Kirjoittaja Aihe: Kömpelö pikkupoika, jolla on surulliset silmät ( Neville + muita, S)  (Luettu 2090 kertaa)

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
Nimi: Kömpelö pikkupoika, jolla on surulliset silmät
Kirjoittaja: Gernumbli
Ikäraja: S
Tyylilaji (genre): draama, ehkä pikkuriikkisesti humour
Beta: Ei ole, mutta Peetan voisin kyllä ottaa ;3
Paritus/Hahmot: Neville päähahmona, tavalliset Teddy/Victoire, Harry/Ginny yms. ja pari OC-paritusta
Vastuuvapaus - En saa palkkaa turhasta tuhertelusta ja koko lumoava maailma hahmoineen (whateva) kuuluu Rowlingin tätille :)
Varoitukset - Tämän lukeminen voi järkyttää, jos olet tottunut tasokkaampiin ficceihin :o
Tiivistelmä - Jatkuu siitä, mihin Kuoleman Varjelukset jäi - perussettiä, jossa jotain omia pikkuvapauksia
A/N - Tarina ei välttämättä liity koko ajan 100% Nevilleen, mutku. Don't murder me, eka ficcini..

Ilmestynyt:

1. Pikkubiologi
2. Yksinäinen poika ja elämänsiemeniä
« Viimeksi muokattu: 23.04.2014 00:04:30 kirjoittanut Gernumbli »
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
1. Pikkubiologi


Taivas on sininen. Aurinko paistaa. Kukkia ja linnun ääniä titityytitityy! Äiti nauraa. Mekko on leveä alhaalta ja hulmuaa. Pikkupensaita ja kaniineja, pikkupoika osoittaa pullukalla pienellä sormella. Vihreää. Ja mato, äiti kato, mato täällä! Äääi-tiii?

Isi tulee kohta aurorivirastosta, Alastor-sedällä oli pikkuhommia tehtävänä isille, äiti sanoo. Aurlorli, pikkupoika nauraa ja hampaat vilahtavat.

Pikku-Neville murjottaa. 4 vuotta, iso poika, muistatko, että mummilla on mukava puutarha pikkubiologille, äiti sanoo. Äidillä on kiire. Äiti sieppaa rosoreuna-pajupuu-taikasauvan, josta tulee perhosia ja hattaraa kun äiti sanoo hassuja sanoja. Neville ei jaksa osata sanoja, etanat on kivempia. Ei mummin luokse! Ei kun siellä haisee vanhalta! Ei!       
Pehmeä ääni kuin isälläänkin, kiltti-Nevillen-oma-äiti sanoo surullisesti ja äidin kiltit harmaat silmätkin surevat että pitää jättää Neville. Ihan valkeat hampaat näkyy äidin suusta. Äiti on kivempi kuin etanat ja mato. Neville juoksee äkkiä äidin luo ja painaa posken tämän sileää poskea vasten. Poika mongertaa, sanoo mummi. Mummilla ei ole kiltti ääni. Mummi pomottaa.

Mummin kanssa ei mennä jännällä metrolla, ei, vaan pää-pyörii-huimaa-ei-kiva ilmiintymällä. Mummi opettaa pitkän ilmiintymällä-sanan, ei Neville halua osata pahaa sanaa. Neville oksentaa mummin vanhalta-haisevan-talon portaalle. Mummi ottaa korvasta kiinni ja mutisee pahoja sanoja. Heikkovatsainen kuin isänsä. Neville haluaa olla niin kuin kiltti isä, mummi on tuhma. Ei isä vedä korvasta. Neville on herkkä poika, toruu äiti mummia kun Neville sanoo kotona. Lellikki, puhisee mummi. Kova kuri on oltava, sanoo mummi. Kaikki sanat ovat pelottavia mummin äänellä.

Äiti ja isä eivät tule kotiin. Pitkä työreissu, mummi ärähtää, kun Neville avaa suunsa. Mutta jotain on tapahtunut, Neville tietää. Hän pelkää niin kovasti, että yöunet vaihtuvat kammottaviksi painajaisiksi. Tulee kirje, harmaa kirje, jossa on verenpunainen sinetti. Ja hopeinen, läpikuultava kyyhkynen, joka puhuu harmaalla äänellä. Mummi häätää kalpeana Nevillen huoneesta.

Mummi itkee. Ensimmäisen kerran Nevillen elämässä tiukka ja määräilevä mummi itkee. Mummin itku raastaa Nevilleä sisältä: jotain on särkynyt. Koko suku on kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut. Neville ei kysy mitä. Painajaiset palaavat ja niissä on itkunharmaa kirje.

Hitaasti mummi palaa lähes ennalleen. Mutta isä ja äiti viipyvät yhä.

Sinä sunnuntaina mummi antaa noidankattilakakkuja vain yhden vaikka Neville on ihan kiltti. Bernhard-enolla on pikimustat kulmakarvat ja se työntää muhkuranenän Nevillen naamaan kiinni. Onko siinä Frankin ja Alicen reipas äijä? Neville ei tykkää tupakanhajusta ja setä on melkein yhtä pelottava kuin mummi. Pelästynyt vinkaisu karkaa Nevillen huulilta. Mammanpoika, eno murahtaa niin kuin peikko. Enid-täti on vanha ja mutisee kummallisia sanoja ja kiikkuu kiikkutuolissa.

Sitten tulee kiltti eno Edward.
"En minä oo paha. Minä oon sinun äitees veli, mitä. On sitte samallaiset silmät äijällä ku Alicella."
Enolla on kiltti hymy ja iloryppyjä.
"Alice on sun äitee, häh?"
"Ei äiti mikään Aliis ole, äiti vaan", Neville piipittää. Tottakai, eno sanoo ja antaa salaa yhden murjotun suklaasammakon omasta öljyisestä taskustaan. Taasko olet möyrinyt jästien romujen kimpussa, rähjää mummi, tuhma äkäpussimummi. Neville tykkää äidin veljestä Edwardista. Neville ei ajattele äitiä, kiltti-kulta-äitiä, muuten voi taas tulla pahoja unia. Palaahan äiti ja kiltti-mukava-isä vielä?

Neville on liian paljon mummin luona. Äiti ei ehdi kuusivuotiaan synttäreille. Mummi on koko ajan yhtä äkäpussi, haukkuu Nevilleä jästiksi. Nevillelle tulee paha mieli.
Neville on iso poika, tee nyt pikku taikatemppu, houkuttelee Edward-eno. Neville pudistaa päätä ja työntää suklaasammakon takaisin. Ei Neville osaa. Neville istuu puutarhan nurkkaan matojen seuraksi ja vie salaa menninkäisille noidankattilakakkuja. Typerä mummi. Äiti antaisi Nevillen olla rauhassa vaikka peikko, jos Neville haluaisi. Nevillestä on mukavampi olla jästi kuin tyhmä noita. Hänhän voi vaikka auttaa Edward-enoa jästiromujen kimpussa, vai mitä? Edward-eno pudistaa päätä surullisena.

Neville täyttää seitsemän. Mummi on jo ilmoittanut Nevillen läheiseen kyläkouluun ja kohtelee Nevilleä kuin ruttoista hutsua. Kamala Algie-setä kiusaa Nevilleä syntymäpäivillä ja riiputtaa ylösalaisin ties monennenko yläkerroksen ikkunasta. Joku huutaa jotain. Nevillen ajatukset ovat täynnä kauhua ja pää täynnä verta ja sitten tulee kamalan painoton tunne ja maa lähestyy ja…
Sitten Neville seisookin nurmikolla silmät tiiviisti kiinni ja jalat pehmeinä. Mummi ryntää pihalle, kiljuu ja nauraa kummaa naurua kun Neville ei tippunutkaan maahan ja kuollut ja kaikki sukulaiset ja isosetä Algie-mikä-lie hyppii nurmikolla kuin yksisarvinen ja hihkuu. Nevillen päässä on kumma olo ja sitten hän pyörtyy.

Mummi on sitten kummallinen. Ensin hän on ilkeä ja sitten niin kiltti. On hän tietysti aika tiukka mutta kiltti kumminkin. Algie-setä käy kaupungissa ja tuo laatikon. Laatikossa on oikea rupikonna! Neville antaa sen nimeksi Trevor. Neville ilahtuu paljon eikä Algie-setä ole ihan niin paha.



On syksy. Lehtiä putoilee menninkäisten puutarhaan. Neville tietää, että äiti on ollut liian kauan poissa. Hän haluaisi kysyä, muttei uskalla.

Neville osaa lukea ihan hitaasti. Lukihäiriö, Edward-eno sanoo. Mummi paheksuu hiljaa: tuleeko tuosta pojasta yhtään mitään?

Edward-eno vie metrolla ja linja-autolla ja taksilla Nevillen Lontooseen. Kaikki on suurta ja vauhdikasta ja mainoksia on joka paikassa. Nevillen nenä litistyy ikkunaan.

Neville pyörittää päätään. Edward-eno hämmästyy.
”Etkös todella oo koskaan käyny Viistokujalla?”
Neville tuijottaa hämyistä ja nuhjuista baarinovea: joka paikkaa pikkuisen nipistelee jännityksestä.
”Tuus ny, nii mennään sitte.”
”Morjens, Tom! Tässä on mun siskonpoikani Neville. Alicen ja Frankin poika…” ääni haipuu tyhjyyteen.
Baarimikko hymyilee Nevillelle. ”Vai ensikertalaisia sitä ollaan? Alicen-” Baarimikko hätkähtää ja katselee Nevilleä. Pölyinen lasia pyyhkivä rätti vaipuu alas.
”Otan osaa. En osaa kuvitella kuinka vaikeaa on kun vanhemmat ovat kuolleet-” Tom kuiskaa.

Neville jähmettyy.
”Ei isä ja äiti ole kuolleita! Ne elää ja on auroreita! Ne tulee ihan pian hakemaan minua!” Nevillen tanakka ruumis tärisee yhtäkkiä niiden kaikkien itkemättömien, pidäteltyjen kyynelten voimasta ja Neville ei pysty hillitsemään itseään. ”Ne on ELOSSA!” Neville yskii. Kauhu kuristaa kurkkua ja estää saamasta henkeä.
”Nii, elossa.” Edwardin ääni tärisee. ”Kidutuskirous niin monta kertaa, että se ajoi heidät hulluuteen. Pyhässä Mungossa – parantumattomasti sairaiden osastolla – Lestranget -” Edward mutisee ääni paksuna kuin savu.

 Tomin pölyinen liina putoaa lattialle. Hänen viiksensä värisevät surusta vanhojen ystävien puolesta ja iloisten sinisten silmien suru on pohjaton. Tomin on ollut pakko piilottaa tunteensa, sillä hänen pikku pubinsa läpi kulkee päivittäin kansanvaellus laidasta laitaan. Kuolonsyöjät, ihmissudet, vampyyrit…

Neville vapisee. Tom vapisee. Edward-eno vapisee. Tom itsekin on kokenut pari kertaa kuolonsyöjien raivon; Bellatrix Lestrange ei sentään häntä ollut käsitellyt vaan pari muuta, jotka olivat tyytyneet vain yhteen kidutukseen kerrallaan. Edward-eno vapisee rakkaan sisarensa puolesta ja Neville vanhempiensa. Neville ei tiedä tarkalleen, mitä kirous tekee, mutta hänen mielikuvituksensa korvaa tiedon.
Eno juo kolme kolpakkoa höyryävää tulista nestettä. Enon harvat kyyneleet sihahtelevat putoillessaan kolpakkoon. Neville maistelee suklaasammakkoa, pyyhkii rään paidanhihaan ja yrittää poistaa ajatuksensa muistellen matoja mummin luona ja silittäen Trevorin kurttuista ja limaista selkää.

Viimein Edward-eno rauhoittuu ja Tom saattaa heidät tiiliseinän luo. Hän napauttaa yksinkertaisella sauvalla jotain tiiltä ja Viistokuja aukeaa Nevillen punareunaisten silmien eteen. Neville kulkee kuin unessa kaupasta toiseen, avaa ja sulkee kiliseviä ja vinkuvia ovia. Hän ei mieti, mihin tätä tavaran paljoutta oikein tarvitaan.

Edward-eno hymyilee kireästi Nevillelle puolityhjässä metrossa.
”Pikkubiologi, mä oon pahoillani.” Nevilleä itkettää: äidin antama lempinimi tuo muistoja kaukaisilta ajoilta.
”Haluaisitko sä mennä…katsomaan…äitiäsi ja isääsi?”
Nevillen silmät aukenevat suuriksi.
”Onko se…mahdollista? Eivätkö ne ole sairaita? Missä ne on? Miksei ne tule kotiin?”
Kipakkailmeinen täti vastapäiseltä penkiltä mulkoilee Edward-enon luumunpunaista viittaa. Tädillä
on kummalliset vaatteet. Ei viittaa tai sauvaa.

”Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen parantolassa,” Edward-eno hiljentää ääntä. ”Muista sitten, että…he eivät ole enää…samanlaisia kuin ennen. Niin kuin ennen vanhaan.”

Edward-eno ja Neville menevät seisomaan vanhan näyteikkunan eteen. Neville tuijottaa rähjääntyneen mallinuken harmahtavia silmiä ja miettii, onko äidillä nyt eriväriset silmät tai ylimääräinen pari käsiä. Naapurin Celian vaari joutui Pyhään Mungoon kun joku myrkkykasvi koski sen jalkaan ja sen jalka tuli täyteen patteja. Neville ei välitä yhtään, montako kättä tai jalkaa äidillä on: tulisi vain kotiin! Neville ihmettelee, että isäkin on Pyhässä Mungossa. Ei kun tietysti isä on hoitamassa äitiä, Neville ymmärtää.

Noita vastaanottotiskillä on kiltin näköinen. Parantolaviitassa on sama kumma kuvio kuin seinällä. Hississä on erikoisia noitia ja velhoja. Neville miettii, onko äiti yhtä raidallinen kuin eräs noita vai ehkä onko tämän taikasauva juuttunut korvaan kuten toisella – Nevillen kuvitelmat muuttuvat niin oudoiksi että tämän on suljettava silmät. Neville toivoo olevansa niin hyvä velho, että voisi parantaa äidin. Niin, että he kaikki eläisivät onnellisina vanhassa kodissa ja juoksentelisivat niityllä taikomassa perhosille kuvia siipiin ja menninkäisille pikkuruisia ruokia raparperinlehden alle.

Hissi pysähtyy ja ääni kuuluttaa kerroksen kiireisellä äänellä. Joka puolella kuuluu vain hiljaista mutinaa ja putkien hurinaa: vanha velho kävelee apinakuvioinen pyjama päällään kohti tyhjää seinää, koputtaa pitkään ja mutisee epätoivoisesti jotain käsittämätöntä huonosta palvelusväestä. Eno ja poika kulkevat hiljaisia käytäviä, ohittavat kukallisten verhojen verhoamia looseja. Viimein he tapaavat hoitajan. Hoitaja kuljettaa vaaleanpunaiseen pukeutunutta harottavahampaista noitaa, joka päästää välillä kummallisen ulvonnan ja raapii itseään joka puolelta.

”Longbottom? Kyllä, he ovat seuraavassa välissä, neljästoista loosi.” Hoitaja hymyilee tekoiloisesti Nevillelle, jonka kasvot ovat kummallisen ilmeettömät.

Eno raottaa verhoa varovasti. Punatukkainen hoitaja viittaa heidät sisään.

”Alice, Frank, vieraita! Voi miten ystävällistä, heillä ei ole käynyt moniakaan vieraita, mitä nyt Alastor Vauhkomieli ja muutama muu vanha ystävä, niin surullista…” Hoitaja vaikenee.
”Alicen silmät. Voi. En osaa sanoin kuvailla, kuinka vaikeaa tämä varmaan on…” hoitaja vilkaisee nopeasti Nevillen silmiä ja koettaa epätoivoisesti huitoa käsillään jonnekin päin, lopettaa viimein.

Neville astuu varovaisesti lähemmäksi kahden sängyn väliin. Se on äiti. Muttei kuitenkaan äiti. Äiti tuijottaa seinän jatkuvaa ruusutapettia ja hymyilee oudosti. Neville odottaa. Äiti vain tuijottaa seinää ja hymyilee, nyt hajamielisesti.
”Kukka.” Äidin kauniit kädet sivelevät seinää kuin ennen Nevillen hiuksia. Yhtäkkiä äiti liikahtaa ja katsoo Nevilleä. Hän katsoo Nevilleä kuin ei näkisi tätä. Sitten hän katsoo Nevilleä kuin ei tuntisi tätä. Sitten hän pärskähtää tuntemattomaan nauruun ja Neville perääntyy kauhuissaan. Neville on niin kauhuissaan, ettei voi kuin tuijottaa.

”Mitä ne ovat tehneet äidille? Äiti?” Neville kyselee, kukaan ei vastaa. Neville tarttuu äidin ruudulliseen pyjamaan ja ravistaa sitä. ”Äiti! Äiti VASTAA! Äiti, minä tässä, Neville! Äi - din – pik - ku – bio-o-lo-o-gi!” Neville nyyhkyttää raastavasti, hän heittäytyy maahan ja huutaa kuin joku repisi sydäntä hänen rinnastaan. Neville karjuu, kunnes suussa maistuu veri ja hän polkee lattian muovista, säälimätöntä mattoa. Nevillen posket ovat märät, hän painaa käsillään kipeitä keuhkoja ja lysähtää polvilleen.
”ÄITIIII! ÄITIIIIIIII!” Nevillen lohduton, toivoton, kauhea huuto jäätää jokaisen sydäntä kaameammin kuin ulvojat koskaan. Nevillen kurkkua kuristaa kuin köysi, suu avautuu äänettömään huutoon, kasvot kuvastavat niin järkyttävää surua ja murhetta, että hoitaja kompuroi taaksepäin käytävällä ja pakenee paikalta.

Nevillen pieni, murheellinen ruumis makaa äidin sängyn jalkopäässä. Eno katsoo surun usvan läpi, kun Alicen luiseva, pyjaman peittämä ruumis kyyhöttää Nevillen yläpuolella pehmeiden, sotkuisten suortuvien hipoessa pojan punaista poskea. Mielipuolisuus hänen kasvoillaan väistyy hetkeksi ja hän on sureva äiti, joka ei voi välittää lapselleen tarpeeksi rakkautta. Orvot kyyneleet valuvat kapeaa poskea leualle ja tipahtavat Nevillen paitaan imeytyen siihen: sitten typerä ilme palaa ennen niin kauniille kasvoille.

Neville ei pääse siitä koskaan täysin yli, eno ymmärtää. Hän kiroaa sen hirviön, joka on voinut tehdä onnelliselle perheelle jotain niin epäinhimillistä. 

« Viimeksi muokattu: 18.04.2017 02:16:34 kirjoittanut Gernumbli »
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"

Professori_Huuhaa

  • ***
  • Viestejä: 185
Huh!

Alussa toi pikkubiologi-ääni tökki mutta siihen tottu nopeesti, onhan kyseessä nelivuotiaan ajatukset. Jotenki tosi nelvillemäinen ääni loppujen lopuks:D

Sydäntäraastavaa, en ookkaan tullu ennen aatelleeks tota kauheutta :(

Tosi hyvin kirjotettu, ei uskois että ekaa kertaa fikkailet! Ja tosi omaperänen aihe, ei mitään vanhan toistoa!

Rupean mielelläni beetaksi, tää on niin sujuvaa että tuskin pahemmin tarvitsee beetailla mutta ei siitä koskaan haittaa ole :)

Jään seurailemaan! Jatkoa, pian!

Professori Huuhaa

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
Kiitos, ihana Professori Huuhaa, beta olis aina hyvä olemassa (miten betailu toimii? :D) Mietin tuota pikkulapsen kieltä, päätin kuitenki jättää sen omaksi iloksi (näköjään jonkun muunkin) Toivottavasti saatte selvää turinoistani ja ficistä ehkä löytyvistä aika- tai ikäsekoiluista:)

2. Yksinäinen poika ja elämänsiemeniä

Neville, 11 vuotta, istuu enon rakentamassa rengaskiikussa, joka on ripustettu mummin pihavaahteraan. Kesäloman alku ei aiheuta sen enempää sydämentykytystä Nevillelle kuin muutkaan lomat, koti on koluttu ja kierrelty, kompostin tieteellinen tutkintakin on ankarasti kielletty. Mummi on kylässä Berwickissä skottiserkullaan Mary O’Callahanilla, joka on surkki ja saanut sydänkohtauksen omenoita poimiessaan. Kuinka tavallista mummilta lähteä ilman poikaa sinne, minne tämä eniten toivoisi! Ei Neville silti tunne vihaa, se on jo turtunut unettavan nipisteleväksi lähes välinpitämättömyydeksi. Vahtikoiraksi asetettu isosetä Bert (vanhoja poikia sukuun mahtuu yli tarpeen) nukkuu yläkerran viileällä ullakolla.

Neville olisi halunnut nähdä merta ja haistella suolaista merituulta, ehkä jopa kalastaa, sillä Neville tuntee suurta uteliaisuutta kaloja kohtaan. Mutta Edward-eno on tekemässä töitään, noita jästitöitään joita mummi halveksuu. Ei ehkä niinkään jästin nimen vuoksi kuin huonon palkan ja sen, että eno ei vieläkään ole alkanut etsiä puolisoa. Ehkä mummi pelkää jäävänsä yksin pölkkypää-Nevillen armoille enon täyttäessään uhkauksensa lähteä Amerikkaan, niin Neville sen ymmärtää. Se ei tunnu mukavalta. Neville potkii kuraista maata ja hypistelee paidan helmassa tuijottavaa reikää.

Ja sitten.

Poika. Ja pöllö.

*

Kun Neville oli ollut pieni, mummilla oli ollut herraties mistä saatu karmaiseva varpuspöllö nimeltään Grant. Varmaan johonkin sotaan liittyvän henkilön mukaan nimetty, ei sitä tiennyt ehkä mummi itsekään. Se oli ehkä vanhus, ehkä ei, sen iättömyys vain pahensi asiaa.

Se ja Neville olivat tutustuneet pöllön teeskennellessä mummin huoneen ikkunalaudalla täytettyä lintua ties minkä piruuden aikaansaamana. Sillä oli ollut tapana pitää pitkiä, kammottavia tuijotuskilpailuja Nevillen kanssa tämän mutustellessa aamumurojaan yksinäisenä, mummin ryystäessä teetään keinutuolissa rohistessa taustalla kuin Kuoleman saha. Kun se oli mielestään tarpeeksi hiillostanut poikaa, se liikahti äkillisesti kuin hyökkäämäisillään pojan kimppuun. Usein Neville kaatoi muronsa hilloineen joko ruudulliselle perintöpöytäliinalle (kirpputorilta) tai suoraan syliinsä. Istuessaan kissanmuonalta haisevassa keittiökomerossa ja pyyhkiessään silmiään kipeiksi pölystä ja muusta kamalasta, joka sai silmät vuotamaan (kuten mummi, pöllö ja yököttävä karhunvatukkahillo) Neville kysyi itseltään, oliko hän kenties ollut edellisessä elämässään vähintäänkin murhaaja tämän kohtalon saadessaan.

*

Nyt nähdessään sekä pöllön että pojan tuossa edessään, Neville tuntee selässään väristyksiä. Inhoa pöllöä kohtaan (jylhä lehtopöllö, joka näykkii rauhallisesti pojan olkapäällä nököttäen punaista lihanpalasta) ja kiinnostusta poikaa kohtaan (sotkuinen, lyhyt tumma tukka, etuhampaat loistavat poissaolollaan, silmät uteliaana tarkkaillen). Poika lähestyy Nevilleä ja ojentaa tälle kirjeen.

”Se tuli väärään osoitteeseen ja äiti sanoi että pitää tuoda sulle. Pöllö toi sen. Annoin sille sirpin. Se puri mua jalkaan, haluutko nähdä? Ei edes sattunu.”

Poika tunkee kirjeen (Tylypahkasta, mutta sillä on tuona hetkenä arvoa vähemmän kuin kymmenen pennin postimerkillä) Nevillen hikiseen käteen ja kiskoo lahjetta ylös (kynsien alla multaa).

”Hieno”, Neville sanoo hämmentyneen ihailevana. Poika näyttää tyytyväiseltä.

”Joo. Tuletko sä mun kanssa lirinäpurolle? Siellä oli toissakesänä ahven. Ja biljardiääretön vesikirppuja ja NÄÄÄÄIN iso kuollu rotta!”

Nevillen ilmeen nähtyään poika lisää salaliittolaisen elkein:

”Arvaa kun se haisi.”
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"

Professori_Huuhaa

  • ***
  • Viestejä: 185
Jes, uusi luku!

Ihanasti kuvailtu Nelvillen ajatuksia, hyvin saat hahmon kasvamaan vuosien karttuessa vaikka hypäys nelivuotiaasta 11-vuotiaaksi on aika nopea. Toi loppu kuulostaa niin kiehtovalta! Hyvä koukku!

Kiinnitin huomiota siihen että käytät päähenkilöstä aina etunimeä (eikä siis esim. 'hän' 'poika' tms.) mutta kannattaa kiinnittää huomiota siihen onko se sellainen tyylikeino joka on tarpeellinen vai olisiko se syytä karsia pois. Päätös on sun, mulla ei ainakaan oo tähän mielipidettä.

Pidemmät luvut on tietenkin aina kivoja mutta nopee julkasutahti korvaa lyhyyden aika hyvin ;) Ja kunhan tää vakiintuu niin opit varmaan että millanen tahti ja lukupituus sulle sopii :)

Otsikkoteknisenä pointtina, kannattaa nimetä otsikko tyyliin
'Kömpelö pikkupoika,jolla on surulliset silmät/Nelville + muita/S/2/? /Uusi luku 23.4.2014! ',
toi on lukijalle paljon kivempi muoto siinä vaiheessa kun on useita kommentoijia eikä halua aina tarkistaa onko tullut uusi luku kun joku kommentoi fikkiin :)

Beetaus toimii niin että lähetät mulle yksärinä luvun aina kun saat sen valmiiks ja sit mä luen sen läpi kirjotusvirheiden,typojen ja ajatusmokien varalta (jos haluut voin antaa muutakin palautetta,mutta se ehkä sotkee liikaa enkä oo niin hyvä että osaisin kauheesti neuvoa, sitäpaitsi jos (ja kun!) tänne eksyy muitakin saat toivottavasti paljon palautetta liittyen kaikennäkoiseen joka kehittää sua kirjoittajana) ja lähetän sen korjattuna takasin ja sitten sä voit julkasta sen! Sun tapauksessa beetaus onnistuu nopeesti kun ei tuolta ainakaan tältä istumalta oo mitään mokia löytyny :)



Kiitos luvusta!

Professori Huuhaa

kalmolaskos

  • ***
  • Viestejä: 18
Tää oli ihan järjettömän ihana! Herkistyin itkemään kun Neville tapasi vanhempansa. Ainut hämmennyksen kohde oli muutamat kohdat, kun lauserakenne oli hämärä enkä tajunnut lausetta. :D mutta ihananana, koska jatkoa?
kelannu et pitäs alkaa narkkaa mut seki vaatis omistautumist enkä eti nyt mitää vakavaa