Kirjoittaja Aihe: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-11]  (Luettu 4130 kertaa)

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-11]
« : 04.03.2014 20:29:11 »
Ficin nimi: Sp. 137-Cs

Kirjoittaja: tellie

Fandom: Sanctuary

Tyylilaji/Genre: Adventure

Ikäraja: K-11

Paritus/Päähenkilöt: team fic (Helen, Will, Kate, Henry, Nikola)

Yhteenveto: Ukrainasta kuuluu kummia: levottomuutta herättävän läheltä Tsernobylin ydinvoimalaa on löytynyt uudenlainen epänormaali. Tiimi lähtee tutkimaan asiaa, poimii mukaan vanhan tutun ja ajautuu seikkailuun, jossa pelissä ovat sekä tieto että tunteet.

Varoitukset: -

A/N: Vuoden 2011 puolinano, jota olen kyllä kirjoittanut lisää ja editoinut rankalla kädellä.



1. Luku

Auton vasen eturengas putosi uuteen kuoppaan, joita britteinsaarten jatkuvan sateen pilaamalla soratiellä oli enemmän kuin liikaa. Auton ikkunaan nojaava Will löi päänsä kipeästi lasiin, mutta piti silmänsä ummessa. Hän oli väsyksissä, eikä olisi halunnut juuri muuta kuin painua pehkuihin, vaikka tie teki nukkumisen lähes mahdottomaksi.

Lento New Yorkista Leedsiin olisi ollut pitkä ja uuvuttava parhaimmissakin olosuhteissa. Kaupallisen lentoyhtiön turistiluokassa matkustaminen ei ollut ainakaan vähentänyt matkan rasituksia. Sitä ei ollut tehnyt myöskään ajomatka, joka oli alkanut Leedsistä ja edennyt hieman itään Skiptonista.

Kuinka paljon kauemmas vielä oli tarkoitus ajaa, sitä ei tuntunut tietävän kukaan muu kuin Helen, mutta tien kunnosta päätellen Will arveli heidän alkavan olla erittäin lähellä. Kukaan edes etäisesti täyspäinen ihminen ei kääntyisi näin pienelle, kuoppaiselle ja mutkikkaalle tielle, ellei se ollut ainoa vaihtoehto.

"Minä yrjöän kohta", Kate valitti takapenkiltä.

Koiranunta hänen vieressään nukkunut Henry havahtui. "Et kyllä minun päälleni! Avaa ikkuna!"

"Ei enää montaa kilometriä", Helen lohdutti. "Mutta jos tarvitset tauon, niin voimme pysähtyä hetkeksi. Meillä ei ole kiire mihinkään."

"Kai minä sitten kestän."

Will huokasi henkisesti helpotuksesta. Yksi niistä harvoista asioista, jotka olisivat saaneet matkan merkittävän paljon surkeammaksi, olisi ollut pahoinvoiva Kate. Muita vaihtoehtoja olisivat ehkä olleet rengasrikko keskellä Englannin maaseutua tai suoraan autoon osuva meteoriitti, joskin jälkimmäisessä tapauksessa Will olisi mitä luultavimmin päässyt kärsimyksestään nopeasti ja kivuttomasti.

Tosiaan, meteoriitti ei tuntunut olevan vaihtoehto lainkaan huonommasta päästä, kun rengas taas tapasi uuden kuopan.

"Helvetti", Helen kirosi, mutta Willin mielestä manaus kuulosti hälyttävän hyväntuuliselta.

Kaikista neljästä matkalaisesta Helen oli se, johon matkan rasitukset näyttivät vaikuttaneen kaikkein vähiten. Will ei voinut olla tuntematta pientä kateuden pistosta. Helen oli tuskin torkahtanut lennon aikana, kun muut olivat onnistuneet nukkumaan katkonaista unta, mutta hänen olemuksensa oli suorastaan ällöttävän energinen Willin väsyneisiin silmiin.

Hänen kauniisti punatut huulensa olivat taipuneet iloiseen hymyyn ja tumman hiekan värinen rajaus hänen silmissään toi niiden sinisen sävyn poikkeuksellisen hyvin esiin. Hiukset oli koottu siistiksi mutta tyylikkääksi nutturaksi pään päälle ja kynsiin oli tehty uusi manikyyri vasta lentoa edeltävänä iltana.

Sekä meikki että vaatteet (valkoinen kauluspaita ja liituraitakuvioinen kynähame) olivat moitteettomassa kunnossa. Helen oli vaihtanut vaatteensa Leedsissä, ja kun hän oli astunut ulos lentokentän wc:stä epätavallisessa asussaan, Will oli alkanut aavistella, että jotain tärkeää oli jäänyt kertomatta.

Kun Helen oli tarkastanut matkalaukkuunsa pakatun kalliin viinipullon ja kristallilasien kunnon, Will oli tiennyt, että heille oli "unohdettu" kertoa jotain tärkeää. Mitä, sen Will uskoi pian saavansa tietää. Selvää tietysti oli, mihin tai keneen asia liittyi.

"Au", Willin suusta pääsi, kun rengas tapasi seuraavan kuopan pohjan ja hänen päänsä auton ikkunan. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä jotain sellaista kuin mitä helvettiä me täällä teemme tai miksi minä annoin puhua itseni tähän sotkuun, mutta hän muisti vastauksen liiankin hyvin.



Oli keskiviikkoaamu. Will oli juuri suoriutunut tavanomaista aamurutiineistaan ja maleksi pitkin Sanctuaryn käytäviä matkallaan päivän aamubrieffiin. Hän oli liikkeessä hyvissä ajoin, ja huomattavasti tavallista paremmalla tuulella. Elämä oli sujunut omalla painollaan pitkään, työpaikan normaalin arjen huomioon ottaen, ja sää ulkona oli mitä miellyttävin. Kesän kuumuus oli taittunut syksyksi jo hyvän aikaan sitten ja öistä oli tullut viileitä, mutta aurinkoisina päivinä lämpötila kipusi helposti yli viiteentoista asteeseen.

Will suunnitteli soittavansa Abbylle ja viettävänsä laiskan iltapäivän hänen kanssaan. Toiveet haihtuivat sillä sekunnilla, kun Will näki Helenin innostuneen ilmeen.

"Hyviä uutisia?" hän kysyi työnantajaltaan samalla, kun kaatoi itselleen kupin kahvia. Kun Helen näytti tältä, oli parasta huolehtia riittävästä kofeiinimäärästä veressään.

Arvattavasti Helen nyökkäsi. "Ainakin kiinnostavia."

Will tyhjensi ensimmäisen kuppinsa yhdellä kulauksella, poltti kielensä ja irvisti mustan sokeroimattoman kahvin maulle. Kiinnostavat uutiset olivat yleensä pahimpia.

"Näyttää siltä, että pääsemme taas kentälle", Helen vihjaisi, ja Will tunsi äkillistä halua lisätä kahviinsa konjakkia.

"Mitä tällä kertaa?" hän kysyi kaataessaan itselleen toista kuppia. "Vampyyrikalmareita, tai ehkä merenneitoja?"

"Istu alas ja odota hetki. Henry ja Kate tulevat varmasti tuossa tuokiossa."

Will istui, odotti ja siemaili toista kahvikuppiaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kate ja Henry saapuivat kokoushuoneeseen yhtä matkaa, kuten he yleensä tekivät. Will oli kauan aikaa sitten lakannut uskomasta, että kysymys oli sattumasta.

Kuten usein aamubrieffeissä, Kate vaikutti ärtyneeltä. Epäjärjestelmällinen nuori nainen piti nukkumisesta liiaksi ja työstä liian vähän, jos Williltä kysyttiin, mutta aamun ensimmäinen kahvikupillinen sentään yleensä paransi hänen mielialaansa suuresti.

"Huomenta", Henry toivotti heidän molempien puolesta, kun Kate marssi hakemaan kahviaan sanaakaan sanomatta. "Doc, onko jotain hauskaa tapahtunut? Näytät innostuneelta."

"Minusta on tullut helposti luettava vanhemmilla päivilläni", Helen sanoi hymyillen. "Mutta olette oikeassa, Will, Henry. Jotain hauskaa, tai pikemminkin kiinnostavaa on tapahtunut. Sain myöhään eilen illalla yhteydenoton eräältä kontaktiltani Euroopassa. Hän uskoo kohdanneensa epänormaalin, ja vaikka hänen kuvauksensa on... paikoin hieman epätarkka, uskon sen olevan tuntematon laji."

"Ja tämä on sinusta hyviä uutisia?" Kate heitti ärtyisänä. "Otat koneen ja pakkaat Willin mukaasi ja menet Eurooppaan. Sillä aikaa minä ja Henry saamme hoitaa täällä teidänkin tehtävänne, kunnes palaatte puoliksi syötyinä ja toivutte päiväkausia. Jolloin minä ja Henry hoidamme tehtävänne."

Heleniä vähäisempi nainen olisi voinut pahastua, mutta hän ei ollut millänsäkään: "Uusi laji, Kate. Jokainen uusi laji on ainutlaatuinen tilaisuus oppia uutta. Tällaisten havaintojen tieteellinen arvo on mittaamaton. Sitä paitsi tällä kertaa sinä ja Henry lähdette mukaan. Voi olla, että Henryn taidoista on hyötyä tällä komennuksella ja otan mielellään vastaan kenttätaitosi."

Henry liikahti rauhattomasti, mutta antoi Helenin jatkaa.

"Kuten sanoin, sain myöhään eilen illalla viestin eräältä kontaktiltani Euroopasta, tarkemmin sanoen Ukrainasta. Tämä kontaktini työskentelee Tsernobylissä, ja hän on tehnyt paljon työtä alueen epänormaalien tunnistamiseksi ja tuomiseksi Sanctuary-verkoston piiriin. Hän kirjoitti monien työntekijöiden havainneen epätavallisia eläimiä ja niiden jätöksiä neljännen reaktorin sarkofagin ympäristössä. Sen jälkeen kun hän itse näki tällaisen eläimen livahtavan aidan ali, hän otti jutut todesta ja päätteli, että kysymyksessä oli epänormaali."

Will, Henry ja Kate eivät voineet hetkeen kuin tuijottaa puhujaa. He kaikki näkivät ja kuulivat päivittäin asioita, jotka olisivat saaneet monet tavallisista ihmisistä tarkistuttamaan päänsä, mutta tämä alkoi olla liikaa.

Ensimmäisenä puheenlahjat palautuivat Katelle: "Sinua on kusetettu", hän puuskahti. "Koko paikka räjähti päreiksi vuosikausia sitten!"

"Tarkalleen ottaen huhtikuussa vuonna 1986", Henry täydensi, mutta Helen pudisti päätään.

"Tsernobylin kuuluisa onnettomuus tapahtui vuonna 1986, totta. Se ei kuitenkaan ollut ainoa, vaan jo useita vuosia aikaisemmin tapahtui ensimmäinen onnettomuus, jossa reaktorin sydän suli osittain. Tämä reaktori kuitenkin korjattiin ja toiminta jatkui. Onnettomuus ei tarkoita sitä, että toiminta loppuu – ei edes ydinvoimalassa."

"Vuoden -86 suuronnettomuus oli toki aivan eri luokkaa ja se vaikutti Tsernobylin laitoksen toimintaan huomattavasti enemmän, mutta ei niin paljon kuin monet kuvittelevat. Onnettomuuden tapahtumahetkellä laitosalueella toiminnassa oli neljä reaktoria, joista vain yksi tuhoutui onnettomuudessa. Kolme muuta ajettiin alas, mutta palautettiin käyttöön onnettomuuden jälkeen. Vasta vuonna 1991 tapahtuneen huomattavasti pienemmän onnettomuuden jälkeen yksi kolmesta yksiköstä suljettiin... Viimeinen yksikkö lakkasi tuottamasta sähköä vasta vuonna 2000. Käytöstä poistettua ydinvoimalaa ei kuitenkaan jätetä lahoamaan pystyyn, vaan käytöstäpoistotyöt jatkuvat vuosia laitoksen sulkemisen jälkeen. Tsernobylin laitoksella nämä työt ovat yhä käynnissä ja tuhoutunut reaktori vaikeuttaa asioita vielä pitkään."

Kate ähkäisi. "Tarkoitatko sinä, että siinä surmanloukussa on vielä ihmisiä töissä?"

"Ja, mikä tärkeämpää, tarkoitatko sinä, että me menisimme sinne?" Henry täydensi.

Näiden puheenvuorojen jälkeen Willille ei jäänyt paljonkaan sanottavaa.

Helen hymähti, ja Will arvasi, että hän oli ennakoinut puheensa saaman vastaanoton.

"Älkää olko vauvoja. Tietenkään me emme pystytä telttaa sarkofagin viereen ja istu sen päällä siihen asti, että tämä uusi laji jää haaviimme. Laitosalueella asuu tuskin yhtään yksilöä vakituisesti, joten säteilyn ei pitäisi aiheuttaa meille kohtuuttomia vaikeuksia. Kiinnitämme myös erityishuomiota säteilyturvallisuuteen ja kannamme säteilymittareita mukanamme. Jos saamamme annokset uhkaavat kasvaa liian suuriksi, keskeytämme operaation välittömästi, ellei ole syytä olettaa, että epänormaaleista on välitöntä uhkaa laitoksen turvallisuudelle. Mikäli on... No, palataan siihen myöhemmin, mutta pidän tätä vaihtoehtoa epätodennäköisenä."

Hetken sekä Henry että Kate vaikuttivat helpottuneilta, mutta kun sanojen merkitys upposi Henryn tajuntaan, raaka kauhu hiipi hänen kasvoilleen.

"Tarvitset minut arvioimaan, miten paljon vaaraa epänormaalista aiheutuu!"

Nyt Helenin hymy muuttui hieman anteeksipyytäväksi. "Sitäkin."

"Ei", Henry sanoi tarmokkaasti ja heristi sormeaan Helenin edessä. "Ei. Ei. Minun rajani kulkee tässä. Minä en ota mitään pienintäkään vastuuta Tsernobylin ydinvoimalan turvallisuudesta! En edes ymmärrä mitään hiukkassäteilystä. Minä olen elektoroniikkamies!"

"Itse asiassa, Henry, sinun ei tarvitse kantaa päävastuuta. Hankin meille spesialistin, jolla on hieman enemmän kokemusta tästä alasta."

Henry ei vastannut, mutta Willin aikaisemmat epäilykset saivat vahvistuksensa.

"Tesla", hän sanoi tyytymättömänä. Mies saattoi olla nero, mutta hänen typerät tavoitteensa vaikuttivat aina olevan kaikkien muiden tavoitteita tärkeämpää, henkiinjääminen mukaan lukien. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli siis jotakuinkin viimeinen henkilö, jolle Will olisi ollut valmis antamaan tällaisen tehtävän.

Helen nyökkäsi, ja mikäli ilmeestä saattoi päätellä mitään, Henry näytti päätyvän samaa tulokseen kuin Will.

Kate, joka myös jakoi näkemyksen, rypisti otsaansa. "Oletko sinä varma, että tämä on hyvä ajatus?"

"Nikolalla on omat temppunsa, mutta en ole huolissani. Sitä paitsi, Henry, sinun tehtävänäsi on vahtia häntä."

"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyn siihen?"

"Missä hän edes on?" Will jatkoi muistaen myrskyn, jonka vallassa Helenin ja Nikolan tiet olivat viimeksi eronneet. Ilmeisesti Nikola ei ollut ottanut vampyyriverelle altistuneen hyönteisensä takavarikkoa yhtä rauhallisesti kuin Helen oli toivonut, ja loukkauksia oli vaihdettu puolin ja toisin. Hetken Will oli uskonut, ettei kumpikaan olisi valmis kohtaamaan toista enää tässä elämässä, vaikka useampi metri Sanctuaryn kiviseinää oli säästänyt hänen korvansa pahimmalta.

Ilmiselvästi myös Henry muisti tapauksen, sillä toivo välähti hänen silmissään. Helen murskasi sen armotta.

"Hän on Englannissa, lähellä Leedsiä, ja auttaa meitä kyllä. Lentomme sinne lähtee tänä iltana. Pakatkaa hyvin mutta kevyesti, älkääkä ottako mukaan teräviä esineitä. Tämä komennus voi kestää useamman viikon, kohde kun on ilmiselvästi välttelevä. En halua koneen lentävän tyhjänä takaisin, joten me lennämme kaupallisilla siivillä."



Ja niin Will oli päätynyt ahtaaseen turistiluokkaan ja selvinnyt Leedsiin asti vain huomatakseen, että hänen matkalaukkunsa oli lähetetty Gambiaan. Sen jälkeen Helenin asukokonaisuus oli saanut hänet levottomaksi ja hänet oli sullottu vuokrattuun Toyotaan, jossa haisi ilmanraikastimella peitetyltä oksennukselta. Tästä ja auton iskunvaimentimien kunnossa päätellen autolla oli ennenkin ajettu sitä tietä hieman Skiptonista itään, jolla Will kärsi matkan rasituksia.

"Menemmekö me tuonne?" Will kuuli Katen kysyvän. Hän avasi silmänsä ja sai huomata, että maisema oli hyvin samanlainen kuin aikaisemminkin. Molemmin puolin tietä oli hieman hataran oloisin aidoin rajattuja aitauksia, joissa lampaat laidunsivat kaikessa rauhassa, piittaamatta pätkääkään ainoasta näköpiirissä olevasta autosta. Hieman kauempana näkyi metsänraja, jota vasten Will erotti vanhan kartanon.

Helen vastasi myöntävästi ja Will tunsi silmiensä kaventuvan. Ellei Nikola ollut sitten viime näkemän kehittänyt selittämätöntä rakkautta vanhaan englantilaiseen arkkitehtuuriin, uppopaistettuun ruokaan ja lampaisiin, tässä paikassa ei ollut yhtään mitään, minkä luokse Will saattoi kuvitella hänen hakeutuvan.

"Hyvä, koska minä ihan oikeasti yrjöän, ellei tämä rääkki kohta lopu", Kate sanoi. "Eikä se tule olemaan kaunis näky, minä söin nimittäin lentokentällä punajuurisalaattia."

Will yritti olla ajattelematta asiaa, ja niin luultavasti muutkin, sillä loppumatka kartanolle taittui hiljaisuudessa.

Lähempää katsoen kartano oli yhtä tyylikäs kuin kauempaa, ellei jopa tyylikkäämpi. Kun Helen parkkeerasi auton sen pihalle, ikkunoista avautui näkymä tyylikkääseen puutarhaan, joka näytti jatkuvan ikuisuuksiin kartanon takana. Puutarhan vanhat hedelmäpuut kantoivat yhä omenia, tähän aikaan syksystä useimmat tosin olivat jo pudonneet tai poimittu, ja koristepensaat oli leikattu siisteiksi ja säntillisiksi. Niiden läheisyyteen istutetuissa ruusupensaissa kukkivat vielä viimeiset keltaiset ruusut, jokusissa kukkapenkeissä suurikukkaiset liljat.

Kartanon edessä, vain muutaman metrin päässä Toyotasta, oli hillityn kukkapenkin reunustama suihkulähde. Heleniä lukuun ottamatta kaikki tuijottivat sitä ja pihaa enemmän kuin yllättyneinä.

"Mikä tämä paikka on?" Will kysyi, mutta ajojalkineitaan siroihin korkokenkiin vaihtava Helen näytteli keskittyvänsä sandaalien remmeihin.

"Ojentaisitko käsilaukkuni?" hän pyysi saatuaan kenkänsä kiinni. Sitten hän vilkaisi meikkiään peruutuspeilistä, hymyili peilikuvalleen tyytyväisenä, otti vastaan ojennetun käsilaukun ja nousi autosta.

"Tämä on Kellokoti – tai kuten useimmat vielä sanovat, Skiptonmoorin psykiatrinen sairaala."
« Viimeksi muokattu: 02.11.2014 16:46:30 kirjoittanut tellie »
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #1 : 08.03.2014 18:07:14 »
2. Luku

Will sulki hämmästyksestä auenneen suunsa. Hän olisi halunnut tilaisuuden sanoa jotain, mutta Helen oli askelissaan määrätietoinen, eikä tilaa turhanpäiväisille höpinöille jäänyt. Niinpä Will, Kate ja Henry seurasivat hiljaisina, kun Helen avasi kartanon suuren tammioven ja pieni kello kilahti toivottaen tulijat tervetulleiksi.

Sisältä kartano oli huomattavasti modernimpi kuin ulkoa käsin näytti, mutta muutokset oli tehty arkkitehtuuriin sopivaan tyyliin. Eteiskäytävän lattia oli päällystetty suurin valkoisin laatoin, tapettiin oli painettu yksityiskohtaisia kuvia kukista ja kattolista oli hyvin mahdollisesti alkuperäinen. Toistuvana koristekuviona oli lehtiä ja loikkaavia peuroja.

"Päheähköä", Kate kommentoi vaikuttuneena, mutta Helen vaiensi hänet katseellaan.

"Mitä me odot-" Will aloitti, mutta nieli lauseensa lopun, kun eräästä ovesta astui näkyviin nainen valkoisessa takissa.

"Päivää", toivotti hieman hämmästyneen näköinen hoitaja, Alice Wallace, mikäli takkiin kiinnitettyä pientä nimikylttiä oli uskominen. "Voinko olla jotenkin avuksi?"

Alice olisi voinut olla kaunis, Will arvioi, mikäli hän olisi painanut kaksikymmentä kiloa vähemmän ja ollut kymmenkunta vuotta nuorempi. Nyt hänen olemuksensa muistutti suuresti Molly Weasleya. Will piti naisesta välittömästi.

Tapansa mukaan Helen meni suoraan asiaan: "Hyvää päivää, ja kiitoksia. Itse asiassa etsimme Nicolas Telleriä. Voisitko ohjata meidän hänen luokseen?"

"Nicolas ei ole kovin seurallinen", Alice vastasi hymyillen hieman anteeksipyytävää hymyä. "Hän ei siedä ketään huoneessaan, joten voi olla parasta, että pyydän hänet tänne. Älkää kuitenkaan odottako liikoja."

Helen ei näyttänyt yllättyneeltä nyökätessään. "Olen varma, että hän haluaa tavata minut. Kerro, ja käytä näitä nimenomaisia sanoja, että Helen odottaa häntä täällä anteeksipyyntö mukanaan."

"Oletteko te rakastavaisia?" Alice lipsautti ennen kuin sai kielenkantansa kuriin. "Anteeksi, eihän asia minulle sinällään kuulu, mutta me täällä tutustumme mielellämme potilaisiimme. Monet viettävät täällä pitkiä aikoja, ja meistä tulee tavallaan ystäviä... Moni täällä haluaisi tietää enemmän Nicolaksista, sekä hoitajista että potilaista, hän kun ei juuri puhu asioistaan. Olkaa hyvät ja seuratkaa minua, vien teidät odotushuoneeseen niin ei tarvitse seisoskella täällä odottamassa."

"Me olemme ystäviä, mutta viimeksi erosimme riidoissa", Helen vastasi. Hän ei vaikuttanut pahastuneelta, mutta oliko häivähdys hänen kasvoillaan surua tai katumusta?

Alice johdatti joukon eräälle ovelle, jonka takaa paljastui miellyttävä, vain hieman eteiskäytävää modernimpi oleskeluhuone. Vanha kuvaputki-tv huoneen nurkassa näytti uusintaa saippuaoopperasta ja sohvakalusto oli koottu pienen pyöreän puupöydän ympärille. Kellokoti oli selvästi panostanut viihtyisyyteen ja kodinomaisuuteen muussakin kuin nimessään, eivätkä edes sohvapöydällä seisovat esitepinot onnistuneet pilaamaan vaikutelmaa.

"Istukaa alas, olkaa hyvä. Minä käyn ilmoittamassa hänelle."

Helenin nyökättyä Alice kääntyi ympäri, lyllersi eteiskäytävään ja katosi näkyvistä.

Kysymättömät kysymykset leijuivat ilmassa, mutta kukaan ei avannut suutaan. Henry ja Kate olivat keskittyneet näyttämään eksyneiltä ja Will yritti lukea Heleniä, mutta joutui taas kerran toteamaan vanhan ketun pokerinaaman olevan hänelle liikaa.

Minuutit kuluivat. Will tuli nopeasti aivan liian tietoiseksi kaappikellon tikityksestä ja sen heilurin hypnoottisesta liikkeestä. Hän huomasi Henryn ja Katen katsovan keskittyneinä tv:tä, jossa parhaillaan pyöri ripulilääkemainos.

Äkkiä koko tilanne tuntui huvittavalta. Will tunsi suupielensä kaartuvan ylöspäin, ja pian hän jo joutui tekemään parhaansa, ettei olisi purskahtanut hysteeriseen nauruun.

Matkan rasitukset, hän päätteli, mutta päätti olla nöyryyttämättä itseään typerällä käytöksellään. Hän suuntasi ajatuksensa muihin asioihin, poimi pöydältä Kellokodin toimintaa käsittelevän esitteen ja alkoi silmäillä sitä aikansa kuluksi.

Esite ei kertonut paljonkaan paikan historiasta, mitä Will ei ihmetellyt. Psykiatrisen hoidon ja psykiatristen sairaaloiden historia oli kokonaisuudessaan epämiellyttävää luettavaa nykyaikaisesta näkökulmasta katsoen, joten moni vanhempi laitos ei mielellään mainostanut menneisyydellään. Esitteeseen oli kuitenkin painettu jonkin verran tietoja kartanon alkuperäisestä rakennuttajasta ja sen omistajasta, sekä siitä, kuinka omistaja oli lahjoittanut rakennuksen sairaalaksi. Muutamien enemmän tai vähemmän värikkäiden vaiheiden kautta laitos oli päätynyt nimenomaan psykiatriseksi sairaalaksi, ränsistynyt ja käynyt vararikon partaalla, ja lopulta saanut rahoituksen ja remontoitu nykyiseen asuunsa.

Esitteen mukaan laitos tarjosi vapaaehtoisuuteen perustuvaa kodinomaista hoitoa pääosin masennuksen, ahdistuneisuushäiriöiden ja syömishäiriöiden kanssa kamppaileville potilaille, mutta jossain määrin myös riippuvuuksista ja bipolaarisudesta kärsiville. Tätä seurasi listaus ja lyhyt esittely laitoksen tarjoamista terapiamuodoista, lääkäreistä ja hoidon pääperiaatteista, joiden kaikkien Will totesi olevan varsin vaikuttavia, ja sitäkin vaikuttavampia, kun huomioitiin yksikön pieni koko ja suhteellisen syrjäinen sijainti.

Will yritti palauttaa mieleensä, missä yhteydessä oli kuullut laitoksesta vastaavan lääkärin nimen, mutta hänen ajatuksensa katkesi, kun huoneen ovi avautui. Puolittain Will odotti näkevänsä Alicen, joka oli tullut kertomaan "Nicholaksen" toivottaneen tulijat hornan syvimpiin syövereihin, mutta hänen sijastaan ovella seisoi leveimmällä virneellään varustautunut Nikola.

"Helen! Pikkulintu, tai pikemminkin eräs ylensyönyt punatulkku kertoi sinun tulleen järkiisi", hän tervehti vieraitaan. "Mutta miksi toit taas lapset mukanasi? En kuvitellut sinun haluavan heidän sotkeutuvan anteeksipyyntöösi. Toitko tuhatjalkaisen?"

Willin silmät kapenivat, kun hän arvioi tulijaa, joka tosin ei ollut juuri muuttunut sitten viime näkemän. Lyhyt tumma tukka lähes uhmasi painovoimaa, leuka oli ajeltu sileäksi ja puku oli moitteettomassa ojennuksessa. Nikola oli aina ollut hoikka, tai ainakin aina kun Will oli hänet nähnyt, mutta nyt hoikkuus oli muuttunut suoranaiseksi laihuudeksi. Se toi hänen piirteensä esiin hieman eri tavalla ja vanhensi häntä joitakin vuosia, tai ehkä kuolevaisuus oli alkanut ottaa häntä kiinni kiihtyvällä tahdilla.

"Nikola", Helen tervehti ystäväänsä äänessään hieman helpotusta. "On hyvä nähdä sinua."

Nikolan hymy kuoli. "Eli et", hän tokaisi ja kääntyi kannoillaan lähteäkseen.

Helen nousi tuoliltaan niin nopeasti, että hänen laukkunsa kolahti tuolinjalkaa vasten. "Se toukka ja kaikki siihen liittyvä materiaali on tuhottu monta kuukautta sitten. Uskoin tekeväni oikein, eikä katuminen tuo sitä takaisin."

"Tarkoitatko, että sinä kadut?" Nikola kysyi pysähtyen, mutta taakseen katsomatta. "Että mahtava Helen Magnus, joka aina tietää parhaiten mikä on oikein, myöntää virheensä ja katuu sitä?"

Will kuuli hiljaisen sihahduksen, kun Helen veti henkeä yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Epäilemättä Nikola kuuli sen myös, sillä hän otti muutaman askelen poispäin.

"Kyllä", Helen sanoi nopeasti. "Olin liian hätäinen ja riistin sinulta ehkä ainutlaatuisen tilaisuuden."

Sanat eivät tulleet suoraan sydämestä, mutta Will tiesi, että niiden sanominen oli vaikeaa. Ilmeisesti myös Nikola tiesi sen, sillä hän kääntyi puolittain ja tarjosi kyynärvarttaan Helenille.

"Kunhan tiedät paremmin seuraavalla kerralla. Unohdetaan se hyönteinen. Kun olet pukeutunut noin, kuinka voisin vihoitella sinulle yhdenkään toukan vuoksi? Ne ovat joka tapauksessa luomakunnan iljettävimpiä olioita. Alice kertoi, että sinulla on anteeksipyyntö mukanasi."

"Vuodelta 1956", Helen vahvisti ja poimi laukkunsa. Muutama askel poisti välimatkan vanhojen ystävysten väliltä ja Helen antoi Nikolan johdattaa itsensä käsikynkkää käytävään.

"Niin imarreltu kuin olenkin", Nikolan sanat kuuluivat käytävästä, "niin en usko sinun tulleen vain pyytämään anteeksi. Mitä sinä haluat?"

Mitä ikinä Helen vastasikaan, Will ei enää kuullut. Hän oli samaan aikaan helpottunut ja harmissaan. Uteliaisuus ei tahtonut jättää häntä rauhaan, mutta kaksikon lähtö oli keventänyt huoneen tunnelmaa monta pykälää.

Henry ja Kate jakoivat Willin näkemyksen tunnelman keventymisestä. Molemmat avasivat suunsa samaan aikaan.

"Eli se ka-"

"Mitä te luu-"

Kaksikosta dominoivampana Kate virnisti ja aloitti alusta. "Mitä te luulette, mikä on Magneton juttu?"

Selvästikään Henry ei ollut päässyt ajatuksissaan yhtä pitkälle kuin Will ja Kate: "Huh? Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä, Hank-kulta, että kukaan ei kirjaudu psykiatriselle ruoan ja seuran vuoksi. Ellei Magneto aio seuraavaksi vallata maailmaa lampaiden tai koristepuiden avulla, täällä ei ole mitään, mitä hän voisi haluta."

Henryn suu muodosti pienen ymmärryksen o-kirjaimen ja hän nojasi päätään taaksepäin. "Ehkä tässä rakennuksessa on jotain, jonka perässä hän on?"

"Kuten mitä?" Kate tuhahti huvittuneena. "Koristepensaita, lampaita ja eritasoisia hulluja?"

"Will?" Henry pyysi.

"Esitteen mukaan täällä on masentuneita, riippuvaisia ja bipolaarisia, sekä ahdistus- tai syömishäiriöistä kärsiviä", puhuteltu kertasi. "Ja ilmeisesti harkinnanvaraisesti myös muita. Jos perhe on lähellä tai sellaista, tiedättehän."

"Vetoa syömishäiriön puolesta", Kate veikkasi. "Jos minä laihtuisin yhtä nopeasti kuin hän, niin olisin bikinikunnossa viikossa!"

"Sinä olet bikinikunnossa nytkin", Henry huomautti. "Ehkä alkoholiriippuvuus? Jos hän jatkoi niiden vamppien jälkeen puoliksikaan samaan malliin kuin ennen, hänen maksansa sanoutui irti viime kuussa."

Kaksi silmäparia grillasi Williä, joka alkoi tuntea keskustelun luisuneen epämiellyttäville vesille ja kohautti olkiaan. "Oikeastaan se voi olla mitä tahansa, tai sitten ei mitään. Ehkä Tesla yrittää saada Magnuksen tuntemaan olonsa syylliseksi siitä typerästä hyönteisestä, tai sitten hän vain haluaa katon päänsä päälle."

"Voisin keksiä helpompiakin tapoja", Kate vastasi. "Sinähän luit hänen omaelämänkertansa. Oliko siinä mitään? Siis viittauksia."

Will pärskähti. "Ei siinä paljon muuta ollutkaan. Mutta en panisi paljon painoarvoa sille. Hän unohti mainita muutaman seikan, joita itse pitäisin kohtuullisen merkittävinä, ja tuntui käyttävän puolet sivuista uimisesta, lumipalloista, hyönteisistä ja kahdesta vanhasta torahampaisesta tädistään kertomiseen."

"Kirjoitettu historia on muutenkin melko huono lähde", Henry täydensi ajatuksen. "Tärkein jää usein kertomatta, ja ilman sitä missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Savuverho menee sekaisin todellisuuden kanssa, kun olennaisimmat motivaattorit jäävät näkemättä."

Will nyökkäsi mutta Kate nauroi. "Motivaattorit, Hank? Missä sinä olet oppinut tuollaisia sanoja?"

"Minä luen", Henry sanoi viitsimättä loukkaantua. "Ja minulla on sellainen tunne, että enemmin tai myöhemmin meille selviää tästä asiasta enemmän kuin mitä kukaan meistä haluaisi tietää."

Will ei voinut väittää vastaan, eikä ilmeisesti Katekaan, sillä kumpikin vaikeni hetkeksi. Kate ja Henry palasivat tv:n pariin, Will nipisti nenänvarttaan yrittäen torjua päänsäryn, jota Teslalle altistuminen tuntui aina aiheuttavan. Tai, hän myönsi rehellisyyden nimissä, luultavasti vika oli taakse jääneissä matkustustunneissa ja alhaisenpuoleisessa verensokerissa. Päivällisaika alkoi olla jo käsillä, minkä jopa aikaeron rääkkäämä ruumis havaitsi selkeästi.

Ilmeisesti Kate jakoi huomion ruoka-ajasta. "Kauanko heillä vielä menee? Minulla alkaa olla nälkä. Jos pyytäisimme kauniisti, tarjottaisiinkohan meille ruokaa täällä? Vaikka kiitokseksi, kun raahaamme Teslan pois heidän niskoiltaan."

Näissä olosuhteissa Will ei kokenut kommenttia niin hauskana kuin olisi voinut. "Oletat, että hän lähtee. Mutta jos meillä on onnea, niin joku tulee etsimään Teslaa täältä ja voimme puhua itsemme pöytään."

Ketään ei kuulunut. Tv:stä tulevissa paikallisuutisissa ei ollut mitään mielenkiintoista. Säätiedotus lupasi alueelle syyssateita. Will alkoi torkkua. Nojatuoli oli yllättävän mukava.

Kun Will havahtui aukenevan oven ääneen, hän ei olisi pannut lainkaan pahakseen vaikka Tesla ja Helen olisivat viipyneet yhden ylimääräisen tunnin.

Teslan virne oli niin leveä, että Will uskoi näkevänsä hänen viisaudenhampaansa.

"Pakatkaa tuttinne ja uniriepunne, pikkuiset, me lähdemme huomenna!"



Boryspilin lentokentän seinään nojaava Will oli arveli alkavansa olla valmis hakkaamaan ihmisiä pesäpallomailalla. Vaikka lento Englannista Ukrainaan oli ollut ajallisesti huomattavasti lyhyempi kuin Atlantin ylittänyt, se oli tuntunut huomattavasti pidemmältä ja ennen kaikkea erityisen ärsyttävältä.

Vaikka seurue Nikolaa lukuun ottamatta oli yöpynyt Leedsissä, edellisen matkapäivän rasitukset olivat painaneet jokaisen jäsenissä, kun he olivat värjötelleet hotellinsa ulkopuolella odottaen auttamattomasti myöhässä olevaa serbiä. Will oli alkanut uskoa hänen päättäneen jäädä vuoteeseen, mutta pitkän puolituntisen jälkeen Nikolan taksi oli päässyt perille.

Ajan säästämiseksi muut olivat nousseet samaan taksiin, ja varsin pian oli käynyt ilmi, että kerrankin komplikaatio oli ollut jonkun muun kuin Nikolan syytä. Taksikuski oli ajanut väärälle hotellille, aivan toiselle puolelle kaupunkia, ja kun hän oli ymmärtänyt erheensä, Nikola oli patistanut hänet ajamaan kaupungin läpi kuin lauma kiljuvia piruja olisi jahdannut autoa.

Helen ei ollut jäänyt pekkaa pahemmaksi. Kun hän oli maksanut matkan ja seurue purkautunut autosta ulos, moni oli huokaissut helpotuksesta ja Kate näyttänyt jälleen hieman vihertävältä.

Pian oli käynyt ilmi, ettei kiirettä olisi todellisuudessa ollut mihinkään. Lento oli nimittäin ollut myöhässä lähes tunnin, mikä oli saanut Nikolan ensin marisemaan äänekkäästi ja sitten pitämään pitkällisen monologin lentokoneiden teknologisista puutteista ja lentokenttien yleisesti surkeudesta.

Kun hän oli saanut keskeyttämättä jatkaa julkisen liikenteen yleiseen ruotimiseen, Kate ja Will olivat lähteneet pienelle hermoja rauhoittavalle kävelylle.

Kuin ihmeen kaupalla lähtömuodollisuudet olivat sujuneet ilman minkäänlaisia vaikeuksia, mutta kärsimysnäytelmä oli jatkunut lentokoneessa, kun Nikola oli vaatinut Willin paikkaa itselleen.

Normaalisti Will olisi suostunut mielellään. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että vaikkapa äiti ja lapsi pääsivät istumaan vierekkäin, tai että ystävykset saivat vierekkäiset paikat koneessa. Mutta ei, Nikola ei ollut edes pyytänyt, vaan hän oli vaatinut ikkunapaikan. Helen ei ollut vain sallinut tätä, vaan juuri kun Will oli ollut räjähtämäisillään, Helen oli kehottanut häntä antamaan periksi.

Viisaampi antaa periksi, Will oli toistellut, mutta ärtymys kupli hänen sisimmässään. Tilannetta ei parantanut se, että ikkunapaikalle päästyään Nikola ei ollut edes vilkaissut ulos, vaan oli istunut silmät suljettuina siihen asti, kun lentoemo oli tullut tarjoamaan kahvia, teetä ja voileipiä.

"Jos haluaisin syödä jotain pahvia makuista, söisin kiitos pahvia", Nikola oli vastannut myrkyllisesti lentoemon täysin ystävälliseen kysymykseen ja sen jälkeen kertonut, mitä mieltä oli lentoyhtiön tarjoaman teen, kahvin ja palvelun laadusta.

Sentään tämän pelin Helen oli puhaltanut poikki. Nikola oli sulkenut silmänsä uudelleen ja pysynyt hiljaa siihen asti, että kone laskeutui Ukrainan kamaralle, Boryspilin lentokentälle Kiovaan. Itse asiassa hän oli pysynyt hiljaa paikallaan siihen asti, että Helenin seuruetta ja henkilökuntaa lukuun ottamatta käytännöllisesti katsoen koko kone oli tyhjentynyt.

Tulomuodollisuuksissa Nikola oli valinnut jonon käyttäen perustetta, jolla selvästikään ei ollut mitään tekemistä jonon pituuden kanssa.

Diiva, Will ajatteli selkä tiukasti Boryspilin lentokentän seinää vasten, kun muut etsivät matkatavaroitaan. Willin laukut olivat yhä Gambiassa, joten hän ei viitsinyt ahtautua ihmistungokseen hihnan ympärillä.

Ärsyttävä, uuvuttava diiva.

Pian Helen, Kate, Henry ja Nikola hoippuivat kohti Williä mukanaan kunnioitettava matkatavaravuori. Vaikka henkilökohtaisia tavaroita oli vähän, Sanctuaryn oli vaikea matkustaa kevyesti. Nytkin suurin osa laukuista sisälsi erilaisia epätavallisia, toistaiseksi digitalisoimattomia lähdekirjoja ja muita riittävän lentokonekelpoisia mutta vaikeasti hankittavia tutkimusmateriaaleja. Mitä kaupallisen lentoyhtiön lennolle ei ollut voinut tuoda, sen olivat Euroopan Sanctuaryt koonneet valmiiksi lentokentän parkkipaikalla odottavaan pakettiautoon.

"En ole koskaan ollut Kiovassa", Kate lörpötti tavanomaisen iloisuutensa saavuttaneena. "Luuletteko te, että meillä jää aikaa kuljeskella?"

"Ehkä sitten, kun meillä on parempi käsitys siitä, mitä oikein tapahtuu", Helen vastasi. "Etkö tosiaan ole ollut täällä? Koskaan?"

"Tsernobylin alue on epänormaalien hot-spot", Henry täydensi. "Kaikki alan ihmiset käyvät täällä ennemmin tai myöhemmin."

"Minä käyn täällä nyt", Kate huomautti hieman piruillen. Hänen kasvoillaan häivähti huvittuneisuus ja hän lähes huusi: "Ole hellä, Kiova, tämä on ensimmäinen kertani!"

"Shh", Helen ja Henry sanoivat yhteen ääneen. Kate virnisti mutta vaikeni.

Will puuttui puheeseen: "Minun on ollut tarkoitus kysyä aikaisemminkin. Miksi tämä alue? Ymmärrän, että säteily luo auttaa epästabiilimpiin lajeihin mutaatioita, mutta ei kai niitä niin paljon voi syntyä?"

Helen nyökkäsi. "Olet oikeassa. Onnettomuusalueen ympäristöstä 30 kilometrin säteeltä evakuoitiin asutus, mikä yksin tarkoittaa yli 2800 neliökilometriä. Tämä puolestaan on lähes 300 neliökilometriä enemmän kuin Luxemburgin pinta-ala. Koska ihmisen toiminta onnettomuusalueella on käytännöllisesti katsoen jäissä, paikka on säteilystä huolimatta paratiisi monelle eläin- ja kasvilajille, myös epänormaaleille sellaisille."

"Monet älykkäät lajit hakeutuvat alueelle tieten tahtoen. Osa siksi, että säteilystä on niille hyötyä tai ei ainakaan haittaa, kun taas jotkut haluavat vain olla rauhassa ihmisiltä huolimatta jatkuvasta säteilyaltistuksesta. Vähemmän älykkäille lajeille taas alue tarjoaa ravintoa; kasvillisuutta, metsästysmaita ja rauhallisia olosuhteita ilman modernin maailman vaaroja."

"Koska alueella on suuri määrä toisistaan poikkeavia lajeja, mahdollisuudet risteymiin ja erityisesti eräiden lajien tapauksessa selviämisen kannalta hyödyllisiin mutaatioihin kasvavat. Yleisesti uskotaan, että säteilyllä on tässä suuri merkitys, mutta asian tutkiminen on vaikeaa, koska vastaavankaltaista kontrollialuetta ei yksinkertaisesti ole. Henkilökohtaisesti uskon, että säteilyn merkitystä on monessa tapauksessa suuresti liioiteltu."

"Niin kiinnostavaa kuin akateeminen jaarittelunne onkin, niin minulla on nälkä", Kate pisti väliin ennen kuin Will ennätti pilata hänen mahdollisuuttaan. "En aio istua koko matkaa autossa tässä seurassa tyhjällä vatsalla."

"Sinähän söit lentokoneessa", Henry huomautti. "Minä ainakin olen kyllästynyt lentokenttäruokaan. Pysähdytään syömään matkalla."

Helen ja Will jakoivat näkemyksen ja Nikola sanoi, ettei välittänyt, koska ei ollut nälkäinen.

Heti kun Helen käänsi selkänsä, Kate osoitti itseään ja muodosti huulillaan sanaparin "piste minulle".

Will totesi itsekseen, että joskus hänen ystävänsä osasi todellakin olla tunteeton käärme.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #2 : 12.03.2014 23:11:05 »
3. Luku

Luvattu pakettiauto oli sovitulla paikalla. Avain autoon Helenillä oli jo valmiina.

"Tällä paskallako me oikeasti ajamme?" Kate mankui. "Tulee mieleen se yksi vanha biisi, kaksi vanhaa autonrämää."

Henry, joka oli juuri laskenut omat matkatavaransa maahan, alkoi soittaa kyseistä kappaletta ilmakitaralla ja nauroi. Helen kertoi rauhallisesti, että auto oli paremmassa kunnossa kuin miltä se näytti. Tällaisiin tehtäviin oli tarkoituksella valittu huonon näköisiä pakettiautoja. Olivat vähemmän houkuttelevia varkaille.

Sillä välin kun muut pakkasivat tavaroita autoon, Helen nosti kuljettajan jalkatilan mattoa ja poimi sen alta muovitaskun. Tasku sisälsi nipun papereita: paikallisten kontaktien yhteystietoja ja karttoja, joihin tehdyt merkinnän koskivat alueen epänormaaleja, sekä tietysti listan autoon pakatuista varusteista. Näistä viimeisintä Helen silmäili läpi tyytyväisesti nyökkäillen.

Pakettiauton takatilassa varusteet oli naamioitu muuttokuormaksi, mikä ei kovin kaukana todellisuudesta ollutkaan. Esimerkiksi laatikoihin lasia, SÄRKYVÄÄ! oli pakattu erilaisia lasisia instrumentteja kuten laboratoriotyövälineitä. Useisiin laatikoihin (elektroniikkaa, KÄSITTELE VAROEN!), oli pakattu tarvittavat elektroniset laboratoriotyövälineet, tietokoneiden osia ja säteilymittareita. Ainoastaan aseiksi luokiteltavat esineet oli pakattu salanimelle, siivoustarvikkeet.

"Tarkastakaan, että siivoustarvikelaatikossa on kaikki tarpeellinen", Helen kehotti. "Minä ajan, ja lisäkseni eteen mahtuu kaksi matkustajaa. Muut valitettavasti joutuvat jäämään tänne taakse."

"Älkää luulko, että minä matkustan takana", Nikola sanoi painokkaasti. Koska oli helpointa antaa hänen pitää päänsä, kukaan ei vastustellut. Toinen matkustamoon pääsevä oli Kate, sillä kun hän oli varustanut itsensä sopivilla siivoustarvikkeilla, hänestä saattaisi olla hyötyä edessä. Matkapahoinvointitaipumuksella oli myös osuutta asiaan

Kun kriittisimpien tarvikkeiden oli havaittu olevan kunnossa, Will ja Henry kiipesivät pakettiauton takatilaan. Auto käynnistyi ensimmäisellä yrityksellä ja matka pääsi alkamaan.

Määränpäänä oli Slavuvitsh, melko tarkasti 200 kilometrin päässä Boryspilin kentältä sijaitseva noin 25 000 asukkaan kaupunki. Helenin puheista Will tiesi, että vuonna1986 kaupunki oli päätetty rakentaa pahoin saastuneen Pripjatin tilalle, uudeksi asuinpaikaksi Tseronobylin työntekijöille.

Matkaa Slavuvitshistä Tsernobylin laitokselle oli vain noin 50 kilometriä, mutta kaupungin sijoittelussa oli (Willin suureksi helpotukseksi) otettu huomioon säteily, jolle asukkaat altistuisivat. Helen oli kertonut lukuja, mutta erilaiset yksiköt olivat hämmentäneet Williä siinä määrin, että loppujen lopuksi hänen mieleensä oli jäänyt lähinnä blablabla, blah, balah, mutta toisaalta blabla, jos verrataan blaah.

Will luotti Heleniin, joten hän ei ollut huolissaan. Ei ainakaan kovin huolissaan. Sitä paitsi Nikolakin oli suostunut lähtemään mukaan – olkoonkin, että Kolumbia oli hieman laskenut Willin uskoa Nikolan itsesuojeluvaiston uudelleenheräämiseen sitten vampirismin, mutta hän ei mielellään ajatellut asiaa liian pitkälle. Liian ajattelun oli havaittu voivan johtaa epämiellyttäviin johtopäätöksiin.

"Kaksisataa kilometriä tässä kopissa", Henry sanoi lähes masentuneena. "Pokeria?"

"Kaksin?" Will kysyi ja pudisti päätään. "Yritän katsoa maisemia. Minäkään en ole koskaan aikaisemmin käynyt täällä... Hurjaa ajatella, miten lähellä katastrofialuetta me olemme."

Henry, jolle matka ei ollut ensimmäinen laatuaan, tyytyi kohauttamaan olkiaan. Will avasi auton takaovien ikkunoihin vedetyt verhot ja katsoi ulos. Maisemissa ei ollut kehumista. Maasto oli tasaista siihen pisteeseen että se oli ikävystyttävää, ja lukuisat myöhäissyksyn pellot olivat kurja näky sateenharmaassa päivässä.

Will ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä neuvostoliittomaista kuin tämä maisema oli. Jopa teiden viivoitinsuora piirto henki vanhaa neuvostohenkeä.

Zalissyassa Helen kääntyi Bohdanivkaan, Ukrainan maaseudun mittapuulla hieman tavallista suurempaan taajamaan johtavalle tielle. Will tosin ei osannut lukea kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettua katukylttiä, eikä siksi tiennyt sijaintiaan edes kaupungin tarkkuudella, mutta osasi arvata, että oli ruokatauon aika.

Auto pysähtyi ja Henry nosti katseensa Kindelstään. Hän näytti aidon hämmästyneeltä. "Olemmeko me jo täällä?" hän kysyi. "Bohdanivkassa?"

Oli Willin vuoro kohauttaa olkiaan. "Ei aavistustakaan, mutta minä toivotan melkein minkä tahansa tauon tervetulleeksi. Jos nämä maisemat eivät kohta ala vaihtua, minä popsin onnellisuuspillereitä."

"Kirjoita sitten itsellesi resepti etukäteen. Kun ajamme Lemeshin ohi, ikkunasta saattaa näkyä muutama hieno rakennus, mutta siinä se sitten on. Paitsi loppumatkasta on enemmän metsää ja yhdessä vaiheessa ylitämme joen."

"Onhan pokeritarjous vielä voimassa?" Will varmisti avatessaan oven.

Henryn virne riitti vastaukseksi ja molemmat hyppäsivät ulos autosta.

Helen, Kate ja Nikola purkautuivat auton sivuovista ja verryttelivät lihaksiaan pienen ravintolan pihalla. Helen kertoi, että ravintolan omistaja oli hänen entisen kontaktinsa pojan perhe, joka tiesi epänormaaleista ja auttoi mahdollisuuksiensa mukaan. Kuitenkin Helenin kontaktin tapaturmaisen kuoleman ja lasten syntymän jälkeen perhe oli vetäytynyt aktiivisesta toiminnasta ja asettunut Bohdanivkaan pitämään ravintolaa. Perheen isä ja lapset puhuivat auttavaa englantia, mutta lapset tietysti olisivat tietenkin koulussa tähän aikaan päivästä. Vanhin oli jo muuttanut pois kotoakin.

Kun Helen astui pieneen mutta miellyttävään ravintolaan, tiskin takana istuvan viiksekkään, päälaelta kaljuuntuneen miehen hieman väsynyt ilme kirkastui.

"Helen! Henry!" hän huudahti ja nousi tiskin takaa. Ensin hän kätteli Heleniä, joka hymyili vanhalle ystävälleen.

"Dániel Alexivich, on hyvä nähdä sinua", Helen sanoi.

Dániel nyökkäsi. "Niin sinuakin, Helen, niin sinuakin. Näytät aivan samalta kuin ennenkin!"

Seuraavaksi Dániel halasi Henryä. "Edellisestä kerrasta on aikaa!" hän sanoi, ja oli Henryn vuoro nyökätä. "Entä nuoret herrat ja neiti?"

Nikola oli sanomaisillaan jotakin epäilemättä epämiellyttävää, mutta Helen oli nopeampi: "Tässä ovat Will Zimmerman, Nikola ja Kate Freelander, ja toisin päin, Dániel Alexivich Tymoshchuk."

Dániel kätteli vuoroin Williä ja Katea, mutta Nikola ei tarttunut ojennettuun käteen.

"Will Zimmerman ja Kate Freelander, hauska tavata", Dániel sanoi toistaen nimet miten parhaiten taisi. Sitten hän pudisti päätään hymyillen. "Teillä amerikkalaisilla on niin vaikeat nimet!"

Will ja Kate vaihtoivat hämmentyneen katseen. Will oli tottunut tavaamaan sukunimeään hotellivirkailijoille, mutta tähän päivään asti hän ei ollut uskonut nimensä tuottavan ongelmia kenellekään, jonka nimi oli yhtä pitkä ja vaikeasti lausuttava kuin Dániel Alexivich Tymoshchukin.

"Istukaa alas, istukaa alas, tuon teille heti ruokalistan", Dániel tohkeili. "Työasioissako taas liikkeellä, Helen?"

Helen nyökkäsi. "Niissä hyvinkin. Kuinka vaimosi voi, Dániel? Kuulin, että hänen terveytensä oli huono."

"Kateryna voi nyt hyvin. Hänet leikattiin kolme kuukautta sitten. Raha on vähän huono, mutta me pärjäämme ja Danylo auttaa jos tarvitsemme apua."

Helen vastasi hymyyn ja istuutui alas. "Jos tarvitsette apua, kääntykää vain meidän puoleemme. Perheenne apu Sanctuarylle on ollut korvaamaton."

Dániel kiitteli vuolaasti, haki ruokalistat ja jätti tulijat miettimään, mitä he haluaisivat syödä.

Kate arkaili ja tilasi pizzaa, Henry päätyi borshkeittoon ja Helen tilasi itselleen varenikeja ja vastahakoiselle Nikolalle kasvissosekeittoa. Will, joka ei osannut päättää, päätyi myös varenikeihin.

Nikola, joka oli huomattavasti kiinnostuneempi viinilistasta, nosti katseensa ylös juuri, kun tarjouksia hakemaan tullut Dániel oli lähdössä.

"Beszél a magyar?" hän kysyi, mutta Dániel pudisti päätään.

"Ymmärrän hieman, mutta en juuri puhu. Isäni muutti tänne Unkarista. Mistä arvasitte, sir?"

"Etunimestäsi ja viinilistastasi. Paljon unkarilaista molemmissa. Tuo vielä Béres Tokaji Sárgamuskotály, 2008", Nikola vastasi, selvästi huomattavasti paremmalla tuulella kuin vielä hetkeä aikaisemmin.

"Kasvissosekeiton kanssa, sir?" Dániel kysyi selvästi hieman hämmästyneenä.

"Miksi ei?"

"Varmistin vain, että ymmärsin oikein. Tuon toki, sir."

"Tuo myös viisi lasia, Dániel", Helen paikkasi hymyillen.

Heti kun Dániel oli kuulomatkan ulkopuolella, Helen muistutti Nikolaa alkeellisten käytöstapojen ja hyvän ensivaikutelman merkityksestä.

Sanat kaikuivat kuuroille korville, mutta aikaisempi keskustelu avasi Katelle luontevan mahdollisuuden esittää näennäisviattoman kysymyksen: "Niin, sinähän olet syntyperältäsi unkarilainen?"

"Ei ole salaisuus, että vanhempani olivat serbejä ja että synnyin Itävalta-Unkarissa, joka, kuten tietäisit jos lainkaan tuntisit Euroopan historiaa, hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Unkari ja Tsekkoslovakia perustettiin, Tsekki ja Slovakia irtautuivat toisistaan myöhemmin, mutta huomattava osa entisen Itävalta-Unkarin alueesta muodosti Jugoslavian, ensin monarkistisen ja sitten sosialistisen, ja lopuksi Jugoslavian liittotasavallan, joka hajosi hiljattain. Yksi uusista valtioista on Kroatia, jonka alueella synnyinkotini sijaitsee."

"Huh, itäisen Euroopan historia on sekasotku", Kate sanoi. Hän nosti sormen huulilleen ja katsoi ylös miettiväistä teeskennellen. "Sinulla täytyy olla läjäpäin vanhoja passeja."

"Et uskokaan."

"Heh, siinä mahtaa olla selittämistä passintarkastuksissa! 'Herra on ikäisekseen hyvin säilynyt'! Millainen passikuva sinulla on?"

Nikola, jonka kärsivällisyys tämän asian tiimoilta oli loppunut jo Tsekkoslovakian hajoamisen paikkeilla, ojensi passinsa Katelle hieman ärtyneenä. "Katso itse. Lähtikö se vanha kommunisti hakemaan minun viiniäni Tokajista asti?"

Kate tosiaan oli käärme, ja viekkaampi käärme kuin miltä näytti. Will näki, kuinka hänen silmänsä liikkuivat vasemmalta oikealle, kun hän luki Teslan passiin kirjoitettuja tietoja ja epäilemättä painoi numeroita muistiinsa.

"Minun kuvani on kamalampi", Kate sanoi. Hän ojensi passin takaisin Nikolalle, joka otti sen vastaan edes huomaamatta, että oli juuri hävinnyt erän.

Will yskähti piilottaakseen hieman liian leveän hymyn. Hänen onnekseen Dániel toi lähes saman tien pöytään viinin, johon Nikolan huomio kiinnittyi, ja kun ruoka tuli pöytään, koko passiasia painui unohduksiin.

Kaikki nauttivat varsin maukkaasta ateriasta, jonka aikana Helen ja Dániel vaihtoivat uutisia eri maailmankolkista ja kuulumisia Dánielin perheestä sekä paikallisten epänormaalien tilanteesta. Dániel kieltäytyi ottamasta maksua ystäviltään, mutta Will näki, kuinka Helen pujotti paikallisen mittapuun mukaan suuren setelin lautasensa alle heti, kun Dánielin silmä vältti.



Perillä Slavuvitshissa Will koki positiivisen yllätyksen. Arkkitehtuuri oli epätavallisen modernia ja länsimaista. Harmaasta päivästä ja syksyn lehdettömistä puista huolimatta kaupunki onnistui luomaan siistin ja miellyttävän vaikutelman. Erityisen silmäänpistävää oli lasten suuri määrä katukuvassa. Ympärilleen katsoessaan Will kyllä näki pikkukaupungin, jollaisessa mielellään kasvattaisi omia lapsiaan, mutta osa hänen aivoistaan ei kyennyt unohtamaan faktaa noin viisikymmentä kilometriä Tsernobylin ydinvoimalasta.

Myös talo, jonka Helen oli onnistunut vuokraamaan, oli miellyttävä. Oranssiin taipuvalla punaisella ja keltaisella maalatun puutalon pihalla kasvoi mäntyjä ja pieniä puita, joiden Will arveli olevan omenapuita, muttei ollut varma. Mäntyjen välissä oli pieni lasitettu kasvihuone ja sen vierellä pieniä pensaita, tähän aikaan vuodesta tietenkin lehdettöminä.

Vaikka Will ei ollut nähnyt talosta kuin ulkokuoren ja eteisen, johon kaikki parhaillaan kantoivat laatikoita pakettiautosta, hän piti paikasta. Talon omistajilla, joiden kalusteet odottivat isäntäväen paluuta ulkomaankomennukselta, oli selvästi ensiluokkaisen käytännöllinen ja hieman kansainvälinen maku. Pienessä ulkoeteisessä oli kenkäteline ja pieni naulakko, suuremmassa eteiskäytävässä taas hyllyin varustettu syvennys hatuille ja hansikkaille. Puhelinpöytä oli näin matkapuhelinten aikaan tyhjä.

Ensitöikseen Will rullasi pois raidallisen räsymaton, jonka peitti eteisen lautalattiaa. Sitä ei sopinut sotkea kuraisilla kengillä.

"Minä varaan huoneen ensimmäisenä!" Kate vaati innokkaasti ja rysäytti kantamansa elektroniikkalaatikon keskelle eteisen lattiaa. Henry voihkaisi hiljaa, Nikola vain hymyili vinosti. Lautasellinen ruokaa oli tehnyt hänestä huomattavasti siedettävämpää seuraa, tai ehkä suurempana vaikuttajana oli viini.

"Valitan, Kate", Helen sanoi ja laski kantamansa laatikon lattialle. "Kaikille ei jää omaa makuuhuonetta. Me kaksi joudumme jakamaan, samoin Henry ja Will."

Asianomaiset purnasivat, mutta Helen teki siitä lopun nostamalla kätensä päättäväisesti eteensä.

"Yläkerrassa on ullakkotilojen lisäksi kolme huonetta", hän selitti. "Yksi suuri, joka on kai ajateltu perheen vanhempien makuuhuoneeksi, ja kaksi pienempää lapsille. Toinen niistä menee Nikolalle, ellei kukaan välttämättä halua jakaa hänen kanssaan. Minä ja Kate otamme toisen pienistä huoneista. Will ja Henry saavat suuren, koska täällä ei ole muuta paikkaa hänen tietokoneilleen, enkä välitä pystyttää niitä olohuoneen nurkkaan."

Jokainen päätti nopeasti, että jako voisi olla huonompikin. Silti Willin oli yritettävä.

"Entä alakerta?"

Helen pudisti päätään. "Mikäli haluat nukkua sohvalla tai kylpyhuoneessa, niin en minä sinua kiellä, mutta alakerta on periaatteessa täynnä. Meillä on eteisen, olohuoneen ja keittiön lisäksi kylpyhuone ja sauna, jotka vievät paljon tilaa. Lisäksi on kodinhoitohuone ja yksi työhuone, johon pystytämme laboratorion valmiiksi."

"Minä ehdotan", Nikola sanoi painokkaasti, "että muutamme myös kodinhoitohuoneen laboratorioksi. Kate saa leikkiä kotia jossain muualla."

"Hei!" Kate huudahti, mutta ei jatkanut, kun näki Helenin pudistavan päätään uudelleen.

"Ei, ellei se ole ehdottoman tarpeellista. Ensinnäkin haluan pitää rakennuksen mahdollisimman vähän epäilyttävänä siltä varalta, että esimerkiksi naapurimme kutsuvat itsensä kylään. Lisäksi, kuten ehkä huomaat, meillä ei ole mukanamme taloudenhoitajaa. Tällä komennuksella jokainen vastaa omista pyykeistään. Siivous-, tiski-, ja ruoanlaittovuorot voimme sopia vähän myöhemmin. On siis parasta pitää tilat kunnossa."

"Luota vanhoihin kommunisteihin, vanhoilla kommunisteilla ei ole pesuloita", Nikola mutisi, mutta päätti hyväksyä asian ainakin toistaiseksi, ja niin muutto pääsi jatkumaan.

Viiteen pekkaan laatikoiden siirtäminen autosta eteiseen ei ollut suurikaan urakka. Heti kun viimeinen laatikko kosketti maata, Kate säntäsi yläkertaan varaamaan huonetta itselleen ja Helenille.

"Nuoruuden tarmoa!" Helen sanoi nauraen. "Nikola, jos vain pärjäät jäljelle jäävän huoneen kanssa niin älä temppuile, koska jos temppuilet turhaan, niin siirrän sinut lauteille nukkumaan. Will ja Henry, katsokaa, että talo on jonkinlaisessa kunnossa ja pystyttäkää koneet. Kaikki tämä matkustaminen on vienyt jo liiaksi aikaa, haluan meidän olevan täydessä valmiudessa heti huomenna. Minä menen ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita. Mikäli jotain puuttuu, niin soittakaa."

Nikola seurasi Katea yläkertaan, mutta huomattavasti vähemmällä nuoruuden tarmolla. Will ja Henry puolestaan aloittivat talon tarkastamisen.

Eteisestä katsoen ensimmäinen ovi johti melko vaatimattomiin mutta ehjiin ja toimiviin wc-tiloihin, toinen oikealta kylpyhuoneeseen, joka vaikutti hiljattain remontoidulta. Lattia oli päällystetty valkoisilla, hieman siniseen taipuvilla laatoilla. Suihkukaappi oli tilava ja selvästi uusi.

"Luojan kiitos täällä on siivottu hyvin", Henry sanoi tyytyväisenä huomatessaan suihkukaapin lähes hohtavan puhtauttaan. Will nyökkäsi ja vilkaisi saunaa. Lauteet olivat vaaleaa puuta, löylykiulu- ja kauha olivat keskimmäisellä lauteella väärin päin käännettyinä. Sähkökiukaassa oli huimat kaksi säädintä, joiden merkinnöistä Will ei ymmärtänyt mitään.

Kolmannen oven oikealta kohdalla olivat portaat yläkertaan. Niiden vastapäätä pääsi suoraan kohtuullisen tilavaan olohuoneeseen, joka mukaili talon tyyliä. Lattia oli maalattua puuta, lasinen sohvapöytä seisoi neljän tukevan puisen jalan varassa ja sohvakalusto oli beigeä, jo hieman kulunutta kangasta. Sohvapöydän alla oli kori täynnä vanhoja ukrainankielisiä viikkolehtiä. Tv oli vanha kuvaputkilaite.

"Yh, tuo pitäisi viedä museoon", Henry sanoi nenäänsä nyrpistäen.

"Älä huoli, kaikki ohjelma on joka tapauksessa ukrainaksi... tai ei ainakaan englanniksi. Ja tuskin meillä on aikaa tuijottaa tuota laatikkoa kuitenkaan."

Henry ynähti myöntyvästi, hapuili käsiinsä kaukosäätimen ja totesi tv:n toimivaksi. Will ei kuitenkaan halunnut antaa hänen etsiä mahdollisesti näkyviä ei-ukrainankielisiä kanavia, joten matka jatkui nopeasti sisään keittiönperällä olevasta, kodinhoitohuoneeseen johtavasta ovesta.

Kuten moni muukin asia talossa, myös kodinhoitohuone yllätti Willin positiivisesti. Pesukoneen paikalla oli uusi pesutorni, jonka ohjauspaneelista löytyi enemmän nappuloita kuin MIR:n avaruusasemasta. Kuivauskaappia ei ollut, mutta huoneen läpi oli vedetty useita leveitä pyykkinaruja.

Ikkunan edessä oli pitkä pöytä ja sen vieressä runsaasti tilaa tyhjää tilaa liinavaatteille. Yksi kaapeista oli omistettu siivouskaapiksi, josta jo valmiina löytyivät kodin yleisimmät siivouskemikaalit, saavit, rätit ja mopit. Pölynimurissa ei ollut pussia, mutta kun Willin ja Henryn yhdistetyt ponnistelut eivät riittäneet sen mallin selvittämiseen, he päättivät pärjätä muutaman päivän ilman.

"Hienoin kodinhoitohuone, jonka olen koskaan nähnyt", Henry sanoi. "Näiden tyyppien täytyy olla rikkaita, Ukrainan mittapuulla."

Will, joka ei tiennyt paljonkaan Ukrainan mittapuusta, kohautti olkiaan. "Helenhän sanoi, että täällä on korkeampi elintaso kuin muualla maassa", hän vastasi ja kokeili kodinhoitohuoneesta ulos vievää ovea.

"Oho, tämä on auki", hän sanoi ja vilkaisi nopeasti pientä betonilaatoin päällystettyä oleskelutilaa. Näin syksyisin siellä ei juuri tehnyt mieli oleskella, mikä vuoksi puutarhakalusteet oli korjattu pois, mutta piha oli epäilemättä miellyttävä kesäisin.

"Pitäisiköhän meidän soittaa Helenille?"

Will pohti hetken, mutta päätyi kieltävään tulokseen. "Äh, miksi kukaan jättäisi kodinhoitohuoneen oven auki pahat mielessä? Eiköhän se ole vain unohtunut, kuitataan asia kunhan hän palaa."

Henry myöntyi, Will lukitsi oven ja kierros jatkui työhuoneeseen. Se oli huomattavasti kodinhoitohuonetta karumpi: ikkunaton, ja ainoat kalusteet olivat työpöytä ja työtuoli. Aiottuun tarkoitukseensa huone siis sopi erinomaisen hyvin. Will alkoi ymmärtää, miksi Helen oli valinnut tämän talon vaikka makuuhuoneiden määrä jätti toivomisen varaa.

Työhuoneen jälkeen kaksikko palasi kodinhoitohuoneen kautta keittiöön. Se oli huomattavasti kodinhoitohuonetta vanhanaikaisempi sekä sisustukseltaan että kalustukseltaan. Lattia oli ruskeaa kuvioitua muovimattoa, ruokapöytä ja sen ympärillä olevat penkit lakattua, jo hieman naarmuuntunutta puuta. Mikroaaltouunin ja sähköhella lisäksi keittiössä oli vanha puuhella, Willin ja Henryn arvioiden mukaan täysin toimintakuntoinen.

"Hyvä tietää siltä varalta, että meiltä menee sähköt", Henry sanoi hieman latteasti. "Voimme kaikki kerääntyä tämän ympärille hytisemään."

"Älä ole pessimisti", Will sanoi sähköhellan nappuloita väännellen. "Tämä on kunnossa, samoin jääkaappi ja pakastin."

"Yläkertaan?" Henry ehdotti, eikä Will väittänyt vastaan. Ystävänsä tavoin hänkin halusi nähdä huoneen, jossa viettäisi huomattavan osan lähitulevaisuudestaan.

Portaat olivat puuta ja narisivat hieman askelten alla. Välitasanteella Will pysähtyi, sillä näki ensimmäisen asian, josta ei talossa todellakaan pitänyt: oikeista pienin nuppineuloin seivästetyistä perhosista tehdyn taulun. Kunkin yläpuolelle oli kirjoitettu perhosen nimi ukrainaksi, alapuolelle lajin tieteellinen nimi. Kuivat kuolleet hyönteiset lepäsivät mausoleumissaan paksun lasin alla. Niitä katsoessaan Will tunsi välitöntä halua hävittää taulun.

"Hieno, vai mitä", Nikolan hämmästyttävän hyväntuulinen kommentti pakotti Willin palaamaan maan pinnalle. "Ullakolla asuu lepakko, älkää häiritkö sitä."

"Tuo tyyppi on iloinen kun rastas", Henry valitti, kun Nikola oli turvallisesti kuulomatkan ulkopuolella. "Se on hermostuttavaa"

"Mene ja tiedä, ehkä hän tuntee jotain sielunsukulaisuutta siihen ullakolla olevaan elukkaan", Will sanoi kiinnostumatta asiasta sen enempää. Mennyt matka painoi hänen jäsenissään, ja hän halusi asettua taloksi mahdollisimman pian.

"Muut saavat tarkastaa omat huoneensa, vilkaistaan me ullakko ja omamme. Mutta ollaan varovaisia siltä varalta, että joku lepakko on tosiaan jättänyt Teslan tapulin ja liihotellut ullakolle. Täällä päin on paljon rabiesta."

Kielikuva kohotti pienen hymyn Henryn huulille, mutta ullakon oven hän avasi silti erittäin varovasti. Kun hän ei löytänyt raivotautista hirviölepakkoa päästään, hän uskaltautui astumaan sisään ja vilkaisemaan tilaa.

Ullakko oli tyhjä lukuun ottamatta pahvilaatikoita, muutamaa peitettyä huonekalua ja mainittua eläintä, joka torkkui omalla seinällään, hälinää hieman kavahtaen mutta harmittomana. Koska kaikki näytti olevan kunnossa, Will ja Henry päättivät jättää lepakon rauhaan ja siirtyä omaan huoneeseensa, jossa heitä odotti pieni mutta harmittava havainto.

"Yksi sänky", Henry sanoi.

"Ja korkeintaan 60 senttiä leveä", Will täydensi. "Missä helvetissä sinä nukut?"

"Kysymys kuuluu", Henry sanoi painokkaasti, "että missä sinä nukut, koska minä nukun täällä."

"Minä sanoin ensin?" Will ehdotti hieman ponnettomasti. "Äh, hyvä on, minä otan toistaiseksi sohvan. Se oli ihan mukavan näköinen, mutta pistä mieleesi, että tämä järjestely ei ole pysyvä."

Henryn piittaamattomasta vastauksesta Will tiesi, että nukkuisi sohvalla, kunnes saisi oman patjan.

"Tuodaan tavarat ylös saman tien", hän ehdotti. "Jos meidän on tosiaan oltava huomenna valmiina, niin meillä menee koko loppupäivä tässä. Minä tahdon aikaisin nukkumaan. Kaadun sänkyyn, no sohvalle, ja nukun kuin tukki koko yön. Matkustusväsymyksen ainoa hyvä puoli. Kun on niin väsynyt, että voisi nukahtaa milloin väin, pääsee helposti kiinni uuteen vuorokausirytmiin!"



Kun Will vihdoin pääsi nukkumaan, hän tosiaan kaatui sohvalle vakaana aikomuksenaan nukkua siihen asti, että muiden liikkeet talossa pakottaisivat hänet hereille seuraavana aamuna. Mutta kun hän heräsi keittiöstä kuuluviin ääniin, olohuoneen verhojen raosta näkyvä maisema oli yhä öinen ja Will tunsi nukkuneensa korkeintaan kolme tuntia. Pikainen vilkaisu kelloon osoitti syynä olevan sen, että kello oli vain vähän yli kaksi yöllä, ja että Will tosiaan oli nukkunut noin kolme tuntia.

Kodinhoitohuoneen auki ollut ovi palasi Willin mieleen, joten hän tukahdutti halunsa sännätä keittiöön ja huutaa jotain siihen suuntaan kuin kuka helvetin idiootti möykkää täällä tähän aikaan tai anna kun minä hakkaan kattilankansia yhteen, koko talo ei ehkä vielä herännyt. Sen sijaan hän nousi mahdollisimman äänettömästi jaloilleen ja hiipi eteiseen kiroten mielessään, koska ei ollut edes muistanut mainita kodinhoitohuoneen ovesta muille.

"Olisi pitänyt arvata", Will lipsautti spontaanisti huomatessaan, että kolistelija oli täysissä pukeissa oleva Nikola, jolla oli kädessään puolitäysi lautasellinen kylmää porkkanasosekeittoa.

"Hmm? Jos kuljeksit ympäri taloa keskellä yötä, William, laita edes jotain päällesi", hän sanoi, avasi mikroaaltouunin luukun ja laittoi illallisensa tähteet lämpenemään.

Will varmisti, että hänellä oli sentään kalsarit jalassaan. Tulos oli positiivinen.

"Anteeksi jos häiritsen esteettistä silmääsi, mutta mitä helvettiä sinä teet täällä tähän aikaan?" hän kysyi hieman tuohtuneena.

"Syön tietenkin."

"Tietenkin", Will toisti ontosti. "Kahden aikaan yöllä, kun meidän täytyy herätä huomenna aikaisin. Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?"

"Nukun kun nukuttaa, syön kun on nälkä", Nikola sanoi huomattavasti kipakammin kuin Will oli odottanut. "Ja nyt minulta meni ruokahalu, kiitos sinun."

Will tuijotti hetken yläkertaan marssivan Nikolan perään, mutta kun mikroaaltouuni alkoi piipata, hän kiirehti painamaan stop-näppäintä. Hetken hän harkitsi syövänsä ruoan yöpalaksi, mutta haalea porkkanasosekeitto osoittautui niin ällöttäväksi, että hän ei kyennyt laittamaan sitä suuhunsa.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #3 : 15.03.2014 21:37:50 »
4. Luku

Kun Will heräsi keittiöstä kuuluvaan kolinaan, verhojen välistä sisään tunkeutuvat valojuovat täplittivät olohuonetta. Vilkaisu kelloon vahvisti, että oli korkea aika nousta ylös. Siitä huolimatta Will painoi sohvatyynyn kasvoilleen ja kuvitteli olevansa kotona. Hänen selkänsä tuntui siltä kuin jumbojetti olisi käyttänyt sitä laskeutumisalustanaan.

Yhdet kunnolliset yöunet, miksi se on liikaa pyydetty, hän kysyi itseltään, laski paljaat jalkansa lattialle ja veti ne saman tien takaisin. Jos lattia olisi ollut vähänkään kylmempi, jäähileet olisivat helisseet mattojen hapsuissa.

"Will?" Helenin ääni kuului keittiöstä. "Oletko sinä hereillä?"

"Joo, heräsin juuri. Lattia on kuin jäätä!"

Helen nauroi. "Arvelinkin kuulleeni jonkinlaisen vinkaisun. Nouse ylös, teen meille englantilaista aamiaista. Muut ovat jo hereillä ja Nikolai soitti, että on täällä noin puolen tunnin päästä."

"Nikolai?"

"Isenstein", Helen selvensi. Kysymys oli henkilöstä, joka oli alun pitäen ottanut Heleniin yhteyttä, vihjannut vuokrattavana olevasta, mahdollisesti tarkoitukseen sopivasta talosta ja käytännöllisesti katsoen mahdollistanut matkan. Will tiesi, että hän ja Helen olivat vanhoja tuttuja, mutta oli silti hieman yllättynyt sinunkaupoista.

Astiat kolisivat keittiössä. Willin oli vaikea kuvitella Helen laittamaan ruokaa. Ei siksi, ettei olisi uskonut hänen osaavan, mutta pekonisiivujen käänteleminen tuntui ikävältä ja arkipäiväiseltä, eikä kumpikaan adjektiiveista sopinut Heleniin.

Keittiössä häärääjän henkilöllisyys ei kuitenkaan ollut yllätys. Edellisenä iltana oli sovittu, että Helen, joka nousi aina ensimmäisenä, laittaisi aamiaiset. Lounas olisi Katen heiniä ja Will ja Henry laittaisivat vuorotellen illallista ja päivällistä. Nikola oli jättäytynyt sopimuksen ulkopuolelle ja Helen oli antanut hänen. Tämä yhdistettynä edelliseen yöhön oli saanut Willin ajattelemaan, että Katen teoriassa oli omat vahvuutensa.

Nälkä voitti halun pysyä vaakatasossa, joten Will pakottautui laahustamaan suihkuun. Kylpyhuone oli huomattavasti muita huoneita lämpimämpi. Siitä oli helppo olla iloinen, sillä vaikka talon lämminvesivaraaja oli verrattain suuri, muut olivat kuluttaneet lämpimän veden lähes loppuun.

Varsin piristävän aamusuihkun jälkeen Will tunsi olonsa yllättävän paljon paremmaksi. Hän alkoi uskoa, että tukeva aamiainen ja puolitoista kahvipannullista saisi hänet kestämään koko päivän kestävän tehtävän yksityiskohtien suunnittelun. Peitetarinan suuret linjat sentään olivat jo tiedossa. Koska niiden oli tarkoitus mukailla todellisuutta niin hyvin kuin mahdollista, tarinan muistaminen oli lastenleikkiä.

Virallisen tarinan mukaan Helen oli outoja eläinhavaintoja tutkimaan hankittu biologi, jonka assistentteja Will ja Kate olivat. Nikola oli Helenin pari, ja poikkitieteellisenä asiantuntijana arvioimassa mahdollisia havaintoihin liittyviä turvallisuusriskejä Henry apunaan.

Huomattavasti huonommat suunnitelmat olivat olleet menestyksekkäitä, ja Helenillä oli mukanaan kaikki tarpeelliset todistukset, asiakirjat ja luvat. Jopa niiden allekirjoitukset olivat aitoja – Sanctuaryn kontaktit ylsivät korkealle ravintoketjussa myös tällä alalla.

Teoriassa kenelläkään ei siis pitäisi olla mitään pelättävää, ei ainakaan viranomaisten taholta. Kokemus oli osoittanut, että tässäkin asiassa teoria ja käytäntö olivat kaksi täysin eri asiaa.

Ennen kuin Will sai aamiaisensa eteensä, hän kuuli ovikellon soivan. Hetken kuluttua Kate saapui keittiöön vierellään Nikolai Mihailovitš Isenstein, hieman vanhemmanpuoleinen venäjänjuutalaistaustainen miekkonen, joka tuoksahti hieman keitetyltä kaalilta.

Kun suunnittelu pääsi vauhtiin, kävi ilmi, että Nikolai tapasi eksyä kulloinkin käsiteltävästä aiheesta, mutta hallitsi alansa ja puhui erinomaista englantia. Kokonaisuudessaan mies oli rauhallinen ja helposti lähestyttävä. Hän voitti nopeasti puolelleen kaikki paitsi Nikolan, jonka mielestä käytännöllisesti katsoen jaettu etunimi ei todellakaan ollut hyväksyttävä syy ylimääräiselle tuttavallisuudelle.



Ensimmäinen kokonainen Slavuvitsin päivä oli kulunut vuorotellen keittiön-, vuorotellen olohuoneen pöydän ääressä toimintaa suunnittelen ja säteilyturvallisuuteen perehtyen.

Lyhykäisyydessään toimintasuunnitelma perustui suljetulla alueella liikkumisen ja siten tarpeettoman säteilyaltistuksen minimointiin. Tarkoitus oli etsiä karttojen avulla maastosta todennäköisimmät paikat, joissa epänormaalit liikkuisivat, ja vahvistaa sijainnit kameroiden avulla etäältä käsin.

Toisena päivänä oli tarkoitus käydä läpi turvallisuusasiat käytännön tasolla, ja niiden lisäksi muut olennaiset laitosalueella ja sen ympäristössä liikkumiseen liittyvät käytännön kysymykset. Samalla kamerat vietäisiin maastoon, sillä huolimatta niiden langattomasti lähettämästä lähes reaaliaikaisesta kuvasta ja paikallistussignaalista, jokaisen ryhmän jäsenen oli parasta tietää kameroiden tarkka sijainti maastossa esimerkiksi huoltotoimenpiteiden varalta.

Nikolai oli varannut perehdytykseen ja kameroiden vientiin koko päivän, joskin työpäivät Tsernobylin laitoksella olivat tavallista lyhyempiä. Koska Nikolai oli ainoa sujuvaa ukrainaa puhuva, hän myös matkusti laitokselle Helenin ja muiden kanssa siltä varalta, että jonkun papereissa olisi jotakin selvitystä vaativaa.

Willille selvisi pian, että junamatkalla tarkastusasemalle maisemat olivat vähintään yhtä kurjia kuin mitä ne olivat olleet maisemat Boryspilin lentokentältä Slavuvitsiin. Oikeastaan tämä alue oli vielä masentavampi, sillä hylätyn maan yllä leijui toivottomuuden ja lopullisuuden tuntu. Vaikka taloja ei juuri näkynyt, kodeistaan lähteneiden inhimillinen tuska tuntui huokuvan maasta näkymättömänä mutta myrkyllisenä, aivan kuin se säteily, joka oli pakottanut heidät lähtemään lähes neljännesvuosisata sitten.

Säteilyä tuntui nykyisin olevan hämmästyttävän vähän. Ensimmäisen Slavuvitsin päivän aikana Willille oli selvinnyt, etteivät edes suljetun alueen keskimääräiset säteilymäärät olleet kohtuuttomia. Jopa Pripjatissa säteilyaltistus oli useimmissa paikoissa samaa luokkaa kuin lentokoneessa – tieto, joka oli aluksi ollut hieman hermostuttava paljon matkustavalle henkilölle. Kokonainen päivä suljetulla alueella saattoi vastata tunteja lentokoneessa, tai lyhytaikainen oleskelu vain satojen metrien päässä sarkofagista käsiröntgeniä.

Tämä ei tietenkään tehnyt alueesta turvallista vierailla, saati asua. Maastossa oli kuumia pisteitä, joissa säteilymäärät kasvoivat suuriksi ja kontaminaatioriski oli huomattava. Radioaktiivinen cesium, jota onnettomuuden aikana oli päässyt runsaasti ympäristöön, liukeni veteen ja päätyi sen mukana ruohoon, sammaleeseen... Kasvikunta oli saastunut, kuten myös sitä syövät eläimet.

Kontaminaatio, Will oli oppinut, oli petollinen vaara myös silloin, kun puhuttiin säteilyaltistuksesta. Radioaktiivisesti saastunut muta ja pöly tarttuivat iholle ja vaatteille, jolloin säteilymäärät saattoivat kasvaa merkittävästi. Kontaminoituneen, kuten myös saastuneen ruoan kautta radioaktiiviset aineet pääsivät suoraan elimistöön ja levisivät kudoksiin, joissa pysyivät vaihtelevan ajan muun muassa kemiallisista ominaisuuksistaan riippuen, koko sen ajan tuottaen sisäistä säteilyaltistusta.

Sisäinen säteilyaltistus oli niitä asioita, joista Will ei halunnut tietää liikaa – radioaktiivinen hajoaminen hänen omassa kehossaan, hänen omissa luissaan oli enemmän kuin epämiellyttävä ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta aika oli tehnyt tehtävänsä myös Tsernobylin läheisyydessä. Kaksikymmentäviisi vuotta oli pitkä aika ihmisen elämässä, ja vaikka kirjaimellisesti samassa junassa Willin kanssa oli useita, jotka olivat jättäneet kotinsa onnettomuuden aikaan, yleinen tunnelma ei ollut läheskään niin painostava kuin Willin mietteet antoivat ymmärtää. Unkarinkieliset keskustelut kaikuivat vaunussa, ihmiset lukivat sanomalehtiä ja kuuntelivat musiikkia mp3-soittimiltaan aivan kuin kysymyksessä olisi ollut tavallinen työmatka.

Heille se on, Will ymmärsi ja käänsi katseensa takaisin ulos, jottei tulisi tuijottaneeksi ketään epäkohteliaasti. Helvetti, pitäisi olla minullekin. Tämän työn muihin riskeihin nähden muutaman mikrosievertin pitäisi olla pelkkä vitsi.

Parhaista yrityksistään huolimatta Will ei onnistunut vakuuttamaan itseään asiasta.

Myös Kate ja Henry näyttivät hieman levottomilta, Helen ja Nikola sen sijaan lähes rentoutuneilta. Helen seurasi maisemia, kun Nikolai keskusteli Willille tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa ukrainaksi. Naisen hailakansiniset silmät ja vaaleat hiukset saivat Willin ajattelemaan skandinaavia, mutta jo nämä muutamat maassa vietetyt päivät olivat opettaneet, että skandinaaviset piirteet olivat alueella yllättävän yleisiä. Ehkäpä historian hämärissä nykyiset ukrainalaiset muodostavaan kansaan sekoittunut viikinkiveri näkyi yhä.

Matka Slaluvitsistä tarkastusasemalle kesti noin neljäkymmentä minuuttia. Monotoniset maisemat saivat kuitenkin ajan tuntumaan huomattavasti pidemmältä, mutta hieman ennen junan pysähtymistä Willin onnistui torkahtaa hetkeksi ja vähentää jäseniään painavaa univelkaa edes hieman. Edellisenä yönä hän oli taas herännyt keittiöstä kuuluviin ääniin ja varmistettuaan, että niiden aiheuttaja oli taas yöpalaa hakemaan tullut Nikola, tyytynyt painamaan korviaan tyynyillä. Silti lusikan kilahtelu lautasta vasten oli pitänyt Williä hereillä. Epämukava asento, jäykkä niska ja kipeä selkä eivät nekään suoranaisesti parantaneet unenlaatua.

Kun juna pysähtyi, Will pakotti itsensä hereille.

"Nikolai", hän aloitti odottaessaan muiden matkustajien purkautuvan ulos vaunusta. "Tiedän, ettet ole meille mikään sisäkkö, mutta olisiko sinulla lainata jonkinlaista patjaa? Olen nukkunut kaksi yötä sohvalla. Suoraan sanoen minusta ei oikein ole siihen."

Nikolai naurahti. "Totta kai minulla on vieraspatja. Olisit kysynyt aikaisemmin, olisin voinut tuoda sen tänä aamuna."

Will kiitti, huokasi mielessään helpotuksesta ja oli kuin ei olisi huomannutkaan Nikolan vinoa hymyä.

Tarkastusasemalla kaikki sujui paremmin kuin kukaan, Nikolai mukaan lukien, oli uskaltanut toivoa. Kaikkien asiakirjat olivat kunnossa, joten matka pääsi jatkumaan. Loppumatka taitettiin bussilla, pitkin pientä kuoppaista tietä ohi hylättyjen talojen, kohti ydinvoimalaa ja sen pysähtyneitä turbiineja.



Päivä kentällä tarjosi runsaasti syventäviä tietoja siitä, mitä saattoi tapahtua, kun ihmiset tekivät kokeita liian huonosti tuntemiensa asioiden parissa. Seuran huomioon ottaen tiedot eivät olleet omiaan rauhoittamaan Willin mieltä.

Kenttäpäivään sisältyi myös positiivinen yllätys, joka oli sitä myös seurueen vanhemmille ja kokeneemmille jäsenille.

Vain joidenkin kilometrien päässä laitoksesta Henry, Helen ja Nikola asensivat kukin omaa kameraansa tarkoitukseen sopivaan puunkoloon tai oksanhankaan. Will silmäili hermostuneena tarpeettoman tiuhaan tahtiin tikittävää annosmittariaan, kun Kate tutki maastoa uteliaana. Joka kerran kun hänen saappaansa upposivat mutaan tai sammaleeseen, itsensä seudun ainoan näkyvissä olevan kivenmurikan päälle parkkeeranneen Willin teki mieli kiljua kauhusta

"Miten te siedätte tätä?" hän ähkäisi. "Minusta tuntuu kuin geigerit söisivät elämääni lyhyemmäksi joka sekunti!"

"Oletko varma, ettet nyt sekoita niitä kelloihin?" Nikola kysyi nostamatta katsettaan kamerastaan. "Henkilökohtaisesti en suunnittele pysytteleväni osana ihmiskuntaa niin pitkään, että pienellä säteilyllä olisi mitään merkitystä."

"Siksi toiseksikin", hän jatkoi huomattavasti hilpeämmin, "vaikka sinusta ajatus voi tuntua lähes vastustamattomalta, minulla ei ole aikomusta imeskellä polttoaine- tai muitakaan sauvoja."

Helen pudotti kameransa mutta onnistui nappaamaan sen kiinni ilmasta, Will karahti punaiseksi silkasta hämmästyksenstä.

"Älä huoli, Will", Helen sanoi ja palautti kameransa oksanhankaan. "Me emme viivy täällä niin pitkään, että raja-arvot uhkaisivat ylittyä. Muista, että ellemme saa viikossa kuvia, havaintoja tai muita tietoja, emme palaa koko alueelle päiviin. Pienellä onnella maastopäiviä tulee vain muutamia."

"Itse asiassa minä menen huomenna laitokselle", Nikola sanoi ja tarkasti kameransa kulman. "Jos muistat, niin en ole täällä vain pitämässä teille seuraa."

Will ei nähnyt, mutta hän tiesi, että Helen kurtisti kulmiaan. Ilmeisesti Nikola tiesi myös, sillä hän jatkoi: "Kuten sanoin, en pysyttele osana ihmiskuntaa niin pitkään, että tästä olisi minulle todellista harmia. Emmekä me voi ottaa riskiä siitä, että joku elukka ryömii väärään paikkaan ja koko roska räjähtää taas. Minun Eurooppani ei kaipaa yhtään lisää laskeumaa."

"Itse asiassa-" Nikolai aloitti, mutta tuli nopeasti melkein-kaimansa keskeyttämäksi: "Niin niin, älä viitsi ottaa kaikkea niin kirjaimellisesti."

Helen veti henkeä terävästi, ja Will tiesi, ettei keskustelu ollut ohi. Kuitenkin se keskeytyi yllättäen, kun maaston tutkimista jatkanut Kate teki löysi jotain. "Hei, meitä taisi lykästää!"

"Mitä tarkoitat?" Helen tuhlasi aiemman hengenvetonsa tavalliseen virkkeeseen.

"Täällä on jälkiä. Ja sontaa."

"Näytä", Helen ja Nikolai sanoivat samanaikaisesti. Ensimmäisenä paikalla oli Nikolai, jolla ei ollut kameraa varottavanaan.

"Papanat ovat hieman kuin jäniksellä tai rusakolla, ehkä hieman pienempiä, mutta jäljet..." Nikolai sanoi ja kurtisti kulmiaan. "Kuin tällä otuksella ei olisi jalkoja ollenkaan! Helen, oletko sinä koskaan nähnyt mitään tällaista?"

"Kyllä", Helen vastasi kuulostaen yllättyneeltä. "Mutta siitä ei voi olla kysymys."

"Mistä?" Will kysyi kivensä päällä pysytellen. Muutamat sotketut sammalet ja kasa papanoita eivät olleet riittävä syy poistua oikein mukavalta graniittimöhkäleeltä, tai mikä tämän murikan laji sitten mahtoikaan olla.

"Nubbineita."

"Mitä?"Henry rääkäisi järkyttyneenä. "Eikä!"

"Älä hätäile", Helen rauhoitti. "Ilmasto on niille aivan väärä, eivätkä meidän yksilömme osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta säteilylähteisiin."

"Ja ne olisivat lisääntynee viime kesänä kuin... nubbinit", Will täydensi ajatuksen hieman laimeasti. "Ehkäpä joku niiden sukulainen tai ruumiinmuodoltaan samankaltainen laji?"

Helen nyökkäsi ja hymyili. "Nyt meillä on hypoteesi, ja mikäli nämä jakavat nubbineiden uteliaisuuden, ne eivät pelkää kameroita, vaan ennemmin tulevat tutkimaan niitä... Mutta jatketaan me matkaa, turha tänne on jäädä keräämään säteilyä. Jos nämä uudet pikkuiset tulevat tänne, voimme tutkia niitä kameran välityksellä, oppia niiden tavat ja saada muutaman vangituksi tarkempaa tutkimusta varten."



Myöhemmin illalla kävi ilmi, että keltaoranssin talon keittiö oli käytännöllisempi kuin Will oli osannut odottaa. Vanhan sähköhellan levyt lämpenivät hitaasti, mutta mikäli tämän osasi ottaa huomioon, ruoanlaitto talossa ei ollut lainkaan hullumpaa.

Keittiössä oli riittävästi laskutilaa, vaikka valmisti kokonaisen aterian neljälle salaatteineen ja jälkiruokineen. Illalliseksi olisi perunasalaattia, spagettia ja jälkiruoaksi säilykepersikoista tehtyä piirakkaa. Kokonaisuus ei ehkä ollut kuin suoraan viiden tähden ravintolasta, mutta Will tiesi tekevänsä hyvää bolognesekastiketta.

Hän kattoi parhaillaan pöytää, kun Henry säntäsi keittiöön.

"Meillä on havainto!" hän lähes huusi. "Havainto! Sieltä mistä löysimme tänään jälkiä! Missä Helen on? Hän haluaa nähdä tämän!"

Lautaset unohtuivat pinoon ja spagettikattila liedelle, kun innostus tarttui Williin. "Lukee olohuoneessa, kuuli varmasti sinut. Miltä ne näyttävät?"

Henry ei jäänyt vastaamaan, joten Will säntäsi yläkertaan, ohittaen jopa perhostaulun ilman ainuttakaan inhonväristystä. Hän paukautti Henryn huoneen oven auki piittaamatta siitä, että ovi kolahti seinään ja kahva jätti jäljen tapettiin.

Oikeaa tietokonetta ei tarvinnut etsiä pitkään, sillä yhdellä Henryn näytöistä oli ruudun kokoinen kuva, ilmeisesti pysäytettyä videokuvaa. Will ei voinut olla hämmästymättä nähdessään, kuinka paljon nämä eläimet muistuttivat nubbineita.

Pieni pyöreän vartalon muodon peittyivät paksuun turkkiin, josta suuret vaaleanpunaiset korvat kohosivat esiin. Pieni naama oli litteä, leveä suu näytti olevan lähes virneessä. Mutta toisin kuin yhdelläkään Willin näkemällä nubbinilla (ja hän oli nähnyt niitä enemmän kuin viitsi laskea), tällä eläimellä oli lähes pyöreät korvat, safiirinsiniset silmät ja mustavalkoinen turkki. Väritys toi mieleen rotunaudan.

Will uumoili Helenin hypoteesin osuneen oikeaan.

Ilmeisesti Helen ajatteli samoin, sillä pelkkä vilkaisu kuvaan sai aikaa yllättyneen reaktion. "Huh, johan on. Henry, jatka videota. Haluan nähdä kuinka nuo liikkuvat."

Henry painoi välilyöntiä ja kuva palasi eläväksi. Edes Helen voinut olla nauramatta pienelle pörröiselle epänormaalille, joka yritti parhaansa mukaan syödä kameraa pienillä neulanterävillä hampaillaan. Näky oli niin huvittava, että Will unohti kokonaan ruoanlaiton siihen asti, että Kate kiipesi ylös kysymään, kuuluiko kaiken veden haihtua spagheteista jossain vaiheessa keittämistä, sillä siihen Will näytti pyrkivän.

Illalliseksi syötiin perunasalaattia, hieman pohjaan palanutta ja pahasti ylikypsää spagettia bolognesekastikkeessa. Helen lohdutti Williä sillä, että perunasalaatti ja kastike olivat oikeastaan todella maukkaita. Katekin lakkasi murjottamasta, kun sai lautaselleen tuhdin siivun persikkapiirakkaa.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #4 : 19.03.2014 19:50:04 »
5. Luku
[/b]

Videomateriaali nubbinetteista, jollaisiksi Kate oli hieman mielikuvituksettomasti nämä uudet epänormaalit ristinyt, oli ensiluokkaisen laadukasta. Ensimmäisissä kuvissa näkynyt mustavalkea eläin oli kutsunut paikalle muutamia värityksiltään vaihtelevia lajitovereitaan, ja ryhmä oli yhdistänyt voimansa ja parhaansa mukaan mutustellut teknologiaa. Onnekkaasti ne olivat purreet johdon poikki vain yhdestä kamerasta. Laitteet puolestaan olivat kestäneet neulanterävät hampaat tavalla, joka sai Henryn paistumaan ylpeydestä kuin liikalihavan härkäsammakon.

Helen oli hetken harkinnut palaavansa paikalle pian ja vangitsevansa yhden nubbinetteista, mutta oli päättänyt toisin. Nubbinettejen löytäminen oli ollut huomattavasti odotettua helpompaa ja tilanne tarjosi kenties ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia niitä niiden luonnollisessa ympäristössä.

Pienet pyöreät epänormaalit saivat siis toistaiseksi jäädä luontoon. Helen jäi tietokoneen ääreen katsomaan samoja videopätkiä kerran toisena jälkeen, välillä itsekseen mutisten ja lähdekirjojaan selaillen. Nikola puolestaan oli livahtanut voimalalle, minkä Helen oli katsonut parhaaksi sallia, ja Nikolai palannut päiväksi Kiovaan perheensä luo. Vapaata työvoimaa olivat siis Will, Kate ja Henry, eikä kukaan heistä ei puhunut edes turistitason ukrainaa. Tämä oli pienoinen haittatekijä siihen nähden, että heidän oli tarkoitus haastatella nubbinettehavaintoja tehneitä Slavuvitsissa asuvia laitoksen työntekijöitä.

"Sentään Nikolai merkitsi englantia puhuvat", Kate mutisi tyytymättömänä pitkähköä listaa silmäillen. "Se tästä vielä puuttuisi, että törmäisimme jonkun ummikkoukrainalaisen perheaterialle kyselemään elekielellä noista piruista!"

Henry nauroi hiljaa. "Sen minä haluaisin nähdä... mutta en liian läheltä. Mistä tulikin mieleeni, että minusta teidän kahden kannattaa mennä kaksin."

Kate tuijotti Henryä murhaa silmissään, joten Henry katsoi parhaaksi avata ajatuskulkuaan: "Kolme kyselijää on liikaa, yksi jo turvallisuutta ajatellen liian vähän. Te kaksi olette täällä virallisesti Helenin apulaisina, minä Teslan."

"Inhottaa sanoa tämä", Will empi, "mutta minusta tuntuu, että hän on oikeassa. Voimalaitostyöntekijöistä ainakin osa tietää meidät ja peitetarinamme, emmekä halua herättää epäilyksiä. Mitä jos, Henry, tekisit sen sijaan lounasta?"

Henry suostui mukisematta. Kate vaihtoi ylleen hieman tavallista tyylikkäämmät feminiiniset vaatteet. Sen sijaan Will, jonka matkatavarat olivat yhä teillä tietymättömillä, joutui tyytymään matkustusvaatteisiinsa, jotka oli pessyt edellisenä päivänä. Onneksi hänellä oli ollut järkeä ottaa yksi varavaatekerta käsimatkatavaroihinsa!

Ruudullinen kauluspaita ja rennot farkut eivät ehkä olleet omiaan luomaan asiallisen viranomaisen kuvaa, jollaista Will usein tavoitteli tällaisissa tehtävissä. Toisaalta monet kaupungin asukkaista olivat joutuneet erityisen katkerasti pettymään viranomaisten toimintaan vuoden -86 onnettomuuden aikaan, joten saattoi olla parempikin vaikuttaa vähemmän viralliselta ja enemmän biologin assistentilta. Varmasti Katenkin asu paikkasi asiaa hieman.

Muiden tavoin Kate oli luonut pitkiä ihailevia katseita nuoriin ukrainalaisiin naisiin, eikä syyttä. Nuorilla ukrainattarilla oli usein pitkä ja paksu hyvin hoidettu tukka, tyylikäs meikki ja korkeat korot, joiden vaikutuksesta muutenkin pitkät, usein suorat ja hoikat sääret näyttivät jatkuvan korkeuksiin.

Kylmästä säästä huolimatta säärtä näytettiin surutta, mutta yläosa oli siinä määrin peittävä, joskin pystyjen rintojen kumpuja hyvin mukaileva, ettei asukokonaisuus ollut mauton. Will oli melko vakuuttunut siitä, että ukrainalaiset naiset olivat maailman kauneimmistoa, ja tästä ryhmästä Kate oli ottanut oppia. Hänen korkonsa eivät olleet yhtä korkea kuin monilla ukrainattarilla, ja lyhyen hameen sijasta hän oli pukeutunut liituraitahousuihin, mutta meikkiinsä ja hiuksiinsa hän oli panostanut huomattavasti tavallista enemmän. Willin oli todettava, että näin pukeutuneena poikatyttö oli oikeastaan melko vetävän näköinen. Hänessä oli kauneutta, mutta myös itsellistä voimaa ja eksoottisuutta.

"Liikettä, Will."

Selvästi feminiinisempi tyyli ei ollut poistanut poikatytön kipakkaa luonnetta.

Koroistaan huolimatta Kate istui kuljettajan paikalle. Will antoi hänen, sillä ei nauttinut manuaalivaihteisella autolla ajamisesta tuntemattoman kaupungin alueella.

Navigaattoria autossa ei ollut – puute, josta kaksikko ei ollut innoissaan. Kartanluku jäi Willin harteille. Hän oli tavallisesti ensiluokkainen kartanlukija, mutta tällä kertaa tehtävä oli kaukana rentouttavasta kyrillisten katukylttien vuoksi.

Toinen huomattava puute oli auto itsessään. Vanha pakettiautonrämä ei tuntunut uskottavalta kulkupeliltä, eivätkä vaikutelmaa parantanut myöskään Willin jaloissa pyörivä puolityhjä pahvinen viinitonkka. Will olisi halunnut heittää sen lähimpään roskakoriin, mutta tiesi, ettei tonkan omistaja olisi siitä iloissaan.

"Piste Henrylle", Kate tokaisi hilpeästi, kun Will valitti tonkasta.

Tuskin puolen kilometrin päässä Will ähkäisi. "Helvetti, olisi pitänyt jo kääntyä! Paljonko olisi navigaattori maksanut, kysynpähän vaan?"

"Varmaan parisen sataa", Kate vastasi huolimatta kysymyksen retorisuudesta. "En rupea kääntämään tätä rotiskoa keskellä tietä. Ajetaan korttelin ympäri."

Kortteli kierrettiin, ja auto oli taas aiotulla reitillään. Ensimmäisen harharetken jälkeen kartanluku alkoi sujua paremmin, ja pian Kate pysäytti auton kerrostaloalueelle, käytännössä kaupungin keskustaan. Matkaa kertyi tuskin kilometriä.

Willin suu vääntyi järkyttyneeseen irvistykseen, kun hän yritti lukea haastateltavan nimeä. "Hryhoriy Mikhailovich Ivanchuk, minä kuolen kun minun pitää kysyä häntä!"

Kate taputti Williä olkapäälle. "Hyvin se menee. Ei hänkään varmasti selviä Zimmermarnista kunnialla."

Ajatus oli kieltämättä lohdullinen, mutta se ei estänyt Williä purnaamasta: "Onko meidän oikeasti pakko aloittaa täältä?"

"Nikolai sanoi, että tuo tyyppi voi tietää paljon", Kate muistutti. "Hänen mukaansa Hry.. Hryhovhy... tuo tyyppi oli töissä voimalalla jo silloin, kun onnettomuus tapahtui. Ei vuorossa, mutta hänellä on pitkä kokemus alasta ja laitoksesta."

"Ja hän väittää nähneensä nubbinetteja ainakin kolmesti pitkän matkan päästä", Will täydensi kävellessään kohti oikeaa rappua. "Meillä on niille melkeinpä huvipuisto pystyssä ja tuntikausia kuvamateriaalia vain yksistään viime yöltä. Tämä touhu alkaa tuntua hieman turhalta."

Kate seurasi työtoveriaan ja kohautti olkiaan. "Pitäähän meidän saada tietää, mitä ne puuhaavat laitosalueella."

Tähän Willillä ei ollut vastaansanomista, joten kumpikaan sanonut mitään. Will soitti Ivanchukin kerrostalon ovikelloa, ja kun summeri soitti lukon aukenemisen merkiksi, hän avasi oven.

Porraskäytävässä haisi tupakakalta ja kaalilta, eikä talossa ollut hissiä, mutta käytävä oli puhdas ja valoisa. Portaat olivat jyrkät, ja koska Will ja Kate olivat menossa talon viidenteen kerrokseen, niitä myös riitti.

"Luuletko, että kaalinhajuun tottuisi joskus?" Kate kysyi ensimmäisen kerroksen kohdalla, josta tuoksu tuntui erityisen vahvana. "Herkempi pyörtyisi."

"Varmasti. Sitä paitsi kaali on hyvää. Ainakin varenikeissa."

"Yök."

Viidennessä kerroksessa yksi ovista oli raollaan. Will ja Kate päättelivät sen olevan Ivanchukin asunto, mutta koputtivat oveen varmuuden vuoksi.

Ovi aukeni kokonaan. Sen takaa paljastui hoikahko vanhemmanpuoleinen mies, jolla oli harmaantuneet hiukset ja tupakan värjäämät sormet. Miehen kulmakarvat olivat pensasmaiset ja harmaantuneet, mutta hänen ruskeissa silmissä oli iloinen pilke.

"Tulkaa sisään", hän toivotti vahvasti ukrainalaisittain ääntäen. "Nikolai kertoi, että tulette käymään."

Tavanomaisten tutustumis- ja tervehdysmuodollisuuksien jälkeen Hryhoriy johdatti Willin ja Katen hieman sotkuiseen olohuoneeseensa, jonka lattialle oli varissut tupakantuhkaa. Tuhkakupissa sitä oli vielä enemmän, samoin tumppeja.

"Mukavaa, että tutkitte sitä elukkaa", Hryhoriy sanoi ensitöikseen ja viittasi kohti pyhimyksenkuvaa seinällään. "Vannon Pyhän Vladimirin kautta, etten ole koskaan nähnyt mitään sellaista! Sillä oli korvat kuin jäniksellä, silmät suuret kuin lautaset eikä jalkoja ollenkaan. Mikä piru se on?"

"Jos me tietäisimme, sir, meidän ei tarvitsisi tutkia sitä", Kate sanoi ystävällisesti. "Ymmärsimme, että olette nähneet sen sarkofagin ympäristössä. Näittekö te mitä se teki? Voitteko kuvitella alueella olevan jotain, joka voisi houkutella sitä paikalle?



"Sepä oli harvinaisen hyödytöntä", Kate sanoi heti, kun Hryhoriyn ovi asunnon ovi sulkeutui hänen takanaan.

Will ei voinut kuin olla samaa mieltä. "Ja se kaalipiirakka..."

Kate kipitti portaita alas kunnioitettavaa nopeutta. "Äskenhän sinä väitit että pidät kaalista."

"Pidän", Will vahvisti, "mutta en ole varma pidänkö siitä, miltä Hryhoriyn keittiö näytti. Minulla on rokotukset kunnossa, mutta ei niin kunnossa."

Kate nauroi. "Ymmärrän. No, toivottavasti se seuraava tyyppi on hieman informatiivisempi."

"Oleksandr Oleksandrovich Bondarchuk", Will luki lapusta, jonka Hryhoriy oli kirjoittanut antaessaan useita havaintoja tehneen alaisensa nimi- ja osoitetietoja. "Vähemmän informatiivinen hän tuskin voi olla, vaikka parhaansa yrittäisikin. Otetaan hänet seuraavaksi."



Oleksandr osoittautui nuoreksi, ehkä hieman yli 30-vuotiaaksi mieheksi, eikä oikeastaan lainkaan hullumman näköiseksi. Hän oli hoikka, kasvoiltaan hienopiirteinen, ja hänen lyhyt tumma tukkansa oli sipaistu taakse pienellä määrällä geeliä. Leuka oli ajeltu sileäksi ja pistävänsinisiä silmiä kehystivät kantikkaat mustasankaiset silmälasit.

Hryhoriyn tavoin Oleksandr asui yksiössä kerrostaloalueella. Hänen asuntonsa poikkesi kuitenkin suuresti ensimmäisen asunnossa, sillä se oli siisti, moderni ja tyyliltään erittäin länsimainen. Kaalinhajusta, tupakantuhkasta tai pyhimyksenkuvista ei ollut tietoakaan, mikä tuli suurena helpotuksena sekä Willille että Katelle.

He molemmat istuivat modernilla, siistillä ja erittäin mukavalla sohvalla Oleksandrin olohuoneessa. Asunnon omistaja itse istui nojatuolissa vastapäätä heitä ja sekoitteli teetään. Willin ja Katen teet jäähtyivät lasisella sohvapöydällä heidän edessään.

"Mukavaa, että tähän eläimeen kiinnitetään huomiota", Oleksandr sanoi rennosti. "Jos täältäpäin tulee erikoisia havaintoja, kaikki niin sanotut normaalit ihmiset pitävät niitä haihatteluna ja haihattelijat innostuvat. Jos Virginiasta löytyy kaksipäinen käärme, se on jännittävä luonnonoikku, mutta jos sen kerrotaan löytyneen Tsernobylin läheisyydestä, se saa huomiota lähinnä hourupäiltä, jotka tulkitsevat sen säteilyn tuottamaksi mutaatioksi."

Kate hymyili hieman liian maireasti, mikäli asiaa olisi Williltä kysytty. "Ymmärrän mitä tarkoitat. Anteeksi että utelen, mutta puhut erinomaista englantia. Missä olet oppinut?"

"Kiitos. Sieltä ja täältä... Katson televisiota, luen kirjoja. Opiskelin vähän aikaa ulkomailla. Siellä totuin puhumaan."

"Missä opiskelit?" Kate kysyi kiinnostuneempana, kuin Will tässä vaiheessa keskustelua piti hyväksyttävänä.

"Norjassa. Valitettavasti minulla ei ollut rahaa suorittaa tutkintoa loppuun. Norja on kallis maa.. Palasin Ukrainaan ja muutaman vaiheen kautta päädyin tänne. Olen ollut laitoksella töissä noin kolme vuotta, hieman kauemmin."

"Oletko sinä aikana huomannut mitään outoa?" Will pisti väliin toivoen, että Kate ymmärtäisi jättää small talkin toiseen kertaan.

Oleksandr pudisti päätään. "En. Paitsi tietysti jos tämä lasketaan."

"Kertoisitko koko tarinan? Aivan alusta asti?"

"Tietysti. Mutta en tiedä, minkä verran siitä on apua."

Kate vakuutti monisanaisesti, että kaikesta oli apua, minkä Will totesi kitkerästi olevan täyskäännös aikaisempaan asenteeseen nähden.

"No, jos aloitan alusta... Se alkoi tänä keväänä. Meillä on mittareita lähellä neljättä reaktoria, te tiedätte vai mitä? Joskus ne menevät rikki ja niitä pitää korjata. Tämä oli yksi sellainen kerta. Menin korjaamaan ja työskentelin niin nopeasti kuin pystyin, säteilyaltistuksen minimoimiseksi. Kun vaihdoin mittaria, oli kuin jokin olisi välähtänyt silmäkulmassani."

"Kun katsoin uudestaan, siellä ei ollut enää mitään. Ajattelin, että se oli pikkulintu tai sellainen ja jatkoin työtä. Ehkä se olikin, silloin. Melkein unohdin koko asian, kunnes näin sen seuraavaksi."

"Minä ja Hryhoriy työskentelimme kunnossapidossa, mutta nyt emme lähelläkään neljättä reaktoria. Tein asennuksia, kun Hryhoriy alkoi huutaa ja huitoa. Ihmettelin mikä häneen meni, katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja silloin näin sen. Se oli pieni, tummanruskea, tuijotti meitä kohti. Sitten se kai pelästyi ja juoksi karkuun."

Kate nyökkäsi. "Hryhoriy kertoi meille siitä."

"Hän oli aivan shokissa", Oleksandr jatkoi nauraen. "Hän myönsi myöhemmin, että kuvitteli näkevänsä pahan hengen! Hän on ortodoksi, nähkääs."

"Entä sinä?" Kate kysyi hymyillen ja hieman eteenpäin nojaten.

Oleksandr vastasi hymyyn. "En, minä olen ateisti. Isäni oli kommunisti, eikä ollenkaan uskonnollinen, joten... Sitä paitsi en ymmärrä, kuinka joku voi pitää pientä karvaista elukkaa pahana henkenä!"

"Luulen että hän kysyi säikähditkö sinä", Will huomautti. Hän ei pitänyt Oleksandrista.

"Ah, anteeksi. Kyllä minä hieman pelästyin, mutta enemmän Hryhoriyta kuin sitä eläintä. Mutta kyllä sitäkin vähän, se oli niin outo. Nyt olen tottunut, olen nähnyt sen monta kertaa. En tosin tiedä, onko se sama aina. Luulen, että niitä on ainakin kaksi, se ruskea ja sitten melkein musta, jolla on valkoista mahassa."

"Mikset kertonut niistä eteenpäin?" Will kysyi. "Ymmärräthän, että se vie sinulta uskottavuutta?"

"Enemmän kuin toista kymmentä ilmoitusta oudosta eläimestä minun nimissäni? Ei. Minä ja Hryhoriy ilmoitimme yhdessä, koska näimme sen ensin. Monesti myöhemmin näyttelin, etten nähnyt mitään ja annoin jonkun muun ilmoittaa tai olla ilmoittamatta."

Will unohti tuntemansa vastenmielisyyden silmänräpäyksessä. "Tarkoitatko, että havaintoja voi olla paljon enemmän kun mitä meille on annettu ymmärtää?" hän kysyi läikyttäen teetä syliinsä ja sohvalle. Oleksandr teeskenteli kohteliaasti, ettei huomannut vieraansa kömmähdystä.

"Tuskin kovin paljon enemmän. Jutut liikkuvat tupakkatauoilla, kahvilla ja ruokalassa. Niistä tuli nopeasti huhu. Ihmiset uskalsivat ilmoittaa, kun tiesivät muiden ilmoittavan. Minä vain näin niitä niin usein, etten tohtinut."

"Liikutko erikoisissa paikoissa laitosalueella?" Kate kysyi. "Erilaisissa paikoissa kuin muut? Tai enemmän? Keksitkö, miksi näet niitä useammin kuin muut?"

"Olen miettinyt samaa, enkä keksi mitään. Minulla on aivan tavalliset vuorot aivan tavallisissa paikoissa, eikä niitä ole yhtään enempää kuin muillakaan", Oleksandr sanoi ja virnisti sitten pienesti "Ehkä minä tuoksun niiden mielestä hyvältä, tai sitten vain huomioin ympäristöni enemmän kuin muut. Tai ehkä se on pelkkää sattumaa."

Will ei uskonut sattumaan. "Tapahtuiko mitään erikoista ennen kuin näit sen ensimmäistä kertaa? Neljännen reaktorin luona, tai sitten Hryhoriyn kanssa.?"

"Olen miettinyt sitäkin, enkä keksi mitään. Kevät oli rutiinia rutiinin päällä. Talvella tai syksylläkään ei ollut mitään erikoista."

Oleksandr kertoi vielä joitakin yksityiskohtia havainnoistaan. Kate kuunteli suurella uteliaisuudella, Will huomattavasti vähäisemmällä. Tuntien videomateriaali teki kertomuksista jokseenkin yhdentekeviä, eikä tapahtumapaikoilla näyttänyt olevan paljonkaan yhteistä toistensa kanssa. Sitä paitsi Kate ja Oleksandr flirttailivat häpeilemättömästi.

Kuvottavaa, Will ajatteli. Hän oli kyllä aina tiennyt, ettei Kate suhtautunut työhönsä samalla vakavuudella kuin Will, saati Helen, mutta tämä alkoi olla jo alhaista! Sitä paitsi Oleksandrissa oli jotain todella, todella ärsyttävää. Hän oli kohtelias, ei hullumman näköinen ja vaikutta terävältä nuorelta mieheltä, mutta pelkkä hänen läsnäolonsa alkoi kiukuttaa Williä.

Yhden olennaisen uuden tiedon tapaaminen kuitenkin antoi: mikäli Oleksandr puhui totta, hän liittyi asiaa jollain tavalla. Ehkäpä Katen flirtti ei sittenkään menisi hukkaan.



Monta tupakan- ja kaalinhajuista rappukäytävää, teekupillista ja haastattelua myöhemmin Willin ja Katen työpäivä jäi taakse. Molemmat olivat helpottuneita, mutta myös väsyneitä. Auton kaartaessa tutun kellanoranssin talon pihaan Will arveli ääneen, että voisi kaatua sohvalleen ja nukkua kuin tukki, vaikka joku nimeltä mainitsematon soittaisi rumpuja keittiössä puolen yötä.

"Eikö Nikolai tuo patjasi huomenna?" Kate kysyi osanottavasti. "Pääset sitten kuuntelemaan Hankin tietokoneiden hurinaa... Ja toisesta Nikostamme puhuen, hän muuten näyttää äksyltä."

Kate oli oikeassa. Nikola nojasi ovenpieleen paikoillaan kuin suolapatsas, kädet puuskassa ja tyytymätön ilme kasvoillaan. Hän oli pukeutunut lämpimästi, joten Will oletti hänen valmistautuneen odottamaan hyvän tovin.

Will kirosi. "Mitä nyt taas?"

Kate pysäytti auton ja sammutti sen moottorin. "Jos aikataulu pitää, haastatteluja on enää kolme päivää", hän lohdutti, mutta sanoilla ei ollut toivottua vaikutusta. Ilmeestä päätellen epätoivo ennemminkin kasvoi.

Will nousi autosta ja paiskasi oven kiinni tarpeellista suuremmalla voimalla. Kate seurasi esimerkkiä, mutta kohdisti vähemmän vihamielisyyttä viattomaan ajoneuvoon.

Vihdoin Nikolaan tuli liikettä. "Unohtuiko ehkä jotain?" hän kysyi heilauttaen itsensä irti ovenpielestä.

Willin väsyneet ja turhautuneet aivot löivät tyhjää. Hänen hiljaisuutensa sai Nikolan huokaamaan teatraalisesti, kävelemään pelkääjänpuolen ovelle ja hakemaan viinitonkan, jonka Will oli jo kokonaan unohtanut. Hän paiskasi oven kiinni vähintään samalla voimalla kuin Will aikaisemmin.

"Idiootit", Nikola sihahti ohittaessaan silkkaa uteliaisuuttaan pysähtyneen kaksikon.

Will hämmästyi. Vaikka Nikola usein osoitti sama hienotunteisuutta kuin ohimoon kolahtava tiiliskivi, hänen tapansa solvata kanssaeläjiään oli yleensä merkittävästi tätä älyllisempi ja mielikuvituksekkaampi.

"Pakko myöntää, että tästä tulee toinenkin piste Henrylle", Kate sanoi lähes hilpeästi, mikä äkkiä ärsytti Williä suuresti.

"Onko teidän kahden ihan pakko", hän äyskäisi. "Nikola saattaa olla maailmanluokan kusipää, mutta usko tai älä, hänkin on elävä ja tunteva olento, jonka ongelmissa ei ole mitään hauskaa."

Kate, joka oli vain yrittänyt keventää tunnelmaa, loukkaantui. "Aivan kuin hän välittäisi pätkääkään jos asemanne olisivat toisin päin, dr. Expendable."

"Joten meidän kaikkien kannattaa alentua hänen tasolleen? Ja flirttailla jokaisen alle nelikymppisen voimalatyöntekijän kanssa?" Will heristi sormeaan, mikä olisi huvittanut Katea, ellei hänkin olisi ollut väsynyt ja ärtyisä.

"Ei kiitos, Kate, ja se muuten oli epäammattimaista!" Will jatkoi tuohtuneena. "Mikset saman tien soita hänelle ja pyydä häntä treffeille? Kuitenkin mielesi tekee!"

"Tiedätkö, juuri niin mitä teen", Kate vastasi kipakasti ja kaivoi jo puhelintaan esiin. "Kun kerran olen joka tapauksessa epäammattimainen jokaisen voimalatyöntekijän kanssa flirttaileva lutka, niin mitäpä sillä on enää väliä!"

"Hyvä", Will kuittasi ja seurasi jo sisään ehtinyttä Nikolaa.

Mikäli hän olisi katsonut taakseen, hän olisi huomannut, että Kate tosiaan soitti Oleksandrille. Jos hän olisi seurannut tilannetta hieman kauemmin, hän olisi huomannut, että Oleksandr vastasi soittoon.

"Anteeksi että häiritsen, toivottavasti en soittanut pahaan aikaan", Kate aloitti varovasti, "mutta nyt kun työasiat on hoidettu, niin mietin tässä... Haluaisitko lähteä joskus ulos minun kanssani?"



Will heräsi jälleen kahden aikoihin. Hänen peittonsa oli pudonnut puoliksi lattialle, eikä hän osannut päättää, oliko herännyt kylmyyteen vai keittiöstä kuuluviin ääniin. Tuntui loogiselta olettaa Nikolan hakevan taas yöpalaa, joten Will kääri peiton ympärilleen ja yritti sulkea äänen mielestään.

Kahina jatkui. Tuuli humisi ulkona, yläkerrasta kuului kolahdus.

Will painoi korvansa vasten tyynyä. Sitten hän painoi kätensä toiselle korvalleen. Sitten hän nosti tyynyn päänsä päälle ja painoi sitä korviaan vasten. Tyyny vaimensi äänen, mutta sohvakangasta vasten hengittäminen tuntui liian työläältä.

Lattia oli niin kylmä ja keittiö niin kaukana!

Kohtaloonsa alistuen Will nousi istumaan ja puki sukat, housut ja päällyspaidan ylleen. Hän haukotteli ja laahusti keittiöön, josta yllätyksekseen tapasi paperipinon ylle kumartuneen Helenin. Papereista suurin oli pöydälle levitetty kartta, jonka päälle asetettuja pienempiä monivärisiä paperipinoja Helen siirteli paikasta toiseen.

Hän nosti katseensa kartasta ja vilkaisi tulijaa. "Will? Anteeksi, toivottavasti en herättänyt sinua."

"Et", Will valehteli. "Mitä sinä teet?"

"En saanut unta ja ajattelin vilkaista, miltä lähimaasto näyttää. Jos jokin laitosalueella vetää nubbinetteja puoleensa, niin ehkä jotain samankaltaista on lähimaastossa. Pohdin, mitä se voisi olla ja onko siitä vaaraa."

"Ymmärrän. Mihin tulokseen olet tullut?"

"Siihen, että meillä ei ole hätää. Nubbinettejen jaloilla ei kuljeta pitkiä matkoja. Maastoesteet kuten vesialueet antavat ymmärtää, että todennäköisimmät ihmiskontaktit eivät tule idästä tai pohjoisesta. Lännessä taas ei ole merkittävää asutusta lähialueilla," Helen selitti ja veti sormeaan karttaa pitkin kaukaisuuteen.

"Se jättää etelän, jossa vastaan tulevat Strakholissya ja Dymer lähialueineen. Maantieteellisesti Strakholissya vaikuttaa todennäköiseltä kontaktipaikalta, mutta asukasluku on melko pieni eikä paikalla näytä olevan teollisuutta tai muita laitoksia, jotka saattaisivat houkutella nubbinetteja ja joissa niistä voi olla haittaa. Dymer on suurempi, asukasluvultaan lähempänä kuutta kuin viittä tuhatta, mutta toistaiseksi en ole löytänyt teollisuuslaitoksia sieltäkään. Mutta jos nubbinettet kulkevat näiden asutusten ohi, voimme olla pulassa."

"Mitä nuo pienet paperipinot ovat?"

"Ne edustavat kohtaamisesta mahdollisesti aiheutuvaa haittaa. Valkoisten määrä riippuu asukasmäärästä, muut värit edustavat teollisuuden eri aloja. Mitä useampia lappuja on, sitä suuremmaksi olen alustavasti arvioinut riskit. Kuten näet, työ on vielä kovasti kesken."

Will katseli karttaa hetken hiljaisuudessa. Paperit peittivät nimiä, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä. Oli outoa nähdä, kuinka paljon teollisuutta alueella oli.

Suurin ja värikkäin pino oli arvattavasti Kiovassa, mutta Willin huomio hakeutui nopeasti hieman pohjoisempaan. Myös siellä oli suuri pino monivärisiä papereita.

"Mitä nämä ovat?"

"Hmm? Se mitä osoitat on Vyshhorod, lähes 30 000 asukkaan kaupunki ja teollisuuskeskittymä. Pidän tätä aluetta ongelmallisimpana", Helen sanoi ja rajasi sormellaan vihreän U-kirjaimen muotoisen kaistaleen, joka rajoittui jokaisessa ilmansuunnassa rakennuksiin. "Tämä on tavallaan pussi. Jos nubbinettet kulkevat Strakolyssyan ja Dymerin läpi, ne päätyvät tänne. Riippumatta siitä, mihin ne menevät, vastassa on ihmisiä. Alueen teollisuus ei helpota asiaa lainkaan"

Will tunsi itsensä äkkiä huomattavasta virkeämmäksi. "Millaista teollisuutta?"

"Laidasta laitaan, esimerkiksi suuri vesivoimala ja polymeerien ja metalliromun parissa työskentelevä yritys. Mukaan mahtuu kemikaaleja ja korkeita lämpötiloja, enkä haluaisi päästää nubbinetteja päättämään sellaisten laitosten ajoparametreja."

"Pitäisikö meidän olla huolissamme?"

"En usko. Kuten sanoin, nubbinettejen jalolla ei juosta kauas."

"Hyvä", Will sanoi ja haukotteli mahdollisimman leveästi. Helen ymmärsi vihjeen.

"Minä kerään nämä pois huomenna ennen aamiaista ja siirrän muualle. Jatka vain uniasi. Hyvää yötä."
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #5 : 22.03.2014 04:04:11 »
6. Luku

Nikolain haastatteluille suunnittelema aikataulu ei pitänyt. Suurin syy oli kielimuuri. Kun jokainen toteamus oli käännettävä toiselle kielelle, kunkin haastattelun vaatima aika enemmän kuin kaksinkertaistui.

Kun seuraavan kolmen päivän jälkeen Will ja Kate eivät olleet kuulleet mitään uutta, he olivat molemmat valmiit heittämän pyyhkeen kehään. Jokainen haastattelu tuntui noudattavan samaa kaavaa: tutustumis- ja tervehdysmuodollisuuksien jälkeen haastateltava kiitteli havaintojen saamasta kiinnostuksesta, tarjosi vierailleen teetä tai kahvia ja pikkupurtavaa. Sitten haastateltavat kertasivat nubbinettejen ulkomuodon ja usein oman tai työtoverinsa pelästyksen. He vastasivat esitettyihin kysymyksiin, myös siihen, kuinka monesti olevat nähneet nubbinetteja.

Mielenkiintoisimpana Will piti sitä, että Oleksandr johti havaintotilastoja moninkertaisesti muihin nähden. Moni haastateltavista oli nähnyt nubbinetten juuri työskennellessään hänen seurassaan.

Will jakoi huomionsa Helenin kanssa hieman ennen aamiaista, mutta Helenillä ei ollut esittää teoriaa.

"Se voi olla vaikka vain sattumaa", hän sanoi. "Käskin Nikolan pitää häntä silmällä jo alustavampien huomiodesi perusteella, mutta hänen mukaansa Bondarchuk ei ole tehnyt mitään epätavallista. Tosin nubbinettejakaan ei ole näkynyt, mutta syy siihen voi olla meidän kameroissamme."

Pienet pörröiset epänormaalit olivat löytäneet useita muitakin niistä kameroista, jotka Helen ja muut olivat vieneet maastoon. Moni johto ja osa kameroista oli kokenut ennenaikaisen lopun uteliaissa käpälissä ja terävissä hampaissa, mutta moni oli yhä ehjä, eivätkä nubbinettet tuntuneet kyllästyvän uusiin leluihin. Laji näytti olevan äärimmäisen leikkisä; suurin osa videoiduista tunneista oli leikkiä, kameroiden tutkiskelua ja syömistä.

"Oletko sinä saanut mitään irti?" Will kysyi viitaten Helenin työhön lähdekirjojen ja videoiden parissa. Hänen pettymyksekseen vastaus alkoi päänpudistuksella.

"Ne leikkivät, syövät, leikkivät ja syövät lisää. Niillä ei näytä olevan minkäänlaista keskinäistä arvojärjestystä, enkä ole onnistunut edes päättelemään niiden sukupuolia."

Will hymyili pienesti. "Vaakamambon puute vahvistaa, että ne eivät ainakaan ole nubbineita."

Helen hymähti. "Ja hyvä niin. En välittäisi työskennellä niiden tuholaisten kanssa näissä oloissa...Ja ennen kuin kysyt, niin ei, en ole päässyt puusta pitkään niiden lajin määrittämisessä. Uskon, että tämä laji on tosiaan uusi, ja minusta meidän alkaa olla aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen."

"Maastopäivä?"

"Kyllä. Mietin huomista. Nikolai on joka tapauksessa Kiovassa, joten sinulle ja Katelle ei ole täällä paljonkaan käyttö, ja myös minä olen alkanut kallistua sille kannalle, että haastattelut ovat ajan tuhlausta ja että olisi parempi siirtää teidät Henryn avuksi."

"Tai sitten voisit vain palauttaa Nikolan ruotuun", Will huomautti. Kun Henrystä oli tehty Nikolan assistentti, kaikki olivat tienneet, että hänen tehtävänään olisi lähinnä sietää oikkuja ja pitää Nikolaa silmällä. Oikkujen määrä oli kuitenkin ylittämäisillään Henryn sietokyvyn. Lisäksi hän oli vakuuttunut siitä, että Nikolalla oli menossa jonkinlainen vaarallinen sivuprojekti. Yhdessä tietokonejärjestelmän ylläpidon kanssa epäilys oli alkanut stressata häntä tuntuvasti.

"Valitan, Will", Helen kuittasi ehdotuksen. Keittiöön laskeutui vain tirisevän rasvan rikkoma hiljaisuus. Helen paistoi taas aamiaista, munia ja pekonia, mikä yhä jaksoi huvittaa Williä.

Pian keittiöön saapui Kate. Hän tervehti muita yllättävän hyväntuulisesti aikaisen ajankohdan huomioon ottaen. Aikaisempi riita, tosin jo seuraavana aamuna sovittu, oli yhä tuoreena Willin mielessä, joten hän ei tohtinut kiusoitella Katea liiaksi. Katekin oli ollut tavallista varovaisempi hänen seurassaan.

Helen ja Will toivottivat hyvät huomenet tulijalle, joka istui pöydän ääreen odottamaan Henryä ja Nikolaa. Yleensä he tulivat aamiaiselle hieman myöhässä mutta samaan aikaan, jo huomattavan kauan valvoneina ja Henry nälkäisenä kuin susi.

Näin oli nytkin. Muilla oli jo ruoka edessään, kun kaksikko saapui keittiöön. Henry näytti siltä kuin voisi nukahtaa jaloilleen, ja vähäinen uni alkoi jättää jälkensä myös Nikolaan. Hänen tummat silmänaluset erottuivat hyvin kalpeutta vasten.

"Kuvottava löyhkä", Nikola summasi pekonin ja paistettujen munien tuoksun. "Jätän välistä. Lapa mössö kitaasi vauhdilla, Tim. Tulet tänään mukaan voimalalle."

Henry kallisti tyhjää kahvikuppiaan surkean näköisenä. Helen hymyili hänelle ja täytti kupin piripintaan.

"Huomenna meillä on kaikilla maastopäivä", hän kertoi. "Uskon, että olen saanut nubbinettejen käytöksestä luonnossa tietooni sen, minkä tällä järjestelmällä ja meidän aikataulullamme voin saada. Sitä paitsi oletan Willin ja Katen haastattelujen perusteella, että nubbinettet eivät opi karttamaan ihmistä pienten pelästysten perusteella. Mikäli populaation voi jättää tänne turvallisin mielin, Sanctuary voi tutkia niitä luonnossa myöhemminkin. Nyt on tärkeintä saada selville, mitä ne hakevat laitosalueelta, mistä ne ovat tulleet ja voiko niistä olla vaaraa."

"Mihin aikaan?" Kate kysyi hieman levottoman oloisena.

"Illasta. Nubbinettet tulevat hämärän aikaan aukiolle, enkä halua yrittää käyttää tunteja maastossa niitä etsien, en kun voimme päästä helpommallakin."

Ja vähemmällä säteilyllä, Will ajatteli helpottuneena. Hän söi suunsa tyhjäksi mistä oli erittäin iloinen kuullessaan Katen vastauksen. Muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin voinut tukehtua pekoniin.

"Doc, minulla on treffit illasta. Huomisen piti olla vapaata."

Kolme uteliasta ja yksi kauhistunut silmäpari tuijotti Katea hiljaisuudessa, jonka Will rikkoi nopeasti: "Oleksandrin kanssa? Oletko sinä vakavissasi?"

Katseet siirtyivät Williin, joka olisi halunnut selittää tilanteen. Hän kuitenkin pelkäsi Katen suuttuvan, joten pysytteli hiljaa.

"Äh", vastasi Kate, joka olisi mielellään päässyt selittämisen taakasta. "Minulla ja Willillä oli vähän sanaharkkaa ja hän yllytti minua lähtemään treffeille Oleksandrin kanssa. Ja kun hän on aika kuuma, siis Oleksandr, herran tähden ei Will, niin kiukuspäissäni minä soitin hänelle ja sovin treffit."

"Todellako?" Helen kysyi hieman yllättäneenä. "Tiedäthän sinä, että olemme liittäneet nubbinetteja häneen?"

Kate nyökkäsi. "Kyllä. Minä vain... En tiedä, en ajatellut sitä. Mutta hän vaikuttaa mukavalta, enkä haluaisi perua. Sitä paitsi saatan oppia jotain uutta nubbinetteista."

"Todellinen kysymys," Nikola pisti väliin, "on se, mistä protégé ja pikkuäiti olivat eri mieltä, kun treffit vanhan limaisen kommunistin kanssa tulivat kuvaan."

Henryn katseeseen ilmestyi yllättävää pistävyyttä, josta Will ei lainkaan pitänyt. Korkea aika rauhoittaa tilannetta.

"Ei se ollut oikeastaan mitään", Will sanoi ja huitaisi ilmaa kädellään kuin olisi hätistänyt hedelmäkärpästä. "Olimme molemmat väsyneitä, turhautuneita ja niiden haastattelujen takia kyllästyneitä kohteliaisuuteen. Se oli tulenarka yhdistelmä"

Kate hymyili kiitokseksi ja puolusti kiinnostuksenkohdettaan: "Sitä paitsi Oleksandr ei ole vanha eikä limainen, ja pääni pantiksi, että ei ole kommunistikaan. Haluaisin tutustua häneen paremmin, jos se käy sinulle, doc."

"Ottaisin sinut mielelläni mukaan kentälle, mutta en usko, että nubbinettet ovat liian vaikeita vangittavia. Ole, Kate, kuitenkin varovainen. Emme tiedä Oleksandrista käytännössä mitään."

"Ehkä nubbinettet vain pitävät laitosalueen tekniikasta ja siksi niitä näkyy niin paljon", Will ehdotti. "Kun pitää mielessä, miten paljon ne pitivät kameroista, en ihmettelisi."

"Se ei selitä, miksi Oleksandr näkee niitä useammin kuin muut. Ei se välttämättä hänestä vaarallista tee, mutta varovaisuus on silti paikoillaan. Henry, Nikola, pystyttekö te irtaantumaan huomiseksi illaksi?"

Henry katsoi Nikolaa, joka hymyili huvittuneesti. "Kuinka voisin sanoa sinulle ei, kulta?"



Treffit. Treffit, treffit, treffit! Kate ei edes muistanut, milloin hän oli viimeksi ollut kunnollisilla treffeillä, tai sen puoleen muunkaanlaisilla. Liian pitkään elämä oli ollut työtä työn päällä maustettuna työllä. Hetkittäin se uhkasi tehdä hänestä tylsämielisen. Hänen kaltaisensa nuori nainen tarvitsi viihdettä! Lähes sadanviidenkymmenen vuoden jälkeen työ saattoi olla Helenin kutsumus, harrastus ja elämäntapa, mutta Kate oli nuori ja tarvitsi elämäänsä muutakin.

Esimerkiksi treffejä tyylikkäiden miesten kanssa.

Kate oli iloitsi päätöksestään Oleksandrille, erityisesti kun muut olivat suhtautuneet tapaamiseen odotettua paremmin. Silti oli hyvä, että he olivat lähteneet nubbinettejahtiin ja jättäneet Katen valmistautumaan rauhassa. Tiivis asuminen keltaoranssissa talossa oli alkanut koetella useimpien hermoja.

Erityisesti huoneen jakaminen oli osoittautunut raskaammaksi kuin Kate oli kuvitellut. Vaikka Helen oli omalla tavallaan helppo huonetoveri, hän oli Katen pomo, mikä loi omaa jännitettään heidän suhteeseensa. Helen oli myös siisti, rauhallinen ja hiljainen, ja vaikka juuri nämä ominaisuudet tekivät hänen kanssaan asumisesta helppoa, Kate tunsi olevansa velvoitettu vastaamaan kohteliaisuuteen. Toisin kuin Sanctuaryssa, täällä hän ei voinut syödä huoneessaan ja jättää pizzalaatikoita ja muita tavaroita siihen, mihin ne käytön jälkeen sattuivat jäämään. Hän ei voinut kuunnella musiikkia pitkälle yöhön, mikäli se sattui häntä huvittamaan.

Joka aamu Helenin herätessä myös Kate heräsi, ellei hän ollut jo herännyt viereisestä huoneesta kuuluviin ääniin. Nikola tuntui nukkuvan milloin sattui, eikä hereillä ollessaan välittänyt olla hiljaa vain muiden unien vuoksi. Lisäksi joka aamu ennen kuutta Henry liittyi hänen seuraansa rakentamaan jotakin – tai ainakin Kate oletti heidän rakentavan, niin paljon kolinaa ja vasarointia huoneesta kuului jo ennen aamiaista.

Olisin kohta lataamossa, ellen saisi vähän rauhaa ja hiljaisuutta, Kate ajatteli. Hän etsi kannettavaltaan musiikkia ja väänsi äänet niin kovalle kuin vain pystyi. Pian hän lauloi Katy Perryä täyttä kurkkua vain siksi, ettei kukaan oli paikalla kuulemassa.

Oli helppo päättää, mitä laittoi ylleen. Matkaan lähtiessään Kate ei ollut valinnut vaatteita treffejä silmällä pitäen, joten vaihtoehtoja oli erittäin vähän. Hän tyhjensi vaatekaappinsa sisällön lattialle (vain siksi ettei kukaan ollut näkemässä), valitsi itselleen yhteensopivat alusvaatteet ja poimi muut vaatteet sekamelskasta. Ne käsivarrellaan hän tanssi suihkuun Macarenan askelin.

Kerrankin lämminvesivaraaja oli täynnä tulikuumaa vettä. Kerrankin sai olla rauhassa, eikä kukaan koputtanut kylpyhuoneen oven puolen minuutin välein vaatien itselleen lämmintä vettä ja suihkuvuoroa.

"I kissed a girl and I liked it", Kate lauloi ja jatkoi tanssimistaan. "The taste of her cherry chapstick"

"I kissed a girl just to try-"

Laulu lakkasi kesken säkeen, kun Kate olisi voinut vannoa kuulleensa oven käyneen. Mutta edes yltiöoptimistisimman ennusteen mukaan Helen ja muut eivät vielä voineet palata.

Kate toivoi äkkiä, että olisi ottanut aseensa kylpyhuoneeseen. Hän sammutti suihkun ja kuunteli hetken, mutta mitään ei kuulunut. Silti hän avasi suihkukaapin, kietoutui pyyhkeeseensä ja haki kiulun saunasta. Lyömäaseena se ei olisi kummoinen, mutta sentään parempi kuin ei mikään.

Hetken Kate harkitsi kysyvänsä ovenraosta tulijan nimeä, mutta se olisi antanut hänen sijaintinsa ilmi. Sen sijaan hän hiipi itse ulos ovesta ja suorinta tietä yläkertaan, jossa säilytti suosikkiasettaan. Se mukanaan hän alkoi tarkastaa taloa.

Hän eteni järjestelmällisesti, huone kerrallaan, joskaan ei päässyt Nikolan lukittuun huoneeseen. Huone kerrallaan hän huomasin talon olevan tyhjä ja tavaroiden aikaisemmilla paikoillaan, ja päätteli kuulleensa omiaan. Mutta hänen ammatissaan ei elänyt pitkään, mikäli oli varomaton, joten hän otti aseensa mukaan kylpyhuoneeseen, jonka oven lukitsi tarkasti.

Enää ilta yksin keltaoranssissa talossa ei tuntunut yhtä houkuttelevalta kuin vain minuutteja aiemmin.



Will huomasi nopeasti kehittäneensä syvän inhon Ukrainan syksyä kohtaan.

Kyllä hän oli ennenkin ollut kylmissään keikoilla. Erään lento-onnettomuuden yhteydessä hän oli ollut lähellä paleltua kuoliaaksi. Ero oli... Oikeastaan Will ei tiennyt itsekään, missä ero oli, mutta myöhäissyksyinen metsä oli yksinkertaisesti iljettävä.

Pakkasta ei ollut montaa astetta, mutta hengitys huurusi ilmassa. Jäiset ruohot, sammalet ja kuolleet lehdet rasahtelivat kumisaappaiden alla, kun pieni ryhmä tarpoi nopeasti hämärtyvässä illassa kohti metsäaukiota. Enää muutama sateiden, tuulten ja pakkasten riepottelema lehti sinnitteli paljailla oksilla, jotka kurkottivat korkeuteen aavemaisina. Havupuut henkivät vielä enemmän uhkaa. Niiden tiheiden, illan hämärässä lähes mustien oksistoihin oli saattanut kätkeytyä mitä hyvänsä.

Tähtikirkas taivas ennusti kylmää yötä, kapea kuunsirppi lähes läpitunkematonta pimeyttä. Vaikka kukaan ei halunnut sitä myöntää, moni piti kättään lähellä asettaan.

Sikäli kun nopeasti tihenevässä hämärässä juuri mitään näki, Henryn surkeasta ilmeestä huomasi , ettei hän juuri pitänyt metsästä.

"Minun varpaani ovat kohta tunnottomat", Henry sanoi vaimeasti, mutta tuulettoman metsän hiljaisuudessa kaikki kuulivat puheen.

"Minunkin", Will vahvisti, mikä sai Nikolan nauramaan hiljaa. Ennen lähtöä Nikola oli syönyt lautasellisen iänikuista sosekeittoaan, joten hänen hyväntuulisuutensa ei tullut yllätyksenä.

"Älkää kitiskö, lapset. Yö on kirpeä ja kuulas ja meillä on edessämme tämän projektin läpimurto."

Henry tuhahti tyytymättömänä. "Se ei pidä minua lämpimänä tai minusta erossa niitä petoja, jotka epäilemättä himoitsevat meidän vertamme varjoissa. Eikö yhtään karmi?"

"Nuori Heinrich, unohdat kokonaan, että aivan viime aikoihin -"

Yksi terävä katse Heleniltä riitti pyyhkimään hymyn Nikolan kasvoilta ja vaientamaan hänet. Matka aukiolla jatkui hiljaisuudessa, jota rikkoivat vain lehtien risahtelu askelten alla ja satunnaisten katkeavien oksien naksahdukset.

Jokaisella ryhmän jäsenellä oli mukanaan ase, sillä monilta muilta alueita hävinneet normaalit ja epänormaalit pedot saalistivat alueella. Vaikka kukaan ei odottanut nubbinettejen hyökkäävän, aseet olivat osittain myös niitä varten – aikaisemmat kokemukset nubbineiden kanssa olivat taas kerran todistaneet, että myös pienet pörröiset eläimet saattoivat suurissa joukoin olla vaarallisia. Toisinaan silmänsä sulkiessaan Will näki yhä paljaiksi kalutun luurangon, jonka nubbinit olivat jättäneet jäljelle pedosta, joka oli tappanut Ericin ja koko hänen miehistönsä.

Will toivoi vain, että nubbinit olivat tappaneet pedon ennen kuin olivat alkaneet syödä sitä.

Nubbinetteja silmällä pitäen jokainen kantoi mukanaan myös nukutusasetta, jonka oli tarkoitus olla ensisijainen keino puolustautua niitä vastaan. Toisaalta Helen oli ohjeistanut kaikkia käyttämään nukutusasetta myös siinä tapauksessa, etteivät nubbinettet syystä tai toisesta tarttuisi nukutuslääkkeellä terästettyihin syötteihin, joita jokainen kantoi repussaan. Tämän jälkeen tavalla tai toisella tainnutetut nubbiettet oli tarkoitus laittaa kahteen kissoille tarkoitettuun kantokoppaan, joita Will ja Henry kantoivat.

Nopeasti oli käynyt ilmi, että tyhjäkin kantokoppa tuntui yllättävän painavalta, mikäli sitä raahasi poluttomassa umpimetsässä useamman kilometrin matkan.

"Henry?" Helen kysyi, kun ryhmä alkoi lähestyä aukiota. Puhuteltu kaivoi laukustaan tabletin, jonka ruutu heräsi eloon nopeasti. Muutamaa kosketusta myöhemmin livekuva aukiolta ilmestyi ruutuun.

"Vielä tyhjä", Henry vahvisti, ja Helen nyökkäsi tyytyväisenä.

"Hyvä. Tästä lähin puhe ja muu meteli minimiin. Heitetään syötit aukion laidalta ja vetäydytään vähän kauemmas. Jos nubbinettet tulevat samaan aikaan kuin aikaisemmin tällä viikolla, meidän ei tarvitse odottaa pitkään... Toivotaan vain, etteivät ne pelkää meitä tai syöttejä. Painakaa mieleenne, mihin syöttinne jäävät, emme halua jättää niitä lojumaan maastoon."

Muutaman minuutin loppumatka kului äänettömyydessä. Aukion laidalla kukin avasi oman reppunsa ja heitti omat syöttinsä kasvillisuuden joukkoon. Käytössä oli monenlaisia herkkupaloja, kuten leipää, jauhelijaa ja hedelmiä, sillä nubbinettejen ruokavalio oli toistaiseksi hieman hämärän peitossa. Videokuvasta kyllä näkyi, kuinka ne tonkivat sammalta ja pudonneita lehtiä ruokaa etsien, mutta poimivatko ne suuhunsa hyönteisiä vai siemeniä, vai ehkä molempia tai jotain aivan muuta, se oli pysynyt mysteerinä.

Kun syötit oli kylvetty, ryhmä vetäytyi hieman kauemman ja hakeutui pienen matkan päähän hieman vähemmän säteilevälle alueelle odottamaan. Henry vilkuili säännöllisesti tablettiaan, Will annosmittariaan, ja Helen piti aseensa ulottuvillaan.



Kate kiipesi portaita, joiden tiesi johtavan Oleksandrin asunnolle. Häntä jännitti. Kate odotti treffeiltään paljon Mitä, sitä hän ei itsekään osannut sanoa. Mahdollisuudet pienessä kaupungissa olivat enemmän kuin rajoittuneet, joten hän oli valmistautunut henkisesti viettämään aikaa Oleksandrin kotona.

Kun Kate ehti oikeaan kerrokseen, ovi oli jo kutsuvasti raollaan. Silti hän koputti kohteliaisuudesta, johon vastaten Oleksandr kutsui hänet sisälle.

"Iltaa", Oleksandr toivotti kuin herrasmies, joka sisimmässään olikin. "Ole hyvä ja tule sisään."

"Iltaa", Kate vastasi helpottuneena siitä, että asunnossa ei vieläkään haissut kaalilta. Mitä ikinä mies olikaan keksinyt, hän ei selvästikään suunnitellut syöttävänsä Katelle perinteistä ukrainalaista ateriaa, millainen se sitten olisikaan ollut. Kokemus tiesi kertoa, että se perinteiset ruoat sisälsivät yleensä enemmän kaalia, kalansilmiä ja muita kyseenalaisen oloisia raaka-aineita kuin oli suotavaa.

"Minun täytyy sanoa, että yllätyin kun soitit", Oleksandr sanoi ja pitäytyi herrasmiehen roolissaan auttamalla takin pois deittinsä yltä. "Toivoin, mutta olin yllättynyt. Olit niin keskittynyt työhösi."

Kate naurahti. Useimmat hänen deittinsä olivat olleet jotain aivan muuta kuin herrasmiehiä. "Työkeikat ovat aina tällaisia", hän sanoi ja ymmärsi sitten, kuinka sanoja saattoi tulkita.

"Tosin niihin ei normaalisti liity treffejä", hän paikkasi niin nopeasti kuin mahdollista. Toivottavasti Oleksandr ei ollut niitä miehiä, jotka etsivät olemattomia piiloviestejä jokaisesta virkkeestä.

Katen suureksi helpotukseksi Oleksandr nyökkäsi. "Siskoni tekee keikkatyötä, tiedän millaista se on. Ja onhan teillä suuri vastuu, kuka tietää mitä niistä elukoista voi tulla... Ole hyvä ja istu alas. Onko sinulla jo nälkä? Ajattelin tehdä meille spagettia ja bolognesekastiketta."

"Huonoa treffiruokaa", hän jatkoi hieman hämillisesti nähdessään Katen lähes järkyttyneen ilmeen, "mutta se on nopea tehdä, ja haluan viettää aikaa sinun kanssasi, en keittiössä, kun odotat ikävystyneenä, ja kun en tiennyt mihin aikaan pääset tulemaan..."

"Ei, en minä sitä tarkoittanut", Kate sanoi kauhistuneena, ilmeensä tajuten. "Kun viimeksi söin spagettia, se oli... Uh, en olisi uskonut, että joku voi epäonnistua makaronin keittämisessä. Spagetti bolognese on hyvä, olen imarreltu, että viitsit ajatella noin pitkälle."

"Hyvä, olin hieman hermostunut tuon ruoan takia... Toivottavasti sinua ei haittaa ettei minulle ole tarjota mitään erikoista ohjelmaa. Se on tämä kaupunki, ja vuodenaika, ja viikonpäivä... Ei ole paljonkaan vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarjota kuin Playstation, elokuvia ja viiniä, ellet tahdo kävelemään ulos."

Kate hymyili. "Ihan hyvä, minulla on tarpeeksi jännitystä työn puolesta. Jos sinulle sopii, niin istutaan iltaa, katsotaan elokuva, tehdään yhdessä ruoka, syödään, pelataan... Minulle käy paremmin kuin hyvin."

Oleksandr kumarsi. "Sananne on lakini."



"Ne tulevat", Henry hihkaisi ja käänsi tabletin niin, että myös muut näkivät ruudun.

"Shh", Helen, Nikola ja Will sanoivat yhteen ääneen, mutta katsoivat ruutua tiiviisti. Viisi nubbinettea oli tosiaan saapunut aukiolle, laikukas mustavalkoinen sinisilmä joukon ensimmäisenä. Ne haistelivat ilmaa hieman levottomina ja höristelivät korviaan, ja Will huomasi pidättävänsä hengitystään aivan kuin eläimet olisivat olleet aivan hänen vieressään.

Eivät ne ehkä tosiaan ole kovin arkoja, Will ajatteli. Heti kun nubbinettet havaitsivat, ettei niitä uhannut aukiolla minkäänlainen välitön vaara, koko joukko hyökkäsi syöttien kimppuun. Omenat, jauheliha, leipä... Niille kelpasi kaikki.

"Hermostuttavan nubbinmaista", Henry kuiskasi seuratessaan, kuinka syötit katosivat ahneiden otusten suihin.

"Huh, toivottavasti nukutusaine ei ole niille liikaa", Helen sanoi, myös hiljaisella äänellä. Sanctuary käytti turvallisinta mahdollista lääkettä, mutta nubbinettejen pieni elopaino yhdessä niiden kykyyn tehdä syöteistä selvää jälkeä silmänräpäyksessä oli silti ikävä yllätys.

Unilääke alkoi vaikuttaa nopeasti. Nubbinettet alkoivat horjahdella kuin juopuneet, eikä mennyt kauankaan, kun ensimmäinen kupsahti vatsalleen.

"No, jos ne kuolevat, voimme avata ne", Nikola sanoi huvittuneena eläinten hoipertelusta. "Mutta vain, jos keräämme ne ennen kuin jokin peto saa niistä vainun ja pistelee ne poskeensa, se ei käy laatuun. Helen?"

"Olet oikeassa," Helen sanoi ja alkoi kävellä ripein askelin kohti aukiota. Muut seurasivat häntä.

"Minun syöttini ne veivät kaikki, samoin Nikolan. Will ja Henry, kerätkää te loput syöteistänne, minä ja Nikola pakkaamme nubbinettet."

Will kurtisti kulmiaan. "Kaikkiko? Luulin, että meidän oli tarkoitus jättää osa tänne."

"Haluan meille useamman kuin yhden ja kolmen ryhmä tai pari tuntuu liian pieneltä jätettäväksi luontoon. Sääli että kohdallemme sattui näin pieni ryhmä, olisin itsekin halunnut pannoittaa muutaman ja seurata niiden liikkeitä. Ehkä voimme myöhemmin päästää nämä takaisin luontoon."

Pian jäljelle jääneet syötit oli kerätty ja viisi nubbinetta uinui rauhallisesti kahdessa kissankuljetuslaatikossa. Will sai kannettavakseen kaksi suurinta, Henry kolme pienempää.

Kävelymatka metsästä ihmisten ilmoille opetti molemmille, että mikäli tyhjät kuljetuslaatikot painoivat paljon hämärässä metsässä, tuhdisti syöneitä nubbinetteja sisältävät kuljetuslaatikot painoivat säkkipimeässä metsässä vielä enemmän. Sentään Helen ja Nikola näyttivät taskulampuillaan valoa myös heidän jalkoihinsa, eikä kumpikaan kompastunut.



Yö oli jo pitkällä, kun Will ja muut viimein palasivat keltaoranssille talolle. Tavanomaisten varotoimenpiteiden lisäksi he olivat joutuneet muun muassa pesemään nubbinettet, sillä niiden turkki oli ollut täynnä radioaktiivista likaa. Willin ja Henryn helpotukseksi eläimet olivat olleet sekä pesun että kuivauksen ajan sikeästi unten mailla, joten niiden puhdistaminen oli onnistunut vain kohtuullisella vaivalla.

Pesunkin jälkeen nubbinettet säteilivät enemmän kuin Will olisi välittänyt. Helenkin oli kurtistanut kulmiaan lukemat nähdessään, mutta vaikutti olevan enemmän huolissaan pienistä karvakeristä kuin itsestään ja työntekijöistään.

Talon pihassa Helen pysäytti auton ja sammutti sen moottorin.

"Will, Henry, kotiuttakaa nubbinettet. Nikola, nukkumaan. Tänä yönä nukut pitkälle aamuun ja annat myös Henryn ja minun nukkua. Jos herään meteliisi yhdenkin kerran ensi yönä..." hän sanoi ja antoi uhkauksen lopun haihtua ilmaan.

Nikola pyöräytti silmiään. "Kyllä, äiti, olen ihan hiljaa."

"Olen vakavissani, Nikola", Helen varoitti. "Tarvitsemme kaikki yöunemme."

"Mistä pääsenkin seuraavaan", Will pisti väliin varovasti. "Minun ja Katen pitäisi aloittaa haastattelut reilun viiden tunnin päästä. Luuletko, että Nikolai pahastuisi, jos tekisimme oharit? Liekö Kate vielä kotonakaan?"

"Kello on yli kolme yöllä, Will. Minä luulen, että hän on kotona", Helen huomautti ja nousi autosta. Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

"Deittailu on tainnut hieman muuttunut meidän ajoistamme", Nikola sanoi ja ansaitsi uuden vaientavan Heleniltä.

Henry ja Will poimivat nubbinettet mukaansa ja Helen lukitsi auton ovet.

"Minä vain toivon, että kaikki on kunnossa", Henry sanoi Helenin avatessa talon ulko-ovea.

"Tarkoitan, että meillä ei aina ole ollut onnea näissä asioissa", hän jatkoi viitaten kautta rantain Claraan. "Ja me olemme kuitenkin vieraassa paikassa ja Oleksandr on jollain tavalla sotkeutunut tähän asiaan."

"Juorukello!" Katen kipakka ääni kuului olohuoneesta. "Jos teillä on jotain sanottavaa Oleksandrista, voitte sanoa sen suoraan minulle!"

"Anteeksi", Henry huusi takaisin.

Williä tilanne pyrki naurattamaan, mutta hän hallitsi hermonsa. "Kuinka sinä jo nyt olet kotona?"

Kate ilmestyi eteiseen, yhä täydessä meikissä mutta tavanomaisissa vaatteissaan. "Kävi ilmi, ettei Oleksandr pussaa ensimmäisillä treffeillä. Tulin jo pari tuntia sitten, mutta ajattelin valvoa ja katsoa miten teillä meni. Kaikki yhtenä kappaleena? Saitteko te sen?"

"Ne", Will korjasi. "Meillä on viisi. Luulen että puhun kaikkien puolesta kun sanon, että asiat menivät odottamattoman hyvin."

"Jep", Henry vahvisti. "Mutta se ei tarkoita, ettemmekö ottaisi vastaan apua näiden kotiuttamisessa. Viisi on vähän enemmän kuin mitä odotimme."

Kate suostui, mutta ennen kuin hän pääsi lähtemään Helenillä oli omat kysymyksensä kysyttävänään: "Selvisikö sinulle mitään uutta nubbinetteista? Aiotko nähdä Oleksandrin uudelleen?"

"Aion. Alan oikeasti pitää hänestä. Hän on hauska, huomaavainen ja mukava... Sanoin hänelle, etten vielä uskalla sanoa päivää, koska en tiedä töidemme aikatauluja, mutta soitan, kunhan tiedän jotain."


Helenin hymy oli hieman pirullinen. "Hyvä, sitten sinulla on motivaatiota suoriutua haastatteluista sukkelasti."

"Et kai sinä oikeasti tarkoita, että minun ja Willin pitää lähteä huomenna jatkamaan? Emme edes kerkeä nukahtaa!"

"Kyllä nuori ihminen jaksaa muutaman päivän. Mene auttamaan poikia. Minä ja Nikola haukkaamme vähän iltapalaa, sitten menemme nukkumaan. Yrittäkää olla kolistelematta liikaa."
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #6 : 26.03.2014 22:56:22 »
7. Luku

Haastattelut kestivät vielä kaksi pitkää ja erittäin uuvuttavaa päivää. Työn palkitsemattomuudesta huolimatta Will alkoi nopeasti pitää itseään ja Katea onnekkaina, sillä muiden tehtävät olivat vielä epämiellyttävämpiä.

Kuten liian usein kävi, Henry oli taas saanut osakseen kurjimman työn. Hän auttoi Heleniä ja Nikolaa, jotka olivat keskittyneet nubbinettejen tutkimiseen, keskinäiseen kinasteluun ja assistenttinsa käskyttämiseen. Käytännössä Henryn tehtävät koostuivat edelleen pääosin Nikolan oikkujen sietämisestä, mutta nyt hän myös syötti nubbinettet ja siivosi niiden häkit. Kaikkien ja erityisesti Henryn suureksi harmiksi joko ruokavalionmuutos tai unilääke, tai ehkä molemmat yhdessä olivat sekoittaneet eläinten vatsat. Ensimmäisten päivien aikana myös niiden eritteiden korkea radioaktiivisten aineiden pitoisuus tuotti lisätyötä.

Tosiaan, huonoista puolistaan huolimatta haastattelut eivät enää tuntuneet lainkaan yhtä kurjilta kuin aikaisemmin. Kate oli myös aivan uudella tavalla motivoitunut, sillä vasta kun haastattelut olivat historiaa, hän oli vapaa heilastelemaan Oleksandrin kanssa mielin määrin.

Luultavasti juuri siksi Kate oli erityisen iloinen sen jälkeen kun viimeinen haastattelu oli päättynyt, Nikolai lähtenyt kotiinsa ja Will maksoi ostoksia, joista Kate ja Will olivat luultavasti jonkinlaisen tilapäisen mielenhäiriön vallassa luvanneet suoriutua. Kauppalista tuntui Willin kyynärvartta pidemmältä, eikä tarvikkeiden löytäminen ollut helppoa, sillä ukrainankieliset tuoteselostukset hankaloittivat esimerkiksi maidottomien pakastesosekeittojen löytämistä. Oli myös vaikea päättää, kannattiko ostaa Nikolan käsialalla listaan kirjoitettuja mutta Helenin tyylillä yliviivattuja viinejä.

"Ohi on", Kate sanoi iloisesti lastatessaan taloustarvikkeita muovikasseihin. Dollareiksi muutettuna loppusumma tuntui mitättömältä siihen nähden, kuinka monta kassia he olivat täyttäneet.

"Oho", Kate jatkoi muunnoksen tehtyään. "Minun tosiaan täytyy ehtiä Kiovaan shoppailemaan. Olisiko epäkohteliasta pyytää, että Oleksandr veisi minut?"

Will värähti kauhusta. Viimeinen asia, jonka hän halusi kuulla treffikumppaniltaan, oli pyyntö lähteä päiväksi tai pariksi kiertelemään vaatekauppoja.

"Luulen, että se on vähän aikaista vielä", Will kiersi kohteliaasti. Hän alkoi olla tottunut siihen, että Katen puheiden keskipisteenä oli aina Oleksandr, pitkät puhelut Oleksandrin kanssa ja Oleksandrin mahtavuus.

"Ellen tietäisi paremmin, niin luulisin, että nubbinettet ruiskivat feromoneja siinä missä nubbinit", Will härnäsi omaa osuuttaan kauppakasseista autoon raahaten. "Sinä taidat tosiaan pitää hänestä?"

Kate kohautti olkiaan. "Hän on mukava, Will. En tiedä, voiko meistä koskaan tulla mitään, meillä kun on muutama kilometri välimatkaa, mutta en halua jättää yrittämättä."

"Milloin te näette seuraavaksi?"

"Tänä iltana. Lähden heti, kun saamme brieffin kasaan... Melkein toivon, että olisimme suostuneet kuuntelemaan ne jutut milloin he vain kertovat!"

'Heillä' Kate viittasi Nikolaan ja Heleniin, jotka olivat kuluttaneet päivät nubbinetteja tutkien. Oli käynyt nopeasti ilmi, etteivät ne tosiaan erittäneet feromoneja läheskään samoissa määrin kuin sukulaisensa, eikä niiden läheisyydessä oleskelu siis aiheuttanut ihmisissä potentiaalisesti nolostuttavia reaktioita. Tämä oli tullut helpotuksena kaikille.

Sen sijaan edes auttavan konsensuksen saavuttaminen useisiin muihin asioihin liittyen oli osoittautunut huomattavasti hankalammaksi. Keskusteluja oli käyty myös paikoissa, joihin ne eivät välttämättä olisi soveltuneet. Tämä oli johtanut Katen vaatimaan ja Willin neuvottelemaan sopimukseen, jonka mukaan yksityiskohtia tutkimusten etenemisestä ei jaettaisi muualla kuin brieffeissä.

Ei niin, etteivätkö Kate ja Will olisi olleet uteliaita. Siitä ei ollut kysymys, mutta kun Helen ja Nikola olivat kesken aamiaisen ajautuneet nubbinettejen lisääntymistä koskevaan sanaharkkaan, Kate oli puhaltanut pelin poikki. Hän ei halunnut kuulla sanaakaan yhdenkään nubbinetten genitaaleista ruokapöydässä.

Kun Will ja Kate ehtivät keltaoranssille talolle, he purkivat ensitöikseen ostokset oikeille paikoilleen. Sitten he siirtyivät olohuoneeseen, pehmeämmille penkeille, joilla joskus pitkiksikin venyvät brieffit pidettiin. Henry oli jo paikalla, Helen ja Nikola tulisivat hetkellä minä hyvänsä.

"Iltaa", Will toivotti ja istui Henryn viereen sohvan keskipaikalle. Kate otti oman paikkansa hänen vierestään. Sanattomasta sopimuksesta nojatuolit oli varattu Helenille ja Nikolalle.

"Iltaa", Henry vastasi näyttäen aavistuksen verran surkealta. "Hyvästä en tosin tiedä, se mustavalkoinen nubbinette puri minua tänään."

Kate näytti hieman yllättyneeltä. "Miksi? Nehän ovat aina olleet niin uteliaita ja ihmisrakkaita. Ei kai sillä ole vesikauhua?"

Henryn surkeus syveni. "Minä otin sen ruokakupin, eikä se pitänyt siitä. Helen ei usko, että sillä on vesikauhu, mutta hän käski olla jatkossa varovaisempi ja tuikkasi kankkuuni rokotuksen."

"Kyllä se siitä", Will vastasi hilliten huvittuneisuutensa. "Miten muuten?"

"Samaa surkeutta. Nikola on pahalla päällä."

Tämän sen enempää Willillä kuin Katellakaan ei ollut kommentoitavaa. Laskeutunut hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Helen ja Nikola saapuivat huoneeseen.

"Tänään kävi ilmi, että minä olin oikeassa", Nikola aloitti ja istuutui mukavasti omalle tuolilleen. Will kuitenkin huomasi, että sanoissa oli epätavallista väkinäisyyttä.

Helen istuutui omalle paikalleen."Etkä ollut, olit vain väärässä eri tavalla kuin minä."

"Olin enemmän oikeassa joka tapauksessa", Nikola jatkoi puoliksi Helenille, puoliksi muille. "Kuten minä epäilin, nubbinettet ovat käytännöllisesti katsoen mutatoituneita nubbineita, jotka mahdollisesti säteilyn, mahdollisesti jonkun muun aiheuttama mutaatio on tehnyt steriileiksi."

"Säästä yksityiskohdilta", Kate ähkäisi.

Helen vilkaisi häntä varoittavasti. "Oli mutaation syy mikä hyvänsä, steriiliys on ilmeisesti syy niiden feromonien vähäisyyteen, kuten myös niiden leikkisään käytökseen. Niiltä puuttuu kokonaan lisääntymissykli ja teoretisoin, että juuri tämä tekee niiden ryhmädynamiikasta niin erilaista kuin nubbineilla."

"Kuitenkin", Nikola jatkoi ajatusta, "pienten ystäviemme on tultava jostain. Ne jakavat kaikki mtDNA:n, eli ne ovat saman emon jälkeläisiä. Mutta kuten ilmiasu jo viittaa, ne ovat geneettisesti hyvin erilaisia."

"Meillä on käsillämme äitinubbinette ja ainakin kaksi isänubbinettea", Helen täydensi. "Tiesin, että nubbinien geenitutkimus kannatti aloittaa."

Kate istui kädet puuskassa sohvannurkassa. Hän yritti parhaansa mukaan ymmärtää, mitä tieto tarkoitti, mutta sen merkitys katosi kerran toisensa jälkeen. Lopulta hänen oli pakko kysyä: "Jos ne ovat steriilejä, niin miten meillä on äiti- ja isänubbinetteja?"

"Hauskaa, että teitä lapsiakin alkaa kiinnostaa." Vaikka sanat olivat pilkallisia, niistä puuttui kärki. "Siinä kohdassa tämä menee kiinnostavaksi. Me emme itse asiassa tiedä. Meillä on kaksi kilpailevaa teoriaa."

Puheenvuoro palautui Helenille: "Ensimmäisen mukaan kysymyksessä on naaraassa olevasta satunnaisesta mutaatiosta, minkä vuoksi sen jälkeläiset syntyvät steriileinä. Toisen mukaan kysymyksessä on laajempi muutos, joka on johtanut yhdyskuntamaiseen sosiaaliseen rakenteeseen. Tämä teorian mukaan meidän nubbinettemme ovat ikään kuin mehiläisyhteiskunnan työläisiä."

"Ja mikä on todennäköisyys siihen?" Nikola kysyi. "Ellei nubbineilla ole suuria, vielä selvittämättömiä salaisuuksia, se on olematon."

Willistä ja Katesta alkoi tuntua siltä, että keskustelu oli käyty aikaisemminkin. Henryn ei tarvinnut arvailla.

"En pidä sitä mahdottomana", Helen puolustautui kiivaasti. "Niiden tutkimus ei ole vielä kovin pitkällä, ja kun meidän nubbinimme pääsivät vapaaksi, ryhmä alkoi osoittaa jonkinlaista kollektiivista tajuntaa. Mieti sinä, millä todennäköisyydellä täällä on yksi juuri sopivasti mutatoitunut naaras ja kaksi koirasta! Koska jos täällä olisi tavallisia nubbineita, kahlaisimme jo niissä polviamme myöten."

"Älä sekoita syytä ja seurausta. Ehkä naaras on täällä siksi, ettei se kykene tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Koiraita ei välttämättä edes tarvita – joidenkin lajien naaraiden tiedetään säilövän spermaa tai jopa sikiöitä vuosikausia."

Piikki ei jäänyt huomaamatta keneltäkään.

"Nikola!" Helen sanoi ääntään korottaen, ja kolmikko sohvalla tiesi, että tätä osuutta ei aikaisemmissa aihetta koskevissa keskusteluissa oltu käyty.

"Helen?" puhuteltu vastasi teennäisen viattomasti. "Et voi väittää, etteikö se olisi totta. Älä anna biologisten faktojen käydä tunnollesi."

"Tämä brieffi päättyy tähän", Helen sanoi kireästi ja nousi nopeasti tuoliltaan. Hänen kasvojaan Will ei nähnyt, sillä hän oli keskittynyt seuraamaan Nikolan reaktioita, mutta sitä ei tullut. Ei mielihyvän häivähdystä onnistuneesta loukkauksesta, mutta ei myöskään välähtävää katumusta.

Helen käveli huoneesta ripein askelin. Hetken Will harkitsi lähtevänsä hänen peräänsä, mutta Helen oli näyttänyt enemmän vihaiselta kuin surulliselta. Ehkä oli parasta antaa hänen tunteidensa viiletä hetken.

"Miksi, Tesla?" hän sen sijaan kysyi, kiukkuisena itsekin. "Mitä sinä luulet tuosta saavasi?"

Nikola ei vaivautunut vastaamaan, vaan nousi itsekin tuoliltaan ja poistui huoneesta. Hetken Will, Kate ja Henry kuvittelivat hänen lähteneen Helenin perään, mutta Helen oli kiivennyt portaita ylös, kun Nikolan askelet johtivat keittiön läpi kodinhoitohuoneeseen ja, kuten oli helppo arvata vaikka askelet eivät enää olohuoneeseen kuuluneet, sen kautta työhuoneeseen.

Koska jonkun oli rikottava painostavaksi käyvä hiljaisuus, Will uhrautui.

"Odottamatonta."

Kate nyökkäsi. "Jep. Mutta kuka tietää, mihin tuokin juurensa juontaa. Kaikki se historia... Hei, Will, veisitkö minut Oleksandrin luokse tänä iltana? Henry voi katsoa sillä välin, että Magneto ja Doc eivät tapa toisiaan."

"Will olisi siinä parempi", Henry puolustautui. "Kaikki se psykologia."

"Höpöhöpö, Henry, olet tuntenut hänet kauemmin ja kuunnellut heitä kaikki päivät", Will yritti kiemurrella itseään vapaaksi. "Äh, hyvä on. Mutta ottakaa minut ensin mukaanne ja jättäkää kaupalle, haluan ainakin kilon suklaata. Ellei Katella mene pitkään valmistautuessa, niin ehdin vielä."



Ajaessaan Henry naputti rattia hermostuneena. Hän oli jo päättänyt, että kun hän palaisi talolle, hän lukittautuisi huoneeseensa sanomatta kenellekään mitään. Hän oli jo todistanut yhtä kiivassävyistä keskustelua liikaa, oli korkea aika jonkun muun uhrautua.

Henry havahtui ajatuksistaan, kun Will avasi keskustelun: "Mitä te kaksi aiotte tehdä?" hän kysyi Katelta, jolla oli epäilemättä yllään tyylikkäimpien vaatteidensa lisäksi hienoimmat alusvaatteensa. Tämä oli jotain, mitä Henry, sen enempää kuin Willkään, ei mielellään ajatellut.

Henry tiesi, että Will oli uskollinen Abbylleen sielussaan siinä missä ruumiissaankin, eikä Will muutenkaan mielellään kuullut yksityiskohtia työtovereidensa treffeistä. Henryn itsensä kohdalla tilanne oli huomattavasti mutkikkaampi. Hän oli kasvanut aikuisuuteen yhdessä Ashleyn kanssa, kuin sisarena ja veljenä. Siksi Ashleyn kuolema oli hänelle vaikeampi asia kuin muut ymmärsivät, ja kun Kate oli tullut ja ominut huomattavan osan aikaisemmin Ashleylle kuuluneista tehtävistä, Henry oli aluksi ollut sekä mustasukkainen että vihainen. Mutta myöhemmin, kun hän ei enää nähnyt varjoa Ashelystä aina Katen nähdessään, Henry oli alkanut ihailla tulista lisäystä enemmän kuin itsekään koki turvalliseksi.

Sittemmin Henryn oli ollut pakko myöntää hiljalleen heräävät tunteensa, mutta Katelle hän ei niitä tunnustaisi, ei ikinä. Tai ei ainakaan pitkään, pitkään aikaan.

Tämä ei tarkoittanut sitä, että hänen oli pidettävä Katen treffeistä. Typerä, typerä Oleksandr. Sentään Henry sai tilaisuuden nähdä hänet.

"Hmm, en oikeastaan tiedä. Täällä ei ole paljonkaan menomestoja", Kate vastasi aiempaan kysymykseen. "Toivottavasti Oleksandr suutelee toisilla treffeillä!"

"Laalaalaa, en kuule, lalalaa", Henry sanoi leikillistä sävyä tavoitellen mutta sitä saavuttamatta.

Viesti tuntui menevän perille, sillä Kate vaihtoi puheenaihetta: "Entä te kaksi?"

Will huokasi teatraalisesti mutta leikillisessä sävyssä pysytellen. "Parisuhdeterapiaa."

"Räplään tietokoneita ja ensimmäinen minua häiritsevä saa päivittää koko roskan henkilökohtaisesti jatkossa, koska silloin minä otan loparit!"

Kate ja Will nauroivat uhkaukselle.

"Älä huoli, Henry. Nyt kun haastatteluista on selvitty, minusta ja Katesta on enemmän apua täällä," Will lohdutti. Sanat saivat Henryn tuntemaan olonsa huomattavasti paremmaksi. Juuri siitä syystä hän tunsi itsensä hieman typeräksi.

"Osta minullekin jotain karkkia", Henry pyysi pysäyttäessään auton kaupan eteen. Will nyökkäsi ja nousi autosta.

Loppumatka kerrostaloalueelle kului hiljaisuudessa, mutta vaihteeksi kysymys oli jokseenkin rentoutuneesta hiljaisuudesta. Henry arveli Katen valmistautuvan treffeihinsä, ja hänen omat ajatuksensa luisuivat kohti tietokoneita. Koodi oli jotain, jonka hän hallitsi, ja jonka puoleen hän saattoi huonoimpinakin hetkinään kääntyä.

"Haluaisin tavata Oleksandrin", hän sanoi pysäytettyään auton kerrostalon pihalle. "En jää kahville tai mitään, haluan vain tietää, millainen tyyppi on saanut sinut päästäsi sekaisin."

"Äh, Henry", Kate sanoi kuulostamatta kovin innostuneelta. "No kai minä voin esitellä sinut työkaverinani. Mutta katsokin, ettet vihjaile mitään. En halua, että Oleksandr pitää minua helppona."

Henry suostui muitta mutkitta. Ei hän halunnut Katen orastavaa parisuhdetta pilata; ystävät eivät tehneet niin toisilleen.

Alaovesta sisään, portaita ylös. Eräs ovi oli jo valmiiksi raollaan, mutta muodon vuoksi Kate koputti siihen ennen kuin avasi sen.

"Oleksandr? Iltaa", hän sanoi, ja olohuoneesta esiin pisti esiin nuorehkon, noin kolmikymppisen miehen pää.

"Iltaa, Kate", Oleksandr tervehti, ja ensimmäiseksi Henry pani merkille hänen yllättävän puhtaan englantinsa.

Loppuosa Oleksandrista tuli näkyviin, ja Henryn oli myönnettävä, että hänen olemuksensa oli pieni yllätys. Hänellä oli yllään siistit vaatteet, tumma tukka oli kammattu taakse ja hänen ruumiinrakenteensa oli normaali, hieman hoikahkonpuoleinen. Kokonaisuutena hän oli jokseenkin viehättävä, muttei missään nimessä poikkeuksellinen. Kaksi epätavallisinta asia hänessä olivat merkkisilmälasit ja nahasta ja turkiksesta tehty kaulakoru.

"Oleksandr, tässä on Henry Foss," Kate esitteli. "Me työskentelemme yhdessä. Hän toi minut tänne ja halusi tavata sinut."

Oleksandr esitteli itsensä lyhyesti ja tarjosi Henrylle kahvia. Vaikka Henryn olisi tehnyt mieli vastata myöntävästi ja selvittää, mikä tässä hoikassa tummatukkaisessa miehessä oli onnistunut Katen lumoamaan, hän muisti aiemman lupauksensa ja kieltäytyi kohteliaasti. Sitten hän toivotti pariskunnalle hauskaa iltaa ja sulki asunnon oven perässään.



Kun Will palasi keltaoranssille talolle mukanaan useampi suklaalevy ja kaksi pussia perunalastuja, hän odotti kohtaavansa jäisen hiljaisuuden. Hiljaisuus huoneita hallitsikin, mutta jäisyys puuttui siitä kokonaan.

Will riisui ulkovaatteensa ja kurkisti olohuoneeseen. Sieltä hän löysi Helenin istumasta sohvalta edessään dekantteri, vielä avaamaton viinipullo ja kolme lasia. Yllään hänellä oli paksu flanellinen aamutakki ja käsissään kirja.

"Helen?" Will möläytti ennen kuin sai kielenkantansa kuriin.

Puhuteltu nosti katseensa kirjasta ja hymyili. "Ah, Will. Haluaisitko istua iltaa minun ja Nikolan kanssa? Pieni rentoutuminen tekisi meille kaikille hyvää."

"Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt Helenille?" Will vastasi kliseeseen turvautuen. "Vakavasti, se oli alhaista häneltä."

"Oli", Helen myönsi laskien kirjansa alemmas. "Mutta hänellä on ollut muutama todella huono päivä."

"Mistä siinä edes oli kysymys?"

Helenin hymy haipui. "Kuusikymmentä prosenttia sitä kirottua hyönteistä ja neljäkymmentä prosenttia kaukaista historiaa, tai ehkä neljäkymmentä menee hyönteiselle ja kuusikymmentä historialle. Anna sen olla, Will."

"Hyön-" Will aloitti, mutta ymmärsi sitten Helenin viittaavaan Kolumbian verenimijöihin. "Aiotko sinäkin antaa sen olla? Sietää vuodesta toiseen hänen kieroiluaan, loukkauksiaan ja temppujaan?"

Helen laski kirjansa sohvalle ja vakavoitui. "Tiedän, että te ette ajattele hänestä hyvää, mutta tämä asia on meidän kahden välisemme, ja minä olen valmis antamaan hänelle anteeksi huonosti asetellut sanat, typerät pelit ja oikut. En voi vaatia samaa sinulta, mutta oletan, että pystyt elämään hänen kanssaan saman katon alla silloin, kun olosuhteet sitä vaativat."

Will painoi päänsä. Helen oli voittanut.

"Hyvä on", hän mutisi, "mutta sano edes, miten aiot käsitellä tätä uusinta temppua?"

Helenin hymy palasi. "Kuten käsittelemme lähes kaikkia kahnauksiamme. Toinen tekee toiselle jotain mukavaa, toinen vastaanottaa sen ja asia painetaan unohduksiin."

Siihen asti, että se nostetaan taas esiin jonkun typerän nubbinetten vuoksi, Will täydensi mielessään. Onnea seuraavalle vuosisadalle, Helen!

Will piti mielipiteensä omana tietonaan. Kuten Helen oli vihjannut, asia ei oikeastaan kuulunut hänelle. Epäilemättä hänet oli pyydetty seuraksi lähinnä siksi, ettei sovinnonteko näyttäisi liian kahdenkeskeiseltä. Mutta ketä varten Helen esiliinaa kaipasi?

"Viitsitkö käydä pyytämässä hänet tänne?" Helen kysyi ennen kuin Will ehti istua. "Hän on työhuoneessa."

Will ei keksinyt, millä verukkeella kieltäytyä, joten suostui haluttomuudestaan huolimatta. Tosin ensin hän vei ostoksensa huoneeseensa, josta Henry löytäisi herkkunsa palattuaan. HAP-parka todellakin ansaitsi hieman rauhaa ja hiljaisuutta.

Ja minä ansaitsin, että joku muu siivoaisi välillä keittiön, Will ajatteli kulkiessaan keittiön läpi. Astiat olivat alkaneet muodostaa omanlaistaan helposti särkyvää Pisan kaltevaa tornia tiskipöydälle, eikä muidenkaan pöytien puhtaudessa ollut kehumisen varaa. Will lupasi itselleen, että siivoaisi seuraavana päivänä. Hänkin oli ansainnut yhden illan rentoutumista.

Will koputti työhuoneen oveen, mutta Nikola ei vastannut. Kun vastausta ei kuulunut vielä muutaman, huomattavasti kovaäänisemmänkään koputuksen jälkeen, Will kyllästyi ja avasi oven.

"Tesla?" hän kysyi nähdessään Nikolan kumartuneena pöydän ylle.

Ei vastausta.

"Tesla", Will sanoi uudestaan, tällä kertaa hieman vaativammin.

Tällä kertaa hän sai äkeän vastauksen: "Älä häiritse!"

"Helenillä on pullo viiniä pöydässä. Tuletko sinä?"

"Kun ehdin."

"Mitä sinä edes teet?" Will kysyi uteliaana. Hän oli nähnyt paljon laboratoriotyötä, mutta toistaiseksi mikään siitä ei ollut sisältänyt pöydän pinnan kiinteää tuijottamista.

"Älä sekoita", Nikola äyskäisi ja nosti katseensa pöydästä. Will kuuli ovelle asti tiukasti yhteen purtujen hampaiden narskahduksen ja näki, että Nikolalla oli edessään kaksi pinoa pieniä läpikuultavia kuulia. Leukaperänsä rentouttaen hän jatkoi kuulien siirtelyä pienemmästä pinosta suurempaan.

"Anteeksi", Will sanoi ja oli hypätä nahoistaan, kun erotussuppilo osui seinään tuskin metrin päässä hänen päästään. Lasinpalaset rapisivat lattialle, mutta Will ei jäänyt siivoamaan niitä. Hän palasi kodinhoitohuoneeseen ja sieltä keittiöön hieman yllättyneenä kutsunsa saamasta vastaanotosta.

Seuraavan puolittaisen pelästyksensä Will koki, kun kylpyhuoneen ovi aukeni hänen edessään.

"Helen!" hän kiljaisi ja selvitti sen jälkeen kurkkuaan. Hän ei ollut juuri kiljaissut kuin teinityttö.

"Will?" Helen kysyi hymyillen pienesti. "Kävin laittamassa saunan päälle."

"En tiennyt, että pidät saunomisesta. Osasit käyttää kiuasta?" Will kysyi lähes pettyneenä. Hän olisi mielellään nähnyt Nikolan tuskailevan sen kanssa.

"Sano maa, jossa on saunaperinne, niin minä kerron kokemukseni siitä. Meidän kiukaassamme on kaksi säädintä, joten sen käyttö ei vaadi ihmeitä. Mitä Nikola sanoi?"

Will kohautti olkiaan. "Että tulee kun ehtii. Sitten hän heitti minua erotussuppilolla, koska häiritsin hänen pyhää tehtäväänsä laskea pieniä kuulia. Varmaan pudonneet hänen aivokopastaan. "

Helen vain nauroi vastaukseksi ja siirtyi olohuoneeseen. Hän avasi viinin ja kaatoi sen dekantteriin vakain käsin. Will hengitti syvään vanhan viinin tuoksua.

"En voi olla toivomatta, että meillä olisi täällä takka", Will sanoi lähes haikeasti. "Ja että lattia oli lämpimämpi ja minun ei tarvitsisi jakaa huonetta Henryn ja hänen tietokoneidensa kanssa."

Vasta kun lähes koko pullon sisältö oli dekantterissa, Helen puhui: "Mutta voisi tämä olla huonompikin komennus. Ole kiltti ja puhu jostain muusta. Olen kuullut liian monta päivää pelkkää valitusta."

Will ymmärsi, mitä Helen tarkoitti. Hänkin oli kuullut liikaa kitinää, sekä muilta että omasta suustaan. Oli korkea aikaa kerätä ammatillisen ylpeytensä rippeet ja käyttäytyä kuin aikuinen.

"Mitä mieltä olet Katen uudesta poikaystävästä?"

No, ellei aihe ollut suorastaan aikuismainen, niin sentään hän ei valittanut.

"Suoraan sanoen en tiedä." Helenin kulmat kurtistuivat. "Minusta se on outoa. Olen tavannut Oleksandrin aikaisemmin, vain ohimennen, mutta kuitenkin. Hänessä ei minun mielestäni ollut mitään kovin erikoista. Mutta tietävät sanoa, että rakkaus on sokea."

Will myötäili, ja hetken hän ja Helen keskustelivat erilaisista vähemmän tärkeistä mutta jokseenkin viihdyttävistä asioista. He kuulivat, kuinka asunnon ulko-ovi kävi ja auton avaimet putosivat niitä varten eteisen pöydälle varattuun kulhoon, jossa Helen vaati avaimia säilytettävän. Koskaan ei tiennyt, milloin tuli yllättävä tarve ajaa jonnekin, eikä silloin ollut hyvä aika jäädä etsimään avaimia jonkun takintaskusta.

Henry huikkasi olohuoneen oviaukosta menevänsä työskentelemään koneidensa kanssa ja haluavansa olla vaihteeksi rauhassa. Helen ja Will lupasivat häiritä häntä ainoastaan siinä tapauksessa, että jotain tärkeää tulisi ilmi. Henry katosi portaisiin lainkaan kiinnostumatta muiden seurasta, ja keskustelu palasi vanhoille raiteilleen. Lopulta Helenin puhe katkesi ja hän ja vilkaisi ovelle.

"Nikola", hän tervehti. "Montako täytekappaletta meillä on?"

"19 683"

"Todellako?" Helen kysyi. Toinen hänen kulmistaan kohosi, mutta hän taputti istuinta vieressään. "Istu alas, ole hyvä"

"Saatoin heittää muutaman pois", Nikola tunnusti ja istui ystävänsä viereen. Helen täytti lasit viinillä, ojensi yhden Nikolalle, toisen Willille ja piti kolmannen itsellään.

Nikola lausui muutaman kohteliaisuuden Helenin mausta viinien suhteen. Helen otti ne vastaan hymyillen ja totesi oppineensa parhaalta.

Jää oli poissa ja tunnelma rentoutunut. Viini oli hyvää, joskin Will tiesi, ettei hänen kouliintumaton makuaistinsa osannut arvostaa sen kaikki vivahteita.

"Sauna on varmaankin lämmin", Helen vihjaisi, kun Will oli saanut lasinsa tyhjäksi. "En laittanut sitä kovin kuumaksi."

Will ei ollut itsensä käristämisen suuri fani, sama se tapahtuiko se kuumalla ilmalla vai esimerkiksi solariumissa, mutta hän nyökkäsi, asetti nyt tyhjän lasinsa pöydälle ja jätti Helenin ja Nikolan kahden. Hän haki pyyhkeensä ja vaihtovaatteensa yläkerrasta (mikä ansaitsi hänelle murhaavan mulkaisun Henryltä), ja sitten hän meni tuskin kuusikymmenasteiseksi lämmitettyyn saunaan. Helen oli laittanut pieneen kiukaalla olevaan kuppiin vettä ja muutaman tipan eukalyptysöljyä, jonka tuoksussa Will oikaisi itsensä pehmeillä pyyhkeillä peitellylle ylälauteelle.



Kate ei vaivannut päätään Helenin ja Nikolan väleillä. Hänellä oli oma elämänsä, ja mielessään siihen liittyvät ajatukset. Parhaillaan niiden keskipisteenä oli Oleksandr.

Kate ei muistanut, milloin oli ollut yhtä ihastunut. Oliko sellaista aikaa koskaan ollutkaan? Hänen aikaisemmat suhteensa vaikuttivat pinnallisilta ja laimeilta verrattuna Oleksandriin, jonka kanssa yksinkertaisimmatkin asiat olivat kuin ilotulitusta. Hänen seurassaan myöhäissyksyn kalseus oli raikasta kirpeyttä. Vaikka maa oli märkä ja kurainen jo pitkään jatkuneesta tihkusta, Oleksandrin seurassa Kate tunsi tanssivansa sateessa.

Tihkusateesta huolimatta hän oli houkutellut Oleksandrin kävelylle. Huono sää oli tyhjentänyt kaupungin kadut, eikä Kate ei voinut olla ajattelematta, kuinka romanttista oli kulkea kaksin, käsi kädessä. Kun tuuli tuntui tavallista kylmemmältä, hän painautui kiinni kumppaninsa kylkeen ja nosti katseensa tämän kasvoihin.

Kate olisi voinut kulkea pitkin katuja vaikka koko illan, mutta Oleksandr ei nauttinut kävelystä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan se oli ymmärrettävää – Oleksandr oli tallannut samoja katuja vuosikausia. Sitä paitsi hän oli selvästi kylmissään. Parhaat päivänsä nähnyt nahkatakki alkoi olla viileä vuodenaikaan nähden. Kaksi sen napeista oli kiinni hakaneuloilla.

"Minä jäädyn", Oleksandr valitti."Mennään meille ja tehdään lämmintä kaakaota."

Kate suostui mielihyvin. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, hän odotti jo istuvansa sohvalla, kaakaomuki kädessä, lämmin mies vieressään, huopa heidän päällään.

Matka talolle ei ollut pitkä. Porraskäytävässä pariskuntaa vastaan tuli tavanomaisen kaalinhajun lisäksi mies, jota Kate ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, mutta jonka kanssa Oleksandr vaihtoi muutaman ukrainankielisen sanan.

"Naapurini, kuten ehkä arvasit", Oleksandr sanoi selittämättä asiaa sen enempää. Ja miksi olisikaan selittänyt?

Perillä asunnolla molemmat riisuivat ulkovaatteensa. Kate ei voinut olla hihittämättä hakaneuloilla kiinnitetyille napeille toistamiseen.

"Anteeksi", hän sanoi, "mutta en voi olla ihmettelemättä, miten osaa ommella nappeja! Vaikka eipä silti, viimeksi juhliin mennessäni lyhensin hameeni helmaa nitojalla."

"Osaan minä", Oleksandr puolustautui loukkaantunutta teeskennellen. "Ei se ole mitään ydinfysiikkaa. Ja vaikka olisikin, niin tietäisin siitä jotain, kun ottaa huomioon työpaikkani. En vain ole tullut ommelleeksi."

"Minä ompelen ne saman tien, jos annat neulan ja lankaa", Kate lupautui itselleen varsin epätyypillisen hoivavietin pauloissa. "Tee sinä sillä aikaa kaakaot."

Vaikka Oleksandr vastusteli, Kate sai nopeasti tahtonsa läpi. Lähes yhtä nopeasti hän sai neulan, lankaa ja vanhan hopeisen sormustimen.

"Se oli isoäitini", Oleksandr selitti hämmästyneen ilmeen nähdessään. "Hän opetti minulle ja siskolleni kotitaloustaitoja kun olimme lapsia. Antoi tarvikkeitakin. Sanoi, että uudessa maailmassa miehet ja naiset tekevät töitä yhdessä. Siksi miestenkin pitää osata laittaa ruokaa ja parsia... En usko, että mummo odotti aivan tällaista maailmaa, mutta hänen opeistaan on ollut hyötyä."

Aihe oli mielenkiintoinen, mutta Kate tyytyi nyökkäämään. Hän ei uskaltanut kysyä tarkempia tietoja. Oleksandr oli nuori ja tulevaisuuteen katsova mies, mutta riittävän vanha muistaakseen Neuvostoliiton hajoamisen, eikä Kate tiennyt, kuinka hän suhtautui siihen. Niin moni oli menettänyt niin paljon.

Kate painoi vihjeet tarkasti mieleensä ja siirtyi sohvalle takki ja hopeinen sormustin mukanaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt käsitöistä, mutta nappien ompelussa ja repeytymien paikkaamisessa hän oli hyvä. Taito ikään kuin tuli työn mukana.

Toinen nappi oli jo hyvällä mallilla, kun Oleksandr saapui olohuoneeseen höyryävät kaakaomukit mukanaan. Toisen hän laski pöydälle Katen eteen, toisen piti itsellään.

"En muistanutkaan, että sinulla on sisko", Kate sanoi ohimennen viimeistellessään nappia. "Vaikka taisithan sinä siitä mainita joskus."

"Etkö?" Oleksndar kysyi kuulostaen aidosti yllättyneeltä. "On minulla, ei se ole mikään salaisuus. Yulia on minun isosiskoni, neljä vuotta vanhempi. Hän asuu nykyään ulkomailla, käy täällä katsomassa sukuaan kun on lomalla."

"Yulia", Kate toisti nimen, päätteli langan ja otti kaakaomukin käteensä. "Asuuko hän kaukanakin?"

"Norjassa. Hän on kalastusaluksella nykyään, laivakokkina. Toivoisin, että hän tulisi takaisin voimalalle, mutta hän ansaitsee paremmin laivalla."

"Voimalalle?" Kate kysyi hämmästyneenä. "Milloin hän lähti voimalalta?"

Oleksandr kohautti olkapäitään. "Hän ei ole ollut vakituisena moneen vuoteen, tekee joskus määräaikaisia. Sijaisuuksia ja sellaista, kun tuntee hommat. Viimeksi hän kävi täällä kesällä. Sillä laivalle, jolle hänen piti mennä takaisin, kävi jokin onnettomuus, joten hän oli vähän aikaa työttömänä."

Kate läikytti kaakaotaan sohvalle, lähes samaan kohtaan, johon Will oli aikaisemmin läikyttänyt teetään. Sekin läikkä oli yhä näkyvissä ja Oleksandr huokasi masentuneena sohvansa kohtalosta. Amerikkalaisilla ei sitten tuntunut olevan lainkaan varovaisuutta.

"Minun pitää soittaa Helenille", Kate tohkeili, edes huomaamatta sohvan kohtaloa. "Tämä saattaa olla tärkeää!"



Juuri kun Will oli päässyt hyvään rentoutumisen makuun, meteli olohuoneesta havahdutti hänet takaisin karuun todellisuuteen. Hetken hän harkitsi antavansa asian olla. Ei hänen tarvinnut hypätä jokaisen hämmingin vuoksi, eihän?

Hän ei olisi ollut oma itsensä, ellei uteliaisuus olisi voittanut nopeasti.

Will nousi istumaan ja kirosi ääneen. Hän pyyhälsi eteiseen, sentään muistaen napata pesuhuoneesta oman pyyhkeensä, jonka kietaisi vyötäisilleen.

"Mitä täällä mekastetaan?" hän kysyi kylpyhuoneen raosta turhautuneena. Sekä Helen, Nikola että Henry seisoivat eteisessä, kaksi ensimmäistä leveät virneet kasvoillaan, viimeisin sen näköisenä kuin olisi nähnyt aaveen.

"Kate soitti juuri", Helen sanoi. "Oleksandr kertoi, että hänen siskonsa on Norjassa, kalastusaluksella töissä."

"Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä helvetin tekemistä Oleksandrin siskolla on tämän asian kanssa?" Will kysyi hieman ärtyneenä. Oliko koko meteli tosiaan tehty tyhjästä?

"Oletko koskaan ajatellut, että Eric on melko norjalainen nimi?"

"Oleksandrin sisko kävi tapaamassa häntä ennen kuin havainnot alkoivat", Helen yhdisti Willin puolesta. "Eric työskenteli sivutoimisesti erään sukulaisensa aluksella Norjassa. Se voi olla pelkkää sattumaa, mutta tällaista sattumaa ei kannata jättää tutkimatta. Henry lähtee Hammerfestiin tapaamaan häntä."

"Ja Henry on sitä mieltä, että Henryä parempi tähän hommaan olisi Will", HAP pisti väliin. "Minä en ymmärrä mitään psykologiasta, se tyyppi voi naruttaa minua miten tahtoo, enkä tajua yhtään mistään yhtään mitään."

"Älä vähättele itseäsi", Helen sanoi hymyillen. "Muista, että sinä olet virallisesti Nikolan assistentti, Will minun. On enemmän kuin epäilyttävää, mikäli lähettäisimme hänet. Yulia on kuitenkin työskennellyt laitoksella, joten sinulla ja Nikolalla on syytä jutella hänen kanssaan. Sitä paitsi saat parin, ehkä Norjasta."

"Hyvä on, mutta yksi kysymys: missä Hammerfest on?"
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #7 : 29.03.2014 18:12:27 »
8. Luku

Kun uusimmasta paljastuksesta oli kulunut kaksi päivää, oli Henryn aika lähteä. Ensin hän lentäisi Kiovasta Osloon, josta nousisi koneeseen, joka muutaman välilaskun kautta lentäisi Hammerfestiin, maailman pohjoisimpaan kaupunkiin.

Lähtöä edeltävät päivät olivat kiireisiä kaikille, etenkin Willille ja Henrylle. Käytännön järjestelyjen hoito jäi pitkälti heidän harteilleen, sillä Helen oli yhä keskittynyt nubbinettejen tutkimiseen ja Nikola vietti laitosalueella pidempää päivää kuin varsinaisesti oli sallittua. Kuinka hän oli puhunut itsensä tuplavuoroon, sitä Will tuskin koskaan saisi tietää.

Matkareitin suunnittelu, lentojen varaaminen ja muu suunnittelu sujui rutiinilla. Sen sijaan työparin hankkiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi tehtäväksi, sillä Norjan Sanctuarty oli lähinnä Moskovan suuren Sanctuaryn sivukonttori. Sen, kuten myös muiden vastaavanlaisten operaatioiden tarkoitus oli antaa ensiapua kiireellisimpiin tehtäviin, ohjata apua tarvitsevia suurempien Sanctuaryjen piiriin ja järjestää tarpeellisia kuljetuksia.

Norjan Sanctuary oli sivukonttorienkin mittapuulla pieni. Sillä ei ollut edes pysyviä toimitiloja, ja valmiudesta irrotettavien sopivalla psykologiaa sisältävällä taustalla varustettujen työntekijöiden löytyminen vaikutti lähinnä tieteisfantasialta.

Loppujen lopuksi Henryn tuleva työpari löytyi Moskovan kautta. Ludmila oli sekä Willille että Henrylle uusi tuttavuus, mutta Helen kertoi hänen olevan erittäin pätevä ja voimakastahtoinen ja tarpeen mukaan joustava ja kykenevä kompromisseihin. Kun kerran Helen hyväksyi Ludmilan, ei Henryllä ja Willillä ollut mitään häntä vastaan.

Toinen aikaa ja energiaa vievä tehtävä oli alati päivityksiä vaativien tietojärjesteleminen saattaminen sille tasolle, jolla Helen halusi niiden olevan ennen kuin Henry lähtisi.

Nikolalla ja minulla on kädet täynnä työtä, hän sanoi. Emme halua käyttää puolta päivää järjestelmäsi selvittelyyn, mikäli se sattuu nikottelemaan.

Ja niin Henryn ajasta entistä suurempi osuus kului tietokoneen ruutua tuijottaen. Kate puolestaan vietti suurimman osan ajastaan Oleksandrin luona (eli juuri siellä missä me haluammekin hänen olevan, Helen oli muistuttanut). Niinpä Will joutui lunastamaan aikaisemman lupauksensa koskien nubbinettejen hoitamista. Pikku pirut eivät päässeet purkamaan läheskään riittävästi energiaa pienessä häkissään, mikä sai ne pahantuulisiksi ja arvaamattomiksi.

Will teki parhaansa motivoidakseen nubbinettet käyttämään juoksupyörää, mutta ne menettivät kiinnostuksensa sitä kohtaan heti, kun kävi ilmi, ettei se pudottanut ruokapellettejä häkkiin. Loppujen lopuksi Will tarjosi nubbinetteille jopa iPadiaan inspiroiduttuaan apinoita teknologian avulla viihdyttävistä eläintarhoista. Huolimatta nubbinettejen kiinnostuksesta teknologiaa kohtaan iPadin käyttö ylitti niiden henkiset kyvyt. Lopputulos oli osiksi pureskeltu tabletti, mutta sentään sen osat eivät aiheuttaneet eläimille ruoansulatusongelmia.

Will arveli, että hänen olisi pitänyt olla kiitollinen tämän kaltaisista pienistä asioista, mutta jostain syystä se osoittautui hankalaksi.

Kun lähtöpäivä koitti, Henry hyvästeli lyhyesti Helenin ja Willin, tarttui matkalaukkuunsa ja nousi Nikolain autoon. Nikolain kyydissä hän pääsisi Kiovaan, minkä jälkeen joutuisi pärjäämään omillaan Hammerfestiin, jossa Ludmilan oli tarkoitus olla häntä vastassa.



"Eli..." Will aloitti ja katsoi auton perään. Se katosi nopeasti näkyvistä ja Will tajusi, että jakoi talon käytännössä kolmisin Helenin ja Nikolan kanssa.

Oi ilon päivää.

"Henry osaa kyllä pitää itsestään huolen. Sitä paitsi hänellä on Ludmila mukanaan", Helen vastasi, Willin mielestä hieman poissaolevasti. "Toivottavasti hän löytää jotain... Meillä voi mennä pitkään ennen kuin löydämme mitään tässä mielessä käyttökelpoista. Sitä paitsi labra on pahasti alimiehitetty. Nikola haluaa taas mennä laitokselle."

Sanoistaan huolimatta Helen laittoi kätensä puuskaan ja katsoi suuntaan, johon auto oli kadonnut. Will ymmärsi äkkiä, että Helen oli käytännöllisesti katsoen kasvattanut miehen, jonka oli juuri lähettänyt yksin vieraaseen maahan, suorittamaan mahdollisesti vaarallista tehtävää. Hieman kuin oli lähettänyt tyttärensäkin.

"Minulla on sinulle pieni pyyntö, Will."

Will nyökkäsi. Ei ollut salaisuus, että hän oli jo pitkään tehnyt järjen puitteissa ja niiden ulkopuolella kaiken mahdollisen auttaakseen Heleniä.

"Minulla on kiire nubbinettejen kanssa. Ne ovat olleet niin levottomia, haluaisin päästää ne luontoon niin pian kuin mahdollista. Voisitko sinä pyörittää taloutta? Tiedän, ettet tullut minulle töihin tomuttaaksesi kirjahyllyjä, mutta emme voi päästää paikkoja rempalleen."

Will suostui, vaikka hänen jo ennestään matala mielialansa vajosi vielä muutamia pykäliä. Ei hän tomuttamista ja ruoanlaittoa pelännyt tai edes inhonnut, hän oli vain toivonut, että työ olisi ollut jotain vähän tärkeämpää.

Will ja Helen seisoivat kuistilla vielä hetken. Ilta hämärtyi nopeasti ja pilviseltä taivaalta putoili harvakseltaan lumihiutaleita maahan, joka oli vielä mustaa. Will ymmärsi äkisti, kuinka pitkä, kylmä ja yksinäinen talvi Ukrainassa saattoi olla.



Norja, kuten muukin Skandinavia, oli epänormaalilajistonsa puolesta enimmäkseen harmiton. Luonnehdinta löytyi Sanctuaryn tietokannasta ja oli suuresti huvittanut Henryä, kun hän oli lukenut Norjan epänormaaleista ennen lähtöään. Useimmat alueelle tyypilliset lajit olivat sopeutuneet hyvin elämäänsä rinta rinnan ihmisten kanssa, ja ne jotka eivät olleet, yleensä tyytyivät piilottelemaan ja murehtimaan omista asioistaan. Siksi suuremman Sanctuaryn väliintuloa tarvittiin suhteellisen harvoin, ja vielä harvemmin kukaan kaipasi Helenin ja hänen yksikkönsä erikoisosaamista.

Näistä syistä Henry ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Norjassa. Hän oli enemmän kuin valmis myöntämään, ettei tiennyt maasta juuri mitään. Norja oli vauras valtio, sen Henry tiesi, ja osasi myös yhdistää siihen Edvard Griegin, viikingit ja villapaidat. Silti hän epäili vahvasti, ettei näillä tiedoin hämmentäisi isäntiään mahtavalla tuntemuksellaan maasta ja sen kulttuurista.

Mutta sama se, Henry ei ollut lentänyt Osloon kuuntelemaan musiikkia, pukeutumaan lämpimästi ja syömään raakaa suolaista kalaa.

Oslo puolestaan oli osoittautunut yllättävän lämpimäksi kaupungiksi suhteellisen pohjoisesta sijainnistaan huolimatta. Golfvirran vaikutus tuntui vahvana, mikä ei kuitenkaan ollut yksinomaan positiivinen asia. Näillä leveyspiireillä pimeys laskeutui marras-joulukuun taitteessa varhain, eikä se yhdessä kylmän tihkusateen kanssa lainkaan houkutellut Henryä tutustumaan kaupunkiin. Oman osansa uteliaisuudesta tappoi maailman neljänneksi kalleimman kaupungin hintataso.

Henry päätteli nopeasti saapuneensa kaupunkiin juuri siihen aikaan vuodesta, jona se oli vähiten edukseen. Sen asukkaista Henry piti kuitenkin välittömästi. Säästä huolimatta norjalaiset jaksoivat olla kohteliaita, mutta saman aikaan he olivat rentoutuneita ja epämuodollisia.

Kun kolmas klondike-pasiassi peräjälkeen meni läpi, lentokentän kahviossa istuva Henry ei voinut tukahduttaa ikävystynyttä huokausta. Hän sylki liian pitkään pureskellun purukumin lautasliinaansa ja rypisti liinan palloksi, jonka laittoi tyhjään kahvikuppiinsa. Sitten hän jakoi itselleen uuden klondiken. Aika mateli, kahvi oli kallista ja pahaa ja lennon lähtöön oli vielä aikaa.



"Oleksandr?" Kate kysyi loikoillen mukavasti poikaystävänsä sohvalla. Poikaystävä itse pelasi Playstationilla FinalFantasy VIII:tä, mutta se ei hänen tyttöystäväänsä haitannut, pikemminkin päinvastoin. Oli hauskaa seurata pelin etenemistä samalla, kun sai levätä pää vasten Oleksandrin hoikkaa ja erittäin viehättävää reittä.

"No?" puhuteltu vastasi ja lähetti Irwinen näyttämään Jumbo Cactuarille, kuka aavikolla määräsi. Kate unohtui hetkeksi katselemaan, kuinka maasta kohosi suuri tulinen lintu.

"Haluaisitko, että minä lopetan pelaamisen?" Oleksandr kysyi, kun vastausta ei kuulunut. Nyt Kate havahtui ja pudisti päätään.

"Ei, ei tarvitse. Mietin vain, oletko aina tällainen herrasmies."

"Herrasmies?" Oleksandr sanoi ja antoi huvittuneen hymyn kohota huulilleen. "Tarkoitatko, että teillä päin on herrasmiesmäistä pelata ja antaa vieraansa katsoa sivusta tarjoamatta hänelle mitään tekemistä?"

Kate pyöräytti silmiään liioitellusti ja nauroi. "Me olemme tunteneet... No, melko vähän aikaa, jos asiaa siltä kannalta ajattelee, mutta minusta aika tuntuu paljon pidemmältä. Eikö sinusta?"

Oleksandr myönsi, laski ohjaimen sohvalle ja silitti Katen hiuksia. Hänellä oli pitkät kapeat sormet, joissa oli harvinaista herkkyyttä ja näppäryyttä. Oli helppo ymmärtää, miksi Oleksandr oli päätynyt asentajaksi, vaikka toisaalta se tuntui hänen taitojensa ja terävän älynsä haaskaamiselta.

"Tarkoitan, että vaikka olemme tunteneet pitkältä tuntuvan ajan, emme ole edes suudelleet kunnolla. Mitä sinä odotat? Kirjallista lupaa?"

Oleksandrin kädet pysähtyivät ja hänen suunsa puolittain aukesi hämmästyksestä. Hetken Kate arveli menneensä liian pitkälle, mutta pahimmasta hämmästyksestään toivottuaan Oleksandr naurahti hieman hermostuneena.

"Niin kai", hän kuiskasi hymyillen ja liikahti hieman. Kate nousi puolittain istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa häntä kohti.

"En siedä paperitöitä", Kate sanoi virnistäen, "joten kirjallista lupaa ei kuulu. Lakkaa odottamasta."

Oleksandr nauroi taas hiljaista soinnillista nauruaan. Hän kumartui Katen puoleen ja suuteli häntä. Kate vastasi suudelmaan ja ujutti kätensä Oleksandrin paidan alle, ja pian Oleksandrin kädet löysivät tiensä hänen paitansa alle.



Hammerfest oli pieni mutta hämmästyttävän viehättävä kaupunki, jonka arkkitehtuuria Henry olisi halunnut kuvailla hauskaksi. Taloissa oli poikkeuksellista pienoismallimaisuutta. Hotelliaan kaupungin kaduilta etsien Henry tunsikin kävelevänsä pienoismallissa. Kylmässä, märässä ja pimeässä pienoismallissa.

Kaamos oli laskeutunut kaupungin ylle jo monta päivää sitten, eikä päivänpaiste siis päässyt sulattamaan kaduille kertynyttä loskaa tai kuivattanut karua kivistä maata. Ennen koneensa laskeutumista Henry oli kuvitellut, että sinnikkäästi jäämeren rannassa kukoistava kaupunki olisi jo kietoutunut lumivaippaan, olihan joulukuu jo tuloillaan. Mutta veden läheisyys tuntui jälleen, ja vaikka mereltä puhaltava tuuli oli suolainen ja hyytävä, se teki vuodenajasta lauhan leveyspiiriin nähden.

Lumettomuus ei ollut pettymys. Henry ei oikeastaan pitänyt lumesta. Sillä oli niin epämiellyttävä taipumus olla kylmää ja esiintyä ainoastaan kylmissä paikoissa kylmiin aikoihin.

Kun minulla on seuraavaksi lomaa, niin minä lähden Havaijille, hän ajatteli itsekseen virnistäen.

Hah, lomaa! Auringonpaisteisella hiekkarannalla leit kauloillaan keimailevia neitokaisia, pina coladaa kookospähkinänpuolikkaasta...

Henry päätteli, että hänessä täytyi olla enemmän kuin ripaus masokismia. Se myös selittäisi, miksi hän taittoi jalan lähes viiden kilometrin matkaa lentokentältä hotellilleen vieraassa kaupungissa, märkänä ja kylmissään.

Tai sitten Henry vain halusi siirtää tapaamista Ludmilan kanssa niin kauas kuin mahdollista.

Hän ei ollut koskaan oppinut pitämään uusien ihmisten tapaamisesta, ja tapaamiset kaksin olivat aina pahimpia. Kiusalliset hiljaiset hetket keskusteluissa, se kun parhaansa mukaan yritti keksiä jotain sanottavaa, kun sotkeutui muutenkin huonosti tilanteeseen sopivissa sanoissaan...

Kirottu Helen, miksei hän ollut suostunut lähettämään Williä matkaan?

Syvään huokaisten Henry totesi löytäneensä hotellinsa, Thon Hotel Hammerfestin. Se oli suuri valkoinen rakennus, Henryn mielestä tarpeettoman kalsea ja moderni, mutta sinällään tyylikäs ja siisti. Hetki hetkeltä tihenevästä, kaupungin valojen täplittämästä pimeydestä huolimatta hotellin kulmalta näki lahdelmalle.

"Totuuden hetki", Henry kuiskasi itselleen ja pysähtyi hetkeksi keräämään rohkeutta. Ludmila oli luvannut odottaa häntä vastaanoton luona.

Kun Henry äkkiä kuuli nimeään huudettavan, hänen pelästyi niin, että nielaisi vahingossa purukuminsa. Hän totesi ettei ollut tukehtumaisillaan siihen, kääntyi äänen suuntaan ja näki naisen, jonka tunnisti Ludmilaksi valokuvan perusteella. Mutta valokuva ei ollut kertonut koko totuutta. Ludmila oli pitkä.

"Iltaa", Henry huikkasi vastaan ja otti muutaman askelen kohti puhujaa. Ludmila seisoi vain muutaman kymmenen metrin päässä Henrystä hotellin ovella, joten montaa askelta heidän välilleen ei mahtunut.

"Iltaa", Ludmila toivotti. "Huomasin, kun etsit hotellia. Ajattelin, että sinun oli vaikea löytää tänne."

Kuten arvata saattoi, Ludmilan korostus oli venäläinen, mutta kansainvälisessä seurassa liikkuminen oli pehmentänyt sen särmiä. Ikäisekseen hän oli viehättävä ja hyvin säilynyt, joskin tarkkaan katsoessaan Henry erotti paikoin jo harmahtavan tyvikasvun huolellisesti kiharretussa pähkinänruskeassa tukassa.

Ja hyvä ihme että Ludmila oli pitkä! Vaikka korot hänen kengissään olivat varsin maltilliset, Henry olisi voinut vannoa, että naisen pää keikkui kahden metrin paremmalla puolella, eli huomattavasti korkeammalla kuin Henryn oma nuppi. Ei niin, että asia olisi suuresti häntä häirinnyt. Henry ei ollut kookas mies, joten hän oli tottunut kohtaamaan itseään pidempiä naisia. Vaikutti vain ikävästi siltä, että Ludmilan silmiin katsominen saattoi aiheuttaa vaurioita niskalle, kun taas suoraan eteenpäin katsominen saattoi johtaa sosiaalisesti kiusallisiin tilanteisiin ja jäykkyyteen... no.

"Hauska tavata", Ludmila jatkoi keskustelu, kun ei saanut vastausta. Hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä muodollisesti: "Ludmila Novikov, psykologian tohtori ja Moskovan Sanctuaryn käyttäytymistieteiden varapäällikkö."

Henry oli jo raapimaisillaan päätään, mutta hillitsi kätensä juuri ennen kuin se ennätti nousta liian korkealle. Ele vaihtui hieman hämmentyneeksi kättelyksi. "Huomenta. Äh, ei, tarkoitan, että hauska tavata. Minä olen Henry Foss... lähinnä korjaan tietokoneita."

Ludmila hymyili, mutta hymystä puuttui pilkallisuus, jota Henry automaattisesti siitä etsi.

"Nyt kun muodollisuudet on saatu pois alta", Ludmila sanoi huomattavasti rentoutuneemmin, "lunastetaan sinun huoneesi, niin pääset matkatavaroistasi. Ajattelin, että mikäli vain jaksat, voisimme keskustella aikataulusta illallisella... Illallisaikaan on vielä tovi, joten ehdit toipua matkasta hetken ennen sitä."

Henry nyökkäsi, sopersi jonkinlaisen myöntävän vastauksen ja seurasi Ludmilaa hotelliin. Vain hetkeä myöhemmin Henry seisoi hississä toisessa kädessään avain, toisessa matkalaukku. Hän ei suoranaisesti tiennyt miksi, mutta Ludmilan tapaaminen tuntui menneen huomattavasti odotettua mukavammin, eikä keskustelu illallisen ääressä tuntunut enää kolmanneksikaan yhtä pelottavalta kuin hetkeä aikaisemmin.



Ukrainassakin aurinko oli jo laskenut. Silti ulkona oli huomattavasti valoisampaa kuin Hammerfestissa, vaikkei Kate sitä tiennytkään. Vielä vähemmän hän olisi tiedosta välittänyt. Hän makasi Oleksandrin vuoteessa, pää vasten rakastettunsa paljasta rintakehää. Hän oli onnellisempi kuin muisti koskaan olleensa. Matkoineen, lentoineen ja jaettuine huoneineen komennuksen alkupuoli oli ollut kurjahko, mutta sittemmin vaaka oli kallistunut aivan toiseen suuntaan.

Kunpa komennus ei koskaan loppuisi! Mutta se ennemmin tai myöhemmin se tekisi niin. Kate pelkäsi, että vaihtoehdoista realistisempi oli ennemmin.

"Hei, Oleksandar?"

"Hmm?"

"Minä mietin... Tiedän, että tämä tulee kamalan aikaisin. Mutta oletko miettinyt, voiko meillä olla tulevaisuutta? Yleensä minä olen Amerikassa, sinä Euroopassa. En halua, että tämä loppuu välimatkan takia."

Kate sormeili Oleksandrin rintakehää, joka oli luisempi kuin Kate oli odottanut, mutta silti poikkeuksellisen hyvin rakentunut. Oikeastaan Oleksandr muistutti suuresti Teslaa – ajatus, jota Kate ei mielellään ajatellut liian tarkasti tiettyinä hetkinä. Yhtä kaikki, se oli varmasti pelkkää itäeurooppalaista geeniperimää. Monilla ukrainalaisilla miehillä oli samankaltaisia piirteitä kuin Teslalla.

"En ole ajatellut niin pitkälle niin yksityiskohtaisesti", Oleksandr joutui tunnustamaan. "Minäkään en haluaisi, mutta..."

Kate tarttui Oleksadrin kaulakoruun. Riipuksen metalli tuntui lämpimältä, turkis oli pehmeää. "Minä ajattelin, että oletko sinä ajatellut vaihtavasi työpaikkaa? Minun työpaikallani on aina käyttöä pystyville ihmisille. En voi tietysti luvata mitään, mutta kun tämä juttu on selvillä, niin voisitko sinä harkita?"

Oleksandr liikahti levottomasti. "Kate, en edes tiedä tarkasti, missä sinä työskentelet. Olet ollut niin salaileva aina. Minä ymmärrän kyllä, minäkään en voi tavallisesti puhua asioista laitoksella muille, mutta puhut pois Ukrainasta muuttamisesta, vai mitä? Se on iso päätös tehtäväksi näin lyhyen tuntemisen jälkeen, etenkin, kun en edes tiedä, mille työskentelisin!"

Oli yksi niistä hetkistä, joina Kate olisi halunnut potkaista itseään. Hän oli tehnyt typerän virheen, eikä vain ajatellen parisuhdettaan. Hän oli ohjannut Oleksandrin huomion Sanctuaryyn, eikä hän tietenkään saanut puhua siitä mitään henkilölle, jonka yhteydestä epäilyttäviin tapahtumiin, joista organisaatio oli kiinnostunut. Ensimmäistä kertaa sitten treffit sovittuaan Kate epäili, että suhteen aloittaminen ei ehkä sittenkään ollut hänen parhaita ajatuksiaan.

"Minä kerron sitten, kun tämä asia on selville ja minä saan luvan", Kate kiersi, vaikka tiesi selityksensä ontuvaksi. Mikään ei herättänyt uteliaisuutta niin paljon kuin vanha kunnon minulla ei ole lupaa kertoa sitä.

"Mutta oletko sinä valmis harkitsemaan asiaa, ehkä? Tarkoitan, että onko sinulla jotain, mikä sitoo sinua tänne? Vaikka perhettä?"

"Ei oikeastaan... Isovanhempani ovat kuolleet, vanhempani asuvat Kiovassa, mutta he eivät ole vielä kuuttakymmentä. He pärjäävät mukavasti. Kyllä minä harkita voin, Kate, totta kai voin, mutta minulla ei ole varaa luvata mitään, ei vielä, ei näillä tiedoilla... Mutta en minä pelkää välimatkaa. Meillä on laitoksella hyvät vapaat. Vaikka en voisikaan muuttaa, voin lentää luoksesi usein."

"Ja minä voin tulla tänne", Kate sanoi nauraen ja suuteli Oleksandria. Hänen huolensa haihtuivat.



Will haukotteli tylsistyneenä. Koko päivä oli madellut ohi poikkeuksellisen merkityksettömänä ja Willin osalta selittämättömän surumielisissä tunnelmissa. Henry sentään oli lähettänyt sähköpostin, jossa oli kertonut päässeensä hotellilleen yhtenä kappaleena.

Willillä ei ollut mitään tekemistä. Hän oli pessyt vaatteensa, tiskannut päivällisen tiskit, siivonnut keittiön ja sen jälkeen osan kodinhoitohuoneesta. Toista osaa hän ei siivoaisi, sillä Nikola oli syyttänyt häntä kadonneista reagensseista jo aivan riittävän monta kertaa.

Will ei hetkeäkään epäillyt, että olisi epähuomiossa siirtänyt niitä, saati heittänyt pois. Hänellä oli enemmän kuin riittävästi ymmärrystä olla koskematta laitteisiin ja kemikaaleihin, joiden tarkoituksesta hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta oli parasta olla ärsyttämättä Nikolaa. Mikäli se tarkoitti kodinhoitohuoneen siivoamatta jättämistä, Will eli asian kanssa oikein mielellään.

Aikansa kiinnostavaa ohjelmaa tarjoavia tv-kanavia etsittyään Will huokasi kyllästyneenä. Hän tarttui pöydällä lojuvaan sudokukirjaan, jonka oli löytänyt lehtihyllystä käydessään edellisen kerran ruokaostoksilla. Sudokujen paras puoli, hän oli päättänyt, oli se, ettei käytetty kieli vaikuttanut niiden ratkaisemiseen.

Willin suureksi harmiksi kirja oli täytetty sitten viime näkemän. Jokainen tehtävä oli ratkaistu, ja vain muutamat niistä Willin hennoilla, helposti pois pyyhittävillä lyijykynänvedoilla. Joku oli täyttänyt koko kirjan paksuilla rohkeilla kirjaimilla, mustekynällä.

Will hengitti syvään sisään, sitten hän tyhjensi keuhkonsa. Missä välissä Nikolalla oli ollut aikaa täyttää koko kirja kannesta kanteen, helpoimmasta vaikeimpaan, ja eikö hänellä tosiaan ollut parempaa tekemistä?

Will huokasi syvään, etsi käsiinsä ruutupaperia ja alkoi jäljentää keskivaikeita sudokuja. Kyllä kai aikansa sai näinkin kulumaan.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #8 : 02.04.2014 19:27:35 »
9. Luku

Keittiössä tuoksui kahvilta, oliiviöljyltä ja leivältä. Willillä oli vieressään pino valmiiksi täytettyjä leipiä, joita hän aikoi paistaa aamiaiseksi talon asukkaille sitä mukaa, kun he suvaitsisivat ilmestyä paikalle. Vaikka hän itse niin sanoi, formaatti oli varsin onnistunut. Kaksi leipää ja väliin kinkkua, juustoa, aurinkokuivattua tomaattia... Yksinkertaista ruokaa, mutta erittäin maukasta. Helenin suosiman englantilaisen aamiaisen jälkeen vaihtelu oli tervetullutta.

Will oli juuri lopettelemassa toista leipäänsä ja lasillista omenamehua, kun kuuli Katen ja Helenin askelet portaista.

"Huomenta", hän tervehti. Sitten hän joi mehunsa loppuun, sulloi loput leivästään suuhunsa ja nousi paistamaan lisää leipiä. Tilkka oliiviöljyä pannulle, kuumennus, lopuksi kevyt ruskistus molemmilta puolilta.

"Luulin, että olit yötä Oleksandrin luona", Will sanoi ja vilkaisi sivusilmällään Katea, joka kaatoi itselleen kahvia. Ei vaikuttanut siltä, että pariskunta olisi riidellyt. Kate oli aivan liian hyväntuulinen, aivan liian pirteä, aivan liian onnellisen näköinen.

"Minun oli tarkoitus olla", hän vahvisti. "Mutta minun piti pestä vaatteita, että minulla on päällepantavaa, kun tulemme takaisin."

Helen ei näyttänyt varauksettoman iloiselta. "Takaisin? Et sanonut, että olet lähdössä."

"Ai? En minä mene mihinkään kauas, Kiovaan. Pyysin, että Oleksandr veisi minut shoppailemaan,."

Will näki, kuinka Helenin vasen kulma kohosi.

"Oletko varma, että se on turvallista?" Will pelasti ystävänsä ja nosti leivän lautaselle. Lautasen hän nosti pöydälle Katen eteen. "Tarkoitan, että olette tunteneet vasta vähän aikaa."

Kate huiskautti kättään turhautuneena. "Jos hän olisi hullu murhaaja, hän voisi murhata minut täälläkin ihan yhtä hyvin. Jos tutustuisit Oleksandriin, et olisi tuollainen."

"Minusta tuntuu, että Willin olisi aika tutustua häneen", Helen sanoi vakavasti. "Kate, Will lähtee mukaan. Hänen psykologiselle silmälleen voi olla käyttöä."

Will oli ollut niin keskittynyt Heleniin ja Kateen, ettei ollut edes huomannut keittiön ovenpieleen nojaavaan Nikolaa. Siksi hän säikähti Nikolan pilkallisia, Helenille osoitettuja sanoja.

"Hauskaa että viitsit järjestää meille kahdenkeskeistä aikaa, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen."

"Älä ole typerä, Nikola. Etkö ole menossa tänään laitokselle?"

"En", Nikola tunnusti ja istui pöytään. "Sanoivat, että se olisi sääntöjen vastaista siinä määrin, että se ei käy riippumatta siitä, mitä minulla on sanottavanani. Kuppi kahvia, Wilhelmina. Mustana, yksi lusikallinen sokeria. Älä sekoita. Ja puolikas leipä kurkulla ja tomaatilla, ei voita."

"Kuinka vain, on sinulle täälläkin töitä", Helen sanoi eleettömästi ja kääntyi taas Katen puoleen. "Oletteko suunnitelleet jotain erityistä?"

Kate kohautti olkiaan. "Kauppoja", hän vastasi syötyään suunsa tyhjäksi. "Kiovassa olisi paljon kaikenlaista, mutta minua ei oikein innosta museot ja muut sellaiset. Sääkin on ällöttävä."

"Mitä sinä haluaisit nähdä, Will?" Helen kysyi, ja Will ähkäisi mielessään. Ei kai häntä tosiaan oltu lähettämässä esiliinaksi Kiovaan?

Oli Willin vuoro kohauttaa olkiaan. "En minä edes tiedä, mitä Kiovassa on."

"Suosittelen planetaariota", Nikola ehdotti. "Paikka on suurimpia Neuvostoliiton alueella."

"Entisen Neuvostoliiton", Helen korjasi. Nikola huomautti hilpeästi kaikkien olevan joka tapauksessa vanhoja rasvaisia kommunisteja, joten sillä ei ollut mitään merkitystä.

"Toinen vaihtoehto", hän jatkoi, "on kasvitieteellinen puutarha, M.M. Gryshko National Botanical Garden. 13 000 lajia ympäri maailman ja kasvihuoneessa on tietenkin lämmin talvellakin. Se on kaunis paikka... Mitä, onko nykyään epäkohteliasta kertoa mielenkiintoisista paikoista?"

"Yleensä sinulla on taka-ajatuksia."

Kate henkäisi."Mutta se kuulostaa kamalan romanttiselta!"

Yllättyneet katseet siirtyivät nopeasti häneen.

"Mitä, eikö tyttö saa enää haaveilla kukista, suklaarasioista ja shampanjasta?"

Helen naurahti. "En ole koskaan pitänyt sinua sen tyyppisenä tyttönä... Olisiko sinun tosiaan mahdollista ottaa Will mukaan? Hän haluaa nähdä kasvitieteellisen puutarhan. Oleksandrista olisi paljon apua kielen kanssa."

"Mutta kun", Kate kiemurteli kiusaantuneena. "Älä loukkaannu, Will, mutta sinä et oikein kuulu minun käsitykseeni romantiikasta."

"Etkä sinä minun", Will totesi tyynesti. "Äh, Helen, kun tämä komennus on ohi, saat selittää Oleksandrille. En halua, että hän pitää minua tilannetajuttomana idioottina."

Helen lupasi, eikä Willin auttanut kuin lähteä pakkaamaan tavaroitaan.



Henry haukotteli leveästi. Hän oli aamiaispöydässä, oli jo korkea aikakin olla. Silti ulkona oli mustaa kuin hiilikellarissa.

Henry ei voinut väittää, että olisi erityisesti pitänyt kaamoksesta, mutta myönsi, että pimeydessä oli omaa depressiivistä viehätysvoimaansa. Hän oli viettänyt kaupungissa alle 24 tuntia, mutta tunsi jo joutuneensa film noir -painajaiseen.

Jos hän olisi ollut yksin, hän olisi hymähtänyt dramaattisille ajatuksilleen ääneen. Ei tilanne niin paha ollut, joskin pidempi aika kaamoksen keskellä olisi hyvinkin voinut siitä sellaisen tehdä. Onneksi asiaa ei tarvinnut jäädä kokeilemaan. Muutaman päivän ja parin keskustelun päästä Henry olisi lentokoneessa matkalla kohti Ukrainan suhteellista aurinkoisuutta.

"Huomenta", Ludmilan ääni säikäytti Henryn niin, että haarukka ja siihen seivästetty pekonisiivu lipesivät hänen käsistään. Ihailtavaa reaktionopeutta osoittaen hän kaappasi aterimen ilmasta, minkä jälkeen veti muutaman kerran syvään henkeä.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", Ludmila sanoi hymyillen. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta hän oli jo laittautunut huolellisesti. "En huomannut, että olit noin ajatuksissasi. Käykö jos istun seuraan?"

Henry kokosi itsensä ennätysvauhtia."Huomenta. Istu toki, ole hyvä."

Ludmila laski lautasensa Henryä vastapäätä olevalle paikalle. "Sopiiko kysyä, mikä mieltäsi askarrutti?"

HAP naurahti hämillisesti. "Ei oikein mikään, minä mietin kaamosta. Että ei olisi helppo asua paikassa, jossa ei edes näe aurinkoa moneen kuukauteen."

"Siihen tottuu, kuka sopeutuu paremmin ja kuka huonommin. Olin aikaisemmin pohjoisessa Siperissa komennuksella muutaman vuoden. Se oli vaikeaa aikaa monelle meistä, vaikka meillä oli kirkasvalolamppuja auttamassa... Teknologia on hieno juttu. Vaikka sinähän sen varmasti minua paremmin tiedät. Tiesitkö muuten, että Hammerfest sai Pohjois-Euroopan kaupungeista ensimmäisenä sähköllä toimivat katuvalot?"

"Tiesin", Henry ähkäisi ja huomasi, kuinka toinen Ludmilan huolellisesti nypityistä kulmista kohosi uteliaasti.

"Äh, tyhmä juttu", hän sanoi hieman epävarmana siitä, kuinka paljon Ludmila tiesi ja kuinka paljon hänelle sai kertoa. "Puhutaan mieluummin siitä, mitä teemme tänään."

Ludmila räpäytti silmiään yllättyneenä. "Mehän sovimme eilen?"

"Tarkoitan", Henry kiemurteli kiusaantuneena, "että mitä me kysymme. Kumpi puhuu tai kysyy mitä. Joku sellainen käsikirjoitus, tiedätkö?"

"Luulin, että sinulla oli jo kysymykset valmiina. Sinä olet asiantuntija, minä olen mukana vain avustamassa... Enkä sitäkään ehkä pitkään."

Henry häpesi säälittävää vinkaisua, joka karkasi hänen kurkustaan.

"Olen pahoillani, Henry, mutta sain kiireellisen pyynnön Latviaan. Jään tietysti tänne, mikäli arvioimme Yulian uhkaksi, mutta jos siltä ei vaikuta, on minusta huomattavasti enemmän iloa Jelgavassa. Kysyin tohtori Magnusilta ja hän oli samaa mieltä."

"Mutta en minä..." Henry aloitti ja huoahti kohtaloonsa alistuneena. "Se nainen heittää minut susien luolaan, antaa aseeksi koivunoksan ja odottaa vakavissaan, että tuon hänelle susiturkin", hän ruikutti.

Ludmilan hämmästyneen ilmeen edessä hän huoahti toistamiseen. "Ei mitään. Kielikuva. Sanoiko Magnus, lähettääkö hän ketään tilallesi?"

Ludmila nyökkäsi. "Jos näyttää siltä, että olet täällä pidemmän aikaa. Katsotaan tämän päivän perusteella."

Henry suostui ehdotukseen. Osa hänen ruokahalustaan oli mennyt, mutta hän söi kuitenkin niin paljon kuin jaksoi.

Loppuateria sujui verrattain hiljaisissa merkeissä. Henry kysyi muutamia kysymyksiä siitä, kuinka haastattelussa kannatti edetä, Ludmila vastaili niihin. Lopputulos oli se, että Henry kyselisi enimmäkseen omia kysymyksiään voimalasta ja kertoisi tavanneensa Oleksandrin, mikä luontevasti johdattaisi keskustelun henkilökohtaisemmille vesille.

Henry toivoi lämpimästi, että Helen olisi hoitanut asiat niin, että Yulia tietäisi voivansa puhua haastattelijoilleen myös vaitiolovelvollisuutensa piiriin kuuluvista asioista. Henry ei nimittäin ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksikaan koko asiaa.



Will tunsi olonsa kertakaikkisen surkeaksi. Hänen vaatteensa olivat märät ja häntä palelsi. Tähtikirkasta yötä seuranneen aamun pikkupakkanen oli kivunnut plussan puolelle jo automatkan aikana, ja taivaalle ryömineistä pilvistä valui hyytävää tihkusadetta. Pilvikerros oli niin paksu, ettei sen läpi suodattuva valo riittänyt edes luomaan varjoja. Willillä oli ikävä Abbya, ja hänen edessään käsikkäin saman sateenvarjon alle kulkevat Kate ja Oleksandr muistuttivat pelkällä olemassaolollaan, kuinka kova ikävä Willillä oikeastaan oli.

Kurjuudestaan huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta, että jonkinlaisella vastenmielisellä, perverssillä tavalla kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Kaipa syynä oli Dnepr, runollinen joki jonka rantaa Will kulki marraskuun kylmänä sateisena päivänä. Joen vesi oli mustaa, syvää niin kuin sillä ei olisi pohjaa ollutkaan.

Will hytisi, kun äkillinen kylmä puuska tarttui hänen vaatteisiinsa ja paiskasi uuden aallon tihkua hänen kasvoilleen. Hän ei ollut ottanut mukaansa edes sateenvarjoa. Kate ja Oleksand painautuivat lähemmäs toisiaan ja katsoivat toisiaan rakastuneina hänen edessään. Näky oli inhottava. Se nosti pintaan katkeruutta, jota Will ei tiennyt itsessään olevankaan.

He kulkivat Naberezhne Hwyn suuntaista rantakatua etelään. Vain muutaman sadan metrin päässä heidän oikealla puolellaan oli Petšerskin lavra, Kiovan kuuluisa luolaluostari ja Unescon maailmanperintökohde. Rantatielle asti ei näkynyt kuin pala kattoa, sekin vain hyvällä tahdolla lehdettömien oksien lomasta. Katen toiveesta luostari oli jätetty kokonaan pois päiväohjelmasta. Oli kuulemma säästettävä jalkoja ostoskeskusten kiertelemiseen.

Pian edessä näkyi venettä ja neljää ihmistä esittävä patsas. Will muisti nähneensä sen Ukrainan vanhoja valuuttoja esittelevässä taulussa, useammassa kuin yhdessä setelissä. Will mainitsi asiasta Oleksandrille, joka nyökkäsi.

"Ne olivat karbovaneteja", hän selitti. "Ne otettiin käyttöön sen jälkeen kun suunnitelmataloudesta luovuttiin. Aluksi oli rupla, sitten sen ohelle tulivat kupongit ja sitten tuli karbovanet. Lapselle se oli jännittävää aikaa, kun rahat vaihtuivat... Tein muutamia hyviä kauppoja naapuruston poikien kanssa, kun kaikki halusivat uutta rahaa mahdollisimman pian. Aikuiset olivat ehkä enemmän huolissaan, vaikka kyllä meillä ainakin odotettiin ja toivottiin parempaa tulevaisuutta. Kai se oli sama juttu kaikkialla, enemmän tai vähemmän."

"Mutta rahahan on hryvnia?" Kate sanoi hieman hämmentyneenä. "Vai mitä feikkivaluuttaa meille on annettu?"

Willin mielestä Oleksandrin nauru oli ällöttävän rakastunutta.

"Ei feikkivaluuttaa, kulta. Karbovanet kärsi hyperinflaatiosta, se oli käytössä viitisen vuotta tai niillä main. Sitten tuli uusi rahauudistus, suunnilleen 15 vuotta sitten. Se oli suuri helpotus, loppuajasta karbovaneteissa oli aivan naurettava määrä nollia, muista ongelmista nyt puhumattakaan. Meillä oli viidensadantuhannen seteleitä."

Will yritti olla kuuntelematta, kun Kate ihaili rakkaansa kokemuksia rahauudistuksista.

"Mitä tuo patsas esittää?" hän kysyi, kun ei enää kestänyt.

"Hmm?" Oleksandr ei ollut heti perillä puheenaiheenvaihdoksesta. "Ai. Se on Kiovan neljän perustajan patsas. Siinä on Kyi, Shchek ja Khoryv ja heidän sisarensa Lybid. Legendan mukaan kolme ensimmäistä olivat veljeksiä ja he perustivat kaupungin, joka nimettiin vanhimman mukaan."

Kate jatkoi lirkutteluaan ja Will katsoi patsasta tarkemmin. Vene näytti liukuvan kolmella tyylitellyllä aallolla. Miehet seisoivat sen takaosassa, kahdella heistä käsissään jonkinlaiset keihäät ja yhdellä jousi. Lybid seisoi keulassa kädet levitettyinä ja viitta tuulessa hulmuten. Tummaa vettä vasten näky oli vaikuttava.

Kate ja Oleksandr eivät pysähtyneet, eikä Willkään halunnut jäädä tuuleen seisomaan, joten patsas jäi taakse nopeasti. Seuraavaksi edessä oli Paton, eräs Dneprin ylittävä silta, jonka matalissa rautakaiteissa oli tähti ja tähkiä, ja olipa Will näkevinään sirppejäkin, vaikka välimatkan vuoksi oli vaikea olla varma.

Matka ei vienyt sillan yli, vaan sen ali, pienen hieman nuhjuisen satama-alueen kautta kapealle sivukadulle. Asvaltti oli lohkeillutta, ja joissakin taloissa oli harmaat betoniaidat, joissakin vääntyneestä metalliverkosta tehdyt. Kasvillisuus, vuodenajan vuoksi tietenkin lehdetön, oli vallannut jälkimmäiset. Will vilkaisi taakseen ja näki tornin, jonka uskoi kuuluvan Petšerskin lavraan.

Oleksnadr kääntyi oikealle risteyksestä. Rinteessä, mutta vielä melko kaukana edessään Will näki Vydubychin luostarin valkoiset rakennukset ja niiden sinivihreät katot. Harmaasta ilmasta huolimatta kulta kimalsi liekkikupoleissa.

Hermojaraastavaa valtaväylän ylitystä myöhemmin kolmikko pääsi pienelle rauhalliselle tielle, joka johti aivan luostarin ulkomuurille. Will olisi halunnut tutustua yhä toimivaan, vierailijoille avoimeen luostariin tarkemmin, mutta Kate oli kertonut monisanaisesti kuinka kiinnostavina piti tällaisia kohteita. Siksi oli tuntunut viisaimmalta tyytyä ihailemaan ortodoksiluostarin kultaa ja väriloista muurin ulkopuolelta.

Aivan luostarin sisäänkäynnin vieressä oli sisäänkäynti kasvitieteelliseen puutarhaan. Oleksandr maksoi sisään sekä itsensä että Katen, Will joutui kaivamaan kuvettaan.

Ei hän muuta ollut odottanutkaan.

Luostarinpuoleinen sisäänkäynti oli arboretumiin, puupuistoon. Vaikka syksy oli jo pitkällä, nähtävää olisi ollut paljon. Tihkusade kuitenkin tiheni ja Will alkoi olla enemmän kuin halukas kävelemään ripeästi kohti kasvihuoneita.



Henry nielaisi hermostuneena, kun taksi pysähtyi omakotitalon eteen. Se oli hauskannäköinen keskikokoinen talo, kutsuva ja vieraanvarainen. Mikään tästä ei rauhoittanut Henryn hermoja.

Ludmila maksoi matkan ja Henry kiipesi pois takapenkiltä. Aikaisempien ohjeiden mukaisesti hänen oli omaksuttava johto – kuljettava Ludmilan edellä, esiteltävä itsensä ensin, oltava itsevarma ja rauhallinen.

Hah!

Parhaansa yrittäen Henry nousi loivaa ylämäkeä, pihatietä, ja sen päässä soitti ovikelloa. Hänen yllätyksekseen avaamaan tuli vanhempi rouvashenkilö, yli kuusissakymmenissä oleva nainen, joka sanoi tulijoille jotain norjaksi. Henry ei ymmärtänyt tavuakaan.

"Yulia?" hän kysyi piilottaen hämmennyksensä, mutta ymmärsi Ludmilan katseesta, että menestys olisi voinut olla parempi.

"Ja, ja, kom inn", nainen sanoi ja viittoili sisään päin.

Henry vastusti kiusausta kysyä katseellaan ohjeita pariltaan. Sen sijaan hän noudatti naisen kehotusta ja käveli sisään.

Ulkoeteisessä Henry ja Ludmila riisuivat kenkänsä ja jättivät ne kenkätelineelle levitettyjen vanhojen sanomalehtien päälle, eteisessä ulkovaatteet saivat jäädä naulakkoon.

"Luuletko, että tämä on oikea paikka?" Henry kysyi Ludmilalta hiljaa. Talon emäntä ei ollut vielä palannut, ja Henry tunsi itsensä idiootiksi seistessään sukkasillaan vieraan ihmisen eteisessä.

Ludmila nyökkäsi. "Osoite on oikea. Luulen, että hän on alivuokralaisena... Muista olla itsevarma, Henry. Sinä olet meistä kahdesta johdossa."

Seuraavan kerran haudanhiljaisuuden rikkoivat askelten äänet olohuoneesta. Pian huomattavasti nuorempi tummatukkainen nainen saapui eteiseen.

"Päivää", hän sanoi lievästi ukrainalaisittain murtavalla mutta selkeällä englannilla. "Minä olen Yulia. Anteeksi etten tullut avaamaan, olette väärällä ovella. Minun on talon sivulla, tämä on Hanseneiden puolen. Olen vuokralla täällä, minun ei kannata pitää omaa taloa. Olen niin paljon merillä."

"Ymmärrän", Henry sanoi, ojensi kätensä ja esitteli itsensä ja Ludmilan lyhyesti.

Yulia kätteli molempia, ja Henry totesi nopeasti pitävänsä hänestä. Kauniskin hän oli, vaikkakaan ei erityisen laitettu. Kuten Oleksandrilla, hänellä oli siniset silmät ja tumma tukka, mutta hänen hiuksensa ulottuivat palmikollakin lähes puoleen selkään. Slaavilaiseen tapaan hänellä oli hieman kulmikkaat kasvot; kapea leuka ja korkeat poskipää, jotka toivat olemukseen viehättävää terävyyttä. Tummat vaatteet loivat mysteerin tuntua. Henry oli välittömästi myytyä miestä.

"Tulkaa minun puolelleni", Yulia pyysi ja johdatti Henryn ja Ludmilan talon läpi. Se oli miellyttävä talo, oikeastaan muistutti monessa suhteessa keltaoranssia taloa Ukrainassa. Sisustus oli kuitenkin erilainen, runsaampi. Maalatuilla lautalattioilla oli räsymattoja, seinillä ryijyjä, kirjahyllyssä norjankielisiä kirjoja ja erilaisia koriste-esineistä. Osa niistä oli selvästi matkamuistoja maailman eri kolkista.

"Hanseneiden poika on myyntiedustajana ja kulkee paljon", Yulia kertoi iloisesti. "Hänellä on tapana tuoda jotain pientä mukanaan aina, kun hän käy uudessa maassa ja tulee taas kylään... Olkaa hyvät, minun puoleni talosta."

Teknisesti ottaen puoli ei ollut kovin täsmällinen sana. Alakerrasta Yulialla oli käytössään vain sivueteinen ja talon toinen, pienempi yhdistetty wc- ja kylpytila. Eteisestä yläkertaan nousivat puiset portaat, ja suurin osa Yulian tiloista oli toisessa kerroksessa.

Myös yläkerta muistuttu kovasti keltaoranssin talon yläkertaa. Portaat veivät kapeaan käytävään, josta lähti kolme huonetta. Yksi oli ovi ullakolle, Henry arveli, kaksi muuta luultavasti makuuhuoneen ja olohuoneen ovet.

Olohuoneen suhteen Henry oli oikeassa. Yulia johdatti vieraansa yhdistettyyn olohuoneeseen ja keittiöön, jotka sisustuksen suhteen poikkesivat suuresti Hanseneiden puolesta. Huonekalut olivat pääosin Ikeasta, ja kokonaisuus oli selvästi koottu ennemmin budjettia kuin sisustusmuotia silmällä pitäen. Asunto oli kuitenkin siisti ja muutamat vanhat koriste-esineet toivat siihen kodin tuntua.

"Istukaa, olkaa hyvät", Yulia sanoi ja viittasi kohti pöytää ja sen ympärillä olevia neljää tuolia. "Minä keitän kahvia... Vai ottaisitteko mieluummin teetä?"

"Kahvia, kiitos", Henry sanoi ja vastusti kiusausta vilkaista Ludmilaa ohjeiden toivossa. Hän veti itselleen tuolin ja istui pöydän ääreen. Pöytäliina oli beigeä vahakangasta, johon oli painettu ruskeita lehtiä.

"Suoraan sanoen en ihan ymmärrä, mistä tässä on kysymys", Yulia sanoi mitatessaan vettä ja kahvinporoja keittimeen. "Tai kyllähän minä tiedän, että kysymys on siitä kirotusta kuolemanloukosta, mutta minä olen laivakokki. En ole moneen vuoteen ollut laitoksella kuin tuuraamassa, enkä siellä työskennellessänikään tehnyt mitään ihmeellistä. Huolsin vain mittareita. Ei minulla ole edes varsinaista ydinalan koulutusta."

Henry nyökkäsi. "Me tiedämme kyllä. Asia koskee erästä eläintä -"



Will, Kate ja Oleksandr odottivat tilauksensa saapumista pienessä ravintolassa, jota Oleksanrdin tuttava Kiovasta oli tiennyt suositella. Kävely tuntui kaikkien jaloissa, tai ainakin niin Kate uskoi. Hänen jalkansa ainakin tunsivat päivän kilometrit jo nyt, vaikka mielestään hän oli erinomaisessa fyysisessä kunnossa.

Nälkä hänellä oli myös. Niin kova nälkä, että hän tunsi voivansa syödä vaikka sammakonjalkoja. Pizzaa hän oli tosin tilannut, mutta vaikka pöytään tulisi mitä, hän ei valittaisi, söisi vain.

"Mitä pidit puutarhasta?" hän kysyi Williltä lähinnä säälistä. Will-parka ei ollut juuri näyttänyt nauttivan olostaan päivän aikana. Kun Kate ja Oleksandr olivat suudelleet trooppisten orkideojen katveessa, Will oli kumartunut tutkimaan perhoskämmekkäristeymän tummanvioletteja kukkia lähietäisyydeltä. Kun Kate ja Oleksandr olivat suudelleet aavikkokukkia ympärillään, Will oli tarkkaillut anopinjakkaran valtavia piikkejä.

"Tosi upea. Mutta paikoin hieman kiusallinen."

Oleksandrin hymyssä oli aavistus kiusaantuneisuutta, mutta Kate nauroi rempseästi.

"Emme kai me niin pahoja olleet? Mitkä kasvit olivat sinun suosikkejasi?"

Willin oli mietittävä hetki. "Ehkä kaktukset. Olen aina tykännyt kaktuksista."

"Minusta orkideat olivat parhaat", Kate sanoi ja tunsi silmiensä lasittuvan, kun romanttiset haavekuvat hiipivät hänen mieleensä. Hän pakotti ne päättäväisesti pois – Will oli hänen ystävänsä ja Oleksandrista huolimatta Kate ei halunnut Willin tuntevan oloaan liian tukalaksi.

"Sääli että olen niin huono kasvien kanssa", Kate sanoi. "Olisi upeaa osata kasvattaa orkideoja, mutta minä tapan kaktuksetkin aina."

Oleksandr naurahti iloisena siitä, että keskustelu oli siirtynyt vähemmän vaivaannuttaville vesille.

"Sinun kannattaisi yrittää. Kaktukset on todella helppo tappaa. Vähäinen kastelu vain otetaan niin todesta, että ne raukat kuolevat kuivuuteen."

Kuinka Oleksandr tiesikin niin paljon niin monesta eri asiasta? Kate ei ymmärtänyt, eikä hän ymmärtänyt, kuinka Oleksandr osasi korjata muiden vääriä käsityksiä kuulostamatta lainkaan omahyväiseltä tai ärsyttävältä.

"Yulia harrasti kaktuksia aikanaan", Oleksandr vastasi kysymykseen, vaikka kukaan ei ollut kysynyt sitä ääneen. "Hän on siis minun siskoni, asuu nykyään Norjassa."

Will nyökkäsi. Hän tiesi kyllä kenestä oli kysymys.

Keskustelu poukkoili asiasta toiseen, mutta pysytteli lähinnä kasvitieteelliseen puutarhaan liittyvissä aiheissa. Annoksetkin tulivat melko pian, eikä yksikään niistä ollut sammakonjalkoja. Kate tosin toivoi, että jonkinlainen sekaannus olisi tilauksissa tapahtunut. Silloin hän olisi saanut syyn höykyttää kuvankaunista tarjoilijaa, joka oli aivan liian lipevä puhuessaan Oleksandrille kielellä, jota Kate ei ymmärtänyt.



"Hyvinhän se meni", Ludmila sanoi iloisesti, kun hän ja Henry olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän talosta. "Flirtti oli hyvä lisä. En aluksi ollut oikein varma, oli niin rohkea valinta, mutta paljastava. Kun hän sanoi, että sinussa on jotain erikoista, niin tiesin, että selviät tästä."

"Flirtti", Henry toisti ontosti. Hän ei ollut tajunnut flirttailevansa, oli vain yrittänyt selvitä tilanteista sitä mukaa kuin ne tulivat. Olihan hän pitänyt Yuliaa viehättävänä, enemmänkin, mutta että flirtti...

"Mitä sanot Yuliasta?"

"Mukava tyttö, melko tavallisen oloinen. Ei vaikuta vaaralliselta, enkä huomannut hänen käytöksessään valheellisuutta. Yhden tapaamisen perusteella on tietenkin vaikea sanoa, mutta uskon, että pystyt käsittelemään tilannetta... Mutta jokin hänessä ei ole niin kuin pitäisi."

"Mitä tarkoitat?"

Ludmila pudisti päätään. "En osaa sanoa. Sinusta näki, että pidät häntä viehättävänä. Minä taas... onhan hän sievä, terävän oloinen nuori nainen, ja miellyttävä. Minun pitäisi pitää hänestä, mutta en pidä. Hänessä on jotain ärsyttävää, jotain väärää."

"Se kulkee varmaankin suvussa. Hänen veljensä on samanlainen, ärsyttää minua ja kollegaani kovasti."

"Erikoinen poikkeama, jos sellaisesta on kysymys", Ludmila sanoi kulmiaan kurtistaen. "Sitä suuremmalla syyllä, Henry, ole varovainen. Pyydän, että Helen lähettää tänne jonkun turvaamaan selustaasi. Olen pahoillani, mutta minusta on enemmän hyötyä Jelgavassa."

"Ei se mitään."

Omaksikin yllätyksekseen Henry tarkoitti sanojaan. Vain muutama tunti sitten hän oli pelännyt epäonnistuvansa tehtävässään, mutta nyt hän halusi tehdä vaikutuksen nuoreen naiseen.

Epämääräinen syyllisyys teki tilaa Henryn mieleen. Hän oli ollut kiinnostunut Katesta niin kauan, lähes jo uskonut, että heidän oli tarkoitettu yhteen. Mutta nyt Katella oli Oleksandrinsa, eikä Henryllä ollut mahdollisuuksia siinä kilpailussa, vaikka hän olisi niitä toivonut.

"Milloin lähdet?" hän palautti ajatuksensa työasioihin. "Minun ei varmaankaan kannata lähestyä Yuliaa, kun täällä ei ole ketään muuta."

"Lähden huomenna aamusta, mutten usko, että kestää kauaakaan, että tänne tulee joku pariksesi. Uskoisin, että korkeintaan ylihuomiseen... Sinulle jää siis päivä tutustua kaupunkiin", Ludmila sanoi ja hymyili rauhoittavaa hymyä. Se ärsytti Henryä hieman. Hän ei halunnut aina olla se, jota oli rauhoitettava.

Muutoin Henry ei ollut harmissaan tilanteesta. Päivä, tai oikeastaan enemmänkin, omaa aikaa tuli tarpeeseen. Kuluvaakin päivää oli vielä jäljellä, vaikka kadulla seisoskellessaan se oli helppo unohtaa. Oli niin pimeää ja kylmää.

Ludmilan tilaama taksi saapui ja kaksikko nousi kyytiin. Matka hotellille ei kestänyt pitkään, ja yksin ollessaan Henry olisi mielellään kävellyt. Vasta hotellin pihassa hänen mieleensä juolahti, että hän olisi voinut kysyä kuskilta vinkkejä mielenkiintoisista paikallisista nähtävyyksistä.

Hotellin alassa Ludmila hyväksteli Henryn lyhyesti.

"Oli hauska tavata", hän sanoi hymyillen. "Siltä varalta, että emme satu aamiaiselle samaan aikaan. Olet tehnyt hyvää työtä Sanctuaryn tietokone, hmm, asioiden kanssa, ja nyt olet ilmeisesti tekemässä uutta aluevaltausta kenttätyössä. Toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin hyvin. Onnea matkaan."

Henry sopersi omat, varsin yllättyneet hyvästinsä ja kätteli Ludmilaa niiden lopuksi. Kun Henry pääsi omaa huoneeseensa, hän sulki oven perässään helpotuksesta huokaisten. Kesti hetken, ennen kuin hänen onnistui kerätä riittävästi voimia ja rohkeutta soittaa Helenille.

Henryn iloksi Helen tiesi jo suurimman osan asioista, joita hänellä oli kerrottavanaan. Latvian tilanteen hän tiesi oikein hyvin – ei mitään poikkeuksellisen vaarallista. Jelgavan alueella asuva yhteisö oli jo pidemmän aikaa ollut vaikeuksissa mustan listan epänormaaleja kauppaavan järjestön kanssa ja tilanne oli kiristymään päin. Sanctuaryn kannatti tarttua toimeen ennen kuin tilanne riistäytyisi hallinnasta ja psykologian tuntijoiden ja neuvottelutaitoisten sijasta tarvittaisiin aseita. Yhtä kaikki, Jelgava vaati runsaasti resursseja ja Kiova oli jo lähettänyt henkilöstöä.

Mutta ei Henryn kannattanut siitä huolehtia, hän saisi uuden parin jo seuraavan päivän iltana. Ukrainassa tilanne oli hallinnassa ja nubbinettejen salaisuudet paljastuivat yksi kerrallaan.

Läpimurtoko? No ei varsinaisesti, mutta jokainen tiedonjyvä oli askel oikeaan suuntaan. Muutenkin oli mukavaa työskennellä olosuhteissa, joissa sai tehdä tiedettä rauhassa, eikä joutunut vain yksi kerrallaan sammuttelemaan ruutitynnyreiden sytytyslankoja sillä, mitä nyt sattui kulloinkin käteensä saamaan.

Kun Helen lopetti puhelin, Henry oli vapaa miettimään seuraavan päivän ohjelmaansa.

Pyh, ei sillä ollut mikään kiire. Hän koodaisi hetken, kävisi syömässä ja palaisi asiaan myöhemmin illalla.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #9 : 05.04.2014 18:47:29 »
10. Luku

Henry ei pystynyt nukkumaan. Kello oli paljon. Hänen olisi pitänyt olla väsynyt, mutta hän ei ollut. Hänen olisi pitänyt olla menossa nukkumaan, tai olla jo nukkumassa, mutta hän ei ollut. Sen sijaan hän koodasi huonekaluja erääseen tietokonepeliin, mutta jopa vektorigrafiikan oli vaikea pitää yllä hänen mielenkiintoaan.

Sohvassa oli jonkinlainen ongelma. Henry ei keksinyt, mistä se johtui. Hän oli varma, että kysymyksessä oli jokin pieni, typerä ja alkeellinen virhe, mutta tavallisuudesta poiketen koodi näytti sekavalta merkkimössöltä. Ei sellaisesta ollut helppo löytää virhettä.

Henry liikahteli levottomana. Protean hänessä oli oudon rauhaton. Tuntui kuin Henryn alitajunta olisi tiennyt jotain, joka yritti murtautua tietoisuuteen siinä onnistumatta, ja protean olisi halunnut tulla esiin ja selittää asian yksityiskohtaisesti. Sydämen paikkeilla tuntui ahdistavaa puristusta, iho tuntui olevan liian ahdas lihaksille ja lihakset liian heikot vastaamaan vaistoihin.

Kyllä Henry tiesi, mikä asiaan olisi auttanut. Jos hän olisi ollut kotona, tai edes Ukrainassa, hän olisi etsinyt lähimmän rauhallisen paikan, muuttanut muotoaan ja juossut itsensä väsyksiin siinä hahmossa, joka tarkoitukseen parhaiten sopi. Jahdannut jäniksiä, peuroja ja mitä metsän eläimiä nyt kohdalle sattuikaan.

Hän sulki ohjelman tallentamatta tekemiään muutoksia. Ei niistä kuitenkaan mihinkään ollut. Olisi helpompi aloittaa seuraavalla kerralla alusta kuin selvittää ja korjata ongelma. Tuskaisasti ähkäisten Henry sulki silmänsä ja puristi nenänvarttaan.

Hän tiesi, mitä hän halusi tehdä. Miksi hän ei sitten ollut jo tehnyt sitä?

Siksi, että saarella oli niin kirotun vähän metsää.

Ei asialla muuten olisi niin väliä ollut, mutta ulkopuolisten ei sopinut nähdä hänen toista muotoaan. Puut ja muu kasvillisuus tarjosivat erinomaisen näkösuojan. Pohjois-Norjan karussa kumpuilevassa maastossa edestakaisin kukkulanrinnettä kirmaavan "ihmissuden" näkisi vaikka sokea otsallaan, mikä ei yksinkertaisesti käynyt päinsä. Se ei ollut lainkaan vastuullista, niin kuin Helen olisi sanonut, jos vain olisi ollut paikalla.

Onneksi Helen ei ollut paikalla, sillä Henry aikoi olla erittäin vastuuton. Jos hän ei löytäisi metsää kaupungista etelään (pohjoisessa oli lentokenttä ja siellä hän oli jo ollut), niin sittenpähän saisivat paikalliset hieman kerrottavaa jälkipolville.

Hah!

Oli Helenille aivan oikein, että Henry teki itse omia päätöksiään. Jos siinä sivussa saattoi säikäyttää norjalaisen mummon tai pari puolikuoliaaksi, niin olkoon sitten niin.

Päätöksensä tehneenä, joskin sen paremmin teini-ikäiselle sopivaa kapinaa hieman häpeillen, Henry puki ulkovaatteet päälleen ja livahti matkoihinsa.

Kuten olettaa saattoi, ulkona oli kylmä. Vesilammikoiden pinta oli jäässä ja ritisi askelien alla. Kuu paistoi tummien, raskaiden pilvien lomasta, eikä Henry edes yrittänyt olla virnistämättä. Oli todellinen ihmissuden ilma. Kuu tosin ei ollut täysi, mutta riittävän lähellä, ja kuka sellaisista yksityiskohdista muutenkaan enää viitsi välittää näinä moderneina World of Darknessin aikoina?

Hotellilta etelään mentäessä kaupunki supistui nopeasti. Vaikka Henry olisi yrittänyt, hän olisi tuskin onnistunut välttämään rantatietä, joka kulki pois kaupungista. Se oli pieni tie, kuitenkin päällystetty, ja erittäin rauhallinen keskellä yötä. Sitä ja sen rinnalla kulkevaa kävelytietä, jota pitkin Henry tarkalleen ottaen kulki, valaisivat hieman kellertävät katulamput. Tien vasemmalla puolella kohosi kallioleikkaus, oikealla puolella oli lahti ja sen takana jatkuivat kaupungin valot.

Vaikka paikka oli selkeästi aivan sopimaton jopa vastuuttomaan muodonmuutokseen, Henry nautti vapaudestaan. Suola tuoksui kirpeässä ilmassa, ja vaikka hajuaisti saattoi havaita myös mätänevän merilevän ja kalan löyhähdyksiä, se ei oikeastaan haitannut. Etäisyys tuntui hyvältä – etäisyys Helenistä ja Sanctuarysta ja sen rutiineista.

Mutta pian vapauden tunne alkoi jo hävitä kokemukselle loukkuun jäämisestä kallion ja meren väliin. Henry ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan. Parin kilometrin päässä tie kääntyi sisämaahan ja vastaan tuli iloisenpunaisia rakennuksia.

Ja puita.

Tai, jos Henry oli itselleen rehellinen, pensaita ne ennemmin olivat, kai jonkinlaisia vaivaiskoivuja. Hän ei voinut väittää tuntevansa kasveja erityisen hyvin. Silti hänen pulssinsa kohosi pelkästä ilosta.

Näkösuoja olisi voinut olla parempikin; puut olisivat voineet olla korkeampia ja niissä olisi voinut olla lehtiä. Metsä olisi voinut olla suurempi ja sen ympärillä olisi voinut olla huomattavasti vähemmän polkuja, mutta Henry ei välittänyt piirun vertaa. Lumettoman kaamosyön pimeys teki oman osansa, eikä hänen lisäkseen alueella näyttänyt liikkuvan kukaan. Hän juoksi loppumatkan metsään, ja heti risukon suojiin päästyään riisui vaatteensa. Hän ei edes malttanut riisua loppuun, ennen kuin alkoi muuttaa muotoaan. Vaatteet jäivät varvikkoon, kun Henry nautti olostaan täysin siemauksin.

Hän aloitti hölkkäämällä metsikön päästä päähän muutaman kerran. Oksat rapisivat vasten hänen turkkiaan, mutta se suojasi ihoa naarmuilta ja pistoilta. Kasvillisuus oli liian tiheä kunnolliseen laukkaan, mutta Henry ei tohtinut jättää näkösuojaa, ei ennen kuin haistoi porojen eläimenhajun tuulessa. Tuoksu kohotti veden kielelle, vaikka Henry ei koskaan edes ottanut kiinni niitä eläimiä, joita jahtasi.

Metsikön jättäessään hän tiesi tekevänsä väärin, mutta ei välittänyt siitä. Hänet oli lähetetty yksin vieraaseen maahan, tekemään tehtävää, johon hänen taitonsa eivät lainkaan sopineet. Hänen parinsakin oli lähdössä "tärkeämpiin" tehtäviin. Jos Henry halusi jahdata muutamaa poroa niin hän jahtasi, helvetti soikoon!

Vaaleanpunainen kieli suusta roikkuen Henry etsi porot. Ne eivät oikeastaan olleet kovin kaukana ja jokin, ehkäpä HAP itse, oli jo säikyttänyt ne liikkeelle keskellä yötä.

Avarassa maastossa oli hyvä juosta. Porot Henryn edessä ryntäilivät puolelta toiselle kauhuissaan, kun hän paimensi niitä pitkin tunturia. Protean nautti olostaan täysin siemauksin. Oli ihanaa olla liikkeessä, kylmä ilma tuntui upealta. Parasta oli tietää, että mikäli Henry niin valitsisi, käytännössä varma tappo oli vain yhden loikan päässä.

Jos hän niin haluaisi, hän hyppäisi kohti lähintä poroa. Kynnet uppoaisivat sen jälkeen, hampaat sen niskaan. Henry purisi eläimen kaularangan poikki. Luu pirstoutuisi leukojen välissä, poron veri tahraisi kuumana hänen kuononsa. Kun poro olisi kuollut, hän repisi auki sen vatsan -

Henry ravisti päätään ja pakotti fantasian mielestään. Proteanin vaistot kaipasivat toisinaan hieman tuuletusta, mutta hän ei ollut peto luonteeltaan. Hän ei ollut koskaan tappanut eläintä, paitsi ihmisen muodossaan, ja silloinkin vain vahingossa (kun eläin esimerkiksi jäi auton alle) tai armosta.

Porot alkoivat olla väsyksissä ja Henry jätti ne rauhaan. Hän hölkkäsi takaisin metsikölle tyytyväisenä ja onnellisena, aikaisemmista ajatuksistaan häiriintymässä. Will oli aikanaan selittänyt sen olevan vaistojen ilmentymä, jota ei kannattanut kieltää. Itsensä kieltäminen johti vain toisenlaisiin ongelmiin, Will oli sanonut, ja niin kauan kuin Henry hallitsi ajatusta eikä se häntä, kannatti kuunnella, mitä sillä oli sanottavanaan.

Kesti hetken ennen kuin Henry löysi vaatteensa. Sen jälkeen heittäytyi pitkäkseen maahan, kierähti selälleen ja tuijotti taivasta. Tähdet olivat yhä näkymättömissä pilvien takana, mutta osa kuusta näkyi toisinaan, kun ohuempi kohta pilviharsosta sattui kulkemaan sen editse. Turkki piti loitolla huurteisesta maasta huokuvan kylmän.

Ylimääräisen energiansa purettuaan protean oli rauhoittunut. Henry sulki silmänsä ja odotti oivallusta, joka hänellä oli itselleen tarjottavana.

Se tuli, kun kuva Yuliasta nousi hänen mieleensä mystisenä ja kauniina.

Henry oli rakastunut.

Rakastunut, ihastunut, ryhtynyt palvomaan tunteidensa kohdetta. Jos rakkaus oli pesti hulluuteen, hän oli rustannut puumerkkinsä täyspäiväiseen sopimukseen.

Enemmän kuin hieman hämmentyneenä Henry palasi ihmishahmoonsa. Hän puki vaatteet päälleen, myös pahasti kainalon alta ratkenneen t-paidan, ja aloitti matkan takaisin Hammerfestin kaupungin alueelle. Maitohapoille juostujen lihasten mielestä matka oli paljon pidempi kuin tullessa ja merituuli tuntui paljon kylmemmältä. Kuitenkin ajatus Yuliasta piti hänet lämpimänä, ja kun hän lopulta kaatui vuoteelleen hotellissa, viimeinen ajatus hänen mielessään oli Yulia.



Vain vähän myöhemmin toisessa hotellissa Will havahtui puhelimensa ääneen. Kesti useita sekunteja ennen kuin myös hänen aivonsa heräsivät niin paljon, että ne pääsivät tilanteeseen tasalle. Kun se tapahtui, Will vilkaisi puhelintaan ja kurtisti kulmiaan. Soittaja oli Kate, ja kello oli 5.35 aamulla.

"Will", hän vastasi uuni unesta käheänä. "Onko kaikki hyvin?"

"Avaa oli, olen sen takana. Halusin puhua kanssasi kahden."

Kate ei kuulostanut kovin kiireiseltä, joten Will puki housut ja t-paidan ylleen ennen kuin avasi oven. Kate livahti sisään täysissä pukimissa mutta meikittä.

"Anteeksi jos herätin", hän sanoi hymyillen hieman lammasmaisesti, "mutta halusin oikeasti puhua, enkä tiedän, milloin saan seuraavan tilaisuuden."

Will viittasi tuoliin ja istui itse toiseen sanomatta mitään. Kate istui alas.

"Sitä minä vain, että huomasitko, miten naiset suorastaan heittivät itsensä Oleksandrin syliin? Vaikka he ihan varmasti näkivät, että minä olin siinä vieressä. Onko se sinusta..."

"Omituista?" Will ehdotti, kun lauseen loppu haihtui ilmaan. "On. Tarkoitan vain, että hän ei ole mikään saalis. Rokkitähti tai sellainen."

"Onhan hän hyvän näköinen", Kate puolusti, mutta Will pudisti päätään.

"En minä rumaksi sano, mutta vaikka hän olisin mr. Ukraina, en usko, että se tekisi hänestä niin kiinnostavaa. Sano sinä, mikä hänessä viehättää, tai viehätti silloin aluksi."

Kate näpersi tuolinsa käsinojaa hajamielisenä ja hänen katseensa tarkentui jonnekin keskustelukumppanin taakse. "Hän oli niin puoleensavetävä vain. Seksikäs... Mutta oikeastaan minä en tullut kysymään, mistä se johtuu. Minä haluan tietää, pitäisikö minun olla huolissani."

"Huolissasi?" Katen sana olivat sysänneet Willin ajatukset aivan uusille urille, joilla ne kiisivät kuin pikajunat. Ne törmäilivät toisiinsa, väistelivät toisiaan täpärästi ja kirskuivat mennessään niin, että ystävän lemmenhuolille oli vaikea saada tilaa.

"Niistä naisista", Kate selvensi. "Luuletko, että Oleksandr voisi langeta kiusaukseen? Näyttikö sinusta siltä?"

Will pakotti itsensä keskittymään keskusteluun. Hän ei ollut kiinnittänyt mahdollisuuteen huomiota päivänä aikana, mutta kävi mielessään läpi tilanteita kronologisessa järjestyksessä.

"Koskaan ei voi olla varma, mutta Oleksandr oli aina etäisen kohtelias, ei vaikuttanut kiinnostuneelta. Suoraan sanoen en usko, että hän edes ymmärsi asiaa suurinta osaa ajasta."

"Kiitos... Anteeksi että häiritsin, päästän sinut jatkamaan unia", Kate sanoi ja virnisti. "Et usko, miten tuo helpotti."

Will mutisi hajamielisen vastauksen. Kate sulki huoneen oven mennessään, mutta Will jäi tuoliinsa istumaan. Hänen olisi pitänyt tajuta aikaisemmin, olisi pitänyt osata yhdistää. Toisaalta, mistä hän olisi voinut tietää Oleksandrin charmin purevan myös muihin naisiin?

Kaikki ne tutkimukset, joissa ihmisen parinvalinta yhdistettiin hajuaistiin ja feromoneihin. Kuinka nubbinit olivat pelkällä läsnäololla saaneet kaikki vastakkaista sukupuolta edustavat kaksijalkaiset yksilöt vaikuttamaan vastustamattoman viehättäviltä. Nubbinettejen ja nubbinien oletettu sukulaisuus... Oli enemmän kuin loogista, että myös tämän tapauksen ratkaisi oli kaikesta huolimatta feromoneissa.

Oleksandrista oli saatava näyte. Kiovan Sanctuary voisi hoitaa sen analysoinnin. T-paita olisi paras, mutta Will epäili, vahvasti, että Oleksandr huomaisi sen puuttumisen, eikä hänen ainakaan vielä tarvinnut tietää asiasta mitään. Kate saisi ottaa näytteen hänen hiestään miten parhaaksi katsoi.

Will kirjoitti ohjeet ylös ja lähetti viestin Katelle. Hän pohti, tohtisiko soittaa Helenille, mutta päätti odottaa. Helenin herättäminen oli aivan turhaa, asia ei muutamassa tunnissa muuttuisi miksikään.

Ei Will kuitenkaan enää saisi unen päästä kiinni, joten oli sama nousta ylös ja rentoutua hetki itsekseen.

Jotkut aamut olivat pahimpia, mutta toiset parhaita. Kun ei tarvinnut herätä herätyskelloon ja rynnätä aamubrieffiin, tai ruokkimaan jotakuta, tai avustamaan jonkin poikimista. Kiireettömissä aamuissa oli jotain erityistä, jotain toiveikasta, kun kaikki päivän mahdollisuudet olivat vielä edessäpäin.

Kiireetön aamu hotellissa oli hyvä aloittaa minibaarin kolajuomalla ja Facebookiin kirjautumalla. Älypuhelin ei ollut paras vaihtoehto käyttömukavuutta silmällä pitäen, mutta toimi auttavasti, ja Will pääsi selaamaan tuttaviensa merkintöjä. Kuten hän usein itselleen vakuutti, hänellä oli elämä myös työn ulkopuolella. Vaikka Sanctuary ja Abby veivät lähes kaiken hänen aikansa, ja vaikka hänen ystäväpiirinsä oli muuttunut uuden työn myötä, oli hauska seurata vanhojenkin ystävien ja tuttavien elämää edes jollain lailla.

Myös Willin ex oli Facebookissa, kirjautuneena sisään. Hän tervehti Williä sillä hieman kiusaantuneella tavalla, jolla entisille kumppaneille usein puhutaan. Will vastasi samaan sävyyn.

Meg kertoi olevansa lentokentällä ja odottelevansa myöhässä olevaa lentoa. Se selitti ajankohdan ja sen, että he ylipäätään keskustelivat. Heidän eroprosessinsa oli ollut kohtuullisen kivuton, noin eroksi, mutta sitä edeltänyt vaihe oli ollut tuskallinen molemmille.

Will kertoi olevansa työmatkalla Ukrainassa. Meg kertoi, ettei olut koskaan edes käynyt koko maassa. Will kertoi Abbysta, Meg kertoi Johnista. Will kertoi uniongelmiensa ratkenneen, Meg sanoi olevansa siitä hyvillään. Sen jälkeen hän sanoi, että lento oli vihdoin lähdössä ja hänen oli mentävä, mutta oli ollut hauska jutella.

Tottahan se oli, oli ollut mukava jutella. Tunteet olivat kuolleet jo monta vuotta sitten, mutta oli ollut aika, jonka Will ja Meg olivat kuvitelleet kasvattavansa yhdessä lauman kiljuvia lapsia. Paljon oli muuttunut niistä ajoista, vaikka muutama lapsi kyllä edelleen kuului Willin suunnitelmiin.

Sitten joskus, tulevaisuudessa, kun elämä olisi rauhallisempaa ja työ vähemmän hektistä.

Kello tuli seitsemän. Helen oli jo varmasti hereillä, hän nousi aina niin aikaisin.

Helen vastasi puhelimeensa nopeasti. Taustalta kuului paistinpannulla sihisevän rasvan ääni. Yök, taas kerran englantilaista aamiaista, vaikka kyllä se kalan voitti. Ihmistä vain ei oltu tarkoitettu syömään kalaa ennen lounasaikaa.

"Odota hetki, laitan kaiuttimelle", Helen sanoi heti, kun Will oli kertonut, mitä asia koski. "Toista, ole hyvä."

Will toisti ja kertoi havaintonsa. Helen ja Nikola esittivät joitakin tarkentavia kysymyksiä, joskaan havainnon suhteellinen suoraviivaisuus ei jättänyt niille juuri tilaa.

"Niinhän minä sanoin", kertomuksensa loppuun päässyt Will kuuli Nikolan voitonriemuisen huomautuksen.

"Etpäs", Helen väitti vastaan. "Sinä sanoit, että ne ehkä viestivät jonkinlaisilla tuoksuilla ja feromoneilla samaan tapaan kuin mehiläiset. Minusta se oli niin itsesäänselvää, ettei kannattanut sanoa ääneen."

"Suuri osa suurista keksinnöistä on itsestäänselvyyksiä, joita kukaan ei ole tajunnut ajatella tai sanoa ääneen."

Will suorastaan kuuli, kuinka ylimieliseltä Nikola parhaillaan näytti. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain nasevaa, mutta aihepiiri ei oikein ollut hänen alaansa.

"Sitä paitsi", Helen jatkoi, "et sinä puhunut mitään Oleksandrin feromoneista. Se kieltämättä selittäisi paljon. Erinomainen huomio, Will."

"Luuletko, että se on mahdollista?"

"Miksei olisi? Se käy sitä paitsi hyvin yksiin minun ja Nikolan ajatusten kanssa. Emme tulleet ajatelleeksi asiaa juuri tältä kantilta, mutta nyt se tuntuu oikeastaan aika itsestään selvältä."

"Mitä minä juuri sanoin", Nikola sanoi taustalta.

Helen hymähti huvittuneena. "En nyt sanoisi tätä suureksi keksinnöksi."

"Kuvittelin, että vähemmän merkitykselliset havainnot sisältyivät implisiittisesti."

Willin ovelta kuului koputus. Kello oli jo puoli kahdeksan, ja ilmeisesti Kate ja Oleksandr olivat tulleet hakemaan unikekoa aamiaiselle.

"Hetki", Will huikkasi kohti ovea. Helen siirtyi salamana sataprosenttisesti työasioihin: "Yrittäkää saada näyte Sanctuarylle mahdollisimman pian. Voi olla, että sen analysointiin kuluu useampia päiviä, ja suoraan sanoen tämä tieto on hieman huolestuttava, koska... Ei, minä selitän sen myöhemmin, sinua odotetaan. Oleksandrin vanhemmat asuvat Kiovassa. Minä ilmoitan tästä Katelle, yritä sinä saada Oleksandr ajattelemaan, että hänen on aika esitellä Kate vanhemmilleen. Silloin heillä olisi hyvä syy pysyä poissa hieman kauemmin."

"Miksi-" Will aloitti, mutta Helen keskeytti hänet: "Jos testin tulos on se mitä me epäilemme, Oleksandr saattaa olla vaarassa tai vaaraksi, jos hän tulee tänne. Mene nyt, Will, sinua odotetaan."

Helen lopetti puhelin. Will pui luurille nyrkkiä voimattomana mielenosoituksena, mutta seuraava vaativa koputus sai häneen liikettä.

Ei ehkä olisi helppoa saada Oleksandria jäämään Kiovaan suunniteltua pidemmäksi aikaa, mutta ei Will ollut hankkinut tutkintoaan takanreunaa koristamaan.



Kun Henry heräsi, hotellin aamiaisaika oli auttamattomasti ohi. Hän ei ollut muistanut laittaa herätyskelloaan soimaan ja myöhäinen yö oli vaatinut veronsa. Päivän ohjelmakin oli jäänyt suunnittelematta.

Pienestä harmista huolimatta Henryn olo oli erinomainen. Muodonmuutos ja juokseminen oli ollut omiaan rauhoittamaan hermoja ja laukaisemaan jännitystä, joka oli vaivannut Henryä siitä asti, kun Helen oli kertonut heidän lähtevän Ukrainaan.

Aamutoimiensa jälkeen Henry selaili laiskasti paikallisia nähtävyyksiä. Kiinnostavimpina hän piti kolmea museota. Vaihtoehdot olivat The Energy House, The Royal And Ancient Polar Bear Society ja The Museum of Reconstruction. Viimeisin oli omistettu kaupungin tuholle 2. maailmansodan aikana ja sitä seuraavasta uudelleenrakentamisesta. Aiheen synkkyyden vuoksi Henry päätti jättää sen toiseen kertaan. Hän oli iloinen ja rakastunut, ei siis lainkaan sopivassa mielentilassa sotahistoriaan tutustumiseen.

Jäljelle jäävistä vaihtoehdoista The Energy House kiinnosti Henryä enemmän. Hän ei arvellut saavansa varsinaisesti uutta tietoa (sattuneista syistä hän oli hyvin perehtynyt energiatekniikkaan), mutta paikalla oli oma kiehtova historiallinen arvonsa. Kierroksen alkuunkin oli sopivasti aikaa, ja Henry ehtisi syödä joko myöhästyneen aamiaisen, tai vaihtoehtoisesti hän voisi hakeutua johonkin kaupungin lounasravintoloista. Lounasaika Norjassa alkoi jo yhdentoista maissa, ja vaikka Henry ei oikein tiennyt kuina oli tarkoitus pärjätä aikaisesta lounaasta päivälliseen pelkällä välipalalla ja kahvilla, käytännössä oli hyvätkin puolensa.

Ajatus alkoi tuntua entistä houkuttelevammalta. Lounasravintoiloissa olisi varmasti halvempi hintataso kuin hotellissa ja päivästä oli kovaa vauhtia tulossa pilvetön. Olisi mukavaa kierrellä kaupunkia odotellessaan lounasajan alkua ja etsiskellessään sopivaa ravintolaa.

Henry aloitti vilkaisemalla sähköpostinsa (ei uusia viestejä) ja syömällä sen, mitä eväistä oli vielä jäljellä. Perunalastipussillisen jämät, kaksi persikkaa ja purkillinen hedelmäsosetta tylsyttivät nälän pahimman terän, mutta edellisen yön tuottama energiavaje kaipasi tuhtia ateriaa.

Mihinhän päin kannatti lähteä, Henry mietti jättäessään hotellinsa. Hän painoi sen sijainnin tarkasti mieleensä, oli niin helppo eksyä pienessäkin vieraassa kaupungissa ilman selvää määränpäätä.

Hän päätyi lähtemään kohti pohjoista, tai pikemminkin koillista. Yulia astui siinä suunnassa, mutta ei sillä oikeastaan ollut merkitystä. Ja vaikka Henry aivan sattumalta kulkisi Yulian talon ohi, niin ei hänen tarvinnut sen oveen koputtaa.

Ketä hän muka yritti huijata? Mitä sitten, vaikka halusi kulkea unelmiensa naisen talon ohi? Ei se ollut laissa kiellettyä, eikä Helenkään ollut huomannut kieltää sitä. Henry oli vapaa kävelemään juuri sinne, minne halusi kävellä, ja hän kävelisi Yulian talon ohi. Sitten hän söisi lounasta.

Strandgatalta sisämaahan käännyttyään Henry kulki loivaa mutta jatkuvaa ylämäkeä. Meri jäi pikkuhiljaa kauemmas ja tie kulki pienen puron yli. Pian se tuli pian lammen rantaan, jota myöten Henry kulki tovin ennen kuin oli aika kääntyä uudelleen.

Yhä kiiveten hän vilkaisi alas ja näki kaupungin talot: niiden sievät ikkunat, jyrkät katot ja iloisilla väreillä maalatut seinät. Ilmassa oli jonkinlaista utuisuutta. Jos pilvinen kaamospäivä oli pimeä, Henry pohti, niin kirkas oli merkillinen. Taivas oli tumma mutta hieman turkoosiin taittuva, ilmakehästä siroava valo sinisävyistä. Vaikka taivas oli pilvetön, aurinkoa ei tietenkään näkynyt, mutta kuu erottui taivasta vasten.

Pian vastassa oli talo, jonka pihaan oli edellisenä päivänä jättänyt Henryn ja Ludmilan. Nyt, kun Henry ei enää ollut ratkeamaisillaan sulasta kauhusta, talo vaikutti vielä hauskemman näköiseltä kuin edellisenä päivänä. Jossain siellä oli Yulia, tai ehkä hänkin oli kaupungilla? Henryn käsityksen mukaan laivakokeilla oli hyvä palkka, ainakin mikäli he ansaitsivat Norjan standardien mukaan.

Rakkautta tai ei, nälkä muistutti olemassaolostaan. Henry päätti kävellä korttelin ympäri ja palata ripeästi keskustaan. Hän jatkoi matkaa, mutta havahtui pian ääneen.

"Hei, Henry", ääni sanoi. Puhuteltu havahtui ajatuksistaan ja katsoi talon pihaa, josta ääni oli kuulunut. Yulia seisoi seinustalla niin, että ettei Henry ollut huomannut häntä aikaisemmin. Pakahduttava ilo ja kauhu ohjeiden laiminlyönnistä kamppailivat siitä, kumpi saisi tahtonsa läpi.

"Unohtuiko sinulta tänne jotain?" Yulia kysyi, kun Henry ei hetkeen saanut sanoja suustaan. "Olisit sinä voinut soittaakin."

Ilo voitti. Hitot ohjeista – ensinnäkin oli selvää, ettei Yulialla ollut veristä moottorisahaa autotallissaan, siksi toiseksikin hän otti häneen yhteyttä Henryyn eikä toisin päin,

"Ei. Äh, huomenta", Henry sanoi. Hänen pitäisi oppia kokoamaan ajatuksensa ennen kuin aukaisisi suunsa, eikä olisi pahaksi, vaikka hän oppisi kokoamaan ne nopeasti.

"Olen vain kävelemässä. Etsiskelen edullista lounasravintolaa, jossa on hyvännäköistä ruokaa... Saanko kysyä, mitä sinä teet?"

Yulia vilkaisi vaatteitaan ja naurahti. Hänellä oli yllään vanhat verryttelyhousut ja kirkkaankeltainen tuulipuvuntakki, ehkäpä kolmisen kokoa liian suuri hänen hennolle varrelleen. Kumisaappaat ja pitkä raidallinen pipo viimeistelivät vaikutelman.

"Kaivan esiin liljojen sipuleita", hän selitti ja näytti Henrylle multaiset kätensä. "Ne talvehtivat varmemmin sillä tapaa. Hanseneilla on liljoja penkissä, mutta rouva satutti polvensa kesällä ja se ärtyy puutarhatöistä. Lupasin kaivaa sipulit esiin, kun päiväkin on niin kaunis... Siitä tämä huippumuodikas asu. Takki on rouva Hansenin vanha. Hän sanoi, että se on niin ruma, ettei kelpaa edes matonkuteeksi."

Henry nauroi kohteliaasti, vaikka ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sanctuaryssa kasvaminen oli opettanut hänelle yhtä sun toista, mutta mattojen kutominen ei kuulunut niihin asioihin.

"Tiedätkö jo, missä aiot syödä?"

"Ei aavistustakaan", Henry myönsi. "Ajattelin tosiaan kävellä ympäriinsä ja poiketa jonnekin halpaan mutta hyvään paikkaan. Onko sinulla suosituksia?"

Yulia empi hetken. "Tämä on Norja, Henry. Kansainvälisesti mikään täällä ei ole edullista. Mutta minulla on keitto kiehumassa."

Empivyys vaihtui ilkikuriseksi hymyksi. "Siitä riittää kyllä helposti kahdelle. En lupaa että se on hyvää, mutta minä tarjoan, joten hinta-laatusuhteen pitäisi olla kohdallaan!"

Se osa Henrystä, joka halusi noudattaa Ljudmilan antamia ohjeita ja miellyttää Heleniä, kehotti kieltäytymään kutsusta kohteliaasti. Se osa ei kuitenkaan päättänyt asiasta.

"Kiitos. Se olisi mukavaa... Entä nuo sipulit?"

"Ei tässä mene kauaa, varttitunti korkeintaan. Istu alas ja pidä minulle seuraa."

Pihalla ei ollut penkkiä tai edes aitaa, jonka päällä olisi voinut istua. Henry tuli kuitenkin lähemmäs tyttöään ja tarjosi apuaan. Yulia sanoi, ettei Henryn kannattanut sotkea itseään multaan.

He keskustelivat tavanomaisista asioista. Henry kertoi, kuinka eksoottiselta kaamos tuntui ja Yulia sanoi, ettei ollut koskaan oppinut erityisesti rakastamaan sitä. Hänen aluksensa kotisatama oli kuitenkin Hammerfestissa, joten oli käytännöllistä asua siellä. Sitä paitsi hän oli kiintynyt Hanseneihin, ja vaikka Hammerfestin kesä oli lyhyt ja kylmä, se oli kaunis.

Henry sanoi pitävänsä revontulista, vaikka ei ollut koskaan nähnyt kunnollisia, pelkkiä kalpeita varjoja. Yulia toivoi, että Henry näkisi niitä. Mahdollisuudet olivat kohtuullisen hyvät, säätiedotuskin oli luvannut lähipäiviksi melko pilvetöntä säätä.

Yulia lopetti puutarhatyöt ja johdatti Henryn sisään talon sivuovesta.

"Vien vaatteet kylpyhuoneeseen ja siistin itseni", hän sanoi. "Tiedät, missä olohuone on. Tee olosi mukavaksi."

Henry kiipesi portaat ylös ja istui Ikea-sohvalle hieman hämmästyneenä. Miten ihmeessä hän oli päätynyt yksin Yulian asuntoon? Kieltämättä asiat sujuivat monessakin mielessä paremmin kuin Henry oli osannut edes toivoa, mutta tahti oli silti typerryttävä. Hän tunsi itsensä taas hieman hölmöksi.

Yulia ehti olohuoneeseen nopeammin kuin Henry oli kuvitellut. Hän oli vaihtanut vaatteensa, mutta hänen hiuksensa eivät olleet vielä kuivat eikä hänellä ollut meikkiä.

"Toivottavasti et ehtinyt pitkästyä", hän sanoi ja alkoi kattaa pöytää saman tien. Oli vaikea olla ihailematta vaivattomuutta ja luontevuutta, jolla Yulia nosti pöytään ruokailuvälineet, keiton ja tuohisen leipäkorin samalla kun jutteli Henryn kanssa hauskoja tyhjänpäiväisyyksiä.

Kuten Yulia oli jo kertonut, ruokana oli kalakeittoa. "Se on niin helppoa ja vaivatonta", hän selitti. "Siitä riittää pitkäksi aikaa. Yhdelle on niin tylsää laittaa ruokaa."

Henry piti kalakeitosta ja tummasta hapanjuurella leivotusta leivästä. Yllätys oli positiivinen, koska hän oli tottunut yhdistämään kalaruoat Big Guyn tekemiin, ei niinkään ihmisten makuun suunnattuihin aamiaisiin. Muutenkin Yulia oli selvästi taitava keittiössä. Jälkiruoaksi hän tarjosi jäätelöä ja kuumaa karpalokastiketta.



Junan ikkunasta vilisevät maisemat olivat tyypillisiä marraskuisen Ukrainan maisemia ja sellaisina varsin masentavia. Ne kuitenkin olivat niin hyvässä kontrastissa Willin hyväntuulisuuden kanssa, että hän piti niistä suuresti.

Ennen kuin juna oli lähtenyt, Will oli houkutellut Oleksandrin soittamaan vanhemmilleen ja kysymään, sopiko tulla vieraisille muutamaksi päiväksi. Se oli sopinut, ja näin Kate ja Oleksandr olisivat poissa pelistä seuraavat päivät. Sen jälkeen olisi keksittävä jotain muuta, mikäli asiat eivät etenisi niin kuin Will ja Helen toivoivat.

Will oli myös saanut näytteen toimitettua Kiovan Sanctuarylle. Kirill oli tarjonnut hänelle lyhyen kierroksen yksikköön ennen kuin oli ajanut hänet rautatieasemalle. Will oli yllättänyt nähdessään, kuinka moderni, suuri ja hyvin varustettu laitos oli. Se veti täysin vertoja niihin, joiden päät osallistuivat verkostoa koskeviin neuvotteluihin Helenin kanssa.

"Se johtuu Tsernobylistä", Kirill oli selittänyt, kun Will oli maininnut asiasta. "Me operoimme täältä Kiovasta käsin pitkälti poliittisista syistä, vaikka kuten ehkä tiedät, suurin osa laskeumasta on Valkovenäjän puolelle. Meillä on täysi työ kenttätehtävissä ja kahden valtion välillä tasapainottelussa, joten emme juuri osallistu verkoston päätöksentekoon. Silloinen päämme teki linjauksen muutama vuosi onnettomuuden jälkeen, kun aloimme laajentua. Olemme siihen täällä tyytyväisiä. Tekee elämästä ihmeen paljon helpompaa."

Will ymmärsi hyvin. Kun jossain tapahtui, viimeinen asia, josta kukaan halusi huolehtia, oli monimutkainen ja byrokraattinen päätöksentekoprosessi.

Yhtä kaikki, Kirill oli luvannut tulokset näytteestä kahden vuorokauden sisällä, mikä Jelgava ei räjähtäisi käsiin.

Ei siis ihme, että Will oli tyytyväinen. Asiat olivat ratkeamaan päin ja Abby odotti kotona.



"Kuinka kauan viivyt täällä?" Yulia kysyi kerätessään jälkiruokakulhoja pöydästä. "Luulin, että olit vain läpikulkumatkalla. Että poikkesit kaupunkiin vain haastattelua varten."

Juuri tällaista kysymystä Henry oli pelännyt. Mitä hän voisi sanoa valehtelematta suoraan tai paljastamatta liikaa totuutta?

"Minun parini joutui lähtemään muualle. Nyt olen tavallaan lomalla vähän aikaa, enhän minä voi ilman paria työskennellä. En tiedä milloin jatkan. Tuskin siihen montaa päivää kuitenkaan menee, voin yhtä hyvin odotella täällä kuin jossain muualla."

"Anteeksi jos olen utelias, mutta mitä te oikein teette? Tuo kuulostaa enemmän agenttitouhulta kuin yritykseltä tunnistaa laji ja selvittää sen aiheuttamia riskejä laitosalueella."

Ja siinä tuli toinen Henryn pelkäämistä kysymyksistä. Tähän hänellä sentään oli vastaus valmiina: "En valehdellut sinulle, mutta meillä on tiukka salassapitovelvollisuus. Kyllähän sinä tiedät, miten se menee ydinalalla. Hyvä kun saa kertoa, millainen simpukka on kiinni jossain jälkilämmön poiston puolella."

Yulia nauroi. Henry oli huomannut, että monet hänen huonoistakin vitseistään saivat Yulian nauramaan. Hän oli siitä erittäin iloinen.

"Tiedänhän minä. Se on yksi niistä asioista, joita inhosin Tsernobylissä työskentelyssä kaikkein eniten. Aina saa varoa sanojaan, kun vähänkin puhuu työstään... En kiusaa sinua sillä enempää. Oletko jo päättänyt mitä aiot tehdä, nyt kun odottelet pariasi? Tämä kaupunki ei ole mikään varsinainen menomesta."

Henry hymyili. Yulia oli hauskaa seuraa. Henry tiesi hyvin, mistä se johtui. "Ajattelin käydä katsomassa The Energy Housea. Se liippaa melko läheltä minun alaani, ja onhan sillä tiettyä historiallista arvoa. On vähän sääli, kuinka teknologian historia katoaa."

"Tiedän mitä tarkoitat", Yulia vastasi nyökäten. Hän istui alas, pöytä oli jo tyhjennetty.

"Kuninkaiden ja kenraalien teot jäävät historiaan, vaikka he vain tappavat tai tapattavat ihmisiä ja piirtävät rajoja uudestaan... Tai ainakin se on se, mitä koulussa opetetaan. Sen sijaan kukaan ei välitä kertoa, miten monet suoraan jokapäiväiseen elämäämme liittyvät keksinnöt on tehty. Vaikkapa internet, tai rokotus, vedenpuhdistamo, tai transistori."

Henry, jonka mielestä keskustelu alkoi taas liukua ei-toivotuille vesille, vaihtoi puheenaihetta: "Mihin sinä menisit, jos olisit turistina täällä?"

"Menisin luontoon", Yulia ei joutunut edes miettimään. "Marraskuu ei ole parasta aikaa, mutta täällä on sellaista luontoa, josta ei kaikkialla pääse nauttimaan. Kiipeäisin tunturin huipulle katsoman taivasta, ottaisin mukaan hyvää seuraa, eväät ja pullon hyvää viiniä ja olisin vain ja nauttisin."

"Oh", Henry sai sanotuksi, vaikka tunsi katseensa lasittuvan pelkästä ajatuksesta.

"Se oli kutsu", Yulia selvensi. "Huomiseksi illaksi on luvattu pilvetöntä säätä. Taivas on varmasti hieno."

Asiat todellakin luistivat paremmin kuin Henry oli osannut kuvitella. "Tulen mielelläni, tietenkin. Tuota, äh, ihan vain varmistuksena: ne ovat treffit, vai mitä? En halua vaikuttaa idiootilta, jos ne eivät olekaan."

Yulia nauroi taas, mutta tällä kertaa naurussa oli hämillisyyttä. "Kyllä, treffit. Minä hoidan eväät ja viinin, pukeudu sinä vain lämpimästi ja tule hakemaan minut... olisiko kahdeksalta hyvä aika? Onko sinulla ruoka-aineallergioita tai jotain, josta et todellakaan pidä?"

Big Guyn kala-aamiaiset ja eräät muut vähemmän ihmisten makuun suunnatut ruokalajit vilisivät Henryn mielessä, mutta hän luotti Yulian harkintakykyyn. Hän kertoi, ettei kumpiakaan ollut, ja että kahdeksan oli hyvä aika, ja että hänen oli aika lähteä katsomaan The Energy Housea, mikäli hän halusi ehtiä kierrokselle.

Hän antoi puhelinnumeronsa Yulialle ja Yulia omansa hänelle. Sitten Henry palasi hotellilleen kylläisenä ja uskomattoman onnellisena. Tunnetta ei juuri vähentänyt se, ettei hän ehtinyt kierrokselle.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #10 : 09.04.2014 19:37:15 »
11. Luku

Henry nukkui niin pitkään, että oli taas myöhästyä aamiaiselta. Hän ei ehtinyt käydä suihkussa. Sähköpostinsa lukemista hän ei edes ehtinyt harkitsemaan. Juuri siksi häntä odotti aamiaispöydässä yllätys.

Henryllä oli sudennälkä, joten heti kun hän sai aamiaisensa haettua, hän istui lähimpään vapaaseen pöytään ja alkoi lappaa ruokaa suuhunsa. Ajatukset olivat jo illassa. Mitä tuoda treffeille? Uusi takki oli ainakin hankittava, lyhyt ja vuoreton välikauden nahkatakki ei mitenkään riittäisi ulkovaatteeksi näillä leveyspiireillä. Niin, ja vaatteita piti myös pestä, puhtaat alkoivat olla vähenemään päin.

"Huomenta", matala miesääni keskeytti Henry mietteet paikallisten pesulapalveluiden saatavuudesta. "Minä olen Even Gran."

"Mi-" Henry aloitti hämmästyneenä, söi suunsa tyhjäksi ja aloitti alusta: "Anteeksi? Even mitä?"

"Even Gran", mies toista hitaasti ja selkeästi. "Se on minun nimeni. Sinä olet Henry Foss, vai mitä?"

Henry vastasi myöntävästi, mutta hämmennys ei kadonnut hänen kasvoiltaan.

"Olen sinun uusi parisi. Lähetin siitä sähköpostia."

"Ah." Vihdoinkin asiaan tuli jotain tolkkua. "Hauska tavata. En ehtinyt lukea sähköpostejani aamulla. Anteeksi. Istu alas, ole hyvä. Oletko jo syönyt aamiaista?"

Even nyökkäsi ja otti itselleen tuolin. "Jo tunti sitten. Yritin sopia kanssasi tapaamista, mutta kun et tullut paikalle, oletin, ettet ollut saanut viestiä. Päätin odottaa."

"Anteeksi", Henry sanoi kolmannen kerran ja lappoi suunsa täyteen ruokaa, jottei hänen tarvitsisi puhua hetkeen. Even vaikutti etäiseltä ja viileältä, hieman ärtyneeltä. Ei mieheltä, jolle oli helppo puhua edes päivän säästä.

"Ei siitä suurta vahinkoa ollut", Even sanoi. Sävy teki selväksi, että vahinko se oli pienikin vahinko. "Asiaan palatakseni, oletko pitänyt tyttöä silmällä?"

"Yuliaa?"

Voi kyllä hän oli, mutta kuinka selittää treffit parhain päin tiukkailmeiselle, kovaa vauhtia keski-ikäistyvällä blondille?

"Totta kai olen pitänyt häntä silmällä. Valitettavasti hän huomasi minut ja flirttailukuvio tavallaan karkasi käsistä. Hän sai minut sopimaa treffit kanssaan."

Henry onnitteli itseään. Vaikka keskustelukumppani ei suorastaan säteillyt vakuuttuneisuutta, selitys oli hyvä.

"Minun täytyy kirjoittaa tuo raporttiin." Evenin kulmat kurtistuivat hänen puhuessaan. "Ja esittää siinä huolestuneisuuteni asiantilasta tähän liittyvistä eettisistä ongelmista ja turvallisuuskysymyksistä."

Äh.

"Ymmärrän... Tiedätkö, onko täällä pesulaa?"

"Pesulaa", Even toisti ontosti. "En tiedä, mutta kehotan, että keskityt enemmän tehtävääsi kuin vaatteisiisi."

Henry piti uudesta paristaan hetki hetkeltä vähemmän. Mikäli hänellä olisi ollut rohkeutta, hän olisi esittänyt jokusia omia huolenaiheitaan muun muassa keskustelun julkisuuteen liittyen. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, joten kaksikon ylle laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Ravintolan puheensorina ja astioiden kilinä tuntuivat erityisen kovaäänisiltä.

"Eiköhän tämä ollut tässä", Even rikkoi hiljaisuuden lopuksi. "Olet pelannut itsesi sievästi nurkkaan sen tytön kanssa. Miten sinä luulet, että voin vahtia sinua, kun olet treffeillä hänen kanssaan? Vai pitäisikö minun tulla mukaan kuokkavieraana? Kehottaisin suureen varovaisuuteen, jos kuvittelisin, että minun kehotukseni kiinnostavat sinua sen vertaa kuin Ludmilan."

Even nousi tuoliltaan terävällä liikkeellä. "Hyvää päivänjatkoa."

Pahaa päivänjatkoa, Henry ajatteli katsoessaan Evenin selkää, joka ei tuntunut loittonevan riittävän nopeasti. Oliko nimikään aito?

Henry söi loppuun ja palasi huoneeseensa. Ensitöikseen hän tarkisti sähköpostinsa, jossa muiden viestien joukossa oli Evenin lähettämä sähköposti ja toinen Eveniä koskeva. Sentään se vahvisti, että Even tosiaan oli Henryn pari, Norjan Sanctuaryn kautta määrätty.

Henry unohti parinsa ja hänen ajatuksensa palasivat illan suunnitteluun. Hän päätti aloittaa etsimällä paremman takin ja pitämällä silmänsä auki siltä varalta, että jotain muuta mielenkiintoista sattuisi eteen. Esimerkiksi pesula.



Will istui keittiön pöydän ääressä ja yritti kuluttaa aikaa. Hänellä oli edessään kierrevihkoon jäljennetty sudoku, mutta hän leikitteli kuivamustekynällä ja kuunteli, kuinka seinäkello tikitti sekunteja historiaan.

Keittiö oli kuin kaatopaikka. Likaisten lasien, lautasten, kulhojen ja muiden astioiden pinot kohosivat korkeuksiin tiskipöydällä. Lattia oli roskainen ja muruja oli vähintään polveen asti. Lattialla mikroaaltouunin edessä oli suuri oranssi tahra ja rikki mennyt lautanen.

Ruoka oli vähissä ja pölykoirat pyörivät kodinhoitohuoneen nurkissa. Roskakorit sentään eivät olleet täynnä, mutta Will päätteli sen johtuvan vain ja ainoastaan siitä, ettei kukaan ollut viitsinyt heittää roskia niihin. Talo muistutti suuresti Willin opiskeluaikaisen yhteisasennon tiloja, jotka oli yleensä siivonnut ainoastaan jonkun kämppäkaverin kylään tullut äiti.

Will olisi halunnut saada talon siistiksi, mutta Helen oli kieltänyt häntä kolistelemasta. Nikola nukkui, hän oli sanonut, ei saanut häiritä. Sitten Helen oli jatkanut omia töitään, Will keittänyt itselleen kupillisen kahvia ja ottanut sudokun esiin.

Kahvi oli jo jäähtynyt ja maistui pahalta, mutta Will joi sen joka tapauksessa loppuun. Hän painoi kynän pöytää vasten ja päästi sen irti. Jousi sinkautti sitä ylös lähes viisi senttiä. Haa, tuliko vasemman yläkuudenneksen keskelle kolmonen?

Useita numeroita myöhemmin Will pelästyi niin, että oli pudota penkiltä. Helenin puhelin pirahti soimaan kodinhoitohuoneessa, josta ääni kantautui keittiöön kovana tyhjässä, muuten hiljaisessa talossa.

Willin uteliaisuus heräsi ennen kuin hänen takomisennätystä tavoitteleva sydämensä rauhoittui. Oli kulunut yli vuorokausi siitä, kun hän oli toimittanut Oleksandrin näytteen Kiovan Sanctuaryyn. Tuntui todennäköiseltä, että puhelu koski tuloksia.

Helen vastasi puhelimeen, käänsi puhelun kaiuttimelle ja käveli keittiöön.

"Valmista?" naisääni kaiuttimesta kysyi. Helen vastasi myöntävästi.

"Näytteenotossa ja -käsittelyssä ei ole noudatettu asiaankuuluvaa tarkkuutta, joten tuloksiin kannattaa suhtautua tietyllä kriittisyydellä."

Helen kertoi tietävänsä sen kyllä. Tarkoitus ei ollut kirjoittaa artikkelia, ja mikäli hypoteesi oli oikea, ero tavanomaisiin pitoisuuksiin olisi moninkertainen.

"Sitten teidän hypoteesinne on väärä", ääni kaiuttimesta jatkoi hieman nyrpeänä. "Useimmat arvot ovat näytteenkäsittelyn huomioon ottaen uskottavia. Eräät arvoista ovat noin kaksinkertaisia. Lähetin tulokset sähköpostitse, mutta mikäli haluat kysyä niistä tai niiden merkityksestä jotain, nyt on siihen hyvä aika."

"Kiitos. Osaan kyllä tulkita tulokset. Kiitos avusta."

Helen ja soittaja hyvästelivät toisensa. Nikola, joka oli keskustelun aikana tullut keittiöön, nyökkäsi.

"Siinä meni se teoria", hän sanoi. Äänen käheys paljasti, että hän tosiaan oli ollut nukkumassa, luultavasti herännyt puhelimen soittoon.

Helen ei vaikuttanut vakuuttuneelta. "Katson arvoja tarkemmin koneelta, mutta osa oli koholla. Voi olla, että ne ovat kulkeutuneet näytteeseen muualta. Vaikka Oleksandr ei itse tuottaisi tavallista enempää feromoneja, niin voi olla, että hänellä on jotain, joka tuottaa tai vapauttaa niitä."

"Kaukaa haettua", Nikola kritisoi. "Mennä katsomaan tuloksia. William voi sillä välin siivota täällä. Tämä paikka on kuvottavassa kunnossa."

Will siivosi.



Taivas oli lähes pilvetön, kun Henry käveli kohti Yulian taloa. Parhaista yrityksistään huolimatta hän ei ollut keksinyt mitään, mitä olisi voinut tuoda treffeille,eikä lopuksi ollut löytänyt edes auki olevaa kukkakauppaa. Ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa Yulian ohjetta, tuoda paikalle vain itsensä lämpimästi pukeutuneena.

Lämpimät vaatteet kieltämättä tulivat tarpeeseen. Vaikka kylmimmät tunnit olivat vielä kaukana edessä, mereltä nousi hyytävää ilmaa. Henry ei lainkaan katunut päätöstään uuden takin ostamisesta. Suurin osa palkasta jäi joka tapauksessa säästöön, joten vaikka taikka takki ei ehkä mahtuisi matkatavaroihin, se olisi tarkoituksensa palvellut.

Henry koputti talon sivuovea. Kello ei ollut vielä aivan kahdeksaa, mutta ei hän voinut jäädä ovelle seisoskeleman ja odottamaan. Eikä hän nyt niin aikaisessa ollut, korkeintaan viitisentoista minuuttia.

Kesti kauan ennen kuin ovi avattiin. Henry yllättyi nähdessään, ettei Yulia ollut eteisessä yksin, vaan rouva Hansen seisoi hänen vieressään kädet lanteillaan. Pieneksi vanhaksi rouvaksi hänessä oli hämmästyttävää arvovaltaa ja norjankielisissä sanoissa käskevää sävyä.

Hetken Henry kuvitteli, ettei rouva pitänyt vuokralaisensa treffeistä, mutta pian rouva kääntyi puhumaan hänelle lähes anelevaan sävyyn. Sävy olikin ainoa asia, jonka Henry purkauksesta ymmärsi.

Yulia vastasi lyhyesti rouvalle ennen kuin kääntyi Henryn puoleen. "Hän sanoo, ettei ole turvallista mennä ulos. Paikallisuutisissa oli juttua siitä, että joku jonkinlaisen kamalan pedon jahtaavan poroja pitkin maita ja mantuja. Mutta jos minä uskoisin jokaiseen suttuiseen valokuvaan, niin voisin saman tien jäädä maihin, ettei Kraken vie minua!"

Seurasi taas norjankielistä puhetta. Sen aikana Henry yritti piilottaa kauhistuneen ilmeensä, mutta Yulian katseen terävyys kertoi, että hän oli myöhässä.

Jos Helen kuulee tästä, niin hän tekee minusta uuden taljan takkansa eteen, Henry ajatteli hieman surkeana, mutta Yuliaan vilkaistuaan päätti, että se olisi sen arvoista. Sitä paitsi Henry oli oma persoonansa. Hän oli aikuinen mies, viemässä aikuista naista ulos, eikä hän antaisi pomonsa tai naisen vuokranantajan pilata koko juttua.

"Yulia", hän sanoi hiljaa, kun keskustelu saavutti sopivan suvantokohdan, "ole kiltti ja sano, että minä kyllä suojelen sinua, jos jotain vaaraa ilmestyy."

Yulia käänsi sanat. Epäluuloiset katseet osoittivat, ettei rouva Hansen luottanut Henryn kykyyn pitää turvassa yhtään ketään, mutta rouva poistui paikalta päätään pudistellen. Oven sulkeuduttua Yulia hymähti hieman huvittuneena.

"Hän tarkoittaa hyvää, mutta en ymmärrä, miksi hän on niin huolissaan. Siitä kuvasta on mahdotonta sanoa juoksevatko ne typerät eläimet huvikseen vai jahtaako niitä sapelihammastiikeri. En panisi sille paljon painoarvoa... paitsi jos tiedät siitä jotain, mitä me muut emme tiedä."

Ludmilan ja Evenin varoitukset laukkasivat Henryn tietoisuuden läpi, mutta yksikään ei jäänyt taloksi. Henry pudisti päätään, eikä Yulia painostanut häntä, vaikkei selvästi täysin uskonut tapahtumien ajoituksen olevan pelkkää sattumaa.

Jos hän olisi uskonut, Henry olisi ollut hieman pettynyt.

"Haen tavarat niin pääsemme lähtemään", Yulia vaihtoi aihetta ja juoksi portaat ylös. Vain hetkeä myöhemmin hän palasi alas mukanaan täyteen pakattu painavan näköinen reppu.

Hän puki ulkovaatteet ylleen ja Henry tarjoutui kantamaan reppua. Se ei ollut lainkaan niin painava kuin miltä näytti, ja sen sisältö tuntui pehmeältä selkää vasten.

Ulkoilma oli viilennyt, mutta taivas oli edelleen kirkas. Vaikka Yulia johdatti kaksikon valaisemattomalle alueelle, pimeys ei ollut läpitunkeva. Kuun, tähtien ja avoimen maaston ansiosta Henry näki polun jalkojensa alla, vaikka oli huomattavasti kiinnostuneempi Yulian vaalean ihon hohteesta.

"Joskus minusta tuntuu siltä, että tämä on minun oikea kotini", Yulia sanoi äkkiä. Sanat saivat Henryn hämilleen.

"Mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi ja keskittyi kiipeämään rinnettä ylös. Polku oli käytännöllisesti kadonnut, mutta maasto ei ollut kovin vaikeaa.

"Tiedän että se on klisee, mutta kun katsot ympärillesi, niin näet. Joskus tuntuu siltä kuin minut olisi tarkoitettu tänne. Rakastan Ukrainaa ja se on aina minun maani, mutta olen asunut täällä niin monta vuotta."

Henrystä ei ollut heti vastaamaan, ja Yulia naurahti hieman hermostuneesti. "Anteeksi, puhun vain itsestäni. Sano sinä, mitä ajattelet?"

Rehellisesti sanoen Henry ajatteli, kuinka kauniit Yulian rinnat olisivat kuunvalossa ilman kangaskerroksia, jotka peittäviä niitä. Rehellisyydelle oli aikansa ja paikkansa, eikä kumpikaan ollut tämä.

"Ymmärrän jos aihe on arka, mutta eikö sinulle ole ikävä kotiin?"

"Joskus, mutta en minä oikein tiedä, missä minun kotini on. Synnyin neuvostoaikaisessa Ukrainassa, eikä sitä tietenkään enää ole. Sekä isäni että isoäitini olivat tulipunaisia, isoäiti vielä kuolinvuoteellaan, isä siihen, että järjestelmä romahti. Isälle ja Oleksandille se sopi, kaikki jännitys ja uudistukset, mutta minä menetin kotini." Yulia piti pienen tauon kaksikon tullessa hieman jyrkempään kohtaan.

"Tietysti maa on vielä siellä, eikä sillä ole väliä miksi sitä sanoo. Talokin säilyi, mutta minä olin isän tyttö muutoksiin asti. Ei ollut helppo hyväksyä, että hän vaihtoi aatetta kuin takkia."

Henry löi jalkansa kiveen, mutta säilytti tasapainonsa vaivatta. "Tuohan on kamalaa."

"Pelkkää elämää. Isä on käytännönläheinen mies, en laske sitä hänelle varsinaisesti viaksi. Anteeksi jos tämän on masentavaa, se ei ollut tarkoitukseni."

"Ymmärrän... Kai sinä kuitenkin olet iloinen vapaudesta?"

Yulia naurahti. Se oli iloista naurua, ei lainkaan katkeraa, niin kuin olisi voinut kuvitella.

"Rakastan sitä. En vain usko, että paras tapa edistää sitä on sitoa vähävaraiset paikoilleen saavuttamattomilla hintalapuilla... Eiköhän tässä ole hyvä."

Lisäys ei ollut poliittinen kommentti, vaan osoitus tyytyväisyydestä kaksikon senhetkiseen sijaintiin. He olivat laskeutuneet pieneen painaumaan, joka tarjosi jonkinlaista näkösuojaa avarassa maastossa.

Henry pysähtyi ja ojensi repun Yulialle, joka veti esiin paksun villahuovan.

"Retkipatja olisi tietysti lämpimämpi", hän sanoi, "mutta miksi tulla tänne ulos jos haluaa kuvitella istuvansa olohuoneensa sohvalla?"

Henry, jonka ajatukset askartelivat edellisen aiheen parissa, myötäili lyhyesti. Hän istui huovalle Yulian viereen ja pyrki asettamaan sanansa kohteliaasti: "Saanko kysyä, oletko sinä jonkinlainen sosialisti?"

Yulian kasvot olivat niin lähellä, että Henry näki hänen hymynsä selvästi vähässäkin valossa. Valkoiset hampaat, kapeat mutta symmetriset huulet... Henryn ajatukset alkoivat lipsua poltiikasta.

"Riippuu siitä, keneltä kysyt. Muutaman kymmenen vuoden takainen isäni olisi sanonut melkeinpä kapitalistisiaksi, mutta usein etenkin amerikkalaiset pitävät minua sosialistina. Entä sinä?"

"En ole poliittisesti aktiivinen, paitsi-" puhuteltu lipsautti. Kapitalistit tai sosialistit, liberaalit tai konservatiivit – epänormaalien asemaa ei ajanut mikään poliittisen nelikentän puolue. Kun vain murto-osa poliittisesta eliitistäkään edes tiesi vähemmistöstä, vaalilupauksia oli turha odottaa.

"Paitsi...?" Yulia kysyi ja keskeytti hetkeksi repun tyhjentämisen katsoakseen seuralaistaan. Henry ei keksinyt mitään sanottavaa ja loi katseensa hädissään taivaalle. Yksinäinen kalpea valo, vihreän ja kylmän keltaisen välillä lepattava liekki, tanssi vasten tähtien täplittämää mustuutta.

"Katso!"

"Aurora borealis", Yulia vahvisti. Hän avasi termospullon ja kaatoi lämmintä punaviiniä kahteen korvalliseen lasiin. "Ole hyvä."

Henry maistoi viiniä. Se oli makeaa ja maustettua, ja vaikka hän ei ollut viinien suuri ystävä, kuuma juoma sopi tilanteeseen täydellisesti.

Tanssiva liekki sai seurakseen toisen samanlaisen. Henry tiesi, mitä valot olivat. Maan ilmakehän yläosien atomien luovuttamia fotoneita, joita syntyi, kun aurinkotuulen varatut hiukkaset läpäisivät Maan magneettikentän ja varasivat atomeita. Vihreä oli yksiatomisesta hapesta, punainen molekulaarisesta hapesta, sininen typestä. Selitys kuitenkin teki tulista entistä kauniimpia, eikä kuuma viini hänen kädessään ja Yulia hänen vieressään ainakaan olleet vaikutelmalle haitaksi.

Syötäväksi Yulia oli varannut leipää ja keksejä. Helppo ja yksinkertainen naposteltava oli tervetullutta. Se ei sotkenut sormia tai vaatinut huomiota, jota Henryltä ei olisi muulle kuin taivaalle tai Yulialle riittänytkään. Liekkien lukumäärä kasvoi edelleen ja kalpean vihreän ohelle kohosi punaista ja sinistä.

Henry värisi osin ihastuksesta, osin kylmästä. Yulia veti repusta toisen huovan, jonka kietoi itsensä ja Henryn ympärille.

"Jos kuu ei olisi niin kirkas, tulet näkyisivät paremmin", hän kuiskasi niin läheltä, että Henry tunsi hengityksen lämmön. Ajatus Yuliasta alasti revontulten alla tuntui äkkiä hyvin houkuttelevalta.

Ehkä Yulia aisti muutoksen, ehkä hänen ajoituksensa oli kodallaan sattumalta. Suudelma oli yllättävä mutta kaikkea muuta kuin ei-toivottu.

"Olen aina halunnut tehdä tämän ulkona tuntureilla", Yulia kuiskasi, kun Henry kumartui suutelemaan hänen kaulaansa. Henryn fantasioihin tunturinrinne paljaan taivaan alla ei ollut koskaan kuulunut, mutta hän päätteli sen johtuneen vain siitä, ettei hän ollut osannut kuvitella Yulian kaltaista naista.

Jo toisena perättäisenä iltana Henry riisui vaatteensa Kvaløyan maahan. Alaston Yulia oli vielä kauniimpi ja haluttavampi kuin Henry oli osannut kuvitella, ja vaikka hänen teräksestä ja turkiksesta tehdyssä kaulakorussaan oli jotain tuttua, rintojen ja lantion kaaret saivat Henryn unohtamaan korut nopeasti.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #11 : 12.04.2014 14:31:43 »
12. Luku

Nikola tuijotti lipastoa synkkänä. Yksi laatikoista oli raollaan. Jopa ullakon hämärässä näki, että laatikossa oli sekalaista elektroniikkaa. Ei yhtä selvää mutta yhtä totta oli, ettei elektroniikalla ollut mitään varsinaista tarkoitusta. Juuri siksi Kellokodin ajan ajatukset oli säilötty ullakolle – pois silmistä, mutta ei aivan pois mielestä.

Suurin osa laitteista ei edes toiminut, tai ei ainakaan toiminut niin kuin oli tarkoitus. Joskus vika oli itse ajatuksessa, joskus materiaaleissa tai osissa. Nikolalla oli käytössään murto-osa siitä, mitä hän normaalisti piti minimivarusteinaan.

Hän tiesi, että monen laitteen rakentamisessa auttanut Henry ei uskonut vikojen olevan todellisia. Hän tuntui kuvittelevan, että suunnitteilla oli maailmanvalloitus tai vähintään yleiseurooppalainen vallankaappaus, ja että viat olivat vain sumuverhoa elektroniikan todelliselle tarkoitukselle.

Henry oli väärässä. Uuden luominen eteni aina yrityksen ja erehdyksen kautta, eikä Nikolan sinällään tehokas ja vuosien saatossa huippuunsa hiottu prosessi ollut poikkeus.

Nämä laitteet olivat pelkkä huvia, sanan laajassa merkityksessä. Ne olivat unettomia öitä, sellaisia öitä joina tarpeettomien tavaroiden näpertely oli vähemmän kamalaa kuin aamunkajossa vaalenevien seinien tuijottaminen.

Nikola hävisi tuijotuskilpailun lipaston kanssa. Hän sulki laatikon nopeasti ja kääntyi lähteäkseen. Hän tiedosti äkkiä, kuinka ullakon pölyn ja vanhojen huonekalujen tuoksuun sekoittui aavistus lepakon eläimenhajua. Nikolan oman liikkeen nostattama pöly kutitti kasvoja.

Ovella hän kääntyi takaisin, tuijotti lipastoa vielä hetken ja tönäisi kolme kertaa sen ylintä laatikkoa. Se oli kiinni. Hän tönäisi kolme kertaa keskimmäistä laatikkoa. Sekin oli kiinni. Kolme tönäisyä alimmalle laatikolle, joka oli kiinni. Sitten Nikola toisti rutiinin vielä kaksi kertaa. Yhteensä 27 varmistusta – itsessään se ei ollut paljon, mutta talo oli täynnä kaappeja, täynnä laatikoita, täynnä ovia ja valokatkaisijoita. Laboratorio oli täynnä hanoja, kahvoja ja korkkeja.

Toistaminen oli työlästyttävää, mutta paljon hankalampaa oli jatkuva laskeminen ja muistaminen. Kun nukahtamaisillaan ollessaan heräsi pelkäämään, että oli unohtamaisillaan jotain tärkeää ja joutui kertaamaan kaiken. Kun näki unta laskemisesta, eikä herätessään tiennyt, mitkä luvut olivat oikeat.

Päivä päivältä siihen kului enemmän aikaa ja energiaa, ja päivä päivältä oli vaikeampaa pitää se piilossa.

Ullakolta lähtiessään Nikola sulki oven kolmesti, eikä edes yrittänyt tukahduttaa katkeruuden pistosta. Hän oli kuvitellut, että kuolevaisuudessa oli yksi hyvä puoli. Oli ollut niin helppo kuvitella, että erilainen aivokemia tarkoitti muutakin kuin mahdollisuutta juoda itsensä humalaan.

Ihmisyys puristi rinnassa, eikä nukkumaan meneminen tuntunut enää todelliselta vaihtoehdolta. Mikäli hän onnistuisi nukahtamaan, aamiaiselle herääminen oli työn ja tuskan takana.

Aamiaiselle! Pelkkä ajatus oli ällöttävä.

Parempina aikoina Nikola oli kaivannut nautintoa, jota oikean ruoan syöminen oli antanut. Kokeen jälkeen ruoka oli enimmäkseen maistunut tuhkalta. Se oli ollut kuivaa kuin sahanpuru, kitkerää, ja siinä oli ollut outo alkalinen maku.

Aivan kaikkea paluu ihmiskuntaan ei ollut muuttanut.

Oman huoneensa sijasta Nikola meni kylpyhuoneeseen. Hän lukitsi oven takanaan ja varmisti sen kolmesti. Hän istui suihkukaapin lattialle ja harkitsi kääntävänsä hanan päälle. Hän hieroi varovasti leukaperiään ja yritti pakottaa hampaita yhteen purevat lihakset rennoiksi. Päänsärky teki jo tuloaan. Oli kuin joku olisi lyönyt hänen silmäänsä naulan, jonka kärki tuli ulos ohimosta.

Päivästä oli epäilemättä tulossa yksi niistä, jotka olisi mielellään jättänyt kokonaan väliin. Nikola alkoi laskea aikaa.



Omaksikin yllätyksekseen Henry heräsi ennen kuin puhelimeen asetettu herätys pirahti soimaan. Hän oli omassa hotellihuoneessaan – Yulia oli kyllä tarjonnut yösijaa treffien päätteeksi, mutta Henry oli taipunut Evenin varoitusten edessä, vedonnut mahdollisiin työasioihin ja palannut omaan hotelliinsa. Tietenkin hän oli saattanut Yulian ensin kotiin.

Ennen kuin heidän tiensä olivat eronneet, Henry oli ehdottanut toisia treffejä. Yulia oli suostunut ja ehdottanut, että he menisivät yhdessä katsomaan The Energy Housea jo seuraavana päivänä.

Innosta värähtäen Henry halasi tyynyään ja nautti olostaan kaikin siemauksin. Yulia, revontulet...

Odotus ja muistikuvat lämmittivät mieltä, mutta oman osansa teki myös stressitön, rauhallinen aamu.

Valveen ja unen rajamaastossa hortoillen Henry antoi ajatustensa vaeltaa. Niiden keskipisteenä oli tietenkin Yulia, mutta välillä myös muut asiat tai ilmiöt pälkähtivät hänen päähänsä. Ensimmäinen niistä oli tyytyväisyys; mitä ikinä Tesla rakensikaan, se oli nyt Helenin huolenaihe. Sen jälkeen ajatukset palasivat Yuliaan ja vaelsivat Sanctuaryyn ja Henryn tavanomaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin.

Henryn silmät rävähtivät auki, kun hän ymmärsi, mistä oli kysymys. Helen tiesi, kuinka arka Henry tiettyjen asioiden suhteen oli. Hänet oli heitetty pesästä, ja hän joko putoaisi tai löytäisi omat siipensä.

Ajatus oli rohkaiseva. Hän oli tehnyt omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan, ei Helenin. Hänen siipensä kantoivat.

Silmät sulkeutuivat uudelleen ja Yulia palasi Henryn ajatuksiin. Hänen pehmeä ihonsa, hänen hiustensa tuoksu, hänen kaulakorunsa...

Henry havahtui toistamiseen. Hän oli nähnyt samanlaisen korun Oleksandrilla.

Uneliaisuutensa unohtaen Henry tarttui puhelimeensa ja soitti Helenille. Ukraina oli tunnin edellä Norjan aikaa, joten keltaoranssissa talossa oltiin varmasti jo hereillä, joskin Henry tuli ajatelleeksi asiaa vasta, kun puhelin oli hälyttänyt jo monta kertaa.



Nikola, jonka mielialaa kupillinen vahvaa kahvia oli parantanut huomattavasti, kuunteli mielenkiinnolla Henryn kertomusta. Puhelu oli osoitettu Helenille, mutta Helen oli kääntänyt sen kaiuttimelle.

"Mielenkiintoista", Helen sanoi, kun puheli päättyi.

"Se selittäisi, miksi Henry on hulluna Yuliaan", Will lausui ääneen kaikkien ajatukset, viitaten kautta rantain Evenin raporttiin. Mielenkiintoinen raportti se oli ollutkin. Vain marginaaliin piirretyt pääkallot ja tikarit olivat jääneet uupumaan.

"Selittäisi myös sen, miksi Oleksandrin näyte oli niin tavanomainen", Will jatkoi. "Mitä seuraavaksi?"

Helen naputti pöydän pintaa etusormensa kynnellä. Nikola tiesi, mitä hän mietti ja päätti tarjota oman näkemyksensä.

"Oikea kysymys on, mitä Kate kertoo Oleksandille. Anna pennun heilastella, jokaisesta pojasta kasvaa joskus mies."

"Sinustakin?" Helen kysyi ja väläytti pienen hymyn.

Nikola vastasi pahanilkisellä virnistyksellä. "Milloin vain haluat."

Helen nauroi, mutta vakavoitui nopeasti.

"Soitan Katelle matkalla, hän saa selittää Oleksandrille ja viedä korun tutkittavaksi."

Matka, jota Helen tarkoitti, ei ollut kauppamatkaa kummempi. Keittiöstä puuttui yhtä sun toista, ja kun Henry oli soittanut, kolmikko oli juuri lopetellut kauppalistan kokoamista. Siitä oli kovaa vauhtia tulossa yksi niistä kyynärvartta pidemmistä.

Helen luki listan nopeasti ääneen.

"Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta? Viimeinen tilaisuus", hän kysyi Nikolalta, joka oli kieltäytynyt lähtemästä mukaan.

"Kaikki on listassa. Mutta osta kaikki, mikä on listassa. Äläkä tee tuota ilmettä, kulta, saat siitä ryppyjä."

Helenin kurtistuneet kulmat silisivät, mutta kireät suupielet eivät aivan rentoutuneet. "Sinun pitäisi-"

"Ajatella maksaani?" Nikola keskeytti pistävästi. "Vai lapsia?"

"Olin sanomassa, että ehkä sinun pitäisi puhua Willille", Helen vastasi kuivasti. "Huomautan myös, että edellinen kertoo enemmän sinun ajatuksistasi kuin minun."

Nikola, joka oli kyllä viisas tunnustaakseen tappionsa, vaihtoi puheenaihetta. "Itse asiassa voisitte ostaa minulle lisää porkkanasosekeittoa. Se alkaa olla vähissä"

Helen myöntyi, kirjoitti lisäyksen kauppalistaan ja nousi tuoliltaan.

Eteisessä hän puki takin päälleen. Hänen hansikkaansa olivat mustaa nahkaa, hyvät ajamiseen ja aina yhtä tyylikkäät. Sen sijaan Will, joka oli hukannut omat lapasensa, joutui tyytymään Henryn taloon jättämään pariin. Lapasilla oli korvat, toinen oli silmäpuoli.

"Ei mene pitkään", Helen sanoi oven raosta. Hänen kaunis mutta kirpeään ilmaan nähden liian ohut baskerinsa katosi näkyvistä ja ovi naksahti hiljaa sulkeutuessaan.

Luuleekohan hän oikeasti, että minua jollain lailla kiinnostaa? Nikola kysyi itseltään, mutta karisti asian saman tien mielestään. Hän ei ollut jäänyt talolle vain siksi, ettei halunnut löntystellä Helenin ja Henryn jäljessä pitkin marketin käytäviä lappamassa ostoskärryihin ruokaa säilötyistä persikoista kaalinkeriin. Ei, Nikolalla oli töitä tehtävänään. Helenin kaipasi tuloksia useista analyyseista.

Seuraavat vaiheet olivat pitoisuusmäärityksiä työhuoneen laboratoriossa, joka oli hiljattain laajentunut kodinhoitohuoneen puolelle. Tätä kehitystä vastaan Kate, Will ja Henry olivat jossain määrin protestoineet. Kemikaalien ja nubbinettejen häkin tuoksu tarttui vaatteisiin, he sanoivat.

Ilmeisesti juuri vaatteidensa kohtalosta huolestunut kolmikko siirteli tavaroita kodinhoitohuoneen puolella. Nikola oli haukkunut heidän lyttyyn monta kertaa, kerran toisensa jälkeen, he väittivät olevan syyttömiä. Tyhmempi luulisi, että Sanctuaryn laboratorioiden läheisyydessä asuvina he olisivat tienneet paremmin.

Idiootit.

Nikola jatkoi kodinhoitohuoneesta työhuoneeseen, jonne soxhlet-uuttojen laitteistot oli koottu heti, kun laboratorio oli pystytetty. Uuttojen käynnistämisessä ei kaikista tarkistuksistaan huolimatta kulunut kovinkaan kauan, sillä Nikola oli jo aiemmin jättänyt sisäisen standardin imeytymään. Hänen ei tarvinnut kuin mitata liuotin, viimeistellä laitteisto ja säätää lämmitys, mikä sekin alkoi tapahtua jo vanhasta tottumuksesta.

Helenin vaatimuksesta Nikola oli viimeksi kuluneiden päivien aikana suorittanut useampia uuttoja ja muita vastaavia analyysivaiheita kuin viitsi laskea, mikä oli ollut pieni pettymys. Hän ei ollut koskaan pitänyt kemiasta – pahalta haisevista yhdisteistä, koeputkista, jotka mainostajien puheista huolimatta saattoivat kuumennettaessa haljeta pelkkää ilkeyttään.

Jos olisin tiennyt, Nikola ajatteli kitkerästi varmistaessaan vielä kunkin kolvin sisällön kiehuvan sopivasti, että minusta tulee laborantti, olisin jäänyt Englantiin.

Hän ei itsekään uskonut itseään. Eroa edeltäneen riidan jälkeen hän olisi lähtenyt mukaan, vaikka Helen olisi halunnut esitellä hänet Cabalin ylimmälle johdolle teekutsuilla.

Nikola jätti työhuoneen, sulki oven perässään ja toivoi pääsevänsä nopeasti takaisin voimalan järjestelmien pariin. Niiden kanssa hän tunsi saavansa aikaan jotakin hyödyllistä, ja siksi prioriteetti oli saada uutot pois alta mahdollisimman nopeasti. Ja mikäli Nikola aikoi olla toimintakunnossa meneillään olevien valmistuessa, oli parasta uskoa valvonta palovaroittimille ja nukkua muutama tunti.

Vuosien saatossa strategia oli osoittautunut hieman uhkarohkeaksi. Kolmannen suuren tulipalon jälkeen Nikola oli vakavasti harkinnut luopuvansa siitä, mutta noihin aikoihin hän oli keskittynyt pysyttelemään piilossa.

Kun Nikola kiipesi portaita yläkertaan, hänen mielensä askarteli yhä parhaan mahdollisimman työjärjestyksen parissa. Ehkä juuri siksi hän ei kuullut yläkerrasta ääniä, jollaisia ei kuulunut tyhjässä talossa kuulua, tai ehkä mitään kuultavaa ei edes ollut. Yhtä kaikki, hän huomasi jonkin olevan vialla vasta, kun aivan portaiden yläpäässä huomasi tuijottavansa pitkää, vielä itseäänkin laihempaa miestä, jolla oli likainen puolipitkä tukka ja kädessään keittiöveitsi.

Ilmeisesti myös tunkeilija jakoi hänen tyrmistyksensä, sillä hetken kumpikin vai tuijotti toista. Kun he reagoivat, reaktiot olivat lähes samanaikaiset. Tunkeilija nosti veitsen ilmaan ja yritti iskeä sillä Nikolaa, joka kohotti kätensä suojakseen ja yritti tarttua tunkeilijan veitsikäteen toisella kädellään.

Hän sai otteen tunkeilijasta, mutta ei ennen kuin veitsi viilsi pitkän mutta jokseenkin pinnallisen haavan hänen vasemman kätensä sisäsyrjään. Hän menetti tasapainonsa ja veti tunkeilijan mukanaan alas portaita.

Kaatuminen tuntui tapahtuvan kuin hidastettuna, mutta samaan aikaan salamannopeasti. Puisten portaiden kovat, yllättävän terävät reunat kolhivat molempia, ja pian Nikola tajusi lyöneensä kasvonsa portaaseen. Mikäli hän olisi tiennyt, mihin hyökkääjä sai kipeän kolhun, hän ei olisi halunnut vaihtaa osia.

Molemmat olivat toisensa tiellä, kun he yrittivät pysäyttää putoamisen. Kumpikaan ei siinä onnistunut, vaan liike lakkasi vasta portaiden välitasanteella, kun liikesuunnassa ei yksinkertaisesti enää ollut portaita pudottavaksi.

Sekä tunkeilija että Nikola nousivat jaloilleen niin nopeasti kuin kolhiutuneet raajat antoivat myöten. Nikola oli hieman nopeampi, mutta ennen kuin hän ennätti hyödyntää uutta etuaan, tunkeilija oli hänen kimpussaan. Nikolalle selvisi nopeasti, että tunkeilija oli häntä voimakkaampi.

Ellei veitsi oli lojunut harmittomana portaiden yläpäässä, Nikola olisi tullut kuolevaisen elämänsä päähän. Enää tunkeilija ei kuitenkaan ollut aseistautunut, ja hän teki virheen painaessaan Nikolan vasten seinää. Hänen otteensa Nikolan kurkusta oli kyllä tukeva, ja hapenpuute alkoi nopeasti sumentaa uhrin silmiä ja ajatuksia, mutta Nikola ei ollut elänyt yli sataa vuotta luovuttamalla heti, kun sattui joutumaan alakynteen.

Kun kuolema lähestyi, elämä ei kulkenut hänen silmien editse filminauhana, mistä hän oli harvoin ollut yhtä kiitollinen kuin nyt. Ilman sitäkin hän muisti aivan riittävän hyvin ne virheet, jotka olivat johtaneet hänet keltaoranssiin taloon Slavuvitsissä.

Sen sijaan Nikolan mieli tarjosi ratkaisuja. Vaikka värikkäät täplät tanssivat näkökentässä, eikä hän enää kunnolla nähnyt tuntemattoman miehen keltaisia hampaita tai rasvaista ihoa, hänen mieleensä nousi kuva tasanteen seinällä riippuvasta perhostaulusta. Kaaliperhonen, sitruunaperhonen, suruvaippa ja monet, monet muut perhosten nimet latinalaisin ja kyrilisin kirjaimin näkyivät Nikolan mielessä kuin taulu olisi ollut hänen silmiensä edessä, vaikka hän vasta irrotti otteensa itseään kuristavien käsien ranteista.

Nikola ylettyi tauluun ja veti sen pois seinältä. Samaa liikettä jatkaen hän iski sen hyökkääjän takaraivoon niin kovaa kuin pystyi. Lasi särkyi kappaleiksi ja vanhat kuivuneet perhoset murenivat tärähdyksen voimasta. Niiden siivet leijailivat lattialle hitaasti kun suuret hauraat lumihiutaleet.

Hyökkääjää älähti kivusta ja yllätyksestä, ja hänen otteensa Nikolasta hölleni. Nikola onnistui rimpuilemaan itsensä vapaaksi, mutta hapenpuutteen heikentämät lihakset eivät kantaneet häntä kauas ennen kuin hyökkääjän onnistui kaataa hänet maahan. Pian Nikola löysi itsensä lähes samasta tilanteesta kuin hetkeä aiemmin, mutta nyt hän makasi lattialla lasinpalojen ja kuolleiden perhosten siipien joukossa.

Hän ei aikonut kuolla pienessä keltaoranssissa talossa pienessä ukrainalaisessa kaupungissa. Hän pakotti itsensä irrottamaan otteensa hyökkääjän käsistä, joita vaistomaisesti yritti riuhtoa pois kaulaltaan. Lattiaa ympärillään hapuillen hän löysi pian riittävän suuren ja terävän lasinkappaleen.

Huolimatta monivärisistä pisteistä, jotka taas uhkasivat sumentaa Nikolan näkökentän kokonaan, hän onnistui kohdistamaan katseensa hyökkääjän kaulaan. Hän iski yhdellä pitkällä liikkeellä, ja tiesi iskevänsä oikein.

Terävä lasi upposi kohteeseensa ja repi kaulasuonen auki. Nikola kuuli hyökkääjän huudon ja tunsi, kuinka vieraan miehen veri kasteli hänen vaatteensa. Ote hänestä irtosi, kun hyökkääjä haroi kaulaansa yrittäen turhaan tyrehdyttää verenvuodon.

Nikola yritti nousta ja paeta siltä varalta, että hyökkääjällä olisi vielä käyttämättömiä temppuja hihassaan, mutta hänen jalkansa tuntuivat kuuluvan jollekulle muulle. Käytännöllisesti katsoen hän ryömi muutaman askeleen matkan, kunnes tapasi seinän, jota vasten kohotti itsensä nojaamaan.

Olisi kuitenkin pitänyt syödä rautaa, juolahti Nikolan mieleen kuin tyhjästä, kun hän painoi päätään polviinsa yrittäessään säilyttää tajuntansa.

Kun hapenpuute hiljalleen väistyi, Nikola alkoi tulla paremmin tietoiseksi verestä itsensä ja jo kuolleen tai ainakin tajuttoman tunkeilijan päällä. Tunkeilija oli vetänyt lasinpalan pois kaulastaan ja pudottanut sen lattialle, josta Nikola poimi sen. Hän tuijotti lasia, kahdelta puolen ohuen verifilmin peittämää sirpaletta. Hän odotti halua nuolla esine puhtaaksi, ja puolittaista syyllisyyttä, kun hän tekisi niin. Kumpaakaan ei tullut, mikä oikeastaan oli kaikkein pahinta.



"Mitä hän halusi?" Helen kysyi ajaessaan pientä tietä kohti väliaikaista kotiaan. Nikolai oli soittanut hänelle, mutta haluttomana ajamaan ja puhumaan samaan aikaan Helen oli patistanut Willin vastaamaan.

"Usko tai älä, mutta hän haluaa tehdä meille unkarilaista ruokaa", Will nauroi. "Hänen anoppinsa tulee kylään ja Nikolai aneli, että saisi meistä tekosyyn tulla tänne karkuun. Sanoin, että minun pitää jutella sinun ja muiden kanssa."

"Kuulin sen. Minun puolestani hän voi tulla. Usko tai älä, niin Nikolai on oikea velho keittiössä."

Will katsoi Heleniä kysyvästi, mutta Helen ei vastannut ennen kuin sai autonsa parkkeerattua ja sen moottorin sammutettua.

"Nikolai on ollut ennenkin anoppiaan paossa, kun olen ollut täällä. He eivät tulee toimeen – outo juttu, molemmat ovat kuitenkin järjen ihmisiä. Mutta siitä on parasta olla puhumatta liikaa, aihe on hieman arka hänelle. Will, ota jotain kannettavaa."

Will otti oman osuutensa kauppakasseista, Helen omansa. Kantamuksineen he vaappuivat ovelle, jonka Helen avasi. Heitä tervehti vahva tuoreen veren haju.

"Will?" Helen sanoi vaimeasti ja laski kauppakassinsa lattialle. Will vain nyökkäsi vastaukseksi. Myös hän laski ostoksensa ja hapuili aseensa esiin. Varmuuden vuoksi Helen sulki ulko-oven niin äänettömästi kuin pystyi.

Helen ja Will tarkastivat nopeasti keittiön, jossa kaikki oli kuin ennenkin. Ennen kuin he pääsivät olohuoneeseen asti, porrastasanne herätti heidän huomionsa.

"Nikola!" Helen huudahti ja juoksi portaat ylös, ase yhä kohotettuna siltä varalta, että toisten tasanteelle johtavien portaiden yläpäässä olisi joku. Kun se oli tyhjä, hän jätti vartioinnin itseään seuranneelle Willille ja polvistui ystävänsä viereen.

"Oletko kunnossa? Paljonko verestä on sinun?" hän kysyi ja poimi lasinkappaleen Nikolan kädestä.

Vuorotellen ylös, vuorotellen alas vilkuileva, tilanteen turvallisuudesta huolestunut Will kuunteli keskustelua vain puolella korvalla, mutta hätkähti hieman kuullessaan vastauksen.

"Minun olisi pitänyt syödä rautaa. Tabeltit olivat liian suuria, en pystynyt nielemään niitä", Nikola sanoi konemaisesti. Sitten hän havahtui todellisuuteen. "Melkein kaikki on tuon tyypin."

"Oliko hän yksin? Mitä tapahtui? Löitkö pääsi?" Helen lateli ja käänsi varovasti Nikolan päätä niin, että näki paremmin hänen kasvonsa.

"Ainakaan kukaan ei tullut auttamaan häntä. Olin menossa ylös kun näin hänet ja seuraavaksi hän yritti lyödä minua veitsellä ja tönäisi meidät portaita alas. En lyönyt päätäni pahasti, mutta kun yritän nousta, kaikki alkaa pyöriä."

Will vilkaisi Heleniä käskyä odottaen. Sen saaminen ei kestänyt kauaa.

"Minä paikkaan sinut, Nikola. Will, tarkasta talo loppuun. En halua uusia yllätyksiä. Yritä keksiä, mistä hän pääsi sisään."

Will nyökkäsi ja jatkoi yläkertaan. Se osoittautui tyhjäksi mutta pahoin pengotuksi. Kaikki arvokas taskuun sopiva näytti kadonneen, myös osa Henryn elektroniikasta. Tietokoneet näyttivät kärsineen jonkinlaisia vahinkoja, mutta Will ei jäänyt tekemään luetteloa vaurioista.

"Yläkerta on selvä", Will vahvisti palatessaan tasanteelle. "Tarvitsetteko apua?"

Nikola oli päässyt jaloilleen, joskin näytti siltä, että Helen kannatteli suurinta osaa hänen painostaan. "Ei, me selviämme. Tarkasta alakerta ja katso, että kaikki ovet ja ikkunat ovat kiinni."

Will alistui. Hänellä ole epäilyksensä siitä, kuinka tulija oli päässyt sisään, mutta oli parasta jakaa ne Helenin ja Nikolan kanssa hieman vähemmän dramaattisella hetkellä. Kodinhoitohuoneen ovi.

Arvauksestaan huolimatta Will tarkasti alakerran systemaattisesti. Se oli tyhjä ja tavarat olivat omilla paikoillaan. Ainoa poikkeus oli kodinhoitohuoneen avonainen ovi, jonka saranat narisivat hiljaa tuulessa.

Will sulki oven ja lukitsi sen huolellisesti. Hän kiipesi portaat ylös hiljalleen kuivuvia verijälkiä vältellen. Hän ja Helen siivoaisivat tasannetta ja siitä ylös johtavia portaita ainakin puolen yötä, ellei Helen katsoisi viisaimmaksi hälyttää viranomaisia paikalle.

Ja heillä oli käsissään ruumis.

Epämiellyttävät mietteet mielestään sysäten Will kiipesi loputkin portaat. Helen ja Nikola olivat ensimmäisen huoneessa, Nikola vuoteessa, jonka jalkopäätä Helen oli korottanut tyynyillä.

"Alakerta on tyhjä. Hän pääsi sisään ilmeisesti kodinhoitohuoneen ulko-ovesta", Will sanoi vältellen antamasta liikaa tietoa tässä vaiheessa. "Kuinka Tesla voi?"

Nikola, jonka oloa vaakatasoon pääsy oli selvästi parantanut huomattavasti, vastasi kysymykseen itse: "Hänestä tuntuu kuin hänet olisi juuri työnnetty alas portaista."

Vastaus kohotti pienen mutta hieman huolestuneen hymyn Helenin huulille. "Ei mitään, mitä muutama tikki, jokunen lasillinen tuoremehua ja lepo ei korjaisi."

Will ymmärsi vihjeen. "Omena- vai appelsiinimehua?"



Myöhemmin, kun Will oli purkanut ostokset paikoilleen ja rauhoittunut, hän istui keittiön pöydän ääressä odottamassa ohjeita. Sanctuarylla oli kyllä protokolla kuolemantapausten varalta, mutta Slavuvits ei ollut Sanctuary, eikä Willillä ollut aavistustakaan siitä, kuinka tapausta olisi pitänyt käsitellä. Will ei ollut edes uskaltanut aloittaa siivoamista siltä varalta, että Helen haluaisi säilyttää todisteet.

Kuten usein oli laita, odottavan aika oli pitkä. Kellolla mitattuna ei niinkään, mutta olosuhteet venyttivät minuutit aivan uusiin mittasuhteisiin.

Kun Helen palasi keittiöön, hän oli vaihtanut vaatteensa puhtaisiin. Hän oli rauhallinen (Helen oli aina rauhallinen), mutta huolestunut kireys ei ollut aivan kadonnut hänen suupielistään.

"Tesla?" Will kysyi nostaen katseensa ukrainankielisestä viikkolehdestä, jota ei edes osannut lukea.

"Parsittu kasaan ja siivottu. Hänen kaulansa näyttää varmaankin huomenna siltä kuin hän olisi roikkunut löyhässä hirressä, mutta mikään ei näytä olevan murtunut. Lievä aivotärähdys, käskin hänen levätä ja jättää varmuuden vuoksi huoneensa oven lukitsematta."

"Mutta?" Will kysyi, kun huoli ei vieläkään kadonnut Helenin kasvoilta. "Hän näytti aika järkyttyneeltä. Tappaminen on aina..."

Loput lauseesta haihtui ilmaan, mutta Helen hymähti kyynisesti. "Älä huijaa itseäsi. Vielä hiljattain Nikola oli käytännöllisesti katsoen Sanguine Vampiris. Jos hän on jostain järkyttynyt, niin eniten omasta innostuksen puutteestaan. Roomassa..."

Oli Helenin vuoro jättää ajatus ilmaan. Will oli joka tapauksessa lukenut raportin.

Ajatus ei ollut miellyttävä, mutta ei myöskään syy Helenin huoleen. Tähän Will sai vahvistuksen, kun Helen rikkoi hiljaisuuden.

"Tiesitkö, että joidenkin arvioiden mukaan yli 60 % ukrainalaisista suonensisäisten huumeiden käyttäjistä on HIV-positiivisia ja paikoin yli 80 % kantaa c-hepatiittia?"

"En. Vieraamme käytti?"

Helen nyökkäsi. "Osa hänen suonistaan on kuin ompelukoneella yli ajetut. Haluaisin antaa Nikolalle PEP-lääkityksen ja immunoglobuliinia, mutta minulla ei ole kumpaakaan täällä, eikä testejä. Soitin Nikolaille ja hän lupasi tuoda Kiovasta kaiken tarvitsemamme."

"Mutta sitä ennen", Will summasi, "meillä on käsissämme useampia litroja suurella todennäköisyydellä tartuntavaarallista verta ja sillä saastuneita tekstiilejä. Ja se on minun vikani. Kun tulimme tänne ensimmäistä kertaa, kodinhoitohuoneen ovi oli auki ja minä unohdin kertoa siitä."

"Älä, Will, tuo ei auta mitään. Meidän on parasta alkaa siivota."

"Mitä me teemme ruumiille? Ja verelle?"

Helen huoahti. "Haluaisin ottaa yhteyttä viranomaisiin, mutta en tohdi. Nikolan tämänkertainen henkilöllisyys on heikko ja poliisi on täällä jokseenkin korruptoitunut. Viime aikoina Sanctuarylla ja Ukrainalla on ollut hieman erimielisyyksiä. Valtio on edelleen järjestön takana, ei meillä hätää ole, mutta haluaisin pitää kiitollisuudenvelan selkeästi saatavien puolella. On parasta, että minä hävitän ruumiin. Tunnen täkäläiset maastot sinua paremmin. Sinä siivoat ja tarkistat muutaman kerran, että Nikolalla on kaikki kunnossa."
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #12 : 16.04.2014 19:22:59 »
13. Luku

Päivistään FBI:ssä asti Will oli tiennyt, että kun mies vuosi kuiviin, syntyvä sotku oli hirveä. Mutta vasta kun hän yritti siivota sitä pois, hän ymmärsi kunnolla, kuinka hirveä sotku oli.

Tasanteen lisäksi hänellä oli siivottavanaan lähes koko talo. Helenin ja Nikolan matka yläkertaan oli tehnyt oman sotkunsa, ja varmistaessaan talon olevan tyhjä Will itse oli jättänyt useita jalanjälkiä eri huoneisiin. Hän olisi antanut paljon, mikäli hän olisi voinut soittaa Katen ja Henryn apuun.

Helen ja Will olivat aloittaneet siivouksen järjestelmällisesti. Ensin he olivat suojanneet itsensä, minkä jälkeen Helen oli ottanut kutsumattomasta vieraasta näytteitä testejä varten. Sitten he olivat hakeneet Helenin vuodevaatteet, joihin oli siirtynyt verta Nikolan vaatteista, ja kietoneet ruumiin niihin ilmastointiteippiä säästelemässä.

Tämän paketin he olivat käärineet jätesäkkeihin ja nostaneet autoon, mikä oli ollut kaikkein hermostuttavin vaihe. Inspiroitu ruumispussi oli tuntunut huutavan rikosta. Will saattoi yhä tuntea epäluuloiset katseet niskassaan, vaikkei ollut nähnyt ketään ulkona ollessaan.

Se vain ei tarkoittanut, etteikö kukaan ollut nähnyt häntä.

Kun John Doe oli saatu autoon, Helen oli lähtenyt ja Will jäänyt siivoamaan. Omat jalanjälkensä hän onnistui pesemään melko vaivattomasti. Hän ei uskaltanut käyttää hapettimia maalattujen lattioiden puhdistamiseen, kuten olisi halunnut, muttei ollut siitä erityisen huolissaan. Kunhan paikka näyttäisi paljain silmin katsottuna siistiltä, hän ja Helen voisivat myöhemmin keksiä ratkaisun luminoliin ja mahdollisiin viruksiin. Laboratoriosta löytyi varmasti jotain tarkoitukseen sopivaa.

Porrastasanne tuotti suurimpia ongelmia. Veri oli löytänyt tiensä lattialautojen väliin. Will tiesi, ettei sitä saisi mitenkään pois – nuorempana hän oli kaatanut lasin rommikolaa ystävänsä vanhempien lautalattiaan, ja sikäli kun hän tiesi, tahra oli yhä näkyvissä. Se lattia oli tosin ollut lakattu, kun täällä maali auttoi peittämään puuhun imeytyneen nesteen värin.

Porrastasanteen puhdistaminen osoittautui inhottavaksi myös toisella tavalla. Kun perhosten viimeisen leposijan lasi oli särkynyt, osa hauraista hyönteisistä oli katkennut, osa menettänyt siipensä. Neulojen päät pistivät yhä ulos runnelluista ruumiista, ja kun Will siivosi, hän löysi verilammikosta useita perhosten siipien kappaleita.



Helen ajoi ulos Slavuvitsista näennäisen rauhallisesti. Samalla hän yritti parhaansa mukaan keksiä helppoa ja varmaa tapaa hävittää ruumis, mutta maasto ei helpottanut hänen työtään. Yhdestäkään lähialueen kartasta, jotka yhä olivat pakettiauton kuljettajanpuoleisen maton alla, ei ollut löytynyt vesistöä, joka pitäisi ruumiin piilossa riittävän pitkään.

Parhaalta vaihtoehdolta alkoi vaikuttaa matala metsähauta. Helen ei olisi halunnut kaivaa hautaa. Ei siksi, että hän olisi kavahtanut työtä, mutta jokainen hänen lapionvarressa viettämänsä minuutti oli minuutti, jonka Will ja Nikola joutuivat viettämään kaksin.

Helen harkitsi soittavansa Dánielille, mutta ratkaisu tuntui huonolta. Ei ollut oikeudenmukaista sotkea häntä ja hänen perhettään tähän. Ei etenkään, kun vasta joitakin vuosia aikaisemmin Dániel oli omin käsin joutunut kaivamaan oman isänsä esiin matalasta metsähaudasta.

Pienelle metsätielle johtava risteys tuli kohdalle. Helen kääntyi sivutielle, löi rattia nyrkillään ja kirosi ääneen. Hänellä ei ollut oikeuta sekoittaa Dánielia tähän, eikä hän voinut kuin hyväksyä matalan metsähaudan John Doelle.

Juuri kun Helen oli kuvitellut, että tapaus nubbinettet muodostuisivat kerrankin vanhaksi kunnon tutkimuskeikaksi!



Kun porrastasanne alkoi näyttää edes hieman paremmalta, Will vilkaisi kelloaan. Hän riisui hansikkaansa vastentahtoisesti ja heitti ne jätesäkkiin vieressään. Oli aika varmistaa Nikolan olevan kunnossa.

Kiivetessään portaat ylös ja kävellessään hänen huoneensa ovelle Will oli tuskallisen tietoinen siitä, ettei ollut koskaan käynyt Nikolan huoneessa, ja yhtä hyvin hän tiesi, että oli naurettavaa hermoilla asiasta. Nikola ei ollut viktoriaanien lady, jonka luo Will hiipi vastoin järkensä ääntä ja kaikkia soveliaisuussääntöjä.

Mielikuva kohotti pienen hymyn Willin huulille. Hän koputti vaimeasti oveen, mutta ei saanut vastausta. Hän tyytyi avaamaan oven ja hiipimään sisään.

Will tiesi, että hänen olisi pitänyt olla kiinnostuneempi kasvot seinää kohti torkkuvan Nikolan tilasta kuin hänen huoneestaan, mutta kiusaus oli liian suuri. Hän siristi silmiään avoimesta ovesta huoneeseen tihkuvassa valossa ja katseli ympärilleen.

Will oli arvannut Nikolan olevan yksi niistä, jotka pitivät huoneensa neuroottisen siistinä tai antoivat sen vajota kuvottaaksi lääväksi ennen kuin nostivat sormeaankaan siivotakseen. Mutta kuinka hän oli näin lyhyessä ajassa saanut huoneen näin kamalaan sotkuun, sitä Will ei voinut ymmärtää.

Likaisia vaatteita (mistä tämä vaatemäärä edes oli peräisin?), likaisia astioita (täällä puuttuvat siis olivat), jokusia tyhjiä viinitonkkia, läjäpäin rypistettyjä lautasliinoja... Silti sotkun ja kaaoksen keskellä näytti olevan pieniä mutta sitäkin sinnikkäämpiä järjestyksen keitaita. Kynätelineen ensimmäisessä lokerikossa oli kolme lyijytäytekynää, seuraavassa kolme mustekynää ja viimeisessä yhdeksän yliviivaustussia, kolme kutakin väriä. Niiden vieressä oli luentolehtiö, puolityhjä pullo käsidesiä ja oranssi muovipurkki täynnä tabletteja.

Will tiesi, etteivät Nikolan lääkkeet kuuluneet hänelle, mutta hänen kätensä liikkui kuin itsestään. Hän tunnisti valmisteen nimen, ja myös aliaksen, jolle resepti oli kirjoitettu.

"William", Will kuuli nimensä mainittavan varsin terävään sävyyn.

"Jos haluat muutaman, niin kysy ihmeessä suoraan."

Nikola ei ollut liikahtanutkaan. Kuinka ihmeessä hän oli tiennyt, mihin Will oli koskenut? Ehkä tablettien vaimea rapina muovipurkin reunoja vasten oli antanut hänet ilmi.

"Selittää ainakin kaiken sen hampaiden kiristelyn ja ruoalla leikkimisen. Onko niistä enemmän haittaa vai hyötyä?"

"Sinähän sen tiedät."

Asiantuntemuksesta viis, Nikola ei viitannut tutkintoihin. Tahtomaattaankin Will palasi mielessään ajassa taaksepäin, niihin iltoihin ja öihin, jolloin raajoja särkevästä väsymyksestä huolimatta uni oli kierrellyt ja kaarrellut hänen ympärillään.

"Entä jos tiedänkin?" hän kysyi pakotettua piittaamattomuutta äänessään.

"Sitten tiedät kuinka vaikea on sanoa, missä lääkkeet loppuvat ja persoona alkaa."

Terävyys äänessä oli vaihtunut väsymykseen. Will ei ollut lainkaan pahoillaan Nikolan vaihtaessa aihetta.

"Eikö Helen vieläkään tullut takaisin? Nikolai?"

"Olemme kaksin", Will vahvisti. "Luulen, että Nikolailla menee enää hetki. Hän hakee tavaroita Kiovan Sanctuaryn kautta, mutta en usko että heillä on kaikkea varastossa."

Will vaikeni epävarmana siitä, tiesikö Nikola mahdollisesta altistuksestaan. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut jäädä arvailemaan pitkäksi aikaa, sillä Nikolaan tuli vihdoin liikettä. Hän kirosi hiljaa ja kääntyi toiselle kyljelleen, kohtaamaan Willin katseen.

"Aasi", hän summasi vihaisesti. "Se nainen on itsepäisempi kuin aasi."

"En edes tiedä, haluanko tietää."

"En välitä immunoglobuliinista tai rokotuksista", Nikola jatkoi tuohtuneena, "mutta kertoiko hän, että hän aikoo syöttää minulle lääkityksen HI-virusaltistukseen, vaikka John Doen testit tulisivat takaisin puhtaina? Aivan kuin sillä olisi merkitystä. Ne lääkkeet korkeintaan saavat Helenin nukkumaan yönsä rauhallisin mielin, kun minä vietän omani pää ämpärissä!"

"Rauha, Tesla, Rauha!" Will sanoi ja nosti kätensä sovittelevaan eleeseen. "Sen kun jätät ottamatta etkä kerro Helenille. Mutta minusta sinun kannattaisi miettiä uudestaan. Kun nyt... Tiedäthän."

Nikola nousi puolittain istuvaan asentoon. Siitä ja hänen äänensävystään päätellen rauhoittelu ei ollut tuottanut haluttua tulosta. "Kun nyt olen taas kuolevainen ja altis kaikenlaisille tartunnoille? Olen sanonut, ja sanon vastakin, että en aio pysyä tässä tilassa. Jos Doella oli HIV ja hepatiitit alfasta omegaan, minun on vain pidettävä enemmän kiirettä. Äläkä yritä syöttää minulle psykologiaa siitä, miten en ole hyväksynyt paluutani ihmiskuntaan. En ole, enkä aio vastaisuudessakaan. Mene ja psykoanalysoi Helen, hänessä on sinulle enemmän kuin riittävästi haastetta."

Nikola vaikeni äkisti ja palasi makuuasentoon hieman kalpeana. Kaikista mielessään pyörivistä vastauksista Will valitsi sen, jonka arveli olevan vähiten ärsyttävä: "Oletko sinä kunnossa? Mitään, mitä minun pitäisi tietää?"

"Ei. Jatka kuuraamista, ja kun Helen palaa, sano hänelle, että meillä on muutama kana kynittävänä."

Will oli jo lähdössä ennen kuin hänen mieleensä juolahti, että Nikola oli jakanut informaatiota itsestään huomattavasti normaalia avokätisemmin. Hän ei voinut olla kysymättä.

"Olit jo arvannut", Nikola totesi näennäisen piittaamattomana. "Sulje ovi perässäsi äläkä kolistele, jotkut täällä yrittävät nukkua."

Willin oli purtava kieltään, jotta hän välttyi möläyttelemästä tyhmyyksiä kuninkaallisille ja raskaana oleville naisille varatusta monikosta.



Helenin hengitys huurusi pakkassäässä, kun hän etsi sopivaa hautapaikkaa. Syysmyrskyjen juuriltaan repimän kuusen juurakon suoja oli houkutteleva. Kaivaminen olisi helpointa ja juurakko antaisi näkösuojan tielle siltä varalta, että joku ajaisi pitkin metsätietä tähän aikaan illasta näin lähellä onnettomuusaluetta. Toisaalta kaatuneet puut kiinnittivät usein metsässä liikkujien huomion, joten saattoi olla, että juurakon luota hauta havaittaisiin helpoimmin.

Mutta kuka täällä huvikseen liikkui? Vaikka laskeuma ei Helenin käsityksen mukaan ollut lainkaan pahimmasta päästä tällä alueella, radioaktiivisuuden varjo lepäsi myös tämän metsän yllä. Omaa mittariaan Helen ei ollut tullut ottaneeksi mukaan, joten todellisista lukemista hänellä ei ollut tietoa.

Helen huokasi päätöksensä tehneenä. Hän upotti lapion maahan juurakon takana ja aloitti urakkansa. Vaikka vasta pintamaa oli jäässä, kaivaminen oli hidasta ja raskasta työtä. Maa oli kivinen ja juuria täynnä.



Seuraavan kerran Willin siivous keskeytyi kännykän soittoääneen. Kun hän alkoi olla melko vakuuttunut siitä, ettei hänen sydämensä ollut juuri leikannut kiinni säikähdyksestä, hän riisui hanskansa ja kaivoi puhelimensa esiin. Soittaja oli Nikolai.

"Haloo?" Will vastasi hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut puhelua.

"Haloo? Will? Minä olen oven takana. Tuletko avaamaan?"

"Hetki", Will sanoi ja katkaisi puhelun. Puhtaan alueen laidalle päästyään hän veti molempien kenkiensä päälle siniset suojat, jotta välttyisi levittämästä jälkiä jo siivotulle alueelle. Toisen parin hän otti poimi mukaansa Nikolaita varten.

Will avasi oven ja Nikolai livahti sisään täysinäisen näköinen reppu selässään.

"Kenkiisi", Will sanoi ja ojensi jalkasuojat tulijalle. "Emme halua sotkea sinua tähän enempää kuin on pakko. Anteeksi."

"Tämä on vähintä mitä minä voin tehdä. Sain kaiken, minkä Helen halusi. Missä hän on? Entä..."

"Helen lähti hävittämään sitä. Hän sanoi, ettemme voi ottaa yhteyttä viranomaisiin, se on liian vaarallista. Mutta Helen keräsi virtsa- ja verinäytteet ennen lähtöään. Osaatko sinä käyttää testejä?"

"Useimmat ovat erittäin yksinkertaisia ja sain tarkan opastuksen."

"Entä pistää?"

"Kyllä", Nikolai sanoi vaihtaen painoa jalalta toiselle silmin nähden hermostuneena. "Helen opetti minulle aikaisemmin... Mutta minä vihaan neuloja."

"Helenillä voi mennä pitkään ja mitä nopeammin saamme pistokset Nikolaan sitä parempi. Ellet pyörry tai mitään, niin pistä sinä. Helen jätti tarkat ohjeet vai mitä? Mitä vähemmän joudut tekemisiin tämän sotkun kanssa, sen parempi. Tee sitten testit, jos se sopii sinulle. Ymmärrän kyllä, jos haluat häipyä."

Nikolai ei edes epäröinyt ennen kuin suostui.



Hauta oli tuskin neljäkymmentä senttiä syvä, mutta Helen oli jo hiestä märkä. Hän puri hampaansa yhteen, iski lapion maahan ja kirosi ajatuksissaan, kun lapio tapasi kiven upottuaan vain muutaman sentin syvyyteen. Äkkipysähdys tuntui repivänä kipuna hänen molemmissa olkanivelissään, pakkasilma kurkussaan.

Varovasti lapion kärjellä tunnustellen Helen etsi kiven reunan. Hän työnsi lapion sen alle ja väänsi niin kovaa kuin jaksoi. Hänen päätään suurempi, hieman lituskainen kivi nousi maasta, eikä Helen voinut hetkeen muuta kuin tuijottaa sitä epäuskoisena. Mistä järkäle oli löytänyt tiensä tänne?

Hän nosti kiven kuopanreunalle käsin, tarttui uudestaan lapioon ja oli juuri upottamaisillaan sen maahan, kun kuuli lähestyvän auton äänen. Moottori kävi hiljaa ja renkaat rapisivat päällystämättömän tien pintaa vasten.

Auto lähestyi, ja jotakuinkin Helenin oman auton kohdalle päästessään se hiljensi nopeuttaan ja pysähtyi sitten kokonaan. Autoa ei näkynyt kuusen juurakon takaa, mutta Helen tiesi sen pysähtyneen hänen autonsa kohdalle, eikä hän voinut muuta kuin kirota mielessään toistamiseen ja yrittää arvailla tapahtumia kuulemiensa äänien perusteella.

Moottorin ääni ei lakannut, mutta ainakin kaksi, ehkä kolme auton ovista avattiin ja paiskattiin kiinni. Puhetta tai aukenevan vetoketjun ääntä ei kuulunut – huonoja merkkejä nämä kaikki.

Helen kuiskasi kirouksen ja harkitsi piiloutuvansa, mutta paras piilopaikka olisi ollut yhä aivan liian matala hauta. Sentään John Doe odotti yhä autossa, joten mikäli tulijoilla ei olisi vihiä aikaisemmista tapahtumista, Helen saattaisi kyetä puhumaan tiensä ulos. Itseään lähestyvien askelten ääntä kuunnellen hän laski hiljaa lapion kuoppaan ja veti aseensa esiin.

Ensimmäinen miehistä tuli Helenin näköpiiriin.

"Seis!" Helen määräsi ja osoitti miestä aseellaan. Mies näytti yllättyneeltä, mutta nosti kätensä näkyville ja totteli.

"Kuka sinä olet?" Helen tiukkasi mieheltä englanniksi toivoen, että kaikki miehen seuralaiset olisivat miehen takana (askelia oli ollut ainakin kolmet, ehkä neljät) ja että mies puhuisi edes auttavaa englantia.

"Minä olen Kazimir Witte Chernihivin poliisista", mies vastasi suoraan. Hän puhui hyvää mutta tyypilliseen ukrainalaiseen tapaan murtavaa englantia. "Neiti Magnus, olkaa hyvä ja pudottakaa aseenne."

"Sinulla ei ole edes univormua. Pitäisikö minun uskoa?" Helen kysyi vastaan asettaan liikauttamatta. Muut miehistä eivät olleet hänen näkökentässään. Hänellä oli erittäin epämiellyttävä aavistus siitä, missä he olivat.

"Parini takanasi näyttää virkamerkin sinulle", mies vastasi vahvistaen Helenin epäilykset. Helen vilkaisi nopeasti taakseen. Virkamerkin sijasta tällä miehellä oli kädessään suoraan Heleniin osoittava ase.

"Uskotteko nyt, neiti Magnus?" mies Helenin tähtäimessä kysyi hieman pilkallisesti, eikä Helen voinut juuri muuta kuin laskea oman aseensa maahan.

"Hyvä", mies jatkoi ja raudoitti Helenin kovakouraisemmin kuin olisi ollut tarpeen. "Olette pidätetty epäiltynä murhasta ja laittomien aineiden salakuljetuksesta."



Sekä Willin että Nikolain hämmästykseksi kaikki John Doen testit näyttivät negatiivista.

"Oletko varma, että minä tein ne oikein?" Nikolai hermoili. "Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta."

"Olosuhteet huomioon ottaen sanoisin, että se on vähintä, mitä karma voi meille antaa. Kai sinä noudatit ohjeita? Ja luit testitulokset riittävän ajoissa?"

"Tietysti."

"Ja niissä oli kaikissa käyttöpäivää jäljellä?"

"Totta kai."

Will hymyili. Tämänkertaisen tunnelin päässä alkoi taas näkyä valoa. "Kai meillä sitten tosiaan oli onnea... Kauanko luulet, että Heleneillä vielä kestää?"

Nikolain tyytyväisyys vaihtui silmänräpäyksessä huolestuneisuudeksi. "En edes tiedä, mihin hän olisi voinut mennä. Mutta luulisin, että hänen olisi jo pitänyt palata. Minä haluaisin soittaa hänelle."

"Minäkin", Will myönsi. "Mutta pelkään, että pahennamme asioita, mikäli jotain pahennettavaa ylipäätään on. Jos ei, meitä ei tarvita."

Nikolai myönsi, että Will oli oikeassa. Se ei estänyt kumpaakaan heistä hermoilemasta.



Helen istui säilössä Chernihivin poliisiasemalla ja odotti. Hän oli tehnyt sitä jo hyvän aikaan, ja tullut siihen tulokseen, että Witte pyrki säikyttelemään häntä kuluneella sellillä. Synkkää tyydytystä tuntien Helen päätti, että hyvä yritys valui hukkaan. Hän oli nähnyt paljon surkeampiakin sellejä ja ollut paljon uhkaavammissa tilanteissa.

Murha- ja huume-epäilyt olivat tietysti paha asia, etenkin kun autossa tosiaan sattui olemaan ruumis, mutta Helen pystyisi keplottelemaan tiensä ulos tästä ansasta. Hän saattaisi tarvita vaikutusvaltaisten liittolaistensa apua, mutta ennemmin tai myöhemmin hän lähtisi asemalta vapaana naisena.

Huomattavasti pidätystä enemmän huolissaan Helen oli Willistä, Nikolasta ja nubbinetteista. Epäilemättä kaksi ensimmäistä haettaisiin kuulusteluihin ja rikospaikkatutkinta työntäisi sormensa keltaoranssiin taloon. Tilanne eskaloituisi; talosta löytyvät aseet antaisivat hyvän syyn pitää Williä ja Nikolaa säilössä. Nubbinettet ja Helenin tutkimusmateriaalit lisäisivät tilanteeseen oman, yksinään riittävän vaikean ulottuvuutensa.

Helen hymyili synkästi. Olettaen, ettei Witte ollut jo lähettänyt miehiään matkaan, jokainen hetki, jonka hän tuhlasi Helenin säikyttelyyn, oli yksi hetki enemmän Willille saada talo siistiksi. Nikolai varmasti oli jo tullut ja mennyt, joten hänestä tuskin tarvitsi olla kovin huolissaan.

Helenin suurin huoli ei kuitenkaan ollut mikään näistä. Vaikka Will ja Nikola pidätettäisiin, Helenin liittolaiset saisivat myös heidän vapaiksi ennemmin tai myöhemmin. Jos joku varomaton CSI rei'ityttäisi kätensä nubbinetten hampailla ja lavertelisi oudosta eläimestä, se olisi enimmäkseen hänen ongelmansa. Kiovan Sanctuary voisi huolehtia mahdollisista tietovuototilanteista, heillä oli siihen enemmän kuin tarpeeksi taitoa. Sitä paitsi epänormaalien salaisuus pysyi muutenkin salaisuutena pääosin siksi, että valtaosa ihmisistä oli päättänyt sulkea mahdollisuuden pois maailmankuvastaan, ja siksi epämääräiset havainnot pyrittiin selittämään kuolleilla pesukarhuilla, sähkövioilla ja säähavaintopalloilla.

Suurin huoli oli, että yhä vapaana liikkuvat ja pakkasen nopeasti kiristyessä luultavasti lämmönlähteiden luo haukeutuvat nubbinettejen vanhemmat aiheuttaisivat vaaraa alueen ihmisille tai ydinvoimalalle. Kuka tiesi, millaisia ongelmia tämä uusi laji saisi aikaan ihmisasumuksissa tai, luoja auttakoon, ydinlaitoksessa? Nubbinit olivat pimentäneet Helenin oman Sanctuaryn tunneissa.

Helen muistutti itselleen, että ajatteli pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Hän itse oli ollut tekemässä päätöstä, jonka mukaan nubbinetteista ei ollut välitöntä vaaraa kenellekään. Hän itse oli halunnut tutkia niitä luonnossa huolimatta ylimääräisistä päivistä, jotka tässä kuluisivat. Päätöstä puoltavat perustelut olivat yhä paikallaan, ja ainoa muuttunut asia oli lisääntynyt tiedon määrä, kiristynyt pakkanen ja vankina oleminen.

72 tuntia ilman syytteitä. Kolme vuorokautta. Helen ei epäillyt, etteikö Witte aikoisi ottaa kaikkea irti tästä ajasta. Hänen englannin kielen taitonsa oli kadonnut olemattomiin sillä hetkellä, kun Helenin oli annettu nousta poliisiautosta, ja siitä asti Helen oli istunut sellissä odottamassa, että joku viitsisi hakea tulkin paikalle.

Ei oikeastaan hullumpaa, että poliisi hoitaa viivytyksen puolestani. Will alkaa varmaankin tajuta, että jokin on mennyt vikaan.



"Jonkun täytyy olla pielessä", Will sanoi levottomana. "Helenillä on mennyt aivan liian kauan. Meidän on pakko aloittaa varotoimet."

"Sinun pitää syödä", Nikolai huomautti vastaan. "Olet kalpea kuin lakana."

Will, joka ei ollut niin tyhmä etteikö olisi myöntänyt jännityksen- ja työntäyteisen päivän käyneen voimilleen, urahti tyytymättömänä ja avasi jääkaapin. Hän otti esille edellisen päivän lounaan tähteet.

"Silti Helenin olisi jo pitänyt palata", Will toisti lappaessaan lautaselleen pannupizzaa ja jälkiruokakulhoon vihersalaattia. "Jonkun on täytynyt mennä pieleen."

Nikolai nyökkäsi. "Olen samaa mieltä. Mutta mitä me voimme tehdä?"

Will työnsi pizzansa mikroaaltouuniin ja lappoi jo salaattia suuhunsa. Hänellä ei olisi ollut aikaa syödä. "Jos Helen on jäänyt poliisin haaviin, tänne tulee poliiseja ja luultavasti kotietsintä. Meidän pitää päästä eroon nubbinetteista, todisteista ja muusta materiaalista."

"Minä olen aviomies ja isä", Nikolai vinkaisi pelästyneen kuuloisena. "En minä tällaista osaa tehdä!"

Will nyökkäsi. "Älä sure. Minä olen entinen FBI, tiedän muutaman tempun. Nikolalla on omat ässänsä hihassaan, hän on... hyvin koulutettu. Olen pahoillani että sekoitan sinut tähän, mutta minä tarvitsen sinua. En voi lähteä talolta siltä varalta että meitä tarkkaillaan, mutta minun on saatava nubbinettet, aseet ja todisteet täältä pois. Jos jäät kiinni, niin sano, että minä pakotin sinut uhkaamalla henkeäsi ja perhettäsi. Me pärjäämme kyllä."

"Mitä minun pitää tehdä?"

"Vapauttaa nubbinettet luontoon, pannoitan ne vain ensin. Sinun ei tarvitse kuin avata kantokopan luukku ja heittää metsään puoliksi syöty eväsvoileipä, ne säntäävät sen perään koko sakki. Aseet ja muut...Pakkaamme aseet roskapussiin. Piilota ne johonkin varmaan paikkaan, kun olet varma, ettei kukaan näe sinua."

"Mutta mitä te teette, jos tänne tulee joku muu kuin poliisi?"

"Poliisi on todennäköisin vaihtoehto."

Mikroaaltouuni piipitti. Sekä Will että Nikolai säpsähtivät ääntä; molemmat olivat jo kokonaan unohtaneet pizzan.

"Mene kertomaan Nikolalle", Will määräsi ja otti loput ruoastaan käsiinsä. "Sano, että tekee jotain tietokoneille, niissä on liikaa kuvaa nubbinetteista. Hän keksii kyllä jotain. Minä menen pakkaamaan aseet."

Pizzan reunat olivat haaleat, mutta Will ei antanut sen haitata tahtia. Heti Nikolain nyökätessä hän nyökkäsi vastaan, sulloi suunsa täyteen pizzaa ja alkoi koota keltaoranssin talon ampuma-aseita mustaan muovipussiin.



Nikola tuijotti näytön värisevää kuvaa. Hän toivoi, että näyttö olisi ollut vanhanmallinen, kuvaputkinäyttö. Silloin syy huonoon kuvaa olisi luultavasti ollut jossain muualla kuin hänen silmissään.

Kaikki oli liian kirkasta. Oli kuin osa esineiden ääriviivoista olisi piirretty itsevalaisevalla violetilla geelillä, ja vaikka Nikola sulki silmänsä, violetit juovat viipyvät hänen verkkokalvoillaan.

Nikola vilkaisi ovelle. Se oli turvallisesti kiinni eikä askeliakaan kuulunut, joten hän kurottautui eteenpäin niin, että hänen päänsä kosketti polvia. Hän kuuli oman verensä kohinan ja tuijotti lattiaa. Vihaiset violetit viivat himmenivät, mutta eivät kadonneet kokonaan. Epämääräinen kuvotus hellitti hieman. Oli taas helpompi ajatella. Tietokoneille oli tehtävä jotain, ja Nikola tiesi jo, mitä hän halusi tehdä.

Osa datasta oli korvattavissa. Sen hän poistaisi ja varmistaisi, että se tosiaan olisi palautuksen tuolla puolen. Helppoa. Videomateriaali nubbinetteista oli varmuuskopioitu ulkoiselle kovalevylle, jonka hän aikoi kokonaisuudessaan piilottaa ullakolle, lattialautojen alle tekemäänsä piiloon. Kolumbian jälkeen hän ei ollut osannut täysin luottaa Helenin arviointikykyyn, joten hän oli hyvissä ajoin valmistautunut piilottamaan taloon pienikokoisia esineitä.

Valitettavasti kaikki tiedot eivät olleet varmuuskopioituja. Yksi ulkoisista kovalevyistä, se joka oli ollut näkyvillä, oli kadonnut. Nikola arveli murtovarkaan vieneen sen, ja että Helen parhaillaan hävitti sitä muiden tunkeilijan tavaroiden kanssa. Hautasi, poltti... Sama se, data oli käytännössä mennyttä eikä tyhjiä levyjä ollut enempää.

Nikola voisi irrottaa koneen kovalevyn, mutta se herättäisi epäilemättä epämiellyttäviä kysymyksiä, tai sitten hän voisi piilottaa olennaisen epäolennaisen joukkoon.

Hänellä oli lompakossaan kaikki se, mitä piilottamiseen tarvitsi: kaksi muistikorttia täynnä ohjelmia, mukaan lukien Nikolan oma pakkausalgoritmi. Jäljelle jäänyt tila oli täytetty internetin omituisimmalla pornolla.

Ohjelmien tarkoitus oli piilottaa tiedot pornon joukkoon, pornon oli tarkoitus antaa eräänlainen legitiimi syy sektorin piilottamiselle. Oli vain tehtävä muutamia pieniä muutoksia, jotta ohjelmisto sopisi yhteen Henryn järjestelmän kanssa.

Siihen Nikolan ajatukset eivät tahtoneet taipua. Se oli outo tunne, eikä lainkaan miellyttävä laatuaan. Nikola olisi halunnut pestä kätensä, mutta matka kylpyhuoneeseen tuntui aivan liian pitkältä, joten hän tyytyi pyyhkimään käsiään vaatteisiinsa. Se ei helpottanut lainkaan, päinvastoin.

Oli aika ryhdistäytyä. Nikola veti syvään henkeä ja suoristi selkänsä. Maailma hänen ympärillään keinahti ja violetit juovat vahvistuivat. Hän ei välittänyt, vaan poimi lompakkonsa ja veti esiin kaksi SD-korttia. Hän aloitti tiedonsiirron, eikä edes tukala olo hillinnyt esiin hiipivää tyytyväistä hymyä.

Olisi hauska olla näkemässä Helenin ja Henryn ilmeet, kun he huomaisivat, mitä koneelle oli ilmestynyt. Nikolan henkilökohtainen suosikki (joskin aivan muista syistä kuin eroottisten arvojen vuoksi) oli pätkä, jossa näyttömän etualalla olivat nainen ja saksanpaimenkoira täydessä touhussa. Näyttämön keskivaiheilla viisi klovnia tyydytti toisiaan muun muassa kumikanoilla ja klovnin nenillä. Ääniraidasta huolehti aarioita nuotin vierestä laulava noin 140-kiloinen nainen, joka oli puettu merenneidoksi ja joka nipisteli omia lävistettyjä nännejään esityksen taustalla.

Kun tiedostot vielä siirtyivät koneelle oven ulkopuolelta kuului askeleita. Will avasi oven koputtamatta. Nikola tuhahti.

"William", hän sanoi ärtymystään peittelemättä.

Will ei ollut ensisijaisesti kiinnostunut kanssaeläjiensä hyväntuulisuudesta, eikä ollut huomaavinaankaan.

"Miten sujuu? Onko labrassa jotain, millä kannattaisi piilottaa verijäljet?"

"No, minkä kanssa Luminol reagoi? Sinun pitäisi tietää tämä."

"Öh, muun muassa raudan, kuparin, virtsan, piparjuuren ja eräiden valkaisuaineiden", Will luetteli varmasta ulkomuistista.

"Raudan ja kuparin kemialliset merkit?"

"Fe ja... Co?"

"Se on koboltti", Nikoa sanoi, sulki silmänsä ja nosti kätensä ohimoilleen. "Kupari on Cu. Voi olla parasta, ettet koske mihinkään ilman tarkkoja ohjeita tai räjäytät koko paikan Kuuhun. Ota Mohrin suolaa. Osaatko laskea järkevän konsentraation?"

"En", Will tunnusti hieman häpeissään. "Millainen olo sinulla on?"

"Minä lasken sen valmiiksi. Hae minulle lasi persikkamehua."

"Täällä ei ole persikkamehua."

"Omenamehua sitten. Meillä ei ole koko yötä aikaa, ala mennä!"

Will lähti, ja heti kun hän oli turvallisen matkan päässä, Nikola painoi päänsä takaisin polviinsa. Violetit pisteet hänen näkökentässään haalistuivat ja aivan liian kaukaisilta kuulostaneet äänet palasivat ennalleen. Tässä asennossa Nikola laski oikean laimennussuhteen, silmät suljettuina ja tavoistaan poiketen muodostaen äänettömiä sanoja huulillaan.

Vasta kun Will palasi lasin kanssa, hän suoristi selkänsä valmiina neuvomaan sekoituksen. Pisteet palasivat, eikä Nikola voinut käsittää, kuinka ihmiset pärjäsivät kuolevaisuutensa kanssa. Miten ihmeessä hän itse oli pärjännyt?
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #13 : 19.04.2014 15:25:41 »
14. Luku

Sellistä ei edes nähnyt ulos. Helen ei osannut arvioida kellonaikaa, mutta arveli, että saattoi olla aikainen aamu, tai ehkä varhainen päivä. Tai ehkä iltapäivä? Odotus, ikävystyneisyys ja huoli sumensivat tarkankin ajantajun.

Koska uni ei enää tullut, Helen kulutti aikaansa pohtien, mikä olisi keltaoranssiin taloon jääneen kaksikon ratkaisu. Williin hän luotti, ja Willin kykyyn tehdä järkeviä ja pitkälle harkittuja päätöksiä. Nikolaan hän olisi halunnut luottaa, mutta parhainakin päivinään Nikola oli arvaamaton ja impulsiivinen, huonoimpinaan suorastaan vaarallinen. Huonoja päiviä oli viime aikoina ollut liian paljon enemmän kuin hyviä.

Helen yritti jälleen arvioida kellonaikaa. Nälkä alkoi tehdä itseään tiettäväksi ja hänen lihaksensa olivat jäykät istumisesta ja kovalla alustalla makaamisesta. Hän päätyi jälleen aikaiseen aamun, ja arvio sai vahvistuksen, kun sellin ovi avattiin.

"Syö", päivystävä poliisi käski huonolla englannilla ja laski sellin lattialle tarjottimellisen ruokaa. "Tulkki kohta."

Helen nyökkäsi vastaukseksi ja oven taas sulkeuduttua silmäili ruokaansa epäluuloisena. Hän ei uskonut sen olevan myrkytettyä – klisee tai ei, niin oli huomattavasti helpompia tapoja vahingoittaa vankiaan kuin syöttää hänelle myrkytettyä ruokaa. Sitä paitsi ei ollut mitään syytä epäillä poliisien olevan muuta kuin he väittivät. Tämä ei kuitenkaan vakuuttanut Heleniä ruoan turvallisuudesta. Ateria näytti olevan perunamuusia, jonka joukkoon oli sekoitettu jauhelihaa, mutta kuuluiko sen tosiaan olla harmaata ja haista eltaantuneelta?

Helen päätti jättää annoksensa koskemattomaksi, mutta joi sen mukana tulleen pullollisen vettä. Sen jälkeen hän odotti.

Pian hän alkoi toivoa, että olisi alkanut laskea aikaa aamiaisestaan. Tulkkia ei näkynyt eikä kuulunut.

Aika mateli. Ruoan eltaantunut haju muuttui häiritsevämmäksi kuin sellin WC:stä nouseva viemärinlöyhkä. Jalkojen puutuneisuus pakotti Helenin seisaalleen, marssimaan edestakaisin sellissään. Veri alkoi taas kiertää.

Lopulta ovi avattiin toistamiseen. Tällä kertaa sen takana oli Witte seuranaan nuorehko, ehkä kolmissa kymmenissä oleva nainen. Naisella ei ollut poliisin univormua, mutta Helen ei uskonut hänen olevan luvattu tulkki.

Kaksiko marssi sisään omistajan elkein. Mies tarttui Helenin oikeaan käsivarteen, nainen vasempaan, ja mitään sanomatta he johdattivat hänet pois sellistä.

"Viettekö te minut tulkin luokse?" Helen kysyi, mutta Witten ilme ei edes värähtänyt.

"Emme puhu englantia", hän vastasi mekaanisesti. Esitys ei ollut lainkaan huonompi, Helen päätti. Mies oli selvästi ammattilainen, mutta minkä alan? Tiukka ja määrätietoinen ote hänellä ainakin oli, sen kasvava mustelma Helenin käsivarressa tiesi kertoa.

Määränpää osoittautui kuulusteluhuoneeksi, ei kovin erilaiseksi kuin amerikkalaiset lajitoverinsa. Tukevan pöydän alareunassa kulki kisko käsiraudoille ja vaaleat seinät ja kylmät sävyt loivat virastomaista tunnelmaa. Loisteputkien luonnoton valo värisi ja ilmastointi oli liian kovalla. Helen tunsi ilmavirran ihollaan ja haistoi puhdistusaineiden kemiallisen käryn. Jopa se oli sama kuin kotipuolessa, teollinen sitruuna.

Pöydällä oli videokamera jalustallaan, mutta seinältä puuttui kaksipuoleinen peili. Tulkki odotteli jo valmiina kääntämään puhetta. Viiksekäs mies yllään ruskea villakangaspuku, Helen havaitsi tuntien pientä huvittuneisuutta. Kuluneiden päivien aikana hän oli nähnyt enemmän viiksiä kuin koko 2000-luvulla.

Witte painoi Helenin istumaan ja kiinnitti hänet käsiraudoilla pöytään. Tuoli oli epämukava, kuten kotipuolessakin. Kuulusteluhuoneet ympäri maailman tosiaan muistuttivat toisiaan vuosi vuodelta enemmän.

Nainen käynnisti kameran ja kuulustelu alkoi. Tavallisen tapaan vuorossa olivat ensin muodollisuudet. Päivämäärä ja aika (10:16 – odottavan aika ei siis vain ollut tuntunut pitkältä), paikka, kuulustelun numero, kuulustelijoiden nimet, taustatiedot kuulustelun syylle... Tulkki käänsi kaiken englanniksi mekaanisesti kuin robotti. Helen painoi yksityiskohdat tarkasti mieleensä.

Kun kysymykset alkoivat, Helen kertoi nimensä, osoitteensa Ukrainassa ja kansallisuutensa. Kaiken muun hän kiisti.

"Ymmärrättekö te, neiti, että saimme teidät kiinni itse teosta?" tulkki käänsi aikaisemmassa mekaanisessa sävyssä pysytellen. "Teidät pidätettiin, kun hautasitte kuollutta miestä. Meillä on teidän sormenjälkenne paketissa, joka sisältää suuria määriä huumausaineita."

"En tiedä siitä mitään. Minun sormenjälkeni ovat monessa paikassa. Jos olen koskenut sellaiseen pakettiin, en muista sitä. Muistaisin, jos olisin tiennyt, mihin kosken."

"Entä kuollut mies?" poliisi kysyi, kun tulkki oli kääntänyt vastauksen.

"Ei ole mitään kuollutta miestä. Tuttavani ajoi kulkukoiran päälle, lopetti sen ja pyysi, että minä hautaan sen. En tiedä mitään mistään kuolleesta miehestä."

Keskustelu jatkui samaan tapaan. Helenin tyydytykseksi poliisi ja nainen ilman univormua alkoivat osoittaa turhautumisen merkkejä. Lopulta Witte kyllästyi.

"Tekniikka tarkastaa parhaillaan taloasi. Meillä on sitä paitsi kaikki todisteet, joita tarvitsemme. Teitä odottaa erittäin ankara rangaistus, neiti Magnus."



Kello ei ollut edes kahdeksaa, kun Will ei enää yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan. Hän ei ollut nukkunut erityisen hyvin koko yönä, mutta asianhaarat huomioon ottaen hänen olonsa olisi voinut olla paljonkin kamalampi. Sitä paitsi unettomat vuodet olivat opettaneet hänelle, kuinka ihminen pystyi toimimaan pitkiä aikoja aivan liian vähällä unella. Se oli taito, jota hän oli Sanctuarylle työskennellessään oppinut arvostamaan.

Will suoriutui aamutoimistaan autopilotilla. Etsi vaatteet, pese hampaat, käy suihkussa, pue, tee aamiaista, syö nopeasti ja etsi verijälkiä asunnosta kunnes poliisit tulevat etsimään niitä.

Aamiaisen kohdalla Will pysähtyi empimään. Hän oli liian väsynyt ja rauhaton ollakseen varsinaisesti nälissään, mutta päivästä uhkasi tulla raskas. Eikä asioiden sopinut näyttää talossa poikkeavilta, joten Will paistoi leipiä kahdelle. Helenin osuuden hän jätti jääkaappiin, omansa söi nopeasti samalla kun teki Nikolalle voileivän. Kurkkua ja tomaattia, mutta ei voita, hän muisti muutaman päivän takaa. Kahvin hän korvasi tuoremehulla.

Portaat yläkertaan olivat tahrattomat ja natisivat niin kuin ennenkin. Seinän paneloinnissa oli hieman vaaleampi läikkä siinä kohdassa, jossa perhostaulu oli ollut. Toista taulua ei ollut löytynyt, joten Will oli katsonut parhaaksi jättää paikan tyhjäksi ja kertoa taulun menneen rikki, mikäli joku kysyisi siitä jotain. Sanojensa vahvikkeeksi hän oli lakaissut muutaman lasinpalan luonteviin paikkoihin.

Nikolan ovi oli kiinni mutta ei lukossa. Mies itse makasi vuoteellaan silmät kiinni, mutta hengityksen rytmi kieli, että hän oli hereillä.

"Kop kop", hän sanoi liikahtamattakaan.

"Mitä?"

Nikola avasi silmänsä. Hänen katseensa ei ollut ystävällinen, vaikka huoneen hämäryys vei siltä parhaan tehon. "Vaikka ovi ei ole lukossa, siihen on tapana koputtaa ja odottaa vastausta."

"Anteeksi", Will sanoi, vaikkei juuri välittänyt huomautuksesta. "Millainen olo sinulla on? Toin ruokaa."

Nikola nousi istumaan ja Will huomasi, että hänellä oli yllään samat vaatteet kuin edeltävänä iltana, puvun housut ja kauluspaita, mutta ei liiviä, kravattia tai takkia.

"Laita valot päälle."

Will painoi katkaisinta ja ojensi lasin ja lautasen Nikolalle. Hitaasti kirkastuvan energiansäästölampun valo paljasti uuden ongelman. Nikolan kaula oli mustelmilla, toinen poski hieman turvonnut ja hänen silmänsä olivat punaiset kuin särjellä. Kieltämättä Helenin kuvaus löyhästä hirrestä oli osunut kohdalleen.

Nikola otti ruoan vastaan, mutta laski sen yöpöydälleen. Ilmeisesti hän huomasi Willin katseen, sillä hän tuhahti tyytymättömänä.

"Sinulla oli vain epäonnea", Will sanoi haluttomana ruokkimaan Nikolan hiljaista itsesääliä. "Toivottavasti sinulla on selitys valmiina."

"Älä sinä siitä huoli."

Mikäli Willin verenpaine oli aamulla ollut alhaisen puoleinen, keskustelu oli korjannut asian. Hän kääntyi lähteäkseen, sulki oven takanaan ja alkoi etsiä verijälkiä.



Kate istui pelkääjän paikalla ja käytti paljon tahdonvoimaa pitääkseen kyntensä pois hampaidensa välistä. Ratissa oli Oleksandr, määränpäänä Kiovan Sanctuary. Näistä seikoista jälkimmäinen oli se, joka sai Katen levottomaksi.

Edellisenä päivänä Helen oli soittanut ja käskenyt Katea kertomaan Oleksandrille epänormaaleista. Salaisuudesta luopuminen tuntui helpottavalta, mutta kuinka Oleksandr reagoisi? Kuinka tällaiset asiat edes kerrottiin?

Ihminen uskoi kun näki. Kate oli sopinut Sanctuaryn kanssa tulevansa kierrokselle, eikä Oleksandr-paralla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti.

Navigaattori ohjasi auton suuren valkoisen rakennuksen eteen. Se oli kuin sairaala, moderni ja sellaisena hyvin erilainen kuin historian havinaan tottunut Kate oli odottanut. L-kirjaimen muotoista rakennusta ympäröi verkkoaita, jossa olevalle vartioidulle portille Kate kehotti poikaystäväänsä ajamaan. Motostaan huolimatta Sanctuary ei ollut tunnettu avointen ovien päivistään.

"Huomenta", hän tervehti kun Oleksandr avasi ikkunan. "Kate Freelander ja avec. Meitä odotetaan."

Ikävystyneen näköinen vartija, ehkä viisissä kymmenissä oleva mies, ei sanonut mitään. Hän kääntyi katsomaan tietokoneen ruutua, kun hänen parinsa tarkkaili tulijoita epäluuloisena.

Kate sai vielä näyttää henkilöllisyystodistuksensa ja selittää asiansa ennen kuin vartijan avasivat portin ja Oleksandr ajoi sen läpi. Andrei Bubkha olisi heitä vastassa.

"Rentoa sakkia", Kate vitsaili tunnelmaa keventääkseen, mutta Oleksandr ei vastannut. Hän puristi rattia niin, että rystyset kuulsivat valkoisina.

"Tuossa hän varmaankin on", Kate sanoi ja osoitti lyhyttä hoikkaa miestä, joka seisoskeli pienen katoksen alla tupakkaa polttaen ja huitoen kohti parkkiruutua, johon Oleksandr asemoi auton. Kate muiskautti nopea suukon hänen poskelleen ennen kuin molemmat nousivat autosta.

Esittelymuodollisuuksien aikana kävi selväksi, että Andrei työskenteli laboratoriossa ja oli huomattavasti miellyttävämpi kuin vartijat portilla. Vakava hän kuitenkin oli, sillä tietyllä tavalla joka sai Katen uumoilemaan huonoja uutisia.

"Tuota, mikä paikka tämä on?" Oleksandr kysyi, kun Andrei tumppasi tupakkansa ja lupasi aloittaa esittelemällä vierailleen paikkoja.

Kate ei tiennyt mitä sanoa, Andrei hymyili. "Se selviää tuota pikaa. Varustaudu siihen, että näet jotain, jota aivosi eivät ole ollenkaan valmiit uskomaan! Aloitetaan yläkerrasta. Olkaa hyvät ja seuratkaa."

Sisään valkoisen rakennuksen ovesta, suoraan hissille ja ylimpään, neljänteen, kerrokseen. Tähän asti Kate ei ollut nähnyt mitään, joka viittaisi epänormaalien läsnäoloon. Paikka oli kuin verotoimisto. Mutta kun hissin ovet aukenivat neljännessä kerroksessa, näky yllätti hänetkin.

"Tämä", Andrei sanoi, "on meidän olohuoneemme."

Huoneeseen oli levittäytynyt tusinan verran epänormaaleja, kaikki jonkinlaisiin arkisiin askareisiin keskittyneinä. Kaksi kirkkaanvihreää liskonnahkaista mutta pääosin humanoidia epänormaalia palasi keskenään pokeria pikkurahasta, kolmas pelasi Nintendo Wiillä aivan tavallisen näköisen naisen kanssa. Vierestä katseli lähes lasimaisen läpikuultava suuren hämähäkin kaltainen olio, joka naksutteli leukojaan äksysti. Sekalainen epätavallisilla raajoilla varustettu seurakunta seurasi televisiosta paikallisuutisia.

Andrei puhui ukrainaa huoneen epänormaaleille, joista jotkut osoittivat laimeaa kiinnostusta tulijoita kohtaan. Toiset taas palasivat tekemisensä pariin heti, kun kieli vaihtui englanniksi.

"Osa vakituisistamme viettää täällä paljon aikaa. Jos meillä olisi enemmän aikaa, niin kehottaisin teitä pelaamaan pokeria Roddin, Toddin ja Noddin kanssa, noiden liskojen siis, mutta ei kannata pelata isosta rahasta. Heillä on uskomaton pokerinaama, on nimittäin erilainen lihaksisto kasvoissa, eivätkä he pysty tekemään sellaisia ilmeitä kuin ihmiset vaikka haluaisivat."

"Rodd, Todd ja Nodd?" Kate kysyi yllättyneenä. Andrei nyökkäsi.

"Heillä on myös erilaiset äänihuulet kuin ihmisillä. Emme pysty puhumaan heidän kieltään eivätkä he meidän. Mutta ei se oikeastaan haittaa, he ymmärtävät ukrainaa ja jonkin verran englantia. Nodd, tuo joka pelaa Wiillä, osaa myös kirjoittaa ukrainaa, ja kaikki viittovat. Mutta meidän on parasta jatkaa matkaa ennen kuin ystäväsi koru saa aikaan mitään harmia."

Oleksandr ei reagoinut sanoihin mitenkään. Hän tuskin edes kuuli niitä, niin tiiviisti hän tuijotti läpikuultavaa epänormaalia.

"Miten...?"

"Minähän sanoin, että näet jotain, jota aivosi eivät ole valmiit uskomaan", Andrei sanoi hilpeästi. He ovat â-my, tuo nainen ja hämähäkki. Se itse asiassa on eräänlainen hämähäkki, löysimme sen eräältä rannalta Mustaltamereltä. Se muodosti â-myn silloisen kenttätyöntekijämme kanssa, tuon naisen. Nykyään hän on konsulttina yksityisellä puolella. Tarjouduimme vapauttamaan hänet siitä hämähäkistä, mutta hän sanoi, että â-my on enemmän kuin osatekijöidensä summa ja paras asia, joka hänelle on tapahtunut sitten olemassaolon. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, mutta kukapa minä olen tuomitsemaan? Tulkaa nyt, jatketaan matkaa."

Matka jatkui kolmanteen kerrokseen, jossa oli pieni taukotila. Andrei laittoi kahvin tippumaan ja kertoi, että myös tämä huone oli vakituisten asukkaiden vapaassa käytössä. Hän otti jääkaapista tarjottimellisen viinereitä ja tarjosi niitä vieraille. Kate otti leivonnaisen mielellään, Oleksandr kieltäytyi kohteliaasti mutta ruokaa epäluuloisesti silmäillen.

"Minulla on teille paljon kerrottavaa", Andrei sanoi kaataessaan kahvia kuppeihin. "Helen ja muut ovat vaikeuksissa... mutta eivät sellaisissa, joille te voitte tehdä mitään. Kaikki ovat pääsääntöisesti ehjiä ja turvassa, ei huolta sen suhteen, mutta teidän on parasta jäädä tänne muutamaksi päiväksi.

"Mitä?" Kate kiljaisi, mutta Andrei pudisti päätään.

"Siinä ei ole mitään tolkkua, jos en aloita alusta, seuran huomioon ottaen. Oleksandr, kuten olohuoneemme varmasti osoitti, maailmassa on aika tavalla sellaista, jota ihmiskunta ei ole yleisesti tunnustanut osaksi todellisuutta sitten keskiajan. Sitä varten on perustettu organisaatio, useampiakin itse asiassa, mutta tämä on Sanctuary – turvapaikka kaikille -"



Will oli juuri tarkistamassa porrastasannetta, kun talon ovikello soi. Huuliaan nuolaisten hän jätti tehtävänsä ja meni avaamaan oven.

Poliisit sen takana olivat oikeastaan helpotus. Ainakin yksi heistä puhui suorastaan loistavaa englantia ja suostui kertomaan Willille, mistä oli kysymys. Helen oli otettu kiinni vakavista rikoksista epäiltynä ja hänen taloonsa tehtiin kotietsintä. Se koski myös muita talossa oleskelevia henkilöitä.

Ai? Will olikin ihmetellyt, missä Helen oli. Ei, hän ei tiennyt mitään laittomien aineiden salakuljetuksesta, eikä takuulla kenestäkään kuolleesta! Juu, oli totta, että talossa asuivat Helenin lisäksi Kate Freelander, Henry Foss, Nicolas Teller ja tietenkin Will itse. Mutta vain kaksi jälkimmäistä olivat paikalla, muut olivat olleet jo monta päivää reissussa.

Poliisien pyynnöstä Will johdatti osan tulijoista Nikolan huoneen ovelle. Hyvää englantia puhuva luovutti Willin tiukkaotteisen kollegansa huomaan, ja pian hän seisoi avuttomana yläkerran käytävässä kuuntelemassa, kuinka poliisi tiukkasi, mitä oli tapahtunut.

Hetken vaikutti siltä, ettei luvattua selitystä edes ollut, mutta sitten Nikola puuskahti kuin olisi juuri päättänyt tunnustaa jotain nolostuttavaa. "Tein tämän itse. Se oli vahinko."

Vakuuttuneisuus ei huokunut poliisista. "Miten itseään voi kuristaa vahingossa?"

"Ei, seoli tarkoituksellista. Jälkiä ei ollut tarkoitus jäädä."

Kun poliisi ei osoittanut ymmärtävänsä, Nikola nyökkäsi kohti työpöytäänsä jatkoi: "Hypoksifilia. Syön siihen lääkkeitäkin."

Keskustelu katkesi, kun yksi poliiseista tömisteli yläkertaan. Hän puhui kollegoilleen kiireistä ukrainaa, ja kun hän lopetti, alakerran kemikaaleista tuli huomattavasti muutamaa mustelmaa kiinnostavampi aihe. Will selitti mistä oli kysymys, ja vakuutti monisanaisesti, ettei esimerkiksi räjähdysvaaraa tai muuta vastaavaa riskiä ollut. Seurasi lisää nopeaa puhetta.

"Jatketaan tätä asemalla", kielitaitoinen poliisi määräsi. Nikola sai sentään ottaa lääkkeensä mukaan ennen kuin hänet ja Will raahattiin ulkona odottavaan poliisiauton takatilaan. Sen suhteellisessa hiljaisuudessa matka Chernihiviin tuntui erityisen pitkältä.

Ei hiljaisuus erityisen kiusallinen laatuaan ollut. Se oli yksi niistä hiljaisuuksista, joita syntyy, kun ihmisillä ei ole toisilleen mitään sanottavaa. Nikola istui paikoillaan silmät kiinni, pää kopin seinään nojaten, ja mielenkiintoisempien maisemien puutteessa Will katseli häntä. Nikola osasi olla ihmeen hiljaa ja paikoillaan, mutta kasvojen kireys ja asennon jäykkyys puhuivat omaa kieltään.

"Eli", Will sanoi, mutta Nikola nosti sormen huulilleen edes avaamatta silmiään.

Keskustelun aloittaminen uudelleen tuntui turhalta. Will sulki hänkin silmänsä ja nojasi päänsä kopin seinään. Aika ei kulunut ainakaan nopeammin, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut vilkuilla rauhattomasti pitkin koppia.

Perillä auto pysähtyi, poliisit avasivat kopin oven ja saattoivat Willin ja Nikolan putkaan, yllättävää kyllä kaksin samaan selliin. Will ei kyseenalaistanut ratkaisua poliisien kuullen (hän ei halunnut jakaa selliä paikallisten juoppojen kanssa), mutta poliisien mentyä mainitsi siitä Nikolalle.

"Ehkä heillä on täyttä ja he ajattelevat, että jos meillä olisi jotain sovittavaa, olisimme jo sopineet, miten asiat oikeasti menivät. Ehkä meitä kuunnellaan."

"Kauanko luulet, että meitä pidetään täällä?" Will kysyi ja jätti varmuuden vuoksi onnittelematta Nikolaa onnistuneesta selityksestä.

"Lain mukaan 72 tuntia, ellei meitä syytetä jostain virallisesti. Kemikaalit huomioon ottaen pitäisin 72 tuntia todennäköisenä."

Will ei odottanut ilolla seuraavia päiviä.

"Haluatko pelata sanapeliä?"

"En todellakaan."

Kolme vuorokautta. Sen Will kestäisi vaikka kepinnenässä.



Kun Andrei kertoi Oleksandrille perustietoa Sanctuarysta ja epänormaaleista, Kate liikahteli levottomana paikoillaan. Oleksandr uskoisi ja hyväksyisi asiat aikanaan, kaikki uskoivat ja hyväksyivät lopulta, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Mutta mitä Helenille ja muille oli tapahtunut? Viime näkemältä kaikki oli ollut kuin ennenkin.

Andrei pääsi kertomuksessaan nubbineihin ja nubbinetteihin asti. Feromonit, riipus ja sitä rataa. Oleksandr suostui antamaan riipuksensa tutkittavaksi ja otti sen pois kaulastaan.

"Saanko minä sen vielä takaisin?" hän kysyi hieman surullisena, kuin suuren muutoksen edessä pieneen tuttuuden ja turvan saarekkeeseen tukeutuen. "Minä sain sen isoäidiltäni."

"Etköhän. Saattaa olla, että sitä pitää jollain lailla käsitellä, jotta nubbinettejen kaltaisilta yllätyksiltä vältyttäisiin jatkossa, mutta tarkoitus ei ole viedä muistoesinettä sinulta. Sanohan, tiedätkö mistä tämä on alun perin peräisin?"

"En tiedä sen enempää", Oleksandr vastasi käsiään väännellen. "Ehkä teidän kannattaa ottaa yhteyttä Yuliaan, hän saattaa muistaa. Hän kuunteli mummoa paljon tarkemmin kuin minä."

"Niin... Olisi hyvä, ellet puhuisi siskollesi tästä asiasta mitään ainakaan vielä. Eräs meidän työntekijöistämme on hänen luonaan, ei siis tarvitse olla huolissaan. On vain parempi, että tästä asiasta kuullaan ammattilaiselta. Siitä tulee yleensä vähiten hankaluuksia"

Kate ei kestänyt enää. "Hyvä luoja, kerro jo mitä Helenille ja muille tapahtui!"

"Äh, se kuulostaa paljon pahemmalta kuin on", Andrei aloitti ja selitti tilanteen lyhyesti ja ytimekkäästi. "Jos työnnät lusikkasi siihen soppaan, teet äkkiä seuraa heille säilössä. Siksi on parasta, että pysyttelette muutaman päivän näiden seinien sisäpuolella."

Sekä Kate että Oleksandr tuijottivat puhujaa järkyttyneinä. Kate avasi suunsa ensin: "Odottaa täällä? Kun Will ja Helen mätänevät putkassa? Oletko sinä sekaisin?"

"Ei se mikään Guantanamo ole, anna Helenille tilaisuus hoitaa homma kotiin."

"Ettekö te voi tehdä mitään?" Kate ruikutti. "Entä nubbinettet? Kai te lähetätte porukkaa pitämään niitä silmällä?"

Andrei pudisti päätään. "Päätimme puuttua asiaan vasta, jos tilanne sitä selvästi vaatii. Nubbinettet taas eivät ole kovin korkealla prioriteettilistassamme tällä hetkellä. Meillä on normaalien operaatioidemme lisäksi hoidettavanamme Jelgava ja muutama muu pienempi projekti. Sitä paitsi Helen arvioi riskin pieneksi. Voimala-alueella on tehty parannuksia nubbinetteja varten. Rauhoitu, täällä on paljon näkemistä ja tekemistä. Oleksandr varmasti osaa arvostaa."

Asianomainen ynähti hieman surkeasti. Katen kävi häntä sääliksi, joten hän pidättäytyi kertomasta näkemystään rauhoittumisesta.

"Mutta entä minun työni?" Oleksandr kysyi huolestuneena. "Minun pitää mennä töihin huomenna, en minä voi tänne jäädä istuskelemaan."

"Saat meiltä lääkärintodistuksen, niin että pääset sairaslomalle. Sinua ei käsittääkseni varsinaisesti etsitä, mutta voi olla parasta, ettet näytä naamaasi siellä päin ennen kuin asia on selvitetty. Meillä on teille huoneet, tai yhteinen huone, miten vain tykkäätte. Muutamassa päivässä saatte riipuksestakin lisää tietoa... Tulkaa, näytän teille huoneenne. Piristykää; muutama päivä menee kuin hetkessä. Yrittäkää ajatella sitä lomana, sellaisena kivana irtiottona arjesta."



Henry ja Yulia olivat viettäneet hauskan aamupäivän syöden perunalastuja ja katsoen televisiota. Vaikka taivas syyti sisuksistaan hyistä tihkua, Yulia oli halunnut kävelylle elokuvan loputtua, eikä Henry osannut kieltäytyä. Lämmin sohva oli vaihtunut kaupungin kaduiksi ja kadut Jäämeren rannaksi.

Oli laskuveden aika. Paljastunut pohja oli karuhkoa, mutta mutaista, liukasta ja upottavaa. Painanteisiin oli jäänyt lammikoita, joista joissakin ui kaloja tai meduusoja. Henry ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt meduusaa yhtä läheltä.

Kivet ja kallio olivat lähes teräksenharmaita, niihin kiinnittyneet rakkoleväkasvustot ruskeita. Yulia oli kertonut, että teknisesti ottaen rakkolevä ei ollut kasvi, vaan kuului kuntaan Chromalveolata. Se viihtyi usein pohjoisten merialueiden kylmissä rannikkovesissä ja lisääntyi suvullisesti.

Henry ei erityisesti piitannut rakkolevästä, mutta oli harjoitellut suvullista lisääntymistä oikein mielellään. Kylmä ja tuulinen laskuvedeltä löyhkäävä ranta ei ollut kolmanneksikaan yhtä romanttinen kuin tähtien ja revontulten valaisema tunturi, mutta siinä oli jotain aitoa, jotain konkreettista. Siinä missä yö tunturilla tuntui häilyvältä unelta, ranta laskuveden aikaan oli niin eittämättömän todellinen, että pienestä puitteiden luomasta epämukavuudesta huolimatta kokemus oli ollut lähes maata järisyttävä.

Hyinen suolainen muta oli imeytynyt Henryn kenkiin ja sukkiin, ja hänen farkkunsa arkut olivat lähes polvea myöten ravassa. Varpaitaan hän tuskin tunsi, niin kylmissään ne olivat, mutta sinä iltapäivänä Jäämeren rannassa Henry oli onnellinen. Sinne hän jätti palan sydämestään, vaikka tunnelma rikkoutui äkisti puhelimen soittoon.

Ensin Henry aikoi sulkea puhelimensa. Soittaja oli Even, ja kiusaus vain kasvoi, mutta velvollisuudentunto vei voiton. Hän vastasi ja karahti kalpeaksi lähes samalla hetkellä. Ei riittänyt, että Helen ja muut olivat vaikeuksissa – Henryn olisi mahdollisesti kerrottava Yulialle lähipäivinä epänormaaleista ja riipuksesta. Sen kanssa sentään olisi parasta odottaa tuloksia, mutta Even oli jo varannut kolmikolle lentoliput Osloon muutaman päivän päähän, niin todennäköiseltä asia vaikutti.

"Oletko sinä kunnossa?" Yulia kysyi hieman huolestuneen kuuloisena, kun Henry sulki puhelimen.

"Juu. Sain vain huonoja uutisia töistä, ei mitään vakavaa", hän vastasi vältellen ja laittoi puhelimen takaisin taskuunsa.

"Käännytän takaisin, Henry, täällä alkaa olla kylmä."

Tunnelma oli poissa. Henry vilkaisi vielä kerran merelle ja valmistautui kolmen päivän odotukseen.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #14 : 24.04.2014 01:20:38 »
15. Luku

Willillä oli takanaan huomattavasti keskimääräistä pidemmät noin 2,8 vuorokautta. Patja oli kova, ruoka huonoa ja kuulustelut työlästyttäviä. Nikola ei odotetusti ollut lämmennyt sanapeleille missään vaiheessa, ja pelkkä hänen läsnäolonsa oli saanut ajan tuntumaan erityisen pitkältä. Välillä hän oli maannut patjallaan niin paikoillaan että kuollut kissa olisi ollut eläväisempää seuraa, välillä kävellyt ympäri selliä. Silloin Will oli yleensä sulkenut silmänsä ja teeskennellyt nukkuvaa.

Will itse oli kuluttanut aikaansa lähinnä toivoen, että olisi ollut esimeriksi ulkona sateessa vuotavan räystään alla, jonne myrskytuuli paiskoi tennispallon kokoisia rakeita.

Tutkinnasta hän ei ollut erityisen huolissaan. Siivous oli ollut perusteellinen, eikä taloon ollut jäänyt mitään laitonta tai muulla tavalla kyseenalaista. Juuri siksi, kun sellin ovi aukeni noin 2,8 vuorokauden kohdalla, päällimmäinen tunne oli helpotus.

"William Zimmerman", poliisi lausui huolitellusti. Will arvasi hänen harjoitelleen nimeä etukäteen. "Sinua vastaan ei ole syytteitä. Olet vapaa lähtemään, mutta sinun pitää pysytellä alueella. Nicholas Teller, sinä olet epäiltynä räjähderikoksista."

"Mitä?" Will kiljaisi ja selvitti sitten kurkkuaan. Hän vilkaisi Nikolaa, jonka kasvoilta ehti lukea aitoa hämmästystä ennen kuin Nikola piilotti sen huolellisesti.

"Meillä on hyvä syy kaikkiin niihin kemikaaleihin", Will sanoi. "Sitä paitsi vaarallisia säilytetään siinä määrin asianmukaisesti kuin olosuhteet huomioon ottaen on mahdollista. Minähän selitin sen jo."

Poliisin silmät kapenivat hetkeksi, kun hän kuulosteli vieraskielisiä sanoja. Sitten hän ymmärsi, mistä oli kysymys: "Ei kemikaaleista. Ullakolta löytyneestä ektroniikasta."

Ymmärrys välähti Nikolan kasvoilla.

"Kai niitä siihenkin voisi käyttää", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Et kiellä asiaa?" poliisi kysyi selkeästi yllättyneenä.

Nikola hymähti pilkallisesti. "Tietenkin kiistän. En laitteen rakentamista, mikä niistä nyt teidän mielestänne räjähteeseen kuuluukaan, siinä on varmasti minun sormenjälkeni sisällä ja ulkona. Mutta ei se ole räjähteen osa, se on täysin laillinen sivuprojekti."

Poliisilla oli ilmiselviä vaikeuksia seurata pitkiä ja nopeita virkkeitä, mutta pätkääkään siitä välittämättä Nikola jatkoi: "Niin niin, täytyyhän teidän tutkia, ja kun olette hukanneet kolme vuorokautta, teidän on pakko syyttää. Jos ette syyttäisi, voisin tehdä mitä vain vapaana ollessani. Mutta miksi te päästätte Willin menemään?"

"Zimmermania vastaan ei ole syytteitä", poliisi toisti jäykästi. Will arveli, ettei hän ollut ymmärtänyt kaikkea, ja mitäpä hän olisi tutkinnan päätöksistä muutenkaan tiennyt, kenttäpoliisi.

"Varmasti ette syyttäisi minuakaan, ellei Helenille olisi tiedossa jotain mahtavaa", Nikola jatkoi. "No jaa, samapa tuo. Asia järjestyy varmasti Kiovan kautta."

Will nyökkäsi vihjeen ymmärtäen ja antoi poliisin johdattaa itsensä ulos sellistä. Muodollisuuksien jälkeen hän oli taas vapaa mies, muta Chernihivissä ilman puhelintaan. Rahaakaan ei ollut liikaa, sentään riittävästi kotimatkaan.



FBI:n aikoinaan Will oli nähnyt yhden jos toisenkin kotietsinnän tulokset asunnon kannalta. Kun hän avasi keltaoranssin talon ulko-oven, hän ei oikein tiennyt, mitä odottaa. Yllätys oli positiivinen – taloa ei oltu jätetty suoranaisesti siistiksi, mutta sotku olisi voinut olla pahempikin.

Osa tavaroista ei ollut paikoillaan. Elektroniikka ja veitset oli viety pois järjestelmällisesti, mutta myös muutamia muita tavaroita puuttui. Ne oli kai viety rikoslaboratorioon tarkempiin tutkimuksiin.

Heti talon kunnon tarkastettuaan Will etsi itselleen ruokaa. Suuri osa jääkaapin sisällöstä oli pilaantunut, mutta Will lämmitti ja söi leivän, jonka oli kolmisen päivää sitten tehnyt hämätäkseen tutkintaa. Syödessään hän keräsi rohkeutta soittaa Kiovaan – tutkinta oli ystävällisesti antanut hänen puhelimensa takaisin, vaikka saattoikin päästä puhelutietoihin käsiksi.

Will huuhteli lopun voileivästä alas kylmällä pullokahvilla. Maku ei hurmannut, mutta kofeiini taittoi pahimman päänsäryn ja ajatus alkoi luistaa paremmin.

Ensimmäinen prioritetti oli pyytää apujoukkoja Kiovasta. Vaikka tapahtumien fokus oli viime päivät ollut toisaalla, nubbinettet eivät tietenkään olleet kadonneet minnekään. Kun se asia olisi hoidossa, joku saisi keskittyä Helenin ja Nikolan tilanteeseen. Helenin hän halusi takaisin tehtävän pariin, Nikolasta ei muuten olisi ollut niin väliksi, mutta hänen oli selvästi vaikea olla sellissä ja Willin kävi häntä hieman sääliksi.

Asiaa hetken pohdittuaan Will päätti soittaa Katelle, hän saisi olla yhteydessä Sanctuaryyn. Will lepäisi muutaman tunnin ja selvittäisi valmiiksi, missä pannoitetut nubbinettet olivat. Siinä takaisin kuvaan astui Nikolai, ellei häntäkin oltu vangittu.



Kun Will sai asiansa selväksi, Kate sulki puhelimen ja huoahti.

"Tiesin, että tässä käy jotain tällaista", hän nurkui puoliksi itsekseen, puoliksi Oleksandrille.

"Minä sanoin, että se paskiainen sotkee taas kaiken", hän jatkoi viitaten Nikolaan. Jo aikaisemmin Kate oli vakuuttanut, että kyllä hän syytteen tai pari saisi haalittua kasaan, joten oli turha kuvitella asioiden hoituvan jouhevasti.

"Ei hän sitä varmasti tahallaan tehnyt", Oleksandr puolusti lyhytaikaista työtoveriaan. Jostain syystä hän piti Nikolasta, vaikka ei aivan tarkalleen ottaen tiennyt, kuka hän oli. Ei kaikkea uutta yhdellä kertaa, Kate oli ajatellut.

"Sama se, mutta me olemme nesteessä. Kiova on niin täynnä Jelgavaa, että vaikka kerrostalon kokoinen sammakko istuisi Kiovan kansallisen yliopiston katolle ja alkaisi napsia ohikulkijoita, nämä tyypit eivät ottaisi päitään pois perseistään! Paljonko luulet, että heiltä irtoaa apua Willille?"

Kate vastasi omaan kysymykseensä nostamalla etu- ja keskisormensa pystyy, kämmenselkä ulospäin. "Näin ne sanovat."

"Kaksi, vai tarkoitatko, että he käskevät Willin haistaa?" Oleksandr kysyi nyrpeästi. Kate oli ollut hankala siitä asti, kun riipuksen merkitys oli edellisenä päivänä vahvistettu.

"Sekä että... Anteeksi, en saisi olla näin hapan. Sinulla on varmasti enemmän kuin tarpeeksi sulateltavaa tässä", Kate sanoi ja viittasi ympärilleen. Vaikka välittömässä läheisyydessä ei ollut muuta kuin heidän jakamansa tavallinen huone, ei ollut epäselvää, mihin hän viittasi.

Oleksandr vaihto tahdikkaasti puheenaihetta: "Menemmekö me Willin avuksi?"

Kate pudisti päätään. "Sinä olet siviili, Oleksandr. Sinulla ei ole kokemusta tällaisesta. Olet hauska mukava, seksikäs ja hyvää seuraa, ja älykäs ja paljon muuta, mutta et ole perillä siitä, kuinka tämä maailma toimii. Emme voi heittää sinua auttamaan siinä kaaoksessa, joka tästä syntyy, jos Will ylipäätään tarvitsee apua, ja minä taas en voi mennä."

Oleksandr näytti pettyneeltä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. "On ehkä yksi asia, jonka voimme tehdä. Nikolai vie hänellä tavaroita, vai mitä? Hän voi viedä samalla riipuksen. Sille saattaa tulla käyttöä."

Kate myönsi, että ajatuksessa oli järkeä.



Will oli kuvitellut, että nukkuminen olisi vaikeaa. Hän oli kuvitellut väärin. Ruoka ja pitkä kuuma suihku tekivät ihmeitä, mitä rentoutumiseen tuli, eikä pehmeä patja ollut sekään pahitteeksi. Sitä paitsi Will tiesi hyvin, ettei voinut tehdä mitään ennen kuin Nikolai tavaroineen ehtisi Slavuvitsiin. Pantojen seurantaan käytetyt laitteet olivat parhaillaan jossakin Ukrainan poliisin tutkittavinta. Vaikka poliisi tuskin saisi tietoa ulos ilman salauksen avainta, ajatus oli hieman hermostuttava.

Näihin mietteisiin Will oli nukahtanut, ja unesta hänet herätti Nikolain puhelu. Hän oli perillä.

Will kiiruhti avaamaan oven vaivautumatta erityisesti siistimään itseään. Hän tiesi hiustensa sojottavan joka ilmansuuntaan ja mahdollisesti keksineen muutaman aivan uudenkin ihan vain voidakseen sojottaa kohti niitä. Vaatteet sentään olivat puhtaat, joskin hieman ryppyiset, sillä Will oli poiminut ne suoraan narulta.

Nikolai ei näyttänyt juuri sen paremmalta. Oli kuin hän ei olisi nukkunut kolmeen päivään. Ehkä ei kunnolla ollutkaan – Will tajusi nopeasti, että Nikolai oli peloissaan. Hänellä ei ollut ympärillään Sanctuaryn tuomaa turvaa ja vaimo ja lapset odottivat isää kotiin Kiovassa. Ehkä hän elätti perheensä, tai hänen tulonsa olivat sille tärkeitä, vaikka vaimo olisi töissä ollutkin. Will ei tiennyt.

"Kiitos", hän sanoi ottaessaan vastaan Nikolain kantaman putkikassin. Se oli painava: kaksi tietokonetta, tabletti, muu elektroniikka ja ase painoivat.

Ase? Will ei ollut pyytänyt sitä, mutta Kiovasta tulleiden tietojen valossa hän oli tyytyväinen siihen.

"Pidämme huolen, ettei tästä sotkusta tule sinulle seuraamuksia", Will vakuutti. "Mene kotiin, minä pärjään kyllä. Sitä paitsi Kiova lähettää tänne porukkaa millä hetkellä hyvänsä."

Ei se oikeastaan valhe ollut. Se hetki vain oli hieman kauempana kuin Will olisi suonut.

"Tai oikeastaa tule sisään, näytät siltä kuin nukahtaisit hetkellä millä hyvänsä jaloillesi. Juodaan kahvit, sitten sinä ajat takaisin kotiin."

Nikolai empi, ja Will vakuutteli kyllä pärjäävänsä. Ei hänellä ollut mitään hätää.

"Jätän auton sinule. Teidän autonne on poliiseilla... Ja vielä yksi juttu", Nikolai sanoi ja kaivoi taskustaan peltirasian. "Se on Oleksandrin riipus. Hän ja Kate ajattelivat, että siitä saattaa olla hyötyä."

Will olisi halunnut huuhdella esineen alas WC:stä, mutta kuka tiesi, mitä harmia se silloin olisi saanut aikaan. Sentään riipus oli hyvin pakattu, eikä tarvinnut pelätä sen vetävän jotain puoleensa.

Will kiitti Nikolaita toistamiseen ja johdatti hänet keittiöön. Hän yritti ylläpitää jonkinlaista keskustelu, mutta Nikolai ei ollut juttutuulella, ja suurin osa ajasta kului hiljaisuudessa.

"Outo juttu", Nikolai sanoi äkkiä. Hän tuijotti kahvimukiaan, jonka pohjan peittona oli vielä tilkka kahvia.

"Mikä?"

Olihan Willillä aavistus, mutta kannatti antaa Nikolain verbalisoida itse omat ajatuksensa.

Nikolai käytti hetken aikaa lauseiden muodostamiseen. "Tämä koko juttu, jos rehellisiä ollaan, mutta tarkoitan sitä, miten nopeasti kaikki tapahtui. Yhtenä päivänä soitin teille ja kaikki oli hienosti. Mahtoiko kulua tuntiakaan, kun Helen soitti minulle ja olimme tässä suossa."

"Onnettomuus ei tule kello kaulassa... Ei meistä kukaan osannut aavistaa tätä. Meillä vain on kokemusta siitä, kun asiat menevät pieleen. Oikeastaan liikaakin kokemusta. Älä huoli, kyllä me selvitämme tämän asian."

Will saatteli Nikolain matkaan ja huokaisi helpotuksesta, kun ovi sulkeutui hänen takanaan. Nikolaista olisi ollut enemmän haittaa kuin hyötyä, Will päätteli ja aloitti työnsä kiipeämällä ullakolle.

Lepakko ei ollut enää paikallaan, hän huomasi pientä pettymystä tuntien. Se oli ollut osa kalustusta, kuulunut pakettiin jollan lailla, ja nyt tutkinta oli joko tappanut sen tai häätänyt sen kodistaan.

Inhottavaa porukkaa.

Huonekalut, jotka ennen olivat olleet huolellisesti suojattuja, oli nyt vain peitelty pikaisesti. Yksi lipastoista oli viety kokonaan pois, mutta Willin helpotukseksi kukaan ei näyttänyt huomanneen Nikolan piiloa.

Will laski kaksitoista lattialautariviä ullakon päädynpuoleisesta ulkoseinästä alkaen. Siinä, ensimmäisenä lattialistan puolella, oli lyhyt lauta, kuten niin monessa muussakin kohdassa lattiaa. Will työnsi voiveitsen kärjen laudan lyhyelle lattianpuoleiselle sivulle ja väänsi niin kovaa kuin uskalsi. Veitsi taipui niin, että Will arveli sen katkeavan ja kuvitteli olevansa väärässä paikassa, mutta sitten lauta liikahti.

Liike ei ollut suuri, alle sentin verran, mutta juuri sitä Will oli osannut odottaa. Tyytyväisesti hymyillen hän palautti mieleensä, mitä Nikola oli sanonut ennen kuin poliisit olivat vieneet heidät: 39. lauta samasta seinästä lukien. Tässä rivistössä lyhyt lauta oli keskellä lattiaa ja Willin oli ujutettava sen molempiin päätyihin veitset ennen kuin hänen onnistui nostaa lauta pois paikoiltaan, silloinkin vasta pitkällisen ähkimisen ja kiroilemisen jälkeen.

Lauta ei ollut tiukassa, eikä se ollut painava. Siitä ei vain saanut kunnollista otetta, ei ainakaan jättämättä lautaan jälkiä. Will arvasi Nikolan rakentaneen piilon tarkoituksella niin, että ellei pystynyt nostamaan lautaa magneettisesti sen nauloista, oli vaikea päästä käsiksi piilon sisältöön.

Sisältö oli paikoillaan talon välikaton rakenteissa, eristeeseen kaiverretussa pienessä kuopassa. Kovelevyjen ympärille oli kääritty muovipussit, ilmeisesti suojaksi eristevillaan pölyä vastaan. Will poimi pussin ja katsoi uteliaana, kuinka kätkön lukitusmekanismi toimi. Se oli hämmästyttävän yksinkertainen.

Irtoavan laudan kylkeen oli kaiverrettu pieni syvennys, kuten myös sen vieressä olevaan, kiinteään lautaan. Puinen salpa joko lukitsi tai vapautti liikkuvan laudan riippuen siitä, oliko salpa puoliksi kiinteän, puoliksi liikkuvan laudan alueella vai kokonaan kiinteän laudan sisällä. Lauta, jota Will oli aikaisemmin työntänyt lattialistan alle, selvästi liikutti salpaa. Kuinka voimat välittyivät, sitä Will ei jäänyt ottamaan selville, vaikka uteliaisuus kieltämättä nakersi hänen mieltään. Hänellä oli edessään pitkällinen ja uuvuttava taistelu, kun hän saattaisi tietokoneet toimintakuntoon.



"En ymmärrä mikä on niin merkillistä, ettet voinut kertoa siitä minulle Hammerfestissa", Yulia marisi. Hän ei pitänyt lentämisestä, Henry oli oppinut taivutellessaan tyttöä mukaansa Osloon.

Vastausta ei kuulunut. Henry oli vastannut jo moneen vastaavaan kysymykseen, kaikkiin kierrellen ja kaarrellen. Eihän hän voinut pamauttaa tietoa epänormaaleista vasten pahaa-aavistamattoman kasvoja, Yulia olisi pitänyt häntä hulluna! Oslossa hänellä olisi sentään tarinansa tukena Even ja hänen työtovereitaan, joilla toivottavasti olisi raskasta todistusaineistoa mukanaan. Henry ei tarkkaan ottaen tiennyt, mitä Even oli suunnitellut – onnettomasti sujuneen aamiaisen jälkeen kaksikko ei ollut vaihtanut sanaakaan kasvotusten, ja yhtä puhelua lukuunottamatta viestintä oli tapahtunut sähköpostitse.

Läsnä Even sen sijaan oli liiaksi asti. Lennon ajan hän oli istunut kaksi riviä Henryn ja Yulian takana, ja Henry tunsi yhä hänen katseensa niskassaan.

"Tuolla", Henry sanoi ja osoitti kohti kylttiä, jossa luki kauniilla koukeroisella käsialalla Henry F. Kyltin pitelijöitä hän ei ollut koskaan nähnyt, mikä ei tullut yllätyksenä. Huomattavasti yllättyneempi hän oli siitä, että uusien ihmisten tapaaminen ei tuntunut lainkaan hermostuttavalta.

Miksi hän oli vain muutama päivä sitten ollut niin kauhuissaan ennen kuin oli tavannut Ludmilan? Miksi pelkkä ajatus Yulian haastattelemisesta oli saanut hänen kätensä hikoamaan?

Kyllä Henry pelon muisti, sisuksissaan kiertelevän kauhun, mutta enää hän ei saanut siitä otetta. Se tuntui lähes epätodellisesta, kuin unelta, jonka sisäinen logiikka pakeni valveen logiikkaa. Tosiaan, hän oli saanut siipensä, kasvanut aikuiseksi.

Kun Henry ja Yulia lähestyivät kylttiä pitelevää naista, hän nykäisi vieressään seisovaa, toiseen suuntaan katselevaa miestä. Mies kiinnitti huomionsa tulijoihin ja hymyili heille.

"Päivää", hän toivotti. "Henry ja Yulia, vai mitä? Minä olen Olve."

"Ja minä Hulda", nainen sirkutti ja laskosti kyltin laukkuunsa. "Hauska tavata."

Tervehdyksiä vaihdettiin ja tulijoita käteltiin pikaisesti. Olve ja Hulda johdattivat vieraansa lentokentän parkkipaikalle, Hulda iloisesti lörpötellen mutta Olve huomattavasti hiljaisempana. Hän käveli merkillisesti, Henry pani merkille ja päätteli, että ainakin Olve oli mahdollisesti jonkinlainen epänormaali. Kävelyn lisäksi muuta merkillistä hänessä ei tosin ollut; tavanomainen ruumiinrakenne, keskimittaisuus ja lyhyt tummanvaalea tukka olivat hänen olennaisimmat tuntomerkkinsä.

Henry ja Yulia heittivät matkatavaransa vanhan Volvon takakonttiin ja asettuivat auton takapenkille. Olve sai pelkääjänpaikan, Hulda kävi rattiin. Hän ei lakannut puhumasta edes peruuttaessaan auton pois parkkiruudusta, ja vaikka hänen äänensä oli mitä miellyttävin, Henry arveli sen käyvän pidemmän päälle uuvuttavaksi.

"Mihin me olemme matkalla?" Yulia kysyi, kun sai suunvuoron energiseltä punapäältä. "Henry ei kertonut minulle... mitään."

"Minä luulin, että hän olisi laulanut", Hulda sanoi ja nauroi viehättävää helisevää naurua. Sitten hän vakavoitui. "Älä huoli, viemme sinut toimistollemme, jos sitä läävää nyt voi toimistoksi nimittää. Olven pikkuserkulla on kiinteistö tässä lähellä. Hänellä on siellä konditoria ja hän antaa meidän käyttää kellarikerrosta, varmaan siksi, että se parantaa myyntiä niin paljon. Minä en ainakaan voi vastustaa niitä hänen kakkujaan, vesi herahtaa kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Vaikka minun pitäisi kyllä ajatella linjojani, kaikki ne kakut alkavat näkyä!"

Jos näkyivät, niin ne näkyivät oikeissa paikoissa, Henry ajatteli. Hulda oli poikkeuksellisen kaunis nainen. Pitkä ja hoikka, mutta jopa puolisääreen ulottuva väljä villakangastakki paljasti hänen olevan myös povekas ja lanteikas. Hänellä oli punaruskea, lähes vyötäisille ulottuva kihara tukka ja hienopiirteiset kasvot, tosin hieman persoonattomat. Silmät hänellä olivat kuin metsälammet, pehmeää utuista vihreää.

Olven pikkuserkun konditoria ei tosiaan ollut kaukana lentokentästä. Hulda parkkeerasi auton huolettomasti henkilökunnalle tarkoitettuun ruutuun ja kaikki neljä nousivat ulos autosta. Olve johdatti heidät konditorian läpi, ja herkulliset tuoksut tosiaan saivat veden kielelle. Henry päätti, että sopivassa vaiheessa hän ostaisi jotain hyvää itselleen ja Yulialle.

Kellarikerros oli huomattavasti vähemmän viihtyisä. Betonilattialle oli heitetty muutama kulunut matto ja huoneen nurkassa oli kasa rullattuja vieraspatjoja. Kalustuksen virkaa hoitivat kaksi nahkasohvaa, molemmat vähintään yhtä kuluneita kuin matot. Parhaat päivänsä nähneessä muovisessa naulakossa riippui kassillinen tyhjiä limonadipulloja.

"Tämä paikka näyttää ihan joltain KGB:n kidutuskammiolta, mutta älkää siitä välittäkö. saimme paikan vasta muutama kuukausi sitten, emmekä ole ehtineet kunnolla sisustaa", Hulda sanoi tyypilliseen hilpeään tapaansa. "Yulia, nyt se kaikki selviää. Varustaudu elämäsi yllätykseen! Olve?"

Henryn ja Yulian katseet kääntyivät kohti Olvea, joka napitti takkiaan auki kaikessa rauhassa. Hän ripusti sen naulakkoon ja potkaisi kengät pois jaloistaan. Numeron 45 maihinnousukenkien sisältä paljastui jalkojen sijasta pari hyvin hoidettuja kavioita.

Hippopode, Henry ajatteli tuntien syvää tyytyväisyyttä aikaisemmasta huomiokyvystään. Olvella ei ollut varpaita, minkä vuoksi hänen kävelynsä poikkesi ihmisen kävelystä.

"Mitä...?" Yulia kysyi hämmentyneenä. Hulda virnisti.

"Minähän sanoin, että näet jotain uskomatonta. Katso tänne seuraavaksi."

Hulda riisui takkinsa, jonka alta paljastui pitkä pörröinen ketunhäntä. Yulia tuijotti sitä entistä yllättyneempänä, mutta nähtävää oli lisääkin. Hulda heitti takkinsa huolettomasti sohvalle, napitti auki paitansa, kääntyi selin Henryyn ja Yuliaan ja nosti toppiaan. Hänen selkänsä oli karkean kaarnan peitossa.

Henry kavahti näkyä. Edellinen kohtaaminen tämän lajin edustajan kanssa ei ollut sujunut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Toisaalta tähän asti ongelmia ei ollut, ja selvästi Hulda oli Sanctuaryn palkkalistoilla.

"Huldra nimeltä Hulda", Henry sanoi hieman huvittuneena. Asianomainen nauroi, ja Olvekin hymyili.

"Minä ajattelin, että se kuulostaa hauskalta", Hulda selitti, veti toppinsa alas ja kääntyi kohti muita. "Istu alas, Yulia, meillä on sinulle jotain kerrottavaa ja siinä menee hetki. Sitä paitsi sinä saatat pyörtyä järkytyksestä."



Asennustyötä aloittaessaan Will oli ajatellut käyvänsä katsomassa nubbinettejen sijaintia paikan päällä, mutta pelkkä vilkaisu ulos sai hänet toisiin aatoksiin. Pimeys laskeutui jo kovaa vauhtia, ja taivaskin oli pilvessä. Tiheä tihkusade viimeisteli vaikutelman.

Will tuijotti kolmea kartalle sijoittuvaa pistettä. Signaali oli vahva ja satelliittipaikannus toimi erinomaisesti, eikä kartassakaan ollut valittamista. Kolmikko oli etelämpänä kuin Helen ja Will olivat arvelleet, lähempänä Dymeriä ja Strakholissyaa kuin Pripjatia, mutta paikoillaan, ja Helen oli kartoittanut tämänkin alueen matalaksi riskiksi.

Mitä muutama nubbinette muka saisi aikaa keskellä ei-mitään yhden yön aikana? Will palaisi asiaan seuraavana päivänä, kun hän näkisi eteensä metsässä. Satelliittipaikannuksen hän jätti päälle, painui toiseen kuumaa suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan. Uni oli hieno asia.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #15 : 26.04.2014 16:03:41 »
A/N: Viimeistä viedään, epilogi poislukien.



16. Luku

Will istui tietokoneen ääreen ja haukotteli. Hänellä oli edessään lautasellinen kaurapuuroa ja kädessään mukillinen vahvaa kahvia. Aikomuksenaan hänellä oli aloittaa päivä katsomalla, mitä nubbinettet olivat tehneet edeltävän yön aikana. Se tuskin olisi mitään kovin kiinnostavaa, mutta ehkä se paljastaisi pesän sijainnin. Ei se varmaankaan niin etelässä ollut kuin aikaisemmin oli näyttänyt, varmaankin Nikolai oli jättänyt nubbinettet niin kauas, etteivät ne olleet vielä ehtineet kotiin.

Will nopeutti nauhoituksen moninkertaiseksi. Aluksi pisteet pyöriskelivät ympäriinsä kuin kärpäset, mutta sitten liikkeeseen tuli uudenlaista päämäärätietoisuutta. Pisteet etenivät kiitettävää nopeutta tasan tarkkaan siihen suuntaan, johon niiden ei olisi pitänyt mennä: joen rantaa mukaillen etelään.

Helenin kartta paperilappupinoineen piirtyi Willin mieleen. Sielunsa silmin hän tuijotti sitä ja etsi Vyshorrodin kartalta edessään. Lakoninen surkeus hiipi hänen mieleensä. Totta kai nubbinettet olivat matkalla juuri sinne.

Olivat olleet matkalla viime yönä.

Surkeus muuttui sielua kylmääväksi kauhuksi.

Sydän syrjällään Willin katseli pisteiden etenemistä. Hänen helpotuksekseen nauhoitus otti kiinni nykyhetken ennen kuin ryhmä ehti kaupunkiin asti. Kuinka monta eläintä ryhmässä oli? Jos onni oli myötä, niin ainoastaan ne kolme, joiden Will tiesi jo ennestään liikkuvan ryhmänä. Tässä vaiheessa komennusta oli kuitenkin vaikea luottaa onnettareen.

Willin oli mentävä katsomaan eläimiä paikan päälle. Ensin hän soittaisi Kiovaan ja pyytäisi vahvistuksia paikalle ja vähän äkkiä, sitten hän ottaisi Nikolain auton ja painaisi nastan lautaan.



"Minä tiesin että tässä käy juuri näin", Kate marisi. Tieto, jonka Will oli välittänyt Kiovan Sanctuarylle, oli juuri saavuttanut hänet ja Oleksandrin.

"En ymmärrä, miksi ne eivät ottaneet minua mukaan, emme me poliisien puheille ole menossa!"

Oleksandr huoahti. Kate hänen edessään ei ollut sama nainen, jonka kanssa hän oli pelannut Playstationia ja juonut kaakaota.

"Niinhän sinä sanoit jo."

"Niin, minä... Kuule, Oleksandr, minä luulen, että meidän pitäisi puhua vakavasti."

Oleksandria ei ollut koskaan jätetty, mutta hän tiesi mitä tuleman piti.



Will pysäytti auton niin että renkaat kirskuivat. Hän oli ajanut kuin heikkopäinen ja pelännyt koko matkan, että poliisit pysäyttäisivät hänet ylinopeudesta ja kiinnittäisivät huomiota epätavalliseen varusteluun tai siihen, että hän oli vasta hetki sitten päässyt poliisiasemalta pois.

Ajomatka oli kuitenkin sujunut keskeytyksettä niin lähelle nubbinettejen senhetkistä sijaintia kuin alueen tieverkosto antoi myöten. Matkaa lähimmältä tieltä kohteeseen oli joitakin kilometrejä, ja vaikka Will kirosi kävelyä märässä metsässä, hän oli toisaalta kiitollinen siitä, että lauma oli päätynyt U-kirjaimen muotoiselle metsäkaistaleelle asutuksen sijasta. Dymerin läpi se oli kulkenut yöllä – ehkä kukaan ei ollut huomannut mitään.

Will vaihtoi lenkkarit kumisaappaisiin, nousi autosta ja lukitsi sen ovet huolimattomasti. Jo tutuksi tullut tihku laskeutui hänen kasvoilleen verhona, jonka koleutta päivän harmaus vain korosti. Vaikka Will oli pukeutunut lämpimästi, häntä alkoi paleltaa saman tien.

Metsässä ei ollut polkuja. Varvut ulottuivat paikoin saappaiden reunoja korkeammalle ja kastelivat housut polven kohdilta. Vaikka puut antoivat jonkinlaista suojaa tihkulta, niiden oksiin kerääntynyttä vettä putoili maahan suurina pisaroina. Kun Will hetkittäin pysähtyi kuuntelemaan, hän kuuli pisaroiden putoilevan maahan.

Märkä maa oli liukas. Kissan kantokoppa kummassakin kädessä ei lainkaan helpottanut liikkumista ja Will kompuroi moneen kertaan. Hädin tuskin tasapainonsa säilyttäen hän tiesi lähestyvänsä jokea. Säännölliset vilkaisut paikantimeen kertoivat hänen olevan nubbinetteja edellä. Hyvä – ne olisi helppo laskea.

Äkkiä Willin jalka tapasi tallatun polun. Kosteus oli muuttanut sen pinnan liukkaaksi mudaksi. Hän pudotti toisen kantokopeista, muttei onnistunut palauttamaan tasapainoaan.

"Helvetin helvetti", Will noitui ääneen. Hän oli kaatunut takamuksilleen, hieman toisen lonkkansa päälle, mutta häntäluu tuntui ottaneen vastaan suurimman osan voimasta. Sitä aristi, mutta kun Will nousi ylös, hän päätteli selvinneensä mustelmilla. Märkä hän kyllä oli, ja mutainen kuin suohirviö.

Kantokopilla oli ollut vähemmän onnea. Toinen luukun saranoista oli murtunut irti muovista ja luukku riippui jäljelle jääneen saranan varassa. Will tarkkaili sitä huolekkaasti ja lausui muutaman ruman sanan lisää. No, jos koppaa pitäisi käyttää, luukkua voisi tukea teipillä.

Juuri kun Will aikoi tarkistaa reppunsa sisällön kokemat vauriot, hänen mieleensä juolahti miettiä, kuka tai mikä polun oli tehnyt. Hänen ja nubbinettejen lisäksi harva kulki näissä maastoissa. Polku oli huolestuttavan hyvin tallattu...

Nubbinettejen jälkiä.

Voi helvetti.

Voi helvetin helvetin helvetti!

GPS-paikannin, joka oli selvinnyt kaatumisesta ehjänä, todisti ryhmän alkavan olla lähellä. Will katsoi parhaaksi kerätä kolhitut luunsa polun reunaan ja olla oikein pieni, paikallaan ja hiljaa.



Henry painoi kasvonsa vasten sohvaa. Yulia oli ottanut hotellin, mutta Henryllä ei ollut paikkaa johon mennä. Hän olisi voinut ottaa toisen huoneen, mutta pelkkä ajatus tuntui inhottavalta. Siksi hän oli jäänyt yöksi Olven serkun konditorian kellariin.

Hän oli tuntenut olonsa liian surkeaksi levittääkseen yhden patjoista tai etsiäkseen peittoja ja tyynyjä, joita paikassa Huldan mukaan oli. Siksi Henry oli nukkunut sohvalla ja saanut niskansa ja selkänsä kipeiksi. Jäykkä niska sai pään särkemään, mutta se oli Henryn huolista pienin.

Hän huokaisi sohvan täytteisiin. Itkeminen tuntui hyvältä ajatukselta, mutta kyynelet pysyivät poissa.

Ovi kävi. Askelluksesta kuuli, että tulija ei ollut ainakaan Olve. Hulda oli seuraava vaihtoehto, mutta Henry ei viitsinyt kääntää päätään katsoakseen tulijaan.

"Huomenta", Huldan iloinen ääni toivotti. "Toin sinulle aamupalaa. Pekoni-sipulipiirakkaa ja muffineita, toivottavasti tykkäät edes toisista. Jos et, niin voin viedä sinut johonkin syömään."

Kohteliaisuus voitti halun nuolla haavansa yksin ja Henry kääntyi kohtaamaan tulijan. "Kiitos."

"Älä näytä tuolta, minunkin sydämeni särkyy", Hulda sanoi. Kuinka hän kehtasi kuulostaa niin iloiselta?

"Kyllä se siitä", Hulda jatkoi. "On vain ihmisiä, joita ei ole tarkoitettu yhteen. Minäkin erosin vähän aikaa sitten, mutta kun pääsee yli alkushokista, niin alkaa nähdä kaikenlaisia hyviä puolia."

"Ai", oli kaikki mitä Henry sai suustaan. Hän ei oikeastaan ollut nälkäinen, mutta otti tarjotun ruoan vastaan. Olihan sitä jotain syötävä.

"Joo, ruma juttu. Even on mukava mies, mutta me emme vain toimineet yhdessä."

"Ai", Henry toisti ontosti. Siksi hänen uutta pariaan ei siis ollut näkynyt – hän oli vältellyt Huldaa. Tämä myös selitti, miksi Even oli käyttäytynyt niin kuin oli. Oikeastaan Henry toivoi, että olisi kuunnellut häntä.

"Ehkä sinua ei kiinnosta, mutta Yulia pärjäilee ihan mukavasti. Olve kertoo hänelle enemmän epänormaaleista ja hän on oikein kiinnostunut tästä kaikesta. Sanoi, että voisi kuvitella tekevänsä töitä Sanctuarylle, jos hän jää joskus työttömäksi nykyisestä hommastaan."

"No hyvä." Henry tarkoitti sanojaan. Ei hän halunnut Yulialle mitään pahaa, aihe vain oli arka.

"En halua heittää sinua pihalle, mutta oletko miettinyt, mihin jatkat? Meillä on täällä tilanne hallinnassa."

"Minulla on lentolippu Kiovaan huomiseksi. En viitsisi pyöriä täällä turhaan ja siellä olen lähempänä muita siltä varalta, että minulle löytyy käyttöä."

Hulda nyökkäsi. "Selvä. Voin viedä sinut lentokentälle huomenna, jos et halua välttämättä mennä taksilla... Näytät siltä että kaipaat omaa rauhaa, menen tästä nyt. Jos haluat jotain, niin soita."



Willillä ei ollut muuta tekemistä kuin tihrustaa itseään lähestyviä pisteitä paikantimen näytöllä ja vilkuilla siihen suuntaan, josta nubbinettet olivat tulossa. Häntä palelsi hetki hetkeltä enemmän. Positiiviset ajatukset hetki hetkeltä lähestyvistä apujoukoista yrittivät raivata tietään Willin tietoisuutteen.

Kun nubbinettet tulivat näkyviin, lauma talloi jokaisen positiivisuuden murenen pieniin inhottaviin söpöihin käpäliinsä. Niitä oli juuri niin paljon kuin polku antoi ymmärtää, ja vielä sitä enemmän. Viidenkymmenen yksilön jälkeen Will oli päässyt vasta alkuun, mutta päätti, että päälukua tärkeämpää oli keksiä tapa ryhmän pysäyttämiseksi.

Niin – mitä hän voisi tehdä?

Will otti puhelimensa esiin. Se ei ollut päällä, ja vaikka hän teki kaikkensa saadakseen sen päälle, hän ei onnistunut. Puhelimen lasi oli halki ja Will päätteli sen rikkoutuneen kun hän oli kaatunut, tai ehkä kosteus oli päässyt väärään paikkaan.

Homma parani hetki hetkeltä. Parempien ajatusten puutteessa Will työnsi puhelimensa kalsareihinsa ja toivoi lämmön herättävän sen henkiin. Sitten hän alkoi seurata nubbinetteja siinä toivossa, että keksisi tavan siirtää ne polulta. Ruokaa hänellä oli mukanaan, mutta tutkinta oli vienyt unilääkkeet ja tämä lauma ahmisi hetkessä tiensä pikaisesti kasaan haalittujen syöttien läpi.



Nikola oli kuvitellut, että Willin lähdön jälkeen putkassa olemisesta tulisi helpompaa. Hänen ei tarvinnut pitää yllä rooliaan, mikä olikin ollut aluksi helpotus, samoin lisääntynyt yksityisyys.

Sittemmin sellistä oli tullut paljon pienempi. Seinät tuntuivat olevan lähempänä. Ilma oli raskaampaa ja sitä oli vähemmän. Ajatukset kiersivät samaa, epämiellyttävää kehää.

Nikola oli hengittänyt syvään ja rauhallisesti. Hän oli kiertänyt sellin kolme kertaa ja koskettanut jokaista sen seinää ja kalustetta kolme kertaa. Se oli saanut hänen kätensä likaisiksi. Hän oli laskenut aikaa ja askeleita. Hän ei voinut pestä käsiään ja hän oli käyttänyt kaikki temput, joilla oli tähän asti pitänyt ahdistuksen aisoissa.

Selli oli ajanut hänet nurkkaan. Ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto oli huutaminen. Hän huusi kunnes poliisit tulivat katsomaan, mikä hänellä oli hätänä. Ovi aukesi, mutta Nikola ei juuri ehtinyt iloita siitä ennen kuin tunsi osuvansa lattiaan.



Nubbinettet käyttäytyivät oudosti. Ne eivät välittäneet Willistä, vaikka hän käveli aivan niiden vierellä, polun reunalla. Joskus muutama vilkaisi häntä uteliaasti, mutta kun takana tuleva eläin tuuppasi sitä, se palasi ruotuun ja jatkoi hullunkurista pomppimistaan.

Koko lauma oli selvästi väsynyt. Nubbinettet kulkivat paljon hitaammin kuin alkuyöstä, hieman hitaammanpuoleista kävelyvauhtia. Kun Will käveli ripeästi, hänen onnistui ottaa laumaa kiinni huolimatta kissankopeista, joita hän yhä kantoi mukanaan siltä varalta, että keksisi niille käyttöä.

Tuntui hyvältä ajatukselta selvittää, oliko lauma kuin kurkiaura, jossa ensimmäisen linnun paikka vaihtui sitä mukaa, kun lentäjä väsyi. Vai johtiko sama nubbinette ehkä koko laumaa?

Kärkeä kiinni ottaessaan Will vilkaisi puhelintaan, mutta joutui pettymään. Ainakaan vielä lämpö ei ollut tehnyt tehtäväänsä. Kuinka Kiovan Sanctuary edes löytäisi hänet?

Laumaa johti sama suurikokoinen nubbinette, joka oli ollut ensimmäisenä, kun Will oli nähnyt lauman ensimmäistä kertaa. Muiden tavoin se näytti väsyneeltä, mutta pomppu pompulta se johdatti laumaa kohti yhtä alueen tehtaista. Takanaan sillä oli kolme tavallista pienikokoisemaa ja sirompaa nubbinettea, jotka, Will päätteli seurattuaan niiden matkantekoa tovin, kilpailivat keskinäisestä asemasta laumanjohtan perässä.

Kuningas ja kolme kuningatarta, Will päätteli, mutta muisti Helenin ja Nikolan tunnistaneen yhden naaraan ja ainakin kaksi koirasta. Ehkä sirorakenteiset olivat koiraita. Se kävi järkeen – nubbinit eivät olleet tapelleet oikeudesta astua naaraita. Jos nubbinettet toimivat samoin, naaraat luultavasti hyötyivät enemmän suuremmasta määrästä vararavintoa. Jatkuvat tiineydet ja synnytykset olivat varmasti voimillekäyvää puuhaa.

Mitä lähemmäs laitosta lauma pääsi, sitä vakuuttuneempi Will oli siitä, että valtaosa eläimistä seuraisi naarasta ja sen haaremia, mihin ne sitten olivatkaan matkalla.



"Vihdoin", Helen sanoi asianajajalleen, jota oli pyytänyt ja jonka luo kaksi poliisia oli juuri saattanut hänet. Säilössä oli aikaa ajatella, ja juuri sitä Helen oli tehnyt.

Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että he olivat katsoneet asiaa väärältä kannalta. Nubbinettet eivät olleet mutaatio – nubbinit olivat. Siinä missä nubbinit olivat lisääntyneet hallitsemattomasti ja syöneet kaiken tielleen tulevan, nubbinettejen elämänkaari oli hallitumpi ja suoraan sanoen rationaalisempi.

Helen luotti hypoteesiinsa. Se pitäisi tietenkin varmistaa, mutta mikäli hän oli oikeassa, nubbinettet olivat saattaneet rakentaa kesällä toisen pesän, hieman mutta ei aivan kuin parveilevat mehiläiset, jolloin levottomuus ja havainnot selittyisivät muuttoon valmistautuvalla yhdyskunnalla. Tieto olisi saatava muille.

Samantha Ross, yksi Kiovan Sanctuaryn palkkalistoilla olevista asianajajista, hymyili anteeksipyytävästi. "Täällä oli jonkinlaista hämminkiä jonkun vangittuna olevan kanssa, mutta se on nyt selvitetty. Minä sinä haluat tehdä?"

"Välittää viestejä. Olen ollut uutispimennossa liian kauan. Aloita kertomalla, mitä on tapahtunut. "

Ross kertoi.

"Hyvä luoja!" Helen huudahti, kun kertomus päättyi. "Miksei kukaan tullut kertomaan minulle? Mene, tyttö hyvä, avuksi sinne. Hoidetaan tämä sitten, kun tilaanne on hallinnassa."

"Mutta entä se sinun viestisi?"

"Se on jo myöhässä. Jos nubbinettet pääsevät asuin- tai teollisuusalueelle, sinusta voi olla suurta apua. Mene, mene nyt. Minulla ei ole täällä mitään hätää. Palataan asiaan, kunhan nubbinettet on saatu aisoihin."



Pomppu pompulta nubbinettet olivat lähempänä Vyshhorodia. Will veti syvään henkeä ja toivoi, mikroaaltouunin kilahdus keittiöstä herättäisi hänet pahasta unesta, tai että Henry mätkäyttäisi häntä tyynyllä ja käskisi lopettaa kuorsaamisen. Jos se oli liikaa pyydetty, niin eikö edes Sanctuary voisi tulla hätiin?

Oli kohtuutonta joutua huolehtimaan monisatapäisestä nubbinettelaumasta yksin! Mitä jos ne hyökkäisivät hänen kimppuunsa? Kuva pedon paljaaksi kalutuista luista nousi Willin mieleen ja hän yritti niellä kurkkuunsa noussutta palaa.

Neljä nubbinettea, kaksi kantokoppia...

Will aloitti kiiruhtamalla lauman edelle. Hän etsi repustaan ruokaa syötiksi ja työnsi sitä molempiin kissankoppeihin. Ne hän jätti polulle eteensä. Kun lauman johtajat haistaisivat ruoan ja alkaisivat syödä, Will sulkisi ovet ja matkanteko päättyisi kuin seinään.

Ei se huono ajatus ollut, mutta nubbinettet vain vilkaisivat kantokoppeja epäluuloisesti ja kiersivät ne. Edes pannoitetut, kantokoppeihin tottuneet yksilöt eivät välittäneet ruoasta.

Will olisi halunnut huutaa turhautumistaan, mutta pelkäsi äänen ärsyttävän laumaa. Hän ei edes uskaltanut häiritä laumaa poimimalla kopit siistissä rivissä etenevien eläinten välistä. Pomppu pompulta rakennukset tulivat lähemmäs.

Hitot, lauma oli pakko pysäyttää. Will uskaltaitui napaamaan kopat, pinkoi lauman eteen ja kaappasi kouriinsa naaraan. Se potki, kiemurteli ja kiljui, muttei pystynyt puremaan kättä, joka oli tottunut käsittelemään nubbinetteja. Toinen koiraista pääsi sen seuraksi ennen kuin kaksi jäljelle jäänyttä hyökkäsivät.

Will huusi ja pudotti molemmat kopat. Hän ravisti jalkaansa, jonka kimppuun nubbinettet olivat käyneet, mutta ne eivät olleet millänsäkään. Rivin seuraavat yksilöt liittyivät seuraan ja Will, joka yhä yritti ravistaa ensimmäisiä hyökkääjiä pois jalastaan, lipesi ja kaatui toistamiseen. Tällä kertaa hänen kylkensä alle sattui jotain kovaa, ehkä kivi tai juuri, ja kaksi murtunutta kylkiluuta kilpaili huomiosta tulipunaista kipua säteilevän polven kanssa.

Nubbinette toisensa jälkeen kävi päälle. Paksuista vaatteista oli jonkin verran suojaa, mutta eläimet repivät nopeasti tietään niiden läpi. Will potki, huusi ja riuhtoi, mutta se vain innosti hyökkääjiä. Will uskoi loppunsa tulleen ja hänen mieleensä nousi kuva Megin eksoottisista, lähes oransseista silmistä.

Millainen ajatuskulku vei Willin niistä taskussaan olevaan riipukseen, hän ei itsekään tiennyt. Viimeisenä oljenkortenaan hän poimi peltirasian taskustaan ja avasi sen kannen. Sisällä oli muovipussi, jonka sisällä Oleksandrin riipus.

Will repäisi muovipussin auki. Vaikutus oli suorastaan taianomainen. Nubbinettet irrottivat otteensa kuin yhtenä eläimenä. Ne sirkuttivat hämmentyneinä, suloisina kuin pikkulinnut, vaikka monen turkki oli hyökkäyksen jäljiltä verestä tahmea.

Kauhusta ja kivusta vapisten Will katsoi, kuinka nubbinettet alkoivat muina miehinä puhdistaa toistensa turkkeja. Veri maittoi niille erinomaisesti, ja pian ne alkoivat nuolla Willin vaatteita ja ihoa.

Kestäisikö taika, jos Will häätäisi nubbinettet iholtaan? Hän ei uskaltanut ottaa riskiä, vaan makasi paikoillaan kylmässä ja märässä maassa, tuskissaan ja kauhuissaan. Jalka ei mitenkään kestäisi pakoa. Oli pakko toivoa, että Sanctuary ehtisi hätiin.

Will muisti puhelimen kalsareissaan. Hän ujutti kätensä varovasti housuihinsa ja veti kännykän esille, mutta se ei suostunut käynnistymään. Lasiin oli tullut uusia lohkeamia ja Will päätti luovuttaa sen suhteen. Vaihtoehdot olivat vähissä ja Will päätti, että niistä paras oli maata oikein hiljaa ja paikallaan ja toivoa parasta.

Oli vaikea sanoa, kuinka nopeasti tai hitaasti aika kului. Harmaa päivä ei edes tarjonnut varjoja, ja lähinnä luihin ja ytimiin yltävän kylmän eri asteet kertoivat, että Will oli maannut paikoillaan kauemmin kuin minuutteja. Kipu kyljessä ja polvessa oli jokseenkin vakio, mutta sentään nubbinettet eivät osoittaneet aggression merkkejä.

Kuuluiko jostain kaukaisia huutoja, vai olivatko ne pelkkää toiveharhaa?

Will selvitti kurkkuaan, eivätkä nubbinettet olleet millänsäkään.

"Täällä", hän sanoi varovasti, ja toisti sitten sanan kovemmalla äänellä.

"Will?"

"Täällä! Olkaa varovaisia!"

Hetken kuluttua Will kuuli oksien rasahtelua ja aluskasvillisuuden kahinaa. Näkyviin tulivat mies ja kaksi naista, Sanctuaryn työntekijöitä molemmat. Kun he lähestyivät, nubbinettet alkoivat liikehtiä levottomasti.

"Älkää suututtako niitä", Will sanoi vaimeasti. Hengittäminen (olemassaolo) sattui lähes sietämättömästi. "Ne seuraavat naarasta, se on tuolla kopassa. Ne kävivät kimppuuni kun otin sen kiinni."

Toinen naisista nyökkäsi. "Mitä haluat meidän tekevän?"

"Minä... en tiedä."

Kaikki se aika, jonka Will oli kuluttanut maassa maaten ja pelastusta toivoen, eikä hän ollut edes miettinyt, kuinka voisi pelastaa itsensä!

"Minulla on Oleksandrin riipus. Kun otin sen, ne lakkasivat puremasta."

Nainen nyökkäsi uudelleen. "Se johtuu varmasti feromoneista. Pystytkö seisomaan?"

Will empi hetken, mutta päätti, että hänen oli pystyttävä.

"Hyvä. Yritä jättää riipus varovasti sen kopan päälle, jossa naaras on. Luulen, että sinuun on tarttunut sen verran feromoneja, että ne antavat sinun mennä loitommalle hyökkäämättä. Tule tänne, autamme sinut kauemmas."

"Luulet!" Will parkaisi, mutta piti äänensä mahdollisimman vaimeana.

"No jos sinusta siltä tuntuu, niin saat sinä siihen makaamaankin jäädä."

Naisen sanoissa oli tiettyä järkeä. Kivusta piittaamatta Will kohottautui jaloilleen ja laski riipuksen varovasti alas. Hampaitaan yhteen purren hän nilkutti kohti kolmikkoa. Mies puhui kiireistä ukrainaa kännykkään, toinen naisista tuijotti tilanne silmät ymmyrkäisinä. Kun Will pääsi heidän kohdalleen, naiset tarttuivat hänen käsiinsä ja auttoivat häntä loitommalle.

"Ne... Se..." Will sopersi. Häntä rohkaissut nainen hymyili rauhoittavasti.

"Älä huoli. Tilanne on hallinnassa. Otamme ne kiinni ja laitamme säilöön, tänne on tulossa ryhmä hoitamaan sitä. Magnus käski. Sinut minä vien sairaalaan heti, kun saamme tänne jonkinlaiset paarit, niin ettei sinun tarvitse ontua autollemme. Sattuiko sinuun pahasti? Löitkö esimerkiksi pääsi?"
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-13]
« Vastaus #16 : 30.04.2014 21:11:06 »
A/N: Ja tässä sitten se epilogi. Toisaalla lukee näin: Pitkissä teksteissä on se huono puoli, että kun pääsee loppuun, vihaa alkua, keskikohtaa ja loppua. Niin jälleen. Jos kuitenkin tänne asti luit, niin ehkäpä jaksaisit pari sanaa tipauttaakin kommentiksi?

Tuntuu siltä, että oli suuria vaikeuksia hallita henkilöhahmoja, paitsi teiniangst-Williä ja teinikapina-Henryä ja jossain määrin teinirakkaus-Katea. Jotenkin vaan. En tiedä. Mutta sitten vaan kohtu uusia haasteita.



Epilogi

"Hei", Henry tervehti laimeasti. Hän oli juuri selvinnyt maahantulomuodollisuuksista Boryspilissä ja löytänyt ihmisjoukosta Katen.

"Hei."

Kaksikko käveli kentältä hiljaisuudessa ja etsi auton, jonka Kate oli vuokrannut samana aamuna. Henry heitti matkatavaransa sen takakonttiin ja sulki kontin.

"Kiva että tulit auttamaan pakkaamisessa", Kate sanoi ja nousi autoon. "Minä luulin, että lentäisit suoraan kotiin."

"Hankin lipun ennen kuin kuulin mitä tapahtui. Ajattelin, että turha muuttaa sitä."

Kate nyökkäsi, käynnisti auton ja ajoi pois parkkipaikalta. Hän ajoi pois parkkipaikalta ja pois Boriypilistä hiljaisuudessa. Edes auton radio ei soinut. Henry tuijotti harmaata maisemaa, Kate tietä edessään.

"Onko sinulla nälkä?" Kate kysyi, kun sopiva huoltoasema sattui kohdalle matkan puolivälin paikkeilla. "En tiedä, onko perillä ruokaa."

"Joo, voisi kai sitä syödä."

Kate ajoi huoltoasemalle ja pysäytti auton. Molemmat nousivat autosta hiljaa, ja hiljaa he myös kävelivät sisään. Huoltoasemalla oli hampurilaisravintola, jonka myyjä ei puhunut lainkaan englantia. Ystävällisen asiakkaan avustuksella ruoan tilaaminen onnistui, muttei aivan ongelmitta. Kun ruoka tuli pöytään, Henryn ateriasta puuttuivat ranskalaiset.

"Haluatko yrittää valittaa?" Kate kysyi, mutta Henry pudisti päätään.

"Sama se, muutama perunanpala. Jos käy, niin syön sinulta."

"Käy."

"Hei, Kate... Miten sinulla ja Oleksandrilla menee?"

"Me erosimme."

"Ai."

"Oikeastaan minä jätin hänet", Kate sanoi ja tuijotti pöydän pintaa, vaikka Henry ei sitä nähnytkään pöydän pinnan tuijottamiseltaan.

"Hän on mukava ja kiltti ja kaikkea, mutta jotenkin mikään ei vain ollut samaa sen jälkeen, kun se riipusjuttu kävi selville. Tuntui kuin minua olisi huijattu. Olihan se hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Vaikkei kauan kestänytkään."

"Yulia sanoi samaa. Että kaikki oli valhetta ja että jos hän satutti minua, niin hän on pakoillaan, mutta ei voi jatkaa."

Kate nosti katseensa pöydästä yllättyneenä. "Tarkoitatko, että te erositte? Mitä hän nyt tekee?"

Henry poimi ranskalaisen, kastoi sen ketsupissa ja leikitteli sillä.

"En tiedä, kai hän jatkaa laivalla. Entä Oleksandr?"

"Sanoi, että jos vain mahdollista niin tulee töihin Sanctuarylle. Haluaa kuulemma olla lähempänä vanhempiaan ja tuttaviaan, mutta minä luulen, että hän vain haluaa päästä pois Slavuvitsista. Toivottavasti Kiova kelpuuttaa hänet."

Henry söi ranskalaisen ja nosti katseensa. Se kohtasi Katen katseen ja molemmat hymyilivät.

"Varmasti. Pyydä Heleniä sanomaan jotain hyvää hänestä. Willille olisi käynyt huonosti ilman sitä riipusta."

Samoihin aikoihin keltaoranssissa talossa Will hapuili kainalosauvoja Henryn vuoteen viereltä. Hänen kylkeään ja polveaan alkoi taas pakottaa, joten oli aika käydä keittiössä nielemässä hieman lisää kodeiinia.

Portaita alas nilkuttaessaan hän tunsi itsensä muumioksi. Polvi oli saanut tukisiteen ja hänen kylkensä oli teipattu. Nubbinettejen puremien vuoksi hänen käsiinsäkin oli kääritty sidettä siinä määrin, että Nikola oli aikaisemmin päivällä kutsunut häntä Ramses kolmanneksi, mutta Will ei antanut sen häiritä itseään. Hän tunsi olonsa paremmaksi kuin päiväkausiin; uni, lepo, ruoka ja opiaatit tekivät tehtävänsä.

Will otti itselleen lasillisen vettä ja heitti tabletin suuhunsa. Hän nieli sen nopeasti ja jäi kuuntelemaan keskustelua, jonka sanat juuri ja juuri erotti kodinhoitohuoneen suljetun oven läpi. Helen ja Nikola pakkasivat tavaroita, joita eivät luottaneet Katen ja Henryn koppakouriin.

"Oletko varma, ettet halua tulla? Mottomme koskee myös sinua."

Ääni oli Helenin, ja Will ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Hän lähes kuuli, kuinka Nikola pudisti päätään.

"Älä ole tyhmänylpeä, Nikola. Meillä on aina ollut erimielisyyksiä. Ehkä voisimme auttaa sinua."

"Ei se siitä johdu. Älä viitsi inttää."

Sekä Nikola että Helen kuulostivat ärtyneiltä ja Will aavisti, että keskustelu oli ollut käynnissä jo pitkään. Hän istui lepuuttaakseen kylkeään ja jalkaansa, ja lähes pettyi, kun keskustelu taukosi useiksi minuuteiksi. Hän oli jo lähetemäisillään pois, mutta sitten Nikola jatkoi: "Olisinko potilas vai ystävä?"

Sanoja seuraava hiljaisuus oli huomattavasti edellistä lyhyempi.

"Etkö voisi olla molempia?"

"En. Menen takaisin Leedsiin."

"Niin paha?"

"Haluan jonkinlaisen kunnollisen ratkaisun."

Nikola ei palaisi uudelle mantereelle. Se riitti Willille. Sauvoihinsa tarttuen hän nousi ylös ja alkoi nilkuttaa kohti yläkertaa. Kazimir Witte, eikä hänen nyt edesmennyt veljenpoikansa, myös Kazimir Witte nimeltään, eivät raportoisi itse itsestään.

Pian Kate ja Henry saapuisivat auttamaan pakkaamisessa, ja Will oli vakuuttunut, että kun Ukrainan maaperä jäisi taakse, kaikki olisi niin kuin aina ennenkin.

I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

Miss-schoolweek

  • ***
  • Viestejä: 653
  • Love - love never changes
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-11]
« Vastaus #17 : 09.04.2015 23:23:51 »
Tervehdys kommenttikampanjasta.

Minun on ihan ensimmäiseksi tunnustettava, että fandomisi on minulle outo. Kun katsoin listaustasi, en kuitenkaan voinut vastustaa tarinaa, jossa on outoja otuksia ja Tsernobyl. Niinpä menin wikipediaan ja etsin tarpeeksi tietoa, että pääsin aluasetelmaan käsiksi. Oli suorastaan surullista huomata, että tähän loistoteokseen ei ollut kertynyt yhtään kommenttia.

Ansaitset mielestäni erikoismaininnan hyvästä hahmojen esittelystä (kun kerran tällainen maallikkokin pääsi kärryille), erinomaisesti rakennetusta juonesta ja ennen kaikkea viihdyttävästä kokonaisuudesta. Tämä oli samaan tapaan koukuttava kuin televisiosarjojen jaksot (mihin varmaan oli pyrkimyskin) ja tarjosi aimo annokset hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa alusta loppuun.

Kiinnitin huomiota siihen, että sinulla on ilmiömäinen kyky liittää tarinaan nippelitietoa, pieniä lisiä ja sellaista asiantuntevaa otetta, että maininnat eivät tunnu wikipediasta lainatuilta. Säteily- ja Tsernobylfriikkinä olin onnessani kun huomasin, miten hyvän pohjatyön olit aiheesta tehnyt. Mikään ei loistanut pimeässä eikä tikittänyt vain siksi, että "säteilee". Kiitos! Ylipäätään tällainen huolellisuus antoi mielestäni tarinasta todella valmiin ja hyvällä tavalla kaupallisen vaikutelman: tällaisen voisi julkaista.

Mitä tulee juoneen, se oli juuri sopiva yhdistelmä draamaa ja mysteerienratkontaa. Pidin erityisesti siitä, että emotionaaliset ja toiminnalliset kohtaukset vuorottelivat sopivasti. Lisäksi oli mielestäni huippujuttu, että annoit tarinan mittaan lukijalle riittävästi vihjeitä, että itsekin pääsi mukaan päättelemään. Vanhan hyvän ajan dekkareiden tyyliä, mutta edelleen yhtä erinomainen ominaisuus.

Kun olen oikein äitynyt kiittämään ja ylistämään, niin anna nyt kehua vielä yhtä asiaa. Neuvostoliittoa. Tästä tuli niin haikean nostalgiset vibat tällaiselle entistä elämäänsä itänaapurissa viettäneelle kummitukselle, että aivan sydäntä lämmitti. Tunnelma oli kohdillaan, samoin faktat. Mieletöntä, että olit jaksanut paneutua siihenkin.

Kiitos paljon! Tämä oli mieletön lukukokemus ja flunssapäivän piristys.
Hirtehistä kieroilua, rietasta toimintaa, yllättävän älykästä juonenkuljetusta:
Fallout: 50 Shades of Decay K-18

Likainen tarina maailmanlopusta, ihmisyydestä ja kaikesta, mistä fanfictionissa ei puhuta. Synkkä kuin suomalaisen sielu, pitkä kuin ydintalvi.

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Sanctuary: Sp. 137-Cs [K-11]
« Vastaus #18 : 13.04.2015 01:42:05 »
Kiitos kommentista ja ihan erityisesti siitä, että valitsit tämän+jaksoit lukea ^^ Pidemmänpuoleiset tekstit vieraasta fandomista eivät välttämättä ole niitä, joihin tulee ihan heti ensimmäiseksi tartuttua. Arvasin jo kirjoittaessani, ettei tästä mitään yleisömenestystä tule (Sanctuarya ei ole tietääkseni edes näytetty Suomessa eikä ole mikään klassikko tai mitään), mutta kyllä se silti aina meinaa kirpaista, kun raataa pehva puuduksissa jonkun tekstin kanssa ja epäselväksi jää, lukeeko sitä edes kukaan :D

En muista lätisinkö johonkin A/N:ään, mutta tämä on tosiaan parin vuoden takainen puolinano, jonka sittemmin saatoin loppuun ja editoin vähän edustavampaan uskoon. Siksi sanoja on etenkin alkupuolella käytetty hieman tarpeettoman moninaisesti, imho, ja vähän pelkäsin, että alkupuolen selitys voi lipsua tylsyyden puolelle ennemmin kuin koukuttavuuteen, joka tosiaan oli omanlaisensa tavoite.

Toinen tavoitteista oli onnistua kirjoittamaan niin, että romanttiset "sivujuonet" eivät muodostu irralliseksi päälleliimatuksi lätinäksi, vaan ihmissuhdepuoli ja mörköpuoli vuorovaikuttavat keskenään ja tukevat toisiaan. Kolmas tarkoitus oli juuri se, että lukija pystyisi edes pikkuisen ennakoimaan seuraavaa juonenkäännettä, mutta henkilöhahmot eivät näyttäisi täysin idiooteilta, kun eivät tajua :D Tätä lähdin hakemaan osin näkökulmahahmojen suurella lukumäärällä, joka mahdollisti sen, että lukijalle voi antaa ratkaisun kannalta olennaisista vinkeistä laajemman kokonaiskuvan kuin mikä tekstin henkilöhahmoille muodostuu, mikä oli osasyy siihen, että halusin ottaa mukaan koko köörin.

Hyvä, että taustatiedot upposivat. Faktasisältö ei huoleta, kun koulutukseni jossain määrin tukee tällaistenkin teknisten asioiden ymmärtämistä, niin ei ollut niin kovin paha nakki tutkia riittävällä tarkkuudella ja maltillisella ajan- ja hermonkulutuksella nuo säteilyjutut niin, että pystyn seisomaan taustatyöni takana. Sen sijaan olin/olen nimittäin verrattain huolissani alkupuolesta ja lähinnä sen dialogista, joka minulle näyttäytyy vähän itseään häpeilevänä infodumppauksena. Toisaalta moni muu ympäristöön ja säteilyyn liittyvä juttu tuli mukaan aika luontevasti, ilman että piti ähkiä liikaa sen kanssa tai ihan keksimällä keksiä, mitä sviidua oikein pitäisi pistää hahmot tekemään, että saisin olennaisen informaation sisällytettyä mukaan silleen show, don't tell.

Neuvostoliitto oli vähän hermostuttava lisä tähän tekstiin, kun mietin, kuulostaako homma joltain neuvostoajan ihannoinnilta poliittiselta manifestilta välillä :D Vaikka olihan siinä myös sitä vähemmän hehkeää puolta, plus olisi tuntunut oudolta pistää koko NL-kuvio ignoreen ja leikkiä, että ainahan täällä ollaan harjoitettu markkinataloutta eikä mitään poliittisia muutoksia ole tapahtunut viimeisen kahteensataan vuoteen, ai mitenniin ei ihan menny silleen... :P

Ai hitto nyt iski halu palata toisen Sanctuaryn puolinanoyrityksen kimppuun, kun selailin omaa tekstiä ja muistin, miten sikahauskaa noita joitain pätkiä oli kirjoittaa :D

Kiitos vielä kerran kommentista ^^
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G