Kiitos
kaikille ihan mielettömästi kommenteista, arvostan niitä tosi paljon. Ja pahoittelut törkeästi viivästyksestä, Finimaailma on minun osasta jäänyt täysin unholaan.
Olen alkanut nyt kuitenkin käydä täällä taas vähän useammin ja arvaa mitä? Minulla on teillä kuudes luku. Tadaa!
KUUDES LUKUKuinka hän voisi aloittaa kirjeen ja kuinka pitkä sen pitäisi olla? Viikkoja sitten tällaiset kysymykset eivät olisi kuunaan päivänä muodostuneet Dracon mieleen. Kuka tahansa, joka yrittäisi olla kirjeenvaihdossa Dracon kanssa, saisi vastaukseksi mitä poika ikinä itse halusikin kirjoittaa, ja silloin kun hänestä itsestään siltä tuntui. Useimmiten vastausta ei olisi tullut ollenkaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Draco oli huolissaan niinkin mitättömästä asiasta kuin kirje… Mutta olivatko kirjeet mitättömiä?
En ole ennen ajatellut opettajan hommia. Kaipa se voisi olla ihan kivaakin.Totta puhuen Draco ei ollut ikinä ajatellut tulevaisuuttaan sodan jälkeen – hänellä ei ollut aavistustakaan koska se olisi ja mitä tapahtuisi, joten hän ei tiennyt eläisikö 17:a ikävuotta kauempaa.
Ja ajatus oman itsensä löytämisestä on kiehtovaa. Ajattelen jatkuvasti kuka sinä mahdat olla, mutta unissa olet aina hämärän peitossa. En edes tiedä hiustesi väriä… Toisaalta, jos tietäisin, olisit joko Tylypahkan vähemmistöä tai enemmistöä, joten en ehkä edes halua tietää. Tietysti sinun tuntemisessa olisi omat edut – nyt kun Tylyahon viikonloppu on tulossa, minua jopa kiehtoisi astua makuusalini ulkopuolelle. Viimekertainen Tylyahon vierailu oli tylsä. Ystäväni eivät ole kovin teräviä ja oikeastaan tuntui kuin olisin ollut yksinäni. Kaupat ja muut asiat tuntuisivat jopa kohtuullisilta, ellen joutuisi kävelemään siellä yksin. Yksinpä joudun kuitenkin usein olemaan – en ole käynyt Tylyahossa sitten viime vuoden lukuvuoden alun. En varmaan mene tälläkään kertaa… Tai ehkä menenkin, jospa löytäisinkin sinut…Voisimme oikeasti tavata ja jutella. Olen ajatellut asiaa muutamaan otteeseen. Olet varmaakin yksi niistä hyvin, hyvin
harvoista ihmisistä, joiden kanssa jutteleminen ei haittaa minua. Tämä vuosi on syvältä.Totuus, jota Draco oli vastahakoinen myöntämään ainakin sillä hetkellä, oli se, että tyttö oli oikeastaan
ainoa, jonka kanssa jutteleminen ei haitannut häntä. Kaikki keskustelut kirjemaailman ulkopuolella tuntuivat tylsiltä ja litteiltä kuin pannukakku – ihme ettei asia haitannut Dracon ystäviä.
Mielestäni on hassua kuinka tämä kaikki tapahtui – sattumalta, ja nyt tästä on tullut jotain suurempaa. Minun täytyy myöntää, että ajattelen sinua usein. Ajattelen, että jos todella tuntisin sinut – kirjemaailman ulkopuolella – voisin tykätä sinusta. Taidan tykätä jo nyt. Verisäädylläkään ei ole minulle sinänsä merkitystä ja olet ensimmäinen nainen erittäin pitkään aikaan joka ei ole tylsistyttänyt minua kuoliaaksi tai halunnut minulta jotain. Se on oikeastaan surullista. Sinä todella olet kuin Elisabeth sen suhteen – häpeämättömän itsenäinen, nokkela ja loistava omalla tavallasi. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. – DarcyKuten aina, Draco laittoi mukaan vastausohjeet ja sulki kuoren pienellä määrällä vahaa. Hän nousi ylös, tunki kirjeen kirjan väliin ja lähti kirjastosta.
Ei kestänyt kuin muutama tunti kun Draco, joka istui mukavassa asennossa sängyllään, tajusi tytön olevan tavallaan ensimmäinen, josta oli myöntänyt tykkäävänsä ennen kuin tyttö itse oli myöntänyt tykkäävänsä hänestä. Ja että hän oli myöntänyt, ettei verisäädyllä ole hänelle merkitystä. Mitä
ihmettä oli meneillään? Asiat muuttuivat aina vain epätoivoisimmiksi viikko viikolta.
• • • • • • • • • •
Hermione haki pojan kirjeen juuri ennen nukkumaanmenoa, tunkien kirjeen laukkuunsa jotta voisi lukea sen takkatulen ääressä ennen kuin menisi nukkumaan. Poika oli vastannut melko nopeasti, niin kuin Hermione oli arvellutkin. He olivat vaihdelleet vasta muutamia kirjeitä, mutta Hermione tunsi tuntevansa pojan jo aika hyvin – ja osasi odottaa kuinka nopeasti poika vastaisi. Poika oli usein täsmällinen – piirre josta Hermione piti – ja kirjoitti hyvin, mistä Hermione piti vielä enemmän. Hän ei ollut nähnyt tällaisia kirjeitä kirjoitettavan romanttisen romaanien ulkopuolella, ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi itse päässyt elämään omaa romanssiaan. Poika oli älykäs ja… Noh, Hermione ei tuntenut häntä, mutta se ei haitannut. Jos ja kun tunteet kehittyisivät vakavimmiksi, he voisivat tavata. Siitä Hermione oli varma.
Oli helppoa asettua omaan lempituoliin loimuavan takkatulen ääreen, kun taas Harryn ja Ronin välttely oli sula
mahdottomuus. Pojat istuivat vain muutaman metrin päässä, ja Hermione kuuli oman nimensä sanottavan vain puolen minuutin jälkeen siitä, kun oli istuutunut alas. Hän halusi
vain lukea
kirjeensä!
”’Mione, siellähän sinä olet! Katosit päivällisen jälkeen…”
”Minun täytyisi hakea yksi juttu kirjastosta”, Hermione vastasi. Eihän se oikeastaan valhe ollut. ”Läksyjä varten”, hän jatkoi. No, sekään ei ollut kokonaan satua. Tyttö oli hakenut vapaavalintaisen tekstin Runesin tunteja varten auttaakseen Hermionea ymmärtämään paremmin, mutta vasta kun olisi huomannut kyseisen kirjan roikkuvan puoliksi kirjahyllystä. Asia oli kohtuullisen hyvä tekosyy, ja poikien oli paras uskoa se.
”Ai. Usein kyllä jäät lojumaan kirjastoon koko loppuillaksi.”
”Olen aika väsynyt. Suunnittelin lukevani erään kirjeen nopeasti ja suuntaavani sitten yläkertaan hyvin ansaitulle levolle.”
Harry, joka ei ollut puhunut mitään ennen tätä, nosti päänsä. Poika oli kiinnittänyt huomionsa siihen yhteen tiettyyn sanaan, jota Hermione nyt katui sanoneensa. ”Erään kirjeen?”
”Niin, Harry. Kirjeen.”
”Ei kai tämä ole se sama – ”
Hermione epäröi hetken. ”Kyllä, mutta – ”
”Olin ensin sujut sen kanssa, mutta nyt? Kuukausi myöhemmin? Mieti, Hermione. Tämä alkaa tuntua hieman oudolta… Muutama viestilappunen kirjojen välissä on ihan hauskaa mutta… Mistä te edes puhutte tämän tyypin kanssa?”
”Tämä tyyppi on oikeastaan miespuolinen. Siis… poika.”
”Helkkari sentään”, Ron sanoi silmiään pyöräyttäen.
Hermione tunsi poskissaan sellaisen tulen, joka olisi voinut sytyttää koko huoneen palamaan. ”Anteeksi kuinka, Ronald?”
”Siis se tyyppi on poika? Me tiedetään mitä miehet haluaa. Meissä on se tietty kohta, joka… vähän niin kuin tikittää.”
”Tässä ei ole kyse
tuosta asiasta, Ron! Sinä et välitä keskustella älykkäästi, mutta minusta se on aika tyydyttävää että teemme sitä kirjeissä…”
”
Tyydyttävää? Joopa joo.
’Teemme sitä’ kirjeissä.”
”Olet vastenmielinen! Harry, etkö auttaisi vähän?”
Hermione kääntyi Harryn puoleen nähdäkseen pienen virneen häviävän pojan kasvoilta. ”A-anteeksi. Ronin puheissa on kuitenkin perää. Me ajattelemme
sitä… paljon.”
”Ihan vain tiedoksi, me emme edes tapaile kasvokkain!”
”Ettekö? Mikä helkkari koko jutussa sitten on edes ideana? Kuka tämä tyyppi oikein on?”
”Anonyymi. Tiedämme kummatkin olevamme samalla vuosikurssilla, ja että minä olen naispuolinen, hän miespuolinen. Ei meidän muuta tarvitse edes tietää. Olemme myöntäneet, että on parempi olla tietämättä toisen identiteettiä, sillä tulemme toimeen niin hyvin. Koko idea oli
minun. Hän oikeastaan haluaisi tavata minut, mutta… Asiat ovat paremmin näin.”
Ron pyöräytti silmiään ja kääntyi ympäri shekkipelinsä pariin. Poika näytti siltä kuin miettisi turhan pitkään seuraavaa siirtoaan pelissä. Kaikille oli päivän selvää hänen yrittävän näyttää siltä kuin hän ei kuuntelisi keskustelua, vaikka oikeasti hän kuuntelikin.
”Harry, se on pelkkää hauskanpitoa. Asia ei ole millään lailla… vakava. Olemme molemmat erittäin huolellisia siitä, että kerromme tietyistä asioista epämääräisesti. Siten emme voi arvata, kuka toinen on.”
”Ja olet varmasta tästä?”
”Melkeinpä sataprosenttisen varma.”
”Etpä kai paljoa varmempi voi tällaisen asian kanssa olla… Kai hän on kuitenkin mukava?”
”Erittäin. Hän on hyvin kannustava, mielestäni voimme puhua mistä tahansa.”
”Kuinka monta kirjettä olette kirjoittaneet?”
”Vain viisi, tai kuusi… Ehkä seitsemän. En pysy laskuissa mukana. Kirjeet olivat alussa aika lyhyitä ja sekavia, kun en ollut varma kirjoitinko oikealle ihmiselle vai löytänyt kirjeet vuosien takaa. Kirjeistä on tullut nyt vasta säännöllisempiä.”
”Se on siis pelkkää juttelua?”
”Kyllä!”
”Etkä ole kertonut mitään kummastakaan meistä?” Harry kysyi ja osoitti Ronia, joka esitti yhä mietiskelevänsä Kuninkaan siirtoa.
”En sanaakaan. Olen ollut varovainen. Olen itse asiassa jopa valehdellut muutamasta asiasta, ihan vain varmuuden vuoksi.”
”Se on varmaan ihan hyvä juttu.”
”Niinpä.”
”Hermione muuten?”
”Niin?”
”Olen iloinen siitä, että olet onnellinen… Kunhan vain olet varovainenkin, jooko?
”Olen kyllä.”
”Lupaathan?”
Hermione näki vilauksen pelkoa Harryn silmissä. Vaikka tyttö olikin hieman levoton asiasta, hän hymyili silti. ”Lupaan kyllä. Mitään pahaa ei pääse tapahtumaan.”
”Ja jos pääsee…”
”Lupaan sinulle saman kuin Ronille. Voit kutsua minua idiootiksi valmistujaispäivään asti, jos haluat.”
• • • • • • • • • •
Pojan kirje täytti Hermionen alitajunnan. Joka kerta kun tyttö kuuli edes epämääräisesti jotain kirjeisiin ja pojan sanomisiin liittyvää, koko teksti valtasi hänen mielensä. Se, että hän oli kuin Elisabeth, verisääty ei haittaisi, Tylyahossa tapaaminen… Tietysti Hermione toivoi heidän voivan tapaavan. Anonyymina olossa oli niin hyvät kuin huonot puolensa. Hän viettäisi päivän Tylyahossa varmaan Harryn ja Ronin kanssa – kermakaljaa hörppien, rentoutuen, ehkä myös karkkia ostaen.
”Neiti Granger?”
”Hm? Anteeksi, professori, minä vain – ”
Hän oli menettänyt ajantajunsa Loitsujen tunnilla. Se oli jo toinen kerta sinä päivänä. Hermione vastaisi kirjeeseen sinä iltana, oli pakko. Tylyahon reissu olisi seuraavana päivänä, ja jos poika ei ollut menossa sinne, hän saattaisi löytää kirjeen heti. Mitä jos Hermionen palattua huomenna häntä odottaisikin jo vastauskirje? Se olisi toden totta ihanaa…
Taas noi pojat katsovat oikeudeksensa tunkeutua toisten asioihin, ha ha. Mitäpä piditte luvusta? Tai suomennoksesta? Musta tuntuu, että olen nyt
niiiiiin paljon parempi kuin tuolloin reilu vuosi sitten (melkein
puolitoista vuotta sitten, hui!) kun viimeksi suomensin tätä. Lukuja alkaa taas tulla nyt useammin, muuten, eli ei huolta siitä.
