Giselle oli hänen nimensä | Severus/Lily, Severus/OFC, K11, osa 5/5 1.12.-15

[FractaAnima]

Title: Giselle oli hänen nimensä
Author: FractaAnima
Genre: drama, fluffy, angst
Rating: K11 (kiroilua ja pussailua)
Pairing: Severus/Lily, Severus/Giselle (OFC), James/Lily
Status: 5/5
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot (paitsi Giselle Evolin), minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.

Haasteisiin:
FF100 sanalla 056. Aamiainen.   
Aakkoshaaste II: G
Jouluhaaste VI

A/N: Tällaista olen kyhännyt ja täytyy sanoa, että on ensimmäinen kerta, kun tuon oman hahmon yhdeksi päähenkilöistä (Giselle Evol ilmestyy tarinaan toisessa luvussa). Tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun 1977, eli Severus ja muut hänen ikätoverinsa ovat 17-vuotiaita ja käyvät viimeistä lukuvuottaan Tylypahkassa.



Giselle oli hänen nimensä

1. luku - Kermakaljaa ja lumienkeleitä

Hei Sev.
Nähdäänkö huomenna Kolmessa luudanvarressa?
Olen siellä kello 16.00, tule jos pääset.
Olisi kiva jutella pitkästä aikaa oikein kunnolla.
Terveisin,
Lily

Severus luki kirjeen kolmatta kertaa tarkistaakseen tapaamisajan. Kyllä, hän oli ajoissa, Lilyä ei vain näkynyt. Tosin kello oli vasta viittä vaille. Severus istui pubin tiskillä ja oli jo tilannut itselleen kermakaljan.

Ulkona tuprutti lunta. Kadulla kulki kiireisiä ihmisiä jouluostoksilla, mutta sisällä pubissa oli hiljaista. Kello raksutti takaseinällä ja Matami Rosmertan vaimea köhiminen kuului takahuoneesta. Muita pubissa ei ollut tähän aikaan. Ulko-ovi kolahti ja Severus näki punatukkaisen tytön puistelevan lunta vaatteistaan. Rosmerta ilmestyi tiskin taakse.

Lily nyökkäsi Severukselle ja kääntyi Rosmertan puoleen.

”Hei, ottaisin yhden kermakaljan”, Lily hymyili ja kaiveli laukkuaan. Hän maksoi juoman ja viittoi Severusta istumaan ikkunan viereiseen pöytään. He istuutuivat hiljaisuudessa ja katselivat hetken toisiaan.
”No, mitä kuuluu?” Lily laski kätensä pöydälle ja nojautui eteenpäin.
”Ei mitään erityistä”, Severus vastasi tapansa mukaan ja siemaisi juomaansa.
”Sev, olet ärsyttävä”, Lily naurahti, kaivoi laukustaan hiuslenkin ja sutaisi hiuksensa nutturalle.
”Ihanaa, kun sataa lunta, mutta tarvitseeko sitä tulla noin paljon? No, tuleepa ainakin jouluinen olo. Jäätkö sinä jouluksi Tylypahkaan?” Lily höpötteli tottuneesti täyttäen hiljaisuutta, joka muuten vallitsisi heidän välillään. Severus oli aina ollut hiljainen, mutta ei juurikaan ujo. Hänestä ei vain ollut joutavaan lörpöttelyyn. Lilyn seurassa hän saattoi ajautua höpöttämään normaalia enemmän, mutta ei kuitenkaan vahingossakaan liikaa.
”Jään”, poika tokaisi ja katsoi Lilyä pieni hymynkare huulillaan.
”Mukavaa, sittenhän voimme viettää joulumme yhdessä. Jameskin jää...”, Lily jätti lauseensa kesken huomatessaan Severuksen siristävän silmiään inhosta.
”Sev, ettekö te voisi edes yrittää olla ihmisiksi keskenänne? Edes minun vuokseni?” Lily katsoi Severusta anoen.
”Seurusteletteko te?” Severus kysyi tiukalla äänellä.
”Emme vielä, mutta...” Severus nousi ylös ja nosti viittansa tuolin selkänojalta.
”Severus, älä viitsi! Ole kiltti, istu alas”, Lily nousi itsekin ja yritti estellä Severusta lähtemästä.
”Minusta olisi ollut erittäin miellyttävää keskustella kanssasi, mutta mikäli jokainen asiasi sivuaa jollain tavalla sitä itseään täynnä olevaa imbesilliä, keskustelen mieluummin vaikka kurpitsan kanssa”, poika asteli päättäväisesti ulos lumituiskun sekaan. Lily juoksi hänen peräänsä.
”Miksi sinä olet tuollainen? Olet aina ollut. Miksi et voi olla onnellinen minun puolestani? Miksi et kestä sitä, että sinä et ole minun ainoa ystäväni?” Lily vuodatti väsyneitä kyyneleitä. Severus pysähtyi ja kääntyi ympäri.
”Miksikö Lily? Tajua jo; koska minä rakastan sinua!” Severus huusi raivoissaan, kääntyi jälleen ja katosi vilisevään ihmismassaan. Lily katsoi suu avonaisena hänen peräänsä, kunnes ei enää erottanut pojan pitkää olemusta.

***

Koska minä rakastan sinua?!
Niin – niinhän minä rakastankin.
Ja raivoat aiheesta?
Niin, koska Lily haluaa vain Potterin.
Sinä itse ajat häntä Potterin syliin.
Enhän aja.
Ajatpas.
Ole hiljaa!

Severus kävi väittelyä itsensä kanssa tarpoessaan kohti Tylypahkaa. Hän oli vihainen, surullinen ja epäuskoinen, viimeisintä siksi, että oli vihdoinkin saanut sanottua Lily Evansille, että rakastaa häntä. Mutta millä tavalla? Ei hän ikinä voisi rakastaa minua, ja kuka häntä voisi siitä syyttää. Kukapa pystyisi rakastamaan minunlaistani epämiellyttävää oliota? Suutuksissaan Severus potkaisi suurta lumikokkaretta niin, että liukastui ja päätyi selälleen keskelle tietä.

”Eikö Ruikuli pysy pystyssä?” Ei voi olla totta! Severus ajatteli. 
James Potter laahusti Severuksen nenän eteen ja katsoi tätä nauraen. Hetkessä hän oli ojentanut kätensä auttaakseen kaatunutta poikaa.
”Minä en tarvitse apuasi! Painu sinä helvettiin ja vie kura-Evans mukanasi!” Severus huusi noustessaan ylös. James katsoi häntä ensin hämmentyneesti, sitten halveksuen.
”Miten sinä kehtaat haukkua Lilyä. Hän on kuitenkin ainoa, joka sinusta todella välittää” James suorastaan sylki Severusta kohti. Luihuinen kääntyi kannoillaan ja marssi pois.

***

Lily istui kesken jääneen kermakaljansa ääressä hytisten kylmyydestä. Rosmerta kantoi hänelle kupin kuumaa teetä.
”Kiitos”, Lily kuiskasi hiljaa ja vajosi takaisin ajatuksiinsa.

Severus rakastaa minua. Miksei hän ole aiemmin kertonut sitä? Hän on minulle kuin veli, mutta toisaalta, kyllä minä rakastan häntä, eikä hän oikeasti ole veljeni. Mutta entä James sitten...

”Lily”
”James!” Lily säikähti niin, että hän kaatoi vajaan kermakaljansa pöydälle. James siivosi juoman nopealla taialla ja asetti tuopin takaisin teekupin viereen. Hän katseli tytön laajenneita silmiä rauhoittavasti hymyillen.
”Anteeksi, säikähdin”, Lily rauhoittui ja katseli poikaa, joka istuutui häntä vastapäätä tuolille, jossa Severus oli istunut hetki sitten.
”Ei mitään hätää, Lily”, James sanoi. Hän katsoi hetken tuoppia, joka oli myös vajaa.
”Ruikuli?”
”James, voisit kutsua häntä hänen oikealla nimellään” Lily kivahti ja painoi katseensa teekuppiinsa.

Voi Severus, nyt ymmärrän häntä. Olen puhunut Jamesista hänelle niin paljon ja hän on kuuliaisena vain kuunnellut, vaikka onkin salaa rakastanut minua jo ties kuinka kauan. Rakas Severus.

”Törmäsin häneen matkalla tänne”, James tokaisi ja katseli Lilyn kastuneita hiuksia, jotka valuivat löystyneestä nutturasta.
”Hän oli varmaan murtunut”, Lily mumisi enemmän itselleen kuin Jamesille.

Tottakai hän on murtunut, hän paljasti tunteensta minulle. Hän oli raivostunut ja loukkaantunut. Minun täytyy lähteä hänen peräänsä, minun on kerrottava hänelle, että minäkin rakastan häntä. James on minulle tärkeä, mutta ehkä minä en rakastakaan häntä sillä tavalla, kuin olen antanut olettaa... Niin sen on oltava. Toivon vain, että James ymmärtää. Haluan, että pysymme ystävinä, vaikka minä päätänkin nyt valita Severuksen.

Lily nosti katseensa pöydästä sanoakseen hyvästit Jamesille, mutta törmäsikin hölmistyneeseen katseeseen.
”Murtunut? Sanoisin ennemminkin, että raivoissaan. Te taisitte ottaa yhteen aika pahasti?” James sanoi pehmeällä äänellä kuin lohduttaen.
”Tavallaan... Mutta nyt minun on mentävä”, Lily nousi ylös.
”Ennen kuin menet, tahdon sinun tietävän, mitä Severus juuri sanoi sinusta”

Severus sanoi minusta jotain? Severus sanoi jotain Jamesille.

”Mitä?”
”Tätä ei ole mukava kertoa, kun tiedän kuinka paljon välität hänestä”
”Kerro, James”, Lily yllytti poikaa jättämään kiertelyt sikseen.
”Hän sanoi sinua – no – kuraveriseksi”
”Mitä?!” Lily lysähti istumaan. Tuoli valitti narahtaen. Lilyn sisällä velloi. Hänestä tuntui, että hän pyörtyisi hetkellä millä hyvänsä.

Rakastaa, kuraverinen, ei, Severus – kuinka sinä saatoit? Hän on raivoissaan, kyllä, mutta oli kuinka raivoissaan tahansa, hän ei saa sanoa niin, hän ei saa, minä vihaan häntä -

”Minä vihaan häntä!”
”Lily, etkä vihaa”
”Kyllä, James. Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta saakka”
Pieni osa Jamesin sisällä hymyili vahingoniloisesti, kun hän nousi varoen pöydästä tilatakseen heille juomat. Lily sitoi hiuksensa uudelleen kiinni, samalla päättäen, että unohtaisi kaikki hyvät ajatuksensa Severuksesta.

***

Luihuisten oleskeluhuoneessa oli muutama ihminen todistamassa mitä huvittavinta näkyä. Severus tarpoi kulmat kurtussa ja erittäin lumisena huoneen poikki poikien makuusaliin paiskaten oven kiinni mennessään, niin, että lumi pöllysi. Hän katseli ympärilleen varmistaakseen, että huone oli tyhjä. Riisuessaan kaapuaan, hän käveli rivakasti kylpyhuoneeseen, lukitsi oven, riisui loputkin vaatteensa ja paineli kylmään suihkuun. Kylmä vesi huuhtoi vihaa mennessään. Severus hengitti syvään rauhoitellen itseään. Pian hän käänsi veden lämpimäksi ja istuutui mustalle marmorilattialle painaen päänsä polviensa väliin.

En olisi saanut haukkua Lilyä.

Severus oli vihainen itselleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

He nauravat minulle. Lily on varmasti kertonut minun naurettavasta rakkaudentunnustuksestani Jamesille, ja tällä hetkellä Lily nauraa maailman kauneinta nauruaan hänen kanssaan.

Kuumat kyyneleet virtasivat Severuksen poskilla sekoittuen lämpöiseen veteen.

Mutta ei minun rakkauteni ole naurettavaa. Ja ei, eihän Lily kertoisi Jamesille meidän kahden välisistä asioita.

***

”Minä luulin, ettei kermakaljassa ole alkoholia”, Lily nauroi jonkin verran humaltuneena.
”On siinä hiukan, ja joit sitä melko paljon, Lily”, James kiersi hellästi Lilyn kaulaliinan paremmin paikoilleen ja talutti tyttöä käsikynkästä kohti Tylypahkaa.
”Et arvaa mitä Severus sanoi minulle tänään”
”No?” James sanoi muka kiinnostuneena.
”Hän sanoi, että hän rakastaa minua”, Lily nauroi. Hän nauroi niin, että hänen vatsaansa sattui. James seurasi tyttöä huvittuneesti. Lily laskeutui polvilleen maahan ja kierähti siitä selälleen alkaen liikutella raajojaan.
”James, tee kanssani lumienkeleitä”, hän sanoi selvästi rauhoittuneena. Kermakalja, väsymys ja tunteiden myrsky olivat saaneet tytön tolaltaan, mutta nyt hän tunsi rauhan jälleen kehossaan. James katsoi häntä hetken, kunnes laskeutui tytön viereen.

Ohikiitävän hetken heidän katseensa kohtasivat, kunnes Lily käänsi katseensa ylös ja hymyili taivaalle.

”James?”
”Niin, Lily?”
”Minä taidan rakastaa sinua”, Lily räpytteli silmiään muutamien hiutaleiden putoillessa heidän ylleen. Lumituisku oli jo hellittänyt.
”Niin minäkin sinua”, James sanoi rauhallisesti ja tarttui tyttöä kädestä.

***

Aamu valkeni harmaana. Tuuli puhalteli pölylunta katolta alas ikkunoihin ja aina maahan asti. Sisällä linnassa oli lämmintä ja käytävillä leijui uninen tunnelma.

Severus raahusti ajatuksissaan kohti suurta salia. Hän oli vielä hetki sitten kiistellyt itsensä kanssa siitä, menisikö syömään vai ei. Nälkä oli voittanut tämän erän. Severus halusi  pysyä omien ajatustensa parissa, joten hän istuutui luihuisten pöytään hieman sivummalle muista. Ei sillä, että kukaan olisi hirveästi halunnut tulla juttelemaan hänelle, mutta kaikkeen oli varauduttava.

Ovelta kuului tuttu naurunremakka, joka välittyi suuren salin viimeisimpäänkin sopukkaan. James, Sirius, Remus ja Peter saapuivat saliin yhtä kovaäänisenä seurueena kuin aina ennenkin. Yleensä Severus ei jaksanut huomioida heitä mitenkään, mutta tällä kertaa jokin oli toisin. Jamesin käteen oli kietoutunut jotakin niin kaunista ja hentoa, että se sai nuoren luihuisen värähtämään. Lily hihitti seurueen saatossa vilkuillen arasti ympärilleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Lily ja James näyttäytyivät yhdessä muuten kuin ystävinä. Rohkelikon pöydässä alkoi kuhista. Ihmiset hymyilivät heille hyväksyvästi ja Rohkelikkotytöt saapuivat onnittelemaan Lilyä moisesta saaliista. Severuksen vatsaa väänti. Hänen sisimpään alkoi hiipiä pelko siitä, että hän oli tähän jotenkin osasyyllinen.

Severuksen ajatukset kiertyivät ahtaaseen kehään, jossa vuorottelivat pelko ja tuska. Hän ei kestänyt katsella tätä pidempään. Hänet valtasi pakokauhu. Huomaamattaan hän kuitenkin tuijotti edelleen Lilyä, joka vilkaisi hänen suuntaansa. Lily siristi silmiään ja kuin kostoksi hän suuteli Jamesia häpeilemättä suoraan suulle, vaikka ympärillä oli lähes kaikki Tylypahkan oppilaat ja opettajat. Rohkelikot hurrasivat, Korpinkynnet katselivat kateellisena, Puuskupuhit eivät edes huomanneet ja Luihuisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Severusta oksetti. Etsiäkseen pakoreittiä tilanteesta hän käänsi katseensa avonaisille oville eteiseen, jossa hänen silmiinsä osui kasa matkalaukkuja. Ajatus syntyi, teki muutaman kiemuran ja sitten - pienessä hetkessä päätös oli tehty.

Minä lähden kotiin.

[Skorpionitar]

Aww...
Severus/Lily ja James/Lily ovat ihania parituksia  . Myös Severus/OFC:tä on ihana lukea. Harmi, ettei sitä esiinny kovinkaan monissa ficeissä.
Pidän tyylistäsi kirjoittaa.
Olen surkea kommentoija, joten lähden tästä nyt häpeämään tätä lyhyttä kommenttia.

[Kuurankukka]

Hyvää iltaa! Ficin nimessä oli jotain, jonka takia klikkasin tämän auki, ehkä tuossa Giselle nimessä oli jotain mistä tykkäsin erityisesti. Tiedän jo valmiiksi sinun olevan hyvä kirjoittaja, ja kiva nähdä miten nuori Severus sinulta luonnistuu. Hassua muuten, luulin jostain syystä tätä one-shotiksi, mutta ilmeisesti kyseessä on kunnon jatkoficci? Alku oli ainakin mukavan helppo ja tasainen, ficin lähtökohdat esiteltiin hyvin. Hahmoissa ei mitään valitettavaa, tuttuja, mutta myös uudehkoja, kirjoittajan itse luomia piirteitä löytyi, mikä on aina hienoa. Nykyään välttelen kelmijatkofccien lukemista aika paljon helpon arvattavuuden ja kliseisyyden takia, mutta nimesi kirjoittajana painaa kuitenkin niin paljon että uskalsin tarttua tähän. Varsinkin kun nyt onkin Severus, eikä esim. Remus tai Sirius, jolle luodaan naishahmo. Huh, toivon mukaan hahmosi on tarpeeksu uniikki

Kiitos kivasta, toimivasta aloituksesta, jään innolla seurailemaan tätä

[FractaAnima]

Skorpionitar Kiitos kommentistasi, ei se ollut surkea. Mukava kuulla, että Severus/OFC paritusta kaivataan, arvelutti nimittäin tämän tänne julkaiseminen.
Kuurankukka Oi, kiitos kommentista. Toi kieltämättä hiukan paineita. Ja uskon, että kolme viimeistä lukua tulevat olemaan kahta ensimmäistä parempia, koska kaksi ensimmäistä on kirjoitettu jo vuosi sitten, mutta sai vasta nyt ensijulkaisunsa. Tässä tulisi jatkoa.



2. luku - Minttua ja laventelia

Lumi oli painanut tontteja erottavat pensasaidat mataliksi. Toisessa päässä kujaa oli kahteen suuntaan eroava risteys ja toisessa päässä pieni puisto. Kujalla oli hiljaista. Talot olivat pimeitä.

Severus raahasi matkatavaransa yhden talon eteen ja puisteli kenkiään. Ovessa oli puinen kyltti, jossa luki koukeroisin, poltetuin kirjaimin Kalkaros. Ovi valitti auetessaan ja Severus asteli sisään, asetti tavaransa siistiin pinoon ulko-oven viereen ja riisui ulkovaatteensa.

Hänen vanhempansa olivat lähteneet jouluksi tapaamaan sukulaisiaan - Tobiaksen puolelta. Juuri tämän takia Severus ei viettänyt jouluja kotonaan, koska ei tahtonut viettää lomiaan typerien jästien seurassa. Nyt kun hänen vanhempansa eivät tiedä, että hän on kotona, hän saisi viettää lomansa rauhassa. Naapureistakaan ei olisi haittaa, sillä kujan varrella oli vain kolme taloa ja pieni kioski, joka oli aikaa sitten suljettu. Heidän taloaan vastapäätä asuivat Evansit, jotka myöskin viettivät joulunsa aina sukulaisilla. Paitsi Lily, joka oli tälläkin hetkellä Tylypahkassa. Evansien vieressä, puistoa vastapäätä asui ennen joku jästiperhe, mutta talo vaikutti tällä hetkellä autiolta. Onneksi, Severus ajatteli ja sytytti tulen takkaan.

Poika nappasi ulko-oven edustalla lojuvan pinon sanoma-lehtiä. Hänellä oli tapana lueskella jästiuutisia, jotta olisi edes jotain puhuttavaa vanhempiensa kanssa, tarkemmin sanottuna isänsä kanssa. Eileen, Severuksen äiti oli toista maata, tietenkin, olihan hän puhdasverinen noita. Severus ei koskaan ymmärtänyt, miksi hänen äitinsä oli mennyt naimisiin Tobiaksen kanssa.

Kun lehdet oli luettu, Severus päätti keittää teetä. Hän laittoi teeveden kiehumaan ja napsautti radion päälle.

"Seuraavaksi Rainbowia - Stargazer", karhea miesääni kumpusi pienestä radiosta, joka oli asetettu keittiötasolle jääkaapin viereen. Severus pyöräytti silmiään ja istahti ruokapöydän ääreen odottamaan veden kiehumista.

High noon, oh I'd sell my soul for water.
Nine years worth of breakin' my back.
There's no sun in the shadow of the wizard.

Päivä alkoi hämärtyä illaksi. Keittiön ikkunasta näkyi vanha kioski ja sen ilmoitustaulu, joka oli täytetty mitä erilaisimmilla mainoksilla. Osa niistä oli pieniä ja suttuisia, mutta osasta sai selvää jopa niinkin kaukaa. Vasemmassa alalaidassa oli suuri punainen mainos, joka oli koristeltu erivärisin rusetein. Otsikko oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin: Rusettiluistelua 24.12. Severus kurtisti kulmiaan miettien hetken, mitä ihmettä se saattaisi tarkoittaa, mutta unohti sen samantien huomatessaan veden kiehuvan.

All eyes see the figure of the wizard,
as he climbs to the top of the world.

Severus asetti siivilän kattilaan ja kaatoi siihen teenpuruja. Mintun tuoksu huokui kuumasta vedestä. Tuoksu toi mieleen viidennen vuoden Tylypahkassa. Severus ja Lily olivat olleet mitä parhaimmissa väleissä, ainakin joululomaan asti. Sen jälkeen kaikki oli muuttunut. Lily oli ensimmäistä kertaa jäänyt jouluksi Tylypahkaan. Severus oli ollut innoissaan, kun hänen ei tarvitsisi viettää tyhmiä joulunpyhiä yksin. Toisin kuitenkin kävi. Lily oli viettänyt melkoisen paljon aikaa Jamesin kanssa. Tuon Rohkelikkopojan, joka ärsytti Severusta suuresti. Ehkäpä juuri tuolloin Lilyn ja Jamesin välille kehittyi ensimmäiset ihastumisen asteet.

Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta, kun Severus oli tullut jouluksi kotiin, sen jälkeen, kun hän oli aloittanut Tylypahkassa.

And I'm coming home, I'm coming home, I'm coming home.
Time is standing still
You, give back my will.

Severuksen rintaa puristi. Kahden vuoden ajan hän oli vain pelännyt sitä, että Lilyn ja Jamesin välit kehittyisivät romanttisemmiksi, mutta nyt hänen pelkonsa olivat toteutuneet. Lily ja James seurustelivat...

Take me back.
You, give me back my will.

Kyyneleet puskivat Severuksen silmiin, vaikka hän kuinka yritti estää. Hän veti syvään henkeä rauhoittaakseen itseään. Minttuteen tuoksu täytti pojan keuhkot.

My eyes are bleeding
and my heart is lead ahead.
But it's not home.

Severus heitti radiota teemukillaan niin, että kuuma juoma levisi pitkin keittiötasoa ja suuri posliinimuki räsähti sirpaleiksi törmättyään seinään. Pojan keho tärisi, eikä hän hetkeen osannut liikahtaakaan. Sitten hän suunnisti omaan huoneeseensa, paiskasi oven kiinni perässään ja kaatui sängylleen. Hän hautasi kasvonsa tyynyynsä ja antoi karvaiden kyyneleiden purkautua kanavistaan. Itku ravisteli hänen kehoaan niin voimakkaasti, että olisi voinut luulla pojan saaneen jonkin kohtauksen.

Kello tikitti hiljaa seinällä. Ajan lipuessa verkkaisesti eteenpäin, itku harveni nyyhkäyksiksi ja pian poika nukahti, unohtaen hetkeksi oman kurjuutensa.

***

Jouluaatto valkeni hitaasti, mutta varmasti. Severus oli ollut jo muutaman tunnin hereillä. Hän istui koulupöytänsä ääressä ja siivosi pergamenteista täyttyneitä laatikoita. Siellä oli kaikkea. Lapsuuden piirroksia ja tarinoita, kaikki pojan kouluesseet ja muistiinpanot, sekä paljon muuta sekalaista. Sieltä täältä pompsahti esiin myös kirjeitä, joita he olivat Lilyn kanssa vaihdelleet ensimmäisestä luokasta viidenteen. Sen jälkeen vain aniharvoin.

Severuksen käteen sattui kirje, jonka sisällä oli jotain kovaa. Poika kurtisti kulmiaan ja avasi kuoren. Sisällä oli lyhyt viesti ja hopeinen sormus.

Hei Sevvie.
Tämä on sinulle, jottet koskaan unohtaisi minua.
Rakkaudella aina sinun, Lily

Ystävyyttä se merkitsi, vaikka kirjeessä sanottiinkin rakkaudella. Severus huokaisi luovuttaneena ja pyöritteli sormusta. Sen sisäpuolelle oli taikakeinoin kaiverrettu Sinun Lily, aina. Kyyneleet yrittivät puskea silmiin, mutta Severus nieleskeli ne urheasti. Hän puristi sormuksen nyrkkiinsä ja runnoi paperit takaisin laatikoihin. Päättäväisesti poika asteli eteiseen, heitti ylleen pitkän takin, laittoi kengät jalkoihinsa ja paineli ulos.

Hetken tarvottuaan auraamattomalla kujalla Severus päätyi pieneen puistoon, jossa oli kolme keinua, lumen alle peittynyt hiekkalaatikko ja pieni liukumäki. Puiston vierustalla oli muutama penkki ja niiden takana luistinrata. Keinun vieressä oli pieni vihreä mytty. Severus lähestyi tuota myttyä ja töytäisi sitä kengänkärjellään. Se oli lapanen. Poika nosti sen ylös ja puisteli sen lumesta. Hetken mielijohteestä hän haistoi lapasta, joka tuoksui miedosti laventelille.

"Hei!", kuului ääni tieltä. Severus katsahti äänen suuntaan ja näki vaaleahiuksisen tytön, jolla oli yllään erittäin värikkäät vaatteet. Punainen villapaita, tummansininen lyhyt hame, vihreä kaulahuivi ja yksi samaa sävyä oleva lapanen, toinen käsi oli paljas.

"Tämä lienee sinun", Severus kohotti löytämäänsä käsinneulottua lapasta.
"Kyllä, kiitos", tyttö tarpoi Severuksen eteen ja otti lapasen käsiinsä. Severus haistoi nyt voimakkaammin laventelin. Ei ollut epäilystäkään lapasen omistajasta.

"Minä olen Giselle", tyttö esittäytyi reippaasti ja ojensi kätensä. Severus katsoi siroa kättä hetkisen, kunnes tarttui siihen.
"Severus", poika vastasi tuntien kylmät sormet kämmentään vasten.
"Oletko tulossa rusettiluisteluun?" tyttö hymyili vilkaisten Severuksen takana olevaa luistinrataa.
"En usko"
"Et usko?"
"En", Severus tokaisi ja katseli tielle näkemättä mitään.
"Harmi. Toivottavasti tie aurataan. Jään minä kolasin jo aikaisemmin. Rakastan luistelemista aamuvarhain, ennen kuin kukaan muu tulee jäälle", tyttö naurahti. Severus katseli edelleen tielle.
"Sinä et ole kovin puhelias"
"Elle! Tule syömään", kuului huuto tien toisella puolella sijaitsevan talon pihalta.
"Tullaan!" tyttö huikkasi olkansa yli ja katsahti Severusta.
"Kello 15, jos muutat mielesi", hän hymyili ja lähti ylittämään tietä. Severus murahti vastaukseksi.

Ellen kadottua talon taakse, kuului vaimea oven kolahdus ja sitten ei mitään. Puistossa oli hyvin hiljaista. Severus istahti keinuun ja sulki silmänsä. Hän kuuli Lilyn helisevän naurun tuulessa, joka hyväili hänen kasvojaan. Kaikki nämä paikat muistuttivat hänen lapsuudestaan ja hänen rakkaudestaan.

Poika laittoi kädet taskuihinsa ja tunsi kylmän sormuksen kämmenselkäänsä vasten. Hän huokaisi, nousi ylös ja päätti lähteä parin kadun päässä sijaitsevaan lähikauppaan ostamaan jotain syötävää. Noustessaan ylös, keinu heilahti ja yläparrusta putosi lunta hänen kasvoilleen. Poika tuhahti ärtyneesti ja pyyhkäisi kasvojaan. Hänen kätensä tuoksui laventelilta.

[Skorpionitar]

Hmm... Gisellehän vaikuttaa hyvältä  . Ihana ilopilleri. Sev tarvitsee ehdottomasti piristystä elämäänsä, nyt kun Lily on Jamesin kanssa.

[FractaAnima]

Skorpionitar Lisää Giselleä tiedossa. Kiitos kommentistasi.

A/N: Joulu meni jo, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tuleehan niitä jouluja vielä joskus.



3. luku - Teetä ja kirjallisuutta

Severus järjesteli ruokatarvikkeita jääkaappiin ja pyyhki myös eilisen teen työtasolta. Rikkoutuneen mukin sirpaleineen hän heitti roskakoriin ja kokeili radiota. Kumma kyllä, se toimi edelleen.

Poika tunsi itsensä samaan aikaan erittäin levottomaksi sekä tylsistyneeksi. Kaikki kirjat, joita hänellä oli kotonaan, hän oli kolunnut niin monta kertaa läpi, että osasi ne jo ulkoa etu- ja takaperin, unissaankin. Tylypahkassa olisi vielä paljon luettavaa.

Mutta nytpä et ole Tylypahkassa, idiootti!

Severus soimasi itseään. Hänen ajatuksensa kiersivät pienen kehän Lilyn ympärillä, kunnes ne törmäsivät Potteriin. Liemet pojan sisällä alkoivat kiehua.

Paskat jostain Lilystä! Jos hän viihtyy paremmin Potterin seurassa, niin viihtykööt. Aivan sama, oma on ongelmansa.

Ulkona pärisi traktori, joka aurasi tietä. Severus vilkaisi keittiön seinällä riippuvaa kelloa, joka näytti puolta kolmea.

Vain hetkeksi. Käyn vain vilkaisemassa mitä siellä tapahtuu ja palaan takaisin kotiin. Rusettiluistelu? Mitä ihmettä se tarkoittaa?

Severus tiiraili ikkunasta tuota mainosta, jossa rusettiluistelusta ilmoitettiin, mutta ei saanut siitä minkäänlaista vihjettä. Hän ei vai voinut käsittää miten rusetit liittyivät luisteluun. Luistimien narut kyllä solmittiin, mutta se ei voinut liittyä tähän. Pakkasmittari ikkunalasin takana kertoi, että pakkanen oli kiristynyt jokusen verran. Severus käveli empivästi eteiseen, nappasi paksuimman takkinsa ja paineli ulos.

Luistinradalle oli nyt paljon helpompi kävellä, kun tie oli aurattu. Mitä lähemmäksi Severus saapui puistoa, sitä enemmän hän katui päätöstään tulla edes vilkaisemaan. Puisto oli koristeltu punaisilla ja sinisillä ruseteilla ja jostain kantautui iloinen musiikki. Jääradalla oli jo reilut kymmenen ihmistä pyörähtelemässä ja lisää virtasi koko ajan. Kentän laidalla oli kaksi tyttöä, jotka jakoivat suuria rusetteja osallistujille. Pojille näemmä annettiin sininen rusetti ja tytöille punainen. Severus pyöräytti silmiään, tunki kädet taskuihinsa ja lipui vaivihkaa jään reunalle.

Kauempana seisova sinisiä rusetteja jakava tyttö katsoi Severusta kysyvästi. Severus hymyili kohteliaasti ja pudisti päätään. Tyttö nyökkäsi ja metsästi katseellaan saapuvien ihmisten joukosta poikia, joilla oli mukana luistimet.

Jäälle oli tulvinut yli kaksikymmentä ihmistä. Severus seurasi erään nuoremman tytön luistelua. Tyttö oli varmasti alle viidentoista ja silti kuin ammattilainen. Hän pyörähteli jäällä kuin olisi syntynyt luistelijaksi. Hänen tummat hiuksensa hulmusivat ilmavirrassa ja hän hymyili onnellisinta hymyä, mitä Severus oli koskaan nähnyt. Samassa hänen silmiensä eteen painautui jotain lämmintä ja kosteaa. Severus henkäisi syvään säikähtäessään, haistaen voimakkaan, mutta miellyttävän laventelin.

"Giselle?"
"Severus, sinä tulit sittenkin", iloinen ääni vastasi ja vihreät lapaset pojan silmiltä katosivat.
"Missä sinun luistimesi ovat?" tyttö jatkoi innoissaan.
"Minä en luistele. Katselen mieluummin", Severus vastasi kohteliaaseen sävyyn. Hän oli hiukan hämillään tytön tuttavallisuudesta.
"Okei, sitten minäkin katselen", tyttö sanoi ja laski kangaskassinsa maahan. Luistimet kolahtivat toisiaan vasten.
"Ei, sinä voit luistella, sinä pidät siitä", poika väitti vastaan.
"Etkö sinä pidä luistelemisesta?"
"Minä en - öm - osaa", Severus häkeltyi kysymyksestä, eikä ehtinyt keksiä mitään pätevää syytä.
"Et osaa? Ai. No, minä taas pidän enemmän yksinluistelusta, on näet enemmän tilaa", tyttö iski silmää ja jäi katselemaan saman nuoren tytön luistelua, jota Severuskin oli hetki sitten katsellut.

"Miksi sinä olet täällä, jos pidät yksinluistelusta?" Severus kysyi yllättäen itsensäkin.
"Tunnelman takia ja näetkö tuon tytön tuolla?" Giselle osoitti tummahiuksista tyttöä, joka vilkutti heille iloisesti. Severus nyökkäsi.
"Hän on maailman paras luistelija, parempi kuin minä, ikävä kyllä", Giselle jatkoi muka murtuneeseen sävyyn.
"Kuka hän on?" Severus ei voinut estää itseään, hänestä tuntui kuin sanat liukuisivat itsestään ulos hänen suustaan. Giselle katsahti poikaa huvittuneena.
"Sinähän uteliaaksi kävit ja puheliaaksi myös", hän naurahti.
"Anteeksi", Severus laski katseensa.
"Sinä olet hassu! Hän on pikkusiskoni", Giselle tönäisi poikaa olkapäähän. Severus hymähti.

He seisoivat pitkään hiljaa luistinradan reunalla. Jouluaatto alkoi hämärtyä ja pakkanen kiristyi kiristymistään tunkien luihin ja ytimiin. Severuksen varpaat olivat lähes tunnottomat. Hiljaisuus heidän kahden välillä ei ollut kiusallinen, vaan itseasiassa erittäin turvallinen ja kotoisa. Severuksen oli silti rikottava se, sillä jos hän ei pian lähtisi kävelemään, hänen jalkansa jäätyisivät maahan kiinni.

"Minä taidan lähteä kotiin, alkaa tulla kylmä", Severus sanoi varovasti.
"Hei, minä voisin saattaa sinut!" Giselle rävähti hetkessä täyteen eloa. Näytti siltä kuin kaunis, siro jääveistos olisi herännyt henkiin.
"Sinä olet periaatteessa tehnyt sen jo, kun kävelet omaan kotiisi", Severus naurahti. Giselle katsoi häntä kysyvästi.
"Asun kujan toisessa päässä, sen kioskin vieressä", poika selitti.
"Ihan totta? Hienoa!" Giselle huudahti. Severus hymyili ja esitti aikeita lähtemisestä. Giselle tarttui poikaa käsikynkästä ja he lähtivät kävelemään kohti tietä.

"En ole koskaan ennen nähnyt sinua täällä", tyttö mietiskeli ääneen.
"Se johtuu siitä, etten ole täällä kovinkaan paljon", Severus tokaisi.
"Ai? Äsken sanoit, että asut täällä", Giselle pysähtyi ja katsoi poikaa silmiin.
"Niin ja se pitää paikkaansa. Käyn koulua eräänlaisessa - sisäoppilaitoksessa"
"Ahaa", Giselle nyökytteli kiinnostuneesti ja he lähtivät kulkemaan tietä pitkin kohti Severuksen kotia.
"Etkö jää tässä?" Severus kysyi.
"En. Luuletko, että päästän sinut näin vähällä, kun vihdoinkin puhut?" Giselle naurahti. Hän piti kaksin käsin kiinni Severuksen käsivarresta ja tavallaan nojasi tähän. Severus piti sitä miellyttävänä, vaikka tosiasia oli, ettei tuo tyttö ollut Lily. Pojan mieliala laski hetkessä, kun hän muisti punatukkaisen tytön, jota ei koskaan ollut päässyt edes pussaamaan.

Giselle esitti arkisia kysymyksiä Severuksen elämästä ja poika vastaili melko vähäsanaisesti, mutta kuitenkin enemmän kuin kenenkään muun kysellessä. Severus oli päättänyt, ettei purkaisi pahaa oloaan Giselleen, sillä hänestä tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän oli saanut ystävän, vieläpä kovin kauniin sellaisen.

He tulivat Kalkarosten kotiovelle.
"Kuule, voinko tulla sisään?" tyttö kysyi ennen kuin Severus ehti edes ajatella pyytävänsä tyttöä sisälle. Oli enemmän kuin toivottavaa, että Severus sai seuraa, joka auttaisi häntä pitämään ikävät ajatukset loitommalla.
"Voit", Severus vastasi ja he astelivat sisälle. Giselle laski luistinkassinsa naulakon alle ja Severus auttoi tytöltä ruskean nahkatakin pois. Takin alta ilmestyi sama punainen villapaita, jonka Severus oli nähnyt aiemmin päivällä.

"Otatko teetä?" Severus kysyi ja laittoi jo kattilan liedelle.
"Mielelläni kiitos, kunhan ei minttuteetä", Giselle hieroskeli sormiaan saadakseen ne taas lämpöisiksi. Severusta huvitti.
"Ei, ei minttuteetä", hän sanoi enemmän itselleen kuin tytölle. Giselle katseli ympärilleen, heilutteli varpaitaan, hymyili kauniisti ja jokainen hänen solunsa huusi uteliaisuutta. Severus näki sen, mutta ei ollut varma siitä, mitä kaikkea hän halusi itsestään antaa.

"Onko sinulla tyttöystävää?" Severus hätkähti.
"Ei"
"Miksei?" Giselle nosti kulmakarvojaan aidosti yllättyneenä. Severus kohautti olkapäitään.
"Kai sinulla on sitten edes jokin ihastus?" Severuksen mielessä kävi kuva Lilystä. Sen aiheuttama katkeruus, suru ja jopa viha vastasivat hänen puolestaan.
"Ei"
"Okei", tyttö nyökkäsi.

Giselle oli hyvin erikoinen tapaus. Hän oli erittäin utelias, ilmeisesti erittäin kiltti ja ennen kaikkea hyvin vilpitön. Severus kuvitteli ennen, että sellaiset ihmiset saisivat hänet voimaan pahoin ja tuntemaan itsensä erittäin kamalaksi, mutta ei. Hänestä tuntui ennemmin, että kaikki tuo kauneus ja positiivisuus oli tarttuvaa. Vaikka mielessä kummittelikin Lily ja Potter, se ei tuntunut ihan niin pahalta kuin aiemmin.

"Käykö metsämarja?" Severus kysyi havahduttuaan ajatuksistaan, kun oli tuijottanut Giselle muutaman minuutin.
"Käy", tyttö hymyili. Severus haudutti teen. Giselle letitti hiuksensa, jotka olivat kosteat sulaneesta lumesta. Kaksi pitkää vaaleaa palmikkoa roikkui nyt molemmin puolin kehystäen hänen kasvojaan. Severus tunsi pienen kipinän sydämessään.

He istuivat vastatusten ja katselivat toisiaan.
"Mitä sinä harrastat?" Giselle kysyi. Hän lämmitteli käsiään nyt teemukia vasten. Lämpö oli erittäin miellyttävä. Sormenpäitä nipisteli.
"Lukemista", Severus sanoi hetken mietittyään.
"Niinkö? Niin minäkin! Kuka on lempikirjailijasi?" tyttö innostui. Severus ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän voinut sanoa lukevansa mielellään Bathilda Bagshotin taikahistoriasta kertovia teoksia tai Lisko Scamanderin Ihmeotuksia.
"Öm - luen aika paljon kaikenlaista", Severus kurtisti kulmiaan. Hänestä tuntui pahalta valehdella Gisellelle.
"Minä rakastan William Shakespearea", tyttö sulki silmänsä ja näytti hyvin unelmoivalta. Severus tiesi kyllä, kuka oli Shakespeare. Edes hän ei ollut voinut välttyä Romeolta ja Julialta tai Hamletilta.
"Harvinaista, että sinun ikäisesi tyttö lukee niinkin vanhaa tekstiä", Severus tokaisi ja hörppäsi teetään. Giselle avasi silmänsä ja virnisti.
"Minä en muutenkaan ole ihan tavallinen tyttö. Etkä sinäkään tietääkseni vanha ole", tyttö naurahti. Severus hymyili toispuoleisesti ajatellen, että joskus hän totta vie tunsi itsensä ikälopuksi.

Ilta alkoi muuttua yöksi. Severus laittoi takkaan tulen ja he istahtivat molemmat sohvalle sitä katselemaan.
"Eikö sinua kaivata jo kotona?" Severus kysyi.
"Eivät he varmaan edes huomaa"
"Miten niin?" Severus hämmästyi.
"He ovat niin kiireisiä jouluhössötystensä kanssa", Giselle haukotteli ja sukelsi Severuksen käden ali pojan kainaloon. Severus katseli tyttöä hetken ihmeissään, mutta hyväksyi sitten tilanteen ja siveli ajatuksissaan tytön vaaleita hiuksia.

Jouluyö oli pimeä. Lunta alkoi taas sataa suurina hiutaleröykkiöinä eikä mennyt kauaa, kun Kehrääjänkuja oli jälleen tukossa. Kalkarosten talossa kaksi nuorta nukkuivat sylitysten sohvalla. Toinen heistä näki unta luistelusta pojan kanssa, joka ei osannut luistella ja toinen uneksi tytöstä, jolla oli lähes lumenvalkea tukka ja joka sai pojan sydämen tanssimaan.

[Raven]

Julma ja hyvinkin huonosti pohjustettu kysymys, mutta onko tähän(kin) mahdollista saada jatkoa? :DD

[FractaAnima]

Raven Vastasinkin sinulle jo jossain toisessa asiayhteydessä, mutta kyllä, nyt sitä jatkoa olisi tarjolla.

A/N: No nyt se seuraava joulu tulla jolkottaa, joten palasin tämän pariin ja kirjoitin neljännen luvun. Huomaan pitkän tauon jälkeen pitäväni tästä ficistä enemmän kuin vuosi sitten.


4. luku - Kauneutta ja keskittymistä

Severus heräsi säpsähtäen jouluaamuun. Hänen sylissään nukkui tyttö, jonka kauneuteen saattoi hukkua. Severus mietti, mahtoiko tytön perimässä olla taikaa, pieni hitunen veelaa, kenties? Varovasti poika siirsi Gisellen pään tyynylle, jotta pääsi livahtamaan hänen altaan. Severus hiipi keittiöön ja laittoi teeveden kiehumaan.

Hän tutki kaappeja ja kiitti itseään siitä, että oli käynyt kaupassa. Poika loihti hetkessä aamiaisen pöytään ja napsautti sitten radion päälle. Pienen hakemisen jälkeen hän löysi kanavan, jolta kumpusi riemukkaita joululauluja. Severus itse ei pitänyt niistä tippaakaan, mutta hän halusi luoda vieraalleen jouluaamuun kodikkaan tunnelman.

Severus hymähti hyväksyvästi tarkastettuaan pöydän antimet ja pysähtyi sitten miettimään sitä, miten hän herättäisi tytön ilman, että säikäyttäisi tämän perinpohjaisesti.
"Huomenta", uninen ääni tervehti oviaukosta, mikä sai Severuksen nytkähtämään. Giselle virnisti kunnes huomasi aamiaisen.
"Oi", hän huudahti ja istui oitis pöydän ääreen. Severus katsoi vilpittömiä kasvoja ihaillen. Tytön hiukset olivat unisesti pörrössä ja leteistä oli purkautunut erinäisiä suortuvia. Siltikin tuo ihmeellinen olento näytti erityisen kauniilta. Giselle oli maistanut jo munia, paahtoleipää, kahta eri marmeladia ja ottanut pienen kulauksen metsämarjateestään, kun hän kohotti katseensa Severukseen.

"Etkö sinä aio syödä?"
"Aion", Severus sanoi ja istuutui häntä vastapäätä katse edelleen tiukasti tytön kasvoissa.
"Jos sinä aiot mainita jotain siitä kuinka sekaisin hiukseni ovat niin minä heitän sinua paahtoleivällä", Giselle siristi silmiään ja heristi leipää kädessään.
"Oliko tuo uhkaus vai haaste?" Severus kysyi sipaisten marmeladia omalle leivälleen.
"Saat päättää", tyttö naurahti napaten lautaselta piparin ja kastoi sen teehensä.
"Mm, taivaallista", Giselle sulki silmänsä.

He söivät jouluaamiaista pitkään ja juttelivat niitä näitä. Severus tarjoili lisää teetä ja maistoi itsekin pipareita kastettuna juomaansa. Kelloi alkoi lähestyä yhtätoista, kun Giselle venytteli hartaasti käsiään ja tilanteen taika alkoi raueta.

"Minun pitäisi alkaa lähteä. Kiitos aamiaisesta, Severus", tyttö hymyili raukeasti. Severus nosteli ruokia jääkaappiin ja astioita tiskialtaaseen.
"Voisin ehkä saattaa sinut", Severus yritti keksiä keinoa, jolla aika pysähtyisi.
"Se olisi mukavaa", Giselle sanoi ja he molemmat tiesivät, ettei matka ollut tarpeeksi pitkä.

Ulkoa kantautui tuttu traktorin pärinä. Severus auttoi Gisellelle takin päälle ja kiskoi pitkän takkinsa ylleen. Herrasmiehen tavoin poika kantoi Gisellen luistinkassin. Ulkona oli satanut yön aikana melkein metri lunta, mutta traktori oli jo ehtinyt aurata toisen puolen kujaa vapaaksi. Severus ja Giselle kävelivät koko matkan vieretysten sanomatta sanaakaan. Kujan toisessa päässä he pysähtyivät yhtä aikaa ja etsivät hetken karanneita sanoja.
 
"Tässä", Severus ojensi kangaskassin tytölle.
"Kiitos", Giselle hymyili. Severus pusersi kätensä taskuihinsa. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa.
"Minä kai tästä - ", hän aloitti, mutta tytön intensiivinen katse sai hänet hiljenemään. He katsoivat toisiaan hiljaa ja hyvin hyvin hitaasti heidän huulensa kurottautuivat lähemmäs, kunnes ne hipaisivat toisiaan. Kosketus oli sähköinen. Hetkessä suudelma syveni ja Severus nosti kätensä Gisellen kasvoille. Tyttö tunsi jotakin putoavan hänen kengälleen, muttei välittänyt vaan irrotti otteensa luistinkassistaan ja kietoi kätensä pojan ympärille.

Minuuttien päästä kahden ihmisen umpio alkoi räsähdellä säröille. Traktorin pärinä palasi. Tuuli suhisi puissa ja ikkunoiden takaa kantautuivat vaimeat television äänet. Ovi kolahti, mikä sai Severuksen irroittamaan otteensa. Nurkan takaa ilmestyi tummatukkainen tyttö.
"Hei Elle, missä olet ollut?", tyttö kysyi.
"Tulen kohta Gina", Giselle viittoili siskolleen, jotta tämä menisi takaisin sisälle.
"Minä menen nyt", Severus sanoi ja käveli poispäin.
"Nähdään illalla, tulen käymään!", Giselle huudahti ja katseli pojan perään, kun Gina noukki tieltä jotakin.

"Kuka on Lily?" Tyttö kysyi käännellen hopeista sormusta käsissään.
"En minä - tiedä", Gisellen lause hidastui.
"Sen täytyy olla Severuksen", tyttö nappasi sormuksen siskoltaan ja vilkaisi sitä. Hetken mietittyään hän kohautti olkiaan ja piilotti korun taskuunsa.
"Mennäänkö luistelemaan?" Gina kysyi.
"Mennään vain, käyn vain ensin ilmoittamassa äidille ja isälle, että olen hengissä", Giselle naurahti.

Severus asteli sisälle tyhjään taloon ja tunsi kuinka yksinäisyys tervehti häntä lävistäen julmasti hänen vatsansa. Hän riisui takkinsa ja asetti sen naulakkoon. Mitä tarkemmin hän keskitti ajatuksensa tekemisiinsä, sen parempi. Kun takki oli aseteltu, poika riisui kenkänsä ja asetteli ne tarkasti vieretysten eikä piiruakaan vinoon. Askeleet olohuoneeseen olivat vakaat ja katse kiersi jo kirjahyllyjä. Hän luki kirjojen nimiä ääneen, jottei ajatukset herpaantuisi. Hän ei halunnut menettää sitä hyvää oloa, joka hänelle oli suotu. Ja kun jotakin mielenkiintoista vihdoin kajahti hänen suustaan, hänen kehonsa vapautti jännittyneet lihakset, sillä hän tiesi, että kirja pitäisi ajatukset koossa.

William Shakespeare - Romeo ja Julia. Severus tarttui kirjaan ja käveli ympäri asuntoa selaten sivuja, jotka hän oli lukenut kahteen kertaan elämässään. Julia, oi Julia.

"Giselle, oi Giselle", Severus maisteli nimeä, joka oli kaunis kuin kantajansa. Ajatukset pyörivät kuvankauniissa tytössä. Severuksesta tuntui, että hän oli rajalla, jonka ylittämisen jälkeen hän antautuisi tuolle tunteelle, joka häntä vei. Valtavalle ihastumiselle. Gisellelle.

Kysymys kuului, ylittäisikö hän rajan? Poika sulki silmänsä ja tunsi yhä huulillaan suudelman ja pystyi vielä haistamaan laventelin kevyen tuoksun. Poika huokaisi ja astui askeleen eteenpäin. Hän ylitti rajan ja ainoa mitä hän tunsi oli helpotus. Autuas lämpö ja levollisuus asettui hänen kehoonsa. Hän ei ollut tuntenut mitään niin nuorta ja naiivia itsessään koskaan ennen. Hän oli seitsemäntoista ja vasta nyt hän tunsi itsensä oman ikäisekseen eikä keski-iän ylittäneeksi kuivaksi kirjaksi, jota kukaan ei jaksanut lukea lpppuun.

Tunnit matelivat hitaasti. Severus lehteili edelleen Shakespearin klassikkoa ja vilkuili kelloa tasaisin väliajoin. Hän oli jo kerran käynyt kokeilemassa, että ovikello varmasti toimi. Pojan sormet naputtivat kirjan takakantta vasten ja jalka hytkyi hermostuneesti. Sohvapöydällä lepäsi pergamentin pala, johon oli raapustettu siteeraus.

Severus nousi ylös. Hän ei kestänyt enää. Pikaisesti hän asetti kirjan takaisin paikalleen ja sulloi nopeasti taitellun pergamentin palan housujensa taskuun. Hän asteli rivakasti eteiseen, kiskoi kengät jalkaan eikä tuhlannut aikaa takkiin. Päästyään ulos hän juoksi kujan toiseen päähän ja tasaamatta hengitystään hän nousi pienet portaat ulko-ovelle ja soitti ovikelloa.

Ovi avautui nopeasti. Suurikokoinen mies katsoi häntä tuimasti. Se ei ollut ihan sitä, mitä Severus oli odottanut. Itseasiassa, poika ei ollut ollenkaan ajatellut sitä vaihtoehtoa, että joku muu avaisi oven.
"Päivää", Severus sanoi hermostuneesti. Mies ei vastannut. Katsoi vain.
"Etsin Giselleä?" Severus oli tuntenut pientä pelkoa, sillä tilanne oli yllättänyt hänet. Sitten hän kuitenkin muisti olevansa tekemisissä tavallisen jästin kanssa ja sai siitä rohkeutta.
"Hän ei ole kotona", mies murahti. Tätäkään Severus ei ollut odottanut.
"Selvä", poika sanoi ja jatkoi hetken mielijohteesta: "Antaisitteko tämän hänelle, kun hän palaa", poika kaivoi taitellun pergamentin palan taskustaan ja ojensi sen miehelle, joka otti sen sanaakaan sanomatta ja sulki oven. Severus äimistyi. Jos kyseessä ei olisi ollut Gisellen sukulainen, hän olisi kironnut miehen siihen paikkaan. Sen sijaan poika asteli lyötynä takaisin kotiin.

Giselle katsoi silmät turvonneena isäänsä, joka heitti häntä Severuksen tuomalla pergamentin palalla. Tyttö nappasi sen ilmasta ja ryntäsi portaat ylös huoneeseensa.

"Oi, rakkauden kartanon mä ostin,
vaan viel' en asu siinä; myyty olen,
vaan viel' en omistettu. Ah, niin pitkä
on päivä tää, kuin juhlaa vasten yö
on lapselle, jok' uudet vaatteet sai,
mut niit' ei käyttää saa."

[Neiti Syksy]

Uu, nyt sain aikaiseksi lukea - ja jopa kommentoida!

Ensiksi haluan sanoa: rakastan tätä jouluista hömpötystä ja ää oon itsekin niin joulufiiliksissä ettei oo kyllä rajaa! Söpöä. Luisteli, lumihiutaleet ja kaikki. Piparitkin, teemaut. Mukavia pieniä yksityiskohtia. Ja lapaset!! Lapaset on niiiiin jouluista ja rakastan lapasia ja en tiedä, vannon ettei minulla ole lapasfetissiä mutta niin. Tuitui!

Ihanaa lukea tosiaan virkistävää, Kelmien aikoihin sijoittuvaa ficciä ilman Siriuksen ikuista naistennaurattaja-leimaa tai James/Lily -ällösöpöilyä (vaikka tykkään niistäkin). Useimmiten Severus jätetään kaikenkaikkiaan aivan varjoihin, vaikka Severuksestakin olisi potentiaalia vaikka mihin.

Gisellen nimestä tykkään, tosin nimestä tulee ekaksi mieleen punahiuksinen ja pisamainen, mutta toisaalta voin kuvitella sellaisen lämpimän lumienkelimäisen nuoren naisenkin! Eli ihan jees. Ehkä mitä itse pidän outona, on tuollainen salama-ihastuminen/rakastuminen ja vähän oudoksun, mutta toisaalta. Sevvie saa jouluonnensa ♥


Jännityksellä odotan viimeistä lukua, ja mitä sitten sille sormukselle käy!



- Syksy

[maikkistorakka]

Ihan mahtava ficci!

Tykkäsin siitä, miten Severus antautuu Gisellen vietäväksi ja ihastuu häneen. Melkein itsekin ihastuin Giselleen kun luin ficciä
Giselle on ihanan pirteä ja omaperäinen, täysin erilainen persoona kuin Severus, joskin molemmat harrastavat lukemista ja ovat vähän erilaisia verrattuna muihin ikätovereihinsa. Osaat kirjoittaa hyvin ja kuvailla tapahtumia eloisasti ja muutenkin tykkäsin tosi paljon!

En törmännyt kovinkaan moneen kirjoitusvirheeseen, eikä niitä huomaakaan, kun lukee laadukasta tekstiä 

Jatkoa, kiitos!

[Ales]

Oi mikänä iha suloisuus täältä löytyikään :3 Snilyn kova parittaja olen ja siksi minä tämän avasinkin!

Annan jokaisesta luvusta nyt tälläisen pikakommentin !

Ihana tuo ensimmäisen luvun kohtaus, jossa Severus paljastaa aidot tunteensa Lilyä kohtaan, ja Lily joutuu kahden vaiheille, James vai Severus? Itse en ole koskaan tykännyt teini-ikäisestä Jamesista, hän on melkein jokaisessa ficissä niin kauhean ylimielinen ja ärr Kuitenkin Jamesissa oli tässä ficissä se positiivinen puoli, että hän tarjoutui auttamaan Severusta, joka oli kaatunut keskelle tietä. Mutta johtuiko tämäkin kenties siitä, että James oli yksin eikä mm. Sirius ollut vieressä painostamassa?
Ihana miten Sev tappelee itsensä kanssa! Jotenkin niin ihanan kliseinen kohta mut silti sellanen äh. Ja toi lopetus. Mä ehin jo säikähtää et Sev lähtee kokonaan, mut sitte mä tajusin että kyse olikin joululomasta! En säikähtäny ku vaan pahasti :'D

Tyksin tuosta kakkosluvun kohdasta, jossa Severus heitti teemukinsa menemään. Jotenkin niin aito ja inhimillinen kohtaus ja tapa miten olit sen sinne sujuttanut kappaleiden sanojen väliin.
Voi Severus raukka ku se löys sen sormuksen. Tommonen varmasti vahvistaa ikäviä tunteita, varsinkin tuo teksti;

Hei Sevvie.
Tämä on sinulle, jottet koskaan unohtaisi minua.
Rakkaudella aina sinun, Lily

Kauheeta :/
Ja toi Giselle. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta hahmolta. Jotenkin tosi avoin ja sosiaalinen hahmo, ja sitten on Severus, hiljainen ja sulkeutunut. Mitäköhän siitäkin mahtaa tulla? (;

Ja sit kolmosluku. Huuuiii miten tommonen periaatteessa jopa "päällekäyvä" toi Giselle on, ku se on niin innokas. Mua ainaki ahdistais jos tommonen vieraampi tyyppi tulis tolleen laittaa kädet mun silmille ihan yhtäkkiä o:
Tykkäsin tosta, että Giselle vaan sukels tohon Severuksen kainaloon ja jäi yökylään. C:;

Jatkahan kuule nopeesti, mua jäi häiritsemään toi veelakommentti tossa nelosluvussa ja sit se Gisellen oma kommentti kolmosessa, ettei hän olekkaan ihan mikään tavallinen tyttö... Muutenkin tykkäsin tästä nelosluvusta eniten, tuo lopetus oli aika mahtava. Miksiköhän se iso mies käyttäytyi sillä tavalla? Oliko se vain siksi, että Giselle ei mennyt kotiin yöksi, vai..?

Jatkoa & vastauksia odotellen;
-A

[Kaarne]

Kommenttikampanjakommentti Fresitan siivittämänä (tosin oon vasta vähän aloitellut, joten ei hätää ), ole hyvä!

Pojan mieliala laski hetkessä, kun hän muisti punatukkaisen tytön, jota ei koskaan ollut päässyt edes pussaamaan.

No voihan überaww. Nauroin tälle kohdalle, koska se oli jotenkin niin epä-severusmaista teiniangstia. "Vitsit, en oo koskaan päässyt ees pussaamaan!" Toisaalta voin hyvin kuvitella, että teini-ikäistä poikaa moinen turhauttaa.

Giselle on myös hirveän söpö. Tykkään siitä, miten positiivinen ja aurinkoinen hän on verrattuna siihen, millainen synkistelijä ja angstipallo rakas Severus on. Nämä kaksi luovat selvästi oikein oivallisen parin. Jännityksellä odotan sitä, mitä Gisellen taustasta paljastuu, koska edellisen luvun lopun perusteella hänenkään elämänsä ei selvästikään ole pelkkää ruusuilla tanssimista. (Ja hei, tässä oli se Shakespeare-lainaus, josta silloin kerran mainitsit! Sopi kyllä lukuun aivan erinomaisesti, Romeo ja Julia on klassinen valinta, joka harvoin pettää. )

Oli kyllä aika metkaa lukea tätä näin kesäkuussa, kun ulkona on ihanan aurinkoinen kesäpäivä, mutta koska tämän tunnelma on ensimmäistä lukua ja tuon viimeisen loppua lukuun ottamatta aika kevyt ja fluffyinen, se sopi kyllä yhteen ulkoilman kanssa. Innolla odottelen, että tarina saa päätöksensä - toivottavasti intoudut jatkamaan tätä pian, vaikkei nyt joulu olekaan.

[FractaAnima]

Neiti Syksy Iip, iip, kiitos, että olet jaksanut lukaista ja jättää kommentin.
maikkistorakka Kiitos paljon sinullekin ja onhan tuo Giselle aikamoinen persoona.
Ales Hiih, mitä pohdintoja! Toivottavasti sinua (ja muitakin) innostaa vielä palata vuosien jälkeenkin tämän tekstin pariin.
Nevilla Tässä ficissä on hyvin paljon teinimäisiä piirteitä, tositositosi paljon itseasiassa. Etenkin mielestäni Lilyssä. Hihi, kiitos kommentista myös sinulle, oli kiva vastailla edes yhteen tämän vuoden puolella jätettyyn kommentiin.

A/N: Koska minulla ei ole tapana jättää mitään tarinoita kesken, tulin viemään myös Gisellen ja Severuksen tarinan päätökseensä. Ja onhan se joulukin taas tulossa joten, mikäs tämän parempi aika? (Nauran itselleni, ihan oikeasti, saatte tekin nauraa. )


5. luku - Kipinöitä ja katkeruutta

Severus istui olohuoneen sohvalla ja tuijotti hiipuvaa hiillosta. Hän oli koko pitkän illan ajatellut, että Giselle kyllä tulisi, kunhan palaisi kotiin ja saisi hänen viestinsä. Kun eteisen kaappikello löi kaksitoista, Severus kuitenkin tiesi, että joulun taika oli mennyttä ja sitä mukaa myös hänen toivonsa. Hän oli ollut oikea typerys, aivan kuin joku olisi voinut välittää hänestä - iljettävästä Ruikulista, jonka hiukset olivat likaiset ja naama kalvakka.

Ja sitten kuitenkin, luihuinen hänen sisällään alkoi sättiä sitä toista.

Hän olikin varsin rasittava ja täynnä suuria luuloja itsestään. Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Ei minkäänlaista ymmärrystä ihmisten välisestä korrektiudesta.

Severus nousi sohvalta ja tarttui pöydällä lojuvaan kirjaan, jota hän oli lueskellut koko päivän. Hän irvisti sille ja viskasi sen arinaan niin, että kipinät pöllysivät. Julia, oi Julia - olet imbesilli ja naiivi kakara.

Hetken mielijohteesta Severus marssi keittiöön ja nappasi metsämarjateerasian kaapista ja asteli takaisin olohuoneeseen vain heittääkseen purkin sisällön takkaan. Teenpurut levähtivät pitkin lattiaa kuin puuterilumi ja pojalla meni hyvä tovi leijuttaa niistä jokainen takaisin takkaan. Kun hän oli valmis, hän oli tarpeeksi katkera todetakseen, ettei enää koskaan ihastuisi jästiin. Hän vannoi itselleen, että vihaisi kaikkia maailman jästejä lopun elämäänsä. Halveksisi niitä.

Niiden ajatusten saattelemina nuori luihuinen paineli sänkyynsä ja nukahti tuttuihin unikuviin, jossa vaaleiden hiusten tilalla olivat punaiset, mutta katkeruus oli sama kuin valveilla ollessakin.

Seuraavana aamuna Severus heräsi katolta tippuvan lumen jyrinään. Hän hätkähti istualleen ja ymmärsi valon määrästä, että hänellä oli jo kiire. Hänen äitinsä ja Tobias saapuisivat hetkellä minä hyvänsä kotiin ja Severuksen oli tarkoitus olla siinä vaiheessa ja kaukana kotoa.

Poika pakkasi vähäiset tavaransa ja raahasi laukkunsa olohuoneeseen. Koko asunto tuoksui metsämarjateelle. Takassa palanut tee oli levittänyt tuoksunsa kaikkialle. Severusta puistatti. Hän katoutti kaikki merkit siitä, että hän oli käynyt kotona, mutta tuoksua hän ei saanut pois. Lopulta hän päätti antaa sen olla. Hän oli pukenut ylleen pitkän talvitakkinsa ja aikoi vaihtaa kaapuun vasta junassa, sillä nyt hän tiesi, että kadulla asui pahaisia jästejä. Sulkiessaan ulko-ovea hän kuuli suojalumen narisevan jonkun kenkien alla.

Severus kääntyi ja hänen katseensa törmäsi vain muutaman metrin päässä seisovaan Giselleen. He tuijottivat hetken toisiaan ja vaikka Severus kuinka yritti olla huomioimatta puristusta rinnassaan, hänen oli annettava sille lopulta periksi.
"Sinä et tullut eilen", poika sanoi puristaen otettaan matkalaukkunsa kahvasta.
"En", tyttö vastasi vaisusti. Hänen hiuksensa valuivat kevyillä laineilla hänen kirjavan piponsa alta.
"Minä odotin", Severus sanoi, ennen kuin ehti estää itseään.
"Mm", Giselle vastasi. Hän ojensi pojalle valkoisen kirjekuoren, jonka päälle ei ollut kirjoitettu mitään. "Tämä lienee sinun", Giselle sanoi ja Severus tarttui kuoreen hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt, mikä se mahtoi olla.

He seisoivat taas hetken hiljaa. Severus piteli kuorta kädessään, muttei tehnyt elettäkään tutkiakseen sitä.
"Minun on parempi mennä", tyttö sanoi ja Severus näki hänen silmissään katkeruutta. Siinä ei ollut mitään järkeä.
"Niin sinun on", Severus tiuskaisi. Hänen tässä piti olla katkera, eikä tytön.

"En usko, että tapaamme enää", Giselle sanoi kääntyessään ja lähti tarpomaan omia jälkiään pitkin takaisin. Hän ei katsonut taakseen ja Severus jäi tuijottamaan häntä suu raollaan. Hän tokeni viime hetkellä ja huusi tytön perään: "Hyvä!"

Poika tarttui laukkuunsa ja lähti kävelemään kujaa pitkin toiseen suuntaan. Hän käveli pidemmälle kuin hänen olisi ollut tarvetta ja kaikkoontui vasta sitten, kun ei enää tiennyt mikä suunta oli oikea.


Tylypahkan pikajuna oli ollut harvinaisen tyhjä. Tosin Severus ei voinut tietää, miltä se muina jouluina oli vaikuttanut, mutta syksyisin ja keväisin se oli aina tupaten täynnä. Severus oli nauttinut siitä, ettei hänen ollut tällä kertaa täytynyt jakaa junaosastoa kenenkään kanssa. Hän oli kerrankin saattanut nukkua matkan aikana.

Nukkumisesta huolimatta Severus oli täysin poikki päästyään vihdoin takaisin Tylypahkaan. Kello oli juuri sen verran, että Suuressa salissa oli illallinen alkamassa. Luihuinen päätti jättää laukkunsa muiden vastasaapuneiden tapaan eteishalliin ja osallistua ruokailuun, hän kun ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Istuttuaan luihuisten pöydässä alle kymmenen minuuttia, hänen ruokahalunsa kuitenkin kaikkosi. Hän kuuli tutun helisevän naurun saapuvan saliin mukanaan muutama muukin ikävän tuttu ääni. Severuksen ei tarvinnut ponnistella tarkentaakseen katseensa Lilyyn ja muihin saapujiin.

Severus tunsi itsensä yhtäkkiä täydellisen luihuiseksi. Vaikka hän olikin vain puoliverinen, hän oli oppinut muutaman päivän aikana vihaamaan niin jästejä kuin kuraverisiäkin. Hän ymmärsi yhtäkkiä muutaman vuoden vanhemman opiskelijan sanat kaikesta siitä puhdasverisyydestä, joka oli tuntunut Severuksesta kaksi vuotta sitten vielä turhan kiihkoilevalta, vaikka ajatus vallasta ja erilaisista veljistä olikin kiehtonut häntä. Hän päätti kirjoittaa tuolle nuorelle velholle kirjeen vielä sinä iltana. Hän päätti, että oli tehnyt virheen kieltäytyessään heidän seurastaan ollessaan viidennellä luokalla. Hän päätti, että oli tehnyt virheen ihastuessaan kuraveriseen rohkelikkoon ja hän päätti, että oli tehnyt viimeisen virheensä ihastuessaan jästiin, jonka nimi oli Giselle Evol.


Iltamyöhään Severuksen seistessä pöllölässä käsissään kirje, joka oli osoitettu Herra Lucius Malfoylle, hän ei enää epäröinyt. Hän valitsi mustan pöllön, koska se tuntui sopivan toimitettavan asian laatuun ja katsoi sitten tämän kepeää lentoa tuntien omituista kihelmöintiä sisällään. Hän odotti vastausta jo nyt. Tyytyväisenä itseensä poika työnsi kädet taskuun ja muisti yhtäkkiä jästin antaman kirjeen. Hän vetäisi sen esiin ja katseli nimetöntä kirjekuorta, jota ei oltu edes suljettu. Hän kurkisti kuoren sisään ja näki tutun hopeasormuksen sen sisällä. Severus noukki viileän metallisen esineen sormiensa väliin ja tunsi läikähdyksen rinnassaan. Sinun Lily, aina. Poika päätteli nopeasti, että sormuksen oli täytynyt pudota hänen taskustaan ja Gisellen oli täytynyt löytää se.

Nyt on myöhäistä katua, Severus ajatteli ja yritti nähdä horisontissa liitävän pöllön, muttei kyennyt erottamaan sitä alkavasta yöstä. Raivon puuskassa Severus heilautti kätensä taakseen, otti vauhtia ja sinkosi sormuksen niin kauas kuin voimiltaan kykeni. Matkallaan takaisin linnaan Severus törmäsi eteishallissa viivyttelevään Lilyyn.

"Severus - ", tyttö vaikutti yllättäen katuvalta. Severus katsoi häntä halveksuen ja ohitti tämän kuin tyttö olisi loskaa tienpientareella. Ei riittänyt, että tyttö oli särkenyt hänen sydämensä. Hän oli myös pilannut hänen joulunsa.


Kehrääjänkujan päässä, leikkikenttää vastapäisessä talossa joulu oli ohitse ja perhe pakkasi tavaroitaan. He olivat palaamassa takaisin vakituiseen asuntoonsa Ranskaan.
"Kai sinä hankkiuduit eroon siitä pojan klopista, äitisi haluaa varmasti vielä palata muinakin vuosina tähän jouluparatiisiinsa", Gisellen isä murahti pukiessaan ylleen takkiaan. Giselle nyökkäsi hiljaa ja kiskoi hiuksiaan pois kaulaliinan alta. Hänen pikkusiskonsa katsoi häntä säälien, muttei sanonut mitään. Tummatukkainen tyttö oli onnekas, hän ei ollut jostain elämänoikusta johtuen perinyt heidän äitinsä vaaleita hiuksia. Georgina livahti ulos ovesta, kun heidän äitinsä sipaisi vanhemman tyttärensä poskea.
"Älä huoli, kyllä sinä vielä löydät jonkun mukavan pojan, jonkun velhopojan, joka pitää sinusta ihan oikeasti. Eikä isäsi pahaa tarkoita, hän on vain huolissaan", valkohiuksinen nainen suukotti tyttärensä otsaa ja katseli rakastamaansa englantilaistaloa kaihoten, ennen kuin asteli kuopuksensa perässä ovesta ulos.
"Äitisi on oikeassa, mutta anna olla viimeinen kerta, kun liehittelet jästiä. Ne eivät voi vastustaa sinua, joten mistä sinä sitten tiedät, pitävätkö he sinusta oikeasti, Elle? Maailma on täynnä velhoja ja aina sinä hölmö rakastut jästeihin", Gisellen isä nappasi tyttärensä karhumaiseen halaukseen ja Giselle onnistui hymyilemään punoittavien silmiensä takaa kevyttä, luovuttanutta hymyään. Hän oli jälleen kerran ollut niin typerä, että oli uskonut jonkun pitävän itsestään aidosti. Hän hymähti naiiviudelleen ja antoi isänsä johdattaa heidät ulos.

Vielä ennen lähtöä Giselle vilkaisi taloa kujan toisessa päässä ja tiputti sitten sormissaan pitelemänsä pergamentin palan lumihankeen.

"Oi, rakkauden kartanon mä ostin,
vaan viel' en asu siinä; myyty olen,
vaan viel' en omistettu."

[Lunalotta]

Voi Frac, voi Frac, minkä teit! ;___; <3___<3 Awww. :3
Hei opettakaa joku mut oikeesti puhumaan! Jos vaikka aloitetaan siitä, että oot saanu mut tykkääämään Severuksesta yhä enemmän, hihi. Vielä joskus mä jopa inhosin sitä!
Giselle on aivan suloinen ja ihana persoona! Energinen ja hauska, ja muutenkin valloittava. Pitää piirtää joskus se kuva siitä!
Ja näiden rakkaustarina. <3___<3 Rakastuin, mutta petyin taas kun tää tarina päätty niin surullisesti. MOlemmat luuli toisiaan jästeiksi vaikka olivatkin molemmat velhomaailmasta! Ja että sen sormuksen pitikin pudota ja Gisellen pitikin löytää se. Ja he kumpikin rakastivat toisiaan, mutta luulivat ettei toinen välitä... Ei. ;_; Kirjotatko sä koskaan onnellisia loppuja? Mä itken täällä liikutuksesta, ei luoja. Tää on se syy miks rakastan sua. <3

[LillaMyy]

Jotenkin kummasti sulta on tottunut lukemaan enemmänkin Snarmionea, joten tuntuu hieman erikoiselta lukea sitten Snilyä, mutta ihan positiivisella tavalla kuitenkin, koska vaihtelu virkistää. En ole muuten varmaan koskaan törmännyt siihen, että joku olisi parittanut Severusta OFC:lle, joten siinä(kin) mielessä tämä tulee varmaan olemaan hieman erilainen lukukokemus. (:

Tässä oli jotenkin hirveän nopea aloitus, mitä en ole tottunut sun teksteissä näkemään, mutta en sitten oikein osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Tässä kuitenkin tuli tuttuun tapaan todella hyvin Severuksen päänsisäinen maailma esille, vaikka Lily jäikin ehkä tässä kohtaa vielä hieman pintaraapaisuksi omasta mielestäni. Jamesissa oli myös jokin erityisen kiero viba tässä luvussa, koska jotenkin musta tuntuu, että hän aavisti Lilyn aikovan lähteä Severuksen perään, joten sitten hän kertoi tytölle Severuksen kutsuneen tätä kuraveriseksi, jotta saisi tytön jäämään, vaikka James tuskin tiesikään, kuinka lähellä oli, että Lily olisi juossut suoraan Severuksen syliin.

Voi Severus-parkaa, ei varmasti ole helppoa olla tuollaisen tunnemyrskyn keskellä, etenkään tuossa iässä, kun kaikki tunteet tuntuvat jo muutenkin kaksinkertaistuvan siinä hormonihelvetissä (etenkin tytöillä, mutta en usko, että murrosikäiset pojatkaan kovin helpolla pääsevät!). Gisellestä ei ainakaan näin alkuun tulee mitään kovin selkeää kuvaa, mutta tämä antaa jo hieman esimakua, mitä kenties voisi tapahtua tämän ja Severuksen välillä. Jotenkin tuo pieni vilahdus tytöstä on omiaan saadakseen lukijan odottamaan lisää tästä mystisestä laventelilapastytöstä, koska hän jää niin hirvittävän etäiseksi vielä tuon jälkeen. Hän kuitenkin vaikuttaa ainakin jästiltä, joten siinä mielessä ihan jännittävä käänne, koska Severus on juuri koko luvun ajan ollut sitä mieltä, että hän haluaa pysyä kaukana jästeistä ja sitten kuitenkin hänet paritetaan kenties myöhemmin jästille...

Oi, tuitui! <3 Menipäs tämä söpöstelyksi! <3 Etenkin tuo luvun lopetus, kun Giselle ja Severus nukkuivat vieretysten sohvalla! <3 En tiennytkään tarvitsevani tällaista ficciä ennen kuin luin tämän luvun! Tämä on kyllä nyt niin täydellisen erilaista Fractaa kuin mihin mä olen tottunut, että tässä väkisinkin alkaa odottaa sitten jotain tosi dramaattista (ja traagista) käännettä, koska sulla on tapana kirjoittaa höttöfluffia ja sitten vetää matto lukijan jalkojen alta, mutta ehkä mä en rupea dramatisoimaan tätä ihan vielä kuitenkaan, josko sä vaikka yllättäisitkin mut vielä tämän lopussa.

Nyt tuli pieni hämmentymisen hetki, koska nelosluvun alussa sanottiin, että Severus loihti aamiaisen, niin tarkoitetaanko tätä tässä kohdassa kirjaimellisesti taikasauvaa apuna käyttäen vai kuvainnollisesti? :'D Ei sillä, että tällä varmaan olisi mitään merkitystä jatkon kannalta, mutta pakko silti kysyä, koska alkoi hämmentää... No, mähän sanoin, että jotain Fractamaista dramatiikkaa tähän on pakko vielä tulla, kun muuten tämä olisi aivan liian höttöinen sun ficciksi. Odotin sen draaman tulevan ehkä enemmänkin Gisellen ja Severuksen välille kuin Gisellen ja tämän isän välille, mutta draamaa se tuokin on.

Jahah, ja tähän sitten pitäisi taas osata sanoa jotain. Luvun alku oli kyllä oikeasti todella hienoa pohjustusta sille, miksi Severus lopulta liittyikään kuolonsyöjiin, koska tämän ficcin aikana sille ei kyllä oikeasti mitään muuta loogista selitystä olisi ollutkaan. Muutenkin olen kyllä aina välillä hieman pohtinut sitä, minkä vuoksi Severus lopulta päätyikään kuolonsyöjien joukkoon, hän kun ei ole niin kiihkoileva puhdasverisyyden sun muiden kuolonsyöjä-aatteiden suhteen kuin jotkut muut. Sitten taas tämä Gisellen puoli lopetuksesta oli juuri sitä draamaa, mitä mä koko ajan odotinkin. En nyt ehkä ihan odottanut, että Gisellekin paljastuisi noidaksi, mutta jotain kunnollista draamaa tämän ja Severuksen välille kylläkin ja tämä todella täytti nuo draaman kriteerit. Ei voi olla helppoa ihastua aina vääriin ihmisiin, etenkin kun tällä kertaa se ei olisi edes ollut väärä ihminen! MUR! Olisiko mitenkään päin mahdollista toivoa jatko-osaa, missä Giselle ja Severus tapaisivat aikuisiällä jossain velhopiireissä? Sellainen voisi meinaan olla aika mielenkiintoista luettavaa!

Pakko kyllä sanoa, että tämän ficcin aikana todella huomasi vuosien vierineen kirjoituksen aikana, koska jotenkin tuossa alussa paistoi läpi erilainen ja nuorempi Fracta kuin tässä lopussa, joka oli enemmän sitä tyyliä, mitä sä nykyisin kirjoitat. Muutenkin tässä huomasi, että kirjoittajalla alkoi ikä ja taidot karttua matkan aikana, koska vaikken sanokaan alkua huonoksi, niin kyllä tämä lopetus oli kuitenkin selvästi paljon parempi kuin aloitus. Mutta niinhän sen on tarkoituskin mennä, jos kirjoittaa vuosien mittaan yhtä ja samaa ficciä, että se aloitus on ehkä hieman kankea ja haparoiva, kun taas lopussa tietää jo täydellisesti, minne haluaa tarinan menevän ja on niin varma siitä omasta kirjoittamisesta, että se näkyy lukijallekin asti. (: Tykkäsin siis tästä ja tässä näkyi tosiaan kivasti se sun kasvaminen ja kehittyminen kirjoittajana! (: