräpäinen etenemiseni pisteestä toiseen vaikutti yhtä elegantilta kuin posliinikauppaan eksynyt norsu. Holmes oli meistä kahdesta se etsivä; itse olin tottunut kunnon sotilaan tavoin pelkkiin rynnäköihin.

Holmesin valinta sopivaksi yöpaikaksi oli pienehkö majatalo, jossa hänellä oli jo valmiiksi kahdella erillisvuoteella varustettu huone. Sillä välin kun minä raahauduin tavaroineni yläkertaan, Holmes jäi vielä vastaanottotiskin ääreen kirjoittamaan Moranille toimitettavaa sähkettä.
 
”Arvostan kyllä luottamustasi”, aloitin, kun olimme lopulta kaksin huoneessa, ”mutta en tiedä mitä apua sinä uskot minusta olevan Moranin suhteen, varsinkin nyt kun olen menettänyt revolverini.”

Holmes, joka oli penkonut omia tavaroitaan selkä minuun päin, jähmettyi äkisti. Sitten hän kääntyi ympäri kasvoillaan suorastaan ovelaksi luokiteltava ilme. ”Tarkoitatko tätä?” hän kysyi, vetäen takkinsa taskusta jotakin ja tarjoten sitä minulle kahva edellä. ”Pelkään että se on hieman liejuinen, mutta oletettavasti täysin toimintakunnossa.”

Se oli epäilemättä uskollinen palvelusrevolverini; hävitettyäni sen viemärissä olin yrittänyt suhtautua sen menettämiseen mahdollisimman stoalaisesti, minkä oli tehnyt sangen helpoksi se, että olin saanut sen tilalle jotakin sellaista jonka katsoin olevan jo ikuisesti menetettyä. Mutta nyt näky Holmesista seisomassa samainen ase kädessään edessäni oli yksinkertaisesti liikaa: sen sijaan että olisin ottanut sen häneltä, vaivuin istumaan sängylleni. ”Miten se voi olla sinulla?”

”Helposti: poimin sen käsirysyn päätteeksi, sen jälkeen kun olin lähestulkoon kompastunut siihen.”

Kun Holmesille viimein valkeni, etten ollut aikeissa ottaa asetta häneltä, hän kävi laskemassa sen sängylleni ja kääntyi sitten takaisin omien tavaroidensa puoleen. Samalla kun hän ahersi laukkunsa parissa, tarkkailin hänen selkäänsä, ja ensimmäistä kertaa sen yön aikana tunsin varjon lankeavan uudelleenlöydetyn onneni ylle. Tiesin varsin hyvin kuinka kiittämätön olin: oli tapahtunut sula ihme, ja silti jokin minussa janosi enemmän. Edes Holmesin kuolema ei ollut mahtanut mitään tunteilleni häntä kohtaan, joten luonnollisesti hänen näkemisensä elossa ainoastaan vahvisti niitä, ja kauhukseni sain havaita, että kuluneet kuukaudet olivat riisuneet minut kyvystäni kätkeä moinen tosiseikka. Matkani aikana olin saanut uutta harjoitusta naamioitumisen suhteen, mutta mitä tuli tunteideni piilottamiseen, en enää omannut sitä osaa itsessäni joka niin halusi tehdä. Olin kaivertanut hänen nimensä sieluni jokaiseen kolkkaan ja jokaiseen tekooni – ennemmin tai myöhemmin myös hän tulisi siitä tietoiseksi.

Vielä sillä hetkellä Holmes oli asiasta tietämätön, käpertyessään huoneen nurkassa olevaan tuoliin piippu suussaan. Osasin jo kyseisestä eleestä arvata, ettei hän aikonut nukkua sitä yönä, meneillään olevan tapauksen tehdessä hänet liian vireäksi. Omalla kohdallani päivän tuoma jännitys ja tunnevaihtelut oli kuitenkin tehneet tehtävänsä, joten kun olin puhdistanut pesuvadin ääressä tappelussa saamani vammat, ryömin sänkyyni ja yritin saada unenpäästä kiinni.

Silti löysin itseni taistelemasta tajuntani rajoilla värjyvää unta vastaan, pitäen katseeni Holmesin vaitonaisesti tupakoivassa hahmossa; niin naurettavaa kuin se olikin, jokin osa minussa pelkäsi, että mikäli ummistaisin silmäni ja nukahtaisin, ei hän enää herätessäni olisikaan siinä.

*

Aamun tullen aiempi pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: kun avasin silmäni, Holmes istui omalla sängyllään täysissä pukeissa ja näytti kaikesta päätellen juuri ajaneen partansa. Ikkunasta lankeava aurinko sai hänen suupieltään koristavan mustelman vaikuttamaan lähes koomiselta, mutta siitä huolimatta sisintäni kouraisi nähdä hänet siinä, ensimmäisenä näkynäni heti herätessä.

Kun hän huomasi silmieni olevan auki, hän hymyili minulle vammastaan huolimatta. ”Sinua kiinnostaisi ehkä tietää, että Moran on vastannut kutsuuni”, hän totesi huomentoivotusten sijaan. ”Ottaen huomioon että meillä näyttää olevan edessämme uusi keskiyön kohtaaminen, päätin antaa sinun nukkua ohi aamiaisesta. Kohta kello lähenee jo kuitenkin lounasta, eli mikäli mielesi tekee ruokaa, suosittelen että nouset ja pukeudut pikapuoliin.”

Tarkemmin katsoessani havaitsin, ettei hän ollut vaivautunut laittamaan kravattia, eikä hänen kauluksensa ollut napitettu ylös asti, jolloin se jätti paljaaksi aimo kaistaleen kalpeaa kaulaa ja solisluun seutua. Jätin suosiolla mainitsematta mitä mieleni todellisuudessa teki ja keskitin sen sijaan energiani tapauksen ajattelemiseen; niiden sanojen vuoro olisi myöhemmin. ”Ja entä poliisi?”

”Tarkastaja Palecek miehineen on saanut ohjeet saapua sovitulle tapaamispaikalle omatoimisesti. Katsoin että on parempi ettemme kaikki tungeksi sinne yhtä aikaa, siltä varalta että se tekisi Moranin liian varovaiseksi. Luonnollisesti hän epäilee että kyseessä on ansa, mutta mikäli hän uskoo että me olemme liikkeellä kahden, on todennäköistä että hän tarttuu tilaisuuteen.”

Kyselyistäni huolimatta Holmes ei suostunut kertomaan sen enempää siitä, minne meidän oli pimeän tullen tarkoitus suunnata, eikä sen puoleen paljastanut, missä muodossa oletti Moranin hyökkäyksensä suorittavan. Vietimme päivän jutellen ja syöden, vaikka jälkimmäisen aktiviteetin hän jättikin lähinnä minulle. Holmes kertoi minulle matkastaan Norjaan ja sitten kaikesta muusta mitä hän oli sen jälkeen tehnyt. Hän ei juuri kysynyt omista tekemisistäni: ehkä hän jo arvasi tarpeeksi tai sitten ilmeeni kertoi, etten vielä ollut halukas puhumaan matkastani, jos milloinkaan. Vain toisinaan hän pyysi varmistustani johonkin mieltään askarruttaneeseen kysymykseen, jolloin pyrin vastaamaan mahdollisimman lyhyesti. Huolimatta siitä mitä hän oli itse tunnustanut Firenzen tapahtumista, en kokenut että tekemiseni kykenisivät herättämään hänessä mitään muuta kuin epämukavuutta.

Ehkä siksi olikin niin yllättynyt, kun tunsin hänen äkisti koskettavan kättäni; olin juuri vastannut hänen kysymykseensä siitä, mikä myrkky oli lopulta tappanut Ishikawan ja miten minä olin siltä itse säästynyt. Toleranssimenettelystäni kertoessa en ollut enää halunnut katsoa häntä silmiin, mutta nyt kosketuksen johdosta tein niin kuitenkin. Inhon sijaan hänen kasvonsa kuvastivat vain syvää vaikuttuneisuutta.
 
”Toivottavasti et pahastu kun sanon tämän”, hän totesi, ”mutta onnekas oli se päivä kun sinä päätit työskennellä minun rinnallani, etkä minua vastaan.”

*

Keskiyö löysi meidät jälleen viittilöimästä kadulta vaunut käyttöömme. Yllätyksekseni Holmes ohjeisti kuskiamme ajamaan takaisin samaisen puiston suuntaan, jolla edellispäivänä vierailemani messualue sijaitsi. Kävi ilmi, että todellisuudessa Výstaviště oli vain itäkulmaus niistä maist, jotka levisivät sen ympärille Stromovkan laajaksi, yleisessä virkistyskäytössä olevaksi puistoksi. Vielä muutama sata vuotta sitten alue oli ollut kuninkaan yksityistä metsästysmaata, Holmes kertoi ajaessamme, ja tänä yönä se palvelisi jälleen samaa tarkoitusta myös meille.

Ennen pitkään vaunut jättivät meidän erääseen kulmaukseen, josta kiipesimme aidan yli itse puistoon. Sen vähän perusteella mitä olin samoista maisemista aikaisemmin nähnyt, olivat ne hedelmäpuista koostuvine lehtoineen ja idyllisine lampineen vaikuttaneet mitä mukavimmalta paikalta kokoperheen sunnuntaisia kävelyretkiä varten. Syysöisessä asussaan puisto oli kuitenkin varsin toinen maailma, täynnä pitkiä varjoja, joiden taustalla kaikui kuiskailevan heinikon ja alati rasahtelevien oksien kuoro. Kehoni muisti taas tutun vainoharhan ja ennen pitkään minulla oli täysi työ pysytellä edellä kulkevan Holmesin kintereillä, sillä niin kiire katseellani oli etsiä ympäröivästä pimeydestä merkkejä liikkeestä. Kerran jos toisenkin olin tavoittavinani puuston seassa häivähtävän hahmon – parin valkoisena välähtäviä silmiä - mutta oliko kyseessä ihminen vai eläin, sitä en osannut sanoa. Mieleni karkaili riistaan joka oli aikanaan paennut pitkin samaa tannerta kuninkaallisen metsästysseurueen aseita, enkä enää ollut niinkään varma siitä, kumpi meistä – me vai Moran – metsästi jälleen kumpaa.

Lopulta, vähän ennen edessä aukeavan lammen rantaa, Holmes pysäytti minut. ”Tuolla”, hän kuiskasi, ”näetkö tuon penkin?”

Seurasin hänen sormensa osoittamaa linjaa pimeyteen. Hetken tiiraamisen jälkeen minun onnistui kuin onnistuikin erottaa jonkin sellaisen ääriviivat, joka olisi voinut olla Holmesin mainitsema penkki; valonpuutteesta johtuen jouduin kuitenkin luottamaan hänen sanaansa siitä, että se tosiaan oli sellainen.

Kun nyökkäsin, Holmes jatkoi, ”Sen luona on tapaamispaikka, josta Moranin kanssa sovimme. Hetken päästä minä menen sen luokse, ja kun teen niin, haluan että sinä ja revolverisi hakeudutte tuonne tuolla.”

Tällä kertaa hän osoitti kohti paikkaa, jossa maa vietti ylös vain muutama kymmenen metriä penkin takana; rinteen maasto koostui isoista kivistä ja kevyemmästä puustosta, joka oli kuitenkin kyllin tiheää kätkeäkseen siimekseensä sinne eksyvän. ”Ja miksi, jos saan kysyä?” tiukkasin, niin rauhallisesti kuin kykenin. ”Jos sinä jäät tänne alas, eikö minun pitäisi –”

”Siksi, että laskelmieni mukaan se on todennäköisin paikka jollekulle sellaiselle, joka haluaa parhaan mahdollisen näköyhteyden kivääreineen tänne alas.” Nähdessään järkyttyneen ilmeeni Holmes väläytti vinon hymyn. ”Et kai sinä oikeasti kuvitellut että Moran kaiken tämän jälkeen päättäisi pelata reilusti? Ei, hän on ja tulee aina olemaan metsästäjä, joten luonnollisesti hänen suunnitelmansa on ampua minut turvallisen etäisyyden päästä. Sinä olet lukenut kansion sisältämät tiedot hänestä, joten tiedät miten taitava hän on aseiden kanssa. Uskallanpa veikata että tällä hetkellä hän on parhaillaan asettumassa väijyksiin ylärinteeseen, odottamaan että saa minut tähtäimeensä kunhan pilviverho tästä vielä hieman rakoilee.”

Aina puistoon saapumiseemme asti oli öinen taivas ollut pilvien peitossa, mutta sillä aikaa kun olimme vaeltaneet puiden alla, oli taivaankansi hiljalleen muuttanut muotoaan: nyt siellä täällä pilkotti kaistale kirkasta tähtitaivasta, ja kaiken kruunasi täyttä lähentelevä kuu, joka vaikutti enää vartovan tilaisuuttaan astua esiin. Loin viimeisen ärtyneen silmäyksen korkeuksiin – voimatta mitään sille tunteelle, että nyt jo luonnonvoimatkin olivat Holmesin mukana samassa juonessa – ja käänsin huomioni takaisin maalliseen ympäripuhumiseen. ”Eli sinä haluat minun löytävän ja pidättävän Moranin, ennen kuin hän ehtii ampua sinut? Kai sinä tajuat minkä riskin otat, patsastelemalla sillä tavalla näkyvillä! Voi olla etten minä edes löydä häntä ajoissa...”

”Minulla sattuu olemaan täysin luottamus sinun kykyihisi”, Holmes kuittasi. ”Ja sitä paitsi, mitä tulee moiseen ’patsasteluun’, niin ei huolta, en aio tarjota vihollisellemme ihan niin helppoa voittoa. Mikäli katsot tarkkaan, näet että penkin takana on muutamia puita. Kunhan pysyttelen jonkin aikaa niiden takana niin, ettei Moran saa minua kunnolla tähtäimeen riskeeraamatta harhalaukausta, minun pitäisi olla turvassa.”

”Mutta onko sen todella pakko olla näin päin? Mitä jos minä asetun syötiksi ja sinä…”

Ääneni hiipui kun Holmes mittaili minua päästä varpaisiin, näyttäen samanaikaisesti sekä otetulta että huvittuneelta. ”Sen lisäksi että huonompikin metsästäjä kykenisi erottamaan meidät pituuden ja rakenteen perusteella toisistamme, Moran on saanut useita tilaisuuksia tarkkailla liikkeitäni; hän tuntee käyntini. Mikäli me olisimme takaisin kotona, olisin voinut käyttää harhautuksena erästä itsestäni teetettyä vahamallia, mutta täällä meidän pitää tulla toimeen sillä mitä meille on annettu. Ennen kaikkea meidän pitää saada vedenpitäviä todisteita siitä, että Moran on suoraan uhannut henkeäni. Äläkä kuvittele etten minä ole tietoinen siitä riskistä mikä sinunkin tehtävässäsi piilee: pidä mielessä kun lähestyt häntä, että Moran on aseistettu. Moinen kivääri on huono lähitaisteluase, mutta hänellä jos kenellä on siitä paljon harjoitusta.”

Kun vastarintani lopulta mureni, Holmes selvästi luki sen kasvoiltani, sillä hän kaivoi seuraavaksi taskustaan jotakin mikä osoittautui hopeiseksi pilliksi. ”Kun olet löytänyt hänet ja saanut hänet toivon mukaan myös taltutetuksi, puhalla tähän – se on merkki tarkastajalle miehineen tulla apuusi.”

Otin pillin häneltä syvän epämukavuuden vallassa. Olin tietysti usein aikaisemminkin katsonut hänen syöksyvän suin päin kohti vaaraa, mutta sillä hetkellä jokaista ohikiitävää sekuntia leimasi mielessäni tieto siitä, että olin vasta saanut hänet takaisin. Lopulta ainoastaan ajatus siitä, että Moran yksin enää uhkasi häntä, sai minut nyökkäämään.

Holmes oli jo puolittain kääntynyt kohti aukeaa. Esiin lipuvan kuun valossa hänen kasvoillaan käväisi outo ilme, ikään kuin hetken ajan hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä jotakin – mutta lopulta hän tyytyi vain nyökkäämään ja kääntyi sitten kannoillaan, lähtien kulkemaan kohti kauempana siintävää kohtaamispaikkaa.

Itse otin suunnaksi Holmesin osoittaman rinteen. Kuljin aluskasvillisuuden ja katkenneiden oksien muodostamien ansalankojen poikki niin hiljaa kuin vain suinkin kykenin, mutta niiden päästämää rahinaa enemmän pelkäsin sydämeni puolesta, jonka raivoisa tykytys kuulosti korvissani siltä kuin se olisi voinut kantautua kaukana siintävään keskustaan saakka.

Olin päässyt noin rinteen puoliväliin, kun huomasin puiden keskellä isompien kivien rykelmän, joiden kohdalle oli muodostunut eräänlainen aukea. Järkeillen, että kohta vaikutti juuri sellaiselta tähystyspaikalta josta Holmes oli aiemmin puhunut, hiivin lähemmäksi. Sisintäni kylmäsi, kun havaitsin että erään kiven päällä tosiaan seisoi tukijalan varassa jotakin sellaista, joka ei sinne missään nimessä kuulunut: kivääri, jonka metalliosat kiiltelivät pahaenteisesti kuunvalossa.

Ase kuitenkin seisoi paikallaan ilman sen oletettua omistajaa. Kun alkoi käydä selväksi, ettei tämä väijynyt lähistöllä, uskaltauduin astumaan lähemmäksi ja kumarruin tarkastelemaan löydöstäni. Holmes oli kutsunut asetta kivääriksi, mutta se muistutti varsin vähän yhtäkään niistä joita olin nähnyt; sen tukkiosa oli oudon iso ja raskas verrattuna kapeaan piippuun, joka sen varrella olevista saumoista päätellen oli osiinpurettavaa mallia. Järkeilin, että ase oli Moranin oma luomus, eräänlainen Frankensteinin hirviö, jonka hän oli koonnut täydellisyyttä tavoitellen muiden aseiden osista.

Koneiston laella lasinen tähtäinlinssi vinkkasi minulle silmää. Kuin lumottuna asetin katseeni sen äärelle ja sain havaita, että Moran oli epäilemättä Moriartyn kontaktien kautta hankkinut käsiinsä sellaisen itävaltalaisen aseteknologian huipun, josta olin aiemmin vain lukenut: kiikaritähtäimen. Alhaalla kuun valaisemassa puistossa Holmesin hahmo oli piilossa puiden takana aivan kuten hän oli tarkoittanutkin, enkä lähelle tuovasta tähtäimestä huolimatta erottanut hänestä kuin satunnaisen häivähdyksen runkojen varjossa sekä hänen kylmässä ilmassa höyrystyvän hengityksensä.

Olin juuri huokaissut helpotuksesta että hän oli yhä turvassa, kun lammen rannalla liikkui äkisti jokin. Sitten pimeydestä astui mies, joka takkinsa värin ja vaarasta piittaamattoman käytöksensä perusteella ei ollut yksi poliiseista. Hän lähti tyynen rauhallisesti kävelemään kohti sitä kohtaa jossa tiesin Holmesin seisovan, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä että saatoin tunnistaa hänen kasvonsa näkemäni lehtikuvan perusteella, ymmärsin että Holmesin järkeilyyn oli sisältynyt yksi kohtalokas virhe: hän oli olettanut, että Sebastian Moran oli mies, jolla oli vielä jotakin menetettävää.

Mikäli olisin ollut viisaampi – mikäli olisin ollut valmis myöntämään erinäiset samankaltaisuudet itseni ja Moranin välillä – olisin osannut kertoa Holmesille, että sellaiselle miehelle vankila tai hirsipuu ei tarjonnut mitään pelättävää, kunhan vain hän tulisi käymään niihin tietäen, että oli onnistunut tehtävässään. Holmes oli kukistanut Moriartyn, ja Moran oli vuorostaan vannonut tappavansa hänet siitä hyvästä. Niinpä saatoin vain avuttomana seurata, kuinka Moran lupaustaan kunnioittaen veti revolverin taskustaan ja osoitti sille Holmesia.

Koska en nähnyt häntä kunnolla, en tiennyt oliko Holmes jo itse huomannut Moranin lähestymisen. Olin jo vähällä puhaltaa saamaani pilliin varoitukseksi, mutta tulin sitten ajatelleeksi, että se todennäköisesti vain veisi hänen huomionsa muualla ja mikä pahempaa, jouduttaisi Moranin liipasinsormea.

Sillä hetkellä tuskin edes tiedostin mitä tein; vasta kun ilmaa halkoi metallin naksahdus, ymmärsin että oikea käteni oli äkisti löytänyt tiensä edessäni olevan aseen liipaisimelle. Moran oli suoraan tähtäimen keskiössä – mikäli aseessa olisi ollut patruunoita, uskallan väittää että olisin osunut häneen. Mutta tietenkin ase oli tyhjä, eikä minulla olla mitään sopivaa millä sitä ladata. Epäilemättä siksi Moran olikin sen tänne jättänyt: että voisin tällä kertaa todistaa omin silmin kuinka Holmes vietäisiin minulta ja tästä maailmasta, aivan kuten hän oli aikanaan joutunut katsomaan mitä tapahtui Moriartylle.

Vasemmassa kädessäni pitelin edelleen omaa revolveriani, joka yhteisen armeijataustamme vuoksi oli Moranin oman kaksonen. Kiväärin kantomatka oli kuitenkin omaa luokkaansa, eikä niin etäältä luottoaseellani ollut mitään virkaa. Mutta jokin revolverissani oli nytkäyttänyt panikoivat ajatukseni liikkeeseen ja nyt mieleeni palasi yksityiskohta, joka oli mainittu koboltinsinisen kansion sivuilla Moranin menneiden toimien yhteydessä. Holmes oli yhdistänyt hänet vuosia sitten tapahtuneeseen Katherine Stewardin kuolemaan – kuolemaan, jota oli silloin pidetty ratkaisemattomana mysteerinä, koska Steward oli löydetty sisältäpäin lukitusta huoneesta revolverinluoti ohimossaan. Kaikki olisi viitannut itsemurhaan, mikäli murha-ase olisi ollut löydättävissä vainajan kädestä tai edes jossakin päin huonetta. Vaan niin ei ollut, ja ainut vihje olikin ollut kevyesti raollaan oleva ikkuna, jonka takana oli kasvanut korkea puu.

Tiedostin, että niiden muutaman sekunnin aikana jotka olin kuluttanut asian pohtimiseen, Moran oli edennyt jo huomattavasti lähemmäs Holmesia ja oli nyt pysähtynyt tähtäämään. Näin hänen suunsa liikkuvan; ehkä Holmes yritti pelata aikaa pistämällä hänet puhumaan. Näissä mietteissä kumarruin uudestaan kiväärin makasiinin puoleen ja avasin siellä olevan luukun. Sitten – rukoillen jokaisella solullani että aavistukseni osui oikeaan – poistin luodit revolveristani ja asetin ne kiväärin muunneltuun säiliöön.

Kun se oli tehty, palasin asemiin ja asetin silmäni taas tähystimen tasalle, painaen tukin vasten olkapäätäni. Tähtäin toi näkyviini Moranin kasvot: hänen harmaiden viiksiensä yläpuolella hehkuvat, voitonriemuiset silmät, ja julmiksi käyneet kulmat. Näin hänen tiukentavan otettaan aseestaan viimeisen kerran, hänen huuliensa muodostaessa yhden ainokaisen sanan: Hyvästi.

Painoin liipaisimesta.

Vaikka ase oli minulle vieras, olin käyttänyt useita kivääreitä aikaisemminkin, lähinnä nuoruusvuotenani Australiassa. Siellä olin oppinut kuinka niin kullankaivajat kuin lammasfarmarit puolustivat iltahämärän tullen reviiriään sille tunkevilta pedoilta. Kultasuonen osoittauduttua laihaksi, oli mielenkiintoni kohdistunut entistä enemmän vastaavien ampumaharjoitusten puoleen, mikä epäilemättä oli myöhemmin vaikuttanut päätökseeni liittyä armeijaan. Nyt moinen harjoitus takasi kuitenkin sen, että tähtäämäni luoti upposi Moranin asetta pitelevään käteen. Hän huudahti tuskasta niin että koko puisto raikui, ja tiputti revolverin maahan. Näin kuinka Holmes syöksähti sen perään, poimi aseen käteensä ja tähtäsi sitten sillä Morania.

Totuus oli, että olisin halutessani voinut haavoittaa häntä huomattavasti kuolettavammin. Holmesin osakseen saaman uhkauksen edessä minulla olisi ollut kaikki lailliset takeet toimia niin. Mutta sisimmässäni ymmärsin, että se luku elämästäni oli nyt viimein ohi: olin saanut Holmesin takaisin, enkä kaivannut enää väkivallan tuomaa vapautusta alituisesta tuskasta. Kykenin taas kuulemaan pulssin korvissani pelkän veden pauhun sijaan. Oli tullut aika jättää kuolleet taakseni.

Jostakin kantautui pillin terävä vihellys, joka yltyi alati kasvavaksi sarjaksi vastaavia. Viimein virka-asuisia poliiseja alkoi putkahdella pusikosta Holmesin vierelle ja näin kuinka he raahasivat verta vuotavaa raajaansa pitelevän Moranin pois. Vasta siinä vaiheessa Holmes laski aseensa ja kääntyi ympäri.

Järjellä ajateltuna tiesin, ettei hän voinut pimeässä tarkalleen erottaa sijaintiani, mutta asialla ei tuntunut sillä hetkellä olevan väliä: kun Holmes kohdisti katseensa rinteeseen, oli kuin hän olisi katsonut suoraan silmiini. Hän oli kalpea ja selkeästi kylmissään, ja tähtäimen läpi näin, kuinka hänen rintakehänsä kohoili kiivaasti hengityksen tahtiin. Jokainen henkäys jonka hän otti, oli uusi todiste siitä, kuinka elossa hän oli.

Kun äkillinen hymy valtasi hänen kasvonsa, löysin itseni vastaamasta siihen omallani.
« Viimeksi muokattu: 18.04.2016 01:26:04 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Heti kärppänä täällä lukemassa, saitpas tämän uusimman foorumille mitä oivallisimpaan saumaan mun lukukokemusta ajatellen  ;D

Pulisen ehkä joskus myöhemmin jotain fiksumpaa, sillä nyt huomio kiinnittyi lähinnä Holmesin lempeyteen sekä tähän mielettömään helpotuksen tunteeseen, minkä tekstistä sai irti -- Watson-poloinen se käy edelleen aika hiton riipiviä tunteita lävitse, kaikki pettymykset ja epäilys ja suuttumuskin Holmesia kohtaan, mutta kaiken silaa silti lupaus siitä, että kohta tää on ohi. Tykkäsin kovasti siitä, miten Holmes puuttuu koko ajan Watsonin itseruoskintaan, ja jotenkin tuolla luvun alussa havaittu epäröinti siitä, että onkohan sen nyt ok tukea Watsonia, oli jo suorastaan somaa.

Fandom-tuntemukseni on nyt tietty todella rajallinen, eikä joku Moran ole mulle entuudestaan lainkaan tuttu. Olkoon homma sitten kuinka canonista tai ei, niin tää Holmes-Watson ja Moriarty-Moran -paralleeli oli musta huisin herkullinen yksityiskohta. Se toi mukanaan jännän vivahteen. Ja ah, se ettei Watson nyt sitten enää ampunutkaan kuolettavasti, oli mahtavasti kuvattu ahaa-elämys, kuin jonkinlainen heräämisen hetki, kun havahdutaan painajaisesta.

Jee. Jostain syystä ole yhtään yllättynyt siitä, että ficistä tulikin pidempi kuin olit alunperin ajatellut, mutta hei aina vaan parempi lukijoille! <3

sano mua rovastiks

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Aw olipa herkkua tuo Watsonin ja Holmesin keskustelu heidän kohdattuaan uudelleen, ei mikään ihme, että tulee käytyä läpi kaikki mahdolliset tunteet epäuskosta raivoon ja ties mihin muuhun. Se, ettei Holmes vaan tajua, minkä takia moiselle kostomissiolle on lähdetty, oli erityisen iskevä kohta. Jotain hurmaavaa tunnepuolen pahviutta ilmassa. :D <3

Lainaus
näin meidän kesken, en ymmärrä mikä patologinen viehtymys sillä perheellä oikein on hoitaa tämän sortin keskustelut korkeilla paikoilla…

Reps. ;D

Moranin metsästys oli varsin jännää touhua tunnelmallisessa ympäristössä ja Watsonin vastahakoisuus jättää Holmes vaaralliseen paikkaan hyvin ymmärrettävää. Mutta hyvinhän se siitä onneksi, pidin minäkin siitä että tämä jätettiin tappamatta. Ehkä sitä ei rakastettunsa edessä halua näyttää moista puolta itsessään.

Kiitoksia taasen. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Kiitos aiemmista kommenteista! Tässä tämä lopetus viimein olisi. Tämä viimeinen(kin) osa sisältää lyhyen lainauksen suoraan alkuperäisteoksesta (Baskervillen koira), joka myös tarjoilee katsauksen siihen miten... seikkaperäinen Watson osaa ihan canonissakin olla :D Sen lisäksi päädyin linkittämään yhden maisemakuvan sille otolliseen kohtaan. Mainittakoon vielä että kyseinen maamerkki oli taustatutkimuksessa sattumalta vastaan tullut seikka, eikä ollut alun perin mitenkään vaikuttanut päätökseen viedä tarina tässä kohdin Prahaan. Happy accidents, jne.

Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet seurata mukana tässä kesän mittaan ja itse tarinan puitteissa ties kuinka monen maan halki. Vähän haikeana poistin juuri ihan naurettaviin mittoihin venyneen kirjanmerkkikansion. Enää loppukiri jäljellä! *heittää sokeria*


All human wisdom is contained in these two words - 'Wait and Hope.’
- Alexander Dumas, "The Count of Monte Cristo"


VII. Lupaus


1. Simon Faudree
2. Kapt. Osamu Ishikawa
3. Everst. James Moriarty
4. Everst. Sebastian Moran



Moranin pidätystä seuranneena aamuna Holmes oli loistotuulella.  Oli selvää, että jälleen kerran hänen suonissaan jylläsi ratkaistun tapauksen tuoma huuma, tuo luonnon oma kultainen ichor, jota hän työtehtäviensä välissä keinotekoisten johdannaisten avulla aina suureksi harmikseni jahtasi. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin se aito ja alkuperäinen, puhdas euforia, ja jokainen solu hänen ruumiissaan tuntui hehkuvan sellaisen miehen voimaa, joka ohikiitävän hetken ajan tuli tietoiseksi omasta kuolemattomuudestaan.

Vaikka teinkin sillä hetkellä parhaani kätkeäkseni kyseisen faktan, oli oma olotilani todellisuudessa kaikkea muuta. Sisimpääni oli alkanut hiipiä pahaenteinen odotus, johon sekoittui ripaus haikeutta. Huolimatta siitä, että edeltävä yö oli tuonut minut pois niistä syvistä vesistä jossa olin kahlannut kuluneen vuoden, tunsin jälleen seisovani lähestyvän hirmuaallon tiellä, kykenemättä liikahtamaan siltä pelastautuakseni, alati tietäen että todellisuudessa olin itse vastuussa veden kutsumisesta suihkulähteeseen heittämäni kolikon voimalla. Pian koittaisi se aika jolloin minun olisi lunastettava lupaukseni.

Lähestyvän talven kirpeydestä huolimatta päivä oli valjennut aurinkoisena. Aamiaisen jälkeen Holmes pyysi minut mukaansa vierailulle, jonka oletin suuntautuvan paikalliselle poliisilaitokselle. Vasta kun vaunukuljettaja jätti meidät kyydistä paikassa jolla ei parhaalla tahdollakaan voinut olla mitään tekemistä virkavallan kanssa, hämmennykseni nosti päätään. Seisoimme kaupungin laidalla sijaitsevan Petřínin kukkulan juurella ja edessämme avautui kaksiraiteinen köysiratajuna, jonka vaunuista toinen vartoi parhaillaan matkustajia. Holmes ei ollut kuulevinaankaan kysymyksiäni, vaan maksoi lippumme tiskille ja luotsasi minut sisälle vaunuun muiden matkustajien sekaan, hymyillen alati salamyhkäistä hymyään. Hetkeä myöhemmin vaunu nytkähti liikkeelle ja lähti sitten hiljalleen kipuamaan kiskoja pitkin, määränpäänään kukkulan huippu.

Matkan aikana sain kuin sainkin Holmesin paljastamaan, että sekä rata että kukkulan laella sijaitsevat nähtävyydet oli rakennettu vain vaivaista vuotta aiemmin silloista maailmannäyttelyä varten.  Sen enempää hän ei kuitenkaan suostunut sanomaan, eikä minulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata, kuinka vaunun moninaisten ikkunoiden takana syksyiset rinteet lipuivat hiljalleen ohi matkallamme alati ylöspäin.

Kun vaunu sitten viimein pysähtyi ja me valuimme muiden matkustajien lailla ulos, Holmes tarttui äkisti käsivarteeni. ”Olemme aivan kohti perillä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin pyytää sinulta erästä pientä palvelusta”, hän sanoi. ”Arvostaisin suuresti mikäli pitäisit katseeni maassa aina siihen asti kunnes ilmoitan toisin.”

Olin jo avaamassa suuni automaattisesti kielelleni nousseiden kysymysten esittämiseen – mutta sitten mieleeni tuli pohtia, miten usein ennenkin roolimme olivat olleet juuri nämä samat: hän johtamassa minua ja minä kompastelemassa perässä miten taisin, sokeana aina siihen hetkeen asti kunnes hän suvaitsi poistaa vertauskuvallisen siteen silmiltäni.

Holmes ei sanonut mitään, mutta hänestä huokuva itsetyytyväisyys oli lähes verbaalista sorttia. Niine hyvineen hän tarttui minua käsikynkästä ja alkoi taluttaa minua kohti valitsemaansa suuntaa, ja minä seurasin, katse alati kengänkärjissäni pysytellen.

Seuraavien minuuttien aikana Holmes johdatti minut halki lukuisten nurmikon reunustamien kujien. Hiekka alkoi pian vilistä silmissäni ja jokaisen ohikiitävän hetken myötä tunsin oloni entistä naurettavammaksi. Kärsivällisyyteni oli juuri saavuttamassa ratkeamispisteen, kun hän vihdoin pysäytti meidät.

”Nyt voit katsoa.” Samalla kun kohotin katseeni, hän vielä lisäsi, ”Tiedän miten paljon sinä aikanaan halusit nähdä alkuperäisen, mutta en usko että sinä sitten tilaisuuden olit enää kovinkaan kiinnostunut nähtävyyksistä. Toivottavasti tämä korvaa edes osittain moisen menetyksen.”

Suoraan edessämme seisoi pieni vaalea rakennus, kuin jonkin sortin isohko huvimaja. Todellinen katseenvangitsija oli kuitenkin sen keskiön läpäisevä, korkea torni, jota ympäröi sirojen metalliputkien muodostava kehikko, ja jonka keskiosa sekä huippu oli varustettu näköalapaikoin. En ollut koskaan eläessäni nähnyt kyseistä tornia, mutta silti se oli minulle heti tuttu, vaikken voinutkaan käsittää miten se saattoi nyt äkisti sijaita täällä, niin kaukana kotoisalta maaperältään.

”Se on tietenkin pelkkä varjo verrattuna sisareensa Pariisissa, vaikka onkin sen inspiroimana rakennettu”, Holmes kuului toteavan vierelläni. ”Käsitykseni mukaan se yhdistettynä kukkulan korkeuteen tuo kuitenkin niiden huiput samalla tasolle merenpinnasta nähden.”

”Se on uskomaton”, henkäisin. Käännyin vilkaisemaan Holmesia. ”Voimmeko me kiivetä ylös?”

Me kiipesimme. Huipulla oli lisäksemme vain kaksi muuta ihmistä, vastarakastuneiden oloinen pariskunta, jotka olivat liiaksi toistensa lumoissa kiinnittääkseen meihin mitään huomiota. Hakeuduimme Holmesin kanssa yhden monituisista ikkunan ääreen ja loimme katseemme alhaalla aukenevaan maisemaan.

Näky, jonka kohtasin, olisi ollut omiaan jonkin taiteilijan kankaalla. Tornin juurella erinäisistä hedelmäpuista koostuva puisto oli ruskan kultaama, siellä missä lehtien lomasta ei pilkahdellut itsepintaisen vihreänä sinnittelevää nurmikkoa. Kauempana alhaalla levisi punakattoisten talojen meri, jonka halkoi kahtia syysauringon kirkastama Vltava.

Maisema oli jo itsessään henkeäsalpaava, mutta sen lisäksi se puhutteli minua aivan toisestakin syystä. Kaikkialla minne katsoin, tunsin näkeväni koko matkani pienoiskoossa: torni itse oli lyhyenläntäkopio serkustaan Ranskassa; puistossa pilkottavat kirsikkapuut syksyn pieksemiä varjoja kaltaisistaan Jokohamasta; kaupungin toisella laidalla häämöttävä Nikolauksen kirkko sopiva vertaistensa sekaan Roomaan.

Vain yksi asia ei kuulunut joukkoon: vierelläni seisova Holmes, posket kirpeän ilman ja torniin johtaneen porrasurheilun punertamina. Hänen näkemisensä tässä paikassa toi väistämättä mieleeni pariisilaiseen hotellihuoneeseen unohtamani postikortin, ja huomasin pohtivani, oliko hänellä mitään käsitystä siitä millaisen reaktion se minussa oli aikanaan saapumisensa hetkellä aiheuttanut. Oli kai yhtä tarpeetonta miettiä, ymmärsiköhän nytkään, miten tämä sulasta ystävällisyydestä tehty ele – eittämättä kiitos viimeöisestä avustani – minuun vaikutti.

”Tekeekö korkeus sinulle pahaa?” Kun hätkähdin hereille mietteistäni, löysin Holmesin katsomasta minua kiinteästi. ”Kävit äkkiä kovin kalpeaksi.”

Nielaisin ja pakottauduin hengittämään vapaammin. ”Mennään takaisin alas. Selitän sitten.”

Kaikeksi onneksi Holmes oli tällä kertaa se, joka totteli kyselemättä. Kun olimme takaisin maan kamaralla, luotsasin meidät muutamien tuuheiden tuijapuiden muodostamaan nurkkaukseen, toivoen että ne loivat tarpeeksi suojaa jopa näköalatornista katsoen sitä keskustelua varten, joka nyt vartoi alkamistaan.

”On jotakin, mitä minun on kerrottava sinulle”, aloitin. ”Olen katsonut parhaaksi pitää sen omana tietonani jo pitkään ja ilman kaikkea tapahtunutta olisin luultavasti tehnyt niin jatkossakin. Mutta ollessani Roomassa tein itselleni lupauksen, että mikäli koskaan saisin uuden mahdollisuuden kertoa sinulle siitä, olisi minun tartuttava siihen tilaisuuteen.”

Kun puhuin, pakotin itseni vilkaisemaan Holmesia hänen reaktiotaan vartoen. Olisin yhtä hyvin voinut puhua itsekseni; hänen silmänsä olivat muuttuneet tulkitsemattomiksi peileiksi, jotka heijastivat takaisin ainoastaan oman epämukavuuteni.

”Olen jo antanut sinulle listan syitä miksi kuluneiden kuukausien aikana olen tehnyt mitä tein. Mutta on olemassa myös toinen syy sille, miksi en vain voinut antaa asioiden olla, ja se syy on tämä.” Vedin syvään henkeä – ja antauduin sitten viimein väistämättömän edessä, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. ”Rakastan sinua. Itse asiassa totuus on, Holmes, että olen rakastanut sinua jo hyvin pitkän aikaa.”

Kuten olin osannut odottaa, ilme hänen kasvoillaan valahti. Mutta sitten jokin hänen silmissään muuttui ja hän kohotti leukansa – ja äkkiä koin hyvin epäluonteenomaisen oivalluksen hetken, käsittäessäni mitä oli pian tapahtumassa: hän oli aikeissa takertua väärinymmärryksen mahdollisuuteen ja täten tarjota meille molemmille tilaisuuden teeskennellä, ettei mitään peruuttamatonta ollut tapahtunut. Me voisimme jatkaa kuten aikaisemminkin, palata kotiin voitokkaina, eikä minkään välillämme tarvitsisi muuttua.

Välitin hänestä entistä enemmän sen vuoksi. Valitettavasti en kuitenkaan voinut antaa sen tapahtua, en vaikka se luultavasti merkitsisi sitä, että menettäisin hänet kaikesta huolimatta.

”Enkä tarkoita sitä ystävänäsi”, pakotin itseni lisäämään. ”En elämänkerturina, en lääkärinä, en aseveljenä. En – platonisesti.”

Holmes ei vastannut mitään. Pian hänen hiljaisuuttaan oli kestänyt niin pitkään, että koin tarpeelliseksi sanoa, ”Ymmärrän kyllä, että tämä tulee melkoisena järkytyksenä. Haluan sinun kuitenkin tietävän, että kerroin tämän vain omaa mieltäni keventääkseni, enkä luonnollisesti odota sinulta minkäänlaista… vastaelettä. Moisten tunteiden epäsopivuudesta puhumattakaan, tiedän miten turhina sinä pidät tämän sortin asioita, ja voin vakuuttaa –”

’Tämän sortin asioita’”, Holmes matki. Kun hän nyt viimein puhui, hänen äänensä oli käheä ja outo, ikään kuin jokin vieras voima olisi käytellyt hänen äänijänteitään. ”Ja minkähän sortin asioista sinä mahdat puhua?”

Otsani rypistyi; siihen asti olin tuntenut oloni lähes turraksi kauhusta, mutta nyt pisara ärtymystä puhalsi jälleen kehoni eloon. Sanani eivät ehkä olleet hänelle mieleen, mutta en silti voinut käsittää miksi hän koki tarpeelliseksi pilkata minua niiden johdosta. ”Sinä tiedät kyllä varsin hyvin.”

”Niin luulen tietäväni”, hän myönsi hiljaa. ”Se Sherlock Holmes jonka sinä olet tehnyt niin tunnetuksi tarinoissasi, hän on ruumiinsa herra kaikin tavoin – hän on valjastanut sekä mielensä että kehonsa ammattinsa palvelukseen ja käyttelee niitä kuin työkaluja sopii. Mutta kun puhe on sydämenasioista – sen lihaksen tuo tarinoidesi henkilö on lukinnut visusti pois työtään haittaamasta.”

”Mutta hänhän olet sinä!”

”Olenko?”

Ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana pakotin itseni kohtaamaan Holmesin katseen. Katsoin häntä, todella katsoin, ja järkytyin siitä mitä näin: sama katse oli tuijottanut minua peilistä viimeisten kymmenen vuoden ajan.

”Hyvin pitkän aikaa, niinkö sinä sanoit?” Holmes jatkoi. ”Paraskin etsivä minä olen. Ehkä minun todella kannattaisi lopettaa urani Moriartyn kukistamiseen aivan kuten kerran uhkasin, jos olen todella elänyt pienen ikuisuuden moisen todistusaineiston kanssa saman katon alla ja ollut sille silti sokea.”

”Holmes, kaikella kunnioituksella, mutta sinun haavoittunut egosi ei kiinnosta minua tällä hetkellä hiton vertaa.” Itsehillintäni oli enää muisto vain. ”Mitä sinä oikein tarkoitit äskeisellä?”

”Mitäkö tarkoitin? Tarkoitin sitä, että sen jälkeen kun sinä muutit pois Baker Streetiltä, olen lakannut ajattelemasta sitä kotina ja välittämästä mitä sille tapahtuu. Tarkoitin sitä, että oli olemassa varsin hyvä syy sille, miksei Mycroft kertonut minulle suunnitelmistasi matkustaa Amerikkaan ennen kuin hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tarkoitin sitä, että sen jälkeen kun James Moriarty oli uhannut tuhota sinut, pidin kernaasti varoitukset itselläni ja annoin hänen nojata siihen kaiteeseen. Tarkoitin sitä, että vaikka selvisin pois putouksilta hengissä, en todella tuntenut olevani elossa ennen kuin näin sinut taas.” Hän veti henkeä hartiat väristen. ”Vastasiko se kysymykseesi, Watson?”

Siinä vaiheessa ymmärsin viimein hylätä sanat lopullisesti ja suudella häntä. Tein sen alkuun varoen, epävarmana siitä oliko minulla kaikesta huolimatta siihen lupa ja huolehtien, että hänen kasvojaan olisi edelleen saattanut aristaa toissaöisen käsirysyn jäljiltä. Holmes kuitenkin vastasi suudelmaan alati kasvavalla varmuudella ja veti minut kiinni itseensä lähes kovakouraisesti, vain tuodakseen seuraavassa hetkessä kämmenensä lepäämään vasten leukaani, kaulaani, niskaani – kaikkialle minne hän saattoi sormensa ihollani yltää, ikään kuin hänellä olisi äkkiä ollut teloitusuhan alla kiire painaa se kaikki mieleensä. Itse taas kiersin omat käteni hänen olemattomaksi kuihtuneen vyötärönsä ympäri ja pitelin häntä sitäkin hartaammin. Hänestä huokuva lämpö tuntui sulattavan jotakin sisimmässäni, niin että jokainen paikka jossa kehomme kohtasivat auttoi osaltaan murtamaan pois uuden kerroksen siitä roudasta, jonka olin jo pelännyt asettuneen pysyväksi seuralaisekseni.

Vaati kaiken itsehillintäni ottaa viimein askel taaksepäin. Räpytin pöllämystyneenä silmiäni, rehellisen yllättyneenä siitä että ympärillämme vallitsi yhä täysi syksy sisälleni puhjenneen kevään sijaan. Holmes – pupillit mustiksi uusikuiksi laajentuneina, hänen huulensa tällä kertaa aivan toisenlaisen hyökkäyksen punertamina – tuntui ihmettelevän samaa.

Kunhan olin varmistunut siitä, ettei äskeisen näytöksen aikana lähistölle ollut eksynyt ketään epäonnista silminnäkijää, onnistuin kysymään, ”Kuinka pitkään?”

Joku toinen olisi ehkä voinut kaivata tarkennusta moiseen kysymykseen, mutta Holmes vain pudisti päätään. ”Mahdotonta sanoa. Siinä vaiheessa kun tunnistin tunteen siksi mitä se oli, oli jo aivan liian myöhäistä tehdä mitään.”

”Olisit voinut kertoa minulle.”

”Kuten sinä kerroit minulle?” Holmes totesi kulmaansa kohottaen. ”Huolimatta siitä naurettavasta määrästä rivitilaa jonka uhrasit Strandissa erinäisten naisten ihannointiin, en sano etteikö käytöksesi olisi joinakin hetkinä antanut syytä olettaa että sinulla oli silmää myös miespuolisille asiakkaillemme. Mitä tuli omiin tuntemuksiini sinua kohtaan, niin minulla oli kuitenkin varsin painavat syyt olettaa niiden olevan täysin yksipuoleisia.” Ymmärsin mitä hän haki takaa, jo ennen kuin hän katsoi asiakseen tiedustella karsaasti, ”Entäpä vaimosi?”

”Hitot vaimostani”, tuhahdin, kokematta tarvetta sen suurempaan kaunisteluun. ”Mary tietää – on aina tiennyt! Hänhän se auttoi minua suunnittelemaan puolet tästä matkasta, tietäen varsin hyvin ettei minusta olisi ollut siihen yksinäni. Hän on aina ollut paljon viisaampi kuin sinä olet halunnut myöntää.”

Tieto sai Holmesin räpyttelemään epäuskoisesti silmiään, ja jokin osa minussa nautti siitä ettei hän ollut osannut päätellä asiaa itse. ”Päinvastoin – minä olen aina tiedostanut sen”, hän totesi hieman toivuttuaan. ”Olisin luultavasti kestänyt sen huomattavasti paremmin mikäli sinä olisit nainut jonkun jonka ainoat avut olisivat ulkonäöllistä sorttia, mutta tietysti sinun piti ottaa joku joka on sekä kaunis että älykäs.”

”Hetkinen – se Yorkshiressä häidemme aikaan tapahtunut kaksoismurha. Oliko koko tapausta edes olemassa vai keksinyt sinä koko jutun vain koska et halunnut tulla?”

”Se oli kaikki totta”, Holmes vakuutti. Hänen äänensävynsä muuttui, hänen jatkaessaan, ”Luojan kiitos, koska olisin ennemmin itse nirhannut puolet Britannian maaseudusta kuin ollut läsnä todistamassa kuinka sinä astelit alttarille jonkun toisen kanssa.”

”Mutta sinä voisit saada kenet tahansa", en voinut olla ihmettelemättä. "Miksi juuri minä?”

Se oli sama kysymys jota olin pohtinut jo vuosia, kauan ennen asioiden nyt saamaa äkillistä käännettä, silloin kun me olimme vasta aloitelleet Holmesin kanssa ystävyyttämme. En tietenkään ollut täysin tietämätön omista hyvistä puolistani, mutten voinut myöskään ymmärtää, miten hänen kaltaisensa mies näki niistä minkään oman jatkuvan mielenkiintonsa arvoiseksi. Vielä sittenkin kun hänen huonot puolensa olivat tulleet minulle niin tutuiksi että saatoin ujuttaa ne kirjoituksiini, oli Holmes saanut toimia sooloyleisönä omille lukuisille vioilleni: virheelleni pelastaa kadulle hylätty bulldogginpentu, joka ehti pureskella pilalle kolmet hänen kengistään, ennen kuin se sai uuden kodin läheisen teurastajan kauppavahtina; toisinaan iskevälle uhkapelihimolleni, joka vuokrarahojen turvaamisen vuoksi sai Holmesin lukitsemaan shekkivihkoni siihen piironginlaatikkoon, johon vain hänellä oli avain. Ennen avioitumistani hän oli myös vitsaillut yhtenään siitä, kuinka minulla oli tapana ihastua jokaiseen sievään hameväen edustajaan – mielikuva, jonka olin antanut suosiolla elää siksi, että se kätki tunteideni todellisen kohteen.

Mutta se oli näitä kyseisiä seikkoja listatessani kun ymmärsin, että ehkä asia oli juuri kuten itse tunsin häntä kohtaan – että hän ei välittänyt minusta vioistani huolimatta, vaan koska ne yhtälailla olivat osa minua. Minä katsoin häntä samoin silmin, olipa hän sitten säkenöivän nerouden kourissa tai vaihtoehtoisesti narkoosin kynsissä; yhtälailla hänen katseensa kertoi, että hän näki minussa jotakin katsomisen arvoista vielä nytkin kun peilistä minua tuijotti pelkkä varjo itsestäni.

Holmes ei ehkä ollut yhtä sydämetön kuin kirjallinen vastaparinsa, mutta näin että hänelle selkeästi tuotti vaikeuksia pukea tunteensa sanoiksi nyt kun keskustelusta oli haihtunut sen aiempi, epätoivoinen kiivaus. Hän oli saattanut ongelmitta myöntää että oli antanut miehen pudota kuolemaansa vuokseni ja kutsua sitä rakkaudeksi, sillä olihan hänen työnsä puhua väkivallan kieltä. Sen valossa oli ihme että häneltä oli mennyt näinkin kauan ymmärtää vuodenmittaisen tehtäväni tarkoitus, ja minulta puolestani käsittää, mitä hän todella oli viimeisellä viestillään halunnut kertoa.

Taivaan poikki lensi juuri silloin muuttomatkalla oleva, valtaisa kurkiaura, jonka päästämä ääni oli omiaan herättämään kuolleet. Luottaen siihen, että puiston kaikkien muiden vieraiden huomio oli jälleen keskittynyt moiseen luonnonilmiöön, vedin Holmesin uuteen suudelmaan ja annoin hänen vastata kysymykseeni tavalla jonka hän paremmin taisi.

*

16. Joulukuuta, 1892


Aurinko oli parhaillaan laskemassa suon taakse. Edessäni levittäytyivät skotlantilaiset kosteikot kaikessa komeudessaan ja horisontissa Baskervillen kartanon tornit piirtyivät jylhinä vasten iltaruskon punertavaa taivaanrantaa. Maiseman idyllisyydestä huolimatta tunsin kuitenkin sisimmässäni vain kasvavaa levottomuutta, vartoessani kivistä kootun, alkeellisen asumuksen kynnyksellä sen mysteeristä asukasta palaavaksi.

Viimein kuulin hänet. Kaukaa kaikui askelten terävä ääni vasten kiveä. Ja sitten uudestaan ja uudestaan, aina vain lähestyen. Vetäydyin takaisin pimeimpään nurkkaan ja latasin revolverin taskussani, päättäen etten näyttäytyisi ennen kuin olisin itse saanut tilaisuuden nähdä vilauksen tuosta tuntemattomasta tulijasta. Pitkä hiljaisuus kertoi että hän oli pysähtynyt. Sitten askeleet jälleen lähestyivät ja varjo lankesi mökin suulle.

”On kerrassaan miellyttävä ilta, rakas Watson”, virkkoi hyvin tuntemani ääni. ”Olen melko vakuuttunut, että sinunkin olisi mukavampi ulkona kuin siellä sisällä.”

Hetken verran olin jähmettynyt paikalleni, voimatta tuskin uskoa korviani. Sitten kaikki aistimukseni ja ääneni palasivat kerralla, ja äkisti tuntui siltä kuin vastuullisuuden musertava paino olisi nostettu pois sieluni kantimista. Tuo kylmä, naseva ja ironinen ääni saattoi kuulua vain yhdelle miehelle koko maailmassa.

”H-”


Kuului avaimen kiertymisen ääni lukossa ja samassa huoneen ovi tempaistiin auki. Holmes porhalsi sisään, posket pakkasesta punottaen ja lunta hiuksistaan pudistellen, puhuen täyttä päätä jo ennen kuin oli edes kunnolla päässyt sisään.

”- ja voitko uskoa, että näennäisestä koulutuksestaan huolimatta se mies oli silti sitä mieltä, että moisten aineiden yhdistäminen olisi täysin vaaratonta. Vaaratonta! Nyt koko laboratorio on täynnä epämääräistä savua ja meidät henkilökunta on häädetty ensi maanantaihin asti.”

Huokaisten laskin kynäni pöydälle; kokemuksesta tiesin, etten saisi enää mitään kirjoitettua niin kauan kuin Holmes oli läsnä senhetkisessä mielentilassaan. ”Sen perusteella mitä minä sinun kokeistasi ymmärrän, mikään niistä ei tällä hetkellä vaadi aktiivista seurantaa tai säännöllistä näytteidenottoa. Se kaikki voi aivan hyvin odottaa viikonlopun yli.”

Holmes oli puhuessani riisunut takkinsa ja laskostanut sen sängylle, vain vaipuakseen nyt selälleen sen viereen; kaikessa dramaattisuudessaan hän toi mieleeni vanhan teatteridiivan. ”Ja mitä minun olisi tarkoitus tehdä sen aikaa?” hän ynähti. ”Niin kauan kuin sää pysyy tällaisena, on erittäin epätodennäköistä että edes rikolliset vaivautuvat liikkeelle.”

”Emmeköhän me keksi joitakin muita virikkeitä.”

Holmes oli keskittynyt tuijottamaan ärtyisästi kattoon, mutta äänensävyni kuullessaan näin hänen kulmiensa rentoutuvan ja jopa kohoavan yllätyksestä. Hän kierähti vatsalleen päiväpeitteellä ja loi minuun pitkän katseen. ”Luulin että aioit keskittyä kirjoittamiseen.”

”Niin aioinkin. Mutta kuten saatat muistaa, tämän nimenomaisen tapauksen puitteissa me olimme erossa melko pitkään, ja nyt kun viimein pääsin siihen kohtaan missä me tapaamme jälleen, huomaan että muistini uhkaa tehdä tepposet. Katsos kun en kerta kaikkiaan kykeni palauttamaan mieleeni, miten perustavanlaatuisella tavalla sinun jälleennäkemisesi minuun sillä hetkellä vaikutti.” Tehostin sanojani nuolaisemalla kuivuneita huuliani. ”Ehkä sinä olisit niin ystävällinen, että voisit muistuttaa minua asiasta?”

Holmesin silmiin oli syttynyt tumma pilke. ”Tietenkin. Olisihan se sääli jos uskollinen lukijakuntasi joutuisi tyytymään epäaitouksiin näinkin tärkeässä asiassa.” Kun nousin tuolistani, hän ojensi käden minua vastaan ja veti minut kanssaan sängylle.

Meneillään oli kolmas yhteinen viikkomme Montpellierissä, Etelä-Ranskassa. Holmesin oli alun perin houkutellut kaupunkiin siellä sijaitseva ensiluokkainen laboratorio, jossa hän tätä nykyä tutki kivihiilen johdannaisia vierailevana tutkijana jälleen yhden valehenkilöllisyyden turvin. Ranska oli vaikuttanut hyvältä kohteelta siinäkin mielessä, ettei maassa suhtauduttu erinäisiin asioihin yhtä takapajuisesti kuin muualla - nyt kun kumppanuussuhteemme Holmesin kanssa oli muuttanut merkitystään, juhlistimme mielellämme asiaa maassa jonka lait eivät Englannin tapaan pitäneet moista rikoksena.

Minä puolestani olisin seurannut Holmesia jo siitä silkasta ilosta että saatoin niin jälleen tehdä, mutta olin paikanpäällä innostunut myös hiljalleen kirjoittamaan ja päätynyt luonnostelemaan paperille Baskervillen koiran tapausta. Muusana Holmes oli yhtä aikaa sekä siunaus että kirous, sillä siinä missä en todellisuudessa koskaan lakannut inspiroitumasta hänestä, haittasi moinen tosiasia useinkin itse kirjoittamiseen keskittymistä. Toisinaan myös löysin itseni läpikäymästä jo kirjoittamiani sivuja ja pohtimasta, kuinka monta kertaa suoraselkäisen herrasmiehen oli mahdollista ihailla parhaan ystävänsä elegantteja käsiä täysin toverillisessa hengessä, ilman että asiassa alkoi lukijan mielestä olla jotakin epäilyttävää. Varsin usein kyseiset kädet kuitenkin pyyhkivät moisen huolen varsin tehokkaasti mielestäni.

Kuluneiden viikkojen aikana olimme yhteistuumin keskittyneet tekemään niitä asioita, jotka erityisesti tuottivat meille iloa. Holmes teki kokeitaan ja soitti Mycroftin hänelle postittamaa viuluaan; minä kirjoitin. Hitaasti mutta varmasti me haparoimme tiemme takaisin niiden miesten nahkoihin joita me olimme olleet, kuin kuivan uoman jälleen täyttämä joki joka hioo näkymättömiin ratkeilleen maan railot. Ja mikäli meistä toinen välillä olikin vaarassa unohtaa itsensä, saattoi toinen auttaa muistamaan. Öisin (ja joskus päivisinkin) me kartoitimme toistemme iholta maastoa joka oli jo monista katseista tuttu, mutta aitona tunteena sormenpäiden alla uusi ja huumaava. Holmesin iholla kulkiessaan käteni alkoivat jälleen muistaa, ettei niitä ollut tehty ainoastaan liipaisimen painamista varten, ja joka kerta kun kuulin nimeni karkaavan hänen huuliltaan, tunnistin sen entistä varmemmin itselleni kuuluvaksi.

Kun olin kivunnut sängylle, oli Holmesin takki jäänyt puoliksi alleni. Nyt kun yritin työntää sitä ulommas, kuulin kuinka jokin rahisi sen alla.

”Päivän lehti”, Holmesin ääni selitti korvanjuuressani. ”En ole vielä ehtinyt vilkaista sitä.”

”Sitten voit varmasti odottaa vielä hetken”, katsoin asiakseni sanoa, kun ymmärsin että vastoin kaikkea todennäköisyyttä hänen huomionsa oli kuin olikin siirtynyt minusta moiseen ukaasiin.

Jouduin kuitenkin nielaisemaan loput vastalauseeni heti kun tulin vilkaisseeksi Holmesia. Hän tuijotti etusivua, enkä en ollut nähnyt häntä yhtä yllättyneenä sitten sen Marylta saapuneen kirjeen jälkeen, jossa hän ilmaisi olevansa pohjattoman onnellinen Holmesin selviytymisen johdosta, mutta oli heti seuraavassa lauseessa ilmoittanut että oli aikeissa lähteä matkustelemaan ympäri Amerikkaa ’uuden tuttavuutensa’ kanssa.

Mutta juuri kun olin pukemassa huoleni sanoiksi, hymy puhkesi Holmesin kasvoille. ”Onnittelut lienevät paikallaan, Watson”, hän totesi. ”Nähtävästi sinä olet juuri lopullisesti kukistanut Professori Moriartyn.”

Kohottauduin istumaan ja Holmes ojensi lehden käsiini. Ranskankielentaitoni oli parantumaan päin mutta edelleen varsin heikohko, joten en kyennyt ymmärtämään etusivulla koreilevasta artikkelista kuin joitakin sanoja – omaa nimeäni kirkuvassa otsikossa olisi kuitenkin ollut jopa täydelle ummikolle johtolankaa kerrakseen. Heinäkuussa Roomasta lähettämäni kuvaus Holmesin kuolemasta oli ilmeisesti viipynyt matkallaan ja oli päätynyt painoon vasta nyt, johtaen siihen, että näemmä kansainvälisetkin levikit kokivat tarpeelliseksi uudistaa julistuksen Moriartyn pahuudesta ja hänen veljensä kieroudesta.

Holmes nojasi leukaansa vasten olkapäätäni lukiessaan artikkelia samanaikaisesti. Tunsin ilmavirran vasten poskeani hänen puuskahtaessaan, ”Tosin myös minä näytän menettäneen henkeni siinä samalla.”

Vielä jokin aika sitten en olisi arvostanut hänen vitsailuaan moisella aiheella. Nyt kuitenkin vain taittelin lehden tyynesti kasaan ja työnsin sen sivuun. ”Se vain tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa minä voin tuoda sinut takaisin.” Käännyin vilkaisemaan häntä syrjäkarein. ”Olettaen tietenkin, että sinä vielä joku päivä kyllästyt olemaan Valentine Vernet.”

Holmes pyöritteli silmiään, kuten hänelle oli tapana aina silloin kun jonkin tekosyyn varjolla sain tilaisuuden käyttää hänen valehenkilöllisyytensä ristimänimeä. Olin alun perin ollut meistä kahdesta se joka oli sitä ehdottanut ja Holmes oli sen siinä hetkessä mukisematta hyväksynyt. Hänen kaunansa oli alkanut vasta viikkoja myöhemmin, silloin kun hän oli lukenut olkani yli paikallisesta kirjakaupasta ostamani Monte Criston kreivin viimeisiä sivuja ja ymmärtänyt tulleensa ristityksi naisen mukaan, joka kuolee ja nousee sitten kreivin avustuksella kuolleista juuri sillä hetkellä, kun hänen rakkaansa meinaa seurata hänen viitoittamallaan tiellä. Nytkin kuulin hänen mutisevan jotakin yltiösentimentaalisista kirjailijoista; oma hymyni kasvoi sen johdosta entistä leveämmäksi.

Ottaen huomioon, että aikanaan sydänverellä raapustamani sanat olivat nyt esillä kaiken kansan silmien edessä, oloni olisi voinut kuvitella olevan sen mukainen. Sen sijaan tunsin kuitenkin vain poikamaista voitonriemua, sillä Holmes oli oikeassa: Moriarty tukijoineen oli lopullisesti historiaa. Sen sijaan minä ja Holmes olimme edelleen tässä, elossa ja yhdessä, tavalla jolla kumpikaan meistä ei ollut ennen osannut kuvitella olevan mahdollista.

Holmesin keho värisi äänettömästä naurusta kun painoin hänet alleni vasten patjaa. Hän antoi minun suudella hetken itseään häiritsemättä, ennen kuin kuulin hänen mutisevan vasten huuliani, ”Onko se totta mitä siihen artikkeliin oli painettu? Olenko minä todella sinun mielestäsi ’paras ja viisain mies jonka sinä olet koskaan tuntenut’?”

”Sinä tiedät että olet”, vastasin. ”Kuinka niin?”

Holmes vetäytyi hieman kauemmas jotta saattoi katsoa minua silmiin. Tunsin hänen peukalonsa pyyhkäisevän poskeni halki kulkevan arven poikki, kuten hänelle oli tullut tavaksi tehdä joskus aamuyön tunteina, kun kaikki sanat tuntuivat jopa minusta turhilta lausuttaviksi. ”Koska jos minulle olisi suotu vähääkään sinun kirjailijanlahjoistasi”, hän sanoi, ”niin siten minä kuvaisin sinua.”



5. Professori Moriarty

« Viimeksi muokattu: 18.04.2016 01:52:02 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.