Kirjoittaja Aihe: Susiraja/Faunoidit/Originaali: Ikimuistoinen kesäloma pikkukaupungissa, K-11, 30.10.14: 2/? + Prologi, traileri  (Luettu 4632 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ikimuistoinen kesäloma pikkukaupungissa
                                                                       - Subbe93

Fandom:
Susiraja & Faunoidit & originaali

Tyylilaji:
Toiminta/seikkailu, fluff/romantiikka, crossover

Ikäraja:
K-11

Paritus/Päähenkilöt:
Adrian/Charlotta, Mikael/Raisa ja Rufus/Unna

Varoitus!
Tulee todennäköisesti viittaamaan ja spoilaamaan jonkin
verran Susirajaa ja Faunoideja.

Haasteet:
Kotiseutuhaaste: Kokemäki
Crossover-haaste: Faunoidit & Susiraja

Summary:
Charlotta haluaa ikimuistoisen kesäloman. Ja sitä saa, mitä toivoo. Nimittäin Unna ja Rufus ovat jääneet keskelle ei mitään samaa aikaan kun Mikaelin auto jättää hänet ja Raisan tienpäälle. Onko siis vain sattumaa, että Charlotta ja Adrian päättävät ojentaa näille turisteille auttavan kätensä?

Pikkukaupungissa on kuitenkin kaikki yhtä mahdollista kuin isommissakin kaupungeissa. Adrian, Charlotta, Mikael, Raisa, Rufus ja Unna joutuvat yllättäen keskelle taistelua, josta heidän on selvittävä kunniallisesti. Hengissä, mutta kunniallisesti. Onko sellainen mahdollista, varsinkin, kun heidän vihollisellaan ei tunnu olevan minkäänlaisia rajoja voimien suhteen?

Vastuunvapaus:
Unna, Rufus, metsästäjät ja kaikki muu Faunoidit-sarjaan tunnistettava kuuluvat Annukka Salamalle. Elina Rouhiaiselle puolestaan kuuluvat Raisa, Mikael, daimonit ja kaikki muu, minkä voi tunnistaa Susirajaan kuuluvaksi. Kummaltakin kirjailijalta on lupa tähän hupiin.

Minä puolestani otan vain ja ainoastaan kunnian Charlotasta, Adrianista ja riivaajista, jotka kuuluvat sataprosenttisesti minulle. Siksi siis esitän toiveen, ettei ketään ottaisi ja pöllisi hahmojani tai riivaajia. Hieman unelmoin, että heistä tulisi joskus jotain hieman suurempaakin...

Enkä tienaa tällä mitään, vaan kirjoitan tätä ihan vain huvin ja urheilun vuoksi (sääli vain, ettei tällä laihdu...).

A/N:
Ihailen todella suuresti Rouhiaista ja Salamaa, sekä rakastan heidän teoksiaan. On siis suuri kunnia kirjoittaa fanfic heidän ihanista hahmoistaan <3 En tiedä, mikä idea on sotkea omat hahmoni mukaan. Tietysti yksi syy oli se, että Kokemäen vierailijat ehkä kaipaisivat jonkun oppaakseen ja avukseen aluksi, mutta sitten toisaalta halusin sekoittaa heidät vielä enemmän mukaan. Teinkö virheen, sitä en tiedä. Sen näemme, kun saan tämän stoorin valmiiksi.

Olen myös hieman huolissani siitä, kuinkahan IC:nä hahmot mahtavat pysyä :/ Tietysti pyrin siihen, että he olisivat, mutta... pelkään silti pahinta...

Mukavia lukuhetkiä! :)

Sisällysluettelo:


Traileri
Prologi
Ensimmäinen luku: Tervetuloa Kokemäelle
Toinen luku: Lisää uusia tuttavuuksia
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 00:15:18 kirjoittanut Kaapo »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Traileri:



Kaikki saa alkunsa, kun neljä muukalaista saapuu Kokemäelle.
”Viimeisen kerran, Vikke, missä helvetissä te olette?”

”Ei ole totta!”
”Minä en tajua noista mitään.”

”Kaipaisitteko kyytiä?”
”Olemme menossa keskustaan.”
”Hypätkää kyytiin.”

Ja saattaa nämä kuusi nuorta yhteen…
”Siis oikeasti?! Miten voi olla muka mahdollista, että me eksytään jollekin minimaaliselle paikkakunnalle,
auto menee paskaksi, ja sitten vielä sanotaan, ettei meille riitä hotellihuonetta?! Argh!”
”Kuule Ad, emmekö voisi auttaa heitä?”

”Sitten on olemassa vielä yksi ongelma.”
”No mikä nyt vielä?!”
”Se, että meitä on kuusi, ja autoon mahtuu vain viisi.”
”…”

Asiat menevät kuitenkin vieläkin mutkikkaammiksi…
”No, joko te tiedätte, missä päin maailmaa olette?”
”No siis joo, me ollaan Seinäjoella.”
”Ja te ette viitsi lähteä ajamaan kotiinpäin, koska löysitte jonkun kivan baarin sieltä. Olenko oikeassa?”
”Sori, Rufus, mut... me vain unohdimme. Tai siis kun me tosiaan eksyimme ja sitten tuli myöhä ja...”
”Anna olla, hauskaa illanjatkoa.”

”Mikael voi jäädä odottamaan autoaan.”
”En jätä Mikaelia tänne! Se ei olisi reilua. Minä odotan täällä autoa hänen kanssaan, ja...”
”Hyvä on, pistä Mikael aina minun edelleni!”

... kun näyttämölle astuu henkilö, joka tuntuu olevan heidän kaikkien vihollinen.
”No mutta, keitäs täällä?”
”Riivaaja!”
”Metsästäjä!”
...
”Metsästäjä?”
”Riivaaja?”
”Riivattu metsästäjä?”
”Hänhän on daimonien saarelta!”
”Ja toin vähän hopeaa mukanani... Josko vaikka törmäisin petollisiin ihmissusiin matkallani.”
”Ihmissusiin?!”

Ja on viimeinkin aika selvittää, mitä kukakin on salannut ensitapaamisesta lähtien.
”Antaa kuulua! Mitä hittoa tämä oikein on?!”
”Olen ihmissusi, enempää ei varmaankaan tarvitse kertoa.”
”Ei ihmissusia ole olemassakaan.”
”No, nyt on. Haluatko todisteen?”
”En välttämättä.”

”Metsästäjät haluavat meistä meidän voimaeläimemme, jotta saisivat sen omaan käyttöönsä,
Luoja tietää, mihin kaikkeen. Siksi ne jahtaavat meitä.”
”Daimonit puolestaan... No, he ovat melkein kuin puolijumalia. Karkasin veljeni kanssa heidän saareltaan.
Ihmissudet ovat heidän pahin vihollisensa, heikkoutensa.”

”Mutta mikä on riivaaja?”
”Varjo, joka muuttaa elämäsi kertaheitolla väärille raiteille.”

Ja heidän on yhdessä tehtävä kaikkensa, jotta vihollinen saataisiin kuriin.
”Voisin polttaa hänet maan tasalle...”
”EI!”

Mutta ennen sitä matkaan mahtuu paljon muutakin, kuten...

Mustasukkaisuutta...
”Voi anteeksi! En... en ajatellut... Minä...”
”Sinä vain suutelit häntä?”
”Poskelle!”
”Poskelle.”
”Siinä on eroa!”
”Ei paljoa.”

Huumoria...
”Nyt on selvästi aika ottaa muutama olut, istuutua lattialle ja pelata pullon pyöritystä tai räsypokkaa.”
”Tällaisella hetkellä?”
”Tällaisella hetkellä. Onko valittamista?”
”Hölmö kysymys. Olen mukana!”

Vääriä hälytyksiä...
”Hei, odottakaa hetki, se...”
”Iiiik!”
”... oli vain hauskanpitoa...”

Rakkautta...
”Hän on sellainen kuin on, mutta en vaihtaisi häntä mihinkään.”
”Et edes ihmissuteen?”
”En edes ihmissuteen.”

Ja ehkä vähän enemmänkin.
”Hei, ei teillä sattuisi olemaan kortsuja?”
”Ei. Ehkä Adilla...”
”Hei Ad, ei sulla sattuisi olemaan kortsuja?”
”Ai... Kiitti.”

Elina Rouhiaisen Susirajaan... 
”Niko on minulle raivoissaan, Mitja huolissaan...”
”Soitin Jennille.”
”Ja miten se liittyy mihinkään?”
”Siten, että hän kertoi, että Niko on leppynyt, eikä Mitja ole lainkaan huolissaan sinusta.”
”Ai... Okei.”

ja Annukka Salaman Faunoideihin...
”Jos ne jätkät onnistuvat hankkimaan itsensä ongelmiin, niin minä... minä...”
”Sinä mitä? Soitat Ronnille ja käsket hänen imeä heidät kuiviin?”
”Olisin sanonut, etten antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi, mutta tuo kuulostaa paljon paremmalta vaihtoehdolta.”

perustuva crossover,
johon on sekoitettu Subben omaa luomusta.

”Minä todella kaipaa Aliinaa, Åkea ja Odettea. Tai siis tiedäthän, he ovat osa meitä, ja minusta tuntuu nyt todella
hurjalta lähteä jahtaamaan riivaajaa, kun he eivät edes ole Suomessa. Mitä jos...”
”Charlotta. Me pärjäämme kyllä.”
”En vain haluaisi, että sinulle sattuisi mitään kamalaa.”
”Ei minulle mitään satu. Olen ennemminkin huolissani sinusta.”
 
Subben mielikuvitus esittää:

Ikimuistoinen kesäloma pikkukaupungissa

”Kunpa jotakin jännittävää tapahtuisi.”
”Varo, mitä toivot.”

Tulossa pian!
« Viimeksi muokattu: 23.10.2014 10:04:48 kirjoittanut Subbe93 »

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Oi että, vähän jännä :0 Susirajat on niin rakkaus että mun oli pakko tulla kurkkaamaan :) ja tosiaan älyttömän mieleknkiinyoisen ja jännittävän ja hauskan vaikutelman sain tästä :)
(muuten, ihan pakko kysyä että montako kirjaa Susirajoista on ilmestynyt? Koska itse oon lukenut kakai ekaa ja pelottaa hieman että spoilaannun hirveästi)

-ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Oi kiitos, ihana kuulla, et vaikuttaa jännältä ja hauskalta :) ja itekin rakastan Susirajaa ihan älyttömästi, Faunoidit on toinen suosikkini <3
Susirajasta ilmestyi just kolmas kirja, Jäljitetty :) Tuli tän kuun alussa. Suosittelen oikeestaan lukemaan sen eka just sen takia, et... No, tässä tulee olemaan jonkin verran "spoilausta", ei sillee suoraan, mut viitataan siihen kolmannen tapahtumiin. Mutta jos haluut lukee, ni kyll sä ainakin ny prologin ja ekan luvun uskallat lukea, koska kummassakaan ei viel viitata Susirajaan, Mikaeliin tai Raisaan :)

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Uiuiuiuiuiiiii, ihanaa, en malta odottaa kun alotat tän.:)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Lyra: Aaaws, ihanaa kuulla, että odotat tätä :) Toivottavasti ei tule pettymystä...

Kokeilen, josko saisin tänään laitettua prologin, niin saataisiin tämä jotenkin alkuun!

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Prologi

Se oli sateinen kesäilta. Charlotta istui ikkunan vieressä kyynärpään painaessa ikkunalautaa vasten, ja leuka nojasi kämmentä vasten. Sormet painautuivat lämmintä poskea vasten. Tylsistynyt ja hieman haikea katse seurasi, miten pisarat valuivat ikkunaa pitkin kohti ikkunalautaa ja siitä aina seiniä pitkin nurmikolle asti. Taustalla radio SuomiPop soitti Jenni Vartiaisen biisiä ”Suru on kunniavieras”.
      ”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt hajoo se maahan, on multaa. Näet sen silti kukkana aina, muistot on kalleinta kultaa”, Charlotta lauloi hiljaa kertosäkeen mukana. Mielialaa tuo laulu ei sitten kyllä lainkaan kohentanut. Sen lisäksi, että päivä oli sateinen, ja siten niin masentava, tyttö tunsi itsensä yksinäiseksi.
      Millainen sää mahtoi olla Ruotsissa? Åke oli lähtenyt perheensä ja Odeten kanssa Ruotsiin isovanhempiensa luokse pariksi viikoksi. Aliina oli puolestaan lähtenyt kulttuuri- ja historianleirin kanssa Ranskaan, joten hänkin oli poistunut Suomesta toistaiseksi.
      Olihan se hienoa, että Aliinakin pääsi joskus jonnekin, ja olihan se suloista, että Åke välitti isovanhemmistaan, mutta Charlotan oli silti pakko myöntää olevansa itsekäs toivoessaan, että kolmikko olisi jäänyt Suomeen. Hän halusi tehdä jotakin jonkun kanssa, viettää aikaa ystävien kanssa, tehdä tästä ikimuistoinen kesä kaikkien ihanien muistojen avulla… Mutta ei. Kolme viidestä oli lähtenyt toisaalle, ja juuri silloin, kun Adrianillakin olisi alkanut kesäloma.
      Sitten ovi kolahti. Viimeinkin! Ruskeahiuksinen tyttö hypähti ylös ja loikki kohti eteistä. Matkalla hän nappasi rappusten kaiteelta pyyheliinan, joka oli siinä jo monen monta tuntia odottanut omistajansa paluuta, ja hidasti juuri ennen pikkueteistä, josta Adrian asteli vettä valuvana. Luoja, että hän oli kaivannut rakastettuaan.
      ”Luoja, mikä koiran ilma”, Adrian mumisi ja otti kiitollisena vastaan tyttöystävänsä tarjoaman pyyhkeen alkaen kuivata tummanruskeita hiuksiaan.
      ”Aika masentava”, Charlotta säesti ja tuijotti tiiviisti, miten Adrian pörrötti hetken hiuksiaan ennen kuin alkoi kuivata kasvojaan ja käsivarsiaan. ”Eikä sillä muuten niin väliä olisi, mutta kun sen pitää vielä vaikuttaa mielialaankin”, hän lisäsi.
      Adrian ei vastannut, muttei Charlotta sitä odottanutkaan. Hän tunsi rakkaansa ja tiesi, ettei tuolla ollut yleensä tapana puhua niin sanotusti mitään ylimääräistä. Todennäköisesti hän piti Charlotan valitusta turhana tai mitättömänä.
      Charlotta tuijotti ruskeahkoa ylävartaloa, joka tuli esiin, kun Adrian veti märän t-paitansa päänsä yli. Olihan hän sen nähnyt useat kerrat, kuten koko herran alastomana, mutta silti se sai aina pienen ilkikurisen hymyn Charlotan kasvoille.
      Adrian huomasi tämän katseen. ”Koskas sinä ajattelit riisuutua?”
      Hän sanoi sen niin vakavalla naamalla, ettei Charlotta ollut oikein varma, vitsailiko toinen vai oliko hän tosissaan. Se oli Adrianin varjopuolia. Hänellä tuntui aina olevan nuo samat kivikasvot, joista ei oikein koskaan voinut lukea mitään. Toisaalta, olihan tuon pojan kasvot nykyään hieman pehmeämmät ja hitusen ilmeikkäämmät kuin silloin, kun he olivat tavanneet. Adrian hymyili hiukan enemmän kuin ennen ja osasi vähän vitsaillakin. Vielä kun Charlotta vain oppisi erottamaan, milloin Adrian tarkoitti mitäkin.
      ”En tiedä”, Charlotta vastasi ja hymyili katsoessaan toisen kasvoja samalla, kun Adrian riisui märät housunsa. ”En ole kastunut.”
      Charlotta näki tahtomattaan, miten Adrian kietoi pyyhkeen ympärilleen. Sitten poika kohotti katseensa häneen ja antoi toisen suupielensä kohota pieneen hymyyn. ”Jos se siitä on kiinni, voin käyttää sinut ulkona”, hän ehdotti, eikä mennyt aikaakaan, kun nuo vahvat käsivarret olivat kietoutuneet Charlotan ympärille ja vetäneet tytön lähemmäs itseään. Charlotta naurahti ja painautui paljasta ihoa vasten laskien päänsä Adrianin rintaa vasten nostaen kätensä pojan selälle. Se oli niin tutun pehmeä ja lämmin, kuten aina, kun hänen kätensä vaeltelivat Adrianin paljaalla iholla. Hän tunsi, miten Adrian painoi suukon hänen päälaelleen ennen kuin nojasi poskensa hänen päätään vasten.
      ”Minä halusin tehdä meidän yhteisestä kesälomastamme ikimuistoisen”, Charlotta sanoi lopulta sulkiessaan silmänsä. Hän hieraisi poskeaan Adrianin rintakehää vasten. ”Mutta… jos meille on suotu näin huonot kelit… Eikä täällä muutenkaan mitään erikoista tapahdu.”
      ”Haluaisitko, että tapahtuisi?”
      Charlotta avasi silmänsä. Hän oli pitkän tovin hiljaa ja mietti. ”Haluaisin”, hän sanoi lopulta.
      Eteiseen laskeutui pitkä hiljaisuus. Lopulta Adrian veti syvään henkeä puhaltaen ne melkein saman tien nenänsä kautta ulos. Sitten hän irrottautui hieman, jolloin Charlotankin oli pakko tehdä niin. Hän kohotti katseensa Adrianin ruskeisiin silmiin.
      ”Suosittelen silti, että varot, mitä toivot”, hän sanoi lopulta ennen kuin kumartui ja painoi suukon Charlotan huulille. ”Minusta ei tarvitsisi tapahtua mitään erikoista.”
      ”No en minä nyt sitä tarkoittanut”, Charlotta puolustautui. ”Tarkoitin, että jotain kivaa… Jotain, että saisimme ihania muistoja kesästä, joita voisimme muistella sitten myöhemmin.”
      Pieni hymy käväisi Adrianin kasvoilla. ”Minusta tuntuu, että minun kesästäni tulee ikimuistoinen jo siksi, että saan viettää sen sinun kanssasi.”
      Charlotta hymyili ottaessaan uuden suukon vastaan. Vakaat kädet eksyivät tytön paidan helmalle ja sujahtivat alta sisään koskettaen paljasta ihoa, liukuen kylkiä pitkin aina ylemmäs ja ylemmäs saaden kohteensa värisemään pelkästä mielihyvästä. Eikä mennyt aikaakaan, kun Charlotta oli painettu lähintä seinää vasten ylimääräisten vaatteiden lojuessa lattialla märkien vaatteiden seurassa.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Oii :O ihna alku!! Kivaa miten on selitetty jollakin tavalla, miksi jotkut tyypit ovat jossakin eikä vaan heivata jonnekin epämääräisen seöostuksen kanssa.

Ooh, tuo loppu :D rakastan sellaista, kun joku toivoo kotain ja sit se toive toteutuu. Käytät muuten älyttömän hienoja kieryoilmaisuja. Jotenkin menisi maku kun Adrian alkaisi riisua erikeseen Charlotan vaatteita.

Jatkoaa :) (Jäljitetty löytyypu onneksi kirjastoista, kunhn vaan pääsisi sinnekin asti :))

-ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Mustakin on paljon kivempi selittää, miksei jotkut vain ole paikalla, eikä vaan kadottaa heitä, mutta kuten tulet huomaamaan, niin se ei ole ehkä ollut se kaikista helpoin osio tässä tarinassa :'D

Kiitos kommentista! Ja hyvä, että löytyy ;) Koetahan vielä saada itsesi lukemaan se, niin voit tätäkin lukea huoleti!
Ja joo, jatkoa tulee, mutta ajattelin, josko malttaisin julkaista tätä hieman hitaampaa tahtia. Voi toki olla, ettei se toimi, ei ainakaan ekan neljän luvun kans, ku ne on melkein jo kirjotettu, et ne on hienosäätöä vaille valmiit :'D

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
A/N: Täytyy sanoa, etten nyt ole ihan varma, mistä olen keksinyt, että faunoidit asuvat jossakin päin Tamperetta. Muistaakseni Annukka Salama on jossain maininnut siitä, ja taisipa Piraijakuiskaajassa olla jokin maininta, mutta koska en löytänyt sitä näin äkkiseltään, niin mennään nyt muistini (, joka on muuten joissakin asioissa älyttömän huono,) varassa. Jos jollain on parempaa ja varmempaa tietoa, niin antaa tulla vain. Korjailen sitä mukaan :)



Ensimmäinen luku
- Tervetuloa Kokemäelle -

”Viimeisen kerran, Vikke: Missä helvetissä te olette?!”
      Unna istui hiljaa matalan tolpan päällä ja tuijotti leveäharteista, lohikäärmetatuoinneilla peitettyä Rufusta, joka seisoi selkä häneen päin puhelin korvalla ja toinen käsi lanteella.
      ”Miten niin et tiedä, missä te olette?” Rufus sihisi vihaisesti puhelimeen. Unna huokaisi turhautuneena. Aluksi tilanne oli naurattanut häntä, mutta nyt, monen tunnin odottelun jälkeen, Unnaa ei enää jaksanut edes hymyilyttää ajatus Vikestä, joka oli eksynyt jonnekin päin maailmaa.
      ”Nyt villivarsa avaat ne silmäsi ja alat katsella ympärillesi”, Rufus ärähti ja alkoi astella ympyrää. ”Pistä navigaattoriin…” Yhtäkkiä hän pysähtyi ja näytti hitusen ärtyneeltä nostaessaan katseensa maasta. ”Miten niin teillä ei ole navigaattoria?”
      Unna nosti nopeasti kätensä kasvoilleen ja hieroi silmiään. Ei voinut olla totta! Olihan tilanne hieman huvittava, sillä oli jotenkin Viken, Joonen ja Iivarin tapaista eksyä täydellisesti, mutta Unna tunsi olonsa hieman turvattomaksi keskellä ei mitään, ja toisaalta hänen mieltään painoi huoli eksyneestä kolmikosta. Eikä heillä ollut edes navigaattoria. Mitäs olivat menneet pöllimään Rufuksen auton, vaikka heidän oli pitänyt loikoilla rannalla nauttimassa auringosta?
      Rufus alkoi jälleen kävellä ympäriinsä nurmikolla. Hän puhui jotakin tienviitoista. Unna ei enää kuunnellut. Sen sijaan hän laski kätensä, nousi matalan tolpan päältä, jolla oli jo jonkin aikaa istunut, ja kääntyi rannan puoleen jättäen Rufuksen äänen ulkopuolelle. Hän asteli nurmikkoa pitkin lähemmäs rantaa ja pysähtyi erään koivun juurelle nostaen kätensä sen runkoa vasten. Hän katsoi kauniin sinistä järveä ja sen toisella puolella sijaitsevaan hiekkarantaan. Siellä oli korkea puinen hyppytorni, joka veti ihmiset testaamaan rohkeutta, ja hiekalla lentopalloverkko oli kerännyt porukkaa ympärilleen pelaamaan. Vihreitä ja vaaleansinisiä puisia koppeja näkyi hieman kauempana. Olivatkohan ne pukukoppeja?
      Tällä puolen järveä, jolle Unna ja Rufus oli jätetty, ei ollut hiekkarantaa. Ei se ollut haitannut. Kuusi tuntia sitten, kun he olivat porukalla ajaneet paikalle, he olivat suosiolla päättäneet jäädä tälle puolelle järveä, koska helteinen kesäpäivä oli autossa istumisen jälkeen vaatinut veronsa, ja hiekkaranta oli ollut niin täynnä kansaa. Niinpä he olivat jättäneet auton tien varressa olevalle pitkälle levikkeelle, joka oli kaiketi tehty juuri siksi, että autoja saisi pysäköidä, ja käyneet uimassa sekä nauttineet kesästä.
      Sitten Vikke oli Joonen ja Iivarin kanssa ensin leikillään suunnitellut pöllivänsä Rufuksen Jaguarin päästäkseen ostamaan jotakin evästä lähimmästä kaupasta. Pitkän taiston jälkeen Rufus oli antanut kolmikolle luvan sillä ehdolla, että he palaisivat saman tien takaisin.
      ”Saman tien” oli venynyt ensin tunniksi, sitten toiseksi. Nyt siitä oli viisi tuntia. Ensimmäiset pari tuntia Unna ja Rufus olivat huoletta rentoutuneet, ottaneet aurinkoa, uineet ja nauttineet toistensa läheisyydestä. Hiljalleen he olivat kuitenkin alkaneet odottaa kolmikon paluuta. Se oli ollut se neljäs tunti kadoksissa, kun Rufus oli lopulta menettänyt kärsivällisyytensä, ja puhelimen välityksellä käyty sota oli saanut alkunsa. Ja nyt kolmikko oli eksyksissä. Mahtavaa.
      ”Yritetään liftata kyyti keskustaan”, Rufuksen ääni keskeytti Unnan omista ajatuksistaan. Unna kääntyi ympäri ja katseli, miten poika tuijotti puhelintaan hetken ennen kuin laittoi sen taskuunsa. Sitten hän kohotti katseensa Unnaan. ”Etsitään hotelli ja odotetaan, että jätkät suvaitsevat löytää takaisin.”
      ”Luuletko, että he löytävät?” Unna kysyi ja asteli lähemmäs Rufusta. Hän käveli parin matalan tolpan välistä levikeparkin reunalle. Vielä kerran hän vilkaisi järveä ja sen toiselta puolelta kantautuvia ääniä, ennen kuin käänsi selkänsä ja vilkaisi odottavasti kumpaankin suuntaan.
      ”Heidän on pakko”, Rufus murahti ja sitoi punaiset rastaansa kiinni. ”Me puolestamme toivomme, ettei täällä olisi paljoakaan…” poika keskeytti ja loi katseensa mutkaan. ”Valmistaudu, auto.”
      Unna terästi kuuloaan, ja kuuli kuin kuulikin auton moottorin äänen voimistuvan. Aluksi hän oli vain luullut, että Rufus oli tuntenut sen saapumisen tärähtelynä, eikä ollut kiinnittänyt siihen niin tarkkaan huomiota. Tyttö hymyili hieman ja nosti kätensä ja peukalonsa pystyyn. Jännää, harvoin sitä tuli liftattua.
      Jännitys katosi melkein saman tien, kun auto vain jatkoi ohi välittämättä heistä tippaakaan. Unna tuijotti hieman pettyneenä valkoisen Mersun perään ja antoi kätensä tippua alas. Höh.
      ”Seuraava”, hän kuuli Rufuksen toteavan vierestään. Unna ehti vain kääntää katseensa mutkaan, kun seuraava auto jo kaartoi paikalle. Unna nosti nopeasti peukkunsa pystyyn, mutta sekin meni ohi.
      ”Ihmiset, mikä teitä vaivaa?!” hän kivahti ja mulkoili ohi ajaneen auton perään, vaikka se oli jo ehtinyt kadota seuraavan mutkan taakse.
      ”Ehkä kookas, lohikäärmetatuoinneilla ja punaisilla rastoilla varustettu mies ei herätä luottamusta?” Rufus ehdotti.
      Unna vilkaisi toista ja näytti vastalauseena kieltä. ”Höpöhöpö! Se johtuu kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että he ovat epäkohteliaita.”
      Rufus kohautti olkiaan.
      Meni ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin Rufus seuraavan kerran käänsi katseensa mutkaan. ”Sieltä tulee seuraava…”
      Kumpikin nosti peukalonsa pystyyn, ja pian auto kaartoikin mutkasta heitä kohti. Mutta sen sijaan, että auto olisi ajanut vaadittua kuuttakymmentä kilometriä tunnissa, sillä oli paljon enemmän vauhtia, ja näytti uhkaavasti siltä, kuin se olisi ajamassa kahden liftarin päälle.
      Rufus astui nopeasti muutaman askeleen taaksepäin vetäen Unnan perässään. Unnalle se ei riittänyt. Oravan vaistot ottivat vallan, ja hän kääntyi ja kirmaisi suorinta tietä lähimpään puuhun paniikin vallassa. Hän otti yhdeksän juoksuaskelta, loikkasi jopa jonkun matalan pusikon päältä, ja hyppäsi lähimpään mäntyyn kiiveten kiireen vilkkaan sen oksille ja niitä pitkin ylös.
      ”Törkeää, ajoi jo sataakahtakymmentä”, Rufus ärähti maan tasalla, kun Unna jatkoi tärisemistä männyn oksien lomassa. Sitten mies nosti katseensa Unnaan. ”Kaikki hyvin, tule alas.”
      ”Kaikki hyvin?” tyttö toisti värisevällä äänellä ja katsoi epäuskoisena Rufusta. "Päältämme melkein ajettiin!”
      Rufus huokaisi. "Lupaan, että ruttaan seuraavan auton, joka yrittää samaa."
      Unna parahti ja rutisti männyn runkoa. Ei onnistu!

Miten hankalaa oli saada peukalokyytiä? Aika vaikeaa. Kun Rufus oli viimeinkin saanut maaniteltua Unnan alas puusta, he olivat jatkaneet levikkeellä seisomista. Jo yksitoista autoa oli ajanut ohi, eikä kukaan ollut huolinut heitä kyytinsä.
      Rufus huomasi, miten Unna joutui taistelemaan, ettei juossut takaisin puuhun jokaisen auton kohdalla. Myöhemmin se oli helpottanut ja Unna pysyi helpommin paikoillaan, mutta ilmassa oli koko ajan varautunut ilmapiiri. Rufus tiesi, että se oli Unna, joka tuijotti mutkaan ja oli valmis pinkomaan takaisin puuhun, mikäli tilanne sitä vain vaatisi.
      Tylsää hommasta teki kaiken kaikkiaan se, ettei autoja kulkenut kovinkaan paljon. Korkeintaan kolme autoa saattoi tulla peräkkäin, sitten saattoi mennä kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin ennen kuin ketään näkyi missään. Rufuksella oli omasta mielestään aika hyvät hermot ja kärsivällisyys, mutta pikkuhiljaa hänestä alkoi tuntua, että sitä vain koeteltiin. Pirun Vikke, Joone ja Iivari. Ei olisi pitänyt antaa sitä autoa heille. Mikähän ajatuskatko hänelle oli oikein mahtanut tulla siinä vaiheessa, kun hän oli sen myöntävän vastauksen antanut?
      Unnasta oli myös havaittavissa turhautuneisuutta. Rufus aisti, miten seisominen alkoi kyllästyttää tyttöä. Tietämättömyys siitä, missä he oikein olivat, ei parantanut kummankaan oloa. Itse asiassa Rufus muisteli nähneensä Kokemäen kyltin, kun he olivat tänne ajelleet, ja senkin hän tiesi, että heidän takanaan oli Pitkäjärvi. Hän tiesi myös, että rannan vieressä oli leirintäalue. Tieto tuli yksinkertaisesti siitä, että hän oli sattunut näkemään sen harvojen puiden lomasta. Mutta nuo tiedot eivät paljoakaan lämmittäneet.
      Ei varsinkaan, kun he seisoivat keskellä metsää. No olihan siellä täällä vilahduksia rakennuksista, mutta... silti.
      Jos tilanne ei pian muuttuisi, heidän pitäisi liikkua ja mennä kyselemään jostakin taksin puhelinnumeroa tai jotakin. Eivät he voisi täällä seisoa lopun elämäänsä. Paitsi tietysti Unna voisi. Tyttö oli jossain vaiheessa harkinnut puissa kiipeilyä, mutta Rufus oli teilannut idean ihan perustelluista syistä. Eiväthän he halunneet herättää mitään ylimääräistä huomiota.
      Unnasta oli nähnyt, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä jotakin, mutta oli antanut asian olla. Rufus puolestaan oli ollut siitä kiitollinen, nimittäin häntä ei kiinnostanut väitellä. Hän halusi nyt vain saada kyydin, päästä keskustaan ja varata hotellihuone, jossa he voisivat odotella karkureita - varsinkin, kun tuntui, ettei kolmikko aikonut palata vielä hetkiinsä.
      Viimeinkin hän tunsi taas tärinää jalkojensa alla. Se viestitti lähestyvästä autosta. Mustasta Bemari, mikäli Rufus oli oikeassa. Hän nosti katseensa mutkaan, ja pian auton ääni jo kuuluikin.
      ”Auto”, Rufus mumisi ja nosti peukalonsa pystyyn. Unna haukotteli ja hieraisi niskastaan hikeä ennen kuin nosti kätensä ja valmistautui. Mutkasta tuli kuin tulikin esiin musta Bemari.
      ”Ei päästä kyytiin”, Unna mutisi hiljaa. Rufus ei vastannut. Katsoi vain, miten auto tuli kohdalle. Hidastiko se vauhtiaan?
      Unna laski kätensä. ”Mitä minä sanoin?”
      ”Olit väärässä”, Rufus sanoi katse edelleen autossa. Hän oli nähnyt ja tuntenut ihan oikein. Auto oli hidastanut sittenkin ja ajanut levikkeelle pysähtyen pitkän matkan päähän heistä. He olivat saaneet kyydin viimeinkin!
      ”Mitä jos se on metsästäjä?”
      Rufus kallisti hieman päätään pitäen katseen autossa. Ei kai sentään? Toisaalta, varovaisuudesta ei olisi koskaan haittaa. Mutta ei se kovin reilua ollut, että he olivat pysäyttäneet auton, ja alkoivat sitten epäillä sen omistajia metsästäjiksi. Mutta toisaalta, eiköhän Rufus saisi heidät ulos autosta, jos tilanne sitä vaatisi. Nyt hän halusi vain ja ainoastaan keskustaan.
      "Otetaan selvää", Rufus vastasi, muttei ehtinyt ottaa kuin askeleen, kun auton ovi avautui kuskin puolelta. Nuori, ruskeahkoihoinen nuori mies nousi ylös ja kääntyi katsomaan heitä mitään lukemattomin kasvoin.
      ”Terve”, tuo huudahti, mutta ei kuulostanut yhtään sen iloisemmalta kuin näytti. Asialliselta muukalainen ainakin vaikutti. ”Kaipasitteko kyytiä?”
      ”Olemme menossa keskustaan”, Rufus vastasi ja asteli rohkeammin lähemmäs. Unna tuli hieman epävarmana perässä.
      ”Sinnepäin olemme menossa. Hypätkää kyytiin”, mies vastasi ja istahti takaisin autoon laittaen oven kiinni perässään. Unna katsoi Rufusta, ja Rufus vastasi katseeseen.
      ”Mennään”, hän sanoi lopulta. ”Vaikeasti tulkittava ihminen, mutten usko, että hän on metsästäjä.”
      ”Jos niin sanot”, Unna mumisi ja asteli kuskin taakse istumaan. No, ainakin hänellä oli lohikäärme seuranaan, Rufus ajatteli hieman huvittuneena mennessään pelkääjän taakse istumaan. Ei tässä mitenkään huonosti voisi käydä.

Charlotta katsoi jännittyneenä, miten vakaasti Adrian ajoi Köyliöntietä pitkin. Heti, kun he olivat ottaneet liftarit kyytiin, oikealla puolella näkyvä Pitkäjärvi, hiekkarannat, asuntovaunut ja mökit olivat jääneet hänen huomionsa ulkopuolelle. Hän ei edes huomannut tienpäätä, josta he olisivat kääntyneet uimarannalle, ei hiekkakenttää, jolla pelattiin silläkin hetkellä pesäpalloa, eikä edes heidän vasemmalla puolella kököttävää Kooman hautausmaata. Ei, sillä hänen ajatuksiinsa ei mahtunut kuin kaksi muukalaista. Hän halusi niin kovasti tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, ja toisaalta hän oli kovin utelias tietämään jotakin liftaamisesta ja siitä, mikä oli saanut nuoren parin saanut tekemään jotain sellaista.
      He olivat kohteliaita, sen Charlotta tiesi varmaksi. He olivat kohteliaasti kiitelleet Adriania kyydistä. Adrian oli vain mutissut vastaukseksi. Hah, niin perus Adriania!
      ”Mistä tulette?” Charlotta kysyi kohteliaasti ja kääntyi kaksikon puoleen. Hän ei todellakaan antaisi Adrianin tehdä autoajelusta kiusallista. Ei siis sillä, Charlotasta ei tuntunut enää lainkaan kiusalliselta istua Adrianin kanssa autossa siten, ettei toinen edes aina vastannut hänen jutuilleen, mutta vieraat eivät tunteneet kuljettajaansa.
      ”Tampereeltahan me”, kundi vastasi. Hän oli lihaksikas ja hänellä oli punaiset rastat, jotka oli sidottu kiinni. Vaikka Charlotta yritti kuinka, hän ei voinut olla katsomatta tatuointeja. Oikein lohikäärmeitä... Vaikka Charlotta ei itse välittänytkään tatuoinneista, ne olivat upeita. Mahtaisikohan tatuoinnit sopia Adrianille?
      Charlotta nyökkäsi, ja tajusi, etteivät he olleet esittäytyneet. Toisaalta, oliko sillä väliä, kun he kuitenkin pian jatkaisivat omia reittejään. Charlotta vain oli kyltymättömän utelias. Ainahan hän voisi testata ja esitellä itsensä.
      ”Olen muuten Charlotta”, hän esittäytyi ja katsoi kumpaakin liftaria. Charlotta oli vetänyt penkkiään eteenpäin, kun poika, tai oikeastaan hän taisi olla mies, oli istuutunut autoon. ”Ja hän on Adrian”, tyttö esitteli kuskin, vaikkei tiennyt, oliko Adrian siitä kuinka mielissään.
      ”Olen Rufus”, mies esittäytyi. Charlotta katsoi tuota silmiin ja nyökkäsi hymyillen. Sitten hän siirsi katseensa tyttöön, jolla oli kuparin väriset kiharat ja pisamaiset kasvot.
      ”Unna”, tyttö vastasi ja vilkaisi nopeasti Charlottaa. Tyttö näytti hitusen huolestuneelta. Tai ehkä ennemminkin ahdistuneelta? Tai jännittyneeltä?
      ”Hauska tutustua”, Charlotta sanoi ja yritti pikaisesti keksiä jotain sanottavaa. Että se tuntui yhtäkkiä niin kovin hankalalta. Ja kaverit aina kehuivat, ettei Charlotalta loppuisi puheenaiheet koskaan kesken.
      ”Oletteko ensimmäistä kertaa Kokemäellä?”
      ”Joo, ja nytkin eksyttiin tänne oikeastaan ihan vahingossa”, Rufus vastasi.
      ”Ai?” oli kaikki, mitä Charlotta osasi sanoa.
      Rufukseksi esittäytynyt nyökkäsi pienesti. ”Oltiin kavereiden kanssa ihan vain kesää viettämässä, kunnes he päättivät lähteä käymään pienellä ajelulla, ja...” Mies hymähti ja siirsi katseensa ulos. ”No, he päättivät rehellisesti sanottua eksyä jonnekin.”
      ”Minä vain toivon, että he olisivat kunnossa”, Unnaksi esitelty sanoi lopulta ja vilkaisi nopeasti Rufusta.
      Charlotta kurtisti kulmiaan. ”Eivätkö he todellakaan tiedä, missä he ovat?”
      Rufus kohautti olkiaan pitäen katseensa ikkunassa. ”Eivät ainakaan kerro minulle, mikäli tietävät.”
      Auttaminen olisi siis todella hankalaa, mikäli heillä ei olisi lainkaan hajua siitä, missä heidän ystävänsä mahtaisivat viilettää. Eikä sillä, että Charlotta olisi edes osannut auttaa, mutta hän oli aika varma, että Adrian olisi osannut.
      Sitä paitsi missä kaksikko edes yöpyisi? Tai ei sillä, jos Unnan ja Rufuksen ystävät palaisivat iltaan mennessä, mutta jos heillä menisi pidempään, kaksikko tarvitsisivat yösijan, eikä Charlotta tiennyt Kokemäeltä oikeastaan mitään paikkaa, minne voisi mennä.
      He ohittivat ensimmäisen risteyksen, josta olisi päässyt Peipohjaan. Siitä Adrian olisi normaalisti kääntynyt kotiin, mutta nyt tilanne oli toinen.
      ”Mitä olette oikein suunnitelleet tekevänne?” Charlotta kysyi lopulta. ”Tai siis… Jos ystävänne eivät palaa vielä tänään, niin… täytyyhän teidän jossakin yöpyä?”
      ”Onhan täällä pari hotellia”, Adrian sanoi. Charlotta heitti katseen Adrianiin. Oliko täällä jotain hotellejakin?
      ”Veisittekö meidät jompaankumpaan?” Rufuksen ääni kysyi. ”Voisimme hyvin ottaa hotellihuoneen.”
      ”Toki”, Adrian vastasi. ”Toivottaan vain, että huoneita on vielä vapaana.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Toinen luku
- Lisää uusia tuttavuuksia -

Mustahiuksinen poika suoristautui, mutta piti katseensa nokkapellin sisällössä. Nopeasti tuo pyyhkäisi kädellään otsaltaan hiussortuvia sivummalle. Mutta sen sijaan, että poika olisi laskenut kätensä alas, hän upotti sen hiuksiinsa ja raapi päätään hyvin mietteliään näköisenä.
       Raisa katseli vierestä, miten Mikael kamppaili auton kanssa. Hän teki kaikkensa, ettei huokailisi ja osoittaisi turhautumistaan jatkuvasti. Hän ei halunnut ärsyttää Mikaelia, joka kaikin tavoin yritti parhaansa mukaan selvittää, mikä autossa oikein mättäsi.
      He olivat olleet matkalla Ouluun, tapaamaan Jenniä. Heidän oli ollut tarkoitus tavata samalla myös Niko, jolla oli viikonloppuna Jyväskylässä muotinäytös, Juha, joka oli tulossa tekemään siitä juttua, sekä tietenkin Mitja ja Caoimhe, joiden oli tarkoitus pitää jatkoilla keikka. Mitjan ja Caoimhen oli kylläkin tarkoitus tulla vasta loppuviikosta, sillä Mitjalla oli kädet täynnä töitä klubilla, eikä ollut saanut vapaata ennen kuin aikaisintaan torstaina.
      Nyt kaikki menisi plörinäksi. Ihan kirjaimellisesti. Joku korkeampi taho selvästi yritti, ettei Nikon muotinäytös tulisi onnistumaan mitenkään.
      Kaikki oli saanut alkunsa parista paketista. Niko oli pistänyt postiin pari luomustaan, joiden oli ollut tarkoitus olla ennen Nikoa Jyväskylässä. Niko oli kuitenkin ehtinyt ensin, ja oli selvinnyt, että paketit olivat onnistuneet eksymään matkalla ihan vääriin osoitteisiin. Ja silloin Raisa ja Mikael oli soitettu apuun. Sovittuaan, että Mitja ja Caoimhe tulisivat perässä linja-autolla, Raisa oli lähtenyt Mikaelin kanssa suuntaamaan kohti Oulua kiertäen Forssan ja Harjavallan kautta – sieltä he löytäisivät kadonneet paketit.
      Huittisten jälkeen auto oli alkanut reistailla. Raisa kiitti onnea siitä, että Mikael oli tajunnut nousta seuraavasta rampista, joka oli tuonut heidät Kokemäelle. Ei muuten, mutta he eivät olleet päässeet kuin reilun kolmesataa metriä, kun auto oli irtisanonut itsensä. Onneksi he olivat olleet juuri silloin rautatietä ylittävällä sillalla, joten alamäki oli tullut heille tarpeeseen: He olivat lasketelleet sen alas ja päässeet alamäen juurella, heti risteyksen jälkeen, sijaitsevalle bussipysäkille.
      Raisa tosin oli laittanut merkille, ettei busseja paljoakaan kulkenut. Hän ei ollut nähnyt kuin yhden, ja sekin oli mennyt ohi muina miehinä.
      Tyttö kääntyi katsomaan mäkeä, jota pitkin he olivat lasketelleet, ja kiinnitti sitten huomionsa kylttiin, jossa luki Suokas.
      "Ei ole totta", Mikael mutisi. Raisa käänsi katseensa ja huomasi, miten poika oli vapauttanut hiuksensa ja nojasi molemmin käsillään autoa vasten, tuijottaen tarkkaavaisesti nokkapellin sisältöä. "En tajua..."
      Raisa asteli hieman lähemmäs. "Minä en tajua noista yhtään mitään", hän sanoi kohauttaen olkiaan. Sitten hän vilkuili ympärilleen kuin etsien vaihtoehtoja. Kuinkahan pitkä matka keskustaan vielä olisi?
      Tien toisella puolella näkyi olevan asutusta. Muutama talo näkyi aukealta. Pitäisikö hänen ja Mikaelin nöyrtyä ja mennä pyytämään apua?
      Raisa kääntyi katsomaan selkänsä taakse. Tummanpunertava tiilistä rakennettu rivitalo. Se olisi toinen vaihtoehto, vaikkakaan se ei ollut se kaikista houkuttelevin.
      "Pitäisikö meidän..."
      Sitten se tapahtui. Musta Bemari pysähtyi jotakuinkin parkkiin mustan Audin taakse. Jopa Mikael nosti katseensa nähdäkseen, kuka oli pysähtynyt.
      Kuskin paikalta nousi ylös ruskeahkoihoinen nuori mies, jolla oli tummanruskeat hiukset ja silmät. Kasvot olivat vakavanpuoleiset, ei vaikuttanut kovinkaan helposti lähestyttävältä kaverilta. Tuo tuntematon tummahko kaveri, josta Raisa hieman aavisteli, ettei hän ollut välttämättä suomalainen, löi Bemarinsa oven kiinni ja asteli lähemmäs. "Voinko olla jotenkin avuksi?"
      ”Jos siitä ei ole mitään vaivaa”, Mikael vastasi tuntemattomalle. ”Auto alkoi reistailla...”
      Raisa ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan. Hän katseli, miten etupenkillä istui tyttö, jolla oli etuhiukset ja vaaleanruskeat palmikoidut hiukset. Tuo näytti puhuvan jollekin, ja Raisa huomasi, miten takapenkillä joku kurkkasi etupenkkien välistä.
      Raisa käänsi katseensa takaisin Mikaeliin ja tuohon tuntemattomaan nuorukaiseen, joka tuntui olevan samaa ikäluokkaa heidän kanssaan. Hän seisoi Mikaelin vierellä ja tuijotti tuon kanssa auton moottoria. Raisa harkitsi jo hetken, että menisi katsomaan, ymmärtäisikö mitään, mutta juuri silloin auton ovi kolahti uudelleen. Tyttö siirsi jälleen katseensa mustaan Bemariin ja huomasi, että uusi ihminen lähestyi heitä. Tuo liittyi kahden muun kundin joukkoon, eikä Raisa saanut katsettaan irti tuosta kaverista. Mies oli kookas, hänellä oli punaiset rastat, ja kaiken lisäksi hän oli täynnä lohikäärmetatuointeja.
      Ehkä sillä oli jokin pakkomielle lohikäärmeistä, Raisa ajatteli. Mutta ei silti, olihan nuo tatuoinnit aika siistejä... Itse asiassa aika upeita.
      ”Onko jotain selvinnyt?”
      Raisa riisti katseensa tuosta kolmannesta jätkästä ja katsoi kysyjää. Se oli juuri se tyttö, joka oli istunut tuon tumman pojan vieressä auton etupenkillä. Hänen viereensä ilmaantui kikkarapäinen, hieman pienempi tyttö, joka tuijotti hieman epäileväisenä Mikaelin Audia ja sen ympärille kerääntynyttä mieslaumaa. Ihan kuin joku heistä voisi hyökätä tytön kimppuun milloin tahansa. Tai ehkä Raisa vain kuvitteli. Ehkä tyttö oli vain ujo ja arka vieraiden ihmisten seurassa.
      ”Eipä oikeastaan”, Raisa vastasi ja käänsi katseensa takaisin Mikaelin autoon. Sitten hän huokaisi muistaessaan Nikon ja antamansa lupauksen. ”Toivottavasti se nyt ei olisi mitään vakavaa.”
       ”Toivotaan”, etupenkillä istunut tyttö sanoi.
      Sitten heidän välilleen laski hiljaisuus. Vain pojat keskustelivat vaimeasti autosta, mutta Raisalle se oli samantekevä. Helsingissä asuessaan hän ja hänen äitinsä eivät olleet koskaan kaivanneet autoa, jolla liikkua. Sen jälkeen hän oli ajellut vain Nikon tai Mikaelin kyydissä, joten hänen käsityksensä autoista oli minimaalinen.
      Tiellä puolestaan autoja tuli ja meni. Raisa pohti, missä päin mahtoi olla se keskusta. Kyltit olivat kylläkin näyttäneet, että rautatien yli, mutta sen pidemmälle he eivät olleetkaan päässeet. Oliko keskusta kenties tuon edessä olevan loivan mutkan takana? Ja kuinkahan pitkä matka sinne olisi? Niko saisi varmasti hermoromahduksen, ellei Raisa ja Mikael saisi piakkoin autoa kuntoon. Vaihtoehtoisesti jonkun pitäisi soittaa Nikolle ja kertoa huonot uutiset. Mutta kuka sen tekisi? Raisa ei välttämättä halunnut olla soittaja, muttei vaihtoehtoja tuntunut olevan.
      ”Vedetään auto korjaamolle”, joku sanoi lopulta. Kolme tyttöä nosti katseensa jätkiin, jotka olivat todennäköisesti yhteistuumin tehneet päätöksensä. Ja he ryhtyivät saman tien tuumasta toimeen.

Työ oli raskas, mutta sen arvoista, ainakin jokainen heistä halusi siihen uskoa. Kun he olivat saaneet työnnettyä Mikaelin auton taaksepäin pysäkillä siten, että Adrian sai oman autonsa eteen, he kiinnittivät hinausköyden autojen välille. Oli omalla tasollaan kova työ työntää autoa, vaikka heitä olikin ollut neljä sitä työntämässä.
      Seuraava haaste oli ollut saada auto tekemään U-käännös. Ei muuten, mutta Adrian oli sitä mieltä ollut, että kaikista paras reitti oli mennä Suokkaan kautta. Niinpä he olivat odottaneet sitä hiljaista hetkeä ennen kuin olivat suunnanneet tielle ja taiteilleet kummatkin autot kohti heidän tulosuuntaansa, jotta pääsisivät kääntymään Suokkaalle.
      Tie ei ollut alkumetreillä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Suokas oli paljastunut teollisuusalueeksi, jolla sijaitsi yrityksiä yrityksen perään, ja halleja toisensa jälkeen. Siellä täällä oli peltoa ja metsiä, ja taisi jossakin välissä taloja olla, mutta pääosin se oli leimattu teollisuusalueeksi. Toki pienihän se oli, mutta niin taisi olla koko Kokemäki. Ainakaan kukaan vieraista ei voinut väittää kuulleensa kyseisestä kaupungista.
      Korjaamolle ei loppujen lopuksi ollut pitkä matka. Siellä he kuitenkin saivat aika pian karun tuomion.
      ”Valitan, tässä voi mennä aikaa”, korjausmies sanoi ja katseli nokkapellin alle. ”Meillä on huomenna vasta aikaa katsoa sitä ja silloin tiedämme, mikä autoanne vaivaa.” Sitten mies nosti katseensa Mikaeliin, joka odotti ilmeettömin kasvoin tuomiota. ”Jos jätätte numeronne, voin soittaa huomenna. Tai vaihtoehtoisesti voitte tulla puolen päivän aikoihin käymään.”
      Oliko vaihtoehtoja? Ei, ei oikeastaan. Mikael jätti tyynen rauhallisena numeronsa ennen kuin korjaaja kiitti ja palasi sisälle.
      ”No niin, olisiko sitten sen hotellin aika?” Rufus kysyi lopulta, kun he olivat kääntyneet toistensa puoleen. ”Onko teillä puhelinnumeroa tai jotain?”
      Vaikka Charlotta olikin paikallinen, hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, missä täällä olisi lähin hotelli. Adrian puolestaan otti kännykkänsä esiin vapaalla kädellään, toisessa hän piti hinausköydestä tehtyä rullaa, ja alkoi kirjoittaa mitä todennäköisimmin Googleen kaipaamaansa tietoa. Tässä kaupungissa ei tainnut olla mitään, mitä Adrian ei tietäisi.
      Meni jonkin aikaa ennen kuin Adrian avasi suunsa. ”No, jos rehellisiä ollaan, teillä on seuraava ongelma yöpymisien kanssa”, hän aloitti ja laski sitten puhelimensa pois sulloen sen taskuunsa. ”Seurahuoneella ei ole kuin kaksi yhden hengen huonetta vapaana, ja Jokirannan majoituksessa on kaikki huoneet varattuna.”
      Charlotta loi epäuskoisen katseen Adrianiin. ”Mitä?! Huijaatko?”
      Adrian kohautti olkiaan. ”Näin väitti internet”, hän vastasi. ”Saa sitä toki aina soittaa ja kysyä, jos tahtoo varmistua.”
       Mikael otti puhelimensa esiin. ”Kyllä täältä joku huoneisto on pakko löytyä”, hän vastusti. Eikä mennyt aikaakaan, kun hän oli jo näppäillyt numeron ja puhunut puhelunsa. Tuloksena hänen oli pakko myöntää, että tuo ruskeahiuksinen muukalainen oli puhunut totta: hotelleissa ei ollut tilaa heille kaikille.
      ”Näin ei voi käydä!” Raisa tuhahti ja risti käsivartensa mulkoillen korjaamon rakennusta. ”Siis oikeasti?! Miten voi olla muka mahdollista, että me eksytään jollekin minimaaliselle paikkakunnalle, auto menee paskaksi, ja sitten vielä sanotaan, ettei meille riitä hotellihuonetta?! Argh!”
      Unna kietoi kätensä ympärilleen, eikä tuntenut oloaan järin turvalliseksi. Hän käänsi katseensa Rufukseen kuin odottaen, että hänellä olisi jokin vastaus ongelmaan.
      Charlotan puolestaan kävi hieman sääliksi vieraita. Hän halusi niin kovasti tarjota apua, mutta miten? Ainoa, mitä hän voisi tehdä, olisi yösijan tarjoaminen heidän luotaan, mutta ongelma oli se, että talo kuului Adrianille, ei Charlotalle. Hän tarvitsisi Adrianin suostumuksen, ja Adrian ei todennäköisesti suostuisi, ei ainakaan helpolla. Tätinsä ja setänsä luokse hän voisi heidät muuten majoittaa, mutta talossa ei olisi tilaa heille kaikille.
      Charlotta huokaisi ja kääntyi Adrianin puoleen. ”Kuule Ad, emmekö voisi auttaa heitä?” hän kysyi ja tarkkaili tuttuja vakavia kasvoja tarkkaan voidakseen edes jotenkin ennakoida tulevaa. Vaikeaa se oli, sillä Adrian osasi vieläkin pitää kaikki ajatuksensa ja tunteensa ihan omana tietonaan. ”Tarkoitan… Olisihan meillä pari vierashuonetta vapaana, voisimme majoittaa heidät… Edes siksi aikaa, että he saisivat hotellista huoneet tai… tai… tai jotain.”
      Pihaan laskeutui hiljaisuus, jonka tietenkin rikkoi korjaamosta tulevat sekä ohi kulkevien autojen äänet. Vieraat katsoivat odottavasti Adriania ja Charlottaa. Adrian tuijotti hetken jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin laski katseensa ja katsoi tyttöystäväänsä – sillä ärsyttävällä katseella, joka ei kertonut mitään. Se ei kertonut, oliko Adrian mielissään ehdotuksesta, oliko hän kenties vihainen vai mitä. Ei mitään tietoa. Silti Charlotta teki kaikkensa ja vastasi Adrianin katseeseen. Hän katsoi pyytävästi noihin suklaanruskeisiin silmiin, toivoi todella, että hän näyttäisi niin vetoavalta kuin mahdollista. Että hänellä olisi nyt sellainen koiranpentu ilme, joka sai kaikki aina taipumaan. Tosin Charlotta oli varma, ettei Adrianiin koskaan tehonnut sellaiset, mutta aina oli pakko yrittää.
      Hetken tuijotuksen jälkeen Adrian siirsi katseensa ja mittaili jokaista vierailijaa vuorollaan. Hän harkitsi tarkkaan, olisiko nuo vieraat vaivan arvoisia. Sellainen Adrian vain oli. Harkitsi hyvin tarkkaan ennen kuin teki päätöksensä. Pohti kaikki mahdolliset seuraukset ennen kuin antaisi tuomionsa.
      Sitten hän huokaisi. ”Hyvä on”, hän myöntyi lopulta.
      ”Jes!” Raisa innostui. ”Hienoa, viimeinkin joku asia alkaa näyttää paremmalta!”
      ”Sitten on olemassa vielä yksi ongelma”, Rufus sanoi puuttuen puheeseen.
      Raisa loi murhaavan katseen Rufukseen. Mikä ilonpilaaja! ”No mikä nyt vielä?!” hän kysyi nostaen kädet lanteilleen. ”Aiotko sanoa, että nyt lehmä on tippunut taivaalta ja rutannut Adrianin auton?”
      ”En”, Rufus sanoi hieman hymyillen. ”Vaikka en ihmettelisi, jos niinkin kävisi. Ongelma kuitenkin on se, että meitä on kuusi, ja autoon mahtuu vain viisi.”
      Pihamaalle laskeutui uusi hiljaisuus. Charlotta irvisti, koska hän ei ollut tajunnut sellaista seikkaa. Adrian puolestaan ei näyttänyt lainkaan yllättyneeltä. Raisa puolestaan tuijotti Rufusta epäuskoisella katseella. Oliko tuo tosissaan?
      ”No sen ei pitäisi olla suurikaan ongelma”, Raisa sanoi lopulta. ”Minä voin vaikkapa istua Mikaelin sylissä tai joku voi istua minun…”
      Adrian suuntasi katseensa Raisaan, ja se katse kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se ei olisi turvallista. Adrian ei suostuisi.
      Raisa vastasi katseeseen, sillä oli oikein selvää, mitä Adrian sanattomasti sanoi. ”Hei, älä viitsi! Keksi itse parempi suunnitelma.”
      ”Emme me nyt niin kaukana asu”, Charlotta puuttui puheeseen, vaikkei toisaalta itsekään halunnut vaarantaa ihmishenkiä. Mutta oliko sitten reilua pistää osa porukasta kävelemään? Tai soittamaan taksi vain siksi, ettei yksi ihminen mahtunut kyytiin? Sitä paitsi Unna oli niin pieni, että mahtuisi ihan hyvin jonkun sylissä istumaan. Eivätkä poliisit täällä kovinkaan ahkerasti pyörineet. Tosin kerta se ensimmäinenkin olisi, ja ihan varmasti nyt, kun he kerrankin rikkoisivat ihan pienesti lakia, poliisit odottaisivat jo ensimmäisen nurkan takana. ”Eiköhän sen verran mahduta kaikki kyytiin.” Sitten, aivan kuin vedoten ehdotukseensa, hän astui lähemmäs Adriania ja kietoi kätensä pojan käsivarren ympärille. ”Sitä paitsi sinä ajat varovaisesti ja rauhallisesti. Kenellekään ei satu mitään.”
      Adrian punnitsi pitkään ja hartaasti vaihtoehtoa. Havaittavissa oli, että muutkin jätkät miettivät asiaa pitkään, vaikkeivät sanoneetkaan sitä ääneen.
      ”Hyvä on sitten”, Adrian myöntyi hyvin vastahakoisesti. ”Mutta vain ja ainoastaan tämän kerran.”
      ”Voit mennä istumaan etupenkille”, Charlotta tarjosi Rufukselle. Tatuoitu jätkä hymyili pienesti ja nyökkäsi kiitokseksi.
      ”Minä voin istua Mikaelin sylissä”, Raisa ehdotti tyytyväisenä siihen, että he pääsisivät vielä tämän vuorokauden aikana johonkin suuntaan, ja vilkaisi mustahiuksista nuorukaista. Mikael vastasi katseeseen ja kohotti sitten kulmiaan huvittuneena.
      ”Ihan kuin antaisit minulle mahdollisuuden sanoa mielipiteeni asiasta”, hän sanoi hymyillen.
      ”Niin annoinkin”, Raisa vastasi ja tuuppasi hellästi Mikaelia. ”Mutten olisi ottanut sitä kuuleviin korviini.”
      Mikael hymähti ja kumartui ottamaan laukkunsa, sekä tietenkin Forssassa mukaan lähteneen paketin, ja lähti viemään niitä Adrianin Bemarin takaluukkuun. Raisa teki saman omalle laukulleen.
      Unna katsoi uusia tuttavuuksiaan ja alkoi hiljalleen laskeutua siihen tunteeseen, että nuo ihmiset olivatkin mukavia ja luotettavia. Moniko oikeasti tarjoutuisi antamaan yösijaa tuntemattomille?
      ”Vieläkö epäilet?” Rufus kysyi.
      Unna kohautti olkiaan. ”Enpä taida”, hän sanoi ja vilkaisi hymyillen Rufusta. ”Jos he olisivat meistä jotain halunneet, he olisivat kai tehneet sen jo.” Sitten hän katsoi taas muiden suuntaan. He seisoivat peräluukulla pakkaamassa uusien tulokkaiden tavaroita mukaan. ”Sitä paitsi, jos he olisivat pahoja, niin tuskinpa he olisivat heitäkään auttaneet.”
      ”Ja onhan sinulla aina lohikäärme mukanasi”, Rufus sanoi. Unna virnisti ja lähti sitten Rufus perässään kohti autoa.

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Paremmeaksi vain menee. :) Jatkoa odotellen.