Häivähdyksiä (S, Frank/Alice)

[Vanilje]

Nimi: Häivähdyksiä
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: angst, drama, pieni h/c
Paritus: Frank/Alice
Varoitukset: Masennuksen kuvailua, miten kukakin sen mieltää
Vastuuvapaus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin omistuksessa, minä vaan lainaan tienaamatta tuotoksillani senttiäkään.
Haasteita: Kerää kaikki hahmot (Alice Longbottom), Het10, Ficlet300 (134. Menneisyys)

A/N: Tämän voi halutessaan laittaa taustamusiikiksi, itse käytin sitä kirjoittamisen tukena. Lilsille. ♥




Yöllisiä kyyneliä, kastepisaroita ripsillä ja tyynyllä. Alice huomasi itkevänsä enemmän kuin aiemmin. Enemmän, useammin – ei se ollut hänen tapaistaan. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Se oli hiipinyt salakavalasti, yllättänyt hänet täysin. Ja hän huomasi sen vasta, kun oli liian myöhäistä.

Vaikka oli niitä entisenlaisiakin hetkiä, naurua, aikaa ilman kyyneliä. Hän kai halusi peittää kyyneleensä, olla vahva muiden – itsensä – silmissä. Siltikään Alice ei pystynyt sivuuttamaan alati mieleen hiipivää synkkyyttä, iltahämärissä yllättävää kyyneltulvaa. Muilta salassa, kuitenkin. Vaikka hän ehkä ajatteli sen olevan täysin normaalia. Se varmaan johtuu vain väsymyksestä, kyllä se menee ohi pian.

Päivät kuluivat, Alice väsyi, väsyi, väsyi. Ehkä enemmän tai vähemmän kuin itse huomasi. Ei hän osannut, tai ehkei vain halunnut ajatella sitä. Vaikka ei hän oikein jaksanut tehdä mitään, luuli vain ettei kukaan muu huomaisi. Siinä hän oli kai väärässä, ei kuullut mitä muut puhuivat.

”Mikähän Alicea vaivaa?”
”Niin, hän on ollut kovin outo viime aikoina.”

Myös joku muu oli huomannut, joku muu tiesi. Ehkä se nurkan hiljaisempi poika. Ensin tietenkin tulivat ystävät, olivat huolissaan, halusivat auttaa sanattomasti; kukaan ei uskaltanut äänen puhua kuitenkaan. Sitten huomasivat muut tupalaiset, tarkkaavaisimmat ainakin. Viimeiseksi muut, opettajatkin.

”Oletko kunnossa Alice? Olen vain ajatellut, kun arvosanasi ovat laskeneet, ja...”
”Kyllä, olen täysin kunnossa. Kiitoksia vain kysymästä, professori.”

Valheita. Hän tiesi sen itsekin. Ei hän oikeasti ollut kunnossa, hyvä jos jaksoi nousta sängystään ylös. Mutta täydellisen tasapainoinen kuori oli kai säilytettävä viimeisille metreille asti. Ei saanut näyttää heikolta muiden silmissä. Heikko. Heikko. Heikko. Sanat jyskyttivät takaraivossa.

Ja illalla tyttö itki jälleen. Toivottomuutta, tyhjyyttä, ehkä yksinäisyyttäkin, epätoivoa. Hän pyöri sängyssään, pyöri kuun loistaessa ikkunan takana, ei saanut unta. Ajatuksia oli liikaa – liikaa kipua, tuskaakin. Kaikki oli vain niin vaikeaa.

Lopulta tyttö kyllästyi pyörimiseen, ei jaksanut enää yrittää. Makuusalin tornin rappuset olivat kylmät tytön keveiden askelten alla. Kello oli jo paljon, takkatuli alhaalla oleskeluhuoneessa paloi silti, yhtä lämpimänä kuin aina ennenkin.

Alice istahti pehmeälle sohvalle, käpertyi sen nurkkaan. Sulki silmänsä, keinutti itseään edestakaisin. Silmäkulmasta vierähti vielä muutama kyynel tytön kalpeille poskille, ehkä illan viimeiset, hän toivoi. Ei ehtinyt reagoida. Sohva hänen vierellään painui hitaasti alemmas. Kiireesti tyttö pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan, kääntyi katsomaan tulijaa. Hänen silmänsä laajenivat nähdessään henkilön vierellään. Miten hän saapui noin hiljaa?

Se saman vuosikurssin hiljainen, hieman oravahampainen poika. Mutta miksi? Miten ihmeessä juuri hän? Miksi hän ylipäänsä tuli tänne, mistä hän tiesi? Kellokinhan oli jo vaikka ties kuinka paljon. Ja yhtäkkiä häpeän puna nousi tytön kasvoille, ei hänen pitänyt nähdä tätä. Mutta hän oli nähnyt, nähnyt kaiken. Tiennyt ennen muita. Ja hän osasi valita juuri oikeat sanat, lohduttaa kun sitä tarvittiin.

Kun poika siirtyi lähemmäs, hipaisi kevyesti tytön kättä, tämän mielessä käväisi ensimäistä kertaa pitkiin aikoihin pieni aavistus. Pieni välähdys, joka katosi melkein heti. Silti se jäi hänen mieleensä. Ehkä hän vielä joskus nousisi tästä kaikesta. Ei ehkä viikkoon tai kuukauteen, vuoteenkaan. Mutta nousisi kai kuitenkin. Ja poika pitäisi siitä huolen.

[Lils]

Apua olet kauhea! Tämä kappale on minulle aivan tajuttoman nostalginen ja henkilökohtainen ja kaikkea, ja se saa minut joka kerta itkemään - yhdistettynä yhteen OTP:heni  tämä on liian asoidjoiasdjozjfd. Mutta niin, aivan tajuttoman kaunista tekstiä siis ja apua apua en minä nyt osaa mitään sanoa!

Frank/Alice on niin nättiä ja herkkää, tavallaan todella arkista (kun vertaa esimerkiksi Ginny/Harryn supersankari ja sen muija -asetelmaan ja James/Lilyn väkinäisyyteen vaikka se söpöä onkin) ja arkisten ongelmien taistelua. Ehkä sen takia pidänkin tästä parituksesta niin paljon, että vaikka Alice olisi luultavasti tehnyt saman tempun kuin Lily, hänen ei tarvinnut, ja se säilytti sen nätin ja todellisen leiman naisessa. Sen takia tämä paritus on niin suloinen, kaikissa tällaisissa seikkailuissa - Frank on kuitenkin sillä tavalla hyvin samanlainen kuin Neville, tavallaan hiljainen toivoja ja maailmanparantaja (ja sinun tulkinnoissasi ehdottomasti se sama piirre on Neville/Harryssasi, mutta siinäkin Nevillellä on se tavallaan uhmakkaampi persoona ja pidän siitä). Suluista pois: pidän siitä, miten Alicessa ja Frankissa todella yhdistyi se Neville. Alicen päättäväisyys olla kertomatta, mutta tietty uhmakkuus - Frankissa tuo edellämainittu hyvistely, vaikkakin teit ihanan eron tuohon tekemällä Frankista hiljaisen. Pidin kovasti siitä, miten hän istahti nimenomaan hiljaa, ja miten Alice säikähti sitä.

Pidän kirjoitustyylistäsi kovasti. Siinä on kyllä paljon kaikenlaisia korullisia juttuja, todella nättiä kuvailua ja ihanaa tunnelmointia, joitain koukkujakin, mutta yleensäkin se on kauheasti tällaista minun mieleeni olevaa, aika yksinkertaista tekstiä - sillä tavalla ehkä, että se ei keskity siihen, että laittaisi lukijan pohdiskelemaan kaikkia mahdollisia piilomerkityksiä, vaan yrittää vain maalata sen tarinan kauniisti. On ihana keskittyä siihen itse juoneen, syihin ja hahmoihin, kun joskus on todella vaikeaa saada tekstistä kokonaiskuvaa, jos keskittyy vain nätisti kuvioituihin lauseisiin. Siinä oli tavallaan myös tämän kappaleen tunnelma; olen aina pitänyt siitä, miten se leikkii riitasoinnuilla ja niillä harmonisillakin, pysähtyy välillä leikittelevästi, mutta ei koskaan liikaa. Se ikään kuin menee koko ajan eteenpäin, ei edes hitaasti, mutta tekee sellaisen hiljaisen vaikutelman ja antaa vasemman käden soida taustalla. Jollain tavalla sinun teksteissäsi on se samanlainen tunnelma, jonka kuitenkin ehkä vasta nyt sisäistin - tämän kappaleen myötä. Kaunis yhteissovitus kuitenkin, ehkä se oli pointtini tässä tulkinnassa.

Alice on tavallaan hyvin itsenäinen ja vahva hahmo, ja pidin siitä, miten masennuksenkin (tai pahan mielen, kuinka rankasti tämä piti oikeastaan lukeakaan?) keskellä hän halusi pitää sen itsellään, että oli heikkoa luottaa muihin ja näin. Se, miten hän ei tavallaan ollut edes huomannut Frankia pyöriessään murheissaan täysin keskenään, ja miten hän ei silloinkaan ehkä osannut täysin luottaa sitä kaikkea Frankille, mutta päästi tämän kuitenkin varovaisesti lähelleen - silloinkin vasta, kun hän oli muutenkin luovuttamassa. Pidin muuten tuosta, miten hän tavallaan antautui sen vietäväksi ja unohtumaan, mutta silloinkin niin täysin itsekeskeisesti ja voimakastahtoisesti, että mieluummin luovutti kun kertoi kenellekään, ennen kuin Frank tuli ja tavallaan väkisin otti sen taakakseen.

Hui hitto en ehkä oikein osaa sanoa edes tarpeeksi, mutta tämä fic on aivan käsittämättömän hieno tulkinta Frank/Alicesta, sillä se paritus on niin kovin kaunis ja kuitenkin monisyinen, tuntematonkin (hahaha kansoitetaan fini Longbottomeilla, varsinkin nyt, kun liityin sataseenkin), ja pidin tästä ihan hirveästi. Tämä on juuri sellainen, josta olisi upea lukea surumielinen, toiveikas (ja tietysti lopussa vähän sortuva) fic pidempänäkin, ja ehkä minä joko nyt painun odottamaan sellaista sinulta tai sitten vain tyydyn tähän - sillä tämähän oli lyhyenäkin aivan tajuttoman upea ja kaunis, todella koskettava tulkinta ja kokonaisuus. Äh, en minä paremmin osaa sanoa, miten tämä kosketti. Kiitos.

[Kaarne]

Frank/Alice on minullekin rakas paritus, ehkä koska kirjoitan niin mielelläni Nevillestä ja Neville on Neville paljolti juuri vanhempiensa takia. Minusta on aina jännittävää lukea muiden tulkintoja näistä hahmoista ja pidin tästäkin ficistä kovasti, vaikka se ehkä olikin erilainen kuin oma tulkintani, mutta ei se mitään.

Frank oli tuossa hiljaisuudessaan ihana, juuri sellainen miksi olen hänet kuvitellutkin: rauhallinen ja vakaa ja sellainen, jonka ei tarvitse sanoa asioita ääneen osoittaakseen ne. Pidin siitä, että hän oli Alicelle tuki ja turva ja se joku, joka viimein nosti ylöspäin, lohdutti ja oli lähellä.

Alicea taas en ehkä osaa nähdä masentuneena, varsinkaan kun tämä fic ei kauheasti valottanut syytä, mutta jos yritän kuvitella taustalle jotakin tarpeeksi vakavaa ja suurta niin ehkä se sitten onnistuu. Toisaalta uskon kyllä, että jos hän olisi surullinen, tuollainen peitteleminen ja "kaikki on hyvin, uskokaa pois" -vakuuttelu olisi juuri sitä, mitä Alice tekisi. Ja myös se, että hän itkisi tyynyynsä - jotenkin se oli erityisen alicemaista.

Tämä on tunnelmallisesti ja kielellisesti mukava ja jotenkin juuri oikean pituinen. Lyhyt, koruton, kertoo juuri sen tarinan minkä haluaakin ja loppuu oikeassa kohdassa. Jotenkin tämä on tarinana sellainen pieni ja hento, mutta kuitenkin vahva ja ajatuksia herättävä. Sellainen teksti, jollaisista pidän kovasti.

[Vanilje]

Lils, aww, ihanaa että tykkäsit tästä noinkin paljon kun sinua ajatellen minä tämä juuri kirjoitin. ♥ Miusta on tosi kiva kuulla että onnistuin tekemään Alicesta ja Frankista suhteellisen onnistuneita tässä ficissä, koska ne on kieltämättä minulle vähän vieraampia hahmoja. Itsekin miellän Frankin vähän samanlaiseksi kuin Neville, tai että heissä on samoja piirteitä. Juuri vähän se hiljaisuus mutta sitten sieltä alta kuitenkin paistaa teitynlainen rohkeus ja ystävällisyys. Hyvä että Alicekin oli suhteellisen onnistunut. Ajattelin tämän niin, että Alicen elämssä olisi tapahtunut jotakin vähän rankempaa - jokainen saa sitten itse miettiä mitä ja miten rankkaa se on - ja tämä on sitten siitä johtuen masentunut. Ja sitten Frank toimii sellaisena tukihenkilönä ja auttajana. Mutta ää en osaa enää vastata mitään järkevää siun nättiin kommenttiin kuin että kiitos paljon rakas.<3

Nevilla, kiitos sinullekin paljon kommentista! Tosi kiva että siustakin hahmot on suhteellisen onnistuneita vaikka vähän poikkeaakin omasta näkemyksestäsi joissakin kohdin. Jätin tässä ehkä vähän tarkoituksella tuon syyn Alicen masennukselle avoimeksi, niin jokainen saa sitten itse miettiä sen omaan tulkintaansa tästä hahmosta sopivaksi. Kääk, mitähän tässä enää osaisi sanoa? No, ainakin sen että kiva kun pidit ja kiitoksia valtavasti kommentistasi! Se piristi kovasti minun päivääni.

[Arte]

Hyvää huomenta päivää iltaa, kommenttihaasteista (vai mikä tämän Carolynnen haasteen nimi nyt olikaan, näitä kommenttiaiheisia on liian monta) moi!

Het ei yleensä kuulu lukemistooni ja viimeisen Alice/Frank-ficin lukemisesta on varmaan vierähtänyt vuosi jos toinenkin, mutta tulipahan ihan piristävää vaihtelua. En ole muodostanut kummastakaan hahmosta juuri minkäänlaista mielikuvaa (miellän Alice-nimen ehkä liikaa Twilightin Aliceen, sen kirjasarjan ainoaan ihanaan hahmoon, joten se tuntuu vähän haittaavan), mutta sinun kuvauksesi tuntui mukavalta. Alicea tuli surku, teki mieli taputtaa olkapäälle ja halata kevyesti, sanoa, että kyllä se vielä siitä, kaikki kääntyy paremmaksi. Ehkä vähän mietitytti, mistä tuo salakavala masennus oikein tuli, mutta aina sille ei löydy niin yksiselitteistä vastausta, valitettavasti tai onneksi, kumman sitten mieltää paremmaksi. Pystyin samaistumaan täydellisyyden tavoitteluun ja siihen, ettei halua kenenkään olevan huolissaan, vaikka siihen oikeasti olisikin jollain tasolla aihetta. Tuli mielikuva ennen vahvasta ja itsenäisestä Alicesta, ehkä liian nuorella iällä, mikä sitten kostautuu vanhempana, kun mielen tukipilarit alkavat kaatua.

Teksti oli surumielinen ja kulki sujuvasti eteenpäin. Alussa kyynelien vuodattamista tosin toisteltiin minusta ehkä hieman liikaa, sen olisi voinut pistää vähän tiiviimminkin. Mutta tykkäsin siitä, että pala palalta Alicen puhdin loppuminen huomattiin. Ja Frankin salavihkainen mainitseminen oli miellyttävää, eritoten nimen puuttuminen. Se toi uuden alun tuntua.

tytön keveiden askeleten alla. Kello oli jo paljon, takkatuli alhaalla oleskeluhuoneessa paloi silti, yhtä lämpimäna kuin

Tuossa oli pari typoa.

Tämä oli kiinnostava silmäys paritukseen! Jäi jollain tapaa kiinnostamaankin, ehkä pitää lähitulevaisuudessa avata toinenkin Alice/Frank-ficci. Kiitos tästä!

[Vanilje]

Arte, kiitos paljon kommentistasi! Tosi kiva että tykkäsit tästä, vaikket yleensä hettiä lukisikaan ja vaikka tämä paritus ei ihan tutuimmasta päästä olekaan. Itselläni tämä oli ensimmäinen ficci, jonka tällä parituksella kirjoitin, lukea olen tainnut muutamia. Pitäisi ehkä kirjoittaa enemmänkin, Frank ja Alice kun ovat varsin mielenkiintoisia hahmoja. Ehkä juuri sen takia jätin tuon syyn Alicen masentuneisuudelle vähän avoimeksi, koska se oma kuva näistä hahmoista ei ole vielä täysin kokonainen (ja tuo on totta, minäkin yhdistän Alicen myös melko vahvasti Twilightiin). Ja miksei tuo sinunkin ehdottamasti teoria Alicen masennuksen syyksi voisi olla ihan mahdollinen. Nyt kun tätä itse jälkeenpäin luin uudelleen, niin huomasin joo itsekin että tuota itkemistä painotettiin aika paljon, vähemmälläkin olisi kyllä pärjännyt. Niin ja kiitos noiden typojen bongaamisesta, kävin korjailemassa ne tuonne tekstiin. Mutta hei, kiitän vielä kerran kommentistasi, kiitos oikein paljon! (:

[Odo]

Palasin taas pitkästä aikaa sun ficcien pariin ja päätin etsiä jotain itselleni uutta. Liian harvoin eksyn canonparituksista lukemaan ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun luen ficin, jossa Frank on mukana. Alicesta olen lukenut yhden tai kaksi.

Pidin tämän tunnelmasta ja Alicen päätöksestä ola vahva. Tässä kuvailtiin hyvin sitä, miten Alice yritti peitellä asioita ja kuinka todellisuudessa muut huomasivat. Surullinen tunnelma välittyi lukijalla asti. Kirjoitusvirheitäkään en huomannut. Oli mukava, ettei syytä Alicen suruun kerrottu. Pelkäsin hieman lukiessani, että onko kyseessä suhdeangstia tms. Yllätyin positiivisesti, kun niin ei käynyt ja ficci päättyi onnelliseen loppuun. Frankia olit kuvaillut juuri sopivasti ja sellaiseksi kuin hahmon saattaisi kuvitella. Hampaat oli ihana lisä! Lopussa oli mukava, miten käsiteltiin myös tulevaisuutta, miten Frank tulisi olemaan Alicen rinnalla.

Kommentistani puuttuu kokonaan johdonmukaisuus, mutta ei kai se haittaa. Pääpointti, että tykkäsin tuli kuitenkin esille! Kiitos. <3