Subbe93: Kiitos kauhean kovasti kommentista! Ihana tietää etten ole ainoa joka pitää Pixarin Monstereista, ja että joku todellakin on aikomassa lukea tätä fikkiä
Korjasinkin heti tuon sun huomauttaman kirjoitusvirheen
PrologiMasi Pallopää, lyhyenläntä sekä vihreänpyöreä, yksisilmäinen monsteri, seisoo käsi kohotettuna vanhan ystävänsä, Tare Karvasen ovikellolle. Hän on juuri saapunut kauniille ja pienelle pihakuistille ja kerää enää vähän lisää rohkeutta tarkastellen samalla ystävänsä taloa. Taren nykyinen koti on suuri. Monstropoliksen keskustan rajoilla sijaitseva sininen puutalo on kaikkea muuta kuin se pieni tiilitaloasunto jossa Masi ja Tare asuivat työskennellessään molemmat vielä yhdessä Monsterit Oy:ssä. Talo on tilava ja hieno, sellainen jonne muutetaan kun menestytään töissä, saadaan ylennys tai pari, on onnellinen vaimo, lapsia ja kaikin puolin hyvä elämä. Tämä talo on tarkoitettu onnelliselle perheelle, ei yksinäiselle, surun murtamalle miehelle.
Syvään henkeä vetäen Masi painaa pientä kulunutta ovisummeria. Hetkeen ei tapahdu mitään, mutta pian hän voi kuulla summerin pirinän kaikuvan ympäri taloa. Kukaan ei tule avaamaan.
”Tare! Se olen minä, Masi!” hän huutaa suljetuille oville ja ikkunoille saamatta vastausta. Masi tietää itsekin venyttäneensä vierailuaan parhaan ystävänsä luona aivan liian pitkään, mutta hän on varma siitä, ettei ole tullut liian myöhään. Tare piilottelee varmasti sisällä talossaan.
Hetken ulkona odotettuaan Masi kokeilee ovea ja huomaa sen olevan auki. Varovasti hän kurkistaa sisään pölyiseen, kuolemanhiljaiseen taloon. Vaikka ulkona syysaurinko paistaa kirkkaana ja korkealta maalaten kaiken lämpimän keltaiseksi, on sisällä pimeää. Astellessaan pölyisten huonekalujen täyttämien huoneiden läpi Masi vetelee ikkunoita peittävät painavat verhot syrjään päästäen hentoja auringonsäteitä sisälle. Pölyhiukkaset tanssivat kultaisissa valokeiloissa.
”Huhuu! Olisit Tare kertonut että sinulla on tänään näin kova kiire, niin olisin tullut jo vähän aiemmin, loppujen lopuksi enhän minä tässä meistä se työtön ole”. Pöly saa Masin yskimään. Taresta ei näy jälkeäkään koko alakerrassa. Oikeastaan siistin ja modernin tyylin mukaisesti sisustetut huoneet näyttävät siltä kuin kukaan ei olisi käynyt niissä pitkään aikaan, mutta yläkerrasta näyttää kajastavan vähän valoa.
”Tiedätkö, minusta tuntuu että sinulta on jäänyt pari nykyajan keksintöä vähän sisäistämättä Tare. Esimerkiksi imuri voi olla todella kätevä, jos tahtoo pitää talonsa ilman hengityskelpoisena. Kai sinä sentään joskus olet kuullut siivoamisesta?” Masi kuulee itsekin miten onttoja hänen normaalisti ainakin omasta mielestään sutjakkaat vitsinsä ovat tässä tilanteessa. Hän astelee varovasti ylös tammipuisia portaita väistellen samalla niillä lojuvia kirjoja, ja muita pieniä esineitä. Hänen päästyä yläkertaan käy selväksi, että talon perällä olevassa työhuoneessa palaa valot. Huoneen ovi on raollaan. Varovasti Masi astelee lähemmäksi.
Näin ei koskaan kuulunut käydä Tare Karvaselle, Monsterit Oy:n kultapojalle ja ekonaurusähkön kehittäjälle. Tare jos kuka olisi ansainnut hyvän elämän, kauniin vaimon ja ihania lapsia. Masi ei tiedä yhtäkään monsteria, jolla olisi sydän yhtä hyvin paikallaan kuin Tarella. Ilman Tarea koko Monstropolista pyöritettäisiin vieläkin pieniä lapsia säikyttelemällä. Hän muistaa yhä miten onnelliselta silloinen Monsterit Oy:n toimitusjohtaja oli näyttänyt hääpäivänään Sara hymyilevänä ja terveenä kainalossaan. Ja hän muistaa sen toisen puolen, sen Taren jonka näki vain muutamia viikkoja häiden jälkeen istumassa hartiat kyyryssä välkkyvien loisteputkivalojen alla metallisen sairaalasängyn vieressä.
Masi ei voi peitellä kasvoiltaan heijastuvaa järkytystä kun hän vihdoin näkee vanhan ystävänsä. Vaikka Saran kuolemasta ja Taren eroamisesta toimitusjohtajan virastaan ei ole kulunut kuin vähän alle seitsemän vuotta, näyttää Tare vanhentuneen kymmeniä vuosia. Laajat hopeanharmaat laikut kirjovat tämän ennen kirkkaan turkoosia violettitäpläistä turkkia. Hän istuu paksussa mustassa nojatuolissa kirjahyllyjen peittämän työhuoneensa nurkassa. Taren kasvoilta heijastuva ilme ei suoranaisesti kuvaa surua, ainoastaan kammottavaa, kaiken peittoavaa väsymystä.
”Hei, minä olin jo huolissani. Onko sinulla minkäänlaista käsitystä siitä millaisia huhuja sinusta liikkuu? Olin jo näin lähellä-”
”Masi mitä sinä täällä teet?” Taren huulilta tipahtelevat sanat ovat raskaita. Masi alkaa ymmärtää, ettei ehkä sittenkään valmistautunut tähän tapaamiseen tarpeeksi.
”Mitäkö minä täällä teen? Minä tulin katsomaan vieläkö yksi minun parhaista ystävistäni on hengissä! Koko Monstropolis tuntuu uskovan että sinä olet kuollut, ja tiedätkö mitä? Minusta alkaa hetki hetkeltä enemmän tuntua siltä että he ovat oikeassa. Katsoisit itseäsi!” Masi ei tarkoita sanojaan. Jotenkin ne kuitenkin lipsahtavat, kaikki se vuosien aikana koettu huoli ja katkeruus ikään kuin väistämättä tahtoo tulla puetuksi sanoiksi.
Hetken he vain tuijottavat toisiaan. Masi seisten keskellä huonetta, Tare istuen yhä nojatuolissaan. Kumpikaan ei tahdo olla ensimmäinen joka rikkoo hiljaisuuden. Kumpikaan ei halua myöntää olleensa väärässä ja selittää miksei koskaan soittanut. Lopulta Masi avaa suunsa.
”Tare, minä tiedän että tämä on sinulle hankalaa, enkä minäkään tiedä miten tämän sanoisin, mutta… mutta me tarvitsemme sinua”.
”Mene pois Masi, minulla ei ole täällä enää mitään. Minä olen jo kuollut”.
”Älä sano noin, kun tiedät itsekin valehtelevasi! Koko Monstropolis todella tarvitsee sinua nyt. Lastentorjuntavirasto ei enää pysty vastaamaan karanneiden lasten aiheuttamaan uhkaan. Jopa sinun täytyy olla tietoinen sähkökatkoksista joita on sattunut viime aikoina luvattoman usein”, Masi melkein huutaa turhautuneena. Tare kääntää katseensa pois sanomatta mitään.
”Tare, sinua parempaa lasten säikyttelijää ei löydy koko Monstropoliksesta. Ja nyt jos koskaan tarvitaan taas kunnon säikyttelyä”.
”Masi, minä todella en-”
”Älä sano mitään. Kyllä minä tiedän. Mutta perehtyisit kuitenkin edes vähän näihin Monstropoliksen tilannetta koskeviin raportteihin” Masi ojentaa Tarelle mukanaan tuomaansa paperikansiota. ”Niissä on myös kuvaus mahdollisesta toimenkuvastasi, jos siis päätät ottaa
sen vastaan”.
”Milloin sinä olet ruvennut tekemään töitä virastolle?” Taren äänestä kuuluu vilpitöntä hämmästystä. Masi kuitenkin sivuttaa kysymyksen. Nyt ei olisi oikea aika keskustella kaikesta siitä, mitä hänelle oli tapahtunut melkein seitsemässä vuodessa.
”Lupaa että harkitset asiaa”.
”Minä en lupaa mitään”, Tare toteaa kylmemmin kuin oli edes tarkoittanut, mutta tarttuu kuitenkin tarjottuun kansioon.
Masi ei osaa tehdä enää muuta kuin lähteä, ja jättää ystävänsä pohtimaan tilannetta kaikessa rauhassa. Miten kovasti hän toivookaan, että Tare päättää ottaa tarjouksen vastaan. Jos tämä ei ole se keino, jolla Tare saadaan ylös nojatuolistaan, niin hän ei enää tiedä mitä muutakaan yrittää.
A/N: Tämän prologin perusteella voi kyllä koko ficcistä tulla melko synnkä kuva
Ei kuitenkaan välttämättä syytä huoleen, sillä tämä kahden kymmenessä vuodessa vähän liikaa elämää nähneen monsteriherran kuvailu saa kuitenkin jo ensimmäisestä luvusta lähtien vaihtua Boon vähän eloisampaan kerrontaan :Dd
